Avainsana-arkisto: Tove Ditlevsen

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Tove Ditlevsenin omaelämäkertatrilogian otsikot on käännetty napakan vähäeleisesti: Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus. Viimeisin osa on julkaistu Tanskassa 1971 nimellä Gift, joka voi tarkoittaa avioliittoa, naimisissa oloa ja myrkkyä. Kaikkia niitä Aikuisuus (S&S 2022) sisältää.

Heti kärkeen totean, että tämä sarja kokonaisuudessaan on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

”Sinä vain jäljittelet todellisuutta. Sillä ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Pyydän että hän lakkaa puuttumatta kirjoittamiseeni.”

Kirja kertoo kirjailijan elämästä parikymppisestä lähelle kolmekymppistä, eli kirjailijan kirjallinen ura ja aikuisuus ovat vielä alkutekijöissään. Kronologinen kerronta poimii kaunistelemattomasti toinen toistaan seuraavia tilanteita, joilla on seurauksia seuraaviin tapahtumiin. Teho ei perustu rakenteellisiin kokeiluihin vaan tinkimättömään subjektiiviseen suoruuteen, jonka Katriina Huttusen erinomainen käännös selkeällä, suoravirkkeisellä kielellä ja tyylillä välittää.

Koska kirjailijakertoja kertaa menneisyyttään, hänellä on valta ja voima valita. Esimerkiksi sota-ajan saksalaismiehitys jää aika vähälle, kun muut aiheet tuntuvat takamatkalta oleellisimmilta. Valinnat eivät päästä kirjailijakertojaa vähällä. Tove hakee elämään turvallisuutta ja vakiintumista, mutta työläistaustasta keskiluokkaan hamuavan Toven elämäntapa ja tuttavuudet kallistuvat boheemin puolelle.

”Mikään hinta ei ollut liian korkea sietämättömän todellisuuden torjumiseksi.”

Kirja käynnistyy ensimmäisestä avioliitosta, ja etenee suhteeseen huithapelin kanssa sekä kolmeen seuraavaan liittoon. Rakkauden luonne epämääräisenä ja epäluotettavana tunteena saa kirjassa monta ilmentymää. Viimeisin suhde kirjassa voisi olla muuta, mutta se tuntee varjonsa: ”Meillä on rakkauden oikeus puolellamme, hän sanoi. Se oikeus sallii tehdä pahaa muille, sanoin.”

Toven aikuisuus on pitkälti koukuttumista onnentunteeseen, joka syntyy muusta kuin inhimillisestä kontaktista: kirja on väkevä riippuvuuden dokumentti. Tove jää kertakokeilulla petadiini-koukkuun, ja siinä hän pysyy kolmannen siipan, lääkäriaviomiehen, ansiosta.

Kertojan elämässä muut tärkeät asiat hiipuvat huumehimon vuoksi. Ditlevsen kuvaa paljaasti ja karusti narkomaanin ytimiin juurtuvan addiktion ja vieroitusoireet. Jos jonkun on vaikea ymmärtää riippuvuuden kokonaisvaltaisuutta, tämän kirjan jälkeen sen tajuaa entistä paremmin.

”Äidiltäni puuttuu täysin kyky eläytyä toisen asemaan, ja se estää häntä astumasta liian lähelle, mikä sopii minulle erinomaisesti.”

Kirjassa tulee hyvin esille, miten Toven unelma perheestä on syntynyt hänen ulkopuoleltaan, ristiriitaisen äidin mallista ja tuputetuista arvoista. Aiemmissa osissa Toven äitisuhde ja äidin persoona on hiertänyt, mutta nyt Tove sietää etääntyvää suhdetta.

Äiti-häiriösuhde taitaa siirtyä seuraavaan polveen. Tove saa kaksi lasta ja yhden bonuslapsen, mutta äitiys ei kirjassa saa suurta tilaa. Enemmän sivuja poikii muu elämä. Lasten ja elämäntilanteen sovittaminen vaatii peruuttamattomia tekoja, ja ne synnyttävät kirjaan hätkähdyttäviä kuvauksia, esimerkiksi Toven abortit kerrotaan rajusti. Huumehuuruissa lasten varhaisvuodet hämärtyvät, ja kun on vieroituksen aika: ”En halua tehdä sitä ainoastaan lasteni tähden vaan myös niiden kirjojen, joita en ole vielä kirjoittanut.”

”Mutta minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan.”

Kaiken elämänkuorman päällä keikkuu keskeisin: kirjailijuus. Alkutuotantoaan Ditlevsen ei sisällöllisesti raottele, oleellista on kirjoittamisen pakko ja kirjailijan tunne täyteydestä, kun sanat ja lauseet syntyvät.

Kirjan alkusivusta lähtien Ditlevsenistä saa kuvan omaehtoisena kirjailijana, joka tietää, miten tehdä tekstinsä. Varmuus sanottavasta ja sanomisen tavasta on myös tämän Aikuisuuden valtti.

Tove Ditlevsen: Aikuisuus, suomentanut Katriina Huttunen, S&S 2022, 116 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kuvailin Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen Lapsuus-osan kieltä konstailemattomaksi ja tuoreeksi. Samat sanat saattakoon Nuoruus-osaan (S&S 2021). Ehkä aforismitiheys ei ole ihan samaa laajuusluokkaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta kuvauskirkkaus ei himmene.

”Maailma ei välitä minusta, ja joka kerta kun saan kiinni sen liepeestä, se lipeää otteestani.”

Nuoruus kertoo Ditlevsenin elämästä 15-18 -vuotiaana, jolloin hän siirtyy työstä toiseen, käy ystävineen tansseissa, kihlautuu hetkeksi ja haaveilee runojen kirjoittamisesta. Kotiväen vaikutus ei vähene, eli materiaalinen ja sivistyksellinen köyhyys pysyy perintönä. Vanhemmat kiistelevät alituiseen, eikä äidin päähän mahdu Toven suhteen muuta kuin naimakelpoisuus. 

”Kun ei ole kaunis luonnostaan, hän sanoo, täytyy vähän avittaa ulkonäköään. Äitini ei sano tällaista loukatakseen minua. Hän on vain täysin tietämätön siitä mitä muissa ihmisissä tapahtuu.”

Kotioloissa runojen kirjoittaminen on mahdotonta. Toven perhe muuttaa, ja Tovelle luvataan oma huone, joka muuttuu mielessäni symboliksi: vain ohut verho erottaa oman huoneen muusta. Yksityisyyttä tai kirjoittamisrauhaa ei ole: äiti voi vetää verhon auki milloin tahansa.

”Luen sen monta kertaa ja tunnen palleassani ihmeellistä huikaisua. Se näyttää aivan erilaiselta painettuna kuin koneella tai käsin kirjoitettuna.”

Tove muuttaa alivuokralaisasuntoon heti, kun hän täyttää 18-vuotta. Samalla kirjassa syvenee ajankuva, toisen maailmansodan läheisyys. Toven vuokraemäntä ihailee Hitleriä ja järjestää kotonaan natsikokouksia. Tytön elämä muuttuu vasta, kun yhteys kirjallisiin piireihin syntyy pullukan kirjallisuuslehden toimittajan muodossa.

Yhteiskunnallisuus on kulkenut koko ajan Kööpenhamina-sarjan mukana yksityisenä kokemuksena, ja sellaisena se kirjassa jatkuu, aika dramaattisesti. Toven esikoisrunokokoelma ilmestyy samoihin aikoihin, kun sota Euroopassa alkaa roihuta. Tanskan miehitys on vasta edessä – on vielä tilaa yksityiselle ilohämmennykselle, esikoiskirjatunteille:

”Ehkä kirja pääsee kirjastoihin. Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä.”

”Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää.”

Ditlevsen kuvailee paljaana nuoruuden haaveita, kokemuksia ja tuntoja – kokemattoman nuoren ajattelutapaa ja toimintaa. Tytön tavallisen elämän toiveet ja kasvupohja yhdistettynä runoilijuustavoitteisiin riipaisevat. 

Nuoruus ei tee yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Lapsuus, silti vaikutus ei ole vähäinen. Kerronta (ja käännös) kulkee taidokkaasti, ja ihastelen aikuisen kirjoittajan kykyä välittää suodattuneet nuoruusmuistot hiotun kaunokirjallisina. Aitouden ja viimeistelyn yhdistelmä toimii. Kolmatta osaa odotellen!

Tove Ditlevsen

Nuoruus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021 (alkuteos ilmestyi 1967)

Kööpenhamina-trilogian 2. osa

99 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Sivuja ei tarvita paljon runsaaseen sisältöön. Sellainen paradoksi toteutuu Tove Ditlevsenin (1917 – 1976) muistelmassa Lapsuus (S&S 2021). Tai romaaniksi se on luokiteltu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, joka Tanskassa ilmestyi yli 50 vuotta sitten. Sarja kuuluu Tanskan kirjallisuuden kaanoniin.

”Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen.”

Romaanin kertoja kokoaa lama-ajan lapsuusmuistojaan kööpenhaminalaisesta työläiskodista. Nelihenkisen perheen ilmapiiriä hallitsee arvaamattoman ailahteleva äiti. Perheen vasemmistolaisisä myötäilee, isoveli Edvin synkistelee ja kertoja-Tove toivoo hyväksyntää – turhaan. Lapsuus loppuu kuin leikaten 14-vuotiaana konfirmaatioon, jonka jälkeen Toven täytyy aloittaa työt palveluspaikassa.

Perhe-elämän lisäksi Tove kertoo sukulaisista, korttelin elämästä sekä ikäistensä ja vähän vanhempien tyttöjen ystävyyssuhteista. Tove on tarkkailija, joka ei saa yhteyttä tunteisiinsa, mutta hän hellii unelmaa julkaista runoja, joiden kirjoittaminen on häntä kannatteleva salaisuus ja voima.

”Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut. Niistäkö aikuisuuteni muodostuisi?”

”Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni, ja tuskin olen saanut yhden reijän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi.”

Ditlevsenin kerronnassa ei peitellä aikuisen kirjoittajan muistojen palauttamisen värittyneisyyttä. Silti niissä vetoavat lapsen näkökulman suoruus ja aitous. Kieli on sekä konstailematonta ja että tuoreesti kuvailevaa. Kerronnan hienous tekee pienestä muistelmaromaanista suuren.

Kertoja-Tove päästää lähelleen, ja lukija eläytyy, miten hänestä kasvatetaan tyttöä ja naista, joka tietää sukupuolen ja sosiaalisen aseman rajaaman ahtaan paikan. Samalla lukija tutustuu tytön sisäiseen maailmaan, joka ei vastaa hänelle osoitettua osaa. Tytön kokemiin asioihin kätkeytyy suuria tunteita rakkaudettomuudesta ja ymmärtämättömyydestä, mutta niiden synkkyys muuttuu kirkkaaksi kuvakudokseksi lapsuudesta.

”Ne, jolla on tällainen näkyvä, kohtuuton lapsuus sekä ulkoisesti että sisäisesti, ovat nimeltään lapsia, ja heitä voi kohdella täysin mielivaltaisesti eikä heitä tarvitse pelätä. Heillä ei ole aseita eikä naamioita, elleivät he ole hyvin viekkaita. Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän aina huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta.”

”Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse.”

Lapsuus saa hinkuamaan lisää, ja onneksi sitä on luvassa. Tove Ditlevsenin ja Deborah Levyn romaaneiksi suodatetut muistot ovat tämän vuoden lukukokemuksia parhaasta päästä. Hienoa, että tällaisia kirjoja suomennetaan.


Tove Ditlevsen

Lapsuus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021

Kööpenhamina-trilogian 1. osa

70 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.


Muissa blogeissa: Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani