Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vaeltavat vainajat

Kirjoittajapari Rautaheimo & Rainio jatkaa esikoisen Vainajat eivät vaikene jälkeen ponnekkaasti sarjaansa. Toinen osa Vaeltavat vainajat (Siltala 2023) jatkaa siitä, mihin edellinen päättyy ja vetäisee tehokkaasti uuteen poliisitutkintaan.

Rikosylikonstaapeli Ville Karila elelee vielä inhottavan auervaaratapauksen jälkitunnelmissa. Niin tekee myös hänen kulmikkaasti käyttäytyvä patologiystävänsä Viola Kaariokin, joka on ystävystynyt edellisen kirjan uhrin vanhan isän kanssa. Tämä äveriäs vanha herra virittelee ansaa huijarimiehelle, ja Violaa vaivaavat yhteydet tapaukseen ja suuri salaisuus. Violan välttelevä ja entistä kummallisemmaksi kehittyvä käytös hiertää ystävyyttä Karilaan.

Tällaiset henkilökohtaiset jännitteet toimivat R&R-romaanien mausteena. Pidän tavasta, miten etenkin Karilan ystävyys- ja perheasioita kuvataan, ja miten henkilöiden mielialat ilmaistaan osana juonenkulkua. Herkullisia havaintoja tehdään myös rikoskonstaapelien Perkola ja Pohjalainen romanssin syttymisestä. Tutkintajoukon istunnoissa, puhuttamisissa ja kuulusteluissa pääsee kukin kirjan poliisi esille ja väläyttämään persoonaansa. Sellainen vetoaa minuun.

Edellisistä havainnoista voi jo tulkita, että jos tuollaiseen henkilöherutteluun on tilaa, romaani on runsas. Ehkäpä sivuista voisi jotain nipistää, mutta selvästi tässä sarjassa ei lasketa sanamäärää vaan sanomisen sävyttämisen laatua. Siispä kerronta satsaa ilmaisuvoimaan ja kuvailevuuteen – runsauteen. Eivätkä kirjallisuussitaatit tunnu enää niin päälle liimatuilta kuin esikoisessa.

Entä tämä uusi murhatapaus? Tattarisuolta löytyy erakkona asuntovaunussa majailleen miehen ruumis. Pikkuhiljaa juonivyyhdistä löytyy lankoja moneen perhetragediaan ja säikeitä vuosikymmeniä kestäneeseen inhimilliseen kärsimykseen.

”- Kaiken tähän mennessä paljastuneen kurjuuden lisäksi vielä yksi pirstaleiksi mennyt rakkaustarina. Ja kaksi yksinäisyyteen itsensä tuominnutta ihmistä.”

Karila huomaa setvivänsä lapsuudesta tuttujen perheiden asioita, mikä vie häntä nostalgisiin ja turhauttaviin tunnelmiin. Kevättalvisen, viileän kaupungin katu- ja korttelikuvaus elävöittää kerrontaa, ja etenkin Kruununhaka ja eläminen siellä ennen ja nyt välittyvät hyvin.

Lopputulemani on se, että kakkososa jatkaa nousujohteisesti Mortui non silent -sarjaa. Päähenkilöiden vetovoima ja inhimillinen ihmiskohtaloymmärrys muodostavat vankan pohjan, jolta kirja ponnistaa. Lukijana minun ei tarvitse ponnistella vaan kulkea luottaen mukana.

Juha Rautaheimo & Sari Rainio: Vaeltavat vainajat. Mortui non silent II, Siltala 2023, 375 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Kaisu Tuokko: Kosto

Tuore dekkariuutuus on Kaisu Tuokon esikoinen, Kosto (Otava 2023). Kelpo käynnistys, mielestäni. Kesäisen Kristiinankaupungin asukkailla on salaisuuksia, joita alkaa paljastua, kun merestä löytyy 17-vuotiaan nuorukaisen ruumis. Tapausta selvittää poliisin puolelta rikostutkija Mats Bergholm, ja paikallislehden toimittaja Eevi Manner pyörii myös tapaukseen liittyvien henkilöiden ympärillä.

Rikosvyyhti avautuu vaihe vaiheelta siten, että yllätyksiä ilmaantuu sopivasti. Moni asia etenee siksi, että Eevin tapa lähestyä kuolintapaukseen liittyviä henkilöitä herättää heissä luottamusta. Eikä Matskaan ole poliisi pahimmasta päästä. Hänen varjossaan tapausta tutkivat yksioikoinen miespoliisi ja pätevä naispoliisi.

”Heillä oli suuria suunnitelmia tulevaisuutta varten, he kaksi maailman pahuutta vastaan.” Eli Mats ja Eevi seurustelivat nuorena, mutta maailma heidät erotti ja vei muihin suhteisiin ja maisemiin. Nyt he kohtaavat taas vanhassa kotikaupungissa, jonka merellinen kesän odotus siirtyy hyvin kirjaan. Lukija saa lisäksi odotella, lämpeneekö parin vanha lempi, vaikka kummalla on puoliso. Kummankin kipupisteet vanhemmuudessa tulevat myös kirjassa esille syventäen henkilökuvausta. Kaikkiaan päähenkilöt hahmottuvat kiinnostavasti, erityisesti korostuu herkkyys.

Dekkarin aiheet ovat (valitettavasti yhä) ajankohtaisia: koulukiusaaminen, seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta sekä jengiraakuudet. Etenkin kahta ensimmäistä aihelmaa kirja käsittelee eri henkilöiden kokemina, ja kirja osoittaa kirvelevästi, miten tavallista etenkin tyttöjen häirintä on ja mitä haavoja se jättää.

Kokonaisuus virittyy pahuuden pohdinnasta:

”Me olemme olleet kaikki lapsia, tulleet tähän maailmaan hyvinä. Sitten jotain tapahtuu, ja jotkut meistä päätyvät tekemään toisilleen pahaa. Pahaa toiselle ihmiselle. Miksi?”

Edellinen sitaatti on romaanin salaperäiseltä päiväkirjan kirjoittajalta, jonka osuuksia on kursivoituna siellä täällä. Muuten kerronta vaihtelee Matsin ja Eevin näkökulmien kesken, mutta kerronta ja dialogit sujuvat hyvin. Rakenneratkaisu tuntuu nykydekkareille kovin, kovin tyypilliseltä, niin myös kombo poliisi-toimittaja.

Muutenkin voisi kuvailla Kostoa tyypilliseksi dekkariksi mutta hyvällä tavalla sellaiseksi. Pikkukaupungin tavallisten ihmisten tragediat kirja välittää inhimillisen myötäelon tuntein. Se sopii dekkarimakuuni. Pidän myös kirjan nousujohteisesta kehityskaaresta, ja ihan loppu lisää intoani. Odotan seuraavaa osaa.

Kaisu Tuokko: Kosto, Otava 2023, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeat. 

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Kolme jännityskirjaa keväältä

Tänään käynnistyvät kesän 2023 dekkariviikko ja kirjabloggaajien dekkariviikot, joten postailen parin viikon aikana muutaman dekkarijutun. Tähän ensimmäiseen kokoan pikapalautteet kolmesta kirjasta, jotka olen lukenut tämän kevään aikana.

Fiona Barton: Yksi meistä katoaa

Yksi meistä (Bazar 2023) aloitta Fiona Bartonin uuden sarjan, jossa päähenkilönä toimii Elisa King. Aloitusosassa hän toipuu syövästä sairauslomalla, mutta sotkeutuu katoamistapauksen selvittämiseen. Matkan varrella paljastuu useampiakin rikoksia, jotka liittyvät pienen rantakaupungin ihmisiin.

Barton kuvailee henkilöt elävästi, ja tarinasta löydän jotain tuoretta, mikä johtuu tyylistä kuvata eri henkilöitä kohtaloineen ja eritoten tapaa, miten kirja tutustuttaa päähenkilöön. Sattumat, henkilöiden kytkökset, aiemmat kokemukset ja epätoivoiset tavat ratkoa ongelmia kasautuvat – siitä kehkeytyy kelpo, henkilövetoinen dekkari.

Fiona Barton: Yksi meistä katoaa. Osa 1 – Elise King, suomentanut Riitta Kurki & Tiina Kähkönen, Bazar 2023, 242 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Taisin hieman epäröidä, luenko ensimmäisen osan jälkeen lisää Ragnar Jónassonin Ari Thor -sarjaa. Luin ja totean: Tuhkayö (Tammi 2023) vetää paremmin kuin ensimmäinen osa. Ainakaan erinäiset kömpelyydet eivät niin häirinneet tässä kirjassa, jossa Ari nuolee haavojaan pienellä islantilaispaikkakunnalla, Siglufjörđurissa. Oma elämä on yhä sotkussa, epävarmuus jyllää, poliisikollegat kipuilevat omiaan ja lähistöltä löytyy kalmo.

Paikallisväriä tarjoaa tuliperäinen saari luonnonilmiöineen. Se on näissä islantilaiskirjoissa yksi viehätyksen syy. Sitä tavanomaisempaa on, miten kirja pyörittää henkilöiden privaattia ja murhatapausta. Rikokseen punoutuu jos jonkinlaista salaisuutta ja kauheuksia ihan kansainvälisin, epähumaaneinen kytköksin. Jännitteet pysyvät kasassa loppuun saakka, ja pidän tätäkin poliisiromaania henkilövetoisena.

Ragnar Jónasson: Tuhkayö, Osa 2 – Ari Thor, suomentanut Antti Saarilahti, Tammi 2023, 177 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa

Ella Paijan esikoisjännäri Soita minulle karusellin kelloa (Tammi 2023) sai minut hämmennyksen tilaan. Yksi trendi kirjallisuudessa näyttää olevan, että kertojana voi olla erilaisia luontokappaleita. Paijan kirjassa yksi kertojista on Särkänniemen huvipuisto, joka myös puuttuu tapahtumiin ja aiheuttaa keskeisen jännitysaiheen. Taitaa olla kyse uuskumma-aineksesta.

Huvipuiston kesätyöntekijät toimivat kirjan keskiössä, ja kesän etenemistä katsellaan heidän kannaltaan, pääosassa kourallinen nuoria. Epävarmuus itsestä, muista ja suhteista välittyy, mutta henkilöih­­in ei silti oikein paneuduta, viistetään vain. Ajattelen kirjaa nuortenkirjana, en vain nuorten päähenkilöiden vuoksi, vaan otteen vuoksi. Ei se ole mikään miinus. Minulle kirja ja sen katsantotapa jäivät kuitenkin etäisiksi.

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa, Tammi 2023, 178 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Edith Södergran: Maailma on minun

Vietän runosunnuntaita kirkkaan klassikkorunoilijan seurassa. Edith Södergranin vapaa runo sulostuttaa viikonloppua, jona lukuisat nuoret saavat valmiiksi ammatillisen perustutkinnon tai lukion. 

Toivottavasti kirjalahjavinkkini ei ole myöhässä. Oma esimerkkini ehkä vakuuttaa, ettei niin ole. Omien ylioppilasjuhlieni jälkeen ostin lahjarahoillani upean kirjan Kohtaamisia (WSOY 1982), jossa on Edith Södergranin runoja ja Helene Schjerfbeckin maalauksia. Halusin muistoksi suosikkitaiteilijoitteni yhteisopuksen, ja vuosikymmeniä se on minua sulostuttanut. Vakuuttakoon tämä, että tänä keväänä kouluistaan valmistuneiden tai heidän läheistensä kannattaa satsata kirjaan, esimerkiksi tähän uutuuteen, jossa on sekä Södergranin runoja että hänen valokuviaan: Maailma on minun (S&S 2023).

Teoksen toimittajat Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää kiteyttävät: ”Runoista ja kuvista tulee yhdessä taiteellinen kokonaisuus, joka tavoittaa jotakin uutta, luonnoksen, sirpaleen, tunnelman.” Arkistoissa on yli 400 Södergranin valokuvaa, ja niistä toimittajat ovat valinneet runojen yhteyteen tunnelmiin sopivia tai ilmeisyyksiä väistäviä valokuvia.

Kirjaan valitut runot ovat löytyneet koko tuotannosta, myös kirjoissa julkaisemattomista runoista. Parissa runossa on jopa loppusointuja. Aikojen kerrostumat näkyvät runovalikoimassa sitenkin, että suomennoksia on kuudelta kääntäjältä eri vuosikymmeniltä, esimerkiksi Uuno Kailaalta ja Riikka Uhligilta.

Södergranin runotuotannosta saa kirjasta hienon kokonaiskuvan. ”Vierge moderne”, ”Ei mitään”, ”Maa jota ei ole” ja monet muut eivät haalistu koskaan. Mutta mitä valokuvat tekevät runoille? Kuvissa on tuntemattomia ihmisiä ja maisemia. Etenkin maisemat saavat tukea tai sävytyksiä runotunnelmilta – tai päinvastoin. Esimerkiksi runo ”Odottava sielu” (s. 67) ja samalla aukeamalla oleva rantamaisema resonoivat. Ilmeisiä yhteyksiä on kuvalla sotilaista ja runolla ”Maailma kylpee veressä…”

Kirjassa on monta kuvaa Edith Södergranista. Niitä helposti tulkitsee itsetietoisista, varmoista runoista niin, että kuvan henkilö on runonsa puhuja, väkevä ja vahva. Monissa kuvissa on kissoja, Södergranin tai jonkun muun kanssa tai itsekseen. Kenties kuuluisin runoilija-kissa-kuva on kytketty runoon ”Animaalinen hymni” (s. 50 – 51). Runossa tiedostetaan kaiken katoavaisuus, kuolema, mutta runon loppu ylistää nykyhetkeä:

”Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään

ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella

väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.”

Ajatuksettomia hetkiä tarvitsee jokainen, myös ajatuksellisia. Kumpaankin sopii seuraksi Maailma on minun.

Edith Södergran: Maailma on minun. Runoja ja valokuvia, toim. Agneta Rahikainen & Eira Sillanpää, S&S 2023, 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Runot, Taide

Irja Rane: Naurava neitsyt & Kati Tervo: Tyttö joka olin & kirjapiirikokemukset

Kolmihenkinen virtuaalilukupiirimme valitsi kesän alkuun kaksi kirjaa. Tavoitteenamme on (myös kirjastovarausruuhkan vuoksi) lukea ns. vanhoja kirjoja uutuuksien ohella. Vuonna 1996 Aki Kaurismäki nimesi Finlandia-voittajaksi Irja Ranen historiallisen romaanin Naurava neitsyt (WSOY 1996). Siitä meillä ei ollut mitään muistikuvaa, joten otimme romaanin lukuvuoroon. Uutukaisista meitä kiinnosti Kati Tervon kasvutarina Tyttö joka olin (Otava 2023).

Irja Rane: Naurava neitsyt

Romaani jakautuu kolmen kertojan osuuksiin saksalaisessa ympäristössä. Laajin on romaanin aloittava ”Nahkurilesken kertomus”. Siinä keskiajalle harvinaisen itsellinen ammatinharjoittajanainen Lydia kertoo oikeuspöytäkirjoissa, miten hän pelasti hukkuvan miehen, Johanneksen, ja miten mies vaikutti kertojan elämään sekä aluetta hallitsevan aatelisen kirkkomaalausprojektiin. Oman sävyn kertomukseen tuo, että se on puolustuspuhe. Toisen kertomuksen sepittelee päiväkirjaansa hapan sihteeri Bartolomeus kutakuinkin samoista ajoista mutta tyystin eri näkökulmasta. Kolmannessa kertomuksessa hypätään monta sataa vuotta eteenpäin kirjeisiin, jotka on kirjoittanut natsien vallannousun aikaan rehtori-pastori Klein.

Kertomuksia yhdistää kirkkomaalaus neitsyt Mariasta: kahdessa ensimmäisessä se on syntymässä, viimeisessä se näyttäytyy joltain raunioituneen menneen maailman jäänteeltä hulluksi tulleessa maailmassa Kleinille, joka on menettänyt uskonsa mutta hyväksyy elämän hyvän ja pahan sekä löytää hitusen toivoa.

Kolmihenkinen kirjapiirimme koki alun lähtevän tahmeasti liikkeelle. Taru vielä jatkaa kirjan lukemista Lydian tarinan jälkeen, mutta Johanna ja minä jo hämmästelimme kirjan jälkimakua: vaikka välillä lukeminen oli suorittamista, tunne kirjan tarinoista paranee koko ajan. Taidokas kokonaisuus.

Pidimme kielen rytmistä, vanhan tyylin taituroinnista eri kertojien äänin. Toisaalta hämmennyimme, koska emme tavoita, mistä kirjassa on kyse, vaikka se tarjoaa näkymiä ajasta, uskosta, ihmisestä ja taiteesta. Otamme kirjan annettuna, kirjailijan näkemyksenä ja näkökulmiensa hallitsijana. Tähän sopii lainaus sihteeri Bartolomeukselta: ”Olen kuin olen. En minä eikä maailma setvimisestä parane.” 

Irja Rane: Naurava neitsyt, WSOY 1996, 406 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Jos edellisessä lukukirjassamme neitsyt nauroi, Kati Tervon romaanissa Tyttö joka olin neitsyt pinnisteli neitsyydestään, muttei häntä juuri seurustelusuhteissaan naurattanut. Kyse on kirvelevästä 1970-luvun kasvukertomuksesta. BookBeatissa kirja luokitellaan elämäkerraksi, Helmet-kirjastossa se on omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio.

Tervon kirja rakentuu nuoren tytön päiväkirjatyyppisestä tekstistä, jonka kieli on toteavaa. Karu ilmaisu on suhteessa ilmapiiriin ja tapahtumiin. Silti ilmaisut voivat muuttua symboliksi kuten tuntemukset ensimmäisistä rintaliiveistä: ”Kasvaminen nipisteli ja kolotti, kauhistutti, silti halusin sitä.”

Huomio ei silti ole niinkään sinänsä hallitussa kielessä eikä rakenteessa vaan kasvukipujen syissä ja seurauksissa. Kodin ilmapiiri vetää tytön omille teilleen, eikä koulu tarjoa kohottavia kokemuksia, joten kaveripiirissä tapahtuu tärkein. Ja pojat, miehet! Kertojatyttö siirtyy ikävistä suhteista toisiin, joutuu murjovaan elämäntilanteeseen mutta pääsee irti ja uuteen alkuun.

Kolmihenkinen kirjapiirimme oli kovin samanmielinen: ajankuva välittyy, nuoren maailman tavoitehämäryys ja epävarmuus myös. Emme erityisesti hullaantuneet, mutta jokainen halusi ilman epäilyjä lukea kirjan loppuun. Keskustelimme myös siitä, miten ja millä perustein luomme mielikuvia ihmisistä ja miten ne voivat muuttua – esimerkiksi kirjat voivat niin tehdä.

Kati Tervo: Tyttö, joka olin, Otava 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet

Pierre Lemaitren tuotannon uusin suomennos Loistavat vuodet (Minerva 2023) aloittaa trilogian, ja ensimmäisen osan jälkeen jää nälkä selvittää jatkoa. Se johtuu kirjailijan tarinoinnin taidoista.

Ensimmäinen kosketukseni Lemaitren tuotantoon oli jysäyttävä romaani Näkemiin taivaassa (jatko-osineen), ja kuinka ollakaan uutukaisessa on oleellinen kytkös siihen. Loistavat vuodet on kuitenkin kirja, josta en voi paljastaa paljoakaan. Polveileva juoni sisältää sellaista, että kukin lukija ansaitsee ahaa-elämykset itse.

Romaanissa yhdistelee genrejä: se on ainakin perhetarina, rikoskertomus, poliittinen trilleri ja historiallinen romaani. Lisäksi kirjaa voi kuvata viihdyttäväksi lukuromaaniksi, koska se on runsas, henkilövetoinen ja moninaisia käänteitä sisältävä. Lemaitren romaanit ja dekkarit (mm. nimisarja) eivät kaihda julmuuksien yksityiskohtien kuvausta, sama pätee nytkin, mutta kirjassa on myös viistoa huumoria ja ilkikurisuutta.

Kerron lukuvinkiksi romaanin kehyksen. Toinen maailmansota on takana, ja Pelletieren perhe elää Beirutissa. Vanhemmat Louise ja Angéle saavat toimeentulonsa saippuatehtaasta, mutta aikuiset tai aikuistuvat lapset hakevat elämälleen suuntaa. Saamaton Jean alias Pullero lähtee etsimään uraa Pariisista vaimonsa Geneviéven kanssa. Pariisissa muka opiskelee veli François, ja sinne karkaa myös nuorin sisaruksista, 18-vuotias Héléne. Étienne matkaa muukalaislegionalaisrakastettunsa perään Saigoniin. Jokainen lapsi luulee salaavansa sumutuksiaan mutta yleensä huonolla menestyksellä. Tosin Jean tekee salassa pahojaan ja paljastuu vain vaimolleen, joka sivumennen sanoen kuvataan ensiluokkaisen sietämättömäksi.

Kiehtova Beirut jää melko pieneen rooliin, mutta elämä sotaisassa Vietnamissa saa paljon tilaa Pariisin ohella. Ympäristö ja tunnelmat välittyvät hienosti. Kaikkiaan Lemaitre osaa kuvata sattumuksia, sattumia, yhteyksiä, salaisuuksia ja tragedioita. Minua hämmästyttää taito kertoa karkein mutta elävin yksityiskohdin henkilöistä: henkilökuvaus ei ole syvää mutta hyvää, hykerryttävää. Lemaitren henkilöt eivät ole mustavalkoisia vaan suttuisia ja hämäriä käytökseltään ja toimiltaan. Siitähän syntyy kutkuttavaa proosajälkeä.

Kirja tarjoaa ajankuvaa, ja siinä välähtää journalismin, talouden ja politiikan kaksinaamaisuutta. Ne välittyvät Pelletieren perheenjäsenten toilailujen tasolta. Toimii.

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Osa 1 – Suuri maailma, suomentanut Susanna Tuomi-Giddings, Minerva 2023, 408 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Ilo elää. Selkonovelleja

Hyvää selkokielen päivää 29.5.2023! Tänään haastetaan viestimään rohkeasti selkokielellä – tai selkokielestä. Jaa somessa postaus, jossa kerrot, miten olet käyttänyt selkokieltä (#selkokieli #SelkokielenPäivä #RohkeastiSelkokielellä).

Minä jaan tänään postauksen uudesta selkonovellikirjasta Ilo elää (Opike 2023). Kirjassa on 13 lyhyttä kertomusta, jotka valittiin selkonovellikilpailun yli 100 novellin joukosta. Kilpailuaiheena oli ilo, ja nyt on ilo lukea monipuolinen kokoelma (ks. kustantajan esittely). Kirjan kansi on ihastuttavan raikas.

Joissain novelleissa ilo mainitaan suoraan tai ilonaiheet ovat selvät, toisissa ei. Kari Tapanisen voittajanovellissa ”Kaikki on niin iloisia” Junnulle syy iloita paljastuu samalla kuin lukijalle: Junnu herää koomasta. Mukana on hiljaista huumoria ja onnea onnettomuudessa. 

Eli hankalista asioista voi löytyä eri puolia. Esimerkiksi Hanna Eskelisen novelli ”Ananasmehu” alkaa paniikkikohtauksesta, mutta… Jätän löytämisen ilon lukijalle. Osa novelleista on sellaisia, joissa ilo kurkkii jossain taustalla, mutta siellä se on. Muutama novelli jää mieleeni hauskasti kutkuttamaan. Esimerkiksi Elisa Haverisen ”Ämpärin ääni” ja Sami Lahtisen ”Ystäväni Juha” sisältävät yllättäviä koukkuja. 

Selkeitä onnen aiheita novelleissa ovat esimerkiksi uusi koti, ystävä, työ ja rakastettu. Kokoelman etu on se, että novelleiden henkilöt ovat eri-ikäisiä, eri sukupuolia ja ihan erilaisissa elämäntilanteissa. Selkokielen vaikeustaso vaihtelee sopivasti: osa teksteistä on perusselkokieltä, osassa on jo melko vaativaa selkokieltä. Se tekee kokonaisuudesta vaihtelevan ja monikäyttöisen. 

Ilo elää sopii mukavaksi lukukokemukseksi jokaisen omiin lukuhetkiin mutta myös lukupiireihin ja koulukäyttöön. Uskon monesta novellista irtoavan aiheita keskusteluun: novellit herättävät mielipiteitä ja tulkintoja. Lukuloa!

Ilo elää. Selkonovelleja, Opike 2023, 82 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Novellit, Selkokirja

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino

Katja Meriluodon esikoisrunokokoelma Mehiläisen paino (Aviador 2023) on kirja, jonka olen jo lukenut muutaman kerran peräjälkeen, ainakin niin, että olen palannut moneen runoon. Ihailen runojen kuvastoa ja kielellis-mielellisiä oivalluksia.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan, vaihteleviin sisältöihin, silti linjakkaaseen kokonaisuuteen. Alkuosa ”Äiti Marfa. Paratiisi.” tuo mehiläiset pörräämään tekstiin. Ja kuka Marfa? Päivätär, mehiläiskuningatar vai keskiajan novgorogilainen hallitsija? Huikea valta Marfalla on suhteessa runon puhujaan myös silloin, kun Marfa mahtuu tikkuaskiin. Ja kantavatko mehiläiset mytologisia merkityksiä, eli mehiläiset kuljettavat parantavia aineksia taivaasta tai tuovat elämän ja kuoleman viestejä makoisan elämäneliksiirin tuoton lisäksi?

Runoissa on arvoituksellisuutta ja pähkäiltävää – sopivasti, kiehtovasti. Miellyn Meriluodon runokieleen, sen suoraan sanojen käyttöön, sillä arvoitukset eivät kätkeydy kielikoristeluun vaan sanasisältöihin. Oleellisia mehiläisten lisäksi ovat sanat, jotka erisnimistyvät kuten Päivä, tai yleisnimenä säilyvä laidun. 

Minua kiehtoo, miten runo usein jatkuu toisessa runossa. Peräkkäiset runot ovat välillä kuin vastauksia tai jakumoja toisilleen. Kuvasto kytkee runoja toisiinsa silloinkin, kun osissa siirrytään kaupunkimiljöön lasitaloista laitumelle tai pastoraaliin tai kaamokseen. Runoissa myytti on tosi ja vastakohdat tai yllätyskäänteet loksahtavat paikoilleen. Vaikkapa näin yhden hienon runon (s. 51) loppusäkeistössä: ”Päivä palaa tuonelta takaisin. / Valo syöksyy edeltä / ja kattila kärähtää pohjaan.” Tai runon lopussa sivulla 17: ”Taivaankappaleiden huolenpito, / rikkaruohojen murhe.”

Runon minä muuttaa muotoaan eri runoissa. Hän on näkijä ja kokija, joskus sulautuja: ”Minä olen laidun. / Sydämeni paikalla laulaa mehiläinen. / Istun kädet sylissä, jäsenissä illansuun raukeus./ – -.” Joissain runossa puhuja ilmaisee itsensä suoraan ja ottaa kantaa (katkelma s. 58):

”Taksonomia rauhoittaa minua, museon viileys,

olenhan ihminen,

en ryhävalas, jonka traani on lamppuöljyä,

liha ruokaa, hetlulat korsetinluita.

Olen merelle velkaa,

eikä maksuaikaa ole.”

Elämästä ja kuolemasta on kyse. Runoissa toistuva Päivä kattaa valon ja elämän, elämän säilymisen, ylläpitämisen. Kirjan loppua kohden elämän lopun teemat voimistuvat, ja runoissa näkyvät ilmastokriisi ja luontokato tuhonäkyineen. Silti löydän lopun lisäksi alkuja, myös mytologisen elämän synnyn merkin: ”- – läpäisen ajan hauraat kerrokset, / synnyn surisevaan pesään, / muna josta maailma alkaa. / Olen totta.”

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Runoja, Aviador 2023, 66 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Runot

Éduard Louis: Muutos: metodi

Ranskalainen Éduard Louis keskusteli Helsinki Litissä Pajtim Statovcin kanssa köyhyydestä ja luokasta. Louis ihmetteli yhden suomalaisen toteamusta, ettei meillä ole luokkaeroja ja tähdensi, että joku pienipalkkainen siivoaa hänen hotellihuoneensa ja tekee hampurilaisteriansa. Näin keskustelu vei kohti sitä, mitä Louis kirjoissaan kutsuu luokkaväkivallaksi. Se on saanut kirjailijan kirjoittamaan – mutta:

”Kirjoitan, koska toisinaan kaiketi kadun, toisinaan kadun sitä, että etäännyin menneisyydestä, toisinaan epäilen, onko ponnisteluistani sittenkään ollut mitään hyötyä.”

Helsinki Lit -keskustelun keskiössä oli uutuuskirja Muutos: metodi (Tammi 2023). Autofiktio ei yllätä juonellaan, ja se on kirjailijan tarkoitus. Hän kuvaa kirjoissaan aina perhettään ja menneisyyttään: kukin kirja tuo niihin uuden näkökulman. Nyt kirjailija pureutuu häpeään köyhästä, sivistymättömästä ja väkivaltaisesta perhetaustasta ja riuhtaisusta siitä irti muuttuen muuksi. Siis kostosta.

”Yksi kysymys asettui elämäni ytimeen, se hallitsi ajatteluani, ja mietin sitä yksin ollessani: miten ja millä keinoin saisin revanssin?”

Kirjan kerronta vaihtelee. Pääosin teksti etenee puhutellen isää, mutta välissä on muunkinlaisia tekstilajeja. Louis kuvaa melko kronologisesti lukiovuosiaan ja yliopisto-opiskeluaikojaan, jotka jo sinänsä irtiotto kodista ja vanhemmista, mutta kronologia on vain kehys sille, miten kirjoittaja katsoo taaksepäin tekoja, toimia, syitä ja seurauksia. Hän ruotii itseään, näkee samanaikaisesti sisältä ja ulkoa päin. Säälimätöntä menoa tähtäimenä päihittää muut.

”En tiedä päteekö tämä muihin, mutta kun minun muutosprosessini alkoi, siitä tuli enemmän kuin tietoista pyrkimystä, siitä tuli pakkomielle.”

Muutosprosessiin kuuluu porvariston tavoille oppiminen, ja se onnistuu lukioaikaisen ystävän Elenan ja hänen perheensä avulla. Kiinteä ysävyyssymbioosi on pohja muulle muutokselle, johon kuuluu myös nimen muuttaminen. Elena jää taakse, kun Eddysta Éduardiksi muovautunut nuori mies liukenee Pariisiin ja ökyhomopiireihin. Pyrkyriksikin voisi muodonmuuttajaa ajatella, toisaalta voisi ihmetellä, miten hän soluttautui suihkuseurapiireihin hyväksikäytetyksi tai hyväksikäyttäjäksi – tulkinnat jäävät lukijalle.

Kaikkea kokemaansa kirjan kertoja kantaa kuitenkin mukanaan. Kirjoissaan Louis jakaa sen kanssani ja kirja kirjalta saa seuraamaan vaiheitaan terävänä tarkastelijana. Onko tässä kirjassa opetus? Kirjoittajan kosto ja muutos – tuottavatko ne etsijälleen onnen?

”Pakkasin laukkuni ja lähdin, koska yhtäkkiä en sietänyt unelmaelämääni, kirjailijaelämääni, olin kuvitellut että se oli ihanaa, eikä se ollutkaan, kannoin kaunaa elämälle, koska se oli pettänyt minut ja huijannut minua, koska se oli tarjonnut sitä mitä oli saanut minut toivomaan.”

Éduard Louis: Muutos: metodi, suomentanut Lotta Toivanen, Tammi 2023, 145 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Anne Vuori-Kemilän kolmas romaani Maahan viilletty raja (Karisto 2023) kertoo äidistä ja tyttärestä mutta samalla myös pohjoisten merenrantakaupunkien työläishistoriasta vuodesta 1907 vuoteen 1960. Yhdistelmä toimii ja saa eläytymään ankariin elinoloihin.

Romaanin alussa Reeta jää orvoksi huutolaiseksi, mutta lapsuus jätetään jäytämään ja viedään lukija nopeasti itsellisen nuoren naisen elämään. Reetan lemmenseikkailuista seuraa raskauksia, yhdestä niistä tytär Signe. Reeta antaa tytön kasvatiksi tytön isälle Toivolle ja tämän vaimolle Elmille mutta vaatii avioiduttuaan tytön takaisin. Äidin ja tyttären väliin viiltyy varhaisvuosien eron seurauksena raja, joka vaikuttaa Reetan Signen vartuttua ylittämättömältä. Signe alkaa elää omaa työläiselämäänsä ja karttaa Reetaa.



Reeta ja Signe vuorottelevat romaanissa minäkertojina, ja mukana on myös joitain kirjeitä. Näin pääsen tutustumaan kummankin päähenkilön ajattelu- ja toimintatapaan suhteessa toisiinsa ja muihin henkilöihin. Jääräpäisyys ja jyrkkyys näkyvät ulospäin, ja sisällä vellovat tunteet, joita ei siihen aikaan eikä siinä ympäristössä ääneen avattu. Kumpikin peittelee itseltään ja toisilta lapsuuden säröjä. Siitä sikiää rakastamisen vaikeus. Signe sanoittaa sen:

”Silti ei tämä minussa asetu – sisuksia nakertava huoli ja ajatusten takana kiertyvä pelko. Niin on menneisyys minuun merkkinsä jättänyt.”


Vuori-Kemilä tekee päähenkilöistään eläviä puutteineen ja pyrkimyksineen. Eivät elämä ja teot kerro heistä aina hyvää ja kaunista, mutta juuri siksi henkilöt vetävät puoleensa. Sivuhenkilöt vaikuttavat kokonaisuuteen suuresti, sillä heistä pääsen heijastelemaan päähenkilöiden vaikutuksia. Esimerkiksi kasvattivanhempien pidätelty rakkaus raastaa, ja ystävyys- ja rakkaussuhteiden hellät hetket ja kipeät kuprut koskettavat. En löydä kuvaukselle parempaa luonnehdintaa kuin elämänmakuinen.

Kronologiseen romaaniin poimitaan tiettyjä vuosia ja jätetään väliin aukkoja. Se antaa kerrontaan ilmaa. Kielen havainnollisuus miellyttää. Hienosti vaihtelevat pelkistetyt kuvaukset ja sujuva puhekielinen dialogi sekä sävykäs ilmaisu.

”Sillä tavoin surut kulkevat eri suuntiin ja toisin askelin; kiirehtien, hiipien, painavina, painottomina. Silti risteävät joissain kohdissa, silmien vilkaisussa, huokauksessa, hätäisessä sanassa. Osuvat päällekkäin ja samaan kohtaan, pudottavat kiven lammen syliin, kieppuvat kuivuneina lehtinä pihatien poikki ja tulvehtivat ojanreunan yli pirttiin ja kamariin. Palavat puiden latvoissa kasvojen soikioiksi.”

Naiset ovat viime vuosina nousseet sotakirjojen kärkeen, ja samaan joukkoon sopii kotirintaman Signe Kemistä. Kirja näyttää kaksinaismoralistisen ja sukupuolittuneen suhtautumisen saksalaisiin: miehet tekevät hyväksyttyjä afääreja mutta naisten suhteet saksalaisiin tuomitaan. Signe saa stigman ja äpärähäpeän – samalla hän luulee olevansa erilainen kuin aikanaan huoraleiman kokenut äitinsä: ”Muuta olen kuin synnyttäjäni, toinen ihminen ja täydellisesti toisenlainen.” Lukija sen sijaan näkee paljonkin yhtymäkohtia tyttären ja äidin kohtaloissa.

Puuteollisuus ja satamatyö olivat Kemissä ja Haukiputaalla elinehtoja, ja niistä Maahan viilletty raja kertoo sellaista, mitä en ole ennen lukenut. Pienipalkkaisiin lastaustöihin valitaan työntekijät nokkimisjärjestyksen mukaan, työmatka tehdään keikkuvalla paatilla ja laivan ahtaissa työoloissa pinotaan hengen uhalla raskaita lautoja – vakuuttavaa työn ja työläisyyden kuvausta. Ja näyttäytyyhän sekin, miten raskas työ vaatii raskaat huvit. Punaisesta Kemistä haistan työläisnaisten hien ja viinan katkun. Ja naisasia lävistää kerrontaa:

”’Missä ukot on?’ suhahdan Inkerille kysymyksen. ’Älä nyt hulluja puhu. Ei kai ne akkojen hommiin ala tai meikäläisten huonommille tienesteille. Ne on föörmanneja, täkmanneja, tarakantekijöitä tai vinssinkäyttäjiä. Ja tiivinä sellaset jotka ei kelpaa muuhun.’”

Maahan viilletty raja perustuu tosielämään, ja siitä kirjailijan taitavasti ilmaisemat täyteaineet tekevät kaunokirjallisuutta. Toistan vielä, että Anne Vuori-Kemilä saa henkilönsä ja historian elämään. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan. 

”Tuijotamme samaan suuntaan molemmat, ojaa joka puskee uomaansa ryteikköjen ja joutomaiden keskelle. Sellaisen maiseman läpi meidänkin olisi selviydyttävä.”

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja, Karisto 2023, 332 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi

En voi ohittaa kirjaa, jonka nimi jo herättää väkeviä mielikuvia, ja jaan oitis kokemuksen, sillä minua lähellä on kuusikko, jonka läpi minun on todellakin säännöllisesti kuljettava. Siksi suurin odotuksin tartun Veera Sylviuksen runokokoelmaan On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone kustannus 2023). Odotukseni täyttyvät.

Aluksi on heti todettava, että Sylviuksen runokokoelma vastaa makumieltymyksiäni. Kielikuvissa käytetään luontometaforia, runot ovat lyhyitä sisällöstä tinkimättä ja sana-asettelut avautuvat avoimiin tulkintoihin. Minuun iskee muutaman rivin runot, joissa yhdistetään havaintoja, konkreettisia ilmiöitä ja kiteytys, ristiriita tai häiriö. 

Kokoelma avataan avaruudellisin asioin, mutta itse runoissa ei liikuta sfääreissä vaan kuusikossa, tuntureilla, lammen rannalla ja muissa paikoissa luonnossa tai luonnon reunamilla. Erityisesti pidän runoissa siitä, että runon puhuja ei erota itseään vaan toimii kokonaisena, yhtenä luontoilmiöiden kanssa, esimerkiksi: ”metsästä löytyy hirven uni / asetun sen syliin lepäämään”.

Runoissa konkretia kohtaa unen, suru toivon, kommunikointikyvyttömyys kyvyn kohdata. Mietin runojen melankoliaa: se ei upota apeuteen vaan johtaa kaipuuseen. Kaipuuseen sisältyy kaikki, mitä ei voi tavoittaa vaan saa vain syrjästä kiinni.

”Runot ja unet hengittävät toisiaan

yön kaleidoskoopissa

totuuden valtakunta

tarttuu päivän helmoihin

metsä kasvaa puoleeni”

Runojen kauneus ei ole söpöstelevää vaan ankkuri hyväksyä elämään kuuluva. Aloitan kokoelman hajoittajaeliöiden seurassa, ja kirjan lopussa pysähtelen monesti kuolemassa, vaikkapa näinkin totaalisesti: ”Kuolema tulee elämän levyisenä rintamana”. 

Runokuvastossa nimetään luontokappaleita (myös sielunlintuni kurki ja sen kevättrumpetti) ja kuljetetaan erilaisiin maastoihin: metsä, suo, tunturi, meri ja lampi. Lampi edustaa janan ja suoraviivaisuuden vastakohtaa eli pyöreää, ääretöntä. Metaforisuus viehättää minua, joten kahlaan runojen herättämissä mielikuvissa.

Tunnen, että pääsen hengittämään vapaasti kirjan sanakuusikossa ja muissa maisemissa. Saan sijoittaa omat maisemani Sylviuksen runoihin. Runot kommunikoivat, päästävät läpi tuntemuksia, tunnelmia ja ajatuksia ja säilyttävät sopivasti salaisuuksia.

”Seisoa tuvassa, katsoa yölliselle merelle

istua pöydän äärellä, ajatella itsensä tuuleen

astua yöhon, olla ääniä täynnä”

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi, Enostone kustannus 2023, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Runot

The Last Kingdom: Seven Kings Must Die

The Last Kingdom -sarjaa tehtiin viisi tuotantokautta, ja niiden päätteeksi on nyt katsottavana saagan alle kaksituntinen elokuva Seven Kings Must Die (Netflix 2023). Tuotantokausien taso on hieman epätasainen, mutta mukaansa tempaava historiasarja se on minulle ollut.

Suosiosyitä olen puinut postauksissani, mutta tiivistän ytimen: juonen juonittelukuviot tehoavat, kun sarjassa rakennetaan kuningaskuntien yhdistymistä Englanniksi viikinkien hyökkäysten lomassa. Lisäksi minuun vetoaa keskeisten henkilöiden kehityskaari, ykköstykkinä pääsankari Uhtred (Alexander Dreymon).

Viimeinen silaus elokuvana on mainio ajatus: ei tarvitse pelätä sarjan pitkittämistä. Luonnollisesti jännitän, miten Uhtredin kohtalo sinetöidään. Ja kyllähän tämä Destiny is all -teemainen taistelija saa tarunhohtoisen päätöksen – tyylikkäästi – en vain kerro millaisen ja miten. Muutkin tutut henkilöt tapaan ja hyvästelen. Ihmettelen kyllä, minne hukattiin sarjan viimeisen tuotantokauden kiinnostavin henkilö, edesmenneen kuninkaan Alfredin leski Aelswith.

Tapahtumat käynnistyvät Alfredia seuranneen kuninkaan Edwardin kuolemasta ja öykkäröivän viikinkikuninkaan (vau, Pekka Strang) vehkeilyistä Englanti-suunnitelmien tuhoamiseksi. Taas tarvitaan Uthredia uskollisine taistelutovereineen säilyttämään unelma yhtenäisestä valtakunnasta.

Jälleen teemoina jylläävät valta ja uskonto. Rakkaussuhteilla ei nyt juhlita, lempeen liippaava aines lähinnä kytkeytyy syyllisyyteen, valtaan ja petturuuteen. Elokuvassa on silti hitunen traagista rakkautta, ja se liittyy yhden naisen enneuneen (suomalasinäyttelijä Ilona Chevakova). Enneunesta saa koko elokuva nimensä. Sarjan alkukausien pornostelusta on täysin luovuttu. Painopiste on äijäilytyylisessä uhossa ja verisissä taisteluissa. Sulatan ne lajityyppiin kuuluvina.

Elokuva etenee sujuvasti suvannoista takaiskuihin ja taisteluihin, mutta hätkähdyttävää elokuvallisuutta siinä ei ole, joitain hienoja kuvia kyllä. Näyttelijät täyttävät tyyppinsä, sillä roolit eivät anna mahdollisuuksia erityisen mullistaviin suorituksiin. Siitä huolimatta elokuva puoltaa paikkansa sarjan päättäjänä. 

Hienosti elokuvan loppukuvat tarjoavat perspektiiviä 900-luvulta tähän päivään. Historialliset tapahtumat ovat taustana Bernard Cornwellin kirjasarjassa, johon tv-sarja ja elokuva pohjautuvat. Fiktio värittää säilyneet kronikat viihdytykseksi, paikoin ihan vavahduttavaksikin: on voinut olla uhtredeja, sidrickejä, britejä ja knuteja, vaikkeivat kronikat heitä mainitse; valtataisteluiden seurauksena on tuhansia nimettömiä luita maatunut yli tuhannen vuoden aikana. Tarinan aineksia, tarinat elävät.

Seven King must die. The Last Kingdom. Netflix 2023.

Katso traileri

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout on kirjoittanut koronakirjan Lucy meren rannalla (Tammi 2023). Edellisistä romaaneista tuttu Lycy Barton kertoo kuukausista viruksen leviämisestä lähtien. Ex-mies William vie Lucyn Maineen merenrantataloon karanteeniin. Niin muuttuu ja mullistuu elämä.

”Miksi me ihmiset olemmekin niin erilaisia? Taidamme syntyä erilaisina. Ja sitten maailma ottaa ja heittelee meitä.”

Stroutin minäkertoja Lucy selostaa levottomuutta herättävistä asioista pelkistetysti. Tapahtumien ja ajatusten kuvailu tallentaa asioita yksinkertaisen oloisesti, jopa naiivisti. Aluksi se ei meinannut tehota minuun, mutta ei aikaakaan, kun olin tyylin lumoissa. Havaintojen, muistojen ja toistettujen asioiden väliin ujuttuu hienoja kiteytyksiä ja hankaavia hiertymiä. 

Lucy meren rannalla -romaanissa kytketään Stroutin eri kirjojen henkilöitä toisiinsa. Pikkukaupungin tyttöOlive Kitteridge ja Olive, taas -romaanien henkilöitä vilahtelee siellä täällä. Ne herättävät minussa huvittuneita ahaa-elämyksiä.

”Koetan vain sanoa että se hetki tuntui melkein ilmestyksenomaiselta: maassamme vallitsi edelleen syvälle juurtunut levottomuus ja sisällissodan kuiskaukset tuntuivat häilyvän ympärilläni kuin tuuli, jota ei tuntenut mutta tunsi sittenkin.”

Epävarmuus väreilee. Se kuuluu kirjan henkilöiden parisuhteiden luonteeseen ja kestoon, se liittyy elämäntilanteeseen, ammatinharjoittamiseen ja luonnollisesti viruksen varjostamaan elämään. Lucyn ja aikuisten tyttärien välit vaihtelevat ja heijastavat Lucyn ja Williamin aiemman liiton kipukohtia. Kuolema ja luopuminen väijyvät; huoli ja huolehtiminen, aivosumu ja masennus näyttäytyvät, mutta myös välittäminen ja rakkaus. Yksi romaanin teema tuntuu olevan toisten ihmisten ymmärtämisen puute ja sen vastakohta, yritys ymmärtää.

Lucy herää yhteiskunnan kahtiajakoon esimerkiksi Olive Kitteridgen kodinhoitajan Charlenen kautta. Naisen auton Trump-tarra sysää häntä pöyhimään, miksi mukava, yksinäinen nainen kannattaa Trumpia tai miksi Capitol-kukkulalle rynnätään. Varmoja vastauksia ei löydy, vain se on aika totta, ettei ihminen jalostu, jos häntä ei arvosteta. Myös alueelliset eroavaisuudet ja ennakkoluulot näyttäytyvät, ja korona-aika niitä vielä korostaa: newyorkilaisuus ei ole mikään valtti Mainessa.

”Me olemme ihmisten kanssa missä milloinkin ja miten milloinkin, ja annamme sille suuren arvon. Mutta loppujen lopuksi emme ole mitään.”

Yhteiskunnalliset teemat sekoittuvat päähenkilön taustan käsittelyyn: köyhyyteen, väkivaltaan, eriarvoisuuteen, haavoittuvuuteen. Niistä muistuttavat myös Lucyn välit sisaruksiinsa. Taustastaan ei pääse eroon, ei iskostuneesta mitättömyydentunteesta, ei edes kuolleista vanhemmistaan: Lucyn päässä puhuvat oikea edesmennyt kalsea äiti ja keksitty rakastava äiti.

”Ajattelin taas miten äitini – oikea äiti – oli sanonut minulle niin eräänä päivänä. Ja hän osui aivan naulaan kantaan. Jokaisella on tarve tulla huomatuksi.

Minä en tuntenut itseäni tärkeäksi. Olin aina ollut vähäpätöinen. Minulla oli vaikeaa.”

”Tarkoitan että jos on onnekas saattaa törmätä johonkuhun. Mutta ihmiset ponnahtavat aina erilleen, ainakin vähän kauemmaksi.”

Stroutin romaanista ponnahtaa lukuisia aihelmia mieleeni, eli sain jälleen häneltä täyteläisen kirjakokemuksen. Pessimististä eksistenssipohdintaa on paljon, muttei kirja levitä toivottomuutta. Kyse on kaikkineen arvaamattomasta elämästä ja sen montuista, myös niistä nousemisesta.

Minua sykähdyttävät romaanin sävykkyys ja tarkkanäköisyys. Yksinäisyys, ystävyys, suru, rakkaus ja vanhemmuus vaihtelevin tuntemuksin resonoivat. Romaanin lopun äiti-tytär-keskustelut tarjoavat vielä lisäkierteen: onko jotain, mitä Lucy ei kuitenkaan näe tai halua nähdä? Jos edellinen kirja oli Voi William!, voisi tämä kirja olla nimeltään Voi Lucy!

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 270 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Patrik Svensson: Meren kutsu

Patrik Svensson on tarjonnut luonnontiedettä kaunokirjallisin maustein ja esseistisin elementein jo Ankeriaan testamentissa, ja uutuudessa Meren kutsu (Tammi 2023) sama meno jatkuu. Yhtä kompakti uutuuskirja ei ole kuin ankeriasteos, koska aiheena on syvä ja laaja meri, jonka horisontti pakenee katsojaansa. Kirjan aaltoileva rakenne vie ajasta ja näkökulmasta toiseen, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän se minua ihastutti.

Kirjan alaotsikko Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta on oiva tarkennus. Mereen liittyvä tieto vaatii rajauksia, joten muutama kiinnostava henkilötarina avaa meren merkitystä. On esimerkiksi kartanpiirtäjämunkki, maailmanympäripurjehtija ja meren elämäkerturi. Leimallisinta on se, että Svensson on valinnut lähinnä ei-akateemisia tai varjoon jääneitä henkilöitä kuten Magalhãesin orjan.

Yksi kantava teema on elonajan suhteellisuus ja rajallisuus. Pohdinta kimpoaa henkilökohtaisesta, sillä kirja on omistettu kirjailijan kuolleelle äidille. Kirjaan valikoituneissa elämäntarinoissa elämän vääjäämätön lyhyys nousee esille, ja lisäksi hahmottuu koko ihmiskunnan ajan suhteellisuus verrattuna mereen:

”Kaksisataa tuhatta vuotta. Häviävän lyhyt hetki verrattuna valtamerten ja elämän runsaaseen neljän miljardin vuoden historiaan nähden.”

Hienot tarinat Svensson kertoo esimerkiksi skotlantilaisesta leipurista Robert Dickistä 1800-luvun alkupuolelta ja merikirjoittaja Rachel Carsonista, 1960-luvun ympäristösuojelun herättäjästä. Svensson yhdistää etenkin näissä kirjan osissa luonnontieteellistä tietoa emotionaalisesti virittyneeseen kuvaukseen. Ihmisten yksinäisyys, ystävyys ja kohtalo koskettavat, niitä myötäilevät meren virtaukset, rytmi ja aaltojen rantaan paiskaamat pähkinät toiselta puolelta maailmaa.

Meriromantiikkaa, kyllä kirja käsittelee sitäkin. Meri, merenkulku ja merenelävät sisältävät seikkailua ja salaperäisyyttä. Rachel Carsonin rooli kirjan lopussa korostaa muutosta pois romantisoidusta hyötynäkökulmasta:

”Meri ei olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa meren vuoksi, ja siksi meren haavoittuvuus on myös meidän haavoittuvuuttamme.”

Svenssonin kirjassa meri on kohde ja symboli elämästä. Tieto taipuu taidokkaasti tunteen puolelle, ja tekstin eloisuus ja vivahteikkuus viehättävät. Ja Svenssonista tulee osa merikirjallisuuden jatkumoa:

”Herman Melville tajusi Francis Allyn Olmstedin ja lukemattomien muiden edeltäjiensä tavoin meren tarjoavan täydellisen taustan elämää suuremmalle tarinalle, jossa on kyse ihmisen roolista maailmassa, hänen suhteestaan luontoon ja elämään sen eri muodoissa, hänen paikastaan suhteessa olemassaoloonsa.”

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliasuudesta, suomentanut Anu Heino, Tammi 2023, 161 sivua. Luin BookBeatissa.

Patrik Svensson esiintyy tänään 13.5.2023 Helsinki Lit -tapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tapahtuma, Tietokirja

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa?


Helena Telkänrannan tietokirjassa Millaista on olla kissa? (SKS 2023) tarjoillaan uutta tutkimustietoa kissan käyttäytymisestä. Esipuheessaan tekijä korostaa, ettei kirja ole hoito-opas, vaan siinä kuvaillaan kissan kokemusmaailmaa. Siten kissojen kanssa elelevät ihmiset ymmärtävät kissan käytöksen syitä ja voivat vaikuttaa lemmikin hyvinvointiin.



Kirja kertaa villikissan vaiheet lemmikiksi: ihmistä viehättävät pentumaiset piirteet, jotka pysyvät halki kissan elinkaaren. Sama ihastuttaa koirissa. Kissa todetaan kirjassa yhtä välkyksi kuin koiratkin, ja kissatkin saa antamaan tassua ja temppuilemaan pitkäjänteisellä palkitsemismenetelmällä siinä kuin koiratkin.



Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota kotikissan lajiominaiseen viihtyvyyteen. Kissa tarvitsee leikkejä, joissa se pääsee toteuttamaan kiinni ottamisen vaistojaan. Myös kiipeilyyn ja raapimiseen pitää olla mahdollisuus, ja kissalle turvaa tuovat korkeat tähystyspaikat ja piilopaikat.

Turhautuminen tuo kissan käytökseen muutoksia, ja kirja esittelee paljon esimerkiksi siisteysongelmien, liiallisen nuolemisen ja hyökkäilyn syitä ja seurauksia. Siten kirjassa on myös vinkkejä pulmien ratkaisuun. Yllätyin siitä, miten kapea on kissan sosiaalistumisen aikaikkuna, kaksiviikkoisesta seitsenviikkoiseen. Se luo pohjan tulevalle toveruudelle muiden eläinten ja ihmisten kanssa.



Hyvin kirja kertoo, miten kissoilla yksilölliset piirteet ovat hallitsevampia kuin lajinomaiset. Kissan omistajan velvollisuus on tutustua omaan lemmikkiinsä ja sen reagointitapaan ja herkkyyteen. Kirja antaa mainiosti osviittaa kissan ilmeistä ja eleistä.

Peilailen kirjan antia kotioloihin. Tiivistän. Hyvillään kissa on silmät sirrillään, ja ilokseni Sohvi mielellään siristelee kanssani kirkkaanvihreitä silmiään. Kovin hanakka kotikissani ei ole sylissä leppostelemaan tai kehräilemään, mutta elämäniloa hän tarjoaa päivittäin. Utelias ja toimelias venäjänsininen neiti elää elämänsä ensimmäistä kevättä ja näyttää minullekin, miten aamu on aina uusi.




Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa? SKS 2023, 156 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja