Sanna Karlström: Pehmeät kudokset

Ensinnäkin Sanna Karlströmin runokokoelma Pehmeät kudokset (Otava 2022) on kaunis kirja. Kannen on tehnyt Päivi Puustinen. Kansi käy taideteoksesta, jota tekee mieli hypistellä ja käännellä suunnasta toiseen. Värit, muodot ja pinnan upotukset houkuttelevat ja herättävät mielikuvituksen. Onko siinä multaa, puita, lehtiä, vettä, aaltoja, lunta, luunpalasia ja vähän verta ja lihaa? Vai kaikkea yhdistävää solukkoa ja pehmeitä, maatuvia kudoksia?’

Toisekseen Karlströmin runot vievät perustavanlaatuisiin aiheisiin: kuolemaan, elämään ja rakkauteen. Sellainen ruokkii ja ravitsee. Runoista on etuoikeus hakea sanoittamista asioille, joita ei itse saa verbalisoitua.

Kokoelmassa on neljä osaa. Runon puhuja on niissä lapsuudessaan, muistoissaan ja suhteissaan edeltävään polveen. Vanhemman kuolema tuo ylipäätään kuolevaisuuden liki, sen kun kudokset pehmenevät, maatuvat, mullaantuvat (vai mullistuvat). Silloin ihminen on jonossa seuraavana. Lisäksi luen runoista seuraavan sukupolven merkitystä, ja sukupolvien ketjua. Vaikkapa näin:

”Kun synnyin, havahduin siihen ettei ollutkaan pimeä,

olin syttynyt hetkeksi muiden valaisimien joukkoon.”

Aistimukset ja ruumiillisuuden koen tämän kirjan runoissa merkityksellisiksi. Pidän Karlströmin runojen kuvakielestä, jossa on paljon konkretiaa. 

Tekisi mieli siteerata kokonaisia runoja esimerkeiksi, mutta silvon niitä seuraavin tavoin. Kerron siis tynkätulkintani yhdestä runosta ja vakuutan runoilijan ilmaisutaidosta vain runon lopun siteerauksella. Siispä runon alussa on voimakkaat mielikuvat äidin kallosta astiana, kulhona, jonka sisältö sulautuu sammalikkoon samalla, kun kallon omistajan tietoisuuskin sinne on hävinnyt. Puhuja pyrkii selvittämään läheisen kuolemaa ja selviämään.

”Kun kulho on syöty tyhjäksi et näe unia

vaan olet ne,

humiset kuin metsä, metsänä.”

On vain vuosi äitini hautajaisista, ja tämän kirjan runot antavat minulle välineitä sitäkin seikkaa sipaista, surra suremattomia, yrittää ymmärtää elämää, kiertokulkua. Kuolevaisuudesta esimerkkinä lopetus yhdestä kirjan runosta:

”haluan olla kuolematon kuin puutarha, kukaan ei toivo sille sitä.”

Pehmeät kudokset avautuu vähitellen, usean lukukerran aikana, ja silti jää salaisuuksia ja avautumattomuuksia vielä seuraavillekin lukukerroille. Nautin siitä, että runot ovat lyhyitä, tiiviitä, latautuneita suoran ja salatun yhdistelmiä. Pidän siitä, miten ajatuksia ja tunteita ei kahlita, pidän loppurunojen lämmöstä ja toivosta lapsen hahmossa. Näistä riittää pitkäksi aikaa, 60 sivusta.

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset, Otava 2022, 60 sivua. Ostin kirjan.

P.S. Rohkenen tähän loppuun muistaa juuri edesmennyttä kirjabloggaaja-Riittaa, Kirja vieköön!. Hän lanseerasi joku vuosi sitten blogissaan Runosunnuntain, jonka myötä hän halusi tulla runojen kanssa tutuksi ja tutustuttaa niihin myös muita. Oli ilo ja kunnia tutustua Riittaan, kirjojen ja kukkien arvostajaan. Siksi siteeraan hänelle kokonaan yhden runon kokoelmasta Pehmeät kudokset.

Kesä, lyhyt kuin muisti,

tuuli lehtipuissa:

kuin hiljaisia koneita käytettäisiin.

Se mikä on haudattu nousee ylös

jonkinlaisena kasvillisuutena

kuljemme voikukkapolkua, heinikossa

joka leikkaa jalkamme polvia myöten.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Tittamari Marttinen: Sarjarakastuja – tavis & helppo

Ei ole ihan tavallista, että kirjailija kirjoittaa samanaikaisesti ilmestyviksi ”tavallisen” ja helppolukuisen version. Tittamari Marttinen on tehnyt niin, joten Sarjarakastujan (Avain 2022) voi lukea yleiskaunokirjallisena että melko helpolla suomella. Myös kannet on suunniteltu huomaavaisesti samanlaisiksi, vain pohjaväri erottaa ne toisistaan.

*

Sarjarakastujan minäkertoja Melina, rovaniemeläinen psykologian opiskelija, tekee töitä suositussa kahvilassa. Hänellä on paras ystävä Ilona ja liuta ihastuksia. Melina käy nettitreffeillä, ihastuu ja etsii sitä oikeaa, mutta eniten hän tutustuu itseensä. Juonen runkona on Ylläksen-reissu, jossa tarkoitus on tarkkailla Ilonan ihastuksen Miron touhuja. Tai niin Melina luulee.

Tittamari Marttinen tuo kotimaiseen chick litiin rento-otteisen viihtymistarinan, jossa sukupuolella tai suuntautumisella ei ole ratkaiseva merkitys vaan ihmisellä ja viehättymisellä toiseen ihmiseen: ”- Yleensä ihastut aina pahoihin poikiin tai villeihin tyttöihin, Ilona tuumasi.” Kirjassa tavallisia ovat myös sukupuolineutraalius ja muunsukupuolisuus, ja siinä myös pohditaan monisuhteisuutta. Silmiinpistävää on se, ettei seksi korostu eikä kirjassa ole yhtään seksikuvausta. Näin seksuaalisuutta pohditaan helppolukuisessa versiossa:

”- Ihminen voi itse määritellä seksuaalisuutensa.

Tai jättää määrittelemättä, sanoin hänelle.

– Välillä en osaa selittää edes itselleni,

millaista vetoa tunnen toisiin ihmisiin, Ilona selitti.”

*

Ajankohtaista kirjasta löytyy mukavasti. Myös tosi-tv-deittailu tulee esille, koska Melinalla on siitä karu kokemus, joskin epäonnistuneiden telkkaritreffien toinen puolisko palaa Melinan tuttavapiiriin. Kirjassa vilisee henkilöitä ja heidän kytköksiään aika runsaasti, joten tarkkana täytyy olla. Sivuhenkilöt sipaistaan nopein vedoin tyypeiksi. Vähän ihmettelen, miksi esimerkiksi ärsyttävän kontrolloiva Hugo vetoaa Melinaan.

Psykologista puolta pilkahtaa siellä täällä perusteena Melinan taipumukseen ihastua nopeasti, näin ”tavisversiossa”:

”Ilona väitti, etten myöntänyt itselleni, että olin riippuvainen ihastumisen tai jopa rakastumisen tunteesta. Kompensoin sillä aiempia ikäviä kokemuksiani seurustelusta. Halusin olla vapaa, että voisin vapaasti ihastua kehen tahansa vastaantulijaan. Viimeksi mainitun kiistin tosin ponnekkaasti. Ilona sanoi lempeästi, että toivoi vain minun olevan onnellinen.”

*

Helppolukuinen versio yhdistää selko- ja säekirjan ominaisuuksia. Alun henkilöluettelo helpottaa juonen seuraamista, ja kapeahko palsta ja lyhyet kappaleet tuovat helppolukuisuutta. Luvut ovat lyhyitä: niitä on 66 ja niillä on otsikot, kun ”taviskirjassa” otsikoimattomia lukuja on 20. Helppolukuisen kirjan tapahtumia on karsittu ja kieli on alkuperäisestä muokattu, esimerkiksi uusia käsitteitä selitetään, muttei kieli tai rakenne ole silkkaa selkoa vaan vaihtelevasti selkoksi ja helpoksi yleiskieleksi sopivaa – siis sujuvaa, viihdyttävää ja päähenkilönsä elämään tutustuttavaa helppolukuista tekstiä.

”- Kevytsuhteessa!

Tuo ei ainakaan paranna tilannetta, Ilona parkaisi.

– Mitä tilannetta? kysyin.

– Sarjarakastujan syndroomaan.

Nyt olet siis edelleen vapaa rakastumaan? Ilona sanoi.

– Sehän tässä juuri on ihanaa! iloitsin.”

*

Tittamari Marttisen helppolukuinen Sarjarakastuja ei ole siis varsinainen selkokirja, mutta harvinainen lajissaan, sillä nuorille aikuisille tai aikuislukijoille ei juuri helppolukuista kirjallisuutta julkaista. Siksi vetäisen tässä lopussa mutkia suoriksi selkokirjallisuuden puolelle. Ja muuten, chick lit -tyyppistä kevyehköä nuortenaikuisten suhde- ja kaveruuskirjallisuutta ei ole suoraan selkokielisenä tainnut ilmestyä kuin oma romaanini Lauralle oikea (Avain 2018).

Tämän vuoden selkokirjatrendi on selvästi selkomukautukset, ja suoraan selkokielelle kirjoitettuja kirjoja on pieni vähemmistö. Jos oikein olen julkaisuluetteloja lukenut, kesällä ja syksyllä on ilmestynyt suoraan selkokielelle kirjoitettuja vain Tapani Baggen Polkupyörävarkaat (Avain), Pauliina Isomäen Munkin tarina (Oppian) ja oma selkoromaanini Sormus (Avain). Mukautuksilla on kysyntää mutta soisin selkokirjallisuuden kehityksen kannalta myös näiden alkuteosten löytävän myös tekijänsä ja lukijansa.

*

Tittamari Marttinen: Sarjarakastuja. Avain 2022, 224 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tittamari Marttinen: Sarjarakastuja. Helppolukuinen. Avain 2022, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Älä unohda selkokirjaa -seminaari

Olen syyskuun lopussa julkaissut selkokirjajuttuja, ja samaisen viikon varrella järjestettiin sopivasti 28.9.2022 seminaari nimeltä Älä unohda selkokirjaa. Joten muistutanpa, että sellainen oli.

Selkokeskuksen seminaari järjestettiin Oodissa, ja ohjelma toi esille eri näkökulmia selkokirjallisuuteen. Lähtökohtana oli esimerkiksi se, että selkokirjat on yksi tapa ylläpitää ja edistää lukutaitoa ja kirjojen lukemista. Valitettavasti helpon kielen kirjat usein sysätään syrjään ja unohdetaan, että ne ovat portti lukutaitoon ja kirjakokemuksiin. 

Loistava esimerkki selkokirjojen voimaannuttavasta vaikutuksesta oli Momota Hosna Mithin seminaaripuheenvuoro. Hänelle selkokirjat merkitsevät suomen kielen osaamisen vahvistamista ja kulttuurin tutustumista. Lisäksi osallistuminen selkokirjalukupiiriin Pasilan kirjastossa on tarjonnut hänelle keskustelun aiheita ja mielipiteiden vaihtoa. 

Momota edustaa suomi toisena kielenä -oppijoita, mutta seminaarissa ei unohdettu sitä, että selkokirjojen lukijoita on lukemaan tottumattomista tavallisista tallaajista henkilöihin, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Myös suomenruotsalainen selkokirjallisuus muistettiin. Sen kehittämishankkeita esitteli Jolin Slotte. Käynnissä on projekti, jossa 13 suomenruotsalaista kirjailijaa perehtyy selkokielisen kirjallisuuden kirjoittamiseen.

Kirjailijat Nora Lehtinen ja Marja-Leena Tiainen keskustelivat Jenni Saarilahden kanssa selkokirjan kirjoittamisesta. Kumpikin kirjailija toi esille sen, että lukijan kirjaelämys on aina kirjoittamisen ytimessä. Vaikka kielen ja kerronnan valinnoissa täytyy ottaa monia rajoittaviakin asioita huomioon, kerronta voi olla silti elävää myös selkokirjoissa.

Elävään kerrontaan kiinnitti huomiota myös Ilo-selkonovellikilpailun raati. Seminaarissa julkistettiin kilpailun voittaja, Kari Tapaninen, jonka novelli kertoo vakavasta aiheesta – pyöräonnettomuus – huolimatta leikkisästi ja varmalla selkokielellä. Olin mukana raadissa valitsemassa voittajaa ja 12 muuta novellia, joista Opike julkaisee novelliantologian. Valinta oli vaikea, sillä 135 kilpailunovellin taso oli kova. Novellit myös osoittivat, että kiinnostus selkokirjoittamiseen on lisääntynyt.

Osallistuin seminaarissa keskusteluun, jossa mukana olivat Lukuliikkeen Mari Järvenpää ja Sivupiirin Henriikka Tulivirta. Selkokeskuksen kehittämispäällikkö Henna Kara kyseli meiltä selkokirjojen näkyvyydestä kirjastossa, mediassa ja opetuksessa. Lopputuleman tiivistäisin siten, että soluttautumista ja tietoa tulisi lisätä. 

Kuva: Johanna Kartio

Soluttautuminen tarkoittaa sitä, että selkokirjat olisivat tapahtumissa, näyttelyissä ja median kirjaesittelyissä tasavertaisina muiden rinnalla. Siten mahdolliset ennakkoluulot vähenisivät. Isojen kustantajien kiinnostus kustantaa selkokirjoja viriäisi, jos lukijoiden potentiaali ymmärrettäisiin, ja tätä kaikkea tukisi medianäkyvyys. Kouluissa alkaa jo olla aika tavallista, että selkokirjoja on tarjolla tasavertaisesti muiden rinnalla, mutta medianäkyvyyttä vielä saa odotella. Ehkä Henriikka Tulivirta avaa padot tviiteillään selkokirjoista ja saa muut kirja-aktiivit liikkeelle.

Seminaarin loppuhuipennus oli Ari Sainion eläköitymishaastattelu. Sainio on 30 vuotta tehnyt ansiokasta selkotyötä, esimerkiksi kirjoittanut ensimmäiset selkokieliset runokirjat ja ensimmäisen selkodekkarin Kuolema kirkon varjossa. Hän on nähnyt selkokirjallisuuden huiman kehityksen, ja jatkaa sen edistämistä jatkossakin. Elinehto hänen mukaansa on, että selkokirjallisuuden rahallinen tuki säilyy ja kasvaa, sillä ilman Opetus- ja kulttuuriministeriön avustuksia kustantajille ja apurahoja tekijöille ei selkokirjoja juuri julkaista. Sainio myös toivoi, etteivät selkomukautukset liukuisi liian vaikean kielen puolelle.

Seminaarin puuhanaiset Ella Airaksinen ja Jenni Stolt päättivät seminaarin osuvasti: ilman selkokirjoja moni jäisi ilman kirjakokemuksia, ilman kustantajia ei ilmesty selkokirjoja ja ilman mediaa niistä ei juuri tiedetä. 

Antoisalle seminaarille toivon jatkoa – vaikkapa Ylen tiloissa ja uutisoimana ja päivälehtien juttuaiheena – ja sen seurauksena median selkokirjaesittelyinä ja lukijakokemuksina somessa sekä Ylen tv-kirjallisuusohjelmien (ai minkä?) yhtenä teemana ainakin kerran vuodessa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Selkokirja, selkotekijä

Kaksi nykyromaania selkona: Ei kertonut katuvansa & Teemestarin kirja

Tätä nykyä on jo valinnanvaraa kirjoissa, jotka ovat selkomukautuksia aiemmin ilmestyneistä klassikoista tai muuten kiinnostavista kirjoista. Myös nykykirjallisuutta selkoistetaan, eli suosittu kirja on melko pian muokattu selkokirjaksi. Tämä mahdollistaa sen, että lukemisen vaikeaksi kokevien kynnys madaltuu lukea kirja, jonka muut tietävät tai ovat lukeneet.

Hanna Männikkölahti ja Riikka Tuohimetsä mukauttavat uutta kirjallisuutta selkokielelle. Ensin mainittu on mukauttanut muun muassa Eve Hietamiehen kirjoja ja Kimi Räikkösen elämäkerran, jälkimmäinen monta ajankohtaista nuortenkirjaa. Nyt Männikkölahti on mukauttanut Tommi Kinnusen historiallisen romaanin Ei kertonut katuvansa ja Tuohimetsä Emmi Itärannan dystopian Teemestarin kirja, joka on saanut alaotsikokseen saman nimen Veden vartija kuin siitä juuri elokuvateattereihin tullut leffa. Taitaa Kinnusen kirjastakin olla tulossa elokuva, joten hyvään saumaan selkoistukset ovat ilmestyneet.

Kumpikin kirja on tunnelmaltaan melko synkkä, sillä sodan, ”erikoisoperaation” tai miehityksen vaikutukset tuntuvat väkevinä kummassakin, mutta samoin niissä viriää ihmisen selviytymisen keinoja. Vireen tunnistaa onnistuneesti samankaltaiseksi kuin on alkuperäisissäkin romaaneissa. Se on oleellista selkomukatustyössä.

Ei kertonut katuvansa etenee hyvin, ja kronologisen kerronnan oheen lomittuu sujuvasti henkilöiden ajatuksia ja muistoja. Viisi naista erilaisine kohtaloineen säväyttää myös selkokielisenä tarinana. Keskushenkilön Irenen mietteet ja ratkaisut ovat yllättäviä ja kaikkea muuta kuin yksioikoisia. Naisten ja miesten erilainen kohtelu sodassa ja sodan jälkeen nousee kirjassa hyvin esille, samoin naisten kokema häväistys ja häpeä. Myös se selittyy, miksi uskomattomasta kävelystä Norjan Lapista Kuusamoon ei ehkä ole faktatietoja:

”Irene tiesi,

että hänen pitäisi olla 

koko loppuelämänsä hiljaa siitä,

mitä hän oli tehnyt sodan aikana.

Irene ei voisi kertoa tästä matkasta kenellekään.”

Ei kertonut katuvansa sopii aikuiseen makuun, ja niin tekee myös Teemestarin kirja, vaikka pääkohderyhmä onkin nuoret ja nuoret aikuiset. Alkuteoksen tulevaisuuden maailma ilmastokatastrofin ja vesipulan kurimuksessa siirtyy uskottavasti selkoromaaniin, ja totalitarismin ahdistava tunnelma toimii taustana Norian ja hänen ystävänsä Sanjan vastarintatoiminnalle. Hätkähdyttävästi romaanissa on tämän ajan maailmantilannetta ja meidän tulevaisuudenuhkiamme, ei vähiten Venäjä-Ukraina-länsimaat-tilanteen ja käynnissä olevan sotapropagandan ja historiatulkintojen vuoksi.

”Sitten tarina muuttui.

Nainen kertoi valheista ja historiasta, joka keksittiin.

Hän kertoi kirjoista, jotka tuhottiin.

Kirjat korvattiin sähkökirjoilla,

joita oli helppo muokata.

Tarvittiin vain muutama napin painallus,

ja tapahtumat poistuivat maailman muistista.

Kukaan ei ollut enää vastuussa sodista,

onnettomuuksista ja kadonneista talvista.”

Historiallisia romaaneita ei ole vielä montaa selkokielisinä, ei myöskään scifiä tai dystopioita, joten nämä uutuudet ovat kerrassaan tervetulleita. Kaikkein helpointa selkokirjallisuutta ne eivät ole, sillä erikoissanastoa on jonkin verran, ja välillä virkepituus ja -rakenne hipoo rajoja. Rivitys on saattanut taiton vuoksi välillä hieman lipsua ideaaliselkosta. Kirjojen laajuus, lähes 200 sivua, on selkokirjaksi erittäin suuri. Kirjainkoko ja kapea palsta takaavat kuitenkin helppolukuisuuden, ja kummankin kirjan kuvitus virkistää kokonaisuutta, selkeiden mutta ilmeikkäiden kuvien kuvittajina Nora Niemispelto ja Ina Majaniemi.

Kumpikin selkokirja alkaa erinomaisella taustoituksella, joten lukija johdatellaan romaaneiden aikaan ja tilanteeseen. Myös kartat havainnollistavat ja auttavat hahmottamaan kuvattua maailmaa. Uskon monen saavan kummastakin kirjasta voimakkaan tunnekokemuksen ihmisistä sodan ja katastrofin jälkimainingeissa.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Veden vartija. Selkomukautus Riikka Tuohimetsä. Kuvitus Nora Niemispelto. Avain 2022, 191 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Selkomukautus Hanna Männikkölahti. Kuvitus Ina Majaniemi. Avain 2022, 187 sivua.

Katso esimerkkejä näiden selkomukauttajien muista mukautuksista:

Hanna Männikkölahden mukauttamia kirjoja

Riikka Tuohimetsän mukauttamia kirjoja.

Esimerkkejä historiallisista romaaneista selkokielellä:

Pauliina Isomäki: Munkin tarina, Oppian 2022 (nuori munkki Kökarissa 1500-luvulla)

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli, Minä odotan sinua ja Jäätyneet tiet, Reuna 2017, 2018, 2020 (sota-ajan kokemuksia kotirintamalta)

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää, Avain 2020 (Minna Canthin tyttärestä Ellistä)

Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala, Opike 2021 (köyhän tytön elämä kulttuurikodissa 1800-loppupuolella)

Tuija Takala: Sormus, Avain 2022 (elämää 1020-, 1870- ja 1920-luvuilla ja nykyajassa)

Esimerkkejä scifistä ja dystopioista selkokielellä:

Edgar Rice Burroughs: Marsin sankari, Oppian 2021 (klassikko-scifi)

Satu Leisko: Avaruuden rajalla, Opike 2020 (scifiä nuorille)

George Orwell: 1984, selkomukautus Tuomas Kilpi, Oppian 2021 (dystopiaklassikko)

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:
Aarre
Annan nuoruusvuodet
Avaimet selkokieleen
Ei kertonut katuvansa
Pimeän arkkitehti
Sarjarakastuja
Teemestarin kirja. Veden vartija
Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti (selkomukautus)

Sanna-Leena Knuutila on mukauttanut selkokielellä Marko Hautalan romaanin Pimeän arkkitehti (Avain 2022), ja siten selkokirjallisuuteen on saatu suomalaista kauhua. Nuorisolle on jo selkomukautettuja kauhutarinoita, Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita (Avain 2020). Käännöskauhua selkona löytyy ulkomaisista klassikoista Dracula ja Baskervillen koira.

Romaani Pimeän arkkitehti kertoo yliopisto-opiskelija Jonista, joka muuttaa vanhaan kerrostaloon. Rappukäytävästä ja muutenkin talosta alkaa kuulua kummallisia ääniä, ja monet asukkaat ovat säikähtäneen oloisia. Jonilla itsellään on ongelmia isän kanssa, ja Jonin taipumus vaipua kesken kaiken unenomaiseen mielikuvitustilaan vaikuttaa hänen arkeensa.

”Valokuvissa alkoi näkyä liikettä.

Ensimmäistä kertaa Joni pelkäsi,

mitä hänen mielikuvituksensa

voi tehdä valokuvien ihmisille.

Se voi antaa niille elämän.”

Kirjassa on tehokkaita tilanteita, jotka luovat jännitystä ja pelottavat aidosti. Monet kummallisuudet saavat aikaan selittämättömän olon, ja juoneen jää myös avoimia asioita egyptiläisen haudan ja suomalaisen kerrostalon kylpyhuoneen samankaltaisuuksista. Voiko sellaista olla selkokirjassa?

Kyllä voi. Kirjan rakenne auttaa lukijaa: henkilöt esitellään aluksi; luvut on napakasti jäsennelty ja otsikoitu. Oleellista on, että tilanteista toiseen siirrytään luistavasti, samalla lukija pidetään kyydissä mukana. Vaikka selkokirjassa joudutaan karsimaan alkuperäistä juonta ja ilmaisutapaa, kokonaisuus säilyy ehjänä.

Selkokirjaksi Pimeän arkkitehti on melko pitkä, eikä sanasto ole helpointa selkokieltä, mutta kieli on sujuvaa ja elävää. Siksi uskon, että perusselkokielen ja sitä astetta haastavamman kielen lukijoille Hautalan romaani aiheuttaa kiehtovia jännityksen väristyksiä.

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti, selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila, Avain 2022. 172 sivua. Lainasin kirjastosta.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

1 kommentti

Kategoria(t): Kauhu, Romaani, Selkokirja

Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen (toim.): Aarre

Lukutaito on lapio, jolla kaivetaan kirjakokemuksista aarteita. Kaivuuta keventää selkokirjallisuus. Siksi selkokirjoilla on suuri merkitys kirjojen lukemisen mahdollistajana, sillä kaikille sutjakka lukeminen ei ole itsestäänselvyys.

Lasten ja nuorten lukutaidosta ja kirjojen karttelusta on paljon huolta. Tiedetään myös, että koulukäytössä käteviä ovat lyhyet tekstit, joiden lukeminen luontuu kaikilta ryhmän oppilailta ja joiden pohjalta luokassa voidaan käydä keskustelua lukukokemuksesta. Tähän tarpeeseen ovat Mervi Heikkilä ja Kirsi Pehkonen toimittaneet selkokielisen novellikokoelman Aarre (Nokkahiiri 2022). Novellikokoelmassa on 13 novellia, ja antologian kahdeksan kirjailijaa ovat kirjojen lukemista edistäviä lasten- ja nuortenkirjailijoita. Kirjaan on myös tehtäviä yläkoululaisille.

Aarre-kokoelman etu on se, että samaan kirjaan mahtuu kovin erilaisia tekstejä. Kaksi novellia sijoittuu historiaan: Raili Mikkasen kummitustarina jatkaa vanhaa kertomusperinnettä, ja Mimmu Tihisen ”Kirje Ameriikasta” muistuttaa entisaikojen maahanmuutosta. Kokoelmassa on monta novellia, jotka sijoittuvat tulevaisuuteen tai nykyaikaan. Tyylilajit vaihtelevat kauhusta romantiikkaan, mutta ote on pääasiassa arkisen realistinen. Muutama novelli maustetaan mukavasti arvoituksellisella uuskummalla. 

Keskeisiä teemoja ovat yksinäisyys, erilaisuus ja ystävyys. Vaikka novellien aika vaihtelee, yhteistä on henkilöiden tunnetilojen kuvaus. Henkilökirjo takaa sen, että erilaisille lukijoille riittää samastumispintaa. Henkilöiden nimet paljastavat, että niin Kalle kuin Abdikin tai Anna ja Beanna mahtuvat mukaan. Siihen on yläkoululaisten helppo eläytyä.

Novellien selkokieli hieman vaihtelee, mikä sopii kohderyhmään: jotkut tekstit ovat helpompia kuin toiset. Kaikkiaan kirja välittää sitä, että selkokieli ei vie mitään pois tarinan tavoittamiselta. Tapahtumat, henkilöt ja tunnelmat välittyvät, vaikka kieli on helppoa.

Lopuksi mainitsen Kirsi Pehkosen novellin ”Aarre”, josta kokoelma on saanut nimensä. Siinä eletään vuotta 2048, jolloin maailma on muuttunut, mutta lukutaito ja kirjalöytö ovat kultaa kalliimpia. Tämä kirja osaltaan ylläpitää uskoa lukutaidon arvoon.

Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen (toim.): Aarre. Novelleja. Kuvittanut Mervi Heikkilä. Nokkahiiri 2022, 135 sivua. Kokoelman kirjailijat: Mervi Heikkilä, Anne Leinonen, Sisko Latvus, Päivi Lukkarila, Raili Mikkanen, Kirsi Pehkonen, Katariina Romppainen, Mimmu Tihinen. Sain kirjan kustantajalta.

Esimerkkejä selkokielisistä novellikokoelmista:

Minna Canth: Kolme novellia. Ystävät, Salakari, Missä onni? Selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2022.

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita, selkomukautus Riikka Tuohimetsä (kauhukertomuksia nuorille), Avain 2020.

Panttivanki ja muita kertomuksia, toim. Päivi Heikkilä-Halttunen, selkomukautus Ari Sainio, OPH 2015.

Suomalaisia naiskirjailijoita, selkomukautus Silja Vuorikuru (novelleja Minna Canthilta, Maria Jotunilta ja Aino Kallakselta), Reuna 2019.

Tuija Takala: Hyvä päivä. Lyhyitä novelleja. Opike 2018.

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

1 kommentti

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Novellit, Selkokirja

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (selkomukautus)

Syyskuun viimeiset päivät julkaisen juttuja selkokirjoista. Annan nuoruusvuodet (Avain 2022) Anniina Salinin selkomukautuksena sopii sarjaani, sillä on mainiota, että tyttökirjaklassikko ilmestyy nyt helpolla suomella.

” –Mikä sinulle nyt tuli? kysyi Marilla.

Minä itken.

Olen niin iloinen, sanoi Anna ja nyyhkytti.

Minusta tuntuu,

että sinä itket ja naurat aivan liian helposti.

Sinä saat jäädä tänne,

ja me Matthew’n kanssa pidämme sinusta huolta,

sanoi Marilla.

L. M. Montgomeryn kirjan kanadalaissaaren maalaismaisema siirtyy hyvin selkokirjaan. Vihervaaran talo ja sen asukkaat tuntuvat alkuperäistekstistä tutuilta: Marillan jäyhyys ja Matthewin hiljainen hyväksyvyys. Eläväinen, puhelias Anna pulppuaa mielikuvitusta, heiluu tunteesta toiseen ja ajautuu kommelluksiin. Kiltti ja luojaan luottavainen maailmankuva kannattelee kaikkea kuten tuon ajan nuortenkirjoissa oli tapana.

Annan tarina etenee sujuvasti, ja selkokirjaan sopivasti luvut ovat lyhyitä ja palsta melko kapea. Se jo tekee kirjasta helppolukuisen. Lyhentämisen varaa jonkin verran on kuten monissa muissa nykymukautuksissa, sillä yli 140 sivun selkokirjat alkavat mielestäni mennä kipurajan yli. Vähän on hionnan varaa rivityksessä ja sanastossa. Joitain vaikeita sanoja on vielä jäänyt tekstiin, mutta jotkut ovat paikallaan. Esimerkiksi Annalle tärkeää hurmaavaa ei voi muuksi muuttaa.

Viime vuosina on ilmestynyt paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja selkomukautuksina. Kustantajista etenkin Avain ja Oppian ovat näin tukeneet sitä, että erilaiset lukijat saavat kokemuksen kirjoista, jotka ovat olleet tärkeitä jo monille sukupolville. Se on tärkeää kulttuurityötä.

Tässä esimerkkejä uusimmista lanu-mukautuksista:

  • Barrie, J.M.: Peter Pan, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Carroll, Lewis: Liisa Peilimaassa, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppia)
  • De Brunhoff, Jean: Babar, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • De Brunhoff, Jean: Babar rakentaa kaupungin, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • De Brunhoff, Jean: Babar seikkailee, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Grahame, Kenneth: Kiltti lohikäärme, suomennos ja selkomukautus Tuomas Kilpi (Oppian)
  • Karjalainen, Elina: Uppo-Nallen talviturkki, selkomukautus Silja Vuorikuru (Avain)
  • Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija, selkomukautus Mirjami Häkkinen (Avain)
  • Twain, Mark: Tom Sawyerin seikkailut, selkomukautus Pertti Rajala (Avain)

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, alkuteoksen suomennos Hilja Vesala, selkomukautus Anniina Salin, Avain 2022, 157 sivua. Lainasin kirjastosta.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Ari Sainio: Avaimet selkokieleen

Selkokielen tarve on tunnustettu tosiasia, ja monet viranomaiset ovat sen jo ymmärtäneet. Siksi tärkeitä tiedotteita ja ohjeistuksia julkaistaan yleiskielen ohella myös selkokielisinä. Selkoa löytää myös niin THL:n koronasivuilta kuin museoiden esittelyteksteistäkin. Lisää kuitenkin kaivataan, ja siksi lisätieto selkokielestä ja sen kirjoittamisesta on paikallaan. ”Selkokieli ei ole keneltäkään pois”, vahvistaa Ari Sainio.

Ari Sainion kirja Avaimet selkokieleen (Opike 2022) on tuiki tarpeellinen lisä tietokirjallisuuteen, joka perehdyttää selkokielen kirjoittamiseen – tai ylipäätään asiakirjoittamisen taitoon. Takakannen ja koko kirjan alkuvirke tiivistää kirjan lähestymistavan: ”Tämä kirja luottaa esimerkin voimaan.”

Sainion kirjassa tarkastellaan informoivia tieto- ja ohjetekstejä, tiedotteita, kyselyitä ja esittelytekstejä. Teos jakautuu 14 lukuun, joissa selkokirjoittamisen perusteiden lisäksi tapahtuu tarkka tekstien ruumiinavaus. Lukijalle paljastetaan konkreettisesti, miten selkokielen periaatteet siirtyvät käytäntöön: yleiskielinen teksti ja sen mukautus selkokielelle ovat rinnakkain, ja Sainio selittää ja selventää, mitä yleiskieliselle tekstille on tehty ja miksi.

Avaimet selkokieleen juhlii siis konkretialla ja päästää lukijan mukaan kemuihin. Siksi kirja toimii erinomaisesti – ja se on kirjoitettu erinomaisen selkeästi ja havainnollisesti. Lisäksi muutamat asiantuntijakommentit virkistävät kokonaisuutta. Kaikesta heijastuu asiantuntemus ja suhteellisuudentaju.

Sainio muistuttaa heti alussa, että selkokieli muuttuu, eikä ole yhtä oikeaa tapaa tai ratkaisua sitä kirjoittaa eli soveltaa selkokielen periaatteita. Siksi kirjan esimerkit ovat herkullisia: jokainen voi miettiä kirjassa esiteltyjen tekstien selkoistusratkaisuja.

Selkokieli ei ole köyhää tai vähemmän ilmaisuvoimaista kuin jokin muu kielimuoto. Hyvä selkokieli on elävää ja taipuu moneksi. Selkokielellä on mahdollista välittää tietoa melko monimutkaisistakin asiakokonaisuuksista, samoin syviä ja koskettavia tunteita ja tunnelmia. Keinovalikoima on vain kapeampi.”

Juuri tällaista kirjaa olen kaivannut. Se täydentää ansiokkaita selkokielen teoriakirjoja.  Suosittelen teosta jokaiselle, jota kiinnostaa kirjoittaminen ylipäätään, sillä tarkka tekstikokonaisuuden, rakenteiden, virkkeiden ja sanaston tarkastelu auttaa kaikkia kirjoittajia miettimään tekstin vastaanottajan tarpeita ja kielellisiä valintoja. Eikä kenellekään ole pahitteeksi lukea kirjan lopun listausta selkotekstin kirjoittajan ominaisuuksista, jotka vaikuttavat päteviltä edellytyksiltä kaikille kirjoittajille.

Ari Sainio: Avaimet selkokieleen. Opike 2022, 208 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Kaksi perhetragediaa – Tuire Malmstedtin ja Mattias Edvardssonin uutuusdekkarit

Vietän juuri syyslomaa, mutta palaan nyt kesälomani dekkareihin, joista suurimman vaikutuksen tekivät nämä kaksi kirjaa. Vain toinen on nimetty perhetragediaksi, mutta kummatkin käsittelevät juuri sitä.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Tuire Malmestedtin dekkarin Lasitarhan poliisipäähenkilöiden kerroin kiinnostavan jatkossakin. Nyt he ovat täällä taas: Lumihauta (Aula & Co 2022). Senkin totesin Lasitarha-jutussani, että on virkistävää, ettei pääparin välille viritellä romanssia vaan kumpaakin henkilöhahmoa rakennetaan erillään. Tässä kirjassa kyllä kositaan, vaan enpä kerro, kuka kosii, ketä ja miksi.

Mutta nyt koukuttavan dekkarin syövereihin. Jyväskyläläiset rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso kutsutaan perhesurman järkyttävälle tapahtumapaikalle, josta Matilda löytää yhden eloon jääneen lapsen. Matilda järkkyy, jää sairauslomalle ja lähtee lapsuusmaisemiinsa Angelin kylään. Elmo jää tutkimaan rikosta, johon vähitellen kytkeytyy outoja yhteyksiä aiempaan vastaavanlaiseen tapaukseen.

Minulle ei jäänyt mieleen Lasitarhasta, että Matildalla on saamelaisjuuret. Kotitaustan vaikutus ja hänen lapsuutensa tragedia korostuvat Lumihaudassa. Hienosti romaanissa kuvataan pohjoista, lumipeitteistä talvimaisemaa ja pakkasen purevuutta. Romaanilla on sanansa sanottavana myös saamelaisiin kohdistuneesta suomalaistamisesta ja oman kielen, vanhojen tarujen ja uskomusten tärkeydestä. Folkloreaines aina kiehtoo minua, niin nytkin.

Rakenteellisesti dekkarissa on toimivia, jännitettä ylläpitäviä keinoja. Kirja alkaa hyytävällä kuoleman näkökulmasta katsotulla vierailulla, ja se toistuu jonkun kerran. Samalla se viittaa mieletään järkkyneen murhaajan personifiointiin kuolemaksi. Joukossa on myös aikasiirtymiä saamelaisen Ebbán kohtaloon kaksosten äitinä, joka menettää kosketuksensa todellisuuteen. Lisäksi nykyhetken kerronnassa vaihtelevat Matildan toimet Angelissa ja Elmon Jyväskylässä, joskin Elmo kollegoineen jää varjoon, kun Matildan taustat nousevat parrasvaloihin, samalla syyt Matildan puhumattomuuteen.

”Ihmisen menneisyys on kuin tämä erämaa. Täällä on monenlaisia alueita; tunturin laelta on kaunis näkymä, sen takana aapasuota, toisaalta kelohongat seisovat onttoina ja yksinäisinä. On tuuheaa metsää, puroja lampia ja järviä. Maisemaa värittää vuoroin ruska, lumi, auringonvalo ja pimeys. Ja niillä kaikilla on aikansa ja paikkansa.”

Romaanin teemaa kuljetellaan useassa tasossa suuntaan, joka pistää miettimään lapsuuden traumojen vaikutuksia loppuelämään sekä selviytymisen mahdollisuuksia. Kirjaan kerrostuu paljon salailuteemoja, mikä palvelee dekkarin juonta: Matilda yrittää päästä perille menneisyydestään ja lapsuuspaikkakuntansa vaietuista asioista, joita häneltä kerta toisensa jälkeen pantataan. Lukijana taidan kihistä kärsimättömämpänä selvittämään niitä kuin Matilda.

Tässä vaiheessa totean, etten yleensä innostu dekkareista, joissa on julmia murhia, poliisipäähenkilö sotketaan epäilyihin, rikollinen on psykopaatti (tai psyykkistä tasapainottomuuttaan hyvin kätkevä) sarjamurhaaja ja jossa putkahtelee yhteensattumia. Lumihauta saa minut sulattamaan vieroksumani ainekset. Ahmaisin siis kirjan kertaistumalta, koska juonenkuljetus ja kerronta laukkaavat ketterän poron lailla.

Tuire Malmstedt: Lumihauta, Aula & Co 2022, 301 s. Sain kirjan kustantajalta.

Mattias Edvardsson: Perhetragedia

Pihakeinu heilui kesätuulessa, ja menossa oli kesäni ehkä noin kymmenes dekkari, ja hyvänen aika, sehän on lomani parhaimmistoa! Mattias Edvardssonin Perhetragedia (Like 2022) vastaa nimeään ja tarjoaa hivuttavaa henkilövetoista psykologista jännitystä.

Viisi vuotta sitten ilahduin Edvardssonin esikoisesta Melkein tosi tarina, mutta jostain syystä en ole lukenut hänen sittemmin suomennettuja kirjojaan. Tämä uutukainen kuuluu sarjaan, mutta ainakaan minua ei haitannut lainkaan tietämättömyys niistä. Siis toimii omillaan! 

Samat asiat viehättävät nyt kuin esikoiskirjassa: Edvardsson onnistuu loihtimaan henkilöistään eläviä ja moniulotteisia. Kirjan kolme keskushenkilöä kertovat tarinaa omalta osaltaan ja siten heidät nähdään sisältä ja toistensa silmin ulkoapäin. Joskus totuus on kovinkin suhteellista eli sellaista, minkälaisena sen minäkertojat haluavat milloinkin näyttävän.

Kolmen kombo kertoo yhteiskunnallisesta asemasta, roolista osana läheisten yhteisöä, rakkaudenkaipuusta ja kaiteella keikkumisesta. Kaiteella tarkoitan kapeaa pintaa, josta on helppo luiskahtaa rikoksen puolelle. Mainiosti kertojat saavat lukijan puolelleen, ja kunkin pienet ja isotkin rikokset alkavat vaikuttaa sellaisilta, että tokkopa niitä nyt hetimiten lähden tuomitsemaan. Ymmärrys ihmisten toilailuista, olosuhteista ja kehityskaaresta vetää puoleensa.

Tämän kappaleen verran kerron kirjasta – juonikoukkuja ja yllätyksiä sössimättä. Billin avopuoliso on kuollut ja hän yrittää kaikkensa ollakseen hyvä isä kouluikäiselle tyttärelleen. Epäkäytännöllisen haahuilijan taloustilanteen katastrofaalisuus johtaa kuitenkin moneen pulmaan. Oikeustiedettä opiskelemaan haluava köyhä Karla päätyy Billin alivuokralaiseksi ja rikkaan lääkärin siivojaksi, ja siten Karla luiskahtaa osalliseksi lääkärin ja hänen sairaan vaimonsa tilannetta. Billin avovaimovainaan vanha tuttu Jennica on vaativan ökyperheen huithapelitytär, jonka parisuhdestatus kaipaa päivitystä. Siitä seuraa tyypillinen Tinder-tarina ja paljon myös yllättävää. 

Kaikkien kohtaloissa perhemurheet poreilevat pintaan, ja se tekee Perhetragediasta keskivertoa tehokkaamman jännärin. Tehoa lisäävät eloisa kuvaus ja koomiset pilkistykset. Hyvin toimii myös se, että vaikka mukana on poliisikuulusteluja, keskiössä ovat päähenkilöiden syyt ja seuraukset heidän kertominaan.

Mattias Edvardsson: Perhetragedia, suomentanut Outi Menna, Like 2022, 388 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Heli Laaksonen: Luonnos.

Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).

Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:

”Fariinisokerin värinen,

cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,

leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),

menee runkoa kiertäessään

kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”

Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.

Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:

”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.

Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:

paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.

Reaktiota voi mallintaa kotona:

’Rakas, meidän pitää puhua.’”

Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.

Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, lyhytproosa, proosarunot, Tietokirja

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset

Pauliina Vanhatalon romaani Vastuulliset (Tammi 2022) kertoo tämän ajan ihmisistä pienessä tehdaskaupungissa. Minulle se kertoo siitä, miten henkilökohtainen ja alueen historia vaikuttavat yhdessä.

Romaanin keskuksena toimii perhetragedia, jossa mies on surmannut vaimonsa ja kolme lastaan, sen perään itsensä. Kouluikäisen Lennin perhe muuttaa surmaperheen idylliseen puutaloon; viereisessä autiotalossa piileskelee perhesurmaajan lapsuudenkaveri Pasi; autiotaloon eksyy nuori narkkari Valo, jonka äiti Niina pelkää ja toivoo poikansa puolesta. Kukin potee tahoillaan murhetta, huolta ja syyllisyyttä. Romaani käsittelee painavia asioita arjesta tunnistettavasti.

Lenni saa pian tietää, minkälaisessa talossa hän elää, siitä pitää huolen naapurin päällepäsmärityttö, joka vetää Lennin mukaan viereisen autiotalon koluamiseen ja murhaleikkeihin.

”Lenni kohautti olkiaan. Vaikka hän kieltäytyisi, Inka näyttäisi silti mitä halusi, tai alkaisi kysellä mikä Lenniä muka pelotti. Inkan äiti oli kieltänyt Inkaa lähettämästä kuolleiden lasten kuvia luokkakavereille edes silloin kun joku pyysi, mutta Inkan mielestä Lenni oli eri asia. Koska Lenni asui kuolleen perheen talossa, hänellä oli oikeus tietää.”

Vanhatalo kuvaa noin kymmenvuotiaan lapsen tasolta, minkälaista on sopeutua muuttoon ja vanhempien jännitteisiin väleihin. Lennin kautta koen vahvasti, kuinka aikuiset katsovat lasten ohi. Lapsen ajattelu ja ymmärrys siirtyy sivuille uskottavasti, joten Lenni on kaikissa käänteissään särkeä sydämeni.

Eipä ehjänä säily sydän Niina-äidin seurassakaan, sillä päihderiippuvaisen vanhemman kuorma realisoituu fiktioon todenoloisesti. Eläydyn äidin tilanteeseen, jossa rakkaus sotkeutuu alituiseen kelaamiseen menneistä virheistä ja vastuunkantoon. Äitinä hän on joutunut hyväksymään lapseltaan kaiken, harkitsemaan toistuvasti, mitä voi ja mitä ei. Yhtäkkiä normaaliksi muuttuu sellainen, mikä on vastoin omia odotuksia ideaalielämästä.

”Kun lupausten muistelemisesta ei ollut suurta apua, Niina turvautui siihen mihin aina pahimpina hetkinä, vaikkei tätä hetkeä voinut edes pitää erityisen pahana. Minä olen äiti, hän sanoi itselleen. Se tarkoittaa tiettyjä asioita, hän jatkoi ja jätti nuo tietyt asiat täsmentämättä.”

Niinan Valo-poika jää sivuhenkilöksi, tärkeäksi sellaiseksi, joka yhdistää juonilangat Pasiin ja hänet lamaannuttaneeseen murheeseen: mitä perhesurmassa oikein tapahtui ja miksi, olisiko hän voinut estää kauheudet? 

Vanhatalo pureutuu henkilöiden syyllisyysajatteluun psykologisen tarkasti, ja ylipäätään hänen vakava proosansa nojaa henkilövetoiseen kuvaukseen. Vakuutuin siitä aikanaan, kun luin upean Pitkä valotusaika. Vastuulliset-romaanin synkkä virtaus vie syviin vesiin, tragediasta toiseen – raskasta riittää reilusti enemmän kuin hetkessä elämisen keveää. Siltä ei välty kukaan.

”Lenni vartioi taivasta ja ajatteli syviä vesiä. Niiden siniset sekoittuivat toisiinsa, ja häntä paleli taas.”

Kiinnostavasti Vanhatalo lomittaa yhteiskunnallisen tason henkilötragedioihin. Opettaja-Niina pohtii oppilaittensa kohtaloita: lasten kotiolojen ”normaali” vaihtelee rajusti laidasta toiseen, ja tehdasyhteisön sukupolvelta toiselta siirtyvät toimintatavat supistavat elämänmahdollisuuksia. Pasin kokemana sama vahvistuu, ja sen lisäksi korostuu se, miten lapsuuden mallit ja vaurioituminen voi johtaa äärimmäisiin tekoihin kuten perhesurmassa kävi.

Toisaalta Niinan oma todellisuus todistaa, ettei mikään ole varmaa tai tae pärjäämisestä, vaikka hän on itse tehnyt luokkanousun. Niinan ja miehensä keskiluokkaisen ”tavallinen” opettaja-lääkäri-perhetilanne ei ole suojellut omaa poikaa luisulta alamaailmaan. 

Mikä merkitys on ympäristön elämänodotuksilla? Sitä Vastuulliset saa minut ajattelemaan. Myös sitä, että sattumille on sijansa ja sellaiselle, mille ei mitään voi. Murheista raskas romaani jää mieltä möyrimään.

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset, Tammi 2022, 252 sivua. Sain romaanin kustantajalta.

P.S. Vastuulliset-romaanissa on säväyttävät kohta, jossa Valo ja Niina keskustelevat dokumentista, jossa kohtaavat narkomaanivaras ja taiteilija, jolta narkkari varasti taulut. Benjamin Reen kerrassaan vaikuttava dokumentti The Painter and the Thief löytyy Yle Areenasta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki

Lukupinoni lomaan solahti uutta asiaproosaa, ja siihen tutustuminen tuntui mukavalta muun lukemisen ohessa. Jonna Riikosen kirja Nainen on naiselle tuki (Atena 2022) korjaa sanonnan ”Nainen on naiselle susi”:

”Tämän kirjan innoittimena oli haluni pohtia sekä esikuvallisuutta että naisten merkitystä toisilleen mutta myös vallitsevaa yhteiskunnallista ilmapiiriä erityisesti suhteessa naisiin. Haastatellut ovat kertoneet tässä kirjassa paitsi esikuvistaan myös siitä, minkälaisia asioita he ihailemissaan naisissa arvostavat.”

Kirjan alaotsikko on Tärkeitä esikuvanaisia. Jonna Riikonen on haastatellut 14 eri alojen naisia eri puolelta Suomea, ja lisäksi joukossa on tutkimusten tietoja ja muutama asiantuntijahaastattelu. Monet haastateltavatkin ovat oman alansa osaajia esimerkiksi talouden, politiikan tai urheilun alueelta – tunnetuimpana Tarja Halonen – mutta myös harrastajia ja pienen piirin vaikuttajia. Ja heti perään ”pienestä piiristä”: muita kannustava vaikutus voi levitä laajalle.

Kirja rakentuu siten, että kirjoittaja johdattaa omakohtaisesti tiettyyn teemaan ennen kutakin haastattelua. Se vaikuttaa viehättävältä: tuntuu kuin Riikonen olisi kylässä ja kertoilisi kuulumisiaan elämänsä varrelta. Jakamisen kokemus kantaa koko kirjaa, ja se saa yksityisen tuntumaan yleiseltä ja kohottavalta. Kirja tekee todeksi kirjoittajan alkusanojen toiveen:

”Ehkä lukija saattaa kirjan luettuaan tarkkailla omaa ympäristöään uusin silmin ja huomata, että esikuvia voi löytyä lähempää kuin hän arvaakaan. Toivon, että lukijalle haastattelut tarjoavat mahdollisuuksia katsoa omaa elämää ja erityisesti ympärillä olevia naisia uusin silmin.”

Riikosen esikuva Hilkka on sopusoinnussa muiden haastateltujen esikuvien kanssa, jotka voivat olla esimerkiksi BeyoncéTove Jansson, Anna-kirjasarjan nimihenkilö, Tarja Halonen, vanha alakoulun opettaja tai lähipiirin kannustaja. Niistä on kiinnostava lukea.  Kaikki puheenvuorot puoltavat kirjassa paikkaansa. Minun mielessäni pyörii nyt somelääkäri Anni Saukkolan tarina. Haastattelun jälkeen somen varjopuolet saivat hänet lopettamaan suositun ja rohkaisevan lääkäripalstansa.

Kirja nojaa feminismin perustaan yksilöiden arjen, juhlan ja työn kokemuksina, ja samalla nousee yhteiskunnallinen näkökulma. Minulle tärkeää luokkaretkeä käsitellään eri kulmista. Kirjan mittaan käsitellään myös muun muassa misogyniaa, Mee too -liikettä, lasikattoja, naisten ja miesten palkkaeroja sekä sukupuolittumista ja sen purkamista. 

Riikonen tuo esille oman maalaistyttötaustansa ja sen, ettei lähipiirissä ollut mallia maisteriudelle. Sen, muun omakohtaisen, tutkimustiedon ja haastattelut Riikonen välittää mutkattoman luistavalla kerronnalla. Jonna Riikonen käy itse verrattomaksi esikuvaksi urakaarineen ja luokkaretkineen. Ja muistetaanpa, että hän on tietokirjallisuuden ja äidinkielen opettajuuden lisäksi kirjabloggaaja, Kirjakaapin kummitus.

Palaan mielessäni omaan luokkaretkeeni, valintoihini, haluuni lukea ja opiskella – sekä päätyä maalaistytöstä äidinkielenopettajaksi ja kirjoittajaksi Jonna Riikosen tapaan. Näen pääkannustajana lähinnä isäni, mutta sitten siellä taustalla luuraa monia naishahmoja – etenkin kirjallisuudesta tuttuja. Pian ymmärrän, että eri käänteissä on ollut joku todellinen nainen, joka on vinkannut ja kannustanut uuteen. Kyllä, nainen on ollut naiselle tuki, ja toivottavasti jokainen meistä jatkaa tukemisen kulttuuria. 

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia. Atena 2022, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Riikka Pulkkinen: Lumo

Riikka Pulkkisen romaanista Lumo (Otava 2022) tekisi mieli kirjoittaa pitkästi ja monipolvisesti, mutta yritän painaa jarrua. Tästä on kyse: Lumo teki vaikutuksen.

Kirjan käynnistyessä harasin vastaan. Teksti vaikutti olevan kovin tietoista itsestään, välillä ärsyttävyyteen asti, ja kuvatut teinit yltiöälykkäitä tarkkailijoita ja tietoisuuspohtijoita. Minut sulatti vähittäin kehittyvä kaiken haurauden tunnistaminen ja tyylittelyntakainen vilpittömyys.

”Philippan kuolema on jollain muotoa vilpittömintä, mitä Philippa on tehnyt, jos kuoleminen voi olla missään määrin teko.”

Lumossa on toki juoni, mutta oleellisena pidän teemojen kietoutumista, rakennetta ja kerrontaa. Keskiöstä löydän 17-vuotiaan Philippan, joka kuolee heti romaanin alussa. Kirjan mittaan etenevät kuolinsyyntutkimus ja poliisikuulustelut sekä Pihilippan merkitys kirjan muille henkilöille: äidille, naapurin yli 80-vuotiaalle Alexille, naapurin ruuhkavuosinaiselle Alinalle, bestis-Sagalle, ex-poikaystävä-Oliverille ja deittiäijille. Philippaa peilataan eri henkilöihin ja tilanteisiin. Sekaan heitellään nimiöitä kirjoista, biiseistä ja muista kulttuuriluomuksista.

Rakenteen näennäinen repaleisuus syntyy poliisiraporttien ja eri näkökulmien vaihtelusta. Välillä moderni kaikkitietävä kertoja katselee lintuperspektiivistä, mitä tapahtuu ja ajatellaan, välillä henkilöt laitetaan marionettinukkemaiseen tilaan ja selostetaan, mitä sinä teet; toisaalla on käsikirjoitustyylistä dialogia ja siellä täällä liu’untaa minä-muotoon. Sekavaako? Ei, vaan varmaa.

”Olen kaikkea mitä osaatte kuvitella ja sellaistakin, mitä ette halua lausua ääneen.”

Alkuasetelman traagisuutta ei voi ohittaa: kuolema juuri ennen täysi-ikäistymistä. Kirjassa samoillaan läpi kaiken tunnekirjon. Saan myös naurahdella, esimerkiksi pikkulapsiperheen puolisoiden väsymysriidoille, huippuna tapaus Vihakaavio ja raivon kanavointi. Kaikkiaan romaani tarjoaa kanavia katsoa eri-ikäisten haavoihin ja haavoittuvuuteen. Niitä kirjan henkilöiden kytkökset Philippaan näyttävät, ja Philippa on kuin kaukosäädin, jolla valitaan katsottava. Kaiken ei tarvitse olla uskottavaa.

Isoksi kasvaa romaanin tyttöysteema. Tytöt saavat kirjassa leikkiä sillä ja käyttää hyväkseen somea, ei vain päinvastoin. 

”Tämä on pintaani. Tervetuloa siis, tervetuloa sisään.

Tyttö avaa suunsa. Märkää, vaaleanpunaista, hampaiden helmiäiskiiltoa, takana touhukas nielurisa.

Tyttö hengittää suu auki, astuu lähemmäksi kameraa, avaa linssin lähelle. Linssi huurtuu.

Yksi asia on varma: kun tyttö elää, hänestä on moneksi.

STOP:”

Philippan hahmo julistaa myös ihmiseen kuuluvaa mutkikkuutta: samassa persoonassa vaihtelee kiva, manipuloija, ärsyttäjä, älykkö, julmuri, lolita, leikkijä, ymmärtäjä, valehtelija, tukija ja paljon muuta. Kirjan henkilöiden silmin voi etsiä kokonaiskuvaa, mutta sellaista ei voi kenestäkään saada, ja se kuuluu kirjan teemaytimeen.

”Olen tyttöjen tyttö.

En osaa pysyä totuudessa, mutta se ei ole minun vikani vaan maailman, jossa elän.”

”Mutta jos se on totta? Jos jokainen on merkitystensä kanssa yksin? Kuvittele.”

Murrosiän ja aikuisuuden taite tässä kirjassa säväyttää (taas vähän niin kuin Edward Munchin Puberteetti-maalaus). Siinä on tietoisuutta itsestä ja särkyvyyden mahdollisuus. Riipaisevimmaksi koen sen, miten romaani avaa ystävyyden, seksiseikkailuiden, roolileikkien, some-natiivien, media-narratiivien ja elämännälkäisten sisukset. He ovat vielä lapsia, lapsia.

Komeasti kaartuvat esimerkiksi Sagan ja Oliverin osuudet. Lukija näkee sydänystävyyden riippuvuuden ja kääntöpuolen. Oliverin kärvistely Philippan pihdeissä on piinaavan hyvin kuvattu, ja toistettu kiusalause ”Olipa  kerran poika ja toinenkin poika” saa romaanissa huimat tulkinnat (sekä nuoren Oliverin että vanhan Alexin kannalta), joissa yhdistyvät mielen rakennelmat muistoista ja valemuistoista.

Ovatko jotkut ihmiset totuudellisempia kuin toiset? Vai onko pikemmin niin, että kyse ei ole ihmisistä vaan asioista: voivatko jotkin asiat säilyä imitaationa, jäljittelynä, kuvitelmana ja unen sisaruksina ihmiselämässä pidempään kuin toiset, kenties aina?”

”Minä olen kertoja. Minä hallitsen koko tarinaa.”

Mainitsin alussa jo romaanin tyylittelevyyden ja totean taas, että se toteutuu romaanissa itsetietoisesti mutta tyylikkäästi. (Käypä sellainenkin mielessä, että kirjailija kuljettaa esikoisromaanistaan nuoren tytön ja äidinkielenopettajan suhteen tähän romaaniin mutta toisenlaisella omistajuudella.) Välillä mieleeni ailahtaa esimerkiksi Monika Fagerholm ja hänen pyörremäinen kuvaustapansa, mutta mielleyhtymät tai esikuvat sikseen (esimerkiksi loppusanoissa mainittu Ian McEwan): ihan omaehtoista Pulkkis-tyyliä parhaimmillaan. Lukija saa paljon pureskeltavaa sisällöstä ja kerronnasta.

Riikka Pulkkinen: Lumo, Otava 2022, 234 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

”Se on kirja, minä sanoin silloin hänelle, kirjat hyvin harvoin ovat totta. Vaikka kirjailija kuvaisi hyvin läheistäkin ihmistä, hän näkee tämän vain itsensä kautta ja sanaröykkiöinä, jotka tottelevat draaman lakeja. Oikeat ihmiset eivät ole sellaisia, oikeassa elämässä ei ole alkua, loppua ja käännekohtaa. Oikea elämä on kaoottista ja usein ikävystyttävää. Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.”

Valitsin juttuni aloitukseen tuon sitaatin siksi, että se vakuutti minut: Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär -romaanista on moneksi, myös mieltä kiehtovan monimutkaiseksi. Sitaatissa äänessä on Alice B. Toklas Pariisissa 1935, jolloin hän on jo vuosikymmeninä ollut Gertrude Steinin rakastettu, vaimo, asuinkumppani, puhtaaksikirjoittaja, toimittaja ja taloudenhoitaja. Stein on korjannut pariskunnan rahatilanteen kirjoittamalla muka Alicen omaelämäkerran. He ovat juuri palkanneet uuden keittäjättären, suomalaisen Margitin, joka on totinen ja vähäpuheinen lukutoukka.

Romaania voi luonnehtia osin biofiktioksi, koska Toklas esiintyy kirjan kertojana ja Stein vaikuttaa voimakkaana taustahahmona. Heistä kirjailija on kerännyt tukuttain taustatietoja. Sekin on faktaa, että pariskunnan keittäjä Margit oli kotoisin Suomesta. Lopulle antaa mielikuvitus tilaa, ja Parkkinen kehittää Margitille suuren salaisuuden, siihen jopa jännäripiirteitä.

Romaani rakentuu kahden vuorottelevan kertojan ja erilaisten kerrontatapojen kesken. Minulle romaanin oivaltavin piirre piilee siinä, että romaanin kertojat ovat sivuhenkilöitä – joskin eri tavoin.

Alice-minäkertoja kuvailee pariskunnan huushollin ja kesäpaikan tapahtumia 1935 – 1937 sekä muistelee elämänhistoriaansa ja rakkaussuhteittensa vaiheita. Alicen elämän keskiössä on komea Gertrude, Alicen ”Little King”, jonka palvelija ja elämän sivuhenkilö, ”Happy Qween”, hän on.

Alicen näkökulmasta hänen ja keittäjä-Margitin välille syntyy jonkinmoinen ystävyyssuhde. Arvoituksellinen Margit kiehtoo Alicea: hän on jotain Alicen omaa, kun kaiken muun hallitsija on Gertrude.

”Ajattelin, että minun pitäisi kertoa keskustelu Gertrudelle. Mutta sitten ajattelin että Gertrude kääntäisi jutusta kuitenkin vitsin ja minä en halunnut, että Margit olisi vitsi salongissa. Minä halusin pitää hänet kokonaan itselläni.”

Toisenlaisen Margitin lukija näkee puutarhuri-Ulriikkan kirjeissä. Romaanissa paljastuu Margitin ja hänen sisarensa Astridin taustat ja elämä palvelijoina paraislaisessa kartanossa, mutta se tapahtuu kirjein, joita Ulriikka kirjoittaa Seilin saaren lääkärille. Kirjeissä Ulriikka muistelee tyttöjen elämää kartanossa vuosina 1919-1921.

Näiden kerrontaratkaisujen vuoksi Alicesta kehkeytyy eloisa, elävä henkilö. Margit ja Astrid-sisar jäävät salaperäisen etäisiksi, sillä heistä kerrotaan aina muiden silmin. Vain romaanin lopussa kuuluu hetken myös sisarten oma ääni, ja viimeistään silloin lukijalle paljastuu asioiden todellinen tola.

Romaanin alkupuolella arvioin, kuinka epäuskottavalta minusta tuntuu Ulriikka-puutarhurin kaunokirjallinen kirjekirjoitustyyli ja erittäin tarkka kuvailu parikymmentä vuotta vanhoista tapahtumista. Sitten rakenne sai minut puolelleen, enkä enää pähkäillyt moista. Jännitys kehittyi koukuttavasti: mitä kohtalokasta kartanossa tapahtui, miten sisaruksille kävikään, kuka Margit on ja miksi Margit on keittäjänä Pariisissa?

Kerronnan täyteläisyys ja monihaaraisuus alkoi myös innostaa alkupuolen epäröintini jälkeen. Ulriikkan kirjeistä hahmottuvat maalaisyhteisön yhteiskuntaluokkien tilanne kansalaissodan jälkeen ja kartanossa lisääntyvät jännitteet. Alicen näkökulmasta puolestaan käsitellään amerikkalaisuuden ja ranskalaisuuden eroja, pariisilaista kulttuurielämää ja -kermaa ja eritoten muuttunutta maailmaa ennen toista maailmansotaa, jolloin fasismi ja antisemitismi alkavat vaikuttaa ihmisten arkeen.

Keskeiseksi teemaksi löydän ihmissuhteet, eritoten rakkauden, mutta siinäkin on muistettava tämä puoli:

”Viha, katkeruus, pettymys. Kaikista niistä meidät on rakennettu ja ne työntävät meitä eteenpäin enemmän kuin yksikään kaunis tunne. (Alice)”

Parkkinen kuvaa kaikkea tätä sekä suomalaisesta että amerikkalais-pariisilaisesta perspektiivistä. Äitien ja tyttärien suhteilla on merkitystä. Lisäksi paraislaisten sisarusten kuvauksessa oleellista on, minkälaisiin tekoihin sisarrakkaus venyy. Myös Aliceen liittyy sisaruuden ja uhrautumisen dilemmaa. Muun yhteisön näkökulmasta problemaattisin on naistenvälinen rakkaus, eikä rakkaus ole koskaan kaikille samalaista.

”Ehkä Margit oli oikeassa ja rakkaus oli varattu joutilaille. Ajatus oli epämiellyttävän epädemokraattinen ja sopimaton kerrottavaksi kutsuilla. (Alice)”

Romaanissa voi pohtia, voiko rakkaus ylittää ympäristön ennakkoluulot ja yhteiskuntaluokat ja miksei niin voinut tapahtua 1920-luvun Suomessa, mutta 1920-30 -lukujen Pariisissa sellaiselta ummistettiin silmät – etenkin taidepiireissä. Romaanissa on kohtia Gertruden ja Alicen ”lehmäilyistä”, jotka tekevät verevän eläväksi naisparin intiimin suhteen, siis ei vain ikääntyvien naisten käytännöllistä asuinkumppanuutta.

Tuon kaiken lisäksi romaani käsittelee muun muassa taiteilijuutta sekä elämän päähenkilöiksi ja neroksi itsensä kokevien itsekkyyttä. Eikä sovi unohtaa puutarhan hoitoa eikä ruokaa. Ruuan laiton raaka-aineet ja kokkaaminen kiinnittävät romaanin henkilöt arkeen ja juhlaan, johonkin juurevaan ja perustavanlaatuiseen.

Neiti Steinin keittäjätär jättää maukkaanmausteisen jälkimaun, ja sitä tekee mieli maistaa lisää, toistamiseen. Ja se on kerrassaan kiinnostavan kirjan merkki, että lukemisen jälkeen kirjasta pompahtaa mieleen lisää yksityiskohtia ja teemoja.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022, 363 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirjailijatapaaminen: Joel Haahtela

Syyskuun alun kirpeänä iltana 5.9.2022 haastattelin Kanneltalon lavalla kirjailija Joel Haahtelaa. Pääasiaksi valikoitui Totuuden kaipuu -trilogia eli Haahtelan kolme viimeisintä pienoisromaania Adélen kysymysHengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Yleisöä oli runsaasti, lisäksi haastattelu striimattiin. Tallenne on katsottavissa 19.9. saakka Kannelmäen kirjaston FB:ssa ja kotisivulla. 

Kuva: Arja Korhonen

Olen lukenut trilogian kirjat niiden ilmestymisaikoina ja nyt ennen haastattelua uudelleen peräkkäin. Adelélen kysymys nousi ensi lukemalla lohtukirjojeni kärkikahinoihin, ja kokonaisuutena kirjakolmikko toimii rauhoittajana ja avartajana. Niistä avautuu joka lukemalla uusia puolia, myös itseironiaa ja leikillisyyttä. Siitä pidän, eikä se vie mitään pois siltä, miten syvälle psykologisesti ja muuten henkisesti kirjat vievät. 

Tyyli on Haahtelalle tärkeä. Hän kiteyttää sen Jaakobin portaiden loppusanoissa: ”Yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.”

Adélen kysymys kuten muutkin trilogian osat pysäyttävät, vievät etsintään elämän suunnasta ja antavat armoa menetysten hyväksymiseen. Haahtela puhui kirjojensa runollisista yhteyksistä ja mainitsi esimerkkinä tämän romaanin putoamiset. Kirjailija luki romaanin alun, vei meidät lumen ja tähtien valoon, ja vakuutuimme: tarvitsemme kaunista, tyylikästä kielenkäyttöä, joka luo mieleen tiloja.

Aikanaan Hengittämisen taito jäi minulle lukukokemuksena outoon välitilaan, mutta uudelleen luettuna koin sen toisin. Haahtela itse sanoi onnistuneensa kirjan hengellisyydessä, ja samaan lopputulemaan tulin toisella lukemisella. Vaikken ole erityisen uskonnollinen, uskoin kirjan päähenkilön kokemuksen: romaani osoittautui tasapainoiseksi maallisen ja hengellisen komboksi. Ymmärsin päähenkilön isänkaipuun olevan sekä konkreettista että symbolista, ja käsitin myös kokonaisuuteen kuuluvan ihan tavallista ihmiseloa kuolemanpelkoineen ja rakkaussuhteineen kuin myös etsintää elämän suunnasta.

Jaakobin portaiden suhteen illan keskustelu vei identiteetin etsinnän käsittelyyn. Kiinnostavimpana pidin sitä, mitä Joel Haahtela pohti historiasta, josta ei ole jäänyt mitään jälkiä. Romaaneissaan hän käsittelee ylisukupolvisia muistoja, mutta nykyisin häntä eritoten kiehtoo ajatus siitä, että muistakin historiaan kirjoittamattomista asioista voi jäädä jälkiä. Esimerkkinä hän pohti lempitaiteilijansa  Rembrandtin teoksia: ehkä niissä näkyy jotain vaikkapa taiteilijan ensi rakkaudesta, josta kukkaan ei tiedä mitään.

Tunnin keskustelu vierähti nopeasti. Joel Haahtelan trilogian ajan ja ajattomuuden, hiljentymisen ja ihmeen tunnelma jollain tavalla siirtyi kirjailijan läsnäolosta koko tilanteeseen. Hän avasi ajatteluaan ja oman elämänsä suodattumista teoksiinsa. Keskustelimme myös siitä, miten etenkin hengellisyys kotimaisessa kirjallisuudessa on aika tavatonta, jopa tabun rikkomista. Vaikutuimme varmaankin kaikki Haahtelan vilpittömyydestä välittää mysteeriä ja runollisuutta proosan avulla niin, että lukijalle ei tuputeta vaan annetaan aihetta ajatella, tuntea ja kokea.

Haahtela lähtee tällä viikolla pyhiinvaeltamaan Athos-vuorelle, jossa hän myös viettää merkkipäivää: on kulunut puoli vuosisataa hänen syntymästään. Selviä signaaleja välittyi siitä, että hän yhä haltioituu kaunokirjoittamisesta ja että yhä enemmän häntä kiehtovat taiteilijuuden teemat. Se saattaa tarkoittaa sitä, että voimme odottaa lisää lohtukirjallisuutta.

*

Kanneltalo, Helsingin työväenopisto ja Kannelmäen kirjasto 5.9.2022: Joel Haahtela, haastattelijana Tuija Takala.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma