Avainsana-arkisto: Aura Nurmi

Aura Nurmi: Leijonapatsasailla

Aura Nurmen esikoisrunokokoelmasta Villieläimiä on jäänyt mieleeni väkevä tunnelma. Silmäilen siitä päällimmäisiä mielikuvia, ja saan silmiini tummia sävyjä lapsuudesta. Nyt on toisen kokoelman vuoro, ja siinä kohtaan aikuistuvan nuoren puhujan. Ainakin minulle sopii taustaksi se, että esikoisteoksen runot  ovat pohjana toisinkoiselle.

Leijonapatsailla-kokoelmaa (Otava 2020) tituleerataan proosarunokokoelmaksi. En voi omin silmin runomuotoa todistaa, sillä toimin poikkeuksellisesti: kuuntelen runokirjan. Etukäteen pelkäsin sen olevan mahdotonta. Ajattelin tarvitsevani sanat paperilla, rivi- ja säkeistöasettelun ja säkeistöjen jakautumisen eri sivuille. Olen aika hämmästynyt siitä, että kykenin runotekstin kuunteluun ja ohittamaan näköyhteyden ja paperin, selailtavuuden kaipuun.

Kuuntelumyönteisyys johtuu runojen kielestä, rytmityksestä ja luennasta. Runot myötäilevät proosamaista sanajärjestystä, ja säästeliäs kuvallisuus tukee kuunneltavuutta. Kielikuvien visuaalisuus herättää eläviä mielikuvia ympäristöstä, tapahtumista ja puhujan tunteista. Runoilija itse lukee tekstiään vähäeleisesti, mikä sopii enemmän kuin hyvin. Runoilija on äänellään elävänä läsnä tekstin lyyrisessä todellisuudessa.

wp-1579714537038.jpg

Lyyrinen todellisuus on toista kuin faktatapahtumat. Noudatan kaikessa auto-jotain-muotihuminassa johdonmukaisesti sitä, että luen lopputulosta kirjallisuutena. Tukea tällä kertaa saan kirjan alkupuolelta, jossa kirjailija korostaa fiktiivisyyttä, ja runoonkin se siirtyy, vaikka toistettu kielto kääntyykin itseään vastaan:

”muistot lapsuuden ovat liian suloiset, ne eivät ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä ei ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta”

Nurmen kirjasta voi lukea juonen. Siinä 15-vuotias tyttö elää väkivaltaisessa, köyhässä kodissa, tuntee huolta sisaruksistaan, mutta kodista repii irti nuoruus, pakko ja oman vetovoiman testaus. Mutta ei ole kyse vain siitä, on kyse naisistuvan tytön paikasta hormoonihyrräävässä tilassa, jossa tytöt altistuvat kaikkien katseille, ohiajavien autojen mieshuutelijoille ja puseron alle kourijoille. Eikä Nurmen runojen lapsuus eikä vaarallinen juhannus kesä-Hangossa tarkoita seikkailuissakin turvallista muumimaailmaa.

Veneiden kajuuttojen, autojen takapenkkien, ”raiskausbiisi liikenneympyrässä” jäljiltä on syytä rakennuttaa muistomerkki selviytyjille, runoteos. Tai voi vallata omanlaisekseen muiden rakentamat muistopatsaat, leijonapatsaat. Nurmen runot tavoittavat vahvasti nuoruuden, jossa ”muodonmuutos naisesta lapseksi baaninkuorenväriseen pyjamaan on värisevä”, mutta lapsuuteen paluuseen on syntynyt jo ylittämätön railo. Runojen aikaikkuna liukuu rippikouluikäisestä nuoreksi yksinasujaksi ja itsensä elättäjäksi, jolle tulee seinä vastaan.

Synkkyyksien lomaan Nurmi mahduttaa hienoja voiman tuntoja, ja siksi kokoelma vaikuttaa minuun enemmän kuin etukäteen aavistin. Siinä sekoittuvat tuska, pelko, koettu vääryys, mutta siinä on myös herkkiä hetkiä ja nousuja, kun nuori kokee olevansa kuumempi aurinkoa.

Luin lähiaikoina Emmi-Liia Sjöholmin proosaa, Paperilla toinen, jossa minäkertoja toteuttaa seksuaalissisältöistä tyttöroolia muiden odotusten mukaan, ja luen Leijonapatsas-kokoelmasta samansuuntaista. Myös itsetuntemuksen kertyminen ja selviytymistarina-intentio on kirjoille yhteistä. Huomaan runotyylin purevan kipeämmin aiheen käsittelyssä kuin proosan.

Leijonapatsailla-runojen puhujalla on monia kriisin ja trauman paikkoja sekä täpäriä pelastautumisia elämään. Uskon, että kipupisteiden lyyrinen käsittely voi antaa monille voimaa. Siksi(kin) kannattaa kivuta leijonapatsaille, ehkä jokaisen täytyy, ja patsaan juureen kannattaa kaivertaa linkkuveitsellä Nurmen kokoelmasta värssy:

”En tiedä, olenko menneisyydestäni vapaa koskaan mutta jokin on varmasti ohi, eikä ajattelullani ole enää rajoja.”

– –
Aura Nurmi
Leijonapatsailla
Otava 2020
proosarunoja
äänikirjana 1 t 3 min,
lukijana Aura Kanerva.
Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Runot

Aura Nurmi: Villieläimiä

Aura Nurmi tunnetaan lavarunouden lanseeraamisesta. Villieläimiä (Kolera 2016) on hänen esikoisteoksensa, joka noteerattiin HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi ja Kalevi Jäntin palkinnon saajaksi.

Tarvitaanko noita taustoja runojen kyytipojiksi? Tarvitaanko niitä tietoja, joita hän kertoi kirjamessuilla esikoiskirjapalkintohaastattelussa omasta rankasta lapsuudestaan ja samastumisestaan Erika-kotiväkivaltalapsiuhriin? Ei. Miksi sitten mainitsen ne? Siksi: kun ne tiedän, en pääse niistä eroon, ne vaikuttavat lukemaani.

Runokirjat ovat ohuita, ja sille on syy: runon harvojen sanojen kasvupotentiaali täyttää moninkertaisesti sille varatun sivumäärän. Niin käy Aura Nurmen runoissa. Kun esimerkiksi muutaman lauseen runon yläkulmassa on viittaus lastensuojelulakiin, runo paisuu paksuksi, ristiriitaiseksi määräyskirjaksi, jonka kirjainta ei noudateta.


Kirjan otsikkoon saa selvän selityksen.Villieläimiä ovat vanhemmat, viranomaiset, ohjaajat, aikuiset, jotka antavat kaiken tapahtua.

Minä menin villieläinten hoteisiin.

Villieläinten raatelujäljet pysyvät niissä, jotka jäävät lapsuudestaan huolimatta henkiin. Kaikki eivät jää. Niemen runot näyttävät lapsen saaliina, himmeiden aikuismotiivien uhrina. Runoissa näkyvät vastuun vastakuvat, eli tätä tapahtuu, kun vastuuta ei oteta, ja se muovaa menoa pitkälle tulevaan: lapsuuden mätä dreija. 


En pidä runoja toivottomina. Alan epäillä, että runojen suoraan tai kätketysti ilmaistu lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun raskaus saa minut etsimään Nurmen runoista valoaukkoja. Kyllä niitä on. On.

Kokoelman loppupuolella runon puhuja kohtaa poissaolevan isänsä. En ole varma, onko puhujaakaan enää vai kohtaako vain idea puhujaminästä isän virheet, mutta lopputulos kantaa:

koska niistä huolimatta / minusta tuli vahva ihminen


villielaimia

Vaikutun runokielen yhtäaikaisesta suoruudesta ja huokoisuudesta. Pahalla ei sosiaalipornostella, pahaa ei kätketä tai selitellä, mutta siitä ponnistellaan pois niillä voimin kuin kyetään.

Poimin muutaman mielenkiintoisen runokuvan. Hienosti asetetaan Spice Girlsin ja Eminemin rinnanelo tai kuilu. Minuun jysähtävät myös helsinkiläiset jätetäyttömaalähiöt. Runoissa mainittu henkilö pääsee muuttamaan yhdestä päätyen toisen törkymäen kylkeen.

Kuvastona toistuvat eläimet, pelto ja metsä. On vahingollisia eläimiä, on joitain, joihin koetetaan turvata. Pellot vaikuttavat autiomailta; metsään voi kadota, vaikka pelko seuraa sinnekin. Toisaalta siellä voi löytää oman äänensä ja palata:

toin metsästä mukanani lyötyjen lauman

Nurmi todellakin tuo runoilla näkyviin lyötyjen lauman. Hänen ansiostaan se elämöi yli villipetojen äänten.


Aura Nurmi
Villieläimiä
Kolera 2016
runoja
61 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot