11 toukokuun, 2026 · 6:07 am

Ilmari Kiannon Punainen viiva selkokirjana

Muistan varhaisesta lapsuudesta tv-kokemuksen, kun näin elokuvan Punainen viiva. Elokuvan lopusta jäivät verkkokalvoilleni jäivät pikkutytön kasvot, jotka tuijottivat rähjäisen mökin vetoisasta ikkunasta. Sittemmin luin Punaisen viivan kirjana, ja sen eri kerrokset aukenivat. Nyt tuli aika avata kirjan tärkeä sisältö selkokielellä.

Punainen viiva kertoo talvesta ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja maaliskuussa 1907. Kainuulaisen korpimökin köyhä perhe kuulee uudesta aatteesta, joka ajaa yhteiskunnan vähäosaisten asemaa ja kyseenalaistaa äveriäitten talojen ja papiston etuoikeudet. Päähenkilöt Topi ja Riika ottavat uuden sosialidemokratian lupaukset tosissaan ja äänestävät paremman tulevaisuuden puolesta.

Kianto käyttää tyylikeinoina realismia ja satiiria. Huutia saavat niin epätasa-arvoinen yhteiskunta kuin myös propaganda, joka lupaa liikoja ja lietsoo ääriajattelua.

☆

Kuulostaako tutulta? Punainen viiva yllättää ajankohtaisuudellaan. Se muistuttaa, millaisen hyvinvointivaltion Suomi on rakentanut 100 vuoden aikana, ja vaikka Topi ja Riika lapsineen eivät saaneet sen hedelmistä nauttia, monet sukupolvet ovat.

Itsestään selviltä tuntuneet palvelut ovat viime aikoina olleet uhattuna, joten Punainen viiva puhuttelee kirpeästi lukijaansa. Lisäksi ensi vuonna tulee 120 vuotta ensimmäisitä edustuntavaaleista, joten mikä onkaan paras tapa juhlia demokratiaa kuin selkokielinen romaani Punainen viiva.

☆

Selkokielen merkitys on edistää kielellistä ja sen myötä yhteiskunnallista tasa-arvoa. Saavutettava kieli lisää yhtenvertaisuutta ja osallisuutta yhteiskunnassa  – ja lukijoina.

Kaunokirjallisuudessa selkokieli tarkoittaa kaunokirjallista tarinaa, helppoja sanoja sekä lauserakenteita, lisäksi helppolukuisia, lyhyitä tekstikappaleita. Kiannon koukeroista ja kainuunmurteista kieltä olen suoristanut selkokielen periaatteiden mukaan helppolukuiseksi mutta Kiannon tapaan silti ilmeikkääksi.

Sisällöstä ei jää mitään tärkeää pois, mutta se lyhenee. Tunnelma säilyy, eli Punaisen viivan selkomukautuksessa lukija pääsee eläytymään Romppasen köyhän, nälkäisen perheen karuun arkeen ja saa samalla annoksen Kiannon kärkevää satiiria.

Laatusana on julkaissut jo useita klassikkokirjailijoiden teoksia selkoversioina (Kivi, Canth, Aho, Runeberg, Jotuni ja Leino). Olen ne mukauttanut. Lisäksi olen tehnyt jokaiseen klassikkomukautukseen selkokieliset tehtäväpaketit, jotka Suomen kielen ja kirjallisuuden opettajat ry:n jäsenet saavat käyttöönsä.

Toivon elämyksellistä lukukokemusta.

☆

Ilmari Kianto: Punainen viiva (Otava 1909), selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2026, 99 sivua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

10 toukokuun, 2026 · 8:10 am

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwanin romaanin nimi esittää kysymyksen: Mitä voimme tietää (Otava 2026). Vai esittääkö? Ehkä se onkin sivulause tai vain silkka toteamus, jopa ihmettely. Romaanin perusteella minun tekee mieli kuitenkin vastata: voimme tietää jotain, yleensä vähän ja harvoin koko totuutta. Vastaus ei vie pohjaa siltä, että koko romaani on luettava.

Yksi suosikkikäännöskirjailijoistani on juuri Ian McEwan, koska hän kuljettaa taitavasti henkilövetoisia tarinoita. Kuvatut henkilöt ovat ihmisenkaltaisen särmikkäitä, ja he toimivat sekä odotetusti että arvaamattomasti.

Luotan kirjailijan psykologiseen kuvaustaitoon. Usein McEwan tarttuu lähes koko elämänkaareen tai sen tiettyyn osaan, ja selittäviä tekijöitä joka tapauksessa löytyy aina menneestä. Myös elämän sattumanvaraisuudella on sijansa.

●

Ja sitten kaksiosaiseen romaaniin Mitä voimme tietää. Kirja kiteytyy yhteen illalliseen vuonna 2014, jolloin runoilija Francis Blundy lukee koronarakenteisen runon vaimolleen Vivienille. Ääneen luettu ja pergamentille kirjoitettu runo on kadonnut, mutta muisto siitä on saanut legendan mittasuhteet.

Kirjallisuudentutkija Tom Metcliff selvittää vuonna 2119 illallistapahtumia ja etsii vimmaisesti kadonnutta runoa. Lukija saa kertoja-Tomilta selostuksen runoillallisen vaiheista ja siihen osallistuneista henkilöistä. Samalla ympäristökatastrofin jälkeinen Britannia tulee lukijalle tutksi siinä kuin kertojan parisuhteen vaiheetkin. Romaanin toisessa osassa paljastuu, minkä tekstin Tom löytää Francicin ja Vivienin tiluksilta, sillä siitä koostuu koko toinen osa.

●

Romaani on pullollaan kiinnostavia henkilöitä ja heidän välisiään suhteitaan. Lisäksi niihin kietoutuvat monet teemat. Romaani kertoo minulle ihmisistä ja ympäristöstä.

Kirjan vuonna 2014 illallistunnelma kihisee jännitteitä, eikä monikaan asia ole sitä, miltä se näyttää. Minusta heti alkuunsa vaikuttaa siltä, että runosta kohkaaminen peittää alleen jotakn muuta.

Ihmisen muuttumisesta traagisimmin kuvaa Vivienin ensimmäksen aviomiehen varhain puhjennut muistisairaus. Muutakin muutokseen mahtuvaa kirja kertoo mutta myös perusihmisyyttä, joka on tunnistettavaa sekä 2014 ja 2119. Ja 2026.

●

Lisäksi romaani käsittelee jälleen kerran kertojan valtaa ja sitä, miltä asiat näyttävät eri näkökulmista. Teema ei ole ainutlaatuinen, mutta mainiosti McEwan sitä käsittelee sekä runoillallisten että Tom-kertojan suunnista. Teemaan limittyvät myös puhumattomuus ja tulkinnat toisten kertomasta, lisäksi yksityisen ja julkisen ristiveto.

Järisyttävää on 2100-luvulta nähty ympäristötuhon lähestyminen 2010-luvulla ja se, miten tilannetta ei otettu tarpeeksi vakavasti. Kirjailijan sormi osoittaa suoraan lukijaan lukuhetkellä: vielä 2026 voisi olla jotain tehtävissä. Vaan valtaapitävät näyttävät olevan nyt yhtä sokeilta kuin kirjan kuvaama akateeminen eliitti.

●

Onhan McEwanilla jokseenkin elitistinen meininki mutta sitä myös kirjassa ironisoidaan. Jo se, että marginaalikirjallisuuden ilmentymä, vanhalla runomitalla rustattu runo, herättää megalomaanista kiinnostusta voisi lähtökohtaisesti olla vitsi mutta onnistuu pysymään uskottavana. Illallisten romantisointi ja toisaalta monen osallistujan (ja Tomin ajan henkilöidenkin) salasuhteet antavat sopivan kitkerää makua.

Siispä lukuromaani parhaasta päästä Mitä voimme tietää kantaa komeasti tarkan kuvauksen, yllätysten ja ekologisen näkemyksen.

●

Ian mcEwan: Mitä voimme tietää, suomentanut Jaakko Kankaanpää, Otava 2026, 359 sivua. Luin kirjaston kirjan.

Tämä ei ole mainos vaan arvio. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 toukokuun, 2026 · 12:16 pm

Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken

Elizabeth Stroutin romaanien fani palkitaan kaikin tavoin Kristiina Rikmanin uutuuskäännöksessä Haluan kuulla kaiken (Tammi 2026). Siinä Stroutin eri kirjojen henkilöt tapaavat toisiaan: yhdeksänkymppinen Olive Kitteridge kertoo tarinoita ja kantaa huolta ystävästään (kirjan äiti romaanista Pikkukaupungin tyttö), Lucy Barton -romaanien Lucy ja William kohtaavat Mainessa Burgessin poikien Bobin, jonka Jim-veljelläkin on roolinsa kokonaisuudessa.

Ihan herkultahan tällainen henkilökoonti vaikuttaa.Tuntuu siltä, kun saisi kuulla kuulumisia omista kaukaisista sukulaisista. Siksi jutustelu henkilöiden kesken muista henkilöistä (tekisi mieli käyttää sanaa ihmisistä) vetää puoleensa niin kuin juorut puolitutuista tekevät.

●

Romaanin alku kenties tuntuu hieman kömpelöltä, kun kirjan kertoja kertaa ja selittelee tuodessaan henkilöitä yhteen. Myös kerrontatapa vaikuttaa jopa naiivilta ja yksinkertaistetulta. Keskusteluiden tokaisut ”voi”, ”tiedän”, ”ihanko totta” ovat täytettä, keskustelukaavoja. Mutta vuoropuheluiden ja kerrotun (vähintään) salaviisaus aukenee edetessään.

Juonen runko muodostuu Bob Burgessin ja Lucy Bartonin kävelykeskusteluista ja heidän ystävyytensä sävyvaihteluista. Lisäksi Bob tuo Lucyn ja Oliven yhteen; Olive kertoo tarinoita kirjailijalle. Myös muita jutustelupareja kirjaan mahtuu, ja siten muodostuvat runsas henkilökirjo ja henkilöiden väliset verkostot. Ja tarkoitus:

Olive nauroi. Hän nauroi ihan oikeasti. ”Lucy Barton, ei niissä sinunkaan tarinoissasi – jos minä mitään ymmärrän – ollut kovin paljon jutun juurta. Hyvä on, saattoi niissä olla jotain pientä. En minä tiedä mikä tämän tarinan sanoma on!”
”Ihmiset”, Lucy sanoi hiljaa ja nojasi sohvan selkämykseen. ”Ihmiset ja heidän elämänsä. Siinä kaikki.”
”Tismalleen.” Olive nyökkäsi.

●

Bob on keskushenkilö, jonka kautta romaanin ihmissuhteet virtaavat. Romaaniin kuuluu myös murhajuoni, jossa Bob on syytetyn asianajajana. Kaikki tämä johtaa siihen, mihin hitaat, viivyttelevät kohtaamiset kirjassa johtavat: ”Rakkaus on rakkautta.” Eli se voi kohdistua ystävään, valittuun kumppaniin tai perheenjäseniin.

Ei, kaikessa yksikertaisuudessaan ei ole kyse sokerikuorrutuksesta, sillä mainelaiset tai sinne muuttaneet eivät ryöstöviljele iloveyoutaan. Koen Stroutin käsittelytavan syvän inhimillisenä hitaana kypsymisenä.

Romaani etenkin pureutuu jokaisen pohjimmaiseen yksinäisyyteen, ja se kirpaisee. Isoja termoja ovat myös vilpittömän kuuntelemisen taidon vähyys ja merkitys sekä tahto toiseen ihmiseen sitoutumiseen. Se ei ohita, miten jokaisessa on ärsyttävyytensä ja ristiriitansa.

●

Ihan kuin Stout tekisi synteesia tuoden henkilönsä yhteen ja tarkkailemansa ihmisyyden moninaisesti tähän romaaniin. Lucy näyttytyy kirjalijana, joka on ikään kuin kirjoittanut Stroutin kirjoja, ja romaanin kertoja kaikkitietävänä kommentoi ja johdattelee lukijaa. Selkeää novellistista rakennetta ei tällä kertaa ole, vaikkakin kertoja hyppää henkilöstä toiseen.

Romaani sijoittuu aikaan koronan jälkeen ja USA:n poliittiseen kahtiajakautumiseen omine kuplineen. Jälkimmäisen se tekee tyylikkäästi kytkien railon kuuntelun teemaan. Haluan kuulla kaiken tuo esille monen henkilön vaikean taustan ja vaikeudet suhteissa vanhempiin: voi olla rakkautta mutta on tavallista, etteivät perheenjäsenet kuitenkaan pidä toisistaan.

Perusta kuitenkin kirjaan tulee siitä, miten vähän tunnemme toisiamme, yleensä vain pinnan, koska omassa itsetuntemuksessakin on jokaisella isot aukot. Niinpä tällaisia asioita lähestyvät keskustelut Stroutin tapaan saavat ihoni kananlihalle. Vaikutun perimmäisten kysymysten käsittelystä maanläheisen yksinkertaisesti ja osana henkilöiden kohtaamista.

●

Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2026, 333 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

27 huhtikuun, 2026 · 8:43 am

Milla Härmä: Loma

Milla Härmän romaanissa Loma (WSOY 2026) viisihenkinen perhe lomailee itäeurooppalaisessa satamakaupungissa. Kaupunkia ei nimetä eikä perheenjäseniä: on äiti, mies, viisivuotias, kahdeksanvuotias ja yksitoistavuotias. Eli kyseessä voi olla mikä tahansa ruuhkavuosipoppoo reissulla.

Romaani jakautuu seitsemään lukuun perheen lomapäivien mukaan. Mitään merkilistä ei juuri tapahdu; kertyy tavallista säätämistä, kun jokaisella lapsella on äidille asiaa, mangutaan mielihalujen mukaan milloin mitäkin, kaikilla on eri aikaan nälkä ja kiinnostus kohdistuu eri asioihin. Härmä kertoo sen tarkasti, välillä piinallisen yksityiskohtaisesti.

Kirjailijan valitsemalla tyylillä on syy. Pinta antaa kurkistaa pinnan alle. Äiti mielensä pohjilla muhittaa kitkeryyttä, kun passiivinen mies ei osallistu kuin ihmisen (= naisen) mieli. Äiti tekee toistuvasti rauhoittumis-mindfullnes-harjoitusta, jottei räjähtäisi perhesakeudessa, mutta rauhoitusyritykset laimenevat loman edetessä. Oluen juonti alkaa houkuttaa yhä enemmä ja seksi aina vähemmän lomapäivien kuluessa.

●

Jos lukijaa alkaa väsyttää kerrontatarkkuus, kehotan vain jatkamaan ja kiinnittämään huomiota rivien väleihin. Kertojaäidistä alkaa paljastua keski-iän kriisiä ja kasvualustaa turhautumiseen. Löydän myös romaanin puolivälistä avainkohdan:

”Sillä minun on oltava onnellinen, jotta me voisimme olla onnellisia, jotta lapseni voisivat olla onnellisia. Ja vaikka tiedän tämän kaiken, lukisin juuri nyt mielelläni kirjaa, olkoonkin, että se on Antti Hyryn Uuni.”

Vastuunkantoon kyllästyjä paljastaa pakkotilansa. Samalla kutkuttaa salakomiikan ja yksityiskohtatyylin siemen: kerrontaesikuva mainittu, pikkupiirteisyys tunnistettu. Nauran ääneen, kun kirjan mittaan paljastuu, kuinka monta sivua romaanin kertojaäiti on lomakirjaansa lukenut. Arvaa!

●

Loma kannattaa lukea loppuun asti, sillä loppukäänne erottuu kerronnan säekirjasiirtymänä –  selviää syy siihen ja kertojan prioriteetit. Jäävätköön ne löydettäviksesi.

Perherutiineista on viime aikoina kirjoittanut esimerkiksi Harry Salmenniemi. Härmä tuo rutiinikuvaukseen uuden kulman sijoittamalla perhetilanteen lomalle, jossa on tiettyjä vapauksia mutta kuitenkin arjen säännöllisiä toimia. Rakkaus ja rasitus elävät rinnan. Tärkeintä on tunnistaa kummatkin.

●

Milla Härmä: Loma, WSOY 2026, 309 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kirjoitan kirja-arvioita, en mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

21 huhtikuun, 2026 · 9:01 pm

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä & kirjailijahaastattelu

Anna-Leena Härkösen jo pitkä ja monipuolinen ura on kasvanut romaanilla Mykkien pöytä (Otava 2026). Se yllättää käänteellä, joka syventää roimasti romaanin henkilökuvausta. Kirjan esittelyä tärkeä juonen ja henkilökuvan risteys hankaloittaa, sillä käänteiden olisi syytä  jäädä yllätykseksi. Joten yritän olla paljastamatta liikaa.

Romaanin päähenkilö Leni, 56-vuotias, työtön, eronnut ja lapseton nainen roikkuu kiinni vanhassa eikä tohdi käynnistää uutta elämänvaihetta. Esimerkiksi ex-puolison kanssa jatkuu kaavoihin kangistunut seksisuhde. Muuten Lenin sosiaaliseen verkostoon kuuluvat lähinnä Lenin serkut Siru ja Aki.

Mielenkiintoinen erikoisuus Lenissä on kyselypalstan vastaajarooli, Amalian palsta – työttömän pätkäsivutyö. Leni ei käsittele palstan yleisökysymyksiä silkkihanskoin, ja romaanin edetessä Lenin vastaukset alkavat ylittää rajan. Samalla Leni etenee elämässään niin, että pitkään vaietuiksi painetut asiat pulpahtavat pintaan. Samaan syssyyn pikarakastuminen osoittautuu muuksi kuin oli tarkoitus.

*

Tuikea tyyppi tämä Leni. Härkösen vahvuus on kuvata ärhäköitä minäkertojia ja etenkin käyttää dialogia, joka liukuu ja luistaa. Tämä romaani on dialogipainotteinen – kuin valmis tv-draaman pohjaksi.

Härkönen kirjoittaa viihteellisesti mutta särmiä kaihtamatta. Lenin ja Lassen tapaamiset sekä käytöksen taustavaikuttajat eivät ole tavallisia tarinoita mutta sellaisia, joita on syytä käsitellä kirjalisuudessa: se laventaa viihtyvyyskirjallisuuden rajoja. Lisäksi mausteena on se, että ns. tavalisten henkilöiden tavallisuus on näennäistä.

●

Haastattelin Anna-Leena Härköstä 21.4.2026 Helsingin Vuosaaren kirjastossa. Härkönen kertoi Lenin synnystä, eli 60-rajapyykkiä lähestyvästä naisesta, joka työelämässä katsotaan tarpeettomaksi. Kitkeryys lisääntyy, alkoholi lääkitsee, ja riipuvuus ex-miehestä vaihtuu uuteen riippuvuuskohteeseen.

Vuosaaren kirjastossa. Kuva: Arja Korhonen

Härkönen itse ei ole ollut ns. tavallisissa töissä, mutta ne ja niiden tekijät kiinnostavat häntä. Siksi hän kirjoittaa lähinnä heistä. Härkönen tekee kirjoihinsa taustatyöta keskustelemalla kirjan henkilöiden töitä tekevien tai niitä tuntevien kanssa. Lisäksi hän hahmottelee kirjoitusprosessissa ensin päähenkilön ja päätapahtumat, joita hän alkaa työstää.

Juttelimme siitä, että viihteellinen lähestyminen ei poista vakavia aiheita. Romaanin Mykkien pöytä henkilöihin vaikuttavat yksinäisyys, riippuvuudet ja yhteiskunnallinen tarpeettomuuden tunne. Myös haavoittava trauma koskettaa monia ja selittää käytöstä.

Härkönen kertoi, että Leniä hän rakensi konkreettisesti askartelemalla päähenkilön paperille kiiltokuvin ja merkinnöin ihmissuhteista. Lasse kasvoi suurempaan rooliin, mitä kirjailija oli olettanut, ja Aki-serkusta tuli lempihahmo.

●

Illan teema hipoi hieman ”elämä ja teokset”-linjaa, sillä keskustelimme myös Katja Kallion elämäkertakirjasta Taskupainos (Otava 2025) ja Härkösen  kolumnikokoelmasta Kissapsykoosi (Otava 2023).

Omaelämäkertaa Härkönen ei halunnut itse kirjoittaa, ja koko elämäkertaidea tuli hänelle vähän yllätyksenä. Katja Kallio sai nauhoitettujen haastatteluiden avulla kirjaan kohteensa äänen, mikä oli Härköselle tärkeää. Hän on ollut aina kiinnostunut erilaisista tyyeleistä puhua ja ilmaista. Niin syntyi myös esikoiskirja Häräntappoase: halu tallentaa nuorison puheita. Kirjailijana Härkönen tunnusti olevansa varas eli kuultujen hyvien juttujen käyttäjä.

●

Kolumnikirjat ovat kokoelmia Härkösen lehtipalstoista. Härkösen minäkertoja on niissä mielipidekertoja omalla nimellään. Usein kolumnit syntyvät aiheista tai tilanteista, jotka ovat herättäneet hänessä ärtymystä.

Kissapysykkosin nimijuttu ja muutama muukin kirjan luku kertoo kirjailijan kissänhännänvedosta poikansa kanssa: kissamummo yrittää omia poikansa kissaa ja päätyy hankkimaan oman. Kiintymys eläimeen välittyy kirjan luvuista hykerryttävästi  – tai voisi sanoa, kehräävästi.

Kolumneista jää mieleen myös ”Alakerran tyttö” -juttu, eli se, miten kirjailijan loma ja sen aikainen alitajunta vie kirjoitusprosessia eteenpäin. Ja kolumni ”Kertokoot” kiteyttää kirjojen merkitystä: lukeminen on pakoa mutta niin, että kirjat kertovat siitä, mistä ehkä paetaan eli elämästä.

●

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä, Otava 2026, 235 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tämä on kirjan esittely, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 huhtikuun, 2026 · 7:18 am

Kristiina Saha: Kriitikko

”Mutta ei hätää, minä hoidan homman kuten aina. Minulla on koossa monta sivua muistiinpanoja, arvostelu on pientä tuumimista vaille valmis. Olen kylmänviileä tuomari. Täysin subjektiivinen yksinvaltias, despootti, tyranni, auktoriteetti, hirviö, piru ja murmeli, joka päättää, milloin talvi loppuu. Rakastan tätä.”

Tämä mielessään pälpättää suurlehden kokenut kriitikko, minäkertoja Kristiina Sahan romaanissa Kriitikko (Otava 2026). Lukija saa kirjan verran aimo annoksen nimettömän eksentrikon näkemyksiä ja kokemuksia.

Saha leikittelee kertojan epäluotettavuudella – tai sillä, että kertoja voi pettää myös itseää. Kertoja ei halua muistella, sillä unohdus on lahja. Lukija voi päätellä, onko unohtelu tietoista ison A:n (Alzheimer) pakoilua vai sitä itseään tai muita aivotapahtumia. Siksi vuodet vuosikymmenet käyvät kertojan mielessä liioiteltuna vuosikymmeninä tai -satoina kuten aviomiesten ja aikuisten lastenkin epämääräinen määrä.

Kertojalle nuoret naiskollegat ovat tettiläisiä mutta nuorukaiset mahdollisia petikumppaneita. Syntymäpäiväpuheilta hän kätkeytyy roskakoriin, ja trendien harjaalla hän pyrkii keikkumaan pissispukeutuen ja liittyen Onlyfansiin. Kriitikon todellinen ikä on mitä ilmeisimmin ohittanut eläköitymisiän.

●

Sahan romaani ei sinänsä nauraga ääneen, mutta kertojan rajattomuus hykerryttää: hän on raikas kaikessa öykkärimäisyydessään ja itseriittoisuudessaan. Lähipiirissä hän olisi rasittavuuden huippu.

Kertoja olettaa olevansa sivistyneisyyden ja lukeneisuuden mestari, ja siksi saamme sitatteja ja lukemisen merkittävyyden paasausta. Minua alkaa jopa melkein hävettää oman päätyöni lukuintotavoitteet, sillä koen tulevani naurunalaiseksi: niin ponnekkaasti päähenkilö on samalla asialla kuin minä. Siivojaparka on kertojan pääuhri, minun vähän laajempi, epämääräisempi joukko.

Romaanin viehätys piilee päähenkilön ja ajan ilmiöiden satiirin ohella joustavassa kielessä. Se liukuu, vyöryy, venyy ja laukkaa. Se noukkii ja nokkii tunnistettavia henkilöitä ja etenkin kirjallisia, kaupallisia ilmiöitä.

●

Sahan romaani ironisoi kriitikon valtaa hahmonsa haahuilun keinoin. Samalla onnistu vallattomuuden tila, monimerkityksellisesti, mutta myös siinä merkityksessä, että toimituksen linja myötäilee markkinoita.

Kun sillä silmällä päähenkilöä seuraa, hän on traaginen hahmo harhoissaan ja itsetietoisuudessaan. Elokuvaperäinen ihmissyöjäkasvien pelko kertoo kriitikon sieluntilasta aika tyhjentävästi. Tragikoominen kokonaisuus kuitenkin kallistuu koomisen puolelle.

Viihdyn Ktiitikon parissa. Se pistää myös pohtimaan viihdekirjallisuutta. Sahan kaavoja karttava teos ei istu viihdegenreen, vaan se säkenöi elastista kerrontaa. Viihdyttävän änkyrä se on.

●

Kristiina Saha: Kriitikko, Otava 2026, 315 sivua. Luin kirjaston kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2026 · 6:21 am

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Laura Lähteenmäki osoitti minulle romaanissaan Sitten alkoi sade, että hän kirjoittaa kiinnostavia henkilöitä ja kieputtaa erilliset juonilangat tiukaksi vyyhdiksi. Marian kirja (WSOY 2025) on Lönnrotin vaimon ja pariskunnan suhteen biofiktiona vakuuttava ja romaanina vaikuttava. Siispä tutkailen uteliaana kirjailijan aiempaa romaania, Sukella silmät auki (WSOY 2022).

Romaanin päähenkilö (taas) Maria saapuu Tanskaan, jonka dyynirannikon vuokramökissä hänellä on aikomus viettää kaksi kuukautta kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa ja kirjoittaa isästään. Kuormittavia asioita on kasautunut: Marian vuosien väsyttävä väitöskirjatyö on valmistunut, suhde aviomieheen vaikuttaa epämääräiseltä, äitinä hänellä on riittämättömyyden tunteita ja isän kuolemasta on vain muutama kuukausi.

Romaani ei piehtaroi pulmissa, vaan alkaa valaista Marian menneisyyttä yhteydessä nykyisyyteen – yhtä aikaa päähenkilölle ja lukijalle.

”En tiennyt, olisinko saanut lukea tätä. En ollut varma, halusinko edes.”

Varsinaisen kehikon romaani saa Marian isän päiväkirjoista, jotka Maria löytää isän gradun käsikirjoitusliuskojen takapuolelta. Päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun lopulta.

”Mitä pitemmälle luin isän päiväkirjaa, sitä vahvemmin mennyt nousi pintaan. Päähäni pulppuavat kuvat lapsuudesta olivat kuin ilmakuplia suon syvyyksistä, multaisia röyhtäisyjä, metaanin pihahduksia, ja mieleeni tulvi asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin.”

Sitaatista selviää sekä Lähteenmäen ilmeikäs kerronta että päähenkilön tilanne: lapsuus on sakeanaan salaisuuksia ja unohtuneita asioita. Juonitasolla koukutun, sillä haluan saada selville, mitä kaikkea on takana Marian vanhempien erossa sekä vihjeissä enosta ja lapsesta.

”Olisipa hän joskus sanonut, että nyt riittää. Riittää jo. Että se, mitä tein, oli tarpeeksi.”

Marian isän päiväkirjakatkelmat tutustuttavat änkyrään mieheen ja saa lukijan ihmettelemään Marian lapsuusvuosien kokemuksia ja kasvuoloja. Kulmikkaita ja monin tavoin merkillisiä persoonia ovat sekä isä että tytär, ja tunnelukot painavat kumpaakin. Lähteenmäki kuvaa sitä Marian ajatusten, toiminnan ja menneisyyden takaumin sekä isän päiväkirjakatkelmin.

Henkilökuvauksessa minua kiehtoo, miten terävästi kirjan henkilöt näkevät muut ja sulkevat silmänsä itseltään. Yksi kiinnostava teema romaanissa on vanhemmuus ja sisaruus, etenkin se, miten ne menevät solmuun. Tähän romaanin tanskalaistuttavuudet tuovat oman lisänsä. Ja niinpä monimutkaiset perhesuhteet, rakkauden ilmaisun vaivalloisuus vanhempien ja lasten tai aikuisten kesken näyttäytyvät romaanissa monin tavoin. 

”Mikään ei mennyt niin kuin kuvitteli. Näennäisen tasainenkin elämä oli täynnä ennustamattomia hetkiä.”

Noinhan se on, ja ennustamattomuutta myös romaani tarjoaa. Ehkä jonkin verran on liikaa nopsaan sivuutettuja aihelmia esimerkiksi kasvatustieteen trendeistä kouluväkivaltaan, mutta nekin kytkeytyvät henkilöihin. 

Kiehtovia puolia on romaanissa paljon kuten lasten kohtalo ja kehitys aikuisten päätösten armoilla. Nautin Lähteenmäen henkilökuvaustaidosta. Sitä paitsi romaanin nimi Sukella silmät auki kytkeytyy kirjan tiettyyn tilanteeseen ja laajentuu metaforisesti elämänohjeeksi.

•

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki, WSOY 2022, 266 sivua. Lainasin kirjan kirjabloggaajakaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 huhtikuun, 2026 · 6:42 am

Hanna-Riikka Kuisma: Maaperä

Hanna-Riikka Kuisman uutuusromaani Maaperä (Like 2026) etenee jännärin lailla niin, että heti alkuunsa lukija saa verkkokalvolleen mielikuvan veren tahrimasta valkoisesta vaatteesta naisen päällä. Tämä perusdekkareiden ikoninen alku muuttuu Kuisman käsissä monihaaraiseksi ja -ääniseksi lähiöromaaniksi ihmisten heikkouksista ja niiden hyväksikäytöstä.

Romaani on oivallisesti nimetty. Kyse tosiaan on maaperästä, myrkyllisestä jätemaasta, jonka huijauskaupoissa paikallinen poliitikko on vauraustunut. Kyseinen heppu rouvineen menettävät ns. otteensa jalat maassa eloon, koska joutuvat harrasteensa ja maakauppojen vuoksi kiristyksen uhreiksi. Maaperä on muutenkin paikallisille pulmallinen, sillä usealla kirjan kuvaamalla henkilöllä pohja pettää tai on pettämässä, eli symboliikkaa kirjan nimestä löytyy.

●

Kieltämättä jännärityyppinen juonenkulku tehostaa Kuisman muutenkin luistavaa tarinointia, sillä heti alkuun luotu tunne verisestä kulminaatiosta houkuttaa tapahtumien selvittämiseen. Näppärästi Kuisma kuljettaa kymmenkuntaa henkilöä ja heidän näkökulmaansa ja pitää lukijan hyvin kiinni näiden elämäntilanteissa ja vaiheissa.

Tavallaan kyse on kollektiiviromaanista, joka kuvittaa lähiön syntyä ja laajentumista. On myös hyvin harkittu se, että poliitikon rooli on alkupuolella vain varjo, kun valokiila kohdistuu lähinnä muutamaan nuorehkoon naiseen yhteiskunnan alajoukoista ja miesreppanaan maaperätutkimuksineen.

Romaanin kohdistuspiste on ”vaikuttaja” pahimmasta päästä: sekoileva sometähti hännystelijöineen, joita härski livestriimaaja kuppaa suruttomasti. Kuisma avaa karusti, miten hauraat ja haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt ovat alttiina haavoittumaan lisää, koska nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu altistaa hyväksikäytölle. Samalla avautuu näkymä someseuraajien ja -keskustelijoiden kylmään raadollisuuteen ja verenhimoon.

Kiinnostavia hahmoja on runsaasti palkkatappajasta luonnonparantajaan, ja jokaisella on kytkös jollain tavalla toisiinsa ja lähiöön. Ehkä jännärihenkisyyden vuoksi muutama henkilö edustaa melko puhtaasti pahaa, vain hienoisin sävyvaihteluin. Myös selkeä hyvis on löydettävissä – muut kuvatut näyttäytyvät sen sijaan särmäisinä niin, että heidän menneisyytensä myös selittää henkilökuvia.

●

Suosittelen liukasta ja monipuolista lähiökuvausta näin suomen kielen päivänä jo siitä syystä, miten Kuisma taivuttelee kieltä ja kerrontaa. Hän elävöittää lähiökuppilan karaokehuuruiset miljööt siinä kuin yksinäisten niukat asumukset ja sekoilijoiden läävät, luksuslukaalin ja autioituneen leikkipaikan.

Ennen kaikkea romaanissa puhuttelevat asumuksissaan lymyilevät henkilöt ja kuvauksen kiristävä yhteiskunnallinen ote. Maaperä ei lupaa toivoa – tai kenties sellaista sentään suomenkieliselle kirjallisuudelle.

●

Hanna-Riikka Kuima: Maaperä, Like 2026, 352 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 huhtikuun, 2026 · 7:59 am

Anne Vuori-Kemilä: Kaikki valo mitä täällä on

Tänään on runosunnuntai – pitkästä aikaa. Rikon runohiljaisuuteni Anne Vuori-Kemilän ensimmäisellä runokokoelmalla Kaikki valo mitä täällä on (Aviador 2026). Häneltä on aiemmin ilmestynyt proosaa; yksi romaani on ollut myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

Runokokoelman aloittaa säkeet ”Rikkimennyttä valoa / lamppu ei korjaa” ja niitä ympäröi omistus pikkuveljelle, joka teki vuosia sitten itsemurhan. Runot saavat näin merkittävän lukukehyksen.

Runojen tunnelmissa vaihtelee luopumisen vaikeus ja poistuneen läheisen läsnäolo, joka ei pääty kuolemaan. Luen runoista myös vaikeuksia kommunikoida silti yhteyden säilyessä. Siten runoja voi lukea ylipäätään tärkeän ihmissuhteen sekä minän ja sinän pohdintoina.

●

Kokoelmassa on seitsemän eri osaa. Ensimmäinen osa on otsikoitu samoin kuin koko kirja, ja se tekee heti väkevän vaikutelman. Valo-symboli sisältää valon voimakkuuden vaihtelua, ja runoilija säätelee sitä sävykkäästi ja ilmeikkäästi. Valo hehkuu liikennevalojen punaista, pysähtymään pakottavaa, tai se kirkkaana loistaen tarjoaa myös selvimmät varjot.

Muissa kirjan osissa käytetään myös paljon aisteja, entinen visualisointia hyödyntävää runokieltä. Vuori-Kemilän runokieli on kikkailematonta: selkeitä lyhyitä virkkeitä. Silti se tarjoaa lyyristä tiheyttä, ilmavaa tulkintavapautta.

Runoissa valon lisäksi runokuvastossa korostuu ympäristö. Sekä kaupunkiin kuuluvat ääni- ja näköhavainnot että luontohavainnot löytävät paikkansa runoista. Puilla on runoissa iso rooli: ”- – puiden sisällä toinen metsä / niin hiljainen ettei havise – -. ”

●

Lyhyimmillään Vuori-Kemilän runo on kaksirivinen: ”Puiden väristä jo kuulet / mitä minä itselleni puhun.” Pisimmillään runot täyttävät yhden sivun. Runojen minä haviannoi ja tekee synteesejä, ja runojen sinä saa ne hiottuina huomioina ja tunnelmina, joissa sinän läsnäolon tuntu vaihtelee.

Runot rakentuvat säe- ja säkeistöjakoon tarkasti, mutta kokoelman osasta ”Etteikö jotain sittenkin jäisi” lähtien jotkut säkeiden loppujen sanat rikkoutuvat ja tippuvat kirjain kirjaimelta. Runojen keinot vahvistavat sisältöä: läheisen läheisyyttä lähdön jälkeen, jonkilaista olevaisuutta kuoleman jälkeen.

Siispä kokoelma Kaikki valo mitä täällä iskee pääsiäisaikaan täysillä vaan ei mihinkään uskontokuntaan tai ideologiaan sitoutuen. Runot välittävät välittämistä ja elämän merkitystä ja jatkumista sen pituudesta huolimatta. Kokoelma loppuu osaan ”Laske jo kivi sylistäsi”, ja se kauniisti antaa tilaa surun, läsnäolon ja elämän kaikkien sävyjen yhteiselollelle ja etenkin elämän pienille iloille.

Anne Vuori-Kemilän runokokoelma on kaunis lohtukirja, jonka runot kestävät monia lukukertoja. Runojen paljas pinta sisältää monia kerroksia lukijan löytää ja täyttää.

●

Anne Vuori-Kemilä: Kaikki valo mitä täällä on, Aviador 2026, 94 sivua. Sain kirjan kirjan julkkareissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

4 huhtikuun, 2026 · 7:39 am

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjossa

Ulla Rask jatkaa romaanillaan Seitsemän tornin varjossa (WSOY 2026) Blankan elämäntarinaa, joka alkoi päähenkilön mukaan nimetyllä romaanilla. Kylmä meri -sarja jatkuu Lyypekissä vuonna 6011.

Kiinnostavasti henkilökuvauksen särmät ovat terävöityneet. Blanka näyttää valtaansa äveriään kauppiaan vaimona ja tuhlaa miehensä varoja korukaupoilla ja muilla ylellisyysostoksilla. Ennen ystävyyteen ja yhteiseen historiaan nojannut suhde palvelija-Margoon katkeaa, koska Blankan ulkokultaisuus tulee naisten väliin.

Ruton leviäminen muuttaa kaikkien tulevaisuuden. Blankan turvattu elämä vaihtuu pakoon taudin valtaamasta kaupungista ja uusista, hengenvaarallisista suhteista. Pelastukseksi osoittautuu naistenvälinen lojaalisuus.

●

Ulla Rask kuvaa elävästi 1600-luvun alun kaupunkielämää ja porvarispiirejä. Ruton kauhut, taikausko ja erilaisten uskomusten villi leviäminen välittyvät hyvin.

Naisten aseman heikko pohja tulee monin tavoin esille. Ei edes varallisuus suojaa, sillä sitä varmemmin nainen on lähinnä kauppatavaraa. Varaton nainen on etenkin vailla palveluspaikkaa vapaata riistaa. Alisteisessa asemassa ei ole juuri valinnanvaraa.

Blanka ja Margo saavat lihaa luiden päälle ja välien vaihtelu kirjaan jännitettä, myös jännitystä. Rutto toimii romaanissa tasa-arvoisena tekijänä, joka ei katso kenenkään asemaa vaan nappaa uhreja sattumanvaraisesti. Rakkaus on vähän ruttoon verrattava tekijä romaanissa, sillä lempi ei noudata sovinnaisuuden rajoja vaan iskee niistä piittaamatta.

Romaanin sivuhenkilöissä on mustavalkoisuutta, joten pahis on tosi pahis. Naisten neuvokkuutta ja yhteistyötä tarvitaan tukalien tilanteiden ratkomiseen, lisäksi sattumilla on sijansa. Siispä jotkut käänteet ovat viihteelle ominaisia, ja joissain kirjan piirteissä sävykkyys viehättää. Seitsemän tornin varjossa päättyy sellaiseen käänteeseen, että jään odottelemaan Balnkan ja Margon tulevia käänteitä.

●

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjossa. Kylmä meri – osa 2, WSOY 2026, 244 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2026 · 7:40 am

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Pienoisromaaniksihan Jon Fossen kirjaa Aamu ja ilta (WSOY 2024) voisi kutsua, mutta se laajenee sivumääräänsä suuremmaksi. Teemoina vaikuttavat nämä suurimmat: syntymä, rakkaus ja kuolema.

Romaani alkaa kalastajaperheen Johanneksen syntymästä hänen isänsä näkökulmasta ja Johanneksen viimeisistä hetkistä. Niistä välittyy ensinnäkin sen tärkeys, mikä tulee sukupolvien ketjusta – nimenantoa myöten.

Toisekseen korostuu vääjäämättömyys: jokaisella on aikansa. Lisäksi syntymän ja kuoleman välillä merkitsevät etenkin hyvät ihmissuhteet: rakkaus perheenjäseniin ja ystäviin. Kauniisti romaanissa näkökulma siirtyy lopussa Johanneksen tyttäreeseen Signeen, rakkauden jatkumiseen.

●

Fossen kerrontaa voisi luonnehtia yksinkertaiseksi tai jopa naiiviksi. Kertoja toistaa asioita ja ilmaisee ne yksinkertaisin sanoin – niin kuin pään sisällä usein tapahtuu. Samoin mieli voi poukkoilla asiasta toiseen ja taas palata jo ilmaistuun. Sellaisina kieli ja mieli poukkoilevat, kun taas virke- ja kappaletasolla ajatus virtaa vapaana, eikä sitä katkaista kielenhuollon ohjeiden mukaan.

Onko kuolema syntymää ja elämää suurempaa? Joka tapauksen kuolevan mielenliikkeet Fosse välittää vaikuttavasti. Kuoleva ei kenties tiedä harhailevansa muistojen ja rakkaiden välähdysten luupissa, ja hän heilahtelee tunteesta toiseen, myös hämmennykseen ja pelkoon, kun elävät henkilöt kävelevät hänen lävitseen. Keskeinen tunne on kuitenkin turva: läheinen ystävä saattaa kuolevan tuonpuoleiseen.

●

Mieleeni tulee toinen norjalaisteos Frode Gryttenin romaani Päivä jona Nils Vik kuoli , jossa vuonojen rantojen vanha mies muistelee elämäänsä ja ajaa viimeisen kerran veneellään meren autereeseen, samoin ruotsalaisen Liza Ridzenin Kurjet lentävät etelään. Fossen romaani kuuluu tavallaan samaan sarjaan, mutta näissä kolmessa romaanissa aiheita ja teemoja käsitellään erilaisella kerronnalla.

Fosse keskittää ja rajaa: kuvattavaksi jää mieli ja mieliala, puhdas havainto elämäm aamusta ja illasta ihmisnäkökulmasta. Eivätkä nämä teemat kulu vaan koskettavat niin kuin elämän kiertokulku ja lopullisuus koskettavat.

Toisaalta Fossen kohdalla ei sana lopullisuus ole oikeutettu, sillä hänen romaanissa ei piilotella uskoa kuoleman jälkeisen elämän hohteeseen. Kirjailija kuvaa sen lohduttavasti. Skeptikko minussa ei herää: otan sen annettuna, lohtuna.

●

Jon Fosse: Aamu ja ilta, suomentanut Katriina Huttunen, WSOY 2024, 120 sivua. Lainasin kirjaston kirjan kaverilta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 maaliskuun, 2026 · 9:36 am

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Olli Jalosen romaanissa Puhdas viiruinen elämä (Otava 2026) pistää heti miettimään romaanin nimi: miten viiruinen voi olla puhdas? Jalosen romaanissa voi, sillä kaleidoskooppikerronta tarjoaa välähdyksiä erilaisista elämistä, joihin viiruja tuo maailmantapahtumat siinä kuin lähisuhteetkin. Romaani kuvaa puhtaasti silkkaa elämää.

Romaanin alkusanat opastaa kirjan kerrontaan: kirja on omistettu kirjailijan isovanhemmille, joille kirjailija kuvittelee tapahtumia, kokemuksia ja ajatuksia.

”Teksti tulee teokseksi uudelleenkirjoittamisen jokakertaisten valintojen kautta. Siksi päivät voisivat olla muitakin päiviä ja vuodet muitakin vuosia, mutta nyt on näin, koska tämä aika on mieleen syntynyt. Ja niin kuin aika voisi, voisivat ihmisetkin olla muita ihmisiä ja kuolemat muita kuolemia, mutta eivät ole, koska ovat tähän syntyneet kahdeksitoita minuksi ja muiksi heidän lähelleen.”

●

Romaanin tapahtumat alkavat Hämeenlinnassa Rinkelimäellä kesällä 1914 ja päättyvät 15 vuotta myöhemmin. Välissä vaikuttavat  ensimmänen maailmansota ja kansalaissota sekä senjälkeiset poliittiset jännitteet. Yhteiskunnallinen vastakkainasettelu käy myös vastaansanomattoman selväksi autenttisin lehtikirjoitussitaatein.

Kirjan ajanjaksoon kuuluu poliittinen ääriaika ja väkivalta. Se vaikuttaa kohtaloihin kovasti. Yleinen tilanne siirtyy romaanissa yksityiseksi: aatteet ja maailmantapahtumat muuttuvat lihaksi ja vereksi.

Koska kertojia on 12, tilanteet ja näkökulmat vaihtelevat. Jalonen ei nimeä kirjan lukuja tai osoita, kuka kertoo – ne lukija päättelee itse. Tapa ilmaista dialogit on lainattu draamateksteistä.

Jalosen tarkka kielentaju rytmittää kerrontaa ja dialogeja. Sanaharkinta vakuuttaa, samoin se, miten eri äänet välittyvät. Teksti kannattelee, ja se solmii luottamuksen itsensä ja lukijan välillä: löydän kyllä kertojat – kuka kukin on – ja toisaalta kertoja saa välillä jäädä hämärään kuten ihmisten ajatukset meiltä ovat: ”Minuja on ihmismaailma täynnä.”

●

Vääjäämättä käy niin, että 12 äänen joukosta nousee suosikkeja, joiden vuoroa odottaa – ja odotus palkitaan. Minuun vetoaa poikkeushenkilö Musu-Pekka, etenkin tämän kielitaiturin humanismi. Päähuomioni vie epäsäätyinen vetovoima, joka vallitsiee apteekkarin pojan Kallen ja työläis-Kertun välillä. Heissä yhdistyvät velvollisuudentunto ja rohkeus valita omanlainen elämä. Heidän suhteensa kuvaus on yksi lämpimimmistä ja lojaaleimmista pitkään aikaan. Sokeriseksi en sitä selittäisi vaan romaanin suolaksi.

Tukku kiinnostavia henkilöitä vilisee romaanisivuilla. Vaikka ajanjakson ankaruus ja aatekirjo puskee kirjasta ulos, romaani myös kertoo rajojen ylittämisestä, on sitten kyse lähimmäisen auttamisesta, ystävyydestä tai rakkaudesta. Taas on Olli Jalonen tehnyt sekä kerronnallisesti että sisällöllisesti moniulotteisen proosateoksen.

●

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä, Otava 2026, 318 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2026 · 7:22 am

Kansallisteatteri: Jotuni

Kilpailu- ja kuluttajaviraston ja Kansallisteatterin linjausten mukaan medialipun saajan tulisi ilmoittaa postauksen alussa, että juttu on mainos. (Medialippuja saavat myös muut median edustajat, mutta teatteriarvostelujen edessä ei ole mainosmerkintää.)

●

Maria Jotuni on yksi tärkeistä kotimaisen kirjallisuuden kehittäjistä. Iskevän lyhytproosan ja satiirisen komedian taitaja tunnetaan myös postuumista romaanista Huojuva talo, jota kirjailija kirjoitti 1920-luvulta lähtien ja jolla hän osallistui 1930-luvun puolivälissä romaanikilpailuun. Käsikirjoitus ei menestynyt, ja se jäi noin 20 vuodeksi kirjailijan kuoleman jälkeen odottamaan julkaisua. Ja kohuhan kirjan perhehelvettikuvauksesta nousi ilmestymisen jälkeen 1960-luvulla.

Kansallisteatterin esityksen katsojan ei tarvitse juuri tietää taustoja, sillä Jotuni-näytelmän käsikirjoittajat Anneli Kanto ja Heini Tola punovat näytelmän juonenkulkuun taitavasti elämäkertatietoja ja romaanin Huojuva talo tapahtumia: niin he kannattelevat katsojaa. Valta jää silti katsojalle päättää, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Ei savua ilman tulta saattaa olla johtopäätös, eli kirjailija Maria Jotunin ja kirjallisuudentutkija-kriitikko Viljo Tarkiaisen liitossa kaksi vahvaa ja taustansa rikkomaa palasta hinkkasi toisiaan vasten särmiään yhä terävämmiksi. Perheen kaksi poikaa taisi pitkälti siinä murentua.

Viivyn näissä alkumietteissäni pitkään, sillä olen Jotuniin paneutunut ja penkonut taustoja mukauttaessani selkokielelle Huojuvan talon (Laatusana 2024). Siksi näytelmän linjakkaat draamaratkaisut ihastuttivat minua.

●

Heini Tolan ohjauksessa yhdistyi tyylittely ja psykologinen henkilökuvaus. Näytelmän alussa syntyi paljon komiikkaa Jotunin ja Tarkiaisen erilaisuudesta häivyttämättä sitä, että Tarkiaisen omistushaluinen palvonta ja Jotunin rakkauden puute vievät kohti tuhoisaa yhteiseloa.

Toinen näytös lisäsi kierroksia ja toi mukanaan Huojuvan talon kirjoitusprosessin. Osuvasti tuli esille, että Tarkiaisen lupaama tutkija-kirjailija-liiton tuki horjui alusta asti, mutta Tarkiaisen ihailu vaimon tuotantoa kohtaan ei hävinnyt.

Näytelmä ei käsitellyt kumpaakaan pariskunnan osapuolta silkkihanskoin: nämä sivistyskodin ulkokuoren ylläpitäjät herättivät toisissaan pahimmat puolet esiin. Näytelmän huumori katosi väkivaltakierteen myötä, ja Tarkiainen muuttui koomisesta hahmosta narsistiseksi despootiksi. Eikä Jotuni ollut vain hyssyttelevä väistelijä Huojuvan talon Lean tapaan vaan mustasukkainen raivotar. Koreografisia ratkaisuja hyödynnettiin tehokkaasti tyylitellyissä väkivaltatilanteessa kuten myös suhteen alun lämmittelyssä.

●

Pariskunnan pojista ei yritetty tehdä näytelmässä pikkulapsia edes vauvoina: kodin sotaisa ilmapiiri ei sallinut lasten olla lapsia. Näytelmän Siiri-palvelija sopi hyvin tapahtumien sivustakatsojakertojaksi, joka jakoi yleisölle havaintojaan. Musiikki tuki tapahtumia, ja oiva ratkaisu oli se, että ääni- ja laulutaustat tulivat lavan reunasta, katsojien silmien ja korvien edestä. Niukka lavastus liikuteltavin huonekaluin sopi tunneautioon tunnelmaan.

Tasavahva näyttelijätyö loi perustan elämykselliselle esitykselle, joka osoitti, että myös professoriperheiden kulttuurikotien seinien sisällä voi tapahtua kauheita ja myös vahvat uranaiset, ammattiarvostaan varmat, ottavat osumaa.

Esitys eteni vakuuttavasti, ja hienosti toden ja kuvitellun rajoja tuotiin esille pitkin esitystä. Heijastetut valokuvat Jotunista ja Tarkiaisen perheestä toimivat harkitusti tehokeinoina. Puvustus ja habitusten luonti myötäilivät sisältöä. Ihastelin, miten näytelmän Jotunin hiuspehkon sekavuuden lisääntyminen vei osaltaan tapahtumia eteenpäin.

Sari Puumalainen on palavasieluinen, vaikuttava Jotuni: hänessä hehkui itsevarmuus, ja toisaalla häntä kärvensi epäluuloisuus ja hiersivät työn teon vaikeudet. Antti Pääkkönen kantoi kaikki Tarkiaisen puolet tyylittelytyylin sisäistäen. Koko työryhmä teki esityksestä sävykkään: raskas aihe perheen nyrjähtäneestä dynamiikasta ja väkivallasta asettui näyttämölle vaikuttavasti. Loppukuva säväytti – Jotunin jättiläisyys kaiken taustalla.

●

Kansallisteatteri: Jotuni, esitys 10.3.2023
Käsikirjoitus: Anneli Kanto ja Heini Tola
Ohjaus: Heini Tola
Lavalla: Anna Airola, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen ja Salla Markkanen.
Lisätietoja Kansallisteatterin sivuilla.
Kiitos medialipusta Kansallisteatterille.

Tämä on arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: , , ,

11 maaliskuun, 2026 · 8:00 pm

Tuijata 15 vuotta

Kirjablogini täyttää nyt 15 vuotta. Nyt!

Kiitän kaikkia seuraajiani ja lukijoitani: ihanaa, että teitä on kiinnostanut kirjallisuus- ja kulttuuripohdintani!

Bloggaaminen on tarjonnut minulle paljon. Kirja- ja muiden taidekokemusten lisäksi olen tutustunut hienoihin ihmisiin.
Uutta mukavaa on tapahtunut myös! Olen harrastukseni ansiosta saanut kutsuja kirjallisuus- ja kulttuuritilaisuuksiin. Lisäksi minut on värvätty haastattelemaan kirjailijoita erilaisissa tilaisuuksissa ja esiintymään kirjamessuilla.

Kuvakoosteesta huomaat, että vuodet jättävät jälkiä, vaikka blogiharrastus on voimaannuttava ja virkistävä. Olen näinä vuosina juhlinut lasteni ylioppilasjuhlia, huoltanut vanhuksiani (kuvassa koronakauden pleksimaski hoitokäynneillä) ja saattaanut vanhempani hautaan, kärsinyt kipuja ja kantanut huolta läheisistä. Viikko sitten sattui yksi hienommista asioista: minusta tuli pienen keskosvauvan mummu. Kaiken tämän kunniaksi poseeraan tuoreimmassa kuvassa saunanpuhtaana, paljaana ja avoimena elämän jatkumiselle.

Ja vaikkei tämä juuri bloggaamiseen liity, olen bloggaajavuosina julkaissut muutaman oppikirjan ja muita pedagogisia materiaaleja sekä aloittanut kirjailijaurani. Jälkimmäisessä edustan lähinnä selkokirjallisuutta: yhdeksän omaa kaunokirjallista teosta ja 12 mukautusta. Olen lisäksi koko ajan hoitanut päätyötäni, joka sekin vaatii veronsa.

Ajattelen jatkavani bloggaamista, sillä se tuntuu juurtuneen identiteettiini. Nyt elän aikoja, jolloin lukemis- ja postaamisvauhti vaihtelee, etenkin hidastuu muiden velvoitteiden vuoksi. Mutta tämä hupihomma jatkuu!

Kirjasome on muuttunut bloggaamisaikanani todella paljon, mutta pitäydyn tässä, jo lähes vanhanaikaisessa muodossa: pitkähköissä vuodatuksissa, joissa havainnot ja tunnelmat kulttuurikokemuksista – toivottavasti –  välittyvät. Satunnaisia otoksia vuodesta ja tapahtumista jos toisesta.

Otoksia.

Ja toivottavasti maailma mahdollistaa kulttuurista nauttimisen ja ajatusten jakamisen tulevaisuudessakin!

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

10 maaliskuun, 2026 · 7:33 am

Kirjapiiri tutustui Thomas Bernhardin kerrontaan

Maaliskuussa kolmihenkinen kirjapiiri keskusteli Thomas Bernhardin romaanista Hakkuu (1984 / Teos 2007). Valitsimme sen vuodenvaihteessa alkukevään kirjaksi, sillä kukaan meistä – Johanna, Taru ja minä – emme olleet aiemmin lukeneet itävältalaismodernistia. Tiesimme herran kovan kertojamaineen ja sen, että monet fanittavat Bernhardia. Viimeksi olen törmännyt ihastuneeseen lukijaan Mattias Timanderin  romaanissa Metsä ei sinusta lähde.

Valitsimme sattumanvaraisesti kirjailijan suomennetusta tuotannosta romaanin Hakkuu. Mietimme, oliko ensi kokemukseksi tämä valinta paras. Toisaalta tällä kirjalla Teos aloitti Babel-käännössarjan.

Romaanissa nimetön kirjailija istuu taiteilijakodin nurkassa tarkkaillen illallisten viettoa, kun wieniläinen kulttuurikerma sosieteeraa. Taustalla vaikuttavat yhteisen tutun hautajaiset, kuolinsyynä itsemurha. Jo se viittaa siihen, ettei illanvietto ole järin hilpeä.

Itse illalliset eivät ole kirjan ydintä vaan kerronta. Kirjailijan kirpeän tarkkailukommentoinnin ohella kertoja vaeltelee vapaasti mielessään muistoista toiseen, toinen toistaan katkerampaan. Hän toistaa kekkereissä tönöttävistä henkilöistä  inhoamiaan asioita: kerronnan sävy maistuu happamalta. Taiteilijuus voi olla boheemia mutta kulttuuriväen kuori teennäinen sekä pohjavire porvarillisen pömpöösi ja ydin ikävistä asenteista muodostettu.

*

Suomentaja Tarja Roinila on tehnyt olan takaa työtä tallentaessaan kirjan kerronnan. Mielenvaelteluun perustuva, vailla yhtäkään kappalejakoa etenevä ajatusvyöry on vaatinut paljon kääntäjältä. Kyllä se vaatii myös lukijalta. Tämän jälkeen Taru tulee entistä ponnekkaammin vaatimaan opiskelijoiltaan selkeää kappalejakoja.

Lukupiirimme tunnusti kerronnan taitavuuden ja tunnisti kertojan tahtotilan. Kertojan kauna ja katkeruus otti silti vähän koville. Johanna ja minä löysimme kotimaiseksi kertojaverrokiksi Volter Kilven Alastalon salissa ja totesimme, että Bernhardiin verrattuna Kilpi on hauska, lisäksi Kilven kerronnasta välittyy rakkaus henkilöitään kohtaan, myös kirjallisuushistoriamme kaunaisinta tajunnanvirtahahmoa, Pukkilan isäntää. Sen sijaan Bernhardin kertoja muhittaa ihmisinhoa. Minulle tuli mieleeni myös Satu Taskisen tapa kirjoittaa.

*

Kääntäjä Tarja Roinila taustoittaa romaanin loppusanoissa kirjailijaa ja kirjaa. Hakkuu osoittautuu avainromaaniksi, jossa kirjailija on käsitellyt kulttuuripiirejä tunnistettavasti. Siitä seurasi julkista pöyristystä ja oikeusjuttuja.

Kaikkiaan lukupiirissämme ymmärsimme Bernhardin kulttimaineen syyt, emmekä kiistäneet taitoa luoda kielellä mielenmaisemaa. Kenties tartumme kirjailijan muuhun tuotantoon, kenties emme. Seuraavaksi siirrymme lukupiirissämme Eeva Kilven sotamuistoihin.

*

Thomas Bernhard: Hakkuu, suomentanut Tarja Roinila, Teos 2007. Lainasin kirjastosta.

Tämä on arvio, ei mainos.

*

Sotainen teema meillä oli lukupiirimme toisessa kirjassa, Petra Rautiaisen Puuntappajissa (Otava 2025). Siinä  monin tavoin kipuillaan sairaalasaaressa kansalaissodan aikaan.

Pidimme monesta asiasta kirjan jännitteiden ja ympäristön luomisessa sekä toisen kertojan Ulpun monipuolisesta henkilökuvassa, mutta turhasta salailusta ja kerronnan pirstoutumisesta emme tässä kirjassa niinkään. Väkivalta kuului tosin aikaan, mutta pahalta se tuntui, mikä lienee tarkoituskin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: