21 maaliskuun, 2023 · 6:38 am

Petja Lähteen ja Satu Rämön dekkariuutuudet: Yksi neljästä ja Rósa & Björk

Dekkareiden naispoliisit usein kuvataan massasta erottuvina: neuvokkaita, omatoimisia ja työorientoituneita. Petja Lähde aloittaa kirjassa Yksi neljästä (Gummerus 2023) sarjan, jonka päähenkilö Terhi Nuora tutkii murhia Helsingissä, murehtii yksinhuoltajana peräkammarinpoikaansa ja salaa menneisyyden miestrauman. Satu Rämö puolestaan jatkaa Islantiin sijoittuvaa Hildur-sarjaa kirjassa, jonka nimessä on naisen lapsuuden tragedia, kadonneiden siskojen nimet, Rósa ja Björk (WSOY 2023). 

Kummankin kirjan naispäähenkilöissä jylläävät menneisyyden traumat, ja ne tavalla tai toisella vaikuttavat työhön ja privaattiin – ainakin ne vaikuttavat kirjojen juoniin ja henkilökuvaukseen.  Yhteistä näiden kahden kirjan naisissa on myös se, että he ystävystyvät miespuolisen työparinsa kanssa, miettivät sinkkuuttaan ja välttelevät uralla etenemistä johtotehtäviin. Ja onhan kumpikin kirja hyvää jännitysviihdettä, joka panostaa henkilökuvaukseen.

Petja Lähde: Yksi neljästä

Yksi neljästä on sujuvasti kirjoitettu dekkari, jossa päähenkilö Terhi Nuoran persoona kehittyy kiinnostavasti. Työroolissa Terhi pätee kylmäpäisenä ja asioihin tarttuvana, mutta kotona hän väistelee vaikeita asioita. Kotona kytee eripura aikuistuvan pojan ja äidin kesken, sillä Terhi ei suostu kertomaan Tanellille mitään pojan isästä. Tanelillakin on omat salaisuutensa.

Taidan olla kuitenkin kiinnostuneempi Terhin privaatista ja sähköisestä suhteesta työpariin kuin kirjan rikosjuonesta. Jännärijuoni käynnistyy tukehtuneesta uhrista, etenee pelottavan muovimaisen menestyjän Timo Kallion nuoruuden aikoihin, hänen ja lukiokavereiden salaisuuteen. Kallio kuvataan kylmäävästi.

Juonessa riittää käänteitä, ehkä liikaakin, mutta näppärästi ja sujuvasti kaikki etenee, vaikkeivät loppuratkaisun eri käänteet tunnu uskottavilta. Silti kirja on pätevää dekkariviihdettä, jonka jatkoa odotan.

•

Petja Lähde: yksi neljästä, Gummerus 2023, 303 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Satu Rämö: Rósa & Björk

Hildur-päähenkilö toisaalta haluaa selvittää siskojensa katoamista, toisaalta välttelee lapsuutensa perheasioita. Romaanissa Rósa & Björk perhetragedian syyt ja vaiheet saavat selvennyksiä, ja tässäkin romaanissa tämä päähenkilön privaattipuoli kiinnostaa minua eniten. Myös pienen poliisiaseman muiden henkilöiden perhepulmat putkahtelevat sujuvasti osaksi juonikuviota.

Romaanin kerronnassa sahaavat eri näkökulmat ja tapahtuma-ajat. Yhtäältä tapahtumia seurataan Hildurin äidin kannalta ennen ja jälkeen lasten katoamista alkaen vuodesta 1986. Toisaalla jotain on tapahtunut ja tapahtuu taas Reykjavikin lentokentän siivoojalle. Kirjan nykyaikataso etenee vuodessa 2020. Silloin Länsivuonoilla ammutaan mies ja toisaalla tapahtuu onnettomuus, joka onkin jotain muuta. Kirjan nykyaikaan alkaa vaikuttaa myös korona, eikä unohdeta miljöötä: laavakenttiä, hyytävänä jylläävää merta ja kuumia lähteitä.

Hyvin eri osaset pysyvät kasassa ja henkilöt tuntuvat kehittyviltä, siis kiinnostavilta. Joitain toistoja ja selittelyjä olisin karsinut, mutta vetävä kokonaisuus kirjasta kehittyy. Loppu palkitsee, sillä Hildur saa elämänsä ydinkysymykseen vastauksen ja rikosjuoni puolestaan keikauttaa loppuyllärin – ja tarpeeksi jää keskeisten henkilöiden asioita auki seuraavaan kirjaan.

•

Satu Rämö: Rósa & Björk, WSOY 2023, WSOY 2023, 225 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

18 maaliskuun, 2023 · 8:30 am

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman on yksi lempikirjailijoistani, ja siksi uusi suomennettu kirja herättää heti kihelmöivän kiinnostuksen. Edellinen suomennos Malman asema sisältää silkkaa fiktiota, sitä edeltävä Eloonjääneet kallistuu sekin jo fiktion puoleen, kun aiemmat kirjat ponnistavat kirjailijan henkilökohtaisista perhekokemuksista. En ole erityinen autofiktiofani, mutta Schulmanin kerrontatapa on valloittanut minut.

Kiirehdi rakkain (Nemo 2023) on alunperin ilmestynyt Ruotsissa jo vuonna 2009, joten suomennoksen kanssa ei ole kiirehditty. Kirjailijan omaelämäsarjassa on suomeksi ilmestynyt kirjat äidistä Unohda minut ja isovanhemmista Polta nämä kirjeet. Kiirehdi rakkain keskittyy Schulmanin isään.

•

Työuransa suomalaissyntyinen Allan Schulman teki Ruotsin tv:n viihdepuolella, ja hän oli jo kuusikymppinen, kun perheeseen syntyi kolme poikaa, Alex keskimmäisenä. Aiemmista kirjoista isä on jo tullut tutuksi, monet tapahtumatkin, joten nyt voin kiinnittää huomion etenkin siihen, miten kerrotaan, ei vain mitä kerrotaan. Schulmanin suora tunneilmaisu on sävykästä olematta sentimentaalista, ja vaikka kaikessa on avoimuuden tuntu, kätkeytyy kerrontaan tulkintatasoja.

Harvoin olen lukenut isämuisteluita, joista näin säteilee pojan rakkaus isäänsä. Kertojan valintojen vuoksi rakkaus näyttäytyy myös kaksisuuntaisena. Niin kertoja haluaa suhteen muistaa, kun hän on vihdoin antanut sille luvan. Kirjan lähtökohta on se, että kertoja on kieltäytynyt käsittelemään isän menetystä. Oma elämänmuutos ja terapia avaavat ovet muistaa ja tarkastella isäsuhdetta. Tärkeä kynnys on ylitettävä, on palattava mökille isän huoneeseen.

”Jäin ovelle, mietin hetken, mutta työnsin oven sitten varovasti auki ja astuin sisään. Tuntui kummalliselta. Huone oli kuin isän viimeisten aikojen museo. Kaikki mikä oli aiemmin kertonut isän läsnäolosta, muistutti nyt hänen poismenostaan.”

•

Palaan rakkauden säteilyyn. Verrattuna muihin Schulmanin perhekirjoihin Kiirehdi rakkain on kaikkein lempein ja lämpimin. Isämuistoissa perhe puuhailee paljon yhdessä, pitää yhtä ja huolehtii perheenjäsenistä. Vanhempien riitoihin tai alkoholinkäyttöön ei pysähdytä. Luonnollisesti kuvauksessa korostuu vanhan isän voimien vähentyminen ja pojan huoli ja murhe siitä. Siksi huoltosuhde muuttuu, ja se vaikuttaa Alexiin.

Löydän kirjasta kiinnostavia säröjä. Esimerkiksi Schulman vakuuttaa terapeutille, ettei kiivasluonteinen isä koskaan ollut väkivaltainen. Ja heti perään saan lukea väitteen kumoavan hurjan muiston lapsuudesta. Muitakin vastaavanlaisia hiusmurtumia on, mikä vain vakuuttaa: kertoja valitsee, kertoja muistaa haluamansa, kertoja tarjoaa minulle enemmän kuin pinnan.

Kirjan kauniit kuvaukset rakkaudellisista isä-poika-hetkistä kiteytyvät kirjan kansikuvaan, jonka herättämät tunteet Schulman myös kirjoittaa kirjaansa. Ja kirjan nimi, Kiiruhda rakkain, Tove Janssonin Syyslaulu-teksti – se on ainoa oikea nimi tälle lämpöä läikkyvälle kirjalle.

•

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2023, 228 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 maaliskuun, 2023 · 7:12 am

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Nyt on tiivis tarina, alle 60 sivua sähköisenä versiona! Korealais-ranskalainen Elisa Shua Dusapin ponnahti kirjallisesti kuuluisaksi romaanillaan Sokcho talvella (Siltala 2023), ja löydän joitain syitä suosioon.

Pituus. Näinä keskittymiskyvyttöminä aikoina voi viehättää kirja, jonka lukee yhdellä istumalla tai kuuntelee yhden reippaan kävelylenkin aikana. 

Arvoitus. Kompakti tarina pitää otteessaan, sillä siitä ei voi etukäteen arvata mitään. En voi ennakoida, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu tai miten tarina loppuu. En edelleenkään tiedä, miten kirja loppui – voin vain tehdä omia johtopäätöksiä.

Päähenkilö. Nuorehko nainen työskentelee matkustajakodissa ja kertoo tämän tarinan muutamasta talviviikosta. Hän ei suoraan paljasta itsestään juurikaan mitään, vain toiminnan ja ulkoisten havaintojen kautta selviää jotain. Irrallisuuden kokemus leijuu hänen ympärillään.

Henkilösuhteet. Kertojan suhde äitiin, poikaystävään ja majataloon ilmestyvään ranskalaiseen sarjakuvataiteilijaan Kerrandiin antaa ajateltavaa: kohtaamiset ovat, no, latautuneita, lyhyitä kohtauksia, mutta lukija ei voi kuin arvailla latautuneisuuden syitä, jotka kumpuavat kertojan menneisyydestä. Ja siitä ei voi tietää mitään.

Miljöö. Etelä-Korean puolella lähellä Pohjois-Korean rajaa Sochon kesämatkailusta elävä kaupunki on harmaa, autio ja kylmä. Kaurismäkiläistä korealaisittain. Pohjois-Korean ja ratkaisemattoman rajasodan vaikutus tuntuu.

Ruoka, ruumis. Päähenkilö kokkaa ja mainitsee korealaisia aterioita. Jotain erityistä probleemaa hänellä on syömisessä ja kehollisuudessa – vatsaongelmia, arpi. Ja kysyn itseltäni: söisinkö kertojan kokkaamaa pallokalaa?

Tunnelma. En ole monia korealaisia kirjoja lukenut, mutta muutamissa lukemissani on vakava, väkivaltainen pohjavire. Tässä korealais-ranskalaisen kirjailijan teoksessa on kovaa ja kireää vieraantuneisuutta.

Kerronta. Kuvauksen niukkuus toimii tehokeinona. Dialogia ei voi sanoa sujuvaksi, vaan se on tietoisen eriparista.

”Oletko aina asunut Sochossa?”

”Olen asunut myös Soulissa, silloin kun opiskelin.”

”Sen täytyi olla hyvin erilaista kuin täällä.”

”Ei niinkään, asuin tätini luona”, pelleilin.

Kerrand katsoi minua mitään tajuamatta.

Helsinki Lit 2023. Mitähän kirjailija kertoo toukokuussa kirjastaan?

•

Elisa Shua Dusapin: Socho talvella, suomentanut Antti Partanen, Siltala 2023, 56 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2023 · 11:14 am

Blogiastania 2022 – kirjasomen ja omat valinnat

Perinteiseen tapaan kirjabloggaajat ja -grammaajat ym. ovat äänestäneet vuoden 2022 suosikkilukemistoaan. Tänään on julkaistu tulokset, kiitos kategorioiden vastuulliset:
Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus
Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä
Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat
Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta


Tuloksista


Tulokset julkistettiin 13.3.2023 klo 10 kunkin kategorian vastuublogissa:

Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus
Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä
Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat
Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta

Omat ääneni

Tänä vuonna äänestin vain kotimaisen ja käännetyn kirjallisuuden kategorioissa. Perspektiiviä saa menneeseen kirjavuoteen hyvin juuri näin: äänestys on vasta maaliskuussa. Pölyä on hitusen laskeutunut edellisvuoden lukukokemuksiin, ja valinnat voivat olla erilaisia verrattuna siihen, mitä valitsisin vaikkapa heti vuodenvaihteessa.

Kotimaista kärkikolmikkoa 2022 ei ollut helppo valita, mutta näin ne asettelin äänestyspäivänä 10.3.2023:
Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus
Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom)
Joel Haahtela: Jaakobin portaat.

Omat ehdokkaani olivat myös enemmistön suosikkeja (ks. äänestystulokset). Blogistani-äänestyksen kärki on: 1) Iida Rauma: Hävitys, 2) Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, 3) Maria Turtschaninoff: Suomaa.

Käännöskirjallisuussuosikkini järjestin näin:
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (suomentanut Kaijamari Sivell)
Ian McEwan: Opetukset (suomentanut Juhani Lindholm)
Elizabeth Strout: Voi William (suomentanut Kristiina Rikman).

Ja tässäkin kategroriassa olin voittajan osalta enemmistöä (ks. äänestystulokset), sillä ykkönen on Evariston Tyttö, nainen, toinen. Kakkonen on Emily St. John Mandelin Asema 11 ja kolmas Casey McQuiston Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä.

Tämä kirjavuosi

Kulunut vuosi on hyvässä vauhdissa. Kohottavia kirjakokemuksia on jo kertynyt. Kotimaisista Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut ja Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa ovat jääneet mieleen möyrimään. Esikoisromaaneista Emilia Suvialan Jaettu on jättänyt hyvän jälkimaun. Käännöskirjoista innostavia ovat olleet Celeste Ngn Kadonneet sydämemme ja Lydia Sandgrenin Läpileikkaus, joista jälkimmäinen on viime vuoden käännössatoa. Ja onhan niitä ollut useita muitakin; blogini Luetut 2023 sen paljastaa.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat:

12 maaliskuun, 2023 · 7:55 am

Neljä jännäriä Euroopan eri kolkissa

Kimppaan kaksi kotimaista (suomalais-berliiniläinen ja suomalais-espanjalainen), yhden skotlantilais-islantilaisen ja yhden amerikkalais-venetsialaisen jännärin samaan juttuun. Kirjoja yhdistää murha – yllätys, yllätys – mutta myös se, että niissä ei seikkailla päähenkilöiden tai kirjailijan kotimaissa. Kolme kirjoista sivuaa myös laitonta maahantuloa tai maassa oloa. Kaikista on jännitystä kaipaaville viihdehetkeen (vaikka onhan se karmaisevaa, että tappotarinoista on kehkeytynyt valtaviihdettä). Tässä lyhyet kirjaesittelyt tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole (Siltala 2022)

Heidi Airaksinen ammentaa 1920-luvun queer-kulttuurista. Maa jota ei ole kertoo helsinkiläisystävysten Freddyn ja Harrietin Berliinin-matkasta. Harrietin tarkoitus on päästä berliiniläisklinikalle sukupuolenkorjaukseen, mutta hän joutuukin murhaepäillyksi. Freddy tutustuu reippaaseen ruotsalaisnaiseen, jonka kanssa hän setvii tapausta.

Romaanin tunnelmaan vaikuttaa natsistuva Saksa. Kirja antaa näkymän vapaamieliseen suurkaupunkiin, jossa alkaa uhata juutalaisviha ja seksuaalivähimmistöjen vaino. Henkilökuvauksessa koskettaa sukupuoli-identiteettiä koskevat pohdinnat. Hetkittäin henkilöt saavat toivon ja onnen hetkiä kaiken uhan ja piilottelun ohella.

•

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole. Laventelimurhat 2. Siltala 2022, 314 sivua. Lainasin kirjastosta.

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa (Like 2023)

Joka kalliolle rakentaa sopii trillerilajiin. Päähenkilö Muska Meriläinen lomailee yksin Aurinkorannikolla, mutta päätyy selvittämään nuoren suomalaisnaisen katoamista. Hän tutustuu paikalliseen Pilariin, joka auttaa alamaailmayhteyksissä. Naiset epäilevät, että kyse on pahimman lajin ihmiskaupasta ja pornobisnekseksestä.

Kirjan lievetekstissä vilahtaa esikuva Lisbeth Salander, ja kyllähän Muska toimii hänen laillaan kovaotteisena omankäden oikeuden mustana enkelinä. Kaihtelemattomasti kertyy uhreja niin pahisten kuin. Muska-tyylisten kovishyvisten toimin. Juoni etenee vauhdilla, ja se vähän verottaa henkilökuvausta. Ympärisön kirja ottaa hyvin haltuun ja loppuun jää oikeudenmukaisuuden koukku.

•

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa. Kuolemansynnit-sarjan toinen kirja, Like 2023, 304 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Donna Leon: Hetken huumaa (Otava 2023)

On ilmestynyt kutakuinkin 30 amerikkalaistaustaisen Donna Leonin Guido Brunetti-tutkimuksia, eikä loppua näy. Päädyn aina lukemaan uusimman venetsialaisseikkailun, sillä jokin tässä takuuvarmuudessa yhä minua viehättää, vaikka aikamoinen setämies päähenkilöstä on kehkeytynyt. Onneksi Leon antaa Brunettin perheen nuorison hieman tuulettaa muuten seesteistä elämänmenoa. Ja joka kirjassa Brunetti nautiskelee antiikin ajan kirjallisuutta, josta kimpoaa allegorioita nykyaikaan – tällä kertaa Tacitusta.

Hetken huumaa -kirjan rikosjuoni etenee verkkaisesti ja muuttuu matkan varrella loukkaantuneiden jenkkityttöjen heitteillejätöstä vielä vakavampaan henkilöihin kohdistuvaan piittaamattomaan rikollisuuteen. Leonin valtti on humaanisuus: Brunetti ei ole kyynistynyt pitkän uran varrella vaan kykenee sävykkäisiin kohtaamisiin. Kirjan huippukohta on venetsialaisuuden ja napolilaisen murteen törmäystilanne, mikä pistää Brunetin itsetutkiskelun syövereihin.

•

Donna Leon: Hetken huumaa. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä, Otava 2023, 196 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko (Docendo 2023)

Islanti alkaa olla tätä nykyä melkein pohjoismainen dekkarisuurvalta. Uusi tekijä jännärilajissa on Lilja Sigurðardóttir, jonka Jääkylmä aurinko tutustuttaa kovapintaiseen, talouspimityksiä tutkivaan Áróraan. Nainen asuu Skotlannissa, mutta hän on isänsä puolelta islantilainen. Reykjavíkiin hänet tuo siskon etsintä: Ísafoldiin ei saada yhteyttä. 

On syytä epäillä perheväkivaltaa, mutta näppärästi kirjaan punotaan Ísafoldin kerrostalon muiden asukkaiden epäillyttäviä toimia, joten lukija ei voi olla alkuun varma, kuka ja mitä on tehnyt. Áróra sotkeutuu sattumalta myös paikallisiin talousrikoksiin, ja suhdemutkiakin on luvassa. Ja kyllähän taas kiehtova islantilaisuus tuo kirjaan omaa viehätystään. Päähenkilöstä kehkeytyy kiinnostavan rosoinen, ja haarautuva juonenkuljetus pysyy hyvin hyppysissä.

•

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko. Áróran tutkimuksia 1, suomentanut Maijakaisa Matthiasson, Docendo 2023, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , , , ,

8 maaliskuun, 2023 · 6:00 am

Naistenviikko 2023: haaste

Hyvää naistenpäivää 2023! Tästä käynnistyy yhdeksäs naistenviikkohaaste.

Vapaa haaste

Sinulla on nyt aikaa suunnitella, mitä kirjoja ja postauksia jemmaat heinäkuulle. Haasteviikon aikana 18.–24.7.2023 ansiostasi kirjasome täyttyy viikon teemasta. Aihe ja tyyli ovat vapaat:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Jos postaat blogissa tai julkaiset muussa kirjasomessa, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2023. 

Jos vain luet: someta lukemastasi, nappaa kirjavinkkejä ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

Naistenviikon nimipäivät

Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018, 2019, 2020, 2021 löytyvät vuoden 2022 koontijutun lopusta. 

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko

Avainsanat: ,

7 maaliskuun, 2023 · 9:29 am

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja

Roope Lipastilta vaikuttava kirjailija kertoilee kirjassa Porakonekirjoittaja (Atena 2023) muutamista kuukausista tavallisessa arjessaan. Hän käy kouluvierailuilla ja kirjamessuilla, kirjoittelee lehtijuttuja ja romaania, hoitaa kotiaskareita ja keskustelee perheenjäsenten kanssa. Tavallisesta poikkeaa kaksi stressaavaa asiaa: hän on hakenut palkkatöihin Turun kaupungin viestintään ja potee ankaria vatsakipuja. 

Noin tiivistettynä ei sisältö kummoiselta kuulosta, mutta kirjallisuudessa kyse onkin siitä, miten asiat kerrotaan. Lipastin tyylinä on viihdyttää. Kerronta on sutjakan pakinamaista. Pakisemista korostavat lyhytlukuisuus ja luvuissa jonkun kohtaamisen kiteyttäminen. Sutkautuksia riittää, ja lipastimaista on kytkeä samaan virkkeeseen yhteensopimattomia aineksia niin, että kytkös yllättää näppäryydellään. Tai naurattaa, vähintään hymähdyttää.

•

Ehkä Porakonekirjoittaja asettuu kirjavuodessani välipalakirjaksi, mutta se ei sen arvoa vähennä. Viihdyn tarinoinnin seurassa lukuhetken. Lipastin kohtaamat ihmiset osoittavat, miten jokaisessa on tarina ja kirjailija saa keksiä loput. Pääsääntöisesti ihmiset ovat eriskummallisia, kirjoissa ja tosielämässä.

Kirja on rehellisesti sellainen kuin on: traumatisoitumattoman valkoisen viisikymppisen miehen elämäntarkastelua. Ja koska aikamme on, mitä on, makkaransyöjäisää testaa teinityttären vegaani-ekologisuus-anti-cis-maailmankuva. Oivaltavaa: kirja-Lipasti päättelee oman sukupolvensa suhtautumistavan olleen ironia, eikä se ole ilmastokriisinuorison asennoitumistapa. Kirjoittajan itseironia on osa kirjahupia. Itseään änkyrämmän isoveljensä hän asettaa aina sopivasti vielä kärjistämään asenteita.

•

”Kirjallisuudessa on lopulta yleensä kyse juuri tuosta, muistamisesta. Ihan niin kuin historiassakin. Perusongelma on, että kukaan ei muista oikein, vaan kaikki muistavat mitä sattuu.”

Lipasti muistaa tai yhdistää juttuihinsa ehkä mitä sattuu, mutta kokonaisuus toimii. Ennen Porakonekirjoittajaa luin Juha Itkosen Teoriani perheestä, ja nämähän sopivat peräkkäin, täydentävät toisiaan. Kummassakin kertoo kirjailija-perhemies, joka arvostaa pitkää parisudettaan ja jälkikasvuaan sekä ylläpitää hyvää kontaktia edeltäviin sukupolviin ja sisaruksiinsa. Tekstistä tihkuu lämpöä, läheisyyttä ja hyväksyntää. 

Elämässä on eri vaiheita, luopuminenkin kuuluu siihen – sitä ei tämäkään kirja väistä, ei myöskään elämän reunaehtoja: lasten kotoa pyrähtämistä, vanhempien sukupolvien luontaista poistumista tai ylipäätään elämän rajallisuutta. Mutta elämä on myös asennekysymys. Elämästä voi nauttia ja huvittua. Kiitos siitä. 

Ja Lipastin kirja kannattaa lukea loppusivun kiitoksiin saakka. Nauroin ääneen.

•

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja, Atena 2023, 234 sivua. Lainasin kirjastosta. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

6 maaliskuun, 2023 · 8:37 am

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki ja Teoriani perheestä

Luin tuoreeltaan Juha Itkosen Teoriani perheestä (Gummerus 2023). Siinä kirjoittaja kokoaa omakohtaisia perheajatuksiaan kirjalliseen muotoon. Kun lipsahdan mielessäni kyselemään toden ja kaunokirjallisuuden rajapinnoista, Itkonen vastaa kirjassaan:

”Kirjoittaessani koen myös aina hyvin vahvasti hallitsevani tilanteen. Kerron tässä kaikenlaista, mutta valitsen täysin vapaasti mitä kerron ja millä tavoin sen teen. Valitsen joka ikisen sanan enkä millään tavalla ole avuton: kirjoittaessani elämästäni minulla on paljon enemmän hallinnan tunnetta kuin eläessäni sitä.”

•

Teoriani perheestä rakentuu lapsuudenperheen sekä oman isyyden ja puolisoaseman kytköksiin. Kirjoittaja on 47-vuotias neljän lapsen isä, lasten ikähaarukka 17 – 5 vuotta. Kirjoittajan muistot ja pohdinnat perhesiteistä, vanhemmuudesta, sisaruudesta, parisuhteesta, tunteiden ilmaisusta ja sitoutumisesta liikkuvat joustavasti ajassa ja sukupolvissa. Ajan kuluminen tuntuu vanhempien vanhenemisessa, lasten kasvussa ja kirjoittajan ajattelutavan muutoksissa.

Kiinnostun eritoten arjen ja rakkaudellisuuden kuvauksista. Innostun välittämisestä – sanan monessa merkityksessä: kirjoittaja välittää välittämistä kaikkine puuhineen ja pulmineen. Hän näyttää, miten elämäntilanteet vaihtelevat, ja on hyväksyttävä, että kaikki menee niin kuin menee. Sympaattistahan tämä kaikki on – ja jakamisen kulttuuria:

”Uskon kuitenkin hallittuun avoimuuteen. Uskon, että ihmiset pystyvät helpottamaan toistensa elämää kertomalla omista kokemuksistaan.”

•

Aluksi äimistelen kirjan perheenjäsenten peitenimiä, esimerkiksi varmaan kaikki tietävät Itkosen vaimon nimen, mutta kirjassa vaimo on Rose. Ratkaisu valkenee minulle, kun heti perään luen Itkosen kirjan Ihmettä kaikki (Otava 2018). Uusin kirja on sille luontevaa jatkoa henkilöiden peitenimiä myöten.

Totean romaaniksi luokitellun Ihmettä kaikki olevan huomattavasti jäntevämmän kuin uutukaisen, ja syy on ilmeinen. Tämä Itkosen ensimmäinen perhekirja keskittyy dramaattisiin vaiheisiin, jossa Rosen raskaus keskeytetään ja sen perään alkaa kaksosraskaus ja keskoshoito. Tilanteiden tiiviys ja isä/äiti-tunteet isojen kysymysten äärellä pitävät fokuksen intensiivisenä. Lukijana jännitän kerronnan keralla, elän surussa ja toivossa.

•

Teoriani perheestä haahuilee, koska perheteema leviää ydinperheestä lapsuusperheen eri vaiheisiin ja suhteisiin, joskin ymmärrän hyvin aiheen laventamisen: Ihmettä kaikki -tilanteen jälkeen perhe on toisenlaisessa vaiheessa. Kirjoittaja on siirtynyt kriiseilystä touhukkaaseen lapsiperheen perusarkeen, jossa jokaisella perheenjäsenellä on ainutlaatuinen aikansa ja paikkansa. Tosin sivuja olisi voinut karsia ja keskittää sanottavaa, sillä toistoa ja viivähtelyä on liikaa. Kerronta, kieli ja tyyli voittavat kyllä puolelleen: selkeää, suoraa, havainnollista, tunnevoimaista.

Teoriani perheestä -kirja on kuvaus kirjoittajan/kertojan elämästä eikä se odota eikä oleta, että muiden teoria perheestä olisi samanlainen. Ei olekaan, mutta hyvin kirjan lopun top10-listaus on sovellettavissa erilaisiin perhemalleihin ja -mallittomuuksiin. Kiteytän kirjakokemukseni: tämä aika tarvitsee tällaista hymistelemättömän positiivista perhepohdintaa, avointa rakkautta lapsiin, kiintymystä puolisoon, ymmärrystä sukupolvista ja pohdintaa tarinallistuneiden muistojen epäluotettavuudesta.

•

Luin siis peräperää kaksi kirjaa itkoslaisesta perheteoriasta, ja lukukokemuksiani seuraavana päivänä valtalehdessä (HS 5.3.2023) oli kattava juttu kirjailijasta. Epäröin, kannattaako tyhjentävän Hesari-jutun jälkeen itse kirjoittaa. Kirjoitin, koska ei ole liikaa kirjoja, joissa alakuloon taipuvaiseksi tunnustautuva kertoja kertoo kääntyneensä toiveikkuuden puoleen ja antautuu jakamaan sen, mikä on ja siitä, mitä on.

”Tämänhetkinen elämäni on myös se, mistä kirjoitan. Se antaa minulle paljon, nämäkin lauseet. Olen ollut perheellinen niin pitkään, etten edes tiedä mistä ja miten kirjoittaisin, jos minulla ei olisi perhettä.”

•

Juha Itkonen: Teoriani perheestä, Gummerus 2023, 199 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki, Otava 2018, 206 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 maaliskuun, 2023 · 7:44 am

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Yksityiskohdat (Johnny Kniga 2033) on ruotsalaiskirjailija Ia Genbergin ensimmäinen suomeksi käännetty romaani. Kirjassa naiskertoja potee kuumetta ja kenties sen seurauksena alkaa putkahdella muisti- ja mielikuvia eletystä elämästä.

Kirja jakautuu neljään osaan ja kukin on nimetty kertojan mieleen palanneiden ihmisten mukaan. Kertoja kuvaa äkkilopun saanutta vanhaa suhdetta Johanna-rakastettuunsa, nuoruusystävää häiriö-Nikkiä, nopsaan leimahtanutta vuosientakaista rakkautta Alejandroon ja ahdistunutta Birgitte-äitivainaata. Kaikkein etäännetyin on äitiosuus, muissa kertoja pöyhii peittelemättömämmin tunnelmiaan ja tuntemuksiaan.

”Ehkä kokonaisuudesta pitäisikin kertoa antamalla vain ihmisten vaeltaa sattumanvaraisesti silmieni edessä.”

Kerronnalle on ominaista, että aika liukuu kerrontahetkestä ja sittemmin tapahtuneesta suhdemuistoihin. Mitä on olla joku, lipsuu käsistä saippuan lailla, samoin liukastelee ajatus asiasta toiseen. Minulle muodostuu vaikutelma, että kertoja siirtää huomiota itsestään, silti kertoo itsestään, mutta sittenkin eniten siitä, miten hetkellistä ja suhteellista kaikki on.

”Toisaalta elämä on joka päivä ja joka sekunti uusi, mutta toisesta näkökulmasta päädyn jatkuvasti samaan kohtaan itsessäni.”

•

Hieman kerronnasta tulee mieleen Rachel Cusk. Kertojan omaksi suosikiksi mainitaan Paul Auster ja hänen kirjojensa sattumat. Kirjallisuus ja kirjoittaminen kulkevat muutenkin juonteena pitkin kirjaa. Pidän kirjan kielestä ja rytminvaihdoksista. Jotkut pitkät virkkeet etenevät lauseiden luistavina nauhoina, ja sitten napsahtaa kiteytyksiä. Siispä kääntäjä Jaana Nikula ansaitsee kiitokset.

”En osaa sanoa tarkemmin, vaan sen, että toisistamme meidän on etsittävä, jos jotakin haemme, että silmäparit ovat kaksoispisteet, joista seuraa jotakin, täsmennys tai perustelu.”

Luin kirjan mielihyvin, mutta tovin päästä havahdun: mitä jälkiä tästä jää? Kenties kysymykseni on linjassa kirjan sisältöön, eli ehkä juuri nyt lukutilanne suhahtaa seuraavaan, mutta se saattaa jonain tulevana aikana yhtäkkiä putkahtaa takaumana – jokin ajatus tai itse lukuhetki. Saa nähdä – mutta odotan kiinnostuneena kirjailijan haastattelua kevään Helsinki Litissä.

•

Ia Genberg: Yksityiskohdat, suomentanut Jaana Nikula, Johnny Kniga 2023, 92 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

1 maaliskuun, 2023 · 7:30 am

Italialainen kirjailta: Italo Calvino & Alba de Céspedes

Kolmihenkisessä lukupiirissämme halusimme kokea jotain uutta, joten päädyimme vanhaan. Valitsimme italialaisklassikoita kaksin kappalein. Kummatkin kirjat ovat ilmestyneet 1950-luvulla: Italo Calvinon Paroni puussa (1957, Tammi 1960/1981) on historiallisen romaanin ja maagisen realismin rajatapaus. Toinen valintamme on Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja (1952, Otava 1956/2022), jota kutsutaan italialaiseksi kulttikirjaksi.

Italo Calvino: Paroni puussa

Calvinon romaanissa Paroni puussa aatelisherra muistelee 1800-luvun alkupuolella isoveljeään, joka isälleen suivaannuttuaan muutti varhaisteininä puuhun. Kirja etenee veljen elämänvaiheita seuraten.

”Hänen maailmansa oli nyt toinen, rakennettu ahtaista ja mutkikkaista tyhjän yli kaartuvista silloista, solmuista ja suomuista ja rypyistä jotka tekevät kuoren karheaksi, valoista joiden vihreys vaihtuu sen mukaan onko lehtien telttakatos tiheämpi vai harvempi, lehdet värisivät kun tuuli vain henkäisikin ruotiin, toiset lehdet huojuivat kuin purjeet kun puu taipui.”

Omaperäisyyttä luonnollisesti tuo se, että veljen elämä liki 70-vuotiaaksi tapahtuu maan kamaraa koskettamatta. Silti tämän eksentrikon elämässä tapahtuu monenmoista, romansseista puhumattakaan.

•

Seikkailutyyppinen kirjallisuus ei lukupiirissämme kiinnostanut Tarua eikä oikein meitä muitakaan. Mistä kirja lopulta kertoo, Johanna ihmetteli. Emme keksineet muuta vastausta: Paroni puussa on aikuisten satu. Välillä tekstin hyväntuulinen tunnelma ja kuvailevuus viehättivät, mutta jotenkin aikansa elänyt lopputunne jäi kalvamaan.

Tarun ja Johannan ystävät ovat jossain elämänvaiheessa hehkuttaneet Calvinoa, ja päädyimme siihen, että kyseinen kirja on osunut silloin nuoruuden makumieltymyksiin. Nyt tietynlainen romantisointi, etenkin naiskuva, hiersivät, eikä kuohuva Euroopan historia 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun löytänyt kunnolla reittiä juonivetoiseen tarinaan.

Mutta olihan kirjassa yksi merkittävä nykyaikana puhutteleva aihe: puiden merkitys ekosysteemissä ja luonnon ymmärtäminen orgaaniseksi, tasaveroiseksi ihmisen kanssa. Metsien kuvaus sykähdytti.

•

Italo Calvino: Paroni puussa, suomentanut Pentti Saarikoski, Tammi 1960 (2. painos 1981), 249 sivua. Lainasin Johannalta.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Romaanin minäkertoja on 43-vuotias Valeria, joka päähänpistona ostaa vihkon ja alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Sen hän salaa mieheltään ja parikymppisiltä lapsiltaan. Piilottelu ahdistaa kirjoittajaa, mutta se on vain jäävuoren huippu: perhe-elämästä alkaa paljastua paljon pulmallista.

Tunnelman kireys välittyy, eikä aika passiivisaggressiivinen minäkertoja jää jälkeen myöhempien aikojen julmalla tyylillä kirjoittavista Elena Ferrantesta tai Domenico Starnonesta. Tarkka, illuusioton havainnointi sen tekee.

”- – minä ajattelen Michelen elämää, lastemme elämää ja omaa elämääni, ja minä katselen äitiäni kuin pyhimyksenkuvaa, kuin vanhaa vaskipiirrosta, ja tunnen olevani aivan yksin tämän päiväkirjan kanssa, eristettynä kaikesta, vieläpä hänestäkin.”

•

Tarusta kirja on äärettömän traaginen, ja häntä koskettaa täyttymätön rakkaus. Johannasta romaanissa on paljon tunnistettavaa, etenkin mieleen pulpahtaa asioita omista isovanhemmista, vaikkei ihan yhtä kärjistettynä. Totesimme, että maailmassa on yhä valerioita.

Valerian tilanteeseen vaikuttavat sodanjälkeinen Italia ja jyrkät sukupuoliroolit, myös Valerian säätylasku ja köyhyys olivat kirjan aiheita. Keskustelimme paljon siitä, minkälainen on mahtanut olla kirjan kirjoitusajan katolinen perhemalli ja naisen asema kulttuurissa, joka oletti naisen täyttymyksen olevan vain perhe. Minä jumituin siihen, miten Valeria suhtautui vimmaisesti eri standardein tyttäreen kuin poikaan.

•

Puhuimme myös naisesta aikakausien vedenjakajalla: Valerian äiti pönkittää perinteitä, kun parikymppisellä tyttärellä on jo jalka oven välissä moderniin, itseään vapaasti toteuttavaan naiseuteen. Tyttären itsenäiset päätökset ja totutusta poikkeavat ratkaisut edustivat tulevaisuutta ja toivoa, jota äidillä ei ole.

Johanna kiteytti, että modernia kirjassa on kertojan sisäinen elämä ja toisaalta perinteistä se, miten kertoja sulki oman onnensa pois. Siispä Kielletty päiväkirja sopii mainiosti lukupiirikirjaksi: siinä on paljon keskusteltavaa.

•

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja, suomentanut Anna Louhivuori, Otava 1956/2022, 246 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: ,

27 helmikuun, 2023 · 7:41 am

Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara & Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Nainen neljäkymmentä täytettyään on taitekohdassa. Oma kanta täytyy ratkaista lasten saamisen tai haluamisen suhteen, siinä samalla alkaa hahmottaa, mitä elämältä, pariutumiselta ja työltä odottaa. Näitä kysymyksiä poimin Kaisa Pylkkäsen esikoisromaanista Räjähdysvaara (Tammi 2023) ja Annamari Marttisen uutuusromaanista Elämä jota en odottanut (Tammi 2023). Teemoista löydän jotain samaa, tyyli eroaa.

Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara

Naurattajakirjoja ei paljon ole, sillä huumori on vaikea laji. Kaisa Pylkkäsen käsikirjoittajatausta näkyy hyvällä tavalla hänen romaanissaan Räjähdysvaara: komediaa kirjoittanut tekijä osaa leikata kohtauksia, joissa tilanne ja sanailu kirvoittavat hymähdyksiä ja välillä naurunpurskahduksia. Valheiden pienet lumipallot pyörittyvät melkomoisiksi kasoiksi, siinä yksi kirjan komiikan keinoista, esimerkiksi merkillinen papukaijaepisodi. Ja sinkkunaisen mahdolliseen yllätysäitiyteen löytyy ratkaisu, joka tyrmää luulotautisen naisen.

Päähenkilö Miina on omahyväinen, provosoiva tv-juontaja, joka törttöiltyään huomaa olevansa työtön. Kirjassa käsitellään media-kaupallisuutta, mediaa työyhteisönä ja keski-ikäistyvien asemaa alati uudistuvalla alalla. Päähenkilö touhuaa mehukkaasti, mutta irtoaa hänestä myös kivistäviä puolia: perheprobleemat ja sukurasite mielenterveysongelmiin. Niinpä touhuilusta kehkeytyy viihdyttävää välipalaviihdettä pikkuvakavin säväyksin.

P.S. Pylkkänen on käsikirjoittanut Uutishuonetta (Yle), yhtä parhaimmista kotimaisista tv-draamoista!

•

Kaisa Pylkkänen: Räjähdysvaara, Tammi 2023, 225 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Annamari Marttinen on takuuvarma keski-ikäisten naisten arkikuvaaja hieman Marja-Leena Tiaisen tapaan. Tällaisissa romaaneissa on nainen työ- ja perhetilanteessa jonkin kynnyksen edessä, ja tarina seuraa, kuinka sen yli astutaan ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Tilanteessa ei paisutella, vain tarkastellaan tapahtumat ja huomataan mielenliikkeet.

Elämä jota en odottanut kertoo Senjasta, joka suree eroaan ja lapsettomuuttaan. Ex-mies Sami on aloittanut nopsasti uuden suhteen nuoren Nooran kanssa, ja sattumalta Noora tutustuu muotiputiikinpitäjä-Senjaan ja pyrkii ystävystymään. Noora ei tunne Senjan ja Samin yhteistä menneisyyttä.

Romaani pyörii kolmen henkilön näkökulmissa ja valaisee, miten puhumattomuus menneestä ja tulevaisuudesta mutkistaa elämää. Kaikkien kolmen tilanne näyttäytyy kirjassa tasapuolisesti. Esimerkiksi uuden suhteen epävarmuus ja ajautuminen yhteen kuvataan vakuuttavasti sekä naisen että miehen tasolta, samoin ex-vaimon yksinäisyys ja äitiystoiveiden kipeys. Vaikka sattumat minua vaivaavat, taittuu tavallisuus joustavaksi, henkilövetoiseksi kerronnaksi.

•

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut, Tammi 2023, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

25 helmikuun, 2023 · 7:59 am

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Joel Haahtela tarjoaa taas lukukokemuksen, jota samalla haluaisi helliä hiljaa itsellään ja toisaalta julistaa suureen ääneen ja laajalti. Lohtukirjojen mestari koskettaa jälleen.

Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) sopii erinomaisesti Totuuden kaipuu -trilogian jatkoksi. Romaanin päähenkilökertoja on tunnistettavan samansorttininen mies kuin monessa Haahtelan romaanissa: mies elää murtumisen kynnyksellä, saa lohtua taiteesta sekä havahtuu kärsimyksen ja kauneuden rinnakkaisuuteen. Tässä romaanissa päähenkilö olettaa pian kuolevansa ja sitä ennen hän haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista: luoda vanhalla tekniikalla kuvia perhosista. Siitä syystä hän matkustaa vanhan perhoskerääjätuttavuutensa Sergein luo Yorkshireen.

”Katselin utuista sineä, yöhön kietoutuvaa maalausta, mutta en tuntenut hiljaisuudessa minkäänlaista kauhua, vaan päinvastoin syvää rauhaa.”

Kellun kirjakokemuksen rauhoittavassa tunnelmassa. Yö Whistlerin maalauksessa ravitsee lukijaansa pohdinnoilla, henkisyydellä, metafyysisyydellä, filosofisella aineksella ja monenlaisella kultivoituneisuudella. Haahtela ei karsasta elämänkatsomuksellisuutta eikä elitistisyyttä, ja leimallista on monien taiteilijoiden (monet omia suosikkejani) ja taideteoshavaintojen liittäminen kirjan sisältöön.

Luonnollisesti romaanin nimestä löytyvän James McNeill Whistlerin Nocturno-maalausten (ks. romaanin kannen maalaus) merkitys on oleellinen, ja sykähdyttävästi niiden tulkinta laajentuu tyhjyyden kokemuksesta rakkaudellisuuteen. Keskeinen kirjan taiteilija on lisäksi Maria Sibylla Merian, jonka kolmisensataa vuotta vanhat perhosmetamorfoosipiirrokset ovat lähtökohta kirjan minäkertojan taidehankkeelle. (Merian on tuttu myös Selja Ahavan romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.)

” – – siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen.”

Elämäntuntojen ja -katsomusten lisäksi Haahtelan romaaneissa on aina arkitaso, niin nytkin, ja siihen sisältyy kalkkunavoileipä, lihallisuutta irtosuhteineen, särkymisvaaraa sekä ilmiöiden avauksia, esimerkiksi lyhyesti ja ytimekkäästi tässä romaanissa puretaan venäläisyyden ydin. Tätä tarvitaan, ettei teos tyystin tukehdu melankoliseen romantisointiin.

Kokonaisuus tarjoillaan lukijalle sujuvan soljuvana kerrontana, jossa muistot ja symbolit lomittuvat orgaanisesti toisiinsa. Romaaniin on myös formuloitu kaunokirjallisuusteesi:

”Ja eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien välissä?”

Lopputulos voisi olla symboleista raskas vaan ei ole: se on niistä kukoistava. Nämä Haahtelan symbolit – runsaat, toistuvat kuten lumi, tähdet ja perhoset! Perhosten lepattelua olen lukenut hänen kirjoistaan monesti, ja taas tämä kirjallinen perhosvaikutus yltää lukijaan: yhteys kaikkeen, hetkellisyys, (mielen) muodonmuutos, kauneus = hyvyys, elämä sellaisena kuin se on – aineellinen ja ajaton; ”- – että olemassaolo oli enemmän kuin pelkkä elämä”.

”Ja silti: yön rajalta heijastui meidän elämäämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”

Haahtelan uusimmat teokset ovat lyhyitä ja sinänsä nopealukuisia mutta pitkävaikutteisia humanistin puheenvuoroja mielekkyydestä – hitauteen houkuttelevia, rikkinäisyyttä kaihtelemattomia, rakkaudellisia.

”Sitten ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä, me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyvät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin saisi olla, vaikka ei koskaan katoaisi.”

•

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Pienoisromaani, Otava 2023, 175 sivua. Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 helmikuun, 2023 · 7:54 am

Kulttuurikokemuksia: freskodisko, ooppera ja netti-Vermeer

Sain sovitettua työviikkoon poikkeuksellisia kulttuuri-iltoja. Virkistäähän se kummasti! Ja onhan niistä vinkeiksikin.

Freskodisko ja Kansallismuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttely

Kansallismuseon keskushallin kattojen freskotaiteilijan Gallen-Kallelan teemanäyttelyä tehostaa joka toisena keskiviikkoilltana Freskodisko, eli aula raikaa silloin 1900-luvun hiteistä.  Aika hauska ja yllättävä konsepti.

Musiikki houkutti kymmenkuntaa paria pyörähtelemään vanhojen iskelmien tahdissa, muttemme ystäväni kanssa antautuneet rytmien vietäviksi, vaan keskityimme Gallen-Kallelan maalauksiin. Näyttelyssä oli hyvä otos tuotannosta. Mieleen jäivät klassikkoteosten ohella taiteilijan lapsuudenaikaiset, lennokkaat piirustukset.

Kansallisooppera: Turandot

Giancomo Puccinin Turandot kertoo äärimmäisestä kostosta ja rakkauden kieltäymyksestä: sulhasehdokkaiden tulee vastata prinsessa Truandotin kolmeen kysymykseen oikein – muuten lähtee henki. Yksi ylkä onnistuu, ja sen kunniaksi kajahtaa Nessun dorma, iki-ihana aaria, jolla on nessutakuu. Minäkin kaivelin esille nenäliinan käsveskastani, ja kuulostihan se komealta, vaikka pavarottimaisesta eläytymisestä vähän jäätiinkin.

Turandotin musiikista ajattelen, että se on oopperagenren poppia, tunteikkaan romanttista paisutteluineen, kuoro-osuuksineen ja pateettisine aarioineen. Sopii minulle, vaikka libretto ja jutun juoni lähinnä hämmentää. Mutta jospa heitänkin järjen romukoppaan ja vain lepuutan silmiäni Kansallisoopperan toteutuksen puvustuksessa (oi prinsessa!) ja lavastuksessa (oi valaistus!) sekä kuorrutan korviani musiikin pauhulla.

Oopperailta on aina muutakin kuin vain esitetty taideteos. Tällä kertaa taidetunnelmaa tehosti, että sain illan ystävältä syntymäpäivälahjaksi. Niin ilahduttavaa arjen yläpuolelle nostavaa! Kiitän!

Kotisohvalta Vermeer-näyttelyyn

Rijksmuseumin Johannes Vermeer -näyttelyyn on saatu suuri osa taiteilijan teoksista. Tammikuussa aloin googletella lentoja ja hotelleja Amsterdamiin, jotta pääsisin kokemaan ainutlaatuisen erikoisnäyttelyn. Raskain mielin olen luopunut reissusuunnitelmista. Vaalin sen sijaan Vermeer-muistoja, joita olen kerännyt taidemuseoista Amsterdamista, Haagista, Berliinistä, Brysselistä, Lontoosta, Edinburghista, Pariisista ja Wienistä. Niissä olen käynyt pitkälti juuri Vermeerin taideteosten vuoksi, koska maalausten arvoituksellinen tarinallisuus ja pysäyttävä tunnelma vangitsee ja inspiroi.

Lohduttaudun: Rijksmuseum tarjoaa korvikkeen kotisohvalle. Mistä tahansa maailmankolkasta pääsee teoskierrokselle Closer to Johannes Vermeer by Stephen Fry. Brittien kansallisaarre Stephen Fry poimii Vermeerin tuotannosta teospareja tai -ryhmiä, joiden avulla hän avaa taiteilijan teemoja ja ainutlaatuista tekniikkaa. Teokset saavat historiakontekstin, ja eritoten Fryn selostus tarjoaa pysähdyksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Fryn kerronta on havainnollista ja rentoa. Oi, tämä teki minut onnelliseksi.

1 kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Musiikki, Oppera, Taide

Avainsanat: , , ,

20 helmikuun, 2023 · 4:56 pm

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija

Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-sarjan kolmannessa osassa Puuvillatehtaan kilpailija  (Gummerus 2023) ollaan jo 1920-luvulla. Sarja alkoi Jennyn rakkaustarinasta Puuvillatehtaan varjossa 1800-luvun loppupuolelta, ja se jatkui Jennyn adoptiotytär-Martan naimahuolilla romaanissa Puuvillatehtaan perijä. Kummassakin kirjassa nuorten naisten kohtaloon kietoutui Barkerin suvun puuvillatehdas Turussa. Sama jatkuu, kun uutuuskirjassa tulee Martan tyttären Paulan vuoro punnita suhdettaan tehtaaseen ja rakkauteen.

Antellin historialliset romaanit edustavat romanttista viihdekirjallisuutta. Ne eivät ole kuitenkaan vailla ajan virtauksia, sillä tehdastoimintaan liittyvät työväenkysymykset ja aikaan sidotut poliittiset ja taloudelliset tekijät vaikuttavat romaanihenkilöihin ja tapahtumiin. Kirjojen sankarittaret toimivat edistyksen puolesta ja ajavat naisten vaikutusmahdollisuuksien asiaa. 

•

Kun päästään 1920-luvulle ja Paulaan, nuori nainen toimii tehtaan reklaamipäällikkönä eli hän on saanut kouluttautua ja pääsee vaikuttamaan tehtaan asioihin. Paulassa on tosin väliinputoaja-ainesta, johon vaikuttavat isävainaansa työläistausta ja äidinpuoleinen porvarisuku.

Paula kirjan päähenkilönä jatkaa traditiota: nuori nainen poikkeaa keskivertotavisnaisesta määrätietoisena ja haastavana persoonana. Rohkeus ja kunnollisuus kulkevat rinnan, mutta kunnianhimo loistaa kirkkaana verrattuna aiempiin naispolviin.

–Ehkä teidän miesten on jo aika tottua kaltaisiini naisiin, Paula leimahti ja liikahti penkillään. – Sukupuolellani ei ole merkitystä työasioissa, vaan koulutuksella ja kokemuksella. Olen tehtävääni pätevämpi kuin useimmat miehet.

–No mutta, neiti Barker, ette kai te ole feministi. Mies vilkaisi häneen kujeellisesti. Paula häkeltyi hetkeksi suoraa kysymystä.

–En vaan darwinisti, hän sanoi kirpeästi. – Lajin kannalta luonnonvalinnalla on enemmän merkitystä kuin sukupuolella. Vahvin ei voita, vaan pätevin ja sopeutuvin.

Yksi historian suosikkiajankohtiani on 1920-luku, ja sitä Antell kuvaa antaumuksella vuosikymmenen populaarikulttuurin nousevin ilmiöin: on autoilua, muotia, musiikkia, kirjallisuutta, tanssia ja kieltolakijuhlintaa. Vapautumisen riemussa on mustat surureunansa kuten kansalaissodan jälkeiset säätyrajat, trokaririkollisuus, tuberkuloositilanne ja vuosikymmenen lopun talousromahdus. Kaikista niistä Paula saa osansa.

•.

Ollakseen romanttista historiaproosaa taitaa romaanin heikoin lenkki silti olla romanssivirittely. Ja nyt en voi välttää juonipaljastuksia. Vaan ei tämä taida olla yllätys aikaisempien osien lukijoille eikä ylipäätään romanssikirjallisuudessa: ”se oikea” astuu esille heti alkusivuilla ja on porukan ärsyttävin ja kihelmöivin komistus. Vastentahtoinen ihastus on kovapäisimmänkin neidon kohtalo, vaikka tunnetta vastaan pitää taistella. 

Olisin niin toivonut yllättävyyttä rakkausjuoneen. Sellaisena en näe kisailua puuvillatehtaasta. Sen sijaan yllätyn, miten Jennyn ja Martan tarinat sulkeutuvat. Niistä en paljastakaan sen kummempaa kuin sen, että iloitsen, etteivät tunneasiat kuulu vain kaksikymppisille kaunottarille. Sukupolvista saadaan kirjaan sykähdyttävyyttä.

•

Turku, sen ympäristö ja Mustion kartano siirtyvät uskottavasti kaunokirjallisuudeksi – niin Antellilla aiemminkin. Historian vankat tiedot osin sulautuvat kerrontaan, joskin jonkin verran nippelitiedoissa on tiedonvälityksen henkeä.

Juonivetoinen, sujuva kertomus viihdytti, ja ahmaisin Puuvillatehtaan kilpailijan. Niin vaikuttavat kirjat, joissa haluan tietää, miten kenellekin tutulle henkilölle käy. Vaikka tämä menee toiston puolelle, totean: olisin toivonut lisää syvennystä, särmää ja kaavarikontaa nuorisolaisten romantiikkapuoleen ja naiselämän kohtalonkysymyksiin. Jään pohtimaan, sopiiko sellaista tässä genressä odottaa.

•

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija, Gummerus 2023, 203 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

16 helmikuun, 2023 · 4:22 pm

Emilia Suviala: Jaettu

Ihmissuhteista riittää kirjallisuudessa ammennettavaa. Emilia Suviala poimii romaaniinsa Jaettu (Tammi 2023) parisuhdeprobleemia, vanhemmuutta ja itsenäistymistä. Ilahdun, että niistä irtoaa omanlaistaan kierrettä. 

Pääosin kerronta seuraa nelikymppisen Merin ja parikymppisen Helmin kokemuksia kuumina kesäkuukausina Brooklynissä. Meri asuu suurkaupungissa Jacobin tympääntyneenä vaimona ja kolmivuotiaan Hopen väsyneenä äitinä.

”Tavallaan suurkaupungissa eläminen oli silkkaa sadomasokismia. Metropoli houkutteli asukkejaan ilmaisemaan itseään vain jotta nämä joutuisivat toteamaan, että ketään ei todellisuudessa kiinnostanut. Ihmiset olivat yksin, yhteisön sijasta jättimäinen joukko individualisteja, jotka vain sattuivat asumaan liian lähellä toisiaan.”

Merin serkun parikymppinen tytär Helmi saapuu lastenhoitoavuksi. Jacob paahtaa pitkää päivää mainosalalla, ja Helmi huomaa heti parin kireät välit. Kontrolloitu ja kontrolloiva Meri ei ole helppo tapaus hetkessä elävälle Helmillekään.

•

Rakenne kuljettelee vuorotellen Merin ja Helmin näkökulmiin, välillä Jacobinkin. Kerronta viivähtelee samoissa tilanteissa eri kokemuksin. Tavallaan juttu junnaa mutta silti nytkähtelee harkitusti eteenpäin. Kokonaisuus muodostuu runsaaksi, yksityiskohtaiseksi ja eläväksi.

Eniten viehätyn kitkerästä ironiasta. Piikit iskevät joskus vaivihkaa, jokunen kyllä kohtisuoraan. Amerikkalaisuus saa osansa, kulttuurierot myös, parisuhteen taisteluasemat, lapsenkasvatusperiaatteet, vanhemmat, itetaiteilijat – runsasta on.

Juonen kulminaatio on vibraattori, joka ”connectin peple” kuten aikoinaan eräs kännykkä. Ei siitä sen enempää, nautiskelkaa tapahtumien käänteistä kukin tahoillanne! 

•

Henkilökuvaukseen on panostettu. Persoonat hahmottuvat toiminnan yksityiskohdista ja vuorovaikutustilanteista. Kukaan ei näe itseään niin kuin toiset, mutta kerronta näyttää henkilöt omine luuloineen ja heti perään toisten katseen keinoin. 

Välillä Meri vaikuttaa kankealta, hetkittäin tyypitellyltäkin, samoin uraputkimies. Vaan ei sitten kuitenkaan. Herkullinen episodi on esimerkiksi Merin paluu media-alalle: hänen on tarkoitus kirjoittaa lehtijuttu ihailemastaan amerikkalaisesta feministikirjailijasta. Harvoin haaveet käyvät toteen, ei nytkään.

Helmin osuus mietityttää ja miellyttää: kepeys ja kipeys vuorottelevat. Neitonen karistaa tympeän pikkumaalaisuuden tullessaan suureen maailmaan. Ei hänenkään haaveistaan tule todellisuutta, vaan ne jäävät muistikirjan sivuille, kun nuori nainen pysyttelee lähinnä vain kotikorttelissa ja kortteerihuoneessa – maailma sen ulkopuolella. Helmin ja itetaiteilijajoukon kohtaamisissa on tosin pikanttia maailman avartumista, ehkä uutta suuntaakin.

”Mutta toisaalta, jos Meri ja Jacob olivat edelleen hukassa omien valintojensa kanssa vielä keski-ikäisinäkin, hänellä ei ollut mitään kiirettä tehdä lopullisia päätöksiä elämänsä suhteen.”

•

Suvialan kerronnassa vaihtelee huumori ja pisteliäisyys. Pidän siitä, että tarina kuitenkin etenee rakkaudellisesti. Aineksia on paljon, jotkut niistä jäävät toisten jalkoihin, mutta kokonaisuudesta viehätyn.

•

Emilia Suviala: Jaettu, Tammi 2023, eKirjana 277 sivua ja äänikirjana 14 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Kosonen. Osin kuuntelin osin luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani