10 maaliskuun, 2026 · 7:33 am

Kirjapiiri tutustui Thomas Bernhardin kerrontaan

Maaliskuussa kolmihenkinen kirjapiiri keskusteli Thomas Bernhardin romaanista Hakkuu (1984 / Teos 2007). Valitsimme sen vuodenvaihteessa alkukevään kirjaksi, sillä kukaan meistä – Johanna, Taru ja minä – emme olleet aiemmin lukenee itävältalaismodernistia. Tiesimme herran kovan kertojamaineen ja sen, että monet fanittavat Bernhardia. Viimeksi olen törmännyt ihastuneeseen lukijaan Mattias Timanderin  romaanissa Metsä ei sinusta lähde.

Valitsimme sattumanvaraisesti kirjailijan suomennetusta tuotannosta romaanin Hakkuu. Mietimme, oliko ensi kokemukseksi tämä valinta paras. Toisaalta tällä kirjalla Teos aloitti Babel-käännössarjan.

Romaanissa nimetön kirjailija istuu taiteilijakodin nurkassa tarkkaillen illallisten viettoa, kun wieniläinen kulttuurikerma sosieteeraa. Taustalla vaikuttavat yhteisen tutun hautajaiset, kuolinsyynä itsemurha. Jo se viittaa siihen, ettei illanvietto ole järin hilpeä.

Itse illalliset eivät ole kirjan ydintä vaan kerronta. Kirjailijan kirpeän tarkkailukommentoinnin ohella kertoja vaeltelee vapaasti mielessään muistoista toiseen, toinen toistaan katkerampaan. Hän toistaa kekkereissä tönöttävistä henkilöistä  inhoamiaan asioita: kerronnan sävy maistuu happamalta. Taiteilijuus voi olla boheemia mutta kulttuuriväen kuori teennäinen sekä pohjavire porvarillisen pömpöösi ja ydin ikävistä asenteista muodostettu.

*

Suomentaja Terhi Rannela on tehnyt olan takaa työtä tallentaessaan kirjan kerronnan. Mielenvaelteluun perustuva, vailla yhtäkään kappalejakoa etenevä ajatusvyöry on vaatinut paljon kääntäjältä. Kyllä se vaatii myös lukijalta. Tämän jälkeen Taru tulee entistä ponnekkaammin vaatimaan opiskelijoiltaan selkeää kappalejako.

Lukupiirimme tunnusti kerronnan taitavuuden ja tunnisti kertojan tahtotilan. Kertojan kauna ja katkeruus otti silti vähän koville. Johanna ja minä löysimme kotimaiseksi kertojaverrokiksi Volter Kilven Alastalon salissa ja totesimme, että Bernhardiin verrattuna Kilpi on hauska, lisäksi Kilven kerronnasta välittyy rakkaus henkilöitään kohtaan, myös kirjallisuushistoriamme kaunaisinta tajunnanvirtahahmoa, Pukkilan isäntää. Sen sijaan Bernhardin kertoja muhittaa ihmisinhoa. Minulle tuli mieleeni myös Satu Taskisen tapa kirjoittaa.

*

Kääntäjä Terhi Rannela taustoittaa romaanin loppusanoissa kirjailijaa ja kirjaa. Hakkuu osoittautuu avainromaaniksi, jossa kirjailija on käsitellyt kulttuuripiirejä tunnistettavasti. Siitä seurasi julkista pöyristystä ja oikeusjuttuja.

Kaikkiaan lukupiirissämme ymmärsimme Bernhardin kulttimaineen syyt, emmekä kiistäneet taitoa luoda kielellä mielenmaisemaa. Kenties tartumme kirjailijan muuhun tuotantoon, kenties emme. Seuraavaksi siirrymme lukupiirissämme Eeva Kilven sotamuistoihin.

*

Thomas Bernhard: Hakkuu, suomentanut Terhi Rannela, Teos 2007. Lainasin kirjastosta.

Tämä on arvio, ei mainos.

*

Sotainen teema meillä oli lukupiirimme toisessa kirjassa, Petra Rautiaisen Puuntappajissa (Otava 2025). Siinä  monin tavoin kipuillaan sairaalasaaressa kansalaissodan aikaan.

Pidimme monesta asiasta kirjan jännitteiden ja ympäristön luomisessa sekä toisen kertojan Ulpun monipuolisesta henkilökuvassa, mutta turhasta salailusta ja kerronnan pirstoutumisesta emme tässä kirjassa niinkään. Väkivalta kuului tosin aikaan, mutta pahalta se tuntui, mikä lienee tarkoituskin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 maaliskuun, 2026 · 7:22 am

Katja Kallio: Taskupainos

”Mun pitäis kirjoittaa sun muistelmat, sanon yhtäkkiä, ja yllätyn itsekin.

Anna-Leena katsoo minua suurilla silmillään.

Niin pitäisikin, hän sanoo.”

Näin lukee Katja Kallion ”Alkusanoissa” kirjaidean alkusanat, kun ystävykset havahtuvat kirjaideaan. Taskupainos (Otava 2025) kertoo Anna-Leena Härkösen elämästä minämuotoisesti, puheenomaisen vapaasti. Kerronnassa onnistuu tarinoinnin rytmi, ja siinä valloittaa luonnollisuus ja uskottavuus.

Kuusikymppinen kirjailija Anna-Leena Härkönen sopii elämäkertakohteeksi jo sen vuoksi, että hänen tuotantonsa on mittava. Lisäksi rooleja näyttelijänä on kertynyt kunnoitettavasti. Yhteensä meriitit on listattu kirjan loppuun, yli kuusi sivua.

•

Kirja ei etene kronologisesti, mutta sopivasti hyppien elämäntarina muotoutuu – tarinankerrontatapaan. Tärkeä nimittäjä kirjassa on suoruus, se on Härkösen tapa. Omapäinen ja käskyistä suivaantuva Härkönen ruotii itseään ja myös muita vaan ei juuri psykologisoi.

Vapaa ja toisaalta dominoiva koti antoi Anna-Leenan toteuttaa itseään. Kirjassa kerrotaan tärkeistä sukulaisista ja muista elämänvarrella vaikuttaneista henkilöistä. Kolme avioliittoa mainitaan, ei perusteellisesti pöyhitä, ja ainoa lapsi jää diskreetisti yksityiseksi asiaksi. Uusi suhde kuitataan nätisti ”reippaaksi pojaksi”. Erilaiset työtilanteet ja matkustelu mahtuvat kirjaan mukaan.

•

Mikko Niskasen ja Jouko Turkan aika nuoren Anna-Leenan elämässä näyttivät elämälle suuntaa. Niskasen meetoo-käytös nykysilmin hirvittää. Turkan aika johti Härkösen itsemurhayritykseen, mikä karmaisee, eikä psyykkinen tuki senkään jälkeen hyvältä tunnu. Ihmeellisesti Härkönen on kuitenkin saanut haavoittuvuuden, rempseyden ja mielikuvituksellisuuden elämänvoimaksi. Toisaalta varjo seuraa:

”Mutta jollain lailla on niin, että jos on joskus yrittänyt itsemurhaa, eikä ole onnistunut, se prosessi jää kesken. Se ei koskaan mene kokonaan ohi. Totuus on, että osa minusta jäi lopullisesti siihen vajaan lumen alle.”

•

Häräntappoase sai lihaa luiden päälle pohjalaisilta kavereilta, kun nuori esikoiskirjailija teki kutakuinkin klassikoksi muodostuneen romaaninsa. Kirjailijuudestaan Härkönen kertoo, että esikoiskirjasta on tullut taakka, koska se nousee vertailukohdaksi muihin kirjailijan teoksiin. Härkönen tiivistää tyylikseen helppolukuisuuden, viihdyttävyyden ja huumorin – ei syntyjä syviä, ei vakavaa.

”Olen aina halunnut kirjoittaa tavaallisia tarinoita tavallisille ihmisille. Työskentelen tekstin helppolukuisuuden eteen niin paljon kuin pystyn, en jätä sitä työtä lukijan harteille.”

•

Kirjasta luen suoruuden lisäksi ärhäkkyyttä, herkkyyttä, ahdistusta, komiikkaa – kaikenlaista. Härkönen on ollut monessa mukana, mistä kertyy viihdyttäviä anekdootteja. Pettymykset ja tragediat erottuvat tarinoinnista myös. Viisikymppisenä Härkönen ajatteli: ”Tuntuu kuin olisin elänyt jo monta elämää.” Lahja nähdä huumoria kauheimmassakin tilanteessa kantaa elämää eteenpäin. Niin tämä kirjakin.

•

Katja Kallio: Taskupainos. Anna-Leena Härkösen elämästä, Otava 2025, 295 sivua.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

27 helmikuun, 2026 · 8:50 am

Kansallisteatteri: Nämä juhlat jatkuvat vielä

Viime vuosina moni nykyromaani on päässyt dramatisoituna teatterin lavalle. Draamaa ja elokuvia tehdään yhä enemmän myös yhä elävistä ihmisistä. Niinpä tieto- ja kaunokirjan leikkauspinnoilla liikkuva teos elävistä ihmisistä on löytänyt paikkansa teatterin taikaan, ensin Turun kaupunginteatterissa, nyt Kansallisteatterissa: Anna-Riikka Carlsonin kirja ystävyydestä Eeva Kilven kanssa Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä (WSOY 2024).

Kirja perustuu kahden eri-ikäisen naisen kohtaamisiin, samalla Eeva Kilven elämänkokemuksiin ja tulevan esikoiskirjailijan – Kilven kustantajan – mietteisiin ja elämäntapahtumiin. Miten tekstin näyttämölle kirjoittanut Kati Kaartinen ja ohjaaja Laura Mattila saa kirjasta draamaa? Erinomaisen elävästi!

•

Kirjan kustantaja on näytelmässä asteittain etäännytetty kirjan minäkertojasta. Hän on vaihtunut kustantamon Adaksi, joka saa Eevalta idean tallentaa yhteiset tapaamiset. Epävarma Eevan ihailija Ada ei tohdi tunnistaa itseään kirjailijaksi, mutta kokenut Eeva kannustaa ja vahvistaa kirjoittamista: Eevalle kirjoittaminen on yhtä kuin elämä. Tämä on yksi puoli monipuolista dramatisointia.

Esitys lomittaa taitavasti Eevan elämän kiintopisteitä eli kirjailuutta, lapsuutta rajantakaisessa Karjalassa, savolaista kesäkeidasta Pistolaa, äitiyttä kirjoittamisen ehdoin, rakkautta ja miehiä. Eevan murtuva muisti toimii kerronnan ehtona. Samoin kuin muistiin putkahtaneet asiat ja niiden jääminen kesken kuvaavat muistin vähittäistä menettämistä, se määrittelee myös kronologiaa karttavaa elämänkulun kerrontaa. Hieno esimerkki katkeavista tarinoista on Eevan muisto tapaamisista Kurt Vonnegutin kanssa. Tarina saa alkunsa esityksen alkupuolella ja päätöksen vasta lopussa.

Esitys kysyykin, mitä on aika – ihmisen aika, luonnon aika. Aikajärjestys tosin muodostaa esitysrungon eli Adan vierailut Eevan luona, ensin Eevan kotona Tapiolassa, sitten kaatumisten jälkeen hoitokodissa.

•

Säästeliäs ja silti tehokas lavastus antaa tilaa Eija Ahvon Eevan ja Jonna Järnefeltin Adan kohtaamisille ja keskusteluille. Kummankin persoonat välittyvät. Ahvo jopa välillä näyttää Eeva Kilveltä; Ahvo on eloisa, särimikäs, arvaamaton kirjailija, hän säihkyy ja säkenöi lavalla vaihtaen hetkessä ikää ja mielialaa. Järnefelt eläytyy uupuvaan keski-ikäiseen naiseen, joka saa virtaa Eevasta heikoista hetkistä huolimatta. Myös rakkaus astuu Adan elämään, mikä tuodaan kauniisti lavalle rakastetun äänellä Eevan rakkausmuistojen rinnalle.

Eeva Kilpi elää lavalla pienessä ja suuressa kuten lavalla nököttävässä peruukissa ja kuva- ja videotehosteissa. Ne lisäävät koskettavuutta, elämän ja taiteen todellisia risteyksiä.

Lisäksi Kilven tekstit ovat osa näytelmää. Ne ovat katkelmia kummankin näyttelijän repliikeissä ja ennen kaikkea Maija Ruuskasen sävellyksissä Kilven runoihin. Ruuskanen säestää lavalla flyygelillä, ja laulut esitetään kolmisin, kaksin ja erikseen sielua ja korvia hivelevästi. Laulut korostavat teemoja ja tunnelmia puhuttelevasti. Ruuskanen myös osuvasti esittää näytelmän sivuhenkilöitä.

•

Näytelmä esittää Kilven ihmisenkokoisen ristiriitaisena ja samalla korokkeelle nostettuna ihailun kohteena. Aikaansa edellä Kilpi on ollut esimerkiksi sukupuolikysymyksissä ja ennen kaikkea luonnonsuojelussa. Kilven luontorakkaus ympäröi esityksen tunnelmaa aivan kuin ilmakehä maapalloa.

Eevan ajattelu on edennyt niin, että luontoa ei voi määritellä ihmisen näkökulmasta vaan ihminen on vain yksi luontokappale, tasa-arvoinen horsmien ja kuusien kanssa. Eeva ja Ada ovat yhtä tässä ajattelutavassa. Näytelmä näyttää esimerkiksi avohakkuut joukkomurhina. Samastun siihen sydänjuuria myöten juuri kuusikkonäköalan avohakkuulle menettäneenä.

Samoin samastun muistin haperutumisen ja haurastumisen kuvaukseen, joka iskee mieleen ja ruumiiseen, ei vain Eevan, myös rinnallakulkijoiden, Adan ja katsojan. Laulurunot sanottavat ja välittävät sitä näytelmässä voimallisesti muun ilmaisun rinnalla: Millaista on unohtaa tärkeimmät muistot ja maisemat, myös nykyhetken ja kirjailija kyvyn kirjoittaa? Millaista sitä on seurata vierestä? 

•

En muista aiemmin olleeni teatteriesityksessä, jossa yleisö seisoo aplodeeraten minuutteja. Nämä juhlat jatkuvat vielä ansaitsee sen: se on taiteen juhlaa välittämisestä. Näytelmän sanoja mukaillen: me tarvitsemme toista ihmistä ja taidetta kertomaan meistä, ja juhlamme jatkuvat vain, jos välitämme ja huolehdimme ympäristöstämme. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

•

Kansallisteatteri: Nämä juhlat jatkuvat vielä, ensi-ilta Helsingissä 26.2.2026.

Lisää esityksestä ja työryhmästä Kansallisteatterin sivuilta.

Kiitos: sain lipun Anna-Riikka Carlsonilta & Kansallisteatterilta.

Tämä on esitysarvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani, teatteri, Tietokirja

Avainsanat: , , ,

21 helmikuun, 2026 · 9:46 am

Joel Haahtela: Talvikappeli

Olen vanhan flaamilaisen taiteen ihailija, ja siksi Joel Haahtelan vermeerhenkinen romaani Sielunpiirtäjän ilta oli minulle kuin tilausteos. Olen tehnyt monet reissut myös Italiaan ihastelemaan esimerkiksi keskiaikaista ja sitä tuoreempaa paikallista taidetta, mikä sopii taustaksi Haahtelan uusimpaan romaaniin Talvikappeli (Otava 2026).

Talvikappelin freskomestari-minäkertoja saapuu talvella 1348 mantovalaisen ruhtinaan kutsusta maalaamaan pieneen maalaiskappeliin freskoja. Mukana seuraavat apulaiset, kaksi juutalaisnuorukaista. Ruhtinas majailee muualla, mutta kappelin läheisessä palatsissa asuu eristäytynyt ruhtinatar, surusta puhekykynsä menettäneenä. Palatsia pyörittävä palveluskunta pitää arkielämää yllä.

 

Mantova siintää etäällä, kun maalari apureineen tekee työtään kauniissa, kumpuilevassa talvimaisemassa, jota halkoo raikas vesistö. Idylliä varjostaa maailmantilanne:

”Edes lippaaseen kätketty Kristuksen veri ei ole suojellut kaupunkia rutolta. On vain kaksi tietä: unohtaa Jumalan varjelus tai vaipua polvilleen ja aloittaa katuminen.”

Tuota voi pitää avainsitaattina Haahtelan romaaniin.

•

Haahtelan aiempien pienoisromaanien tapaan henkisyys kuuluu kirjaytimeen. Hengellisyys voisi sopia myös kuvaamaan tunnelmaa, mutta mielestäni sen voi ottaa osaksi ajankuvaa: 1300-luvulla Euroopassa elettiin Herran pelossa sekä uskon, pyhäinjäännösten ja uskomusten varassa. Kääntöpuolena sille on ollut monet vuosisadat toiseuden vainoaminen, etenkin juutalaisten syntipukkiasema, josta romaani tarjoaa esimerkkejä.

Taiteen merkitys romaanissa venyy konkretiasta symbolisuuteen. Minäkertoja maalaa kappeliin Jeeskuksen elämää, jonka loppuhetkiin hän maalaa Juudakselle omat kavonsa. Kertoja on kirjan mittaan lähenemässä menneen elämänsä vaiheita, jolloin hän on pettänyt rakkaimpansa, ja nyt on katumuksen ja sovituksen aika. Sama koskee ruhtinasta ja ruhtinatarta, Signoraa.

Syyllisyyden ja sovituksen teemat nousevat kirjasta väkevinä. Niitä myötäilee taiteen merkitys ihmisille: se saa tuntemaan ja ymmärtämään ilman sanoja – silti romaani sanallistaa sitä. Kuvataiteen lisäksi merkityksellistä on musiikki. Frescomaalarin apulainen Matteo saa laulullaan ihmiset löytämään ydinminänsä, esimerkiksi:

”Tässä maailmassa Signora on mykkä, mutta laulun maailmassa hän on vielä olemassa, omana itsenään.”

•

Romaani on sakeanaan symboleja, yksi tärkeimmistä on lintu, monenlaiset laululinnut. Lintuhan on myös pyhän hengen symboli. Maalarin ensirakkaus on nimeltään Laura, ikoninen nimi italialaisessa vanhassa kirjallisuudessa. Rutto menköön myös symboliksi, joskin Haahtela ei johdattele henkilöitään ruttoa pakoon maaseudulle Decameronen tapaan. Tosin Haahtelan aiemman tuotannon tapaan maallinen ja lihallinen rakkaus kulkee hengellisen rinnalla tässäkin romaanissa.

Haahtela kuvaa tarkasti maalausprosessia saven ja hiekan valinnasta lähtien. Lukija saa olla mukana kappelin kuvien kehkeytymisessä ja lukea tekeillä olevista teoksista sekä maalarin muistumista syyllisyyden ja katumuksen johtolankoja. Mutta suurin niistä – tunteista ja elämän perustuksista – on rakkaus:

”Kunpa joku vain sanoisi: tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mieltynyt.”

•

Yhä edelleen luokittelen Joel Haahtelan pienoisromaanit lohtukirjoiksi, ja niihin eittämättä kuuluu myös Talvikappeli. Kielen ja kuvauksen päätunnelma syntyy tarkoista havainnoista, jotka johdattelevat elämänymmärrykseen, aforismihenkisiin kiteytyksiin. Sellainen synnyttää seesteisyyttä, vaikka sellaista ei ole kirjahenkilöiden eikä yleensäkään ihmisen elämä: siinä on pahoja tekoja, ristiriitoja, henkisen ja maallisen risteyskohtia. Oleellista on tunnistaa ihmisen vajavaisuus ja erehtyväisyys. Mutta toivoa on: katumus, anteeksianto ja rakkaus.

Ensi lukemalta olin kompastua epäluotettavan minäkertojan töksähtävältä tuntuvaan yllätystunnustukseen romaanin loppupuolella. Pienen harkinnan jälkeen nousen kuopasta ja totean, että ihmisen elämässä kirkkaus ja selkeys jäävät aina vain etsinnän tasolle, mutta Haahtela saa siitä väläyksiä tekstiinsä. 

•

Joel Haahtela: Talvikappeli. Pienoisromaani, Otava 2026, 207 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 helmikuun, 2026 · 7:46 am

Harry Salmenniemi: Tulikristalli ja muita novelleja

Harry Salmenniemen aiemmin ilmestyneestä proosasta olen viimeksi lukenut kolme pienoisromaanin piikkiin menevää romaania lapsiperhe-elämästä. Niissä perhearjen vivahteet ovat välittyneet vilpittömällä dokumentinomaisella tyylillä ja silti niin, että ihmisenkokoiset kriisit ja onnenhetket kaunokirjallistuvat. 

Nyt on taas Salmenniemen novellien aika. Tulikristalli ja muita novelleja (Siltala 2026) palauttaa tuotantoon kirjailijan novellistiikasta tutun outouden. Novellin lukemista aloittaessa ei voi lainkaan arvata pysyykö se realismin rajoissa vai kuinka vinksalleen novellin maailma voi kääntyä.

•

Novelleissa kyllä piipahdetaan perhearjessa, esimerkiksi vanhemmat ulkoilevat tai ovat muuten liikkeellä pikkulapsen kanssa. Muut ulkoilijat tai kohtaamiset voivat kääntää tunnelman epäluuloiseksi, ahdistavaksi, pelottavaksi – odottamattomaksi.

On myös novelleja, joista löydän romaaneista tuttua perhe-elämää mutta erilaisin painotuksin. Novelli lapsinäkökulmasta on raikas kuvaus yhdessäolon merkityksellisyydestä. ”Häntä”-novellissa selvitään tilanteesta, joka on lapsen näkökulmasta tyystin toinen kuin perheen isän ja äidin.

•

Kokoelman loppuosa irtoaa realismista ja vie leikkiin, jossa viestintäteknologia (Teams ja somen kikkelikuvat) vinksauttaa. Näiden novellien henkilöt tempaisevat toimillaan, no, odotustenvastaisesti. Sellainen yllättää lukijan – mainiota!

Kirjan viimeiset novellit sekoittavat iloisesti kirjalliset ilmiöt ja poliittiset hahmot. Lukija päättäköön tahollaan, mikä on parodian tai satiirin taso. Itse heilun erilaisten tunnelmien ja tulkintojen välillä. Pinnalta kirjailijan ratkaisu poimia muutamia nykykirjailijoita heidän omilla nimillään ja vaihtaa tilalle tunnettujen, kiistanalaisten poliitikkojen kuvia tuntuu huomiohakuiselta. Kirjailijoiden tyylin ja otteen pilkka alkaa vaikuttaa ennen kaikkea sisäpiirivitsiltä.

Vai onko kuitenkin olla kyse kulttuuriväen itseironiasta. Kenties kokoelman tämä jakso osoittaa, mitä jos kääntäisikin pienten piirien kateuden ja kitkeryyden kirjallisuudeksi. Tai sitten kyse on ihan jostain muusta.

•

Olen edellä enemmänkin takertunut aiheisiin ja teemoihin. Salmennimen kieli ja kerronta on kuitenkin se, mikä kantaa kaiken. Se on varmaa ja napakkaa: lyhytvirkkeisyys rytmittää ja ilmaisee sisällön tinkimättä. Se ei töksähtele vaan soljuu.

Tarkka lause kantaa kaikki tyylit ja tunnelmat, joita se välittää. Nautittavaa se on lukea. Ja kaunokirjallisuus lepää kielensä päällä: lyhyt, tarkka lause ei ole este monitulkintaisuudelle.

•

Harry Salmenniemi: Tulikristalli ja muita novelleja, Siltala 2026, 196 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on arvio kirjasta, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

15 helmikuun, 2026 · 11:07 am

Kirjallisuudesta elokuvaksi: Kullervo ja Humiseva harju 2026

Viime aikojen elokuvakokemukseni ovat perustuneet kirjallisuuteen, ja se saa minut pohtimaan tulkintoja. Eri taiteen lajeilla on luonnollisesti erilaiset ilmaisu- ja tulkintatapansa, silti tekee mieli miettiä, mitä on tulkintavapaus.

Ruusuja vai risuja (kuvat elokuvista niiden mainosjulisteista)?

•

Kullervo on tuttu Kalevalasta (1835, 1849) ja Aleksis Kiven näytelmästä (tai selkokielisenä kertomuksena). Alkuperäinen tarina ei ole riittänyt elokuvatragediaan, vaan sitä on ratkaisevasti muokattu. Unto (Untamo) tosin ottaa Kullervon omaan huusholliinsa veljensä perheestä mutta surmaa sukulaisensa. Kirjallisuudessahan käänne on se, että Kullervo aikuisena löytää sotaisaa Untamoa paenneen perheensä. Kullervo kohtaa kummassakin siskonsa, vaan erilainen lopputulos on siskon kohtalossa.

Elokuvassa Unto uhkuu suojelevaa isänrakkautta, kun taas kirjallisuudessa Untamo pyrkii vaimonsa kera pitlemään pahoin Kullervo-orjaa ja yrittää saada Kullervon pois päiviltä ainakin kolme kertaa. Kivi leipään saadaan elokuvassakin muttei Ilmarisen emäntää pois päiviltä. Muutenkin juoni juoksee ihan omiin suuntiinsa, esimerkiksi Väinämöinen muuntuu Lönnrotin Kalevalan ja Kiven Väinämöisen ymmärtäväisyydestä elokuvassa Kullervoa vainoavaksi, sieniä syöväksi shamaani-Väinöksi.

Kummassakin Kullervo epäonnistuu kaikissa hankkeissaan. En keksi, miksi tarinassa on muuten muutettu oleellisia asioita päinvastaisiksi kuin esikuvassa. En löydä perustelua draaman kaaresta enkä modernisointitarpeesta. Valitettavasti muutokset eivät ole riittäneet uskottavaan lopputulokseen, sillä tyystin itsenäinen teos on elokuvan vaikea olla, jos se nimetään etenkin Kalevalan mukaan, Kalevala: Kullervon tarina.

•

Emily Brontën Humiseva harju ilmestyi romaanina 1847 ja edustaa synkkää romantiikka, jossa palava rakkaus korventaa mutta tunteista ei siirrytä rakkaudentekoihin. Eli nummien varakkaan talon tytär Catharine Earnshaw ja taloon orjamaisiin oloihin tuotu Heathcliff liimautuvat sielullisesti vahvoin tunnesitein toisiinsa jo lapsesta. Catherine nai kuitenkin säätysyistä naapurin kartanon Lintonin ja kuolee synnytykseen. Heathcliff katoaa vuoksiksi, palaa nummille ennen Catherinen kuolemaa sekä kärvistelee rakkauden ja vihan vimmassa loppuelämänsä ikävöiden lapsuuden rakastaan ja eläen Lintonin siskon kanssa.

Elokuvassa Cathyn ja Heathcliffin vaaliheimolaisuus, sanaton väkevä veto kuvataan lapsuudessa hyvin, ja aikuisuuden alussa kihelmöi tehokkaasti parin toteutumaton himo ja halu. Toisin kuin kirjassa, pari piehtaroi petipuuhissa jos missäkin ympäristössä Heathcliffin paluun jälkeen.

Elokuva herkuttelee toisin kuin kirja nimen omaan lihan iloilla – tai murheella, sillä eihän petosseksistä hyvää seuraa. Epäilen modernisaation taustalla olevan laskelmoinnin: kohtalonomaisesti järjen vievä pakkomielteinen rakkaus ei riitä nykyisin, vaan tarvitaan aimo annos huohottavaa seksiä: lipputulot lisääntyvät.

Lisäksi monet henkilöt on nummiteoksessa poistettu tai Kullervon tapaan muutettu perusteellisesti, esimerkiksi Nelly-taloudenhoitaja ja Lintonin kartanon neiti, tavoitteina draaman tehostus. Cathyn veli on editoitu pois.

•

Sekä Kullervo että Humiseva harju ovat visuaalisesti komeita ja viimeisteltyjä. Kullervo kuljettaa katsojaa kallioisen jylhässä erämaassa, ja vesisymboliikkaa riittää. Voi myös olla, että lukuisat virtaavat vedet kohtausten välissä ovat vain välikkeitä siirtymissä tilanteesta toiseen, eivät merkityksiä – ja niitä on turhan paljon.

Harjut todella humisevat runsaasti Humisevassa harjussa. Karun kivikkoiset nummet tuulen ja sateen piiskaamina esiintyvät elokuvassa eristynyttä elämää kuvaamassa, ja autio kanervakivikko ympäröi tunteista tiheää suhdekuvausta.

Humiseva harju tyylittelee asumusten ja asujen suhteen. Rikkaiden miljöö näyttää tarkoituksellisen epäaidolta, muovisen pramealta, korostaen Cathyn kannalta epäaitoa avioliittoa. Cathyn isä ja köyhtyvän maatilan miljöö rapistuessaan muuttuvat vuosien vieriessä groteskiuden huipuksi. Miljöö nummea lukuun ottamatta lähenee satutyylistä epärealismia.

Asut kertovat samaa tarinaa: Lintonin kartanossa näyttävät röyhelöt ja harsot kukoistavat; Earnshawn talossa vaatetuksen vaatimattomuus ei estä rintojen kumpujen kiihkeää pullistelua eikä miesvartalon lihasten erottumista. Runsaat sateet kastelevat usein päähenkilöiden kostyymit, joten kehonmuodot erottuvat tunteita myötäillen. 

Kullervo sen sijaan kuvittaa asumuksia ja asuja 1100-lukua oletetun realismin suunnassa mutta vartalonmukaisia nahka-asuja hyödyntäen. Miesvaltainen väki ei tässäkään teoksessa lihaksistoaan peittele.

•

Kumpikin elokuvateos sai minut hämmennykseen, ja tunteita tovin pureskeltuani jonkinsortin pettymykseen. Alkuteos ei tekijöille kelvannut vaan muokkaus vei leffaversiot osin tahattoman koomisiksi. Sallin muille intoutumisen, mutta jään ihmettelemään jopa vääristäviä ratkaisuja, jos mielessä on luetut kirjat. Niin saa toki tehdä, mutta en sitten puhuisi niinkään tulkinnoista tai mukatuksista vaan muunnoksista. Vai luottavatko tekijät siihen, ettei kukaan jaksa enää lukea kirjoja ja siten peilailla tekstejä eläviinkuviin?

Kumpikin teos olisi hyötynyt lähes puolen tunnin editoitoinnista. Esimerkiksi poistoon sopisivat osoittelevat, vesittävät loppuotokset: Kullervosta hautajaiset ja tuonelan tunnelmat, Humisevasta harjusta lopputakaumat lapsuuteen – turhan ilmeistä tunneheruttelua.

Kullervo voittaa näyttelijätyön puolesta: Elias Salonen (Kullervo) ja Eero Aho (Unto/Untamo) karismaattisina ja intensiivisinä kantavat teosta. Humiseva harju herkuttelee pääparin mehevyydellä ja kauneudella, ja kyllä heidän vetovoimansa välittyy mutta ei puhkaise elokuvan tyylittelevää kalvoa, eivät tule katsojan iholle vaikka toistensa kyllä.

Harjun huminan Cathya (Margot Robbie) kyllä hellitään mehevin lähikuvin. Heatcliff (Jacob Elordi) on verraton komistus mutta tepastelee ja mulkoilee yhtä yksi-ilmeisen, synkän tunnepatoutuneena kuin roolissaan Frankensteinin hirviönä, johon tyyli sopikin (Netflix 2025). Jos haluan nummiepookin vielä joskus katsoa, valitsen rujon version vuodelta 2011 (ja Mumford & Sons -musiikkitrailerin Enemy).

•

Humiseva harju, Wuthering Heights 2026, ohjaus ja käsikirjoitus Emerald Fennell, ks. lisää, Finnkino.

Kalevala: Kullervon tarina 2026, ohjaus Antti J. Jokinen, käsikirjoitus Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila, ks. lisää Finnkino.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

11 helmikuun, 2026 · 7:09 am

Selkokirjallisuus: Selkeää vallattomuutta 

Tänään 11.2. on ystävänpäivä. Hyvää sellaista kaikille! Myös kirja voi olla ystävä, joka on hyvää seuraa ja jonka kanssa voi jakaa ajatuksia ja tunteita. Ja lukijoita on monenlaisia, myös sellaisia, jotka saavat lukuelämyksiä yleiskieltä helpommalla kielellä eli selkokielellä.

Aamun Helsingin Sanomissa on laaja artikkeli yhden kustantamon Selkee-hankkeesta. Hienoa, että selkokirjojen julkaiseminen ja merkitys saa palstatilaa.

Vuosikymmeniä on selkokirjailijat kirjoittaneet selkokirjoja varjonaan se, ettei selkokirjoista jaeta tietoja ja kokemuksia valtamediassa. Hyvä, jos tuuli on kääntymässä. Ja hyvä, jos muistetaan myös se, etteivät selkokirjat ole vain suosikkikirjojen mukautuksia vaan myös suoraan selkokielelle kirjoitettua kauno- ja tietokirjallisuutta.

Julkaisen asian kunniaksi nyt tekstin, jota tarjosin viime vuoden puolella Suomen kirjailijaliiton lehteen. Sitä ei kyllä julkaistu, mutta ehkä jotain selkoon liittyvää on senkin instituution sisällä ilmestymässä lähitulevaisuudessa.

 

Selkeää vallattomuutta 

Kirjailijalla on valta taivuttaa kielityökaluaan mielensä ja tarkoituksensa mukaan: rajoja voi venyttää ja ylittää, yllättää. Entä millaista on olla kirjailija, jonka kielellä on rajat? 

Kirjoitan kaunokirjallisuutta selkokielellä: romaaneja, novelleja ja runoja. Minä ja muut selkokirjailijat joudumme usein puolustuskannalle, sillä selkomielikuva johtaa monet ajattelemaan vain kieliköyhyyttä. Tosiasiassa selkokielisen kaunokirjallisuuden kirjoittaminen edellyttää erityisen hienovireistä kielitajua ja ilmaisutarkkuutta.  

Selkokielen tulee olla yleiskieltä helpompaa sanastoltaan ja rakenteeltaan, mutta silti jää jäljelle valtava kielivaranto, josta kirjailija voi valita. Joka ilmaisu on punnittava ja hiottava rajoihin sopiviksi, tarkoituksenmukaisiksi ja ilmaisuvoimaisiksi niin, että sisältö välittyy mutkattomasti. Kaunokirjallisuuteen kuuluvaa tulkintavapautta jää silti.  

Selkokieli ei tarkoita niinkään niukkuuden jakamista vaan parhaan mahdollisen tarttumapinnan tarjoamista lukijalle. Selkokirjailija ottaa huomioon, että lukijalla voi olla kielellisiä vaikeuksia mutta tarve kirjaelämykseen.

Lukuelämys riippuu siitä, mitä kaunokirjallisuudelta haluaa, ja tiedämme, että halut ja makumieltymykset vaihtelevat. Ilman muuta rajaton kokeellisuus on selkokirjallisuudessa poissuljettu, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että tietoisesti helpon kielen kaunokirjallisuus olisi vailla kaunokirjallisia ansioita. Niin voi olla tai olla olematta kaikessa kaunokirjallisuudessa. 

Kyse voi olla paljolti siitä, mitä konnotaatioita sana ”selko” saa – jollekin se aiheuttaa torjuntaa, toiselle se vain infoaa kielimuodosta. Selkoromaani näyttää ulkoisesti säeromaanilta, selkonovelli kertovalta runolta – muuten ne loksahtavat lajeihinsa niitä varioiden niin kuin on kaunolla tapana. Selkorunot ovat lyhyttä, havaintoihin nojaavaa, kielellisesti mutkatonta lyriikkaa, mikä ei kauas karkaa samoja keinoja käyttävästä ei-selkolyriikasta. 

Kirjailijaliiton puheenjohtaja on kirjoittanut pääkirjoituksessaan kielen vallasta ja kirjailijasta: ”Hän yrittää kuvata äärimmäisen vaikeasti kuvattavia asioita niin uskottavalla kielellä kuin mahdollista.” Sitaatti kuvaa oivaltavasti, mitä teen kaunokirjallisesti. Selkokirjailijana minun on täytettävät helpon kielen ehdot mutta samalla minulla on mahdollisuus tehdä uskottavaa kaunokirjallisuutta.  

Selkokirjallisuus on elänyt pitkään vallattomana, marginaalissa, kulttuuripiirien ja kirjallisuusmedian piilottamana. Silti se on elänyt ja kehittynyt, lisäksi tarve on kasvanut: Suomessa selkokieltä tarvitsee noin 800 000 ihmistä, eikä selkokielimuoto torju muitakaan lukijoita. Selkokirjallisuus on vallatonta myös toisessa merkityksessä: rajoissaan selkeästi vapaata. 

Tuija Takala 

Suomen kirjailijaliiton jäsen

Selkokirjailijat ry:n puheenjohtaja

P. S. Mistä selkokirjoja löytää ja mistä ne kertovat? Tästä linkistä (Kirjavinkkejä selkokirjoista, VIERKO 2, aoe.fi) saat selkokieliset kirjavinkit noin 40 selkokirjasta, jotka sopivat nuorille ja aikuisille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

8 helmikuun, 2026 · 12:48 pm

Red Nose Company: Täydellinen musikaali

Helsingin Kanneltalossa manala kutsui. Tarkoitan Red Nose Companyn ensi-iltaesitystä Täydellinen musikaali – matka manalaan. Siinä oltiin vääjäämättömän mustan aukon partaalla, matkalla kohti sitä, joka lopulta odottaa kaikkia.

Esitys on kehittynyt esiintyjien Amira Kalifan, Nora Raikamon ja Jussu Pöyhosen improvisaatioista niin, että Niina Sillanpää on tehnyt käsikirjoituksen ja ohjauksen klovneriaan pohjautuvaan kokonaisuuteen. Koska otsikossa jo mainitaan musikaali, on musiikilla ja tanssilla iso rooli. Jussu Pöyhönen on laulujen tekijä, ja koreografiasta on huolehtinut Kaisa Niemi.

Esityksen toinen naisklovneista väistelee ja välttelee kuolema-ajatuksia, se on hänelle uhka, kun taas toiselle kuolema on mahdollisuus. Kumpikin heistä kipuilee elämää, joka täytyy tavallisesta arjesta, työn ja kotielämän huolista. Katseet kuolemaa kohtaan johtuvat vääjäämättömästä ikääntymisestä: klovnit ovat silti vasta viisikymppisiä, mutta heidät pysäyttävät fyysiset ja psyykkiset muutokset.

•

Kahteen osaan jaettu esitys ensi silmäyksellä vaikuttaa eriparisilta. Ensimmäinen näytös vie klovnien musikaalimuistoihin ja samalla kertoo heidän elämänasenteestaan ja kriiseistään. Puoliajan jälkeen kuolemaa käsitellään pitkälti sumerilaisen mytologian avulla. 

Heti esityksen jälkeen ajattelin, että se olisi kaivannut näytöksiä yhdistämään esimerkiksi enemmän aiheeseen sopivia myyttejä. Hetken hengähdettyäni osien irrallisuus hälveni ja ratkaisut tuntuivat perustelluilta. Lisäksi lopun pitkittäminen alkoi loksahtaa paikoilleen: ihan kuin esitystä olisi ollut vaikea lopettaa, ikään kuin loppu olisi kuolema ja esityksen jatkuminen elämän jatkamista. Loppu jätti muistoineen ja lauluineen toivon pilkahduksen ja lämmön ihmisen erehtyväiseen ja epämääräiseen elämään loppuineen.

•

Red Nose Companyn tapaan ei kannata odottaa perinteistä musikaalia vaan klovnityyliteltyä otetta, jossa esiintyjät puhuttelevat ja kontaktoivat yleisöä, juttelevat muistojaan ja kokemuksiaan ja vetävät tällöin pääteemaan niin, että väliin mahtuu musiikkitaustaa, laulua ja tanssia yksin tai esiintyjäkolmikon kesken.

Klovnimaski esiintyjien kasvoilla määrittää ilmaisua. Siihen kuuluvat ilmeiden korostukset, eleiden ja liikkeiden tyylittely. Äänenkäyttö mukautuu myös klovnityyliin sopivaksi: esiintyjän oman äänialan yläpuolella puhuminen ja korostetut ääntelyt vievät tunnelman realismista toisaalle. Se taitavasti tehostaa komiikan keinoin sitä, mistä on traagisen aiheen puolesta kyse.

Manala-aiheen käsittely tuntuu esityksessä henkilökohtaiselta ja siten tehokkaalta. Yleiseksi, meitä kaikkia koskevaksi ja yhdistäväksi se laajenee juuri klovnien tyylittelykeinoin, välillä tietoisen kömpelösti, välillä sujuvan tyylikkäästi. Täällä manalassa kannattaa käydä, ja sieltä pääsee takaisin kokemusta rikkaampana.

•

Red Nose Company: Täydellinen musikaali – matka manalaan, Kanneltalo, ensiesitys 5.2.2026. Lisää esityksestä Red Nose Companyn sivuilta. Kiitos lipuista!

Tämä on esityksen arviointi, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,

3 helmikuun, 2026 · 7:28 am

Asako Yuzuki: Voita

Tällä kertaa kirjoitan lyhyehkön postauksen, vaikka lukemani kirja on noin 500-sivuinen. Kohteena on japanilainen, vuolas kertomus haarajuonineen, Asako Yuzukin Voita (Gummerus 2026).

Juonesta tiivistetysti: toimittaja Rika kiinnostuu sarjamurhaajasyytetystä Kajista, joka vamppasi vanhempia miehiä ja hemmotteli heitä herkkuruualla. Rika haastattelee syytettyä, joka kietoo haastattelijan lumoverkkoonsa. Rikan muut elämänasiat alkavat hämärtyä –  äiti, poikaystävä ja lapsettomana riutuva ystävä – kun hän pääsee Kajin innoittamana voin makuun ja kiloja alkaa kertyä ennen poikamaisen hoikkaan kroppaan.

•

Yuzukin kerronta on tarkkaa keskittyen ulkonäon ja kokkauksen yksityiskohtiin. Romaanin pinta koostuu hitaahkosta toiminnasta ja viipyilevistä havainnoista, ja sellainen saattaa hieman rasittaa. Se lienee tarkoitus, sillä kuorrutus koostuu siitä, mihin japanilainen ja monelta osin länsimainen patriarkaatti on yhteiskunnan – miehet ja naiset – kuorruttanut.

Pinnan ja kuorrutteen alla on ensinnäkin yksilötaso: Rikan syyllisyys lapsena koetusta isän kuolemasta. Sen väistely on muovannut hänen persoonaansa kuten myös se, millainen ulkokuoreen perustuva ihailtu prinssirooli hänellä oli tyttökoulussa. Minäkuvaa muovaavat ja muuttavat asiat kuplivat kaikkien kirjan keitosten alta.

Toinen puoli löytyy yhteiskunnasta, jossa nainen on vain ulkonäkönsä ja hyväksytty vain sellaisena, joka sopii kulttuurin (=miesten) määrittelyyn. Japanilaisessa kulttuurissa lihominen tarkoittaa ylipäätään hallinnan ja itsekurin menetystä – ulottuu ajattelutapa toki muihinkin kulttuureihin, etenkin kun selaa somea. Se, että kirja hekumoi voin makuvivahteilla, ruuanlaittorituaaleilla ja ruokaan liittyvällä himon, halun ja mielihyvän varianteilla, on vastaisku laihuusihanteille. Lisäksi seksi korvautuu makunautinnoilla, joskin kiireisen elämäntavan vuoksi tai muiden paineiden vuoksi ei seksi juuri kiinnosta.

•

Luulen ymmärtäväni feministisen kritiikin, jota kirja tarjoaa aimo annoksin. Maistuu minulle. Sen sijaan tarinoinnin pitkitys ja pääasioiden toisto vaikuttavat minuun lannistavasti, vaikka kirjan henkilöt keikautuskakun lailla yllättävät päälaelleen menevillä puolillaan. Siksipä valitsin kirjasta yhden satunnaisen naishenkilön repliikin, joka tiivistää romaanin pääsanoman:

”Luulen, että meihinkin kiinnitettiin niin paljon huomiota juuri siksi, että ihmiset ovat ykskantaan päättäneet naisten olevan olentoja, jotka vertaavat itseään toisiinsa. Mutta eikö se johdu vain siitä, että naisia yritetään laittaa järjestykseen miesten mittapuiden mukaan?”

•

Asako Yuzuki: Voita, suomentanut Kosti Vanninen, Gummerus 2026, 424 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 tammikuun, 2026 · 6:00 am

Aldous Huxley: Uljas, uusi maailma & Klassikkohaaste 22

Kukoistavasti klassikkohaaste jatkuu toiselle vuosikymmenelle, ja tätä kierrosta emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Kunnianosoituksena jatkuvuudelle valitsin haastekirjan ihan sen nimen vuoksi, Uljas uusi maailma, kirjailijana Aldous Huxley (Tammi 2012/1944). Ja sattuipa somasti, että kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen myös viime vuoden viimeisen kokoontumisen kirjaksi.

Uljas uusi maailma kuvaa tulevaisuutta vuoden 1932 sihdillä – silloin romaani ilmestyi. Se kertoo maailmavaltiosta yli 300 vuotta jälkeen Fordin. Ajatus Ford-autoinvaasion jälkeisestä tulevaisuudesta kutkuttaa ja hymyilyttää, ja kaivelin kirjasta ironian ja parodian hippusia. Vai luenko siitä sellaista kuin piru Raamatusta vuoden 2025 ja 2026 vinkkelistä?

Romaanin maailmassa ihmiset siitetään teknologian keinoin ja oloutetaan kastiinsa. Kärkenä häärää eliitti, alfat, ja alimmaisina raatavat aika aivottomina epsilonit. Sillä välillä olevilla on omat tehtävänsä. Romaanin utopiassa/dystopiassa eletään historiattomasti yhteisöllisesti, jaetaan hetkellisyys ja seksikumppanit. Nautintoa saadaan lisäksi eroottisista tuntoelokuvista ja matkoista, ja jos jokin hämmentää, napsitaan huumaavaa somaa.

•

Alun puuduttavan opastuksen jälkeen lukija saa muutaman henkilön välityksellä selville yhteiskuntarakenteen ja toimintatavat. Tasapainotilaa tulee sotkemaan villi, John, joka tietää vanhempansa ja osaa siteerata Shakespearen Othelloa toisin kuin fordilaiset. John toimii kristillisten moraalikäsitysten mukaan, eikä siitä(kään) hyvää seuraa. Eli olisiko sanomana, että kaikki ääripäät ovat vaaraksi.

Parasta romaanin antia tarjoavat kärjistykset. Esimerkiksi fordilaisuus muokkaa kauneuskäsityksiä. Ne vaikuttavat tosin nykysomen ulkonäköihanteilta, tavoitteina nuoruuden rypyttömyys ja kimmoisuus – pois ihomuutokset ja läskit, jotka puistattavat fordilaisia.

Eniten yllätyin romaanin seksuaalipainotteisuudesta. Aika paljon tilaa saa se, miten uuden maailman hyvään käytökseen kuuluu vapaa ja kumppaneita kierrättävä seksi. Se muun romaaniaineksen lisäksi osoittaa, miten kulttuurisidonnaista on, minkälaisiin tapoihin ja etiikkaan yhteiskunta olouttaa jäseniään.

•

Huxleyn romaanissa vanhentuneelta vaikuttaa teknologiaosasto, ja ajan tapaan ei vältetä esimerkiksi n-sanaa, ja muutenkin woke-osastolle piisaa purtavaa. Vuolas ilmaisutapa pitkittää tarinaa tarpeettomasti. Siihen uuvahdimme lukupiirissä, ja kolmihenkinen kirjallisuuskimppa (Johanna, Taru ja minä) päätyi samaan lopputulokseen: tarina pitkittyi ja menetti toisteisena kiinnostavuuttaan. 

Löysimme joitain kiinnostavia nykyilmiöitä Huxleyn tulevaisuustuumailuista. Pohdimme aikalaisvastaanottoa ja 1930-luvun ilmapiiriä suhteessa romaanin sisältöön, eli aikanaan Uljas, uusi maailma varmaankin oli rohkea, vaikkei se enää sellaisena säväyttänyt. Klassikosta se kuitenkin käy, ja kiinnostava se on esimerkkinä, millaisena se 1930-luvulla kuvittelee tulevaisuuden.

•

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, suomentanut I. H. Orras, Tammi 2012 / 1944. Lainasin kirjastosta.

Katso Kulttuuri kukoistaa -Arjan koonti Klassikkohaaste 22 kirjasadosta!

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani, spefi

Avainsanat:

29 tammikuun, 2026 · 7:26 am

Richard Osman: Mahdoton mammona

Välillä kirjallisuuden tehtävä on viihdyttää ja tarjota arkipako. Sellaisen tehtävän täyttää mainiosti Richard Osmanin sarja Torstain murhakerho. Uusin suomennettu osa Mahdoton mammona (Otava 2026) jatkaa maukkaasti rakennettua sarjaa.

Neljä senioria syttyy kerta toisensa jälkeen rikostappauksesta. Tällä kertaa porukan aivot, Elizabeth, saadaan apeudesta taas tositoimiin. Miehensä menettänyt (entinen) vakooja saa takaisin kipakoita ja tylyjä toimintatapojaan, kun hän ryhtyy selvittämään kadonneen bitcoin-miljonäärin tapausta. Joyce seuraa Elisabethia uskollisesti, ja psykologi Ibrahamin asiakas – joka on myös porukan ex-ammattiliittoaktiiivi-Ronin pahimpia vihollisia – liittyy mutkan kautta rikoskumppaneineen juonenkulkuun.

Osmanin jännärijuonen sytytyslanka kytee hitaahkosti mutta säkenöi vivahteikasta henkilökuvausta. Jokainen päähenkilö kyllä tukeutuu muutamaan ominaisuuteen, silti kuvaus ruokkii niitä niin, että kerronta maistuu herkulta. Huumori ripottaa tavan takaa tekstiin pikanttia maustetta. Komiikka syntyy nopeista tilannehuomioista ja sattuvasta sanailusta.

•

Mahdoton mammona tuo uuden pysyvänoloisen henkilön pääjoukkoon. Ydinporukkaa on neljän murhakerholaisen ohella Joycen tytär. Tämän kirja käynnistyy Joycelle merkityksellisellä juhlalla: tytär pääsee vihdoin naimisiin! Joyce saa sanoa nyt sanan vävy, ja tämä vävy sulautuu sopivasti porukkaan, vaikkakin hieman tunnustellen. 

Myös Ronin perhe tulee osaksi kirjaa, sillä sivujuoni keskittyy Ronin tyttären perheen tilanteeseen, ja pikkuvanha tyttärenpoika saa aika paljon tilaa. Näin henkilögalleria venyy noin yhdeksänvuotiaista ysikymppisiin.

•

Henkilöiden välinen välittäminen tuo kirjaan söpöstelyä: päähenkilöt ovat toisilleen lojaaleja, ja ilmapiiriin leviää lämpö: välittämiseen ei vaikuta henkilöiden tausta, asema tai ammatti. Huumori taittaa ylimakeutta, ja lämpö ulottuu lukijaan saakka.

Luulenpa, että tämä maailma kaipaa ystävällisyyttä ja välittämistä. Siksi nielen sujuvasti ja loppuun asti pureksimatta Osmanin sarjan unelmanomaisen, ylisukupolvisen yhteisön, joka jakaa hienotunteista ymmärrystä ja siirtyy suoraan toimintaan toistensa tueksi. Ja huomannet: jännärijuoni ei juuri lukukokemukseen vaikuta vaan kirjan muut ainekset.

•

Richard Osman: Mahdoton mammona, suomentanut Antti Saarilahti, Otava 2026, 255 sivua eKirjana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

24 tammikuun, 2026 · 9:04 am

Lena Andersson: Tutkielmia inhimillisestä käyttäytymisestä

Luin Lena Anderssonin novellikokoelman Tutkielmia inhimillisestä käyttäytymisestä (Siltala 2025) joulun tiennoilla ja suuntasin lahjatoiveen universumille: tulisipa kirjailija kevään Helsinki Litiin. Ja toive toteutuu: toukokuussa kuulen Litissä kirjailijan ajatuksia kirjastaan.

Anderssonin kirja kohotti suuresti vuoden loppupuolen lukutunnelmiani. Kirjailijan kieli on tarkkaa ja havainnollista, mikä sinänsä ilahduttaa, mutta suurin intoni syntyi tavasta kuvata henkilöitä. Pieninkään falskius tai yksioikoisuus ei jää kirjailijalta huomaamatta ja näyttämättä sellaisenaan kuin se ilmenee. Siitä syntyy vastaansanomaton tunnelma, jossa iloittelu ihmishölmöyksistä äityy välillä ehkä ilkeän puolelle kääntyvään vinoon hymyyn. Silti voisi tulkita, että kuvaus ymmärtää vajavaisia ihmisiä. 

•

Ironia Anderssonin novelleissa syntyy siitä, että lukija huomaa, näkee ja ymmärtää enemmän kuin kuvatut henkilöt. Esimerkiksi valveutunut, nuori Amanda sössii suhteen omahyväisellä ja sokealla paasauksellaan, koska vain hän on oikeassa. Andersson piikittelee aatteellista tai ajatuksellista yksisilmäisyyttä monessakin novellissa.

Ihmisyyden eri puolet tulevat esille. Yksi novelli jää mieleen kaihertamaan. Siinä yksinäinen nainen on heittopussina eivätkä novellin muut henkilöt anna tilaa vaan laukovat vankkoja oletuksiaan. Henkilöt ovat muissakin kirjan novelleissa välillä julmia toisilleen, usein ymmärtämättömyyttään, joskus tietoisesti.

Jokaisessa kirjan jutussa on koukkuja, jopa opetuksia, ehkä osoittaen mutta nautittavasti. Novellien henkilöt eivät opi touhuistaan, vaan ehkä me lukijat saamme läksytyksen siten, miten novelleissa meille hölmö käytös kuvataan.

•

Novellien henkilögalleria on moninainen, naisvaltainen. Minua miellyttää Elizabeth Stroutin tyylinen henkilökierrätys: novelleissa putkahtaa muissa novelleissa kohdattuja henkilöitä. Yksi novelli saa kirjassa kaksi erilaista variaatiota – se on hauska kiepautus.

On siis nautinto lukea taitavasti kirjoituettua henkilövetoista proosaa. Kyllä me olemme omituisia, jokainen omalla tavallaan, omassa kuplassaan. Me ihmiset. Kirjallisuus tuntuu kirkkaalta peililtä Lena Anderssonin käsissä.

•

Lena Andersson: Tutkielmia inhimillisestä käyttäytymisestä, suomentanut Sanna Manninen, Siltala 2025, 147 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

20 tammikuun, 2026 · 6:54 am

Johanna Forss: Pidot

On Platonin Pidot ja Petroniuksen Trimalkion pidot, löytyy myös muita pitoisia kirjanimiä. Ehkä selvin viitekehys Johanna Forssin romaanille Pidot (Tammi 2026) on Petroniuksen satiiri antiikin yläluokan pippaloista. Forss vie nelikymppisten some- ja markkinointivaikuttajien kemuihin, joissa sampanja virtaa ja pöllyt pöllyävät.

Kirjan minäkertoja Maria on saanut kutsun koulu- ja nuoruudenajan bestiksen Mairannen juhliin helsinkiläiseen bilepaikkaan. Yhdessä poikkeusnaisten taide-elämistä Kuopiossa nuorena haaveilleiden naisten tiet ovat eronneet parikymppisinä.

Kumpikin on lukion jälkeen jättänyt kotikonnut taakseen. Maria opiskeli taidevalokuvaa, mutta ahertaa museoassarina ja kipuilee ruuhkavuosien elämänpettymystä. Marianne sen sijaan porhaltaa somekunigattarena ja hehkuu keskipisteenä rakkautta – myös romaanin juhlissa:

”Nostan katseeni puhelimesta, etsin vaistomaisesti Mariannen uppiniskaista hiusrajaa mutta en näe sitä enää. Hän on livahtanut pois lähipiirinsä kanssa. Pöytäseurue näyttää siltä kuin joku olisi ottanut tulpan irti lavuaarista ja kaikki vesi olisi valunut viemäriin.”

•

Näissä kekkereissä minäkertoja rähjääntyy fyysisesti ja psyykkisesti. Kyse on nykypitojen varjolla kasvukertomuksesta ja keski-iän kriisistä, mutta lisäpanoksia paukkuu perhesalaisuudesta, joka paljastuu kirjan mittaan. 

Kolmiosaisessa romaanissa alussa ja lopussa tihkuu juhlahumun keskellä tietoa kertojan ja Mariannen lapsuudesta ja nuoruudesta. En ole ihan varma olisiko väliosa suoraan kuopiolaisesta menneisyydestä tarpeen, sillä rakenteellisesti juhlatilanteesta menneeseen hyppely sujuu hyvin ja virittää tunnelmaa. Marian ja Mariannen nuoruus vie mielikuviin intensiivisestä suhteesta Valoa valoa valoa -tyyppisten tyttökertomusten tapaan.

Satiiri juuttuu melkein vain ökyjuhlien ja vaikuttajatalouden terävään havainnointiin. Romaanissa alkaa painottua ihmisuhteet ja minäkertojan kuprut niissä, jolloin vino virnuilu tosikoituu, ja nelikymppisten avio-ongelmat jämähtävät sukupuolten perusasetelmiin. Luokkaretki ja erivaraiset kotitaustat mahtuvat romaaniin mukaan niin, että ylhäältä voi pudota ja alhaalta nousta.

•

Tämä on romaanissa erittäin kiinnostavaa: ”Olivatko kuvat myös tekoja?” Valokuvilla on romaanissa rooli motiivina ja monitulkintaisena merkityksenä kautta romaanin. Taiteelliset ambitiot, kilpailu ja vallankäyttö kietoutuvat yhteen monin tavoin. Siitä löytyy kirjassa herkkupaloja.

Pidot kehkeytyi siis kiinnostavaksi ihmissuhdesykeröksi, jota juhlahumun kuvaus ryydittää. Vaikka en olisi halunnut olla kutsuvieraana noissa somekerman näytöstyylisissä juhlissa, tirkistely niihin kannatti. Loppuosan hienoinen hajaannus pelastuu minäkertojan henkilökohtaisena nousuna menneisyyden yläpuolelle.

•

Johanna Forss: Pidot, Tammi 2026, 113 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

17 tammikuun, 2026 · 3:37 pm

Katarina Wennstam: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi

Käynnistin vuoden 2026 romaanien lukemisen kevyehkösti. Valitsin sattumanvaraisesti arkeani viihdyttämään tuoreen dekkarin, joka on samalla historiallinen romaani. Tällainen kombo kyllä kiinnostaa minua historiallisten romaanien ystävänä.

Ruotsalainen Katarina Wennstam aloittaa mitä ilmeisemmin uuden sarjan romaanilla Kuolleet naiset eivät anna anteeksi (Gummerus 2026). Jännäri sijoituu tukholmalaiseen kortteliin 1800-luvun lopulla. 

Miljöö on näppärästi valittu, sillä asuinalueella on ylhäisiä ja alhaisia. Romaani käynnistyy siitä, kun kuollut piika löydetään pihasta verinen sikiö hameensa alla. Asia jää vaivaamaan sikiönlähdettämisen uhrin löytänyttä Hilduria, joka on talon köyhän portinvartijan ompelijatytär. Hildur ystävystyy kaikkien odotusten vastaisesti neiti Fredrikan kanssa. Fredrika on muuttanut taloon setänsä perheeseen seuraneidiksi.

Romaani seuraa myös Edit-piikaa, joka on pahassa pulassa. Editin emäntä Olga on jäänyt leskeksi ja kärsii avioliittonsa seurauksista, mutta hänellä on myös salainen, luova toimi. Olgan poika Oscar aloittelee uraansa poliisivoimissa.

•

Romaani kieputtaa neljän erilaisen ja eritaustaisen naisen tilanteita ja tuo ne yhteen. Poliisia ei kiinnosta yhden piian kuolema, mutta Fredrikaa kiinnostaa, ja Hildur toimii hänen tietolähteenään. Fredrika saa myös Oscarin mukaan selvitystyöhön, ja pian myös Olga osallistuu. Editin tilanne kytkeytyy myös caseen.

Näin porvarisneiti Fredrika innostuu etsivän hommista ja varmistuu omista kyvyistään, vaikkei yhteiskunta vielä tunnista naisten taitoja. Romaanissa on aika paljon mustavalkoisia asetelmia, ja välillä saarnataan naisten asemasta, eivätkä yksityiskohtatiedot naishistoriasta kaikkineen sulaudu romaanikerronnaksi. Siitä huolimatta romaani on mukavaa luettavaa; joistain epäuskottavuuksista huolimatta aina on ollut ja tarvittu poikkeushenkilöitä muuttamaan kankeita yhteiskunnallisia rajoja ja odotuksia.

•

Olet ehkä seurannut Ylen näyttämää brittisarjaa neiti Scarletista, jolla on etsivätoimisto 1800-luvun lopun Lontoossa. Wennstam kehittelee kirjassaan siitä hieman ruotsalaista kirjaversiota. Vaikka edellä vähän marisin, viihdyin kuitenkin kirjan maailmassa ja odotan, miten kirjan henkilöiden elämä etenee. 

•

Katarina Wennstam: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi, suomentanut Christine Thorel, Gummerus 2026, 309 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 tammikuun, 2026 · 7:19 am

Kaksi romaania muistisairaudesta: Rihmasto & Äkkiä oli ilta

Huomaan vältteleväni romaaneja muistisairaudesta, sillä vietin yli 12 vuotta niiden seurassa. Isäni sairastui Alzheimerin tautiin, joka eteni aluksi hitaasti mutta varmasti ja sitten niin, että meni vuosia, ettei hän enää tuntenut minua. Äitini muistisairaus oli toisenlaista, vaihtelevaa: välillä harhoja ja ajantajun katoamista, välillä läsnäoloa. Vaikka isäni kuolemasta tulee tänä vuonna 10 vuotta ja äitini viisi, yhä väistelen aihetta – niin kipeitä ovat muistot vanhempien haurastumisesta ja omasta hoitajarooliin asettumisesta.

Lukijat ovat erilaisia. Jotkut eivät väistele vaan nimenomaan haluavat lukea siitä, mitä juuri itse elävät tai ovat kokeneet. Siksi eri kirjat iskevät lukijoihin eri aikoina eri tavoin.

Fiktion lukeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tulisi olla aiheesta omakohtaista kokemusta. Fiktion merkitys on juuri siinä, että se avaa tuntemattomia maailmoja, saa kokemuksia erilaisista elämistä. Heijastus elämästä välittyy vain sanoin, ja se muuttuu lukijassa kokemukseksi, ajatuksiksi ja tunteiksi. Kukin kokee ja tulkitsee romaania tilanteen, omien kirjallisten makumieltymysten ja elämäntaipaleensa mukaan.

Joskus aihe jyrää koko kirjan. Niinpä minä en voi muuta kuin lähteä muistisairausromaaneihin oman väkevän muistitietoni ja kokemukseni kera. Silloin saattaa kirjalliset ja romaanirakenteelliset seikat jäädä jalkoihin, kun aihe polkee ne.

Riitta Heimonen: Äkkiä oli ilta

Riitta Heimosen romaanissa Äkkiä oli ilta (WSOY 2025) kuusikymppinen sairaanhoitajatytär joutuu vastuuseen iäkkäiden vanhempien kunnon huononnuttua. Väsähtävä isä on muistisairaan vaimonsa omaishoitaja, ja pariskunta elää jo kestämätöntä tilannetta.

Romaani välittää hyvin tilanteen, joka on jyrätä minäkertojatyttären alleen. Raksaan työn raatajanaista painavat jokapäiväisen soitot kauas vanhemmille ja ainainen pelko, mistä on kyse, kun puhelin pirahtaa. Usein on kyse kotikatastrofista, jota tytär lähtee selvittämään kauas vanhempien taloon näivettyvälle pikkupaikkakunnalle. Minäkertoja ottaa välillä etäisyyttä hoitotaakkaan hotelliöinä ja reissuina serkun huvilalle. Ulkomailla asuvaa omaa tytärtään kertoja ei tiukalla elämäntilanteellaan rasita.

Heimosen kerronnassa vaihtelee tukahtuminen ja vapaa ilma, se on minäkertojan paneutumisen, paineen ja pakoilun kierrettä, mikä ilmaisee hyvin, miten raskasta on omien, jääräpäisten vanhempien tilanteen seuraaminen ja yritykset puuttua siihen. Kertoja on tilanteen sisällä, silti ulkona omien vanhusten keskinäisestä, kiinteestä yhteydestä.

Kerrotusta löytyy paljon samastuttavaa, ja kuvaus taiteilee hyvin konkretian ja realismin sekä hieman unenomaisen etäännytyksen kesken. Lukujen kursivoidut satuosuudet ensin arvelluttavat, mutta loksahtavat paikoilleen. Romaanin nimi sykähdyttää: ihmiselämä lipuu ehtooseensa yllättävän nopsaan.

•

Riitta Heimonen: Äkkiä oli ilta, WSOY 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Camilla Nissinen: Rihmasto

Camilla Nissisen romaanissa Rihmasto (Tammi 2025) äidinkielenopettaja Alma on juuri saanut lapsen ja on hukassa tuoreen äitiytensä kanssa. Samaan aikaan äidinisän muistisairaus etenee niin, että autioituvalla maaseudulla yksin asuminen käy mahdottomaksi. Alman vauvavuosi koostuu pitkälti ajomatkoista ukin luo yksin tai vauvan kanssa.

Romaani sisältää tukun kipeitä asioita: Alman mielenterveysongelmista kärsinyt äiti on jättänyt tytön, kun Alma on vasta kouluikäisenä tutustunut isoisäänsä. Isoisän elämä valottuu takautumin aikoihin, jolloin Alman äiti on ollut lapsi, ja perhettä ravisteli tragedia.

Nissinen saa hyvin eri ainekset toimimaan. Kauheat kokemukset monessa polvessa lomittuvat – siitä syntyy rihmasto. Vaan ei romaani vain kaikkea synkkää ja painavaa levitä, sillä kerronta tarjoaa myös arjen huumoria, jota elämä isoisän kanssa sisältää. Pohjoiskarjalainen murre ryydittää dialogeja ja lisää elävyyttä. Ja vaikka Alma peittelee mieheltään synkkiä PTS-tunteitaan, on siippa hämmästyttävän empaattinen. Se virkistää: kirjan suhteessa on paljon välittämistä ja sitoutumista. Sama pätee Alman ja ukin väleihin.

Alman sisäinen sekamelska ja ulkoinen toimintakyky sisältävät ristiriidan, jonka teksti välittää. Se vetää puoleensa ja saa seuraamaan päähenkilöä. Sama koskee ukin muisteluosuuksia. Ukin umpimielisyys toimii myös kontrastina nykymiehen tunnepuhetaitoon, jonka Alman mies taitaa. Osuvasti romaani myös näyttää vanhustenhoidon kipukohdat. Turhauttavan hoitopalaverin kuvaus taitaa olla piinallisen tuttu lukijoille, jotka ovat yrittäneet hoitaa läheistensä asiaa sote-viranomaisten kanssa.

•

Camilla Nissinen: Rihmasto, Tammi 2025, 193 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,