Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huorisen kirjoittama kirja Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019) saa osuvasti alaotsikkotäsmennyksen ”muotokuvia”. Kokonaisuudessaan se kuuluu: 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. Kirja on syntynyt Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi, mutta mukana on juhlakalun lisäksi muita edelläkävijöitä kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja tanssin aloilta.

20190216_114611.jpg



Muotokuva-osuvuus liittyy moneen asiaan. Huotarisen tekstit ovat tiiviitä, fiktiivisiä tilannekuvauksia naistaiteilijoiden nuoruudesta, kuin valo- tai lyhytelokuvia hetkistä, joissa tulevat mestarit tyttöyden ja naiseuden kynnyksellä oivaltavat kutsumuksensa tai ottavat askeleen sen suuntaan. Siihen liittyy tunteita varmuudesta epävarmuuteen.

”Kuulisinpa edes kerran lauseen: ’Minun ei tarvitse surra sinua, sinä olet iloni!’ Silloin uskaltaisin kääntää pääni aurinkoon.” (Fredrika Runeberg)

Muotokuvat ovat myös konkreettisia, sillä jokaisesta taiteilijasta on Riikka Sormusen akvarelli. Ne kuvittavat Huotarisen tekstejä sävykkäästi, sillä Sormusen kuvissa värit ja muodot ilmaisevat tekstien oleellista tilannetta ja tunnelmaa. Kuvituksien hahmot muistuttavat henkilöistä otettuja valokuvia mutta onnistuneen pelkistetysti.

20190216_114657.jpg

”Mutta on myös muuta tietoa kuin se, mitä koulu opettaa: sanotaan, että sudenkorento ompelee nukkuvan silmät kiinni.” (Aino Kallas)



Tämä kirja on kaunis, todella kaunis. Kauneutta koen kuvista, samoin tekstistä. Korostan: kirjan kauneus ei ole kiiltokuvamaista, vaan sen voi kiteyttää Fredrika Runebergista kertovaan tilannekuvaan:

”Olin sanonut ensimmäistä kertaa ääneen jotain sellaista, mikä oli ollut itsellenikin aiemmin tuntematonta. Eikä lausahdukseni syntynyt mistään kauniista ajatuksesta: se oli syntynyt kiukusta ja vastustuksesta.”

Sisällön kauneutta on se, että oman ominaislaadun tunnistaminen on oikein, ainoa oikea, mutta sen toteuttamiseen sisältyy onnen lisäksi ponnistelua, ristiriitaisuuksia ja ristiriitoja. Ilmaisun kauneutta koen sivulta toiselle. Huotarilla on taito ilmaista tiiviisti. Poimin listan hienouksia:

”Silmäkulmastani näen, miten pimeys ojentelee raajojaan rantaveteen.” (Aino Kallas)

”Koulutytön vino uhma oli jo väistynyt ja katseessa oli iso musta kraateri.” (Essi Renvall)

”Sade ulkona on satojen silkkimekkojen kahinaa.” (Anni Swan)

”En ole kasvanut tynnyrissä enkä siis mahdu laatikkoon.” (Ellen Thesleff)

Eli välillä välähtää runoilija-Huotarinen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi korostan: muotokuvat eivät ole lyyrishämäriä vaan kirkkaita näkyjä, tyyliltään toisistaan poikkeavia ja kuhunkin henkilöön eläytyviä tilanne- ja luonnekuvia.


Nautin kirjasta kokonaisuutena, innostun, ihastun ja välillä jopa liikutun. Heistä tuli taiteilijoita on lukijoita sivistävä nostaessaan esiin historiallisesti merkittäviä esikuvia ja samalla visuaalis-verbaalinen taide-elämys. Uskon kirjan vaikuttavan sykähdyttävästi tyttöihin yläasteikäisestä mummoihin – ainakin se tehoaa minuun. Toivon kakkososaa naistieteilijöistä.

– –

Vlja-Tuulia Huotarinen
Heistä tuli taiteilijoita. 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista
Kuvittanut Riikka Sormunen
WSOY 2019
95 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan naistaiteilijat:
Ida Ahlberg
Aino Ackté
Minna Canth
Maggie Gripenberg
Aino Kallas
Mateli Kuivalatar
Helvi Leiviskä
Ida Moberg
Essi Renvall
Fredrika Runeberg
Anni Sean
Ellen Thesleff

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, lyhytproosa, Taide

Antti Heikkinen: Mummo

Kehveli sentään, miten uudet kirjat kaahaavat usein aiemmin ilmestyneiden ohi. Nyt jarruttelen, enkä virka mitään viime syksynä ilmestyneestä Kehvelistä ennen Antti Heikkisen edellistä romaania. Sukutarinoiden ja rehevän kerronnan ystäville sopii mainiosti Heikkisen romaani Mummo (WSOY 2017). Siinä sanoja suolletaan sukkelaan savolaisissa salometsissä 1920-luvulta lähelle tätä päivää.

Romaani rakentuu mummon ja äidin tarinoiden vuorottelusta. Kumpaakin kuvataan lapsuudesta lähtien. Kaksi kolmasosaa romaanista tarinat kulkevat eri vuosissa, ja loppuosassa kahden naisen kipakkaa kohtaloa pääsee seuraamaan samalta aikatasolta. Rakenneratkaisu onnistuu pitämään jännitettä yllä, sillä kuten perheille on ominaista, salaisuuksia piisaa ja niitä piilotellaan.

– Tässä talossa ei oo keskusteltu ennenkää ja tässä asiassa ei sitäkään vähää.

Voimanaisten kehityskaaret piirtyvät terävästi kuvatusta ympäristöstä, etenkin Maija-mummon piinkovaksi kasvu olosuhteiden johdosta ja Marja-Liisa-äidin isättömyyden arvoitus. Romaanissa korostuvat maalaiselämä ja savolaispuhe. Tarinassa on rutkasti tavallisuutta, vaan Heikkinen saa siitä mehukkuutta irti. Alun raju tappelu imaisee, mummon miehimyssisaren vaiheet ovat sopivasti ennalta arvaamattomia, ja loppuun lävähtää vielä yksi yllätys.

Mummo

Mummossa on viihdyttävät ja liikuttavat hetkensä. Se kertoo helposti lähestyttävästi ihmiselle itselleenkin tunnistamattomista toimintatavoista. En ihan imeydy mummon ja äidin ihon alle, mutta hyvin kirjasta välittyy yksittäisen ihmisen tempoilu itsekseen osana sukuaan, yhteisöään ja aikaansa.

Mutta semmoista on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaan kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten olisi itse mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa.

Osittain luin sähkökirjaa, osittain kuuntelin. Äänikirjan on elävästi lukenut itse kirjailija, jonka sujuvaa murrepuhuntaa oli ilo kuulla.

– –

Antti Heikkinen
Mummo
WSOY 2017
romaani
lukijana Antti Heikkinen
9 t 34 minuuttia / 191 sivua.
BookBeat: ääni- ja eKirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

”Kirottu kuolema, eikä edes kunnollinen!”

Kun 45-vuotias perheellinen nainen jää auton alle ja kuolee, kaikki ei päätykään. Ilona jää haamuna haahuilemaan kahden maailman väliin. Alkuasetelma oudoksuttaa minua, ajattelen jopa, että idea kimpoaa oneironilaisesta limboilusta. Huojennun, sillä Anna-Maria Eilittän esikoisteos Kun olen poissa (Atena 2019) lähestyy haamuilusta huolimaatta kuolemaa omaperäisen maanläheisesti.

”Tuntuu siltä kuin sydämeeni olisi kipattu rekkakuormallinen soraa.”

Hämmästyn, sillä jo alkusivuilla saavutan liikuttuneen tilan, niin myös kirjan kauniissa loppuluvussa. Hämmästyn siksi, että Eilittä ei hartaile, patetisoi tai kaunistele. Tyyli on pikemminkin hirtehistä, sillä itseironinen vainaa tarkastelee kuolemaansa, jälkeenjääneitä ja mennyttä elämää illuusiottomasti.

”- – Rauhanpatsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka sodan jälkeen palaa takaisin maan päälle uuden rauhanomaisen sydämen saatuaan.
   Kunpa itse voisin saada sellaisen. Sen sijaan minusta tuntuu, että omani on vähemmän rauhanomainen kuin eläessäni, ripauksen katkerampi ja hippusen kyynisempi ja hyvin, hyvin turhautunut.
  Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan.”

Minua välillä hymähdyttää ja silti koskettaa: kirjassa konkretisoituu se, että kaikki loppuu, ja se voi tapahtua milloin vain. Läheiset jatkavat elämäänsä ja kaikki jatkuu – kuitenkin. Hitusen koomisesti lähestyen, rennosti ja konstailematta elämän rajallisuus ja kaiken maallisen menettämisen lopullisuus tulee kirjassa lähelle. Ikuisteemoista on kyse, kuolemasta ja rakkaudesta.

20190210_090528.jpg

”Aina jokin on kesken ja on yhä.”

Ilona kuittaa reilusti sen, että hänellä on ollut kaikki hyvin. Keskiluokkainen ja hyvätuloinen perhe on pysynyt yhdessä, rakkautta on miehen kanssa riittänyt pariksikymmeneksi vuodeksi ja lapset ovat lähes valmiita itselliseen elämään. Hyvät ystävät, työkaverit ja sukulaiset jäävät perheen kanssa suremaan Ilonan menetystä siinä kuin Ilonakin.

Ilona lentelee Helsingin keskustan kattojen yllä, liukuu ovien läpi ja poikkeilee läheisten huusholleissa seuraamassa, miten elämä etenee. Ilonan välivaihe kuvataan nukahduksien, muistojen ja haamuliitelyiden välitilana, jossa ei enkelimäisesti suojella vaan tarkkaillaan tapahtumia, heilahdellaan tunteesta toiseen, koetaan kiusaantumista läheisten tirkistelystä ja kirotaan jumittumista vakoiluun. Ilona kokee myös yllätyksiä: hänelle ei ole kerrottu kaikkea. Sen kanssa on elettävä – kuoleman jälkeenkin. Eikä kaikkea hyvää ole eläessä tullut käsitettyä. Vaikka se on klisee, ajatus ei tunnu lattealta.

”Valot ja varjot, valot ja varjot”

Jotain jää kirjan valitsemassa valotuksessa pinnalliseksi, ehkä juuri siitä syystä, että kirjan henkilöissä ja elämänehdoissa vallitsee tietty helppous ja hyväosaisuus. Olkoon, löydän sopivasti myös varjoihin syventymistä. Ja onhan se niin, että valot ja varjot ovat toisilla pitkiä ja tummia, toisilla lyhyitä ja haaleita. Ehkä juuri perusonnellisen henkilön huolet ja luopumisen vaikeus pysäyttävät tunnistamaan, mitä minulla nyt on hyvin ja vaalia sitä, sillä se voi olla hetken päästä mennyttä. Kun olen poissa liikauttaa viihdyttäen, vilpittömänä ja viehättävänä.

– –

Anna-Maria Eilittä
Kun olen poissa
Atena 2019
esikoisromaani
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kansallisteatteri: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Istahdan Omapohjan katsomon ensimmäiselle riville, ja samantien tunnen olevani keskiluokkaisten keski-ikäisen asunnossa. Tyylikäs loft-koti sävyttyy valko-harmaaksi, harkituksi sisustuskokonaisuudeksi. Tapaan Mariannen (Kristiina Halttu) ja Johanin (Esa-Matti Longa) aamutoimissaan. He eivät keskustele, vaan vaimo paneutuu Alice Munron novelleihin, mies Philip Rothin romaaniin. Taustalla pauhaa Bach.

Porvariston hillitty charmi rapisee esityksen myötä. Ingmar Bergmanin tv-sarjasta näyttämöversioksi muokkautunut Kohtauksia eräästä avioliitosta on juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Esitys rakentuu jäntevistä kohtauksista, jossa aviokriisin vaiheet näytetään noin 10 vuoden aikajaksolta.

Omapohjan esityksen ohjannut Michael Baran kertoi bloggariklubilaisille ennen näytelmän ennakkonäytöstä näytelmän perustekijöistä:
– Minua kiinnostaa ihminen moninaisuudessaan. Bergman on mestari näyttämään ihmisen ankarasti ja raa’asti, ja samalla katse on hellä, jopa humorustinen. Hän näyttää, mitä me olemme ja tekee sen yksilön kautta.
Lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tarja Simone kuvaili toteuttaneensa tekstin ja ohjaajan muotokieltä ja teemoja:
– Vaikka näytelmä kertoo parisuhteesta, se kertoo myös siitä, miten ihminen hakee elämälleen tarkoitusta.

20190208_075235.jpg

Ennen esitystä Bloggariklubilla Kirsi Helstelä (vasemmalla), Michael Baran ja Tarja Simone.

Ihmisestä on siis kyse – tai aika selvästi naisesta ja miehestä. Näen silmieni edessä, miten mies toteuttaa mieskaavaa, jossa vanha lempi haalenee ja tunnetyhjiö täyttyy uudella ja jännittävällä. Siinä hän sinnittelee itsepetosten seiteissä, vaikka vanhakin taas kiinnostaa. Vaimo sen sijaan terapoi suorittaja- ja miellyttäjäluonnettaan ja harjoittelee omien mielihalujen totettamistapoja.

Rakkaus mainitaan silloin tällöin, vaikka riippuvuus voisi olla parisuhteen oikea sana. Pariskunnan keskinäisen suhteen liiman aineosat jäivät minulle viimeisiin hetkiin asti osin tunnistamattomiksi. Toisaalta se on osa viehätystä: ihmisen arvoituksellisuus, ratkaisuiden sattumanvaraisuus ja tietty ennakoimattomuus on ihmisyyttä.

Yhteiset lapset on putsattu lähes kokonaan pois mies-nais-voimanmittelöstä. Vanhemmuus paljastuu vain satunnaisissa äijäkliseissä, kuten isän narinassa elatusmaksuista ja huonon omantunnon poistamiseen tähtäävistä kärjistyspuheista. Paljas parisuhdedraama välillä hymähdyttää, välillä kauhistuttaa, ja kyllä välillä ajattelen näinkin: päättäkää jo, edetkää, eiköhän tämä ole jo tässä. Hienoimpia kohtauksia ovat ne, joissa Mariannen pinnan alta paljastuu todellisia ajatuksia. Muistikirjan ääneen lukeminen on sellainen, samoin loppupuolen räjähdykset. Koskettavinta on esityksen välittämä ihmistä syövä pohjimmainen yksinäisyys.

Katson näytelmää pitkälti Mariannen itsenäistymisprosessina, jossa Johan on käynnistäjä mutta muuten vetelä, vietävissä oleva jäänne, josta ei kunnolla pääse eroon. Erään avioliiton yleisesti jaettavaa kosketuspintaa ovat parisuhteen jännitteet, puhumattomuuden, kohtaamattomuuden ja kulissinpidon romahdusvaara.

– –

Kohtauksia eräästä avioliitosta
Kansallisteatteri (ennakko 4.2.2019, ensi-ilta 6.2.2019)
Ingmar Bergmanin tekstin ohjaus ja suomennos Michael Baran
Laavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Rooleissa Kristiina Halttu ja Esa-Matti Longa
Valosuunnittelu Ville Toikka.
Kiitos Bloggariklubille esittelystä ja ennakkonäytöksestä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Selkotekijä: Johanna Kartio

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarja alkaa helmikuussa.
Selkotekijäesittelyn jälkeen on yhden selkojulkaisun esittely.

Sarjan aloittaa Johanna Kartio.

Sarjan esittely ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Johanna Kartio, kuka olet?

Olen 57-vuotias suomen kielen kouluttaja. Asun Espoossa, minulla on aviomies, kolme aikuista lasta ja yksi lapsenlapsi sekä karkeakarvainen mäyräkoira. Rakastan kirjoja ja lukemista.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Johanna2018Se on sattumaa. Olin juuri valmistunut yliopistosta ja vailla työtä. Osallistuin Helsingin yliopiston selkokurssille, ja ihastuin heti selkeyteen.

Sitten osallistuin selkokirjakilpailuun vuonna 1996 selkopakinakokoelmalla Ihana mies. Se tuli kilpailussa toiseksi ja julkaistiin. Olen sen jälkeen kirjoittanut selkokielisiä tietotekstejä ja mukauttanut kolme romaania. Lisäksi olen kirjoittanut verkkotarinoita nuorille. Olen tehnyt myös muuta selkokieleen liittyvää, esimerkiksi kouluttanut ja ollut mukana projekteissa. Olen nykyisin suomen kielen opettaja, joten työskentelen päivittäin selkokieltä tarvitsevien kanssa.

Millaisia ovat nuorten verkkotarinat?

Olen kirjoittanut Papunetin verkkosivuille kuusi nuorten tarinaa. Ne ovat lyhyitä, nuorten maailmaa koskettavia juttuja esimerkiksi ystävyydestä, kiusaamisesta ja traumasta selviytymisestä. Valitsin nuorten arkeen sopivia teemoja, ja ideoita sain kotoa ja töistä. Viimeisimpiin Laura ja Eve-tarinoihin aiheet sain omasta nuoruudestani. Tärkeää niissä on nuorille tuttu arki ja arkipuhe.

Miten selkokirjasi syntyvät?

Tekemällä. Ennen kirjan mukauttamista selkokielelle kirjan sisäistäminen on tärkeää, jotta voi hieman irrota alkutekstistä mutta toisaalta ei voi irrota liikaa. Alkuteoksen tunnelman tulee säilyä. Juonta ja henkilöitä on karsittava, sillä kirjan pituus ei voi mennä paljon yli sadan sivun kapealla palstalla. Joskus tapahtumien järjestystä pitää muuttaa ja poistaa henkilöitä, ja silloin pitää rakentaa siltoja tapahtumien välille.

Suoraan selkokielelle kirjoittaminen on helpompaa kuin mukauttaminen, sillä tapahtumia ja henkilöiden määrää voi vapaasti rajata. Rivien väleihin ei voi paljon jättää aukkoja. Jonkin verran aukkoja voi olla, sillä muuten tekstistä tulee tylsää.

Mikä kirja on suosikki omasta tuotannostasi?

Jos en ajattele mukautuksia vaan omia tekstejäni, suosikkini nuorten tarinoista on Saralle riitti. Toisaalta suosikkini on Ihana mies, koska se on ensimmäinen selkokirjani ja se syntyi tavallaan puhtaalta pöydältä.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Käytän työssäni maahanmuuttajien elämäntarinoita Satu Leiskon kirjasta Tulin Suomeen. Kirjan tarinat sopivat hyvin opiskelijoilleni, koska teksti on yksinkertaistettua muttei latteaa.



Selkokirja tutuksi: Lauran bileet

Johanna Kartion selkotarinassa Lauran bileet (Papunet 2017) 15-vuotias Laura viettää kesälomaa kaupungissa ystävänsä Even kanssa. Tylsyyden taittamiseksi tytöt järjestävät Lauran kotona bileet. Kaikki ei tietenkään mene putkeen.

Verkkotarinassa juoni kulkee joustavasti, ja tyttöjen tunnelma välittyy elävästi. Nuorten elämän tärkeät asiat tulevat esille alleviivaamattomasti: kaverit ovat tärkeitä, ihastuksista puhutaan ja ne myös vaihtuvat vilkkaasti, bileet voivat riistäytyä käsistä ja vanhemmat ovat noloja. Nämä asiat kuvataan helposti lähestyttävästi ja lempeän humoristisesti.

Lauran bileet

Kuva: Pekka Rahkonen

Nuoret lukijat otetaan tekstissä hyvin huomioon. Tarinan kieli on sujuvaa selkokieltä, mutta sanavalinnoissa on otettu puhekielen vapauksia. Se on perusteltu valinta.

”Sit mä tsekkasin ne kaksi muuta.
Toinen oli ihan ookoo, vähän tylsä,
mutta toinen oli
mun unelmien prinssi.
Sillä oli kauniit kasvot ja
silmälasit.
Sen katse oli sellainen,
että se ymmärsi jotain
tästä elämästä.
Sen nimi oli Pete.”

Verkkotarina on yksi vaihtoehto kirjallisuuden lukemiselle, ja lukemista virkistää Pekka Rahkosen eloisa piirroskuvitus. Verkkotarinaan saa myös äänituen, eli sen voi myös kuunnella (lukijana Eliisa Uotila).


Johanna Kartion viimeisimmät selkokirjat

– Avioliittotesti. Selkomuokkaus Veera Niemisen romaanista Avioliittosimulaattori. Opike 2019.
– Lauran bileet. Selkokielinen nuorten tarina. 2017. Verkkokirja osoitteessa http://papuri.papunet.net/lue/7949/ab9e6d80bac40c75c9476d7a04f44e52/#/ Papunet 2017.
– Laura ja Eve kesämökillä. Selkokielinen nuorten tarina. Verkkokirja osoitteessa http://papuri.papunet.net/lue/10964/e12e4207bcdb6d69d0fbe0c4549b2810/#/ Papunet 2018.
Peiton paikka. Selkomukautus Eppu Nuotion romaanista. Opike 2017.


Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä

Selkotekijä-juttusarja ja selkokirjahaaste 2019

Tänään on Runebergin päivä. Mieleeni tulee vertaus ”Puhuu kuin Runeberg”, siis kaunopuheinen runsas suoltaminen. Taitoa sekin, mutta sitä vaaditaan myös selkeässä ilmaisussa, eli sanottavan pukeminen mahdollisimman helppoon kieliasuun edellyttää syvää ymmärrystä kielestä.

20190203_142710.jpg

Selkokieli on kielimuoto, joka pyrkii mahdollisimman helppoon ilmaisuun. Selkokirjat jalostavat selkokielen kirjallisuudeksi, joten selkokirjat tavoittavat lukijoita, joille yleiskielinen kirjallisuus on liian runsasta tai vaikesti hahmotettavaa. Se ei sulje pois muita lukijoita, jotka nauttivat lyhyestä ja ytimekkäästä ilmaisusta.

Selkotekijät esille

Ketkä kirjoittavat selkokirjoja? Enpä ole kulttuurisivuilla tai muualla mediassa nähnyt montakaan juttua selkokirjailijoista – en ainakaan esittelysarjaa tekijöistä selkokirjojen takana. Siksi aloitan blogissani artikkelisarjan, jossa esittelen tämän vuoden aikana 10 – 12 selkotekijää. Selkoartikkelini ilmestyvät joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona –  huomenna jo ensimmäinen.

selkotekijä

Selkokirjojen lukuhaaste

Mitä selkokirjat ovat? Suosittelen tutustumaan, sillä ne voivat yllättää. Selkokirjoja ilmestyy joka ikäryhmälle ja eri kirjallisuudenlajien ystäville. Siksi käynnistän taas Klaaran päivän selkokirjahaasteen. Ensimmäisen kerran se oli käynnissä viime vuonna (koonti tässä).

Selkokirjahaaste on helppo: Lue selkokirjoja. Jos olet bloggaaja, postaa niistä. Kerään lukukokemukset koontipostaukseen 12.8.2019.

Otin varaslähdön: tämän vuoden ensimmäinen selkokirjajuttuni on jo ilmestynyt (tässä). Tammikuussa ilmestyi postaus, joka auttanee myös kirjavalinnoissa: karsittu katsaus (tässä) viime vuosina ilmestyneistä selkokirjoista.

selkokirjahaaste2019_v2

Tervetuloa tutustumaan blogissani selkotekijöihin ja selkokirjoihin!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuurin romaani Tangopojat tutustuttaa Sauliin, joka lähtee Pohjanmaalta Ruotsiin naisen, soittohommien ja töiden perässä. Samalla tarjoutuu sisänäkymä suomalaissiirtolaisuuteen 1960-70-luvulla. Aavan meren tuolla puolen (Otava 2018) on Tangopoijille suoraa jatkoa, mutta sillä tavoin, että kirjassa ollaan jo tässä päivässä. Vaan Sauli ei. Kirja alkaa Saulin kuolemasta.

Pidän mainiona oivalluksena sitä, ettei Tuuri rakenna eeppistä siirtolaisuussaagaa, vaan kiteyttää napakan tarinoinnin keinoin Ruotsi-vuosikymmenet. Romaanissa äänen saavat kolme sukupolvea. Saulin vaimo sanoo viimeisen sanan, häntä ennen tytär, tyttärentytär ja tyttären ex-mies. Näin näkyy siirtolais-Ruotsin suuri muutos.

20190202_080445.jpg

Suruviestiin Saulin kuolemasta sotkeutuu tieto siitä, että tyttärentyttären tytär on kateissa sen jälkeen, kun suomalaiskouluun on heitetty polttopullo. Saulin surutalossa sekä muistellaan vanhoja että jännitetään tukholmalaistapahtumia eli pikkutytön etsintöjä. Tytön isä on turkkilainen, ja kuten tiedämme, äidinpuoleinen suku on suomalaisia. Sitä kautta keskiössä on monenkirjava siirtolaisuus. Siihen kuuluvat lähiöt, jotka gettoutuvat ja väkivaltaistuvat, siirtolaissukupovien erot, ruotsalaisen kotoutumispolitiikan probleemat sekä maahanmuuttajien ja aitoruotsalaisten ääriliikkeet.

Pikkutytön etsintöihin sotkeutuu elämäntapavalehtelijaksi osoittautuva isoisä ja hänen vanavedessään suomalaisten huru-ukkojen joukko. Äijien jutuissa kaikuvat pohjalainen uho ja nyky-Ruotsin hurtti setvintä. Se toisaalta naurattaa mutta toisaalta karmii. Tuurilaisuudeksi tuon tunnistaa: jo romaanissa Viisitoista metriä vasempaan äijäporukka toilailee, ja Pohjanmaa-sarjassa miesporukat autoilevat  uhosuunnitelmat mielissään.

Tuurin tyyli on entisellään. Tapahtumat selviävät minämuotoisena referointina vailla replikointia. Myös se on tuttua, että tunteet ovat pinnassa, mutta ne painetaan pinnan alle. Surun ei annetaan sumentaa vaan toimitaan käytännöllisesti, muistellaan ja setvitään ihmissuhteita tragikoomisin taustahuminoin.

Viihdyn hyvin kirjan seurassa. Luen varmaa tarinointa, ja iloitsen naispuolisista minäkertojista ja monikulttuurisen Ruotsin yhteiskunta-analyysista. Pohjimmiltaan elämänmenoa katsotaan lämpimästi. Elämä jatkuu Pohjanmaan ulkopuolella, ja se jatkuu kaikkiaan.

”Lähdin olohuoneesta ja kävelin portaille. Silmäni olivat jo tottuneet pimeään, että oli niin kuin olisin kulkenut valoisassa huoneessa. Lähdin nousemaan ylös, myös ylhäällä oli valoisaa eikä minun tarvinnut jaloilleni nyt portaita etsiä. Nousin ylös valoa kohti. Portaissa noustessani ajattelin, että elämä oli nousemista valoa kohti, se jatkuu, eikä kuolemaa ole.”

– –

Antti Tuuri
Aavan meren tuolla puolen
Otava 2018
romaani
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Talven ja pakkasen häät

Talvi, huntusi
valo juhlistaa hääsi
pakkasen kanssa.

*

Kylmä kajastus
pukee pakkasen. Asu
häikäisee talven.

*

Hääyönä talvi
nukkuu pakkasen syliin,
uneksuu lunta.

*

Pakkanen puree
jäljen talven hauraaseen
kaulaan, merkitsee
hileisin hampain. Uhmaa
kaiken katoavuutta.

*

 

Runosunnuntaina 3.2.2019

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Nora Lehtinen: Aino, Matias ja hauskat lomapäivät

On virkistävää lukea kouluikäisille ja vähän nuoremmillekin sopiva lastenkirja, jossa on arkista elämää hyväntuulisesti kuvattuna. Nora Lehtisen kertomus Aino, Matias ja hauskat lomapäivät (Pieni Karhu 2018) kertoo kesäloman pienistä kommelluksista.

Kirjassa viehättää mutkaton kuvaus lasten ja vanhempien yhdessäolosta. Lapsille ja kavereille sattuu ja tapahtuu. Se on tavallista, ja siihen sisältyy leppoisaa huumoria. Tavallisuus on arvokasta ja kertomiseen kelpaavaa. Lasten on helppo samastua ja jakaa kirjan lasten kokemukset. Lisäksi kirjan tyyliin sopii hyvin se, että joukossa on suoria kysymyksiä lukijalle tai kuulijalle. Se innostaa osallistumaan.

20190202_080228.jpg

Kirjassa on kolme kertomusta. Aino ja Matias ovat uudessa kodissa, keksivät puuhaa sadepäivään ja vierailevat maatilalla. Tapahtumia tukee mainio kuvitus: Anne Muhosen kuvat ovat ilmeikkäitä. Esimerkiksi huvittaa kuva, jossa vaivoin kasattu palikkatorni on kaatumassa (sivu 27).


Kirja on selkokirja, ja selkonäkökulmasta mietin muutamaa asiaa. Lukijaa helpottaisi, jos kertomukset olisivat jaettu alalukuihin. Siten tarina rytmittyisi lukijaystävälliseksi ja jakautuisi sopiviksi lukupaloiksi. Selkokielisen kirjan tulee tukea lukemista ja ymmärtämistä yleiskieltä helpomman sisällön, rakenteen ja sanaston keinoin.

Kirjassa on jonkin verran vaihtelua helpon ja vaikean kielen kesken. Kaksi esimerkkiä kertokoon, miten vaikeahkot ilmaisut voisivat siirtyä piirun verran selkommaksi.

”Kaikki näyttää erilaiselta ulkona syödessä.
Salaattikin on houkuttelevamman näköinen.
Perunoista puhumattakaan.”

Kaikki on erilaista,
kun syö ulkona.
Salaatti näyttää hyvältä,
ja niin näyttävät myös perunat.

”Kaikki vain eivät sovi aitauksiin, Aino pohdiskelee hymyillen
ja hyppelee ketterästi kivien ja kantojen yli kohti rantaa.”

Kaikki eivät sovi aitaukseen,
Aino ajattelee ja hymyilee.
Sitten hän hyppii rantaan.

Ei ole olemassa yhdenlaista selkokieltä eikä yhtä tapaa sitä kirjoittaa, ja ymmärrän hyvin kirja tavoitteen kartuttaa kielellistä taitoa. Selkokielen ydintä on kuitenkin se, että se on kielimuoto, joka pyrkii mahdollisimman helppoon ilmaisuun – elämyksellisyyttä unohtamatta.


Aino ja Matias ovat nyt tulleet tutuiksi kesälomalla. Uskon, että heidän mukavaan arkeensa pääsee tutustumaan lisää. Vaikeista asioista ja ongelmista ilmestyy lastenkirjoja – hyvä niin – mutta rinnalle tarvitaan leppoisaa arkikuvausta Ainon ja Matiaksen tapaan. Ja koska selkokielisiä kertomuksia lapsille ilmestyy verrattain vähän, niitäkin tarvitaan lisää.

– –

Nora Lehtinen
Aino, Matias ja hauskat lomapäivät
Pieni Karhu 2018
kuvittanut Anne Muhonen
selkokielinen lastenkirja
64 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Minna Canth: Salakari – Klassikkohaaste 8

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kahdeksannelle kierrokselle valitsen 175-juhlavuotta viettävän Minna Canthin. Canthin Hannan (1886) olen lukenut monesti ja kiinnittynyt sen puristavaan elämänpettymuskuvaukseen. Lähiaikoina olen lukenut myös Kauppa-Lopon (1889) ja useasti Agneksen (1892), joiden naiskuvat vaikuttavat räväköinä: Lopo on hyvää tarkoittava köyhä alkoholisti, Agnes individualistinen, kultivoitunut oman edun pyhittäjä. Klassikkohaasteessa kuitenkin karahdan Salakarille (1887, SKS 1996).

20190105_140841.jpg

Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.”

Salakari on avioliittotarina, jossa kolmekymppinen, hellyydenkaipuinen rehtorska Alma Karell haksahtaa liehittelevän lirkuttelijan pauloihin. Romaani kuvaa Alman aatoksia välillä Alman näkökulmasta, välillä etäämmältä. Kerronta näyttää epäröimättä syitä ja seurauksia vaan ei selitellen –  no, loppuosassa osoittelu on aika selkeää.

Alman rakkauden kaipuu ei pikkulapsiperheen paineissa saa vastakaikua tosikolta ja yhteiskunta-asioihin paneutuvalta aviomieheltä. Kerronta ei jätä epäselväksi, että Alma todellakin pettää miestään ja että episodi on kaukana romanttisesta. Romaanin lopun syyllisyystematiikka ratkeaa melodraamaksi, joskin siitä voi tulkita sellaistakin, että kovin eri tavoin seksuaalisuus tai seksuaalimoraalin rikkominen vaikuttaa naiseen ja mieheen.

Jo hakkailuvaiheessa (hakkailu – mikä sana flirtille!) peli on selvä, kun Alma ja maisteri Nymark ensi kohtaamisella keskustelevat rakkaudesta:

”Odottakaa, minä [maisteri Nymark] selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?”
”Vallan.”
”Siksi kuin nainen antautuu ja sanoo: minä olen sinun.”
”No, niin?”
”Silloin on mies jo voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen rakkaudesta, hän ei enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.”

”Kysymme: onko Salakari psykoloogillinen?”

Lainaan tuon alaotsikon Kasper Järnefeltin arvostelusta (Savo 29.12.1887). Aikalaisarvioija pitää laillani loppuratkaisua epäuskottavana. Noin on, mutta minä en Kasperin lailla ihmettele, miten erilainen Alma on äitinä, tyytyväisenä vaimona ja heti perään flirtille alttiina hempukkana. Canthin modernius ja psykoloogillisuus on juuri sitä: identiteetti heiluu. Muuten olen samaa mieltä aikalaisarvostelijan kanssa:

”Kun kirjan ottaa käsiinsä ja alkaa sitä lukemaan, niin tempaa se lukijan kokonaan mukaansa ja vei sellaisella vauhdilla eteenpäin, että jännitetty mieli ei jouda ajattelemaan muuta kuin omaa menoaan.” (Kasper Järnefelt, Savo 29.12.1887)

Eli vetävästi Canth juonta vie, tekee eläväksi pikkukaupungin sivistyneistön elämäntavan ja sukupuolten erilaiset roolit. Löydän saman teeman kuin pitkästä novellista Agnes: yhtäkkiä voivat tunteet muuttua, syntyä tyhjiö, johon ihminen hakee täytettä ensin alitajuisesti, sitten tekee tietoisia tekoja (kuten Salakarissa) tai on tekemättä (kuten toisaalta Agneksessa, toisaalta ei).

”On sanottu ettei kertomuksesta tiedä mitä tekijä ajattelee.”

Toinen aikalaiskriitikko noin ounastelee mutta heti perään vertaa Canthin tarkoitusta Tolstoin Anna Kareninaan, jossa syyllisyys vie naiselta hengen. Voi olla kyllä niinkin, että Canth suivaantuneena Juhani Ahon ja muiden miesaikalaisten seksuaalimoraalikannanottoihin esittää Salakarissa omansa, eli näyttää: ei jakaannu tasan onnen lahjat miesten ja naisten kesken. Mies porskuttaa uusiin valloituksiin, nainen… No, Tolstoihin verrannut kriitikko oli myös tätä mieltä:

”Muodon puolesta ilmaantuu Salakari täydellisempänä kuin Hanna, varsinkin kokonaisuutta katsoen. Rivi riviltä, sivu sivulta juoksevat lauseet ja jaksot niinkuin tasainen, solmuton lanka pyöreältä kerältä. Koko kertomus on läpitsensä toimivien henkilöiden hallussa. Tekijää ei näy eikä kuulu. Kaikki mietteet on jätetty lukijain tehtäväksi. Mutta eivät ne pahaan päin suuntaansa ota, siitä on kuvaajan näkymätön käsi uskollista huolta pitänyt.” (Uusi Suometar 290/1887)

Ehei, kyllä Hanna yllättää ja ihastuttaa kokonaisuutena verrattuna Salakariin, samoin psykologisena kuvauksena. Vaikka miten yritän vääntää, että Alman kohtalo kritisoi odotuksia naisen käytöksestä, pidän Salakarin loppua valitettavan moralisoivana. Muuten Salakarissa on yhä paljon kiinnostavaa.

– –

Minna Canth
Salakari
1887, SKS 1996
esipuhe: Liisi Huhtala; kirjassa on myös aikalaisarvosteluja
123 sivua.
Lainasin kirjastosta.



 

 

klassikkohaaste8

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta emännöi Tarukirja: ks. haastepostaus ja koontipostaus.

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen aiemmin:

Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Aki Salmela: Eläimen varjo

”Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle.”

Luen lauseen Aki Salmelan runokokoelmasta Eläimen varjo (Tammi 2019). Se pukee sanoiksi lukutunnelmani. Omanlainen ilo todellakin seuraa kokoelman osasta toiseen. Sävyt ja tasot vaihtuvat, mutta ilo selkeänsyvällisen ilmaisun tuottamista kokemuksista ja oivalluksista pysyvät ja jatkuvat. Jatkuvat ja pysyvät.

Kokoelma sisältää seitsemän keskenään erilaista osaa. Aloitan {Antropomorfiset eläimet} -osalla, eli otsikossa on jo osviitta eläinten ihmisenkaltaistamisesta. Suorasanaisen havaintopainotteisia eläinkuvauksia luen filosofisina allegorioina, enkä hätkähdä, että kissojen, lampaiden ja hämähäkkien joukossa on fauni. Enkä taida uskoa kaikkea, mitä kirjoitetaan:

”Mutta tässä meillä on jälleen kuva, jota ei pidä katsella liian tarkoin. Sen ei yksinkertaisesti ole tarkoitus esittää mitään itseään enempää.”

Ja toisaalta on juuri noin kuin siteeraus väittää. Salmelan suora runokieli hellii kuvaamalla vain sitä, mitä tarkoitetaan. Saa myös lukea ja tulkita muuta, sillä se on kielen luonne. Runojen sisällössä on ajatelmallista ja aforistista – konstailematta ja rajoittamatta.

~

Lauseen takana
on toinen,

ja

toinen liikkuu
lausetta kohti.”

~

Nautin eläinrunoista, nautin osasta {Yksinkertaisista asioista}, nautin virkevirran ajatuspotkuista osuudessa {Lauseita}, ja näen valoja osassa {Varjoja}. Huimin sivulta toiselle ja takaisin nautiskellen havainnoista: kohtaaminen, merkityksellisyys, todellisuuden jakaminen, läsnäolo, kauneus ja katoavaisuus. Runoissa on runsaasti runoudesta tai kielestä, mikä ei ole irti elämästä. Voisin myös pohtia, miksi runoissa on matemaattisia merkkejä (aaltosulut, likimäärä) tai minne ajatuksia vievät kokoelmaosien lainatut johtolauseet. En nyt.

”Lukijan tehtävä on suostua tai olla suostumatta.”


Kokoelma loppuu pitkään runoon ”Aasialaisen paimentolaisen öinen laulu (1830)”, ja tekijäksi nimetään Ciacomo Leopardi, kuuluisa italialainen runoilija. Annan itseni ymmärtää, että kyse on suomennoksesta, ja haluttaisi ajatella, että eläimen varjo lankeaa myös siihen, jopa lainarunoilijan nimeen (leopardi).

Aiemmin kokoelmassa on runo ”Paimenen yölaulu Giacomo Leopardin mukaan”, mikä vaikuttaa alkuteoksen kommentoivalta referaatilta. Näin konkreettisesti kokoelman tekstit puhuvat keskenään; näin luettu ja koettu vaikuttavat toisiinsa, kertautuvat – ja näin jotain muuttuu kertautuessa tai jatkuessa. Leopardin paimenrunossa painottuu runon puhujan pessimistinen merkityksettömyyden kokemus. Se ei sulje kuitenkaan pois mahdollisuutta, että ehkä jotkut kokevat iloa ikuisesta kierrosta.

20190120_154654.jpg

KISSA. ”- – Se ei ole oppinut, että melkein kaikki maailmassa on tavoittamattomissa. Se on valmis ja altis, ja joka päivä sillä on karvan verran vähemmän opittavaa.”

Aki Salmelan kirja siis tuottaa minulle omanlaisia ilon hetkiä, nautintoa sanomisen taidosta ja onnea ajattelun aiheista. Tuntuu kuin kirjassa olisi kaikki, että minun pitää kulkea tämä kirja kainalossa loppuvuosi, loppuelämä. Koen silottelematonta kauneutta, ja kaunis on myös sisältöä visualisoiva kansi (kannen suunnittelu Laura Lyytinen).

”Kauneus on epätodennäköinen asia
joka tuntuu luonnolliselta

niin kuin hyvä lause
on väite, joka tuntuu todelta.”

~

Aki Salmela
Eläimen varjo
Tammi 2019
runoja
92 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tuuli Salminen: Rannalla poika

Rannalla poika (Like 2019) kuuluu juuri tähän aikaan. Tuuli Salmisen romaanissa kaikuu ajankohtaislähetysten ja uutisten asiat, mutta kaunokirjallisuus välittää ne valikoiduin yksilökokemuksin. Romaani pureutuu yksilöiden tapaan nähdä ja tuntea.

Psykiatriäiti muuttaa lukioikäisen pojan ja ylioppilastyttärensä kanssa pieneen rannikkokaupunkiin. Äiti on tumpula käytännön asioissa, ja kun asioita hoitanut tytär muuttaa au pairiksi Italiaan, alkaa kotiasiat mennä rempalleen. Vaan ei siinä kaikki. Äidin ura ei urkene, kännykkävainoojaa uhkailee, koira katoaa, poikaa rääkätään (vaan äiti ei huomaa), tyttären italilalainen irtiotto epäonnistuu ja hän kokee tahollaan rasismia (vaan sitä ei äidille kerrota). Jne. Sitten rannalta löytyy hakattu turvapaikanhakijanuorukainen, jolla on ollut monia synkkiä syitä paeta Syyriasta ja jonka perhe on kokenut kaikki mahdolliset kamaluudet.

”Sota määrittelisi hänet aina. Hän ei koskaan saisi tietää, millainen aikuinen hänestä olisi kasvanut kotona. Sota märittää, että hän on yksin muukalaisten keskellä oudossa rantatalossa, jossa tuulen suhina ja mylvintä imaisevat hänet sisäänsä ja puhkaisevat hänessä äänettömän äidin ikävän. Sota määrää hänet säpsähtelemään junien ja lentokoneiden ääniä. Senkin se määrää, että edes unet eivät ole hänen omiaan enää. Kyräilevän hiljainen tyyppi keinutuolissa vahtii hänen silmäluomiensa jokaista värähdystä.”

Romaanissa eletään syksystä kevääseen, ja vuodenajat tuntuvat oleellisesti tunnelmassa. Pimeää kohti vääjäämättä edetään, pimeästä yhä synkempään. Totta on, että elämässä on mahdollista masentavien asioiden kasautuminen. Totta on lukuhetkessäni myös se, että tunnelmaraskaus painaa minua ja jonkinsortin asetelmallisuus askarruttaa. Totta on vielä se, että kirjassa tapahtuu taite: kevät tuo mukanaan kaikille valoa. Ja vielä sitäkin tärkeämpää on se, että luen romaanista rutkasti kerronnallista taitoa. Rytmi laukkaa omanlaisenaan, ja sanomisen tavassa persoonallisuus säväyttää. Näkökulmavaihtelu äidin, pojan, naapurin ja maahanmuuttajanuorukaisen kesken toimii hyvin, ja se pitää kiinnostusvirettä yllä.

20190126_075709.jpg

Oleellista romaanissa on kaunokirjallinen analyysi pikkupaikkakunnan vieraudentorjuntamekanismeista. Öljyä liekkeihin levittää ihmisiä työllistäneen tehtaan sulkeminen ja muuttaminen turvapaikanhakijoiden asuinpaikaksi. Työttömiksi jääneet paikalliset löytävät helpon syyn kaikkiin ongelmiin ja vainoavat vieraita, etenkin maahanmuuttajia ja kaikkia, jotka suhtautuvat heihin myötämielisesti. Ennakkoluulot jylläävät, sattuu ”puistopromenaditapaus”, huhut ja viha loimuavat.

Köyhtyvän rantakaupungin kurjistumiskierrettä kuvastaa etenkin masentuvan psykiatriäidin tilanne: paikkakuntalaiset ovat kriisiytyneet työttömyydestä, mutta heillä ei ole varaa terapiaan; terapeutti ei saa asiakkaita siksikään, ettei kukaan kehtaa pikkupaikkakunnalla käyttää psykiatripalveluita leimautumisen pelossa; psykiatri käy asiakkaiden kotona, antaa hinta-alennusta ja ilmaista konsultaatiota, mikä ei taas sovi yksityiselle palveluntuottajalle. Jne. Jokin aikaa sitten Hesarin kolumnisti viittaili siihen suuntaan, ettei nykykirjailijoita köyhyys kiinnosta. No, Salmista joltisenkin kiinnostaa.

Aikamme aiheita ihmisten hädästä Rannalla poika -romaanissa riittää. Se on niitä täynnä, vaikka on kooltaan ja ilmaisultaankin melko tiivis. Jos siis haluat aimon psykologisen annoksen rakennemuutos- ja rasismiaihetta, täs siul on sellainen.

– –

Tuuli Salminen
Rannalla poika
Like 2019
romaani
121 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Kirsikka Saaren romaani Hölmö nuori sydän (Otava 2018) tuntuu modernilta tavalliselta tarinalta. Ja tuntuu se muultakin – sydämeen ottaa.

Viisitoistavuotiaista Kiirasta ja Lennistä on tulossa vahingossa vanhemmat. Yksi sattumanvarainen sähellys rappukäytävässä riittää. Itähelsinkiläiset syrjäytymisriskit helisevät varoituskelloina, mutta ei niitä nuorten piireissä ole kukaan kuulevinaan. Jo edeltävän polven korvissa soi, mutta yksihuoltajat ovat kuuroja muulle kuin omalle hädälle.

”Kaiken metelin ja häsläämisen alla Lenni oli vakava lapsi kuten Kiirakin, sellainen joka oli nähnyt enemmän kuin osasi kertoa.”

Tämän kirjan maailmassa kaukana ovat kannustavat tukiverkostot, keskiluokkaisten auttajatahojen väliintulo-onnistumiset ja tasa-arvoisen yhteiskunnan samat mahdollisuudet kaikille. Perusasetelmat ovat kovin tutut: teiniraskaus, sosiaaliset ongelmat ja rasismi.

20181125_112113.jpg

Viisaasti Hölmö nuori sydän näyttää, ei juuri selittele syitä ja seurauksia. Se luottaa lukijaan, joka tekee omat tulkintansa keskenkasvuisten yrityksestä selvitä elämään – elämässä selviäminen on sitten ihan toinen juttu. Olen tietoinen, että Saari on romaanin lisäksi tehnyt käsikirjoituksen samannimiseen elokuvaan, ja kyllä tekstin visuaalisuus ja jäntevyys romaanissa siitä todistavat. Kirjassa kuitenkin sanoilla ja niiden järjestyksellä tai taivutusmuodoilla on merkitystä. Esimerkiksi näin:

”Päätös alkoi kypsyä, kihelmöi, hän ei tiedä mihin hänestä on. Hän ei tiedä, onko hänestä mihinkään.”

Kenelle kirja on kirjoitettu? En millään näe tätä teinien kirjana, tai VAIN teinien kirjana. Kyllä tämän kuuluu kolahtaa kaikkiin, jotka haluavat kokea kaunokirjallistettuna hyvinvointivaltion laitapuolen lähiöasukkien elämää. Mutta miten lähiöaikuiset ja -nuoret saisi lukemaan tämän kirjan? Tai katsomaan edes sen elokuvan? Ja mitä he siitä sanoisivat? (Ja minä hyväkäs käytän ulkopuolistavaa pronominia ”he”. Oletanko, että on selvä jako me eli koulutetut kesikuluokkaiset ja ”he”?)

Olen Saaren romaanin jäljiltä sydän hellänä, toivotonkin. Ja siksi olen onnellinen viimeisen sivun itkettävästä toivonpilkahduksesta.

– –
Kirsikka Saari
Hölmö nuori sydän
Otava 2018
romaani
101 sivua eKirjana
Luin BookBeatissa.

Blogeissa mm. Baba Lybeck, Eniten minua kiinnostaa tieJoukon taideblogi ja Siniset helmet.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Maijala: Punaiset kengät

Parhaiten Minnan Maijalan esseeteoksen Punaiset kengät (Otava 2019) lähtökohdan avaa itse kirjailija esipuheessa, jossa viitataan Minna Canthiin:

”Hänen kirjoituksensa vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet minua katsomaan omaakin aikaani samanlaisella silmällä, kriittisesti ja kysyvästi. Ja usein olen saanut hämmästellä, kuinka vähän nykyajan keskustelut eroavat Canthin ajasta.”

Maijala on lähes koko aikuisikänsä tutkinut Canthia, mutta tässä teoksessa Canth on ikään kuin Maijalan kaikuluotain. Jokainen kuudesta esseestä käynnistyy Canth-sitaatilla (ja ilokseni kaksi niistä on Agnes-kertomuksesta, jota ei usein nosteta esiin Canthin tuotannosta). Maijala liikkuu esseissään luistavasti tutkimuksista populaarikulttuuriin. Terävät, sujuvasanaiset ja erilaisia asiayhteyksiä raikkaasti sitovat esseet ottavat kantaa ennen kaikkea poliittisesti ja yhteiskunnallisesti.

20190119_141636.jpg



Maijala käynnistää pohdintansa tutkimuksen, lehtijutun, kirjan, kritiikin tai elokuvan pohjalta, eikä hän himmaile esittää omia näkemyksiään. Hän pöllyttää niin medikalisaatiota ja mielenterveyden määrittelyn kulttuuris-yhteiskunnallis-poliittisia tekijöitä (essee ”Mielen rajat”) kuin sukupuolittunutta tapaa esittää historiaa (essee ”Miehiä ja ihmisiä”). Hän poimii kuvaavia räikeyksiä kuten ”Miehiä ja ihmisiä” -esseen esimerkkejä Suomen 100-vuotisjuhlien miesylivoimasta. Maijala syystä kysyy:

”Mutta onko miesten maailma tehnyt tilaa naiselle? Ovatko länsimaisen yhteiskunnan ihanteet ja arvot muuttuneet naisellisempaan suuntaan, kuten Minna Canth uskoi?”

Feministinen lähestymistapa paljastaa rakenteita. Esimerkiksi esseissä ”Punaiset kengät” ja ”Rakkauksista” avautuu havainnollisesti, kenen kertomuksista saamme (tai emme saa) toimintamalleja – niin Canthin aikoina kuin nyt. Kirjoittaja viittaa usein tunnettuihin feministeihin Virginia Woolfista bell hooksiin, lisäksi kirjakansitekstin viitoittamana hän pistää itsensä täysillä alttiiksi.


Enpä usko Maijalan ja kustantajan arvanneen, miten kokoelman viimeinen essee ”Ihmisiksi” puhuttelee päivänpolttavasti. Essee käsittelee Rajat kiinni -ajattelua, lokerointia, rasismia ja ihmisarvoa. Punaiset kengät -kirjan julkaisuviikolla olen lukenut päivälehdestä porukoista, jotka ovat ottaneet oikeudekseen määritellä suomalaiseksi kelpaavat, tai vellontaa seksuaalirikoksista, jotka alkavat herättää huomiota siinä vaiheessa, kun tekijät uutisoidaan maahanmuuttajataustaisiksi. Maijalan esseessä pohditaan kertomisen retoriikkaa, joka ohjaa merkityksenantoa.

”Se, miten kerromme maailmastamme ja millaisia merkityksiä annamme tapahtumille, ohjaa myös kokemustamme. Melodraaman retoriikka, vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset näyttävät elämän taisteluna erilaisia uhkia vastaan ja synnyttävät turvattomuutta ja pelkoa. Sensaatioiden, jännitteiden ja vastakkainasetteluiden varaan rakennettu journalismi ei ole vain yleisön kalastelemisen keino ja vaaratonta viihdettä, se myös rakentaa ihmisten näkemystä maailmasta. Hyökkäämmekö uhkaavaksi määrittelemäämme toista vastaan, madallammeko valmiuttamme väkivaltaan niin sanoissa kuin teoissakin, vai pyrimmekö vahvistamaan sitä, mikä meissä on hyvää, ja pitämään kiinni positiivista arvoista, joihin uskomme?”

Viimeinen essee ”Ihmisiksi” kiteyttää Maijalan tyyliä, jossa omakohtaisuus ja teema laajentuvat yksityisestä, Rajat kiinni -jengistä, Canthin teoksista, keskitysleirielokuvista ja prinssi Harryn & Meghanin häistä yleiseen. Maijala lisää yllätysmausteita perusaineksiin ja hauduttaa pitkäkestoista purtavaa. Minna Maijalan esseet natsaavat ajattomaksi havaitun Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuoteen, mutta esikuvansa tapaan ne kertovat ajasta samalla kun ne kestävät sitä.

– –

Minna Maijala
Punaiset kengät. Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
Otava 2019
esseitä
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Heidi Jaatinen: Koski

Luin juuri yhden vuoden 2018 hienoimmista romaaneista, joissa (yhtenä) aiheena on sisällissota. Täyteläinen sukukertomus tarjoaa monin tavoin vaikuttavaa. Heidi Jaatinen kuvaa romaanissaan Koski (Gummerus 2018) kirjan kertojan isän kuolemaa 2016 ja sen rinnalla isän kiuruveteläistä sukua sisällissotaa ympäröivinä vuosina. Sadan vuoden perspektiiviin sävyttyy inhimillisyyden kirjo omaleimaisen kielen ja kerronnan keinoin.

   ”Mietin kuinka sanoin olevani suvun kasvattama. Huomaan, että isäkin on suvun kasvattama, me molemmat olemme. Mitä se tarkoittaa? Mitä meille tapahtui?
Minusta olisi ollut siihen hommaan, kirjoittamiseen, hän sanoo. Höristän korviani, ihmettelen, mutta isä sanoo sen aivan vilpittömästi, tosissaan. No mutta helkkari soikoon, miksipä ei!

   Kirjoitetaan yhdessä, isä, kerro minulle kaikki minkä teidät. Vastaa sinä tyylistä. Minä pidän kynää.”

”Aika pullistelee karsinassaan kunnes se talutetaan teuraaksi.”

Kertoja kokoaa isänsä viimeisiä vaiheita ja suhdetta isäänsä. Yksi säie sitä on isän suvun tallennus. Historiasta punkee draamallisen sopivasti isoisä-Tuure, joka jää kymmenkunnan lapsen kanssa leskeksi ja nai lastensa serkun Stiinan. Näiden kahden näkökulman lisäksi näkyy sadanvuodentakainen maalaistaloelämä Tuuren pojan Paavon ja Kosken talon piian Tildan kautta.

Jaatisen tapa käyttää kieltä leiskuu värikylläisenä, mutta ilokseni se ei ole koristelevaa helskyttelyä vaan elämän kirjavuutta kuvastavaa. Siinä kaikuu juurevuus, rehevyys ja vanhahtavuus, vaikkapa Aleksis Kiven virkerytmiä tapaillen – ja silti kieli ja kerronta kytkeytyy moderniuteen. Autobiografinen ja historiaan nojaava aineisto taittuu fiktioksi, jossa kertoja on kaikkitietävä, sinuttelee, naulaa päätelmiä ja antaa tarinan versoa vapaasti.

Tarjolla olisi lukuisa määrä sitaatteja, joilla vakuutan, miten Jaatisen kieli kalkkaa. Hienointa kirjakokemuksessani on, etteivät Jaatisen kielivyörytykset hukuta kuvailukoskeen vaan nostavat nautinnollisesti kellumaan kuohuihin pelkäämättä, että kohta karahdetaan kiville.

20190113_143615.jpg

”Mitä kaivata kun jäljellä oli loppuelämä?”

Kertojan isäsuhteen punninta koskettaa, mutta valitsen: en ruodi sitä. Kirjan nykyaikaosuus etenee niin, ettei lopulta kertojalla ole ääntä (konkreettisesti) ja kokemusilmaisu lähenee runoa.

Kosken talon 1910-luvun osuuksissa on lukuisia henkilöitä. Välillä sekoitan lapsikatraan jäsenet, heistä harva esiintyy yksilönä, enkä saa käsitystä, minkä ikäisiä lapset ovat. Romaanin Paavon lapsuusosuudet ovat herkkää lapsinäkökulman siirtoa. Ihailen sitä. Tuure-isäntä läikehtii rouheana veikkosena kirjan alkupuolella, mutta vähitellen hänen osuutensa vetäytyy taka-alalle. Se on osa kerronnan kiinnostavuutta: henkilöt virtaavat kosken arvaamattomuudessa.

”Tuntui kuin naisille kertyisi elämänkokemusta jotenkin nopeammin, kuin ne lappaisivat sitä sisään suuremmalla kauhalla, rientäisivät synnytystuvasta toiseen ja kantaisivat mukanaan miesten silmille ulottumatonta tietoa. Eivätkä he, miehet, ikinä pääsisi sen tiedon lähteille. Naiset eivät tarvinneet salaisia järjestöjä, niillä oli se jo itsessään. Eikö siinä, naisten taakse vedettyjen hartioiden kestävyydessä, ollut jotain uhkaavaa?”

Tilda-piika on henkilö, jota seuraan sydän syrjälläni, ja hän on yksi kirjan yhteiskunnallisen näkökulman näyttäjä. Piikuutta ei kuvata yksioikoisesti. Kosken talon uusi, kokematon emäntä Stiina vetoaa minuun, eli hänen räpiköintinsä vetää puoleensa. Monesti tämäntapaisissa sukuromaaneissa on selkeästi ”hyviä ihmisiä”, Stiina on sellainen (vrt. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan Tuomen Anna). Sallin sen. Upeasti on kuvattu epätasainen avioliitto Tuuren kanssa, äitipuolen roolin etsintä ja identiteetin heiluvuus. Itkua tihrustan hetkinä, kun Stiinan elämässä on valoa. Yhdestä kirjan kohdasta luen (kylläkin Tildaan liittyen): ”Eniten hän itki hyvää.” Totta.

”Sulkea pois, jakaa kahtia.”

Koski ei ole tavanomainen sisällissotaromaani. Kosken vauras talo ei koe kovia, siellä syödään aina hyvin ja ruokitaan kulkumiehiä, köyhiä ja vankeja. Veri ei roisku. Paavo-poika kyllä osallistuu valkoisten joukoissa Karjalan sotaan ja saa elinikäiset haavat sieluun. Paavon sotaosuutta olisi voinut reippaasti tiivistää, se oli hyydyttää minut, mutta hänen sodanjälkeistä sisäistä kamppailuaan ei. Vaikutun esimerkiksi suuresti kohdasta, jossa Paavo ja Hennalasta selvinnyt punavanki kohtaavat Kosken talon pihapiirissä. Siinä symboloidaan sovinnon mahdollisuus.

Jaatinen kytkee sisällissotaa myös tähän päivään, jakolinjoihin, joita meillä ja muualla vedetään erilaisuuksiin vedoten. Murhe on tämä: emmekö koskaan opi?

”Ei ole jäävä muuta.”

Muuta ei jää kuin rakkaus. Siitä Koski kertoo monin tavoin. Koski on rakkausromaani ihmisten epätäydellisyydestä ja menetyksistä, toiveista ja erilaisista todellisuuksista. Jokainen ihminen niin kuin myös kirjan henkilö saa kokea hyrisevää iloa ja perustavanlaatuisia pettymyksiä, ja jokainen ymmärtää ennemmin tai myöhemmin, että muuta merkittävää ei ole. Helppoa se ei ole. Rakkaus. Sen mahdollisuuksien ymmärtämisessä auttavat hienot romaanit, sellaiset kuin esimerkiksi Koski.

– –
Heidi Jaatinen
Koski
Gummerus 2018
romaani
359 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Koski sai vuoden 2018 Savonia-palkinnon.

Muualla mm. Amman lukuhetki.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani