Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Klassikkojen mukauttaminen selkokielelle on yksi selkokirjallisuuden suuntaus. Siten eri kulttuurien ja eri aikojen keskeiset kirjat tulevat tutuksi myös lukijoille, jotka eivät saa irti paksuista kirjoista. Vanhat klassikot on kirjoitettu usein vaikeaselkoisella, vanhahtavalla kielellä, joten selkoistus tuo niille uusia lukijoita ja pitää klassikoita elossa.

Uusimpia klassikkoselkoistuksia on Conan Arthur Doylen Baskervillen koira, jonka Johanna Kartio on taitavasti kirjoittanut sujuvaksi selkosuomeksi (Opike 2019). Kirjan luvut ovat sopivan mittaisia, ja juoni etenee joustavasti. Tarinan tunnelma tallentuu toimivasti.

Baskervillen koiran selkoversio puoltaa paikkaansa, sillä onhan Sherlock Holmes kulttihahmo, josta on viime vuosikymmenet ilmestynyt etenkin tv-sarjoina ja elokuvina erilaisia versioita. Tämän kirjan avulla saa selville, millaisia Sherlock ja hänen apurinsa Watson alun perin olivat.

”Sherlock Holmes kohotti olkapäitään.
– Minun tutkimukseni koskevat
tämän maailman asioita,
Eivät yliluonnollisia.
Mutta uskon, että tässäkin jutussa
ratkaisu löytyy tästä maailmasta.”

Baskervillen koira yhdistää salapoliisiromaaniin kauhuelementtejä. Tarina käynnistyy Baskervillen kartanon isännän murhasta, jota Sherlock ja Watson alkavat selvittää. Rikoksen lisäksi tarinassa liikkuu kiiluvasilmäinen peto, joka on antanut kirjalle nimen.

20191201_171357_resize_3.jpg

Nykyihminen on tottunut kauhuun ja jännitykseen. Siksi ei Baskervillen koira ehkä aiheuta pelon väristyksiä, mutta sopivasti supistettu tarina pitää jännitteensä. Uskon, että selkolukija pääsee Baskervillen koiran avulla hienosti tutustumaan mestarisalapoliisin aukottomaan päättelytyöhön. Lisäksi kuka tahansa, joka haluaa helpon johdatuksen jännitysklassikkoon, saa tämän kirjan avulla hyvän käsityksen Sherlock-tyylistä.

– –

Arthur Conan Doyle
Baskervillen koira
selkomukautus Johanna Kartio
mukautuksen pohjana Yrjö Weilinin suomennos (1904)
Opike 2019
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kauhu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Ihastuin vuonna 2001 Tracy Chevalierin romaaniin Tyttö ja helmikorvakoru (Otava). Otin kirjan nyt uuslukuun, sillä sain viimein mahdollisuuden käydä tapaamassa romaanin päähenkilöä, turbaanipäistä tyttöä hohteleva helmikorvakoru korvassaan. Olen liehunut ennen ilmastoahdistusaikoja vermeereiden perässä museoissa ympäri Eurooppaa: Lontoossa, Edinburghissa, Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa, nyt toistamiseen Amsterdamissa ja ensikertalaisena Haagin Mauritshuisissa, jossa SE on.

20191207_103722_resize_38.jpg

Olin jo romaanin ensimmäisellä lukukerralla Vermeer-fani, eikä romaani sitä vähentänyt. Muistan tempautuneeni tekstin latautuneeseen tunnelmaan: piikatyttö joutuu peittelemään sekä havaintoherkkyyttään että ihastumistaan isäntäänsä. Suurin odotuksin katsoin aikanaan myös romaanin elokuvaversion, etenkin kun Vermeeriä siinä esittää ikisuosikkini Colin Firth ja tyttörooliin ulkoisesti sopiva Scarlett Johansson. Pöyristyin leffan Vermeer-tulkinnan niljaisuutta ja Griet-piian pelkistämistä kosteita huuliaan törröttäväksi objektiksi.

Petyin elokuvassa etenkin toljotteluun, ja Vermeer on siinä muistini mukaan lähinnä kyttäävä tirkistelijä. Ymmärrän nyt kirjan tarkistusluvun jälkeen tuohtumukseni syyn: kirjassa piika-Griet kertoo tarinaa selkeänä subjektina, ei kohteena. Romaanissa isännän katse selän takana tuntuu vaan ei näy, mutta elokuvassa katse näytetään katsojalle, ja silloin tulkinta, näkökulma ja tunne muuttuvat.

Voi olla, että silti pitäisin elokuvasta nyt enemmän kuin ennen, katsoisin toisin. Ja huomaan: kirjan taika ei ole täysin säilynyt. Tyttö ja hemikorvakoru ei ole kerronnallisesti kummoinen, osin jopa kömpelöitä ja kuluneita keinoja käyttävä. Griet on historiallisten romaanien tyttö/naiskertojien tapaan pärjäävä, sisintään peittävä, siksi tuittuileva, jopa besservisser-tyylinen, ja päähenkilön vastaparit yksinkertaisia: epäluuloinen emäntä, kateellinen taloudenhoitaja ja ilkeä tyttölapsi. Vermeer jumittuu unelmien satuhahmoksi ja talon vanha emäntä prototyypiksi viisaasta naisesta. Nykymakuuni henkilökuvaus jää ohueksi.

Minuun silti yhä osuu romaanin epäsuhta mallin ja taiteilijan kiinnostuksen välillä: ”Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.” Piikatytön asema ja tunteet valottuvat hyvin. Grietin huonosti peitelty ihastus tuottaa kihelmöiviä täyttymättömän onnen väristyksiä. Ja tilanne on tämä, jonka Vermeerin ystävä Grietille lausuu:

”Hänen [Vermeerin] silmänsä ovat kultavuoren arvoiset. Mutta toisinaan hän näkee maailman vain sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, ei sellaisena kuin se on. Hän ei ymmärrä mitä seurauksia hänen näkemyksestään on muille ihmisille. Hän ajattelee vain työtään, ei sinua.”

Romaanin luokka- ja uskonerojen käsittely ei muuten poikkea tavallisesta, mutta ajankuvasta pidän yhä: Delftin kaupunkinäkymät 1600-luvulta ja huonetilojen valon siivilöitymisen näen sieluni silmin. Tai oikeastaan Vermeerin silmin. Taannoisella Hollannin matkallani näin seitsemän Vermeerin maalausta, enkä saa niistä kyllikseni. Maalausten tarinallisuudesta minulla ei ole epäilystä kuten Grietillä:

”Se ei ehkä kertonut tarinaa, mutta se oli silti maalaus jonka katselemista ei voinut lopettaa.”

Minusta Vermeerin teokset ovat pysähtyneisyydessään sakeanaan salaisuuksia ja tarinoita. Niissä on aina jokin tilanne päällä, ulkoisesti hiljainen ja vähäinen, sisäisesti mittava. Haen niihin selityksiä tauluja katsellessani. Niin kuin esimerkiksi katsellessani turbaanipäistä tyttöä, jonka maalaustilanteen ja asennon valinnan Chevalier saa kielellistettyä elämyksellisesti. Helmikorvakorutytön katse on monitulkintainen, kasvojen valonhohde hämäävän avoin, siti kätkevä ja suupienen pieni sylkijälki hienosti muuta kuvan siloisuutta rikkova. Tytön asento myös kätkee ja paljastaa, ja Vermeerille poikkeuksellisen paljas tausta keskittää kaiken kuvan tyttöön. On siinä romaanille aineksia.

”Hän oli maalannut minut niin että silmäni olivat selkosen selällään, ja valo lankesi kasvoilleni mutta vasen puoli oli varjossa. Ylläni oli sinistä ja keltaista ja ruskeaa. Pääni ympärille kiedottu kangas sai minut näyttämään toiselta, olin kuin Griet jostain toisesta kaupungista, jopa aivan toisesta maasta. Tausta oli musta niin että vaikutti siltä kuin olisin aivan yksin, vaikka katselin selvästi jotakuta. Näytti siltä kuin olisin odottanut jotain, jonka en uskonut koskaan tapahtuvan.”

20191207_103055_resize_29.jpg

– –

Tracy Chevalier
Tyttö ja helmikorvakoru
suomentanut Arja Gothoni
Otava 2001
romaani.
319 sivua.
Ostin kirjan (2001).

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taide, Taiteilijaromaani

Kulttuurimatka Hollantiin

Itsenäisyyspäivän ympärille sain järjestettyä aikaa käväistä Hollannissa. Päätarkoitus oli tavata siellä asuvaa läheistä, mutta matkaan mahtui muutakin mukavaa. Hollannin moninainen historia, kanavanäkymät ja arkkitehtuuri säväyttivät. Amsterdamissa olen käynyt kerran aiemmin, nyt hieman lavensin paikkaperspektiiviä. Keskityn jutussani taidekokemuksiin.

Hollanti – Espanja: 4 – 6

Rijksmuseum on rempattu sitten edellisen käyntikerran. Ja kyllä on hieno! Näytteillepano on harkittu: monessa näyttelyhuoneessa on taulujen ja taideteosten lisäksi ajan esineistöä. Aikaa ei kaikkeen yhtenä päivänä riitä, joten keskityin lähinnä kerrokseen kaksi, hollantilaistaiteen kultakauteen.

Jostain syystä olen aikojen saatossa jos missäkin museossa lumoutunut vanhoista hollantilaismaalauksista, joissa luistellaan jäätyneissä kanavissa. Hendrick Avercamp on tämän lajin huipputekijä 1600-luvulta. Jääilottelu tallentuu pikkutarkasti, ja jos katsojakin on pikkutarkka, voi runsaudesta löytää pyllistäviä takalistoja huusissa tai hirttäjäisten uhreja. Elämän kirjo, kyllä.

Kunniagalleriassa kiinnosti Rembrandtin Yövartion tutkimustyö livenä, ja pääkohteeni Johannes Vermeer pysäytti minut pitkäksi toviksi kolmen naiskuvan eteen. Niiden monitulkintaiseen tunnelmaan jää kiinni.

Rijksmuseumin erikoisnäyttely osui täysillä: Rembrandt – Velázquez. Hollanti oli jonkin aikaa osa Espanjaa, ja näyttely asetti nerokkaasti rinnakkain hollantilaisten ja espanjalaisten mestareiden töitä samoilta ajoilta samoista teemoista.

Eihän se mikään kisa saa olla, mutta näin minulle kuitenkin kävi: pistelaskuksi meni. Olen fanittanut vanhaa hollantilaistaidetta, yhä niin, mutta monesti Velàzquezin ja espanjalaiskollegoiden kuten Riberan potrettien outo tenho vei voiton hollantilaisista. Monissa asetelmissa hollantilaismaalarit sen sijaan saavat hengen aineeseen. Ja sitten rinnakkain oli aseteltu Velázquezin ja Vermeerin katukuvat: paha tilanne! Tasapeli vai? Taisi Vermeer voittaa tunteen ja tunnelman mitalla, bonus-syy: pienin kirjaimin tuherrettu signeeraus säväyttää maalauksen rapatussa seinässä. Vermeer on kirjoittanut sen noin 400 vuotta sitten, ja nyt minä näen sen – Stendhal-tunne uhkaa ja uhka pysyy, kun siirryn katsomaan Velázquezia silmiin, taitelijan omakuvaan.

Siis tulos 4 – 6? Kunhan provosoin. Nautin kaikesta, kaikki voittivat.

Mauritshuis – vihdoinkin

Parikymmentä vuotta sitten Tracy Chevalierin romaani Tyttö ja helmikorvakoru pisti haaveilemaan Haagin matkasta, ja muutaman vuoden takainen Donna Tarttin Tikli lisäsi intoa. Nyt matkaani mahtui päiväreissu Mauritshuisiin, jossa romaaneita inspiroineet taulut roikkuvat (kuten Tikli).

Vermeeriltä oli samassa huoneessa esillä kolme taulua, mutta katsojien kuhina kävi lähinnä helmitytön lähellä. Naiset otatuttivat itsestään kuvia korvanlehtiään hypistellen. Kyllä maalaus on hieno, valon kajo helmessä loistava ja tytön katse vetoava, mutta Maisema Delftistä imaisi sisäänsä. Lähes impressionistiset yksityiskohdat ja taulun kuulas kokonaisuus kiinnitti katseeni pitkäksi aikaa.

20191207_110248_resize_28.jpg

Mauritshuississa on lukuisia hienoja teoksia kuten Rembrandtin, Rubensin ja Holbeinin maalauksia. Lisäksi näytillä on herkullinen kevätparatiisiteos, joka on poikkeuksellisesti yhteistyön tulos: Rubens on maalannut ihmishamot, puun ja hevosen, Brueghel hahmotellut komposition ja maalannut eläinkunnan. Ja sokerina pohjalla: Avercampin luistelumaalaus vuodelta 1610. Siinä pari tyyppiä on pudonnut avantoon, taulun keskellä luistimillaan kaatunut nainen pyllistää katsojalle ja keikari keekoilee etualalla – kymmenien muiden hahmojen ohella. Silmäkarkkia aikojen takaa.

Arnhemin kellarit

Kävin päiväpistäytymässä Hollannin itäosassa, Reinin varrella Arnhemissa. Paikkakunta tunnetaan asiakirjoista jo 800-luvulta ja myöhemmin se liittyi Hansa-kaupunkeihin. Vanhoista ajoista ei ole kaikkea jäljellä, sillä toisen maailmansodan ilmataistelut kurittivat kaupunkia. Jonkin verran on kapeita vanhoja taloja, ja kuljin myös hienojen jugendtyylisten pientaloalueiden läpi.

Sade vihmoi siihen malliin, että tutustuminen kaupunkikuvaan jäi vähäiseksi. Yksi tutustumiskohde oli keskiaikaisen korttelin kellarimuseo. Kellarit toimivat sota-aikaan myös pommisuojina. Kiinnostavinta oli kellareiden verkosto talojen alla: ne yhdistyivät talosta taloon. Se sai mielikuvituksen laukkaan: minkälaisia sovittuja ja salattuja kohtaamisia mahtoikaan tapahtua varasto- ja viinikellaritiloissa lepattavien soihtujen varjoissa?

20191206_144451_resize_71.jpg

– –

Kulttuurimatkalla:

Rijksmuseum, Amsterdam: https://www.rijksmuseum.nl/
Mautirshuis, Haag: https://www.mauritshuis.nl/nl-nl/
Historiche Kelders Arnhem: https://www.visitarnhem.com/locaties/1186829084/historische-kelders-arnhem

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä olin se poika, jota hakattiin, en se joka hakkasi.”

Näin voisi kiteyttää minäkertoja-Eddyn tilanteen romaanissa Ei enää Eddy (Tammi 2019), jonka on kirjoittanut Édouard Louis. Romaanin kertoja kuvailee karusti kasvuympäristönsä arvopohjan ja elinolot. En puutu siihen, miten omaelämäkerrallinen romaani on. Se on romaani, vanhanaikainen valistusromaani. Sillä on sanoma.

Louisen romaani sijoittuu pohjoisranskalaiseen kyläpahaseen, josta on chick ja kultivoituneisuus kaukana. Poimin teemoista kolme kulmaa: luokkatietoisuus, maskuliinisuuden musertavat mallit ja homoidentiteetti.

Romaani kuvaa köyhyyttä, joka lavenee varallisuuden puutteista näköaloihin, kieleen ja kohteluun. Eddyn perheen kuvaus näyttää asiantilan, jota meilläkin on Pisa-tutkimustulos-huuruissa hyvä pohtia: on pudonneita perheitä, jotka eivät arvosta koulutusta tai ajattele, että koulutus parantaisi elämisen mahdollisuuksia. Niissä perheissä tiedetään oma luokka (köyhät) ja tunnistetaan vihollinen (porvarit ja maahanmuuttajat). Vaatii rajua irtiottoa lapselta ja nuorelta pyristellä näköalattomuudesta ja kannustamattomuudesta muunlaiseen. ”Sen, että minun olisi mahdotonta muuttua vanhempieni maailmassa, koulussani.”

Eddy on lahjakas, hänellä on onni saada yhdestä opettajasta eteenpäin ohjaava. Entä ne eddyt – ja jani-petterit, antit ja veetit – joilla ei ole edes yhtä kannustajaa? Entä pääseko silti koskaan eroon siitä, että oma luokka ja lähtökohta poikkeaa muista, heistä, joilla on jo kotoa perityt tavat, pohjatiedot ja pärjäämistaidot?

Ja taas tuoreisiin Pisa-tuloksiin: Suomessa sosioekonominen asema yhä enemmän vaikuttaa oppimistuloksiin. Tätä miettisin eduskunnassa vakavasti niin, että hallitus- ja oppositiopuolueet eivät kisailisi kannatuksesta vaan etsisivät yhdessä kannustimia. Etenkin näen PS-porukan hommaksi toimia yhteiskunnan tulevaisuuteen vaikuttavassa asiassa rakentavasti, sillä heidän kannattajistaan kuuluu eniten sosioekonomisesti heikompaan väestönosaan. Koulutuksen, opiskelun ja siihen kannustamisen arvo pitää yhteistuumin palauttaa. Siihen pitää paukut laittaa, ei vastakkainasetteluun.

Louisen romaanissa kiinnitän huomion myös kielen karkeuteen, mikä liittyy ankariin käytösmalleihin. Ja ne liittyvät sukupuolirooleihin. Miehet ovat miehiä, koviksia, ja jos eivät ole, ovat halveksittavinta ikinä, homoja. Nyt taitaa olla termi toksinen maskuliinisuus paikallaan. Se sisältää romaanissa vähintään seksismiä ja kaksinaismoralismia. Eddy tietää varhain olevansa miesmuottiin sopimaton ja homo, joten ristiriita jäytää. Ihmeen kaupalla ei Eddy murru: ”Minun naamioni totuus oli elää toisin.”

Ei enää Eddy -romaanissa väkivaltaiset ja lapsia ymmärtämättömät kohdat kouraisevat. Eddyn eteneminen itsensä hyväksymiseen on vaikeaa luettavaa, mutta se on tärkeää luettavaa. Juuri tällä viikolla on uutisoitu tutkimuksesta: seksuaalivähemmistöihin kuuluvat suomalaisnuoret kokevat väkivaltaa koulussa ja kotona. Eddy ja eddyt (jonit, jampat ja alit) tietävät ja ymmärtävät sisimmässään, vaikka mitä yrittävät: ”Aina vain yhtä homo.” Miksi muut eivät sitä ymmärrä ja hyväksy? Miksi se on uhka? Ei enää Eddy on kirja kaikille kasvattajille, kaikille.

– –

Édouard Louis
Ei enää Eddy
suomentanut Lotta Toivanen
Tammi 2019
Äänikirja 4 t 51 s, lukija Ville-Veikko Niemelä.
Kuuntelin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Selkotekijä: Seija Niinistö-Samela

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka RahkonenHanna MännikkölahtiTittamari Marttinen, Tapani Bagge ja Ari Sainio.

Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Seija Niinistö-Samela, kuka olet?

Olen espoolainen yrittäjä ja selkokirjailija. Minulla on aviomies ja kolme aikuista tytärtä. Olen selkokirjojen lisäksi kirjoittanut verkkotekstejä, lehtijuttuja ja muun muassa tekstejä postikortteihin sekä kaksi helppolukuista teosta veteraaniperinnöstä. Harrastan joogaa ja puutarhanhoitoa. 

Miten sinusta tuli selkotekijä?

20191114_075638_resize_71.jpg

Kuva Juha Samela

Kun yli kymmenen vuotta sitten luin artikkelin selkokielestä, aihe oli niin mielenkiintoinen, että halusin tutustua tarkemmin selkokieleen. Jotenkin selkokieli vain vähitellen sai yhä suuremman osan omassa kirjoitustyössä. 

Ensimmäinen selkokirjani Neljä vuodenaikaa (2007) syntyi, kun aloimme valokuvausta harrastavan puolisoni kanssa pohtia, kuinka voisimme yhdistää helpot tietotekstit ja luontokuvat. Kun sitten löytyi aiheesta kiinnostunut kustantaja, pääsimme toteuttamaan idean selkokirjasta.   

Kenelle kirjoitat?

Kirjoitan kaikille lukijoille, joilla on vaikeuksia ymmärtää tavallista yleiskieltä. Tavoitteenani on yrittää lisätä tasa-arvoa helppojen tekstien avulla, koska nykyisin on kyllä paljon viestintää ja tietoa, mutta monella ihmisellä on vaikeuksia selvitä ihan arkipäiväisissä asioissa kuten tietotekniikan käytössä.  

Mitä otat huomioon, kun teet selkokielisen tietokirjan?

Tietokirjan tekemisessä on tärkeää tiedon tarkkuus ja näkökulma. Esimerkiksi fysiikan näkökulmasta energiasta ei voida kirjoittaa puhtaasta energiasta vaan konkretisoida sitä esimerkein. Koetan havainnollistaa asioita mahdollisimman selkeästi. Puolisoni ottamat valokuvat usein selventävät aiheita. 

Mitä Tietopöllö-palkinto merkitsee sinulle?

Tietopöllö-palkinnon jakaa Suomen tietokirjailijat ry tietokirjailijalle, joka on julkaissut ansiokkaasti lapsille ja nuorille tarkoitettuja tietoteoksia. Tänä vuonna se myönnettiin minulle. Palkinto on todella merkittävä kannustin jatkaa selkokirjoittamista. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen palkinnosta, joka toi myös näkyvyyttä selkokirjallisuudelle.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi? 

Kaikki kirjat ovat omalla tavalla tärkeitä, mutta ehkä Paras ystävämme on sillä lailla merkittävä ja erilainen, että sen tekeminen vaati yhteistyötä monien muiden kanssa, kun  mukana oli paljon hauskoja nelijalkaisia ystäviä ja niiden omistajia.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Suosittelen Mervi Heikkilän teosta Kissatalon asukit, joka kertoo kodittomista kissoista. Nyt talven lähestyessä kirjan hienosti kerrotut tarinat muistuttavat siitä, että kissa ei kuulu Suomen luontoon, vaan jokainen kissa tarvitsee kodin ja hyvää hoitoa. Kirjassa on myös kaunis kuvitus. 


Selkoteksti esille: Robotit

”Robottien käyttö lisääntyy nopeasti.
Elämme yhteiskunnassa,
jossa kännykät, tietokoneet ja internet
ovat meille jo tuttuja.
Seuraavaksi arkeemme tulevat robotit.”

Näin alkaa Seija Niinistö-Samelan tietokirja Robotti ihmisen apuna ja perustelee kirjan tarpeellisuuden. Kirja kertoo robottien historiasta ja kehityksestä. Siinä myös esitellään robotteja, joita käytetään eri aloilla. Lisäksi kirjassa suunnataan jo tulevaisuuteen ja pohditaan tekoälyä ja työelämän muutosta.

20191124_121306_resize_92.jpgKirja etenee selkeästi. Lyhyet luvut lisäävät lukemisen helppoutta ja kertovat siitä, että Niinistö-Samela osaa tiivistää. Tekniikan sanasto ei ole helppoa, mutta kirjassa selitetään hyvin vaikeat termit. Esimerkiksi sensorit selitetään konkreettisesti verraten niitä ihmisen aisteihin. Robotti-tietokirjassa on paljon kuvia, mikä onkin aiheelle tärkeää. Kuvat havainnollistavat tekstiä.

On hyvä, että kirjassa mietitään paljon tulevaa ja tulevaisuuden taitoja ihmisen ja robottien kannalta. Ja kirjassa on kiinnostavia tutkimustietoja. Esimerkiksi se, että tutkimusten mukaan ihmisiä pelottavat robotit, jotka muistuttavat liikaa ihmistä.

 


Seija Niinistö-Samelan selkokirjoja

Kurkistus hyönteisten maailmaan. Ilmestyy 2020, Pieni Karhu.
Robotti ihmisen apuna. Pieni Karhu 2017.
Sinisiipi niityllä. Kuvat Juha Samela. Avain 2016.
Paras ystävämme – koiratietoa selkokielellä. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2013.
Mitä on energia? Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2013.
Valon ja värien maailma. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2010.
Neljä vuodenkaikaa. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2007.



Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret (Like 2019) kiehtoo miljöön vuoksi. Romaani sijoittuu Beringinsalmelle. Romaanin nimi tulee sieltä: salmessa on kaksi samanlaista saarta, ja toisella niistä tapahtuu.

Ihmettelen, ettei Beringinsalmen ympäristöstä ole enemmän liikkeellä kirjallisia tarinoita. Tai ehkä onkin, en vain tiedä niistä. Paikkahan on kummallinen: Amerikan ja Venäjän välillä on vain 85 kilometriä vettä. Oiva sijoituspaikka trillerille siis.

20191201_182801_resize_84.jpg

Liimatan romaani yhdistelee dystopiaa ja jännitystä, muttei ole mitenkään tyypillinen trilleri. Kirja on omituinen sekoitus christemäistä eikä yksikään selviytynyt -tunnelmaa, tuhon enteitä viimeisellä rannalla -viboja ja jonkun sorttista vakoilutarinaa. Ehei, noin vain en juonta paljasta, eikä tarvitse olettaa, että koko henkilökaartista henki lähtee. Joiltain kyllä – vaan miksi?

Dystopiaa romaanissa edustaa se, että ilmastomuutos alkaa hukuttaa saarten elintilaa. En tiedä, meneekö dystopian piikkiin se, että Jenkkilässä leviävät vasemmistolaiset virtaukset. Romaanin pääpaikka, pikkusaari strategisesti kuumottavilla leveysasteilla, on rikkaiden omituinen retriittikeskus. Jo siitä ja sen sekalaisesta väestä irtoaisi jännitteitä yhden kirjan verran.

Romaanin minäkertoja on taitavasti hahmoteltu kuvaajaksi, joka jostain syystä kokee eristämistä muusta saaren henkilökunnasta. Parhaiten romaanissa onnistuu juuri päähenkilön irrallisuuden kuvaus. Lisäksi innostun aluksi miettimään, miten epäluotettava kertoja hän oikein mahtaa olla.

”Olimme pitkään hiljaa. Sitten erosimme. Potkin kiviä ja kaduin sanojani. Olin etsinyt yhteyttä ja nostattanut kiinnostusta. Olin kovin liukkaasti kertonut uuden valheen entisen päälle.”

Monenmoinen salaperäisyys leijuu henkilöissä, tarinassa ja tunnelmassa. Ja tässä astuu kuvaan ristiriitainen lukutunnelmani. Koen osittain heittäytyneeni vinoutuneeseen tunnelmaan. Turhan usein kuitenkin herää epäilykseni, sillä juonessa on joitain mahalaskulta vaikuttavia kohtia. Pääpulmien pohdinnan suoritan siteeraamalla romaania: ”Eniten kiusasi yhteensattuman mahdollisuus, tai mahdottomuus.” Eivätkä taida myöskään ihastumiskäänteet olla uskottavimmasta päästä, ja koko retriittitouhu jää kovin hataraksi.

Jos jotain mielestäni jää juonellisesti puolitiehen, kertojana Liimatta on kiinnostava. Sävyt ja tunnelmat välittyvät salaperäisinä, ja virke on vireä.

”Tarinoissa on aina jotakin epämukavaa, siksi me niitä kerromme, mietin ja astun Päätaloon.”

– –
Tommi Liimatta
Saaret kuin sisaret
Like 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Canthin Hanna selkoäänikirjana

Hanna haluaa opiskella ja rakastaa.
Hän ei kerro muille ajatuksistaan
eikä perheen ongelmista.
Miten käy nuoren naisen unelmille?

Minna Canth kirjoitti Hannan 1880-luvulla.
Silti se sopii tähän päivään
ja on hieno kirja nuoren naisen kasvusta.
Nyt tärkeän tarinan pääsee kuuntelemaan
selkokielisenä äänikirjana.

Sain kunnian Canthin 175-juhlavuotena selkoistaa yhden kotimaisista lempiklassikoistani eli Hannan (1886). Se on tarkkanäköinen, psykologinen kuvaus herkän tytön kehityksestä naiseksi ympäristössä, jossa on rajatut mahdollisuudet. Tarina vie eläytymään Hannan paineisiin ja mielialan muutoksiin.

Selkoistuksessa ei jää pois mitään oleellista tarinasta eikä tunnelmasta, mutta lopputulos on selvästi alkuperäistekstiä lyhyempi. Olen karsinut rönsyjä kuvailuissa ja juonessa. Canthin kieli on sävykästä, mutta monille nykylukijoille siinä on runsaasti vanhoja sanoja, ja virkerakenne on osin mutkikasta. Siksi olen muokannut sanastoa ja rakennetta helposti ymmärrettäväksi.

Annan esimerkin. Ensimmäinen katkelma on Canthin tekstiä, jossa on vanhoja sanoja, paikallisuuteen liittyvää ja virkerakenteita, joissa on lauseenvastike, sanajärjestysvaihteluita ja määriteketjua. Aina ei selkoistuksessa säily niin paljon alkuperäistä sisältöä kuin tässä esimerkissäni, mutta ote havainnollistaa muutokset rivityksessä, sanastossa ja rakenteissa. Paikannimen selkoistuksesta saa olla montaa mieltä, mutta valitsin kuitenkin vanhan nimityksen ajankuvan vuoksi.


”Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä enää huolettanut.
Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
’Mitähän jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?’
’Ihmiset pyörtyisivät varmaan.’
’Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.’
Kuinka kummallista oli olla näin vapaa, näin rajattoman vapaa.

”Hanna avasi mekon napit ja veti käsivarret hihoista.
Päällä oli enää vain valkoinen aluspaita.
Sääret näkyivät kokonaan.
Hanna mietti, mitä äiti siitä sanoisi.
Kaupungissa heidät vietäisiin hullujenhuoneelle.

Kuinka kummallista oli olla näin vapaa,
näin rajattoman vapaa!”


Hanna

Hannan tarina kestää aikaa, ja siksi sen saattaminen selkokieleksi jatkaa merkittävän kirjan elämää ja tavoittaa uusia lukijoita. Tai paremminkin kuulijoita, sillä selko-Hanna julkaistaan suoraan äänikirjana (Avain 2019). Se ei ole tavallista, ei ainakaan mieleeni tule toista suoraan äänikirjana toteutettua selkojulkaisua.

Toivon äänikirjabuumin koskevan myös selkoäänikirjaa. Ainakin sen voi aloittaa Hannasta, klassikon elävästä kuuntelukokemuksesta.

– –
Minna Canth
Hanna. Kuvaus
selkomukautus Tuija Takala
äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen
1886 / Avain 2019: verkkokauppa

Muuta:

  • Selkoistamani Minna Canthin kertomus Agnes (1892) on luettavissa vapaasti verkossa tässä, ja juttuni selko-Agneksesta on tässä.
  • Juttujani Minna Canthin tai häntä koskevista teoksista voi lukea tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019

Bio Rexissä salillinen kirjaihmisiä hihitti, kun Finlandia-kirjapalkintojen jakotilaisuuden juontaja luki vahingossa tapaa-sanan ”tappaa”, kuunteli palkintokirjojen valitsijoiden vakuutteluja lukemisen ja kirjojen tärkeydestä ja nyökytteli jokaiselle palkinnolle: ansaittu voitto.

Hienoja palkintokirjoja, varmasti. Olen lukenut palkituista vain Pajtim Statovcin Bollan, ja sen palkitseminen on kaikin kriteerein oikein, eikä se vähennä viiden muun ehdokasromaanin tuottamaa lukunautintoa – tai satojen muiden tänä vuonna ilmestyneiden kirjojen. Ihan niin kuin nuortenkirjapalkittu Marisha Rasi-Koskinen sanoi: ”Tarvitaan monenlaisia kirjoja, monenlaisille lukijoille.” Hän lisäsi, että hän kirjoittaa kirjoja heille, jotka lukevat.

Lukijoista on pulaa. En lähde erittelemään lukuisia syitä. Pysähdyn yhteen: kirjan ja lukemisen näkyvyyden ongelmiin mediassa. Enkä lähde erittelemään kirjakritiikkipalstatilan kaventumista. Keskityn tällä kertaa kansanradiotyyppisesti Ylen rooliin.

Maksan Yle-veroa. Saan vastineeksi yhden tv-kirjailijahaastattelun lauantaiaamuisin, joitain kirja-aiheisia juttuja radiossa ja kirjatapahtumataltiointeja. Joku vuosi sitten kirjaohjelmat tv:ssä olivat lähinnä Norjasta ostettuja kirjailijahaastatteluja ja torstaiaamujen kirjavartteja. Se ei minua lohduta, että voin Arenasta veivata samoja ohjelmia vaikka päivittäin. Kysyn: missä ovat parhaaseen katsomisaikaan lähetetyt kirjaohjelmat, joissa esitellään lasten- ja nuortenkirjoja, selkokirjoja ja muita kaikkien genrejen kirjoja?

Maksan Yle-veroa. Siksi oletan, että tilastojen mukaan suomalaisten yksi yleisimmistä harrastuksista näkyisi näyttävästi Ylessä. Jos eivät kirjat näy julkisuudessa eivätkä ohjelmatarjonnassa, ei Yle ole tehnyt osuuttaan #lukuliikkeessä eikä muissa  sivistystavoitteissaan. On kyse arvovalinnasta: jos kirjallisuus on näin vähäisessä roolissa Yle-tarjonnassa, se kertoo siitä, ettei lukemisen, lukutaidon ja kirjallisuuden merkitys ole panostuksen arvoinen.

Maksan Yle-veroa. Oletan, että saan vastineeksi myös kirjallisuusjuttuja. Ei minulla ole erityistä syytä asettaa vastakkain urheilua ja kulttuuria, mutta ehkä esimerkkini konkretisoi ajatuksiani – kärjistän tietoisesti.

Lähes joka uutislähetyksessä on urheilu-uutiset. Niissä selvitetään tuloksia, julkaistaan haastattelupätkiä urheilijoista ja valmentajista, luetellaan NHL- ja Formula-tapahtumia. Miksei joka uutislähetyksessä ole kulttuuriuutisia samoin periaattein kuin uutislähetyksissä mainitaan suomalaisurheilijat sekä tulokset meillä ja maailmalla?

Tällaisia. ”Pajtim Statovci kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuudessa.” ”Laura Lindstedtin romaanille taas uusi käännössopimus.”  ”Antti Tuomaisen dekkari sai Timesin huomion.” ”Saksalaislapset kiittävät Timo Parvelan tarinataitoa.” ”Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani käsittelee uudella tavalla kotirintamaa.” ”Kirsi Ellilän romaani Lepra kertoo voitetun sairauden varjoista.” ”Kersti Juvan Löytöretki suomeen avaa kielen merkitystä.” ”Mariskan runot jatkavat lastenrunoperinnettä.” ”Sanna Karlströmin Alepala-runokokoelma yhdistää arkista kuvastoa lyriikkaan.” ”Selkokielinen äänikirja Minna Canthin Hannasta juhlistaa klassikkokirjailijan 175-merkkivuotta.” ”Kustannustoimittaja kertoo, miten Jussi Nikkilän käsikirjoituksesta syntyi esikoisromaani.” Jne.

Näitä otsikoita ja niistä juttuja riittäisi joka uutislähetykseen ja niistä omiksi ohjelmaideoiksi. Siis jos niin valitaan –  jos kirjallisuudella on se arvo, josta juhlapuheissa todistetaan. Kun kirjat eivät näy julkisuudessa, ne pysyvät näkymättöminä, tavoittamattomina. Silloin ne eivät näy kaikille ihan normaalina ajankäyttövalintana. Se on arvovalinta.

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Maksan Yle-veroa. Hyvä toimitusjohtaja, Merja Ylä-Anttila: saitte valita kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hyvä valinta! Valitkaa seuraavaksi Yle-tarjontaan kirjallisuus.

20191127_160925_resize_69.jpg

21 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot

Paula Havaste: Vierashuoneet

Muistatatko saarenmaalaisen Viljan ja siippansa Villemin? He ovat taas täällä, neuvosto-Viron alkuvuosien sinnittelijät Paula Havasteen romaanissa Vierashuoneet (Gummerus 2009).

Pronssitähden ajasta on vierähtänyt vuosi, siirrytään uuteen kesään Viljan ja Villemin pihapiirissä. Anoppi on haudattu ja rasittava karjakko muuttaa kolhoosiin. Yksin ei nuori pariskunta jää taloa pitämään. Aitassa asustavat Arvo ja Ants, joiden salaisuutta tulee vaalia. Pihaan kunnostetaan vierashuoneet tallinnalaisille taiteilijoille, jotka tarvitsevat työskentelyynsä maaseudun rauhaa. Etenkin vierashuoneiden rakentamiseen ja vieraisiin liittyvät rasitteet avautuvat romaanissa, samalla yksilöiden rooli suuressa Neuvosto-systeemissä.

Kirjoitin jo Pronssitähti-jutussani Neuvosto-Viron ilmapiiristä ja kaupunki-maaseutu-eroista, ja ne pitävät kutinsa myös Vierashuoneet-romaanissa. Peruselämään kuuluvat salailu ja pelko, jotka seuraavat sanoja ja tekoja. Ja haaveissa häälyy vapaa Viro, joka elää laulamattomissa lauluissa.

20190811_095026_resize_74.jpg

Uusi aines on metsäveljien hiippailu vaiettuna osana yhteisöä. Ja aiempaa romaania selvemmin Havaste nostaa taiteilijoiden aseman ideologian airueina. Pakkorako tulee ymmärrettäväksi: joko levität neuvostoihmisen sankarisanomaa tai elät köyhyydessä tai Siperiassa.

Naisten asema systeemissä esitetään vaivihkaa pienten mahdollisuuksien näkyinä. Kyllä, nainen kelpaa tilikirjoja hoitamaan ja miehiä tyyräämään. Jälkimmäisestä toimesta Viljan Anna-täti esitetään ylivertaisena matroonana, joka herättää kaikissa kunnioitusta ja pelkoa.

Naisten näkymätön työ tulee romaanissa näkyväksi. Tavallisten töiden tarkka kuvaus on minusta ylipäätään Havasteen tuotemerkki. Pidän siitä, se maaduttaa kerrontaa arkiseen ja tavalliseen – tekee siitä tärkeää. Viljan työteliäisyys on hengästyttävää. Huokaan helpotuksesta, kun varovainen ja arka Vilja uskaltautuu välillä tuiskahtamaan löperölle runoilijamiehelleen töiden epäsuhtaisesta jakautumisesta. Ei se tulosta tuota, mutta asiantila tulee julki. Villem saa vapaasti kirjoittaa, mutta mitkä ovat Viljan mahdollisuudet?

”Kun pyykit olivat narulla kuivumassa, oli korkea aika mennä nukkumaan. Vilja sulki ohi kulkiessaan vierashuoneiden ulko-oven ja kurkisti tyhjään kolmanteen makuukamariin. Häviävän hetken ajan hän kuvitteli, millaista olisi oikaista itse tuohon puhtaalta tuoksuvaan upouuteen sänkyyn, katsoa vastasahattujen lautojen vaaleutta katossa, kääntää kylkeä ja miettiä, mitä valmiiksi katetun aamiaisen jälkeen alkaisi kirjoittaa.”

Minua sekä viehättää että vieroksuttaa Saarenmaa-romaanien omituisen naiivi tunnelma. Siinä on samalla häveliästä ja kuitenkin suvaitsevaista henkeä. Päättelen, että päähenkilö Viljan nuoruus ja suppea kokemuspiiri ilmenee juuri noin. Lisäksi se myötäilee yleistä ilmapiiriä, sillä on paljon enemmän asioita, joista pitää vaieta kuin joita voi päästää mielen pohjilta esille – saatikka sanoa.

– –
Paula Havaste
Vierashuoneet
Gummerus 2019
romaani
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Niillas Holmberg: Jalkapohja

”- –
Mutta niin sitä taas herää äidinkielestä
                                          Verbimerestä.
                 Vaikka jäljellä olisi vain valaan luuranko
toivon löytäväni sen rannan sijaan ulapalta.
– -”

Näin pätkäisen palasen Niillas Holmbergin runosta, joka on kutakuinkin keskeltä kokoelmaa Jalkapohja (Gummerus 2019). Runoilija on kirjoittanut runot saameksi ja sitten suomeksi. Verbaalimeri on siis alun perin saamea ja runoilijan jalkapohjat Saamenmaassa.

Siitä on kyse: oman kielen ja mielen maankamarasta, joka on ikiaikaisesti omanlainen ja uhanalainen. Paljaat jalkapohjat saavat verihaavoja ulkopuolisten toimista, eivätkä siinä suojaa suutarien (valtaapitävien) väsäämät kengät – vaan päinvastoin. Niillä on vuosisatoja yritetty viedä tuntuma omaan kieleen ja maahan – viedä ne kokonaan.

20191123_072500_resize_46.jpg

Oletko sinä nähnyt preesensiäni?”

Holmbergin runojen sanastossa toistuvat kielioppitermit sulassa sovussa eläimiin ja kenkiin liittyvien kielikuvastojen kanssa. Esimerkiksi suutari esiintyy siten, että se herättää uhkaa – muka-hyvää tarkoittavaa alkuperäisestä eristäjää. Ja nyt kun pääsin taas tähän, kuulen runoista vuosisatoja alistetun alkuperäiskansan askeleet.

            ”Hiertää jalkine, märkii jalka
       ja oi sitä vallantuntua
kuulla taas entistä mukavammasta tossusta. – -”

Runoissa yhdistyvät perinne, tietoisuus oman kansan sukupolvien painosta, valtaapitäneiden jättämät jäljet, kotoisuus ja kansainvälisyys, mennyt ja nykyinen. Se tapahtuu siten, että runot pistävät minut haparoimaan: miten tämän ja tämän yhdistän, mihin tämä liittyy, mitä tämä minulle sanoo? Välillä lyö tyhjää, välillä jysähtää.

”Rakkaus, leveä kuin harmonikka.”

Poimin tunteita laidasta laitaan. Kauhon katkeruutta siitä, mitä runon puhujan omalle kulttuurille ja maalle on tehty. Siispä runoista minuun jysähtävät ne asiat, mitkä puhujan jalkapohjissa mätivät. Niin myös hetket, jotka paljastavat kaiken keskellä vahvan tunteen omasta paikannuksesta maailmassa. Ja lisäksi erotan kauneuden: ”Kissankellojen taktiikka / todentaa jokainen sana adjektiiviksi.”

Jalkapohja on kokonaistaideteos, sillä runot ja sivujen kuvitus kytkeytyvät yhteen. Kuvittaja Inga-Wiktoria Påve vetää sivuille elävää viivaa, jossa yhdistyvät moderni ja perinne. Ilmeikäs ja konstailematon visuaalisuus vaikuttaa voimakkaasti tummien sivujen sanojen parina.

– –
Niillas Holmberg
Jalkapohja
Kuvitus Inga-Wiktoria Påve
runoja
Gummerus 2019
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Anni Saastamoinen: Sirkka

Innostun romaanista, jossa ei tapahdu juuri mitään. Anni Saastamoisen Sirkka (Kosmos 2019) kertoo keski-ikäistyvästä naisesta, Sirkasta, jolla on sivuhenkilön nimi ja persoona.

”Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi.”

Sirkka toimii rutiininomaisesti, suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti. Yksineläjän sosiaaliset taidot ovat puutteelliset, mutta viherkasviensa lisäksi hän saa välillä muuta seuraa: räväkkä ystävä Natalia ja epäjärjestelmällinen äiti sotkevat silloin tällöin Sirkan systeemeitä. Sirkan tasapainoa on hivenen järkyttänyt vuosia sitten sattunut suhdekömmähdys, ja romaani valottaa sitä ja Sirkan päivien kulkua. Ja jotain käänteentekevää on ilmeisesti tapahtumassa.

”Vaikka Sirkka on ylpeä mielensä viidakottomuudesta ja suorista riveistä ja pinoista, joista hänen mielensä rakentuu, tuntuu hänessä silti pieni tyhjä kohta.”

Saastamoisen tyyli tuuppaa lempeästi päähenkilö-Sirkkaa lähelle lukijaa. Kumarran kiitoksen tavalle, jolla tavallisuuden ja tylsyyden tunnistettavuus tehdään. Katsannon koomisuus ei peitä näiden sirkkojen olemassaolon moninaisia sävyjä. Nämä sirkat puunaavat ja hääräävät kaupunkiyksiöissään, he kärsivät avokonttoreissa, ja heillä on hallitut ja rajoittuneet tapansa. Vaikka voi naurahdella sirkkojen ulkoisen toiminnan kapeudelle ja epäillä sisäisesti rikasta elämää, Sirkka-romaani myös oikeasti näyttää sen peilinä: se ei ole kummallisempaa kuin kenenkään muun. Sirkkojen ja minun ja sinun (sisäinen) elämä on tätä tavallista jahnaamista omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Romaani vetää aluksi imuunsa, hetkittäin hieman hyydyn, mutta loppupuoli taas ihastuttaa. Sirkassa on tuttuutta ja se eksyttää odottamaan viihderomaanikäänteitä, mutta oivaltavasti romaani vie loppua kohti toisenlaiseen ratkaisuun kuin monet samanaiheiset kirjat yksinäisitä naisista. Läikähtää, kun Sirkka löytää elämäänsä onnen aiheita muttei tavanomaisin juonenkääntein. Siispä romaanista ailahtaa lämmintä ja pehmeää tulevaisuuden uskoa sekä varmuutta tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja elää. Mainiota!

20191117_070808_resize_57.jpg

– –

Anni Saastamoinen
Sirkka
Kosmos 2019
romaani
188 sivua.
Sain kirjan bloggaajaystävältä.

Muualla, mm. Sivusuhteita.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jouni Teittinen: Sydäntasku

Joitain vuosia sitten oli selfhelpiä löytää itsestään sisäinen lapsi. Moinen trendi ei ole onnistunut kuluttamaan totuutta, mikä siinä piilee. Jossain jokaisessa elää lapsi, joka jää ajatuksissaan ihmettelemään uutta esinettä tai odottamaan hiekkalaatikolla kutsua syömään.

”Lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä
kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa, – -”

Jouni Teittisen runokokoelmassa Sydäntasku (Poesia 2019) lapsuus palailee ja katoilee runon puhujan muistoista. Runoissa yhdistyvät unen tuntu ja konkreettiset paikat ja tavarat, ja se yhdistelmä toimii: runon mielikuvissa on yksityisinäkin yhteistä jaettavaa. Mennyt pulpahtaa mielen pohjilta ja luo tunnelman, jossa on sumua ja sumusta kirkastuvia kohtia.

”Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä,
ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa
käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitsesi, jatkaa vain
työntämistä.”

Ajan ja muistojen teemat ovat minulle läheisiä, ja Teittisen tapa käsitellä niitä osuu. Aikaa ja muistoja ei voi mitata, kutsua tai ohjata. Kiinnostavasti runot tavoittavat muistojen konditionaaliluonteen: olisivatko ne oikeita, olisivatko ne minun, mitä niihin sekoittuisi?

”Takaisinkutsuttu päivä.
Painauma
niin kuin joku olisi maannut tässä,
herännyt, sanonut jotain tässä.”

Teittisen runoissa puhuu runojen minä, niissä sinutellaan ja nähdään asioita myös yleisellä tasolla. Ehkä puhuja sinuttelee itseään, mennyttä lasta ja nykyisyyttään itsessään, mutta kyllä se käy myös lukijan puhuttelusta – tai ainakin runot puhuttelevat.

20191116_072500_resize_94.jpg

Runojen rakenne vaihtelee. Välillä edellisen sivun runon säe tai ajatus jatkuu seuraavalla tai siitä kuitataan jotain seuraavalla sivulla. Välillä runoissa on tehoava kahden rivin jaksotuksen rytmi. Poimin säkeistä aforistisia oivalluksia sekä omia mieli- ja muistikuvia herättäviä kuvia. Kokoelmassa annetaan rauha harkitusti asetelluille sanoille, jotka asettuvat lukijassa asentoon, jota ei halua vaihtaa.

Sydäntasku voitti Helsingin Sanomien vuoden 2019 esikoiskirjapalkinnon. On mahdotonta asettua raadin vaikeaan asemaan, jossa pitää valita eri genrejen kirjoista. Sydäntasku siis voitti, ja toivottavasti se antaa kimmokkeen mahdollisimman monille ihastella Teittisen kielen ja mielen luontevaa yhdistelyä. Ja teille, jotka ajattelette, ettei nykyrunoja ymmärrä: antakaa mahdollisuus.

”Niin kuin jokin kaartuisi yllesi veden läpi
lepattava varjo, ojentaisi kätensä.”

– –
Jouni Teittinen
Sydäntasku
Poesia 2019
runoja
93 sivua.
Luin PDF-kirjana.

Muita lukijoita, muun muassa Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lukulaiffii.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Lauri Tähkä: Äärillä

Laulaja ja biisintekijä Lauri Tähkän elämäntuntoja kuuntelin syksyn mittaan Vain elämää -sarjan juhlakaudella. Siinä hän avautui uran ja oman elämän kipukohdista muiden ohjelman artistien lailla. Tähteyden loisto tuntuu himmenevän yksityiselämän ongelmiin. Eli on ihmisen ammatti mikä tahansa tai yleisön ihailu miten suurta vain, se ei suojaa ihmissuhdepulmilta, yksinäisyydeltä eikä virheiltä.

Tv-formaattikokemuksen vuoksi ei Lauri Tähkän erotuska eivätkä sekoiluhetket tule yllätyksenä, kun niitä kuuntelen hänen henkilökuvakirjastaan Äärillä (WSOY 2019). Miksi kuuntelen valokuvakirjan, jonka kuvia ei BookBeat paljasta? Älytöntähän se on, sillä oletan Äärillä tarkoitetun kovan luokan fanikirjaksi runsaine kuvineen. Näen vain kannen tyylikkään potretin. Koska fanittaminen on minulle vierasta, ehkä kirjan kuuntelu on oikea valinta.

20191113_170103_resize_98.jpg

Äänikirjan lukee artisti itse, mikä tehostaa intiimiä vaikutelmaa. Laulajan tumma puheääni sulaa kuulokkeista korviini. Kertojan puhunta on luontevaa ja antaa vaikutelman: nyt hän puhuu minulle. Tässähän pehmenee tällainen laulajan radiokuuntelija, joka ei ole nähnyt intensiivistä kertoja-esiintyjää yhdelläkään keikalla.

Tekstissä on sopivasti paljastusta ja peittelyä. Kertoja vakuuttaa pitävän yksityisyydestään kiinni, silti hän tarjoaa täkytietoja elämästään ja elämyksistään. Ja sivuille jää salaisuus: kuka kumma on priva-Jarkko, kun julkkis-Lauri on kertojalleenkin arvoitus?

Tähkä on biisitekstittäjä, ja myös kirjalliseen minäproosaan sekoittuu laulullisuutta ja sellaista kielikuvallisuutta, jota voi poppiin pistää. Joukossa on tunnelmakuvia, joissa on runollista henkeä, tosin osassa on ehkä iskelmäkliseiksi sopivaa mutta osasta erotan kirkasta aitoutta.

Teksti tarjotaan palasina, tiettyihin teemoihin lohkottuina mutta vapaasti kertojasta kimpoillen. Päällekattoja Heli Laaksonen saattaa piillä valintojen takana. Yhtä kaikki, kertojan elämykset Iltaliasta Inariin välittyvät. Tavallaan ne aina kulkevat kotopuolen ”Pohjanmaan kautta”, mutta toistan: yksityisyys säilyy – koko elämää ei revitellä tuon ilmaisun kaikissa merkityksissä.

20191113_165911_resize_48.jpg

Lauri Tähkä ja päältäkattoja Heli Laaksonen Turun kirjamessuilla 2019

Kun kertojaääni hyrisee korvissani, se muistuttaa minua siitä, että minun makuuni soi Tähkän matalan rekisterin laulanta vailla suoraa huutoa korkealta ja kovaa, vaikkapa sellainen tulkinta kuin Väkevänä kuin metsä. Ja mietin Tähkän hiljaisen privaatin vastakohtaa: suosion suuruutta, elämänosaa, jossa artistin roolille elintärkeät fanit kirkuvat keikoilla, jonottavat kuvia ja halauksia tuntikausia – eikä tähden hymyn sovi hyytyä. Ja sitten kainalossa käy tällainen sivustatarkkailija mutisemassa jotain matalalla laulamisesta.

IMG_20191005_161740_244_resize_84.jpg

Turun kirjamessut 2019

– –

Lauri Tähkä
Äärillä
kuvat Emilia Ikäheimo
päältäkattoja Heli Laaksonen
WSOY 2019
henkilökuva
äänikirjana 54 minuuttia, lukija Lauri Tähkä.
Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Olen kaivannut salarakastani, yksityisetsivä Jackson Brodieta. En turhaan. Tapaaminen hänen kanssaan ei tällä kertaa ole pettymys. Liian kirkas taivas (S&S 2019) häikäisee minut sillä, millä Kate Atkinsonin proosa yleensäkin: taitavalla kerronnalla ja tarinankehittelyllä sekä henkilöiden luonnehdinnalla. Onhan tämä täyteläistä (jännitys)herkkua.

”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.”

Dekkariodotukset viritellään heti alussa. Siksi ei ole juonipaljastus kertoa, että ihmiskaupasta ja tyttöjen hyväksikäytöstä on kyse. Lukijan täytyy kuitenkin olla kärsivällinen, sillä asetelmia ja runsasta henkilögalleriaa yllättävine yhteyksineen viritellään pitkään. Pitää lukea kolmannes, että jysähtää, ja 40 %:a, että juonijuoksutus kiihtyy.

Atkinsonin jujutus on niin tietoista, että se hykerryttää. Missään vaiheessa ei peitellä sitä, että juonenkuljetus perustuu sattumien varaan. Ne tavallisesti ärsyttävät minua, nyt ei:”Hassu sattuma. Maailma on sitten pieni.”

”Hänenkin sattumia vilisevässä elämässään tämä oli tosiaan mojovimmasta päästä.”

Brodie-dekkarin aihe on kauhea, mutta Atkinson osaa käsitellä sitä niin, että siinä säilyy tieto ihmiskaupan hirveydestä, mutta teksti sävyttyy taitavasti kivusta huumoriin. Lisäksi intensiteettiä rakennetaan Brodien persoonan ja ihmissuhteiden varaan.

20191110_211229_resize_71.jpg

Kerronnan tyyli puree, lisäksi juonitäkyt ja luotto lukijaan iskevät. Atkinsonin sulkulauseiden viljely voi tuntua rasittavalta, mutta minua se riemastuttaa. Samoja tilanteita tarjoillaan eri kantilta, ja siten myös henkilöitä tuodaan yhteen ja syvennetään. Ja voi, miten mainiota käännöstaitoa tämän suomennos osoittaa!

Atkinson on myös ironinen ja kätketyn kantaaottava. Brexitistä on rivien välissä sanottavaa, niin myös kirjallisuuden ja sivistyksen roolista ihmisten elämässä –  jälkimmäisestä esimerkiksi näin:

Tyttö jolla oli yksisarvisreppu. Kuulosti sellaiselta pohjoismaiselta dekkarilta, joita hän [Brodie] ei lukenut. Hän ei pitänyt niistä – liian synkkiä ja kieroutuneita tai sitten liian surullisia. Hän piti rikosromaaneista jotka olivat hilpeän realistisia, vaikka tosiasiassa hän ei lukenut juuri mitään, ei minkään lajityypin kirjallisuutta. Elämä on liian lyhyt ja Netflix liian hyvä.”

”Menneisyydellä on sellainen ikävä tapa, että vaikka juoksisi kuinka kauas ja kovaa, se tulee aina kannoilla nilkkoja näykkien.”

Yksi romaanin teemoista on perhe ja vanhemmuus. Sen merkitys voimistuu koko kirjan ajan Brodien välityksellä, mutta myös muiden henkilöiden avulla. Kiinnostava henkilö on kovia kokenut Crystal uudessa elämässään, niin myös liikuttava teini-Harry sekä paluun sarjaan tekevä Reggie. Tavallaan on paradoksi, että haahuileva Jackson Brodie toimii isähahmona suuntaan ja toiseen. Menneen merkitys tuntuu kaikissa keskushenkilöissä, etenkin Brodiessa ja Crystalissa.

Kauhea aihe palkitsee lukijan, sillä Liian kirkas taivas antaa toivoa, että pahuuksiin voi puuttua. Se myös pistää miettimään omankädenoikeutta. Ja kirja herättää: kuka vain pystyy pahaan; kulisseiltaan kunnialliset voivat rypeä viattomien kustannuksilla. Katsokaa vaikka Ylen juuri esittämää Shetlandsaarten murhat -sarjaa: siinäkin brittirannikolla käydään ihmiskauppaa. Sitä tapahtuu, sitä taitaa tapahtua myös liian lähellä.

Voi, lempietsivän rakkauselämä uinuu! (Anteeksi Adamsberg, olet yhä toinen lempietsiväni.) Ja sehän tällaista salarakasta kihelmöi. Ehkä jotain on tapahtumassa. Seuraavaa Brodie-tarinaa jo odotan – tai ihan mitä vain Kate Atkinsonilta.

– –

Kate Atkinson
Liian kirkas taivas
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2019
dekkari
288 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuuri: Levoton mieli

Antti Tuuri kirjoittaa taas niin, että toimiaan ja ympäristöä paikkoineen ja ihmisineen kuvaileva minäkertoja raportoi. Selostus sujuu, dialogia ei tarvita. Näin on ollut aina 1970-luvulta. Veikeintä on se, että tyyli pysyy, kertoja vaihtuu. Eikä tällä kertaa kyllästytä, sillä lause hyrrää kuin huolella hellityn moottorin hurina.

Uusimman Tuurin romaanin minäkertoja on kuvataiteilija Arvid Broms. Kannattaa googlettaa taiteilijan teoksia, ihan on tosimies kyseessä (1910 – 1968). Levoton mieli (Otava 2019) keskittyy taiteilijan viidenteen avioliittoon ja viimeisiin luovuuden vuosiin Lappajärvellä. Ihailtavasti Tuuri saa sävytettyä tilityksen surkuhupaiseksi. Tarkoitan, että kerronnan hurttius lävistää tragikoomisen elämänkohtalon.

20191109_071821_resize_81.jpg

Broms-kuvaus muistuttaa minua muinoisesta Tuuri-hurahduksestani, veijarityyliin ihastumisesta. Siihen ilokseni törmäsin 1980-luvulla esimerkiksi romaanissa Viisitoista metriä vasempaan. Kestän siis aika hyvin äijäilyä.

Taiteilija-Broms on veijareiden veijari, hän on taiteilijan ja huijarin hurmaavanhirveä prototyyppi – ja silti inhimillisen liikuttava. Taiteilija turisee nykyistä, muistelee menneitä, muuntelee totuutta ja paljastelee seikkailujaan.

”Aivan liikutun kun muistan, kuinka kovia minulle olivat kolmekymmentäluvun vuodet ja varsinkin sota-aika; minä en ole ihminen, jolle sopivat sota ja veriset vaatteet: minä olen ihminen, joka näkee näkyjä tyhjän kankaan edessä.”

Ilmeikkäästi tekstistä piirtyy kertojahenkilö, joka huijaa liukkailla jutuillaan ympäristöään ja itseään – aina jutut kääntyvät omaksi eduksi, vankilareissut huonoksi tuuriksi, väärinymmärryksiksi ja naisjutut vääjäämättömän eroksen viaksi – ei kertojan vastuuksi. Ja kuningas alkoholi, sillehän taiteilija kumartaa. Riepovaa on paljon kuten Bromsin yliolkainen suhtautuminen naisiinsa ja lapsiinsa – paitsi Jussi Jurkkaan. Hupaisa on kuvaus Jussin ja julkkiskavereiden pistäytymisestä Lappajärvellä.

Tarina alkaa viidennen avioliiton alusta nuoruudenrakastetun Helvi Inkerin kanssa. Koska kaikki suodattuu kertojan kautta, rouvan persoona jää herra taiteilijan katveeseen. Silti se kiinnittää huomion. Vaimo selvästi rakastaa hulttiotaan, kestää senkin, että oma taide vaikuttaa tuhertelulta koulutetun, värioppeja ja muita tekniikoita toitottavan miesmestarin varjossa. Välillä sairaanhoitajataustaisen vaimon on tienattava hoitajana ja tuikattava rauhoittavia ruiskeita ylikierroksilla käyvän miehen lihaksiin. Ihmeesti vaimolta irtoaa ymmärrystä ja myös pisteliästä huumoria.

”Maalaan tauluja näyttelyyn koko kevään ja kesän. Syksyllä naapurin lapset tuovat minulle koulusta tullessaan kirjeen, Helvi Inkeri ottaa sen ja kääntelee molemmilta puolin. Se sanoo kirjeen olevan Kantaravintolat Osakeyhtiöltä, jonka tietää olevan Alkon omistuksessa. Helvi Inkeri epäilee, että minulle on Alkossa päätetty myöntää korkea kunniamerkki, Suurkuluttajien risti tammenlehvien kera. Helvi Inkeri ei kuitenkaan avaa kirjettä, minä haen veitsen ja leikkaan kirjeen auki.”

Taiteilijuuden tuulella käyminen humisee Tuurin tekstistä. Väriopit ja suuren surrealistin Otto Mäkilän vaikutukset tuntuvat. Minua kiehtovat jo Tuurin alkutuotannosta tutut teosofian, steinerilaisuuden ja biodynaamisuuden teemat taiteilijakuvauksen rinnalla. Vaikuttaa viehättävältä, että Tuurin maanmittari-isä näyttäytyy näine ideologioineen kirjan sivuilla, ja toisaalta terävästi nähdään hänestä toinen puoli: vaimoaan komenteleva isäntämies. Levottoman mielen henkimaailmahörhöily ekonomisen verbaalitaltioinnin rinnalla säväyttää, ja tässä Tuurin romaanissa on myös poikkeuksellisen hienoja maisemaelämyksiä. Esimerkiksi soutelu sumuisella Lappajärvellä jää mieleen.

Se täytyy myöntää, että taksiajelut, nöyryyttävät taidekauppakiertueet ja ryyppyreissut alkavat loppua kohti puuduttaa. Silti Bromsin harharetket ja hetkelliset todellisuuskirpaisut vakuuttavat. Poikkeushenkilö puuteroituine naamoineen ja suurine puheineen tallentuu taitavasti, jopa koskettaa lopun ihmetys, miten ilman kertojaa voi elämä jatkaa kulkuaan. On se vain kova taltioija, tämä Tuuri.

– –

Antti Tuuri
Levoton mieli
Otava 2019
romaani
241 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani