Helteenhikisenä poimin kirjastohyllystä lumimaisemaisen kannen, Yasunari Kawabatan romaanin Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies, Tammi 2012). Huomionarvoista on se, että se on ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani, ensimmäisen kerran se ilmestyi 1958. Oletin, että se olisi hillityn klassista tekstiä, joka kuumalla rauhoittaa, vaan levottomaksihan se tekee.
Juonesta ei voi paljon kertoa, sitä ei juuri ole, mikä on erityisen hienoa. Tokiolainen Shimamura matkustaa muutaman kerran alppityyliseen talvikaupunkiin, hengailee siellä Komako-geishan kanssa ja hetkittäin haikailee kauniin Yoko-tytön perään.
Juonessa ja henkilökuvauksessa viehättävät täydellinen ennakoimattomuus. Kummankaan päähenkilön siirroista ei saa mitään vihjettä, ja tavallaan kuviota tulemalla ja menemällä hallitseva tyhjäntoimittajamies joutuukin toteamaan:
– Sinä olet paljon monimutkaisempi kuin minä.
– Kuinka niin? Eläviä kohtaan en pysty olemaan ihan vilpitön ja haluaisin ainakin kuolleille olla rehellinen.
Komiko on levoton, ailahtelevainen nainen, joka houkuttaa ja arveluttaa. Riisiviinistä, kemuista ja seuranpidosta nauttiminen on osa geisha-virkaa, osin läikähtelevää persoonaa. Onhan tällaisia sekoilevia ja miehiä lumoavia naisia länsimaisessa kaunokirjallisuudessa riittämiin, silti Komiko on omalaatuisuudessaan tavoittamaton. Shimamura on puolestaan joutilas esteetikko, päämäärätön kyynikko, joka ei saa otetta ja josta ei saa otetta.
Oman tyhjyytensä tunto sai hänet näkemään Komakon elämän kauniina mutta hukkaan menneenä, koska juuri hän itse oli tuon naisen rakkauden kohteena; samalla Komako intohimoinen halu vain elää täyttä elämää järkytti häntä kuin paljaan ihon kosketus.
Olen ummikko japanilaisen kulttuurin suhteen, joten en osaa sanoa, ovatko arvaamattomuus ja irrationaalit käänteet kulttuurisia konventioita vai kirjallista omaperäisyyttä. Tekstissä yhtyvät pidättyvyys ja tyylitelty intohimo. Joka tapauksessa romaani herättää monenlaisia tunteita. Päähenkilöherra ärsyttää ja hetkittäin säälittää. Alussa arrogantin tirkistelevä, sovinistinen naiskuva raivostuttaa, sitten tuntemistani kaavoista irtoava geisha hämmentää. Yoko-hahmokin on täysi arvoitus. Ja itse kerronta: siinä on uskomattoman hienoja, aisteja hiveleviä kohtia.
Hänen kimononsa kaula oli laskeutunut takaa, ja hänen niskansa ja hartiansa olivat kuin levitetty valkoinen viuhka. Täyteläisessä, puuterin peittämässä lihassa oli jotakin alakuloista. Se vaikutti villakankaalta tai melkein jonkin eläimen turkilta.
Monien asuyksityiskohtien havainnollisuus ihastuttaa, mutta pysäyttäviä ovat Lumen maan maisema- ja ympäristökuvaukset. Lisäksi monet tuokiot vangitaan taiten, etenkin alun junamatkan ikkunaheijastumat ja selostus valkaistujen japanilaisvaatteiden lopputyöstöstä auringonpunaaman hangen päällä.
Romaanin päätyttyä on ilo lukea kääntäjän avartavat loppusanat. Tiiviisti ja purevasti Yrjö Kivimies kaventaa kulttuurivälimatkaa:
’Lumen maan’ paikoittainen ongelmallisuus johtuu siitäkin, että sen kuvaustapa perustuu haikai-menetelmään (jos niin on lupa sanoa), kesken kaiken esiintyviin katkelmallisiin lausahduksiin, jotka kummastuttavat länsimaista lukijaa mutta antavat ponnahduslaudan runouteensa perehtyneen japanilaisen lukijan mielikuvitukselle. Suoraan kerrotaan vain se, mikä on ehdottomasti välttämätöntä, kaiken muun annetaan syntyä lukija mielessä – siinä jo kyllin vaivaa länsimaalaiselle, joka on tottunut siihen, että hänelle kerrotaan tarkasti asiat, jotka hän arvaa vähemmälläkin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 