Aihearkisto: Äänikirja

Paula Noronen: Tarja Kulho

Varmasanainen markettikassa Tarja Kulho (Tammi 2020) ilahduttaa elämänopeillaan ja kokemuksillaan. Kuuntelen niitä Tarja-hahmon luoneen kirjailija Paula Norosen lukemana, ja pyrskähtelen tuon tuostakin. Tämä on virkistävä välipala.

wp-1584018643573.jpg

Korsolaisella Tarja Kulholla on elämä kunnossa. Hänellä on leppoisa ja luotettava avomies, hän huolehtii tarkasti 8-vuotiaan Ula-tyttären hyvinvoinnista, ja lukioikäistä Pyry-poikaa hän kaitsee etänä Hollannin-vaihto-opiskeluvuoden vuoksi.

”Olen ihmissuhteissani ihan tavallinen. Joskus sujuu ja joskus ei. Sama työssäni. Useimmiten on hyvä päivä ja hommat sujuu, mutta jos olen vaikka edellisenä iltana syönyt soijatortillaa niin seuraavana päivänä turvottaa ja harmittaa. Viimeinen kysymys on mielestäni, anteeksi vain ilmaisu, ihan perseestä. Ihminen voi erota vaikka kuinka usein, eikä se määrittele häntä ihmisenä.”

Vipinää kirjaan tuo se, että Tarja on vahingossa ilmoittautunut Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille. Tämä tuottaa hupia, sillä Tarjan tekstit paljastavat menneitä kokemuksia ja kirjoittajan ajatuksia. Myös viestiketjut kurssitehtävien vastaanottajan kanssa lisäävät harrasteopintoon vinkeää sävyä. Suoraviivaista Tarja Kulhoa seurataan myös Räkkärimarketissa, jossa hän opastaa niin työkavereitaan kuin asiakkaitaankin. Ja hyvin tuntuvat Tarjan totuudet tepsivän kanssaeläjiin. Yksitotinen laukoja myös vitsailee, mutta joutuu aina tähdentämään, että kyse on huumorista.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kirjan sähköpostiviestiketjut napakoita. Kasvokkain kohtaamisissa dialogi noudattaa samaa tiivistä tyyliä. Sehän sopii. Sisältö välittyy mutkattomasti. Viihdyn. Terse!

– –

Paula Noronen
Tarja Kulho. Räkkärimarketin kassa
Tammi 2020
äänikirja 3 tuntia 59 minuuttia,
lukijana Paula Noronen.
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, lyhytproosa

Naistenpäivän 2020 tärppilista

Naistenpäivänä tarjoan kymmenen tärppiä kirjoista, jotka olen noin puolen vuoden sisällä lukenut ja kiinnostavaksi havainnut. On paljon muitakin, mutta valitsin nyt näin. Kirjat ovat naisten kirjoittamia ja teemana on naisten elämän erilaiset vaiheet ja kokemukset. Asettelen vinkkikirjat otsikonmukaiseen aakkosjärjestykseen.

Carcasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo kirjoittaa kolumbialaisesta todellisuudesta, jossa poliittinen järjestelmä saa ihmisistä pahimman esille. Naisten vaihtoehtojen vähyyden romaani välittää väkevästi.

Kanslian naiset

Marja-Leena Tiaisen romaani 1970-luvun konttoristinaisista on avaus elämään muutama vuosikymmen sitten, jolloin naisen rooli oli kapeampi kuin nyt. Romaani on viehättävä koonti eri-ikäisten naisten valinnanmahdollisuuksista ja valinnoista.

Leijonapatsailla

Runo taipuu tavallaan tarinalliseksi. Aura Nurmen runot kuvaavat nuorta tyttöä ja hänen naisistumistaan pikkukaupungissa ja sittemmin suuressa. Katseen kohteena, puolitekoisena täydeksi tuleminen on tuskaisaa, olosuhteetkin painavat. Väkeviä kuvia äänikirjamuodossakin, myös selviytymistarina.

Nimesi on Marjatta

Sirpa Kyyrösen runoissa vyöryy hedelmällisesti naiselämää. Myyttinen kohtaa ruumiillisen, elämä syntymän ja synnyttäminen katoamisen, luonto luovuuden. Minä vaikutun. Tämä kirja täytyy saada omaan hyllyyn.

Pölyn ylistys

Silvia Hosseinin esseiden uustuleminen on tervetullut pokkarina. Esseet tuulettavat raikkaasti aiheita laidasta laitaan siten, että omakohtaisuus, persoonallinen asiayhdistelytaito ja tieto synnyttävät uutta.

Rakkauden Antarktis

Olen jo aiemmin listannut Sara Stridsbergin romaanin viime vuoden käännöskirjasuosikikseni. Toistan: karmeista kokemuksista kirja loihtii kerrontataidolla lohdullisuutta.

Sirkka

Anni Saastamoisen romaanin nimihenkilö astuu hänelle sopiviin saappaisiin tinkimättömästi ja viihdyttävästi. Sirkka ansaitsee kirjansa ja paikkansa olla juuri niin rajoittunut ja raivostuttava – ja viehättää juuri sellaisenaan.

Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaanissa on kuusi naista, josta jokaisesta riittää lukijalle mietittävää elämän taitekohdista ja valinnoista sekä tilanteista, joissa ei ole valinnanvaraa vaan joutuu selviämään muiden päätösten seurauksista.

Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on selkoistanut yhteensä viisi novellia kotimaisilta klassikkokirjailijoilta Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Näin pääsevät vanhaa kieltä ja pitkää proosaa karttelevatkin tekstin syrjään kiinni.

Vi

Kim Thúyn toinen romaani Vi sopii erikseen luettavaksi tai Ru-romaanin pariksi. Sykäyksenomainen tapa kuvata mennyttä elämää pakolaisena ja uuteen kulttuuriin istuttamista on elämys.

OHO: bonusvinkki

Minä myös ja alkuvuodesta ilmestynyt runokirjani Muiston ajastus! Kiteytän runomuotoon mietteitä ajasta ja muistamisesta.

wp-1579529798127.jpg

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Esseet, Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, omat, Romaani, Runot, Selkokirja

Aura Nurmi: Leijonapatsasailla

Aura Nurmen esikoisrunokokoelmasta Villieläimiä on jäänyt mieleeni väkevä tunnelma. Silmäilen siitä päällimmäisiä mielikuvia, ja saan silmiini tummia sävyjä lapsuudesta. Nyt on toisen kokoelman vuoro, ja siinä kohtaan aikuistuvan nuoren puhujan. Ainakin minulle sopii taustaksi se, että esikoisteoksen runot  ovat pohjana toisinkoiselle.

Leijonapatsailla-kokoelmaa (Otava 2020) tituleerataan proosarunokokoelmaksi. En voi omin silmin runomuotoa todistaa, sillä toimin poikkeuksellisesti: kuuntelen runokirjan. Etukäteen pelkäsin sen olevan mahdotonta. Ajattelin tarvitsevani sanat paperilla, rivi- ja säkeistöasettelun ja säkeistöjen jakautumisen eri sivuille. Olen aika hämmästynyt siitä, että kykenin runotekstin kuunteluun ja ohittamaan näköyhteyden ja paperin, selailtavuuden kaipuun.

Kuuntelumyönteisyys johtuu runojen kielestä, rytmityksestä ja luennasta. Runot myötäilevät proosamaista sanajärjestystä, ja säästeliäs kuvallisuus tukee kuunneltavuutta. Kielikuvien visuaalisuus herättää eläviä mielikuvia ympäristöstä, tapahtumista ja puhujan tunteista. Runoilija itse lukee tekstiään vähäeleisesti, mikä sopii enemmän kuin hyvin. Runoilija on äänellään elävänä läsnä tekstin lyyrisessä todellisuudessa.

wp-1579714537038.jpg

Lyyrinen todellisuus on toista kuin faktatapahtumat. Noudatan kaikessa auto-jotain-muotihuminassa johdonmukaisesti sitä, että luen lopputulosta kirjallisuutena. Tukea tällä kertaa saan kirjan alkupuolelta, jossa kirjailija korostaa fiktiivisyyttä, ja runoonkin se siirtyy, vaikka toistettu kielto kääntyykin itseään vastaan:

”muistot lapsuuden ovat liian suloiset, ne eivät ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä ei ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta”

Nurmen kirjasta voi lukea juonen. Siinä 15-vuotias tyttö elää väkivaltaisessa, köyhässä kodissa, tuntee huolta sisaruksistaan, mutta kodista repii irti nuoruus, pakko ja oman vetovoiman testaus. Mutta ei ole kyse vain siitä, on kyse naisistuvan tytön paikasta hormoonihyrräävässä tilassa, jossa tytöt altistuvat kaikkien katseille, ohiajavien autojen mieshuutelijoille ja puseron alle kourijoille. Eikä Nurmen runojen lapsuus eikä vaarallinen juhannus kesä-Hangossa tarkoita seikkailuissakin turvallista muumimaailmaa.

Veneiden kajuuttojen, autojen takapenkkien, ”raiskausbiisi liikenneympyrässä” jäljiltä on syytä rakennuttaa muistomerkki selviytyjille, runoteos. Tai voi vallata omanlaisekseen muiden rakentamat muistopatsaat, leijonapatsaat. Nurmen runot tavoittavat vahvasti nuoruuden, jossa ”muodonmuutos naisesta lapseksi baaninkuorenväriseen pyjamaan on värisevä”, mutta lapsuuteen paluuseen on syntynyt jo ylittämätön railo. Runojen aikaikkuna liukuu rippikouluikäisestä nuoreksi yksinasujaksi ja itsensä elättäjäksi, jolle tulee seinä vastaan.

Synkkyyksien lomaan Nurmi mahduttaa hienoja voiman tuntoja, ja siksi kokoelma vaikuttaa minuun enemmän kuin etukäteen aavistin. Siinä sekoittuvat tuska, pelko, koettu vääryys, mutta siinä on myös herkkiä hetkiä ja nousuja, kun nuori kokee olevansa kuumempi aurinkoa.

Luin lähiaikoina Emmi-Liia Sjöholmin proosaa, Paperilla toinen, jossa minäkertoja toteuttaa seksuaalissisältöistä tyttöroolia muiden odotusten mukaan, ja luen Leijonapatsas-kokoelmasta samansuuntaista. Myös itsetuntemuksen kertyminen ja selviytymistarina-intentio on kirjoille yhteistä. Huomaan runotyylin purevan kipeämmin aiheen käsittelyssä kuin proosan.

Leijonapatsailla-runojen puhujalla on monia kriisin ja trauman paikkoja sekä täpäriä pelastautumisia elämään. Uskon, että kipupisteiden lyyrinen käsittely voi antaa monille voimaa. Siksi(kin) kannattaa kivuta leijonapatsaille, ehkä jokaisen täytyy, ja patsaan juureen kannattaa kaivertaa linkkuveitsellä Nurmen kokoelmasta värssy:

”En tiedä, olenko menneisyydestäni vapaa koskaan mutta jokin on varmasti ohi, eikä ajattelullani ole enää rajoja.”

– –
Aura Nurmi
Leijonapatsailla
Otava 2020
proosarunoja
äänikirjana 1 t 3 min,
lukijana Aura Kanerva.
Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Runot

Minna Canthin Hanna selkoäänikirjana

Hanna haluaa opiskella ja rakastaa.
Hän ei kerro muille ajatuksistaan
eikä perheen ongelmista.
Miten käy nuoren naisen unelmille?

Minna Canth kirjoitti Hannan 1880-luvulla.
Silti se sopii tähän päivään
ja on hieno kirja nuoren naisen kasvusta.
Nyt tärkeän tarinan pääsee kuuntelemaan
selkokielisenä äänikirjana.

Sain kunnian Canthin 175-juhlavuotena selkoistaa yhden kotimaisista lempiklassikoistani eli Hannan (1886). Se on tarkkanäköinen, psykologinen kuvaus herkän tytön kehityksestä naiseksi ympäristössä, jossa on rajatut mahdollisuudet. Tarina vie eläytymään Hannan paineisiin ja mielialan muutoksiin.

Selkoistuksessa ei jää pois mitään oleellista tarinasta eikä tunnelmasta, mutta lopputulos on selvästi alkuperäistekstiä lyhyempi. Olen karsinut rönsyjä kuvailuissa ja juonessa. Canthin kieli on sävykästä, mutta monille nykylukijoille siinä on runsaasti vanhoja sanoja, ja virkerakenne on osin mutkikasta. Siksi olen muokannut sanastoa ja rakennetta helposti ymmärrettäväksi.

Annan esimerkin. Ensimmäinen katkelma on Canthin tekstiä, jossa on vanhoja sanoja, paikallisuuteen liittyvää ja virkerakenteita, joissa on lauseenvastike, sanajärjestysvaihteluita ja määriteketjua. Aina ei selkoistuksessa säily niin paljon alkuperäistä sisältöä kuin tässä esimerkissäni, mutta ote havainnollistaa muutokset rivityksessä, sanastossa ja rakenteissa. Paikannimen selkoistuksesta saa olla montaa mieltä, mutta valitsin kuitenkin vanhan nimityksen ajankuvan vuoksi.


”Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä enää huolettanut.
Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
’Mitähän jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?’
’Ihmiset pyörtyisivät varmaan.’
’Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.’
Kuinka kummallista oli olla näin vapaa, näin rajattoman vapaa.

”Hanna avasi mekon napit ja veti käsivarret hihoista.
Päällä oli enää vain valkoinen aluspaita.
Sääret näkyivät kokonaan.
Hanna mietti, mitä äiti siitä sanoisi.
Kaupungissa heidät vietäisiin hullujenhuoneelle.

Kuinka kummallista oli olla näin vapaa,
näin rajattoman vapaa!”


Hanna

Hannan tarina kestää aikaa, ja siksi sen saattaminen selkokieleksi jatkaa merkittävän kirjan elämää ja tavoittaa uusia lukijoita. Tai paremminkin kuulijoita, sillä selko-Hanna julkaistaan suoraan äänikirjana (Avain 2019). Se ei ole tavallista, ei ainakaan mieleeni tule toista suoraan äänikirjana toteutettua selkojulkaisua.

Toivon äänikirjabuumin koskevan myös selkoäänikirjaa. Ainakin sen voi aloittaa Hannasta, klassikon elävästä kuuntelukokemuksesta.

– –
Minna Canth
Hanna. Kuvaus
selkomukautus Tuija Takala
äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen
1886 / Avain 2019: verkkokauppa

Muuta:

  • Selkoistamani Minna Canthin kertomus Agnes (1892) on luettavissa vapaasti verkossa tässä, ja juttuni selko-Agneksesta on tässä.
  • Juttujani Minna Canthin tai häntä koskevista teoksista voi lukea tästä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Heli Laaksonen: Ykköne

Aloin laskea jäljellä olevia lomapäiviä. En päässyt pitkälle, mutta vähän pitemmälle kuin ykköseen, vaikka siitä numerosta pääsen aloittamaan, kun kuuntelen Heli Laaksosen numeroloruttelua Ykköne (WSOY 2018). Tai rehellisyyden nimessä kirja käynnistyy alkusanoista, siis linjakkaasti tässä tapauksessa Alkuluku.

20180726_084742.jpg

Aapine-kirjainrunot aikanaan ilahduttivat oivalluksillaan, ja samansorttisesta lounaismurteisesta sanailusta sukeutuvat myös numerolorut. Joka runon lähtökohta on tietty luku, mutta odottamattomasti se henkilöityy erilaisiin hahmoihin, ihmisenkaltaisiin tai eläimiin. Joistain numeroista keriytyy tarinoita, joissa tajunnanvirralta kuulostaminen on riitteistä pintaa, alla läikkyy vedenkirkasta sanankäyttöä. Sellaista kuulen esimerkiksi luvuissa ”Neljä” ja etenkin ”Seittemä”, joka vääntää Lumikki-satua nurinniskoin.

Tyyliin sopii se, että kun kirjassa edetään matemaattisiin tehtäviin, ei sovi odottaa tavanomaisia sanallisia tehtäviä. Puujalkavitsit eivät niistä ole kaukana, mutta mielestäni arvuuttelut potkivat mainiosti. Eskari-ikäiset ja vähän vanhemmat koululaiset varmasti syttyvät tällaisesta huumorista. Laaksonen myös kierrättää näppärästi numeron kuusi ja kuusipuun homonymiaa ja saa siihen uutta kulmaa.

On ilo kuulla äänikirjassa runoilijan omaa puhuntaa. Se on ilmeikästä, ilkikurista ja hyväntuulista. Rytmitys ottaa hyvin huomioon kuulijan. Uskon, että Ykköne sopii parhaiten sekä-että-käyttöön, eli kirjaa kannattaa kuunnella ja samalla seurata kirjaa sivu sivulta, sillä mitä ilmeisemmin Anne Vaskon kuvitus käy tekstin kanssa yksiin. Kuunnellen jäin paitsi kokonaiselämystä, mutta en tuntenut itseäni silti puolikkaaksi, ihan meni niin kuin runossa ”Puali”, jossa esiintyy puolpäiväne Pasi Paimiosta:

– – ei vaatinu mittää / kaik oli aina hyvi / jollei voinu valittaa / hän meni siit yli – -.

– –

Heli Laaksonen
Ykkönen
kuvitus Anne Vasko
WSOY 2018
numerorunoja
äänikirjana 23 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatin kautta.

(Tekstisitaatin jäljensin korvakuulolta – otan siitä omavastuun.)

5 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Syksyn 2017 äänikirjakokemuksia

Autoilun ja työreittien ratoksi olen viime vuosina keksinyt äänikirjat. Syksyllä olen kuunnellut kolme erilaista romaania. Äänikirjoiksi minulle sopivat juoneltaan selkeät ja henkilöhahmojen edesottamuksia melko kronologisesti seuraavat tarinat. Myös lukijan ääni vaikuttaa tekstin seurattavuuteen.

Venäjä ennen vallankumousta

Ystäväni rasputinJP Koskisen romaani Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) jostain kummasta syystä on jäänyt lukematta. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan, kuittaisin asian. Kirja sopi hienosti kuunneltavaksi, sillä se etenee kronologisesti, kietoo kiehtovaan historiavaiheeseen ja kiinnittää minäkertojaan.

Nuori Vasili seuraa Rasputinia niin paheiden kuin luottohenkilönä tsaari-perheen pariin. Vasili ihastuu Anastasiaan, eikä siitä mitään hyvää seuraa, koska tiedämmehän historiatapahtumat. Vai tiedämmekö? Nostan hattua Koskisen kyvylle elävöittää ajan, ympäristön ja eläneet ihmiset fiktion mahdollisiin maailmoihin. Hän houkuttaa minut tekemään johtopäätöksiä ja ennakoimaan tapahtumia – ja sitten onnistuneesti eksyttää arvailemaan vikaan. Kirja lisää kierrettä viimeiseen sanaan asti.

Tarina ja tapa kertoa se valloittivat minut. Jukka Pitkäsen rauhallisen eleetön ääni sopii erinomaisesti; se lisää Vasilin muistelutehoa nuoruusvuosien tapahtumista.

JP Koskinen
Ystäväni Rasputin
WSOY 2013
romaani
lukija Jukka Pitkänen
äänikirja 10 t 18 min, Book Beat

”Tämä on Neuvostoliitto, baby”

junamatka moskovaanVille Haapasalon Venäjä-kokemuksia olen lukenut aiemmin ja satusetämäisiä kommelluksia ihmetellyt. Uskomattomien tarinoiden todenperäisyyttä tekisi mieli kyseenalaistaa, vaan mikä minä olen sitä tekemään. Sepitykset on präntätty, ja totean ne viihdyttäväksi.

Uusin Kauko Röyhkän kirjaama Ville-kirja on Junamatka Moskovaan (Docendo 2017). Tarina on tuttu aiemmista kirjoista, mutta nyt siihen pureudutaan perusteellisesti. Teksti soljuu sulavasti. Villen äärimmäisyyksiin kallellaan keikkuva luonne välittyy elävästi. Nuoren miehen yksinäinen korpivaellus melko kielitaidottomana Pietarissa ja tällä junamatkalla Helvettiin jopa riipi, herättää suojeluhalua ja melkein kauhua, koska kovin kovia poika kokee.

Kirja käsittelee Villen siivellä neuvostoliittolaisuutta, josta saa kylmäävän kuvan. Kansalaisten välinpitämättömyyttä ei kaunistella eikä kauhistella, kuvaillaan vain ilmentymiä. Neuvostoliiton byrokratian rattaissa ei yksi hiukkanen tunnu missään. Siitä, Villestä ja Villen mielentila-ailahteluista kuuntelen kiinnostuneena miellyttävän matalaäänisen Ville Tiihosen lukemana.

Ville Haapasalo – Kauko Röyhkä – Juha Metso
Junamatka Moskovaan
Docendo 2017
muisteloita
lukija Ville Tiihonen
äänikirja 5 t 27 min, Book Beat

Sukujuhlat

Särkyneen pyörän karjatilaPeter Franzénin itse lukema romaani Särkyneen pyörän karjatila (Tammi 2017) vie sotien jälkeiseen jälleenrakennusaikaan. Pohjoisen Suomen yhden suvun matriarkka viettää 80-vuotisjuhlia, ja kekkereihin saapuvat kotoa muuttaneet aikuiset lapset perheineen ja yksi yllätysvieras. Kotitalossa juhlakalun kanssa odottaa viinaanmenevä poika äitinsä järjestämän nuorikon kanssa.

Romaani muistuttaa elokuvakäsikirjoitusta. Luvut ovat lyhyitä ja nopeat leikkaukset henkilöstä ja tapahtumasta toiseen tuovat mieleen vilkkaasti etenevän filmin, jolla kuvitetaan pikaisesti persoonat taustatekijöineen. Mennyt sota jäytää aikuisia ja ihmissuhteet verestävät. Jokainen yrittää selviytyä odotusten ja parhaansa mukaan.

Romaani on viihdyttävä, joskin aika ennalta-arvattava. Mummo täräyttää totuuksia, keski-ikäiset sähläävät ja teinit seuraavat aikuisuuden kaikkea muuta kuin tavoiteltavia touhuja. Kirjailijan itsensä pehmeästi lukemana kokonaisuus miellyttää minua yli odotuksieni.

Peter Franzén
Särkyneen pyörän karjatila
Tammi 2017
romaani
lukija Peter Franzén
äänikirja  6 t 11 min, Book Beat

5 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

HiljaisuusEn ole aikaisemmin tutustunut Laila Hirvisaaren kirjoihin. Autoilun oheen otin äänikirjan Hiljaisuus (Otava 2016). Kuljin sen mukana sodanjälkeiseen Etelä-Karjalaan, vaikka ajoin pääsiäisen viettoon Hämeeseen. Kuuntelusta on siis jo jonkin aikaa.

Hiljaisuus kertoo 9-vuotiaasta pikkutytöstä, joka ei sota-ajan trauman vuoksi puhu. Ingan käänteentekevää kesää ja alkusyksyä pohjustaa kevätjuhla, jossa selviää, miten isovanhempien kasvattamaa Ingaa kiusataan koulussa ja kyläyhteisössä. Lisäksi Inga ontuu, muttei suostu korjaavaan leikkaukseen. Orpous, yksinäisyys, mykkyys, nilkuttaminen, painostavien salaisuuksien hautominen – erilaisuus todella paistaa romaanin päähenkilöstä.

Entä se käänne? Siihen liittyy kontakti ensimmäiseen vertaiseen, puoliorpoon Joeliin, ja kokemus siitä, että on ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan. Lopun traumakäsittely ja jymy-yllätys huipentavat draaman kaaren.

Ingan herkän maailman välittyminen on romaanin parasta antia. Sulkeutumisen ja erilaisuuden tunnot ilmaistaan riipaisevasti. Pieni hierre syntyy siitä, että lapsenomaisuuteen sisältyy roppakaupalla pikkuvanhuutta. Niin Inga kuin Joelkin ovat poikkeuksellisen kypsiä lapsia. Toisaalta on perusteltua, että isovanhempien kasvattamat lapset sotakokemuksineen voivat olla sellaisia. Harmillisesti romaanin henkilöt ovat aika rajoitetusti vain joko hyviä tai ymmärtämättömiä. Sanomattoman selvästi kaikkiin vaikuttaa sota-ajan jäytävien menetysten läheisyys.

Kun vertaan mutismiaiheen käsittelyä Linda Boström Knauskårdin romaaniin Tervetuloa Amerikkaan, jossa myös tyttö vaikenee kriisin seurauksena, makumieltymykseni selvästi kallistuvat ruotsalaiskirjailijan puoleen. Luonnollisesti kuvaustapa,  -aika ja teemat ovat kovin toisenlaisia.

Hirvisaaren romaanissa ympäristö ja tavat hahmottuvat tarkasti. Hieman ihmettelen sitä, miten joka luvussa kerrataan joitain tietoja edellisistä luvuista. Se tuo tekstiin kömpelyyttä, ja romaani vaikuttaa muutenkin vanhahtavalta. Ajattelen parhain päin niin, että siten siitä henkii kuvausajan 1940-luvun tyyli ja tunnelma. Tietynlainen naiivius sopii hyvin aiheeseen ja käsittelytapaan, jossa tavoitetaan lapsen kokemusmaailma. Äänikirjana teksti soljuu ilmeikkäästi Elsa Saision lukemana. Ja sanottakoon vielä, että sanoma siivilöityy selvästi: pienimmät ja satutetut ansaitsevat kaiken huolenpidon, ymmärryksen ja tuen.

Hyvä niin, että on kirjoja kaikenlaisille lukijoille. Hirvisaari on kuulunut myyntitilastojen kärkeen, hänen kirjoilleen riittää lukijoita, monet naisia – siksi kirja natsaa kuluvaan naistenviikkoon. Tämä vuoden naistenviikolla on mukana noin 30 blogia. Itse olen jo postannut Kristiina Vuoren, Jojo Moyesin, Camilla Greben, Elena Ferranten ja Raili Mikkasen kirjoista.

Naistenviikko2017

– –

Laila Hirvisaari
Hiljaisuus
Otava 2016
Otavan änikirja noin 5 tuntia 6 minuuttia
Lukijana Elsa Saisio.
Testasin Storytel-palvelua.

Muita postauksia, joiden perusteella Hiljaisuus eroaa kirjailijan perustyylistä, esimerkiksi Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa ja Kirja ja kynä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa ja Vaitelias perillinen

Joskus teininä luin Kaari Utrion romaaneja. Historia oli lempiaineitani koulussa, ja siksi menneisyyteen sijoittuvat romaanit kiinnostivat (kuten yhä). Muistan pitäneeni romansseja hieman kihelmöivinä, mutteivät ne silloin HugoaDumas’ta tai Dickensiä peitonneet. Sittemmin luin Utrion tietokirjan Eevan tyttäret, jota pidin mainiona naishistoriakoontina. 

Nyt kun tarkistin kirjailijan kotisivuilta julkaisulistan, en voi kuin häkeltyneenä kumartaa Utrion tuotteliaisuudelle. Ja uskon joka kirjan taustalla olevan määrätietoista lähdetyöskentelyä. Toivon totisesti, ettei romaanien ”viihde”- tai ”hömppä”-puolta ymmärretä negatiivisesti. Ainakin minulle seuraavat Utrion äänikirjoina kuuntelemani romaanit olivat hyvää viihdykettä.

Pitkän tauon jälkeen siis palasin Utrion tuotantoon. Olen havainnut, että äänikirjoina voin käyttää lähinnä henkilövetoisia ja juonipainotteisia tarinoita, joissa ei kerrontateknisesti kikkailla. Arvioin Saippuprinsessan (Tammi 2004) ja Vaiteliaan perillisen (Tammi 2009) sopivan kriteereihini. Oikeaan osuin.

saippuaprinsessa

Juonia punotaan rakkauden ja rahan välillä 1830-40 -luvun aatelispiireissä. Kummassakin kirjassa on aika alusta asti selvä lemmenpari, joiden tunteiden paljastamiselle nousee vuoren kokoisia esteitä. Esteinä toimivat määrätietoiset ahneet naiset ja ikävät sukulaiset. Kaava vaikuttaa kankealta, mutta eteneminen on mutkatonta.

Saippuaprinsessassa kunniallisen Mauritz Ekestolpen paroniperhe sinnittelee rahavaikeuksissa, kopea Viktoria voin Sperling Herman-hulttioveljineen väijyy perintöä, ja sydämellinen orponeito Ulrika Rutenfelt joutuu näiden intressien väliin. Lajityypin tunteva ei varmaan pety, vaikka kiteytän juonen romaanin loppulauseeseen:

Täydellinen pari: saippuaprinsessa ja juurikaskuningas.

Vaitelias perillinenVaiteliaan perillisen päähenkilö on kapteeni ja paroni Robert, viisas ja hyvä mies, joka on kasvanut vailla äidin rakkautta. Koppava äiti ahneine sukulaisineen ovat todellisia ylimystökammotuksia, mutta tarinaa tasoittaa köyhä, nuori paronitarleski, jolla on suuri sydän ja salaisuus. Vaikka ääripäät ilmaistaan karusti, on romaanissa myös hienovaraista köyhtyneen aateliston, palkallisten ja ammattimiesten aseman esittelyä.

Romanttisen historiaviihteen kaavan mukaan monenmoiset kiemurat tarvitaan, kunnes heti romaanin alussa selvä pari saa toisensa. Kaavahan toimii, jos henkilöissä on kiinnostavat puolensa, ja juonenkulkuihin ympätään pikkuyllätyksiä piristämään perinteitä. Valitettavasti Utrio ei erityisemmin uudista lajia. Turhan odotuksenmukaisesti kaikki sujuu parhain päin. Hitusen kyllä yllättää Saippuaprinsessassa yksi nauruun kuoleminen.

Olen huomaavinani Jane Austenin säätyläiskuvausten hengittävän niskaan, sillä samansorttista purevuutta tavoittelee Utrion tapakulttuurikuvaus, mitä tulee varallisuuteen, säätyyn ja sopivaisuuteen liittyviin käsityksiin. Austenmaisuutta näen myös karikatyyrieissa, kuten omahyväisen yksioikoisessa tyypeissä. Jokin Utriota jarruttaa sävyttämästä henkilöitään persooniksi, sen sijaan hän kunnostautuu asujen ja ympäristön kuvaajana.

Huomaan nauttivani romaanin matkustuskuvauksista, niistä välittyy aidontuntuinen ajanmukaisuus. Vaitelias perillinen hahmottelee hienosti kartano- ja ruukkiympäristöä, ja Helsingin muotoutumista provinssipääkaupungiksi kumpikin romaani esittelee mielenkiintoisesti. Löydän rinnakkaiskuvia Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista Helsinki-näkymiin, sillä  Saippuaprisessassa kerrotaan elävästi Senaatintorin ympäristöstä, Suurkirkon kohoamisesta ja muiden kaupunginosien rakentamisesta Engelin suunnitelmien mukaan.

suurkirkko

Historiaviihteen soisin saavan hieman enemmän huomiota, ja Utrion pioneerityö ja tuotantourakka tarkkoinen faktataustoituksineen ansaitsisi arvostusta. Kiteytän näin: Utrio hallitsee ajat, tavat ja paikat. Vaikkeivät nämä romaanit henkilöiden ja yhteiskunnan syväluotaukseen tähtää, autoilun ajanvietteeksi äänikirjat sopivat mainiosti. (Äänikirjan lukija voisi kyllä pitää selviä taukoja lukujen ja paikkasiirtymien välissä.)

– –

Kaari Utrio
Saippuaprinsessa
Tammi 2004
romaani
äänikirjan lukija Susanna Haavisto
kesto 9.03.47.
Ostin Elisa Kirjasta.

Muita kirjan lukijoita mm. Kirsi ja Morre.

Kaati Utrio
Vaitelias perillinen
Tammi 2009
Romaani
äänikirjan lukija Kaija Kärkinen
kesto 10 t 10 min.
ostin Elisa Kirjasta.

Muita lukijoita: Morre ja Minnan lukemaa, sekä Ja kaikkea muuta kuunteli myös romaanin äänikirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Hömppä, Kirjallisuus

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

Joulurevittelypalkinnon annan Christian Rönnbackalle joulukertomuksesta Hautamäen joulu (2016). Elisa Kirja jakaa sitä ilmaiseksi, mitä ilmeisimmin hyvää joulumieltä tuottamaan – ja onnistuu siinä.

Hautamäen joulu on yhdeksäs osa novellisarjaa Rikospaikka Pasila. Rikosylikonstaapeli Kiuru poliisikollegoineen törmää sananmukaisesti joulupukkeihin. Levottomasti käyttäytyvistä pukeista tulee lisää ilmoituksia. Aika nopeasti selviää, minkälainen pukkivälitys toimittaa kummallisia Korvatunturin konsultteja. Isoin ongelma on se, miten piripäisten pukkien jäljiltä monen perheen joulu on vaarassa.

Rönnbackan dekkareista tuttu sankari Antti Hautalehto astuu näyttämölle pelastajan tapaan. Loppuratkaisu on herauttaa kyyneleen silmäkulmaani, kuten kertomuksessa käy myös poliiseille ja jopa Piri-Terolle. Voin vilpittömästi todeta, että Rönnbacka saa juttuun hehkumaan joulun hyvän hengen: ”Paras lahja on hyvä joulumieli.”

Nautin siis hyväntahtoisesta tapahtumien loppuun saattamisesta, mutta kerkeä kerronta miellyttää sekin. Kyllä Rönnbacka taitaa kielellä keplottelun. Övereiden suuntaan kallistuu kyllä se, että kuvasto viittaa silloin tällöin suoraan jouluklassikoihin, esimerkiksi lahjoja jaetaan Fannille ja Aleksanterille, löytyy samasta perheestä Sylviakin.

hautamaen-joulu

Novelli on sopivasti joulupäivän kävelylenkin mittainen, sillä kuuntelin sen äänikirjana. Ulkoiluhetken miellyttävyyttä lisäsi Ville Tiihosen kuuntelijan sielua hivelevä bassoääni. Erityismaininnan annan vuoden hävyttömimmälle tekstimainonnalle, sillä sen verran selkeästi novellissa mainittiin Elisan tuotteet.

novellihaaste

Nyt on kasassa 70 novellia Ompun novellihaasteeseen.

Christian Rönnbacka
Hautalehdon joulu
Elisa Kirja ja Crime Time 2016
novelli, 9. osa sarjasta Rikospaikka Pasila
äänikirja, 0.48.08
lukija Ville Tiihonen
Ilmaistarjous Elisa Kirjalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Novellit

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita I-V

Kesällä luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita (Otava 2013–2016) eli neljä romaaniosaa paimenesta täysihoitolan emännäksi etenevästä naisihmisestä 1800-luvun lopulta kesään 1918. Kyökinpuoleinen historian henkiinherätys innosti. Niinpä ei ollut kynnys korkea siirtyä Mustosen aiemmin kirjoittamaan sarjaan.

Kuuntelin syksyn aikana äänikirjoina Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan (Otava 2004–2008). Havaitsinpa, että Syrjästäkatsojan tarinoiden tapaan kirjat kuvaavat lähinnä samoja aikoja mutta tarkennetusti kahden kerroksen väkeä: Järjen ja tunteen tarinoita pääosin kuljettaa rinnakkain kahden samanikäisen mutta lähtökohdiltaan erilaisen tytön kasvua naisiksi.

Juonitypistys

Hilma Maria Perämäki ja Anna Sofia Ahlstedt ovat syntyneet 1877. Ennen uuden vuosisadan vaihtumista Hilma tulee Helsinkiin piikomaan ja Anna jatkamaan opintojaan tuikean tätinsä Augusta Ahlstedtin kortteeriin. Nimettömät käynnistää tyttöjen kehitysväylät: Hilma topakoituu pätevänä kotiapulaisena sekä haksahtaa kelvottomaan Artturiin; arka Anna pettyy ensi lempeen mutta etenee opinnoissaan ylioppilastutkintoon asti.

Mustasukkaiset  jatkaa 1900-luvun ensimmäisiin vuosiin, jolloin Hilma kasvattaa perhettä ja sinnittelee ompelijana. Anna on ”saanut vapautuksen sukupuolestaan” eli opiskelee yliopistossa. Lipunkantajat kertoo sortovuosista ja naisten noususta ensimmäiseen eduskuntaan, vastakkaisista puolueista, luonnollisesti. Sidotut  käyttää Hilman perheineen Amerikassa ja Annan miehelässä – kumpikin kokee kovia. Lisäksi kansalaissota vaikuttaa heihin väkevästi, ja kirja päättyy 1918 sodan jälkimaininkeihin.

Juonitiivistykseni ei todellakaan tee oikeutta näille neljälle osalle. Se, että historian myllerrysvuodet kytketään kahden eri säädyn naisten elämänkulkuun, tarjoaa mahdollisuuden monipuoliseen yhteiskunnalliseen läpileikkaukseen. Lisäksi kahdesta erilaisesta naisesta saadaan paljon irti persoonina ja aikansa edustajina, osin edelläkävijöinä.

Yhteiskuntaoppia

Poliittiset virtaukset suodatetaan Hilman ja Annan siivilöiminä. Näin välittyy kokemuksia sortokaudesta ja vaali- ja eduskuntatyöstä sekä naisen asemasta kotona, töissä ja politiikassa. Sortovaltaa lähdetään nakertamaan mielessä itsenäisyys, esimerkiksi siten esitellään jääkärit aluksi, ei lahtarielkein. Sosialistiväki nähdään kaupunkityöläistön arjen ja onttoja iskulauseita helskyttelevien agitaattorien vinkkelien välistä, mutta luokkajako kärjistyy niin, että köyhä ompelijakin leimataan liian herraskaiseksi.

Romaanin naiset toimivat itsellisinä, vähitellen myös arka Anna. He uhmaavat perinteistä naisroolia ja tasoittavat tietä nykyaikaan, jolloin naiset eivät esimerkiksi enää tarvitse ”vapautusta sukupuolesta”. Uskottavaksi Mannisen kuvauksen tekee se, ettei irtautumista säätyjensä naismalleista tehdä Hilmalle eikä Annalle helpoksi. Silti he saavat mahdollisuuden – ja siksi tarvitaan yhä tänä päivänä lipunkantajia tällaisten tienraivaajanaisten perinnön säilyttämiseksi sekä solidaarisuuden ja tasa-arvon ylläpitämiseksi.

Kiinnostava poikkeama on Hilman perheen Ameriikan reissu. Sattumalta kuuntelin samoihin aikoihin äänikirjana Antti Tuurin Taivaanraapijat (Otava 2006). Siitä sain yllättäen rinnakkaisteoksen Sidotut-romaanin siirtolaisosuudelle. Kummassakin miehet työskentelevät ankarissa pilvenpiirtäjäolosuhteissa, ja kummassakin kirjassa on yhteyksiä sosialistiutopiaa pykäävän Matti Kurikan porukoihin. Tuuri uppoaa teosofisiin sfääreihin, Manninen pitäytyy työn raskaan raadannassa, mutta kumpikin kuvaa pistävästi suomalaisyhteisöjen elämää muilla mailla.

jarjen-ja-tunteen4

Kevyen vahvaa kerrontaa

Hilman ja Annan minäkerrontaosuudet kulkevat vuoroittaisina, kronologisesti etenevinä nauhoina. Kamarin ja kyökin näkökulmat poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Minua miellyttää suora tapa, jolla Hilma kuvaa työntekoa, toimintaansa ja sydämenasioitaan, ja vähitellen lämpenen Annankin varovaiselle tyylille, joka kuvaa kertojapersoonaa.

Romanttiseksi viihteeksi ei sarjaa kaikkineen voi kutsua, vaikka pariutumisen vietit tietysti henkilöihin vaikuttavat. Pidän romaanisarjaa historiallis-yhteiskunnallisena henkilökuvafiktiona. Aika, miljöö ja toiminta kuljettavat lukijaa luotettavasti tapahtumasta toiseen.

Henkilövoimaa

Vaikkei Annalla ole aluksi omia varoja sen enempää kuin piikalikalla, asema on kuitenkin toinen, vaikka asetelma on tämä: Anna on avuton säätyläistyttö ja Hilma hoksaavainen piika. Aherrus ja ihmissuhteet erottuvat erilaisina kahdesta suunnasta katsoen, mikä lisää kiinnostustani juoneen ja naisiin. Hilmaa elämänkoulu kolhii ja hänestä kehkeytyy terävä, tiukka perheenäiti, ja Anna voimistuu pikkuhiljaa uranaiseksi, joka joutuu kuorimaan itsestään pärjäävän kartanonrouvan.

Naisten käänteet ruokkivat sitä, että heistä haluaa tietää aina enemmän, selvittää, miten heidän käy. Ja komeasti kuvataan kahden erilaisen naisen varautunutta ystävyyttä, joka ailahtelee elämäntilanteiden ja aatekuohujen myötä, mutta kasvinkumppanuussäie pitää. Kädet hikoamaan pistää neljännen osan loppuosa, jolloin ystävyys todella punnitaan.

Henkilöissä vilahtaa pientä huvitusta, sen päälähde on Augusta-täti, josta piirretään teräväreunainen naisasiaesikuva, viiltävässä itseriittoisuudessaan mahtava ilmestys. Passuuttaa hän osaa, eli ei tädin tasa-arvoaatteet työväenmyönteisesti kulje, mutta ihmisyydelle hänellä on silmää. Muista sivuhenkilöistä tärkeitä ovat Hilman ja Annan miehet. Syviä luonnekuvia ei heistä kehity vaikka juonenkululle merkityksellisiä ovatkin. Eikä sarjan miehistä ole juuri sielunveljiksi – naisten pitää itse pärjätä.

 Ai niin, tämä vielä

Mainiosti Manninen päättää joka osan niin, että pakko on hyökätä seuraavaan. Sidotut lopetan itku silmässä, ja siihen virittäytyneenä säntään sarjan viimeiseen niteeseen selvittämään, löytääkö Anna vielä onnen ja miten Hilma selviää valkoisen vallan vuosista. Mutta mitä Mustonen teit!

jarjen-ja-tunteen5Sarjan finaali Parittomat hyppää 90 vuotta ajassa eteenpäin 2000-luvun luomutarkastajan ja -viljelijän kesään. Pirkules, heti arvaa, että kolmikymppiset parittomat saavat toisensa. Kerronta seuraa romanttisen viihteen konventioita toisin kuin aiemmat osat. Palkitseva puoli on se, että vihdoin Hilman ja Annan suvut yhdistyvät. Mutta pah, turkasen vähän valotetaan aiempien osien voimanaisten loppuelämän vaiheita, vähän vain tuikataan täkytietoja. Ja sehän jää kaivelemaan, vaikka tarina todistaa, että elämä jatkuu uusissa sukupolvissa.

Hyvä on, ymmärrän kyllä, että koukkaus nykypäivään näyttää, mihin on Hilman ja Annan ajoista tultu. Nyt EU kyttää säädöksiään, työnteko on muuttunut, luokkajako kutistunut ja naisilla on monenlaisia toimintavapauksia, mutta ihminen haluaa ja tarvitsee yhä ihmisen lähelleen.

Puhu äänellä jonka kuulen

Erja Manto äänikirjojen lukijana rytmittää tekstiä nautittavasti, ei elämöi turhia mutta eläytyy sopivasti. En voi kuin kiittää, miten syksyn kävely- ja ajomatkat ovat tuntuneet vähemmän raskailta Mannisen tekstiä kuunnellen. Vaikka loppuhuipennus onkin lässähdys, suosittelen sarjaa. Neljän ensimmäisen osan aatekirjo, juonivetävyys ja henkilöiden nahkoihin pujottautuminen viehättävät.

Naishistorian havina humisee korvissani äänikirjakokemuksen jäljiltä, ja näin itsenäisyyspäivänä 2016 mieluusti muistelen kirjasarjakokonaisuutta, jossa paljolti pohjustetaan nykyisen Suomen syntyä. Järjen ja tunteen tarinat välittää ihmisenkokoista yhteiskuntanäkemystä.

– –

Enni Mustonen
Järjen ja tunteen tarinoita I-V
Yksinäiset, Otava 2004 (8 t 15 min 20 s)
Mustasukkaiset, Otava 2005 (6 t 50 min 17 s)
Lipunkantajat, Otava 2006 (n. 7 t 30 min.)
Sidotut, Otava 2007 (10 t 57 min.)
Parittomat, Otava 2008 (n. 7 t 39 min)
Lukijana Erja Manto
Ostin koko sarjan äänikirjoina, Elisa Kirja.

12 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kesällä 2015 yritin jouduttaa ajomatkoja äänikirjalla. Valitsin Kristiina Vuoren romaanin Disa Hannuntytär (Tammi 2014). Lankesin toistamiseen samaan kuoppaan: kesälle 2016 hankin kuunteluun Neidonpaulan (Tammi 2015). Miksi?

Olen pitänyt ihan viihdyttävinä historiafiktioina Vuoren Näkijän tytärtä ja Siipirikkoa. Siksi jatkoin Vuoren viitoittamalla tiellä, nyt kuunnellen autoilun ankeuden karkoitusmielellä. Mutta niin kävi, että Disa Hannuntytär -romaanin nimihenkilölle luovuttaisin ”ärsyttävin päähenkilö aikoihin” -mitalin. Senpäiväinen jahkailu ja turhanaikainen lemmenäksyily nostivat verenpainettani, mikä ei ole autoilijalle hyväksi.

Ounastelen tympeyteni johtuvan äänikirjaominaisuuksista. Äänitteen lukijan ääni nukuttaa, ja viipyilevässä koukerokerronnassa knoppaillaan liian kanssa ajan sanastolla ja  yksityiskohdilla. Pikkupiirteinen kuvailu kuunnellen ei sopine kaltaiselleni nopealle lukijalle. Ehkä Vuoren nippelityyli ei haittaisi lukien; silmäni saisivat lentää omaan tahtiini, eikä tarvitsisi viivytellä ääneenlukijan tahdissa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta annoin siis mahdollisuuden Neidonpaulalle, jossa kerrotaan 1400-luvun loppupuolen tietäjänaisista, Ilveksen suvun jälkeläisistä (jatkoa Näkijän tytär -sukuun). Toinen kaksostytöistä, Truda, kertoo. Hänet luvataan maalliseen elämään, sisko Brita Naantalin uutukaiseen birgittalaisluostariin.

Mielenkiintoista on jännite loitsujen, taikojen, näkyjen luonnonuskon ja kristinuskon välillä, siitä siskot koittavat selvitä kumpikin tavallaan. Ja rakkaudesta tai lihan himosta. Nunnakohtalostaan huolimatta Brita on siskoksista rennoin, Truda pingottaa niin näky- kuin rakkausasioissa. (En taida oikein olla oikeaa kohderyhmää romanttisen viihteen konventioihin kuuluviin kiemuroihin, joissa sankaritar käyttäytyy ja lausuu toisin kuin tuntee.)
Neidonpaula
Kirjakokemukseni huonot uutiset siis ovat siinä, että kuunnellen tämäkin romaani oli minulle aivan liian viipyilevä. Hermoni pettivät, mutta juonen halusin selvittää, joten luin Neidonpaulan loppuun e-kirjana. En sitä sellaisenakaan historiaproosalemmikkeihini laske. Kerrontatavan selittelevyys ja tiedontodistelu on liiallista ja henkilökuvat ohuita, vaikka rouheuttakin mukaan mahtuu. Voi kun kirjailija tiivistäisi, luottaisi henkilöihin ja tarinaan!

Hyvät uutiset ovat ne, että arvostan kirjailijan paneutumista. Vankka luostarielämän, yrttilääkinnän ja tapojen tuntemus on tekstin taustana. Vaikkeivät ne ihan sulaudu luontevasti vetäväksi proosaksi, vakuutun historianäkemyksestä. Tästä syystä lupaan, että tulen vielä lukemaan uusimman romaanin Kaarnatuuli, sillä se on Vuoren ensimmäinen romaani, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, turkulaiseen 1500-lukulaiseen vallasrouvaan. Historia- ja Turku-fanina en tohdi sitä ohittaa. Luen sen jossain vaiheessa – en yritäkään kuunnella.

– – –
Kristiina Vuori
Neidonpaula
Tammi 2015
historiallinen romaani
479 sivua.
Ostin äänikirjana, lainasin e-kirjana.

Neidonpaulan lukijoita mm. Kirjahilla, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Vinttikamarissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteeseen kolmannella kierroksella valitsen yhden brittiproosan peruskivikirjailijan teoksen. Jane Austenin Northanger Abbey (valmistui 1803) on suomennettu söpösti Neito vanhassa linnassa (WSOY 1950/2015). Kirja ja suomennosnimi suuntavat jopa satiiriin, sillä päähenkilön goottiromanttiset odotukset rapautetaan surutta. Silti mukaan mahtuu myös suloista onnen odotusta.

Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteen muut postaukset löytyvät täältä. Haastetta emännöi blogi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Northanger Abbey on tyyppitarina vaatimattoman pappisperheen nuoresta, sievästä ja viattomasta neitosesta rakastumassa varakkaan linnanherran poikaan, ja lopussa koetaan odotettu kosinta. Kaikki, jotka tuntevat lajityypin, tietävät, ettei tämä juonipaljastus tuhoa mitään. Kaupan päälle saa survontaa säätyläis-smalltalkista, terävän tietoiskun tapakulttuurista ja jopa tölväisyjä romaanikirjallisuuden turmelustilasta.

Austen vakuuttaa minut pisteliäsyydellään. Alku on huikeaa kaikkitietävän kertojan tarinavirittelyä. Ei epäilystä, kuka on niskan päällä: tietoinen sepittäjä, joka tekee valintoja ihmisluonteen kuvaamiseksi. Välillä kertojan ylivoima häivyttyy, ja silloin teksti viettelee seuraamaan henkilösuhteiden etenemistä. Kyllä kertojan tietoisenironen ote muistuttaa tasaiseen tahtiin olemassaolostaan.

Kantava teema on romaanikirjallisuus, joka turmelee kokemattomien arvostelukyvyn. Etenkin kauhuromanttinen novellistiikka on kertojan hampaissa. Päähenkilö Catherine ahmii kiihottavaa fiktiota, ja sen tuottamat tunnekuohut hämärtävät hänen ajatteluaan. Se halutaan romaanissa osoittaa, ei sormea heristäen vaan vinosti virnistellen. ”Mad woman in the attic” -pilkka suunnataan Catherinen nilkkaan ja siitä kimpoaa potku aikalaiskirjailijoihin. (Silti vasta vuosia myöhemmin ilmestyy varsinainen ullakkokauhuromantiikkaklassikko Kotiopettajattaren romaani.) Ja miten hauskaa: Austen osoittaa osaavansa konventiot, sillä hyvin hän tuottaa linnaromantiikan kauhukuvitelmat – ja sitten murtaa ne.

Austenin muusta tuotannosta tutut teemat ja tyypit ovat tässä kirjailijan ensimmäiseksi kirjoitustyöksi arvioidussa romaanissa jo loistossaan. Säädyn ja omaisuuden merkitys naimakaupoissa on ohittamaton ainesosa. Henkilögalleriaan kuuluvat hölmöt onnenonkijat, hupsuina höpöttävät naiset ja miehet sekä jäyhät ja/tai turmeltuneet upseerit. Piinaavan yksityiskohtaisesti Austen näyttää rasittavat tyypit, ei juuri selittele. Siitä tunnistaa klassikkoaineksen: aika ei ole rapauttanut elämisen kummallisuuksien tarkastelun terävyyttä eikä himmentänyt ilkikurista pilkettä. Kerronta koukeroisenakin viehättää ja viihdyttää.

Catherine on oman kylän säätyläisparin Allenien seuralaisena Bathissa, jossa seuraelämä tanssiaisineen esitellään lukijoille muikean monisanaisesti. Rouva Allen on hupsu, ja hänen vanhan tuttunsa tytär Isabel tekopyhä sanailija. Kiusallisin jaarittelija on Isabellan veli John, joka on myös Catherinen veljen ystävä. Nautiskellen kuuntelen kiemurtelevaa sosieteettipuhetta ja kohteliaisuuskäytäntöjä, joissa usein todelliset ajatukset peitetään, mutta silti ne sieltä rivien välistä räikeästi raikaavat.

Catherinen kehitys kuvaillaan kirjassa sekä ymmärtäen että ironisesti – vaativa yhdistelmä. Austenin teksti tuottaa iloa, sillä tunteilemattoman selkeästi piirtyvät 17-vuotiaan pappilantytön ajatuksenjuoksu, mielikuvitus ja vähittäinen muutos. Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin älytön äiti, Catherinen äiti säteilee tyyneyttä todeten realistisesti: ”Eläminen on oppimista.” Ja Catherinen onneksi komea Henry (hyvä saalis linnan sivutiloineen) ymmärtää neidon hyväuskoista naiiviutta. Koska Henry äityy välillä hirtehiseksi kiusoittelijaksi ja vakavaksi oppimestariksi, loppusuukon odotus sisältää särmiä.


 

Tavoistani poiketen nautin Neito vanhassa kartanossa äänikirjana. Erja Manto lukijaäänenä sopii tekstin tulkitsijaksi hienosti. Hän sävyttää muttei osoittele; siis kuuntelijalle jää tulkinnanvaraa. Aiemmin äänikirjakuuntelua vieroksuneena tämän kokemuksen ajan jopa toivoin automatkojeni jatkuvan. Se kertoo hyvää sekä tekstistä että toteutuksesta.

Kirjan kuuntelun perään katsoin ITV-elokuvan samaisesta teoksesta, kyseessä on vuoden 2007 versio. Tulkinta on mainio, vaikka ironian terä on melko tylsä. Esimerkiksi rouva Allen ei vaikuta aivan yhtä hölmöltä eikä Thorpen sisarukset ihan niin sietämättömiltä kuin romaanissa, sillä kirjan puristaminen 1,5 tuntiin säästää esimerkiksi Isabellan runsailta veikistelypuheilta ja Johnin kiesihöpinöiltä, joskin myös juonimutkia suoristetaan reippaasti. Kirjallinen metataso siirretään Catherinen uniin, jotka saadaan näyttämään lähinnä eroottiselta alitajunnalta. Catherine on raikkaan viaton ja Henry lempeän ilkikurinen eli kemia kuplii kivasti. Epookkiviihde vetoaa minuun, eikä taida siinä olla Austenin voittanutta.

– – –
Jane Austen
Neito vanhassa linnassa
Northanger Abbey
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 2015 (ensimmäinen painos 1950)
romaani
Lukija Erja Manto, noin 9 tuntia.
Ostin äänikirjana (Elisa Kirja).

Filmatisointi: Northanger Abbey, ITV 2007


Myös Luettua elämää on kuunnellut äänikirjan – ja kas: samankaltaisia huomioita hän on tehnyt (kirjoitan aina juttuni muiden postauksia lukematta); muita tämän Allenin blogikokijoita: Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla mikämikämaahan, Sonjan lukuhetket, Kirjaneidon tornihuone, Hannan kirjokansi, Aikakirjoja ja L´amie de l´ ABC.

Klassikkohaaste 1: luin Saatana saapuu Moskovaan.

Klassikkohaaste 2: luin Romeon ja Julian.

17 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Draama, haaste, Kirjallisuus

Tove Jansson: Kesäkirja

Pitkät automatkat sujuvat yleensä radiokanavilla puikkelehtien. Vähitellen sisäänajan itseäni äänikirjallisuuteen. Kuuloaistin varassa kirjaan uppoaminen ei ihan luonnikkaasti minulta suju, silti yhden suvisen reissun vietin soljuvan kuulonvaraisen tekstin turvin: Tove Janssonin Kesäkirja (WSOY Äänikirjat 2014).Kesäkirja

Janssonilla on kyky taluttaa turvallisesti tarinaan, jonka kulkua ei voi ennakoida. Hän tallentaa tunnelmia, väläyksiä ja tilanteita. Selityksiä ei hän tarjoa, enkä minä niitä kaipaa. Kuljen mukana luottaen mutta valppaana, silla myös jotain vaarallista voi tapahtua.

Kesäkirja on rakenteeltaan novellimainen: jokainen luku on oma ehjä kertomuksensa, joka toimii sellaisenaan. Kokonaisuus sen sijaan tarjoaa kesän kiertokulun keväästä syksyn alkuun. Mukana on sakeaa elämäntuntua mutta myös katoavuuden haikeutta.

Pieni tyttö ja isoäiti viettävät kesän saaressa vanhassa suvun huvilassa. On mukana isäkin, vaan hänellä on vain taustarooli, ei yhden yhtä repliikkiä. Keskustelut ja toiminta kilpistyvät Sofiaan ja isoäitiin. Mitään erityistä ei tapahdu, kesää eletään luonnon helmassa, ja silti tapahtuu paljon merkityksellistä kävely- ja meriretkillä, leikeissä, sadepäivien tylsyydessä ja kuumottavien kallioiden lämmössä.

Taustalla on tytön äidin kuolema. Se vain ohimennen mainitaan, mutta se säteilee tunnelmaan ja tytön olemiseen. Jansson tavoittaa ihailtavasti elämän hahmottamista harjoittelevan lapsen ja jo siitä luopumista lähenevän vanhan naisen maailmat sekä heidän keskinäisen suhteensa. Siinä on leikkiin antautumista, lempeyttä, kiukuttelua ja ärsyttämistä. Lapsen kirje kiteyttää paljon: ”Vihaan sinua. Rakkaudella Sofia”

Kesäkirjan päähenkilöihin kiintyy, mutta heitä ei voi koskaan tuntea läpikotaisin. Heissä on ikuinen kasvunvara, iästä riippumatta. Kuvaus lumoaa, ja sitä lisää saariluonnon ja vaihtelevien säätilojen tallennus. Kesäkirjan äänenä on Tytti Paavolainen, jonka luenta vahvistaa tekstin tunnelmaa: siinä on väkevää läsnäoloa ja ajattomuutta.

Toivottavasti kaikilla on aikaa kompaktille Kesäkirjalle joko kuultuna tai omin silmin luettuna. Teoksen tunnelmista intouduin luomaan oman kirjatrailerin. Jos alla oleva kuvake ei käynnistä traileria, tämä Drive-linkki sen teke (pahoittelen kuvan laatua).

  
– – –
Tove Jansson
Kesäkirja
WSOY Äänikirja 2014
Lukijana Tytti Paavolainen, äänitys vuodelta 1998
Kesto n. 2 t 35 min
Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Kalevala 180 vuotta ja Pohjan akka

Hyvää Kalevalan päivää! Juhlakalu on jo 180-vuotias. Pääfiestaa Finlandia-talossa juontavat Duudsonit, ja ohjelmassa on räppiä. Kansallisen korkeakulttuuristatuksen saanut Kalevala on aikojen saatossa pysynyt sellaisenaan, mutta yhteiskunta sen ympärillä on muuttunut ja kulttuuri moniäänistynyt.

Kalevala on ollut sytykkeenä eri aikojen taiteen tekijöille Gallen-Kallelasta Kotiteollisuuteen. Viimeisimpiä mieleeni tulevia kansanrunomytologialähtöisiä teoksia on Jenna Kostetin Lautturi, nuorten aikuisten spefi-romaani, joka sai vuoden 2014 Blogistania kuopus -palkinnon. Alkuvuodesta on ilmestynyt Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto. Louhesta on kyse myös muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa: alkuvuoden automatkat vietin Seija Vilénin Pohjan akka -romaanin äänikirjaversion kanssa (Avain 2012).
pohjan akka
Vilénin romaanissa on onnistuneesti varioitu Kalevalan juonta ja henkilöhahmoja Louhen näkökulmasta. Muinaista mytologiamaailmaa tarkastellaan pitkälti naisvinkkelistä, joten Louhesta, Kyllikistä ja Tytistä tongitaan uusia puolia. Päähenkilö Louhi on näistä täyteläisimmin tavoitettu. Äijät jäävät statisteiksi omiin mehuihinsa muhimaan – aika vietävissä moni ukko näyttää olevan.

Yllätyn siitä, miten mutkattomasti Kalevala-kieli istuu kokonaisuuteen. Ehkä äänikirjamuoto sopii siihen – en voi nyt arvoida, miten se luettuna limittyy kokonaisuuteen. Romaani on silti pääosin selkeää suorasanaista proosaa, vain välillä kalevalaispoljentoinen kerronta vie menneeseen aikatasoon.

Milloin aloin vastata kysymyksiin ajatuksillani?

Rinnakkaistodellisuus Kalevala-aikoina vai dementiamaailma? Romaanin kerrontatasoina vuorottelevat muistisairaan rouva Pohjan tämänpäiväinen hoitolaitostodellisuus ja kyseisen rouvan harhailevat mielenmatkat Kalevalan kankahille. Hoitolaitoksessa poukkoilevat myös rouvan vävy ja yksi kirjailijanplanttu. Välillä piipahdetaan näiden miesten ajatuksissa ja elämänpulmissa. Tämä hieman hajottaa kokonaisuutta ja pitkittää tarinaa turhaan, hitusen ehkä fokuskin hukkuu (ainakin äänikirjan kuuntelijalta). Hoitolaitosarjen kuvaus on mielestäni osuvaa: se iskee hoitajien ja hoidettavien toteen.

On kulttuurinen elonmerkki, että muinainen mytologiamme saa yhä vain uustulkintoja. Pohjan akka ei minua villinnyt, mutta sopi se kansalliseepoksen juhlavuoden käynnistykseen – se tarjosi arjen toimintaa helpottavaa ajanvietettä, sopivasti myös ajatusaskartelua. Eläköön Kalevala muodossa jos toisessa!

Voit vaikka testata, ketä hahmoa muistutat (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1305931821323). Täällä puhuu Väinämöinen.

Lukulamppu on puolestaan koonnut Kalevala-aiheisia kirjoja.

— –
Seija Vilén
Pohjan akka
Avain 2012
äänikirja, noin 6 tuntia
Lainasin äänitteen lähikirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus