Avainsana-arkisto: Kati Tervo

Lukuviikon vinkkikolmikko: Auster, Erämaja ja Tervot

Huhtikuisella lukuviikolla 2024 olen yhä liikuntarajoitteinen polvileikkauksen vuoksi. Pysyn pitkälti paikoillani, enkä ole työssäni järjestämässä lukuviikkotapahtumaa vaan järjestän sen itselleni – lukien ja kuunnellen.

Lukuviikon kirjat valikoituivat sattumalta. Huomasin ilokseni, että Paul Austerilta on julkaistu uusi suomennos ja Anja Erämajalta uusi runokokoelma. Jari ja Kati Tervon edellistä Ukko-kirjaa en ole lukenut, mutta uutuus kiehtoi paikallisista syistä. Yllätys oli se, että näistä kolmesta erilaisesta kirjasta löytyi yhteinen teema, elämän haavoittuvuus. Rajallisuus heijastuu teksteihin niin, että havainnot tässä ja nyt korostuvat, ja silloin erottuu ilo siitä, että saa elää, vielä. Kaikissa kirjoissa myös puutarhalla on konkreettinen ja kuvainnollinen merkitys: kasvu, jatkuvuus, elämä.

Paul Auster: Baumgartner

Paul Austerin tiiviissä romaanissa Baumgartner (Tammi 2024) nimihenkilö on seitsemänkymppinen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän suree lähes kymmenen vuotta aiemmin kuollutta Anna-vaimoaan. Romaani kertoo surusta ja elämästä, jota kannattaa elää menetyksistä huolimatta. Ei ole myöhäistä löytää merkityksiä elämälle.

Romaani alkaa herkullisesti: Baumgartnerin puuhat keskeytyvät, ajatukset harhailevat ja kommellukset yllättävät – myös vilpitön hyvyys yllättää. Romaanissa muistot ja muistaminen kulkevat punaisena lankana Baumgartnerin muutaman vuoden kronologisen elämänkulun lisäksi. Amerikanjuutalaisuus sisältyy austerlaisittain kirjaan, samoin suvun siirtolaisuusvaiheet (Austeritkin mainitaan).

Kolmannen persoonan kerronta on sävykästä siten, että päähenkilön elämästä siirtyy sivuille elävä kuva. Lisäksi kirjassa on eri tekstilajeja: päähenkilön ja Annan kirjallisia tekstejä. Kirja ei uudista Austerin tuotantoa, eikä tarvitsekaan: sujuva, henkilövetoinen amerikkalaiskerronta vetää sellaisenaan. Loppulause iskee yllätyksellisesti.

Paul Auster: Baumgartner, suomentanut Arto Schroderus, Tammi 2024, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Tavoistani poiketen luin Anja Erämajan runokokoelmaa Joku menee aina ensin (WSOY 2024) verkkokirjana, ja osin myös kuuntelin runoilijan omaa, rytmikästä luentaa. (Käyn kyllä ostamassa kirjan.) En malttanut odottaa kirjaa, sillä Erämaja kuuluu runoilijasuosikkeihini.

Kehyksenä toimii äidin kuolema. Tärkeä rinnastus kuolemalle on uusiutuva elämä, puutarha, kasvit ja ihmisen toiminta puutarhan hoitajana; ”jatkan siitä mihin äiti jäi”. Poimin tehokkaita runolauseita kuolemasta ja sitä edeltävästä hiipumisestä, jota Erämaja sanottaa tunnistettavan kipeästi (omien vanhempieni kohtalo). Puutarhasta kasvaa metafora ja todellinen kasvualusta Erämajan runokielelle, esimerkiksi tämä: ”vihreä sytytyslanka pakenee mullan alle.”

Kirjassa on aiheiden ja runomuodon vaihtelua: osin on lyhyehköjä, tarkoin rivitettyjä runoja, osin puolensivun proosarunoja. Hakkaava rytmi, joka syntyy muun muassa välimerkityksestä, on Erämajalle luonteenomaista. Runo nykii ja juoksee – kuin elämä. Elämä kantaa runoissa; kuolema on, ilo on ja elämä on: ”Tämä ei ole hajoamispiste, tämä on / kokoamiskenttä.”

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin, WSOY 2024, 79 sivua eKirjana, 1 tunti 6 minuuttia äänikirjana, lukijana kirjailija. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki

Pääsin vihdoin polvivaivoineni auton rattiin ja ajelin Teiskoon – Tampereen taakse – ja takaisin kuunnellen Jari ja Kati Tervon yhteiskirjaa Ukko ja mökki (Otava 2024). Minulla on Teiskossa vapaa-ajan asunto, lapsuudenkotini, ja Tervojen kesämökki on siellä myös, joskin eri puolella paikkakuntaa. Paikallisuus siis eritoten kiinnosti. Koiria kohtaan sen sijaan tunnen kissaihmisenä vierautta.

Koiravieraus karisi minusta nopeasti, sillä Ukon merkitys ei poikkea muista kotieläimistä: perheenjäsen rodusta ja lajista riippumatta. Rakkaus perheen ihmis- ja eläinjäseniin säteilee kirjan kertojien kuvauksesta. Kirja rakentuu Jarin ja Katin vuorottelevista kertojaosuuksista, jotka he itse lukevat äänikirjassa. Kesän alussa he muuttavat mökille ja lopussa palaavat Katajanokalle. Siinä välissä mökkitontilla tarkkaillaan Ukkoa ja vaalitaan koirapojan rutiineita, rakennetaan kesähuonetta, hoidetaan puutarhaa, kokataan, kirjoitetaan, luetaan ja katsellaan elokuvia ja sarjoja sekä Näsijärven maisemaa.

Kirja perustuu päiväkirjamaiseen kerrontaan, jossa arjen pienet puuhat tallennetaan tunnollisesti, välillä myös tuntemuksia tilanteista ja päivän kulusta. Poikkeamat kronologiasta ovat muistumia, jotka kirkastavat: kirjan kesäarjen puuhat eivät todellakaan ole tylsiä tai yhdentekeviä, kun ne pystyy tekemään selkäydinkasvaimen, verenmyrkytyksen ja syövän jälkeen tai aikana. Elämän hauraus, ihmisen haavoittuvuus ja rajallisuus toimivat kerronnan heijastuspintana. Jari Tervon sanoin kirja on rakkaus- ja sairauskertomus. 

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki, Otava 2024, 148 sivua eKirjana, 8 tuntia 12 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa, lukijoina kirjailijat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani, Runot

Irja Rane: Naurava neitsyt & Kati Tervo: Tyttö joka olin & kirjapiirikokemukset

Kolmihenkinen virtuaalilukupiirimme valitsi kesän alkuun kaksi kirjaa. Tavoitteenamme on (myös kirjastovarausruuhkan vuoksi) lukea ns. vanhoja kirjoja uutuuksien ohella. Vuonna 1996 Aki Kaurismäki nimesi Finlandia-voittajaksi Irja Ranen historiallisen romaanin Naurava neitsyt (WSOY 1996). Siitä meillä ei ollut mitään muistikuvaa, joten otimme romaanin lukuvuoroon. Uutukaisista meitä kiinnosti Kati Tervon kasvutarina Tyttö joka olin (Otava 2023).

Irja Rane: Naurava neitsyt

Romaani jakautuu kolmen kertojan osuuksiin saksalaisessa ympäristössä. Laajin on romaanin aloittava ”Nahkurilesken kertomus”. Siinä keskiajalle harvinaisen itsellinen ammatinharjoittajanainen Lydia kertoo oikeuspöytäkirjoissa, miten hän pelasti hukkuvan miehen, Johanneksen, ja miten mies vaikutti kertojan elämään sekä aluetta hallitsevan aatelisen kirkkomaalausprojektiin. Oman sävyn kertomukseen tuo, että se on puolustuspuhe. Toisen kertomuksen sepittelee päiväkirjaansa hapan sihteeri Bartolomeus kutakuinkin samoista ajoista mutta tyystin eri näkökulmasta. Kolmannessa kertomuksessa hypätään monta sataa vuotta eteenpäin kirjeisiin, jotka on kirjoittanut natsien vallannousun aikaan rehtori-pastori Klein.

Kertomuksia yhdistää kirkkomaalaus neitsyt Mariasta: kahdessa ensimmäisessä se on syntymässä, viimeisessä se näyttäytyy joltain raunioituneen menneen maailman jäänteeltä hulluksi tulleessa maailmassa Kleinille, joka on menettänyt uskonsa mutta hyväksyy elämän hyvän ja pahan sekä löytää hitusen toivoa.

Kolmihenkinen kirjapiirimme koki alun lähtevän tahmeasti liikkeelle. Taru vielä jatkaa kirjan lukemista Lydian tarinan jälkeen, mutta Johanna ja minä jo hämmästelimme kirjan jälkimakua: vaikka välillä lukeminen oli suorittamista, tunne kirjan tarinoista paranee koko ajan. Taidokas kokonaisuus.

Pidimme kielen rytmistä, vanhan tyylin taituroinnista eri kertojien äänin. Toisaalta hämmennyimme, koska emme tavoita, mistä kirjassa on kyse, vaikka se tarjoaa näkymiä ajasta, uskosta, ihmisestä ja taiteesta. Otamme kirjan annettuna, kirjailijan näkemyksenä ja näkökulmiensa hallitsijana. Tähän sopii lainaus sihteeri Bartolomeukselta: ”Olen kuin olen. En minä eikä maailma setvimisestä parane.” 

Irja Rane: Naurava neitsyt, WSOY 1996, 406 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Jos edellisessä lukukirjassamme neitsyt nauroi, Kati Tervon romaanissa Tyttö joka olin neitsyt pinnisteli neitsyydestään, muttei häntä juuri seurustelusuhteissaan naurattanut. Kyse on kirvelevästä 1970-luvun kasvukertomuksesta. BookBeatissa kirja luokitellaan elämäkerraksi, Helmet-kirjastossa se on omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio.

Tervon kirja rakentuu nuoren tytön päiväkirjatyyppisestä tekstistä, jonka kieli on toteavaa. Karu ilmaisu on suhteessa ilmapiiriin ja tapahtumiin. Silti ilmaisut voivat muuttua symboliksi kuten tuntemukset ensimmäisistä rintaliiveistä: ”Kasvaminen nipisteli ja kolotti, kauhistutti, silti halusin sitä.”

Huomio ei silti ole niinkään sinänsä hallitussa kielessä eikä rakenteessa vaan kasvukipujen syissä ja seurauksissa. Kodin ilmapiiri vetää tytön omille teilleen, eikä koulu tarjoa kohottavia kokemuksia, joten kaveripiirissä tapahtuu tärkein. Ja pojat, miehet! Kertojatyttö siirtyy ikävistä suhteista toisiin, joutuu murjovaan elämäntilanteeseen mutta pääsee irti ja uuteen alkuun.

Kolmihenkinen kirjapiirimme oli kovin samanmielinen: ajankuva välittyy, nuoren maailman tavoitehämäryys ja epävarmuus myös. Emme erityisesti hullaantuneet, mutta jokainen halusi ilman epäilyjä lukea kirjan loppuun. Keskustelimme myös siitä, miten ja millä perustein luomme mielikuvia ihmisistä ja miten ne voivat muuttua – esimerkiksi kirjat voivat niin tehdä.

Kati Tervo: Tyttö, joka olin, Otava 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kultakauden suosikkitaitelijoistani on tänä vuonna ilmestynyt fiktioinnit. Keväällä julkaistiin Mila Teräksen romaani Helene Schjerfbeckistä (postaan siitä huomenna), ja nyt syyskauden kirjoissa Ellen Thesleff käväisee Kati Tervon romaanissa Iltalaulaja (Otava 2017). Thesleffistä ilmestyy lähipäivinä myös elämäkerta, jolla on vakuuttava nimi Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017).

Tervon romaanissa iäkäs Ellen Thesleff sitkeästi matkustaa suvun kesäpaikkaan Muroleeseen. Voimat eivät ole entisellään, ja läheisen siskon poismenon ikävä sykkii taustalla. Suuri on kuitenkin taiteilijan halu näyttää, että hän pystyy entisiin kesärutiineihin.

Romaani ei ole yksin vanhan taiteilijan. Yhtä suuren sijan saa Taimi, kesäksi pestattu aputyttö. Taimin juoppo sotaveteraani-isä, Kuru-laivaturmassa traumatisoitunut äiti ja Helsinkiin muuttanut sisko saavat myös roolit tässä kesäkamarinäytelmältä vaikuttavassa tarinassa. Kamarinäytelmäksi vertaan tekstiä siksi, että tapahtumapaikka on tiiviisti rajattu, roolit selkeästi jaettu ja lavastus hallitusti hahmoteltu.

Toisaalta Taimi on tarpeellinen vastapaino, toisaalta Taimin tarina latistuu ”tavalliseksi tarinaksi”. Taiteilijan ja taiteilijuuden ihailu kylvää tytössä toiveita ja korjaa pettymyksiä, ja niin tarina tavoittelee psykologiseksi tutkielmaksi Taimista. Aineksia on kovin koskettavaan kohtaloon, mutten koskettunut, vaan luin ennalta arvattavaa.

Mutta Ellen! Ellenin ympärillä väreilee maailmannaisen avaruus, taitelijan vapaus, eletyn elämän suhteen sinuksi tulleen varmuus ja taka-alalla sykkivä tietoisuus luopumisen vääjäämättömyydestä. Niistä saan kiinni, vaikka kerronnan kannalta maalarin muistumat, toimiminen ja hetkessä eläminen muistuttavat enemmän selostusta tai impressiota kuin taiteilijalle luonteenomaista ekspressota.

Kun Ellen mielestään onnistui, sen näki kasvoista. Ilmeet sulivat ja kasvot silisivät, hän nuortui. Kun hän tavallisesti oli kiukkuisen näköinen, niin mielihyvää hän ei kätkenyt, jos aihetta oli.
Taiteilija rakastui kättensä jälkiin. Hän katseli uutta aikaansaannostaan, katse silitteli maalauksen pintaa.

Olisin mieluusti lukenut enemmän Ellenin maalaamisesta ja kokemuksista. Yksi maalaustilanne säväyttää. Siinä teksti tavoittaa hienosti taitelijan mielentilan, jossa katoaa aika; mennyt ja nykyinen sulaa aistien ja elämysten virraksi:

Ellen ei katsonut enää tyttöä. Hänen ei tarvinnut. Toisen läsnäolo riitti siihen, mitä hän tavoitteli. Valööri vaihteli, se vei hänen askeleensa poluttomaan valon ja varjon maahan. Etenikö hän metsään vai sittenkin niitylle, hyppelikö hän rannassa kiveltä toiselle, kulkiko sillan yli Tokoiseen, pitelikö haavia sillalla, kun pappa onki forelleja, lauloiko siskojen kanssa juhannusyön, tätä työtä hän teki sävyjä vaihdellen. Runojen muusa soitti panhuilua, vai oliko se lintu laulamassa rakkaimman lehmuksen, sen turmellun oksalla.

Elän joitain muitakin elämyksellisiä hetkiä Ellenin ränsistyneessä huvilassa, maalausreissuilla saareen ja ajatusten ajautumissa menneeseen. Muroleen maisemissa viivyn mieluusti, sillä Thesleffin maisemamaalaukset sieltä ovat aina tehneet minuun suuren vaikutuksen. Romaanikokonaisuuden osat eivät silti täysin loksahtele minussa paikoilleen, joten jotain jään Iltalaulajassa vaille.

– –

Kati Tervo
Iltalaulaja
Otava 2017
taiteilijaromaani
204 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi: Kulttuuri kukoistaa ja Nannan kirjakimara.

Iltalaaulajan liitän taiteilijaromaanihaasteen kirjaksi.

Taitelijaromaani

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taiteilijaromaani