Lina Wolffin tuotanto on kiinnostava, koska (suomennetut) romaanit ovat keskenään erilaisia ja kuvaavat kovin erilaisia ympäristöjä. Yhteistä niissä on kuitenkin vinksahtaneisuus, joka vetää mukaansa. Häiriön tunnussa vetoaa selittämätön. En ihaile julmuutta, mutta senkin Wolff saa verbalisoitua siten, että dekkaristeilla on syytä ottaa oppia ja mallia.
Keväisessä Helsinki Lit -käännöskirjajuhlassa Wolff kertoi, ettei hän tiedä, mistä merkillisyydet ja kauheudet pulpahtavat teksteihin, sillä hän on tavallisen mukava ihminen. Sitä ovat muutkin kuulemma ihmetelleet kirjailijakohtaamisissa. Tosin Wolffin skånelainen kotikolkka on kuuluisa kammottavista rikoksista. Niistä kirjailija sai inspiraation romaaniinsa, ja ilmeisesti juuret vaikuttavat häneen alitajuisesti.
●
Wolff kuvaili Helsinki Litissä romaaninsa minäkertojaa, ettei hän ole veitsikokoelman terävin. Sellaisen kertojan hän halusi kontrastiksi tapahtumiin romaaniin Ruumiit jotka hautasimme. Ja sellaisen me lukijat saimme. Ja saamme kuvauksen ihmisyyden varjoista ja yllättävyyksistä.
”Lakoniseen sävyyn Peggy vastasi sen tarkoittavan yksinkertaisesti sitä, että joku on lehdetön puu, kuivunut meri, kaupunki vailla ihmisiä. Kuivunut meri? En ymmärtänyt sitäkään vähää kuin aiemmin. Ymmärsin vain, että jossakin piili toinen Peggy, varjonpuoli-Peggy, joka oli ikään kuin kuun takaosa ja jota ei voinut nähdä siitä, missä minä olin.”
Kertoja, nuorehko nainen sai sijaisvanhemilta nimen Jolly, sisar nimettiin Peggyksi, sillä prinsessamaiset alkuperäiset nimet eivät kelvanneet sikatilalle. Tytöt ovat kasvaneet karuhkoissa oloissa pikkukaupungin maalaislaidalla riitaisten tilanpitäjien huushollissa.
Jolly kuvaa kaikkea paljaasti joltisenkin naiivin suodattaminen kautta. Hän on tavoitteeton ajautuja ja toimii kotiväen ailahdusten mukaan. Peggy sen sijaan tavoittelee kaupunkilaisrouvan asemaa ja saa sen. Sitä ennen hän kuitenkin kokee väkivaltaa, joka käynnistää romaanin ruumistapahtumat.
●
Romaanin juoni etenee liukkaasti, ja sen outoja käänteitä seuraan lukijana tyyliin jaaha, ahaa eli otan kaiken annettuna. Kaikkiin kummallisuuksiin ja hurjuuksiin kertoja vie niin kuin ne olisivat luonnollisia tapahtumien kulkuja. Taustalla hykertää makaaberi musta huumori, kontrasteista kehkeytyvä.
Henkilöhahmot ovat hykerryttäviä, ja johdossa häärää sijaisäiti. Kontrastit toimivat myös sen suhteen: esimerkiksi ennakkoluuloisuus ja kostomeininki jyllää, ja samalla vastoin alueen vierausepäluuloja sijaisäiti sijoittaa hyväntahtoisesti talouteensa kaksi laitonta pakolaista.
●
Ruumiit jotka hautasimme taitaa olla Wolffin viihteellisin teos. Rakastajat-romaanissa oli viitteitä samaan pussinperä-maaseutupitäjään, josta uutuussuomennos kertoo, mutta sävytyksessä ei ole samaan silmäniskujen vinkeyttä kuin tässä tuoreimmassa teoksessa. Toisaalta romaani Lihan aika meni niin överiksi, että siinä oli jo ituja tämän teoksen sävyihin.
Useita August-palkintoehdokkuuksia saanut ja palkinnon voittanutkin Lina Wolff on tempaavalla ja taitavalla tekstillään meriitit ansainnut. Todella mielenkiinnolla odotan, mitä häneltä seuraavaksi luettavaksi putkahtaa.
●
Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Otava 2026, 177 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kirjoitan kirja-arvioita, en mainoksia.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 