Kolme naispolvea romanielämää on tallennettu Marja Björkin romaaniin Mustalaisäidin kehtolaulu (Like 2014). Seuranta alkaa arviolta 1960-luvulta Sikrin ja Väinön perheestä. Sikrin toinen tytär Marita on keskeishenkilö, ja hänen elämäänsä seurataan viisikymppiseksi, siis tähän päivään asti. Maritan tyttäret Assi ja Teresa varttuvat sinä aikana yli kolmikymppisiksi.
Romaani on minulle ennen kaikkea yhteiskunnallinen ja kulttuurinen katsaus. Saan tuntumaa romanitapoihin, arvoihin ja elämäntapaan. On puhtaus- ja väistämissäännöt, on tarkat tavat syntymästä, miehelästä ja kuolemasta. On alkoholi- ja huumeongelmia, koulutusvastaisuutta, rötöksiä, vankilatuomioita, sukuvihoja, sossukierrettä. Etenkin on rankat rajat miesten ja naisten toimintavapauksissa. Mielestäni romaani näyttää asioita, yksilöllistää yleistyksiä. Hitusen julistaa.
– Valtaväestön naiset valittivat, että heidän päänsä päällä on lasikatto, Teresa sanoi Maritalle puhelimessa. – Sen läpi sentään näkee. Tietää, mitä voisi olla.
– Lyhyt on mustalaisen nuoruus, Marita sanoi niin kuin Isä-Väinö aina. – Yksi unelma, halu tulla rakastetuksi, tuhoaa kaikki muut unelmat.
– Miesten varaan ei voi rakentaa. Aina joutuu väistymään miehen tieltä.
Koulut ja palkkatyöt ovat romaninaisille unelmia, jotka romuttuvat kotiorjuuteen. Teiniraskaudet ovat yleisiä, sillä häveliäisyyssäännöt estävät valistuksen. Eivät lapsettomatkaan pääse kotia pitemmälle, säännöt kieltävät. Kiinnostavaa perhetarinassa on se, että Sikri ja Väinö ovat sopineet olevansa tasan, silti seuraavat naispolvet ovat kiinni vanhoissa tavoissa, sillä naiset lankeavat miehiin, joiden kunnia- ja häpeäkulttuuri on ahdas. Marita mielessään pyrkii pois, vaan kuinkas sitten kävikään. Vanhin tytär kapinoi ja lipsuu syrjälle, nuorin tytär kokee kovia. Kovapäisiä naiset(kin) ovat, kantapään kautta pitää kaikki kokea.
Yhteiskunnallisesti painava on romaanin näkövinkkeli pattitilanteeseen: romanikulttuuri ei taivu valtakulttuurissa pärjäämiseen, eikä valtakulttuuri hyväksy erilaisuutta vaan tukkii muutosmahdollisuudet ennakkoluuloillaan. Iso osa henkilöiden ongelmista kilpistyy siihen, että joku on liian kaaje eli talonpoikaismainen valkolainen tai liian vähän tai joskus jopa liikaa kaale, romani.
Olen lukenut Nura Farahin Aavikon tyttäret somaliperheistä, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa afganistanilaisnaisista, Parnoush Sanieen Kohtalon kirjan iranilaisnaiskohtaloista jne. Muun muassa ne ovat samaa sarjaa kulttuurikuristumisen kannalta Mustalaisäidin kehtolaulun kanssa, vaikka Björkin romaanissa kyse on suomalaisesta elämästä. Kulttuurin nimissä voi kahlita, hallita, alistaa ja käpertyä eristyneisyyden tilaan.
Sopii kysyä, mikä meininki on kotouttamistouhuissa, kun satoja vuosia Suomessa elänyt kulttuuri pitää pintansa etenkin niissä asioissa, jotka heikentävät tasa- ja naisarvoa. Katson asiaa kaajena, sellainen on kirjailijakin – uskon kyllä, että hän on aiheeseensa perehtynyt. Miten kirjan lukisi aito kaale ja mitä siitä sanoisi?
Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä romaanista lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta aihe vei mennessään. Romaani ei tarjoa minulle kerrontahienouksia, ei henkilösyväluotaustakaan. Vaan en murehdi, etteivät kaikki puolet tekstissä innosta, sillä aiheessa on purtavaa. Ja kyllä välillä kaalekielisyydet ovat herkullisia ja tilannekuvaukset tarkkatallenteisia, vaivattomasti sielun silmin nähtävissä. Mustalaisäidin kehtolaulu on fiktiivinen romanielämäesittäytyminen. Kovasti jää kaivelemaan, miten arvoaan ja uskoaan menettämättä tällä kansanosalla olisi faktiset mahdollisuudet yhdistää perinteet sekä sukupuolinen ja koulutuksellinen tasa-arvo.
Monet muut bloggaajat ovat kirjan lukeneet ja myös kulttuurikuvausta pohtineet, muun muassa Mari A, Notkopeikko ja Kasoittain kirjoja.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 