Kirsti Ellilä: Lepra

”- Kirjoita tarina rakkaudesta. Kirjoita tarina ihmisten arvokkuudesta. Mitä se on silloin, kun kaikki ulkoinen on viety nahkaa myöten ja lihan on korvannut mätä ja visva.”

Olen heikkona humaaneihin romaaneihin. Ennen kuin menen tarkemmin yhteen sellaiseen, Kirsti Ellilän Lepra-romaaniin (Arktinen banaani 2019), muistelen saamiani samanmoisia kohottavia kokemuksia kotimaisista historiallisista romaaneista. Anneli Kannon PyöveliJoel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja Katja Kallion Yön kantaja tulevat mieleen vaikuttavina kerronnan ja tunnelman yhdistelijöinä.

Kallion Yön kantaja on osuva rinnakkainen Ellilän Lepralle, sillä kumpikin kertoo eristetystä sairaalasta, Kallio Seilin ja Elillä Oriveden. Oriveden leprasairaala lakkautettiin 1953, ja siihen romaanissa päädytään, mutta sitä ennen:

”Tämä on tarina Matildasta ja Helmistä ja heidän korkeasta kutsumuksestaan. Mutta tarinaa ei olisi ilman Aunea ja Juhoa, jotka eivät halunneet uskoa, ettei ihminen leprasairaalassa kuulu itselleen ja vielä vähemmän hän kuuluu sille, jota kuvittelee rakastavansa. He eivät suostuneet hyväksymään, että leprasairaalassa potilas kuuluu valtiolle, joka maksaa hänen kulunsa. Vastahakoisen avokätisesti, pakon edessä, mutta maksaa kuitenkin.”

Romaanissa 1920-luvun alussa diakonissa Matilda saapuu siskonsa Helmin tilalle Oriveden leprasairaalan johtoon, sillä Helmissä on jotain vialla. Sairaalayhteisöön kuuluu henkilökuntaa ja potilaita, joista osasta tulee tärkeitä sivuhenkilöitä sisarusten tarinassa. Diakonissatyölle omistautuminen on uhraus, jonka vaikutuksia kirja myös käsittelee.

20190810_173143_resize_13.jpg

Kerronta viehättää minua, sillä kertoja pitää itsensä piilossa pitkään. Hän malttaa pohjustaa, ja tunkee etenkin sisar Matildan mieleen. Sairaalatapahtumia ja henkilöiden suhteita kertoja kurkkii onnistuneen uskottavasti, myös lainatut kirjeet tuntuvat tosilta. Kun kertoja paljastaa itsensä, hän lyö ällikällä. Sen klapin iskun haluan säästää joka lukijalle.

Lisää kerronnan kiehtovuudesta. Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa. Ei kyse ole kaunistelusta tai helskyttelystä vaan tasoista, joissa käsitellään ihmisyyden ydinkysymyksiä.

”Ilman toivoa uurastus käy liian vaativaksi, voimat ehtyvät ja mielenkiinto katoaa. Juuri ihmisen toivo käy painovoimaa vastaan ja uhmaa välttämättömyyden pakkoa. Toivo on voimalaitos, joka tuottaa virtaa rakkaudelle ja unelmille ja nostaa hylätyn maan raosta, sulkee hänet syliin ja korottaa hänet rakastetuksi.”

Päähenkilö on diakonissa, mutta hyvän teko ei ole romaanissa yksioikoista, ei myöskään usko. Perimmäisiä asioita ovat, miten kohtelemme toisiamme ja miten näemme toistemme ihmisyyden. Esimerkiksi Matildan kokemukset Dragsvikin sotavankilasairaalasta kulkevat lähtemättöminä hänen rinnallaan Orivedellä.

Sairastamisen kurjuuden ja ihmissuhteiden solmujen rinnalla kirjassa on paljon kaunista, sanoisinko: kypsällä tavalla kaunista. Esimerkiksi romaanissa on hienoja kohtauksia, joihin liittyy vesi, puutarha tai vuodenkierron jokin väkevä yksityiskohta. Lepra vetoaa tunteisiin ja tekee sen tarinoinnin taikavoimin.

– –

Kirsti Ellilä
Lepra
Arktinen banaani
romaani
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi.

Monipuolinen Heli Laaksonen esiintyy, kuvataiteilee ja kirjoittaa kaikenikäisille. Viimeksi on ilmestynyt runokirjoja lapsille, nyt on pitkästä aikaa aikuisten aika: Aurinko. Porkkana. Vesi. (WSOY 2019).

Kokoelman runoihin kätkeytyy tietynlaisen naivismin ja huumorin ohella koko tunnekirjo ja rutkasti elämänviisautta. Laaksonen on ennen kaikkea oivaltaja. Ajatelkaa nyt tätäkin kokoelman osan otsikkoa: ”Vakaa ko kaksjalkane aaltojakkara”!

Laaksonen lausuu lounaismurteisia havaintoja maailmasta ja ihmisistä, jotka ovat vähän vinksallaan mutta kelpaavat juuri sellaisina. Nautiskelen esimerkiksi runotilanteista, joissa puhuja toivoo olevansa mies (”Mialuite”) tai jossa ollaan ehkä väärässä paikassa (”Toi sinine valo sun naamallas”) tai tullaan tavallaan huijatuksi (”Tarttis olla tarkempi”). Laaksosen runomaailmassa voi ponnistaa yhteisestä lähtötilanteesta: metsä ja sen monenlaiset elikot esiintyvät ihmisen rinnalla tasavertaisina toimijoina.

Käytin sanaa runotilanteet. Kyllä. Laaksosen runoissa pysähdytään tilanteeseen tai tapahtumaan, jossa havainnot yllättävät ja mielikuvat laukkaavat – joista lukijana täydennän tarinoita. Sanat ja runokuvat tuottavat visuaalisia mielikuvia. Lisäksi ne toimivat auditiivisesti. Kuultuna runot hengittävät luonnollisessa rytmissä. Äänikirjassa saakin nauttia runojen aidosta puhepoljennosta, sillä lukijana on itse runoilija.

20190816_085122_resize_44.jpg

Laaksonen ottaa runoissaan kantaa. Se ei tapahdu ryppyotsaisesti vaan melko ironisesti. Kokoelma alkaa englannistumistrendille naljailusta. ”Kieäl saunas” -runo päättyy: ”on sentä suameks kauneimp sanno orava / ko toi teijä skvöröl.” Kulttuuriperinnön säilyttämistä tai säilyttämättömyyttä ruotii runo ”Verenmainemittari”. Siinä sivalletaan:

”- –
Tulen siält, misä moottoritiäsillat kulke
viikinkihautoje ylitte.
Meil vaihretti Tapion karja Henriki
värttinäluuhu heti,
ko joku tul paatil rantta ja ehrotti.
– -”

Lasten lukutaidon heikkenemiseen ja kirjojen lukemisen vähenemiseen ottaa kantaa käänteisargumentein runo ”Varotus (leikattavaks jääkaapinove)”. Pakko on tuikata tähän väliin ylimääräinen ja asiaton huomautus, joka liittyy ajankohtaiseen keskusteluun kirjoista aikansa eläneenä käyttöliittymänä – onkohan kyseinen runo Twitter-Jungerin jääkaapin ovessa, sillä runossa lausutaan muun muassa näin:

”Älä lue lapsel!
Teet hankalaks tyrannien tyät.
Niin pal helpomp heijä
o yksinkertassi huijata.
– -”

Kokelmassa on arjenkarheita rakkausrunoja ja huvittava sikermä luokkakuvarunoja, jotka on nimetty etunimin. Erisnimet on valittu siten, että ne ovat myös yleisnimiä. Monessa runossa on nostalgista henkeä hyvistä, vanhoista ajoista (ja ihmisistä) kaukana taajamista. Sitten on runoja, jossa puhuja kamppailee ominaislaatunsa kanssa, esimerkiksi ”Vaihrokas” ja ”Runo ittel”, joka päättyy jokaisen murehtijan ja pessimistin toivoon: ”an lakat murhettumast / an otta valo vasta.”

Runojen vakava aines osuu minuun. Esimerkiksi palaan monta kertaa kokoelman viimeiseen osaan ”Kevät o hiljasemp ko ikä enne”. Siinä on runoja elämän rajallisuudesta. Suosikkini vaihtuu monesti, nyt se on runo ”Iso peura o lähteny”. Siinäpä on kaunis ja lohdullinen sururuno. Lohtua tuo myös kokoelman päättävä ”Aurinko. Porkkana. Vesi.” -runo, jonka luettuani toivon, että minäkin kohtaisin jäniksen, joka sanoisi minulle:

”Ota täst tämä mun
lyhkäne siliä jänekse järk
jätä mul sun
mutkikas kulmikas ihmismiäl.”

Tulisiko vielä päivä, että käsitän: iloksi riittää aurinko, porkkana, vesi? Sitä harjoittelen Heli Laaksosen viehättävien runojen avulla.

– –
Heli Laaksonen
Aurinko. Porkkana. Vesi.
WSOY 2019
runoja lounaismurteella
äänikirjana 1 t 6 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatissa.
Kirjana 96 sivua: sain kirjan kustantajalta.

Kymmenkunta juttuani Heli Laaksosen tuotannosta: tässä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Niputan nyt amerikkalaisen proosakerronnan sutjakkaasti eteneväksi, henkilökeskeiseksi kerronnaksi, jossa henkilöiden siteet perheeseen ovat luupin alla. Tapahtumat polveilevat mutta vetävät kulkemaan mukana, sillä on vaikea arvata, mitä mutkan takana tapahtuu. Tähän luonnehdintaan sopivia kirjailijoita ovat esimerkiksi AusterEgenidesFranzen ja Tartt. Ja nyt on sitten tämä uusi tulokas Celeste Ng.

Ensimmäinen suomennos Ngilta on romaani Tulenarkoja asioita (Gummerus 2019). Kipinää iskevät perhesuhteet, etenkin sisarussuhteet ja äitiys.

20190716_154039.jpg

Keskeisiä henkilöitä ovat Mia ja hänen teinityttärensä Pearl, jotka tulevat sisäsiistiin asuinalueelle Richardsonin perheen vuokralaisiksi. Richardsoneilla on neljä teiniä, jotka eri tavoin kiintyvät Pearliin ja Miaan. Mia on arvoituksellinen taiteilijasielu, jonka salaisuutta rouva Richardson alkaa salaa selvittää.

Taitavasti Ng johdattelee tapahtumia niin, ettei kirja kavennu juoniromaaniksi, vaikka se on myös sellainen. Sivujuonteet vievät syvälle keskeisteemaan, jossa pöyhitään äitiyttä ja äitiyden oikeutuksia. Mikä on oikein äidille, mikä lapselle ja milloin kipeät ratkaisut ovat perusteltuja?

Haluan säilyttää minua seuraavien lukijoiden ahaa-elämykset, enkä sen vuoksi tämän suoremmin kerro kirjasta. Sanonpa vain sen, että minua vakuuttaa tapa, jolla Ng saavuttaa teinien tavan ajatella ja toimia. Samoin koskettaa se, miten äidin huoli muuttuu äyskimiseksi tai miltä tuntuu kuin lapsi etääntyy nuoreksi. Jälkimmäisestä näin:

”Samanlaista olisi, jos opettelisi elämään pelkällä omenan tuoksulla vaikka oikeastaan tahtoisi ahmia hedelmän, upottaa hampaat siihen ja hotkaista sen siemenkotineen päivineen.”

Kiitettävästi Tulenarkoja asioita antaa tilaa lukijan ajattelulle. Lukija tietää enemmän kuin henkilöt ja saa olla tulisilla hiilillä tilanteissa, joissa henkilöiden johtopäätökset menevät metsään ja sitten tietysti myös teot. Vaikuttavasti myös Ng kuvaa henkilöitä polttelevissa tilanteissa, joissa toisten henkilöiden sanat aiheuttavan roihun, jota ei enää kykene sammuttamaan. Näin tekevät esimerkiksi nämä sanat:

”Toisinaan täytyy polttaa kaikki ja aloittaa alusta.”

– –

Celeste Ng
Tulenarkoja asioita
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2019
romaani
384 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muita lukijoita, esimerkiksi Kirjakaapin kummitusLeena Lumi, Lumiomena ja Mitä luimme kerran.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jani Nieminen: Komero

On näitä kasvukertomuksia luettu, myös näitä eteläpohjalaisia, mutta nyt hykertelen romaania, jonka kerrontakikat virkistävät. Runoilijana tunnettu Jani Nieminen on ryhtynyt romaanille ja seuraa mielenliikkeitä pysähtyneessä pohjalaispitäjässä: Komero (Like 2019).

Putsaan perusasiat alta pois. Minäkertoja-Jani kelaa mennyttä kuin vouvaavaa c-kasettia, sillä päällekkäin on useita aikatasoja. Varhaisaikuinen JaniBoy on elämänavalintataitteessa, jolloin mieli liikkuu takaumissa lapsuuteen ja nuoruuteen. Romaani sijoittuu Alamoon (=Alavuteen), josta jo Seinäjoelle pääsy tekee tiukkaa. Tärkeitä ovat vanhemmat, sisko, setä, isoisä ja isoäiti, ja erityisen tärkeitä ovat ystävät Jarno ja Tiina – kolmikko Jani, Jarno ja Tiina: aina liikaa jotakin.

Kertojan persoonaan liittyvät asiat välittyvät elävästi, samoin kotiolot ja tärkeät ystävät. Ympäristö ei näkyvästi tue Janin runoilijahaaveita tai Jarnon valokuvataidetta, mentaliteetti on lähinnä: ”Mitä sanoilla, onhan meillä nyrkit, eikä syli ole paikka vaan mittayksikkö.” Se ei ole kuitenkaan koko totuus.

20190813_164212_resize_27.jpg

Ja tästä löydän kerronnan avainkohdan:

”Ja että kertojalla pitää olla oma ääni, se on paskaa sellainen. Pitää olla sellainen ääni, joka kertoo mahdollisimman monella äänellä, ’minkälainen paikka tämä maailma oikein on’. Näyttää eikä selittää.”

Nieminen kertoo monella äänellä. Dialogi on luontevaa, ja niin puhujat kuulostavat omanlaisiltaan. Jani runoilee jo lapsena ja myös lainasäkeet tarttuvat mieleen, eli miksei: sitaatit siirtyvät sujuvasti osaksi romaania. Kertojan herkkyys ja joustava mielikuvitus eivät piittaa todellisuuden rajoista, ja siksi vainajat vierailevat tässä maailmassa. Ja kertoja näyttää tätä maailmaa ja sitä, mitä se ihmisille tekee. Tekijöinä voivat olla toiset ihmiset, mielenterveys, työttömyys, menetykset tai Jeesus-usko.

Kuvauksen sävykkyys vetoaa tunteisiin: samaan aikaan vaikuttavat herkkyys ja huumori, lähes simultaanisti haikeus ja suru. Kerrontakeinot vahvistavat yhtäaikaisuuden tunnelmaa: virke voi jäädä kesken ja jatkua seuraavassa kappaleessa tai luvussa vieden uuteen tilanteeseen. Silloin tällöin tekstikappale hajoaa runon näköiseksi. Ei hätää, ei tässä romaanissa turhia helkytellä, enempi ollaan suoraviivaisia ja luetaan rivienvälejä. Kerronta tavoittaa oleellisen: näin mieli toimii loikkien ajasta, asiasta toiseen, ja Niemisellä on taito pitää lukija mielleyhtymissä mukana.

Komerossa näkyvät kielen ja mielen joustavuus ja taiten sirotellut ajatuskiteytymät. Romaanissa on myös komeita tilannekuvia, esimerkiksi sellaisia, joissa paikallisuus, elävät ja kuolleet yhdistyvät:

”Valkia paloi. Ympärillä oli miehiä, naisia, kyläläisiä. Tiina katsoi näkyä kuin lumottuna. Kipunat nousivat kohti maaliskuista yötaivasta. Tuli piti mouhuaan. Valkiaan lensi kuolleiden kyläläisten vaatteita. Lesket olivat tyhjentäneet vaatekaappiaan, ja sinne ne pyrähtivät, siksinsokin taivaalle, niin kuin sielutkin.”

Nautin tarinoista perheestä, ystävyydestä ja kasvusta; nautin Niemisen tavasta kertoa minähenkilöstä sekä minähenkilön ystävistä ja perheestä. Uhallakin totean: on Komerossa moniääninen oma ääni!

– –

Jani Nieminen
Komero
Like 2019
romaani
106 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Klaaran päivän selkokirjahaaste 2019: koonti

Olen haastanut toistamiseen (tässä) lukemaan selkokirjoja ja kertomaan siitä muille. Selkokirjat ovat lukuvaihtoehto silloin, kun paksut ja vaikeat kirjat eivät kiehdo, mutta lukeminen kiinnostaa. Ne ovat vaihtoehto myös silloin, kun lukeminen ei kiinnosta tai sille ei ole paljon aikaa, sillä yleiskieltä helpompi kirja on aina parempi vaihtoehto kuin kirjattomuus.

selkokirjahaaste2019_v2

Mielestäni haasteeni osuu hyvin aikaamme, sillä juuri nyt käy kiivaana julkinen keskustelu lukemisen ja kirjallisuuden hyödyistä (esimerkiksi laaja Helsingin Sanomien artikkeli ”Kirjojen lukemisesta on hyötyä muistille ja empatiakyvylle” 11.8.2019 ja Jyrki Lehtolan kolumni ”Lugemine on eilicen valhe” Ilta-Sanomissa 10.8.2019).

Koska selkokirjat eivät juuri mediassa näy, yritän osaltani välittää somessa niistä tietoa ja kokemuksia. Tule kommentoimaan selkokirjakokemuksistasi ja siten lisäämään tietoisuutta selkokirjoista. Kirjoita kommentti tähän koontipostaukseen.

Mitä selkokirjoja sinä olet lukenut? Minä olen kirjoittanut haasteen aikana jutut seuraavista selkokirjoista (mukana linkit juttuihini):

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, selkomukautus Hanna Männikkölahti
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, selkomukautus Jolin Slotte / Ari Sainio
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus, selkomukautus Jolin Slotte / Ari Sainio
Pekka Rahkonen: Jaakko ja Jekku -sarjakuvat
Jasu Rinneoja: Kaunon nuoruusvuodet
Marja-Leena Tiainen: Tyttö lukitussa huoneessa
Minna Canth: Agnes, selkomukautus Tuija Takala
Satu Leisko: Unohtunut maa -trilogia
Veera Nieminen: Avioliittotesti, mukauttanut Johanna Kartio
Pertti Rajala: Sisällissota
Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa
Johanna Kartio: Lauran bileet


Klaaran päivän haaste 2019: tässä.
Klaaran päivän 2018 -haasteen koonti: tässä.


Pääset tapaamaan minut selkokirja-asioissa (#selkokirjastossa) syksyn aikana, sillä olen kertomassa selkokirjoistani: Turun pääkirjasto (5.9.), Helsingin Oodi (18.9.), Pornainen, kirjasto (26.9.), Turun kirjamessut (4.10. klo 14), Tampereen Metso-kirjasto (11.10.), Helsingin Kannelmäen kirjasto (16.10.) ja Kaarinan kirjasto (4.11.).

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä on kirjoittanut paljaan kirjan nuoren miehen taitevuodesta. Romaanissa Jalat ilmassa (Gummerus 2019) parikymppinen mies muuttaa jyväskyläläiseen yksiöön ja aloittaa yliopisto-opiskelut. Tilanteessa on monia mahdollisuuksia: itsenäistyminen lapsuudenperheestä, uusi alku uudessa ympäristössä ja tutustuminen ikätovereihin vailla menneisyyden painolasteja. Ei, se ei mene niin. Vuosien koulukiusaamiskierre on tuhonnut minäkertojan kyvyn uskoa itseensä ja nauttia elämästä.

Terävä virkerytmi sopii sisältöön. Välistä välähtää taito kuvata ympäristöä niin, että se mataforisoituu. Ja miten niin jalat ilmassa? Se on hetki juoksussa, jolloin ihminen ei ole kosketuksessa maahan. Siitäkin kokemuksesta Aaro on luopunut.

20190808_220706_resize_18.jpg

Rönkän tärkeän romaanin vahvuus on tapa kertoa suojausta vailla. Rajaton itsetarkkailu, yliherkkyys muiden ilmeille, katseille ja sävyille välittyy kaikkine nyansseineen. ”Merkit on haarniskani”, eli Aaro rakentaa ulkokuorta peittääkseen sisäisen.

”Ulkona tihku sulattaa hiuslakan. Mainosvalojen ja katulyhtyjen läiskät heijastuvat kiiltävään katuun. Kuljen kädet taskuissa ja vilkuilen itseäni näyteikkunoista ja kauhon tukkaani. Näky pahenee joka ikkunalla.”

Aaron kertomana koskettaa ehkä eniten se, millaista on olla ensikertalaisena samanikäisten ihmissuhteissa, joissa voi olla vuorovaikutuksessa tasavertainen. Hetkittäinen hyväksyttynä oleminen on hänelle aivan uutta. Pelon ja ujouden säröily paljastaa rohkeutta. Sen kääntöpuoli on holtittomuus. Riskikäyttäytyminen liittyy arvottomuuden tunteeseen, jota hyvätkään kokemukset eivät häivytä.

Jalat ilmassa ei mässäile kiduttavilla kiusaamiskuvauksilla, vaan ne välähtävät raakoina takaumina ja nujertavina sisäisen puheen repliikkeinä. Sillä tavoin ne syventävät tunnekuilua, johon kertoja on lapsena sysätty ja josta hän ei pääse pois.

Kiinnostun myös siitä, miten näkökulma rajautuu tyystin minäkertojan kokemukseen. Lukijana (ja nuorten miesten vanhempana) noukin tilanteita huolehtivista vanhemmista: he kyselevät, onko kaikki hyvin ja kannustavat juoksuradan laidalla, mutta lapsen ja vanhempien tulkinnat tilanteista eivät kohtaa toisiaan. Aaro väistelee vuorovaikutusta vanhempien kanssa, ja etenkin isää hän pitää etäällä, vaikka toisaalta isä on myös esikuva. Aaro kokee kaiken paineena, joten hän vetäytyy ja vaikenee.

Aivan varmasti on monia kirjoja koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Jalat ilmassa täräyttää minua herkkyyden ja ankaruuden yhdistelmänä, häpeilemättömän avaavana kiusatuksi tulemisen seurauksista. Hieno kirja koostuu kaunistelemattomista hetkistä myös silloin, kun eristyneisyyden tila on muutoksessa, kuten Aaron ensimmäisissä seurusteluyrityksissä. Kutsuisin romaania selviytymistarinaksi, sillä Aaro taipuu myöntämään avuntarpeensa ja löytää kyvyn rakastaa:

”Mutta tiedän, ettei ketään voi sillä tavoin nostaa. Tai paremminkin: rakkaus on nostamisen seuraus, ei tarkoitus. Tai jotain. Ihan sama.”

Ei ole sama, eikä se ole sama Aarolle eikä tuhansille aaroille, ei yliopisto-opiskelijoille, joista joka neljännellä on tämän viikon uutisoinnin mukaan mielenterveysongelmia. Kuulluksi ja hyväksytyksi tuleminen merkitsee. Tämä vielä: Aaron koskettavan tarinan rinnakkaisena, ujouden ja ulkopuolisuuden kuvauksena suosittelen Aino Louhen sarjakuvaa Mielikuvitustyttö.

– –

Antti Rönkä
Jalat ilmassa
Gummerus 2019
romaani
224 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

No, onpa aikamoinen hupsutukseksi naamioitu perhetragedia. Toisella tyylillä Lasse Nousiaisen Itärajatapaus (Aula & Co 2019) tuntuisi yhdeltä synkeältä sukuproosalta muiden joukossa. Mutta nyt hölskyy huumoria.

20190719_120551.jpg

Sami kertoo Markon (isä) ja Hanna-avovaimon (äiti) maakuntamatkasta Markuksen kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Alkoiko korvamato soittaa SITÄ biisiä? SE ja muu Suomi-poppi raikaa paikallisradiokanavalla tarinan mittaan, kun pariskunta poikkeaa Markuksen serkulla, veljellä, siskolla ja äidillä. Suku on pahin, ei tästä muuta voi sanoa. Otetaan esimerkiksi Pekka-veljen ja Markuksen dialogipätkä.

Pekka kaatoi kahvia reippaalla otteella, eikä välittänyt vaikka osa meni ohi isän mukista.
”Ne teidän hippiakarkit oli varmaan hesalaista huumoria. Harvoin saa niin oudonmakuista karkkia.”
”Ai se vegaanisuklaa? Se on Ruohonjuuresta ostettu. Hanna ajatteli, että te haluatte maistaa.”
”Missä vaiheessa sie Marko menit noin sekaisin?”
”En mä mitään sekaisin ole. Kaupungissa on vaan laajempi valikoima tuotteita ja urbaaneja elämyksiä”
”Sie puhutkin ihan mitä sattuu. Vedät sie huumeita?”
”En vedä.”
”Ootko sie ajatunut johonkin paskasakkiin? Sie olit pienenäkin niin helposti vietävissä. Halusit olla aina mukana lössissä.”
”Mää oon kyllä omasta mielestä ollut aina enemmän individualisti.”
”Jos piti jotakin testata, siut tuupattiin ekana. Kerran söit hirven papanoita, kun myös sanottiin että niistä saat isommat lihakset. Taidettiin olla väärässä, kun oot vieläkin noin rimpula.”

Tuo naljailu on vielä melko kevyttä, mutta räikeästi kirjassa näyttäytyy sukusuhteiden kärjistyminen ja epäarvoistuminen. Ja inha salaisuus. Lisäpiikkiä pistää helsinkiläishipstereiden ja maalaisjunttien eroavaisuuksien tökkiminen. Vinkkeli on sellainen, että lukija pitäytyy helsinkiläispariskunnan puolella, vaikkei näiden naurettavuuksia peitellä. Mies on kiltti vaihtoehtokirjailija ja nainen vakaumuksellinen slow food -yrittäjä.

Välillä naurahtelen, välillä huokailen asetelmia. Aluksi huvitun kerrontajujusta. Minut narutetaan mukaan puhumattoman, pikkuvanhan Sami-kertojan näkökulmaan, ja kun totuus paljastuu, se tuntuu – nololta. Ja ihan loppu, siinä on jopa söpöstelyn henkeä.

Lopputulema: kiva välipalakirja, joka jää hitusen vaivaamaan (hyvä), koska se kertoo epämiellyttävimmistä sukulaisista pitkään aikaan.

– –

Lasse Nousiainen
Itärajatapaus
Aula & Co 2019
romaani
eKirjana 99 sivua.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Selkotekijä Hanna Männikkölahti

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

 Johanna Kartio

Pertti Rajala

Satu Leisko

Marja-Leena Tiainen

Jasu Rinneoja

Pekka Rahkonen.

 Sarjan idea ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Hanna Männikkölahti, kuka olet?

Olen suomen kielen opettaja ja selkokielen asiantuntija. Opetan suomea ulkomaalaisille omassa yrityksessäni. Lisäksi mukautan kaunokirjallisuutta selkokielelle ja kirjoitan Random Finnish Lesson -blogia suomen kielestä.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Hanna pystykuva pienempi

Kuva: Agata Anttonen

Olin pitkään haaveillut romaanin selkomukauttamisesta, mutta olin silloin töissä ammattikoulussa, eikä minulla ollut aikaa selkomukautuksiin. Työtilanteeni muuttui, ja keväällä 2016 osallistuin Iloa selkokirjasta -hankkeen koulutuspäivään. Otin jo saman illan aikana yhteyttä kirjailija Salla Simukkaan ja pyysin häneltä lupaa Punainen kuin veri -romaanin selkomukauttamiseen. Samana kesänä pyysin Sanomalta luvan Aku Ankka -sarjakuvakokoelman mukauttamiseen.

Miksi kirjoitat selkomukautuksia?

On todella tärkeä ja hieno asia, että julkaistaan kirjallisuutta, josta voi nauttia jo kielenoppimisen alkuvaiheessa. On ilo tehdä hyvästä kirjasta saavutettava myös lukijoille, joille esimerkiksi 400-sivuisen romaanin lukeminen on liian raskasta tai vaikeaa. Olen tutustunut selkokirjojen kautta uusiin ihmisiin, päässyt esiintymään kotimaassa ja ulkomailla sekä oppinut jotain kustannusalasta.

Miten valikoit kirjat, joita mukautat?

Ajattelen näin: minulle on ihan sama, mitä mukautan, kunhan joku haluaa lukea sen ja siitä on lukijoille ja opettajille iloa ja hyötyä. Valitsen mukautuksiin mahdollisimman erilaisia kirjoja. Niin voin suositella selkokirjoja kaikenikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville asiakkailleni.

Joskus idea tulee heti, kun näen jutun uudesta kirjasta, esimerkiksi näin kävi, kun luin uutisen Kari Hotakaisen kirjasta Tuntematon Kimi Räikkönen. Samoin kävi ensimmäisen mukautuksen kanssa: luin uutisen, että Salla Simukan kirjasta tehdään elokuva. Halusin mukauttaa suositun romaanin, ja koska kirja oli trilogian ensimmäinen osa, tuli mahdollisuus mukauttaa myös muut osat.

Yhteen mukautukseen sain idean ystävältäni. Heinähattu,Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen on käännetty viittomakieliseksi videoksi, joten ystäväni ehdotti, että selkokirja täydentäisi hienosti kokonaisuutta.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?

Tällä hetkellä olen erityisen innoissani Eve Hietamiehen Yösyötöstä, jonka olen mukauttanut ja johon Ina Majaniemi on tehnyt hienon kuvituksen. Uskon, että kuvitus madaltaa kynnystä tarttua kirjaan ja auttaa juonen ymmärtämisessä.

Myös mukauttamani Heinähattu ja Vilttitossu -tarina on hauska ja sympaattinen, ja se sopii loistavasti alakoulun lukutunneille ja suomenoppijoille, joilla on pieniä lapsia. Kirja sopii ääneen lukemiseen ja innostaa keskustelemaan.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Maria Turtschaninoffin Maresia. Luen sitä itse selkoruotsiksi, koska haluan elvyttää ruotsin kielen taitoani ja kokea, kunka ihanalta ja itsetuntoa kohottavalta selkokirjan lukeminen tuntuu. Selkoruotsinnoksen on tehnyt Jolin Slotte. Kirjan on kääntänyt selkosuomeksi Laura Lepistö.


Selkoteksti tutuksi: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakaisen kirjoittama henkilökuva Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018) on kiinnostanut meillä ja muualla, joten on ilo, että sen selkokielinen mukautus ilmestyy näin nopeasti. Vetävä aihe saattaa saada lisää lukijoita, kun kirja on helppoa suomea. Ehkä myös fanit ympäri maailmaa innostuvat opiskelemaan Kimin kieltä selkokirjan avulla.

Hotakaisen toteava, tiivis tyyli sinänsä sopii selkoon, mutta mukautuksessa on menty vielä askel eteenpäin sanaston ja virkkeiden helppoudessa sekä tekstikappaleiden rajauksessa. Näin mukautus välittää Hotakaisen kirjan hengessä Kimin kehityksen hulivilistä huippukuskiksi ja perheenisäksi.

”Kimi Räikkönen on vasta elämänsä puolessavälissä,
joten tämä kirja ei ole elämäkerta.
Tämä on kertomus miehestä,
joka halusi vain ajaa autoa mahdollisimman kovaa.
Hänestä olisi voinut tulla autonasentaja,
mutta hänestä tulikin
maailmankuulu autourheilija.”

Hotakaisen kuvaamana Kimin vaiheet eivät etene kronologisesti, lisäksi alkutekstissä vilisee paikkoja ja nimiä. Siksi selkomukautuskaan ei ole perusselkokieltä vaan astetta haastavampaa, sillä Männikkölahden mukautus noudattaa alkuteosta sitä lyhentäen. Kirja sopii selkolukijoille, jotka eivät tarvitse hahmottamisen tai muistin tukea. Esimerkiksi suomen kieltä harjoitteleville tai muuten vain lyhennelmistä pitäville selkoversio on mainio vaihtoehto.

Tuntematon Kimi_selko

Hanna Männikkölahden mukauttamat kirjat

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen (Avain 2019)
Eve Hietamies: Yösyöttö (Avain 2019)
Miika Nousianen: Juurihoito (Avain 2018)
Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (Avain 2018)
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (Avain 2017)
Salla Simukka: Valkea kuin lumi (Avain 2017)
Salla Simukka: Punainen kuin veri (Avain 2017)
Omakustanteinen e-kirja Opas koululaisen vanhemmille (2016)

Hanna Männikkölahden blogi: tässä.

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Taas on tarjolla trilleri, joka on maailmanmenestys, oikeudet myyty 40 kielelle. Se tulee Englannista, ja esikoiskirjailija Alex Michaelides on tahtonut kirjoittaa kirjan, jollaisen haluaisi itse lukea. No, makuja on monia.

Hiljainen potilas -kirjassa (Gummerus 2019) psykoterapia, taidemaalaus ja kreikkalainen tragedia (Alkestis) kohtaavat toisensa. Kiinnostavinta on Alkestis-näytelmän salaisuuden punominen juoneen. Kirjan puoleen väliin saan kiiruhtaa, jotta näytelmän pointti tuo säväyksen kirjaan.

IMG_20190805_165733_300_resize_14.jpg

 

En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta minuun makuuni on harvoin kirja, jossa terapeutti terapoi, viittaa terapiasuuntiin ja osoittelee psykologisia tulkintoja. Tälläkin kertaa pidän epäuskottavana Theo-minäkertojan ammatillista puuhastelua ja koko mielisairaalaosaston kuvausta. Tai ehkä sentään osaston johtajalla kerran välähtää:

”Ongelma piilee siinä, että lähestyt koko juttua nurinkurisesti. Esität tiukkoja kysymyksiä ja etsit johtolankoja, ikään kuin kyseessä olisi salapoliisiromaani.”

Theo saa touhuilla mitä sattuu aivan kuin hänellä ei olisi muita potilaita kuin Alicia, puhumaton potilas. Alician mies on ammuttu ja rikospaikalla on ollut vain Alicia. Onko hän todella tappanut miehensä? Mitä vaikenevan naisen päässä liikkuu? Voiko hänen päiväkirjoihinsa luottaa? Mitä Theo oikein ajaa takaa terapiatouhuissaan? Eli kyllä kirjassa jännäriaineksia on ja hyväuskoista lukijaa huiputetaan.

Sitten on kulunutta: hoitolaitoksella on rahavaikeuksia, kiukkuisten omaisten valituksia kartetaan, ihmismielen ammattilaisia traumat ja ongelmat jäytävät, Alician päiväkirjaosuudet tyrkkivät vihjeitä, erinäisiä epäiltyjä ripotellaan sopivin välein, minäkertoja edistyy terapeuttina, Alicia vain vaikenee…

”Mutta sellainen vaikutus Alicialla oli muihin ihmisiin. Hänen hiljaisuutensa oli kuin peili, josta jokainen näki oman kuvansa.

   Eikä tuo kuva useinkaan ollut mairitteleva.”

Pidän eritoten psykologisesta jännityksestä, mutta Hiljainen potilas mielestäni kaatuu psykologeihin, ainakin minä kiemurtelen vaivaantuneena terapeutin sokeutuessa omiin touhuihinsa sekä seuratessani terapiaistuntojutteluja ja hoitohenkilökunnan keskusteluja. Mielen pulmat ja ihmiselon arvaamattomuus ei tällä kertaa herätä myötätuntoa eikä kaunokirjallista kipinöintiä, vaan kokonaisuus tuntuu kovin laskelmoidulta.

– –

Alex Michaelides
Hiljainen potilas
suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, ilmestyy 5.8.2019.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Pajtim Statovci: Bolla

Bolla voi olla näkymätön, piru, eläimenkaltainen tai ulkopuolinen. Ainakin se on kansanperinteen hahmo ja myyttinen aines Pajtim Statovcin uutuusromaanissa Bolla (Otava 2019). Moniselitteisyys on hahmon ja kirjan voima, niin myös Statovcin taito kertoa.

Bollaa kestää

Sodan ja albanialais-serbialaisen homorakkauden yhdistäminen tietää raastavia hetkiä. Rakkauteen kasautuu runsaasti varjoja, ja sota nielee kaiken.

Sodan raakalaismaisuus on ihmisistä kiinni, ja romaani repii riekaleita siitä, miten ihminen kykenee kamaluuksiin niin sodan kuin oman ristiriitaisuutensa vuoksi. Raakuus jättää jälkiä – se siirtyy tekstiin jäljittelemättömästi. Kulttuurin kurittamistavat, oman ytimen kätkeminen ja päättymättömästi jatkuva kansanviha kasautuvat kauheiksi teoiksi.

Romaani rakkaus pehmittää hetkittäin kovuutta, joka ympäröi salailtavaa suhdetta. Se on pakoa, pakottavaa ja peruuttamatonta. Se on oma tila, jossa ei kuitenkaan pääse irti itsestä, yhteisöstä, yhteiskunnasta, vaikka

”Seuraava tunti kuluu kotoisammin kuin yksikään aiempi elämässäni. Tilaamme toiset kahvit, vaimennamme ääntämme, ja kun huomaan hänen englanninkieliset kirjansa, vaihdamme kieltä. Se tuntu luontevalta; englantia puhuessamme emme ole albaani ja serbi, vaan irti täältä, romaanista revittyjä sivuja.”

”Olen kuvitellut tämän hetken”

Arsim rakastuu Milošiin, vaikka vaimo on raskaana ja kirjailijahaaveet kirkkaina mielessä. Miehet opiskelevat, tapailevat salaa ja seuraavat sodan lähestymistä. Arsim perheineen joutuu pakenemaan muille maille ja Miloš sotarintamille. Romaani kutoo kohtaamisiin, eroon ja paluuseen Pristinaan.

Kumpikin mies säilyttää raskaita taakkoja: kulttuurejaan, perittyjä tapojaan ja kokemuksiaan. Mennyttä ja nykyistä vuorotellaan romaanissa kummankin teksteinä niin, että Arsim kertoo takautuvasti, Milošilta on kirjauksia elämän varrelta. Näin saan lukijana kasata tarinan, jossa on odotuksilla iso osa. Kouraisevinta on se, mitä tapahtuu, kun odotukset täyttyvät.

20190802_090303.jpg

Teksti saa minut monesti hätkähtämään. Se ei päästä minua otteestaan, väkevästi se vie miesten mielen sisään. Seuraan käänteitä kipuillen. Ei pahat saa palkkaansa, mutta joillain syrjään sysityillä on mahdollisuus sanoa viimeinen sanansa, esimerkiksi Arsimin vaimolla.

Josta yö ei vetäydy

Odotan Bollalta paljon, ja vaikuttavan kirjan Statovci on luonut aineksista, joita on ollut vireillä romaaneissa Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Minut lumoaa tekstin kerrostaminen ja yhden kerroksen lomittuminen kansantarinaan niin, että en enää tiedä, onko se Arsimin, Statovcin vai albanialaisen perinteen kertomus siitä, miten kaksi erilaista kietoutuu toisiinsa ja syntyy jotain arvaamatonta, kohtalokasta, mullistavaa.

Ainakin minä olen mullistunut siitä, miten ydintä nävertävään inhimilliseen kamaluuteen kudotaan kauneuden säikeitä niin, etteivät ne häikäisyllään hävitä mitään mustuudesta. Ja sen on tarkoitus muistuttaa siitä, ettei missään ole vain yhtä sävyä.

Ajattelenko Bollan kirjailijasta näin kuin tässä sitaatissa sanotaan? Voisin, mutten kadehdi vaan ihailen. Niin hieno kirja – siis Statovci niiden joukossa, joiden kirjat heilauttavat.

”En kehtaa vastata rehellisesti ja sanoa mitä todella ajattelen, että olen oikeastaan kateellinen niiden kirjoittajille, sekä heidän kyvylleen kuvitella tuollaisia tarinoita ja maailmoja että taidoilleen saattaa ajatuksensa kirjalliseen muotoon, tekstiksi joka virtaa niin kauniina ja aromikkaana, sanoiksi jotka kietovat sisäänsä rajattomasti toisia sanoja.”

– –

Pajtim Statovci
Bolla
Otava 2019
romaani
240 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tove Janssonin Muumeja selkosuomeksi

Tove Janssonin Muumit ihastuttavat.
Siihen vaikuttaa tarinoiden tunnelma.
Asiat kääntyvät hyviksi,
vaikka kaikki ei aina suju hyvin.
Ystävällisyys on tärkeintä,
mutta myös muut tunteet hyväksytään.

Ensimmäinen Muumi-kirja ilmestyi 1945.
Kirjoja syntyi yhteensä 12.
Osa on kertomuksia, osa kuvakirjoja.
Kaikissa Muumi-kirjoissa on kuvia,
joista muumihahmot tunnetaan.

Muumeja joka paikkaan

Muumeista on tehty elokuvia ja
sarjoja televisioon.
Janssonin kirjoja on käännetty
noin 50 eri kielelle.
Nyt muumeja voi lukea myös selkosuomeksi.

20190717_084356.jpg

Jolin Slotte on ensin mukauttanut selkoruotsiksi
kirjat Muumipeikko ja pyrstötähti
ja Vaarallinen juhannus.
Ari Sainio on kääntänyt ne suomeksi.

Selkokirjat ovat lyhyitä,
mutta ne tuovat tutuiksi tarinat ja hahmot.
Juonta on helppo seurata
ja kieli on helppoa.
Kuvitusta ei ole muutettu,
vaan se on tuttua Tove Janssonin tyyliä.

Muumipeikko ja pyrstötähti

Muumipeikko ja pyrstötähti ilmestyi 1946.
Tarinaan vaikutti toinen maailmansota,
joka oli juuri päättynyt.
Kirjassa Muumilaaksoa uhkaa tuho,
jonka pyrstötähti tuo mukanaan.
Muumipeikko ja Nipsu selvittävät asiaa
ja lähtevät vaaralliselle retkelle.

20190717_084721.jpg

Tässä kirjassa Muumipeikko saa uusia ystäviä.
Tutuiksi tulevat esimerkiksi Niiskuneiti ja Nuuskamuikkunen.
Kirjan hahmot ovat kiinnostavia,
koska kaikki ovat erilaisia ja kokevat asiat eri tavalla.
Kirja tukee erilaisuuden hyväksymistä.

Kirjassa kuvataan hienosti tunteita,
jotka syntyvät ja muuttuvat.
Siinä on jännitystä, pelkoa, ihastusta ja onnea.

Vaarallinen juhannus

Vaarallinen juhannus ilmestyi 1954,
ja se on kuudes Muumi-kirja.
Taas Muumilaaksoa uhkaa tuho:
nyt vesi peittää maan.
Muumit lähtevät pakoon,
ja vesi kuljettaa heidät outoon taloon.

20190717_084535.jpg

Kirja on hauska ja yllättävä.
Siinä kuvataan hienosti,
miten vieraasta tulee tuttua.
Lisäksi siinä vahvistuu tunne,
että uusista tilanteista voi selvitä.
Voi pärjätä erossa tutuista,
silti ystävyys on tärkeä voima.

Muumien selkosuomi

Nautin selko-Muumien lukemisesta.
Alkuperäiset tarinat säilyvät niissä hienosti.
Aito tunnelma on mukana,
vaikka kirjat ovat lyhentyneet.

Kirjojen selkokieli ihastuttaa.
Se vie eteenpäin tarinoita,
sillä teksti on sujuvaa ja elävää.
Mukauttaja ja kääntäjä ovat tehneet
hienoa selkotyötä!

Selko-Muumit sopivat kaikille lukijoille:
Muumit viehättävät lapsia ja aikuisia.
Nyt muumeihin pääsee tutustumaan,
jos tavallinen kirja tuntuu pitkältä.
Selkokirjoista saa nopeasti selville,
mitä Muumi-kirjoissa tapahtuu.

Nämä kirjat sopivat myös lukijoille,
jotka opiskelevat suomen kieltä.
Kirjojen selkokieli ei ole helpointa suomea,
mutta sitä on helppoa lukea.
Niin sanavarasto kasvaa
ja pääsee lähelle Muumien maailmaa.

– –

Tove Jansson
Muumipeikko ja pyrstötähti (116 sivua)
Vaarallinen juhannus (107 sivua)
Kirjat on mukauttanut selkoruotsiksi Jolin Slotte,
suomentanut Ari Sainio
Opike 2019.
Sain kirjat kustantajalta.

– –

Kirjoitin juttuni selkosuomeksi.
Olen haastanut lukemaan selkokirjoja: tässä.
Kokoan blogiini 12.8.2019 kokemuksia kirjoista,
joita olet lukenut selkokielellä.

Vielä ehdit lukea selkokirjoja ja osallistua!

selkokirjahaaste2019_v2

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka. Klassikkohaaste 9

Aloitin Laxnessin Salka Valkan (WSOY 1966) lukemisen Islannissa. Saatoin haistaa meren sekä nähdä kalastajien kokemat säävaihtelut lahdilla ja pilvien liikkeet vuorten rinteillä. Maisemakokemukset nyky-Islannissa sysäsivät siis kuvittelemaan kulissit, mutta itse kirja sai eläytymään 1900-luvun alkupuolen elinoloihin pienessä kalastajakylässä.

Romaanin päätunnelma on karu, mutta sitä silottavat vuodenaikojen ja maisemien kuvailut. Koen myös kertojan tekevän huvittuneita havaintoja henkilöistä ja tilanteista. Oikkuilu, ailahtelu, totuuden peittely ja avoin tunne purskahtelevat sivuilta silmille. Köyhyyttä, kovaa kohtelua ja kuolemaa on myös riittämiin.

Romaanin yhteiskunnallinen kerros sekoittuu henkilökuvaukseen. Kalastajayhteisön jäseniä rajaavat varat ja asema. Niitä ensin sekoittaa uskonlahko, sitten työväenaate. Mitään näistä Laxness ei kuvaa yksioikoisesti vaan näyttää hurahdusten syitä ja seurauksia. Eristyneen saaren eristynyt kylä on yhteydessä mailman myllerryksiin ja muoti-ilmiöihin aatteista polkkatukkaan.

Pohdin paljon pientä yhteisöä, joka tietää ja utelee kaikista kaiken – antaa tapahtua kaiken. Henkilögalleriaan mahtuu porhoja, porttoja ja parkoja. Kaikkea moninaisine heikkouksineen. Ja nimihenkilö Salka Valka ja Salkan äiti:

”Nämä kaksi naisolentoa olivat jykevien, komeitten huonekalujen rinnalla kuin rantaan kasaksi keräytynyttä rojua – sopeutumattomuudessaan ympäristöönsä he olivat suorastaan naurettavia. Mutta tyttönen, jolla oli vähemmän kokemusta yheiskunnan herravaltaisuudesta ja joka ei näin ollen tiennyt, millaiseen rotanloukkuun hän oli nyt joutunut, vilkuili ujostelemattomilla, tarkkaavaisilla silmillään ympäri huonetta ja ihasteli erityisesti kynttiläkruunua.”

Salka Valka on romaanin päähenkilö, jota seurataan noin kymmenvuotiaasta hieman yli parikymppiseksi. Roteva tyttö puhuu miehen äänellä ja ottaa elämässään ohjat, vaikkeivät olosuhteet ulkopuolisen, epätasapainoisen, köyhän yksinhuoltajaäidin tyttärenä olleet häävit. Tyttö uhmaa sovinnaisia tapoja pukeutuen housuihin ja tehden miesten töitä.

Komeinta Salka Valkassa ovat kohdat, joissa Salka etsii selvyyttä itsestään. Minuun tehoavat myös lapsuuskuvaukset, jolloin hän ymmärtää äitinsä muut puolet kuin äidin roolin. Se vaikuttaa Salkan valintoihin ja suhteisiin. Laxness onnistuu tytön kuvauksessa psykologisesti, ja vaikka romaanissa on paljon ulkonäköön liittyvää kuvailua, se ei vesitä persoonallisuuden tavoittamista.

20190627_084428.jpg

Salka Valkan tarina kääntyy kehitys- ja työläisromaanista rakkausromaaniksi. Salkan rakkaussuhde kaartuu rosoisena: pitkään peitelty ihastus, pelko tunteiden irti päästämisestä, täysillä antautuminen, muuttuminen ja luopuminen. Näin se tiivistyy romaanissa:

”Heidän rakkautensa oli ollut kuin jalanjäljet kevätkasteessa.”

Lapsuudenihastus Arlandur, hahmoton haaveilija, on Salkan heikko kohta, mutta kaiken varjona väijyy äidin kosija Steinthór. Laxness rakentaa hurjaa dynamiikkaa Salkaa ympäröiviin miehiin. Erityisen jäytävä hahmo on Steinthór, joka vainoaa tyttöä 11-vuotiaasta lähtien ja vaikuttaa peruuttamattomasti Salkan ymmärrykseen itsestään ja seksuaalisuudestaan. Arlandur sen sijaan herättää säälinsekaista ärsytystä.

Laxness osaa värittää leveällä pensselillä, josta roiskuu moneen suuntaan, esimerkiksi raaka, uhkaava äijä saadaan näyttämään myös naurettavalta runoilu-uhoajalta ja idealistinen, Salkan unelmien nuorukainen vastenmieliseltä hyväksikäyttäjältä.  Vaaleanpunaista väriä ei paletista löydy. Salka sen sijaan saa vahvan tytön ja naisen väkevät sävyt, ja hänestä muodostuu pohjoismaisen itsenäisen naisen prototyyppi:

”Minun ajatukseni ja voimani eivät ehkä ole paljonkaan arvoisia, mutta ne ovat kuitenkin ainoa, mihin minä voin turvautua, niin kauan kuin ne riittävät. Minä en turvaa koskaan muihin, en Jumalaan enkä ihmisiin, olen nähnyt omassa elämässäni, millaista suurta humpuukia tuo kaikki on.”

20190625_162808.jpg

Kuvassa on näkymä turistibussista Laxnessin kylään. Usvan takaa erottuu kyläkirkko. Kirjailijan museoitu kotitalo jää tien toiselle puolelle. Pikantti yksityiskohta: islantilaiset puhuttelevat toisiaan aina etunimin, vain Laxness tunnetaan sukunimellä.

Jälkisanoissa Laxness kertoo kirjoittaneensa tarinan alunperin amerikkalaiselokuvan käsikirjoitukseksi. Se selittää dramaturgista vaihtelevuutta ja tunnepuolen paisuttelua. Klassikkohaastekirjaksi Salka Valka sopii kuitenkin hyvin, sillä Nobel-kirjailija roimii pientä yhteisöä värikkäästi ja rakentaa rohkean poikkeusnaisen kehityskaaren. Laxnessin kuvauksessa on yhä tehoa.

20190627_125813.jpg

– –
Halldór Kiljan Laxness
Salka Valka
Vuoden 1951 laitoksesta suomentanut Jyrki Mäntylä,
alkuteos 1931 – 32
WSOY, neljäs painos 1966
391 sivua.
Ostin kirjan antikvariaatista Finlandia Kirja.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa ja Jokken kirjanurkka.


Kirjabloggaajien Klassikkohaaste 9. Klassikkopostaukset kokoaa Tuntematon lukija.

Klassikkohaaste 9

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Heikki Kännö: Sömnö

Heinäkuisena helleviikkona sitten tartuin jostain tuntemttomasta syystä välttelemääni Sömnö-romaaniin. Ehkä romaanin paksuus piti sitä kyynärmitan verran etäällä, vaikka Heikki Kännön kirjasta pokkaama Runeberg-palkinto hivutti kiinnostusta sentti sentiltä lähemmäksi. Näin siinä kävi.

Ensimmäinen kolmannes

Romaanilla on monta aloitusta. Yhtä niistä sävyttää wagneriaaninen kohtalokkus. Tajuan: tämän on romaani, jonka menoon on antauduttava, sen on annettava vyöryä.

Romaanissa elämäkerturi Isak Severin kerää materiaalia taiteilija Werner H. Bergeristä. Wernerin elämään päätyäkseen, on Severinin selvitettävä aiempien polvien elämää. Isoisä Samuel vaimoineen ja lapsineen on tärkeä lähtökohta.

” ’Tarkoituksesihan on kirjoittaa elämäkerta mystiikan maailmaan hurahtaneesta taiteilijasta. Mikset keskity siihen? Piruako teet hänen isänsä opiskeluaikaisilla toilailuilla?’

’Olen tarkka. Ehdottoman tarkka. Kertoakseni vähän, minun on tiedettävä kaikki.’ ”

Jonkinsortin maagista realismia tässä on. Saan illuusion poikkeushenkilöiden elämäntapahtumista, joihin liittyy monia maita ja mantereita sekä mystisiä piirteitä. Niistä vähin ei ole Samuelin kuolema yli 120-vuotiaana – muutakin yliluonnollista ilmenee kuin ikä.

Kun luen kiehtovaksi kasvavaa kirjaa äänettömän ja tuulettoman kesäillan valossa, vanhan pihakeinun huojunta tehostaa siirtymistä romaanin omalaatuiseen tunnelmaan.

Toinen kolmannes

Pihakeinuttelu jatkuu, nyt hellepäivän varjossa. Epätodellinen tunnelma ei katoa, sen rinnalla kerrontavarmuuus takaa uskottavuutta.

Tarina liikkuu Samuelin lapsiin ja Wernerin isään Maxmillaniin. Varakas suku on sekoitus yritysälyä ja taiteellista lahjakkuutta. Ja tietenkin salaisuuksia. Ymmärrän Sömnön olevan romaanin, jota lukiessa saa päivitellä, miten joku on osannut keksiä tämän kaiken.

Sömnö on Bergerin suvun saari Ruotsin rannikolla. Maapläntti inhimillistyy, ja vaikuttaa elimellisesti henkilöihin.

”Saaren karttaan piirretty muoto muistuttaa viistosti kuvattuja huulia, mutta kun sitä tarkastelee ilmakuvasta tai kauempaa mereltä hieman mielikuvitustaan käyttäen, syntyy illuusio kyljellään aallokossa makaavasta naisesta, jonka lantionkaari, reisi,käsivarsi ja olkapää ovat paljasta kalliota, pää ja hiukset männikköä ja ruovikkoa, ja jonka uumalla kohosi vielä kaksi vuotta sitten punamullalla maalattu viehättävä kaksikerroksinen mökki ja sitä ympäröivät piharakennukset.”

Harva romaanin henkilö kerää sympatiapisteitä, vaikka hetkittäista hulvattomuutta hersyää. Nyt romaani alkaa lähestyä elämäkerran pääkohdetta, Werneriä, ja taiteilijan taival tarjotaan menestyksellisenä mutta privaattielämä takkuisena. Henkiset harrastukset eivät suojele raadollisuudelta.

Kiinnitän huomiota elämäkerturiin, joka pistää omiaan, on siten kyse haastatteluista tai lainatuista romaanikatkelmista. Tästä kehkeytyy vielä kiinnostavaa: mitä kertoja itsestään peittää ja paljastaa?

Loppukolmannes

Tarkennan romaanin elämäkertaidean: kertoja valmistaa elämäkerran suurellisesta taitelijasta Bergeristä, mutta sivutuotteena väsää tätä paljastelutarinaa.

”Wernerin silmät laajenivat, ja hän kalasti vaikutelman röyhtäisemällä kumeasti. Ymmärsin tuskastuneena, ettei sanaakaan sanelimelle tarttuvasta sepustuksesta voisi hyödyntää hänen elämäkerrassaan.”

Henkilöitä on runsasti, samoin henkilöihin leikkavia, kiemurtelevia tarinalinjoja. Juonia on lukuisia, niiden kertaaminen tai erotteleminen postaukseeni vaikuttaa järjettömältä. Ne on jokaisen napattava omin lukuvoimin. Henkilöt jäävät kesken tai esitetään vain joltain kulmalta käännettyä, ja se on osa kirjan viehätystä – osittaista pikkutarkkuutta, osittaista suurpiirteisyyttä.

Yhdistävänä tekijänä on Bergerien suku, mystiikkaan vivahatavat viritykset ja päähenkilöiden seksuaaliset päähänpinttymät. Kieli ja kerronta laukkaavat pitelemättömän mielikuvituksen voimin. Pidän siitä, enkä piittaa, kun eksentrisyys jyrää.

Viimeisen sivun käännyttyä jotkut Bergereistä (etenkin vaimot ja lapset) ja kerrontataito valvottavat. Silti tiedän, ettei Sömnö jätä minuun pitkää unettomuutta, mutta tulen muistamaan sen romaanina, joka virkisti kuumia kesäpäiviäni. Nautintoaine.

– –

Heikki Kännö
Sömnö
Sammakko 2018
romaani
550 sivua.
Lainasin bloggajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä ja Mummo matkalla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Vesijuoksijan runot

Ympärilläni
kesäyön pehmittämä
lahti kuin peitto
kietoo laineiden lämpöön
jakaen veden unen.

Veden sylissä
jätän ajan ennen ja
jälkeen, jään jäljet.

••

Salmen selällä
sininen hajoaa. Vain
valonkajoja.

•••

Ruusukullattu
taivas ja vesi, väliin
jää metsänreunan
musta aaltoilu, viivan
kalligrafinen veto.

••••

Korte kuvastuu
kahdeksi ja toiseksi.
Jatkuu mielikseen.

•••••

Hetki pinnalla.
Valheellinen turvani
peittää syvyyden.
En pelkää vettä niin kuin
eilen tein. Tai huomista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Kesäni Downton Abbeyssa

Pysähdyn miettimään, mitä on hukkaan heitetty aika. Kuuluuko siihen lukuaika kirjoihin, joiden lopussa kadun, etten jättänyt niitä kesken jo alkuvaiheessa? Entä iltalöhöily sohvalla selaten somekanavia? Vaaka kallistuu noiden puoleen turhuustuntien mittaamisessa, ei Downton Abbeyn uusintakatselun.

Olen katsonut jokaikisen Downton Abbey -epookkisarjan uusintajakson. Asiasta tietämättömiä valistan: Yle on esittänyt joka päivä yhden jakson, joka on pituudeltaan vähintään 50 minuuttia, tuotantokausia kertyy 6, jaksoja kuutisenkymmentä. En tohdi laskea minuutteja, joita draamasarja on kesästäni vienyt. Tai sille antanut.

Osa tuotantokausista uppoaa minuun jo kolmannen kerran (ks. juttuni vuodelta 2015). Ei haittaa. Saan epookkinautintoa koko rahan (YLE-veron) edestä: miljöö, lavastus ja puvustus. Kaikki toteutuu huolitellusti ja ajankuvaa vahvistavasti. Kun katselukertoja on takana useita ja juoni tuttu, voin kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, niin toteutuksen kuin roolituksenkin. Nyt seuraan roolihahmojen mikroilmeitä ja ovelia virityksiä juonenkäänteissä tai lausahduksissa, joiden asiantilan tiedän laukeavan tuotantokausien päästä. Käsikirjoituslaatu ihastuttaa!

Miksi 1900-luvun alun luokkayhteiskuntakuvaus vetoaa näin? Sarja kuvaa mennyttä maailmaa, jossa autoritaarinen aateliselo vetelee viimeisiä henkäyksiään. Teollistuva ja kaupallistuva maailma ei elä jäykän tapa- ja sopivaisuuskulttuurin ehdoilla, mutta aateliskartano vielä hetken. Yläluokan arroganssin kritiikki on kilttiä, mutta välillä siitä tuntee ailahduksia.

Sarjan imu herättää minussa myös paljon kysymyksiä. Alakerrassa on väkeä, joka noudattaa yläkertaa tiukemin sääty- ja käytöstapoja. Vasemmistolaisvirtaukset suodatetaan sopeutumiseen tai sillä tavoin hankala henkilö häivytetään sarjasta. Ja tämä: Kun kartanon yläkerrassa tapahtuu traaginen kuolemantapaus ja palvelusväki parkuu, miespalvelija-Thomas paheksuu purkauksia jäätävästi: ei yläkerran väki ole sen arvoista, ei se arvosta alakertaa. Miksen nyökkäile hyväksyvästi luokkatietoiselle heitolle? En, sillä minut on koukutettu symppaamaan kumpaakin kerrosta, yksilöitä roolien yli.

Kyllä sarjassa on paljon riepovaa. Yläkerran jaarli on rouvineen kilteimmästä päästä kaltaisiaan, hitusen liian symppiksiä, eikä lady Maryn kylmäkkötason vetovoima tehoa minuun. Lisäksi perheen tytärten naimapuuhat junnaavat. Jahkaaminen Branson-poloisen perhesopivuudesta toistaa itseään, enkä alunalkaenkaan tunnistanut kemiaa autokuskin ja lady Sibylin välillä. Alakerranväen Thomas on yksioikoisen häijy, vaikka ymmärrystä siihen haetaan ”erilaisuudella”, ja Batesin pariskunnalle kasataan liikaa järeitä vastoinkäymisiä. Nämä asiat eivät silti torppaa intoani, ja annan anteeksi myös viimeisten tuotanokausien löystymisen.

Monet sarjan kohtaukset jäävät mieleeni ikonisina. Useissa niissä leskikreivitär Violet lohkaisee jotain viiltävää, niin myös hänen vastaparinsa alakerrassa, rouva Hughes. Onnettoman lady Edithin kehityskaari kiehtoo minua, ja samoin hänen vastaparinsa alakerrassa eli Dasyn. Myös mrs Pattmoren hahmo miellyttää. Mosley-hahmo herättää sääliä ja silti myös huvittuneisuutta, häntä vastaa yläkerroksen touhukas rouva Crowley. Mutta tätä hellin pitkään: hovimestari Carsonin ilme kosinnan ja aidon avioliiton lupauksen jälkeen.

Vielä on kesää jäljellä – ja muutama jakso Downton Abbeyta!

Downton Abbey

Käsikirjoitus: Julian Fellowes

Tuotanto: Universal Pictures, Carnival Films, Britannia, 2010 – 2015

Jaksot Yle 1 9.6. – 3.8.2019

Info Ylen sivuilla: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/05/24/downton-abbey-komea-kartano-avaa-jalleen-ovensa-brittiepookki-alusta-alkaen

Sarjaan pohjautuva elokuva on tuloillaan!

10 kommenttia

Kategoria(t): Draama