Firenzen runot

Pimeä näkyy
valon erottamana.
Yössä hohtaa.

Sadat vuodet on
sinertävä pakkanen
uhkunut kylmää.
Ei estä: kevät tulee,
pukee taas kukkaviitan.

Sypressi vaihtuu
toiseen, aika ja asut
muuttuvat. Kuluu
katu, himmenee lasi.
Vielä on taivas.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Rachel Cusk: Ääriviivat

Ällistelen Rachel Cuskin romaania Ääriviivat (S&S 2018). Sen pää- ja sivutarinat pyörivät mielessäni, mutten heti saanut kiinni, mistä kirjoittaisin. Lukemista seuraavana aamuna (12.11.2018) lueskelin Helsingin Sanomia, ja tiedetoimituksen juttu vapaasta tahdosta antoi minulle avaimen Ääriviivoihin. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että ”ihmisen teot syntyvät sellaisten monimutkaisten hermostollisten ja mielellisten mekanismien kautta, joista tekijällä itsellään ei ole hajuakaan. Ihmisten tietoiset perusteet teoilleen ovat niin sanottua konfabulointia eli jälkikäteistä tarinointia.” Jälkikäteistä tarinointia, kyllä!

Nautin suuresti Cuskin romaanin lukemisesta. Se on arvaamaton. Juonella ei taida juuri olla muuta väliä paitsi se, että siinä olla irrallaan omasta ympäristöstä. Romaanin kertoja on Englannissa asuva kirjailija, joka saapuu Ateenaan vetämään kirjoittajakurssia. Hän on eronnut koululaisten äiti, mikä totuus ei muutu miksikään, vaikka matkalla hän tapaa matkan aikana lentokoneen vieruspenkillä istujan sekä vanhoja ja uusia tuttuja ja kirjoituskurssilaisia.

20181115_100635.jpg

Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.

”Minusta koko ajatus ”todellisesta” itsestä saattoi olla harhaa: toisin sanoen voi tuntua siltä, että sisällä on jokin itsenäinen minuus, mutta ehkä sitä ei oikeasti ole olemassa.”

Vaikka kohtaamiset ovat ohimeneviä, niissä usein paljastuu jotain sellaista, mitä henkilöt olivat ennen ja mitä nyt. ”Nyt” on nopea kohtaaminen, ja se samoin kuin mennyt muuttuu tarinaksi siitä, mitä kertoja on havainnut. Ja paljon jää myös havaitsematta.

”Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa; että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole ymmärtänyt ymmärtää.”

Yksi kimmastunut kirjoittajakurssilainen häipyy kertojan kurssilta vihaisena, koska kurssilla ei opeteta kirjoittamista. Siellä vain tarinoidaan. Minulle kyllä kirjan tarinat opettavat kirjoittamista ja lukemista: näin teksti virtaa. Ääriviivat näyttäytyy kohtauksina ihmisistä virtauksina, joita kukin patoaa ja järjestää siten narratiiveiksi.  Silti elämäntapahtumat tuntuvat ennakoimattomilta. Ne vain sattuvat. Ja usein sattuvat. Hieno kirja.


Rachel Cusk saapuu toukokuussa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan, ja Ääriviivoilla alkanut trilogia saa suomennosjatkoa.

– –
Rachel Cusk
Ääriviivat
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maria Turtschaninoff: Maresi

Maria Turtschaninoffin Maresi-fantasiaromaani voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Jolin Slotte on mukauttanut kirjan selkoruotsiksi (Lärum Förlaget 2016), ja nyt Laura Lepistö on kääntänyt sen selkosuomeksi (Opike 2018).

20181202_105035.jpg

Maresi-romaani aloittaa kolmiosaisen Punaisen luostarin kronikoita -sarjan, johon Turtschaninoff on luonut omaperäisen maailman. Se sijoittuu määrittelemättömään mielikuvitushistoriaan, jossa ympäristö, elintavat ja uskomukset ovat toisenlaisia kuin meidän maailmassamme.

”Näin tapahtui silloin, kun Jai tuli luostariin.
Kun Akka puhui minulle
ja kun naiset kampasivat hiuksiaan niin,
että nousi myrsky.
Näin tapahtui silloin,
kun pahat miehet tulivat saarellemme.
Kun Ruusun palvelija uhrasi itsensä sisartensa puolesta,
ja kun minä, Maresi Enrentytär, avasi Akan oven.”

Esimerkki osoittaa, ettei selko-Maresi ole helppo selkokirja. Sanasto ja sisältö vaativat lukijalta keskittymistä. Lukijan tulee etsiä keinot päästä kirjan maailmaan, jossa tapahtuu sekä tavallisia että vieraita ja yliluonnollisia asioita. Romaanissa on uuden elinpiirin sanoja kuten luostari, noviisit, temppelit. Siinä on paljon henkilöitä, jotka mainitaan nimeltä. Luostarisaaren mytologia on oleellinen osa tarinaa. Se on symbolista ja tuo mukanaan tasoja, jotka tavoittavat eri tavoin erilaisia lukijoita:

”- Ympäri maailmaa palvotaan Alkuäidin eri puolia.
Jotkut palvovat Neitoa, jotkut Äitiä.
Jotkut palvovat Akkaa.
Me täällä luostarissa tiedämme totuuden.
Me tiedämme, että Alkuäidillä on
kaikki kolme puolta ja kaikki kasvot.
Hän on Neito, Äiti ja Akka.
Hän on alku, hän on elämä
ja hän on loppu,
sisar O selitti.”

Selkomukautus säilyttää hienosti alkuperäisen Maresin tunnelman ja tärkeät teemat kuten ystävyyden, tyttöyden ja naiseuden arvon. Tärkeitä ovat myös jokaisen ihmisen vahvuudet. Luostarin ympäristö, työ ja arvot välittyvät lukijalle. Perusjuoni pysyy selkeänä: Maresi kertoo, mitä tapahtuu, kun kodin julmuus pakottaa Jain pakenemaan naisten saarelle luostariin. Selkokirjassa pitää karsia tapahtumia, ja se on tehty mukautuksessa niin, että tärkein on jäljellä ja jännittävyys säilyy.

Kun lukija löytää mielikuvituksen tiet romaanin fantasiamaailmaan, kirja varmasti palkitsee. Nuori Maresi kertoo jännittävän tarinan siitä, miten tytöt ja naiset puolustavat tietoa, uskoa ja elämää. Maailmassa on pahuutta, jota ihmiset tekevät toisilleen. Siihen ei voi alistua. Romaanin tarina on kaunis, pelottava ja rohkaiseva.

Fantasian hieno puoli on siinä, että siitä voi lukea ajattomia asioita. Hyvä kirja antaa kokemuksia ja ajatuksia, ja Maresi on sellainen kirja. Lisäksi se varmasti puhuttelee lukijoita, jotka ovat kokeneet väärryttä. Muille lukijoille se tarjoaa eläytymistä erilaisiin kohtaloihin. Siksi Maresi antaa monenlaisille lukijoille elämyksiä ja toivoa.

– –

Maria Turtschaninoff
Maresi
selkomukautus Jolin Slotte
suomennos Laura Lepistö
Opike 2018
162 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lisäksi

  • Maria Turschaninoffin romaanista Helsingin alla on myös selkomukautus.
  • Maria Turtschaninoffin Punaisen luostrin kronikat on kolmiosainen fantasiaromaanisarja. Tässä linkit postauksiini sarjan kirjoista:
    Maresi
    Naondel
    Maresin voima
  • Selko-Maresi on selkokieleksi mukautettu romaani, joka rakentuu täysin toiseen todellisuuteen, mielikuvitusmaailmaan. Se sijoittuu kuvitteelliseen historiaan. Selkokielellä on myös varhaisnuorten kirjasarja, jossa nykyarjen lisäksi poiketaan mielikuvitusmaailmassa: Satu Leiskon selkokielellä kirjoittamat kirjat Unohtunut maa, Unohtunut poika ja Unohtunut kansa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Joulukirjavinkkini 2018

Valikoin tämän vuoden lukupinosta kirjoja, jotka sopivat joululahjoiksi lähinnä aikuisille. Lista on linjassa lukutaipumusteni kanssa, mutta toivon silti, että lapset ja nuoret saavat lahjaksi useita kirjoja. Mutta toiveista toteen: tarjoilen kymmenen kirjavinkkiä joulun ratoksi – ja järjestys on satunnainen.

1. Lukutaitoa lapsille

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä (selkomukautus)

20181209_120843.jpgTimo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.

2. Kerrontakivaa aikuisille

Vilja-Tuulia Huotarinen: Näin minä heidät näin

20180921_143855.jpgKoulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.

3. Elämän kirjopyykkiä

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

20180722_192841.jpgOn tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.

4. Jännitystä ja kaupan päälle muuta

Melba Escobar: Kauneussalonki

KauneussalonkiDekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.

5. Suku on paras

Peter Sandström: Äiti marraskuu

20180821_200130.jpgJo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.

6. Maailmanluokan kerrontaa

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.

7. Lyyristä tunnelmaa

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaRunokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.

8. Voisi olla totta

Minna Rytisalo: Rouva C

20180916_074159.jpgMinnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.

9. Inspiraatiota unettomiin öihin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

20180926_113139.jpgNaiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!

10. Kirjakirja

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

20181130_090532.jpgKirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!

Bonus

Jos lyhyt ja helppolukuinen kirja miellyttää sinua tai kirjalahjan saajaa, vinkkaan omia selkokirjojani.

  • Lauralle oikea (Avain 2018) on selkoromaani nuorille ja aikuisille 25-vuotiaasta Laurasta, jolla on chick lit -tyyppisesti elämän varrella kommelluksia, suruja ja iloja.
  • Hyvä päivä -novellikirjassa (Opike 2018) on 28 selkokielistä kertomusta arjen yllätyksistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä

Timo Parvela on kunnioitettavasti paiskinut kirjoitustöitä lasten lukutaidon hyväksi, sillä Parvelan monet kirjasarjat tarjoavat lapsille elämyksiä ja huvia. Ensimmäisinä mieleen tulevat Ella- ja Pate-sarjat sekä Kepler62-kirjat.

Yle on valinnut vuoden 2018 joulukalenteriin Parvelan Maukan ja Väykän, samannimisestä kirjasarjasta tutut eläinkaverit. Joulukalenterin nimenä on Maukan ja Väykän ensimmäinen joulu. Jo aiemmin Maukka ja Väykkä ovat esiintyneet Pikku Kakkosessa.

Toivottavasti tv innostaa vanhemmat ja lapset lukemaan – vaikkapa Maukkaa ja Väykkää. Ei ole sattumaa, että mainitsin ensimmäiseksi vanhemmat – he ovat lukemisen mahdollistajia: vievät kirjastoon, ostavat kirjoja lapsille, lukevat yhdessä lasten kanssa ja pääsevät nauttimaan ainutlaatuisia yhdessäolon hetkiä kirjojen avulla.


On paljon lapsia, joille ”tavallinen” kirja on liian vaikea. Silloin vaihtoehtona ovat selkokirjat, ja nyt myös Maukan ja Väykän saa selkokirjana (Avain 2018). Sen on selkosuomeksi mukauttanut Riikka Tuohimetsä.

20181209_120843.jpg

Maukka ja Väykkä -selkokirja ei ole paljon alkuperäisestä lyhentynyt, silti selkoversio on helppo lukea monesta syystä. Kirjan tarinat ovat lyhyitä, ja sopivat siten iltatarinoiksi tai lukemista harjoittelevan lapsen lukutuokioihin. Lukemista helpottaa myös se, että kappaleet ovat lyhyitä ja palsta on kapea. Tässä selkokirjassa on vähän kuvitusta, ja se on yksinkertaisempaa kuin alkuperäisten Maukka ja Väykkä -kirjojen.

Selkokielinen kirja antaa tilaa mielikuvitukselle siinä kuin ”tavallinen” kirja. Maukan ja Väykän kieli on hyvää, helppoa suomea, joka välittää viehättävät tarinat. Kaverusten erilaiset luonteet tulevat esille kirjan 20 tarinassa: Maukka-kissa rakastaa kirjoja ja laiskottelee, mutta Väykkä-koira tarvitsee toimintaa. Mukana on mukavia hetkiä, riitoja ja sitä, miten kaverit viihtyvät myös ihan omissa puuhissaan. Ystävyys yhdistää, ja se ilmaistaan kauniisti vailla makeilua.

”- Katso tuota perhosta.
Onko se sinusta täydellinen?
Väykkä kysyi.
– Se on täydellinen perhonen, Maukka vastasi.
– Siinäpä se.
Sinäkin olet täydellinen Maukka,
Väykkä sanoi.
Se oli tyytyväinen,
että oli keksinyt niin hyvän vastauksen.
– Täydellinen Maukka, huokaisi Maukka.”

Kaveruksien yhdessäolo tuo hyvän mielen – vaikkapa niin, että täydellisen ei tarvitse olla virheetön. Kirjan tarinoissa sattuu ja tapahtuu paljon, ja kaikesta selvitään. Esimerkiksi ”Kalassa”-tarinassa Maukka selvittää kalastamisen niksit lukemalla, kun Väykkä luottaa kokemukseen ja kokeiluun. Ja mitä siitä seuraa? Hauskoja ja salaa opettavaisia tapahtumia – kuten koko kirjassa.

– –
Timo Parvela
Maukka ja Väykkä
selkomukautus Riikka Tuohimetsä
kuvitus Emmi Kyytsönen
Avain 2018
lastenkirja
127 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postauksiani selkokirjoista: tässä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Niina Repo: Vyöry

Niina Repo kirjoittaa romaaniinsa Vyöry (Siltala 2016) tilanteita, jotka liikkuvat arvaamattomiin suuntiin. Nimi sopii hyvin kirjan sisältöön, jossa pieni yksityiskohta voi muuttua valtaisaksi tapahtumakasautumaksi, esimerkiksi punainen jälki kadulla murhaksi tai takkaprojekti elämää suuremmaksi hankkeeksi.

”Hermostun, tietenkin. Kohtuutonta! Suurin osa ongelmistahan johtuu olosuhteista! Mitä minä voin sattumille? Sille, että meille tulee paska vaihto-oppilas, että naapurissa asuu psykoottinen mielisairas, että takkaprojektimme on kuin suoraan Franz Kafkan kirjasta? Mitä minä voin sille, minkälaiseen tilanteeseen rakas Rebekka [tytär vaihto-oppilaana Argentiinassa] joutui?”

Sylvia joutuu toistuvasti monimutkaisiin tai kaoottisiin tilanteisiin. Unelmien elämä omakotitalossa ei ole odotetun kaltaista idylliä, ja miehen kanssa sanaharkat lisääntyvät. Entisessä elämästä pulpahtelee Sylvian mieleen muistoja, joissa olisi torjuttavaa. Ja siihen liittyy oleellinen kysymys: ”Miten erottaa muistoista oikeat?” Vyöryn voi lukea perheromaanina, psykologisena henkilötutkielmana ja jopa jännityskertomuksena, jossa saa arvuutella, mikä on totta, mikä ei.

20181206_115333.jpg

Vyöryn rakenne miellyttää minua, sillä mielenkiintoni pysyy vireillä siirtymillä aikatasosta toiseen. Aikaa mitataan kadulle ilmestyneestä veritahrasta, mutta mittaus ei ole suoraviivaista vaan aikaa tiivistetään ja liu’utetaan.

Sylvian minäkerronta kietoo minut rajattuun maailmaan, jossa subjektiivinen kuvaustapa karsii paljon pois. Mukana on dialogia, joka hiukan raottaa muiden kuin kertojan näkökulmia. Myös sähköpostiviestintä ja puhelut väläyttävät muuta kuin Sylvian sanomaa. Kaiken tuon välissä on arvoituksellisia katkelmia lapsesta nimeltä Tikku. Tikulla eivät asiat ole hyvin.

Vyöry on romaani, josta en tohdi paljastaa liikaa. Suon sen avautuvan lukijalle vailla ennakkotietoja, jolloin sen käänteistä ja kuvauskeinoista pääsee nauttimaan vapaasti. Kuvaus pyrkii psyyken sisälle. Kieli on kirkasta ja virkerytmi tasaisesti virtaavaa, vaikka sisällöstä vyöryy sameaa ainesta menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta.

– –

Niina Repo
Vyöry
Siltala 2018
romaani
241 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita kirjasta bloganneita Anu ja Omppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot

Olen viime aikoina lukenut jonkin verran Minna Canthia ja Canthista. Hannan luin taas ties monettako kertaa, ja tiirailin Canthin kirjeistä tarkkaan uran alkuvaiheita. Silmäilin niistä myös kirjailijan myöhempiä vuosia. Toistamiseen tutkin Minna Maijalan kirjoittamaa elämäkertaa, ja ihastuksen vallassa eläydyin nuoren Canthin avioliittoon Minna Rytisalon romaanin Rouva C:n avulla. Sokerina pohjana maistuu Canth-aiheinen kuvakirja.

20181014_121600.jpg

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kirjan nimi ei mitään häpeile, eikä tarvitsekaan kohdetta ajatellen: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (Teos 2018). Kun alaotsikko on vielä Suomen supernaisia 1, avaa kirjan Canthia tuntematon lapsi ja aikuinen varmalta pohjalta, eli nyt pääsee tutustumaan merkkihenkilöön. Canthista jotain tietävä kiinnostuu siitä, mitä asioita Minnasta valitaan ja miten ne välitetään.

Kuvakirja rakentuu yhden päivän kestoiseksi tarinaksi, joka alkaa aamuvarhain heräävän Minnan kirjoitushetkestä 1888. Päivään liittyy töitä kaupassa, kahvittelua, tuttavien tapaamista, lasten kanssa ajanviettoa ja köyhäinapua. Kirjan Minna-tarinointi päättyy myöhäiseen iltaan, jolloin kauppias, kirjallisuussalongin emäntä ja perheenäiti pääsee taas tarttumaan kynän varteen.

Mietin, miksi kirjaan on valittu vuosi, jolloin kirjallinen ura on päässyt vasta vauhtiin – monia teoksia on vielä ilmestymättä. Aprikoin, että ehkä kirjaan on haluttu saada ruuhkavuosinainen, jolla on vielä lapsikatrasta kotona ja väkevä kiistakirjoitusmaine kahden näytelmän, yhden romaanin (Hanna, 1886) ja lehtikirjoittelujen ansiosta. Tekeillä olevaa teoksesta kirjassa kerrotaan näin:

”Nyt hän kirjoittaa näytelmää nimeltä Kovan onnen lapsia, mutta ei vielä aavista, että siitä tulee skandaali. Se saa kyllä yleisön liikuttumaan kyyneliin, mutta teatterin johtajat eivät hyväksy näytelmää, jossa rautateitä rakentava Topra-Heikki julistaa, että työläisilläkin pitää olla oikeuksia.”

Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.

20181105_180635.jpg

Kuvatietokirja ei avaudu perheen pienemmille, mutta kyllä tästä puuhakkaasta, ystävällisestä ja rohkeasta tasa-arvonaisesta esikuvaksi on pienille ja isoille lukijoille. Kirjaa voi käyttää kotona, eskarissa ja alakoulussa moniin tarpeisiin. Kirjan kuvitus tuo mieleeni jostain syystä 1950- ja 70-luvun estetiikan, ehkä siksi, että värit ovat miellyttävän murrettuja. Joissain kohdin himmeä tikkukirjainfontti tuottaa lukuvaikeuksia.

Lopussa haastetaan lukijoita tehtävin ja kysymyksin, esimerkiksi ”Mitä Minna tekisi, jos hän eläisi nyt?” Siitä käytiin keskustelua myös Turun kirjamessuilla, ja Elina Knihtilä oli varma, että Minna tubettaisi ja hilluisi anarkistina ajamassa tasa-arvoaatteita. Eli yhä tarvitaan minnoja näyttämään epäkohtia ja korjaamaan niitä. Siksi tarvitaan Minna Canth -kirjoja kaikenikäisille.

– –

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni
Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Suomen supernaisia 1
Teos 2018
kuvakirja, lasten tietokirja.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Punaisen luostarin kronikoiden kolmas osa Maresin voima (Tammi 2018) päättää Maresin tarinan, joka alkoi sarjan ensimmäisessä osassa. Toinen osa Naondel kuvaa aikaa ennen Punaista luostaria, mutta kolmas osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Maresi päättyy.

Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.

Maresi saapuu luostarissa vietettyjen oppivuosien jälkeen kotikylään perustamaan koulua. Ajatus ei alkuun ota tulta maaseutupitäjässä, joka elää valtaapitävien veronkeruukurimuksessa. Maresin äiti suhtautuu ristiriitaisesti kouluajatukseen, ja muutenkin tyttären ja äidin välejä hiertää. Yksi keskeisistä kirjan teemoista on vieraus, jota voi kokea myös läheisten keskellä. Tärkeitä ovat myös koulutuksen ja kirjallisuuden arvostuksen teemat.

20181116_114545.jpg

Maresin voima on kirjeromaani, ja huomaan sen sopivan erittäin hyvin äänikirjana kuunneltavaksi. Maresi kirjoittaa luostariin kirjeitä elämästään kotikylässä. Kirjeitä saavat luostarin oppiäiti ja ystävät. Mielenkiintoisesti kirjeiden asiat valikoituvat vastaanottajan mukaan. Fantasiatraditioviitteitä punoutuu juoneen monin kohdin, esimerkiksi loppuosaan on lainattu yksi käänne Taru sormusten herrasta, mutta se syventyy ihan omanlaiseksi.


Kirjan nimi viittaa siihen, miten Maresi on yhteydessä elämän ja kuoleman voimaan, jota Akaksi kutsutaan. Vaikutun uskomus- ja kulttuuriperinteiden kuvauksesta. Lisäksi kirjassa kuvataan komeasti, miten Maresi kasvaa voimiensa tuntijaksi ja hallitsijaksi.

”En halua olla se, joka avaa oven kuoleman valtakuntaan muuten kuin auttaakseen ihmistä, joka ansaitsee hyvän kuoleman.”

Romaanin tärkeässä taistelutilanteessa Maresi muistuttaa Orleansin neitsyttä, joka nousee kunniakkaaseen vastarintaan sen puolesta, mihin uskoo. Paitsi että Maresi ei ole neitsyt eikä koe neitsyen kohtaloa. Ja siinä yksi romaanin taidokas taso. Romaani kertoo monin tavoin itsensä tuntemisesta. Siihen kuuluvat omien taipumusten tunnistaminen, perheen, kulttuurin ja koulutuksen aikaansaannokset persoonakehityksessä sekä seksuaalisuus.

Maresin voima välittää viisaasti, miten aistillisuus ja ruumiillisuus eivät katoa mihinkään, vaikka Maresi on vannonut tehtäväkseen muun kuin vaimon ja äidin osan. Myös tähän naisten ikuisuuskysymykseen haetaan vastausta: voiko elämäntehtävää ja rakkautta yhdistää?

”Minä, kuten Kuun palvelijat, voin kantaa kaikkea itsessäni. Olen tarpeeksi vanha siihen. Tarpeeksi voimakas. On omituinen tunne tietää se. Tuntuu siltä kuin kakki olisi mahdollista. Mutta selvitäkseni siitä ja jaksaakseni tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua, joka tahtoo kulkea kanssani ja auttaa. Silloin jaksaa kantaa kaiken.”

Mieleenpainuvia jaksoja Maresin voimassa ovat esimerkiksi sellaiset, joissa läheisiin sallitaan jäädä salaisuus. Maresi oppii ymmärtämään, että vanhemmat ovat muutakin kuin hänen vanhempansa. Pitää myös oppia luopumaan. Kirjan loppuosa nousee monisävyiseksi ja tunteikkaaksi. Se myös sulkee kauniisti Maresin tarinan.

– –
Maria Turtschaninoff
Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita
Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö
fantasiaromaanisarjan kolmas osa
Tammi 2018
äänikirjana 11 t 30 min, kirjana 384 sivua
äänikirjan lukija Marja Kyrö
Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Satu Manninen: Camouflage

Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista”

Minulle edellinen sitaatti on avainlause Satu Mannisen runokokoelmaan Camouflage (Gummerus 2018). Runot avaavat näkymiä, näkyjä, väläyksiä. Ne voivat olla silmät auki tai kiinni nähtyjä unia, sävyistä toiseen sinkoilevia, painajaisiakin. Sellaisia, joiden ei tarvitse seurata minkäänlaista punaista lankaa. ”Kosketan” – eli runot mahdollistavat yksityisen ja abstraktin välittymisen.

20181201_105837.jpg

Siteeraan koko runon, josta nappasin johtoajatuksen. Puran siitä kokoelmatuntoni.

”Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista, /
topatut jättiläismäiset linnut kuin pehmeät vuoret, /
rokokoopeitteen floora ja fauna, perhosten riekaleet /
lepattavat kuiskaukset, hedelmä syttyy tuleen, /
jäljelle jää vain mustunut kivi.”

Mannisen runot tuntuvat minusta visioilta ja kommentoinnilta, joissa kuvasto tihkuu aistillisuutta. Esimerkkirunossa mainittu rokokoo sopii luonnehtimaan kokoelman runoja, sillä niissä rönsyää kirharaisia muotoja ja tyylikauteen sopivaa yltäkylläistä flooraa ja faunaa. Linnuista ja kukista runokuvat toistuvasti kasvavat tunnetiloiksi. Aistin yltäkylläisyyden toisen puolen, mätänemisen, rappion ja rapautumisen. Kokemuksissa on myös sellaista poltetta, että se tietää tuhoa. Jäljelle jää kivettyneisyttä, ja voihan mustuneen, mustan kiven nähdä myös hautakivenä, sinä, mitä jäljelle jää.


Kokoelman alussa viitataan suoraan lajien syntyyn. Runoissa on tiloja, joissa ”ei ihmisääniä, ei käden kosketusta”. Ne voivat viitata aikaan ennen ihmistä tai aikaan ihmisen jälkeen. Elämää joka tapauksessa on ilman tätä lajia, ilman minua. Kokoelman kaksi viimeistä runoa lohduttavat minua kauneudellaan. Niissä kaikki jatkuu luonnossa kierrätettynä.

”Puut kasvattavat juuriaan syvälle maan alle. /
Ole sinä elossa ja valon liverrys oksistossa /
niin minä olen multaa, matojen kostea hotelli.”

Runojen maisema on pitkälti kuuma ja kostea viidakko. Mielikuvien tropiikki voi versota myös tapettien köynnöskuvioista. Aistimuksille ei ole paikan tai ajan rajoja, mutta ruumiillisia ne ovat: ”Sateen toisto ja rytmi kuin kehon syke ja kohina, laukeava jännitys, uni.”

”Camouflage” tarkoittaa naamioitumista, maastokuosia. Osuvaa. Kokoelman runot naamioituvat viidakon varjoihin, väreihin, hajuihin ja liikkeeseen. Erotan niistä arkista ja kotoista, mutta: ”Keittiö on löyhkää ja kärpäspilviä” tai ”Tiikeri loikkaa ja nuolee / koko keittiön, homeen peittämät astiat”. Runon puhujaa en aivan kaiken keskeltä erota, mutta luulen hänen olevan aistimusten saartama, ne peittävät ja naamioivat hänet niin, ettei häntä aina erota ympäristöstä.



Luen kokoelman runoja moneen kertaan. Pidän sitä välttämättömänä, sillä joka kerta löydän eri asioita ja eri säkeet säväyttävät. Ymmärrän olla hakematta näistä runoista kaarta tai tarinoita, sen sijaan kieriskelen sanojen lähdevedessä ja mutavellissä. Aistillisuus ja visuaalisuus koskevat ihoa ja mieltä.

Palaan toistuvasti sivun 35 runoon, johon päätän juttuni. Siitä välittyy päiviemme keinotekoisuus muoviroinineen ja lainattuine kuosineen, joihin maastoutuu ja kätkeytyy turhuus ja piiloutuu, mikä on tärkeää.

”Silmät turvonneina muovipalmun alla simpukka kurkussa /
täyteenpuhallettu meri kohisee kassakone kilisee, /
seison mutta jono ei liiku, ihmiset tirisevät paistinpunaisina
lamppujen kuuma rasva valuu, varashälyttimet piippaavat /
jollain on tropiikkikuosi kassissa. Aina vain samaa /
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa, /
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.”

– –

Satu Manninen
Camouflage
Gummerus 2018
runoja
52 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muut: Kirja vieköön! -Riitta ja Omppu.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

The Last Kingdom, 3. tuotantokausi

Olen aiemmin haltioissani kirjoittanut jutun Bernard Cornwellin romaaneihin perustuvan historiadraaman The Last Kingdom (BBC, Netflix) ensimmäisestä tuotantokaudesta (ks. tässä). Kolmannen tuotantokauden katsomisen jälkeen on jälleen aika herätellä tarinallistetun historian ystäviä.

20181130_092402.jpg

The Last Kingdom kertoo 800-luvun Englannista ennen Englantia eli yhdistyneiden kuningaskuntien alkuvaiheista. Ensimmäinen tuotantokausi johdatteli kiinnittymään päähenkilöön, Uhtrediin, joka menetti kuningaskuntansa juonittelevalle sedälle ja päätyi adoptiopojaksi viikinkiperheeseen. Tasapainoilu kristityn saksin verenperinnon ja pakanatanskalaisen kasvatuksen välillä on oleellinen osa Uhtredin persoonaa ja selittää sankarin vaikeita valintoja.

Sarja ei olisi mitään ilman vastavoimaa eli Englannin perustajaa kuningas Alfredia perheineen ja hoveineen. Poliittinen taktikointi ja juonittelu tuovat syvyyttä juoneen, jota säännöllisesti rytmittävät veriset taistelut viikinkien kanssa. Sarjassa on liuta henkilöitä, jotka tehostavat uskonnollis-poliittisia juonenkäänteitä.


Teemoja ovat valta, lojaalisuus, kunnia ja rakkaus. Niihin liittyen sarjasta on helppo pomia inhokkeja ja lemmikkejä. Ylivertaisia kammotuksia ovat esimerkiksi Alfredin vaimo, veljenpoika ja vävy. Viikingeissä riittää riepovia räyhääjiä. Lemmikkeinä pidän Uhtredin lähipiiriä, joita ei yksioikoisteta hyviksiksi. Äijäilyä esiintyy runsaasti, siitä herkimmille varoitus, ja myös veri lentää. Ei sarjaa voi feministiseksi sanoa, mutta sitä virkistää usea vahva naishahmo. Suosikkejani ovat jämäkkä viikinki-Brita ja tinkimättömän kaunainen kuningatar.

Ensimmäinen tuotantokausi sytytti seuraamaan tapahtumia eikä toinen kausi tuhonnut intoani, vaikkei ylläkään kolmannen kauden tasolle. Onneksi kolmannella tuotantokaudella ei pornostella kosiskelevasti vaan keskitytään muuhun ihmissuhteisiin liittyvään: ystävyyteen, luottamukseen ja monisyiseen rakkauteen sekä niiden kääntöpuoliin kuten kyräilyyn ja kostoon.


Etenkin kolmannen tuotantokauden viimeisimmissä jaksoissa on kerrassaan hienoja visuaalisia ja tarinallisia osuuksia. Alfredin ja Uthredin kohtaamisissa värisee lopullisuuden intensiteetti. Olen vaikuttunut tavasta solmia kohtaloita yhteen ja järkyttynyt rasismin, huhujen ja uskomusten vaikutuksista ihmisten tekoihin. Vaan ei siinä kaikki. Hienointa on kirjallisen kulttuurin merkityksen ujuttaminen tarinaan.

Uhtred on soturi, kiistanalainen, ärsyttävä öykkäri mutta korvaamaton apuri valtakunnan rakentajalle. Alfred dokumentoi kronikkaansa kuningaskunnan perustamisen mutta henkilökohtaisena kostona jättää kronikasta Uhtredin pois. Mikä on sellainen sankari, josta ei jää jälkiä jälkipolville? Uhtred alkaa käsittää, että uroteot katoavat parissa sukupolvessa ilman kirjallisia dokumentteja.

No, Uhtred puuttuu kronikoista, mutta siinä hän silmieni edessä kärvistelee Netflixin ansiosta. Katseeni seuraa Uhtredia, jonka kasvoilta ja etenkin silmistä luen ajatuksia ja tunteita. Sankari ei ole järjen jättiläinen vaan valttina on vaistonvaraisuus. Minuun uppoaa soturin identiteettikriisi kuin veitsi vastustajan vatsaan, ja välillä voivottelen tyypin tyhmyyksiä. Juuri siksi hän vetoaa: heilahteleva, omistautuva ja heittäytyvä –  no, komistusominaisuudet eivät tietenkään vetoa vähennä. Eikä se, kun Uhtred kohtalokkaalla sävyllä ja kolisevalla aksentilla toistuvasti murahtaa: ”Destiny is all.”

20181130_091818.jpg

The Last Kingdom on laadukasta historiaviihdettä. Se on puvustettu, kammattu, maskeerattu ja lavastettu huolellisesti. Joka jaksossa ihastelen kuvauksen ja juonirakentelun taitoa. Vaikka henkilöissä on arkkityypittelyä, sävykkyyttäkin sipaistaan. Tähdennettäköön tässä, että minussa on heikko kohta historiallisille melskesarjoille, joissa sankarit tukka hulmuten ratsastavat taistelemaan kunnian puolesta. Neljättä kautta odotellessa.

– –

The Last Kingdom
perustuu Bernard Cornwellin romaanisarjaan The Saxon Stories
Netflix, BBC Two, BBC America 2015 –
Kolmas tuotantokausi 2018
Katso lisää sarjan Netflix-sivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Luen, palaan luettuun ja silmäilen sivuja, joita olen taitellut hiirenkorville. Näin siis viihdyn kirjassa, jossa on kirjoituksia romaanitaiteestaSinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseevuoropuhelu Maailmojen loput (WSOY 2018) virkistää ja valistaa.

20181130_090532.jpg

Kirjan alkuosan kirjoittajakirjeenvaihto on alunperin käyty sähköpostitse, ja teksteissä onkin autenttisuuden tuntua. Niissä on vastakaikuja toisen ajatuksiin, ja kirjoittajat suunnistavat niistä omiin pohdintoihinsa ja painotuksiinsa. Jonkin verran on myös toistoa, mikä ei haittaa vaan se tähdentää luonnollista merkitysten muodostumisen prosessia.

”Kysyt, voiko kirjallisen työn ’huimaava ydin’ murentua, jos sitä yrittää sanallistaa paperille. Uskoakseni se murenee väistämättä, ja sen pitääkin murentua. Se on vapauttavaa, ei pelottavaa. Murentumat päästävät sumun riveille ja rivien väleihin.” TM


Alkusanoissa kirjoittajat lupaavat helposti avautuvaa käytännönläheisyyttä. Lupaus pitää. Esseet eivät käsittele vain kirjojen lopetuksia vaan ylipäätään lukemista, kirjallisia rakenteita ja kirjoittamista.

”Oikeassa elämässä emme pysty lukemaan toisten ihmisten ajatuksia (vaikka ehkä haluaisimme). Mutta romaanissa voimme lukea muiden ajatuksia – fiktiolle ominaisen kielen ansiosta.” SV

Noin fiktiossa, mutta näiden kirjallisuusesseiden kiinnostavuus piilee siinä, että pääsen seuraamaan, miten kirjoittajien ajatukset kehkeytyvät, liikkuvat ja liukuvat toistensa suuntaan – selkeän, luistavasti etenevän esseistisen kielen ansiosta.

Kirjoittajien teksteissä yhdistyvät sekä kirjasivistys eli lukijan valistaminen ja vakuuttaminen (sakeat viittaukset muihin kirjaviisaisiin) että omaääninen ajatusjuoksutus. Kirjoittajien kirjallisuuskäsitykset välittyvät vapaasti ja avarasti. Niihin  mahdun sijoittamaan omiani, ne sysäävät miettimään lisää.  Hei, en minä yleensä lue samaa kirjaa monesti, poikkeuksena runot. Kuulkaa, minäkin nautin kerronnallisten aukkojen omapäisestä täytöstä, mutta eri tilanteissa maittavat erilaiset kirjat. Juu, tarinallistaminen tuntuu perustavanlaatuselta. Ei voi mitään, kyllä kirjahenkilöön kiinnittymisellä on merkitystä siinä kuin innostavilla kerrontakeinoillakin. Joo, joo, dekkarit nyt ovat sellaisia kirjoja, joissa juoni tuppaa painottumaan. Ei, en halua juonispoilauksia, kyllä ne haittaavat, vaikkei romaanin pointti olisikaan juonessa. Jne.




Mutta nyt niistä fiktiomaailmojen lopuista.

”Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Niistä heijastuu usein suurenmoisen intuitiivinen luottamus, kuin romaani puhkeaisi puhumaan kollektiivisen alitajunnan kieltä. Tästä syystä ne ovat myös lopetuksia, jotka eivät tule mieleen päättelemällä. Kiinnostava loppu ei ole vain järjen tai älyn asia. Se luottaa paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan.” SV

Vuolan ja Melenderin kirjan loppuosassa on 30 kirjasta esseet kirjojen lopuista ja samalla teosten, kirjailijan tai genren ominaispiirteistä. Kirjavalikoiman kirjavuus on ilo: mukana on vanhaa, uutta ja sinistä, eli lukija pääsee juhlimaan erilaisia lukijan ja tekstin liittoja. Suuri osa käsitellyistä kirjoista on minulle tuttuja, joten on kiinnostavaa peilata omia kokemuksia kirjoittajien kokemuksiin. Kirjaesseevalikoimassa on myös lukemattomia kirjoja, jotka nyt pitäisi lukea. Maailmojen loput lunastaa alkusanojen toiveisiin puetut lupaukset:

”Turhaa juhlavuutta, synkkyydestä puhumattakaan, olemme yrittäneet välttää. Toivomme, että lukija saa iloa ja inspiraatiota tästä teoksesta. Se on kirjoitettu palavasta kiinnostuksesta romaanitaidetta kohtaan.”

– –

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Kuuntelin Melenderin romaanin Rautakausi hänen Maailmojen loput -esseittensä valossa ja varjossa.

P.S. P.S. Lisäsin 10 minuuttia postauksen ensi julkaisun jälkeen yhden sitaatin. Niitä riittäisi lisää jaettavaksi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Kansallistetatteri: Kolme sisarta

Kolme sisarta modernisoituu Kansallisteatterissa vähintään visuaalisesti ja on väkevästi ohjaajan ja ensemblen taidetta. Esitys pistää pään pyörälle, aukenee kaikkine aineksineen vähitellen ja tarjoaa rutkasti tulkittavaa. Kansallisteatterin versio on sellainen, että siitä ei voi sanoa yksiselitteisesti mitään. Se on hämmentävä, haarautuva ja siksi kiinnostava. Samoilen esityksen runsaudessa, jota ei ole helppo jäsentää tai tiivistää. Polveilen mielenjuolahduksiin.

20181128_084320.jpg

Liike

Teatteriesitys käynnistyy karusellina, jota korostaa lavan vinha pyörivyys. Komea datshalavastus kiertää niin, että välillä silmissäni vilisee kuisti, välillä kolmen sisaren ja veljen sali, portaikko yläkertaan, yläaula eli näytelmän keskushenkilöiden asumus. Liikettä tehostavat simultaaniset tilanteet, joita välitetään samanaikaisesti livevideokuvin ja lavatapahtumin. Liike on myös väkevää fyysisyyttä, miehistä uhoa ja hikeä.

Väliajan jälkeen liikkeen suunta muuttuu vertikaaliseksi ja simultaanisuus karsiutuu. Esitys ei muutu suoraviivaiseksi, mutta liike näyttämöllä on joko loikkimista suoraan näyttämön reunasta toiseen tai edestä taakse. Samalla lavastus muuttuu: krumeluuri väistyy, jäljelle jäävät suorat, rajaavat seinät, sitten vain palkit, sitten ei mitään. Symbolista? Kyllä.

Silmäntäydeltä

Visuaalisuus hallitsee katsomiskokemustani. Alun monimuotoisuus on tuottaa ähkyä, jopa vaikeaa seuraavuutta, mikä heijastaa nykypäivän hajaantunutta kokemustodellisuutta, kun ärsykkeitä tunkee sieltä sun täältä. Kiinnitän huomiota väreihin, asuihin, henkilöiden ilmeisiin ja asentoihin. Nauliinnun videokuvien kuvakulmiin, pysäytyksiin ja hakkaaviin, hahmottomiin kuvituskuviin.

Esityksen aikana on useita huikaisevia näyttämökuvia. Esimerkiksi kolmannen näytöksen tulipalo on vaikuttava, samoin vähittäinen visuaalisten virikkeiden autioituminen.

Koko esitys herättää enimmäkseen kysymyksiä, ja sitä tukevat monenmoiset lavastusyksityiskohdat. Mietin sisarusten salin tv:tä, josta esityksen alussa tulee vain urheilua. Näytelmän henkilöiden pettymyksen ja ahdistuksen kasvaessa tv-tarjonta muuttuu. Ruudulla vilahtaa mustavalkoisia teletappeja ja muuta satunnaista sälää.

Sannista Tšehoviin

Näytelmän jälkeen korvamato soittaa päässäni Sannin biisiä ”Jos mä oon oikee”. Ei, se ei soi näytelmässä, vaikka siinä kuullaan nykymusiikkipätkiä. Poimin silti Sannin biisin Tšehovin näytelmän ydinajatukseksi: tunne ulkopuolisuudesta, otteettomasta elämättömästä elämästä. Dramaattisimmissa kohtauksissa kolme sisarta ja veli liikkuvat vitivalkoisissa, tahrattomissa vaatteissa – vaikka ympäröivä ympäristö palaa tuhkaksi ja sisukset korventuvat toteutumattomista unelmista. He näyttävät aaveilta.

Näytelmän mittaan en kiinnity henkilöihin, he jäävät edustajiksi. Se ei tarkoita sisällön tyhjyyttä tai näyttelemisen yksiulotteisuutta – ei ollenkaan, näyttelijätaidot loistavat – vaan sitä, että minulle henkilöt edustavat kukin tahollaan erilaisia täyttymättömiä toiveita. Haaveissa tavoiteltu ”Moskova” on ilmeinen metafora kaikelle, mitä kukin havittelee muttei ole valmis lopulta toteuttamaan. Se sysää eksistenssikriisiin, jossa on paljon puhetta ja tukahduttavia odotuksia vaan ei voimaa tehdä.

Kolme sisarta

Kuva: Ilkka Saastamoinen. Kansallisteatterin Flickr-kuvagalleria.

Ilmeisin sannimainen hahmo on perheen vanha ystävä, tohtori, joka suureen ääneen epäilee olemassaoloaan ja kokee katoavansa kuten muistinsa. Teatteri sinänsä on jo lumetta, mutta sen on myös mahdollista tuoda esille todellisuutta ja ajattomuutta. Kylmiä väreitä aiheuttaa kohtaus, jossa lavan hetkeksi valtaa maastopukuinen ja kommandopipoinen rynnäkkökiväärisotilas. Siirryn salamannopeasti muutaman vuoden takaiseen tapahtumaan, jossa terroristit valtasivat moskovalaisen teatterin. Sitäkin ”Moskova” voi olla. On.

Ihmisyys

Kohtaamattomuus on näytelmässä keskeistä. Jokainen henkilöhahmo tuntuu olevan psyykkisesti ja fyysisesti siellä, missä ei pitäisi. Rakkautta on sakeanaan, mutta kohteet ovat vääriä tai tunteet eivät kohtaa.

Ajaton Tšehov kuvaa modernia ihmistä, joka on rikkinäinen, vailla eheää minuutta eikä koskaan valmis. Sisarten veljellä on puhutteleva puheenvuoro, jossa hän kuvaa kierrettä sukupolvelta toiselle: vanhempien virheet ja keskeneräisyys siirtyvät malliksi seuraavalle polvelle. Ja perhettään pakoileva upseeri julistaa, miten parin sadan vuoden päästä he, näytelmän henkilöt 1900-luvun alusta, näyttävät kammottavilta ja naurettavilta. Hmm. Samanlaisilta kuin me.

– –

Anton Tšehov: Kolme sisarta
Kansallisteatteri, esitys 27.11.2018
ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
lavastus: Markus Tsokkinen
rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen
Katso lisää työryhmästä ja esitysesittelystä: esityksen kotisivut.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Sakari Kilkki: Kerron Suomesta

Kerron Suomesta (Opike 2018) esittelee Suomea maahan saapuville tai täällä jo jonkin aikaa olleille. Kirjan alussa suomalainen nuori nainen Elli tapaa kiinalaisen ystävänsä Mein lentokentällä. Ja siitä se sitten lähtee, selkokielinen katsaus Suomesta.

Sakari Kilkki on valinnut 12 aihetta, jotka sidotaan kehyskertomukseen eli Ellin ja Mein tapaamiseen. Suomi-asiat kerrotaan Ellin ja Mein vuoropuhelun avulla. Se on mainio keino välttää opettavainen tyyli. Dialogi myös välittää ajatusta tasaveroisista keskustelijoista, vaikka Elli onkin eniten äänessä. Hyvin asiankäsittely ottaa huomioon maahan tulijan omasta kulttuurista lähtevät ihmettelyt ja kysymykset.

Kirjaan on poimittu perusasioita esimerkiksi yhteiskunnasta, ruuasta, luonnosta, arkielämästä ja juhlista, joten saunaa, muumeja, eukonkantoa tai karjalanpiirakoita ei voi välttää, mutta kirjassa on myös paljon tuoretta. Esimerkiksi mukana ovat niin poptähti Alma, tubettajat ja keppihevostytöt kuin kuvionuotitkin. Pidän siitä, että asiaesittelyiden lisäksi on myös selityksiä.

– Suomalaisten hiljaisuus tarkoittaa
usein myös sitä, että hän kuuntelee
tarkasti toista henkilöä.

– No nyt alan ymmärtää
suomalaista hiljaisuutta.

– Suomessa omista tunteista ja
henkilökohtaisista asioista
puhutaan harvoin,
jos ei tunneta toista kovin hyvin.
Mutta kun tutustuu suomalaiseen,
niin hänestä saa usein hyvän ja
luotettavan ystävän.

Kirjan selkokieli ei ihan vasta-alkajalle käy, vaikka se on sujuvaa ja helppoa. Rivitys noudattaa ajatusta kapeapalstaisuudesta muttei orjallisesti noudata selkokriteereitä, mikä on perusteltua kohderyhmän kannalta. Sivut ovat aika moniaineksisia: tekstin väri vaihtelee puhujan mukaan, valokuvat ja piirrokset havainnollistavat ja joukossa on lisäksi tietolaatikoita. Ei visuaalinen ilme kuitenkaan ole sekava.

20181123_134509.jpg

Kirja Kerron Suomesta sopii omatoimiseen kulttuurituntemuksen lisäämiseen ja erittäin hyvin kieli- ja kulttuuriopintoihin. Joka lukuun on muutama tehtävä, joten tietokirja toimii silläkin tavoin oppikirjana. Mieleeni juolahtaa ajatus, että kielitaidon kartuttua tämän kirjan jälkeen voi lukea maahanmuuttajien omia tarinoita Satu Leiskon kirjasta Tulin Suomeen. Suomalaisuusaiheesta voi joustavasti jatkaa Tuija Hannulan pakinakokoelmaan Toppatakin alla on sydänja sitten voi siirtyä hakemaan lisätietoja Pertti Rajalan tietokirjasta 100 totuutta Suomesta.

– –

Sakari Kilkki
Kerron Suomesta
kuvitus: Anna Polkutie
taitto: Birgit Tulla
Opike 2018
selkokielinen tietokirja
58 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Tommi Melender: Rautakausi

Järjestin itselleni tilanteen, joka muutti Tommi Melenderin romaanin Rautakausi (WSOY 2018) merkilliseksi. Kuuntelin romaania työmatkoilla äänikirjana. Sen rinnalla iltapuhteena luin Sinikka Vuolan ja Melenderin esseekirjaa Maailmojen loput (WSOY 2018). Näin menevät kirjakokemuksessani suloisesti puurot, vellit ja melenderit sekaisin.

20181124_110220.jpg

Melenderin romaanin toinen päähenkilö – kirjailija-Melender – tuskailee romaanikäsikirjoituksensa loppuun saattamista. Melender on romaanissa kiitelty esseisti, joka keskeneräisen romaanin lisäksi suunnittelee seuraavaa proosateosta, ”700 veljestä”. Kuuntelen tätä, sitten otan kuulokkeet korvistani ja luen Melenderin esseistä käsityksiä kiinnostavasta kirjallisuudesta, jossa ei välttämättä juonella ja henkilöillä ole niin merkittävää sijaa kuin kerronnalla ja rakenteella. Ja kaikenlaista vallan mieltä kiinnittävää Maailmojen loput -esseistä poimin – romaania tukevaa, sekoittavaa, vähän vastakkaistakin ja paljon pohdittavaa, esimerkiksi näin:

”Minulle rakas – ehkä liiankin rakas – ajatus on, että jokainen teos pettää tekijänsä, lukijansa ja jopa kirjallisuuden tavalla tai toisella.”

Tulen petetyksi siten, että romaanin loppu päähenkilö-Melenderin suhteen löpsähtää, mutta se on nimenomaan minun tavisodotusteni pettämistä. Enkä kuitenkaan osaa formuloida, mitä sitten oikein odotin. Minä tavislukijana kiinnityn henkilöihin (myös kirjahenkilö-Melenderiin) ja seuraan miten heille käy, jossain määrin ripustun myös juonitasolle, koska tässä romaanissa on juoni. Se rakentuu seuraamaan kronologisesti kahden henkilön elämää määrätyltä jaksolta. Kerrontaratkaisut eivät vaadi lukijalta pinnistelyä, energian voi suunnata muuhun, esimerkiksi siihen, mikä välittyy henkilöiden kautta.

Luen romaanista paljon piikkiä ja parodiaa, sillä pääsen romaanin kirjalija-Melenderin seurassa miestenkeskeisiin vuorovaikutustilanteisiin, hirtehisiin kustantamojuhliin, äijien roadmovie-mökkimatkalle ja taiteilijaperinteessä usein esiintyvään psyykkiseen käänteeseen. Ja haa, en paljasta juonta, vaikka esseisti-Melenderin tekstin perusteella spoilaukset eivät sössi kunnon kirjaa. Ja tämä vielä: Melenderin esseissä käsitellyistä kirjoista löytää esikuvia Melenderin romaanin tapahtumiin.

Romaanin toinen päähenkilö on myös kirjailija, Onerva. Hänen kaihtelematon tyylinsä törmää kirjallisiin odotuksiin ja etenkin lukijoiden odotuksiin. Onervan kiihkeä ja jyrkkä elämänasenne pitää myös parisuhdetta jännityksessä. Onerva viehättää minua räyhäkkänä ajattelijana ja sanojana. Nomen est omen, eli voisiko aikanaan rohkea L. Onerva olla romaani-Onervan haastavuuden takana?


Ennen kaikkea luen Melenderin romaania kirjana kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Siihen liittyy ajatuksia osaamisen hauraudesta sekä intentioiden ja arjen hallinnan ristiriidoista. Kirjailija ei ole vain työnsä, ja siksi oleellista on hapuilu suhteessa muihin ihmisiin, itseen ja instituutioihin. Kirjallinen elämä ja kirjaeläjät näyttäytyvät arkisessa, huvittavassa ja traagisessa valossa. Melenderin kautta katsastetaan myös yritystoiminnan kurimukseen, Onervan kautta vastuuseen lähimmäisestä, ehkä jopa raamatullisessa mielessä niistä kaikkein pienemmistä.


Maailmojen loput -tekstissä Melender kirjoittaa siitä, miten tekstimateria voi viedä kirjailijaa tiedostomattomasti. Mutta:

”Kun lopetuksen akti lähestyy, kirjailija voi tuntea tarvetta tarttua vahvemmin ohjaksiin. Hän ei halua antaa kielen, kerronnan tai henkilöhahmojen mellastaa, vaan pyrkii varmistamaan hallitun laskeutumisen. Etenkin, jos tuntee olevansa vaarassa menettää kontrollin tekstiinsä. Laskeutuminen ilman pomppuja on turvallista, mutta tylsää – ilmailussa tylsyys on hyvästä, kirjallisuudessa pahasta.”

Kirjailijan on siis paketoitava kirja tavalla toisella. Miten se käy romaanissa Rautakausi? Päähenkilö-Melenderin tarinan nauhat solmitaan umpisolmuun, johon kiedotaan kärsivän taiteilijan traditioon kuuluva käänne. Päähenkilö-Onerva sen sijaan saa jokusen solmun auki ja on vapaa jatkamaan valitsemallaan sätkivällä linjalla. Ja Rautakauden maailman loppu? Se on tällainen:

”Kyllä mä rakastan. Kyllä, kyllä!”

– –

Tommi Melender
Rautakausi
WSOY 2018
romaani
4 t 42 min, lukija Aku Laitinen.
Kuuntelin BookBeatissa.

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

(Maailmojen loput -kirjasta postaan joskus tuonnempana lisää.)

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni

Aleksis Kivi ei kulu, vaikka perusasiat ovat miten tuttuja hyvänsä. Tunnettu on tarina köyhästä räätälinpojasta, joka omin päin rustaili runoja, näytelmiä ja yhden kertomuksen seitsemästä miehestä. Tiedämme Kiven elinkaareen (1834 – 1873) kuuluneen opintoja Helsingissä, asuinvuosia Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin luona ja viimeiset ajat mielisairaalassa, kuolema veljen hoteissa.

20181105_180434.jpg

Keskisarjan kirja Saapasnahka-torni (Siltala 2018) kertaa Kiven vaiheet ja havahduttaa väenpaljouteen, joka tuki ja uskoi lahjakkuutta, vippasi ja kuittasi velkoja, elätti tuottamatonta taiteilijaa. Vaikka ankaran puutarhurin Seitsemän veljeksen lyttäys on tuttu juttu, silti teilauksen armottomuus järkyttää taas. Keskisarja taustoittaa Ahlqvistin tilanteen: hän oli juuri menettänyt kolme lasta sekä hakemansa pomopaikat SKS:stä ja Kielitieteellisestä seurasta.

Ahlqvist ampui tykillä teeren kokoista kulttuuripersoonaa. Miksi? Järkeä sumensivat Seuran jäsentenväliset ja kolmoiskuolema, mutta urostyö ei ollut raivokohtaus tai hetken houre. Muutaman vuoden päästä Ahqvist julkaisi saman Helsingfors Dagbladissa ja suomeksi Kielettäressä aivan laimentamattomana. Hän todella koki, että Seitsemän veljestä on huonointa, mitä suomen kielellä voi kukaan ja mikään ulosantaa. Ei tukkapöllyä vaan niskat nurin -asenne ansaitsi tietyn kunnioituksen. Ainoana vuoden 1870 Suomessa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti.”

Tuosta sitaatista saan irrotettua Keskisarjan kirjan ilonaiheet: lähteitä on plärätty läjäpäin, niitä yhdistellään luovasti, kirjoittajan kieli kalkkaa vapaasti ja on uskallusta tulkintoihin. Verrokkina pidän Juha Hurmetta, ja edellisessä sitaatissa viitataankin Hurmeeseen. Myös tämän syksyn hitti eli Kari Hotakaisen Kimi-kirja tulee mieleen. Kummankin kirjoittaja on avoimen ihastunut kohteeseensa (ja kummankin kohteelle on maittanut miestä väkevämpi). Keskisarja voi kuitenkin ruotia kohdettaan aikojen päästä aika suruttomasti, ja välillä hän roimii reippaasti Kiven haahuilua, ruikuttamista ja säälikirjeitä.

Nautin kirjan kielestä, jonka taustalla tempoilee Kiven virkerytmi, vapaa sanajärjestys ja ilmaisurikkaus. Kiven vaiheet olivat traagisia, ja silti nauran vesissä silmin kuvattuja tilanteita, joissa Kivi sössii lukutilaisuuksiaan tai karkaa ainoasta uransa huippuhetkestä (Lea-ensi-ilta). Jotkut jutut tökkivät, kuten Kiven puristelemien piikojen metoo-tuntemusten vähättely.

Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä. Esimerkiksi Keskisarja siteeraa ensin Kiven kirjettä, joka koskee Nummisuutareita, ja sitten konkretisoi:

”Puuskittainen [Kiven] toivorikkaus ei perustunut Mitä Suomi lukee -listoihin. Markkinoiden ainoa kestomenestyjä oli 300 vuotta sitten kuollut Martti Luther. Runebergin ja Topeliuksen hömppäuutuudet eivät pärjänneet Katekismukselle, suomenkielisten maallisten tekstien tuotteistaminen oli hädin tuskin aluillaankaan.”

Välillä tekstissä on kitkeryyttä ja terää, välillä eläytyvyyttä ja toisinaan eläväistä kuvailevuutta. Jälkimmäisestä sopii esimerkiksi kuvaus nälkävuoden synnystä:

”Ilmoja on pidellyt -keskusteluissa elämän ja kuoleman kysymys oli vilja. Pitkälti yli puolet suomalaisten ravinnosta oli leipää ja puuroa. Sadon pelastaisi vai pari kuukautta kestävä elokuu. Sitä ihmettä ei tapahtunut.
   Kaikkien aikojen kansallisonnettomuus varmistui 4. syyskuuta 1867 kirkkaana, kuulaana yönä. Halla surmasi keskenkasvuiset vihreät tähkäpäät. Aamulla ne helisivät jäähilettä. Kuura narskui saappaiden alla kuin lumi.”

Lähdemateriaali Kiven ajoilta on tunnetusti rajallinen, ja monet Kiven käsikirjoitukset ovat kadonneet. Siitä, mitä jäljellä on ollut ja jälkeenjääneet työstäneet, Keskisarja koostaa viihdyttävän elämänkertomuksen, jossa Kiven elämä asettuu ajan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Saapasnahka-torni on juuri niin rehevä kuin kirjan kohde ansaitseekin.

– –

Teemu Keskisarja
Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala 2018
tietokirja
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja