Jari Järvelä: Aino A.

Taiteilijoista ilmestyy nyt paljon romaaneita. Todellinen henkilö fiktiossa väkisinkin herättää mietteitä, miten pitkälle kirjailija voi mielikuvitustaan venyttää. Päädyn taas kerran siihen, että annan romaanin olla romaanin. Se on kirjailijan luoma eläytyvä fiktiivinen todellisuus tosielementein.

Jari Järvelä kertoo romaanissa Aino A. (Tammi 2021) Aino Aallosta, Alvarin ensimmäisestä puolisosta. Olen nähnyt Virpi Suutarin Aalto-dokumentin, jossa muun muassa luettiin pariskunnan vetovoimaisia kirjeitä. Mutta nyt pääsen katsomaan arkkitehtiparin elämää ja työtä proosan ja Ainon kannalta.

”Kun kohtaat miehen joka tuntuu idiootilta, älä juokse pakoon. Anna hänelle toinen mahdollisuus.”

Aino antaa toisen mahdollisuuden hunsvotille ja päätyy lähinnä järkisyistä puolisoksi varsinaiselle huithapelille. Romaani ei peittele, kenen puolella se on. Ainon viisaus, ahkeruus, järkevyys ja taiteellinen luovuus pitävät työn ja perheen pystyssä. Aino tarvitsee kovuutta ja pitkää pinnaa pitääkseen palaset kasassa.

Paljon romaanin Aino pohtii naiseutta, sillä Ainon työura – muurarin, puusepän ja arkkitehdin työt – ei ole perinteistä naishommaa, ei edes nykyään. Eikä Ainoa kiinnosta kotityöt tai lastenhoito, ne hän ulkoistaa. Ja kun mies hyppää alituiseen vieraissa, horjuttaa sekin Ainon ajatuksia naiseudestaan. Ketäpä ei korventaisi olla miehelleen mami.

”Alvar jos kuka on taitava kumartelemaan ettei pyllistä mihinkään suuntaan. Paitsi Ainon suuntaan.”

Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa suivaantuneesti suomitaan yhtä henkilöä siten kuin romaanissa Aino A. Alvaria. Järvelä on turhautunut Alvarin arkkitehtuurin epäkäytännöllisyyteen jo opiskeluaikanaan, mikä on varmasti houkutellut ruotimaan ei vain töitä vaan koko ukkoa.

Taiteelliset ansiot ja tilanteiden pelastamiset lankeavat Ainolle, kun siinä sivussa Alvar sössii ja sotkee sen kuin ehtii. Tämä kaava toistuu romaanissa kerrasta toiseen. Aluksi se huvittaa, sitten siitä kehittyy inhimillinen tragedia. Romaanin henkilökehittelyssä se tarkoittaa vähän junnaamista.

”Alvar on silloin lommo ja särö hänen maailmassaan. Ja sitä hänen elämänsa kauneus tarvitsee. Kaiketi.”

Romaanin kiinnostavuus ja kauneus on siinä, miten faktat Aaltojen suunnittelutöistä sulavat fiktioon. Hienosti välittyvät Ainon arkkitehtuuriset oivallukset ja visiot. Häämatkan valaistumisen hetki sisä- ja ulkotilojen yhdistymisestä kohottaa, samoin kaarevien muotojen löytyminen muotokieleen.

Alvarin omat ihanteet tuntuvat naurettavilta, mutta hymyni hyytyy: mies omii vaimonsa ja muiden ideoita. Alvar häärii narsistisesti, mutta toisaalta moni hänen piirteensä nähdään taiteessa tyypillisinä. Ainon ajatuksin: ”Kaikkihan me varastamme. Toisiltamme myötätuntoa, jollei muuta.”

Siis harvinaisen kitkerä kirja, joka iskee palasiksi nero-Alvarin ja hänen hännystelijänsä. Ilmeisesti Alvar sen on ansainnut kuten Aino sen, että hänen panoksensa saa ihailevan tunnustuksen. Välistä Järvelä ei pääse irtautumaan faktalähteistään ja niiden herättämistä ajatuksista. Esimerkiksi Ainosta tehty 50-vuotisuutinen ilmenee romaanissa samoin miettein kuin kirjailijan jälkisanoissa. 

Mutta monesti romaani on herkkua kuvauksen tarkkanäköisyyden ja kielen osumien vuoksi. Hän-kerronta kulkee Ainon kannoilla, ja pätkät Ainon päiväkirjasta vahvistavat sävyjä. Järkevä, näkemyksellinen, taitava nainen tarvitsee oman tarinan.

*

Jari Järvelä

Aino A.

Tammi 2021

romaani

237 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Kansallisteatterin Dosentit

Kaiken maailman dosentit ovat olleet ahtaalla yliopistoissa säästökuurien ja tiedettä aliarvioivan ajanhengen vuoksi. Viime aikoina olen seurannut tviittejä #tutkin, joissa tutkijat ovat kertoneet aiheistaan. Nämä asiat mielessäni astuin Kansallisteatteriin – ensimmäiseen teatterikokemukseeni sitten koronasulun.

Juha Jokelan näytelmän Dosentit pääosassa sosiaalipsykologi Johanna Virtanen (Ria Kataja) tutkii yliopistotutkijoiden työhyvinvointikokemuksia ja vetää tutkimukseen mukaan kärjekkään nuoren tutkijan Fiona Eskolan (Marja Salo). Pitkään tutkimusjumissa nuhjannut ex-mies (Hannu-Pekka Björkman) yrittää päästä myös osingoille kiinnostavasta tutkimusaineistosta. Yliopiston rehtoria (Maria Kuusiluoma) kiinnostaa vain julkisuus, ei tutkimustulos, ja dekaani (Tommi Korpela) edustaa johdon pelinappulaa.

Näytelmän ytimen voi kietoa vastapariin luottamus-epäluottamus. Voiko tutkija luottaa työnantajaansa? Voiko luottaa, että tiedolla sinänsä on arvoa? Voiko tiedeyhteisössä luottaa tutkijan etiikkaan? 

Näytelmän katsoja voi täysin luottaa draamataitoon. Dosentit on rohkeasti tarttunut näennäisen marginaaliseen aiheeseen, kammioissaan nysvääviin akateemikkoihin, mutta lopputuloksena on samastuttava tutkielma siitä, miten liike-elämän toimintatavat ja kieli järsii aloja, joihin ei sovi bisneksen voitontavoittelu ja kilpailukykyjargon. (Teen töitä opetusalalla, ja paraikaa on käynnissä innokas tuotteistamistoiminta liike-elämän termistön siivittämänä: minullakin kai on opetukseeni tuoteomistajuus.)

Draaman toteutus suhteessa aiheeseensa onnistuu hienosti. Johanna Virtanen pitää meille katsojille luentoa, johon lomittuu takautumatapahtumia. Ria Kataja on koko ajan lavalla, hallitsee sen suvereenisti: hän tekee antaumuksellista, ihailtavaa, vaikuttavaa lavatyötä. Terävän ja sujuvan Katajan pariksi sopii hyvin someaktiivi, kulmikas, töksäyttelevä Fiona – Marja Salo – hyvä niin. 

Kuvat: Kansallisteatteri

Tutkijoiden vastakkaisuus yliopiston johtoon osuu, samoin sammuvan tutkijan (miehen) aseman säilyttäminen. Kotoiset kohtaamiset aikuistuvan pojan (Otto Rokka) kanssa puolestaan näyttävät tutkijan privaattia vakuuttavammin kuin välttelevät facetime-puhelut rakastetulle (videolla Snezhina Petrova).

Tekstin selkeys hivelee esityksen seuraajaa: puhuttuun sulautuu valtava määrä tietoa ja silti se sopii näyttelijöiden suuhun. Yliopiston kirjastoa muistuttava lavastus taipuu valojen ja heijastuskuvien ansiosta moneksi. Kansallisteatterin esityksissä on jo lähes tavaramerkiksi tullut se, että apuhenkilökunta hoitaa hommiaan näkösällä, ja tähän näytelmään se sopii erittäin hyvin: huonekalujen siirtäjät ovat samalla yliopiston ulkopuolista väkeä, johon tulee kuitenkin vaikuttamaan se, jos tutkimukselta ja tiedolta viedään pohja pois.

Miksi me nauroimme, kun näytelmä alkaa käyräkuvilla tutkimusrahoitukseen käytetystä rahoituksesta? Suomen satsausten jyrkkä lasku verrattuina muihin Pohjoismaihin on niin absurdin räikeä, että naurulla yritämme selvitä epäuskosta ja kauhusta. Näytelmässä on muitakin huvitusta tuottavia tilanteita, mutta draaman vakavat aiheet eivät pariin nauruun katoa: tutkimuksen tukeminen, tutkimustulosten käyttö, somenostojen vaikutukset ja työssä jaksaminen. 

Dosentit on kunnianhimoinen esitys, ja sitenkin se tukee tutkimuksen tarkoitusta, totuuden tavoittelua. Se on ajankohtainen ja yhteiskunnallinen kannanotto. Tätä lisää.

Kansallisteatteri

Dosentit

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Muut tiedot: Kansallisteatterin nettisivut 

Esitys 16.9.2021.

Kiitos bloggaajalipusta!

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club ja Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan yhdeksäs osa Vihreä sali (Otava 2021) palaa ajassa taaksepäin verrattuna edelliseen, Muistoruohoon. Pidän erityisesti siitä, että kirjailija ammentaa samoista ympäristöistä, ihmisistä ja suvuista, mutta sarjakehys antaa myöden niin näkökulmien muutoksille kuin kerrontatapojen vaihtelullekin.

Uutuusromaanin painopiste on Kuopiossa loppuvuonna 1964, mutta siihen vaikuttavat väkevästi kokemukset Pietarin tienoilta 1910- ja 20-lukujen taitteessa – komea, muotoaan muuttava kaupunki, olkoon sitten Pietari tai Petro- tai Leningrad. Ja pieni aikahyppäys osuu vuoteen 2000. Paikalla ja ajalla on merkitystä, sillä Kähkönen tavoittaa ympäristön olemuksen ja ajan merkityksen henkilöilleen.

Keskeisiksi koen sotien rikkomat henkilöt: sotakokemukset ja niiden seuraamukset siirtyvät seuraaviin sukupolviin on sitten kyse Venäjän vallankumouksesta, Suomen sisällissodasta tai toisesta maailmansodasta. Kähkönen luottaa näkökulmatekniikkaan, jota hän hionut viime romaaneissaan. Vihreä sali alkaa kahden 17-vuotiaan näkökulmin, sittemmin mukaan tulee muutama muukin kertoja yksittäisin osuuksin. Kähkönen kuvaa taitehetkiä. 

Kasvatusilmapiirin ja ystävyyden merkitys välittyy romaanin nuorista. Irenen äidin väkivalta varjostaa tyttöä, Jaakon taustalla muhii vaikeneminen perheongelmista, ja kumpaakin korventaa huoli yhteisestä ystävästä, särkyvästä Leosta. Irenen ja Jaakon puheenvuorojen vuorottelu kuvastaa nuorten epävarmuutta, herkkyyttä ja hetkittäisiä voimantuntoja. Lisäksi heissä vaihtuu viattomuuden aika vääjäämättömästi toiseen. 

Sarjasta tutut Anna ja Lassi Tuomi pysyvät sivuhahmoina, jotka astuvat kuvaan ratkaisuhetkinä; myös yksivuotias Hilla vilahtaa. Tuomia enemmän esillä on vanheneva kukkakauppiaspari: Santerilla ja Linnealla on kummallakin yksi kerrontaosuus, ja ne tuovat uusia tasoja romaanin teemoihin ja muihin henkilöihin.

Yhteiskunnalliset asiat lomittuvat kohtaloihin. Hienosti on kuvattu Santerin ja Lassin empatian silta, vaikka välissä kulkee poliittisten näkemysten kuilu.

Vihreä sali -romaani täytyy lukea tunne edellä, ja olin valmiiksi sopivassa mielentilassa. Yhdestä kulmasta katsoen tunteellisuus saattaa johtaa pakahtuvaan patetiaan, toisesta suunnasta näen näin: kuvaus sulauttaa henkilöihin – ihmisiin yleensä – pintaa syvemmälle. 

Eläytymiseen vie kieli – kuvaileva ja kokemuksia kovertava. Kähkönen osaa availla henkilöiden mieltä niin, että konkretiaan limittyvät maaginen elementti, mielikuvat ja mielikuvitus. Kähkönen hallitsee henkilöiden haavojen havainnollistamisen, vaikka erotan myös pirskahduksia koomisista tai kitkeristä havainnoista arjen toimien lisäksi. Esimerkiksi Irene muotoilee perhehelvetistä äidin kanssa:

”Etel Fredin antaman lentokoulutukseen on sisältynyt paitsi riepotusmatkoja pitkin asuntoa myös ilmeidenhallintakurssi.”

Minuun tehoaa Irenen tapa nähdä äitinsä kaksijakoisesti, metaforisoida pahuus, samoin iskee Santerin tyyli elää mielessään nuoruuden Pietaria. Ehkä jokainen kertojaääni lähenee liikaakin toisiaan ja nuoret vaikuttavat pikkuvanhoilta siksi, että kaikki iästään huolimatta löytävät sanat, kielikuvat ja ilmaisut sellaisellekin, jota on vaikea sanallistaa.

Santerin Pietari-Leningrad-kokemukset nousevat kuvaustavaltaan minun lukukokemukseni huippuhetkiksi, ja ne kytkeytyvät mielessäni Kähkösen Graniittimieheen. Santerin sisäisessä puheessa kerrostuvat nykyisyys, muistot, unenomaisuus, syyllisyys, luopuminen, rakkaus ja kuolema – elämän kirjo.

”Meillä on talo, ja siinä muistoja sisäkkäin, niin kuin hehkuvin kukin koristetuissa puunukeissa kadonneen liikkeen ikkunassa, toisessa maailmassa; muistoja kietoutuneina toisiinsa, niin kuin äitini kauan sitten kutomien kintaiden silmukkakierteissä, joihin äitini kirjoi ikävänsä ja kaipuun lapsiinsa, jotka eivät koskaan palaneet kotiin.”

Romaanin kokonaistunnelma ja henkilökuvaus vetoavat minuun. Luen kirjasta hienoja, hienovaraisia lämmön ailahduksia ja välittämisen tekoja. Vihreä sali on romaani rakkaudesta, jota aina on, vaikka rakastaminen on vaikeaa. Rakkaudellisuutta löytyy ystävyydestä, naapuriavusta, työtoveruudesta ja pitkistä liitoista, mutta se luuraa myös vihan takana.

Itkuitta en tätä kirjaa voi lukea. Moni asia herkistää, etenkin hauraiden mielten salat ja salit. Sekin, että toiset voivat mennä peruuttamattomasti rikki mutta toiset eivät. Kaikilla on vihreät salinsa, paikat, tunnelmat ja kokemukset, jotka antavat toivoa elämän mielekkyydestä. Tai että kaiken jälkeen löytyy lohtu.

”Ja minut kätkee syliinsä metsän sali, minä katoan sananjalkojen vihreään valoon.”

Sirpa Kähkönen

Vihreä sali

Otava 2021

Kuopio-romaanisarjan 9. osa

315 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Martan tarina

Martta Valo säkenöi suoruudellaan Enni Mustosen romaaneissa Pukija ja Näkijä. Syrjästäkatsojan tarinoiden kertojapäähenkilö on silloin Viena 1950-luvun Amerikassa, mutta Hollywood-studioiden puvustajamatroona Martta laukoo valloittavasti totuuksia paksulla pohjalaismurteella, kokeneen naisen syvällä rintaäänellä.

Kun huomasin, että tämän vuoden Kirjan päivien kylkiäiskirjaksi saa Mustosen Martan tarinan, sain ahaa-elämyksen. Olisi pitänyt arvata! Marttahan on täydellinen spin-off-tuote! Sanavalmis, tarkkanäköinen ja suoraselkäinen selviytyjä erottuu Viena-romaaneissa herkullisena poikkeushenkilönä. Toki hänen oma tarinansa kiinnostaa.

Martan tarina alkaa siitä, kun rippikouluiän ylittänyt Martta lähtee kesällä 1917 kurjista kotioloista Kurikasta piikomaan Längelmäelle. Tomera Martta näkyy olleen jo nuorena, myös työtä pelkäämätön. Selviytyjän piirteet taitavat olla sisäsyntyisiä.

Mustonen loistaa taas työn ja elämäntavan kuvaajana. Aherrus maalaistalon kyökissä ja navetassa siirtyy romaaniin aitona ja uskottavana, samoin talonväki reiluista maalaisista ketkuihin kaupunkilaisiin.

Martan nuoruudenmuisteluissa on sen tavallisen tarinan piirteitä: nätti piika ihastuu talon nuoreen ja komeaan poikaan, mutta suhteeseen pukkaa esteitä. Tällä kertaa esteet ovat vielä sopivaisuusasioitakin järeämpiä: kansalaissota.

Sisällissodan vihanpito ja ylilyönnit tallentuvat kirjaan vaikuttavasti sekä ison tilan isäntäväen että Martan kaltaisten palkollisten kannalta. Martan veljet ovat punaisia, talolliset luonnollisesti valkoisia. Kaikki menettävät.

”Totta puhuen en enää kaiken Längelmäellä ja junassa kuulemani jälkeen voinut uskoa, että oikeus toteutuisi. Liian paljon oli tehty pahaa puolin ja toisin eikä koston kierteestä tuntunut tulevan loppua. Siinä myllyssä jauhautuivat sekä syylliset että syyttömät.”

Pienoisromaani päättyy Martan lähtöön Tampereelta Amerikan mantereelle. Nyt voi oikeutetusti todeta, että Martan tarina tuo uusia tasoja Syrjästäkatsojan tarinoiden juonisäikeeseen, jossa Viena ja Martta pistäytyvät Tampereella ja Längelmäellä noin 40 vuotta myöhemmin. Mustosen mutkaton tapa kuvata yksityisiä kohtaloita historian tapahtumat taustanaan saa sanomaan, että asialla on historiaproosan ammattilainen.

Ja minkä kirjan kylkiäiseksi sain Martan tarinan? Ostin Päivi Alasalmen Sudenraudat, historiallinen romaani sekin.

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa Paimentyttö on myös selkokielisenä kirjana. Katso siitä lisää.

Enni Mustonen

Martan tarina

Kirjakauppaliitto 2021

pienoisromaani

133 sivua.

Sain Kirjan päivät -kampanjan vuoksi kaupanpäälliseksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Enni Mustosen Paimentyttö selkokirjana

Tänään alkaa kirjakauppojen kampanja Kirjan päivät (13. – 19.9.2021). Kun ostat kirjan ainakin 15 eurolla, saat kaupan päälle Enni Mustosen pienoisromaanin Martan tarina. Martta on tuttu Mustosen suosikkisarjan Syrjästäkatsojan tarinoita kahdeksannesta ja yhdeksännestä osasta. (Tässä juttuni neljästä ensimmäisestä osasta.)

Mitäpä jos ostaisit sen kylkeen selkokirjan? Niitä tosin on kirjakaupoissa harvakseltaan tai ei ollenkaan. Mutta kannattaa kysyä myymälästä ja ihmetellä, mikseivät selkokirjat näy tarjonnassa.

Jos kirjakaupassa on selkokirjoja, suosittelen Enni Mustosen Paimentyttö-romaania, koska nyt Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäisen osan saa selkosuomeksi (Opike 2021). Minulla on hyvä syy vinkata Paimentyttöä, sillä selkomuokkasin romaanin. Se oli mieluisa työ.

Mustosen Paimentyttö kertoo orvosta Idasta, joka selviää navettapiikana isossa kartanossa ja sen jälkeen Topeliuksen palvelijana Sipoossa. Mustonen kuvaa elämää ja työtä 1800-lopulla nuoren tytön silmin. Samalla lukija saa sisäpiirin kokemuksen kulttuurihenkilöiden elämästä. Romaani on ennen kaikkea Idan kasvutarina, jossa on suuria suruja ja pieniä iloja.

Suomalaisia historiallisia romaaneja ei ole montaa selkokielisenä. Jo siksi on hienoa saattaa Paimentyttö uusille lukijoille. Romaanin keinot tehdä historia eläväksi ovat verrattomia. Idan kohtalo kertoo Suomesta, jossa eivät sosiaalityö tai -tuet auttaneet vaan ihmiset olivat toisten hyväntahtoisuuden varassa.

Mustosen romaani kertoo myös lukutaidon merkityksestä ja eriarvoisuudesta. Ida on köyhä tyttö, joka nauttii kirjoista, muttei jaksa lukea tai kirjoittaa pitkien ja raskaiden työpäivien jälkeen. Hän asuu ruotsinkielisessä sivistyneistöperheessä, joka saa elantonsa kirjallisuudesta ja taiteesta. Kuilu on syvä, mutta välillä eri maailmojen välille rakentuu kapeita siltoja.

”Paranemista auttoivat kirjat.

Ei ollut mitään hauskempaa

kuin sukeltaa tarinoihin.

Sain matkustaa kirjoissa uusiin paikkoihin,

seikkailin ja selviydyin voittajana.

Topeliuksen talossa ei ollut kummallista,

että siellä luettiin kirjoja.

Toisenlaista oli karjapiikojen kanssa.”

Mainitsin jo, että Paimentytön selkoistaminen oli minulle mieluista. Romaanin sydän sykkii myös helpolla suomen kielellä. 

Poimin Iidalle tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt. Kielessä muutokset näkyvät sanastossa ja lauserakenteessa: tavoitteena helppous, lyhyys ja sujuvuus. Selkoistuksessa halusin säilyttää Iidan tunteet eri tilanteissa ja naiseksi kasvamisen hämmennyksen. Ydinkokemuksena vaikuttaa ulkopuolisuus.

”Yksinäisyys on äiti,

joka tekee meidät vahvoiksi.

Heikot eivät kestä vaan tuhoutuvat,

mutta vahvat oppivat elämään muiden kanssa.

Yksinäisyyttä he eivät voi unohtaa.”

Enni Mustonen valittiin 2019 selkokirjakummiksi, ja siksi mukautin Paimentytön selkosuomeksi. Ensi viikolla 22.9.2021 Selkokirjamessuilla on tavallaan kirjan julkistus, jota voi seurata netistä. Mustonen on kanssani haastattelussa klo 14.45. Messuilla on paljon muutakin ohjelmaa.

Ja tämä vielä: jos selko-Paimentyttöä ei löydy kirjakaupasta, Opike-kustantajan nettikaupassa sen ostaminen käy kätevästi.

Haastattelutilanne Helsingin kirjamessuilla 2019. Kuva: Henna Kara

Enni Mustonen

Paimentyttö

selkomukautus Tuija Takala

Opike 2021

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa selkokielellä

130 sivua.

Tekijänkappale.

Suuri kiitos Enni Mustoselle alkuteoksesta ja Jenni Saarilahdelle toimitustyöstä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Laura Malmivaara: Vaiti

Suljin Laura Malmivaaran esikoisromaanin Vaiti (Otava 2021) ja avasin tv:n. Siellä esikoiskirjailija sattui kertomaan kirjastaan (PS 8.9.2021). Autofiktio antoi vapauden, niin kirjailija sanoi: ”Kirjallisuuden tuoma vapaus ja suoja. Se on tarina, jonka olen itse muodostanut ja joka on mennyt omaan suuntaansa. Se alkoi kirjoittaa itse itseään.”

Romaani lähtee liikkeelle tunnistettavasta mediakohusta, kun eräs elokuvaohjaaja nostetaan julkisesti tikun nokkaan kyseenalaisesta käytöksestä. Ohjaaja on romaanin kertojan ex-mies, erosta on kulunut jo kymmenen vuotta, ja yhteiset tyttäret elävät teini-ikää.

Yhtäkkiä ex-miestä vastaan noussut vyöry eristää kertojan vanhoista ystävistä ja käperryttää hänet. Hyökkäys miestä vastaan heijastuu kertojan avioeroon ja syyllisyyteen:

”Olen ollut kohtuuton ja kylmä, kaikkea sitä mitä en muissa nyt ymmärrä. En ymmärrä miten he ovat niin kovia, aivan kuin olisi vain yksi suu, joka saa puhua. Yksi tapa olla ihminen. Virheetön ja ehyt. Se satuttaa ja silti jollain syvällä tavalla ymmärrän, miksi tämä tapahtuu. Se on sietämätön olotila. Repivä ja kaiken rikkova.”

Kaikkiaan romaanissa koko kohu jää vain taustatekijäksi, ja mies ikään kuin peittyy kertojan kerrontavilttiin. Jotain sellaista miehessä on, jota varotaan, vaan se ei sen kummemmin selviä. Mediamylläkästä tiivistän: kaikkien kohuhenkilöiden läheisten täytyy jatkaa elämää, lasten ja vanhusten. Romaanin fokus on naisen perheessä, etenkin sukupolvissa ja sukupolvilta toiselle siirtyvissä toimintamalleissa.

Romaani keskittyy yhteen kesään, jolloin kertoja havainnoi elämänsä nykyhetkeä. Nuoret tyttäret vetäytyvät teinimaailmoihinsa puhelimien taa, eikä syvä äidinrakkaus riitä väyläksi tytärten yhteyteen. Vaiteliaisuus vaikeista asioista vaivaa.

Romaanissa on erikseen kertojan äidin pulputusosuuksia, joista selviää kertojan vanhempien tarina ja äidin vanhempien traumatisoiva käytös. Kertojan huonokuntoinen äiti höpöttää kyllä, mutta silti siirtyy hiljentämisen kulttuuri – yksi tärkeimmistä kirjan teemoista:

”Se on jo niissä syvällä, tämä minun ja äidin malli, niin luulen. Haluaisin kuvitella, että seuraava sukupolvi olisi jotenkin itsestään selvästi parempi ilmaisemaan tahtonsa, mutta ei se ole niin.”

Vaiti käsittelee uusperhettä, avioeroa, julkisten kohujen vaikutusta perheeseen, vanhenevia vanhempia sekä keski-ikäisen kertojanaisen ristivetoa oman elämänsä, varttuvien lasten ja ikääntyvien vanhempien välissä. Hetkittäin koen, että kaikkea on liikaa ja että se kaikki hulmahtaa hahmottomana sakean arjen kuvauksiin.

Paljon ajetaan autoa, seurataan koiran tekosia, elellään perheen kesken mökillä, syödään suklaata ja arkiruokaa. Toivon lukurupeaman aikana tiivistämistä, tai muuten vain huomaan hapuilevani kertojan havaintojen ja muistojen humussa.

Romaani paranee edetessään ja ymmärrän arkeen kytkeytymisen selviytymiskeinona. Eri aikatasot eli muistumat menneestä sekoittuvat nykyhavaintoihin niin kuin mielleyhtymät mielessä lomittuvat. Etenkin eroperhetuntemukset vakuuttavat: tunnetasapainottelu lasten kanssa omien huolien paineissa, kuskaamistilanteet, kun lapsia vaihdettiin vanhemmalta toiselle – vaiti.

Laura Malmivaara

Vaiti

Otava 2021

romaani

243 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Kaksi selkokirjaa kansainvälisenä lukutaitopäivänä 2021

Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle. 

Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.

Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.

Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää

Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.

Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:

”Suomi on ehkä onnellinen maa,

mutta suomalainen ihminen ei tunne,

että hän on onnellinen.”

Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.

Tuija Hannula

Minua varten ei tarvitse keittää

Reuna 2021

selkopakinoita

128 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

George Orwell: 1984

Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz Kafkan Muodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.

Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita.  Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.

Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:

”Winstonin asunto

oli seitsemännessä kerroksessa.

Jokaisella porrastasanteella

oli sama juliste.

Viiksekkään miehen kasvojen alla

luki suurin kirjaimin

ISOVELI VALVOO.”

Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari  kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.

Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.

Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.

George Orwell

1984

suomentanut ja mukauttanut Tuomas Kilpi

Oppian 2021

selko-dystopia

204 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Viimevuotisessa lukutaitopäiväjutussa käsittelen ylipäätään selkokirjoja, vähän omianikin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, spefi

JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskisen romaani Tulisiipi on vielä tuoreessa muistissa. Siinä punakone jauhaa amerikansuomalaiset hyväuskoiset uuden yhteiskunnan muuttajat Neuvosto-Karjalassa. Koskinen kuvaa vaikuttavasti tarkkasilmäisen Kaarlon elämänkaaren rinnalla ideologian törmäystä yksilön unelmiin.

Hetken kesti, että mieleni kääntyy Haukansilmän (Like 2021) 1880-luvun loppupuoliskon Amerikkaan, joka tointuu sisällissodasta ja käy intiaanisotia. Nyt on vuorossa Kaarlon isoisän Yrjön alkuvuosikymmenten tarina.

Yrjö muuttaa vanhempiensa ja isonveljensä kanssa ensin Suomesta New Yorkiin, sitten preerialle maata viljelemään. Yrjöstä kasvaa haukansilmäinen nassikka, joka jo polvenkorkuisena ampuu tarkasti. Yhden kerran jää haulikko ottamatta mukaan, ja sillä on seurauksensa.

Yrjön tarinasta kehkeytyy hurja seikkailu, sillä intiaanit kaappaavat pojan. Pian hän saa intiaaninimen Haukansilmä, monta muutakin nimeä, ja kasvaa intiaaniopein. Niistä on hyötyä myöhemmin vaihtelevissa hommissa sinitakkien, preeria-asukkien ja reservaattien kanssa. Vahvasti juonen varaan rakentuneesta romaanista on tarpeetonta availla käänteitä, sillä se olisi pois lukijalta.

Haukansilmä tarjoaa näköaloja ihmisen ahneuteen. Henki on halpa silloin, kun ihminen puolustaa omaansa. Romaanin väkivalta lävähtää peittelemättömästi. Kosto määrittelee paljolti inhimillistä toimintaa – on sitten kyse jenkeistä, etelävaltiolaisista tai eri intiaaniheimoista. 

Vastakkainasettelu puhvelilaumoja seuraavien luonnonkansojen ja maata valloittavien uudisraivaajien ja armeijan välillä repeää railona. Ihmisen sotkeutuminen luonnonkulkuun on luonnonvastaista.

”Oli vaikea sanoa, mihin reservaatti ja mistä vapaa tasanko alkoi. Karttoihin kynällä piirretyt musteviivat eivät näkyneet maassa, ne eivät estäneet vettä virtaamasta, jäniksiä loikkimasta eikä tuulta puhaltamasta. Minäkään en huomannut mitään, en tiennyt milloin olin maalla, jolla en saanut kulkea, ja milloin maalla, jolla intiaanit eivät saaneet kulkea. Maa oli yön pimeydessä vain maata, ja siitä olin kiitollinen.”

Romaanissa vilisee värikkäitä hahmoja, ja dialogia on romaanissa paljon. Ja nyt on kyllä osoitettava sormella naishahmoja, jotka kylläkin ovat väkevän itsellisiä mutta sellaisina kaavamaisia ja romantisoituja. Suhdekuvaukset kapeutuvat, mutta se on eria asia, kuin miten minäkertoja pitää intiimiasiat piilossa.

Yrjön henkilöhahmossa minua kiinnostaa välitila, sillä intiaaninuoruus muuttaa häntä peruuttamattomasti: 

”Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.”

Kahden maailman Yrjöstä huokuu alakulo ja tavoitteettomuus. Haavoittuvimmin sielultaan kahtiahalkaistu Yrjö-George-Haukansilmä näyttäytyy rajatilahetkinään, kun hän saa henkimaailman viestejä ja näkyjä. Mutta Koskinen ei juuri pysähdy psykologisoimaan. Hän on tarinankertoja.

Todettakoon tässä, että olen varhaisteininä lukenut länkkäreitä, esimerkiksi Simo J. Penttilän Punavyö-sarjaa. Penttilä ja Koskinen ovat tarttuneet tavallaan esimerkiksi intiaanipäällikkö Geronimoon. Koskinen on Haukansilmässä vakava, Penttilä kevyt seikkailusepittäjä, mutta niin vain punavyöt palautuvat jonkinlaisena sumuna lukutunnelmaani.

Välillä luen Haukansilmää silkkana länkkärinä, välillä pyrin pureutumaan Yrjön mielenmaisemaan. Teksti paahtaa seikkailua eteenpäin, joten tunnen jääväni vaille jotain, vaikka teksti luistaa. Seuraan etäältä romaanin historiallisia tapahtumia ja Yrjöä siellä seassa paikkaansa löytämättä, selviytymässä.

JP Koskinen

Haukansilmä

Like 2021

romaani 467 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Heli Laaksonen – Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä

Runoilija rakastuu kieleen ja 1950 kuolleeseen latvialaiseen kollegaan – tai ensin kollegan runoihin ja sitten latviaan. Joka tapauksessa syntyy ainutlaatuinen kombo: Heli Laaksosen kääntämänä Aleksandrs Čaksin runoja ja niiden rinnalle hänen omia lounaismurteisia heijastelurunojaan, Poimit sydämeni kirjahyllystä (Kynälä 2021)Ei ole Laaksonen ensimmäistä kertaa kulttuuritekoa tekemässä, mutta aina hän hämmästyttää kekseliäisyydellään.

Ymmärrän hyvin hurahduksen Čaksin runoihin, sillä selvää hengenheimolaisuutta löytyy Laaksoseen. Modernisti-Čaks sanailee havaintojaan tuoreesti, ammentaa arkisesta ja taittelee tavalliseen tasoja. Esimerkiksi runossa ”Kutsu” kuvallisuus sitoo mielikuvan konkretiaan: ”Kuu / keltainen kuin voi. / Harmi, / ettei tullut mukaan / veistä ja leipää, / hakisiko joku?”

Čaksin runoissa puhuja elää kaupungissa, unelmoi, rakastaa. Kaiken takana on monimutkainen elämänmeno mutkattomasti ilmaistuna. Pakko on siteerata pätkä runosta, josta kirja osa saanut nimensäkin: ”Sinä tulit. Ja hellästi hymyillen / poimit sydämeni kirjahyllystä, / puhalsit siihen hengen / ja pujotit sormuksena sormeesi. / Sormeesi.”

Laaksosen latvialaisen likilyyrikon värssyt viehättävät, sillä runoissa on valloittavaa kirkkautta. Runojen sävyt tummenevat kirjan loppua kohti, jolloin luopuminen ja kuolema tuleva runoihin mukaan. Samoin käy Laaksosen runoissa. Minuun suuren vaikutuksen tekevät kummankin kaksi viimeistä runoa, niistä Laaksosen runoilla on nimet ”Äiti-piänel pilve reunal” (oi, millainen muisto- ja hyvästijättöruno!) ja ”Tänä mää täytän neljäkymmentäseittemä”.

Jälkimmäisessä runossa Laaksonen on saman ikäinen kuin Čaks kuollessaan. Sekin tehostaa: elämän ja kuoleman arvoituksen sanallistaminen osuu runon puhujaan, runon lukijoihin yleisesti, juuri läheisensä menettäneisiin, minuun. Samalla se on rakkausruno Runoilija A:lle ja oppimisen paikka: ”et omakuva o ihmisen kuva / ja sanojen kans voi maalata / tupakankeltaise seinän lehtikultaseks – -.”

Olen jälleen myyty Laaksosen runotavalle yhdistää vakavaa oivalluksiin, jotka ailahtavat hilpeydestä koskettavaan. Kellin esimerkiksi ”Sammalpää”-runon lohduttavissa tunnelmissa. Nautin kaikkien runojen sanomisen tavasta kuten ”Muual elämä”-runon lopun mielikuvista:

”Mun paikkani o hukas.

Mun sivuni muual karannu.

Mun rintani pääl

o silitysraut

mut

ko

sain sul murheitani puhella

sun nauruas vaste nojata

o siit ainaki

johto pois seinäst.”

Heli Laaksosen omaperäinen ajattelu ja multitalentti pääsevät kirjassa oikeuksiinsa. Ei riitä, että hän rinnakkaisrunoilee kääntämiinsä runoihin, sen lisäksi hän maalaa runotunnelmat kierrätyspohjiin kuten paistinpannuihin tai leikkuulaudanpätkiin. Kirjan sivutaskussa on näet juliste runoilijan maalauksista. Ja myös latvialaiset saavat nauttia kirjasta, koska Guntar Godinš on kääntänyt Laaksosen runot luoteislatvian murteelle.

Kokonaistaideteos, joka on syntynyt salassa ja runoilijalle raskaina aikoina, on lukijalle ihastuksen, ilon, lämmön ja myötäelon lähde.

Heli Laaksonen – Aleksadrs Čaks

Poimit sydämeni kirjahyllystä. Runovuoropuhelu

Kynälä 2021

runoja

60 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Petri Tamminen: Se sano

Suomen satavuotisvuonna ilmestyi Petri Tammisen kirja, jossa kirjailija muotoili Suomen historian yksittäisten ihmisten arjen kokemuksista. Silloin samalla viivalla olivat esimerkiksi yhden muisto karkkipäivästä ja toisen kokemus Virénin juoksuvoitosta.

Samoilla linjoilla liikkuu Se sano (Otava 2021). Siihen Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Kirjaan ne ovat muokkautuneet mininovelleiksi. Satakunta juttua todistaa, miten merkittäviä ovat niin harkitsemattomat huomauttelut kuin punnitut kannustuslauseetkin.

Jokainen varmasti muhittelee mielessään joskus kuulemaansa lausahdusta, joka on vaikuttanut olemiseen tai valintoihin. Kirja sysää liikkeelle omia muistoja moitteista ja kehuista, joilla on ollut merkitystä. No nytpä putkahtelee mieleen äidin tuomioita varhaisteiniajoiltani: ”Toi kävelee kuin heinämies” tai ”Aina nenä kirjassa, on kuin alkoholisti.” Tutkiskelen tässä nyt niiden identiteettivaikutuksia.

Osa kirjan sanomismuistoista on latistanut muistelijoita. Tilastomatematiikan tohtoriksi sittemmin opiskellut sai nuorena kuulla opettajalta: ”Mitä sinäkin Marja-Liisa lukiossa teet ja vielä matikkalinjalla?” Sitten on käännekohtia kuten lintsarin muisto pihaan ajaneista opettajista: ”Me Irman kanssa ajateltiin, että sinä olet niin fiksu tyttö että ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” Aika paljon kirjassa on kouluaikoihin liittyviä pysäyttäviä muistoja.

Kirjassa vaikuttaa olevan jopa enemmän myönteisten vaikutuksen lauseita kuin latistavia. Silti usein traaginen kohtaa koomisen, mutta on joukossa myös tasoittavia sanomisia. Hyytävin taitaa olla juttu ”Onnellinen hymy”, liikuttavin ”Poika”, tahaton naurattaja ”Palaute”. Ja on muistoja, joista en tiedä, naurahtaako vai murehtia kertojan loppuiän traumaa – ”Peilailua”:

”Peilailtiin joukolla tyttöjenhuoneessa. Luokan uusi tyttö tuijotti minua peilin kautta:

’En ole ikinä nähnyt kellään noin rumaa permanenttia.’

Minulla on luonnonkihara tukka.”

Kirjailijaa on tarvittu rytmittämään. Välillä muistelussa draaman kaari jää matalaksi, välillä se kohoaa korkealle; välillä muistiin juuttunut lause käynnistää tarinan, välillä se on siltana keskellä, toisinaan niittaa lopun. Joihinkin tarinoihin riittää kolmasosa sivusta, muutama vie jopa toiselle sivulle. Rytmitykseen ja tunnelmaväritykseen kuuluu myös naseva, usein yksisanainen otsikko joka juttuun.

Kun olen lukenut tämän pienen, osuvan kirjan, ihmettelen, miten ilmeinen idea on – eikä sitten olekaan. Eihän kukaan muu ole keksinyt koota siitä kirjaa. Yhden idean kirjan moniäänisyys huutaa todistusvoimaa: pieniä sanoja, lyhyitä lauseita – valtaisia vaikutuksia.

Petri Tamminen

Se sano. Unohtumattomat lausahdukset

Otava 2021

lyhytproosa, muistelu

125 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Novellit

Antti Tuomainen: Hirvikaava & kirjailijakohtaaminen

”Vain joitakin päiviä sitten olin ajatellut, että elämäni oli taas järjestyksessä. Ajatus ei ollut ollut tuulesta temmattu: se oli perustunut realistiseen tilannekuvaan ja todistettaviin tosiseikkoihin. Totuus oli, että elämäni oli ollut järjestyksessä.

En voinut sanoa samaa tämänhetkisestä tilanteesta.”

Vakuutusmatemaatikko Henri Koskiseen tutustuin jo romaanissa Jäniskerroin. Antti Tuomainen on kirjoittanut kuivakanmehukkaan päähenkilönsä toiseen romaaniin, Hirvikaavaan (Otava 2021), jossa Henri pyörittää seikkailupuistoa Helsingin reunamilla. Uuden vetonaulalaitteen Hirvihypyn hankinnasta Suomen Leikki -firman edustajien kanssa tulee yrittäjän painajainen. Lisäksi kuvioita sotkee – tohtisiko paljastaa, kuka venkoilija sekoittaa Henrin pasmat?

Pidän salaisuuden, mutta paluuhenkilö alkaa nakertaa sekä Henrin asemaa pomona että yrityksen heiveröistä taloudellista tasapainoa. Katastrofin aineksia hämmentää lisäksi gangsterimaisesti toimiva Suomen Leikki, joka ei suostu myymään Hirvihyppyä. Henrin looginen ajattelu ja tulevaisuus keikkuvat vaakalaudalla.

Tuomainen onnistuu taas, sillä juonipunokset pitävät. Veto ja viehätys perustuu Henrin vakautta vaativaan persoonaan, kun se törmää hallitsemattomaan todellisuuteen. Huumoria syntyy kohtaamisista, joissa erilaiset vuorovaikutustavat ja osapuolten tavoitteet törmäävät. Komiikkaa lisää lumipalloefekti: kun tapahtuu yksi sattumaosuma, sitä seuraa vyöry. 

Välillä löydän itseni kiemurtelemassa väkivaltakohtauksissa. Tarvitaanko niitä niin paljon ja ihan tappoon asti? Saanko nauraa kuolemantuottamuksille? Mutta kun ne kerrotaan niin hauskasti Henrin silmin.

Tuomainen taitaa henkilökuvauksen. Sivuhenkilöt ovat tyyppejä ja silti persoonallisuuksia. Seikkailupuiston omalaatuinen väki huvittaa, mutta ehdoton suosikkini on vanhempi rikostutkija Pentti Osmala, joka sipsuttaa nahkakenkineen paikalle aina, kun Henri vähiten odottaa. Makoisasti naureskelen Osmalan nykytaidetitämykselle ja namedroppailulle.

Ja taiteesta puheen ollen, Henrin suhde kuvataiteilija Laura Helantoon on kehittymisvaiheessa. Minun on pakko siteerata pitkähkö pätkä, sillä suhteen mullistava luonne ja Henrin ajattelutapa paljastuvat siitä:

”Laura Helanto oli mielessäni silloinkin kun en ajatellut häntä. Ajatus kuulosti kiusallisen epäloogiselta, ja se tosiasiallisesti oli sitä. Mutta ilmiötä oli mahdoton selittää muuten kuin – en keksinyt täsmällisempääkään ilmaisua – hieman runollisin keinoin. Mikä taas tuntui erittäin uhkarohkealta tavalta lähestyä mitä tahansa asiaa. Kun vertasin matematiikan ja runouden keskinäistä luotettavuutta minkä tahansa hankkeen onnistumisessa – pilvenpiirtäjän rakentamisesta juustohöylän suunnittelemiseen – tiesin ettei matematiikalle luonnollisestikaan ollut vaihtoehtoa. Laura Helannon kohdalla näytin toimivan toisin. Kuin sekunnin murto-osissa olisin unohtanut kaiken sen mille elämäni oli aina perustunut. Ja mikä kummallisinta: tämä ei vaivannut minua läheskään siinä määrin kuin olisin odottanut.”

Henrin nyrpeähkö kissa Schopenhauer muuten viihtyy yhä kannelmäkiläisessä asunnossa, mutta hienoinen pelko minulla on, että Henri on muuttamassa kissoineen. Hirvikaava jää sellaiseen koukkuun, että sille on saatava jatkoa.

Antti Tuomaisen kanssa Kanneltalossa 30.8.2021

Haastattelin Antti Tuomaista Kanneltalossa elokuisena maanantai-iltana. Koronasyistä kuulijamäärä oli rajoitettu, mutta keskustelu striimattiin. Tiivistetysti: kyselin kirjailijalta uutuuskirjoista filmatisointiuutisineen unohtamatta varhaistuotantoa. Minua kiinnosti alkutuotannon vakavista ja synkistä dekkareista – jopa dystopiasta – siirtyminen mustan huumorin viihdejännäreihin. Lisäksi minua kiinnosti se, miten Tuomainen saa sutjakkaan tekstin kulkemaan niin, että henkilövetoisuus ja henkilöiden suhdesotkut vaikuttavat vähintään yhtä kiinnostavilta kuin jännäriin kuuluva juoniratkonta.

Kuva: Arja Korhonen

Runoilijuudesta haaveillut Tuomainen on julkaissut 10 romaania, joissa kaikissa juonta juoksuttaa rikos tai selvitettävä salaisuus mutta joita kerronnallisesti leimaa kaunokirjallinen ote. Tuomainen ei itse löisi kirjoihinsa mitään leimoja: hän kirjoittaa romaaneja.

Mies joka kuoli on tuotannon käänne. Jo Kaivosta kirjoittaessaan Tuomainen huomasi, että tapahtuman kuvaaminen toisesta kulmasta vaihtaisi täysin tyylin ja sävyn. Sen jälkeen hän päätyi siihen, ettei ota itseään vakavasti, ja antoi komiikan sekoittua rikosjuoneen. Se tuntuu nyt omalta. Hän on aina ihaillut sekä komedioita että rikosjuttuja kuten Raymond Chandleria, Elmore Leonardia ja Donald Westlakea. Ja nythän kirjojen kannessa keikkuu The Timesin lanseeraus: Euroopan hauskin kirjoittaja. Tuomaisen kirjoista on kutakuinkin sata käännöstä noin 30 kielellä.

Tuomainen ei kirjoitta suunnitelmallisesti, vaan tarina vie ja sattumukset syntyvät kirjoittaessa. Hän kirjoittaa lyhyissäkin väleissä päivän muiden hommien joukossa. Haastattelupäivänä aikaa seuraavalle romaanille oli riittänyt vain tunti. Kirjojensa alkuosaa Tuomainen tuunaa moneen otteeseen, muuttaa ja hioo, jotta jännitteet ja käynnistys toimivat. Sen jälkeen henkilöt ja tapahtumat lähtevät rullaamaan. Minäkerronnan Tuomainen kokee omakseen, sillä se vie suoraan katsomaan asioita päähenkilön tapaan.

Tulossa on siis kolmas Henri Koskinen -kirja. Alunperin ei suunnitteilla ollut sarjaa, mutta Tuomainen ei malttanut jättää niin herkullista hahmoa kuin Henri on. Hänestä on ollut kiinnostavaa viedä tässä maailman ajassa vielä järkeen uskova henkilö ensinnäkin paikkaan (seikkailupuisto), joka on vastakkainen aikuiselle järkeistämiselle, ja tilanteisiin (gangsterit, johtajuus, rakastuminen), jossa suoraan puhuminen ei ole järkevää. Siitä on syntynyt sekä kirjailijalle että lukijoille hupia ja mukaansa tempaavia yllätyksiä.

Tapasimme siis Henrin kotikulmilla, Kannelmäessä. Kokonaistehokkaan ja syksyllä erityisen kauniin lähiön kulttuuritalon estradilla arvuuttelimme Henrin kotiosoitetta ja sitä, jääkö hän Kannelmäkeen. Joudumme odottamaan vastauksia ensi vuoteen.

Antti Tuomainen

Hirvikaava

Otava 2021

jännäri

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Kiitos kirjailijalle juttutuokiosta Kannelmäessä!

Hirvikaavasta myös blogissa Kirsin Book Club.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämajan runot jolkottavat rennosti, hetkittäin loikkivat ja hölkkäävät. Sen lisäksi ne pysäyttävät, vaikka rytmin veto on vastustamaton. Ja kun kirjan nimi vie lempipaikkaani, se on siinä: Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021).

Erämaja on taitava runoilemaan luettelomaisesti proosarunoja, joissa ajatuksen poukkoilu johdattelee yllätyksiin. On myös laulullisuutta, lainatavaraa ja nasevia parin rivin tokaisurunoja. Sopii minulle, etenkin lyhyet lohkaisut. Tai oikeastaan: kaikki käy.

Minua viehättää runojen sisäänrakennettu tolkku kaikessa assosioinnissaankin. Näissä runoissa pysytään jalat maassa vaikka olisi mitä, ja kaikkea on – sammalikosta palaviin kanaloihin.

Ennen kaikkea on metsä ja mustikat. Ne juurruttavat. Sillä minulle runot kertovat myös siitä, mitä on, kun kaikki menee metsään, siis kuvainnollisesti tarkoittaen. Asian voi myös nähdä näin:

”- – Tasapaino on tila, jossa mikään ei heilahda, jos mikään ei heilahda, mikään ei ala, mikään tähti synny, hauki lennä kuusen latvuksiin, tämä selvä.”

Runot vaihtavat paikkoja. Metsässä ollaan, metsään mennään, mutta se on myös mielentila kaupungissa. Runoissa aikuinen ihminen on omillaan, lapset kotoa pois lehahtaneina. Sen lisäksi runon puhuja vie mielikuviensa lapsuuteen.

”- – Ei se kabul ole, se on armon laakso. Ja nyt kun tämä on sanottu, voin rauhoittua, sanottu ja tehty, lapsuus nostettu likakaivosta, putsattu, niistetty, kertakäyttönenäliina, metsää kaadettu. On täällä vielä muutama puu pystyssä.”

Monet kirjan runot puhuttelevat minua väkevästi lukutilanteeni vuoksi. Olen juuri järjestelemässä äitini hautajaisia ja purkamassa lapsuuttani; samoilen lapsuuteni sakeassa metsässä konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Tunnustelen runoista tuntemuksia, sellaisia, joille ei minulla ole sanoja. Kun luen Erämajan runon sivulta 55, saan parhaimmat saatesanat täältä lähteviltä tänne jääville: lempeät, sallivat, terävät ja vakavana hymynkareiset. Kuin tilauksesta. Voin olla vain kiitollinen, että joku osaa sanottaa.

Erämajan huumori ei kaihda alakuloa eikä mielen pihalla oloa. Lyyrinen arjen ankkuri osuu vaihteleviin tunteisiin, ja kokoelma myös lohduttaa. Tiedän palaavani näihin runoihin vielä monesti.

     Todellisuus on pinottu, tämä tässä päällimmäisenä, tämä

missä kierrän kehää, ympyrä

               on ilon ja surun muoto. Miten täältä pääsee pois.

Anja Erämäja

Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

runoja

71 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

”- No totuushan on… aloitan. – Tai siis että totuushan on aina subjektiivista. Jos puhutaan kokemuksista. Mutta fiktio tekee toisen kokemuksesta totta. Jos sä esimerkiksi luet mun kirjan, niin mun kokemuksesta tulee sulle hetkeksi totta. Toivottavasti.”

Eihän tätä autofiktiopohdintaa voi ohittaa, kun Antti Rönkä on kirjoittanut romaanin Nocturno 21:17 (Gummerus 2021), jonka päähenkilö on Antti. Romaani kertoo Antin kompleksisesta häpeäsuhtautumisesta seksuaalisuuteen ja omaan olemiseensa.

Romaanissa on tilanne, jossa Antti on kirjastossa kirjastonhoitajan haastateltavana. Mies yleisöstä kysyy: ”Mutta miksi sun kokemuksesta pitäisi tulla mulle totta?” Ja jatkokysymys: ”Tai siis että miksi mua pitäisi kiinnostaa sun elämä?”

Yksityisestä yleistä ja sellaista kaikkea saattaa olla takana. Ja koska tässä romaanissa on henkilökohtaisuuksia, sellaisia on lukijallakin. Vaikkapa näin: minulla on kaksi nuorta aikuista poikaa – herkkiä, ei mitenkään protomaskuliinisia, pohtivia, ahdistusalttiita. En siis voi välttää sitä, että heijastelen lukemaani jälkikasvuuni.

Pitäisikö minun tietää pojistani Antin kokemusten kaltaisia intiimejä yksityiskohtia? Sellaista tietenkin toivon tietäväni, missä voisin olla tukena. Kovinkin henkilökohtaisesta lukuvinkkelistä minuun osuvat kirjan kohdat, joissa Antin vanhemmat tukevat, yrittävät ainakin, ovat huolissaan ja antavat tilaa. Mutta on heiltä jäänyt kaikenlaista huomaamatta ja sanojakin on jäänyt oikein asettelematta. Mitä minulta on jäänyt huomaamatta aikanaan, mitä puolihuolimaton sanaheitto on tehnyt, entä mitä on menossa nyt?

Kirja siis kertoo Antin ensimmäisestä siemensyöksystä kesällä ennen yläkoulua (siitä kirjan nimen kellonaika), etenee siitä nuoren aikuisen miehen elämään ja tyttöystäviin. Valopilkkuna välkkyy lukioaikainen ystävä, pidän erityisesti lopun kuvauksesta, jossa kaverukset taas kohtaavat. Pidän siitä sekä sisällön että kielen ja kerronnan vuoksi.

Siispä kerronnasta lisää, koska se saa minut lukemaan kirjan. Antin angstisuuden överit ovat minut karkottaa, mutta ei sittenkään, sillä sanomisen tapa sujuu. Kaiken itseinhon, itsetuhoisuuden ja itsetarkkailun piinan vapauttaa itseironia, mutta itseironia voi olla vaarallista, osa itseinhoa. Huokaan helpotuksesta: välistä välähtää vilpitön huumorihetki. 

Oiva idea rakenteen kannalta on toistuvat jouluntienoot ja niiden tunnelmat. Ja täytyyhän tässä todeta, että kasvukertomuksen fokus rajautuu, rönsyt ovat minimissään, joten päähenkilön itsestään tietoiseksi tuleminen ja sen piilottelu korostuvat.

”Tumppaan tupakan ja työnnän kädet takintaskuihin. Olen näyttelijä, joka astuu näyttämölle kulissien takaa, ja hahmo jota esitän olen minä. Portti loksahtaa selkäni takana lukkoon, ja se kuulostaa yhtä hyvältä, turvalliselta. Pidän lukossa olevista asioista.”

Kiinnostavinta rakenteen ja kerronnan kannalta on kahtia halkaisu: menneen ajan Antti esiintyy kolmannen persoonan keinoin, ja nykyhetken Antti ilmaisee tekstissä itseään minäkertojana.

”Suljen silmät. Kaupunki humisee sisäpihan porttien takana. Jossain siellä huminassa kulkee Antti, minua etsimässä. Suuressa kaupungissa on helppo piileskellä, mutta me emme kumpikaan jaksa tätä enää kauan. Pian toisen meistä on luovutettava.”

Näille Anteille – nuorelle ja nuorelle aikuiselle Antille sekä Antin kaltaisille – kyllä toivon itsetarkkailusta hellittämistä ja itselleen riittämistä sellaisena kuin on. Ehkä se kuulostaa kliseeltä, mutta eiköhän kuluneissa elämänopeissa ole totuuden siemen. Tätiopettavaisuus sikseen: Röngän yötunnelmaromaanin paljaus pakottaa roimasti sukupuolittuneiden poika-mies-oletusten rajojen yli.

Antti Rönkä

Nocturno 21:17

romani

Gummerus 2021

101 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Marjatan kirjat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Satu Rämö: Talo maailma reunalla

Satu Rämön kirja Talo maailman reunalla (WSOY 2021) on ollut heinäkuussa pääkaupunkiseudun kirjastoissa varatuimpien tietokirjojen joukossa. Eli lukijoita kiinnostaa mukava jutustelukirja, joissa yhdistyvät kirjoittajan henkilökohtaisen elämän tapahtumat, tiedot ja kokemukset meille eksoottisesta asuinseudusta sekä matkustelu.

Koronasulun matkanälkään jutut Islannista tuntuvat houkuttelevilta. Itse fiilistelen muistoja Reykjavikista lähiympäristöineen, jonne reissaamisesta ei ole kuin kaksi vuotta – silti matkailuni tuntuu olevan kuin toisesta elämästä. Pohjustin muuten silloin kohdetuntemustani lukemalla Rämön kirjan Islantilainen voittaa aina.

Koin Islanti-matkallani kesäisen hienot maisemat turisteille tarjotusta Kultaisesta kierroksesta. Nyt vaikuttaa väkevästi siltä, että ne kalpenevat Islannin Länsivuonon alueeseen verrattuna. Rämö kuvailee uutuuskirjassaan Länsivuonon karunkomeaa ympäristöä ja vuodenaikojen vaihtelun elämyksiä.

Jos sää puhuttaa täällä Suomessa, se määrittelee paljon myös Islannissa. Kirjan suosikkijuttujani ovat kuvaukset lumimyrskyn peittämästä talosta ja matkasta saarelle, jossa tuuli ja sade piiskasivat olan takaa. Ja kaikella rakkaudella:

”Islannissa on sellainen sanonta, että jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia. Minulla on sanontaan pieni henkilökohtainen lisäys. Jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia, niin se on entistä hirveämpi.”

Kirjan punainen lanka on Rämön muutto Länsivuonon pieneen kylään, josta perhe ostaa oman talon. Kiinnostavia ovat jutut islantilaisesta mentaliteetista ja toimintatavoista. Mieleeni jäävät kohdat juorujen lennokkuudesta sekä pienen maan edusta ja haitasta tuntea aina joku yhteinen tuttu. Ja kiehtovia ovat menninkäistarinat, joista ei ota selvää, uskovatko islantilaiset niitä tosissaan.

Hienosti Rämö päättää kirjan pohdintaan elämänmuutoksesta, jossa asuinpaikan vaihto on muutos vaatimattomimmasta päästä, kun sitä vertaa monen muun traagisiin elämäntapahtumiin. Mutta silti Rämön perhetapahtumat ja päätökset kiinnostavat monia – ja herättävät ihastusta: joku se uskaltaa ja osaa brändätä elämäntapansa.

Luin Rämön kirjaa sykäyksittäin pitkin kesää. Lukutyyli sopii kirjaan, sillä sen luvut ovat itsenäisiä juttuja, joiden väliin voi hyvin jättää lukutaukoja. Tyylissä tunnistan journalistista tempoa, ja kerronta sujuu sutjakkaasti. Ehkä kirjaan on siirtynyt Rämön blogin tyyliä. Siispä sain mukavan välipalakirjakokemuksen.

Satu Rämö

Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla

WSOY 2021

tieto-, matka- ja lifestyle-kirja

179 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muita kirjasta bloganneita mm. Hemuli ja Kirjakaapin kummitus.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Lifestyle, Matkakirja

Taina Latvala: Torinon enkeli

”Joka päivä toivoin, että saisin asiasta varmuuden, joka ikinen päivä odotin, että minulle kirkastuisi mitä minun tulisi elämässäni tehdä; että jostain ilmaantuisi merkki joka muuttaisi kaiken.

Olen kalutun aiheen äärellä, mutta Taina Latvala käsittelee sitä omintakeisesti. Romaanissa Torinon enkeli (Otava 2021) romaanin kertoja, nimetön kirjailija, lähenee neljääkymmentä ja on viime vuodet tuskaillut päätöstä: pitääkö pitkä parisuhde vakiinnuttaa perheeksi omistusasuntoineen ja lapsineen?

Romaania kehystää kirjailijan muutamat päivät jouluisen Torinon kirjailijaresidenssissä. Alpit hohtavat kulissina kaupungin takana, ja talvitunnelmassa leijuu tummaa taikapölyä, joten ei ihmetytä, että kirjailija vie eksyneen tyttölapsen residenssiasuntoonsa. Löytölapsi lapsia vieroksuvan hoteissa? Tapahtuu pientä kummallista, josta ehkä tavallisinta on, että kännykkä ei oikein toimi:

”Kun tutkailin tarkemmin laturin johtoa, huomasin, että johtoon oli ilmestynyt outo nirhauma, kuin hampaanjäljet.”

Aavemaista tunnelmaa lisäävät katkelmat residenssin vieraskirjasta, sillä vaihtuvat asukkaat ovat kokeneet siellä kummia. (Ehkä kaikki muut paitsi Karl Ove Kanausgård.) Lisäksi poiminnat residenssin hoitajan Lorenzon tietokirjasta ”Hyvän ja pahan voiman kaupunki” paljastavat huoneiston menneisyydestä kummitteluun otollisia yksityiskohtia. Ja koko Torino väreilee vastakkaisten voimien polttopisteessä. Näin romaaniin päätyy salaperäisiä kauhukirjaelementtejä – viittauksia Stephen Kingiin unohtamatta.

Kirjailijan tosiasialliset elämän aaveet liittyvät pitkän parisuhteen kariutumiseen ja moninaisiin pelkoihin äitiydestä ja vanhemmuudesta. Kirjailijan elämässä on myös kummitellut nuori mies Pohjanmaalta, johon suhde on ollut outo mutta tenhoava. Erityisherkkää naista vaivaa lisäksi isäsuhde. Eli romaanista löytyy rutkasti aineksia psykologiseen proosaan.

Jos romaani olisi vain vatvontaa, uskaltaako nainen hankkia lapsen vai ei, se jäisi kumisemaan kaltaistensa joukkoon. Nyt ainesyhdistelmät, romaaniin upotettujen tekstien moninaisuus ja muistumat eri elämänvaiheista nostavat kiinnostavuutta. Omintakeisinta on kuitenkin kerronta. Vaivaton lause miellyttää, ja tunnelmien kirjavien sävyjen tavoittaminen viehättää. Siihen vaikuttaa myös komiikan taju, mikä viimeistelee kiinnostavuuden. 

Romaanin minäkertoja ottaa itsensä tosissaan, mutta onnekseni kerronnan tosikkomaisuus repeilee. Luen romaanista myös leikkiä. Taina Latvala mainitaan romaanissa kirjailijana, joka on asunut samaisessaTorinon taiteilijahuoneistossa ja on kirjoittanut vieraskirjaan muun muassa: ”Myönnettäköön, että tunnelma residenssissä on melko erikoinen.” 

Muitakin kytköksiä löydän. Romaanin naiskirjailijan isä lehtolapsineen vaikuttaa samalta kuin Latvalan romaanissa Venetsialaiset. Mieleeni putkahtaa myös Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan päähenkilö, joka Latvalan romaanin kertojapäähenkilön tapaan tyrkkii sormeaan Raamatun väliin, kun hän haluaa vastauksia askarruttaviin kysymyksiin. Viehättävä kansi tuo mieleen Carlos Ruiz Zafonin Barceona-sarjan ulkoasun…

Torinon enkeli viehättää minua romaanina, jossa kerronnan suoruus sotkeutuu sisällön (ja ihmisen) arvoituksellisuuteen. Veikkaan, että kirja on mainio lukupiirikirja, sillä siinä piisaa ulottuvuuksia, tulkittavaa: mistä kaikesta on kyse, mitä oikein tapahtui, mihin uskoa ja mitä tulee tapahtumaan? Miten ihminen uskaltaa elää?

Taina Latvala

Torinon enkeli

Otava 2021

romaani

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa, mm. Kulttuuri kukoistaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani