Kansallisteatteri: Lokki

Teatteri tarjoaa yksittäisiä lumohetkiä. Sellaisia näen Kansallisteatterin Lokki-esityksessä. Ne ovat sellaisia, joissa ilmaisu ja esillepano on osiaan enemmän.

Kaksi niistä on samanlaisia, keskiössä on eri kertoina eri nainen. Nainen on lavan keskellä ylhäältä suunnatun valojuovan rajaamana ja hänen päälleen sataa. Muuta ei tarvita, katsoja lukee siitä henkilön pohjattoman epätoivon tunteet. Myös kohtaukset, joissa henkilöt kiipeilevät (kipuilevat) tikkailla, jotka eivät johda mihinkään, riittävät kertomaan sisäisestä tilasta, joka ei johda mihinkään. Ja rakkaudessa hyväksikäytetyn nuoren Ninan nukkemainen asettelu esityksen lopussa – se kouraisee.

Toisen näytöksen alku jää mieleen erityisen hienona: Maša laulaa pianon päällä raatelevan kauniisti espanjalaista laulua. Musiikki kuulostaa siltä, että se on sävelletty vain ja ainoastaan Mašalle ja häntä esittävän Emmi Parviaisen äänelle. Muut lavaelementit tukevat tunnelmaa. Kaikkiaan Lokki on lavastuksen, valaistuksen ja puvustuksen juhlaa.

20191019_101309_resize_8.jpg

Lokki on näytelmä, jossa tšehovilaiseen tapaan haikaillaan aina sinne, missä ei olla. Traagisesti se kertoo myös siitä, miten vaikuttaa kohtaamaton rakkaus, vastarakkauden puutteen riipivyys. Kovaa on vanhemman ja lapsen välisen rakkauden muuttuminen valtasuhteeksi, etenkin äidin omaneduntavoitteluksi. Esitys pistää miettimään valintoja sekä niiden vaikuttimia ja seurauksia.

Lokissa käsitellään paljon taiteilijuutta (näyttelijät, kirjailijat) ja sitä, mistä se koostuu. Taitelijat ovat toisaalta raadonsyöjiä, jotka elävät toisilta haukatuista kokemuksista ja itseen kohdistuvasta ihailusta. Toisaalta he näyttävät peilin, jota ilman ei ole ihmisyyttä. Taiteilijoiden lisäksi erilaiset maailmat mahtuvat samaan tilaan: arkiset opettajat ja tilanhoitajat, filosofiset valtio-oppineet ja realistiset luonnontieteilijät. Vaan kohtaavatko maailmat? Miksi kysyä? Kohtaaminen ei ole tšehovilaisen elämän tarkoitus.

Kiinnostavaa on miettiä Kolmen sisaren ja Lokin yhteyksiä, sillä Kolmen sisaren esityksistä ei ole paljon aikaa vierähtänyt. Samaa haikailua, sama rakkaudentunteiden kohteisiin osumattomuutta, samaa elämänpettymystä, sama tohtorismies muuhun melskeeseen häviävänä järjen äänenä (Tšehovin siviiliammatti oli lääkäri). Kummassakin on vanhan ja uuden ilmaisumuodon välistä rajankäyntiä, mikä jo teemana on Lokin ydintä. Kansallisteatterin lavatoteutukset ovat olleet kummassakin tyyliteltyjä mutta hyvin eri tavoin. Osittain Lokissa on perinteistä, osin modernia – ihan niin kuin näytelmän taidepohdinnoissakin.

Käsiohjelmassa Lokin näyttämökieltä luonnehditaan fyysiseksi ja visuaaliseksi. Kaikin osin Lokin tyylittely ei minuun osunut, mutta ne kohdat, jotka iskivät, löivät tosissaan.

– –

Kansallisteatteri
Anton Tšehov: Lokki
suomennos Jalo Kalima
ensi-ilta 18.9.2019, esitys 18.10.2019
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lisätietoja toteutuksesta ja roolituksesta: esityksen kotisivut.

Muualla mm. Paljon melua teatterista ja Reader, why did I marry him?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Jo Nesbø: Veitsi

Särmikäs mestaripoliisi Harry Hole hukuttaa murheitaan ryyppäämällä, ja lisää syitä unohduksen etsintään syntyy uusimmassa Jo Nesbøn Hole-dekkarissa Veitsi (Johnny Kniga 2019).

Juonta en lähde availemaan, sen verran siitä paljastan, että pääosassa on julma murha, joka sivaltaa Holea. Alkaa kostonhimoinen arkkivihollisen metsästäminen pois naisia rääkkäämästä, mikä ei käy helposti – mikään ei ole helppoa veitsenterällä elävän Holen seurassa. Lisäksi romaanin henkilöihin vaikuttavat kokemukset Afganistanissa.

”Kaja pudisti päätään määrätietoisesti. ’Olen saanut siitä osani, joten tiedän mitä suru on, Harry. Ja sinä muistutat turhankin paljon sotilaita, joiden näin lähtevän Afganistanista voimakkaiden PTSD-oireiden takia. Osa heistä jäi invalideiksi, osa tappoi itsensä. Mutta arvaa mitä? Pahimpia olivat ne, jotka tulivat takaisin. Jotka onnistuivat välttämään psykologien tutkat ja palaamaan laukaisemattomina pommeina, vaarallisina sekä itselleen että kanssasotilailleen.’ ”

Ja kyllä: Nesbø on velho punomaan juonia sekä hahmottelemaan henkilöiden liitos- ja repeämäkohtia. Olen edelleen sitä mieltä, että hän on yksi liukkaimmista dekkarikertojista. Mutta.

20191013_095206_resize_6.jpg

Minä olen ilmeinen ongelma, ei Veitsi. Tunnen muuttuneeni dekkarilukijana. En oikein enää kestä sarjarikollisten tekojen kuvailuja tai veritekojen yksityiskohtia. Yhä allergisempi olen myös sille, että tihutyöt liitetään päähenkilöpoliisiin.

Sitten vielä Hole-hypestä. Kyllä minuunkin ryvettynyt äijänkörmy hitusen vetoaa kaikessa rähjäromanttisuudessaan. Ja onhan hän ylivoimainen: vaistonvaraisen taitavasti rikoksia ratkaiseva, törttöilyineen arvaamaton ja silti liikuttava: kaikesta huolimatta enkelimäistä Raakeliaan epätoivoisesti rakastava ja poikapuoltaan puolustava. Mutta. Rajansa kaikella. Miksi kaikki romaanin naiset ovat Harryn lumoissa, hamuavat häntä lakanoitaan hikistämään? Överiksi menee. Ja yli ymmärryksen käy myös kirja loppupuolen vetinen selviytymisseikkailu.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että kyllä Veitsi väkisinkin uppoaa, kun sen ottaa juoniviihteenä. Näppärästi käy johdattelu henkilöstä toiseen arvailemaan tappajan henkilöllisyyttä, ja ratkaisu yllättää. Ihailen romaanin lopetusta, se on ammattimiehen työtä. Se jättää auki kaikki mahdollisuudet jatkolle.

– –

Jo Nesbø
Veitsi
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2019
dekkari
405 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Nesbø-juttujani: tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm on usein kuvannut nuorten maailmaa, kaoottisen sykkivää. Lisäksi tyypilliseen Fagerholm-romaanimaailmaan kuuluu rikos. Ei niin, että kyse olisi rikosromaanista vaan ihmisistä rikkonaisina ennen ja jälkeen rikoksen. Niin tälläkin kertaa: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019).

COME ON, Gusten. Pystyt sinä parempaankin.
   Mutta ei. Hän ei pystynyt parempaan. Ei pysty.
   Kertomaan tätä ’tarinaa’.
   Se meni koko ajan rikki kun hän yritti. Palasiksi, lappusiksi. Irti revityksi.
   Niin palasiksi että teki kipeää.
   Tekee kipeää.
   Mutta totuus… totuus… kertomuksen muodossa.
   Tosikertomus vaatii jonkinlaista kittiä joka pitää kaiken koossa – sen haurauden, kaikki palaset –
   Palasina palasina palasina”

Valitsemani sitaatti kiteyttää paljon Fagerholmin kerronnasta: rikkonaisuus tallentaa todellisuutta kertojien mielikuvia seuraten. Ja mehän tiedämme, etteivät ajatukset etene siivossa, järjestäytyneessä jonossa vaan pomppien, kertautuen, hajoten. On tapahtumillakin romaanissa merkitystä mutta merkityksellisintä on kerronta. Olen aiemmin kuvannut Fagerholmin kerrontaa sydämensykkeen kaltaiseksi, mutta oikeammin siinä humisee koko verenkierto: teksti pumppaa sisältöä toisteisesti levittäen tarinan happea haaroittuvaan kokonaisuuteen.

Fagerholmin kerronta todennäköisesti jakaa lukijoita ihastelijoihin ja rasittuviin. Minä olen omaperäisestä tyylistä pitänyt, ja pidän nytkin, vaikka Bambi-kirjaa lukiessani tunnistan paikoitellen kerronnan veritulpan vaaran, eli toistot ovat jumiuttaa lukemistani.

20191014_200008_resize_90.jpg

Kerronnan nykyhetkessä keskeiset henkilöt ovat alle kolmekymppisiä nuoria aikuisia. Eniten tilaa saa Gusten, joka osallistui lukiolaisena joukkoraiskaukseen ja ilmiantoi ”nulikoiden” porukan ymmärtämättä pikkupaikkakunnan parempien piirien jälkiensiivouspelisääntöjä. Raiskatun asia jää ikään kuin alaviitteeksi, silti ratkaisevasti kaikkeen vaikuttavaksi. Gustenille teko on peruuttamaton, eikä hän ole ainoa, mutta se ilmenee asianosaisissa eri tavoin. Jokainen elää pimeäänsä ja jää omaan varjoonsa.

Romaanin ydinjoukkoon kuuluu kaksi nuorta naista, ystävystä, joiden kanssa Gusten on seurustellut ja joista hän ei pääse irti. Kiinnostavaa on, miten naisten ystävyyttä kuvataan antaumuksesta inhotukseen. Samankaltainen naisten välinen ystävyysviipperä kuvataan Gustenin äidin ja Gustenin jäätävän ystävän Nathanin äidin välillä. Eikä tässä kaikki, romaanissa on runsaasti aineksia pohtia perhe-, ystävyys- ja yhteisösuhteita.

Kihelmöivästi kirja kuvaa lasten/nuorten ja aikuisten kohtaamattomuutta, miesten ja vaimojen vilpillisyyttä ja etäisyyttä, ulkoisesti menestyvien perheiden hajaannusta. Mukana väreilee yhteiskunnassa vaikuttava häiritsevä epätasa-arvo. Fagerholm saa aikaan erityisen vieraantumisen tunnelman, vaikka teksti vyöryttää henkilöiden ajatuksia. Yhteiskunnan rakenteissa kuten kerronnan rakenteissa on asioita, jotka rikkovat. Se pistää aiheellisesti miettimään, mistä voimme löytää liimaa.

– –

Monika Fagerholm
Kuka tappoi bambin? Romaani
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2019
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjasta kirjaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Margaret Atwood: Testamentit

Muistan jysäyksen, kun spefiin tottumattomana parikymppisenä luin Margaret Atwoodin Orjattaresi. Nuoren naisen näköalaan se repi lisää aukkoja nähdä sukupuolittumisen ja totalitarismin vaarat, hengenvaarat.

En ihmettele, miksi vuosikymmenten jälkeen Atwood kirjoitti jatko-osan Testamentit (Otava 2019): maailma on muuttunut ja monilla kolkilla Orjattaresi-dystopian suuntaan. Kiitossanoissaan Atwood itse toteaa yhteiskunnan ja ihmisten paineiden kasvaneen. Ja totta kai HBO-menestyssarjalla on oma osuutensa.

Olen katsonut HBO-sarjasta vain ensimmäisen tuotantokauden, sillä hyydyin toisen kauden jähmeästi etenevään pimeässä tuijotteluun. Siinä mielessä minulla ei ollut mitään ennakkoaavistuksia Testamenteista.

Kirjan päähenkilöistä Lydia-täti on ennestään tuttu. Gileadin kauhuvaltion tapahtumista kertoo myös nuori Agnes, josta koulitaan kunniallista tätiä. Kanadan puolella Gileadin maanalaiseen vastarintaliikkeeseen saadaan värvättyä 16-vuotias tyttö.

20191009_200007_resize_42.jpgJuoni rakentuu rutinoituun kikkaan vuorotella kertojia. Se houkuttaa ahmimaan ajatuksella: mitä sitten tapahtuu? Valitettavasti Testamentit ei kaunokirjallisesti häikäise. Se on nuorisokirjamainen – siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kokonaisuus on tapahtumakeskeinen ja ennalta arvattava.

Lydia-tädin osuus tuntuu joiltain osin epäuskottavalta. Uskottavinta hänen osuuksissaan on se, miten kuvataan järki-ihmisten liittyminen osaksi misogyynista luokkayhteiskuntaa, eli mekanismi, miksi totalitarismi on mahdollinen:

”Mitä hyötyä on siitä, että heittäytyy höyryjyrän alle moraalisten periaatteen vuoksi ja antaa murskata itsensä litteäksi kuin jalaton sukka? On parempi sulautua joukkoon, hartaasti ylistävien hurskastelijoiden ja vihanlietsojien joukkoon. Parempi heitellä kiviä itse kuin olla muiden kivittäjien kohteena. Ainakin silloin on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä.”

Ja nyt pääsen siihen, miksi Testamentit piti kirjoittaa ja miksi se pitää lukea (eikä juuttua muutamaan moitteen sanaani). Ei ole yhtään kirjaa liikaa varoittelemassa siitä, mitä tapahtuu, jos valtaa pidetään yllä epädemokraattisten, kaksinaismoralististen, korruptoituneiden ja ihmisarvoa alistavien rakenteiden varassa. Eikä ole yhtään turhaa kirjaa, joka kertoo yhteiskunnan vinoutumisesta, jos tyttöjen ja naisten pukeutumista, käytöstä ja koulutusmahdollisuuksia aletaan rajoittaa. Eikä ole yhtään kirjaa liikaa siitäkään, miten kriittinen luku- ja kirjoitustaito sekä lukutaito ylipäätään suojaa alistavilta voimilta.

”Luku- ja kirjoitustaito eivät antaneet vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Ne johtivat uusiin kysymyksiin ja sitten taas uusiin.”

Siksi kaikki merkit lukutaidon, sivistyksen, humanismin ja tasa-arvon väheksymisestä on otettava vakavasti. Siksi Atwoodin Testamentit puoltaa paikkaansa.

P.S. Atwood palkittiin puolikkaalla vuoden 2019 Booker-palkinnolla.

– –

Margaret Atwood
Testamentit
suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava 2019
romaani
489 sivua.
Lainasin bloggaajakaverilta.

Muualla mm. Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset

Kuka on Kiiskinen?”

Noin päättyy yksi teksti Jyrki Kiiskisen kokoelmassa Kiiskiset (Teos 2019). Haen kirjan luettuani vastauksia. Kiiskinen on jossain määrin erisnimeltä usein mainittu runojen toimija Kiiskinen, jotain nimihahmossa oletettavasti on samaa kuin kirjan kirjoittajassa, ja sitten erisnimi Kiiskinen käy yleisnimestä: jokamies, jokaihminen. Monikkomuotoisena Kiiskiset ilmentää myös sukupolvien ketjua:

”- – Äiti on kuollut, mutta Kiiskinen ajattelee aikuisia lapsiaan, jotka eivät ole hänen muistojensa kaltaisia. Hän uskoo tietävänsä heistä enemmän kuin itse, muttei tiedä mitä sillä uskomuksella tekisi.”

Runoproosan pääteema on äidin kuolema. Elämän synnyttäjän kuolema mittauttaa mennyttä ja olevaa, omaa osuutta kaiken kierrossa:

”- – Kiiskinen muistaa, hänen sukupolvensa aika on päättymässä kun lapset ovat aikuisia, kolmannen sukupolven aika alkaa, pian sekin tutustuu hyttysiin, jotka parveilevat Kiiskisen ympärillä, inisevät etsimässä elämän tarkoitusta, veriateriaa hihansuusta, puolitoista kuukautta munasta kuolemaan, seitsemän sukupolvea vuodessa, seitsemänsataa sukupolvea vuosisadassa, sen pidemmälle Kiiskinen ei jaksa laskea, hän läimäyttää yhden kuoliaaksi – -.”

Kirjan runomuotoa hallitsevat neliskanttiset proosarunot. Aluksi niiden kieli nakuttaa lyhytvirkkeisesti ja selkeästi, mutta kokoelman loppua kohti runot muuttuvat unenomaisiksi. Nautin virkkeistä, joiden sileä pinta on silmänlumetta, joiden perusolemusta on kuitenkin roso ja moniulotteisuus. Jo heti ensimmäinen runo vetoaa: siinä yhdistellään vastakohtia, yksinkertaisesti ja tehokkaasti:

”- -. Kirjaimet sivulla näyttävät kulmikkailta, sanat maistuvat suussa pyöreiltä, tyyli terävältä.”

Neliöityjen runosivujen alalaidassa vilistää uutisotsikkotyyppistä tekstiä, joka muutamalla sivulla pomppaa sivun keskelle.  Otsikkojuoksutus vaatii monta lukukertaa, yllättää runojen rinnakkaisena ja maaduttaa muuta tekstiä nykyhetkeen, kaikkia koskevaan (ei vain Kiiskisiä), katkeamattomaan ympäröivän maailman tietotulvaan.

Kirjassa on lisäksi muutama säkeisiin rakennettu runo. Niissä minämuotoinen puhuja puhuttelee. Runot puhuttelevat minua, vaikka huomaan niissä puhuteltavan kuollutta äitiä. Ennen kuolemaa puhuteltava on muuttunut: ”Aistimusten virta kulkee läpi jälkiä jättämättä.” Rivien välistä huokuvat kaikki ne tunteet, joita läheinen kokee muistisairaan kanssa: mennyttä, menetettyä, olemisen sumua. Niitä ei tarvitse kirjoittaa – tai niitä ei voi.

Runojen tunnelmat vaihtelevat, myös naurahtelen kiiskistelylle, vaikka taustalla kumisee kuolema. Isoja teemoja menettämisen lisäksi ovat muistaminen ja jatkuvuus. Viipyilen runoissa, tunnistan paljon sellaista, jota olen itse kokenut, ja ällistelen sitä, miten se on mahdollista välittää näin, Kiiskisen tapaan. Enkä voi vastustaa mitään, mikä päättyy sielunlintuuni: ”kurjet huutavat suolla”. Ja miksi minun tarvitsisikaan? Hieno kirja.

– –

Jyrki Kiiskinen
Kiiskiset. Runoproosaa
Teos 2019
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjastosta.
P.S. Kirjan neliskanttinen kansi on vuoden hienoimpia, ulkoasu on Jenni Saaren.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö 

Vinkkaan oitis: lue juttuni loppuun, saat ohjeet kirja-arvontaan.

Karina Sainz Borgo vieraili Turun kirjamessuilla esittelemässä juuri suomennettua kirjaansa Caracasissa on vielä yö (Aula & Co. 2019). Romaani kertoo Venezuelan kaoottisesta tilanteesta, kirjailijan sanoin:

– Se on metafora, miten Venezualalla menee, missä tilassa demokratia voi olla. Niin voi olla myös muualla, mistä kertoo pakolaistilanne. Euroopassa ei ymmärretä, miten öljyvaltiossa voivat ihmiset kuolla nälkään. Korruption ja väkivallan määrää ei tajuta. Kirjaa on kutsuttu apokalyptiseksi vaikka se on nykytodellisuutta. Venezuela on minulle nykyään aave: kaikki, mitä rakastan, on menetetty.

20191008_141304_resize_76.jpg

Kirjailija signeeraa teostaan bloggajatapaamisessa.

Kirja on ilmestynyt Espanjassa, jossa Sainz Borgo on asunut jo kymmenisen vuotta, eikä kirjailija oleta teoksensa myyvän vanhassa kotimaassa, jossa ihmisillä ei ole edes rahaa ruokaan. Näkemys nyky-Venezuelasta on lohduton. Se tuli esille sekä Sainz Borgon puheissa että romaanissa.

”Tämän kusikaivon pinta oli noussut huomattavasti päämme yläpuolelle. Haudannut meidät elävältä.”

Romaanin kertoja on journalistinainen, jonka äiti on juuri kuollut. Kaduilla mellakoidaan ja tapetaan ihmisiä sattumanvaraisesti. Väkivaltaiset katupartiot rohmuavat omaisuutta, esmerkiksi valtaavat päähenkilön asunnon. Se on käänne: päähenkilö löytää sen seurauksena ainoan ratkaisun tilanteeseen.

Mistään ei ole odotettavissa apua tai turvaa. Raaistuneen yhteiskunnan kuvaus on rosoista ja säälimätöntä. Päähenkilön toivottomuus, koko yhteiskunnan toivottomuus hyökyy tekstistä.

– Paskamainen tilanne, vai mitä? Hän sanoi nostamatta sormeaan pöytäliinasta.
– Niin mikä? Äidin syöpä, hallituksen toiminta, pula kaikesta, koko tämä maa?
– Se, ettei kukaan auttanut sinua.

Ihmissuhteisiin ei romaanissa keskitytä, koska jokaisella on täysi työ selvitä hengissä. Ihmisten vaikutus toisiinsa välittyy silti. Maan tilanne vaikuttaa kaikkeen: jos huolehtii läheisistään kuten minäkertojan vanha ystävä veljensä kohtalosta, tulee huolesta sekopäiseksi.

Romaani mielestäni keskittyy tilannekuvaan ja päähenkilön keinoihin selviytyä. Taitavasti kerronta vilauttaa kertojan lapsuutta ja nuoruutta, matkoja äidin kotiseudulle ja elinoloja ennen. Kontrastia nykyisyyteen ei revitellä mutta ero entiseen vaikuttaa. Kirjailija kertoi käsittelevänsä kirjassaan menneisyyttä ja identiteettiä. Jälkimmäisen merkitys voimistuu romaanin loppupuolella.

20191008_141937_resize_95.jpg

Sainz Borgo kertoi, että häntä kiinnostaa kirjallisuus, jossa kauheisiin asioihin yhdistyy kaunista kuvausta. Se toteutuu hänen omassa romaanissaan, sillä vähän väliä on hienoja hahmotuksia ja yksityiskohtia hirveyksissä ja niiden taukopaikoissa.

Caracasissa on vielä yö muistuttaa tuiki tarpeellisesti romaanin mahdollisuudesta välittää ja kommentoida taiteen keinoin, mitä maailmassa on menossa ja miten ihmisen ja ihmisyyden siinä menossa käy. Pääset siitä osalliseksi, sillä arvon blogissani Karina Sainz Borgon vaikuttavan romaanin, kun kommentoit, mitä odotat tämän kirjan lukemiselta.

Uskon sinun saavan kirjasta väkevän lukukokemuksen.

Lisäys: arvonta-aikaa on sunnuntai-iltaan 13.10. saakka.

– –

Karina Sainz Borgo
Caracasissa on vielä yö
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co 2019
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita muun muassa Lumiomena, Mummo matkalla ja Reader why did I marry him. Espanjankielisenä kirjan ovat lukeneet Kirjaluotsi ja Kirja vieköön!

31 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kaksi selkokirjaa: Masi Tulppa ja Rambo

Tänään 10.10.2019 vietetään suomalaisen kirjallisuuden päivää, ja Nobel-palkinnon julistaminenkin osuu samalle päivälle. Siksi on otollista vinkata kahdesta kirjasta, jotka sopivat nousevalle nuorisolle, joka toivon mukaan saatetaan kirjallisuuden maailmaan. Monet tutkimukset osoittavat, että lukutaito ja kirjallisuusharrastukset ovat oleellisia elämän rakennusaineita.

Kummankin kirjan päähenkilönä on poika, joten ne sopivat vinkattavaksi nuorukaisille, jotka eivät ehkä kaikkein innokkaimpina tartu kirjaan. Kumpikin kirja on sujuvaa selkokieltä: helppolukuista luettavaa, mutta henkilökuvauksesta, sävyistä, tunnelmista ja tempaavista juonenkäänteistä ei ole tingitty. Kummankin kirjan on selkokielelle mukauttanut Riikka Tuohimetsä.

20191010_104630_resize_78.jpg

Masi Tulppa: Pääsy kielletty!

Jari Mäkipään Masi Tulppa -kirjan päähenkilö on 9-vuotias poika, joka viihtyy yksin pelien, tv-sarjojen ja sarjakuvien kanssa. Kesän pulma on naapurin Pellervo ja kotiin tunkevat lastenhoitajat.

Tämä voi monesta kuulostaa tutulta:

– Ulos sieltä huoneesta!
Jos et heti tule, netti katkeaa viikoksi!
isä huusi.
Sitä riskiä Masi ei voinut ottaa.
Hän luovutti ja meni alakertaan.

Moni peleihin paneutunut poika pääsee eläytymään Masin tilanteeseen, ja kirjassa ratkaistaan mukavasti se, että vapaaehtoinen yksin oleminen on ok mutta eristäytyminen ei. Lisäksi kivasti esitetään Masin vahvat puolet, vaikka sosiaaliset taidot eivät niihin heti kuulukaan. Aikuisten kasvatusroolista on mukana monenlaista mallia.

Kirjassa on lempeää huumoria ja oivalluksia. Pekka Rahkosen kuvitus on ilmeikäs ja tarinaa tukeva. Tätä jäin miettimään: miksi pienen pojan huoneessa on oma jääkaappi?

Rambo

Nadja Sumasen nuortenromaani Rambo sai muutama vuosi sitten Finlandia-palkinnon. Kirjassa melkein 15-vuotias Rambo kertoo kesästään äidin miesystävän vanhempien mökillä. Siihen kuuluu hiljaista häpeää, selviytymisen kokemuksia ja ensi suudelma.

Sumasen romaanin Rambo liikuttaa ja hellyttää niin yleiskielisenä kuin selkokielisenä versiona. Selkokirjaksi aika pitkä romaani säilyttää kaiken oleellisen, etenkin välittyy Rambon tunnemaailma ja ympäröiviin henkilöihin vaikuttavat asiat. Voisi ajatella, että kertomus kuormittuu monista ongelmista (ADHD, masennus, avioero jne.), mutta niin ei tapahdu. Tapahtuu se, että henkilöt raivaavat tien lukijan sydämeen.

Rambo on kirja kaikille. Yläkoulupojat saavat mallia ongelmien kanssa pärjäämisestä, tytöille kirja antaa varmasti myös samastumispintaa. Aikuinen ymmärtää, miten suuri merkitys nuorelle on tuki ja hyväksyminen.

Iloitsen kirjan ratkaisukeskeisestä otteesta, eikä onnellisiin käänteisiin päätyminen tunnu ollenkaan makealta. Päätänkin elämänviisaan, nuoren Rambon sanoihin:

”Oli turhaa murehtia asioita,
joille ei voinut mitään.
Piti keskittyä ajattelemaan sellaista,
mihin itse pystyi vaikuttamaan.”

Jari Mäkipää
Masi Tulppa: Pääsy kielletty!
selkomukautus Riikka Tuohimetsä
kuvitus Pekka Rahkonen
Opike 2019
74 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Nadja Sumanen
Rambo
selkomukautus Riikka Tuohimetsä
Avain 2019
170 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Kim Thúy: Vi

Kim Thúyn romaani Ru kertoo Vietnamista Kanadaan paenneesta perheestä ja minäkertojanaisen elämästä ennen ja nyt. Romaani Vi (Gummerus 2019) mainitaan Run sisarteokseksi.

Ru viehättää minua kerronnallaan, jossa suuret linjat ja yksityiskohdat välittyivät väläyksenomaisina lyhyinä lukuina, jotka eivät kronologiaa kumarra. Vi on osittain edeltäjäänsä keskittyneempi, esimerkiksi siinä pysähdytään tiettyihin elämänvaiheisiin ja kuvataan niitä melko järjestelmällisesti. Hengeltään se on kertojansa kasvukertomus, ja se myös valottaa kertojan suhdetta vanhempiin.

20191008_141627_resize_13.jpg

Nopealukuinen Vi viettelee pinnalta kepeähkönä, eli Thúy saa aikaiseksi ilmavan tunteen, vaikka kuinka synkät pilvet peittäisivät päähenkilön elämää. Raskaat kokemukset välittyvät kautta rantain. Kummallisella tavalla näen kertojan sieluni silmin kertovan kaiken hymyn hyytymättä.

”Toisin kuin länsimaisessa kulttuurissa, jossa kannustetaan ilmaisemaan tunteitaan ja mielipiteitään, vietnamilaiset varjelevat mustasukkaisesti omiaan ja pukevat ne sanoiksi hyvin vastahakoisesti, koska heidän vaalimansa sisäinen elämä on ainoa, johon ulkopuoliset eivät pääse käsiksi. Kaikki muu, kouluarvosanoista palkkoihin ja uneen, on yleisesti saatavilla olevaa tietoa, niin kuin rakkaustarinatkin.”

Kiinnostavaa on tapa, miten kaksi erilaista naisen mallia vaikuttaa kertojaan: äidin konservatiivinen naisen paikan painotus ja äidin ystävättären vapaa vaikutus. Länsimaisittain vaikuttaa kutistavalta se, mitä tytöiltä odotetaan, mutta Thuy ei tyydy yksioikoisuuksiin.
 

”Tarvittiin kaksi mannerta ja yksi valtameri ennen kuin oivalsin, että äitini oli vastoin omaa luonnettaan suostunut antamaan kasvattamisen Hálle, toiselle naiselle, joka oli kaukana hänestä ja aivan erilainen.”

Pidin Ru-romaanista kerronnallisesti enemmän kuin Vi-kirjasta, vaan en kadu jälkimmäisen parissa viettämääni aikaa. Kirjan loppuosan tunnelmiin jää sellaista salaperäistä tenhoa, että toivon kolmannen kirjan avaavan jatkotapahtumia. Sitä odotellessa kuuntelen Kirsin Book Clubin podcastin, jossa Kim Thúy kertoo kirjoittamisestaan ja kokemuksistaan.

– –

Kim Thúy
Vi. Romaani
suomentanut Marja Luoma
75 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Turun kirjamessut 2019: jatkot

Minulle Turun kirjamessut olivat kaksipäiväiset, vaikka muille kirjabakkanaalit yhä jatkuvat. Hienoja kohtaamisia, sykähdyttäviä sanailuja kirjoista ja kirjoittamisesta sekä ikimuistoinen oma osuuteni, jota kirjabloggaajakollegani lämmittivät läsnäolollaan. Kokoan kuvin ja lyhyin poiminnoin muutaman mieleen painuneen tilanteen.

Riikka Pelo:
– Todellisuus rakentuu suojaavaksi kielen avulla.

20191004_155412_resize_46.jpg

Lauri Otonkoski:
– Se mikä on kirjassa, pysyy kirjassa. Futuuriin en uskalla kajota. Minun runoni pohjalla on totta, se on minun valintana. (Keskustelu Sinikka Vuolan ja Siiri Enorannan kanssa.)

20191005_120003_resize_17.jpg

Vesa-Matti Loiri:
– Mulla on elämässäni tapahtunut oikeaan ruutuun astumisia.
(Auditorio pullisteli väkeä, käytävien tyhjenämisessä oli tekemistä ja kuvausjärjestelyt Loirin ja Tervon kohtaamisessa vei lavanäkyvyyttä.)

20191005_131738_resize_68.jpg

Lauri Tähkä ja Heli Laaksonen:
– Mä tykkään tästä, hän puhuu ja mä kuuntelen.
– Mä ajatteli riimukivikirjotukssi, ne jää jälkke.
(Jonoa tähtien auditorioesiintymiseen riitti Naantaliin asti.)
20191005_141712_resize_17.jpg

Raili Mikkanen:
– Opettaja sanoi: lue nuo, sitten tiedät paljon. Tajusin: historia on oikeasti eläneiden elämää. (Sirpa Kähkönen haastatteli Tirlittan-palkittua konkarikirjailijaa.)

20191005_150312_resize_46.jpg

Messuilla ojennettiin minulle Seesam-palkinto selkokirjallisuuden edistämisestä. Perustelut voi lukea kustantajieni sivuilta: Avain ja Opike. Kiitän. Hetki Lauri Tähkän kainalossa ei liity palkintoon, enkä laula hänelle kantaattia, vaikka niin voisi kuvasta luulla. Suuni ei vain pysy kiinni, kun messuista olisi niin paljon kerrottavaa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Jussi Nikkilä on näyttelijä-ohjaaja, jolla on näyttelijävaimo ja pieniä lapsia. Jussi Nikkilän Näyttelijä-romaanin (Tammi 2019) minäkertoja-Viki on näyttelijä, jolla on näyttelijävaimo ja pieni lapsi. Lisäksi Viki kirjoittaa kirjaa. Jaha, ollaankos sitä autofiktion äärellä?

”Sanoin verhoavani kaiken kyllä jonkinlaiseen proosalliseen tai fiktiiviseen hahmoon, vaikka en ollut varma miten se tapahtuisi.”

Ja se tapahtuu niin, että Nikkilä keikuttaa sopivasti autofiktion venettä, johon teksti on lastattu. Se on tietoista heiluttamista: tekstiin tuikitaan todeksi tulkittavaa ja sitten tietoisesti osoitetaan fiktion keksimisluonne. Ja kyllä, lukiessa mielessä raksuttaa: ”Tämä on varmasti totta, tämä ei voi olla totta, tässä täytyy olla totuuden ituja mutta mojovasti murjottuna”. Ja sitten tokenen. Luen kirjan romaanina, joka on taitavasti kirjoitettu, enkä hukkaa energiaani muuhun.

20191002_074801_resize_1.jpg

Teksti on osin hauskaa, välillä päähenkilön murheista raskasta. Viki on hoitovapaalla, oikeasti työtön ja siitä yhä syvemmin masentuva. Näyttelijä ei ole näyttelijä, jos hän ei näyttele -itsekurimus jyskyttää Vikin päässä, ja sitä voimistavat muut puutteet hyväksytyksi tulemisen kokemuksista. Työtarjouksia ei tipu toisin kuin uralla menestyvälle vaimolle. Ja lapsi – kaikkein rakkain mutta väsähtäneelle isälle raskas.

Vikin nykytilaa halkovat Vikin ajatukset aiemmin koetusta. Tapa, miten siirtymät ja muistumat ilmentyvät tekstiksi, vakuuttaa minut. Nikkilä osaa kerrostamisen ja Vikin päänsisäinen välittyy.

”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä logiikasta miksi jotkin asiat ja ihmisetkin pyyhkiytyvät mielestäni ja miksi jotkut eivät, päinvastoin, ne ovat jääneet kiertämään kalloni loputtomia käytäviä kuin luolaan lukittu biisonilauma.”

Biisonilaumaan kuuluvat lapsuudenystävä, isoäiti, vanhemmat, sisarukset, opiskeluaika, englantilainen ystävä-rakastettu, vaimo, tytär – merkitykselliset henkilöt ja tilanteet, jotka pomppivat tekstissä. Päätunnelman tiivistän kahteen kirjasta poimittuun lauseeseen:

”Ilmeisesti ajattelen, että koko ajan jotain olennaista menee ohi.”
– –
”Silti en usko, että elämästä tulee jäämään jäljelle selkeää kokonaiskuvaa – -.”

Suuri osa kirjaa on Vikin itseruoskintaa, psyykkistä ahdinkoa. Tarkkaan on kirjattu ruumiintoiminnat syömisen säännöstelystä ulostamiseen. Ulkoiseen tarrautuminen peittää sisäistä, siksi merkkituotteita luetellaan samoin kuin Antti Röngän romaanissa Jalat ilmassa. Tekstissä on tietoista psykopatologiaa ja paljautta, joka silti kätkee kerrottua enemmän. Ja hienosti kirjoitettuja kohtia.

”Joskus öisin herään miettimään miten kertoisin tai kirjoittaisin seuraavat tapahtumat, miten kuvailisin tilan ja eri liikkuvien osasten tai eritteiden rytmin. Se että mietiskelen juuri näitä tapahtumia ja eri liikkuvien osien tai eritteiden rytmiä. Se että mietiskelen juuri näitä tapahtumia, johtuu kaiketi siitä että lapsuus on kuin hiiltä, joka ajan saatossa, ihmisen vanhetessa puristuu kirkkaaksi, hohtavaksi timantiksi. Mutta voi myös käydä niin, että hiilestä ei tulekaan kiiltävää rubiinia tai häikäisevää Afrikan tähteä vaan samea kivi, kuin suuri sappikivi ihmisen sisään, ja moni olennainen asia jää tämän kovan mutta läpikuultamattoman kiven uumeniin, eikä sisukseen pääse enää käsiksi, näkee vain pinnan, asiat, joita on syystä tai toisesta pohtinut enemmän kuin muita.”

– –

Jussi Nikkilä
Näyttelijä
Tammi 2019
esikoisromaani
176 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
(Romaani on äänikirjana kirjailijan itse lukemana.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Selkotekijä: Tapani Bagge

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu Rinneoja, Pekka Rahkonen, Hanna Männikkölahti ja Tittamari Marttinen.

Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Tapani Bagge, kuka olet?

Olen hämeenlinnalainen kirjalija. Olen kirjoittanut elääkseni 36 vuotta ja julkaissut pitkälle yli sata kirjaa.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

received_1171515183236932_resize_83.jpg

Kuva Mikaela Holmberg

Olin kirjoittanut helppolukuisia lastenkirjoja lukemaan opetteleville, ja Kirjailijaliitossa ajateltiin, että voisin ymmärtää jotakin selkokirja-asioista. Minua kysyttiin liiton edustajaksi Selkokirjatyöryhmään. Olin siellä 2004-2009, lopuksi puheenjohtajana. Kun lähdin, lupasin kirjoittaa selkokirjan. Muutama vuosi sitten se toteutui, ja Alligaattori ilmestyi 2017. Sen jälkeen olen tehnyt selkokirjan vuodessa.

Kenelle kirjoitat?

Kirjoitan kaikille ja kaikenikäisille. Selkokirjoja olen tähän mennessä tehnyt aikuisille ja nuorille.

Miten selkokirja eroaa muusta tuotannostasi?

Lähinnä kielen tasolla. Täytyy ajatella teksti selkeäksi ja karsia pois yksityiskohdat, jotka eivät ole tarinan kannalta oleellisia. Tarinan ehdoilla mennään, ja Jussi Kaakisen kuvitus tukee tarinaa.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?

Kyllä kaikki ovat yhtä rakkaita. Nuortenkirja Polttava rakkaus on saanut eniten palautetta, mutta aikuistenkin selkokirjoja selvästi tarvitaan. Minulle on luontaista kirjoittaa miehistä, jotka eivät ole sankareita. Esimerkiksi Koskela-tarinoissa kirjoissa Alligaattori ja Marskin keppi tuppaavat asiat epäonnistuman. Kertomuksissa on mukana omia kokemuksia: kun asuu omakotitalossa eikä ole kovin kätevä, kaikenlaista sattuu.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Suosittelen Satu Leisko-Järvisen haastattelukirjaa Tulin Suomeen: maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodistaan. Se on oikein mielenkiintoinen kirja ajankohtaisesta aiheesta.


Selkoteksti esille: Marskin keppi

Tapani Baggen kolmas selkokirja on kertomuskokoelma Marskin keppi (Avain 2019). Selkokirjoina ei paljon kertomuksia tai novelleja ilmesty, vaikka lyhyille jutuille on tilausta. Marskin keppi -kirja on mainio välimuoto romaanin ja novellien välillä: kirjan seitsemää kertomusta yhdistää samat henkilöt, mutta kertomukset voi lukea myös erillisinä.

Selkokirjallisuus on ilahduttavasti monipuolistunut, ja Baggen ansiosta voi lukea humoristisia seikkailuhenkisiä kirjoja, jotka ovat aikuiseen makuun. Baggen tyyliä kirjoissa Alligaattori ja Marskin keppi voisi kuvailla äijäilyksi. Jo romaanissa Alligaattori tulee tutuksi minäkertoja ja hänen ystävänsä Koskela, jotka ajautuvat epäonnisesta seikkailusta toiseen. Komiikka syntyy väärinkäsityksistä ja miesten hölmöilyistä. Veijarityyli on tervetullut lisä selkokirjallisuuteen.

”Koskela huikkasi katolta:
– Oliko sulla uudet ruuvit valimiina?
– Onko sulla kaikki ruuvit tallella? Kysyin.
Koskela ei vastannut.”

Selkokielessä on vaikeusasteen suhteen eri tasoja, eikä Baggen kirjat ole helpoimmasta päästä. Juoni polveilee ja sanastoon kuuluu myös harvinaisia sanoja. Muut selkokielen lukemista helpottavat keinot ovat käytössä, ja kirjan alussa on henkilöluettelo, jossa on myös henkilöiden kasvokuvat.

Baggen aikuisselkokirjat on kuvittanut Jussi Kaakinen. Kuvitustyyli sopii erityisesti Marskin keppiin. Kuvat ovat tyyliteltyjä mutta ilmeikkäitä ja tukevat kertomuksen yksityiskohtia. Ja jos tarkkaan katsoo, kuvien minäkertoja muistuttaa elävästi kirjailija Baggea.

Marskin keppi sopii erittäin hyvin lukijoille, joita paksut kirja karkottavat. Jos esimerkiksi nuoret (miehet) eivät halua tarttua kirjaan, koska ”niissä ei tapahdu mitään” – nyt tapahtuu!

Monet Marskin kepin jutut naurattavat. Esimerkiksi ”Renkaanvaihto”-kertomuksen kommelluskierre huvittaa, ja ”Katto” etenee kuin vanhat komediaelokuvat. Nimikertomus Marskin keppi on pitkä tarina, jossa kertoja ja Koskela törmäilevät sattumuksesta toiseen. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita.


Tapani Baggen selkotuotanto

Marskin keppi ja muita kertomuksia, Avain 2019. Kuvitus Jussi Kaaakinen.
Polttava rakkaus, Avain 2018. Kuvitus Hannamari Ruohonen.
Alligaattori, Avain 2017. Kuvitus Jussi Kaaakinen.

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Arvostan suuresti Ian McEwanin tapaa kertoa ihmisyyden sekavasta ytimestä. Sovitus ja Lauantai välkkyvät mielessäni tarinankuljetuksen ja arvopohdintojen timantteina. No, Polte ei minua sytyttänyt, muuten hänen kirjansa ovat tarjonneet vastinetta odotuksiin. Nyt Kaltaiseni koneet (Otava 2019) saa minut taas uskomaan kaunokirjallisuuteen perustavanlaatuisten kysymysten käsittelyssä. Tästä kirjasta pitää paasata pitkästi, ja silti pääsen vain alkuun.

”Ihmisluonto määräytyi kulloistenkin paikallisten olojen mukaan.”

Charles kuluttaa kaikki rahansa heräteostokseen, androidi Aatamiin. Sekä mies että kone rakastuvat yläkerran Mirandaan. Rakkauden ja ihmisyyden lisäksi Kaltaiseni koneet käsittelee yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä.

Romaanissa taustahuminana on poliittinen vallankäyttö ja kansalaisten mielialaan vaikuttaminen. Myös brexit-tyyppistä kumua kuuluu. Tosin tärkeimpinä näen McEwanin romaaneista tutut moraalikysymykset henkilövetoisesti kerrottuina: teot ja niiden seuraukset – se, miten ”periaatteemme vääristyvät emootioimme voimakentässä”.

”Vapaa tahto oli tuhottu, mutta niin sitä vain tunnettiin itsensä vapaaksi.”

Aluksi olen hämmennyksissäni romaanin aikaikkunan avonaisuudesta. Romaani kytketään Falklandin sodan aikaan (1982), mutta silti siinä on tukuttain yksityiskohtia ihan muusta ajasta: tarkistetaan tietoja internetistä, lähetetään tekstiviestejä ja kuvaillaan itseohjuautuvien autojen käyttöä. Ja tietysti sitten tämä tekoälyinen ihmisenkaltainen robotti, Aatami ja 24 lajitoveriaan. Kulmakarvani kohoavat, kun minäkertoja-Charles tapaa Alan Turingin. Tiedän tämän matemaattikko-koodinmurtaja-tietokonekeksijän kuolleen 1950-luvulla.

Kvanttifysiikka ja teknologiset innovaatiot tuntuvat väkevästi romaanissa. Ne myös selittävät minulle edellä mainitsemani selittämättömyydet. Tiede kyseenalaistaa aika-, todellisuus- ja ihmiskäsityksiä, ja niin myös Ian McEwan tekee tavallaan – fiktiona. Fiktiona, joka jo lähtökohtaisesti ei tunne rajoja vaan sallii todella leikkimisen.

20191001_182013_resize_14.jpg

Hullaannun McEwanin kerrontaan. Siinä sävyt vaihtuvat, juoni vetää ja yllättää. Kirjan henkilöt inspiroivat pohtimaan ihmisten tekoja, niiden motiiveja ja seurauksia.

”Puutteellista kognitiota, rehellisyyden puutetta, ystävällisyyden ja itseymmärryksen puutetta – -”

Osaa McEwan huvittaakin ja sivaltaa itseironiaa. Huimimpia kohtia romaanissa on Aatamin perehtyminen kirjallisuuden olemukseen: ”Miltei kaikki lukemani maailmakirjallisuus käsittelee ihmisluonnon erilaisia puutteita – puutteita ymmärryksessä, järjenkäytössä, viisaudessa, oikeanlaisessa myötätunnossa.” Tämä tulee Aatamin mukaan korjaantumaan, kun ihmisen ja koneen liitto toteutuu, jolloin on välitön pääsy toistemme mieliin eikä kirjallisuutta tarvita välikappaleeksi. Paitsi:

”Kun pääsemme suoraan toistemme mieliin, emme enää kykene petokseen. Narratiivimme eivät enää ole kertomuksia loputtomista väärinkäsityksistä. Kirjallisuutemme menettävät epäterveen ravintonsa. Täydelliseksi hiottu haiku, olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havainnointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat jää ainoaksi tarpeelliseksi kirjallisuuden muodoksi.”

Oi, Aatami! Tunnustan, että Aatamin haiku-harrastus hätkähdyttää, sillä kirjoitan itse ajankuluksi haikuja, ja siksi suhtautuminen niihin huvittaa, riepoo ja pistää nyökkäilemään.

”Kukapa vetäisi vertoja Alan Turingille?”

Jo eläissään myyttinen Turing kasvatetaan romaanissa ylivertaiseksi hahmoksi, kuin yhdistelmäksi itseään, Bill Gatesia (tietotekniikkavaikuttaja-hyväntekijä) ja Linus Thorvaldsia (Linux, kaikille avoin käyttöjärjestelmä). Ei Turing romaanissa usein esiinny, mutta joka kerta näyttäytymiseen sisältyy sanomallinen sisus. Hänet asetetaan edustamaan huipputieteen ja humaaniuden dilemmaa:

”Luomme koneen, jolla on äly ja minätietoisuus, ja sysäämme sen omaan epätäydelliseen maailmaamme.”

Siinä on romaanin kova ydin: jos on ohjelmoitu uskomaan hyvään, rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, ei tätä maailmaa kestä. Näin käy monille androideille. Siis androidit eivät masentumatta kestä maailmantilaa eikä ihmisten käytöstä toisiaan ja maailmaa kohtaan.

Ja sitten tämä: ”tietoisuus on arvoista korkein”. Kaltaiseni koneet käsittelee luonnollisesti androidien ja ihmisen eroavuuksia. Jos koneella on tietoisuus, miten ihminen voi sitä kohdella? Kuin konetta. Samoin kuin kaltaisiaan? Huonosti.

”Emme olleet omien valintojemme herroja.”

Aatamilla on selviytymiskeinonsa toisin kuin muilla androideilla, mutta ei niistä sen enempää, tärkeintä on Aatamin moraali. Ja nyt McEwan leikkii filosofisella peruskysymyksellä: milloin väärä teko on oikeutettu, milloin rehellisyys johtaa pahaan? Kysymys on vakava, oikeastaan kohtalonkysymys.

Minäkertoja-Charles epäonnistuu lähes kaikissa hankkeissaan. Hänet peittoaa kaikissa älyllisissä ja kulttuurisessa osaamisessa androidi-Aatami. Romaanista voi lukea myös maskuliinisuuden kriisiä, koska kone hoitaa miehen hommat paremmin kuin mies. Se sisältää myös yhteiskunnallisen kriisin: miten käy ihmisten tienestien ja tarpeellisuuden, kun koneet hoitavat hommat? Mirandan osuus romaanissa on edustaa rakkautta suuntaan ja toiseen: ystävään, isään, perheettömään lapseen, Charlesiin, myös Aatamiin. Rakkaus on tekoja, paljolti myös sellaisia, joissa hyvä ja paha sekoittuvat.

Nautin, nautin. McEwan asettelee sanojaan hienosti – kiitos myös kääntäjän. Kirjailija ei luennoi tekoälystä eikä tiedeteorioista vaan sulauttaa ne tarinaan niin, että kvanttihaahuilusta ymmärtämätönkin lukija ymmärtää ytimet. Romaani on runsas niin juonellisesti kuin ajatuksellisestikin. No, moraaliasetelma on aika rautalankaisesti väännetty, mutta silti se vie minut vaikuttuneelle sykkyrälle. Lopuksi voimme kaikki pysähtyä Aatamin kysymykseen:

”Minkälaista maailmaa sinä tavoittelet? Kostoa vai laillisuutta?”

– –

Ian McEwan
Kaltaiseni koneet
suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2019
romaani
240 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minna Canthin juhlavuoteen sopii Tatu Kokon romaani Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019), jossa nykyajan päähenkilö imaisee Canthin persoonan osaksi itseään. Lukemiseeni sekoittuvat muistikuvat Canth-elämäkerroista, juhlavuoden muista kirjoista (esimerkiksi Suvi Aholan ja Minnan Maijalan esseistiikasta) ja Minna Rytisalon romaanista Rouva C

Ehkä mielessäni käy ennen Kokon kirjan lukemista kerettiläinen ajatus: mitä vielä Minnasta? Tutusta tietoaineksesta romaani ammentaa paljon, uutta on tulkinta Canthin eroottisuudesta, mikä sujuvasti sulautuu romaanin minäkertojaan ja hänen mielentilaansa.

Kokon romaanin minäkertoja Vilja on alle kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja. Työn ohella hän intohimoisesti tutkii Canthista kirjoitettua ja kirjoittaa omaa tekstiä ihailemastaan naisesta. Hän ei vain kuvainnollisesti mene Canthin nahkoihin, se on konkreettista soluttautumista:

”Pronssirouvan käsi puristuu käteeni, sulautuu ihooni. Minnasta tulee Miinu, joka muuttuu vähitellen minuksi. Sanaleikki on kömpelö, vaikka kuvaakin tapahtumaa hyvin.
   Yhtäkkiä olemme yhtä. Minä ja Miinu.”

Edellinen sitaatti Minna-patsaan jalustalta heräämisestä on kirjan alkupuolelta, seuraava sulautuminen puolivälistä:

”Ja kun hänen valppautensa herpaantuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa. Pureudun häneen, tulvin hänen sisäänsä sieraimista, suusta ja korvista. Täytän hänet itselläni. Muutun häneksi ja niin minusta tulee Minna.”

Sitaatit kuvaavat romaanin kerronnan kehitystä. Se on alkupuolella kulmikasta, ja vähitellen sen tunnelma kiihtyy. Kertojaan kertyvä kiihko ja huuma tarttuvat tekstiin. Syitä on monia. Ensinnäkin Vilja on täynnä patoutunutta himoa mieheen, joka sikhiläisyyden vuoksi pidättäytyy seksistä, ja toisekseen raja toden ja harhojen välillä hämärtyy. Eikä lukijakaan aina tiedä, mikä on romaanitodellisuudessa totta, mikä Viljan harhaa.

20190929_105634_resize_19.jpg

Paikoitellen Kokon romaanissa on Canth-tietojen esitelmöinnin tuntua, toisaalta monesti Canthin elämänkulun ja teosten yhdistäminen Viljan näkyihin toimii tehokkaasti. Kerronnan vetävyys on parhaimmillaan siirtymissä todesta kuvitelmiin. Kiinnostavia jännitteitä syntyy eroottisesta virittyneisyydestä, jota Vilja heijastaa Canth-kuvitelmiinsa sekä arkitodellisuudessa siskon mieheen ja Kareem-poikaystävään.

Taitavasti Kokko johdattelee lukijaa vähitellen Viljan taustoihin ja hänen toimintaansa selittäviin tekijöihin. Kirjassa on paljon teemoja, ja yksi on psyykkisten sairauksien lääkitsemisen vaikutus ihmiseen. Kuka Vilja on ilman lääkkeitä ja kuka hän on lääkittynä – kuka on oikea Vilja ja voiko oikeaa olla?

”Että oli kyllä salaisuuksia, mutta, ei sellaista asiaa kuin totuus. Ei ollut totuutta löydettäväksi. Totuus on vain kuvitelmaa. Se on kuin uppoava laiva, joka vie kaiken mennessään ja jättää jälkeensä pelkkää hylkytavaraa: enemmän tai vähemmän vinoon vääntyneitä, moneen kertaan väritettyjä tarinoita. Suurin osa niistä uppoaa ajan myötä.”

Kävelevien patsaiden kaupunki uppoaa minuun monin osin nimenomaan siten, että jotkut minusta epätasaisuuksilta tuntuvat kohdat selitän päähenkilön mielentilalla. Jokaista kiihkeää nousua seuraa ohimenevä lasku, joka välittyy kerronnassa – ja heti perään nousujohde kiihtyy. Nautin romaanin paikalliskuvauksesta, mielikuvituksen voimasta ja kerrontaosuuksista kertojan mielensisäisestä, jolloin kieli taipuu tavoittamaan epätodellisen tunnelman, jossa Vilja elää.

– –

Tatu Kokko
Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019
romaani
270 sivua.
Sain kirjan kustantaja-kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Leena Lumi heittäytyy kirjan kerrontaan ja Tuulevin lukublogissa on mainio vuoropuhelu.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Turun kirjamessut 2019: etkot

Tänä vuonna Turun kirjamessujen teemoja ovat lukutaito ja teatteri. Niiden suuntaamana ja teemoista toiseen loikkien suunnittelen kahden päivän kirjakekkereitäni. Enkä unohda Turun seudun äidinkielen opettajien haastattelupistettä, sillä siellä haastatellan kirjailijoita tuoreesti.

Turun kirjamessut 2019 b

Perjantai 4.9.2019

Ajattelen aloittavani messukokemukseni täydellisellä lauseella klo 13. Suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen pohtii aihetta (Eino 2. krs.).

Seuraavaksi voisin taltuttaa klassikkoja. Maria Laakso tarjoaa konsteja klo 13.40 Kallas-lavalla.

Sitten pitää kiirehtiä omaan osuuteeni. Keskustelen Sari Päivärinnan kanssa selkokirjallisuudesta klo 14.00 – 14.30 (Eino 2. krs.): Selkokirjallisuus apuna lukemattomille. Koska messuteemana on lukutaito, on tärkeä muistuttaa selkokirjallisuuden mahdollisuudesta innostaa kirjojen pariin. Tilaisuudessa jaetaan myös Seesam-tunnustuspalkinto selkokirjallisuuden edistämisestä. Oho: minulle.

Suuntaan auditorioon kuuntelemaan ajatuksia somelukutaidosta (klo 14.50), mukana keskustelemassa Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka -blogisti. Ehkä karkaan paneutumaan Olli Jalosen Merenpeittoajatuksiin  (klo 15.10, Agricola).

Tämä on messujen ikuinen ongelma: paljon päällekkäin mielenkiintoista ohjelmaa. Esimerkiksi ehdinkö klo 15.30 kuuntelemaan Riitta Jalosta (Fiore)? Riikka Pelon uutuusromaani kiinnostaa myös, joten viimeistään klo 15.50 parkkeeraan Fiore-lavan eteen.

Päättänen perjantain messutapahtumat runouteen: Tommi Parkko puhuu runosta klo 16.30 Kuisti-lavalla. Illalla saatan siirtyä klo 20 tuomiokirkon kirjallisuusiltaan.

Lauantai 5.9.

Minna Canth herättänee minut varhain: klo 10.20 Agricola. Sen perään siirryn runouden ilmastohuoliin (Auditorio klo 11) tai kuuntelemaan teatteriaiheisista romaaneista (Jukola klo 11). Ai, en pysty – käyn juuri silloin kirjabloggaajalounaalla. Tätä tämä messuilu on: valintoja.

Klo 12 tarjoillaa todellista spekulatiivista fiktiota, tavallaan: kirjailijat kertovat, mitä o l i s i v a t halunneet kirjoittaa (Fiore).

Klo 12.30 näen esikoiskirjailijat Anna-Kaisa Linna-Ahon ja Johanna Laitilan Eino-huoneessa (2. krs.). Sen jälkeen punnitsen, kuuntelenko klo 13 Otavan runoilijoita (oi, Alepala!) vai keskustelua Tomi Kontion ja Elina Warstan ystävyydestä (Lukulava).

Kiirehdin auditorioon kuuntelemaan Heli Laaksosta ja Lauri Tähkää (klo 14.05 – en ehkä ole ainoa kuuntelija) ja heti perään klo 15 juhlimaan Raili Mikkasen Tirlittan-palkintoa (Fiore). Mikkanen palkitaan merkittävästä elämäntyöstä. Hienoa!

Elämänsä kirjoista kertoo Elina Knihtilä Jenni Haukion haastattelemana klo 16 (Agricola), ja siellä pysyn, sillä samassa paikassa jatkavat Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjekirjastaan 7+7.

Sitten suuntaan kotiin kylläisenä kirja-annista.

Turun kirjamessut 2019

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Syyskuun runot

Omenasadon
julmuus yllättää vaan ei
elämä. Madot
kaivavat tiedon puusta,
kovertavat pehmeimpään.

Punaviininen
maisema maistuu maalta,
happamalta, myös
valon haipumiselta.
Jälkimaussa muistoja.

Vielä leikataan
ruoho, vedetään henkeen
korren vihreys.
Hengitetään kastetta,
hyvästellään hileittä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot