Risto Oikarinen: Piispa

Jopas, jostain syystä aihe yllättää. Risto Oikarisen romaani Piispa (Otava 2021) kertoo Pohjoismaiden ensimmäisestä naispiispasta, Helsingin piispasta. Tästä jo tietää kirjan fiktioksi, sillä kyllä muissa maissa ehdittiin piispanimityksissä Suomen edelle.

Piispan minäkertoja vie lukijan ajatteluunsa ja elämäänsä, vaikka varsinaisesti kerronta tapahtuu yhdestä illasta yöhön ennen piispan eläköitymistä. Piispa käy yliopistolla paneelikeskustelussa, kävelee piispantaloon, siemailee viiniä, käy yöpuulle ja harhailee hetken kylmässä talviyössä. 

Modernin proosan tapaan tapahtuma-aika on rajattu, mutta kertojan mieli ei pysy sen rajoissa. Niinpä Piispassa kertoja muistelee ja pohtii elämänkulkuaan lapsuudesta nykyhetkeen sekä filosofeeraa työhönsä liittyvistä kysymyksistä. Lapsuudenkodin hihhuli-ilmapiiri taustoittaa kertojanaista, ja lukija saa selville uravalinnan ja kertojan toimintatapojen syitä, myös seurauksia. Usein kertoja on valinnut vastavirtaan punkaamisen.

Aihe edellyttää kannanottoa naispappeuteen ja naisten asemaan kirkossa. Sen Oikarinen tekee terävästi ja tölvien Suomen luterilaisen kirkon vetelää tasa-arvoajattelua. Kertojan pisteliäs sanomisen tapa huvittaa, eikä naurattaminen vähennä sisällön tarkkanäköisyyttä.

Romaanin piispa ei ole mikään laupias paimen vaan ristiriitainen hahmo, joka osaa laskelmoida ja nauttia pyrkyryydestään. Piispan lähtökohta on tämä:

”No, myytit myytteinä ja faktat faktoina, ja fakta, jota minulla ei ollut mitään syytä julkisesti julistaa, oli se, että Luojaa, Pyhää kolmiyhteistä tai mitään muutakaan, ei ollut olemassa. Vaikka en uskonut Jumalaan, halusin silti, että mahdollisimman monet lampaani jaksaisivat uskoa, sillä vaikka uskon kohdetta ei ollutkaan olemassa, itse usko oli todellista, ja toivo ja lohtu matkustivat sen siivillä. Vaikka oma elämäni ei saanutkaan merkitystä uskosta vaan työstä sen puolesta, olin vuosikymmeniä kestäneen urani aikana saanut todistaa, mitä usko armolliseen Isään kykeni kantamaan ihmistä läpi elämän.”

Romaanin loppupuoli yllättää – ja toisaalta ei. Romaanissa kulkee pitkin matkaa juonteina uskonnollinen ihmehurmos ja eroottisten kokemusten virsilyriikka, ja niitä pohtiessaan piispa poimii muhevia sitaatteja värssyistä, joissa hehkuu Kristuksen morsianten kokemukset. Silti romaanin lopun tapahtumat hämmentävät. Ehei, en kerro tätä tarkemmin:

”Vaikka ihmeille oli olemassa tieteellinen selitys, tunnettu tai vielä tuntematon, ei se tehnyt ihmeistä vähemmän ihmeellisiä.”

Romaani tavoittaa yksityisen, yksinäisen ja särmikkään kertojahenkilön tiiviillä tavalla. Eli romaani tarjoaa moniulotteisen päähenkilön ja uskonkysymykset suhteessa kirkon hallintotodellisuuteen. Kerronnan onnistumisen takaa kerrassaan ketterä keli.

Risto Oikarinen

Piispa

Otava 2021

romaani

112 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Äitienpäiväksi äideistä ja äidittömistä

Valikoin kevään kirjoista kahdeksan erityylisen romaanin otannan, joissa äitiydellä on merkitystä. Se voi olla (liiallista) läsnäoloa tai (täydellistä) poissaoloa. Sen merkitystä ei voi kuitenkaan ohittaa.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Jos haluat tosielämäpohjaisen romaanin taide-elämän varjoista, Suruttomat on sellainen. Se kertoo Tyko Sallisen vallankäytöstä ensimmäisen vaimonsa ja kahden tyttärensä elämässä. Romaanin yksi teema on äitiyden riistäminen.

Koko Hubara: Bechi

Bechi-romaania voi lukea kolmen sukupolven naisten ketjuna, jossa äitien suhtautuminen tyttäriinsä herättää vastareaktiot: näennäinen välinpitämättömyys yliomistautumisen, omistautuminen vastustushalun. Tuntuu heti väkivallalta pelkistää suhteet noin, sillä romaanin monisyisyys ei saa siten oikeutta. Runsaiden teemojen tiivis romaani on kuitenkin myös romaani äitiydestä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Käväistäänpä 1500-luvun alussa ja kirkon maalausprojektissa. Sen sivujuonteena voi tarkastella päähenkilöä, Pelliinaa: voi pohtia äidittömyyden merkitystä hänen kohtaloonsa. Lisäksi herkullisia naissivuhenkilöitä voi katsahtaa sillä silmällä, mitä ratkaisuja he tekevät äiteinä saadakseen lapsilleen isän.

Paula Noronen: Lomille lompsis

Tarja Kulho on viihdehahmo, jolla on varmat ja suorat mielipiteet. Tällä kertaa hän lomailee Räkkärimarketin lomakylässä. Hienoinen huoli on tyttärestä, mutta äidistä etääntyvän pojan poissaolo todella kalvaa Tarja-äitiä. Siksi Tarja alkaa videoida elämänohjeita pojalleen. Niiden litteraatiosta saa lukija nauttia – pojasta en ole ihan varma.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Äiti huutaa poissaoloaan, kun yksin jäänyt isä yrittää luotsata poikaansa ja tytärtään aikuisuuteen. Siitä tulee melkoista räpiköintiä ihmissuhteiden arvaamattomuudessa. Siitä tulee lukijalle hauskaa, ja tekee se kipeääkin. Mainio perhekuvaus, jonka omintakeinen tyyli puree.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneet alkaa äidin kuolemasta, mutta tunnetustihan sitä ennen eletään. Romaani käsittelee paljon veljeyttä ja veljistä etääntymistä aikatasoja vaihdellen: on kohtalokas kesä lapsuuden lopussa ja on äidin tuhkan levitys. Siinä välissä tapahtuu elämä ja se, miten tämän kirjan äiti vaikuttaa lapsiinsa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Lähdin veljen luo sisältää tukuittain ihmisiä kuormittavia asioita, eli romaani on täynnä arktista hysteriaa. Siitä huolimatta, siis kaikkien kauheuksien ohella, romaani vetää vääjäämättömästi puoleensa. Yhtenä teemana voi miettiä äitiyttä, sellaista äitiyttä, joka katsoo ohi, tai sellaista, joka on viety.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Järeä nimihenkilö tokaisee asiat paikoilleen ja herättää ympäristössä reaktioita pyyhältäessään paikalle. Ohittaa häntä ei voi, hänellä on vankkumaton paikka yhteisöissään. Kaiken päälle on todettava, että äitinä hän ei ole kummoinen (Oliven omaa ilmaisua lainaten; hän käyttää kanssaihmisistään ”ei kummoinen”-luonnehdintaa). Vai onko? Olive ei ole vain yhdenlainen, hänen ihmisenkaltainen ristiriitaisuutensa lumoaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo & kirjapiirin kokemukset

Kuvittele kaikki (valtionrajoista riippumattoman) pohjoisen ihmisten tragediat insestistä tappoihin, lisää eläinväkivaltaa, perhehelvettejä, päihteitä, pettämistä, valheita ja hihhuliuskovia. Et silti pysty kuvittelemaan, että niistä voi kertoa siten, että kerronta yllättää ja viihdyttää. Ruotsalaisen Karin Smirnoffin särmikäs romaani Lähdin veljen luo (Tammi 2021) erottuu kaltaistensa arktisen hysterian romaanien joukosta ja muuttuu luku luvulta kiinnostavammaksi. Onpa taitavasti kieputtava romaani!

”Vaikuttaa siltä sanoin että koskaan ei voi lopullisesti tietää mikä on totta. Totuus taipuu ja väistelee liikaa.”

Jana saapuu vuosien jälkeen kotipaikkakunnalle kaksoisveljensä luo, jolloin menneisyys palaa mieleen ja lomittuu nykyisyyteen. Mihinkään kiinnittymätön nainen tekee tiliä menneen kanssa, tapaa vanhoja tuttavuuksia ja muistaa sellaista, mitä ei ennen. Työ kotihoidossa tuo vastaan sekin yllätyksiä. Juonesta ottakoon kukin tykönään selvää, salaisuudet kuuluvat tämän kirjan henkeen. Ja taide – Janalle savimuovailu, jollekin toiselle maalaaminen – alitajunnan ja muistojen käsittelykeino.

”Ennen nukkumaanmenoa istuin hetken keltaisen huoneen kylmällä puulattialla. Kääntelin saviukkoja käsissäni etsien johtolankoja. Tuntui kuin olisin menettänyt otteen omasta elämästäni. Asioita tapahtui ilman että saatoin vaikuttaa niihin mitenkään. En ollut koskaan tuntenut oloani elävämmäksi. Kokemus oli uusi ja vaikken tiennytkään varmasti sen hyvyydestä se oli joka tapauksessa olemassa ja huusi kuin herätyskokouksessa.”

”Heti kun ajattelin positiivisesti tapahtui jotain mikä muistutti elämän hauraudesta. Kaikki menisi päin helvettiä vaikka tekisin mitä.”

Jana suojelee itseään pessimismillä, eikä monia valopilkkuja ole elämäntaipaleella ollut havaittavissa. Minkäänlaiseen makeilevuuteen sortumatta romaanin loppu tuottaa liikuttavan yllätyksen, mahdollisen positiivisen käänteen. ”Minusta ei ollut ikinä aiemmin tuntunut tältä. Jollain tavalla se liittyi toivoon.”

Kirjapiiri ihastuu

Kolmen hengen virtuaalikirjapiiri on liikuttavan yksimielinen: Lähden veljen luo on hieno, yllättävä romaani. Muut kuuntelivat kirjan, minä luin verkkokirjan – siksi kiinnitämme huomion eri asioihin. Vilkkaassa keskustelussa kävimme läpi henkilöitä ja tapahtumia sekä pohdimme, mikä merkitys on romaanissa juonella. Tiivistän porinamme:

Johanna

Lukiessa tuli monia assosiaatioita Humisevaan harjuun, Twin Peaksiin, Mukan kirjoihin, ja silti kirja on ihan omanlaisensa. Realistisesti kirjassa kerrotaan, silti tunnelmassa on unenomaista. Romaanin oudot asiat kerrotaan siten, että niissä ei ole mitään outoa.

Taru

Minuakin kiehtoo kirjan outous, rujous ja suomalaisuus. Tietty hulluus viehättää. Nämä ihmiset eivät ole mitään menestyjiä ja silti he pärjäävät. Pelkään, ettei vain jatko-osa lässähtäisi, mutta jäihän vielä selvittämättömiä asioita. Ja luotan kyllä, että kirjailija keksii lisää.

Minä

Ihmettelen, etteivät kerrotut hirveydet vie övereihin. Minulle romaanin juju on sen kieli ja raportoiva, ylilyöntejä välttävä tyyli. Siinä on omanlainen töksäytyksen ja jolkotuksen vaihteleva ja etenevä rytmi, jossa välimerkeillä ei ole niin nokon nuukaa. Tykästyn kovasti siihen, miten erisnimet eivät erotu vaan ne kirjoitetaan pienellä ja yhteen. Se peilaa mentaliteettia: ei siinä erisnimillä eli erityisyydellä keekoilla, koska kaikkea (kaikkia) voi sattua.




Karin Smirnoff
Lähdin veljen luo
suomentanut Outi Menna
Tammi 2021
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat

Kulttuurimme kultakaudesta kieltämättä ensimmäiseksi mieleen ponnahtaa äijäkööri a la Edelfelt, Järnefelt, Vallgren, Gallen-Kallela, Sibelius ja kumppanit. Hanna-Reetta Schreck poimiikin aikakaudelta naisia, jotka ovat oleellinen osa kultakautta. Toiset heistä ovat edelläkävijöitä, toiset taustavaikuttajia – jokainen tavallaan vaikuttajia ajassaan.

Säkenöivät ja oikukkaat (Like 2021) sisältää kuusi pienoiselämäkertaa, joihin yhdistyvät tutkimustieto, kuvattujen aikakausien konteksti ja kirjoittajan läsnäolo. Schreck osallistuu, ei etäänny tutkijaksi. Hän myös kirjoittaa kirjan naisille kirjeitä, joissa kertoo, mikä kirjan naisissa häntä puhuttelee, esimerkiksi esipuhekirjeessä näin:

”Siri, Ellan, Alma, Sigrid, Thyra, Aino.

Sinä järkytät olemassaolollasi itsestäänselvyyksiäni siitä, mitä on olla nainen, ’pimeä manner’, kuten Sigmund Freud muotoili kirjoittaessaan naisen seksuaalisuudesta. Sinä, nainen olit 1800-luvun kulttuurissa pelottavaa maantiedettä, kartan musta läikkä, sairas muukalainen, jonka tarkkailu, valvonta ja määräily oli aikasi kulttuurin keinoja näyttää sinulle paikkasi. – -. Onneksi sinua ei kuitenkaan ole lukittu vain menneisiin kuviisi, vaan sinuun voi tutustua ja sinusta voi kirjoittaa yhä uudelleen ja uudelleen. Siksi haluankin mennä metsään, enkä pelätä pimeää, saatikka unohtaa.”

Ei Schreck millään muotoa mene valinnoillaan tai tekstillään metsään. Tosin välillä kirjoittajan tulkinnat tuntuvat kovin lennokkailta, mutta se on linjassa siihen, mitä hän lupaa kirjan alussa: ”Tiedätkö, olen pohtinut, miten mennyttä voisi kuvata esseenomaisesti, viipyillen, kokeilevasti, aistivasti ja heittäytyen.”

Pidän Säkenöivät ja oikukkaat -kirjassa etenkin siitä, miten naiskuvissa koko ajan elämänkertafaktojen rinnalla kulkevat luontevasti tämän ajan naisen tieto ja tietoisuus. Lisäksi korostuu ymmärrys 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ilmiöiden vaikutuksista taiteilijuuteen sekä naisten ja miesten rooliodotuksiin. Tärkeitä teemoja ovat psykologisen tiedon kehitys, etenkin hysteriateoria kulkee koko ajan mukana. Toinen tärkeä vaikuttaja on Virginia Woolf, jonka tekstejä Schreck usein siteeraa ja kytkee käsittelemiinsä asioihin. Kolmantena heittäisin joukkoon epätasa-arvoisen seksuaalimoraalin syfiliksineen.

Sitten näihin naisiin! Ensinnäkin minua viehättää, että joka nainen esitellään kaikkine sukunimineen (jos heillä oli useita – vaikka minä nyt vain valitsen yhden). Typistän kirjan naiset näin:

  • Siri von Essen on muutakin kuin Strindbergin eksä, hänen vaiheissaan on myös kaistale rohkeiden valintojen naista ja tasa-arvoista taiteen tekijää, joskin myös loppuelämän yksinäinen, köyhä sinnittelijä.
  • Itsellisen Ellan Edelfeltin valinta avioitua kuuluisan taidemaalarin kanssa sisältää arvoituksen, mutta näen Ellanin esimerkkinä siitä, miten ajan odotukset ja ymmärtämättömyys naiseudesta tai seksuaalisuudesta mittailivat eri sukupuolia ja säätyjä kovin eri mittarein.
  • Naistaiteilijat reissasivat Ranskassa ja Italiassa, ja sille tielleen jäi kuvanveistäjä Sigrid af Forselles. Hänen kauttaan kirjassa saa sijaa homoseksuaalisuus, lisäksi aikakaudella suosittu esoteerisuus.
  • Tutkijapioneeri Alma Söderhjelm havainnollistaa, miten naisen piti saada vapautus sukupuolestaan, jotta opiskelu mahdollistui. Alma riemastuttaa, sillä viisikymppinen vanhapiika revitteli kirjoittaen eroottisen romaanin.
  • Taustavaikuttajana Thyra Thesleff tiedetään siskonsa Ellenin suhteen, nyt myös aviomiestensä. Lisäksi valaistaan Thyran omaa taiteilijuutta.
  • Aino Sibelius vaikuttaa miehensä sävellystyön kommentoijana ja mahdollistajana, myös kovana työntekijänä ja oman ympäristönsä luojana.

Koska kirjan anti on runsas, nappaan juuttuni noin vain minuun kiteytyneet pintavaikutelmat. Kannattaa siis lukea kirjasta kiinnostavia yksityiskohtia sekä Schreckin tulkintoja ja asiayhteyksien kytkentöjä. Ne avartavat ja tarjoavat oivalluksia.

Jälleen kerran ihmettelen, miten taidepiireissä rampattiin ympäri Eurooppaa, kytkeydyttiin toisiinsa ystävyys- tai sukulaisuussiten, tutustuttiin suuruuksiin siellä ja täällä sekä muodikkaasti verkostoiduttiin. Matkaan naiset pääsivät yksin apurahojen turvin tai tyttärinä tai puolisoina. Ja lähes kaikilla kultakausivaikuttajilla on ei-suomenkielinen sukunimi.

Säkenöivät ja oikukkaat on kaunis kirja. Tietysti soisin, että kuvia olisi vielä enemmän kuin nyt on, mutta toki valokuvat henkilöistä tai taideteoksista säväyttävät näinkin. Oi, miten jo usein näkemäni kesäinen valokuvasarja Thesleffin sisaruksista onnistuu aina hätkähdyttämään: mikä ilo, leikkisyys ja lämpö!

En malta olla mainitsematta yhtä yksityiskohtaa: kirjassa on Hugo Simbergin maalaus tulevasta vaimostaan. Sen edessä olen monet tovit istunut Ateneumissa nauliintuneena maalauksen naisen veikeään ilmeeseen, koko olemukseen. Mutta miksi se on tässä kirjassa, jossa Simberg ja Anni Bremer ovat kapoinen sivupolku? Kuvia olisi ollut kosolti tarjolla kirjan päähenkilöistä ja heidän luomuksistaan. (Mutta onhan se kyllä suomalaisen muotokuvamaalauksen huippuja.)

Siis kaunis kirja, jo totesin. Sievät kukkapiirrokset luonnehtivat kutakin lukua, ne haluan vielä mainita. Ja sen, että tällaiset kirjat ovat inspiroivia ja innostavia: on eletty ennenkin, niin että ihmisten elämänkohtaloihin vaikuttavat aika, asenteet, perhe ja sattumat. Kiehtovaa.

Hanna-Reetta Schreck

Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia

Like 2021

tietokirja, pienoiselämäkertoja

240 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Tässä juttuni Hanna-Reetta Schreckin Ellen Thesleff -kirjasta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Paula Noronen: Lomille lompsis

Kevään lomaviikko vetelee viimeisiään, mutta eihän kesän lomaan ole kuin pari kuukautta. Alan verrytellä siihen Tarja Kulhon myötävaikutuksella, sillä Paula Noronen jatkaa Kulho-juttuja kirjassa Tarja Kulho – Lomille lompsis (Tammi 2021).

Kirja sopii hyvin kuunneltavaksi, sillä Noronen tavoittaa mainiosti jylhän nimihahmon ääniolemuksen. Räntäkelinen automatkani sujui joutuisasti seuraten samalla Kulhon perheen lomaviikkoa Räkkärimarketin lomakylässä. Tarja Kulholle tärkeät asiat ajautuvat jonkinlaiseen kriisiin: poika Pyry on omilla teillään, tytär Ula vihaa mökkilomailua, mies Reijo vetäytyy tv-jalkapalloturnaukseen ja Tarja itse kokee hämmentäviä tunteita lomakylän virikeohjaajan Vescun seurassa. Muut mökkiläiset lisäävät mausteita lomaviikkotapahtumiin.

”Rakas, Pyry. Äiti tässä taas. Tai niin sinä varmaan osasitkin jo päätellä kun näet kasvoni ja kuulet ääneni. Tai toisinaan epäilen, että olet vähän kasvosokea ja kivikuuro, koska katsot monta minuuttia lävitseni, kun käyn läpi kiinnostavia kuulumisia Räkkärimarketin tapahtumista.”

Nautin Tarjan kolhosta suoruudesta ja etenkin lämmöstä, jota hän säteilee lapsiinsa. Kirjan suolaksi ripotellaan Tarjan videoviestejä poissaolevalle Pyry-pojalle, sillä äidin vlogit (metube) korsolaisista kuolemansynneistä sisältävät ennalta arvaamatonta ainesta. Tarkoituksena ovat elämänohjeet kodista irtautuvalle pojalle. Ehkä kirjan lukijatkin voivat ottaa niistä onkeensa. Hmm.

Yhtä hulvattomiin tunnelmiin en hulahda kuin ensimmäisen osan Räkkärimarketin kassa seurassa, mutta sopihan tämä lomani välipalaviihteeksi. Uskon, että Tarja Kulho palaa vielä jakamaan ajatuksiaan Korson ja maaiman menosta.

Paula Noronen

Tarja Kulho – Lomille lompsis

Tammi 2021

huumori, Tarja Kulho -sarjan toinen osa

4 tuntia 20 minuuttia, lukijana Paula Noronen.

Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

Onpa iloinen yllätys lukea ”se tavallinen tarina”, joka ei sitten tunnukaan aiheesta huolimatta kalutulta. Sellaisen lukuhetken tarjoaa Liisa Louhelan romaani Kaikkeus on meidän (WSOY 2021).

Romaanin kertoja Reeta jää ennen aikuisikää orvoksi ja pääsee piikomaan samaan taloon kuin ystävänsä Vanni. Ystävän veli Eljas on renkinä samassa talossa ja on iskenyt silmänsä Reetaan, mutta Reeta ihastuukin romanikiertolaiseen.

”Tenho oli kuin kuu keskellä päivää kirkkaan sinisellä taivaalla, siinä se kellotti niin nättinä ja outona. Pehmesin niihin naurunhelinöihin ja se tuntu niin että sattu. Se kipu teki pesän minun luihin ja lihoihin ja minun piti sulkea silmät, kun tuntu, jotta vesi kirpoaa niihin, niin hyvältä se tuntu.



Tiivis romaani kipunoi nuoren naisen aistillista imua kiellettyyn rakkauteen, ja luonnollisesti tärkeitä rinnakkaisaiheita ovat ulkokultaisen maalaisyhteisön ennakkoluulot ja suhtautuminen toiseuteen kuten romaneihin. Reeta erottuu myös joukosta: hän ei halua tyytyä hänelle suunniteltuun elämään vaan haaveilee vapaudesta vaarojen takana elokuvan Juurakon Huldan tapaan.

Romaanissa eletään ennen sotaa 1930-luvun lopussa Kainuussa. Minuun vetoaa ajankuvan luokkaerojen, suojeluskuntien ja uskonnollisuuksien lisäksi murrealueen puheenparsi. Sen elävyys on tärkeä tuoreustekijä.

”Eljas asettuu kyykylleen avannon viereen ja kahmoo lujasti päin. Se on märynny silmänsä turvakkeiksi. Niissä on outo lepatus, ja se sähisee ääni vapisten – –.”

Romaanin kertoja Reeta pomppaa tekstistä esille uskottavana, verevänä nuorena naisena, jossa kuohuvat murrosiän jälkeinen uhma, omapäisyys ja naiivius. Reetan unelmien ja ympäröivän todellisuuden ristiriita on särkeä sydämen. Ja särkyyhän sydän jos toinen kirjassakin. Romaanin lopun hämäryyttä vierastan, mutta se siitä, sillä Reetan varmoin ottein kertoma tarina vetää mukaansa.



Liisa Louhela
Kaikkeus on meidän
WSOY 2021
romaani
212 sivua.
Lainasin kirjastosta.


Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Copycat-kansi 2021 -haaste: mukana

Miten tuunata mieluisan kirjan kansi? Siihen vastaamaan sysää Amman lukuhetki -blogi, sillä tällä kierroksella koen haasteen vastustamattomaksi. Piristystä ei ole koskaan liika, ja on syytä näyttää, että luku- ja bloggaamisharrastuksesta on tosikkomaisuus kaukana. On siis aika: #copycatkansi2021.

Huomasin haasteen samoihin aikoihin, kun silmiini osui kopioitavaksi taipuva kirjankansi. Deborah Levyn omaelämätrilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää (S&S 2021) pelkistetyt kannet kätkevät väliinsä innostavaa kerronnan hallintaa ja omaperäistä tapaa tarjota kertojan elämänvaiheita kaiken maailman lukijoille. Ihastuin kirjan rakenteeseen sekä kertojan valikointiin ja tyylittelyyn. Siispä tyylittelemään kirjan pintaa. 

Mitä et halua tietää kansikopioinnistani? Kerron silti. Mitä en taida? Ainakaan

  • saavuttaa selvää skarppiutta, siksi epätarkkana
  • tavoittaa juuri oikeita sävyjä, siksi suuntaa antavasti
  • kaitojen raajojen eleganttia asettelua, siksi paksusti omanlaisesti
  • siroilla korkokengillä sipsuttelua, siksi matalilla ja leveillä lesteillä kömpelösti
  • kertoa elämästäni niin, että joku – vaikkapa kiinalaismies mallorcalaiskylässä – kiinnostuisi kuuntelemaan ja vielä suikkaamaan suukon, siksi hissukseen kotosalla ihan vain kirjoja lukien.

Hauska haaste!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Mykkä piano, appelsiinin tavoin avautuva ikkuna ja Mallorcalle tuomani puolalainen muistivihko kytkeytyivät kaikki toistaiseksi julkaisemattomaan romaaniini Uiden kotiin. Tajusin, että tätä kirjoittaessani olin esittänyt kysymyksen, joka leikkasi (kuten kirurgit tapaavat sanoa) läheltä luuta: ’Mitä teemme tiedolla, jonka kanssa emme kestä elää? Mitä teemme asioilla, joita emme halua tietää?’”

Luen Dobarah Levyn elävää omaelämäkertaa Mitä en halua tietää (S&S 2021) ihastuksen vallassa, samanlaisen selittämättömän tukahdetuttujen merkitysten lumoavassa ilmapiirissä kuin luin aikoinaan romaania Uiden kotiin. Pidän suunnattomasti myös siitä, että kirjaa kutsutaan reilusti omaelämäkerraksi, ei autofiktioksi. Silti se on rakenteeltaan ja kerronnaltaan kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.

”Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi.”

Kirjan raameiksi ripustan naisen roolit ja mahdollisuudet toteuttaa itseään. Levy näkee räikeän eron miesten ja naisten mahdollisuuksissa. Lisäksi hän käsittelee kärjekkäästi äitiyttä osana patriarkaatin salaliittoa.

Aluksi pidän kirjaa hienona, esseistiikkaan kallellaan olevana kaunokirjallisuutena, jossa yhdistyvät kirjailijan ajattelua innoittavan kirjallisuuden ja filosofian vaikutteet ja sitaatit kertojan omaan ajatteluun ja kokemusten kirjallistamiseen. Tekstin edetessä luen kirjaa romaanina omaelämävaikuttein.

”Politiikka uloittui nykyään myös greippeihin ja käsistä pitelemiseen.”

Kirja rakentuu kehyskertomuksen ympärille: kirjailija pakenee kestämätöntä elämäntilannettaan koti-Englannissa matkustamalla Mallorcalle pieneen hotelliin kirjoittamaan. Tästä kertoo kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku, siinä välissä hän kertoo tilanteita eteläafrikkalaisesta lapsuudestaan valkoisena juutalaislapsena keskellä apartheidin ahdasta yhteiskuntajärjestystä ja myöhemmin muuttoa kotimaasta.

Oi oi, miten Levy valitsee kerrottavaansa! Kaunokirjailija ei dokumentoi elämäänsä vaan tyylikkäästi välittää tunnelmat tilanteista, joita ympäröi nyrjähtäneisyys. Se syntyy lapsen näkökulmasta, joka tulkitsee ympäristön vääristyneen ihmiskäsityksen ilmiöitä; se syntyy ihmisistä ja tapahtumista, joissa korostuvat lapsen ja nuoren silmin ja mielin poimitut yksityiskohdat.

”Halusin olla maanpaossa maanpaosta.”

Levyn perhe muuttaa Englantiin ja sittemmin hajoaa, kun Deborah on murrosikäinen. Näiden aikojen vaiheita värittävät jo tytön kirjailijahaaveet. Hätkähdyttäviä ovat kuvaukset kannettomien astioiden sotkuisesta kodista – symboliikkaa perhetilanteesta. Tiheä teksti sisältää alusta loppuun useita esineitä ja vastaavia (appelsiinit, kanarialintu, soittamaton piano jne.), jotka vertauskuvaavat mielentilaa.

Tiiviiseen kirjaan mahtuu monia teemoja. Yksi ohittamaton on juurettomuus ja kodittomuus, jotka juontavat lapsuudenkokemuksista. Toinen on oman äänen löytäminen. Kuulen Levyn omaperäisen kertojaäänen ja iloitsen, että sen viritti teini-Melissa kouluikäiseen Deborahiin ennen Englantiin muuttoa:

”En voinut kuulla häntä mutta tiesin, että hänen sanoissaan oli kyse ääneen puhumisesta, omien toiveiden tunnustamisesta, siitä että on olemassa maailmassa eikä anna sen nujertaa itseään.”

Hieno pieni kirja, josta voisin irrottaa lukuisia sitaatteja. Säästän ne lukijoille poimittaviksi, kunkin lukukokemuksen nostattajiksi.

Deborah Levy

Mitä en halua tietää

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämäkertatrilogian ensimmäinen osa

125 sivua.

Sain kirjan bloggarikaverilta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Koko Hubara: Bechi

Äiti-tytär-suhteista on romaaneita kirjoitettu, samoin eroperheistä ja lapsista aikuisuuteen eron jälkeen, ja kyllä avioitumisia toiselle puolelle maailmaakin on kaunokirjallistettu. Ja onhan unelmista ja niiden toteutumisen todellisuudesta monenmoisia romaania, samoin perhesuhteista, joihin vaikuttaa vaikeneminen vaikeista asioista. En ole kuitenkaan lukenut sellaista kuin Koko Hubaran esikoisromaani Bechi (Otava 2021).

Heti romaanin alussa läikähtää ilo: tämä on tyylikästä kaunokirjallisuutta, jossa rakenne ja kieli kehrävät tarina- ja juonilankaa niin, että henkilökeskeisyys sisältä monia teemoja. Osoittautuu, että tiivis romaani on monikerroksellinen. Se palkitsee lukijaa, joka haluaa tehdä johtopäätöksiä, yllättyä ja luottaa kertojan taitoon tarjota tulkintojen täkyjä.

Yleensä minulle käy niin, että tuotemerkkien luetteleminen saa minut sulkemaan sivut, mutta annan kuitenkin Bechille mahdollisuuden, koska aavistan alun luksusbrändien maininnat osaksi jotain muuta kuin pintaa. Osun oikeaan. Joten ensi kohtaamiseni Shoshana-äidin ja Bechi-tyttären kanssa esitteleekin heti kärkeen yhden pääjuonteen eli äidin ja tyttären suhteen, jossa jokin viiraa pahasti: ”Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu.” Tai Bechi lapsena:

”Toisen samanlainen tovi, korkeintaan vartti. Mä arvioin, että seuraavasta keskeytyksestä mutsin täytyi syttyä palamaan, räjähtää atomeiksi. Mua hymyilytti valmiiksi.”

Romaanin nimellä on vähintään kaksoismerkitys, mutta ilmeisimmillään se on toisen päähenkilön nimi. Romaanissa graduaan tuskaileva Bechi kertoo nykyajassa käännekohdastaan, mutta mukaan mahtuu muistoja koko elämän varrelta. Siitä välillä poiketaan kursivoituun tekstiin, jossa Shoshanan vaiheita kuvataan kolmannen persoonan kerronnalla tyyliin romaani romaanissa. Lopussa on vielä kertojayllätys.

En latista lukijoilta kerronta- enkä juonikuvioita, vain sen mainitsen, että kulttuurinen ja sukupolvien henkinen ja kasvatusperintö seuraa naisesta toiseen. Romaani on tyttärien romaani: tyttäret ovat aina äitiensä tyttäriä eikä edellisen sukupolven vakutuksilta voi välttyä. Kun romaanissa pääsee perille Shoshanan taustoista, ymmärtää hänen äityittään, ymmärtää Bechin tyttäryyttä.

”Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.”

Kirjailijuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta kirjassa piisaa, ja ai miten kierosti ja suorasti! Kirjan lopussa on todella mielenkiintoinen lähdeluetteloksi kirjattu kirjainspiraatiolista. Sillä Bechi  lyö leikkiä, esimerkiksi Shoshanan esikoisromaani on autofiktio ”Shoshana Ayin. kävi täällä”, jota ei Bechi ole suostunut lukemaan. Myös teos Ruskeat tytöt mainitaan, ja monista kirjakohdista voi bongata viitteitä lähdeluettelon kirjoihin.

Mainitsin jo monikerroksellisuuden, jota on kerronnan lisäksi aihelmissa. En ole aiemmin lukenut mitään Jemenin juutalaisista, siinä yksi merkittävä taustatekijä romaanin henkilöille, niin myös kibbutsien perhepolitiikka. Entä elämä muun näköisenä Suomessa kuin valjuna valkoisena? Siitäkin romaanissa terävästi todetaan. Feminismi ja naisen ”ei” valkoisten heteromiesten raamittamassa toimintakulttuurissa vaikuttavat myös, ja siitä romaanissa on yksi erityisen väkevä, iholle iskevä kohta.

Taidan eniten lukea Bechiä kasvukertomuksena ja monimuotoisena kertomuksena rakkaudesta. Lukuelämykseksi eivät riitä aiheet tai teemat vaan se, että romaanin lauseiden rytmiikka ja kieli vievät pintaa syvemmälle tunnesävyihin – selittelemättä, välittäen. Ja kyllä, sellaisen Bechistä saan, lukuelämyksen.

Koko Hubara

Bechi

Otava 2021

romaani

142 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Aina joku kesken

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Domenico Starnone: Paljastus

”Rakkaudesta puhutaan jatkuvasti, mitäpä sitä kieltämään, mutta epäilen etten ole itse tuota sanaa montaakaan kertaa käyttänyt, tarkemmin ajatellen minulle ei ole tainnut olla sille käyttöä kertaakaan elämäni aikana, vaikka olen toki rakastanut, että minä olenkin rakastanut, olen ollut hulluna rakkaudesta.”

Aika tömäkästi käynnistyy Domenico Starnonen romaani Paljastus (WSOY 2019). Kolmeen kertomukseen jaetun kirjan ensimmäinen kertoja Pietro Vella kuvailee aikuisikäänsä noin 1970-luvulta lähtien. Hän työskentelee lukion opettajana, osallistuu pedagogiseen keskusteluun esseekirjoin ja saa kansallista näkyvyyttä. Se on taustahälyä ihmissuhteille ja kertojan persoonakehitykselle, siitä tässä on kyse.

Pietro kertoo mahdottomasta rakkaussuhteesta Teresaan, entiseen oppilaaseen. Kamppailusuhde kulminoituu siihen, että kumpikin paljastaa toisilleen salaisuudet, jotka paljastuttuaan voisivat tuhota kummatkin, etenkin Pietron, siis Pietron näkökulmasta. Paljastuksen jälkeen suhde kariutuu, Pietro avioituu ja saa kolme lasta ja jatkaa opettajana ja kirjoittajana; Teresa saa nimeä tutkijana. Yhteys eikä uhka häviä.

Kirjan juju piilee salaisuuden paljastumispelon tuhoavuudesta. Lukija ei salaisuuden sisältöä saa tietoonsa, se jää kutkuttamaan: mitä kauheaa se voi olla? Pointti onkin se, mitä salaisuuden varomaton jakaminen saa Pietrossa aikaan.

Kerronnan outous piilee siinä, miten ulkokohtaisesti Pietro kertoo elämästään: hän katsoo kasvuprosessiaan lintuperspektiivistä, hän on itselleen kuin ihmiskoe. Ulospäin valovoimainen hahmo ja hyvä isä näyttäytyy sisältäpäin käytöksessään laskelmoivalta, pelon täyttämältä miespololta.

”Toivoin, ettei minulla olisi enää mitään pimitettävää, minusta oli epäilemättä tullut kunnon mies. Toki minun oli oltava jatkuvasti valppaana Teresan kanssa, sillä oli olemassa vaara, että hän puuttuisi elämääni ja pilaisi kaiken, niin kuin käy jalkakäytävien värikkäiden liitupiirrosten hahmoille sateessa, kun värit, lika ja vesi sotkeutuvat toisiinsa jalankulkijoiden kengänpohjien alla.

Starnonen romaani osoittaa jälleen kertojan vallan: kertoja valikoi aiheensa ja kerrottavat tapahtumat sekä näkökulmansa. Romaani yllättää lopussa Pietron tyttären ja Teresan kertomuksilla, josta jälkimmäinen korostaa sekä kertojanäkökulman merkitystä että romaanin päämotiivia, salaisuuden tuhoavuutta toiselle, toiselle ei.

En voi välttää mainitsemasta Elena Ferrantea, sillä samanmoinen julma pohjavire vie Stranonen kerrontaa. Kummankin kertojan väkevä, tarkka ja säälimätön tapa tarkkaillla kertojia itseään ja muita sävyttää kirjailijoiden tekstejä. Kummallakin henkilöiden arvaamattomuus ja kyky löytää intohimo iskeä heikkoihin kohtiin lyö lukijaa avokämmennellä, ja siksi tyylissä on sellaista, joka jää häiritsemään. Se jää myös mieleen, sillä heidän romaaneitaan ei ole kirjoitettu miellyttämään ja silti kuitenkin on. On kuin tekstit juhlisivat ihmisten epätäydellisyyden ja pohjimmaisen pahuuden hillinnällä ja hillittömyydellä. En siis ihmettelisi, jos Ferranten ja Starnonen yhteys paljastuisi.

Sekä Ferranten että Starnonen romaaneihin kuuluvat naiset, joiden haastava vimma sekoittaa muita. Paljastus ei tee poikkeusta, siis niin Teresa kuin tytär Emmakin ovat sellaisia. Kiinnostava henkilö on Pietron Nadja-vaimo, jota kaikki kertojat katsovat ulkoapäin ja jättävät hänestä ristiriitaisen kuvan – siksi kiinnostavan.

Kaikkiaan Paljastus saa minut miettimään, miten hyvä voi synnyttää pahaa ja päinvastoin eikä aina ääripäin. Huomasin lukiessani intensiteetin vaihtelevan. Sujuvan romaanin aikana välillä kadotin jännitteen kunnes se taas sitoi minut kirjan psykologisesti kireään siimaan. Paljastus jää hiertämään, sellainen henkilökuvaus Stranonen romaani taas on.

Domenico Starnone

Paljastus

suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

WSOY 2021

romaani

212 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Nina Lykke: Kohonnut riski

Keski-ikäisten aviokriisi ja eromietinnät saattaisivat vaikuttaa väsyneeltä aiheilta. Aihe ei kirjallisuudessa kuitenkaan ratkaise kiinnostavuutta vaan käsittely- ja kerrontatapa. Jo ehdin kevään aikana riemastua Marketta Pyysalon erokirjasta Kehrääjä, ja nyt kriisiaiheen saa hyrräämään Nina Lykken romaani Kohonnut riski (Gummerus 2021).

Norjalaisen Lykken ensimmäinen suomennettu romaani Ei, ei ja vielä kerran ei tutustutti jo tyyliin, jossa keski-iän kuvauksen tarkkanäköisyys kohtaa pimeän huvittuneisuuden. Kohonnut riski pysyttelee samoilla linjoilla muttei Lykke toista itseään.

Romaanin kertoo yli viisikymppinen lääkäri Elin. Hän pakoilee miestään Antonia lääkäriasemalla päivät ja yöt, koska kärähti pettämisestä. Elin kelailee viime vuosiaan: lapset ovat omillaan, Anton on keskittynyt hiihtämiseen ja Elin viininlipitykseen. Itselleenkin täytenä yllätyksenä Elin ajautuu sivusuhteeseen.

”Älä unohda sitä haastattelua, jonka luit vähän aikaa sitten, sitä jossa pariterapeutilta kysyttiin, suositteleeko hän uskottomuutta lääkkeeksi nuupahtaneeseen parisuhteeseen, ja hän vastasi: en yhtään sen enempää kuin syöpää. Ja tässä sinä nyt istut kroppa täynnä etäispesäkkeitä ja toivot että solumyrkky tehoaa.”

Lykken tyylissä hirtehisyys ei peitä sitä, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttään ja miten vaikeaa on nähdä omaa osuuttaan siinä, mihin suuntaan elämä kulkee – tai suunnattomuutta. Suuria asioita kuten onni tai rakkaus ei sanoiksi pueta, kun ihminen riisuuntuu kirjassa tarkastelemaan keskiluokkaista itseään, avioliittoa ja elämänvalintoja.

Kukaan kirjan henkilöistä ei kerää sympatiapisteitä, mutta epätäydellisinä ja ärsyttävinä he saavuttavat uskottavuuden. Lisäksi on mainio tapaus tämä luuranko-Tore, joka nököttää Elinin vastaanottohuoneen nurkassa. Luuranko on kuin Elinin sparraaja, terapeutti ja haastaja. Ekstrana virkistävät Elinin ja potilaiden kohtaamiset: kriisinsä kuormittama Elin alkaa olla aika kärsimätön hyvinvoivien potilaiden ääliömäisyyksille. 

Miten Elinin ja miesten käy ihmissuhdesotkussaan? Loppuratkaisu hieman yllättää muttei vesitä kirjaa. Mainiota aikalaisproosaa.

Nina Lykke

Kohonnut riski

suomentanut Sanna Manninen

Gummerus 2021

187 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjan jos toisenkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Näkijä

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt yhdeksänteen osaan. Enni Mustosen romaanissa Näkijä (Otava 2021) sarjan kolmannen polven kertoja Viena aikuistuu Hollywoodin puvustustöissä kolmikymppiseksi. Isoäiti Ida saavuttaa koti-Suomessa kunnioitettavan 80 vuoden iän, ja äiti-Kirsti puolessa välissä kuuttakymmentä pitää perhettä tomerassa otteessa.

Se on jälleen todettava, että Mannisen taustatyö tuntuu vakuuttavalta. Manninen on pöyhinyt niin kotimaisen kuin amerikkalaisen elokuvan tähtiaikoja ja saattanut yksityiskohdat osaksi juoni- ja henkilökeskeistä romaania.

Edellinen osa jäi kutkuttavasti Vienan rakastumiseen naapurin viulisti-Joniin, joka osoittautui äiti-Kirstin ohimeneväksi tuttavuudeksi: Kirstin ja Vienan isän roposten avulla Jon pääsi aikanaan pakenemaan natseja. Ja nyt kohtalot kietoutuvat toisiinsa 1950-luvun alkupuolella Hollywoodissa.

En enää hätkähdä kirjasarjan yhteensattumia tai kansainvälisten kuuluisuuksien kohtaamista. Ne ovat oleellisia juoniaineksia, koska siten sarjan joka osa voi viedä lukijan kuuluisuuksien privaattiin tavallisen naisen katsein – syrjästäkatsojan näkökulmaan. Glamouri karisee, ja jäljelle jää ajankuva taustavaikuttajan näkemänä.

Ensimmäisen ja yhdeksännen osan välissä on vierähtänyt noin 70 vuotta – Suomi ja maailma ovat muuttuneet.

Viena puvustaa Sinuhea, Piukkoja paikkoja ja monia muita kuuluisia leffoja, joten esimerkiksi Marilyn Monroe, Lauren Bacall ja Elvis ovat Vienalle sovituskopista tuttuja, alusasuissaan puvustajalle näyttäytyviä ihmisiä haurauksineen ja humputuksineen. Vienasta tulee lopulta Monroen luottopukija, joten tähden tragedia kytkeytyy Vienan vaiheisiin. Siinä liikutaan rohkeasti uskottavuuden rajapinnoilla.

Viena tekee väliloikan Suomeen ja Tuntemattoman sotilaan puvustukseen. Kotimaisten leffapersoonien luonnehdinnat hykerryttävät, kun syrjästäkatsoja tekee huomioitaan. Tuntemattoman ennakkoesityksestä kertominen on yksi kirjan huippukohta, sillä rintamaveteraanien väkevä elokuvakokemus välittyy niin, että tunnelman ainutlaatuisuuden ymmärtää nykyihminenkin.

Kiinnostavia ovat kirjan kohdat, joissa osoitetaan leffamaailman kulissitoimijoiden merkitys kokonaisuudessa. Puvustamo luo elokuvien ajan ja paikan illuusion sekä leffahenkilöiden habituksen. Viena näkee terävästi naisten aseman ja kaupallisuuden roolin elokuvateollisuudessa.

Entä Viena kertojana? Hänen vahvuuksiaan on arkisten puuhien, työn ja ympäristön kuvaaminen, ei vatvominen. Viena ei juuri tunteitaan erittele, pikemmin välttelee, ja silmiinpistävää on, miten hempeät hetket ja sänkykamaritapahtumat kuitataan lyhyesti. Aikuistuva nainen kykenee sopuun äidin kanssa ja ottaa vastaan sen, mitä kohtalo tuo, lisäksi hän turvaa Ida-mumman elämänviisauksiin. Syvimmät ajatukset hän ohittaa vikkelästi, ja siksi välillä tapahtumien luettelomaisuus puuduttaa.

Pohjalaisnuotilla pajattava leffapuvustamoa pyörittävä Martta virkistää Vienan arkea (ja lukijaa), ja romaanisarjan perhekeskeinen vire laajentuu Vienan ja Martan Amerikka-komboon. Fingelska soljuu luontevasti, sillä amerikansuomalaisten englannin kielestä johtamat sanat istuvat tyyliin.

Kaikkiaan Syrjästäkatsojan tarinat kertoo naisista, jotka ovat toimeliaita, pärjääviä ja reiluja. He asettuvat hyvän, tavallisen ihmisen muottiin ja peiliksi kotkotuksille, joissa pinta kiiltää mutta probleemeja riittää. Uskon, että se on yksi syy sarjan viehätykseen. Toinen on viihdyttävä koukutustaito: mitä sarjan naisille tapahtuu? Juonivetoisuus pitää otteessa, vaikka teho on sarjan myötä toinen kuin Idan elämän alkutaipaleella, siis sarjan neljässä ensimmäisessä osassa, jotka ovat minuun eniten vedonneet.

”- Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. – Kun yks kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.”

Sarjan seuraava eli kymmenes osa tulee kuuleman mukaan olemaan viimeinen. Arvailen jo, mikä kulttuurimuoto on siinä keskiössä ja minkälaisin kohtalonkuvioin sarja päättyy.

Mannisen kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta, joten hän on itseoikeutettu kirjailija postattavaksi juuri nyt, koska on käynnissä vuoden 2021 lukuviikko. Sen teemana on ”Lukutaito on kansalaistaito”, ja siksi tässä yhteydessä sopii tiedottaa: tänä vuonna ilmestyy selkokielisenä sarjan ensimmäinen osa Paimentyttö.

Enni Mustonen

Näkijä

Otava 2021

Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9

474 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa 5.4.2021.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Katariina Ponteva: Pakkokeräily kuriin

Hyvää lukuviikkoa ja suomen kielen päivää! Mikael Agricolaa sopii tänään juhlia ja sitä, että hän sepitti sanoja suomen kieleen ja kehitti kirjoitetun kielen ilmiasua. Siitä on vuosisatoja vierinyt, ja kieli on muuttunut, kielenkäytön kirjo laventunut.

Ei ole kyse takapakista, kun kieltä kehitetään myös yleiskieltä helpommaksi. Osalle lukijoista muunlainen viestintä on vaikeaa hahmottaa ja ymmärtää. Voit vaikkapa tutkia THL:n selkosivuilta, miten tieto välittyy pelkistetysti ja yksiselitteisesti. Se sopii monille. (Teknisistä syistä koko linkki: ”Koronavirus selkokielellä – Infektiotaudit ja rokotukset – THL” https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/ajankohtaista/ajankohtaista-koronaviruksesta-covid-19/materiaalipankki-koronaviruksesta/koronavirus-selkokielella)

*

Selkokielisiä tietokirjoja ilmestyy aiheesta kuin aiheesta. Viimeksi olen esitellyt selkokirjan ilmastonmuutoksesta. Suomen kielen päivän merkeissä esittelen selkokirjan aiheesta, josta ei paljon ole kirjoja kirjoitettu eli pakkokeräilystä. Kyse on Katariina Pontevan omakustannekirjasta Pakkokeräily kuriin (BoD 2021).

”Pakkokeräilijä on ihminen,

jonka on vaikea heittää tavaroita pois.

Tavarat ovat hänelle liian tärkeitä.

Ne voivat olla hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset.”

Kirja esittelee hamstraamisen vaikutuksia ja syitä. Kirjan nimi viittaa siihen, että kirja tarjoaa keinoja pakkokeräilyn hillintään, mutta siitä kirjassa on vain kuusi sivua. Ymmärrys ilmiöstä ja hamstraamisen haitoista kyllä lisääntyy.

Kirja on taitettu väljästi, joten se on helppolukuinen. Jonkin verran on pitkähköjä virkkeitä ja rivejä, mutta pääasiassa kieli on sujuvaa selkoa.

Kirja tarjoaa paljon tietoa pakkokeräilystä ja sen psykolgiasta. Parasta antia ovat tapauskertomukset, joita kirjassa on monta ja erilaisia, sillä niissä aihe elää ja konkretisoituu. Niin lukija saa kokemuksen ihmisten tilanteesta ja pakkokeräilyn vaikutuksista elämään. Siksi kirjaa voi käyttää herättämään ajatuksia ihmisistä ongelmansa vankina ja miten se heihin vaikuttaa.

*

Katariina Ponteva

Pakkokeräily kuriin. Selkokirja

Katariina Ponteva / BoD 2021

selkokielinen tietokirja

89 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Laura Ertimo: Ilmastonmuutos selkokielellä

Mistä ilmastonmuutoksessa on kyse? Tästä:

”Maata ympäröi ilmakehä.

Kun ilmakehä lämpenee,

elämä muuttuu kaikkialla.

Lämpötilat, sademäärät,

jäätiköt ja meret muuttuvat,

ja luonto muuttuu mukana.”

Ihmisten vaikutusta ilmastonmuutokseen ja sen hillitsemiseen käsittelee Laura Ertimon tietokirja Ilmastonmuutos selkokielellä (Opike 2021). Hienoa, että ajankohtaisesta aiheesta on nyt monipuolinen, selkeä ja helppolukuinen tietoteos.

Ilmastonmuutos ei ole helpoin aihe selkokielistää, sillä siihen liittyy paljon yleiskielestä poikkeavia käsitteitä. Kirjan lopussa on sanasto, siitä huolimatta kirjassa on selkokieleksi vaikeaa kieltä. Esimerkiksi yhdyssanojen runsaus tuntuu hankalalta. Mietin muun muassa, miten selittäisin S2-oppijoille talvikylmä, palauteilmiö, alkutuotanto tai mallintaminen. Kirja sopii kuitenkin monille perusteokseksi – kenelle vain.

Ymmärrän, että aika hankalan sanaston kanssa täytyy selvitä, sillä aihe on todella tärkeä. Ja kyllä siitä selviääkin! Ilahdun, miten kirjassa hyödynnetään monia tapoja konkretisoida asioita. Kirjassa on havainnollisia esimerkkejä, ja tietolaatikot selventävät asioita. Lukemista tukee sujuva virkerakenne ja lyhyet kappaleet.

Onnistunut kuvitus on oleellinen osa kirjaa. Sole Lätin tietokuvat konkretisoivat lukuja ja elävöittävät käsitteitä. Kirjan sininen hahmo johdattelee asiasta toiseen ja auttaa kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin sarjakuvatyylisesti; veikeän hahmon on luonut Pekka Rahkonen. Lisäksi on panostettu näyttävään mutta selkeään taittoon (Sole Lätti) ja valokuvien käyttöön. 

Tällä viikolla vieteään vuoden 2021 lukuviikkoa teemalla lukutaito on kansalaistaito. Koska ilmastomuutos ja kestävän kehityksen edistäminen ovat myös kansalaistaitoja, Laura Ertimon kirja on täydellinen kirjavalinta postattavaksi tälle viikolle. Siis olkaa hyvä: Ilmastonmuutos selkokielellä!

Laura Ertimo

Ilmastonmuutos selkokielellä

Opike 2021

tietokirja

88 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, Tietokirja

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

Parikymppisenä opiskelin Turussa ja kävin useasti Turun taidemuseossa, sinne minut veti Helene Schjerfbeckin maalaukset ja Elin Danielsin-Gambogin vangitseva omakuva. Jälkimmäinen, tenhoavan määrätietoisen naisen omakuva, tehostaa nyt Niin kauan kuin tunnen eläväni -elämäkerran kantta. Salla Leponiemen kirjan alaotsikko täsmentää, mistä on kyse: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (Gummerus 2021).

Kirja perehdyttää Elin Danielson-Gambogin (1861 – 1919) uraan ja keskeisiin teoksiin. Lahjakas nuori nainen kehittyi värien ja valon varmaksi käyttäjäksi, joka uran alussa sai rohkaisevaa huomiota. Tärkeä oli kannustava taiteilijayhteisö Ahvenanmaalla, josta jäi elinikäiset taiteilijaystävät Viktor Westerholm, Emil Wikström ja J. A. G. Acke vaimoineen. Matka-apurahat veivät Pariisiin kerryttämään taitoja ja saamaan eurooppalaisia vaikutteita muiden suomalaistaiteilijoiden tavoin. Yli 30-vuotiaana Elin Danielsonin vaikuttajaksi vakiintui Italian Toscana ja sukunimi tuplaantui Gambogilla.

Kirja etenee kronologisesti, ja elämänvaiheet kietoutuvat taiteilijuuteen. Ote on maltillinen, eikä rakkausjutuilla mellasteta, vaikka tunnekuohuntaa sisältää esimerkiksi romanssi norjalaisen Vigelandin kanssa. Avioliitto huomattavan nuoren, italialaisen taiteilijan Gambogin kanssa taisi olla skandaali, saatikka mullistava aviokriisi, jonka kolmas osapuoli oli Elin D-G:n maalariystävä Dora Wahlroos. Kolmiodraamasta olen jo lukenut romaanista, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkarista Punainen vaate.

Kirjan sujuva teksti vie joustavasti kohteensa elämää ja työtä eteenpäin. Leponiemelle uppoutuminen päähenkilöön vaikuttaa luontevalta, niinpä hän usein kutsuu kohdettaan tuttavallisesti Elin-etunimellä. Kirjoittaja tuo esille, että Elin D-G eli taiteelleen; rohkeutta ja omaehtoisuutta piisasi, mutta sisinpäänsä hän ei helposti avannut. Lainaukset kirjeistä elävöittävät elämäkertaa ja avaavat taiteilijan ajattelua, silti korrektisti säilyy etäisyys aivan kuin kohteen toiveesta. Siten tekstistä välittyy tietty kunnioitus, sillä taiteilijapiirien boheemisuudesta huolimatta kirjassa ei repostella intiimiasioita.

Leponiemi kuvailee taiteilijakehitystä ja tulkitsee taideteoksia. Tulkinnat pysyvät ajallisessa kontekstissa, lisäksi ne tarjoavat teoksien katsomiseen vivahteita. Tässä ote kirjan kannen Omakuvan (1903) luonnehdinnasta:

”Kytkentää historiaan vahvistaa puvun punainen sametti, renessanssin aikaan Italiassa arvovaltaiselle miehelle sallittu etuoikeus. Samalla kuva esittelee modernin, murtumattoman ihmisen, joka tarkastelee katsojaansa yläviistosta. Häntä ei voi kaataa. Näkyviin jätetyt ilmavat, maalaukselliset siveltimenvedot ja kerroksellisen taustan väreilevät vaaleat sävyt viestivät toisaalta haavoittuvuudesta.”

Kuvaliitteisiin on poimittu kolmisenkymmentä maalausta, hyvä niin, silti tämäntyyppisessä kirjassa, jossa kuvaillaan teoksia, kaipaan lisää kuvia mukaan. Koska tuotanto on laaja, toiveeni on epärealistinen – silti osa kuvista voisi olla suurempia ja kuvia voisi olla jokunen lisää. Lisäksi mukana on eloisia valokuvia.

Minua hämmästyttää Elin D-G:n jatkuva rampppaaminen Italiasta Suomeen tienaamaan tilaustöillä. Euroopan ”pienuus” näkyy myös siinä, että lähes aina löytyi Ranskasta ja Italiasta suomalaista tai pohjoismaista seuraa, jos taiteilija niin halusi. Silloisissa matkustavoissa ja -ajoissa sekä varallisuustilanteissa reissaaminen kävi kuitenkin kukkarolle ja voimille.

On hyvä muistaa, että D-G oli kultakauden taiteilija mutta naistaiteilija. Naiseus niinä aikoina ei todellakaan ollut etu taidepiireissä, ja se tulee hyvin esille kirjan kritiikkilainauksissa. Ja vaikka Elin D-G sukkuloi ketterästi taidepiireissä, hän jäi aikanaan väliinputoajaksi. 

Elin D-G ei selvästikään kaveerannut läheisesti monenkaan naistaiteilijan kanssa, mutta hyviä miestovereita riitti, yhtenä Akseli Gallen-Kallela. Selvästi jännitteiset välit hänellä oli Helene Schjerfbeckiin. Näin jälkikäteen ilmeistä on, että HS seurasi aikaansa ja muutti tyyliään realismista moderniin, kun taas Elin D-G jumahti realististyyliseen ilmaisuun. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö D-G olisi taitava tyylissään, etenkin omakuvat hätkähdyttävät suoruudellaan, samoin esimerkiksi hieno aamutunnelma tupakoivasta nuoresta naisesta. Osuvasti kirja osoittaa, miten omana aikanaan radikaaleja aiheita maalannut nainen olikin viisikymppisenä uusien radikaalien hampaissa. Sellaista on taidevirtausten ja elämänkaaren kulku.

Kaikkiaan täytyy sanoa, että elämäkerta kiehtovasta Elin Danielson-Gambogista etenee ahmittavan liukkaasti. Sain siis lukea poikkeuksellisesta taidemaalarista pätevän päivityksen.

Salla Leponiemi

Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Gummerus 2021

elämäkerta

285 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Tietokirja