Ateneumissa avautui juuri Tove Janssonin (1914 – 2001) 100-vuotisjuhlanäyttely. Monilahjakkuus halusi ennen kaikkea olla maalari – vaan kuinkas sitten kävikään?
Tove Janssonin monumentaaliteos Juhlat kaupungissa koristaa osuvasti Ateneumin julkisivua. Taiteilija itse vetää röökiä kuvan etuosassa.
Näyttely etenee kronologisesti ja kokoaa monipuolisesti kuvallista tuotantoa, jossa on maalauksia, piirustuksia, pilalehtikuvituksia, sarjakuvia, kirjankuvituksia ja Muumimaailma-rakennelmia. Kaikkiaan näyttelyssä on noin 600 työtä. Jansson on ollut käsittämättömän tuottelias – ja valovoimainen. Jo vilkaisu Ateneumin alaportaikosta ylätasanteelle tekee iloiseksi ja haikeaksi: näyttelysalin ovipieleen heijastettu Tove tanssii välkkyvässä kaitafilmikuvassa lempisaarensa kalliolla riemukkaasti, ajasta vapaana.
Maalarina hän on epätasainen, mutta joukossa on paljon kiinnostavia töitä. Värimaailma, muotokieli, sivellintekniikka ja ilmaisutapa vaihtelevat vuosikymmenestä toiseen. Satumaiset fantasiamaisemat ovat silkkaa mielikuvitusfiestaa, monumentaaliteokset näyttäviä, kaupunkikuvat ilman ja tunnelman vangitsevia ja useat muotokuvat kohteen salaisuuden säilyttäviä. Lopputuotannon abstraktisuus ei tainnut olla taiteilijatavoitteissa ykkösenä. Aikanaan Janssonin maalauksia moitittiin liian tarinallisiksi, vaan onkohan niin, että juuri se viehättää nykykatsojaa eniten. Ainakin minua. Jo kuusikymppisenä hän lopetti maalaamisen, taisi Muumi-buumi kahmaista ajan ja energian.
Näyttelyinfo Ateneumisalissa on upeasti koottu: sekä opasselostus että kuvamateriaali on ajatuksella ja tunteella toteutettu (kuva on otettu infotilaisuuden tiedotusmatriaalista).
Tuula Karjalaisen elämäkertakirja Tove Janssonista Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013) avaa uusia näkymiä hänen taiteeseensa ja teksteihinsä. Karjalainen on koonnut näyttelyä kirjatyönsä yhteydessä, ja hänen kirjansa on siten myös mahtava itseopiskeluopas näyttelyyn.
Elämäkertakirja innosti palaamaan vanhoihin lukukokemuksiin ja luin uudelleen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen kaksi Janssonin kokoelmaa. Niin kuvataiteessa kuin proosassakin Jansson poimi aiheita ja henkilöitä läheltä. Reilua peliä (blogissani 13.1.2014) luin kovin biografisesti. Seuraleikki (käsikirjoituksesta suomentanut Eila Pennanen, WSOY 1991) saa sekin lukuvinkkeleitä elämäkerrasta.
Seuraleikki (1991), kansikuva taitelijan
Loppupuolen novellit ”Karin, ystäväni” ja ”Matka Rivieralle” ovat teräviä perhe-erittelyjä. Jälkimmäisen tytär-äiti-suhde on ilmavasti esitetty: siinä on sekä pidätetyn kiukun turhautumia että lempeyttä. Yhdessä novellissa Reilua peliä -novelliromaanin Jonna ja Mari palaavat seuraamme, ja kauniisti taas kuvataan asioiden hyväksyminen toisen onneksi.
Kokoelma on hajanainen, mutta kyllä Jansson taitaa lyhytproosan. Jotkut novellit ovat ohikiitäviä verbaalikuvia, toiset henkilökuvia, joissa keveys ja kipeys kulkevat ripirinnan. Janssonin virke on selkeä. Hän kuvaa tapahtumien pintaa ja henkilöiden ajatuskulkuja. Selittelyyn ei ole tarvetta.
Avausnovelli ”Kirjeiltä Klaralta” on yksi suosikeistani. Se on ilkikurinen ja häijykin näkymä terävään tanttaan. Päähenkilön luonne, asenne ja tyyli puskevat ulos eri vastaanottajille lähetetyistä kirjeistä. ”Lummesuo” on miehen, naisen ja miehen äidin hirtehinen kolmiodraama, mikä tarjoaa herkullisen hirveitä hetkiä.
Jansson liikauttelee tunteita usein hienovireisesti. Jos pinnalla onkin tyyntä, alla möyryää. Haluan lopettaa juttuni Janssonia kiehtoneeseen luonnonilmiöön, jossa on sekä tuhon että uudistumisen mahdollisuus. Näin isä kirjoittaa novellissa ”Kuvat” Pariisiin matkanneelle Victor-taiteilijapojalleen (Toven isä oli myös nimeltään Viktor, taiteilija ja rajuilmojen ihailija tyttärensä tapaan):
Eräänä yönä oli raju ukonilma tasangolla, ajattele keskellä talvea, sinun olisi pitänyt olla täällä. Tulin ylimieliseksi, en sulkenut ovia, näin kuinka se vyöryi päälle ja repeili salamoissa ja jyrinässä ja kaatosateessa, ajattele vain järjiltään säikähtäneitä kukkoja ja kanoja, se oli kaunista, se huuhteli puhtaaksi!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 