Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Lukaisenpa romanttisen seikkailuromaanin, jossa matkustetaan ajassa. Matt Haigin kirja Kuinka aika pysäytetään (Aula & Co.) kertoo Tomista, joka syntyi 1581 ja elelee edelleen, noin nelikymppisen näköisenä. Hänellä on vaiva, joka merkittävästi hidastaa vanhenemisen.

”Menneisyys ei ole yhtenäinen, erillinen paikka. Se koostuu lukemattomista paikoista, jotka ovat aina valmiina palaamaan nykyisyyteen. Yhdessä hetkessä on 1590-luku, seuraavassa 1920-luku. Kaikki liittyy kaikkeen. Kaikki liittyy ajan kiertymiseen. Aika kasaantuu kasaantumistaan ja saattaa romahtaa varomattoman päälle hetkenä minä hyvänsä. Menneisyys elää nykyhetken sisällä, se toistaa itseään, nikottelee, muistuttaa kaikesta siitä, mitä ei enää ole. Se tihkuu esiin katukylteistä ja puistonpenkkien muistolaatoista, lauluista ja sukunimistä, kasvoista ja kirjankansista. Joskus pelkkä puun tai auringonlaskun näkeminen voi iskeä tajuntaan kaikkien koskaan nähtyjen puiden tai auringonlaskujen voimalla, eikä siltä voi suojautua. Ei mitenkään voi elää maailmassa, jossa ei ole kirjoja tai puita tai auringonlaskuja. Ei mitenkään.”

Kirjan ajatusrakennelma on kerrassaan kiehtova. Tom on soittanut luuttua Shakespearen teatteriseurueessa, purjehtinut Cookin miehistössä ja hengaillut Joephine Bakerin kera pariisilaisissa kahviloissa. Mennyt lomittuu nykyhetkeen, jossa Tom opettaa historiaa lontoolaisille teineille. Se toimii, samoin Tomin pohdinnat ihmisen aikaan sidotusta elinkaaresta, josta poikkeaminen on uhka, vaikka luulemme noitavainojen olevan ohi. Pidän sanomapuolen tästä osasta: on tolkuttoman vaikeaa oppia menneestä, rohkaistua olla oma itsensä ja rakastaa sekä elää viisaasti nyt.

”Aivan kuten kuoleminen kestää vain hetken, eloon herääminenkin kestää vain hetken. Sitä vain sulkee silmänsä ja antaa jokaisen turhan pelon sulaa pois. Sitten tässä uudessa, pelottomassa tilassa, kysyy itseltään: kuka minä olen?”

Ja sitten tulee MUTTA. Vaikka kirjassa on joitain kauniisti aseteltuja kerrontakohtia, siinä on luvattoman paljon pintapuolista, jopa kaluttua. Turhan usein kyyneleet polttavat silmäluomia, ylpeys paisuu rinnassa, rakkaus ei koskaan kuole, ikuisuus löytyy silmistä ja sen sellaista. Toisaalta Tomin uskollisuus 400 vuoden takaiselle ensi rakkaudelle on lutuista ja Tomin vaivan perineen tyttären etsintä ymmärrettävän tuskaista, mutta on hän epäuskottavan hölmö ikääntymättömien salaseuran pomon seurassa. Se pudottaa aika alussa jo pisteitä. Ja todellako brittipedagogiikka perustuu yhä opettajajohtoiseen jorinaan? Ihmettelen, vaikka uskon, että historianopettaja saa kertomuksiinsa merkittävää uskottavuutta, jos ja kun on elänyt yli 400 vuotta.

Kaikesta marinastani huolimatta etenkin kirjan keskivaiheilla juonessa on vetoa, ja siksi luen kirjan iloisesti loppuun asti, vaikka odotusteni vastaisesti en intoudu niin kuin toivoin. Filosofeeraus silloin tällöin nolottaa jotenkin kolhona (vai jopa osin coelholaisena?). Ajattelen niin, että Kuinka aika pysäytetään on vaivatonta historia/spefi-viihdettä, jota hömpäksi kutsuttaisiin, jos se olisi naisen kirjoittamaa. Miksi sukupuolittaisin? Joten sanon kirjaa hömpäksi romanttiseksi historia/spefi-viihteeksi. Eikä minulla ole lähtökohtaisesti mitään sellaista vastaan kesäisenkuuman päivän ajankuluna. (Eikä sitä, jos mahdollisesti filmattavassa leffassa tomppailee Benedict Cumberbatch.)

Ja miten aika sitten pysäytetään? Ei anneta ajan määrätä. Se kestää aikansa.

20180731_100152.jpg

– –

Matt Haig
Kuinka aika pysäytetään
suomentanut Sarianna Silvonen
Aula & Co. 2018
221 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Esimerkiksi näissä blogeissa aika pysähtyi: Eniten minuakiinnostaa tieKirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Vinttikamarissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Paula Havaste: Pronssitähti

Ilmar Taskan romaani Popeda 1946 sysää pohtimaan virolaisten kohtaloa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisyyden ja saksalaismiehityksen perään kansan tuli taipua Neuvosto-valtaan. Paljosta piti vaieta, paljon salata ja paljon esittää hengenpitimiksi. Taska välittää kokemuksia paljolti tallinnalaisesta näkökulmasta, joten on kiinnostavaa saada rinnakkainen kokemus maaseudulta, Saarenmaalta.

Paula Havasteen romaani Pronssitähti (Gummerus 2018) kertoo uuden vallan alla tavallisten ihmisten arjesta. Maaseudulle on perustettu kolhooseja ja sovhooseja, ja ihmisillä on työvelvoitteita yhteisten tulostavoitteiden saavuttamiseksi. Isä Aurinkoisen varjo lankeaa kaiken ylle: kansalainen on joko kukkona Neuvosto-vallan tunkiolla tai tunkion ahkera työmuurahainen, muttei missään nimessä sen kuonan pöyhijä, sillä kaiken, mitä tuotetaan, on oltava valtaapitävien silmissä kultaa.

Se yleisestä ilmapiiristä, sillä yksilöiden todellisuus mittaa elämän laadun. Havasteen romaani onnistuneesti kuvaa parin alkukesän päivän tapahtumiin keskittyen yhteen perheeseen. Päähenkilö, nuori vaimo ja äiti Vilja, pyörittää pientä saarenmaalaistilaa, joka on menettänyt muinaisen loistonsa. Mies Villem on lapsekas runoilija, ja aristokraattinen anoppi dementoituu vauhdilla. Arki sisältää silkkaa raadantaa ja pelkoa siitä, ettei kukaan mielivaltainen puolueaktiivi keksi kiusata menneillä.

Päätapahtuma on se, että Villem käy esittämässä Tallinnassa juhlarunon. Tämän matkan myötä kirja avartaa lukijan ymmärtämään kaupungin ja maaseudun eroja sekä puolue-eliitin moraalitonta juhlahumua. Viljan tallinnalaisen Anna-tädin välityksellä ne selviävät.

Kirjan kaupunkilaiset näyttäytyvät korruptoituneina hyväksikäyttäjinä, maalaiset hieman yksinkertaisina. Maalla lasketaan kananmunia ja mietitään elikoiden sisäsiittoisuuden torjuntaa. Mutta kyräilyä maallakin riittää, sillä mitenkään ei saisi erottua joukosta, muuten Siperia odottaa. Kirja välittää hyvin pelon ja epävarmuuden ilmapiirin, mutta maaseutu-kaupunki-erottelu tuntuu kärjistetyltä.

20180812_113827.jpg

Vierastan jatkuvaa laulunluritusta, mutta ymmärrän sen tarkoituksen: laulut säilyttävät alkuperäistä, virolaisille omaa, joka on uhattuna. Havaste kuvaa taitavasti ja uskottavasti työntekoa, se taito on erottunut hyvin esimerkiksi myös Vihat-sarjassa. Pidän myös siitä, miten Viljan henkilökuva hahmottuu, ja hänen kauttaan koko yhteisön pelkokulttuuri. Millaista on elää, jos muutama munatiu tai paljastus menneestä voi koitua kohtaloksi?

”Patotien tuo auto hurauttaisi hetkessä, ja yhtä nopeasti se palaisi, jos jokin olisi jäänyt miehiä askarruttamaan. Vilja lähetti kiihkeän toiveen kohti takapenkille jäänyttä naista. Älä kerro, älä sano, älä edes mainitse. anna minun elää kuten tähänkin saakka, pidetään molemmat salaisuutemme.
Vasta silloin Muri ilmestyi metsän piilosta, tuli häntä koipien välissä liehitellen Viljan jalkoihin. Kesti kauan ennen kuin Vilja pystyi kuulemaan lintujen laulun ympärillään. Hän nojasi yhä vanhaan tammaan, joka torkkui tyytyväisenä tauostaan. Ei vanhaa viisasta hevosta huolettanut mikään, sen alahuuli lerpatti, korvat olivat painuneet sivuille, ja yksi jaloista lepäsi kavion kärjen varassa. Niin vain ne linnut laulavat, Vilja vakuutti itselleen. Ei ole huolta: kesä on jo tuloillaan, ja joka siivekkäällä on pian pesässä poikaset ahnaasti ruokaa odottamassa.”

Näin käy: Pronssitähti viehättää ja kylmää ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Ymmärrän hyvin kirjan kuvaaman maalaiselämän yksinkertaisuuden, halun elää vain omaa pientä elämää. Ymmärrän takertumisen lähelle, sillä muu ympäröivä on vastoin ymmärrystä hyvästä elämästä.

”Mutta hän itse oli tässä näin, katseli maata jalkojensa alla ja tiesi, että tämä oli hänen oma paikkansa. Oli turha palata liikaa menneisiin tai odottaa liikaa tulevia. Kauas hän ei koskaan lähtisi vaan pysyisi tämän pienen pihan ja puutarhan luona, sylissään tämä tai joku tuleva lapsi.”

Teksti elävöittää ympäristöä. Näen heräävän kesän niityt, peltotilkkuja erottavat sammaloituneet muurikivet, kuulen mehiläisten hyrinän ja kukon kiekaisun Talvikien talolla, ja tuvan peilissä saattaa joskus vilahtaa kuva kukkahuivisesta Viljasta häivähdys hemiäispunaa huulilla.

Paula Havaste
Pronssitähti
Gummerus 2018
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Klaaran päivän selkokirjahaaste: koonti 12.8.2018

Maaliskuisena naistenpäivänä 2018 haastoin kirjabloggaajat ja kirjojen lukijat kommentoimaan selkokirjoista (haasteohjeet tässä). Muutama ilmoittautui etukäteen. Tämä koontipostaus kerää osallistuneiden blogilinkkejä ja kommentteja.

selkokirjahaaste2018

Sellainen hytinä minulla on, ettei osallistuminen ole valtaisan vilkasta – ja juuri siksi haasteen viritin ja aion lanseerata sen taas ensi keväänä. Tietoa ja kokemusta selkokirjoista on yhä rajallisesti, mutta sitä tarvitaan lisää ja jostain pitää aloittaa. Moni taitaa ajatella selkokirjallisuuden ehkä olevan jotenkin toissijaista, jotenkin vajavaista ja vain erityisryhmille. Ei. Selkokirjojen tarve lisääntyy koko ajan ja tarjonta monipuolistuu. Valtamedia vaikenee selkokirjoista, mutta minä siis ainakin pidän niistä ääntä – toivottavasti muut myös.

Ilman muuta revittelyrajoitteita on, sillä selkotekstin pitää olla sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan helpompaa kuin yleiskieli – eli kerronnallisesti tai ilmaisullisesti ei voi rajattomasti irrotella, helppous on päämäärä. Selkotekstin kirjoittajan ja lukijan pitää hyväksyä kielelliset ja taitolliset selkoperiaattet. Se ei estä kieli- tai kirjaelämystä, jota kaipaavat monet, joille yleiskieli tuntuu liian vaikealta.

Esimerkiksi YLE on uutisoinut (Lukutaidon rapautuminen… 17.8.2017), miten monet nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyttä novellia ja miten kaunokirjallisuuden lukemishaluttomuus vaikuttaa tekstitaitoihin. Siksi on selkokirjoja, keinoja päästä kauno- ja tietokirjallisuuden makuun. Viikko sitten tilaisuudessa, jossa läsnä oli yli 200 äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, jotkut opettajat ihmettelivät selkokirjaesittelypöydän vieressä, mihin ihmeeseen he tarvitsevat selkokirjoja. No nimenomaan ihmeeseen: niitä tarvitaan esimerkiksi jokapäiväiseen työhön kielen ja kirjallisuuden opettamisessa juuri siitä syystä, että niin opettajien kuin kotijoukkojenkin tehtävänä on kannustaa kirjallisuuden kimppuun – elämyksiin, kokemuksiin, joita vain kirjallisuus voi tuottaa. Eikä selkokirja ole vain kouluikäisten tai nuorten asia, sillä kuka tahansa kirjan pariin kaipaava voi hyötyä selkotekstistä, jos pitkä, vaikea teksti ei tunnu kutsuvalta. Joka lajia joka ikäluokalle löytyy.

Tietoa ja vinkkejä selkokirjoista löydät esimerkiksi

Selkokirjaesitteestä
Selkokirjatietokannasta
Selkokeskuksen sivuilta.

20180811_183717.jpg

Olen itse julkaissut jutut Klaaran päivän selkokirjahaasteen aikana seuraavista kirjoista, seuraavista syistä:

Satu Leisko: Tulin Suomeen – Selkokirjoissa on tarjolla erilaisia tietokirjoja koiranhoidosta avaruuden ilmiöihin, ja Leiskon kirja on tervetullut haastattelukirja kotoutuneista maahanmuuttajista. Selkokirjojen joukossa on paljon alun perin selkokielelle kirjoitettuja kirjoja, niin tieto- kuin kaunopuolellakin.

Nopolat: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Selkokirjoja mukautetaan jo ilmestyneistä kirjoista, ja sopivia selkokirjoja on tarjolla lapsista vanhuksiin. Hyvä, että lukemaan harjoitteleville lapsille on myös selkokirjoja kuten Heinähattu-kirja.

Miika Nousiainen: Juurihoito (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Myös uudehkoja kirjoja selkoistetaan kaikista genreistä. Paljon on ilmestynyt dekkareita ja perusromaaneita selkomukautuksina. Tänä syksynä on Juurihoidon vuoro. Esimerkiksi nuorten tai aikuisten opetusryhmässä joku lukee alkuperäisen, joku selkomukautuksen – kaikki saavat samasta kirjasta kokemuksen.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot – Hienoa, että kirjailija itse mukauttaa kirjansa selkokielelle. Taas on mahdollista toisen lukijan lukea alkuperäinen, toisen mukautus. Nuortenkirjoissa tyypillistä on ongelmakeskeisyys, tai pikemminkin ratkaisu- ja rohkaisukeskeisyys. Siitä tämä kirja on hyvä esimerkki.

Pertti Rajala: Kalevanpoika – Monia klassikoita meiltä ja muualta on mukautettu selkokielisiksi. Kalevanpoika on hyvä esimerkki siitä, miten kulttuuriperintöä tai kokemusta toisen kulttuurin merkkiteoksesta voi selkoteksti välittää saavutettavalla tavalla.

Olen haasteeseen osallistunut myös siten, että minulta on haasteen aikana ilmestynyt selkokielisiä kirjoja: novellikokoelma Hyvä päivä ja romaani Lauralle oikea. Ja koska selkokirjoina voi lukea eri kaunokirjallisuuden lajeja, muistutan, että viime vuosina runojakin on ilmestynyt, ihan itse tein: Kierrän vuoden ja Onnen asioita.

Vuosien varrella kertyneet selkokirjapostaukseni löydät blogistani asiasanan Selkokirja avulla. Taidan olla bloggaajista vilkkain selkokirjapostaaja.

Selkokirjojen lukeminen ei haasteeseen pääty. Minä odotan syksyltä ainakin Tapani Baggen nuortenkirjaa  ja Sanna-Leena Knuutilan uutta päiväkirjaromaania sota-ajalta. Ja monia muita.

Avarra kirjallisuuskäsitystäsi – lue ja vinkkaa selkokirjoista!

Kommentteihin toivottavasti kertyy muiden lukijoiden selkokirjakokemuksia.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Pertti Rajala: Kalevanpoika

Luin keväällä JP Koskisen Kalevala-mukailun Kalevanpoikien kronikka (WSOY 2017). Se jätti kipinän palata ammoisiin eepoksiin. Kalevalan sijasta käännän katseeni Suomenlahden eteläpuolelle, jossa Kalevalaamme on vastannut Kalevipoeg-eepos. Lukuhalun herätti myös Viron 100-vuotisjuhla.

Tutustun tarinan selkoversioon (mukauttanut Pertti Rajala, BTJ 1999), ja samalla myönnän, etten aiemmin ole juurikaan paneutunut virolaisen ja suomalaisen kansanrunoustarinoinnin eroihin ja yhtäläisyyksiin.

Selkokirjan tapaan Kalevanpoika tarjoaa karsitun version sankaritarinasta, joka alkaa lupaavasti. Alussa on sadunomaista lumoa kolme neitosen syntymästä. Yksi heistä on Kalevanpojan äiti. Siitä siirrytään aika suoraviivaisesti nimihenkilön syntymään ja sotaisiin seikkailuihin.

Kalevanpoika.jpg

Kalevanpojassa on hitunen Kullervoa ja Lemminkäistä, roppakaupalla omaa ja ihan pieni pisara Kristusta. Sankariksi hän sopii väkevyytensä ja uhmakkuutensa ansiosta. Kiinnostavaa on inhimillinen erehtyväisyys. Öykkäröidessään hän saa päälleen kirouksen, joka koituu hänen tuhokseen. Vielä Tuonelassakin miekkonen törttöilee toimien ennen kuin ajattelee ja saa kätensä jumiin kallioon. Siellä se on edelleen.

Kerran vielä tulevaisuudessa
Kalevanpoika pääsee vapaaksi
ja palaa maan päälle.
Hän palaa takaisin Viroon.
Silloin Viron kansalle
koittaa uusi onnen aika.

Kohta kaksikymmentä vuotta vanha selkomukautus toimii edelleen tarinan välittäjänä. Selkoistuksen lisäksi on joitain säkeitä nelipolvisena trokeena, jonka sanamuodot ja sanasto on luonnollisesti epäselkoa. Monet trokee-lainaukset ovat paikallaan, sillä ne tuovat mukanaan autenttista rytmiikkaa, mutta joltain osin niitä on liikaa. Arvioin näin puhtaasti selkolukijoiden kannalta, joille siteeraukset ovat kielellisesti turhan vaikeita.

Muuten Kalevanpoika-selkokirja puoltaa paikkaansa. Myös minä sain näin näppärästi tuntuman veljeskansan kansalliseepokseen. Selkomukautukset, joita on tehty klassikoista, ovat juuri tällaisia: ne välittävät kulttuuriperintöä helposti saavutettavasti. Sopii monelle.

Yhdistän tämän kirjan lukemisen Ompun virolaisen kirjallisuuden lukuhaasteen ja omaan selkokirjahaasteeseeni. Selkohaasteestani ilmestyy tänään myös koonti.

– –

Pertti Rajala (selkomukautus)
Kalevanpoika
BTJ Kirjastopalvelu Oy 1999
selkokirja
68 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot

Tätä toivoisin lisää: kirjailija muokkaa kirjastaan selkoversion. Niin tekee Marja-Leena Tiainen toistamiseen (ks. ensimmäinen: Poika, joka katosi). Nuortenromaani Khao Lakin sydämet (Tammi 2013) ilmestyi viisi vuotta sitten ja nyt sen selkomukautus Hiekalle jätetyt muistot (Avain 2018).

”Lentokone alkoi täristä.
Katon merkkivalo syttyi.
Kapteeni puhui turbulenssista.
Emma tiesi,
että se tarkoitti ilmakuoppia.
Hän laittoi turvavyön kiinni.
Isoäiti puristi Emmaa kädestä
ja sanoi rohkaisevalla äänellä:
”Kaikki menee varmasti hyvin, Emma.”

Romaanin 15-vuotias Emma on kahdeksan vuotta sitten kokenut Thaimaan tsunamin ja menettänyt perheensä. Nyt hän on matkalla samaan paikkaan isoäidin kanssa. Matka luonnollisesti palauttaa mieleen raskaita asioita, mutta sen on tarkoitus myös vahvistaa. Lisäksi Emma haluaa kiittää hänet pelastanutta miestä. Matka merkitsee myös käännettä, uusia tuttavuuksia ja ehkä vielä jotain enemmän.

20180809_205502.jpg

Ilahduttavasti Tiainen on karsinut selkokirjaan sopivasti rönsyt, ja vaikka alun henkilöluettelo pelottaa runsaudellaan, kokonaisuus on hallittu juonenkuljetuksen ja siihen liittyvien henkilöiden suhteen. Kirjan takaumat erottuvat eri fontin vuoksi, joten ne syventävät tarinaa eivätkä sekoita. Jonkinlaisena selkopuristina bongaan kohtia, joita vielä olisi sanamuodoltaan voinut vaihtaa helpompaan, mutta miellyttävän vaivattomasti teksti kulkee. Hieman näinä someaikoina särähtää se, että kirjan nuoret viestittelevät sähköpostitse, mutta alkuteoksen ilmestymisaikaan se tietysti sopii.

Tsunamikokemukset ovat äärimmäisen järkyttäviä ja kieltämättä nykynuorisolle kaukaisia, mutta Tiainen onnistuu luomaan niistä samastuttavia. Se auttaa käsittelemään isoja ja pieniä menetyksiä, joita lukija on itse kokenut. Monet nuortenkirjat käsittelevät ongelmia juuri siksi, että kirja tarjoaa rohkaisua ja uskoa tulevaisuuteen. Niin myös Hiekalle jätetyt muistot.

Parasta kirjassa on lempeä tunnelma, jonka parissa on lukijan turvallista tuntea surua ja hyväksyä se osaksi elämää samalla, kun kirja luo uskoa siihen, ettei suru estä elämästä nauttimista. Väitän, että selkokieli pelkistää ilmaisua tässä kirjassa nimenomaan niin, että tietty eleettömyys lisää aitoutta ja siten koskettavuutta. Niin ainakin minä tunsin.

– –

Marja-Leena Tiainen
Hiekalle jätetyt muistot
Avain 2018
selkoromaani nuorille
120 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen ehtii vielä mukaan!

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Miika Nousiainen: Juurihoito (selkona)

Miika Nousiaisen romaani Juurihoito (Otava 2016, ks. postaukseni) on humoristisen lämmin, epätavallinen perhetarina, joka ylistää ylipääsyä vaikeuksista, erilaisuuden hyväksymistä, monisävyistä sukurakkautta ja anteeksiantoa. Hanna Männikkölahti on mukauttanut sen selkosuomeksi (Avain 2018).

Mukautuksen alussa esitellään tärkeät henkilöt, ja kirjan lopussa kerrataan kaikki henkilöt, mikä viisaasti selventää värikästä väkimäärää. Myös alun kartta on tarpeen, sillä kirjan päähenkilöt jäljittävät uusia perheenjäseniään eri mantereilla. Kirjan luvut on nimetty ja ovat sopivan lyhyitä. Se auttaa pitkän kirjan lukemisen jaksottamista.

Ihan selkoversion alussa en pääse alkuperäisen kirjan huumoriin kiinni, muta vähitellen sisarusten erilaisuuteen ja hammasasioihin perustuva huumori alkaa tuntua. Dialogi kulkee mukavasti, ja Nousiaisen kirjan rakkaudellisuuteen kasvava leuto henki säilyy hyvin.

Esko:
 
Veljeni Pekka on monella tavala omituinen,
mutta yhdessä asiassa hän on oikeassa.
Matkustaminen avartaa
ja auttaa ymmärtämään omaa elämää.
Sari on Södertäljessä asuva työtön kampaaja.
Fana on lukutaidoton entinen katulapsi.
Sunday kuuluu puoliksi aboriginaaleihin,
jotka Australian valtio on yrittänyt tuhota.
Ja Pekka on etätöissä mainostoimistossa.
Kaikki tämä on minulle hyvin eksoottista.
Pari valittavaa potilasta tuntuu pieneltä harmilta,
kun mietin, mitä sisarukset ovat kokeneet.

Uskon, että selko-Juurihoidon juonta on aika helppo seurata, vaikka kertoja välillä vaihtuu ja siirtymiä paikoista toiseen on runsaasti. Melko paljon kirjassa on vaikeahkoja kielen rakenteita ja sanoja, eikä vieraita sanoja tai käsitteitä aina selitetä.

Jokainen selkokieltä tunteva arvaa, että jos selkoromaani lähenee 200 sivun pituutta, ei ole kyse perusselkosta, jossa sisältöä selkeästi karsitaan. Tämän kirjan suhteen voisi käyttää luonnehdintaa helppolukuinen kirja, jota tukee normaalia isompi fontti ja kapeapalstaisuus selkoperiaattein rivitettynä. Tarkoitan sitä, että runsas selko-Juurihoito ei välttämättä sovi kaikille selkokirjallisuutta tarvitseville, vaan on omiaan esimerkiksi nuorille ja aikuisille, joilla on lukivaikeus tai lukijoille, joilla on hahmottamisen hankaluuksia tai jo hyvä suomen taito.

Selkotaitto helpottaa tekstin hahmottamista ja teknistä lukuprosessia, ja siksi se auttaa pääsemään tarinaelämykseen, jos lukeminen tavallisen kirjan kanssa tuntuu vaivalloiselta. Sellaiseen tämänkaltaisia kirjoja tarvitaan, esimerkiksi sisäänheittäjäksi kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan. On myös tervetullutta, että melko tuoreita kirjoja mukautetaan. Näinä lukutaotohuolien aikoina tarvitaan mahdollisimman monenlaista kirjallisuutta, siksi myös selkokirjallisuuden sisällä lisääntyvät erilaisiin lukutarpeisiin sopivat kirjat.

– –

Miika Nousiainen
Juurihoito
selkomukautus Hanna Männikkölahti
Avain 2018
193 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lukukokemuksen liitän Klaaran päivän selkokirjahaasteesen.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Avioliittosimulaattori lähestyi lukijaa suku- ja heimohuumorillaan, joten muisto siitä heijastuu Veera Niemisen uutuusromaanin odotushorisonttiin. Ei muisteta pahalla (Tammi 2018) alkaakin romanttisen komiikan hengessä, mutta käänteisesti. Nyt ei seurata suhteeseen solahtamisen tiukkoja paikkoja vaan romaani käynnistyy nuoren pariskunnan erosta.

Heti alkuunsa paljastan, että Niemisen romaani yllättää. Ensin menen heheh-hauska-ansaan, mutta sitten huomaan olevani tuskan sekä julman ja nolon kiusaamisen keskellä. Vautsi: viihdemielellä lähtenyt lukija pistetään myötähäpeämään, kiusaantumaan, hermostumaan, suuttumaan – ja myötäelämään. Loppu äkkikääntyy toivoon, ihan jopa opetukseen, kasvun mahdollisuuksiin, ymmärryksen syttymiseen. Eli Ei muisteta pahalla on poikkeushömppää, kieroa kepeyttä synkin sävyin.

”Herään aamulla tekstiviestiin. Vaikka olen poistanut Jurin numeron, tiedän heti, että viesti on siltä. Muistan kolme viimeistä numeroa ulkoa. No, viisi. Seitsemän, itse asiassa. Muistan siis koko numeron, en tiedä mitä järkeä sen poistamisessa oli, koska voisin soittaa Jurille koska tahansa ulkomuistista.
Ihan vitun lapsellista. Katokin että oli tasan viimeinen kerta.
Ihan vitun lapsellista? Kerronko minä sinulle, Juri Sakari, mikä on ihan vitun lapsellista? Ja mikä on ihan vitun raukkamaista? Ja mikä on ihan täydellisen, paskamaisen petturimaista? Se, että mies jättää jonkun luvattuaan, ettei koskaan jätä tätä! Mikä se sellainen mies on?
Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?”

Tästä on kyse: Piipe ei jättämistä hyväksy, vaikka suhde on ollut riitainen. Erotragedian ydin on se, että Piipen hauras itsetunto on saanut Jurilta tukea – ja sitten se on poissa. Usein nuorten naisten erokuvauksissa päähenkilö nielee suruaan vaan ei tässä kirjassa: harvinaisen hurjana Piipe oksentaa sitä ympäriinsä – ylittää reippaasti pettymyksen ilmaisun naisrajoja.

Piipen ikiystävä Eetu (Jurin nimeämänä Panostaja) toimii kannatteluhenkilönä, kun Piipe päättää kostaa (mm. räjäyttely), ja toinenkin jäynäavustaja ilmaantuu, kun Piipe kuvittelee Jurille uuden romanssin (kurkkunainen). Nyt käydään kovilla kostokierroksilla!

Piipellä on muitakin purkautumiskeinoja, kuten kirjoittaminen (runot, kirjevuodatukset), muttei pettymys- ja riittämättömyysvatvonta vähene. Hajoamisen merkkejä on monia, ja komeinta Piipen säröpersoonassa on se, että mielenterveysjärkynnät (mm. läpinäkyvä kissa) Piipe selittää omasta näkökulmastaan selväjärkisesti. Niin myös Juri oman kantansa. Hän koettaa selvitä eroratkaisunsa ja sen seurausten kanssa, mutta käyhän se psyyken päälle.

20180808_165349.jpg

Romaani tarjoaa kaksoisvalaistuksen. Välillä kertoo Piipe, välillä Juri. Samalla selviää suhteen alku, vetovoima ja vaikeus. Ja niin selviää myös paljon perusinhimillistä, sitä, miten ihminen selittää ääliömäisyydet aina parhain päin, miten aina löytyy teoille ja tunteille oikeutus. Se on kauheaa ja vähän hauskaa, harvoin kauhean hauskaa.

Kirja kertoo arkisesti: ihmiset yrittävät hoitaa töitään ja näyttää normaaleilta, vaikka kaikki on pielessä. Kerronta luistaa liukkaasti, kirjan lukeminen on joutuisaa – Nieminen taitaa vilkkaan virkkeen. En sano, että Ei muisteta pahalla olisi kirjavuoteni ikimuistoisin lukukokemus, mutta en muista sitä pahalla. Ihan hyvänä muistan.

Veera Nieminen
Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
(hömppä)romaani
126 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Johanna Valkama: Metsän ja meren suku I ja II

Kesähupiini kuuluu ehdottomasti historiaviihde. Olen viettänyt viime vuosina kesäaikaa muun muassa Paula Havasteen ja Kristiina Vuoren historiallisia romaaneja lukien tai kuunnellen. Leimallista kotimaiselle naishistoriaviihteelle on tarkka muinaissuomalasen elinpiirin ja uskomusperinteen kuvaus, mutta juonet punoutuvat rakkaustarinoiden ympärille. Tänä kesänä korkkaan Johanna Valkaman pohjoishämäläiseen rautakateen liittyvän tuotannon, jossa nuo samat ainekset vaikuttavat.

Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta on ilmestynyt kaksi osaa: Itämeren Auri ja Linnavuoren Tuuli (Otava 2016 ja 2017). Ensimmäisessä osassa nuori Auri on isoäitinsä parantajaopissa ja pelastaa hämäläisille salomaille harhailleen viikinkinuorukaisen, Haakoniin. Heti alusta on selvää, että pari heistä tulee, mutta siihen tarvitaan monet vaaralliset matkat aina norjalaiseen viikinkikylään asti. Lisäksi Aurin täytyy käydä sisäinen kamppailu, ollako mahtava parantaja vai vaimo. Aluksi ei näytä olevan vaihtoehtoa, voiko olla sekä-että.

Itämeren Auri kulkee sujuvasti ja sopii hyvin äänikirjaksi: juoni etenee, toimintaa katkovat päähenkilöiden tunneluonnehdinnat ja paikoin erittäin tehokkaat ymäpäristö- ja elintapakuvaukset. En ole yhteensattumien ystävä, mutta suon ne Aurin tarinaan, vaikka välillä tuntuu uskomattomalta, miten Auri selviää merimatkoista, kaappauksista ja muusta kuohuttavasta. Viihdyin silti neidon reissussa, ja myönnettäköön tässä se, että olen aina ollut heikkona viikinkeihin.

Jo sarjan aloitusosassa naisnäkökulma erottuu, mutta Aurin tyttärestä kertova Linnavuoren Tuuli on astetta feministisempi. Viikingin ja parantajan tytär uhmaa sukupuoliodotuksia ja karkaa hämäläiseksi kilpineidoksi viikinkinaisten tapaan. Romaanissa on oivaltavia kohtia sukupuoliodotuksista, esimerkiksi Tuuli ihmettelee kansanrunolaulujen miesten ja naisten roolimallien eroja. Myös perheen odotukset sekä tytölle että pojalle ovat kapeita, eikä nuorten ole helppo pullikoida niitä vastaan tai saada omaehtoisuudelle hyväksyntää. Riittääkö Tuulin jääräpäisyys muutokseen?

Tuuli jäykistyi, kun kuuli veljensä toiveikkaan puheen. Häpeä punoitti yhä näkyvämmin poskilla.
– Parhaimmille tai pahimmille – en minä tänne miesten perään lähtenyt!
Keulassa Tommo nojautui heitä kohti ja laski käsivartensa polvien varaan. Miehen katse oli utelias.
– Niin, miksi sinä oikeastaan lähditkään mukaamme?
Unti [veli] jatkoi soutamista. Tuuli tarttui kuuton laitaan, kun venho notkahti eteenpäin. Toisten lailla Untikin odotti hänen vastaustaan. Tuuli nosti leukaansa ja kohtasi Tommon niin vakaasti kuin saattoi.
– Minä lähdin omista syistäni. En ryhdy enää sivustaseuraajaksi, enkä katsele jäljestä, kun miehet niittävät kunniaa, seikkailevat sanansaattajina ja kohtaavat vastustajansa silmästä silmään.

Romaanissa Linnavuoren Tuuli on hienoja havainnollistuksia, kun kesä kääntyy syksyksi ja ensimmäiset pakkaset saapuvat. Kulkeminen vesireiteillä ja ratsain kuvataan niin, että tilanteet välittyvät väkevinä. Sotakuvaus yllättää minut, sillä verevästi ilmaistu kuvitelmien ja todellisuuden ristiriita on kaikkea muuta kuin romantisoitua taisteluseikkailua. Kirjassa on paljon erilaisia teemoja ja juonenmutkia, etenkin valtaan, sukulaisuuteen ja valintoihin liittyviä, lisäksi kiehtoo Tuulin veljen ja nuoren Arijoutsi-noidan suhde. Ennalta-arvattavuuksia on, kulunuttakin, silti juoni vetää.

Vaikka Tuuli on sarjan toisen osan selvä päähenkilö, on romaanissa paljon Aurin osuuksia, joissa tulee vanhemmuuden ja ikääntymisen tuntojen ohella esille luonnonuskon merkitys. Lisäksi eri heimojen kohtaamiset kertovat hämäläismetsien siimesten monikulttuurisuudesta: joka heimolla (hämäläiset, viikingit, tulilappalaiset) on omat jumalansa, noitansa ja parantajansa. Kukin uskoo tavallaan, mutta Tuonela, Alinen tai Valhalla taitavat sittenkin olla sama paikka.

Juonessa oleellista on, miten kiukutteleva hämäläislikka potee sovittamatonta syyllisyyttä, heilahtelee tunteissaan ja löytää rakkauden odottomattomalta taholta. Lukija kyllä arvaa lemmenaikeet jo varhain, mutta ehkä se on tämän lajityypin yksi peruskeinoista – ilman muuta haluan selvittää, millaisten vaiheiden kautta tunteiden täyttymys saavutetaan. Mielenkiintoisia hahmoja kirjassa on monia, esimerkiksi Tuulia opastava ikääntynyt pohjanmiesten joukoissa taisteleva kilpineito, joka antaa tärkeän ohjeen taistelukeihään käytöstä:

Tuuli katsoi Alvaa kummissaan, mutta vanha kilpineito vain kääntyi, nosti vesurin vyöltään ja katkaisi polun viereltä nuoren pajupuun:
– Tämä saa kelvata nyt. Ja se olkoon ensimmäinen oppisi: älä kiinny varteen. Vain terävällä päällä on merkitystä – sama pätee miehiin.

Kuulkaa, hullaannuin aivan matkasta levottomiin hämäläismetsiin ja vesistöihin Tuulin mukana! Keinuin kesän kuumimpana päivänä varjoisassa teiskolaispihakeinussa ja SIIRRYIN tuhatkunta vuotta taaksepäin, kun lähialueilla juoniteltiin ja taisteltiin Hämeen herruudesta. Valkama elävöittää minulle tuttujen seutujen historiaa. Ajatella, synnyinseutuni on saanut nimensä lappalaisilta, jotka asuttivat näitä alueita. Ajatella, pirkanmaalaissukuni asuintienoilla ovat pikkukuninkaat tapelleet vallasta, ja jälkiään ovat jättäneet mahdollisesti jopa viikingit. Historiaviihde on parhaimmillaan tällaista: se saa uskomaan fiktion todeksi, virittää mielikuvitusta ja voimistaa ymmärrystä siitä, miten on (ehkä) eletty ja tunnettu ennen.

Voi olla, että nimenomaan lähialueyhteydet lumosivat minut. Odotan, miten käy sarjan kolmannessa osan kanssa, joka ilmestyy elokuussa. Siinä Aurin nuorin poika seikkailee Fär-saarille saakka. Se on vielä sanottava, että toivoisin kirjoihin vähemmän kiiltokuvamaisen kaunisteltuja kansia.

– –

Johanna Valkama
Itämeren Auri. Metsän ja meren suku I
Otava 2016
historiallinen seikkailuromaani
äänikirjana 15 t 25 min, lukijana Petriikka Pohjanheimo
Kuuntelin BookBeatissa

Johanna Valkama
Linnavuoren Tuuli. Metsän ja meren suku II
Otava 2017
historiallinen seikkailuromaani
252 sivua eKirjana BookBeatissa.

Katso kirjailijan monipuoliset kotisivut.

Retkipaikka-sivustolla kirjailija valaisee Sarsan alueen historiaa ja yhteyksiä kirjaansa.

Itämeren Aurista voi lukea esimerkiksi blogista Kirjasähkökäyrä ja Lukujonossa.

Linnavuoren Tuulista on kirjoittanut mm. Oksan hyllyltä, jonka postauksessa on linkkejä muihin blogeihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Heidi Köngäs: Luvattu & kirjailijatapaaminen

Luvattu – aistillinen kasvukertomus

Heidi Köngäksen esikoisromaanista Luvattu (Otava 2000) ilmestyy tänä syksynä pokkaripainos. Kirjan uusi tuleminen kimpoaa Sandra-romaanin suosiosta. Kiehtovasti kirjoista löytyy kytkös: Luvatun päähenkilö on Sandran tuleva anoppi.

20180731_114759.jpg

Luvattu-romaanin kertoo nuori Maija-piika keväästä syksyyn, jolloin 1800-luvun lopun hämäläisen maatalon vuodenkierto on töiden puolesta kiivaimmillaan. Köngäs kirjoittaa tehoavasti työnteosta, elinpiiristä ja säätyeroista, ja vaikka kirja loksahtaa tietyllä tavalla realistiseen maalaiskuvausperinteeseen, kerrontaote on naisnäkökulmaisen moderni. Ympäristö on taustaa nuoren naisen elämälle, jonka muilta salattu aistillisuus välittyy väkevänä minäkertojan sisäisenä puheena.

”Ei tästä tule mitään, järveenkö minun on mentävä, mietin kun kävelen navettaan iltalypsylle. Milloin vain ajattelen Anttia, sen toisen kuva nousee teille, sen silmät tulevat silmiini ja öisin minä nostan hameeni ja alushameeni ja päästän puseron hakaset, että hän voisi tulla minuun, että voisi käydä käsiksi, purra, repiä ja satuttaa. Vie vaan puhtaus ja kaikki muu, en ollenkaan pane vastaan, suutelen vaan kättäsi, kun hitaasti irtoat minusta.”

Maijan himo varattuun mieheen oman kihlatun sijasta jää fantasiaksi, mutta elävästi toiveiden ja odotuksen värinä tihkuu tekstistä. Kerronnallisesti kolahtaa se, että kertoja ei mainitse halun kohteen nimeä, ja kun hän sen kirjan lopussa paljastaa, on Maija jo toinen ihminen:

”Annan tästä lähin asioille oikeat nimet. Sen olen oppinut, ja kovan kautta.”

Romaani kuvaa paljolti maalaisyhteisön sosiaalista koodistoa, jonka odotusten vastaisesti Maija alkaa toimia. Kirjan teho on kerronnassa ja siinä, että se tallentaa uskottavasti kerronta-aikaa ja saa lukijan oitis Maijan puolelle. Lisäksi mielistyn tapaan, miten jäänteet luonnonuskosta taikoineen ja loitsuineen yhä elävät, vaikka jähmeä luterilaisuus hallitsee toimintatapoja. En ihmettele, että tiheätunnelmainen kirja ilmestyttyään oli Runeberg-palkintoehdokas.

Kirjailijatapaaminen

Haastattelin Heidi Köngästä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa (2.8.2018).

Köngäs sai idean Luvattu-romaaniin sukutarinasta. Maija oli äidinisän äiti, josta perheessä puhuttiin, että hän oli nuorena purkanut kihlauksen sulhasen seottua ja että hän oli räväkkä persoona, povari ja kova suustaan.
– Olin 1990-luvun alussa Lontoossa ja ryhdyin kirjoittamaan Maijasta. Se jäi kuitenkin kesken, sillä en tiennyt mitään vanhoista maatalon töistä, lypsämisestä tai lehmistä. Lontoon arkistot eivät luonnollisesti suomalaisen maalaiselämän historiaa valaisseet, joten esikoisromaanin kirjoittaminen kesti, myös ohjaustöiden vuoksi. Tein arkistotutkimuksia maaseudun elämästä ja kansanperinteestä Suomeen palattuani.

Kirjailija pohti kirjoittamisen merkitystä. Niin Maija, Sandra ja muut henkilöt ovat väyliä eläytymiseen toisen asemaan. Se on myös kirjallisuudessa oleellisinta: pääsy toisen ihmisen maailmaan, elämän ymmärtämisen lisääminen ja kehittyminen ihmisenä.
– Kirjoissani on minäkerrontaa, ja se johtuu varmaan juuri siitä, että haluan henkilön oman maailman välityksellä tarkastella tapahtumia ja kokemuksia. Olen ensi sijassa kirjailija, ja olen sitä mieltä, että olen kirjojeni kirjoittamisen johdosta myös oppinut ohjaamisesta.

Heidi Köngäksen kirjat sijoittuvat pääasiassa historiaan, vain yksi romaani, Hyväntekijä, sijoittuu kaikkiaan nykyaikaan:
– Nykyajan kirjoittaminen kesti kaikkein pisimpään, eli ilmeisesti historia-aiheet sopivat minulle. Sandrassa on nykyaikataso, jossa käsittelen nelikymppisen naisen tietynlaista välitilaa, mutta nainen on myös lenkki sukupolvien ketjussa. Monissa kirjoissani on sotiin liittyvää, mutta esimerkiksi Sandrassa varsinaista sotaa on vain muutama kymmenen sivua kirjan lopussa, muu on sitä, mitä henkilöille tapahtuu ennen. Sota on sitä, miten taistelut aivan kotinurkilla vaikuttavat naisiin ja lapsiin. Halusin, että kirjassa kylmä, nälkä ja epätietoisuus tulevat esille konkreettisin kokemuksin. Koska Sandran esikuva on isoäitini, oli minulle tärkeä oivallus kirjaa kirjoittaessa ymmärtää isoäidin kokemukset, saman naisen, jonka lämpimästä kädestään pikkutyttönä pidin kiinni.

Kirjallisuutta on se, että yksityiset kokemukset muuttuvat tarinoiksi, joihin lukija eläytyy. Heidi Köngäksen mielestä on äärettömän tärkeää, että tarinoiden jakaminen suomen kielellä jatkuu.

– –

Heidi Köngäs
Luvattu
Otava 2000.
188 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Koko romaanituotanto

  • Luvattu, 2000 Otava
  • Vieras mies, 2002 Otava
  • Hyväntekijä, 2006 Otava
  • Jokin sinusta, 2008 Otava
  • Dora, Dora, 2012 Otava
  • Hertta, 2015 Otava
  • Sandra, 2017 Otava

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Lauralle oikea – chick lit selkona

Mitä? Voiko selkokirjoissa ilakoida ihastumisilla? Saako selkokirjan minäkertoja hymähdellä itselleen, kun hän siirtyy kipeistä kepeisiin muistoihin? Voiko selkokirjaa lukea kuka vain? Saa ja voi, olkaa hyvä: Lauralle oikea (Avain 2018).

Äiti yrittää hymyillä.
Minä virnistän niin,
että takahampaat näkyvät.
Ikinä en ole ollut varmempi.
Oikeasti.

Kun kävelen äidin luota omaan kotiin,
mietin kaikkia vaiheitani.
Voiko 25-vuotias muistella
elämän tärkeimmät tapahtumat?
Niin että kertoisin elämäkertani?
Tällainen ihan tavallinen Laura?

Selkosuomeksi voi lukea entistä enemmän eri genren kirjoja. Tietokirjoja ilmestyy eri aiheista, ja fiktiota on dekkareista kauhuun, fantasiasta klassikkomukautuksiin. Myös selkorunoja on ilmestynyt, minultakin kaksi kokoelmaa (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), samoin yksi kokoelma selkonovelleja (Hyvä päivä, Opike 2018). Nyt on tuotannossani selkoromaanin vuoro. Lauralle oikea sopii viihdyttävän kirjallisuuden lukijoille. Selkosuomeksi ei juurikaan ole ilmestynyt nuorten naisten romanttisia kehityskertomuksia.

20180801_202739.jpg

Selkoromaanissa Laura muistelee ensimmäistä 25 vuottaan. Selviytymistarinan ote on kevyt, joten Lauralle oikea lähentyy tyyliltään chick litiä. Laura näkee elämänsä tapahtumissa huvittavuutta. Se kuuluu lajityyppiin, samoin onnellinen loppu. Myös ystävien tärkeys kuuluu asiaan, ja siksi Lauran rinnalla kulkee kaksi tärkeää lapsuudenystävää, Telle ja Ville.

Haluan, että kirjassa on mukavan tunnelman ohella särmää ja emansipoivaa henkeä. Lisäksi kirjassa kulkee eri kerroksia erilaisille lukijoille, vaikka juonta on vaivatonta seurata ja kieli pääsääntöisesti noudattaa selkokielisesti mahdollisimman helppoja sanavalintoja ja virkerakenteita.

Kun kirjoitin Lauralle oikeaa, ajattelin lukijaksi nuoria ja aikuisia, joita kiinnostavat toiveikkaat kasvukertomukset. Lauraan voivat samastua eri-ikäiset ja erilaiset lukijat. Lukija voi olla yläkouluikäinen, parikymppinen tai keski-ikäinen ihminen. Toivon, että kirja kiinnostaa sukupuolesta riippumatta, vaikka naiseksi kasvaminen on kirjassa keskeinen teema. Lauralle oikea sopii myös siihen, että lukija harjoittelee suomenkielisen kirjallisuuden lukemista.


Sain idean Lauralle oikea -selkoromaaniin keskellä pimeintä talviyötä. Laura ilmestyi elävänä vahvuuksineen ja puutteineen, iloineen ja suruineen – ja pakotti kertomaan tarinansa. Kirjan kirjoittaminen tarjosi minulle monia valoisia hetkiä. Toivottavasti se välittyy lukijalle!

– –

Tuija Takala
Lauralle oikea
Avain 2018 (kustantajan verkkokauppa)
selkoromaani
110 sivua.


Vielä ehtii lukea selkokirjahaasteeseen yhden kirjan ja osallistumaan.

12 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, omat, Romaani, Selkokirja

Hyvä päivä. Lyhyitä novelleja

Hyvä päivä – vähän voi olla paljon

Helsingin Sanomissa (9.6.2018) otsikoitiin kolumni: ”Vähemmän on enemmän”. Jutussa kuvailtiin lyhyiden tarinoiden mestarillisuutta. Ne ovat kuin hiottuja timantteja. Taitureina lehtijutussa mainitaan Jorge Luis BorgesPetri Tamminen ja Jarkko Laine. Borgesin mukaan satunnaisesti luetut lyhyet tekstin ”pätkät yhdistyvät lukijan päässä kudelmaksi kuin arjen huomiot elämässä”.

En yritä liittää itseäni lyhyiden novellien timanttiliigaan, mutta tunnistan omat tavoitteeni. Poimin arjen huomioita elämästä, hetkistä, joissa tilanne, havainto tai käänne avaa arkipäivästä uuden tunteen tai ajatuksen. Siihen tähtään novellikokoelmassani Hyvä päivä (Opike 2018). Koska novellit ovat selkokielisiä, jatkan juttuani selkosuomeksi.

20180630_100259.jpg



Hyvä päivä on kirja,
jossa on 28 novellia.
Novellit ovat lyhyitä tarinoita.
Vain kaksi sivua riittää yhteen novelliin.
Niissä kirjan henkilöt huomaavat,
että jokin asia arjessa muuttuu.
Siitä voi seurata hyvä päivä.

Kirjassa on esimerkiksi tarina pojasta,
jolta on rahat loppu.
Sitten tapahtuu jotain yllättävää.
Yksi kirjan henkilö saa postikortin,
joka muuttaa kaikki suunnitelmat.
Ja mitä tapahtuu sen jälkeen,
kun vanha nainen pudottaa ostokset?

Kirjoitin Hyvä päivä -kirjan selkosuomeksi.
Kirjan kieli on siis helppoa.
Siksi kirjaa voivat lukea myös he,
jotka opettelevat suomea.
Kirja sopii myös heille,
jotka jaksavat lukea vain vähän.

Selkokieli ei rajaa ketään pois.
Näitä novelleja voivat lukea kaikki,
joita kiinnostaa elämän ihmettely.

Vaikka novellit ovat lyhyitä,
niistä voi löytää monia asioita.
Ne voivat huvittaa ja virkistää,
tai ne herättävät ajatuksia ja tunteita.
Toivon niin.

Millainen päivä on sinulle hyvä?
Ehkä se on sellainen päivä,
jolloin luet novelleja kirjasta Hyvä päivä.

– –

Tuija Takala
Hyvä päivä. Lyhyitä novelleja
Opike 2018
novelleja selkokielellä
kuvitus Marika Patana
63 sivua.
Kirjan voi ostaa kustantajan verkkokaupasta.

P.S. Jos haluat käyttää kirjaa nuorten ja aikuisten koulutuksissa,
kustantajan nettisivuilla on novelleihin tehtäviä. Ihan itse ne tein.


Muut selkokirjani:
Kierrän vuoden. Selkorunoja (Opike 2016)
Onnen asioita. Selkorunoja (Avain 2017)
Lauralle oikea. Selkoromaani (Avain 2018)


Muista myös selkokirjan lukuhaaste: lue selkokirja ja kerro siitä.

selkokirjahaaste2018

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, omat, Selkokirja

Goethe: Faust I. Klassikkohaaste 7

Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen kirjani on eittämättä klassikko: Goethen draaman Faustin ensimmäisen osan suomennos vuodelta 1884 (ElisaKirja 2012). Koska nautin kesärientona Faust-oopperasta (postaus tässä), halusin tutustua alkutekstiin.

Klassikkohaaste7

Länsimaiseen kulttuuriin jo keskiajalta kuuluu tarina sielun myymisestä paholaiselle, joten Faustin idea on jo ennalta tuttu monesta erilaisesta versiosta. Goethen tekstissä minua kiinnostaa etenkin tohtori Faustin ja paholaishahmo Mefotofeleksen jännite, silti antoisimmaksi osoittautuu suomennoksen kieli. Mutta ensin tarinasta.

”Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.”

FAUST.
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink’ elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.

Kyynikkotohtori Faust möyrii eksistentiaalisessa ja elämän tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta vatvovassa kriisissä, menettää uskonsa järkeen, voimaan ja työhön ja on siten valmis paholaisen houkutuksille. Mefotofeles johdattelee Faustin järjenkäytöstä tunteen ja hekuman houkutuksiin. Pelissä on Faustin sielu, josta Jumala on jo lyönyt vetoa viekkaan Mefistofeleksen kanssa.

MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok’ aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

Draaman juoni on selkeä, mutta sitä sekoittavat sekalaiset joukkokohtaukset, jossa erilaiset yhteiskuntakerrokset ovat rekvisiittaa pääjuonelle. Niin ammattiopiskelijat kuin ylioppilaat riekkuvat rehvakkaina, porvaristo ökyilee ja erilaista naisväkeä liehuu liepeillä. Mefistofeles yllyttää Faustia monenlaiseen pahuuteen kuten Margaretan veljen tappoon. Oleellisinta on kuitenkin tohtorin ja paholaisen muodostavan parivaljakon dialogi, joka selventää tohtorin tunteilla ja sielulla leikkimisen kierrettä.

MEFISTOFELES.
Veikko!
FAUST.
Peikko!

Draama ei tarjoa erityistä ratkaisua tieto/tunne-dikotomiaan. Ihmistä ei helpota tieto muttei myöskään mielihaluihinsa heittäytyminen. Taustalla vaikuttaa kristillinen sanoma: viekoittelujenkin jälkeen voivat taivaan portit aueta. Melkein kirpaisee se, miten Faust kumisee kirjaviisautensa takana tyhjyyttä.

FAUST.
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett’ ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett’ onnen päivää joskus harvat viettää? –
Mit’ irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi – mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!

”Noin viisaan miehen eess’ oon aivan arka: / Hänt’ ei voi huvittaa mun juttu parka.”

Klassiseen viettelystarinaan kuuluu se, että Faust jallittaa paholaisen avittamana viattoman tytön, Margaretan. Huuma koituu neidon turmaksi. Faust yrittää korjata tuhojaan, muttei siinä onnistu. No, tavalliseen klassikkotapaan nuori nainen esitetään hölmönä, sekoavana uhrina.

Tämä riepoo. Margaretaa kutsutaan lapseksi, mikä tekee viettelyasetelmasta jopa pedofiilisen. Lisäksi klassikon naiskuva kaikin puolin kavahduttaa, sillä naiset näytetään ”heikkoina astioina” ja tahdottomina pelinappuloina, joita alisteisesti vedätetään miesten tarkoitusperiä toteuttamaan.

MARGARETA.
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk’ aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks’ minuun mieltynyt hän lie?

Margareta, tahrattu neitsyt, tarvitaan tarinaan lisäämään traagisia ulottuvuuksia ja uhriperinteitä. Naiskuvien yksiulotteisuus korostuu siksikin räikeästi, sillä miespääparin mittelössä on vaihtelevia sävyjä.

”Oi miksi konsana synnyin mie?”

Faust,_Titelblatt_der_ErstausgabeKaarlo Forsmanin suomentama Faust ilmestyi 1884. Runokielinen draama ei välttämättä ole mutkatonta luettavaa, sillä säemuotoinen ja melko kiemurainen sanomisen tapa on kaukana nykyproosasta. Kun pääsin tekstin rytmiin, aloin nauttia omaperäisestä ja värikkäästä kielestä. En voi vastustella, kun kielikekseliäisyys kukoistaa. Esimerkiksi näin suivaantunut Faust sivaltelee paholaistaan: ”Sä likaluonnos lieskamainen!”

Kun Faust ilmestyi suomeksi, oli Seitsemästä veljeksen ilmestymisestä kulunut vasta rapiat 10 vuotta, eikä kirjakieli ollut erityisen vakiintunut. Forsman on siten tehnyt melkoista pioneerityötä. Erityisen viihdyttävä on kirjan alun laaja esipuhe, jossa Forsman esittelee Goethen ja hänen tuotantonsa. Sen sanomisen sointi kuulostaa Aleksis Kiveltä, ja asiatekstiksi rehevää ilmaisutapaa on hupaisa lukea. Nappaan tähän esimerkiksi sen, miten Forsman kuvaa klassikkokirjailijan tyyliä:

”Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, ”jumalallisen näytelmän”, jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys.”

Faust I tarinana ei minua järin paljon kosketa, ja jumalisuus naisnäkemyksineen jopa vieroksutti – toki ymmärrän aikaan ja kulttuuriympäristöön liittyvät rajoitteet.  Sen sijaan suomentaja-Forsmanin kielikeikarius oudosti lumoaa. Koska hän kuittaa Faustin kakkososan sekavaksi allegoriaksi eikä kääntänyt sitä, jätän sen lukemisen sikseen (Otto Manninen kyllä sen suomensi 1930-luvulla). Ajatonta on tohtori Faustin ilmentämä elämän ytimen etsintä sekä ihmisen ikuinen keskeneräisyys ja erehtyväisyys. Lisäksi se vaikuttaa ikuiselta, että toiset hehkuttavat uutta ja nuijivat vanhaa:

MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill’ uutta vaan me rakastamme!

Mefistofeleksen kehotuksesta palaan taas uuden kirjallisuuden pariin. Kiitos silti ajatuksia avartavasta klassikkohaasteesta, jota tällä kierroksella kokoaa blogi Unelmien aika.
– –

Johann Wolfgam von Goethe
Faust I (alkuteos ilmestyi saksaksi 1808)
suomennos ja esipuhe Kaarlo Forsman 1884
G.L. Söderström 1884, ElisaKirjan eKirja 2012
runomuotoinen tragedia
94 sivua.
Muita Faustin lukijoita mm. Hyönteisdokumentti ja Kosminen K.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Runot

Kulttuuri-Köpis

Olikos se niin, että tietyn klassikkonäytelmän mukaan on jotain mätää Tanskanmaalla? Mätäkuinen visiitti siellä osoitti väitteen vääräksi (ellei mukaan lasketa tunnelmaa hotellihuoneessa, jossa ei ollut ilmastointia, ikkunat länteen ja lämpötila yötäpäivää tapissa).

Lepuutin jalkojani polttavassa paahteessa kanavaristeilyllä, silmiäni Lousianassa ja päätäni Kööpenhaminan kansallisgalleriassa (SMK). Lousiana on kokonaistaideteos, jossa uuden ajan maalaus- ja veistotaide on yhtä kiinnostavaa kuin polveilevat polut taidetalon ympärillä. Koin muun muassa Giacomettin, Mooren, Yves Kleinin, Kusaman ja etenkin huikean Gabriela Münterin siinä kuin pyökit, lehmukset, muratit ja meren. Pääkaupungin taidemuseossa pysähdyin lähinnä Granachin, Brueghelin, Boschin, Modiglianin, Munchin teoksien eteen ja kohtasin monia tanskalaistaituritöitä, ennenkokemattomia. Kaikki tämä pisti matkahaikuilemaan.

Kaupunkikulttuuri

Silmän sipaisu,
veden, valojen välke,
kuuma pehmitys.

Lousiana

Maa, meri, taide
sulavat, luovat luonnon
aina uudeksi.

Taulun edessä

Häkkilintujen
tapaan kiikissä ajan,
tapojen. Kiidän.

(Christoffer Wilhelm Eckelrsberg, Mendel Levin Nahthansson’s  Daughters, Bella and Hanna, 1820)

Matkailija

Ihminen tietää,
vaan kävellen sisään saa
ainutlaatuista.

(Matkalla 27. – 29.7.2018)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Taide

Heli Laaksonen: Ykköne

Aloin laskea jäljellä olevia lomapäiviä. En päässyt pitkälle, mutta vähän pitemmälle kuin ykköseen, vaikka siitä numerosta pääsen aloittamaan, kun kuuntelen Heli Laaksosen numeroloruttelua Ykköne (WSOY 2018). Tai rehellisyyden nimessä kirja käynnistyy alkusanoista, siis linjakkaasti tässä tapauksessa Alkuluku.

20180726_084742.jpg

Aapine-kirjainrunot aikanaan ilahduttivat oivalluksillaan, ja samansorttisesta lounaismurteisesta sanailusta sukeutuvat myös numerolorut. Joka runon lähtökohta on tietty luku, mutta odottamattomasti se henkilöityy erilaisiin hahmoihin, ihmisenkaltaisiin tai eläimiin. Joistain numeroista keriytyy tarinoita, joissa tajunnanvirralta kuulostaminen on riitteistä pintaa, alla läikkyy vedenkirkasta sanankäyttöä. Sellaista kuulen esimerkiksi luvuissa ”Neljä” ja etenkin ”Seittemä”, joka vääntää Lumikki-satua nurinniskoin.

Tyyliin sopii se, että kun kirjassa edetään matemaattisiin tehtäviin, ei sovi odottaa tavanomaisia sanallisia tehtäviä. Puujalkavitsit eivät niistä ole kaukana, mutta mielestäni arvuuttelut potkivat mainiosti. Eskari-ikäiset ja vähän vanhemmat koululaiset varmasti syttyvät tällaisesta huumorista. Laaksonen myös kierrättää näppärästi numeron kuusi ja kuusipuun homonymiaa ja saa siihen uutta kulmaa.

On ilo kuulla äänikirjassa runoilijan omaa puhuntaa. Se on ilmeikästä, ilkikurista ja hyväntuulista. Rytmitys ottaa hyvin huomioon kuulijan. Uskon, että Ykköne sopii parhaiten sekä-että-käyttöön, eli kirjaa kannattaa kuunnella ja samalla seurata kirjaa sivu sivulta, sillä mitä ilmeisemmin Anne Vaskon kuvitus käy tekstin kanssa yksiin. Kuunnellen jäin paitsi kokonaiselämystä, mutta en tuntenut itseäni silti puolikkaaksi, ihan meni niin kuin runossa ”Puali”, jossa esiintyy puolpäiväne Pasi Paimiosta:

– – ei vaatinu mittää / kaik oli aina hyvi / jollei voinu valittaa / hän meni siit yli – -.

– –

Heli Laaksonen
Ykkönen
kuvitus Anne Vasko
WSOY 2018
numerorunoja
äänikirjana 23 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatin kautta.

(Tekstisitaatin jäljensin korvakuulolta – otan siitä omavastuun.)

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) aloittaa Anne Vuori-Kemilän kirjailijauran. Romaani on perhetarina ja kehityskertomus. Sellaisia ilmestyy paljon, mutta tälle kirjalle toivotan tervetuloa joukkoon, sillä Vuori-Kemilä kirjoittaa varmasti ja vakuuttavasti – ja lukija iloitsee.

20180722_192841.jpg

Taivas on tärkeä symboli romaanissa, ei mitenkään hengellisessä merkityksessä vaan hyvinkin maallisessa. Päähenkilö Kain ydinkokemus on äidin kanssa taivasta hipova katolla keikkuminen.

”Äiti halasi ja kehui, sanoi että noin rohkea poika äidin kulta, että ei tarvitse pelätä kulta, että äiti pitää kiinni katso kulta pitkiä maisemia ja korkeaa taivasta. Painauduin tiukemmin äitiä vasten kunnes uskaltauduin katsomaan alas. Ympärillä piiskasi kolea tuuli, alapuolella levittäytyi pienoismaailma, pikkuruisia taloja, teitä, tien takana urheilukenttä, leluautoja.
Kaikkialle levittäytyi ääretön maisema ja taivas ilman reunoja.”

Äiti jättää mutta sen kompensaationa korkeille paikoille kipuaminen Kaille jää, keino päästä mielenpainon yläpuolelle, olla jotain. Romaanista voi erotella erinäisiä ankeita asioita kuten äidittömyys, ystävyys- ja perhepulmat, päihde- ja mielenterveysongelmat, köyhyys, kiusaaminen, avuttoman hyväksikäyttö, alisuorittaminen ja traaginen kuolintapaus. Juonenmutkat kihartuvat kiehtovasti, joten kerron vain sen, että psykoottinen nuorimies Kai löytää itsensä mielisairaalasta kamalan tapahtuman jäljiltä, kertoo sykäyksittäin menneestä ja nykyisyydestä sekä jättää lukijan kaihertelemaan yhden selvän ja toisen mahdollisen rikoksen tapahtumia. Elämä myös etenee, ja kirja seuraa, miten.

”Kysymys oli vain ajasta ja ajan voittamisesta. Muistamisesta ja muistin voittamisesta. Seurauksista ja syyllisyyden voittamisesta.
Ja kuitenkin, loppujen lopuksi voitot korjaisi aika.”

Vuori-Kemilän psykologinen silmä on tarkka, mikä välittyy kielessä ja kerronnassa. Esimerkiksi minäkertoja Kain sisäisen puheen elävyys voittaa heti alkuunsa puolelleen. Taiten toteutuu  ristiriita päänsisäisen terävän kerronnan ja sen välillä, mitä Kai saa itsestään ulos muiden kanssa kommunikoiden. Mielisairaalameiningistä saan havainnollisen kuvan, samoin tunteista ja tilanteista, joita Kai kuvailee. Sävykkäästi selviävät välit ainoaan ystävään ja perheenjäseniin, joista keskeiset ovat puolikkaita, tarkoitan isäpuolta ja puolisiskoa.

Minua miellyttää se, että synkeyksien siivellä liihottaa keventävää komiikkaa, joka välittyy sanomisen tavasta. Näppärästi lauseissa käytetään yllätäviä rinnastuksia. Luontevasti tarina taittuu toiveikkaaksi, uskoo mahdollisuuksiin mahdottomissa tilanteissa. Tihentävää tiivistämistä ihan loppuun olisin kaivannut, mutta tämä ajatus vain ailahtaa. Ja samaan syssyyn paljastan, että olen lukenut kirjan käsikirjoituksen pari vuotta sitten, mistä syystä entistä väkevämmin ihastelen hioutunutta lopputulosta, koskettavaa ja omaäänistä esikoisromaania.


Suosittelen Taivas ilman reunoja -romaania, ja soisin sille mahdollisimman paljon lukijoita. Yksi lisäkimmoke siihen suuntaan olkoon tämä: arvon kustantajan lahjoittaman kirjan tätä juttua kommentoivien kesken. Miksi sinusta taivas voi olla ilman reunoja? Vastaa viimeistään 3.8.2018.

– –

Anne Vuori-Kemilä
Taivas ilman reunoja
Karisto 2018
esikoisromaani
248 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta.

28 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Romaani