Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogia lappilaisperheestä hirvitti ja huvitti, eritoten vakuutti luistavasta ja oikeakielisyyttä väistelevästä kerronnasta. Uutuus Sokerikäärme (Tammi 2024) sijoittuu 1980-luvun Söderteljeen, aikoihin, jolloin Suomen ja muiden maiden siirtolaisia työllistyy hyvin Ruotsiin. Siirtolaisia vilisee sivuhenkilöissä, mutta päähenkilönä on Agnes, jonka lapsuusaikaa romaani seuraa.
Smirnoffin kerronnan villi tapa löytää tässä kirjassa uuden sivu-uoman virrata. Nyt erisnimet on kirjoitettu ohjeen mukaisesti, mutta muuten kerronta poukkoilee omalupaisesti. Kertojat tai näkökulmat vaihtuvat odottamattomasti ja tekstikappaleet vaihtelevat rytmikkäästi, jonkin verran myös kronologia rikkoutuu. Dialogi ei erotu vaan laineilee muun tekstin joukossa.
Mielikuvituksen ja kirjan tapahtumien todellisuuksien välinen raja häilyy epämääräisenä ja samalla erittäin kiehtovana kaikkine karmeuksineen. Aiempaan tuotantoon verrattuna löydän samaa outoa ristiriitaa: kauheudet seuraavat toisiaan kepeästi ohittuen, sivuten ja jopa kerronnallisesti viivytellen yhtenä pyörteenä – ja imevät lukijan sisäänsä.
•
Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Agnes muistaa syntymänsä, eikä kelvoton äiti Anita anna myöskään sitä unohtaa. Agnes kuulee taukoamatta, miten hän pilasi äitinsä elämän, ja sitä äiti kostaa onnistuneesti. Agneksen ympärillä vilahtelee vaihtelevasti huonoja ja hyviä aikuisia ja runsaasti epäluotettavuutta.
Agnes ystävystyy esikoulussa Kristianiin ja Miikaan sekä isoon karvaiseen musiikki- ja tennisvalmentajaan Frank Leideen. Synty ensemble, sillä Agnes ja Kristian ovat musiikin ihmelapsia. Romaanin kohokohtia ovat kuvaukset, miten musiikki tulee Agnekseen kuvina ja moniaistillisina ilmiöinä.
”Onkohan olemassa maailmaa ilman epämaailmaa. Kysyn Isalta mitä hän arvelee.
Mikä on epämaailma hän kysyy.
Tämä tässä sanon ja osoitan kädellä ympärilleni.
Entä maailma sitten.
Mietin onko maailmassa muuta kuin musiikki. Etsin oikeaa sanaa mutta mikään ei tunnu sopivan.
Maailmassa saattaa olla jotakin muutakin mistä en vain tiedä. Mutta juuri nyt se on musiikki sanon.”
•
Romaanin tiheys iskee kielellisiä ja juonellisia sähköiskuja. Sokerikäärme on kyllä hämärämpi ilmaisultaan sekä pinnalla ja pinnanalaisesti pulputtavine aiheineen kuin Kippo-kirjat. Romaanin lasten kokemat vääryydet ja kohtuuttomuudet kertautuvat ja kääntyvät ihan ääriasentoon.
Frank Leiden aikuishahmo ja monet muut aikuiset yllättävät romaanissa siten, mitä yhteyksiä heillä on toisiinsa. Ylisukupolvisuus vaikuttaa tässä kirjassa aikuisiin (ja lapsiin) kuten paljon muutenkin nykykirjallisuudessa. Yllätys ei ehkä ole se, miten aikuiset toimivat lasten kanssa, sillä Smirnoffin kirjoja lukeneet ovat ehkä jo tottuneet vaikka mihin. Silti kaltoinkohtelu aina kirpaisee ja hätkähdyttää.
Psykologisointi jää kirjassa vähälle möyrinnälle, sillä tarkoitus on se, että lukija tekee tulkinnat syistä ja seurauksista. Lasten asema aikuisten vallankäytön kohteena mietityttää, ja vähän tunnetaakkaa vapauttaa vastapaino: lasten keskinäinen ystävyys, aito välittäminen ja suojelunhalu.
Kirjan rytmi, teemat ja tapahtumat jäävät pyörimään mieleeni. Siihen vaikuttaa koko kirja, mutta lopun kaksi virkettä eivät jätä minua rauhaan. Jokainen voi lukea ne joko toiveikkaina tai pahaenteisinä – valinta on lukijan.
”Me olimme vain lapsia.
Jonain päivänä olemme aikuisia.”
•
Karin Smirnoff: Sokerikäärme, Tammi 2024, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 