Karin Smirnoffin romaani Lähdin veljen luo ällistytti, ja jatko-osa Viedään äiti pohjoiseen hämmästytti: nämä kirjat tarvitsevat ihan oman arktisen hysterian asteikon. Trilogian päätösosa Sitten menin kotiin (Tammi 2022) säilyttää särmät ja säröt, ehkä vielä laajentaa asteikkoa ja mittaa pohjoisen juurakon syvyyden:
”Kartta oli pinttynyt sisälleni. Polut pellot rämeet. Horsmat suopursut hillat mesimarjat. Hirvet ja porot. Karhut ilvekset ahmat ja sudet. Meri joki järvi lampi. Tarinat entisajoista. Joita toisteltiin nuotioilla ja metsästysmajoilla. Ne olivat myös minun tarinoita. Samoin kuin hiljaisuus ja kaiho.”
Viedään äiti pohjoiseen päättyi kirjaimellisesti cliffhangeriin, ja suoraan siitä jatkaa Sitten menin kotiin. Smirnoffin terä ei ole tylstynyt, ja kerronnan tyyli ja imu ahmaisevat mukaansa entiseen tapaan. Omaperäinen pilkuton ja erisnimetön tyyli toimii yhä erinomaisesti.
Kerronnan helmiä ovat yllättävät, salamannopeat leikkaukset tilanteesta toiseen, niiden vastapainoina toisten tilanteiden venytykset. Lukijalle jää tilaa johtopäätöksille, myös yhteiskunnallisista teemoista kuten maahanmuuttajien ja vanhusten tilanteesta tai tukholmalaisten raharikkaiden ylimielisyydestä.
Viehätyn janakipon sisäisestä puheesta, joissa hän käy keskusteluja eläinten ja vainaiden kanssa. Päähenkilön tapa nähdä, kuulla ja kokea todellisuus ei noudata taviksen tapoja, mikä välittyy niin kielestä kuin kertojan toiminnastakin.
•
Miten tiivistäisin päätösosan annin? Janakippo ryntäilee paikasta ja sängystä toiseen, ei saa asioitaan aisoihin eikä juuri selvitä sotkujaan. Lisäksi moni kuolee, vammautuu tai vähintään loukkaantuu – sanamukaisesti ja kuvainnollisesti.
Romaanin tapa kuvata koettuja kauheuksia on ainutlaatuinen. Janan ”yhdeksänkymmentä yhdeksänprosenttisesti kestämätön lapsuus” ja teiniraskaus muine seurauksineen vaikuttavat taustalla, lisäksi lukijalle paljastuu suhde, joka jatkaa alistusväkivallan kaavaa. Kaikenmoista aistillisuutta mahtuu silti mukaan, on hajuja ja makuja. Kaikissa ihmissuhteissa mättää, ja silti sikiää lämpöä, myös pikimustaa huumoria.
•
Nyt seuraa juonipaljastuksia. Bror-veli kuolee ja hautajaisista syntyy kiista. Janan ikuinen piikki lihassa eli John, joka pani aikanaan noin 14-vuotiaan Janan paksuksi, pysyy ihon alla, mutta repaleisessa suhteessa alkaa luopumisen aika. Janan mahdollisuudet rakentaa suhdetta aikuisen tyttärensä kanssa jatkuvat epävakaina. Uusi käänne on Janan savipatsastaiteen näyttely Tukholmassa sekä sitä seuraava muutosvirta henkilökohtaisella ja taiteellisella tasolla.
”Saveen mahtuivat tunteet. Tunteita voi tulkita mutta siinä se. Niitä ei voi todistaa. Eikä käyttää väärin tai ketään vastaan.”
Entä kirjan nimen merkitys Sitten menin kotiin – mihin kotiin Jana päätyy? Se on jätettävä joka lukijan tulkittavaksi.
•
Trilogian kolmas osa on enemmän taiteilijaromaani kuin aiemmat, ainakin Janan taiteen tekoon tulee uutta virtaa taaton ja Johnin kaltaisen hahmon inspiroimana. Keino traumojen työstöön löytyy uusista materiaaleista ja taiteen kokemisesta:
”Siinä tunteessa joka otti vallan kun millään ei ollut väliä. Ymmärrätkö nyt miten todellinen taide syntyy. Kyse ei ole jäljitelmistä. Tai kyvystä kuvailla jotain mahdottoman tarkasti. Vaan ainoastaan tunteista. Kipupisteistä. Taideteos on pelkkä silta. Ei päämäärä.”
Ja vedänpä tuosta kuvataidekäsityksestä suoran linjan: kipupisteistä kertova Kun menin kotiin – vankka silta, taideteos. Se on kierosti psykologinen romaani, koska janakippotyyliin sielun syövereitä lähinnä paetaan. Siksi lukijalle aukeaa paikka kyökkipsykologiksi, joka sakeista tilanteista ja henkilösuhteista suhteessa tietoihin menneestä raksuttelee tulkintojaan. Ja niihin aineksia riittää – ja kerrassaan vetävään kaunokirjallisuuteen.
•
Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin, suomentanut Outi Menna, Tammi 2022, 194 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 