13 heinäkuun, 2026 · 9:57 am

Vinhan kirjajuhlat 2026: etkot

Ruoveden Vinha-kirjakaupan takapiha täyttyy taas tänäkin kesänä kirjallisuudesta kiinnostuneista, päivät ovat 24. – 25.7. Poikkitaiteelliseen tapahtumaan mahtuvat myös kuvataide ja musiikki.

Olen ollut kuulijana kahtena edellisenä kesänä, ja viime vuonna kolmihenkinen kirjapiirini kenties aloitti perinteen, sillä tänä vuonna kokoonnumme taas ns. lähinä Vinhassa ja kesätukikohdassani Teiskossa.

Tämän vuoden kattaus on koostettu Vinhan residenssissä työskennelleistä kirjailijoista, muuten ajankohtaisista tai kiinnostavista tekijöistä, ja lajikirjo on ilahduttavan monipuolinen. Seuraavassa tärpit tarjonnasta.

Perjantai 24.7.  

            
Klo 14 Hannu Väisänen – Pakanoita ja paranvoita  -näyttelyn avajaiset

Klo 15 Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla

Olen haastatellut pariinkin otteeseen Tuomaista tämän kevään aikana vinkeästä Hyvällä ja sahalla -romanssijännäristä, ja vahvistan, että viihdyttävä romaani sopii myös mustan huumorin ystäville. Aina voi sattua ja tapahtua kuten romaanin sahanomistajalle. Onnittelut Tuomaiselle brittiläisestä Dagger-palkinnosta, joka hänelle annettiin tässä kuussa Tappokeli-romaanin englanninkielisestä käännöksestä

Klo 16 Anne Vasko, Keiko Morsihita: Kun Aamu kohtaa Illan / Kun Ilta kohtaa Aamun

Tätä kirjaa en ole vielä saanut käsiini, mutta mukavaa, että kirjajuhlissa muistetaan kirjallisuutta, joka kasvattaa lukijoita: lastenkirjoja. Kirjasta mainittakoon se, että kuvakirjan ystävyysteemalle ei ole ikärajoja.

Klo 17 Hannu Väisänen: Ohukaisia 

Väisäsen novellit ovat yllättäviä. Niissä lähdetään usein tavallisista, uskottavista tilanteista ja ihmissuhteista, mutta käänteet  väläyttävät vähintään hienoista vinksahtaneisuutta – monessa novellissa tarina taittuu kunnolla uuskummaksi.

Klo 18 Anneka Ahoniemi: Vasen käteni 

Tähän kirjaan en ole vielä tutustunut.

Klo 19 Tuomas Hoppu:Vilppulan Vaihe

Tähän kirjaan en ole vielä tutustunut.

Kirjajuhlissa on illalla musiikkitarjontaa: klo 20 Topi Saha ja klo 21 Liisa Akimof.

Lauantai 25.7.

Klo 13 Roope Lipasti: Kuuma linja

Lipastin huumorille liipasinherkkä kerronta sopii romaanin Kuuma linja kasvukertomukseen, jossa on myös tummia sävyjä. Kylmä sota ja turkulaislähiö kasvuaikana ja -paikkana antavat mojovan taustan sille, miten yhteiskuntaluokkia sekoittava ympäristö muokkaa romaanin henkilöitä. Myös romaanin aika- ja henkilökuvaus sykähdyttävät.

Klo 14 Riitta Jalonen: Henkivakuutus

Hän kirjoittaa sittenkin! On todella kiinnostavaa kuulla, mikä on muuttanut kirjailijan päätöksen olla julkaisematta ja molainen kirja syksyllä ilmestyy.

Klo 15 Emma Alftan: Syteen tai saveen 

Keski-iän kriisi iskee, kun väljähtäneessä liitossa tapahtuu muutos, muutto. Minäkertojan irtiotto lapsuudenkotiin Herttoniemeen tuo mukanaan muutakin uuden ja vanhan sekoitusta ja herättää minäkertojassa savityövimman. Viihdettä vakavista aineksista.

Klo 16 JP Koskinen: Ruoveden paholainen 


Tätä kirjaa jonotan pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-jonossa: kiinnostaa kovin Gallen-Kallelan Ruovesi-aikoihin sijoitettu jännäri. Koskinen on tuottelias kirjailija, ja olen yrittänyt lukijana pysyä kutakuinkin tahdissa, mutta esimerkiksi kuukausidekkarisarjasta olen pudonnut kyydistä. Koskinen on mielestäni parhaimmillaan historiaan sijoittuvassa tarinankerronnassa ja henkilörakentamisessa.

Klo 17 Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Sirpalekerrontainen romaani Puhdas viiruinen elämä antaa kaleidoskooppismaisen kokokuvan kansalaissodan vaikutuksista hämeenlinnalaisalueen perheisiin. Jalonen ei päästä lukijaa herpaantumaan, antaa tulkinnanvaraa ja saa aikaan vaikuttavia ihmiskohtaloita.

Klo 18 Anneli Vehkoo: Kaksi askelta kaipuuseen

Kahden vuorottelevan kertojan romaanissa perhe-elämästä vieraantuva nelikymppinen mies ja kuusikymppinen sinkku kohtaavat satunnaisen seksin merkeissä. Se, mitätä se muuttaa romaanin henkilöissä, siitä on kirjassa kyse kuten myös fyysisen läheisyyden kaipuusta.

Klo 19 Kauko Röyhkä: Kusessa 

Kirjailjan tätä omakustannetta en ole lukenut, muuta hänen tuotannostaan kyllä, kuunnellut myös, siis laululyriikkaa unohtamatta.

Illan musiikkitarjonta: klo 20 Kauko Röyhkä ja klo 21 Josén Pimeä Puoli.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat:

21 kesäkuun, 2026 · 8:54 am

Juhannussunnuntaista elokuuhun 2026

Hyvää kesän keskiötä, juhannusaikaa! Se sujuu minulta lomaillen, oleillen ja lueskellen. Sen sijaan somettelu jää vähälle.

Blogilomani aloitan juhannuksesta,  ja se venyy elokuun puolelle. Muutamat tapahtumat katkaisevat blogihiljaisuutta:
☆ Naistenviikko 18. – 24.7.
☆ Vinhan kirjajuhlat 24. – 25.7.
☆ Klassikkohaaste 31.7.

Toivottelen vapaita elämyksiä ja olemuksia kesääsi. Itse yritän saada niitä itse mahdollisimman vähän kännykkävälitteisesti. Saapa nähdä, miten riippuvainen olen välikappaleestani.

Kesäterveisin Haaveikkolasta,
Tuijata

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

16 kesäkuun, 2026 · 7:15 am

Ryhmäteatteri: Missä kuljimme kerran

Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran (Otava 2006) on saanut Finlandia-palkinnon, elokuva- ja tv-version, myös näyttämösovituksia. Viimeisin teatteritoteutus siitä on tuotu Suomenlinnan muurien sisälle, kun Ryhmäteatteri tulkitsee romaania tämän kesän.

☆

Westön romaani vie Suomen valtion alkuvuosikymmenille kansalaissodasta ja talvisotaan. Yhteiskunnalliset jännitteet venyvät ja kiristyvät. Westön romaanissa niitä käsitellään suomenruotsalaisten näkökulmasta, mikä ei juuri poikkea koko Suomen asetelmista.

Näytelmä johdattelee nopeasti vauraan kansanosan lyseopoikien näkökulmasta valkoisten joukkoon ja kalliolaisen köyhälistön pikkupojan ja isänsä johdolla punaisiin toimiin. Naisten roolina on seurata sivusta ja edustaa yhteiskuntaluokkansa tapoja ja asenteita. Naisista erottuu yksi tapojen uhmaajana.

Toinen puoliaika kertoo sodan traumojen erilaisista ilmenemismuodoista. Kovien kokemusten kompensaatio johtaa railakkaisiin juhliin, epätoivoisiin rakkaussuhteisiin, kotiväkivaltaan ja mielen järkkymiseen. Mukana on myös lämpöä ja ymmärrystä.

☆

Yllätyin ensin, miten ison osan kansalaisota saa draamassa, mutta toinen näytös antaa sille selityksen. Dramatisointi on siten erittäin onnistunut. Juttelin teatteriseuralaiseni kanssa, mitenköhän kirjaa lukemattomat pääsevät juoneen mukaan. Sain yhdeltä katsojalta siihen vastauksen paria päivää myöhemmin: hyvin, erittäin hyvin.

Kohtaukset soljuvat joustavasti, välillä kiinnostavasti lähes simultaanisti tai ainakin vuorotellen. Sodan ja muun väkivallan julmuutta näytetään sievistelemättä: telotukset ja kotiväkivalta iskevät väkevästi katsojan panssarin läpi, koska niissä käytetään tehokkaasti teatterin keinoja. Ei ihan äkkiä esimerkkksi lähde mielestä punavärin laastinta kasvoihin väkivaltatilnteessa.

Hienoja kohtauksia on monia muitakin. Tiivistän tähän yhden oleellisen: iloista 20-lukua ilmennetään railakkaalla charlestonilla, joka ensin tukee mielikuvaa juhlivasta vuosikymmenestä mutta sen jatkuessa ja kiihtyessä loppumaton tanssi kuvastaa juuri siitä, mikä jäytää ilon alla. Sen sijaan ilmaisun puolesta valitsisin esitykseen jonkun kerran huutamisen sijasta muita konsteja, mutta menköön karjunta nyt henkilöiden sisäisen paineen purkamisen piikkiin.

☆

Ryhmäteatterin esityksen näyttelijämäärä on rajallinen, joten monet näyttelijät esittävät useita rooleja. Olen häikäistynyt esimerkiksi Cedin, Lucyn ja Eccun rooleista. Samoin ihastelen musiikkiosuuksia ja näyttelijöiden musisointi- ja lauluosaamista. Antti Aution mollivoittoinen musiikki tarjoaa suvantoja, siirtymiä ja vavahduksia. Jälkimmäisistä tehokkain kenties on Eccun sotaan lähdön laulu lumisateessa.

Kokonaisuutta tukevat yksinkertainen, toimiva lavastus ja valaistus sekä monipuolinen, aikaa myötäilevä puvustus ja maskeeraus. Etupenkistä oli etuoikeus nähdä se kaikki yksityiskohtia myöten.

☆

Näytelmästä kehkeytyy komea katsaus historiaamme ja siihen, miten yhteiskunnan jakautumisen kärjistyminen ja räjähtäminen taisteluiksi ja kostoksi on vaikuttanut valtakuntaamme. Se näkyy taiteessa (ja elämässä) ihmiskohtaloina ja seuraamuksina polvelta toiselle. Aistin Ryhmäteatterin tämän kesän näytelmävalinnasta, että kyse on myös varoituksesta – mitäpä jos emme toistaisi historiaa, vaikka kaikki enteet ja virtaukset nyt siltä vaikuttaisivatkin.

Siispä suosittelen kokemaan kesänäytelmän Missä kuljimme kerran. Arvostan, että kepeän kesähuvin sijasta Ryhmäteatteri tarjoaa särmäistä ja koskettavaa teatteria, joka on vakavaa ja ajakohtaista näinä maailman aikoina.

☆

Esityksen jälkeen lisäefektin katsojille tarjosi Suomenlinnan sateesta raskaat, huumaavilta tuoksuvat syreenit ja lautalle valuva katsojien jono hämärtyvässä kesäillassa. Se kuuluu Suokin esityksiin.

☆

Ryhmäteatteri: Missä kuljimme kerran, esitys 9.6.2026


Sovitus: Riikka Oksanen 


Rooleissa: Santtu Karvonen (Eccu), Satu Tuuli Karhu (Lucie), Miiko Toiviainen (Cedi), Ville Hilska (Allu) ja Juha Kukkonen (Enok); monissa rooleissa Robert Kock, Annika Hartikka ja Iina Nyländen (TeaK).


Lisää: Ryhmäteatterin sivut

☆

Sain lipun teatterilta, kiitos.

KKV: kirjoitan arvioita, en mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

14 kesäkuun, 2026 · 8:10 pm

Dekkariviikko kirjablogeissa 2026:    julkisuni & Synkeä juhannus

Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä  – sittenkin viidellä – dekkarilla. Kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä, mikä lisää päähenkilöihin kokemusulottuvuutta: elettyä elämää on takana enemmän kuin edessä.


Olen julkaissut viikon aikana seuraavat jutut:

Taina Haahti: Koti
Marja Aarnipuro: Taidekauppias katoaa
Hanni Maula: Teetä ja teräaseita.
Patricia G. Bertényi: Viimeinen pistos.

Tuulevin kirjablogi haastoi lukemaan ja tekee koonnin viikon dekkariputkipostauksista.

☆☆☆

Luin juuri ennusteen tulevan juhannuksen säästä: se sisältää sateen uhkaa. Synkeääkö? Viitatkoon se nyt dekkariviikon bonuskirjaani, Laura Arikan jännäriin Synkeä juhannus (Otava 2026). Kirja poikkeaa kuuskymppislinjastani vain vähän, sillä kirjan pääpoliisi lienee viisissäkymmenissä – ainakin hänellä on aikuiset lapset.

Arikan kirja mielestäni pyrkii laventamaan dekkarirajoja siten, että siinä on panostettu tarkkaan, yksityiskohtaiseen kuvaukseen ja tavallaan ylijäämäaineistoon perinteiseen dekkariin verrattuna. Mukana on myös poliisitutkinnan ulkopuolisia henkilöitä, joista irrotetaan kerronnan joukkoon tilannesiivuja, niin kuin esimerkiksi pieni tyttö Hertta-hamsterin ristiäisineen.

Keskeisiä henkilöitä on paljon, ja heidän taustojaan ja elämäntilanteitaan käytetään laventamaan kirjan elämänymmärrystä. Kiinnostava nelikko on lottoporukka, keskenään kovin erilaisten henkilöiden poppoo.

Pääosissa ovat uskonsa menettänyt teologi Sofie ja paikallisen poliisiaseman vakava ja rauhallinen tiiminvetäjä Toomas. Toinen on menettänyt puolisonsa ja toinenkin mutta eri tavoin. Näillä kahdella on luottamussuhde, ehkä muutakin – tai ainakin toisella heistä on suhteita puoleen ja toiseen.

☆☆☆

Tapahtumapaikkana on pieni, lounainen Farlaxin saaristopitäjä. Juhannuksen alla löytyy kaksi kuollutta nuorta, ja tutkinta alkaa. Se osoittautuu monimutkaiseksi salaisuuksien piilottelun vuoksi.

Tärkeiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja rakkaudenkaipuu sekä menneisyyden traumat, joiden muhimista edesauttaa puhumattomuus. Eivät ne todellakaan ole ainutlaatuista kirjallisuusainesta, ei edes dekkareissa, mutta dekkariasetelmien rajoissa niiden merkitys lavenee.

Enpä ala purkaa juonta sen kummemmin. Kirjassa on syvän inhimillinen ote, joka luottaa pienen yhteisön yhteishenkeen, vaikkei kyyläysmentaliteettiakaan ohiteta. Agenda taitaa olla erilaisuuden luonteva hyväksyntä: kukin saa elää luonteensa ja taipumustensa mukaan, ja lähimmät tukevat.

Poikkeuksellisesti romaani ei pääty syyllisen löytymiseen, vaan se kelaa vielä jälkipuintia ja yhteisön eloa tilanteen rauettua. Sellainen korostaa elämän jatkuvuutta tragedioiden jälkeen.

Synkeä juhannus sisältää siis erilaisuutta, mutta minun täytyy myöntää, että välillä runsaus ja viipyilevyys rasittaa. Toisaalta kerronta, jossa seurataan vuorotellen eri henkilöitä ja tilanteita, koukuttaa seuraamaan, vaikka haluaisin hoputtaa etenemistä. Mutta kirjailija on löytänyt tyylinsä, ja mitä ilmeisemmin tämä on sarjan käynnistysosa.


☆☆☆

Laura Arikka: Synkeä juhannus. Osa 1 – Kuolema Farlaxissa, Otava 2026, 448 sivua. Luin ennakkopainoksen, kustantaja lähetti.

Kirjoitan arvioita, en mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2026 · 8:13 am

Patricia G. Bertényi: Viimeinen pistos & Dekkariviikko kirjablogeissa

Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä dekkarilla (ellei bonusta putkahda viime metreillä).

Olen nelikon rajannut niin, että kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä. On hauska huomata, että elämänkokemus on jopa jonkinmoinen trendi jännäreiden tutkijahahmoissa. Se tuo särmää päähenkilöihin. Olen julkaissut jo jutut Taina Haahtin poliisiromaanista Koti, Marja Aarnipuron seikkailusta Taidekauppias katoaa ja Hanni Maulan Hauho-sarjan kakososaTeetä ja teräaseita.

☆☆☆

Pääsin hyvin Patricia G. Bertényin Osasto C1-sarjan makuun sen kakkososassa, joten kolmas osa Viimeinen pistos (Tammi 2026) valikoitui itsestään selvästi dekkariviikolleni. Bertényin jännäreiden lähtökohta on poikkeavan kiinnostava, koska sairaalan unkarilaistaustainen, kuusikymppinen siivooja Janka Vitéz selvittää kinkkisiä murhatapauksia niin, että poliisin edustajaa Tina Holmbergia riepoo. Jankan apuna on niin ikään jo vuosikymmeniä kerryttänyt, eksentrinen patologi Harriet.

Naismiehitetty sarja tuo esille maahanmuuttajien asemaa Suomessa: myös Janka on ollut lääketieteen alansa – patologian –  huippuosaaja, mutta Suomessa sairaalahierargian pohjalla. Muutenkin sarjassa tartutaan yhteiskunnallisiin asioihin pienenä pohjavirtana, pääkuohu kyllä keskittyy murhatutkintaan.

☆☆☆


Tämän dekkariviikon monen lukemani tai kuuntelemani kirjan tapaan juoni jolkuttaa painollaan, mutta painavinta on henkilökuvaus ja henkilöiden suhteet. Sellainen sopii minulle mainiosti, vaikkakin uskottava juoni toisi lisäpisteitä.

Romaanin lähtökohta on syöpäosaston sytostaattihoidossa samanaikaisesti olevat potilaat. Yksi heistä on Janka, toinen on Tina ja kolmas murhauhri.

Osastolla on joukko henkilökuntaa, ja käy selväksi, että kaikilla on uhria kohtaan jotain hampaankolossa, myös muilla paikalla olleilla potilailla. Uhri osoittautuu myös fasistiseksi vehkeilijäksi. Samme näin raamiksi perinteisen suljetun huoneen mysteerin. Ja tässä kaikessa piilee romaanin pieni mutta pitkä miinus: siinä on muutama yhteensattuma liikaa.

☆☆☆

Tärkeää on sen sijaan tuoda dekkariin murhia todennäköisempi uhka naisille, miksei miehillekin: vakava sairastuminen, joka puskee pohtimaan elämän rajallisuutta, omaa kuolevaisuutta ja jälkeenjääviä. Naisilla lisäksi rintasyöpä iskee miettimään naiseuteen liittyviä käsityksiä. Nämä osuudet ovat romaanissa todellakin huomion väärttejä.

Vielä henkilökuvaukseen. Jankan ohella hänen ympärillään on kiinnostavia henkilöitä. Poppariystävä heiloineen on nyt sivuvirrassa, kun Jankan perheenjäsenet saavat purjehtia tärkeisiin rooleihin.

Jankan tyttäret edustavat toisen polven maahanmuuttajia, jotka ovat etsineet ja löytäneetkin paikkaansa yhteiskunnassa tai sen laillisuuden rajoilla. Kirja käsittelee myös äidin näkökulmaa keskenään kovin erilaisiin lapsiinsa. Hienosti kirja tuo esille myös jännitteitä, mitä pärjääminen maahanmuuttajina tuo aviopuolisoille ja miten kireyttä lisää kaikkien ongelmien äiti, puhumattomuus.

Sokerina pohjalla maustaa kirjaa kerrassaan mukavasti kuvattu kummallinen Harriet, joka tuo mukanaan kirjaan kivaa komiikkaa. Myös Tina saa onneksi tässä kirjassa lisää sävyä ja roolia entiseen verrattuna.

☆☆☆

Siispä Osasto C1 antaa omanlaisiaan, jäljittelemättömiä viboja muuhun kotilmaiseen  jännitystarjontaan verrattuna. Kenties seuraava osa ei ihan tämän osan juonen tavoin nojaa vain yhteensattumiin.

☆☆☆

Patricia G. Bertényi: Viimeinen pistos. Osa 3 – Osasto C1,Tammi 2026, 246 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kirjoitan arvioita, en mainoksia.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste

Avainsanat:

11 kesäkuun, 2026 · 6:31 am

Hanni Maula: Teetä ja teräaseita

Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä dekkarilla (ellei bonusta putkahda viime metreillä).

Olen nelikon rajannut niin, että kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä. On hauska huomata, että elämänkokemus on jopa jonkinmoinen trendi jännäreiden tutkijahahmoissa. Se tuo särmää päähenkilöihin. Olen julkaissut jo jutut Taina Haahtin poliisiromaanista Koti  ja Marja Aarnipuron seikkailusta Taidekauppias katoaa.

☆☆☆


Viime vuonna innostuin Hanni Maulan esikoisjännäristä Vintagea ja veritekoja, jonka cosy vei Hämeenlinnan tienoille, Hauholle. Sen rauhaa rikkoi epäilyttävä kuolema, jota poliisi-Annan ohella selvitti paikallisryhmä. Siviilien kärkihahmo on eläköitynyt kirjastonhoitaja Helvi huonotapaisen puudelin kera. Porukkaan kuuluuvat Helvin naapuri Riitta ja lähikahvilan hemmo Hannu.

Ja taas Hauholla tapahtuu: Teetä ja teräaseita (Otava 2026)! Nyt viherpesufirman salaisuudet alkavat paljastua, löytyy ruumis ja firman perillinen katoaa. Hauhon iskuryhmä ryhtyy puuhaan. Poliisi-Annakin tutkii tahollaan, joskin toisenlaiset puuhat ex-miehen kanssa askarruttavat häntä kenties enemmän.

☆☆☆

Suomessa ei paljon kirjoiteta brittityylisiä, hupailuhenkisiä jännäreitä, joten Maula saa melko rauhassa kehitellä sarjaansa. Ehdoton ydin on eksentrinen Helvi, rajoittunut ja ärhäkkä persoona, jonka ikääntyminen on tuonut terää kohtaamisiin ja jonka terävyys ei ole vanhetessa tylstynyt. Porukan erilaiset persoonat lisäävät hupia, ja niin vastakohdat täydentävät toisiaan: Riitta saa hössöttää ja Hannu hautoa elämäntapahtumiaan, joista kirjan loppu tarjoaa yllärin.

Huumori syntyy kirjan henkilöistä, vuorovaikutuksesta ja tilanteista. Poliisit ovat sivuosassa, mutta kyllä poliisiporukoistakin nousee persoonia seurattaviksi.

Juoni ei tässä sarjan kakkososassa niinkään loista. Minun makuuni siinä on sen verran yhteensattumia ja epäuskottavuuksia, että en ota tapahtumia niinkään vakavasti vaan kehykseksi, jossa kiinnostavat, tyylitellyt henkilöt saavat touhuta. Ehkä hymähdän hyväksyväksi loppuosan yritykselle yhdistää loppuhuipennukseen kartanokauhuelementtejä ukkosmyrskyineen. Ratkaisu saattaa kumartaa brittiesikuville.

Kaikkiaan viihdyin sen verran, että kiinnostaa kyllä, miten Helvin virtaa riittää jatkossa puudeleineen. Lämpö läikähtää, miten ihan ystävyydeksi kehkeytynyt selvittäjäkaveruus tuo sarjassa erilaisuuksia yhteen.

☆☆☆

Hanni Maula: Teetä ja teräaseita. Helvi Helve tutkii, Otava 2026, 191 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kirjoitan arvioita, en mainoksia.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste

Avainsanat:

8 kesäkuun, 2026 · 1:58 pm

Marja Aarnipuro: Taidekauppias katoaa & Dekkariviikko kirjablogeissa 2026

Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä dekkarilla (ellei bonusta putkahda viime metreillä).

Olen kolmikon rajannut niin, että kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä. On hauska huomata, että elämänkokemus on jopa jonkinmoinen trendi jännäreiden tutkijahahmoissa. Se tuo särmää päähenkilöihin. Ensimmäisenä julkaisin jutun Taina Haahtin poliisiromaanista Koti.

☆☆☆

Marja Aarnipuron sarjassa Kaarina Riikonen ratkaisee ilmestyi tänä keväänä kirja Taidekauppias katoaa (CrimeTime 2026). Osa on jo yhdeksäs ja jatkaa liukasta linjaansa.

Sarjan kirjat perustuvat kahden maailman kohtaamiseen ja yhteistyöhön, joka välillä tukee, joskus ontuu. Kaarina Riikonen vapaana toimittajana penkoo samoja juttuja kuin rikosylikomisario Anton Koivunen. Monen dekkarin tavoin päähenkilöiden privaatti ja työ sotkeutuvat keskenään.

Tässä sarjan osassa Anton joutuu poikkeuksellisesti henkilökohtaisten suhteiden äärelle, sillä kadonnut taidekauppias on vanha luokkakaveri ja ystävä, myös ensi rakkauden puoliso. Lukija saakin pohtia Antonin kera pohtia, miten moinen muuttaa tutkintaa.

Kaarinan ihastus Antoniin on sarjan pikantti lisä, sillä punastuttavan ihailun lisäksi Kaarina on perhekeskeisesti sitoutunut joustavaan puolisoonsa ja koiriinsa sekä on itsenäistyvien lasten huolentäyteinen äiti. Nyt Kaarinan huolikierroksia lisää haukiputaalaisten vanhempien heikkenevä tilanne, mutta reissulla kotiseudulle toimelias toimittaja hyödyntää taidekauppias-casea ja löytää johtolankoja.

☆☆


Minulle Riikos-sarja on kesäilyn hyödyke: mukavaa autoilu- ja pihakeinukirjallisuutta. Toimittaja-kirjailija kynäilyn tehokas kerrontatyyli toimii luettavana tai kuunneltavana.

Päähenkilöistä löytyy mukavasti joka osassa jotain uutta ja tukuttain tuttua. Kuusissakymmenissä heiluvat tehotutkijat kantavat hyvin vuosirenkaitaan ja irrottavat niistä elämänkokemusta kerrottuun.

Anton säilyy harkitun vakaana, vaikka tässä osassa henkistä lepatusta on normaalia enemmän. Välillä Kaarinan touhuilu hermostuttaa muita kirjahenkilöitä, ehkä joskus lukijaakin, ja yhteensattumia ilmestyy runsaasti. Tämä ei haittaa kesäisessä leppostelukukemistossa.

Niin Antonin kuin Kaarinankin työtovereissa liikkuu persoonallista väkeä, joten henkilögalleria on laaja. Vaikka sivuhenkilöt jäävät melko ohuiksi, piristävät he juonenkulkuja.

Tässä romaanissa pitkät suhteet ja yllättävä salaisuudet saavat sijansa. Heikomman puolella pysyminen ja oikudenmukaisuus lohduttavat mukavasti muuten elämä sattumanvaraisuuden seassa.


☆

Marja Aarnipuro: Taidekauppias katoaa, Osa 9. Kaarina Riikonen ratkaisee, CrimeTime 2026, 8 t 33 min. Kuuntelin BookBeatissa.

Arvioin kirjoja, en mainosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste

Avainsanat:

8 kesäkuun, 2026 · 1:13 pm

Taina Haahti: Koti & Dekkariviikko kirjablogeissa 2026

Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä dekkarilla (ellei bonusta putkahda viime metreillä).

Olen kolmikon rajannut niin, että kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä. On hauska huomata, että elämänkokemus on jopa jonkinmoinen trendi jännäreiden tutkijahahmoissa. Se tuo särmää päähenkilöihin.

☆☆☆☆

Dekkariviikon ensimmäinen kirjani on Taina Haahtin romaani Koti (Crime Time 2026). Kuuntelin sitä automatkoilla lapsuudenkotiin ja siellä puutarhatöissä, mikä piti mielen vireänä kummassakin hommassa. Ja eläydyin, millaista on olla muistojen vyöryssä lapsuudenkodin tienoilla.

Kuusikymppinen Lare saapuu pitkästä aikaa Nurmijärvelle isän kunnon heikennyttyä. Samalla aktivoituu 40 vuotta vanha murha, luokkakaverin Lyydian kuolema, sillä Laren kotiinpaluun hujakoilla Lyydian veli löytyy murhattuna.

Laren kaveri Artsi työskentelee paikallisessa poliisissa, ja Lare ryhtyy penkomaan vanhaa rikosta mahdollisten yhtymäkohtien vuoksi. Vähän vastahakoinen Artsi antaa sen tapahtua.

☆☆☆

Rikosromaani käy välillä takaumina Lyydian viimeisessä illassa, mutta pääosin se seuraa Laren elämää muuttuneessa lapsuudenkotimaisemassa. Laren elämän eri kerrokset vaikuttavat häneen, ja se lisää henkilökuvauksen uskottavuutta ja välillä jopa syvyyttä. Siinä iässä on jo jos mitäkin takana, mikä vaikuttaa ajatuksiin ja tunteisiin.

Lopulta romaanissa on kyse kuoleman lisäksi rakkaudesta ja elämän jatkumisesta. Niistä kaikista punkee pintaan kipeitä asioita.

☆☆

Hyvin kirjassa näkyy juron isän ja pojan suhde ja myös juron pojan avuttomuus haurastuvan vanhusisän ainoana läheisenä. Isän toivomaan jatkuvuuteen Larella ehkä on jotain kerrottavaa. Vanha 40 vuotta kiteytynyt lemmensuolakin taitaa maistua.

Koti haarautuu moneen suuntaan, ja yksi niistä tuo esille pienituloisten vanhusten heikkoa asemaa. Kiinteistökaupat ja kuntotarkastukset pitävät sisällään riskejä, joita Lare myös ryhtyy pöyhimään.

☆☆

Kerronnallisesti romaanissa vaihtelee viipyily ja tarkka rikosselvityksen etenemisen kuvailu. Sen lisäksi on paikoitellen kielellisesti kiinnostavia kuvailuja. Epäilyksen siemeniä juoni kylvää näppärästi niin, ettei kiinnostus lopsahda. Ehkä kuitenkin eniten tykästyn kriminologi-Laren vuorovaikutstaitoihin työssä ja niiden hapuiluun privaatisti. Niinpä Nurmijärvi-noir sai lupaavan alun.

☆

Taina Haahti: Koti,  Crime Time 2026, 10 tuntia 13 minuutia. Kuuntelin BookBeatissa.

Kirjoitan arvioita, en mainosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

3 kesäkuun, 2026 · 6:34 am

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Lina Wolffin tuotanto on kiinnostava, koska (suomennetut) romaanit ovat keskenään erilaisia ja kuvaavat kovin erilaisia ympäristöjä. Yhteistä niissä on kuitenkin vinksahtaneisuus, joka vetää mukaansa. Häiriön tunnussa vetoaa selittämätön. En ihaile julmuutta, mutta senkin Wolff saa verbalisoitua siten, että dekkaristeilla on syytä ottaa oppia ja mallia.

Keväisessä Helsinki Lit -käännöskirjajuhlassa Wolff kertoi, ettei hän tiedä, mistä merkillisyydet ja kauheudet pulpahtavat teksteihin, sillä hän on tavallisen mukava ihminen. Sitä ovat muutkin kuulemma ihmetelleet kirjailijakohtaamisissa. Tosin Wolffin skånelainen kotikolkka on kuuluisa kammottavista rikoksista. Niistä kirjailija sai inspiraation romaaniinsa, ja ilmeisesti juuret vaikuttavat häneen alitajuisesti.

Valitettavan epäselvä kuva veikeästä kirjailijasta Helsinki Litissä toukokuussa 2026.

●

Wolff kuvaili Helsinki Litissä romaaninsa minäkertojaa, ettei hän ole veitsikokoelman terävin. Sellaisen kertojan hän halusi kontrastiksi tapahtumiin romaaniin Ruumiit jotka hautasimme. Ja sellaisen me lukijat saimme. Ja saamme kuvauksen ihmisyyden varjoista ja yllättävyyksistä.

”Lakoniseen sävyyn Peggy vastasi sen tarkoittavan yksinkertaisesti sitä, että joku on lehdetön puu, kuivunut meri, kaupunki vailla ihmisiä. Kuivunut meri? En ymmärtänyt sitäkään vähää kuin aiemmin. Ymmärsin vain, että jossakin piili toinen Peggy, varjonpuoli-Peggy, joka oli ikään kuin kuun takaosa ja jota ei voinut nähdä siitä, missä minä olin.”

Kertoja, nuorehko nainen sai sijaisvanhemilta nimen Jolly, sisar nimettiin Peggyksi, sillä prinsessamaiset alkuperäiset nimet eivät kelvanneet sikatilalle. Tytöt ovat kasvaneet karuhkoissa oloissa pikkukaupungin maalaislaidalla riitaisten tilanpitäjien huushollissa.

Jolly kuvaa kaikkea paljaasti joltisenkin naiivin suodattaminen kautta. Hän on tavoitteeton ajautuja ja toimii kotiväen ailahdusten mukaan. Peggy sen sijaan tavoittelee kaupunkilaisrouvan asemaa ja saa sen. Sitä ennen hän kuitenkin kokee väkivaltaa, joka käynnistää romaanin ruumistapahtumat.

●

Romaanin juoni etenee liukkaasti, ja sen outoja käänteitä seuraan lukijana tyyliin jaaha, ahaa eli otan kaiken annettuna. Kaikkiin kummallisuuksiin ja hurjuuksiin kertoja vie niin kuin ne olisivat luonnollisia tapahtumien kulkuja. Taustalla hykertää makaaberi musta huumori, kontrasteista kehkeytyvä.

Henkilöhahmot ovat hykerryttäviä, ja johdossa häärää sijaisäiti. Kontrastit toimivat myös sen suhteen: esimerkiksi ennakkoluuloisuus ja kostomeininki jyllää, ja samalla vastoin alueen vierausepäluuloja sijaisäiti sijoittaa hyväntahtoisesti talouteensa kaksi laitonta pakolaista.

●

Ruumiit jotka hautasimme taitaa olla Wolffin viihteellisin teos. Rakastajat-romaanissa oli viitteitä samaan pussinperä-maaseutupitäjään, josta uutuussuomennos kertoo, mutta sävytyksessä ei ole samaan silmäniskujen vinkeyttä kuin tässä tuoreimmassa teoksessa. Toisaalta romaani Lihan aika meni niin överiksi, että siinä oli jo ituja tämän teoksen sävyihin.

Useita August-palkintoehdokkuuksia saanut ja palkinnon voittanutkin Lina Wolff on tempaavalla ja taitavalla tekstillään meriitit ansainnut. Todella mielenkiinnolla odotan, mitä häneltä seuraavaksi luettavaksi putkahtaa.

●

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava 2026, 177 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kirjoitan kirja-arvioita, en mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 toukokuun, 2026 · 1:44 pm

Lukupiirissä: Eeva Kilpi: Talvisodan aika & Välirauhan aika + Rachel Kushner: Mars Room

Eeva Kiven sotamuistelmien Aika-sarjaan kuuluu kolme kirjaa Talvisodan aika, Välirauhan aika ja Jatkosodan aika. Juttuni julkaisen ennenaikaisesti, sillä kolmas osa on minulta lukematta. Kolmihenkinen kirjapiirini valitsi toukokuun tapaamiseen Kiven välirauhamuistelman, joten se on jutun keskiössä.

Kilven kaunokirjallisissa muistelmissa on ominaista tulkinta muistoista ja muistamisesta. Talvisodan ajasta poimin johtolangan:

”Muistot osoittautuvat oikukkaiksi kun niitä lähestyy. Ne tuntuvat ensin kiinteiltä ja selviltä, mutta kun niitä alkaa kosketella, ne ovatkin äkkiä hauraita ja särkyviä kuin kasvit vanhassa herbaariossa; niistä putoilee osia pois, ne muuttuvat läpikuultaviksi kuin aaveet ja heijastelevat toinen toisiaan, niin että niitä on vaikea sijoittaa oikeaan aikaan ja paikkaan.”

Välirauhan ajassa kertoja täsmentää kerrontaotetta, jonka on tarkoitus välittää muistoja:

”Ajatukset poukkoilevat kronologiasta välittämättä. On kuin ajallinen perättäisyys olisi muistojen maailmassa kaikkein vähiten sitovia ominaisuuksia. Jatkuvuus näyttää muodostuvan aivan muista tekijöistä ja niidenkin todellinen luonne jää salaan, keksipä niille kuinka päteviltä kuulostavia selityksiä tahansa.”

☆

Tuntuu väärältä luonnehtia Kilven kerrontaa miellyttäväksi tai viehättäväksi, koska sota-ajan kokemuksia ei voi millään muotoa pitää sellaisina. Kiven notkea kerronta vain lisää houkutusta käyttää moisia määreitä. Vanheneva kertoja-Kilpi yhdistettynä poikkeusolojen koululaisminään on joustava kertoja.

Viime vuosina kotimainen kaunokirjallisuus on käsitellyt aika paljon sotaa ja evakkoutta, mikä on tarpeen, sillä kodin, omaisuuden ja juurien menettäminen on yksi suurimpia tragedioita. Kaikki kunnia fiktiolle, mutta oli tarpeen välillä lukea kaiken kokeneen kirjoittajan kokemuksen todistusvoimaa, miten koulu- ja teinikäinen on elänyt tuon ajan.

☆

Lukupiirissämme Johanna ja Taru olivat samoilla linjoilla kanssani: Kilpi kuvaa kokemuksensa luontevasti, lukijaystävällisesti. Etenkin ensimmäinen osa teki meihin vaikutuksen kotirintamakokemuksena ja kouluikäisen näkemyksenä. Johanna nosti esille sen, miten myös muistamisen yleinen merkitys nousi kirjassa esille.

Välirauhan ajassa meitä puhutti oppikoululaisen pakkotilanne elää kaukana kotona ja erillään läheisimmistä. Taru luki myös trilogian viimeisen osan Jatkosodan aika, jossa kirjailija luonnollisesti kuvasi taas sotaa ja menetyksiä.

Keskustelimme paljon siitä, miten perustavalaatuista on jättää omat maat ja mannut taakseen ja siirtyä pakolaisena jopa vihamieliseen uuteen ympäristöön. Taru toi esille ukrainalaistaustaiset opiskelijansa – sen, että Kilven kokemaa tapahtuu yhä. Kirjallisuuden merkitys tuntui meistä taas tärkeältä: se herättää empatian, ja siten toivomme ymmärryksen kovista kohtaloista siirtyvän tosielämään.

Puhuimme lisäksi subjektivisesta aikakokemuksesta. Tiheys ja intensiteetti ei katso kelloa eikä kalenteria. Sen Kilpi tiivistää niin, ettei tarvita pitkiä psykologisoivia kuvailuja, näin Välirauhan ajassa:

”On kesä 1940. Meillä on takanamme sota ja siitä tuntuu jostain syystä olevan hirvittävän pitkä aika, vaikka sen päättymisestä on todellisuudessa vasta muutama kuukausi. Me olemme nyt sodankokeneita ihmisiä.”

☆

☆

Luimme myös Rachel Kushnerin romaanin Mars Room (Tammi 2025). Siinä on kenties kyse maan  sisäisestä sodasta, nakerruksesta sisältäpäin. Kushner kuvaa amerikkalaista systeemia, jossa vankilat täyttyvät – maa jakautuu vähintään kahtia ja menettää potentiaaliaan.

Johannan kanssa kuuntelimme Kushneria Helsinki Lit -tapahtumassa, jossa hän kertoi kirjastaan. Hän kertoi siitä, mikä välittyi romaanistakin: inhimillisyyttä ja humaanisuutta voi olla, vaikka olot ovat kauheat; ihmiset sinnittelivät yhteisössään, jolle ei ole vaihtoehtoja – ja niin he rakentavat yhteisöllisyyttään. Kushner ei ymmärrä oikeusjärjestelmää, jossa tuomiot voivat olla moninkertaisia elinkautisia. Emme mekään, tämän kirjan lukijat.

Mars Roomin suhteen lukukokemuksemme jakautuivat: Johanna vaikuttui romaanin tavasta kuvata mätää yhteiskuntaa; Tarulla kirjan lukeminen venyi, mutta lukukokemus oli kokonaisuutena ok. Minä en oikein saanut romaaniin otetta, ehkä vaakakupissa painoivat Luomisen järven nostattamat odotukset.

☆

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, lapsuusmuistelmat, Aika-sarja, osa 1,WSOY 2017, 137 sivua eKirjana.

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika, ikävöinnin aika, Aika-sarja, osa 2, WSOY 2017, 115 sivua eKirjana.

Rachel Kushner: Mars Room, suomentanut Arto Schroderus, Tammi 2025, 248 sivua eKirjana.

Luin kaikki BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Muistelma, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat: ,

21 toukokuun, 2026 · 4:12 pm

Tuija Takala: Korven sylissä

Ajatteletko sinä koskaan aikoja, jolloin ihmiset uskoivat henkiin ja haltijoihin, joita oli kaikissa luonnon paikoissa ja rakennuksissa? Kiehtooko sinua, millaisena ihmiset näkivat maailman ja millaista mahtoi olla haltijoiden ja muiden uskomusolentojen maailmassa?

Minua nämä asiat ovat askarruttaneet ja sysänneet mielikuvitukseni liikkeelle. Olen monissa novelleissani (esimerkiksi kokoelmissa Niin metsä vastaa ja Aamusta yöhön) lipsahtanut jo maagisen puolelle, niin myös romaanissani Sormus.

☆

Uusin romaanini Korven sylissä (Avain 2026) on ensimmäinen suoraan selkokielle kirjoitettu romantasia. Se kertoo metsän väen ja ihmisen maailmoiden eroista ja raottaa sitä, miten ihminen alkaa nähdä metsän haltijoiden valtakunnan. Ja koska kyse on romantasiasta, on mukana tunnetta, joka ei noudata järkeä.

Romaanin kertoo Osma, ihmismies. Hän hullaantuu metsän kuninkaan Tapion ja emännän Mielikin tyttäreen Annikkiin. Miehen ja haltijan liiton esteitä on runsaasti. Voittaako Osma ne? Entä onko Annikilla kiinnostusta ihmismieheen?

☆

Vältän romaanissa sanoja tunne ja tuntea, myös muuta sellaista, joka ei sovi aikaan ja paikkaan kauan sitten. Kokemukset ja ajatusten ailahtelu saavat välittyä muuten, usein fyysisesti. Selkokielen sananvalinnat ja ilmaisutavat sopivat maailmaan ja ajattelutapaan kauan sitten. Ja kyllä helppo kieli voi olla kaunista ja ilmaisuvoimaista.

Romaaniin sisältyy myös muutama loitsu. Nehän olivat kansanperinteessämme myös ihmisten ja haltijoiden vuorovaikutuksen keino ja sen perusta.

☆

Korven sylissä –romaanin metsän väki asuu Korvessa, joka on minun vastineeni kansanperinteen Metsolalle ja Tapiolalle. Käytän tietoja kansanperinteestä ja -runoudessa mutta luon omanlaisen Korven valtakunnan, arkisen ja luonnonmukaisen elämän sekä yliluonnollisen välimaastoon.

Tunnelmaan vaikuttavat taika ja uskomukset, mutta myös samastuttava tarina, josta voi löytää monenlaisia teemoja, myös nämä ikuiset perusteemat: rakkaus ja kuolema. Eikä halu ei ole vaan halua vaan siihen voi limittyä valmius luopua.

☆

Korven sylissä aloittaa kolmiosaisen Korpi–sarjan. Metsän haltijat pysyvät sarjan joka osassa keskiössä, mutta ihmisten rooli vähenee osa osalta kuten hatijoiden merkitys väheni ihmisten elämässä.

Toisessa osassa Tuulen sylissä Korven neito Tellervo selvittää välejään ihmisiin ja kokee jotain uutta. Kolmannessa osassa Veden sylissä Korven haltijaperheen jäsen kohtaa metsää vanhempia veden väen voimia.

Toivon, että kipinä odottaa ensimmäisen osan jälkeen kytee seuraavien Korpi-sarjan osien julkaisuvuosiin.

☆☆☆☆☆
Tuija Takala: Korven sylissä, Avain 2026, 109 sivua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

16 toukokuun, 2026 · 11:43 am

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Katja Ketun uusin romaani Brita-Kajsa (Otava 2026) tuo esille minäkertojanaisen, Lars Leevi Laestadeuksen vaimon kokemusmaailman. Romaanin lähtökohtana on pohjoisen herätysliikkeen perustajan kuolinvuode, jonka äärellä vaimon on mahdollisuus tilittää, mitä yhteiselämä on tarkoittanut vaimolle.

Oivallinen rakenne tukee kerrottua. Luvut on nimetty paikan ja ajan mukaan. Romaani etenee kronologiasta nytkähdellen välillä poiketen kuolinvuoteella. Näin syntyy vuoropuhelu menneen ja nykyisen kesken vaimon elämänkokemuksen syvällä rintaäänellä ja elettyjen muistojen jälkiviisauden kuorruttamana.

Paljolti romaania kantaa pohjoinen murteinen kieli, äänteiden, sanavalintojen ja -järjestyksen tuoma poljento. Rehevä ja ronski sanottaminen tuntuu tutulta Ketulta, mutta rikkansa rokkaan lisää aikakausi 1800-luvulla sekä maallisen elon ja hurmoksellisen herätyksen yhteiselo.

Luin romaanista noin puolet ja siirryin sen jälkeen äänikirjaan autoilun vuoksi. Eija Ahvon vakaa luenta tavoittaa tekstin jutustelevan tyylin ja rytmin sekä toimii erinomaisesti sanailun ja sisällön välittäjänä.

☆

Romaanin päähenkilöyden ottaa vaimo, joka nuorena karkasi miehen perään ja onnistui pakottamaan tämän tunnetun häntäheikin vihille. Siitä seurasi jatkuvien raskauksien raskas ketju ja huoli tuulella vietävän miehen reissuista, niiden kestoista ja seurauksista. Tieteilijä-pastorin vimma hetkeksi rauhoittui jumalalle nöyrtymisestä, mutta sitten alkoi uusi vaihde: vaiheena nykyisin lestadiolaisuutena tunnetun herätysliikkeen synty.

Monelle lukijalle saattaa olla yllätys, kun punnitsee mielikuvia nykylestadiolaisuudesta ja vertaa sitä romaanin alkuvaiheen kuvaukseen. Liikkeen synnyn taustalla ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliset syyt, miten saamelaisia painettiin alas niin kaupankäynnissä kuin alkuperän vuoksi. Herätysliike oli yhteiskunnallinen kapina, joka ajoi tasa-arvoa niin taloudellisesti kuin uskossakin.

Uskonhurmoksen keskellä Brita-Kajsa havainnoi, että haureuden synnistä naiset joutuvat syytetyn penkille ja syyttäjän roolin saa ottaa ukko kuin ukko. Eli jo alkumetreillä tasa-arvoa uskossa oli lähinnä miehillä.

Toinen puoli hihhulien hurmoksessa on se, miten synnissä rypeminen avasi ovet anteeksiannolle. Sen kääntöpuoli romaanissa näyttäytyy irstailuna: kunnolla syntiset teot tarjoavat parhaimmat anteeksiannot. Sellainen houkuttaa orgioihin.

☆

Brita-Kajsan kertojaääni vetää komeasti mukaan. Pohjoisen luonnon ja elämäntavan kuvaukset huikaisevat. Elämän raskas raadanta, ystävyydet ja ulkopuolisten nurjamielisyys välittyvät väkevästi.

Ydintä on kuitenkin avioparin suhteen eri puolet ja vaiheet. Kettu saa kertojapäähenkilön eläväksi ja keskiöön siitäkin huolimatta, että Brita-Kajsan maailmankaikkeus pyörii miehensä ympärillä, vaikkei hän sulje silmiään Lars Leevin heikkouksilta.

Papinrouva taitaa ja tietää muinaisuskon ja parantajan tavat, ja uskonasioissa rouvan vaakakupissa taitaa painaa enemmän entinen kuin siipan saarnat. Sanavarastossa kukkivat niin nykynäkökulmasta karkeudet kuin kauneudet.
Otanpa esimerkit, kuinka Britt-Kajsa tilittää suhdettaan.

☆

Rakkaudesta on kyse, tunteesta kuulua yhteen vaikkei samaa mieltä oltaisiinkaan:

”Olet sie minua rakastanut, ja mie sinua, kumpikin omalla vajavaisella tavallaan olemme elänhet tämän kaunihin ja kiihkiän ajan, Lapinmaan suuressa sylissä teuteroinhet, koittanhet muuttua ja se on meät murtanu, kummatki. Nyt mie ymmärrän senki, kuinka met oleme joutunhet noyrtymään kumpiki tahoillamme. Et sie ole helppo ollu. Välillä sie olet ollu ko märkivä haava minussa. Ja kuitenki mie olen sinua rakastanu. Jyrkkyyttä. Typeryyttä. Silkkaa kiivasta älyä.”

On myös kyse halusta ja intohimosta. Romaani kuvaa seksiä siekailematta, ja täytyihän pariskunnan sitä viljalti viljellä, koska lapsia syntyi 15. Monenlaista muutakin sutinaa romaani kuvaa sanastoa säästelemättä, mutta tässä näyte vaimon muistoista:

”Vähän haikiana mie mietin sitä aikaa, ko meissä himo asusti. Miten sinun kulli juuttu niin mukavasti sinne soppeen, ei oikein mahtunu kulukemaan. Se minun vittu oli kuin näkevä tutkain. Sinua se etti alituiseen. Tiirasi, vaatasi, vuojatti. Että missä sie olet, joko sie taas kohta minua tulet astumaan.”

☆

Seksuaalienergia ulottuu romaanissa parisuhteista ja sivusuhteista uskonmenoihin eikä sitä sievistellä. Voi se olla välillä liiallista, mutta löydän menolle ja meiningille myös perusteet.

Katja Ketun romaani sopii hyvin kaunokirjallisuusketjuun, joka on alkanut viime vuosina mukavasti pidentyä: merkkimiesten varjoon jääneet naiset ovat saaneet fiktiivisen oman ääneen. Niin on vakuuttavasti käynyt esimerkiksi Aino Aallolle (Ainoa A., Jari Järvelä), Maria Lönnrotille (Marian kirja, Laura Lähteenmäki) ja Mathilda Saariselle (Mathilda, Milla Ollikainen). Otan mieluusti vastaan myös Brita-Kajsa Laestadiuksen näkökulman.

☆

Katja Kettu: Brita-Kajsa, Otava 2026. Luin osin eKirjana ja kuuntelin äänikirjana, lukija Eija Ahvo, 202 sivua, 8 tuntia 18 minuuttia.

Kirjoitan kirja-arvioita, en mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 toukokuun, 2026 · 6:07 am

Ilmari Kiannon Punainen viiva selkokirjana

Muistan varhaisesta lapsuudesta tv-kokemuksen, kun näin elokuvan Punainen viiva. Elokuvan lopusta jäivät verkkokalvoilleni pikkutytön kasvot, jotka tuijottivat rähjäisen mökin vetoisasta ikkunasta. Sittemmin luin Punaisen viivan kirjana, ja sen eri kerrokset aukenivat. Nyt tuli aika avata kirjan tärkeä sisältö selkokielellä.

Punainen viiva kertoo talvesta ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja maaliskuussa 1907. Kainuulaisen korpimökin köyhä perhe kuulee uudesta aatteesta, joka ajaa yhteiskunnan vähäosaisten asemaa ja kyseenalaistaa äveriäitten talojen ja papiston etuoikeudet. Päähenkilöt Topi ja Riika ottavat uuden sosialidemokratian lupaukset tosissaan ja äänestävät paremman tulevaisuuden puolesta.

Kianto käyttää tyylikeinoina realismia ja satiiria. Huutia saavat niin epätasa-arvoinen yhteiskunta kuin myös propaganda, joka lupaa liikoja ja lietsoo ääriajattelua.

☆

Kuulostaako tutulta? Punainen viiva yllättää ajankohtaisuudellaan. Se muistuttaa, millaisen hyvinvointivaltion Suomi on rakentanut 100 vuoden aikana, ja vaikka Topi ja Riika lapsineen eivät saaneet sen hedelmistä nauttia, monet sukupolvet ovat.

Itsestään selviltä tuntuneet palvelut ovat viime aikoina olleet uhattuna, joten Punainen viiva puhuttelee kirpeästi lukijaansa. Lisäksi ensi vuonna tulee 120 vuotta ensimmäisitä edustuntavaaleista, joten mikä onkaan paras tapa juhlia demokratiaa kuin selkokielinen romaani Punainen viiva.

☆

Selkokielen merkitys on edistää kielellistä ja sen myötä yhteiskunnallista tasa-arvoa. Saavutettava kieli lisää yhtenvertaisuutta ja osallisuutta yhteiskunnassa  – ja lukijoina.

Kaunokirjallisuudessa selkokieli tarkoittaa kaunokirjallista tarinaa, helppoja sanoja sekä lauserakenteita, lisäksi helppolukuisia, lyhyitä tekstikappaleita. Kiannon koukeroista ja kainuunmurteista kieltä olen suoristanut selkokielen periaatteiden mukaan helppolukuiseksi mutta Kiannon tapaan silti ilmeikkääksi.

Sisällöstä ei jää mitään tärkeää pois, mutta se lyhenee. Tunnelma säilyy, eli Punaisen viivan selkomukautuksessa lukija pääsee eläytymään Romppasen köyhän, nälkäisen perheen karuun arkeen ja saa samalla annoksen Kiannon kärkevää satiiria.

Laatusana on julkaissut jo useita klassikkokirjailijoiden teoksia selkoversioina (Kivi, Canth, Aho, Runeberg, Jotuni ja Leino). Olen ne mukauttanut. Lisäksi olen tehnyt jokaiseen klassikkomukautukseen selkokieliset tehtäväpaketit, jotka Suomen kielen ja kirjallisuuden opettajat ry:n jäsenet saavat käyttöönsä.

Toivon elämyksellistä lukukokemusta.

☆

Ilmari Kianto: Punainen viiva (Otava 1909), selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2026, 99 sivua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

10 toukokuun, 2026 · 8:10 am

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwanin romaanin nimi esittää kysymyksen: Mitä voimme tietää (Otava 2026). Vai esittääkö? Ehkä se onkin sivulause tai vain silkka toteamus, jopa ihmettely. Romaanin perusteella minun tekee mieli kuitenkin vastata: voimme tietää jotain, yleensä vähän ja harvoin koko totuutta. Vastaus ei vie pohjaa siltä, että koko romaani on luettava.

Yksi suosikkikäännöskirjailijoistani on juuri Ian McEwan, koska hän kuljettaa taitavasti henkilövetoisia tarinoita. Kuvatut henkilöt ovat ihmisenkaltaisen särmikkäitä, ja he toimivat sekä odotetusti että arvaamattomasti.

Luotan kirjailijan psykologiseen kuvaustaitoon. Usein McEwan tarttuu lähes koko elämänkaareen tai sen tiettyyn osaan, ja selittäviä tekijöitä joka tapauksessa löytyy aina menneestä. Myös elämän sattumanvaraisuudella on sijansa.

●

Ja sitten kaksiosaiseen romaaniin Mitä voimme tietää. Kirja kiteytyy yhteen illalliseen vuonna 2014, jolloin runoilija Francis Blundy lukee koronarakenteisen runon vaimolleen Vivienille. Ääneen luettu ja pergamentille kirjoitettu runo on kadonnut, mutta muisto siitä on saanut legendan mittasuhteet.

Kirjallisuudentutkija Tom Metcliff selvittää vuonna 2119 illallistapahtumia ja etsii vimmaisesti kadonnutta runoa. Lukija saa kertoja-Tomilta selostuksen runoillallisen vaiheista ja siihen osallistuneista henkilöistä. Samalla ympäristökatastrofin jälkeinen Britannia tulee lukijalle tutksi siinä kuin kertojan parisuhteen vaiheetkin. Romaanin toisessa osassa paljastuu, minkä tekstin Tom löytää Francicin ja Vivienin tiluksilta, sillä siitä koostuu koko toinen osa.

●

Romaani on pullollaan kiinnostavia henkilöitä ja heidän välisiään suhteitaan. Lisäksi niihin kietoutuvat monet teemat. Romaani kertoo minulle ihmisistä ja ympäristöstä.

Kirjan vuonna 2014 illallistunnelma kihisee jännitteitä, eikä monikaan asia ole sitä, miltä se näyttää. Minusta heti alkuunsa vaikuttaa siltä, että runosta kohkaaminen peittää alleen jotakn muuta.

Ihmisen muuttumisesta traagisimmin kuvaa Vivienin ensimmäksen aviomiehen varhain puhjennut muistisairaus. Muutakin muutokseen mahtuvaa kirja kertoo mutta myös perusihmisyyttä, joka on tunnistettavaa sekä 2014 ja 2119. Ja 2026.

●

Lisäksi romaani käsittelee jälleen kerran kertojan valtaa ja sitä, miltä asiat näyttävät eri näkökulmista. Teema ei ole ainutlaatuinen, mutta mainiosti McEwan sitä käsittelee sekä runoillallisten että Tom-kertojan suunnista. Teemaan limittyvät myös puhumattomuus ja tulkinnat toisten kertomasta, lisäksi yksityisen ja julkisen ristiveto.

Järisyttävää on 2100-luvulta nähty ympäristötuhon lähestyminen 2010-luvulla ja se, miten tilannetta ei otettu tarpeeksi vakavasti. Kirjailijan sormi osoittaa suoraan lukijaan lukuhetkellä: vielä 2026 voisi olla jotain tehtävissä. Vaan valtaapitävät näyttävät olevan nyt yhtä sokeilta kuin kirjan kuvaama akateeminen eliitti.

●

Onhan McEwanilla jokseenkin elitistinen meininki mutta sitä myös kirjassa ironisoidaan. Jo se, että marginaalikirjallisuuden ilmentymä, vanhalla runomitalla rustattu runo, herättää megalomaanista kiinnostusta voisi lähtökohtaisesti olla vitsi mutta onnistuu pysymään uskottavana. Illallisten romantisointi ja toisaalta monen osallistujan (ja Tomin ajan henkilöidenkin) salasuhteet antavat sopivan kitkerää makua.

Siispä lukuromaani parhaasta päästä Mitä voimme tietää kantaa komeasti tarkan kuvauksen, yllätysten ja ekologisen näkemyksen.

●

Ian mcEwan: Mitä voimme tietää, suomentanut Jaakko Kankaanpää, Otava 2026, 359 sivua. Luin kirjaston kirjan.

Tämä ei ole mainos vaan arvio. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 toukokuun, 2026 · 12:16 pm

Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken

Elizabeth Stroutin romaanien fani palkitaan kaikin tavoin Kristiina Rikmanin uutuuskäännöksessä Haluan kuulla kaiken (Tammi 2026). Siinä Stroutin eri kirjojen henkilöt tapaavat toisiaan: yhdeksänkymppinen Olive Kitteridge kertoo tarinoita ja kantaa huolta ystävästään (kirjan äiti romaanista Pikkukaupungin tyttö), Lucy Barton -romaanien Lucy ja William kohtaavat Mainessa Burgessin poikien Bobin, jonka Jim-veljelläkin on roolinsa kokonaisuudessa.

Ihan herkultahan tällainen henkilökoonti vaikuttaa.Tuntuu siltä, kun saisi kuulla kuulumisia omista kaukaisista sukulaisista. Siksi jutustelu henkilöiden kesken muista henkilöistä (tekisi mieli käyttää sanaa ihmisistä) vetää puoleensa niin kuin juorut puolitutuista tekevät.

●

Romaanin alku kenties tuntuu hieman kömpelöltä, kun kirjan kertoja kertaa ja selittelee tuodessaan henkilöitä yhteen. Myös kerrontatapa vaikuttaa jopa naiivilta ja yksinkertaistetulta. Keskusteluiden tokaisut ”voi”, ”tiedän”, ”ihanko totta” ovat täytettä, keskustelukaavoja. Mutta vuoropuheluiden ja kerrotun (vähintään) salaviisaus aukenee edetessään.

Juonen runko muodostuu Bob Burgessin ja Lucy Bartonin kävelykeskusteluista ja heidän ystävyytensä sävyvaihteluista. Lisäksi Bob tuo Lucyn ja Oliven yhteen; Olive kertoo tarinoita kirjailijalle. Myös muita jutustelupareja kirjaan mahtuu, ja siten muodostuvat runsas henkilökirjo ja henkilöiden väliset verkostot. Ja tarkoitus:

Olive nauroi. Hän nauroi ihan oikeasti. ”Lucy Barton, ei niissä sinunkaan tarinoissasi – jos minä mitään ymmärrän – ollut kovin paljon jutun juurta. Hyvä on, saattoi niissä olla jotain pientä. En minä tiedä mikä tämän tarinan sanoma on!”
”Ihmiset”, Lucy sanoi hiljaa ja nojasi sohvan selkämykseen. ”Ihmiset ja heidän elämänsä. Siinä kaikki.”
”Tismalleen.” Olive nyökkäsi.

●

Bob on keskushenkilö, jonka kautta romaanin ihmissuhteet virtaavat. Romaaniin kuuluu myös murhajuoni, jossa Bob on syytetyn asianajajana. Kaikki tämä johtaa siihen, mihin hitaat, viivyttelevät kohtaamiset kirjassa johtavat: ”Rakkaus on rakkautta.” Eli se voi kohdistua ystävään, valittuun kumppaniin tai perheenjäseniin.

Ei, kaikessa yksikertaisuudessaan ei ole kyse sokerikuorrutuksesta, sillä mainelaiset tai sinne muuttaneet eivät ryöstöviljele iloveyoutaan. Koen Stroutin käsittelytavan syvän inhimillisenä hitaana kypsymisenä.

Romaani etenkin pureutuu jokaisen pohjimmaiseen yksinäisyyteen, ja se kirpaisee. Isoja termoja ovat myös vilpittömän kuuntelemisen taidon vähyys ja merkitys sekä tahto toiseen ihmiseen sitoutumiseen. Se ei ohita, miten jokaisessa on ärsyttävyytensä ja ristiriitansa.

●

Ihan kuin Stout tekisi synteesia tuoden henkilönsä yhteen ja tarkkailemansa ihmisyyden moninaisesti tähän romaaniin. Lucy näyttytyy kirjalijana, joka on ikään kuin kirjoittanut Stroutin kirjoja, ja romaanin kertoja kaikkitietävänä kommentoi ja johdattelee lukijaa. Selkeää novellistista rakennetta ei tällä kertaa ole, vaikkakin kertoja hyppää henkilöstä toiseen.

Romaani sijoittuu aikaan koronan jälkeen ja USA:n poliittiseen kahtiajakautumiseen omine kuplineen. Jälkimmäisen se tekee tyylikkäästi kytkien railon kuuntelun teemaan. Haluan kuulla kaiken tuo esille monen henkilön vaikean taustan ja vaikeudet suhteissa vanhempiin: voi olla rakkautta mutta on tavallista, etteivät perheenjäsenet kuitenkaan pidä toisistaan.

Perusta kuitenkin kirjaan tulee siitä, miten vähän tunnemme toisiamme, yleensä vain pinnan, koska omassa itsetuntemuksessakin on jokaisella isot aukot. Niinpä tällaisia asioita lähestyvät keskustelut Stroutin tapaan saavat ihoni kananlihalle. Vaikutun perimmäisten kysymysten käsittelystä maanläheisen yksinkertaisesti ja osana henkilöiden kohtaamista.

●

Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2026, 333 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: