Kaksi kotimaista pikkukaupunkijännäriä

Kesällä vietin jännitysaikaa meillä ja muualla. Tähän juttuun pakkaan kaksi kotimaista uutuutta. Tuire Malmstedt aloittaa uuden sarjan, ja lupaavasti aloittaakin. Johanna Savolaisen esikoisdekkarissa tyylilajina on kotikutoisuus, cosy crime, jossa pienen yhteisön sisällä sirisee salaisuuksia.

Tuire Malmstedt: Lasitarha

Ture Malmstedtin uutuusdekkari Lasitarha (Aula & Co 2021) aloittaa sarjan, jossa rikoksia ratkovat Elmo Rauramo ja Matilda Metso. Tässä ensimmäisessä osassa katoaa lapsi, ja tapaukseen liittyy muitakin katoamisia.

Rikostutkijoiden persoonat erottuvat hyvin, ja heidän taustansa syventää henkilökuvia. Ensimmäisessä osassa ei lähdetä virittelemään romanssia vaan rakennetaan yhteistyön muotoja kahden erilaisen persoonan välillä.

Oman tasonsa rikosromaaniin tuo vanhan pariskunnan osuudet, joissa keskitytään lähinnä Liljaan ja Liljan ystäviin. Lilja on kuuroutunut musiikinopettaja, joka toimii dementoituneen miehensä Leon omaishoitajana. Pariskunnan menneisyyttään synkistää pojan katoaminen vuosikymmeniä sitten.

”He olivat kuin kaksi antiikkista radiolähetintä, jotka eivät tavoittaneet samaa taajuutta. Heidän välillään oli vain kohinaa, josta ei saanut selvää.”

Juoni edetessä saan vihjeitä, joten seuraan kiinnostuneena tapahtumia, enkä edes ärsyynny yhteensattumista. Pohjoismaisen dekkarityylin keinoin näkokulmat vaihtelevat luvuittain, ja välillä on tuntemattoman, hurahtaneen henkilön tekstejä, joiden kauheus tehoaa. Kuka niiden kertoja on? Miten ne liittyvät koko tarinaan? Kas siinä on jännärin juonijuju.

Tuire Malmstedt

Lasitarha

Aula & Co 2021, ilmestyy 2.8.2021

dekkari

Sain kirjan kustantajalta.

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

Savolaisen jännärissä on monia henkilöitä, joiden suhdetta toisiinsa avataan hiljakseen. Anna pyörittää Kotkan liepeillä baaria, jonne tulee kesätöihin salaperäinen Eevi. Annan poika, koripallolupaus Teemu, iskee tyttöön silmänsä, myös jokunen muu, ehkä myös Teemun paikallinen kaveri Marko. Varsinainen jännitysosuus käynnistyy siitä, kun Annan särmikäs lapsuudenystävä Leila löytyy kuolleena Annan kodin lähistöltä. Murhaa alkaa selvittää kotkalainen poliisi.

Henkilöjoukon keskiöstä löydän Annan, jota varjostaa muistot avioliitostaan Teemun isän kanssa. Annan kautta kuvataan äitiyttä, ympäristön paineita ja ainokaisesta luopumista urheilu-uran vuoksi.

Kirja esittelee aika mukavasti Kotkan rannikkoympäristöä ihmisineen. Kyläkunnan väki tuntee toisensa ja kunkin historiaa, silti piisaa pinnanalaisia salaisuuksia. Ehkä kerrontakerässä on jonkin verran liikaa langanpätkiä, osin irrallisesti, ja siitä syystä henkilöt jäävät aika etäisiksi. Kenties kirja saa jatkoa, sillä pari romanssinpoikasta jäivät kiinnostelemaan.

Johanna Savolainen

Se, joka pääsi pakoon

Mäkelä 2021

316 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Klassikkohaaste 13

Olen vuosikymmenten varrella lukenut artikkeleita Alastalon salista mutta itse kirjasta olen lukenut vain tenttitarkoituksessa yhden luvun, ”Albatrossin tarinan”. Paine klassikon lukemiseen on ollut kova, ja häpeä on painanut lukemattomuudesta. Viimein koitti tilanteen korjaamisen aika, eli kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. kierroksen kirjani on tämä Volter Kilven (1874 – 1939) järkäle (Otava 2015 / 1933). Viivyttelemiseni järkyttää nyt: Alastalon salissa on huikea kielen ilottelun, ihmisluonnon erittelyn ja huumorin lähde.

Satojen sivujen juoni on siis se, että Alastalon isännän kutsumat kulmakunnan isäntämiehet päättävät yhteisestä laivahankkeesta. Muuta ei varsinaisesti tapahdu – ja silti kaikkea mahdollista ja mahdotonta henkilöiden mielensisäistä.

Riemastusta herättää moni asia, mutta tämän tahdon erikseen mainita. Lukujen alkujen tiivistykset toimivat mainioina sisäänheittäjinä. Mitä sanotte esimerkiksi tästä luvun 6 alkutempaisusta:

”Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.”

Henkilökuvauksen syvyys ja vivahteikkuus hurmaa, ja sitä vahvistaa huumori. Muitakin miehiä salissa kuvataan, mutta nämä kolme ominaislaatuineen nousevat kärkeen: Alastalon vikkelä, juonikas ja määrätietoinen projektijohtaminen, Pukkilan käsittämättömän kateellinen kiemurtelu ja Härkäniemen hidas haahuilu. Härkäniemi tuumii kolmikosta näin:

”Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasokonkari sekä silmän että ajatuksen siirrolta.”

Suosikkihenkilöni on myötähäpeää herättävä Pukkila, jonka jurnuttavalle kaunaisuudelle en löydä vertaa. Hän huvittaa minua ajattelemattomilla ulostuloillaan ja sisäisellä puheellaan, jossa tätä murjottajaa välillä korventaa reflektion tuska. Todella posketon tapaus!

Kilpi korottaa Aleksis Kiven proosatyylin potenssiin kymmenen ynnättyinä saaristo- ja merenkulkusanastolla sekä kirjailijan omasta parrasta päästetyllä verbaliikalla. (Kilvellä on kymmeniä synonyymejä puhumiselle, parrasta päästely on niistä yksi.) Hän tuuppaa virkerytmiikkaan viitteitä raamatullisuudesta kansanrunouteen, ja lopputuloksena syntyy omintakeinen runsaus. Kilpi EI VOI kirjoittaa: ”Härkäniemi tiesi, ettei tällaisessa täpärässä tilanteessa saa hätiköidä vaan antaa ajatuksille aikaa”, EI VOI, vaan:

”Härkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa, tiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano puukstaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vastupassivinoon kielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa ylilaahauksessa ja uuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa täpäränterissä oli paras pitää ajatuksissa pieni väli, ennen kuin tyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa puhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille.”

Minulla on Kilven romaanissa useita suosikkilukuja kuten luvut 3 ja 4, jossa Härkäniemi ja Pukkila esitellään, ja luvut 16 ja 17, joissa Härkäniemi nostaa lattialta totikannun ja Pukkila tuskaisesti allekirjoittaa parkkipaperit. Luvun 5 korotan yhdeksi kotimaisen kirjallisuuden huippuhetkeksi. Siinä Alastalon vaimo ja tytär tuovat saliin purtavaa.

Kilpi saattaa vaikuttaa nykykatsannosta poliittisesti epäkorrektilta, kun teosta tutkailee feministisesti. Esimerkiksi luku 5 on avoin akkuna miehen katseesta naiseen talonpoikais-merenkulku-kulttuurissa. Alastalon ehtoisen emännän ja 17-vuotiaan neitokaisen olemukset tuijotetaan tekstiksi häpeämättömin miessilmin, eikä passaavan naiseuden asema suhteessa isosta asiasta päättäviin isäntiin jää epäselväksi.

Naisella on sukupuoleen rajattu valta, joka tyssää romaanissa keittiöön ja naiseuden arvoitukseen. Nyt myönnän auliisti, että kuvaus kuitenkin naurattaa. Minä tosin luen romaania niin, että naurunalaisena on miehen tapa nähdä. Sekin hykerryttää, että jälkimurrosikäinen Alastalon tytär Siviä pääsee hetkeksi tuittuilemaan herraseuraan. Otettakoon tässä vielä esille se, että Eevastiina-emäntä saa melkein viimeisen sanan isäntien kuuden tunnin jahkailun perään:

”Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä, mutta muusta ette ymmärrä paljoa mitään!”

Aloitin Alastalon salissa helmikuussa, sillä kolmen hengen kirjapiirini otti sen pitkän tähtäimen ohjelmaan. Ensimmäiset viisi lukua luin kirjana, sitten vaihtelevasti luin ja kuuntelin kirjaa Yle Areenasta. Jostain olen saanut tietooni, että Kilpi itse piti tekstiään toimivana etenkin ääneen luettuna, ja Esko Salervon tapa pakista Kilven tekstiä vakuuttaa kirjailijan kannasta, sillä äänikirjana toteutus on taidokas.

Luin ja kuuntelin kirjaa aina silloin tällöin melkein puoli vuotta muun lomassa. Täytyy tunnustaa, että innostuneesta asenteestani huolimatta välillä puudutti. Oli hetkiä, jolloin virkekiemurat sanahelinöineen vaikuttivat itsetarkoituksellisilta. Silloin näin sieluni silmin Kilven kihertelemässä kykynsä pauloissa ja itsekseen ihailemassa tyyliin kui mä tämmöttis taas tairanki taiteil.

En kadu, kulttiklassikko on nyt selätetty. Vaikka paikoitellen työlästyin tyyliin, kirjakokemus kohosi kyllä kerrassaan palkitsevaksi, sillä kielen ja kerronnan ilo huokui rivien väleistäkin.

Volter Kilpi

Alastalon salissa

Kuvaus saaristosta

Otava 2015. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1933.

1 osa 412 sivua, 2. osa 405 sivua.

Sain kirjan nimipäivälahjaksi.

Äänikirjana Yle Areena, lukijana Esko Salervo.

Alastalon salissa on ollut monen bloggaajan luettavana, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa korkkasi sillä klassikkohaasteen – Arjalle suuri kiitos lukutodisteesta eli t-paidasta ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Ja muita klassikkohaasteessa tämän kirjan selättäneitä mm. Luettua elämää ja Tekstiluola, jonka jutun lopussa on lisää linkkejä lukijakokemuksiin.

Klassikkohaastetta nro 13 emännöi Kirjakaapin kummitus, jonka koontipostauksesta pääsee tutustumaan kirjabloggaajien klassikkokokemuksiin.

Logon on suunnitellut Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Aikaisemmat haastepostaukseni

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kesäni 2021 kulttuurikohteita

Koronarajoitteisen kevään perään myös kesä eteni varovaisesti. En ole suurissa joukoissa samoillut, pikemmin yksin metsässä tai turvavälein muutamassa näyttelyssä. Tässä poimintoja kokemistani kulttuurikohteista.

Tampereella Vapriikin hienon koskiympäristön lisäksi nautin itse museon Ritarit-näyttelystä. Ajattelin etukäteen, että sielläpä haarniskat kolisevat tyhjyyttään, ja totisesti haarniskoja näin, mutta taidokkaasti koottu ja ripustettu näyttely saikin ihastumaan käsityöosaamiseen. Ja tietysti myös historiakatsaukseen.

Kannattaa käydä myös Tampereen taidemuseossa (vuoden nuori taiteilija Joel Slotte) ja Sara Hildenin museossa (Kari Vehosalo). Silloin voi ihmetellä kahden taidemaalarin pikkutarkkaa sivellinjälkeä. Lisäksi kummankin teoksissa on sellaista nyrjähtäneisyyttä, etteivät teokset pikavilkaisulla avaudu. 

Tampereen lähiseutujen maanteiden varrella voi katsella kumpuilevia metsämaisemia sekä matkalla Sastamalaan että vastakkaiseen suuntaan Mänttään. Kohteita niillä seuduin riittää useaan reissuun.

Sastamalassa on pieni ja sympaattinen kirjallisuusmuseo, ja sitä ennen voi tehdä lisälenkin Laukon kartanoon. Kartanolla kehotan pistäytymään lounasaikaan. Ainakin minä nautin herkullisista noutopöytäsalaateista ennen kuin tutustuin kartanon taidenäyttelyihin. (Ja myönnän: maistoin laukonpeuraa.) Ihastuin pariin Eeva Peuran maalaukseen, mutta päähuomion vei Heikki Marilan juhlanäyttely. Marilan töiden paksut maalikerrokset rouhentavat maalauspintaa, ja silloin variaatiot perinteisistä asetelmista tuottavat ihan omalaisen vaikutelman. Muutakin kiinnostavaa kartanon näyttelyistä ja maisemista löytyy.

Mäntässä keskityin vain Gösta-museoon. Sinne on sankoin joukoin valunut porukkaa Banksy-näyttelyyn, joten kannattaa buukata liput etukäteen. En ihmettele suosiota, sillä Banksyn työt ovat helposti lähestyttäviä, siis salaperäinen graffiti-iskijä osaa hommansa. Kalliomaalausten perintö vaikuttaa jossain mantelitumaakkeessa, sillä simppelit kuvat kolahtavat. Pidän yksinkertaisista vaikutuskeinoista, joita Banksy käyttää: sanoma on selvä, mielipide välittyy. Ja vielä: Banksy-tila on hienosti rakennettu. (Haaveilen, että taiteilija pistäytyy inkognito Mäntässä ja vetäisee kesäillan hämärtyessä Göstan seinään statementtinsa.)

Yllätin itseni vaikuttumalla Göstan muista näyttelyistä. Totean senkin, että ne sopivat totisesti Banksyn kylkeen, sillä sekä Jani Leinosen tilateos Totuus – The Truth että Santeri Tuorin Posing time -valokuva- ja videoteokset eivät hiivistele sanomaansa. Hienoja! Minä, joka yleensä kyllästyn videoteoksiin parissa sekunnissa, olisin voinut tuijotella Tuorin töitä loputtomiin. Suosittelen myös Göstan perusnäyttelyä: mainio kokonaiskatsaus vanhaan taiteeseen.

Kannattaa kääntyä Mäntän maantieltä ja jaloitella Juupajoen Rotkossa. Parin kilometrin metsälenkki virkistää, ja niin tekevät myös reitin varren peikkomaiset yllätykset. Kenkien ystävät eivät voi ohittaa rotkon reunan kenkämuseota, joka on viehättävän kotikutoinen.

En ole ainoa, joka on Tampereen ja Helsingin välissä poikennut Hattulassa. Pyhän Ristin kirkossa olen tänä(kin) kesänä käynyt kahdesti. Toisella kerralla vein sinne hollantilaiset vieraat (kyllä, koronatestaukset ja karanteenit on hoidettu tunnollisesti) ihmettelemään pohjoista kirkkotaidetta. Mutta kesän ensimmäinen vierailukerta oli spesiaali: Anneli Kanto ja vakio-opas Vilppu Vuori esittelivät kirkkoa yhdessä. Tuplaturinat valottivat katolista kuvastoa ja Kannon Rottien pyhimys –romaania inspiroinutta ympäristöä.

Hämeenlinnassa voipi viivähtää myös linnassa. Jykevä monumentti esiintyy sekin Kannon romaanissa. Linnassa on myös Nick Ervinckin modernia 3D-tulostustaidetta.

Helsingissä pakenin ylikuumentunutta keliä Kansallismuseon viileyteen. Sain rauhoittavan elämyksen: museossa seikkaili vain muutama muu. Uusittu näyttely Toista maata on teemoitettu kiinnostavasti, interaktiivisuutta on lisätty ja oheisteksteissä kuuluu moderni klangi. Pidin kovasti näkemästäni myös Esihistoria-näyttelyssä (vain esineistön löytöpaikkojen soisin olevan tarkasti informoitu). Lisäksi: yllätin itseni nielemässä kyyneleitä iho kananlihalla pienessä tilassa, johon on tiivistetty suomalaisten sotakokemukset toisessa maailmansodassa.

Tutustuin Helsingissä myös Päivälehden museon näyttelyyn Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa. Siellä saa lukea 1900-luvun vaihteen kulttuuripiirien tiedon tuonpuoleisista kokemuksista. Ja kyllä, kesän kassamagneetti eli Repin-näyttely on vielä katsastamatta. Ja tämäkin: kesäloma loppuu justiinsa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Taide

Esoteerisuutta ja kuvittelua kesään kahden kirjan hengessä

Päivälehden museon näyttely Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa esittelee kirjailijoiden kiinnostusta salattuun tietoon. Kaikki hörhöilyyn epäilevästi suhtautuvat saavat mojovan tietoiskun, miten 1800-loppupuolen kultturikerma innostui esoteriasta ja sai virikkeitä tuotantoonsa. Näyttely sopii minun kesääni, sillä olen eri suunnista sivunnut esoteriaa.

Ei, kuuma kesä ei ole päätäni pehmittänyt, vaan kyllä minua aidosti kiinnostaa se, miten ihmisyyteen kuuluu kiinnostus salattuun, todellisuuden tuonpuoleiseen ja kaikkeen käsittämättömään. Myös kuvittelun voima on alati innostava. Siksi katsaus kahteen kirjaan, jossa nämä aihelmat näkyvät: Pirkko Kotirinnan elämäkertaseikkailu Hilma af Klintin arvoitus (Tammi 2021) ja tutkimuksen kovaa ydintä valottava kirja Kuvittelu ja uskonto (SKS 2020).

Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus

Pirkko Kotirinnan tietokirja yhdistää sekä omakohtaista että tutkimuskohteesta kerättyjä tietoja. Kirjoittaja kuvailee matkojaan, haastatteluja ja löydöksien tuottamia ajatuksia sinä kuin tutkimustietoakin. Näin syntyy kokonaiskuva Hilma af Klintin elämästä ja taiteilijuudesta ja siitä, miten Kotirinta on kirjan koonnut.

Taiteilija Hilma af Klint (1862 – 1944) maalasi alkutuotannossaan ”tavallisia” tauluja, mutta vuodesta 1906 hän tallensi abstrakteja näkyjä henkioppaansa ohjauksessa. Syntyi satojen teosten tuotanto, joka on ollut esillä vasta kolmisenkymmentä vuotta. Hätkähdyttävintä on se, että af Klintin teokset olivat muotokieleltään edellä aikaansa, joten niiden tulisi muuttaa taidehistorian faktoja abstraktin taiteen pioneereista.

”Hilma af Klint näki jotakin, mistä ei suurimalla osalla aikalaisista ollut aavistustakaan, ja maalasi näyt kankaalle. Toisista ulottuvuuksista saamiaan viestejä hän tulkitsi kirjoituksissaan koko pitkän elämänsä aikuiset vuosikymmenet – vastoinkäymisistä piittaamatta ja omaista visioihinsa täydellisesti uskoen.”

Esoteria ei ollut vieras asia 1800-loppupuoliskon taidepiireissä, mutta harva uppoutui sen syöverehin kuten ruotsalainen af Klint. Kotirinta taustoittaa erinomaisesti tuon ajan virtauksia ja ajatusmaailmaa, samoin sitä, miten vähitellen alkoi löytyä taiteilijan jälkeensä jättämiä teoksia ja muistikirjoja. Hän seuraa taiteilijaa tutkineiden jalanjälkiä, joista monet yllättäen löytyvät Suomesta.

Välillä työlästyin toistoon, mutta onhan kirjassa paljon kerrassaan kiehtovaa. Samalla heräävät elämään omat muistot WA-museon Hilma af Klint -näyttelystä parikymmentä vuotta sitten, kun taivastelin maalausten värejä ja muotoja. Omaperäsyys vaikuttaa aina.

Pirkko Kotirinta

Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa

Tammi 2021

tietokirja

244 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

”Voiko kuvittelua analysoida tietona?” Näin kysyy kirja Kuvittelu ja uskonto, jossa on johdannon ja epilogin lisäksi yhdeksän artikkelia kuvittelusta. Tutkijat käsittelevät kuvittelun teorioita eri näkökulmin ja aihein: tekstejä on myyttirunoudesta ja keskiajan kuvittelusta siinä kuin pyhiinvaelluksista, horrossaarnoista ja nykyshamanismistakin.

Kirja tekee pioneerityötä, sillä aiemmin ei ole ilmestynyt suomalaista kuvittelun teorioihin keskittyvää teosta. Kokonaisuus on monitieteellinen – myös monipuolinen. Rehellisyyden nimissä: hellehöttöpääni ei saanut ihan kaikkea irti pätevistä tutkimusteksteistä. Siksi sanon sanasen vain kahdesta artikkelista, jotka kytkeytyvät muihin lähiajan kirjakokemuksiin.

Tiina Mahlamäki on valinnut kirjailija Kersti Bergrothin esimerkiksi artikkeliin ”Kuvittelu esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana”. Mahlamäki käsittelee antroposofista kuvittelua Bergrothin romaanissa Urbans väg (1919).

Rudolf Steiner oli Bergrothille suuri vaikuttaja – kuten myös Hilma af Klintille. Esoteerisuutta ja antroposofista aatemaailmaa Mahlamäki valottaa havainnollisesti. Samoin teksti välittää Steinerin käsityksiä vertauskuvallisista mielikuvista ja henkisistä harjoitteista, myös taidekäsitystä: ”Antroposofiassa taiteelliselle luovuudelle annetaan henkinen merkitys ja tehtävä. Taiteilija ei luo tyhjästä vaan välittää reaalimaailmaan henkisen maailman totuuksia.”

Mahlamäki tuo artikkeliin kiinnostavasti kaksi erilaista lukukokemustaan samasta Bergrothin romaanista. Aivan eri asioita nousee esille Urbans väg -teoksesta feministisestä ja antroposofian huomioon ottavasta lukutavasta. Mahlamäen tutkimusotteeseen on kuulunut myös etnografia ja osin autoetnografia, muun muassa matkoja Bergrothin jalanjäljissä ja luovaa kirjoittamista. Minua jääkin kutkuttamaan, mitä muuta niistä voisi blogin lisäksi syntyä, kun tutkimustavoitteet eivät ole velvoittamassa.

Kevääni romaaniriemastuttaja on ollut kuvittelumestari Anneli Kannon Rottien pyhimys, joka kertoo Hattulan keskiaikaisen kirkon maalareista. Pääsin heinäkuun alussa kirkon esittelykierrokselle, jossa kirkosta oli kertomassa vakio-oppaan Vilppu Vuoren lisäksi Anneli Kanto.

Pyhän Ristin kirkon sadoista kuvista löytyvät Aatami ja Eeva, jotka peittävät intiimialueitaan vihtanipuin. Tähän kuvaan liittyykin Aila Viholaisen artikkelin otsikko: ”Kultainen vuori ja saunavihta”, jossa käsitellään keskiaikaista kuvittelua ja tutkijoita kuvittelijoina. Viholainen tarttuu keskiaikatutkimuksen uudelleenlukuun ja teologiseen kuvitteluun.

Minua kiinnostaa kuvan merkitys kuvittelussa. Kirjoittaja analysoi seitsemän kuvaa, ja yksi niistä on maalaus Hattulan kirkon seinältä. Onko kuvan puska vihta vai tradition jatke aiemmista vastaavista kuvituksista Euroopassa? Viholainen todistaa tradition puolesta. Se on uskottavaa. Kaipa silti 1500-luvun hattulalaiset kuvien katsojat kuvittelivat pöheiköt omasta elämästään tutuiksi vihdoiksi kuten minäkin 500 vuotta myöhemmin.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

Toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri, Tiina Mahlamäki

Tietolipas 264

SKS 2020

350 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Naistenviikko 2021: koonti

Hellekesään avautui viikko, joka ehkä oli ilmoiltaan viileähkö mutta tunnelmaltaan kirjakuuma: naistenviikko 2021. Sehän tarkoittaa moninaisia kirjakokemuksia!

Väljähkön haasteohjeen voit kerrata tästä. Osa osallistujista on postannut joka päivä tai useimpina päivinä, osa on mukana yhdellä kirjajutulla tai listauksella. Ja näkökulma tyylineen on vapaa. On ollut ilo lukea!

Listaan etukäteisilmoittautuneet postaajat (mutta ihan aukoton listaus ei ole, sillä kaikissa ilmoittautumisissa ei ollut bloginimeä):

Kerään tämän jutun kommentteihin naistenviikkojuttujen linkkejä, jotta saamme nauttia viikon sadosta myöhemminkin. Lämmin kiitos kaikille kesän 2021 haasteen osallistujille! Ensi vuonna jatkamme!

Aikaisempien vuosien koosteisiin pääset tästä.

32 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Raivaan säännöllisesti aikaa historiaan sijoitetuille romansseille. Ne sopivat myös kesälukemistoksia. Luin kyllä tämän päivän nimipäivää viettävän (”Kristiina”) kirjailijan esikoisteoksen jo aikaisin keväällä, mutta jemmasin jutun naistenviikon päätökseksi.

Naistenviikon koontipostaus ilmestyy blogiini huomenna 25.7.2021, joten viikkoon osallistuneet kirjasomettajat lisäävät linkit juttuihinsa tai muuten kommentoivat naistenviikon viettoa.

Ann-Christin Antellin esikoinen Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2021) on viihdyttävää historiaproosaa. Tavoistani poiketen paneudun juoneen ja sisältöön siten, että on paikallaan varoittaa paljastuksista.

Jenny Malmström on nuori, lapseton papin leski, joka asuu Kaarinan pappilassa isänsä luona. Jenny osallistuu turkulaisrouvien hyväntekeväisyysyhdistyksiin ja valveutuneena ajaa naisten ja työläisten asiaa. Eletään 1800-luvun loppua, jolloin puhuttavat Canthin ja Ibsenin kirjallisuuden teemat. Jenny innostuu niistä.

”Jenny kääntyi pappilan emännän puoleen. – Kertokaahan, oletteko lukeneet kuopiolaista Minna Canthia, joka kirjoittaa naisasiasta?”

Minut valloittaa kirjan kuvaama vanha Turku. Miljöön elävyys vaikuttaa niin, että näen sieluni silmin Auran rantain talot, Ruissalon huvilat ja Koroisten kedot. Ei ihme, sillä kirjan lopun lähdeluettelo paljastaa tarkan taustatyön: vanhan Turun valokuvat ja tietoteokset ajasta. Kirjassa vilisee tuolloin eläneitä henkilöitä ja tositapauksia, mutta päähenkilö romansseineen asettuu fiktiona ajankuvan taustaan.

Antell kumartaa lukuisten kollegoidensa tapaan Jane Austeniin juontavaan romanssiperinteeseen. Heti ensi kohtaamisesta lukija tietää, kuka on Jennylle se oikea. Monta sataa sivua kuuluu kuitenkin oikeiden tunteiden peittelyssä, kisailussa ylpeyden ja ennakkoluulojen pyörteessä. Sehän on romanttisen proosan ”must”. On kilpakosijoita ja häveliästä mutta eroottista väreilyä!

”Miehen silmät välähtivät, kun hän nousi ylos kättelemään. Fredrik kumarsi ja otti häntä kätensä omaansa. Kylmät väreet kiirivät pitkin selkää. 

Fredrikin silmät siirtyivät hänen kasvoistaan hänen huulilleen. – Minä muistan rouva Malmströmin hyvin. Me tapasimme usein, ennen kuin muutin Tukholmaan.”

Rehellisyyden nimissä Jennyssä on paljon turhan ilmeistä, sillä kaikki mahdollinen oikeamielisyys kasaantuu päähenkilön harteille. Kyllä Jennystä silti eloisa päähenkilö kehkeytyy, nykykatsannolla rakennettu itsenäiseen ajatteluun kykenevä tunne-ihminen menneisyyden haavoineen. Kliseet kuormittavat eniten romanttista komistusta, joka jää melko yksiulotteiseksi Darcy-tyypiksi. Pääparin välityksellä näytetään kuitenkin hyvin porvarissäädyn käytöksen reuna-ehdot sekä suvun ja sen jatkamisen velvoitteet.

Porvariston vastuuta työläisistä kirja käsittelee idealistisesti, mutta yhteiskuntaluokkien juopa näkyy selvästi. Kirkkaasti se tulee esille, kun Jenny adoptoi kolme työläisorpoa, mikä romahduttaa Jennyn sosiaalisen statuksen. Ympäristö hyväksyi hänet köyhtymisen jälkeen, mutta säädylle tavatonta tekoa se ei kestä. Tulevissa sarjan osissa minua kiinnostaakin, minkä roolin adoptiolapset saavat. Luku- ja kirjoitustaidottomat orvot noussevat säädyssä, mutta mitä ristiriitoja se tulee sisältämään? Kirjojen kuvaama aikahan on etenemässä työväenliikkeen nousuun ja kansalaissotaan johtaviin vuosiin.

Intouduin ruotimaan, koska kirjassa on, mitä myllätä. Ahmaisin Puuvillatehtaan varjossa todellisuuspakotunnelmin. Odotan jatkoa, joka ohittaa ilmeisen ja säröttää ihannekuvaa, siis sävyttää odottamattomasti.

Anna-Christin Antell

Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021

Puuvillatehdas-sarjan 1. osa, historiallista romanssiproosaa

335 sivua.

Sain kirjan bloggaajaystävältä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vera Vala: Aprikoosiyöt

Luin Vera Valan romaanin Aprikoosiyöt (Gummerus 2021) huhtikuun alkupuolella, kun räntää lensi viiman viemänä harmaaseen maisemaan. Keväisenkukkea toscanalainen kirjamiljöö tuntui täydelliseltä vastakohdalta todellisuudelle, ja sellaisena kirja minulle toimikin, todellisuuspakona. Nyt heinäkuun helletauolla palaan kirjamietteisiini naistenviikolla.

Prologiin tosin kirjakokemukseni oli päättyä, sillä sen hunajainen tunnemakeus tuntui yliannostukselta. Jatkoin kuitenkin, sillä rakenteessa Vala hyödyntää hyvin dekkaristitaustaansa: salaisuuksia viritellään ja vihjaillaan säästeliäästi, joten lukija koukuttuu selvittämään, mistä kaikessa on kyse. Mukana on myös epäselviä kuolemantapauksia ja onnettomuuksia, lisäksi muita rikollisia puuhia.

Lukijaystävällisesti luvut otsikoidaan siten, että helposti erottaa, milloin kertojana on nelikymppinen, kriiseilevä Laura ja milloin romanssi noin 40 vuotta aikaisemmin. Romaanin juoni kiinnittyy Lauraan, joka ei saa elämäänsä otetta. Menneisyyden osuudet valottavat perhesalaisuutta.

”Mutta ennen pitkään pinnan alle painetut, vaietut asiat pulpahtivat pintaan kuin hukkuneen totuuden ruumis.”

Rakkauden monimuotoisuutta pidän kirjan tematiikassa tärkeänä. On äidinrakkautta, on luvatonta rakkautta, on pitkämielisiä rakkautta, on rakkauden nimissä luopumista, on pettymyksiä ja petoksia. 

Kirjan pohjavireenä on pohtia unelmia ja sitä, miksi ne jäävät toteuttamatta. Lauran suuri unelma on kirjoittaminen. Hän saa siihen kokemuksellista viisautta:

”- Kun ihmistä ajaa jakamisen halu, silloin hän [on] oikealla polulla. Koskipa se kirjoittamista, vapaaehtoistyötä, puutarhanhoitoa tai mitä tahansa: tekeminen tekee meidät onnellisiksi vain silloin, kun ainoa syy, joka meitä puskee eteenpäin, on pyyteetön halua jakaa työmme tulos muiden kanssa.”

Aprikoosiyöt on häpeämätöntä romanttista viihdettä. Ja todettakoon, että pidän häpeämättömyydestä. Sille on ilman muuta paikkansa. Niin kuin jo alussa kuvailin: kirjoja saa olla myös todellisuuspakoon.

Vaikka Italian kevään valo säteili Aprikoosiöistä räntäseulaani ja tempauduin selvittämään kirjan kannesta kanteen, en ollut kuitenkaan sopivassa mielentilassa. Käänteitä kasautui ja monet pääarvoituksista ratkaisin nopeasti. Mutta mikäpä siinä, tyyli on linjassa romanttishenkisten kirjojen luonteeseen. Ja vaikken minä niin lumoutunut, uskon monen lukijan heittäytyvän romaanin eri aikojen tunnekylläisiin tilanteisiin. Se(kin) sopii mainiosti naistenviikolle.

Vera Vala

Aprikoosiyöt

Gummerus 2021

romaani

368 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ludmila Ulitskaja: Sielun ruumis

Naisia, naisia! Täydellinen kirja naistenviikolle 2021. Lyhyet novellit neuvosto-venäläisistä henkilöistä ovat lukunautinto. Syynä on täyteläinen kerronta, henkilövetoisuuden täysi hallinta. Tiiviit tarinat eivät rokota sisällön runsautta. Näihin mietteisiin vie Ludmila Ulitskajan novellikokoelma Sielun ruumis (Siltala 2021). Jo suomennosnimi sykähdyttää, juuri noin pitää nimetä tämä kirja: sielut käyvät jos jonkinlaisissa ruumiissa.

Kokoelma on kaksiosainen, joista jälkimmäinen pureutuu sielukkaasti kuolemaan. Aloitan siis siitä. Novelleissa kuvataan ihmiskohtaloita, joissa on syrjäytymisen elementit. Monissa novelleissa päädytään mystiseen katoamiseen, muodonmuutokseen tai sulautumiseen. Irreaali tarjoaa lohdun, sillä Ulitskaja kuvaa kauniisti kunkin henkilön katoavaisuuden. Esimerkiksi näin päättyy muistisairaan loppuelämän kaaos:

”Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti omat rajansa, sillä tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten – opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttaman tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan – kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.”

Täytyy toistaa: täyteläistä. Ja vaikka jotkut novellit liukuvat hörhöilyyn, kerronnan yksityiskohtaisuus ja näkemyksellisyys juurruttaa. Novelleista välittyy lempeä hyväksyntä maalliselle erehtyväisyydelle ja ikuiselle toivolle, täysipäisesti. Jaan täysin yhden henkilön mietteet: ”Eikä Sašaa haitannut tippaakaan, ettei tämä tarina ollut kovin uskottava.”

Ulitskaja kuvaa ikäviä, surkeita ja sinnitteleviä henkilöitään tarkkanäköisesti hyvät ja huonot puolet huomioiden. Kiinnitän huomiota esimerkiksi äiteihin, jotka ajavat omaa etuaan tai eivät osaa rakastaa – kaikki tämä kuvattuna lempeydestä satiiriin. Naisvaltainen henkilögalleria juontaneen juurensa runollisesta kirjan aloituksesta, jossa verbalisoituu epätäydellinen ihmisyys. Siitä sietää kertoa, siitä sietää lukea.

”Teitä vaihda en, minä rakastan teissä häilyväisyyttä, viisautta, / riettautta, viettelevyyttä, taikauskoa, vilppiä, upeutta, uskollisuutta, / älykkyyttä ja tyhmyyttä, josta riittää oppia myös enkeleille. / Käytte sellaisinanne, kuin minäkin teille.”

Ludmila Ulitskaja

Sielun ruumis

suomentanut Arja Pikkupeura

Siltala 2021

novelleja

130 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar

Naistenviikolle valitsen elämäkerran Ebba (Atena 2021), joka kertoo Ebba Stenbockista. Annan historiantutkija ja tietokirjailija Anu Lahtisen tiivistää:

”Tämä kirja kertoo Ebban elämänmittaisesta tiestä suureen yhteenottoon 1597 ja sen seurauksista sekä monista muista hänen elämänsä kannalta tärkeistä tapahtumista. Tämä on ensimmäinen alkujaankin suomeksi kirjoitettu, kirjan mittainen elämäkerta, joka kertoo 1500-luvun naisesta Suomessa – tai Ruotsin valtakunnassa.”

Itse Ebbalta ei ole juuri jäänyt arkistolähteitä, joissain aikalaisteksteissä hänet kyllä mainitaan. Tutkija täyttää aukkoja yleisellä tutkimustiedoilla aatelisnaisten elämästä ja aikakauden naisista. Mitään persoonaluotausta ei siis ole luvassa, mutta Ebbasta saa kokonaiskuvan kuningashuonetta lähellä olevasta nuoresta naisesta, naimakaupasta ristiriitaisen ja äkkiväärän Klaus Flemingin kanssa, linnanrouvaelämästä sekä äitiydestä aikana, jolloin raskaus, synnytys ja varhaislapsuus sisälsivät ilmeisen kuoleman riskin.

Ebban aikaa värittävät Ruotsin kuninkaitten epätasapainoisuus ja valtataistelut. Päitä putoaa herkästi. Niin käy Ebban läheisille. Siksi kirja kertoo myös siitä, miten aatelisnaiset selvisivät miestenvälisistä kahinoista. Tasa-arvosta ei silloin ollut puhettakaan, mutta naiset lapsineen olivat osallisina, kun miehet taistelivat asemastaan ja joutuivat koston kohteiksi.

Lahtinen kirjoittaa lukijaystävällisen selkeästi ja sulattaa tutkimustiedon tekstiinsä. Spekulaatiot epävarmoista asioista tuntuvat uskottavilta. Aatelissukujen namedroppailussa saa kyllä olla tarkkana. Kokonaisuutena kirja tarjoaa kiinnostavan ajankuvan. 

Ajattelin lukiessani, miten kotimaiset historialliset romaanit kietoutuvat tämän tietokirjan ympärille. Ne taisivat jopa fiktion vapauksien keinoin täydentää tietotekstiä. Ainakin muutama Kristiina Vuoren romaani kuvaa samoja aikoja ja sukua (mm. Filippa), myös Heli Gallianon kirjasarjassa liipataan Turun linnan kohtalonhetkiä. Tuumin, että Ebba-kirjassa on monta kiehtovaa tarinaa, joissa on romaaniainesta. Esimerkiksi Klaus Flemingin veljentyttären Anna-neidon naimapuuhien kiemuroissa riittää draaman aineksia.

Anu Lahtinen

Ebba kuningattaren sisar

Atena 2021

elämäkerta

196 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Heli Galliano: Kyyhky ja susi & Lintutyttö

Kesäisin huvittelen lukemalla kevyen tyylin historiallisia romaaneita. Vuosien varrella on kertynyt kokemusta Kaari Utrion myöhäistuotannon 1800-luvun porvaristokertomuksista, Paula Havaksen Kertte-seikkailijasta varhaisella keskiajalla, Kristiina Vuoren alkutuotannon keskiaikaneidoista ja Johanna Valkaman viikinkiajan romansseista. Viime kesänä tutustuin Heli Gallianon tuotantoon. Juttuni säästyi vuoden 2021 naistenviikolle.

Gallianon historiaromansseissa Kyyhky ja susi (Otava 2018) ja Lintutyttö (Otava 2019) sankarittarena on italialainen ylhäisöneito, jota inkvisitio vainoaa protestanttisuuden vuoksi. Sarjan ensimmäisessä osassa parikymppinen Caterina pakenee setänsä avustuksella Ruotsin valtakunnan itäiseen osaan ja majailee Turun linnassa 1597 kuohuvina Kaarle-herttuan hyökkäysaikoina. Levottomuuksien vuoksi neito päätyy Hämeen sydämeen Messukylään ja Kangasalalle Kaarina Maununtyttären huomaan. Lopulta Caterina pääsee palaamaan koti-Italiaan, mutta toisessa osassa kymmenisen vuotta myöhemmin hänen täytyy jälleen paeta, ja moninaisten vaiheiden jälkeen hän palaa Turkuun ja Kangasalalle.

wp-1594624600811.jpg

Nautin kirjassa siitä, miten historialliset tapahtumat ja faktat asettuvat romanttiseen viihteeseen. Genreen kuuluu, että fiktiohahmot toimivat tosikehyksissä, ja se Gallianon kirjoissa onnistuu. Levottomat ajat 1600-luvun taitteen vuosikymmeninä loksahtavat luontevasti tapahtumien taustaksi, sillä niissä on paljon otollista juoniainesta kuten salaliittoja, valtavehkeilyjä ja noitailmiantoja. Mutkikkaat suomalaiset aatelissukusuhteet sopivat myös henkilögallerian höysteeksi. Ja tuttujakin tulee vastaan: Kristiina Vuoren romaaneissa esiintynyt Flemingin suku saa suuren roolin Gallianon kirjoissa, ja Vuoren tuotannosta tuttu turkulaiskauppias Valpuri Innanmaa vilahtaa sivuhahmona.

  •  

Caterina-neito on ensimmäisessä osassa melko uskottava: suojeltu, kaino italialaisneito sävähtää poikkeustilanteita ja hän uupuu ja kyynelehtii herkästi, vaikka heittäytyykin sedän vakoiluhommien myötä myös selvittelemään salaisuuksia. Hänen ympärillään pyörii ritarillisia suojelijoita aatelisherroista renkeihin, jotka pelastavat kauniin neitosen tuon tuostakin. Jokunen sankari hieman horjuttaa Caterinan mielenrauhaa, mutta Italiassa mahdollisesti odottava sulho Flavio estää rakkaussuhteisiin antautumisen.

Kummassakaan kirjassa Caterinan ripustautuminen Flavioon ei vakuuta, sillä ideaalimies jää kuvauksena kovin haaleaksi. Jälkimmäisessä osassa Caterina leskirouvana vaalii aviomiehensä muistoa ihan riesaksi asti, ja rouvan salaileva, tempoileva ja hermostunut persoona alkaa riepoa. Myös juoni salakielikirjan pelastamisesta alkaa tuntua aika hataralta.

Kirjassa Kyyhky ja susi Galliano ujuttaa mainiosti mukaan hämäläisen legendan verikivestä, jonka voi nykyisin bongata Kangasalan kirkon seinästä. Näppärästi asettuvat rinnakkain vallasneidon sumunusvaiset näyt ja juurevanhämäläisen tietäjäakan ja -tyttären arkinen luonnonparannus- ja näkijätaito. Kiinnostavinta sankarittaressa on se, että hän näkee enteitä ja tutkii latinankielistä kirjallisuutta magiasta selvittääkseen itsessään piileviä irreaaleja persoonapuolia, jotka tuohon aikaan saattoivat olla fataaleja. Lintutyttö-romaanissa Caterinan mukana kulkee Giovanni Battista della Portan teos Magiae Naturalis, ja nautin sen siteerauksista. Symboliikka laventaa juonta ja päähenkilön ymmärrystä.

”Kaivoin esille Magiae Naturaliksen. Tarvitsin elämänohjeen, joka auttaisi minua. Avasin kirjan ja luin ensimmäisen kohdan, joka osui silmiini.

’Varmasti me kaikki tiedämme, että heikko valo menettää kaiken loistonsa, jos siitä lähestyy voimakkaampi valo. Sytytetty soihtu ei valaise lainkaan keskellä päivää ja sama koskee tähtiä, jotka ovat auringon loisteessa täysin näkymättömiä, vaikka todellisuudessa ne säkenöivät taivaalla.’ ”

  •  

Juonivetoiset Caterina-romaanit etenevät seikkaperäisesti, ja jonkin verran henkilömäärää ja juonenkäänteitä soisin tiivistää, jotta muu saisi lihaa luiden päälle. Romanttiseen viihdekonventioon ilman muuta kuuluvat sattumat ja sankarittaren lumoavuus, johon miehet lankeavat, mutta yllättävän häveliäästi henkilöt ja käänteet kerrotaan. Silti sateisten kesäpäivien iloksi oli huvittavaa lukea minulle melko tutuille Turun ja Tampereen seuduille sijoitettuja tapahtumia. Toivoisin kyllä, että kustannustoimituksen aikana olisi karsittu 9/10 sanoista, jotka liittyvät uupumiseen ja kyyneleihin, sillä toisto vie tehot.

  •  

Heli Galliano
Kyyhky ja susi
Otava 2018
romanttinen historiaviihde
375 sivua.
Luin BookBeatissa.

Heli Galliano
Lintutyttö
Otava 2019
romanttinen historiaviihde
381 sivua ekirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Karoliina Kouvola: Pohjolan jumalattaret

Naistenviikolle ajoitan Karoliina Kouvolan kirjan kansanrunoutemme naismyyteistä. Pohjolan jumalattaret (SKS 2021) esittelee kolmisenkymmentä naishahmoa, joilla oli valtaa uskomusperinteessä:

”Entisaikoina metsä kuhisi uskomusolentoja. Korpi oli toista kuin oma tuttu ja turvallinen oma pihapiiri, joten sinne askellettiin kunnioittavasti, metsänolentoja puhutellen ja lepytellen.”

Uskomusolennoilta pyydettiin suojelusta ja hyviä saaliita. Eri tarkoituksiin oli eri henkiolento. Kouvolan kirja esittelee näitä siksi, että myös uskomusperinteen naishahmot pysyvät mielessä, ei vain Kalevalan miehet. Naisista tuttuja ovat etenkin Pohjan akka ja Aino, nyt tulee lisäksi tukku uusia, kiehtovia olentoja.

Kouvola kuvailee kirjan feminiinit napakasti. Kustakin hahmosta on kirjassa pari sivua. Silti ne tiiviinäkin antavat eloisan kuvan kunkin uskomusnaisen voimista ja taipumuksista. Samalla saa hämmästellä kansan mielikuvitusta. Tuollainen naisjoukko ei synny yksitotisten sepittelijöiden päissä.

Nautiskelen naishahmojen ominaisuuksien ja toimivallan kuvauksia ja pähkäilen, kuka mahtaa olla suosikkini. Koska en harrasta metsästystä, kirjan lopun eri saaliseläinten haltiat eivät niin iske. Paradoksaalinen Mielikki minua kiehtoo, samoin Annikki, Ajattara ja dualistinen sisaruspari Päivätär ja Kuutar. Naiseuden alku ja juuri henkilöityy Luonnottareen, vaikuttavaan naishahmoon:

”Luonnottaret ovat itämerensuomalaisen mytologian naisia, jotka asuvat kosmoksen keskustassa ja kehräävät siellä elämän kudosta kultaisesta langasta. Luonnottaret tuntevat ihmisten kohtalot, joten he esiintyvät kansanrunoudessa tulevasta karusta kohtalosta varoittavina hahmoina. Heidän skandinaaviset sisarensa, nornat, kehräävät henkin elämänlankaa maailmanpuun juurista muodostuneissa saleissa. Luonnotarten kutoma päivänlanka päättyy iltaan ja uneen, elämänlanka kuolemaan.”

Kouvolan tekstin selkeys ilahduttaa, ja siksi kiehtovat uskomusolennot jäävät päähän pörräämään, kenties ilmystyvät tulevilla metsäretkillä. En itse näe heitä sarjakuvatyylisinä kuten kirjan kuvittaja Apila Pepita, vaikkakin mustavalkoisissa kuvissa on hahmojen edellyttämää voimaa ja rouheutta. Ja tämä vielä: jos naismyytit kiinnostavat, suosittelen myös Kaisa Pulakan kirjaa Kurittomat, jossa eri kulttuurien naismyytit löytävät toisiaan.


Karoliina Kouvola

Pohjolan jumalattaret

kuvittanut Apila Pepita

SKS 2021

tietokirja

119 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Riikka-Maria Rosenberg: Ninon

Historiallisten romaaneiden ystävänä kiikaroin tarjontaa ja bongailen kiinnostavia aiheita. Havaitsen kirjakatalogeista, että Riikka-Maria Rosenberg on perehtynyt 1600-luvun ranskalaiseen elämänmenoon. Väitöskirjan ja muiden kirjallisten töiden jälkeen hän on ryhtynyt romaanikirjailijaksi aiheena 1600-luvun kurtisaani, joka antaa myös nimen romaanille: Ninon- rakkauden mestari (Teos 2021).

Naistenviikolle romaani sopii siten, että siitä voi tutkailla entisen elämän naisia, nyt näkökulma on ranskalaisaatelissa. Siispä Riikan päivän kunniaksi kurkistus Ninoniin ja käynnistys naistenviikkoon 2021.

Rosenbergin romaani etenee kronologisesti Anne de Lenclosin (Ninon) lapsuudesta perunkirjoitukseen. Käy ilmi, että tytön isä harvinaislaatuisesti johdattelee tyttärensä lukemisen ja kirjoittamisen sivistystielle, mutta isä lähtee lipettiin kaksintaistelun jälkeen, jolloin Anne jää äitinsä kanssa kärsimään köyhyyttä. Aatelius auttaa pitämään yllä jonkinlaista kulissia, vaikka nälkä kovertaa ylhäistä sisusta siinä kuin tittelittömiäkin.

Köyhyyskokemus rakentaa perustan elämänvalinnoille. Äiti keksii tyttären vartuttua kauniiksi teiniksi, että fiini neito kelpaa toimeentulon takaajaksi. Ninon aloittaa kurtisaaniuransa kokeneen kardinaalin opissa. Kirkonmiestä seuraa ylhäinen herra toisensa perään, kunnes Ninon rakastuu markiisiin, jonka huomassa vierii muutama vuosi ja sikiää poika. Välillä Ninon siveyssyistä viettää jaksoja luostarissa mutta palaa pitämään salonkiaan ja turvaamaan toimeentuloaan. Salonki säilyttää sivistysseurustelun vetovoimansa senkin jälkeen, kun ehtoinen emäntä vanhenee.

”Hän oli hieronut kasvoilleen jauhoista ja kananmunista tehtyä voidetta, levittänyt kasvoilleen lämpöä hohtavan istukan, antanut jopa keittää elävältä muutaman päivän ikäisiä koiranpentuja saadakseen elvyttävää voidetta, mutta mikään ei ollut estänyt vanhenemista. Vanheneminen, se oli kuinkauhea kulkutauti, joka ei jättänyt ketään rauhaan. ’Mutta turha luulla, että luovuttaisin sen edessä, vaikka se syökin minut ulkoa ja sisältä’, Ninon löi nyrkkinsä kampauspöytään. Taidokkaasti koristellut rasiat pompahtivat, hajuvesi pullo kaatui kyljelleen.”

Romaanissa kiinnostavinta on ajankuva, etenkin sen kaksinaismoraali. Koska aatelisten ja kuninkaallisten avioliitot ovat liiketoimintaa, lemmenseikkailuille muualla kuin avioivuoteissa riittää tilaa. Itse asiassa Ninonin vanhempien avioliitto on varoitustarina: se solmittiin hullaannuksesta. Kaksinaimoralismia korostaa myös se, että katoliset kirkonmiehet pelehtivät moraalisaarnoista huolimatta, ja maineensa menettänyt aatelisnainen voi pistäytyessään luostarissa ulkokullata tilannettaan. 

Kurtiseerauksen Ninon itse erottaa porton hommista. Raja on veteen piirretty aatelisarvolla, mutta romaani on kirjoitettu Ninonin näkökulmasta, ja omanarvontuntoinen, jopa pöyhkeä Ninon osaa perustella itselleen elämäntapaansa. Seuralaisten vaimot hän ohittaa vihamielisesti, samoin kauniit kilpailijat. Naisten välinen solidaarisuus on vierasta tälle yksityisyrittäjälle, ja siitä on terävä osoitus esimerkiksi suhtautuminen alati uskolliseen kamarineitoon. Poikkeuksena on kuitenkin Ruotsin kuningatar Kristiina – säädyssä Ninonin yläpuolellle eikä kilpailija miesten suosiosta. Sinänsä kiinnostava on kylmähkön itsekäs henkilökuva, joka Ninonista välittyy: kyse on naisen valinnasta, tosin ainoasta mahdollisuudesta ammatinharjoittamiseen ja elintasoon.

Ajankuva ja yhteiskuntatilanne ovat romaanissa uskottavasti tavoitettu. Ninon jää minulle kuitenkin pintapuoliseksi, joskin muodollisesti päteväksi henkilökuvaksi. Persoona hautautuu koristelun alle, enkä erota sieltä naisen verratonta vetovoimaa enkä euroopankuulua oppineisuuttakaan. Tiedä häntä, onko se tietoinen ratkaisu – tietoisuus sopisi kyllä aiheeseen ja aikaan, siis se, että röyhelöt, silkin kiilto ja muu pinta merkitsevät paljon. Joiltain osin tuntuu tieto puskevan tarinasta niin että kaunokerronta jähmettyy, mutta sisältyy salavuoteilun kuvaukseen myös liikettä ja liukkautta.

Riikka-Maria Rosenberg

Ninon – rakkauden mestari

historiallinen romaani

Teos 2021

225 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2021 alkaa & kirjavalintani



Täten kuovin jo kirjallisesti moninaista ja kukoistavaa kesäniittyä: käynnistelen huomenna alkavaa naistenviikkoa ja siihen liittyvää haastetta. Viikon verran julkaisemme kirjasomessa naisnäkökulmasta. Haasteen ohjeet ja etukäteisilmoittautujat löytyvät naistenpäivänä julkaisemastani haastepostauksesta, #naistenviikko2021.



Itse julkaisen jutun viikon joka päivä. Osa kirjoista osuu jollain tavalla naistenviikon nimipäivän viettäjään, osa muuten vain. Eli tällaista on odotettavissa:

18.7. Riikka-Maria Rosenberg: Ninon
19.7. Karoliina Kouvola: Pohjolan jumalattaret
20.7. Heli Galliano: Kyyhky ja susi & Lintutyttö
21.7. Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar
22.7. Ludmila Ulitskaja: Sielun ruumiissa
23.7. Vera Vala: Aprikoosiyöt
24.7. Ann-Cristine Antell: Puuvillatehtaan varjossa.

(Lisäsin linkit juttuihini 25.7.2021.)

Lukunautinnollista naistenviikkoa 2021!

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Håkan Nesser: Koston jumalatar

Minun makuuni ovat psykologiset rikoskirjat, joissa ei niinkään lennä veri vaan läppä. Ei tunnelman tarvitse olla hirtehinen tai hulvaton, mutta oleellisena pidän luistavaa dialogia, joka syventää henkilösuhteita ja inhimillisyyden eri puolien kuvausta. Olen tämän useasti lausunut jännäripostauksissani, myös sen, että minulla on kolme salarakasta näistä piireistä: Adamsberg, Brodie ja Barbarotti. Eli pidän erityisesti Fred Vargasin, Kate Atkinsonin ja Håkan Nesserin dekkarisarjojen päähenkilöistä ja kerronnan tyylistä.

Nesser yllätti joku aikaa sitten tuomalla kaksi sarjasankariaan Van Veeterenin ja Barbarottin samaan kirjaan Vasenkätisten seura. Kohtaamiseen viitataan myös uusimmassa Barbarotti-dekkarissa Koston jumalatar (Tammi 2021). Tässä kirjassa Gunnar Barbarotti palaa kollega-naisystävä Eva Backmanin kanssa yhteen rikostapaukseen vuodelta 2013, kun he viettävät hermolomaa Gotlannissa syksyllä 2018.

Vuonna 2013 tutkinnan alla on Albin Rungen saamat uhkaukset. Rungen ajama bussi joutui onnettomuuteen, jossa kuoli 17 nuorta ja yksi aikuinen, ja uhkailut liittyvät siihen. Tapaus junnaa paikoillaan, sitten tulee yllätyskäänne. Vuosia myöhemmin vahvistuu, että juttu on vielä hämärämpi kuin aikanaan oletettiin. Samalla saan näköalapaikan poliisipariskunnan suhteen kehitykseen.

Valitettavasti kaikki kirjan konstit eivät tepsi lukijan hämäykseksi, ja mukana on aika ilmeistä ainesta. Hämmästelen myös, että nyt on liikaa viivyttelyä, samoin Barbarottin ja Backmanin sanailua – vaikkakin se vakuuttaa kummankin ominaislaadun hyväksyvästä lämmöstä. Mutta mutinat sikseen: viihdyn varman kertojan seurassa, ja Barbarotti säilyttää hurmaavuutensa.

”Yhteiskunta oli raaistunut ja hän oli vanhentunut. Olisi pitänyt ruveta filosofiksi, Barbarotti ajatteli ja huokaisi.”

Olen todennut tämän varmaan kaikissa Barbarotti-jutuissa, mutta toistettakoon se: minua viehättää Barbarottin lapsenomainen Jumala-suhde ja kohtalonusko (vaikka itse olen lähinnä agnostikko). Siinä on lohdullista ja naiiviutensa tunnistavaa ”elämä kantaa” -mentaliteettia – päähenkilön omassa elämässään ja työssään kokemistaan tragedioista huolimatta, tai juuri siksi. Romaanin pääteema on syyllisyys, ja sitä Nesser käsittelee kirjassa eri näkökulmista ja siten sävyttää ihmisen keinoja selvitä sellaisestakin, mistä ei ensin tunnu olevan poispääsyä.


Håkan Nesser

Koston jumalatar

suomentanut Aleksi Milonoff

Tammi 2021

Barbarotti-sarjan kuudes osa

216 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön! ja Leena Lumi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Sivuja ei tarvita paljon runsaaseen sisältöön. Sellainen paradoksi toteutuu Tove Ditlevsenin (1917 – 1976) muistelmassa Lapsuus (S&S 2021). Tai romaaniksi se on luokiteltu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, joka Tanskassa ilmestyi yli 50 vuotta sitten. Sarja kuuluu Tanskan kirjallisuuden kaanoniin.

”Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen.”

Romaanin kertoja kokoaa lama-ajan lapsuusmuistojaan kööpenhaminalaisesta työläiskodista. Nelihenkisen perheen ilmapiiriä hallitsee arvaamattoman ailahteleva äiti. Perheen vasemmistolaisisä myötäilee, isoveli Edvin synkistelee ja kertoja-Tove toivoo hyväksyntää – turhaan. Lapsuus loppuu kuin leikaten 14-vuotiaana konfirmaatioon, jonka jälkeen Toven täytyy aloittaa työt palveluspaikassa.

Perhe-elämän lisäksi Tove kertoo sukulaisista, korttelin elämästä sekä ikäistensä ja vähän vanhempien tyttöjen ystävyyssuhteista. Tove on tarkkailija, joka ei saa yhteyttä tunteisiinsa, mutta hän hellii unelmaa julkaista runoja, joiden kirjoittaminen on häntä kannatteleva salaisuus ja voima.

”Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut. Niistäkö aikuisuuteni muodostuisi?”

”Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni, ja tuskin olen saanut yhden reijän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi.”

Ditlevsenin kerronnassa ei peitellä aikuisen kirjoittajan muistojen palauttamisen värittyneisyyttä. Silti niissä vetoavat lapsen näkökulman suoruus ja aitous. Kieli on sekä konstailematonta ja että tuoreesti kuvailevaa. Kerronnan hienous tekee pienestä muistelmaromaanista suuren.

Kertoja-Tove päästää lähelleen, ja lukija eläytyy, miten hänestä kasvatetaan tyttöä ja naista, joka tietää sukupuolen ja sosiaalisen aseman rajaaman ahtaan paikan. Samalla lukija tutustuu tytön sisäiseen maailmaan, joka ei vastaa hänelle osoitettua osaa. Tytön kokemiin asioihin kätkeytyy suuria tunteita rakkaudettomuudesta ja ymmärtämättömyydestä, mutta niiden synkkyys muuttuu kirkkaaksi kuvakudokseksi lapsuudesta.

”Ne, jolla on tällainen näkyvä, kohtuuton lapsuus sekä ulkoisesti että sisäisesti, ovat nimeltään lapsia, ja heitä voi kohdella täysin mielivaltaisesti eikä heitä tarvitse pelätä. Heillä ei ole aseita eikä naamioita, elleivät he ole hyvin viekkaita. Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän aina huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta.”

”Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse.”

Lapsuus saa hinkuamaan lisää, ja onneksi sitä on luvassa. Tove Ditlevsenin ja Deborah Levyn romaaneiksi suodatetut muistot ovat tämän vuoden lukukokemuksia parhaasta päästä. Hienoa, että tällaisia kirjoja suomennetaan.


Tove Ditlevsen

Lapsuus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021

Kööpenhamina-trilogian 1. osa

70 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.


Muissa blogeissa: Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani