Avainsana-arkisto: Selja Ahava

Finlandia-romaaniehdokkaani 2020

Torstaina 5.11.2020 valintaraati paljastaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat. Otan rehvakkaasti varaslähdön ehdokasasetteluun, ja teen sen silläkin uhalla, etten ole lukenut tämän vuoden kaikkia kotimaisia romaaneita. Valitsen siis suosikkini lukemistostani (kutakuinkin 50 kotimaista romaania viihteestä vakavaan), ja esittelen ne tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Ahavan romaanissa 1600-luvulla elänyt kuvataiteilija muuttaa muotoaan matkallaan tähän päivään, ja se lumoaa näkymillä luontokappaleisiin ja elämisen ehtoihin. Lisää: klikkaa tästä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kinnusen vaellusromaanista lähtee monia polkuja miettiä ihmisiä ja kokemuksia sodan päätyttyä. Tunnelman väkevyys ja äärirajoilla liikkuminen vetävät puoleensa. Lisää: klikkaa tästä.

Anni Kytömäki: Margarita

Margarita on jäänyt mieleen myllertämään lukemisen jälkeen. Sen teemat ja henkilöt paljastavat yhä kuukausien jälkeen eri puoliaan. Se on tärkeän kirjan merkki. Postauksessa itse kirjasta lisää: klikkaa tästä.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Postauksessani: ”Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus.” Lisää: klikkaa tästä.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Vaihtoehtohistorian feikkielämäkerta sai minut monesti riemastumaan siitä, mitä keksin Raunion kerronnan kerroksista. Kertoja leikittelee minulla ja haluan olla leikissä mukana. Lisää: klikkaa tästä.

Kuudes ehdokkaani?

Kuudetta ehdokastani arvuuttelen. Laskelmoisinko olettamalla virallisen raadin valitsevan agendarevittelyn ja poimisin saman eli Anu Kaajan Katie-Kate? Vai olisiko virallisen raadin valinta kokeellinen niin kuin usein on, siis erikoisuusmielessä osin koneoppivalla algoritmilla tuotettu Olavi Koistisen Motivaatiojänis (joka on minun lukemanani vielä alkutekijöissään)?

Valintani taitaa kallistua toiseen suuntaan: raikas, rento, positiivisuuspläjäys Jussi Seppänenehkä juuri se, kirjallinen omavaloinen välkkyjä autofiktion peilipallomeressä. Minun puolestani kuudes ehdokkaani voisi olla myös juniori-seniori-kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen, ellei kirjan kirjastoluokitus olisi elämäkerta. Vai olisiko kuudes kiinnostava ehdokas joku esikoisromaaneista?

Ehkä kuudennen ehdokaspaikkani voisi täyttää konkarin kelpo teos, sellainen, jolla on sana hallussa ja ajatus ojennuksessa ja joka tänä vuonna kyllä tarjosi kirjamielihyvää mutta varauksettoman hullaannuttava ”klik” jäi minulta kuulematta? Näitä kirjailijoita teoksineen ovat esimerkiksi Joel Haahtela, Tua Harno, Emmi Itäranta, Jari Järvelä, JP Koskinen ja Peter Sandström. (Olen lukenut ja niistä kirjoittanut, kaikista en vielä postannut.)

Eli kuuden kärkeä ei ole helppo valita, vaikka useina vuosina olen toivonut listattavaksi 10 ehdokasta. Silti minusta kirjanäkyvyyden vuoksi voisi Finlandia-valinnoissa olla ensin ”pitkä lista” ja siitä sitten poimittuna ”lyhyt lista”. Omalta osaltani jostain syystä kävi kirjavuonna 2020 niin, että suhteessa makumieltymyksiini ilmestyi paljon hyviä, kiinnostavia romaaneita, mutta selviä huippuja kourallinen.

Ehdokasasettelu houkuttaa minua myös ynnäämään kokemani kotimaisen proosan ominaispiirteet. Tänä vuonna kotimaisessa kaunokirjallisuudessa omaelämäkerrallisuus on tärkeä juonne, toinen on historian aiheet käsiteltynä näkökulmatekniikalla. Minäkerronta jyllää, ja rakenteellisesti romaaneissa vaihdellaan ahkerasti aikatasoja tai ainakin kertojaosuuksia. Perheasiat pohdituttavat monissa romaaneissa. Yhä edelleen henkilökuvaus on keskiössä, eikä tarina ole mihinkään kuollut.

Jään odottamaan virallista ehdokasvalikkoa. Yllättäkää!

9 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

”Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on tässä nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja se mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.”

Maria Sibylla MerianTunnustelen Selja Ahavan romaanin Nainen joka rakasti hyönteisiä (Gummerus 2020) sanoja ja ajatuksia ja sen perään googlettelen Maria Sibylla Merianin (1647 – 1717) kuvituksia hyönteisten muodonmuutoksista. Kuvissa on yhden lajin elinkaari toukasta, jopa munista, siivekkääksi, lisäksi kuvissa on hyönteisen ravintokasvi.

Tietyssä mielessä Ahavan edellinen romaani Ennen kuin mieheni katoaa kertoi myös muodonmuutoksesta, ja lisäksi se otti omakseen historiallisen henkilön. Uutuusromaanissa kimmoke on Merian, jonka luonnontieteellinen uraauurtavuus on tunnustettu kauan naisen kuoleman jälkeen. Ahava nappaa hänen elämästään ja teoksistaan aineksia, mutta harhauttaa. Nainen joka rakasti hyönteisiä ei ole romaani Merianista vaan muutoksesta:

”Näin me vaihdamme olemisen muotoa. Tulemme yhdeksi ja lakkaamme jonakin muuna.”

Se tarkoittaa yksilön elämää, lajien elämää, koko ekosysteemiä. Romaanissa näkyy myös nykyhetken huoli luonnontilasta ja lajien katoamisesta ihmisen toimien vuoksi. No miten se natsaa henkilöön, joka kasvoi 1600-luvun eurooppalaisessa kristillisessä patriarkaatissa? Siten että romaani ei pysähdy siihen, vaan romaanissa muutostilassa ovat faktojen lisäksi paikka ja aika.

”Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matka kohti tätä lyhyttä lentoa.”

Kiinnostuin toden teolla Maria Sibylla Merianista, ja tutkiskelin faktoja, joista monet poikkeavat Ahavan romaanissa kerrotusta, esimerkiksi lapsiluku niin kuin matkatkin. Hetki siinä meni, että päästin itseni irti todesta ja käsitin, miksi romaanissa mainitaan Suezin kanava, rautatiet, tulitikkuaskit ja Darwin, eli irrottauduin 1600-luvusta ja hyväksyin 1800-luvun ilmiöt ja 2000-luvun berliiniläisnäkymät osaksi romaania.

Ahava eksyttää omaelämäkertaromaaniin, sillä Maria kertoo muistellen elämäänsä. Siinä on vanhahtavaa kronologista henkeä ja esikuvan ajankuvaa naisen aseman ja jumaluskon suhteen. Mutta muun mukaan tulon jälkeen jännite siirtyy yhä syvemmälle elämän, muutoksen, eri elämäntapojen ja kuoleman ihmeisiin. Romaanin loppusivut kertovat, miten moninaisia materiaaleja kirjailija on hyödyntänyt ja vapaasti siteerannut.

wp-1596974329376.jpg

Kerronnassa yhdistyvät selkeys ja filosofisuus. Romaaniin kuuluu arvoituksellinen kerros, joka on kuin sumua, josta yhtäkkiä ilmestyy konkreettinen Fuji-vuori. Vertauksen otin tieten tahtoen, sillä romaanissa on myös konkreettinen Fuji-kohta – ja toki Fujissa on myös myyttiset puolensa.

Etenkin romaanin Japani-osuus on tiheä merkityksistä. Naisten osa, pinnanalaiset tunteet ja kielen osuus ymmärryksessä mietityttävät minua. Mieltäni jäävät myös myllertämään vangitut heinäsirkat ja pyydystetyt tulikärpäset: äärimmäiseen luontokappaleiden kauneuteen yhdistyy aina ihmisen manipuloivat ja tuhoisat teot. Silti romaanissa kuvattu yö joella tulikärpästen taistellessa on hengästyttävän hieno. Mieleen painuvia ovat lisäksi irreaaliset kuvaukset metsittyneistä japanilaiskylistä ja ihmisistä, jotka kasvavat sammalta ja jäkälää. Eikä luonto ole vain elämää jatkavaa kiertokulkua vaan se osaa myös tuhota niin kuin tekevät maanjäristykset ja tsunami.

Huomaan pääni surisevan ajatusten hyönteishyöyn vallassa. Ahavan romaani ei tyhjene nopeasti muttei myöskään täyty, sillä oivallukseni tuntuvat jäävän toukkavaiheeseen. Tai ehkä käy näin: yhden teeman ja aihelman putkahtaessa kotilostaan, jo toinen lepattaa mieleen.

Romaani käsittelee perheenjäsenten kontaktiongelmia, kosketuksen ja rakkauden puutetta lähisuhteissa, itsensä toteuttamista vastoin ympäristön odotuksia, yksinäisyyttä, kaipuuta ja syyllisyyttä. Lisäksi kaikki elämän kiertokulkuun liittyvä saa romaanissa monenlaisia ilmentymiä. Yhtenä pohjavireenä kulkee se, mille rakennamme (elämän)uskomme: jumaluuksiin vai luontoon, jatkuvuuteen vai tyhjyyteen. Romaanissa on maailmanlopun meininkiä, mutta siinä on myös rakkautta ja luottoa uusien lajien syntyyn.

Tunnen lukukokemuksen jäljiltä levottomuutta. Koen tunteen innostavaksi, liikkeelle panevaksi. Huomaan lukeneeni kirjan, jonka herättämille ajatuksille haluan antaa aikaa.

Ehkä ajatukset kuluvat siinä missä materiakin, ja tärkeimpiä niistä ovat ne, jotka nousevat mieleen aina uudestaan.”

P. S. Kirjan kansi on yksi kuluneen vuoden hienoimpia. Kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

Selja Ahava
Nainen joka rakasti hyönteisiä
Gummerus 2020
romaani
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirjamessut perjantaina 27.10.2017

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Kirjamessut 2017 banneri

Rosa Likson ja Kjell Westö

LiksomWestöPerjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia.

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni KytömäkiAnni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo HeiskanenMarjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, minkälainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja AhavaSelja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu NuotioEppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.

selkokummit

Seuraava selkokummi: Tuomas Kyrö. Mukana Peiton paikan mukauttanut Johanna Kartio, edellinen selkokirjakummi Eppu Nuotio ja haastattelijana Selkokeskuksen Leealaura Leskelä.

seesam

Tunnustuksen merkittävästä työstä selkokirjallisuuden hyväksi sai Avain Kustannus. Palkinnon noutivat kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja kustannuspäällikkö Tiina Aalto (keskellä), pakinnon jakoivat selkokeskuksesta Eliisa Uotila ja Leealaura Leskelä (reunoilla).

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahavan edellinen romaani Taivaalta tippuvat asiat kertoo kuolemaan liittyvistä kriisitunnelmista sävykkäästi ja jopa toiveikkaasti. Myös uutukainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) kuvaa kriisiä, nyt ei tavallisinta sellaista mutta yhtä kaikki sitä, mitä on luopuminen siitä, mihin on uskonut.

Aamiaispöydässä kymmenen vuoden liiton jälkeen mies kertoo vaimolleen olevansa nainen. Todellisuus muuttaa sen hetken jälkeen luonnettaan. Kun mies siirtyy muodonmuutosprosessiinsa, nainen ajelehtii mielessään myrskystä toiseen, karilta aavalle, rannattomilta ulapoilta maahan, jota ei ollut. Merihenkinen kuvailuni ei ole sattumaa, sillä suhdemyllerryksen rinnalla kulkee Kolumbuksen matka Intiaksi luulemaansa Amerikkaan. Eli mikään ei ollutkaan sitä, mitä sen luuli olevan.

Löytöretki. Ei, ei. Ei täältä löydy mitään, täällä vain katoaa.

Rinnastus toimii erittäin hyvin. Jos romaani kertoisi vain avioliiton haaksirikosta ja sukupuolenkorjauksen vaikutuksista vaimoon, se ehkä jähmettyisi. Niin uskon. Nyt allegorisuus puhuttelee, se myös ankkuroi yksittäistapausta siihen, että myös isossa mittakaavassa sattuu sellaista, ettei olekaan löytänyt sitä, mitä luuli löytäneensä.

Mitä yritän siis sanoa?

Oli meri, oli tuuli, oli aika.
Oli pöytä, oli keittiö, oli mies.

Ei ollut mitään.

Kirjassa ei ole sivunumeroita – se kertoo myös paljon kertojan kokemuksesta tyhjän päällä. Ja Ahava istuttaa proosatekstiin runoa. Kertojan kaaos on sellainen, ettei sitä voi perusproosalla kuvata, siksi viitteellinen ja fragmentaarinen kerronta tavoittelee kokemusta. Kertojan tuntemuksissa yhdistyvät perusteellinen petetyksi tuleminen, fyysinen kaipaus, viha rakkaudesta luopumisesta, häpeä omasta näkökyvyttömyydestä miehen suhteen – kaikkea sellaista ydintä vihlaisevaa, jota on vaikea verbalisoida. Silti kieli on selkeää, monin osin teksti etenee tiukin virkkein ja elävin havainnoin.

Kuule Cristóbal. Eihän se löytämäsi manner muistuttanut Intiaa yhtään. Rehellisesti, Cristóbal. Eihän siellä ollut merkkiäkään palatseista, kaupungeista, laivastosta, suihkulähteistä – mistään mitä Marco Polo oli matkakertomuksissaan kuvaillut.

Hienosti minusta toimii se, miten Kolumbus-osuudet ensin erottuvat aika selkeästi omikseen, sitten vähitellen sulautuvat kertojan nykyhetkeen. Kerronnan ja kielen rajojen ylityksiä tapahtuu monella lailla. Yksi vaikuttavimmista on se, miten sanaluokat siirtyvät paikoiltaan; Intia oli adjektiivi. Myös pronominit häviävät välillä kertojalta.

Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa vaikuttaa vereslihaiselta prosessilta. Se hämmentää käsittely- ja kerrontatapojen aaltoliikkeellä, joka vähitellen vie hiekkaa proosan jalkojen alta mutta siten upottaa yhä syvemmälle kokemukseen. Se tekee vaikutuksen.

Ehkäpä koko autofiktiivinen romaani on merikartta, jonka avulla voi uskoa, että karikolta voi selvitä selville vesille.

Siinä hän seisoo ja sanoo: me jokainen voimme irrota.

– –

Selja Ahava
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
romaani
– sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

17 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Äiti kuolee jääkimpaleen osuessa päähän. Täti saa lottovoiton, toisenkin. Nämä eivät ole juonipaljastuksia, jotka pilaavat lukunautinnon. Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015) ei ole vain juonen varassa, vaan se kertoo nautittavasti elämän hallitsemattomuudesta.

Romaanin alussa ja lopussa äänessä on Saara-tyttö. Alussa hän on pieni alakoululainen, lopussa 12-vuotias. Häkellyttävän hienosti kieli ja kerronta tavoittavat kertojan ajattelutavan sekä kielenkäytön kehityksen ja muutokset. Yksi keskeisistä teemoista on se, miten aika parantaa haavat. Sitä romaani ilmentää sydämeen käyvästi. Se, miten tyttö kokee ja näkee mullistavat tilanteet, surun ja ajan, kuhisee merkityksiä. Kerronta onnistuu yhdistämään tummuuden, kirkkauden ja selittämättömän.

Oikean ihmisen ympäri voi piirtää viivan niin kuin Poirot tekee, kun lattialla makaa ruumis. Kuolema on helpompi ymmärtää, kun sillä on kyynärpää ja polvitaive ja oma paikka lattiassa. Ja kun kuollut kannetaan pois, jäljelle jää valkoinen viiva, jonka sisällä ei enää ole ketään. Vähän niin kuin lottovoitto, jonka käsittäisi helpommin, jos se olisi kasa rahaa. Mutta muistoilla ei ole ruumista.

Taivaalta tippuvat asiat
Lapsella on oma aikuisilta kätketty ajatusmaailmansa, joka suojaa ja auttaa selviytymään. Siihen tarvitaan kaikkivoipaista Poirotia, kun lähiaikuiset särkyvät. Aikuinen voi hajota monesta syystä, myös tuplajättipotista. Voittoisasta Annu-tädistä hahmottuu romaanissa eri kulmista kuultava kaleidoskooppi. Pidän kovasti siitä, että aikuiset jäävät romaanissa epäselviksi, mutta heistä saa kuitenkin kiinnostavasti vihiä.

Annun kirjeenvaihto skotlantilaisen miehen kanssa virkistää kerrontaa ja syventää romaanin teemoja. Hamish MacKay on saanut usean kerran salamaniskun. Kirjeenvaihtokumppanuksia yhdistää epätodennäköisyys, ja kokemuksia jakaen he pyrkivät käsittämään elämäänsä.

Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.

Taivaalta tippuvat asiat on hyvää tekevä lukukokemus. Luotan ensi hetkistä varmaan kerrontaan, hyrisen tärkeiden asioiden omapäisestä käsittelystä ja tulen lohdutetuksi: ”Maailma jatkuu.” Kaikessa on alkuja, keskikohtia ja loppuja – ja ne voivat toistua. Synkistä asioista voi kertoa monessa valossa, valaisten.

– – –
Seija Ahava
Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015
romaani
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Finlandia-ehdokas, eikä suotta.
Muissa blogeissa mm. Omppu, Sara ja Katja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus