Naoise Dolan: Jänniä aikoja

Mahtuuko lukemistoosi taas nuorten aikuisten kipuilun kuvaus? Olet lukenut Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä, mutta hamuat vielä hieman paremmin kirjoitettua irlantilaiskirjaa siitä, miten kaikki nuoret kokevat olevansa kummallisia eivätkä tiedä, mitä kaikkea elämällään ja seksillään tekisi? Tässä sinulle on sellainen, etenkin jos nuoruuttasi ovat värittäneet tällaiset tunnelmat:

”Musta tuntuu, että sä haluat kokea olevasi jollain lailla erityinen – mikä on ihan ymmärrettävää, kukapa ei haluaisi – mutta sä et anna itsesi tuntea olevasi hyvällä tavalla erityinen, joten sä uskottelet itsellesi että sä olet erityisen huono ihminen.”

”Olisi tehnyt mieli vastata: olen ihan samaa mieltä, miten epämääräinen olen.”

Naoise Dolanin Jänniä aikoja (Otava 2020) voittaa heti ensimmäisen 30 sivun aikana puolelleen. Päivittelen, että no nyt on jännä tunnelma ja osuva sanomisen tapa hallussa. Vaikka innostukseni ei kestä koko kirjaa, tempaa etenkin kertojan peittelevä paljastavuus mukaansa.

Romaanin kertoja 22-vuotias Ava hämmentää tervänä, pelaavana ja omituisesti ajautuvana nuorena naisena, joka vihaa työtään Hongongissa ja tarkkailee itseään ja muita päällisin puolin kyynisen ikävästi. Hän lyöttäytyy Julianin seuraan ja seksikämppiseksi. Sitten Avaa kiehtoo Edith.

”Olin kamala ihminen. Asuin jonkun toisen asunnossa, panin jotain toista kertomatta asiaa edelliselle, ja käytöksessäni minua harmitti lähinnä vain se, etten voinut ilkkua asiasta ensin mainitulle.”

”Manipuloiminen oli osa minua, en minä sitä muuten olisi tehnyt.”

Ava ei ole mikään symppishahmo, mutta kiehtovuus perustuukin kertojan ristiriitaisuuteen. Ja kuten jo tuli mainittua, minäkin jään koukkuun, vaikka kirja pitkittyy, keskivälissä löystyy ja lopussa taas terästyy, vaikkakin kääntyy aika arvattavasti rakkausromaaniksi. Mutta Ava, hän on tällainen:

”Kun kerroin tämän Edithille, hän kysyi, voisiko olla niin, että tunsin vetoa ihmisiin, joita en voinut saada, koska tiesin että silloin minun ei tarvitsisi kohdata sitä mahdollisuutta, että heidän kanssaan oleminen ei ratkaisisi kaikkia ongelmiani. Sanoin, että hänellä ei ollut mitään oikeutta laukoa noin tarkkanäköisiä kommentteja.”

”Se soti kaikkia markkinatalouden lakeja vastaan.”

En lähde kyökkipsykologisoimaan Avaa enkä hänen suhteitaan. Tämä kuitenkin: taustalla vaikuttavat Avan perhesuhteet Irlannissa ja alaluokkainen tausta. Ava työskentelee pienipalkkaisena englanninopettajana Hongkongissa mutta vieroksuu kollegoitaan. Sitä vasten hengailu ja loisiminen rikkaiden seurassa revittää päähenkilön ristiriitaisuutta.

Viittailu Avan marxismiin on lähinnä koristelua. Romaaniin tuodaan luokka- ja yhteiskuntanäkemystä mutta mielestäni aika löysästi ja pinnalla kelluvasti. Ihan kuin luokkateema hakisi kirjaan syvyyttä ja tasoja muttei löydä, miten. Jaa, se on Avan probleema muutenkin.

Kielipeli käy kirjassa kuumana. Ava jumittuu syntaksiin ja semantiikkaan, ja eri kielimuotojen merkitys ihmisten aseman asemoinnissa on yksi kirjan alavirtauksista. Suomenkielinen käännös vakuuttaa kirjan kielivirtojen välittämisessä. Päävirta kuitenkin vie suhdesumaan.

Kirjan edetessä minusta alkaa tuntua, että olen kirjalle liian vanha. Eihän iän pidä estää, ei se estänyt esimerkiksi hullaantumasta Normaaleja ihmisiä -telkkarisarjaan. Ehkä Dolanin romaani on liian tietoinen itsestään ja roso silittyy tyylikkyydellä. Tämä vielä: kyllä Jänniä aikoja -romaani sisältää kaikki ainekset tempaavuuteen, koska henkilöt eivät ole yksioikoisia vaan salaperäisyytensä säilyttäviä.


Naoise Dolan

Jänniä aikoja

suomentanut Oona Nyström

Otava 2020

296 sivua.

Sadin kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kääntäjän kammiosta (suomentajan blogi) ja Lumiomena,

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sanna-Leena Knuuttila: Jäätyneet tiet

Sanna-Leena Knuuttila on kirjoittanut kaksi romaania Hilkasta: Ne lensivät tästä yli ja Minä odotan sinua. Niissä Hilkka kertoo maaseudun nuoren naisen elämästä sodan aikana Pohjanmaalla. Sarjan kolmannessa osassa Jäätyneet tiet (Reuna 2020) kertoja vaihtuu. Nyt nuori Anna kertoo Lapin sodasta 1944.

Sota Neuvostoliittoa vastaan on loppunut, mutta Suomen armeijan on vielä ajettava saksalaiset sotilaat Lapista. Lapin asukkaat saavat määräyksen: heidän täytyy lähteä pakoon, evakkoon, koska saksalaiset polttavat rakennukset ja piilottavat räjähteitä teille ja metsiin. Jäätyneet tiet kertovat Annan, hänen perheensä ja ystävänsä pakomatkasta Lapista Pohjanmaalle ja paluusta kotiin.

Anna kuvailee tapahtumia, mutta parasta on se, miten hän ilmaisee tunteita. Anna kertoo kodin jättämisestä ja vaarallisesta matkasta koskettavasti. Anna myös tiivistää tunteitaan:

”Elämä on kuin tie.

Se ei kulje aina pehmeää metsäpolkua.

Joskus se on jäätynyt ja kova.”

Annan perhe saa Hilkan luota turvapaikan sodan ajaksi. Kirja kertoo myös siitä, minkälaista evakoilla on asua vieraiden kodissa. Toisilla se onnistuu, toisilla ei. Hilkan luona kaikki on hyvin.

” – Vaikka elämä jatkuu toisenlaisena,

se voi jatkua silti hyvänä.

Elämään voi tulla myös

jotain uutta ja mukavaa.

Jotain sellaista, mitä ei olisi tullut,

jos tätä vaikeaa aikaa ei olisi ollut,

Hilkka sanoi.”

Selkokirjaan sopii, että juoni etenee selkeästi ja kirjan pituus on lyhyt. Kirjaan mahtuu silti monia tasoa, etenkin tunnetasoja. Tärkeitä aiheita ovat sodan ja evakkojen lisäksi ystävyys ja rakastuminen. Myös oman kotipaikan merkitys on tärkeä. 

Suoraan selkokielelle ei ole aikaisemmin kirjoitettu historiallisia romaaneita, jotka kertovat kotirintaman ihmisistä. Jo siksi Knuuttila on tehnyt merkittävän selkokirjasarjan. Kirjojen avulla kuka tahansa pääsee eläytymään aikoihin, jolloin oli kaikesta pulaa ja jatkuva pelko. Kirjasarja sopii myös koulukäyttöön, kun on tarve saada historia elämään.

Tapahtumat, ajatukset ja tunteet välittyvät Knuuttilan kirjoista kaikille, nuorista vanhuksiin. Eli kirja on hyvä esimerkki siitä, että selkokieli ei rajaa lukijoita vaan tekee lukemisen mahdolliseksi monille.

P. S. Sanna-Leena Knuuttila on myös kirjoittanut opinnäytteen selkokirjan kirjoittamisesta: tässä.

Sanna-Leena Knuuttila

Jäätyneet tiet

Reuna 2020

selkoromaani, sarjan kolmas osa

96 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Jenny Offill: Ilmastoja

Jos olet sirpaleisen havaintoproosan ystävä, Jenny Offillin romaani Ilmastoja (Gummerus 2020) houkuttanee sinua. Kirjaan voi heittäytyä vailla jäntevän juonen vaateita.

Kirjan kappalepalaset kertovat henkisestä ilmastosta, mutta kyllä ilmastomuutosasiatkin kaihertavat. Kertojahenkilö Lizzie toimii ilmasto-podcastaajan taustajoukoissa, ja pessimistinen suhtautuminen maailmanmenoon välittyy. Se on vain yksi juonne, toinen on addiktioihin taipuvaisen ja ahdistuneen veljen hyysääminen, kolmas leppoisa perhe-elämä, neljäs kirjastohommat, viides kulkeminen paikasta toiseen, kuudes satunnaiset havainnot, seitsemäs Trump-vaalien jälkeinen tunnelma ja niin edelleen. Hetkellisyys olkoon nimittäjä:

”On tärkeää pysyä valppaana, jotta huomaa ’ratkaisevan hetken’, sanoo viereisen pöydän mies treffikumppanilleen. Olen samaa mieltä. Ainoa ero on siinä, että hän puhuu valokuvataiteesta viime vuosisadalla ja minä puhun ihan kaikesta tällä vuosisadalla.”

Pidin Offillin edellisen romaanin Syvien pohdintojen jaosto kerronnan ekonomisuudesta ja tasoista, ja pidin siitä enemmän kuin tästä uutukaisesta. Offillin tarkka havainnointi viehättää silti edelleen, ja hänellä on silmää arjen absurdiudelle, kitkerälle huvittavuudelle:

”Myöhemmin lähikaupassa huumehörhöinen kaveri hokee: ’Minulla on vaikka kuinka paljon vaikka mitä.’ Mohan [kauppias] kysyy: ’Kuulehan veli, kerro mitä olet vailla?’”

Välillä koen hupiheitot väkinäisiksi, välillä ne toimivat. Virkistävää on, ettei oteta itseään liian vakavasti. Vaan entä tämä pirstaleisuus? Yleensä olen sen ystävä. Nyt oudosti innostukseni laimenee. Perimmäistä syytä en tavoita, seuraavassa kuitenkin yksi.

Kirjan lievetekstissä mainostetaan, että Offill uudistaa kirjallista kerrontaa. Vaan ei ole Ilmastoja-romaanille eduksi, että luen sen heti Jussi Seppäsen romaanin Jussi Seppänen jälkeen. Aika samoin keinoin Seppänen ripottelee rosoreunaisia peilauksia, hetken havaintoja sieltä täältä. Offillia enemmän Seppänen pelaa autofiktiopeliä, mutta kummallakin välkkyvät humanismivalot: tuhon enteiden kanssa siis eletään hyvää toivoen. Mutta miksi mielikuvat Offillin kirjasta eivät jätä jälkiä, vaikka siinä on enemmän yhteiskuntatasoja kuin Seppäsellä? Seppäsen discopallopalasista jokunen raapii yhä.

Jenny Offill

Ilmastoja

suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2020

205 sivua.

Lainasin kirjastosta.

P.S. Ensimmäisen Offill-kirjan jutussani väitin kirjojen vaikuttavan toisiinsa. MOT.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

”Sinulla on discopallon katse, yhtä pirstaleinen. Sarveiskalvoissasi on röyhelöä kuin Rauman pitsiviikolla. Ei niillä näe laajoja kaaria. Mutta pieniä näkee ja vieläpä vinkeissä valoissa.”

Noin discopallo puhuu romaanin Jussi Seppänen (WSOY 2020) Jussi Seppäselle, ja samalla se kertoo minulle kirjan olemuksen. Ja kirjan on kirjoittanut Jussi Seppänen. Kirja on ehkä romaani tai juttusikermä Jussi Seppäsestä, ja se kertoo välkähteleviä pirstaleita Seppäsen esikoiskirjan julkaisusta eteenpäin.

Kirjassa on kehys: Jussi odottaa tietoa, onko hänellä kuolemantauti, eikä hän kerro tutkimuksista kenellekään. Diagnoosia odotellessa kertojan katse porautuu itseensä ja poukkoileviin tapahtumiin, listauksiin ja huomioihin; ”Tarinalla on alku, loppu ja sekava keskikohta.” Kepeys peittää pelkoa tulevasta, mutta kerronta saa minut hyvin pysymään olevassa:

”Tilanne muistutti elämääni: perkele lähestyy, mutta ei sitä mistään huomaa. Piti siis tarrata hetkeen, ymmärtää, että on yltäkylläistä.”

En silti oikein osaa sanoa, mistä kaikesta on kyse, mutta viihdyn sanojen asettelussa. Kerronnan kierous viehättää kovasti, samoin lauserytmi ja kiepautukset, joilla kertojan ajatukset järjestyvät todenoloisen ja villinvapaan välille. Helppo on uskoa tämä: ”Minähän rakastan sanoja enkä tekoja.”

”Hetkiä, joita kehystän.”

Eniten viehätyn siitä, mitä löydän kertojan huomioiden takaa. Ehkä hän huijaa minua, mutten piittaa siitä, vaan haluan uskoa hyvyyteen, hetkellisyyteen, vilpittömyyteen ja valonvälkkeeseen, jota kirja siementää sinne ja tänne. Eikä tuota pyrkimystä tai lukukokemustani voi muuten ilmaista kuin lainaten Jussi Seppäsestä:

”Yritin saada sinänsä positiivisesta asiasta valoisaa otetta.”

P. S. Muuten hyväntahtoisessa Seppäsen kirjassa kuvataan todella osuvasti Helsingin kirjamessujen HS-esikoiskirjahaastattelun sisältöä ja henkeä, ja kuvauksesta käyvät myös ilmi syyt, joiden vuoksi en vuosiin ole niitä katsellut tai kuunnellut. Vastapainona kiitoksia ei hiivistellä haastattelijoille, jotka saavat haastateltavan loistamaan.

Jussi Seppänen

Jussi Seppänen

WSOY 2020

romaani

190 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Tyttöjen ja naisten välinen ystävyys, siitä riittää ammennettavaa. Siksi aiheesta liikenee hyvin Susanne Maudelle, joka kuvaa kahden turkulaistytön kasvua aikuisiksi 1960-luvulta 1970-luvun loppupuolelle. Romaani Ennen kuin unohdat (Gummerus 2020) käsittelee sekä ystävyyden kestämistä että suurten salaisuuksien vaikutuksia elämään.

Kirjan kertoja Eeva ystävystyy lapsena:

”S niin kuin Sirkku.

En voi olla tuijottamatta.

Tyttö näyttää vähän linnulta. Sellaiselta ettei sitä kannata sulkea käsien suojiin, se voi vielä nokkaista.”

Eevan tasapainoinen, tavallinen perhe ottaa ongelmaperheeseen syntyneen Sirkun siipiensä suojaan. Tytöt jakavat kaiken, mutta sitten parikymppisenä tuleekin sellaista, jota ei voi enää jakaa. Silti Sirkku nokkaisee siitä osansa.

Nyt pähkäilen, kuinka paljon kerron juonesta. Päädyn siihen, etten paljasta koko kirjan oleellisinta asiaa. Romaanin nimeä Ennen kuin unohdat pohdiskelen, sillä romaani kertoo kuitenkin siitä, ettei voi unohtaa, ei koskaan – sittenkään, kun kykenee elämään eteenpäin.

Eeva kertoo puhtaasti omalta kannaltaan, hänen tunteensa ovat pinnassa. Aikuistumiseen liittyvät asiat kulkevat juonta pätkien siten, että väliin jää aikoja, joista Eeva ei kerro. Juonijännite säilyy mainiosti, vaikka puolivälin jälkeen toivon hieman jouduttamista. Eeva kertoo itseensä, Sirkkuun, äitiin ja rakkauksiin liittyvät asiat. Eeva ja Sirkku ovat kiinnostavia, eloisia henkilöitä, ja henkilökuvaus onnistuu psykologisesti.

Tarkat huomiot tilanteista ja tuntemukset siirtyvät sutjakkaaksi kieleksi, ja dialogi soljuu luontevasti. Etenkin ihastelen sitä, miten kerrontaan rakentuu tasoja. Esimerkiksi Eevan kohtaaminen siltojen rakennuksesta kiinnostuneen insinööriopiskelijan kanssa on sellainen, kun nuori mies sanoo siltakiinnostuksensa syyn: ”Että ihmiset osaa rakentaa tyhjän yli.”

Pidän Mauden esikoisromaanista monesta syystä. Siinä on oma ääni ja omanlainen ote, vaikka aiheet ovat tuttuja.

Raikkaasti romaani kertoo tyttöjen ja naisten seksuaalisuudesta ja kehollisuudesta aikana, jolloin luulemme, että alkoi seksuaalinen vapautuminen, mutta ehkäisyä ei juuri käytetä, ja jolloin aborttilaki muuttui. Seksistä ei paljon puhuttu, mutta Sirkku toteaa suoraan: ”Miks helvetissä panemisen pitää tuntua niin hyvältä.” Se kertoo myös siitä, mikä kaikki voi vaikuttaa haluun tai haluttomuuteen. Halusta voi seurata raskaus tai sitten ei, ja raskaanakin on haluja. Siitäkin romaanista voi lukea.

Mietin paljon romaanin sisaruusteemaa, sellaista, joka ei edellytä yhteisiä vanhempia. Eevan ja Sirkun suhde jännitteineenkin kertoo siitä arvosta, että on ihmisiä, joihin sitoo yhteinen historia. Sillä voi selvitä pahimmista, jos niin antaa tapahtua.

”Oikeastaan haluaisin soittaa Sirkulle. Haluaisin soittaa ja kertoa, että kun vedän leikkauskäsineet sormiini, minusta tulee samalla vähän enemmän, siltä se tuntuu, ja aina silloin, hetken, ajattelen isää.

Sirkku tietäisi mitä se merkitsee.

Se seisoi eilen kadulla edessäni, ja sen takissa oli vihreällä pohjalla ruskeat napit, nappien välissä kangas rakoili vatsan päällä. Se on raskaana, ne asuvat lähellä meitä, ja se sanoi, että sillä on ollut ikävä.”

Susanne Maude

Ennen kuin unohdat

Gummerus 2020

romaani

364 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta; kirja ilmestyy 21.9.2020.

(Minä niin toivoisin, että tästä kirjasta tehtäisiin tv-sarja. Minulla on jo roolitusehdotus: Eeva (Satu Tuuli Karhu), Sirkku (Anna Airola), Matti (Olli Riipinen), Lasse (Paavo Kinnunen).)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kristina Carlson: Eunukki

Kristina Carlsonin lyhyt romaani Eunukki (Otava 2020) on kunnianosoitus elämälle. Kirjassa kertoo vuonna 1120 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt eunukki, joka ilmaisee lähestymistavan: ”En puhu, ajattelen vain.”

”Kaikenlaista voi suustaan päästellä. Viisasta ja tyhmää.”

Voisi ajatella, että elämää ja kuolemaa vatvova vanhus harhailee sisäisessä puheessaan summamutikassa. Tunnen kuitenkin tarinoinnin tarkoituksenmukaisuuden, samanarvoisuuden eetoksen, vaikka eunukin kuvaama (ja meidän) maailma täyttyy eriarvoisuudesta. Valta ja taloudellinen eriarvoisuus vaikuttavat yksilöiden elämään ja valintoihin, ja eunukki on siinä suhteessa uhri. Hän on asemaa vailla, välitilan henkilö, eikä hän ole mies eikä nainen. Välitilaa muistuttaa myös kerronta: eunukin pulinassa sekoittuvat arkipäiväisyydet, muistot, mielleyhtymät ja aforismit.

”Ajattelen omia ajatuksiani eikä kukaan ajattele minua.”

Poimin tiiviistä romaanista useita teemoja, etenkin nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema. Rakkautta voikin lähestyä epätavallisesta kulmasta, sillä eunukilla ei ole mahdollisuuksia perinteiseen lihalliseen rakkauteen tai rakkauteen jälkeläisiä kohtaan. Silloin vaalitaan tunteita elämään itseensä tai ystävään, ystäviin. Sen sijaan kuolema on kaikille sama, lopullinen luopuminen. Siinä ehkä lohduttaa ajatus jokaisessa lymyävästä, näkymättömästä kuolemattomuussikiöstä. Silti perimmäistä yksinäisyyttä ei voi kukaan välttää.

”Ajattelin, ettei kannata koko elämäänsä kielen päällä kuljettaa.”

Karlsonin kirjasta voisi poimia kymmeniä hienoja kiteytyksiä. Loppusivu vahvistaa tunnetta, että vaikutteita kirjaan on kerätty vanhasta kiinalaisesta kirjallisuudesta. Miksi siis vuonna 2020 tarvitaan suomalainen versio? Siksi että on paljon, mikä ei ihmisessä tai maailmassa muutu mutta josta täytyy muistuttaa – jota täytyy muistella ja muistaa.

” – – muisteleminen on tulevaisuudelta varastamista.”

Eunukki on kirkasta tekstiä. Joitain huutomerkkejä haluaisin väistellä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja sen tuomista rauhoittumisen hetkistä. Etenkin pidän arkisen ja ajatelmallisuuden vaihtelusta. Pelkään kyllä, että eunukin hiljainen tarinointi voi nopeasti unohtua muun proosatarjonnan pauhussa. Silti: mielelläni valitsen lukemistoni lomaan tällaista lyhyttä pysähtymisproosaa.

”Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin, jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan.”

Kristina Carlson

Eunukki

Otava 2020

pienoisromaani

44 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Delia Owens: Suon villi laulu

Otsikon nähtyäni ailahti: onpa kaunis nimi kirjalle, Suon villi laulu (WSOY 2020). Sitten silmäilin taustatietoja, joiden mukaan kirja on jenkkimenestys ja siirtymässä leffaksi, vaikka odotukset kirjalle eivät olleet järin suuret, osin kai siksi, että esikoiskirjailija Delia Owens on eläkeikäinen biologi.

Ennakkoon arvuuttelin, olisikohan tässä romaanissa jotain suohon liittyvää myyttistä alisen-ylisen rajapintaa, unohtumatonta, tajun ylittävää, mieltä kiertävää. Ei, sitä ei Owensin romaani minulle tarjoa vaan parhaimmillaan konkreettista soista miljöötä. Romaanin hienot kuvaukset marskimaasta ja rämeisestä maisemasta meren pohjukassa ihastuttavat minua. Niissä biologi-kirjailijan tarkkanäköisyys tulee oikeutetusti esille.

”Laguunissa haisi yhtä aikaa sekä elämä että kuolema, toivo ja tuho kietoutuivat orgaanisesti yhteen. Sammakot kurnuttivat. Hän katseli alakuloisena, miten tulikärpäset kirjoivat yötä. Hän ei koskaan kerännyt niitä purkkiin; elävistä olennoista oppi enemmän, kun niitä ei pane purkkiin.”

Luontoyhteys liittyy kiinteästi romaanin päähenkilöön Kyaan. Olosuhteiden pakosta asuinmökin suoympäristö on hänelle ainoa kiintopiste elämässä, ja silloin eläinten, eliöiden ja luontoilmiöiden seuraaminen ja tallentaminen antavat merkityksen yksinäiseen elämään. Monesta syystä eristettynä ja eristyksissä Kya saa oppinsa ihmissuhteisiin luonnonvalinnasta ja luonnosta kuten tulikärpäsistä ja rukoilijasirkoista. Eihän se anna inhimillisesti hääppöistä kuvaa esimerkiksi sukupuolisuhteista tai keinoista suojautua hylkäämiseltä tai peloilta.

Romaani etenee pitkälti kahta aikatasoa vuorotellen, eli samalla kerrotaan Kyan kasvutarina 1950-luvulta lähtien ja paikallisen komistuksen kuolinsyyntutkinta 1969. Kya tunnetaan seudulla nimellä Rämelikka. Tytön masentunut äiti jättää perheen, alkoholisti-isä häviää jonnekin, ja sitä ennen vanhemmat sisarukset ovat karanneet omille teilleen. Alle 10-vuotias tyttö jää erakkona selviämään omin päin. Se ei ympäristöä erityisesti kiinnosta, koska kyse on valkoisen roskaväen jälkeläisestä. Tyttö on kuitenkin välkky ja lahjakas, kasvaessaan kaunistuu ja harjoittaa taiteilija-tutkija-ominaisuuksiaan. Ja rakastuu kahdesti – pettyy yhtä monesti.

wp-1598166901072.jpg

Siispä se juonesta, jossa on minulle liikaa jenkkihenkistä ilmeistä tunteisiin vetoavuutta. Miksei riitä rämelikkuus, miksi erityislahjakkuus runovärssyineen? Miksi susilapsityyppistä selviytymisromantisointia? Miksi tyttökirjaklisee lapsuudenystävyysrakkaudesta?

No, onhan Kyan kauhistuttavassa heitteillejätössä ja pärjäämiskeinoissa päivittelemistä. Silti tökkivät ulkonäköihailut ja päähenkilön kiitetyksi luontokirjailijaksi päätyminen. En ole amerikkalaisten oikeussalikuvausten ystävä, enkä tälläkään kertaa alkanut niitä kaveeraamaan. Rikostutkinnan uskottavuus on niin ja näin, ja samaa voin sanoa muusta. Myönnän kyllä auliisti Owenin onnistuvan luonnehtimaan kipeästi yksinäisyyden ja pettymyksen karvaita kokemuksia.

”Kuu jos joku ymmärsi yksinäisyyttä.
Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.”

Jotain siis jää kirjasta puuttumaan. Tulee myös tunne, että kirja oli saatava kiireellä päätökseen ja Kyan elinkaari kasaan loppuylläreineen. Kyllä Suon villi laulu on juoneen ja henkilöön viihteisen vetävästi vievä, ja siksi uskon monen tempautuvan erikoisen kasvutarinan kipukohtiin, rakkaussuruihin ja murhatutkinnan jännitysmomentteihin. Ja pystyn hyvin kuvittelemaan, miten notkeasti kirja taipuu elokuvaksi.

Delia Owens
Suon villi laulu
suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2020
285 sivua eKirjana.
Luin Bookbeatissa.

Muualla: Leena Lumi, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Keväällä kuuntelin Antti Holman äänipakinoita oopperasta. Naureskelin. Nautin siitä, miten henkilökohtainen, aihe, tieto ja sananasettelunäppäryys muodostavat omaperäisen kokonaisuuden. Olen huvittunut myös Holman neuvonta-podcastista ja YouTube-videoista.

Eli fanitan juuri sitä helppoheikkistä mediapellehahmoa, jota kirjan Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020) ”Antti Holma” vihaa. Kirja luokitellaan romaaniksi ja elämäkerraksi. Olen väsynyt autofiktiosta vääntämiseen, joten olkoot minun puolesta totta tai ei, vaikka moni juttu voi tuntua mediasta ennestään tutulta tai avoimelta tilitykseltä. Menkööt samaan syssyyn vielä kirjan muuntautumiskykyiset henkilöt Saatana ja Jumalakin. Mutta autofiktiostakin kirjassa heitellään:

”Otto kertoi viime viikolla osallistuneensa kirjallisuustapahtumaan pienkustantamon markkinoinnissa työskentelevän hoitonsa kanssa ja järkyttyneensä siitä, että paneelissa oli ollut kaksi vastajulkaissutta YouTube-tähteä ja joku hänelle tuntematon nuorisoidoli puhumassa autofiktiosta, vaikkei yksikään heistä edes tiennyt, mitä termi sisältää tai voi sisältää.”

Holman kirjassa vilisee lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemuksia, ystäviä, seksikumppaneita ja työasioita. Se kertoo kirjoittajan tekstintuottamiskammosta, urapettymyksestä, pakoilukeinoista ja pitkälti alamailla haahuilevista mielialoista. Erilaiset pelot ja häpeät painavat, eikä itseironia eikä komiikantaju peitä haurautta. Kirjassa vuorottelevat herkkyys, hulvattomuus ja tympeys. Kyynisyyttä huokuva henki kirjan loppua lukuunottamatta kertoo joko kertojan masennuksesta tai muusta. Roisius on välillä itsetarkoituksellista, ja kerronnan poukkoileva hapuilevuus joko harkittu tehokeino tai muuten kertojan sisäisen kaaoksen aito kuva. Joka tapauksessa: Holman katse itseensä ja ympärilleen on pitkälti armoton.

Kirjassa on kaari, harkittu rakenne, mutta monet luvut toimivat myös pakinanomaisesti. Äänikirjaksi se myös sopii, koska kirjailija lukee tekstiään paisuttelematta mutta sopivasti sävyttäen. Ja itse asiassa kirjassa on sellaista, mihin kertoja on tähdännyt, mutta minkä hän omista teksteistään kieltää ja myöntää:

”Kirjoitan, että hänellä on uskomaton taito olla banaali ja ylevä yhtä aikaa ja että olen tavoitellut jotakin vastaavaa aina, mutta jäänyt jumiin alatyyliin ja keskeneräisiin ajatuksiin.”

Alkupuoli naurattaa niin, että kuuntelu ulkoilun aikana saattaa näyttää ulkopuolisesta siltä, että tasapainoton henkilö siinä hörähtelee häiriintyneesti. Kirja kipeytyy ja vakavoituu loppua kohti, joten loppupuolen rakkauskirjetyyli lämmittää. Muikeasti loppuratkaisu paljastaa kertojan homohäpeän alkujuuret, mikä samalla perustelee paljon muutakin: Holman totuuksiin sotkeutuu vilkas mielikuvitus. Se on kirjan voima vetävän verbaliikan ohella. Ja lempeä lopetus.

Antti Holma

Kaiki elämästä(ni)

Otava 2020

elämäkerta/romaani

äänikirjana 8 t 23 minuuttia, lukijana Antti Holma.

Kuuntelin BookBeatissa. Sain myös kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Anni Kytömäki: Margarita

”Hän seisoo joen pohjalla kaltaistensa joukossa, mutta kukaan ei auta. Kuoren suojassa jokainen on omillaan.”

Näin katsotaan pinnan alle jokisimpukkaa Anni Kytömäen romaanissa Margarita, mutta samoin voi kuvailla kirjan kolmea keskeistä henkilöä. Kytömäki kuvaa jälleen taitavasti sisuksistaan herkkiä henkilöitä, jotka ovat kasvattaneet vuosirenkaita suojakseen selviytyäkseen ihmisten joukossa. Yhden särkee kuitenkin sota, kahteen syntyy säröjä menetyksistä.

”Älä luovuta, käsketään kaikkialla, lapsesta asti, rauhassa ja sodassa, vaikka luovuttaja voi lopulta olla rohkein.”

Eli Kytömäki on kirjoittanut henkilövetoisen romaanin, jossa ihmisen ja luonnon suhde on yhtä hauras ja riskialtis kuin on ihmisen elämä ja osa muiden joukossa. Kirja pistäytyy sota-ajassa, mutta lähinnä elämää kuvataan 1950-luvun alkupuolella metsäluonnossa, pienessä kauppalassa ja isossa kaupungissa. Ajankuva vakuuttaa, ja herkkävaistoinen verbalisointi ympäristöstä sekä henkilöiden tuntemuksista ja toimista on jo tavallaan Kytömäen tuotemerkki. Ja laadun tae.

Margaritan kolme henkilöä kertoo erikseen minämuodossa, ja lukija löytää vähitellen heidän hennot, sattumanvaraiset yhteytensä toisiinsa, tai lähinnä yhteydet Senni Margaretaan, joka on romaanin päähenkilö. Kolmekymppistä naista kutsutaan tytöksi, ja siihen on syynsä. Hän on tavallaan jäänyt tyttöyteen: isän on kuollut sodassa, tytär tuntee isävainaan läsnäolon ja jatkaa isän hieroja-ammattia, ja miestään sureva leskiäiti hyysää aikuista tytärtään. Mitä Sennin täytyy kokea päästääkseen irti menneistä, luovuttaakseen?

En ruodi kirjan kahta kertojamiestä tai heidän rooliaan romaanissa. Tärkeitä he ovat kokonaisuuden kannalta, mutta välillä luin kärsimättömästi odottaen aina Sennin osuutta. Sen sijaan nostan kirjan neljännen ”henkilön”: Sennin toinen nimi viittaa latinankieliseen jokisimpukan lajinimeen margaritifera margaritifera. Yhtä paljon kuin romaani kertoo Sennin elämästä, se kertoo tehometsätalouden ja luonnonsuojelun vaikeasta sovittamisesta toisiinsa. 

Jokisimpukka on romaanissa kirjan osien ”välihenkilö”, jonka vaiheita kuvataan; se on sekä konkreettinen uhanalainen laji että symboli. Ilman koskematonta metsää ja jokea ei (simpukan) elämä jatku. Ja sitten tämä: ilman kipua ei synny helmeä. Jos simpukoista etsii helmeä, on tuhon oma – sekä simpukka että sen avaaja. Lisäksi jokainen kantaa kivun kasvattamaa helmimöykkyä sisällään kuin simpukka. Väkisin ei sitä saa avata vaan:

”Raotan kuortani, ja vesi soljuu lävitseni. Kuin itsestään pallo vierähtää pois ja katoaa joen vatsaan.”

Romaani käsittelee elämän jatkuvuuden riskejä (ihmis)elämän kannalta: sodan katkaisemia elämänkaria, raskautta, jossa äidin elimistö hylkii sikiötä, pakollista ja vapaaehtoista lapsettomuutta, sairauden (kirjassa polio, tänään sen tilalla voi olla korona) armottomuutta. Elämän jatkuminen muodossa tai toisessa on kuitenkin romaanin toivon sanoma, ja sen rinnalla sattumanvaraisuus näyttelee romaanissa ja elämässä oleellista roolia.

Margarita ei vaivuttanut minua sellaiseen transsiin kuin Kultarinta ja Kivitasku, mutta se on täyteläinen romaani, joka pakottaa lukemaan ajan kanssa, ajatuksella. Romaanin rakenne toimii, ja intensiteetti lisääntyy loppua kohti. Kielen kauneus häikäisee. Joskus kuvailutiheys jopa sokaisee, joskus selittää liikaa. Jotkut yhteensattumat saavat nikottelemaan, mutta kerronnan varmus saa nielemään kaiken. Silti välillä noin 600 silkinohutta, mahdollisimman ekologista sivua tuntuu turhan runsaalta.

Kirjavaikutus on monitahoinen. Minut Margarita vie syvälle myös omaan taustaani. Isäni palasi parikymppisenä rintamamiesveteraanina siviiliin, ja köyhänä, tilattomana nuorena maalaismiehenä ainoa ansaintakeino löytyi metsästä. Hän säästi vuosia metsätyöansioistaan, että pystyi 1950-luvun alussa kouluttautumaan metsätyönjohtajaksi. (Minä synnyin paljon myöhemmin.) Tunnistan rauhaa rakastaneesta isästäni hennon ailahduksen kirjan Mikosta. Isäni siirsi minulle rakkauden metsään, ja siksi tunnistan isävainaastani suoraan samaa ristiriitaa kuin kirjan metsänhoitaja-Antissa (joskin Antti on yläluokkaa ja korkeakoulutettu): metsä on ollut hyvinvointivaltioksi kehittyvän Suomen tärkein luonnonvara ja samalla elinkeinona luonnon vaara.

Mutta takaisin Margaritaan, joka aukaisee kuoriaan eli paljastaa henkilöistään ja joka välistä sulkee kuorensa eli jättää kertomatta. Löydän romaanista sellaista, mitä en mistään ennen, esimerkiksi orgastisen jokisyleilyn. Yhteys luontoon on muutenkin elämyksellistä ja voimallista. Kirjan loppu on kerrassaan kaunis ja sanomallisena tehokeinona mieleen painuva. Ja viimeisen sivun luettuani seuraavan yön näin unia, joissa sodan särkemä nuori mies näyttäytyi ja täydensi niitä romaanin kohtia, joita ei minulle kerrottu.

Anni Kytömäki

Margarita

Gummerus 2020

romaani

582 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kansainvälinen lukutaitopäivä 2020 selkosävytyksin

Lukutaidolla on merkitystä esimerkiksi hyvinvoinnin ja tasa-arvon kannalta. Koska se ei ole itsestäänselvyys, vuosittain vietetään 8.9. kansainvälistä lukutaitopäivää

Miten lukutaito liittyy selkokieleen?

Mediaa seuraavat tietävät, ettei toiminnallinen lukutaito ole Suomessakaan itsestään selvää. Peruskoulusta lähtee omille teilleen liian iso porukka, joiden lukutaidolla ei selvitä toisen asteen koulutukseen tai koulutuksessa. Vähemmän julkisuudessa näkyy se, että 11 – 14 %:a Suomessa asuvista tarvitsee selkokieltä, siis helppoa kieltä, jossa sanasto, rakenne ja sisältö on helpompaa kuin yleiskieli.

Selkokielen tarve, käyttö tai tarjonta ei tarkoita sitä, että kieli siitä köyhtyy tai halu ponnistella ja kehittyä vähenee. Se tarkoittaa sitä, että sekä informaatiota että taide-elämyksiä on myös kielellä, joka ei syrjäytä vaan lisää osallisuutta. Silloin kielenkäyttäjän itsetunto kohenee ja hän kiinnostuu lukemaan lisää – tilanteen, tarpeen ja taitojen mukaan selkoa tai muuta. 

Selkokirjojen tarve ei ole sanahelinää

Minulle tämä ei ole vain sanahelinää. Lähes viikottain keskustelen syntyperäisen tai maahan muuttaneen suomalaisen nuoren tai aikuisen kanssa, joka on ohjauksessani lukenut selkokirjan. Väsymyksen, kiireen, lukivaikeuden tai suomen kielen taidon vuoksi hän on valinnut niin, ja poikkeuksetta hän yllättyy iloisesti. Hän lukee kirjan alusta loppuun, jakaa sen kanssa tunteita ja ajatuksia sekä saa jaettua niitä myös minun kanssani. Suuri osa hämmästyy ja kysyy, miksi hän ei ole saanut tietää aikaisemmin, että on tällaisia kirjoja: selkokirjoja.

Selkokirjoja on kirjoitettu suoraan selkokielelle, tai aikaisemmin ilmestyneitä ”tavallisia” kirjoja on muokattu eli mukautettu selkosuomeksi ja -ruotsiksi. Tietoa selkokirjoista saat lisää esimerkiksi Selkokirjatietokannasta tai Selkokeskuksen sivuilta, jotta löydät uutuuksia tai aiemmin ilmestyneitä kirjoja kiinnostukseen ja ikään sopivasti.

Jos haluat lukea blogijuttuja selkokirjoista, niitä on esimerkiksi blogissani, klikkaa kategoriaa selkokirja. Osan jutuistani olen kirjoittanut yleis-, osan selkokielellä. Ilokseni muissakin blogeissa silloin tällöin näkyy selkokirjajuttuja. Englanniksi suomalaisia selkokirjoja esittelee blogi Selkokirjat in Rewiew.

Selkokirjailijana

Voin tituleerata itseäni selkokirjailijaksi. Olen kirjoittanut selkorunoja, -novelleja ja -romaanin sekä mukauttanut muutaman klassikon. Lukutaitopäivän kunniaksi tein pariminuuttisen esittelyvideon selkotuotannostani. Ole hyvä: tässä.

Lukutaidon puolesta tänään

ja muina päivinä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, omat, Selkokirja

Satu Leisko: Koti Suomesta

Satu Leiskon kirjassa Koti Suomesta (Avain 2020) kertoo kahdeksan nuorta, minkälaista on muuttaa lapsena tai nuorena Suomeen. Aikaisemmin Leisko on kirjoittanut kirjan Tulin Suomeen aikuisista maahanmuuttajista, mutta nyt on nuorten vuoro. Lainaan kirjoittajaa: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” 

Leisko on haastatellut kirjaan nuoria, joilla kaikilla on erilainen tausta ja kulttuuri sekä eri syyt muuttaa Suomeen. Kirjan nuoret ovat 18 – 28 -vuotiaita. Tarinoissa korostuu muutama asia: suomen kielen oppiminen, opiskelu, työllistymistoiveet, harrastukset ja ystävät. Jos joku niistä puuttuu, elämä uudessa kotimaassa on vaikeaa. Kirjassa on rohkaisevia esimerkkejä. Kaikki kirjan henkilöt ovat löytäneet paikkansa uudessa maassa, ja heillä on tavoitteita.

”Mielestäni suomea kannattaa opiskella

mahdollisimman nopeasti,

sitten kun on muuttanut Suomeen.

Sen jälkeen kaikki järjestyy.

On paljon helpompaa päästä kouluun ja töihin

ja sitten voi olla itsenäinen.”

Kirja muistuttaa, ettei mikään ole itsestään selvää. Esimerkiksi kaikissa maissa tytöt eivät saa harrastaa tai koulu ei ole ilmainen. Jollekin lumi on niin uusi asia, että sitä voi luulla jäätelöksi. Syksyn ja talven pimeys ja kylmyys voivat olla sokki, mutta se vähenee, kun rinnalla on läheisiä ihmisiä. Se ei silti tarkoita, että perhe olisi aina kasassa, kaikki perheenjäsenet voisivat hyvin tai olisivat elossa.

Palaan tähän: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” Nyt he saavat, ja toivottavasti heitä kuunnellaan. Toivon, että kirjan lukevat valtion ja kuntien virkamiehet, suomen kielen koulutuksista päättävät, opettajat, suomalaisnuoret ja heidän vanhempansa. Vain kahdeksasta tarinasta voi jo päätellä, minkälaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi kotoutuksessa ja koulussa.

Nuorten kuuleminen ei jää nyt siitä kiinni, etteikö heidän puhettaan ymmärrä. Selkokielinen kirja on sujuvaa, helppoa suomea. Siksi kirjan lukeminen sopii myös suomen kieltä opetteleville nuorille ja aikuisille, vaikkei kirjan kieli olekaan helpointa selkosuomea. Uskon, että kirja antaa vertaistukea ja voimaannuttaa.

Selkokielen tärkeyttä osoittaa hienosti yksi kirjan kohta. Tai se osoittaa sen, miten tärkeää selkokielen käyttö olisi. Mitä kertoo hallinnon kielestä se, etteivät vastaanottajat ymmärrä päätöksiä?

”Maahanmuuttoviraston viestissä luki,

että en voi enää käyttää maahanmuuttajan

oleskelulupaa.

Koska luin viestin tosi nopeasti,

luulin, että se tarkoitti negatiivista päätöstä.

Mutta oikeasti se tarkoitti,

että en enää tarvitse oleskelulupaa.

Sillä Suomen kansalaiset eivät tarvitse sitä.”

Satu Leisko

Koti Suomesta. Nuorten maahanmuuttajien tarinoita uudesta kotimaastaan.

Kuvat Laura Oja

Avain 2020

139 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Heli Laaksonen: Ajopuujalka

Elämyksellisiä Kirjan päiviä 7. – 13.9.2020! Kirjakauppaliitto tarjoaa sinulle kylkiäiskirjan, kun ostat 15 eurolla luettavaa. Tarjous sulostuttaa nyt syksyä, koska koronakevät lakastutti huhtikuussa Kirjan ja ruusun päivän.

Kirjaostoksen kaveriksi kaupasta saa kirjaviikolla Heli Laaksosen pienoisromaanin Ajopuujalka. Siinä rekkamiehet Eki ja Paki odottelevat Tallinnan tunnelin avautumista ja tutustuvat valloittavaan naisoletettuun, Kaneen. He kolme puhuvat lounasta, porukassa käy myös pohjanmaata, savoa ja tulevaisuuden fingelskaa puhuvia. Eläväisen puhekielisen dialogin väliin kirjan minäkertoja Paki pakisee yleiskieltä.

Laaksosen kirja on siten kielellinen hybridi, sellainen, jossa voi riemuita verbaalista monimuotoisuudesta. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu pääasiassa runoja ja draamoja, ja niiden vaikutus näkyy hyvin pienoisromaanissa. Ajopuujalka on näytelmähenkinen, ja siinä on runomuotoisia tunnelmalisäyksiä.

Kylkiäiskirja on hupailu, ehkä voisi luonnehtia myös aikuissaduksi. Siinä saa iloita irrottelusta. Ajopuujalka-nimi saattaa viitata puujalkavitseihin ja niiden ajopuun lailla liikkuvaan luonteeseen. Siksi kirjassa on hauskuttavaa sanailua, joka paljastaa kirjan henkilöiden erilaisia luonteita. Esimerkiksi Eki vaikuttaa iloluontoiselta vitsailijalta ja Paki pessimistiseltä skeptikolta.

– Mul o ollu nousujohteine ura, kehun.

– Aha? Eki nostaa lyhyen kulmakarvansa.

– Ens mää kannoin hualiani repus, sit vetolaukus, takaritsal, peräkontis, nyy painan jo täysperävaunuyhristelmäl suruje mäkke ylös ja ens vuan avata uus murheitten keskusvarasto, selostan.

– Et sä ennemmuinoon nuan patamusta ollu, vaikka sookkin aina ollu pikkuusen krätyynen, Felix tökkää minua tietämättään kipeään paikkaan.

Laaksosen tuotannossa minua on aina viehättänyt se, että siinä on monia puolia. Viihdyttävyys ei peitä sitä, että elämän tummat puolet vaikuttavat. 

– Se kysys, et voik murheet väistä suremal ne valmiiks etukätte. Ja mää sanosin sil et ei.

Tärkeintä mielestäni Ajopuujalassa on kaikenlaisen moninaisuuden salliminen. Kirjassa on paljon rakkautta ja sitä, mikä sen olemus on: omistautuminen, vapaus, riippumattomuus – vai mikä? Sen saat selvittää, ja senkin, miten näennäinen vaivattomuus kätkee muuta.

– Käsitäks, kuin pal mun on täytyny tehrä elämäs töit sen ette, et olen ittenäni pysyny? Kane nostaa leukaansa.

P. S. Heli Laaksosen somea seuraavat ovat jo tutustuneet jouluvävyihin Eki ja Paki. Vinkkaan: kirjasta saa selville, miten jouluvävyura lähti käyntiin.

Heli Laaksonen

Ajopuujalka. Pienoisromaani

Kirjakauppaliitto 2020.

136 sivua.

Sain kylkiäiskirjaksi kirjakaupasta.

Kirjaostokseni kylkiäisineen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan sivujen tekstit näyttävät kantikkaanlyhyiltä, yhden tekstikappaleen proosapätkiltä, mutta kyllä Omantunnon asioita (Siltala 2020) runoja tarjoaa. Joka tekstisivulta luen järkeenkäypiä lauseita ja virkkeitä, jotka liittyvät toisiinsa mutta äkkinäisesti liitävät toisaalle. Niistä on vaikea poimia esimerkkejä, sillä lauseet vaativat toisensa lähelleen vaikka olisivat näennäisesti ajatuskuluiltaan kaukana toisistaan. Ihan kuin ihmiset ja eri ajanjaksot. Pätkäisen silti (eivätkä rivit tässä asetu samoin kuin kirjassa):

”- -. Ystäväni sanoo, että taika tulee, kun sitä tarvitaan, yleensä hän tarkoittaa tietoa. Ripustan sähköpostini laaksoon tai metsään, rantaan, jossa lamppu syttyy itsekseen veneen kannella ja avaa reitin. Missä tahansa hän on, eräänä päivänä hän kulkee taas tästä.” (s. 43)

Sitaatti on kokoelman toiseksi viimeisestä osasta ”Ystäville”. Kirjassa on myös osat ”Vauvoille”, ”Saarelle”, ”Rakastetulle” ja ”Menneille”. Sijamuodon valinta viehättää minua: runot osoitetaan joillekin mutta kohdentamatta tiettyyn tai nimettyyn. Niin minäkin voin ottaa niistä osani. Ja siten runoista, joissa voi olla vaikka miten paljon runoilijan tai runojen puhujan omakohtaisuutta, tulee yhteisesti jaettavaa. Eli minulla ei tarvitse olla juuri nyt vauvaa tai likeistä rakastettua, ystävää, isän kuolemaa tai elämää saarella. Sellaista on runous, jakamista.

Huotarisen kirjan runojen täyteläisyys vaatii minulta monta lukukertaa, ja joka kerta saan niistä erilaisia ajatuksia. Yksi tunnelma seuraa minua kuitenkin kerrasta toiseen: jatkuvuus. Sitä on sukupolvissa, sitä on ajassa: ”Kun katson lasta, ikävöin hänen isoisäänsä, sitä tarkoittaa liikkua ajassa, jota ei ole olemassa.” (s. 8) Jatkuvuudesta, suhteellisuudesta ja mittasuhteiden laajenemisesta lisää: 

”- -. Uskon, että kun puhutaan kohtalosta, tarkoitetaan luontoa, kun puhutaan jumalasta, tarkoitetaan kaikkia ihmisiä yhdessä. Koko maapallo on saari avaruudessa, ympärillä mustaa vettä.” (s. 22)

Suosikkirunojani tällä lukemalla taitaa olla osassa ”Menneille”. Minuun vetoavat aina muistikuvat, menneiden vaikutukset ja niiden suhteuttaminen nykyiseen. Nautin, miten Omantunnon asioissa asiat ja sanat yhdistyvät ja yllättävät, siitäkin, miten arkisuus, ajatusavaruus ja tosissaan olo vaan ei tosikkomaisuus yhdistyvät. Nautin myös kirjan selailusta, siitä, miten satunnaisellakin lukemisella virkkeiden sisältöjännite iskee. Ja lisäksi nautin kirjan hypistelystä, retrohenkisen kannen kohokuvion silittelystä.

Vilja-Tuulia Huotarinen

Omantunnon asioita

Siltala 2020

runoja

67 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Jari Järvelä: Klik

Valokuva(us) voi viedä sielun. Niin uskovat jotkut alkuperäiskansat, mutta ei se ajatus ole poissuljettu kuvauksen ammattilaisiltakaan. Kuvaaja voi myydä sielunsa täydellisestä klik-hetkestä. Kuvista voi myös lukea niin kohteen kuin kuvaajankin sielunmaisemaa. Sellaista minä luen Jari Järvelän romaanista Klik (Tammi 2020).

”Minä elän vuotta yksi, sen ensimmäistä päivää. Päivää jolloin minulla on kamera.”

Järvelän romaani yhdistelee taiteilijaromaania vaellus-, seikkailu- ja veijariromaaniin. Se on myös vaihtoehtohistoriaa ja sitä, miten sivullinen on osallinen. Varsinainen veijari tämä Iris, päähenkilö, jolla on valokuvaukseen osuva etunimi, silmään sopiva. Iriksen päiväkirjatyyppinen tarinointi etenee 1920-luvulta näihin päiviin, ja selviää, että hän on elänyt eurooppalaisen 1900-luvun merkittävimmät hetket linssin takana huipputaiteilijoiden seurassa. 

Selviää, että merkittävimmät Henry Cartier-Bressonin ja Robert Capan kuvat ovat Iriksen ottamia. Se on vain jäävuoren huippu siinä, miten tämä suomalaisen terveysalaperheen hylkäämä lyhytkasvuinen perillinen seikkailee halki vuosikymmenet maailmalla ja keitä hän kohtaa. Kirja käy läpi taidehistorian tähtien kavalkadia yllättävästi ja viihdyttävästi.

”Otan kuvia hajoavasta maailmasta ympärilläni.”

Kirjassa on kevyehkö ote, vaikka se kumisee vakavia asioita. Esimerkiksi Espanjan sisällissodan ja etenkin Normandian maihinnousun tapahtumien kuvaus ei sodan kauhuja kaihtele. Lisäksi kirjassa on lukuisia hienoja väläyksiä, jotka näyttävät ihmisen ja maailman, historian ja luonnon suhteita. Nimenomaan väläyksiä – ja sehän sopii valokuvausteemaan.

En lue vain Iriksen elämästä, vaikka se onkin sadunomaisen kiehtova. En odota, että hänestä pitäisi syntyä täyteläinen henkilökuva. Eikä synnykään, salaisuuksia jää. Silti naisessa viiltää terävä särmä. Lähinnä näen Iriksen välikappaleena käsitellä tärkeitä teemoja. Nostan nyt vain yhden, sillä kirjassa on runsautta, josta jokainen voi valita.

Minuun osuu Klik-romaanissa eniten se, miten Järvelä tuo esille unohduksen. Maailman menoon kuuluu se, että ihmiset, muistot, teot ja tulokset (kuten valokuvat) häviävät jäljettömiin. Ja on lukuisia unohtuneita naisia, joiden tärkeät teot miehet ovat pimittäneet ja omineet. Niistä kirja kertoo monta kirpeää esimerkkiä. Lisäksi unohdus voi olla monitasoista.

”Minä: Olen viime aikoina ottanut kuvia vain puista. Ja unohdetuista ihmisistä, joita kukaan ei enää tunne. Sinä et kuulu kumpaankaan ryhmään.

Nainen: Päinvastoin. Sovin kuvattavaksesi hyvin. Olen unohtanut kuka oikeasti sisimmässäni olen. Ja niin ovat unohtaneet kaikki muutkin.”

”Minun kuvani ovat minun elämäni, eivät teidän.”

Voin ihailla Järvelän kekseliäisyyttä ja kirjallista taitoa verbalisoida valokuvausta. En ole ihan varma päiväkirjamuodosta, joka lipsahtelee koko ajan muuksi, mutta toisaalta se ei häiritse, sillä kiinnostun siitä muusta: irtonaisista huomioista ja kohtaamisten dialogista. Ja intohimosta lajiin.

”Sanon, että joskus minusta tuntuu kuin kuvat olisivat ruumiinosiani, aivonpalasiani, sisäelimiäni, sormiluitani, henkitorven pätkiä, verisuoniani. sydämeni vasen kammio. En pystyisi unohtamaan yhtäkään kuvistani niin kauan kuin elän, ja sen jälkeen kun kuolisin, ruumiini voisi hyvin unohtua ja hajota.”

Taiteilijat ripotellaan tekstiin. Ensin vihjaillaan, jotta taidehistoriaa tuntevat voivat keksiä, kenestä on kyse. Sitten henkilöllisyys paljastetaan, jotta ei jää epäselvyyttä, kuka suuruus on nyt Iriksen polttopisteessä. Osin se toimii, aina ei yhtä luontevasti. Huomaan, että minussa välillä vaihtelevat riemu ja ”ei kai tämäkin tyyppi” -ajatukset julkkisten marssituksessa Iriksen luupin alle.

Olen jo maininnut väläyksenomaisuuden. Se miellyttää, se myös, minkälainen kaari kirjassa yhdistää Iriksen suomalaisen valokuvauksen uranuurtajaan ja hänen traagiseen kohtaloonsa, Signe Branderiin. Romaanin loppupuolella on monia minua koskettavia kohtia, myös kirjan loppu. Vai onko loppuja, unohtuvatko ihmiset, katoavatko valokuvat niin kuin me oletamme?

Jari Järvelä

Klik

Tammi 2020

romaani

335 sivua.

Sain kirjan kustantajalta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Reipasotteinen Reija on täällä taas! Anniina Tarasovan romaani Kuoleman kulissit (Gummerus 2020) jatkaa melko lailla siitä, mihin esikoiskirjassa Venäläiset tilikirjani päädyttiin. Reija on eronnut sulhostaan, venäläissäätö Konstantin vaivaa mieltä ja silmissä siintää työpesti takaisin Venäjälle.

Reija matkaa Kyprokselle uuden työpaikkansa pippaloihin, mutta ihan suunnitelmien mukaan ei työasia etene. Palkkaaja kuolee, työtilanne mutkistuu, ja sen suoristumista sotkee Reijan mielenrauhaa rikkovan miehen ilmestyminen samaan työpaikkaan. Romaanissa Reija sivuintressinään etsii murhaajaa, päätyönään selvittää yhden firman myyntikapasiteettia – ja heilahtelee tunteesta toiseen.

”Teki mieli kirota. Olin kämmännyt, ja sen lisäksi ajautunut hirvittä­vään umpikujaan, josta ei enää ollut poispääsyä. Jos lähtisin firmasta, kaikki kuvittelisivat että olin saanut potkut. Muutamien kuukausien työrupeama jäisi häpeäpilkuksi LinkedIniin.
En voinut edes kertoa Konstalle, että minua oli seurattu, koska mistä saatoin olla sataprosenttisen varma, ettei hän ollut järjestänyt asiaa? Teki mieli vaikeroida, pitää jotain kamalaa mouruavaa ääntä.”

Viihdehenkisesti jännitysjuoneen kuuluu sydämenasioita, mutta kirjan romanssirintamalla käydään lähinnä asemasotaa. Suhde Konstaan eli Konstantiniin vaikuttaa ehkä tyttökirjamaiselta: sille kiukutellaan, jota oikeasti halutaan.

Kuoleman_kulissitReijassa on virkistävää pitelemätön pätemistarve. Siekailematon kunnianhimo ja pyrkyryys on harvaa herkkua viihdekirjojen naisissa. Yleensä tällaiset tyypit ovat sivuhahmoja, joita halutaan näyttää negatiivisessa valossa. Reija riemastuttaa, sillä hän on touhukkuudessaan ärsyttävä, ällistyttävä, huvittavakin, ja väläyksittäin haavoittuvainen vaikkakin kätkee sen lähinnä räyhäämiseen.

Ystävyyskuvauksessa on särmää. Reijan paras ystävä Inna majoittaa Reijan nykykommuuniin, jossa naisten lisäksi asustaa Innan poikaystävä. Naisten suhteessa avoimuus ja salailu vaihtelevat, ja ystävyys on myös kilpailuhenkistä. Kumpikin suutahtelee, sitten he sopivat kunnes tulee taas uusi kiista.

Reijan kimurantti suhde isäänsä saa tässä kirjassa uutta valoa, ja tiedot kadonneesta äidistä lisääntyvät. Lisäksi Reijan venäläisyysvibat vahvistuvat:

 ”Oliko minulle alkanut muodostua oma eettinen, venäläisen nihilistinen koodistoni? – –
Olisi varmaan pitänyt joskus lukea Turgenevin Isä, äiti ja tytär. Venäjällä mikään ei ollut joko–tai.”

Kuoleman kulissit hyötyisi hienoisesta tiivistämisestä, ja varsinainen jännärijuoni etenee hitaasti. Siitä huolimatta ahmaisin liukkaasti verbalisoidun kirjan, vaikkei liike-elämän kuvaus kuulu ykkösintresseihini. Toisaalta on virkistävää lukea itselle vieraasta aihepiiristä ja etenkin ympäristöstä. Pidän Pietarin kaupunkia melkein yhtenä henkilönä, ja nautin kirjan kaupunkikuvauksista. Olen piipahtanut Pietarissa yli 10 vuotta sitten muutaman tunnin, ja visiitin lyhyys on jäänyt kaivelemaan. Pääsenpä sentään sinne näin kirjakeinoin!

”Minä palaisin aina uudestaan Pietariin.
Minun ei tarvinnut kuin kääntää päätäni, ja näin ulos. Ikkunan koristeellisten kaltereiden läpi näkyi peripietarilainen maisema: yksi lumen peittämä kanava, ja näkymä 300 vuotta suljettuna olleeseen mystiseen Uuden Hollannin saareen, joka oli vasta viime kesänä avattu yleisölle. Kanavan vartta ei ollut ehditty puhdistaa lumesta, mutta muutama jalankulkija eteni pontevasti pienistä esteistä huoli­ matta. Ehkä kävelevät pietarilaiset miettivät, miten juhlistaisivat pyhän Valentinuksen yltiöromanttista päivää, tai sitten he kaikki odottivat maslenitsaa, blinibakkanaalien täyttämää laskiaista: sienisalaatteja, mätejä, sipulisilppua ja smetanaa.”

Annina Tarasova
Kuoleman kulissit
Gummerus 2020
jännitys
383 sivua (PDF).
Sain kirjan kirjailijalta: kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani