Anna-Liisa Haavikko: Kaari – kirjapiirini kesäkirja

Anna-Liisa Haavikon elämäkerran Kaari (Siltala 2021) jälkeen tulee hengästynyt olo. Teoksen perehtyneisyys kohteeseensa tekee vaikutuksen, samoin myös Kaari Utrion uutteruus ja säntillisyys. Jälkimmäisestä osoittaa esimerkiksi se, että Utrio on säilyttänyt kopiot omista kirjeistään ja saamansa kirjeet. Elämäkerturilla ei ole ollut materiaalipulaa, ja sen lisäksi Utrio vaikuttaa auliin avoimelta haastateltavalta.

Perinteiseen tapaan elämäkerta etenee kronologisesti. Selviää Utrion vanhempien epäkonventionaalinen suhteen alku, perheen keskustelukulttuuri, Kaari-tyttären varttuminen, ensimmäinen avioliitto ja toisen alku huoltajuuskuvioineen. Kirjailijauran käynnistys ja brändin luominen hahmottuvat hyvin. Tuotteliaisuus, kirjakiertueet, kirjastovierailut ja perhekustantamon työt ovat pitäneet naisen ahkerana vuosikymmenet, ja myös aviomies Kai Linnilä touhusi työhulluna.

Haavikon kirja antaa Utriosta kuvan määrätietoisena ammattilaisena. Sitä ei peitellä, että kirjailijankutsumuksen kannustimena oli perheen elinkeino. Siksi joka vuosi piti putkahtaa menestyvä historiallinen romaani. 

”Kirjoittamisen reseptin Kaari kaivoi Angelika- ja Catherine-romaaneista. ’Ei yli neljän rivin lauseita, ei sivistyssanoja. Paljon keskustelua. Runsaasti seikkailua ja hengenvaaraa’, hän listasi koukuttamisen konsteja.”

Utriota voi kaikella kunnioituksella kutsua ammattikirjailijaksi. Utriosta välittyy tinkimättömyys, ja sitä vahvistaa myös kirjailijuuden lopettaminen. Kun päätös romaanien julkaisemisen lopettamisesta on tehty, se on tehty.

Kaari Utrion kengät ja elämäkerta Juupajoen kenkämuseossa.

Ajat, asenteet ja arvostukset muuttuvat. Haavikon kirja onnistuneesti muistuttaa, miten viihteeseen suhtauduttiin Utrion uran alussa. Rouvaspornoleima läimähti, mutta tuotannon merkityksen – myös laajuuden ja monipuolisuuden – ymmärtää elämäkerran myötä. Nykyään käsitetään, että on kaikenlaista viihdettä, hyvää ja vähemmän hyvää. Utrio raivasi viihteelle tilaa:

”Kaari ei odotellut luovuuden kipinää vaan valmisteli suunnitelmallisesti esikoistaan ja sopeutti kansainvälisen mallin suomalaiseen makuun. Meillä ei seksiä harrastettu naistenviihteessä tai historiallisissa romaaneissa. Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli itse riistaa, mutta myös itse haluava.”

Kolmen hengen kirjapiirini valitsi Kaarin kesäkirjaksi. Koska ei vain kirjoissa satu kaikennäköistä vaan myös tosielämässä, piirimme virtuaalitapaaminen siirtyi lokakuulle. Olimme herttaisen yksimielisiä: Kaari-kirjan perusteellisuus miellytti ja Utrion toimeliaisuus hämmästytti. Puhuimme siitä, että ahkerasta Kaari Utriosta voi todella sanoa: ammattina kirjailija. Arvostimme myös elämästä avautumisen avoimuutta.

Virtuaalikirjapiirimme jäsenistä Johanna innostui nuorena Utrion historiakuvauksista, jotka saivat kiinnostumaan Suomen menneisyydestä. Minä olen oikeastaan vasta viime vuosina ahminut Utrion lopputuotannon Austen-pastisseja. Tosin Kaari-kirjan innoittamana luin kesällä Pirkkalan pyhät pihlajat, joka vakuutti historiakerronnallaan. Taru sai elämäkerrasta kipinän kokeilla kohteen tuotantoa.

Kokonaisuutena elämäkerta on kerrassaan valaiseva ja yksityiskohtainen. Ehkä ei kaikkia Kaarin perheen joululahjoja olisi tarvinnut mainita. Runsas kuvitus ilahduttaa, etenkin jää mieleen ihastuttavat valokuvat Utriosta kirjailijakollegoiden kanssa. Tiivistän: komeasta urasta ja uranaisen elämästä syntyi kattava kokonaisuus.

Anna-Liisa Haavikko

Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä

Siltala 2021

509 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

KOM: Lou Salomé

Oletko kuullut kirjailijasta ja psykoanalyysin kehittäjästä Lou Salomésta, tunnettu myös nimillä Louise von Salomé ja Lou Andreas-Salomé? Minä en ole kuullut naisesta (1861 – 1937), vaan olen ohittanut hänestä maininnat, joita on ehkä ollut liittyen Friedrich Nietzscheen, Rainer Maria Rilkeen ja Sigmund Freudiin. Siis unohdettu suurnainen maailmankuulujen miesten häivyttämänä? Niin on ollut, ei enää, ei KOM-teatterissa.

Aina Bergroth on kirjoittanut näytelmän Lou Salomésta, ja ilman muuta se käsittelee sukupuolittuneisuutta ja miesvaltaista yhteiskuntaa. Tällä kertaa ei naista kuvata miesten kautta vaan nainen elämäkertadraaman pääosassa ottaa estradin. Loun elämään liittyy naisia ja miehiä, mutta fokus on Loun innostuksessa, ajattelussa ja elämäntapahtumissa.

Innostus mainittu! Lou (upea Vilma Melasniemi) pulppuilee intoa ja iloa. Etenkin nuoren Loun tiedonjano ja onni jakaa ajatuksiaan Paul Réen ja Nietschen kanssa ohittaa hurmaavasti kaikki aikansa sopivaisuussäännöt. Loun suhteet sotkeutuvat, muttei näytelmä niihin kompastu, vaan näyttää vapauden, riemun ja murheen väläyksinä. Miehet vaihtuvat, Ellen Key pysyy ystävänä ja aviomies Friedrich Carl Andreas säilyy jonkin sortin turvasatamana. Vaihtelunhaluisen ja elämänsä suuntaa etsivän Loun viimeisin löytö on 50-vuotiaana Freud ja psykoanalyysi, jota Lou harjoittaa työnään lopun elämäänsä.

Kaiken tuon koen episodimaisesti. Esitys etenee kronologisesti kavalkadina, jossa kohtaukset liittyvät joustavasti toisiinsa. Muut näyttelijät (Ella Mettänen, Eero Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen) vaihtavat lähes lennossa rooleja, kun Lou säkenöi tauotta lavalla, hallitsee sitä.

Huumori ja hilpeys taittavat saarnan sukupuolten epätasa-arvosta, ja se tekee kokonaisuudesta raikkaan ja puhuttelevan – myös ajattoman. Kohtaus, jossa äijäkööri huutelee haukkumasanoja Loulle, on sitä samaa, mitä some-maalitetut naiset saavat osakseen.

Esityksen rönsyilevä, symboleja syöksevä lavastus riemastuttaa, valaistus ihastuttaa ja Eva Louhimiehen musisointi tukee hienosti tunnelmia. Riikka Oksasen ohjaus ja ensemblen panostus vakuuttaavat: elähdyttävä, mainio teatterikokemus!

Kotimaisessa kirjallisuudessa on viime aikoina ilmestynyt poikkeuksellisen paljon romaaneja, joissa romaanihenkilö on oikeasti elänyt ihminen, eli kyse on biofiktiosta. Näytelmä Lou Salomé sopii joukkoon (Aina Bergrothin näytelmän on julkaissut ntamo), ja esitys olkoon sitten bioteatteria.

Se täytyy vielä todeta, että Heikki Kännön romaani Runoilija on oiva johdattelija etenkin näytelmän Nietzschen ja hänen sisarensa piireihin. Ja tämä vielä: jos Mia Kankimäki kirjoittaisi jatko-osan kirjaan Naiset joita ajattelen öisin, siihen ehdottomasti kuuluisi Lou Salomé; ainakin minun yönaislistani päivittyi KOMin näytelmän myötä.

KOM-teatteri

Lou Salomé

Näytelmäteksti: Aina Bergroth

Ohjaus Riikka Osanen

Muut tekijät KOMin sivuilla.

PS. Huomasin, että Lou Salomésta on myös saksankielinen elokuva Lou Andreas -Salomé, The Audacity To Be Free. Tässä sen traileri.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Mikael Agricola oppi lapsena lukemaan ruotsia kotipitäjän kirkkoherran huomassa, ja menetelmä oli mitä modernein, mielikuvaharjoittelu sanan äänneasun perusteella:

”Kirkkoherra rohkaisi Mikaelia pitämään nämä alkunäyt mielessään. Kirjaimet olivat hirsiä, mutta talo oli muuta kuin kasa piiluttuja puita. Niin sanat poikkesivat kirjaimista. Kirkkoherra sanoi: En kerro sinulle, miltä maailma näyttää. Avaan vain silmäsi.”

Näin hienosti lähestyy Jari Tervon romaani Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021) yhtä pääteemaa, kirjoitetun sanan mahtia. Agricola on otollinen hahmo käsitellä sanan, kielen ja kirjallisuuden merkitystä, samoin uskon kysymyksiä. 

Suomen kirjakielen isästä ja täkäläisen luterilaisen uskon pönkittäjästä ei paljon tiedetä, mikä vapauttaa keksimään. Sen on tehnyt Tervon lisäksi tänä syksynä Roope Lipasti Mikaelin kirjassa.

Agricolasta ei tiedetä, oliko hänen äidinkielensä ruotsi vai suomi. Tervon kirjassa Mikael-poika praattaa lapsena ruotsia, silti kotitalon Malin-piian suomen puheet siirtyivät Agricolan kirjoituksiin. Siis kaiken takana on rahvasnainen.

Ei voida tietää Agricolan ajatuksista, kokemuksista tai sairauksista, mutta romaanissa saa uskoa kirjailijan valintoihin. Tervon romaanin Agricolaa vaivaa epilepsia. Se värittää päähenkilön näkyjä, elämäntapahtumia ja uskoa. Näin syntyvät Agricolan kaksi kohtalokasta salaisuutta: ensinnäkin kaatumataudin uskottiin tulevan paholaiselta, toisekseen yhden kohtauksen aikana jumala näyttäytyi Mikaelille naisena. Siinäpä kirkonmiehelle taakkaa kerrakseen 1500-luvulla.

Romaani rakentuu kolmesta aikajaksosta: lapsuus, opiskelun päätösajat Wittenbergissä ja neuvottelumatka Moskovaan. Ne eivät kerrontaa rajoita vaan pikemmin vapauttavat vierimään sivupoluille. Myös kertojat ja tekstilajit vaihtelevat: mukana on muun muassa hän-kerrontaa, monologi- ja dialogityyppistä kerrontaa ilman replikointia, Lutherin saarna sekä Agricolan tunnustuksia ja kirjeitä.

Silmiin pistää 1500-luvun elämäntapojen ja ihmisten räävittömyyden kuvaaminen. Tervo rypee pidäkkeettömästi ravan ja ulosteiden materiaaleissa, huippuna ehkä Lutherin ummetuskuvaus. Henkilöt sanailevat värikkäästi ja piikikkäästi, ja kieli herkuttelee kuvailevalla, vanhahtavalla sanastolla.

Virkerytmi on alkuunsa töksähtelevä, mikä sopii Agricolan poika-aikaan. Rytmi muuttaa muotoaan sitä mukaan kuin päähenkilö vaihtaa ympäristöään ja kielitaju karttuu. Kieli joustaa myös tyylissä tilanteiden mukaan. Osin kuuntelin kirjaa, ja Tervon itse lukema Lutherin luetelmallinen saarna on melkoisen hypnoottinen.

Pidän paljon Tervon romaanista, nimeä myöten. Hetkittäin huomaan itsetarkoituksellista äijäilyä, repostelua ja paisuttelua. Veijaritarinaksikin se kääntyy Saksan-reissulla, etenkin Agricolan tunnustuksissa Lutherille. Mikaelin aisaparina seuraa hänen äpäräveljensä Petrus Paljaspää, jonka persoona ja sarkasmus virkistää vakavaa ja salaisuuksiaan varjelevaa Agricolaa. Hetkellisesti koen waltariaanisia tunnelmia totisen sankarin ja nokkelan apurin matkoilla.

Ja jos on Petrus kiinnostava sivuhenkilö, niin ovat myös omahyväinen Luther, pöyhkeä Kustaa Vaasa ja arvaamaton tsaari Iivana. Väkeä lappaa paljon tapahtumissa ja puheissa, ja siten ajan aatteet, valta-asetelmat ja elämänmeno välittyvät.

Mutta mikä mies on Mikael? Ristiriitainen, kutsumustaan muuttava, tarkoitustaan epäilevä, tosikkonakin kiinnostava. Romaani kertoo Mikaelista, mutta sen voi lukea romaanina uskosta ja kielestä, uskosta kieleen:

”Halusin perustaa suomen kielen. Se oli korkein maalini. Aluksi pidin kielen perustamista vain välttämättömänä pahana Hyvän Sanoman levittämiseksi. Myöhemmin kielestä tuli päätyöni. En uskaltanut kertoa sitä esimiehilleni. Halusin muokata hedelmällisen maan, josta kieli nousisi. Mietin, kumpi tulee minulle ensin. Usko vai suomen kieli. Alussa oli sana.”

Luen romaanista: yksi mies pisti alkuun tämän kielen kirjoittamisen. Siinä on yhä, mistä ottaa, mikä elää, mikä jää, vaikka aika jättää ja paperit palaisivat.

Ja täten tähdennän, että kaiken rehvakkaan ronskiuden ohella romaanin kieli sävyttyy laidasta laitaan. Hienoja ajatelmia tupsahtaa tuon tuostakin. Kaikkea on.

Juonen, tarinan, sanailun ja teemojen rönsyily voi välillä romaanissa rasittaa, mutta minulle tämä on parasta Tervoa. Uskon teemasta otan vielä esille sen, miten romaani käsittelee uskon suhteellisuutta. ”Ilman sanaa ei ole uskoa”, kirjoittaa Agricola. Usko on myös valtaa ja ahneutta, mitä todistavat katolisuuden ja luterilaisuuden taistelu ja valtaapitävien pyyteet. Ja tätäkin: ”On vain taikauskoa, luuloa, etiäisiä, haltioitumista ja rummun takomista.” Lisäksi on Agricolan salausko naisjumalaan.

Entä uskomus pääskysten talvehtimistavasta, jonka järki todistaa mahdottomaksi? Mikä saa uskomaan vaihtoehtoon? Sanan mahti:

”Missä ne sitten talvehtivat, Paljaspää kysyi.

Ne lentävät Linnunradan piimävanan opastamina Lintukodon lämpimään talveksi, Larsinpoika sanoi.”

Jari Tervo

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Otava 2021

romaani

456 sivua.

Lainasin kirjan ystävältä.

Osin kuuntelin BookBeatissa, lukijana Tuukka Haapaniemi ja Jari Tervo.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Raija Oranen: Kaikki tämä valo

Muistan hyvin mustavalko-tv-aikojen tallenteen, jossa Anita Välkki lauloi Ritva Valkaman kanssa miau-dueton. Joitain muitakin muistikuvia on kuuluisasta oopperadiivasta. Hatarat faktat saavat fiktiivistä täydennystä Raija Orasen romaanista Kaikki tämä valo (Otava 2021).

Intoudun sanaleikittelyyn, sillä Välkki-sukunimi vie mielikuvat välkkymiseen, samoin romaanin nimen valoviitteet. Romaanissa viitataan laulajan valovoimaan, ja kerronta-aika sijoittuu kevät-kesään ja vuodenajan valon lisääntymiseen. Romaanin lopussa on kerrassaan kaunis kesäillan valonväreily. Mutta diivan tähtiura on sammunut ja mieli musta.

Oranen on valinnut kerrontatilanteeksi jakson Kiteen mökillä 1991, kun Välkki on 66-vuotias ja jäänyt leskeksi muutama kuukausi aiemmin. Suru pimentää, sillä suhde Usko Aroon miehen sairausvuosineenkin loistaa muistelija-Anitan mielessä. Anita itkeskelee tuon tuostakin, vaikka rakas tytär perheineen on läsnä. Raskas nykyhetki vie muistelemaan:

”Istun keinutuolissa ja yritän keksiä ristikkoon oikeita sanoja. Mutta ajatukset eivät tahdo pysyä kasassa, liitelevät sinne tänne, menneisiin tietysti kun ei tulevassa ole mistä ottaa kiinni. En ole paljon menneitä märehtinyt. Mutta tullessani tähän vanhaan rakkaaseen paikkaan olen joutunut odottamatta pahasti hämmennyksiin ja entiset asiat tulvivat mieleeni.”

Minäkertoja-Anita kulkee muistoissaan köyhässä lapsuudessa, lyhyessä erehdysavioliitossa ja lapsen hylkäämisessä vanhempien hoteisiin, kun ura alkoi vetää teatterista oopperaan. Sitten tulivat rakkaus, reissaaminen ja romahdus uralla. Muistot ja tuntemukset välähtelevät kertojan mielessä, ja hänestä saa pirskahtelevan, suoran, itsepäisen ja rohkean vaikutelman.

Romaani ei ole vain Välkin, vaan motiivina on nostaa unohduksesta muitakin oopperalaisia, etenkin tenorit Pekka Nuotion ja Usko Viitasen. Yhtenä juonteena on kilpailu ja kaunaisuus, jota alalla ilmenee. Pahin esimerkki on, miten Kansallisoopperan johto kohtelee maailmantähteään.

Lukukokemukseni on ristiriitainen. Karkaan miettimään, minkälainen on esimerkiksi Välkin omaelämäkerta suhteessa Orasen biofiktioon. Uskon ja luotan kyllä romaanin kertojaan, selkeään ja sujuvaan sanailijaan. Etenkin pidän siitä, miten kertoja kuvaa äänensä löytymistä ja esiintymistilanteita, joissa ääni ottaa vallan. Oi sivujen 154 – 155 voimaa, kun valkyria-Anita kajauttaa Wagneria ruotsalaissopraanon kotiestradilla!

Hetkittäin hämmästelen samojen asioiden toistoa, vaikka ymmärränkin toiston olevan muistelijan mielentilaan kuuluvaa. Välillä pikkutarkat kokkauskuvaukset ja ruokamuistot verottavat kiinnostustani. Ymmärrän silti, että herkkusuulle ne ovat tärkeitä – myös sen vuoksi, että surun syövereissä ruoka pitää kertojaa elämässä kiinni. Niinpä Kaikki tämä valo valottaa taiteilijan taivalta arjessa ja ohikiitävissä loisteen hetkissä.

Raija Oranen

Kaikki tämä valo. Romaani

Otava 2021

282 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista

Tahdon sanoa jotakin kaunista Marko Järvikallaksen novellikokoelmasta Sano jotakin kaunista (Siltala 2021), eikä se ole ollenkaan vaikeaa. Järvikallas saa joka novellissa ensi riveistä lähtien seuraamaan päähenkilöitä. Nyrjähtäneisyyden vaihtelevat nyanssit kaunistavat, eikä kauneus ole söpöstelyä vaan inhimillistä kukkeutta.

Kokoelmassa on kymmenen novellia. Jokaisessa henkilöt kohtaavat käänteen. Heti niminovelli riemastuttaa sellaisilla ihmisten tylsyyttään torjuvilla toimilla, etten olisi millään moista voinut kuvitella: ”Naapurit”-novellin keski-ikäinen pariskunta saa kicksejä turvakameran tarjoamista vakoilumahdollisuuksista. Kekseliästä ja vinksahtanutta! Päätösnovelli ”Parantaja” paljastaa ja keikauttaa odotuksia. ”Eksyneet”-novellin isä-poika-asetelma saa minut sykkyrälle.

Ehkä ei ole merkitystä novellin kertojien tai päähenkilöiden sukupuolella, vaan kaikkien kertojaääni tai kuvaus pätee uskottavana. ”Palohälytys klo 14.08” on esimerkiksi sellainen, etten pitkään tiedä kertojan sukupuolta, ja kun se selviää, ei se ole oleellista vaan tilanteet ja henkilöiden osa niissä. Tämä novelli olkoon myös esimerkkinä siitä, miten merkillinen tunnelma luontuu kuin itsestään. Sellainen mahdollinen ja mahdoton yhtä aikaa – kuin räntäisen ja hämärän maiseman viehättävyys.

Kieltä ei voi ohittaa. Se on tarkkaa ja hiottua. Ilmaisun osumatarkkuus syntyy selkein virkerakentein, selkein ajatuksin. Silti kieli joustaa, ja se houkuttaa tulkintoihin. Siitä ja tunnelman ytimestä kertokoon tämä sitaatti:

”Ja silti jokin oli toisin. Kuin elementit olisivat liikkuneet paikoiltaan, seinät lähentyneet toisiaan, eteisen käytävä venynyt pituutta.”

Pidän ylipäätään novelleista, sillä lyhyeen muotoon saa yleensä keskitetyn fokuksen ja kiinnostavan kaaren. Järvikallas antaa sen lisäksi jotain ainutlaatuista ekstraa: novellin alkuasetelma ei ollenkaan mahdollista arvailuja, mitä tuleman pitää. Aina yllätyn. Ehkä pari novellia ei niin hullaannuta, sillä ratkaisuna päähenkilön sekoilujärkkyminen on liian helppoa, vaikkakin menetyssuru on ymmärrettävää. Yllätyksiä niissäkin novelleissa tuottavat arvaamattomat käänteet.

Kaikissa kirjan novelleissa on vähintään jotakin kaunista: kieli, inhimillisyyden yllätykset, ihmisen osa kaikessa kaaoksessa. Ja kansi on hieno.

Marko Järvikallas

Sano jotakin kaunista

Siltala 2021

novelleja

279 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkulan romaani Maa joka ei koskaan sula (Otava 2021) sulattaa sydämeni. Pidän kaikkea kirjan tarjoamaa uskottavana ja koskettavana. Usein suhtaudun ronkelisti esimerkiksi sattumiin ja kasautuviin tragedioihin. En nyt.

Markkulan romaani liikkuu linjakkaasti 1970-luvulta 2000-luvun alkupuolelle, Kanadan Baffininsaaren jäätiköiltä Lapin tuntureille, sieltä Suomen etelään ja Tanskaan. Romaanin keskushenkilöinä ovat puoliksi saamelainen Unni, joka tekee 2003 väitöskirjaa jäätiköistä, ja inuiittitaustainen Jan, jonka on adoptoinut tanskalais-kanadalainen pariskunta. Unni ja Jan kohtaavat jäätikön reunalla, syntyy suhde, ja sen seurauksena romaanissa kietoutuvat tarinoiksi heidän perimänsä ja perhetaustansa.

Romaanin nimi Maa joka ei koskaan sula ei viittaa konkretiaan, sillä maa todellakin sulaa. Sitä osoittavat myös Unnin tutkimukset arktisilla alueilla:

”Kerroin, kuinka kaikki, mitä tutkin ja havaitsin, sattui sydämeen, keskitalven sulat joet, katoava ikirouta, jäätiköiden laulavat railot ja hillasoiden hajoavat palsakummut, liian aikaisin saapuvat linnut, talven harmaaksi murtuva sini.”

Sen sijaan romaanin nimi viittaa ihmisen maahan, johon biologiset juuret ulottuvat. Toisin sanoin sen ilmaisee romaanin Jan:

”Koska suku ja perhe ovat kuin sormenjälki, tunnistamisen tapa, ne kiinnittävät ihmisen maailmaan veren ja nimen kautta, Jon haluaisi vastata.”

Eli ikinä ei sula, vaikene tai katoa ihmisen alkuperä. Jos side siihen katkeaa, seuraa juurettomuus – tai toisin sanoin: ihmisen sisuksiin jää routa, joka ei sula. Siitä romaani kertoo säväyttävästi.

Voisi ajatella, että yksi romaani ei kykene sulattamaan niin monia suuria aiheita, kuin mitä Markkulan kirja sisältää. Siinä käsitellään Kanadan Sixties scoop -ajanjaksoa, jolloin alkuperäiskansojen lapsia erotettiin vanhemmistaan ja adoptoitiin valkoisiin perheisiin. Kirjassa käydään myös inuuttilasten koulukodeissa, valtiollisten sulauttumispyrkimysten häpeäpesässä. Yhtymäkohtia löytyy Suomen saamelaisten kohtalosta kouluineen, joissa vietiin oikeus omaan kieleen ja siten katkottiin juuria. 

Noihin aiheisiin vielä yhdistyy yhteiskunnan ja yksilöiden rasistiset rotustereotypiat sekä suvaitsemattomuus erinäköisiä ja -taustaisia kohtaan. Niiden lisäksi romaani käsittelee vielä toisaalta adoptiolapsen ja toisaalta erolapsen problematiikka lapsen, aikuisen lapsen ja vanhemman näkökulmasta. Eikä siinä kaikki, sillä romaani kuvaa tilannetta, jossa jäätiköiden ja roudan sulaminen kertoo ihmisen aikaansaamista luonnon muutoksista.

Ja silti: kaikki sulautuu psykologisesti uskottavaksi kuvaukseksi. Aiheet ja teemat siirtyvät hengitykseksi, verenkierroksi, lihaksiksi ja luiksi romaanin henkilöissä.

Romaanin kerronta kaappaa mukaansa. Siinä on kikkailemattoman sävykästä, taitavaa kielenkäyttöä vailla koristelemista. Luontokuvauksessa on erityistä tenhoa – jään muodoissa, tunturien tuoksuissa ja valaan huudoissa. Romaani on täynnä tunnetta kiertäen sentimentaalisuuden. Vahvaa vaikutusta tukee se, miten henkilönäkökulmat ja vuodet vaihtuvat odottamattomasti, eikä juonen eteneminen noudata ajankulun lainalaisuuksia. Niinpä kerrontakeinot ja sisältö yhdistyvät.

”On olemassa lukemattomia hetkiä ja paikkoja, jotka pakenevat luonnontieteellisiä lainalaisuuksia. Putoaminen voi olla hidasta, aika voi kulkea väärään suuntaan ja avara maa vääristää etäisyydet, eikä lapsenihosta kasva koskaan ulos.”

Maa joka ei koskaan sula on hieno, ajatuksia ja tunteita herättävä romaani, joka todistaa kaunokirjallisuuden tehoa ja voimaa: mahdollisuutta eläytyä ja rakentaa hivenen lisää ymmärrystä ihmisistä ja elämästä.

Inkeri Markkula

Maa joka ei koskaan sula

Otava 2021

romaani

314 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Luetut.net.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Emma Puikkonen: Musta peili

”Jokainen haluaa minut, muulla ei niin väliä. Jokainen tarvitsee liikettä ja lämpöä ja elämää, ei selviä ilman. On turvattava yhteys minuun, on saatava haltuun rautatiet, laivat, tislaamot, on saatava oma öljyä tuottava maa.”

Noin öljy puhuu Emma Puikkosen romaanissa Musta peili (WSOY 2021), mutta eivät kaikki öljymaita tai -merenpohjia saa, vaikka haluavat. Öljystä rikastuvat harvat. Silti öljyllä ylläpidetään lähinnä lännen hyvinvointia – kunnes ilmastomuutos mullistaa elinehdot. Öljy kietoutuu romaanin kolmen eri sukupolven naisen kohtaloihin ja naisten kohtalot toisiinsa. 

Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet lumosi minut, ja tämä uutuus vaikuttaa samoin tavoin, ja keinotkin ovat samankaltaiset. Kerronnan kirkkaus tekee lukukokemuksesta nautittavaa, ja siten sanomisen paino pääsee oikeuksiinsa. 

Eurooppalaisissa unissa vaikutti tunnelmaan hienoinen vaaran tuntu ja mystinen kerrontakerros, jossa ajat ja paikat kytkeytyivät toisiinsa, ja niin käy kiehtovasti myös Mustassa peilissä. Kummassakin romaanissa henkilöillä on merkitystä, mutta heihin ei persoonina tehdä syväluotausta vaan he palvelevat teemoja. Eikä se vähennä yhtään henkilöiden kiinnostavuutta. Ja se on taitoa se!

Vakava, hälyttävä ilmastokriisi kulkee öljymotiivin mukana mutta kaunokirjallisuuden keinoin: ei tule sormella osoittamisen tai alleviivaamisen tuntua. Syntyy tärkeä romaani ajastamme noin viimeiset rapiat sata vuotta ja vähän tulevaisuutta päälle.

Pidän siitä, että kolmen naishahmon kertomukset eivät etene säännöllisesti vuorotellen vaan omalakisesti. Yksi henkilöistä on tutkivan journalismin pioneeri, amerikkalainen Ida Tarbell, joka teki uraauurtavan juttusarjan Rockefellerin öljybisneksistä. Idaa romaani seuraa 1800-luvun puolelta 1930-luvulle. Toinen romaanin henkilöistä, amsterdamilainen Lotte Teer, tutustuu öljy-yhtiön konsulttina Tarbellin kirjoituksiin ja käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Lotte tutkii Idan kuvaa ja ajan kulkua:

”Kun kuva otettiin, Lotten vanhemmat eivät olleet syntyneet. Idan keuhkot olivat vetäneet ilmaa sisään ja työntäneet ulos, solut hänen sisällään ovat liikkuneet ja työskennelleet kuten Loten juuri nyt. Siinä hän on hengittänyt, sitten lakannut, eikä koskaan ole saanut tietää siitä, että ihminen pääsee kuuhun, keksii tietokoneen ja aiheuttaa maapallonlaajuisen ekokriisin.”

Lotte joutuu arvioimaan arvojaan ja työtään uudella tavalla elettyään lapsuudessaan öljykriisin 1970-luvulla ja päätyen 2020-luvulla öljykonsulttina ekokriisiin. Romaanin kolmas nainen on nuori norjalainen aktivisti Astrid, joka 2028 videoi öljynporauslautalla tihutyönsä: tavoitteena on jättää jälki katoavaan maailmaan. Astrid saa konkreettisesti annoksensa öljystä, ja sen vaikutukset häneen on kuvattu kerrassaan hienosti. 

Lotte ja Astrid tapaavat paikassa, joka on kaikkein epätodennäköisin kohdata tuntematon ihminen. Tunnelma tiivistyy loppua kohti jännitysnäytelmäksi. Vaikka tapahtumien (ja maailmantilan) ilmapiiri on synkkä, se (tai elämä) ei sittenkään ole vain sitä:

”Kapea valon reunus.

Ne on yhtä aikaa olemassa, sanoo Astrid.

Mitkä?

Tämä mikä on tehty. Hätä. Kauhu. Ja toisaalta taivaanranta. Ilo.”

Hienoimpia kirjan kohtia ovat vanhan naisen ja pikkutytön kohtaaminen amsterdamilaisella puistonpenkillä 1973 ja vastaavanlainen kohtaaminen New Yorkissa 1936. Oi näitä ajan ja paikan ylityksiä! Ne yllättävät lukijan ja saavat aikaan vaikutelmien ja tunnelmien vyöryyn, jolloin uskomaton on täysin uskottavaa. Vaikutuksen tekevät monet kirjan kohdat ja naisten kohtalot osana öljyn kyllästämää elämäntapaa, joten Musta peili on yksi syksyni kirjakohokohdista.

Emma Puikkonen

Musta peili

WSOY 2021

romaani

287 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä

”En ole kenenkään, teen mitä itse tahdon ja sillä siisti.

Kulutan omaa vapauttani, omaa elämääni ihan miten haluan, pistän kaikki ylimääräiset rahat matkusteluun. Haluan tanssia, nauraa, rakastella ja olla jatkossakin kesyjen ihmisten silmissä pelottava, se maailmallinen, vähän vaarallisen villi nainen.”

Sellainen on Heidi Köngäksen romaanin Siivet kantapäissä (Otava 2021) Marja, jonka elämä avautuu päiväkirjamaisesti. Tekstin yksi tehokeino on preesens, joka saa eloon kertojan ajatukset ja tuntemukset välittöminä. Lisäksi teksti on terävää, tehokasta kuvausta, jossa tapahtumaselostukset jättävät tilaa havaintojen ja kokemusten väkevälle ilmaisulle.

”Suhteet venyvät janaksi kahden pisteen väliin: alun ja lopun.”

Marjan tekee Marjaksi lapsuus ja nuoruus Konnunsuon vankilan ympäristössä mutta ennen kaikkea sota, joka muuttaa ihmiset: kauhu ja pelko vaihtuvat Marjassa kovaan elämänjanoon. Marja uhmaa vanhempiaan ja kouluttautuu sodan jälkeen näyttelijäksi, mutta varsinainen ura urkenee radioteatterin dramaturgina.

Radioteatterin pomo Janus on mies, jota täytyisi varoa, mutta siksi hänestä kehkeytyy lähinnä Marjan pakkomielle. Suhde on lyhyt, silti erityisen intensiivinen, Marjalle käänteentekevä, ohittamaton:

”Me olemme toistemme vastaparit, toistemme solina, jopa toistemme limaiset sammakonkudut, eikä mikään ole väärin, ei kuvottavaa, sillä kun hän kuorii minut, olen pelkkää käärmeennahkaa.”

Janusta ennen oli Unto, Januksen jälkeen tulee muita, ohimeneviä mutta myös pitempiaikaisia etäsuhteita, esimerkiksi ruotsalainen Palle ja nuori, nuori Josef. Marja on kuin monet miehet: rankka työ vaatii rankat huvit.

”Myös minä olen Janus, kaksikasvoinen.”

Kerronta kerii kiihtyvällä tempolla Marjaa ensin kohti Janusta, sitten suhteen huipulta romahdukseen ja elämään jälkeen Januksen. Vähitellen Marja muuttuu Janukseksi, joka hukuttaa ulkopuolisuuttaan ja erillisyyttään suhteisiin ja alkoholiin.

Marja kuvailee itseään suhteissaan pojaksi; oivallus alkaa Januksen kaksijakoisesta seksuaalisuudesta ja parin intiimisuhteesta. Sukupuolirajojen hälventäminen avaa Marjan täydempään Itseensä.

Marja työstää onnistumatta Mannin Kuolema Venetsiassa -teosta radiodraamaksi, sen sijaan se jää elämään Marjaan, ja romaanin lopussa Marja on kuin Mannin teoksen kuoleva vanha mies nuorta poikaa vaanien. 

Muuten hän näkyy minusta läpi.”

Yksilö ei pääse eroon historiasta tai yhteiskunnasta. Romaanissa toistuu ajatus, miten sota muutti miehet. Muutti se naisetkin. Sodanjälkeisen Suomen poliittinen muutos näkyy Köngäksen kuvaamassa kulttuuriväessä, ja ehkäisypillereiden vapauttama 1960-luvun nainen on sekin aikansa kuva. Upeasti romaanissa näkyy myös mediamuutos kuten radioteatterin nousu ja lasku. Innostun, miten Marja erittelee ääniteatteri-ilmaisun eroja muusta draamatyöstä.

Köngäksen Hertta-romaanin päähenkilö tulee ratkaisemaan Marjan rakkauselämän, eli Hertta Kuusiseen keskittyneen biofiktion jälkeen Köngäs saa bensaa proosaliekkeihin Kuusisen rakastetusta Olavi Paavolaisesta, Januksesta. Nyt radioteatterin uurastaja Marja Rankkala jakaa Hertan kanssa lumovoimaisen elostelijan, loistavan pimeän Paavolaisen. Tietysti myös arvuuttelen, kuka olikaan tosielämän Josef, ja vastaus kajastaa selvänä.

Tunnustan, suhtauduin aluksi varauksellisesti: ei taas tätä, elänyt ihminen salaisuuksineen fiktioon vietynä, jopa kroppa kirjan kannessa. Karistan epäilyni nopeasti, sillä Köngäksen hahmotteleman Marjan päiväkirjatyyli tehoaa minuun.

Jotain toisteisuutta romaaniin on jäänyt tai se on tahallista, yhtä kaikki: teksti imee mukaansa. En tiedä, olisiko lopussa tarvittu Marjan selityksiä päiväkirjatyöstöstä ja omasta perusolemuksesta, ne olisivat voineet jäädä lukijan keksinnöiksi. Enkä pääse kärryille muutamasta kursivoidusta Jelinda-katkelmasta. Ymmärrän ne silti dramaturgipäähenkilöön kuuluviksi – tekstianalyysi ja dramatisointi – joten mojova kokonaisuus syntyy romaanista Siivet kantapäissä.

Marja Rankkala eli todennäköisesti rankasti, ja nyt hän on väkevästi elävä romaanihenkilö.

P.S. Marja Rankkala on sanoittanut romaanin nimeen viittaavan sykähdyttävän laulun Joka pojalla on siivet kantapäissä, jonka kuuntelee romaanin jälkeen ihan toisin korvin.

Heidi Köngäs

Siivet kantapäissä. Romaani

Otava 2021

363 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

”Tämä on menneisyyttä. Tämä on vanhanaikainen kertomus.

Tällaisia kertomuksia ei kukaan enää kerro.”

Siteeraan Juha Itkosen romaanin Kaikki oli heidän (Otava 2021) ensimmäisen sivun loppua. Romaanin dystopiaosassa eletään kesää 2050, ja silti romaani on tämän ajan lukijalle myös aikalaisromaani, kun se käsittelee kesää 2019. Se on perheromaani ja sukupolviromaani, joka kertoo taiteilijuudesta ja sivuaa yhteiskunnallisia teemoja. Se on myös eroromaani ja rakkausromaani.

Romaania kehystää kesä vuonna 2050, jolloin Vilho Pohjalainen on 45-vuotias ja maailmassa jyllää koronaa pahempi virus eikä ihmiskunnalla ole paljonkaan toivonrippeitä. Vilho majailee maalla isoisänsä mökissä, tutustuu isänsä romaanikirjastoon ja kirjaa vanhaan romaanimalliin mennyttä maailmaa.

”Niin paljon katoaa maailmasta. Niin paljon on jo kadonnut. Varmaan tässä on juuri kyse siitä. Metsästän jotain kadonnutta. Hulluuden aikaa, nimenomaan sitä. Yhtä kesää siinä kadonneessa ajassa, isääni ja äitiäni ja isoisääni, ja silloista itseäni myös, ihmistä joka yhtä lailla on kadonnut.”

Romaanin mennyt, kadonnut maailma on kesä 2019, taitekohta kaikkiaan: viimeiset hetket ennen koronaa ja ilmastonmuutoksen kaiken kattavia vaikutuksia; viimeinen kesä perheessä, jossa Vilho on 15-vuotias, teatteriohjaajaisä Ilmari työstää näytelmää isäsuhteestaan ja juuri leskeksi jäänyt Ilmarin isä Markku saapuu vierailemaan poikansa perheeseen. 

Ilmari maalaisjunttina teatteripiireissä kuvaa sivullisuutta, mutta oleellista romaanissa ovat ihmissuhteet, joissa tuppaa moni ajautua sivuraiteille. Suhteissa kannetaan edellisten polvien taakkoja ja malleja, vaikka yritetään muuta. Se painaa parisuhteissa, se kuormittaa isä-poika-suhteissa. 

Kaikki oli heidän keskittyy miehiin. Onhan romaanissa myös naisia kuten Vilhon äiti, Ilmarin vaimo, muutama muukin, mutta he vaikuttavat (aktiivisinakin) taustoittavan romaanin miehiä.

Maskuliinisuuden kriisin käsittelyssä saattaa olla ironiaa, samoin siinä alun maininnassa vanhanaikaisesesta romaanista, mutta minä luen kirjaa niin, että siinä ollaan tosissaan, halutaan pureutua: tavoitteena on ymmärtää henkilöitä, henkilöiden motiiveja ja aikaa, monimutkaisia syy-seuraussuhteita, henkilöverkostoja. Siksi romaani on ahdettu kenties turhan täyteen aiheita, näkökohtia ja sivupolkuja.

Vielä siitä maskuliinisuuden kriisistä tai maskuliinisuudesta ylipäätään. En ehkä olisi kaivannut kuitenkaan loppuun naista tiskaamaan – vaikkakin korostetusti parin yhteisestä sopimuksesta.

Pidän siitä, että romaani kunnioittaa henkilövetoista romaaniperinnettä ja tarinankerrontaa. Rakenne toimii ja kerronta on varmaa, ammattilaisen työtä. Jostain ailahtaa tyylivaikuttajina mieleeni Jonathan Franzen, miksei Kjell Westökin. Pääsin tarinan vauhtiin varovaisesti, keskivaiheella innostuin ja pidin kerronnan koukuista, joita viritettiin lukujen loppuun, mutta loppua kohti lukuotteessani on herpaantumisen merkkejä, mikä ei ehkä johdu kirjasta.

Kaikki oli heidän tuntuu kunnianhimoiselta synteesiltä fokuksena perhe tässä ajassa, ja kyllä minuun tekee vaikutuksen, miltä Suomi ja maailma näyttävät 2050. Itkonen on kirjoittanut aiemmin havaintojaan nyky-Amerikasta, ja romaanin tulevaisuuden Jenkkilä tuntuu uskottavalta ihan siitäkin syystä, mitä jo viime aikojen uutiset sen vallasta ja voimasta kertovat. Romaani reagoi myös korona-aikaan ja näyttää, että tämä on vasta alkua. Saa nähdä, ennustaako Itkonen – sen ratkaisevat he, jotka näkevät 2050-luvun.

P.S. Kummasti kietoutuu nyt kirjan teemoihin Vexi Salmen sanoitus Ihmiselämää levyltä Vexin lauluja. Juha Itkonen laulaa sen tehoavasti. Satuin kuulemaan radiosta, kun kirjoitin juttuani. 

Juha Itkonen

Kaikki oli heidän

Otava 2021

romaani

397 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kansallisooppera: Tosca

Olenko muuttunut oopperakatsojana? Viimeiset kymmenkunta vuotta olen totutellut tähän itselleni perin vieraaseen taidelajiin: musiikin johdatteleman laulukerronnan kulttuuriin. En ole kummoinenkaan musiikin tuntija vaan pikemmin tarinoista ja kerronnasta kiinnostunut. 

Jollain lailla ooppera alkaa totuttelun jälkeen vetää puoleensa, mutta musikaalit ovat minulle edelleen mysteeri. Musikaaleissa puheen perään lauluun puhkeaminen tuntuu minua lähinnä huvittavan. Alan kuitenkin viehättyä oopperan tinkimättömään laulu- ja soitantailmaisuun.

Olen kyllä hämmästellyt oopperoiden pöhköjä librettoja, mutta alan selvästi antautua. Joko teksti ontuu ja musiikki tehoaa tai päinvastoin mutta mitäpä siitä. Joskus natsaa kumpikin.

Kansallisoopperan Toscan näin pitkän koronatauon jälkeen, joten kulttuurinälkään ahmin tämän väkevän tulkinnan lähes pureskelematta. Esityksessä on jopa useita kohtia, jotka liikuttavat.

Toscan juoni on sinänsä ajankohtainen #meetoo-aineksineen. Tulinen Tosca rakastaa taidemaalari Cavadossia mutta juonitteleva Scarpia haluaa Toscan hetken huvikeseen. Scarpia pidätyttää Cavadossin ja kiristää Toscaa seksillä. Tapahtuu oopperassa muutakin, mutta traaginen rakkaus ja valta -teema väkevöittää kaiken.

Camilla Nylund ja Tuomas Pursio. Kuva: Emma Suominen, Kansallisoopperan nettisivu

Puccinin Tosca taitaa soida oopperan popimmassa päässä: musiikki on helppoa, nautinnollista kuunneltavaa sellaisenkin korviin, joka ei ole klasariaktiivi. Oopperan orkesterin sointi hivelee, mutta todellisen vaikutuksen tekee pääkolmikko. Saan ihailla voimallisia aarioita ja duettoja.

Tosca (Camilla Nylund), Cavadossi (Andrea  Carè) ja Scarpia (Tuomas Pursio) heittäytyvät rooleihinsa ja antavat palaa. Väkevä eläytyminen tekee vaikutuksen, mitä lisää laulajien äänten vahvuuden ja herkkyyden vaihtuva tunnevoima.

Pidän esityksen selkeästä ja ilmeikkäästä lavastuksesta, mutta puvustus kokonaisuudessaan hieman hämmentää, sillä osin se viittaa 1950-lukuun, osin barokkiin. Kiinnostavasti kehitelty säpinä ja liike joukkokohtauksissa tehoaa, ja ohjaus on kaikkiaan linjakas. Siispä pudotan suojukseni ja totean: Tosca lumoaa.

Fiilistellä voi vielä kotona.

Tosca

Kansallisooppera, esitys 30.9.2021 (ensi-ilta 7.9.2018)

Ciacamo Puccini, sävellys; libretto Victor Sardoun näytelmän pohjalta: Giuseppe Ciacosa ja Luigi Illica

Muut esitystiedot Oopperan sivulta. Katso myös kuvat ja traileri.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Oppera

Deborah Levy: Elämisen hinta

Luin keväällä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää. Sen jälkeen halusin tietää vaikka mitä. Kirja on kevääni käännöskirjahelmi, sillä Levyn lapsuuden ja nuoruuden kokemukset välittyivät kiehtovan kehyskertomuksen välissä terävästi. Yhteiskunnallisuus ja yksityinen yhdistyivät kaunokirjallisuuden keinoin, olkoonkin elämäkertakerrontaa.

Odotukseni ovat siten erityisen korkealla, kun saan käsiini kakkososan Elämisen hinta (S&S 2021). Siinä Levy kertoo pääasiassa itsestään viisikymppisenä eronneena kahden tyttären äitinä. Takana vaikuttavat monet luopumiset, jotka ovat otsikon mainitsemaa elämisen hintaa: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.”

Privaattipuolella Levyn tekee tiliä siitä, ettei rakkaus selvinnyt avioliitosta. Hän ei surkuttele tai kadu vaan katsoo eteenpäin. Taloudellinen tilanne eroperheessä vaikuttaa elämiseen, joten hän kertoo asumuksestaan, polkupyöräilystä ja työhuoneeksi vuokratusta puutarhamajasta. Elämisen hinta on konkreettisista mutta myös väkevän mentaalista.

 

Yllätyn, sillä Elämisen hinta ei nostata minussa sellaista hurmosta kuin Mitä en halua tietää. En ole mitenkään pettynyt, vaan kiinnostun kahden kirjan kerrontaeroista. Ymmärrän, miksi tässä kirjassa karisevat kehysjutut ja lempeänkitkerä taakse katsominen. Levy tarkastelee lähimenneisyyttä ja rajaa näkökulmia. Tyylin pelkistyneisyys, kerronnan arkihavainnollisuus ja melkein reportaasimainen ote kuuluvat asiaan, kun kertoja kuvaa elämisen kuluja – tai kulkua.

Feministinen näkökulma on keskeinen. Ohi puhuvat ja katsovat miehet sekä naisiaan nimettöminä pitävät aviosiipat ilmentävät vinoutunutta sukupuolittumista. Naiset siitäkin maksavat hinnan.

Simone de Beauvoir ja Marquitite Duras mainitaan kirjassa usein. He ovat kirjallisia vaikuttajia, mutta he pistävät myös miettimään naiseutta ja rakkautta, myös kertojan omaa talvettumista suhteessa miehiin. Hän on välissä, omien tyttäriensä ja edesmenneen äitinsä. Äidin viimeiset ajat ja kuolema sekä aikuistuvat lapset asettavat kertojan uuteen tilaan.

Kirjan kertoja on kirjailija ja siten kirjailijuus on yhtenä teemana. On kiinnostavaa, ettei Levy juuri kuvaile kirjoitusprosesseja tai ambitioitaan kirjailijana. Hän mainitsee hienon romaaninsa Uiden kotiin, sillä hän osallistuu sen elokuvasuunnitelmiin. Siinä yhteydessä tulee oivia huomioita, miten eri aikatasoja voi käsitellä. Muuten kirjoittaminen on arkisuuden osa, tärkeä sellainen, työ.

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

Lyhytlukuinen, tiivis kirja vie varman kirjoittajan havaintoihin. Seuraan vapaan naisen kokemuksia perheessä ja ystävien seurassa. Levy saa tekstiinsä tilan, jossa ollaan nyt. Mitähän kolmas osa käsittelee?

Deborah Levy

Elämisen hinta

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämätrilogian toinen osa

142 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirjaluotsi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venhon edelliseen romaaniin Ensimmäinen nainen punoutui kudos kolmesta taiteilijanaisesta. Syyskirjassa (WSOY 2021) ikääntyneet Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettävät viimeisiä päiviä Klovharun saarella. Sitä seuraa etäältä tuleva taiteilija mutta elokuussa 1991 vielä nuori luontoalaopiskelija Maria.

Kaunista kieltä voi kirjoittaa monin tavoin ja vähintään yhtä moninaisesti se vaikuttaa lukijaan. Joskus syntyy turhan siloinen pinta tai sisällöstä etäännyttävä korea kalvo. Tai Venhon tavoin tekstiä, jonka kuvajaisia haluan säilyttää ja niihin palata. Eikä silloin taidokas ilmaisu hämärrytä tarinaa tai teemoja vaan kytkee toisiinsa muodon ja sisällön.

”Ei hän halunnut tehdä elämästään taideteosta, hän halusi tehdä taiteesta itselleen elämän.”

Tove Jansson on tuttu dokumenteista, Tuula Karjalaisen elämäkerrasta ja suhteellisen tuoreesta elokuvastakin, teoksistaan puhumattakaan. Joitain niiden rakennuspuita näen romaanissa, mutta fokusointi muutamaan elokuun päivään ja Toven muistoihin annostelee elämäkertatiedot muistelijan mielikuviksi, jotka kiteytyvät:

”Koko elämä on ollut varmuuden etsimistä epävarmuudessa, suojaa myrskyssä, joka on taide.”

Romaanissa Toven osuus etenee hän-kerrontana, mistä pidän kovasti. Vaikka niinkin lukija upotetaan 77-vuotiaan taiteilijan tekoihin ja ajatuksiin, keino hapettaa Toven kautta käsitellyt teemat ja aiheet kuten työn, taiteilijuuden, rakkauden perheen ja äidin. Joten:

”Niin elämästä kypsyy keitos, joka näyttää omalta itseltä. Kaikki alkaa työstä. Työ liikuttelee ihmisiä. Onni on syttyä työstä yhä uudestaan.”

”Toven novelleissa sanat ovat kuin tähtisadetikun säkeniä, valkoista valoa, joka kipinöi kylmänä iholle, tai kesäsadetta, joka tulee silloin kun on ollut pitkään kuivaa ja ruoho on keltaiseksi palanutta.”

Yksi avain Venhon romaani on motto Tove Janssonin kirjasta Näkymätön lapsi”Ikinä ei tule vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.” Varmasti myös kirjan kirjoittaja ihailee kohdettaan, ja olen iloinen, että retusoidun valokuvan sijasta siitä tulee romaanissa ekspressiivisesti maalattu muotokuva valoineen ja varjoineen.

Toven rinnalla kirjassa on toinen päähenkilö, Maria. Nyky-Maria palaa romaanissa 30 vuoden takaiseen aikaan, jolloin hänen suhteensa fanaattiseen luonnonsuojelija-Atteen on katkennut, äidin syöpäsairaus pitää alituisessa pelossa ja oma halu ryhtyä kirjailijaksi on epävarmuutta täynnä. Sen sijaan Maria yrittää selvitä kriiseistään pistäytymällä ja kiikaroimalla Toven saarelle.

Romaanissa on monenlaista ihailua: Atte on Linkolan opetuslapsi, Tove hengittää ilmana äitiään Hamia ja Maria palvoo Tove Janssonia. Välillä Marian takertuminen Tove-ihailuun tuntuu jopa päälle liimatulta, mutta tarinan edetessä kriittinen katseeni sammuu.

Venho tavoittaa nuoren Marian surun ja hädän sekä esikuvaihailun selviytymiskeinona. Mariaa ja Tovea yhdistävät suru ja luopuminen, äiti-suhteen merkitys ja halu kirjoittaa. Teemat kulkevat näkymättömänä ketjuna naisten välillä – ei niinkään konkreettisena eri-ikäisten naisten kohtaamisena.

Syyskirjaa voi tarkastella monelta kantilta, esimerkiksi minäkertoja-Marian muisteluromaanina. Ja nimeä voi peilailla Janssonin Kesäkirjaan – siihen, miten luopumisen teemat niin Janssonin kuin Venhon romaaneissa saavat taustan merestä, saaristosta sekä nuoren ja vanhan kokemuksista.

”Millaista on elää maailmassa ilman äitiä.”

Sitä Maria on kysynyt Tovelta ihailijakirjessään saamatta vastausta. Venho kertoo Toven osuuksissa myös Toven äidin Hamin ratkaisuista vaimona, äitinä ja taiteilijana ja niiden siteistä Toven ratkaisuihin. Toven ja äidin suhteessa ovat velloneet vuorovetten lailla rakkaus, kompensaatio, riippuvuus ja vapaus.

Syyskirja on haikea: luopuminen tulee jokaisen eteen pienissä ja isoissa asioissa. Melankolisuus tekee silti usein tilaa kirjassa rakkaudelle ja toivolle – niin kuin Tove luopuessaan Klovharusta varustaa sen saareen saapuville. Silti taustalla pysyy:

”Kun saaressa kulkee eteenpäin, päätyy väistämättä veden ääreen, kuten elämässä surun.”

Tove ei vastaa Marian kirjeeseen, mutta mielessä ihailukirjeen kysymys pysyy ja vastaus hakee muotoaan: ”Se riippuu siitä, millaisesta äidistä puhutaan.” Oman äitini kuolemasta on kulunut reilu kuukausi, joten teema hyökyy päälleni. Siten Syyskirjasta kehkeytyy minulle koskettava itsetutkiskelu- ja lohtukirja.

”Miten ihminen voi elää ilman äitiä, se on kuin seisoisi autiolla luodolla keskellä merta, myrskyrintama vyöryisi kohti.”

Syyskirjan sivut täyttyvät merkkilapuistani. Niitä en kuitenkaan liimaile romaanin alun ja lopun sanoihin, jotka sykähdyttävät ja sysäävät palaamaan lopusta alkuun, vaikkapa lukemaan kirjan heti uudestaan. Tärkeitä kohtia riittää, kysymyksiä ja aihioita vastauksiksi. Lahja lukijalle on se, että Syyskirjan pääsee kokemaan, sen kysymyksistä nauttimaan mutta vastauksia hakemaan itse.

Johanna Venho

Syyskirja

WSOY 2021

romaani

280 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Kirsi Ranin: Lukupiiri

Lukemisen vähyydestä ja lukutaidon heikkenemisestä on julkinen huoli, mutta toisaalta on paljon lukuharrastajia ja kirjoista nauttivia. Yksi ilmiö on lukupiirit, joiden nosto on tervetullutta: niin näkyy se, että lukeminen on yhteinen ilo ja nautinto. Sen kiteyttää Kirsi Raninin Lukupiiri-kirjan alaotsikko Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika (Nemo 2021).

Raninin kirja on viehättävä kombo kokemusasiantuntijuutta, tietoa, käytännön konkretiaa ja kirjakeskustelujen ilmavaa moninaisuutta. Kirjoittaja kertoo omakohtaisen kulkunsa kohti kirjapiirejä. Hän on mukana useammassa, ja kirjapiiri-innostus on vienyt hänet myös bloggaamaan ja podcastaamaan: hän emännöi Kirsin Book Clubia.

Tekstistä välittyy asialle omistautuminen. Ranin kirjoittaa luistavaa ja ilmeikästä tekstiä, jossa esimerkit havainnollistavat, lisäksi siteeraukset kirjapiiriläisiltä vahvistavat kirjoittajan havaintoja. Kirjan loppupuolella Ranin listaa yli 200 otollista lukupiirikirjaa ja esittelee ne osuvasti. Lukupiiri-kirjaa voi käyttää myös lukupiirin tukena, ei vain konkreettisten järjestelyvinkkien vuoksi vaan myös kirjan lopun muistiinpanopohjien avulla. Mutta nyt tiivistys siitä, miten kirjapiirissä voi yhdistyä kirjallisuus ja elämä:

”Lukeminen hyvä, keskustelu parempi. Lukupiirikeskustelu mahdollistaa ihmisten kohtaamisen, todellisen läsnäolon yhteisen teeman ympärillä. Keskustelu ja yhdessäolo saattavat avata reittejä syvälle sieluun ja yhtäkkiä huomaattekin keskustelevanne sellaisella tasolla ja tunteella, että arjessa ei ikinä. Esille tulevat nuoruuden rakkaudet, sukujen salaisuudet, oman elämän ongelmat ja onnen lähteet. Elämän perimmäiset kysymykset.”

Raninin kirjassa on herkullisia esimerkkejä kirjoittajan omien kirjapiirien kohokohdista kuten kirjailijavieraista tai retkistä. Korona-ajan ulkoilupiiri 17 asteen pakkasessa on varmasti jäänyt osallistujien mieleen. Siinä on hitusen samaa kuin omassa korona-ajan kävelykirjapiirissäni eli kahden hengen kirjakeskustelukimpassa. Olemme Johanna Kartion kanssa välttyneet kovilta pakkasilta, mutta olemme kävelleet esimerkiksi Seurasaaressa, Elfvikissä ja Malminkartanossa – eli avarramme ulkoillen kirjakokemuksiamme. Siitä saattaa jäädä hyvä tapa myös koronarajoitusten jälkeenkin.

Kävelykirjapiiri Malminkartanon täyttömäellä 23.9.2021.

On minulla ollut korona-aikana toinenkin kirjapiiri videoyhteyksin kolmen hengen kesken ja ennen koronaa noin kymmenen hengen porukka, jossa juttu lipsahti helposti kirjoista muuhun. Ei Raninkaan edellytä kirjapiireihin tiettyä kokoa, kokoontumistapaa tai kurinalaista rakennetta, mutta jos pääagendana on ajatusten vaihto luetusta, Ranin antaa hyviä vinkkiä tapaamisten organisoinnista, kirjavalinnoista ja keskusteluteemoista – sudenkuoppia unohtamatta. Ja kaikesta välittyy lukukokemusten taika, jonka vallassa minäkin leijun:

”Kun kaikkiin lukemisen ja keskustelun elämää parantaviin puoliin lisää vielä sen, että tämän upean harrastuksen saa jakaa toisten kaltaistensa kanssa, niin voiko lukupiiriä parempaa harrastusta ollakaan!”

Kirsi Ranin

Lukupiiri

Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Nemo 2021

tietokirja, lifestyle-kirje

220 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lifestyle, Tietokirja

Jari Järvelä: Aino A.

Taiteilijoista ilmestyy nyt paljon romaaneita. Todellinen henkilö fiktiossa väkisinkin herättää mietteitä, miten pitkälle kirjailija voi mielikuvitustaan venyttää. Päädyn taas kerran siihen, että annan romaanin olla romaanin. Se on kirjailijan luoma eläytyvä fiktiivinen todellisuus tosielementein.

Jari Järvelä kertoo romaanissa Aino A. (Tammi 2021) Aino Aallosta, Alvarin ensimmäisestä puolisosta. Olen nähnyt Virpi Suutarin Aalto-dokumentin, jossa muun muassa luettiin pariskunnan vetovoimaisia kirjeitä. Mutta nyt pääsen katsomaan arkkitehtiparin elämää ja työtä proosan ja Ainon kannalta.

”Kun kohtaat miehen joka tuntuu idiootilta, älä juokse pakoon. Anna hänelle toinen mahdollisuus.”

Aino antaa toisen mahdollisuuden hunsvotille ja päätyy lähinnä järkisyistä puolisoksi varsinaiselle huithapelille. Romaani ei peittele, kenen puolella se on. Ainon viisaus, ahkeruus, järkevyys ja taiteellinen luovuus pitävät työn ja perheen pystyssä. Aino tarvitsee kovuutta ja pitkää pinnaa pitääkseen palaset kasassa.

Paljon romaanin Aino pohtii naiseutta, sillä Ainon työura – muurarin, puusepän ja arkkitehdin työt – ei ole perinteistä naishommaa, ei edes nykyään. Eikä Ainoa kiinnosta kotityöt tai lastenhoito, ne hän ulkoistaa. Ja kun mies hyppää alituiseen vieraissa, horjuttaa sekin Ainon ajatuksia naiseudestaan. Ketäpä ei korventaisi olla miehelleen mami.

”Alvar jos kuka on taitava kumartelemaan ettei pyllistä mihinkään suuntaan. Paitsi Ainon suuntaan.”

Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa suivaantuneesti suomitaan yhtä henkilöä siten kuin romaanissa Aino A. Alvaria. Järvelä on turhautunut Alvarin arkkitehtuurin epäkäytännöllisyyteen jo opiskeluaikanaan, mikä on varmasti houkutellut ruotimaan ei vain töitä vaan koko ukkoa.

Taiteelliset ansiot ja tilanteiden pelastamiset lankeavat Ainolle, kun siinä sivussa Alvar sössii ja sotkee sen kuin ehtii. Tämä kaava toistuu romaanissa kerrasta toiseen. Aluksi se huvittaa, sitten siitä kehittyy inhimillinen tragedia. Romaanin henkilökehittelyssä se tarkoittaa vähän junnaamista.

”Alvar on silloin lommo ja särö hänen maailmassaan. Ja sitä hänen elämänsa kauneus tarvitsee. Kaiketi.”

Romaanin kiinnostavuus ja kauneus on siinä, miten faktat Aaltojen suunnittelutöistä sulavat fiktioon. Hienosti välittyvät Ainon arkkitehtuuriset oivallukset ja visiot. Häämatkan valaistumisen hetki sisä- ja ulkotilojen yhdistymisestä kohottaa, samoin kaarevien muotojen löytyminen muotokieleen.

Alvarin omat ihanteet tuntuvat naurettavilta, mutta hymyni hyytyy: mies omii vaimonsa ja muiden ideoita. Alvar häärii narsistisesti, mutta toisaalta moni hänen piirteensä nähdään taiteessa tyypillisinä. Ainon ajatuksin: ”Kaikkihan me varastamme. Toisiltamme myötätuntoa, jollei muuta.”

Siis harvinaisen kitkerä kirja, joka iskee palasiksi nero-Alvarin ja hänen hännystelijänsä. Ilmeisesti Alvar sen on ansainnut kuten Aino sen, että hänen panoksensa saa ihailevan tunnustuksen. Välistä Järvelä ei pääse irtautumaan faktalähteistään ja niiden herättämistä ajatuksista. Esimerkiksi Ainosta tehty 50-vuotisuutinen ilmenee romaanissa samoin miettein kuin kirjailijan jälkisanoissa. 

Mutta monesti romaani on herkkua kuvauksen tarkkanäköisyyden ja kielen osumien vuoksi. Hän-kerronta kulkee Ainon kannoilla, ja pätkät Ainon päiväkirjasta vahvistavat sävyjä. Järkevä, näkemyksellinen, taitava nainen tarvitsee oman tarinan.

*

Jari Järvelä

Aino A.

Tammi 2021

romaani

237 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Kansallisteatterin Dosentit

Kaiken maailman dosentit ovat olleet ahtaalla yliopistoissa säästökuurien ja tiedettä aliarvioivan ajanhengen vuoksi. Viime aikoina olen seurannut tviittejä #tutkin, joissa tutkijat ovat kertoneet aiheistaan. Nämä asiat mielessäni astuin Kansallisteatteriin – ensimmäiseen teatterikokemukseeni sitten koronasulun.

Juha Jokelan näytelmän Dosentit pääosassa sosiaalipsykologi Johanna Virtanen (Ria Kataja) tutkii yliopistotutkijoiden työhyvinvointikokemuksia ja vetää tutkimukseen mukaan kärjekkään nuoren tutkijan Fiona Eskolan (Marja Salo). Pitkään tutkimusjumissa nuhjannut ex-mies (Hannu-Pekka Björkman) yrittää päästä myös osingoille kiinnostavasta tutkimusaineistosta. Yliopiston rehtoria (Maria Kuusiluoma) kiinnostaa vain julkisuus, ei tutkimustulos, ja dekaani (Tommi Korpela) edustaa johdon pelinappulaa.

Näytelmän ytimen voi kietoa vastapariin luottamus-epäluottamus. Voiko tutkija luottaa työnantajaansa? Voiko luottaa, että tiedolla sinänsä on arvoa? Voiko tiedeyhteisössä luottaa tutkijan etiikkaan? 

Näytelmän katsoja voi täysin luottaa draamataitoon. Dosentit on rohkeasti tarttunut näennäisen marginaaliseen aiheeseen, kammioissaan nysvääviin akateemikkoihin, mutta lopputuloksena on samastuttava tutkielma siitä, miten liike-elämän toimintatavat ja kieli järsii aloja, joihin ei sovi bisneksen voitontavoittelu ja kilpailukykyjargon. (Teen töitä opetusalalla, ja paraikaa on käynnissä innokas tuotteistamistoiminta liike-elämän termistön siivittämänä: minullakin kai on opetukseeni tuoteomistajuus.)

Draaman toteutus suhteessa aiheeseensa onnistuu hienosti. Johanna Virtanen pitää meille katsojille luentoa, johon lomittuu takautumatapahtumia. Ria Kataja on koko ajan lavalla, hallitsee sen suvereenisti: hän tekee antaumuksellista, ihailtavaa, vaikuttavaa lavatyötä. Terävän ja sujuvan Katajan pariksi sopii hyvin someaktiivi, kulmikas, töksäyttelevä Fiona – Marja Salo – hyvä niin. 

Kuvat: Kansallisteatteri

Tutkijoiden vastakkaisuus yliopiston johtoon osuu, samoin sammuvan tutkijan (miehen) aseman säilyttäminen. Kotoiset kohtaamiset aikuistuvan pojan (Otto Rokka) kanssa puolestaan näyttävät tutkijan privaattia vakuuttavammin kuin välttelevät facetime-puhelut rakastetulle (videolla Snezhina Petrova).

Tekstin selkeys hivelee esityksen seuraajaa: puhuttuun sulautuu valtava määrä tietoa ja silti se sopii näyttelijöiden suuhun. Yliopiston kirjastoa muistuttava lavastus taipuu valojen ja heijastuskuvien ansiosta moneksi. Kansallisteatterin esityksissä on jo lähes tavaramerkiksi tullut se, että apuhenkilökunta hoitaa hommiaan näkösällä, ja tähän näytelmään se sopii erittäin hyvin: huonekalujen siirtäjät ovat samalla yliopiston ulkopuolista väkeä, johon tulee kuitenkin vaikuttamaan se, jos tutkimukselta ja tiedolta viedään pohja pois.

Miksi me nauroimme, kun näytelmä alkaa käyräkuvilla tutkimusrahoitukseen käytetystä rahoituksesta? Suomen satsausten jyrkkä lasku verrattuina muihin Pohjoismaihin on niin absurdin räikeä, että naurulla yritämme selvitä epäuskosta ja kauhusta. Näytelmässä on muitakin huvitusta tuottavia tilanteita, mutta draaman vakavat aiheet eivät pariin nauruun katoa: tutkimuksen tukeminen, tutkimustulosten käyttö, somenostojen vaikutukset ja työssä jaksaminen. 

Dosentit on kunnianhimoinen esitys, ja sitenkin se tukee tutkimuksen tarkoitusta, totuuden tavoittelua. Se on ajankohtainen ja yhteiskunnallinen kannanotto. Tätä lisää.

Kansallisteatteri

Dosentit

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Muut tiedot: Kansallisteatterin nettisivut 

Esitys 16.9.2021.

Kiitos bloggaajalipusta!

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club ja Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri