”’Tanssikaa! Tanssi auttaa!’ äiti huusi.
Nousin ylös ja hoipuin välieteiseen.
Kruunu heilahti, kun menin sen alle makaamaan. Lasisia paloja tipahteli päähäni. Olin prinsessa, en kuningatar. Äidin paikalle en tahtonut, koska silloin kahden ihmisen olisi pitänyt mahtua yhden sisään ja minun sisälläni oli jo valmiiksi vaikka kuinka monta ihmistä.”
Minäkertojan lapsuudenkodin tanssiaisissa äiti on kuningatar, joka järjestää viihdykettä sodan särkemille tuttaville. Kristallikruunu kimmeltää ja tanssimusiikin sanat kalskahtavat kohtalokkaina. Pienen tytön pään pistää pyörälle äidin ja olohuoneen tanssiaisten lisäksi äidin perhehistoria: pitkä liuta E-kirjaimella alkavia (E kuin elämä) enoja, jotka ovat sanakarivainajia tai muuten sotasyistä hautoihin kuopattuja.
Riita Jalosen romaani Tanssikaa! (Tammi 2019) kietoo kertojan mielleyhtymiin. Siihen kuuluu nykyisyys äidin kodin tyhjentäjänä ja menneisyys, joka ei ole vain hänen omansa. Kertoja toteaa esimerkiksi: ”Tunsin itseni kuolleita kerääväksi astiaksi.” Minulle romaani kertoo talvi- ja jatkosodan psyykkisistä jälkijäristyksistä, jotka siirtyvät seuraavaan polveen. Lisäksi se on kuvaus herkästä tytöstä ja sittemmin naisesta, jonka mielikuvitus värittää arkiset havainnot. Niissä hämärtyvät ajan, toden, kuvitellun ja oman itsen rajat.
”Pää on valtava mylly.
Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin on oma sekava ratansa.”
Tanssikaa!-romaanille on ominaista tietynlainen hämäryys, joka välittyy kertojan tavasta kokea ympäröivä maailma ja oma elämänsä. Isän mielestä tytön elämäntehtävä taitaa olla itsestään selvän ottaminen.
Kertojalle on paljolti todellista vain äidin kautta suodatettu. Siitä väkevä muistutus on äidin muotokuva, jonka merkitys toistuu eri vaiheissa tarinaa. Enojen muisto lisää sakeutta – muistot, jotka eivät ole aina kertojan omia tai todellisia. Kirjassa on hienoja kohtia, joissa kertoja kokee hetkiä lapsena tai aikuisena vainajien seurana. Jonkinlainen arkeen maaduttaja on veljentapainen, kertojan kotiin sijoitettu sotaorpo Viljami ja ”jalat maassa” -ystävä Tuula.
Romaani alkaa sukuluettelolla ja lauseella: ”Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani.” Ja onpa romaani! Se pakottaa hidastamaan ja on siinä mielessä vaikea, että lauseisiin täytyy seisahtua ja peruuttaa. En koe vaikeaksi sitä, että aikatasot sekoittuvat, enkä pidä kieltäkään vaikeana. Tarkoitan tätä: tekstin ajatustiheys pysäyttää. Kirjan kieli sisältää helminauhana taidokkaasti hiottuja virkkeiden korukiviä. Niitä jää mielikseen hiljakseen hipelöimään.
Tiheä, tiheä Tanssikaa!. Kirja vaivuttaa minut epätodelliseen tunnelmaan, joka jää vaikuttamaan. Siinä lipuu filmikuvina kirjatilanteita, osa 1950-60-lukujen haalistunein värikuvasävyin, osa melankolisen mustavalkoisina. Ne sisältävät tunnekirjon, jolle raivaan aikaa ja tilaa. Nyt jään pureksimaan epilogia:
”Emme me vanhene silmissä vaan sydämessä, mutta onneksi tunteista puhtaita meistä ei koskaan tule.”
– –
Riitta Jalonen
Tanssikaa!
Tammi 2019
romaani
205 sivua.
Ostin kirjan.
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
