Avainsana-arkisto: Johanna Venho

Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venhon edelliseen romaaniin Ensimmäinen nainen punoutui kudos kolmesta taiteilijanaisesta. Syyskirjassa (WSOY 2021) ikääntyneet Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettävät viimeisiä päiviä Klovharun saarella. Sitä seuraa etäältä tuleva taiteilija mutta elokuussa 1991 vielä nuori luontoalaopiskelija Maria.

Kaunista kieltä voi kirjoittaa monin tavoin ja vähintään yhtä moninaisesti se vaikuttaa lukijaan. Joskus syntyy turhan siloinen pinta tai sisällöstä etäännyttävä korea kalvo. Tai Venhon tavoin tekstiä, jonka kuvajaisia haluan säilyttää ja niihin palata. Eikä silloin taidokas ilmaisu hämärrytä tarinaa tai teemoja vaan kytkee toisiinsa muodon ja sisällön.

”Ei hän halunnut tehdä elämästään taideteosta, hän halusi tehdä taiteesta itselleen elämän.”

Tove Jansson on tuttu dokumenteista, Tuula Karjalaisen elämäkerrasta ja suhteellisen tuoreesta elokuvastakin, teoksistaan puhumattakaan. Joitain niiden rakennuspuita näen romaanissa, mutta fokusointi muutamaan elokuun päivään ja Toven muistoihin annostelee elämäkertatiedot muistelijan mielikuviksi, jotka kiteytyvät:

”Koko elämä on ollut varmuuden etsimistä epävarmuudessa, suojaa myrskyssä, joka on taide.”

Romaanissa Toven osuus etenee hän-kerrontana, mistä pidän kovasti. Vaikka niinkin lukija upotetaan 77-vuotiaan taiteilijan tekoihin ja ajatuksiin, keino hapettaa Toven kautta käsitellyt teemat ja aiheet kuten työn, taiteilijuuden, rakkauden perheen ja äidin. Joten:

”Niin elämästä kypsyy keitos, joka näyttää omalta itseltä. Kaikki alkaa työstä. Työ liikuttelee ihmisiä. Onni on syttyä työstä yhä uudestaan.”

”Toven novelleissa sanat ovat kuin tähtisadetikun säkeniä, valkoista valoa, joka kipinöi kylmänä iholle, tai kesäsadetta, joka tulee silloin kun on ollut pitkään kuivaa ja ruoho on keltaiseksi palanutta.”

Yksi avain Venhon romaani on motto Tove Janssonin kirjasta Näkymätön lapsi”Ikinä ei tule vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.” Varmasti myös kirjan kirjoittaja ihailee kohdettaan, ja olen iloinen, että retusoidun valokuvan sijasta siitä tulee romaanissa ekspressiivisesti maalattu muotokuva valoineen ja varjoineen.

Toven rinnalla kirjassa on toinen päähenkilö, Maria. Nyky-Maria palaa romaanissa 30 vuoden takaiseen aikaan, jolloin hänen suhteensa fanaattiseen luonnonsuojelija-Atteen on katkennut, äidin syöpäsairaus pitää alituisessa pelossa ja oma halu ryhtyä kirjailijaksi on epävarmuutta täynnä. Sen sijaan Maria yrittää selvitä kriiseistään pistäytymällä ja kiikaroimalla Toven saarelle.

Romaanissa on monenlaista ihailua: Atte on Linkolan opetuslapsi, Tove hengittää ilmana äitiään Hamia ja Maria palvoo Tove Janssonia. Välillä Marian takertuminen Tove-ihailuun tuntuu jopa päälle liimatulta, mutta tarinan edetessä kriittinen katseeni sammuu.

Venho tavoittaa nuoren Marian surun ja hädän sekä esikuvaihailun selviytymiskeinona. Mariaa ja Tovea yhdistävät suru ja luopuminen, äiti-suhteen merkitys ja halu kirjoittaa. Teemat kulkevat näkymättömänä ketjuna naisten välillä – ei niinkään konkreettisena eri-ikäisten naisten kohtaamisena.

Syyskirjaa voi tarkastella monelta kantilta, esimerkiksi minäkertoja-Marian muisteluromaanina. Ja nimeä voi peilailla Janssonin Kesäkirjaan – siihen, miten luopumisen teemat niin Janssonin kuin Venhon romaaneissa saavat taustan merestä, saaristosta sekä nuoren ja vanhan kokemuksista.

”Millaista on elää maailmassa ilman äitiä.”

Sitä Maria on kysynyt Tovelta ihailijakirjessään saamatta vastausta. Venho kertoo Toven osuuksissa myös Toven äidin Hamin ratkaisuista vaimona, äitinä ja taiteilijana ja niiden siteistä Toven ratkaisuihin. Toven ja äidin suhteessa ovat velloneet vuorovetten lailla rakkaus, kompensaatio, riippuvuus ja vapaus.

Syyskirja on haikea: luopuminen tulee jokaisen eteen pienissä ja isoissa asioissa. Melankolisuus tekee silti usein tilaa kirjassa rakkaudelle ja toivolle – niin kuin Tove luopuessaan Klovharusta varustaa sen saareen saapuville. Silti taustalla pysyy:

”Kun saaressa kulkee eteenpäin, päätyy väistämättä veden ääreen, kuten elämässä surun.”

Tove ei vastaa Marian kirjeeseen, mutta mielessä ihailukirjeen kysymys pysyy ja vastaus hakee muotoaan: ”Se riippuu siitä, millaisesta äidistä puhutaan.” Oman äitini kuolemasta on kulunut reilu kuukausi, joten teema hyökyy päälleni. Siten Syyskirjasta kehkeytyy minulle koskettava itsetutkiskelu- ja lohtukirja.

”Miten ihminen voi elää ilman äitiä, se on kuin seisoisi autiolla luodolla keskellä merta, myrskyrintama vyöryisi kohti.”

Syyskirjan sivut täyttyvät merkkilapuistani. Niitä en kuitenkaan liimaile romaanin alun ja lopun sanoihin, jotka sykähdyttävät ja sysäävät palaamaan lopusta alkuun, vaikkapa lukemaan kirjan heti uudestaan. Tärkeitä kohtia riittää, kysymyksiä ja aihioita vastauksiksi. Lahja lukijalle on se, että Syyskirjan pääsee kokemaan, sen kysymyksistä nauttimaan mutta vastauksia hakemaan itse.

Johanna Venho

Syyskirja

WSOY 2021

romaani

280 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Finlandia-aineksia 2019

Suuren kirjapalkinnon ehdokkaat julkaistaan tulevalla viikolla. Siksi kokoan tänä vuonna ilmestyneitä suosikkikirjojani.

Tämä vuosi on minulle pääasiassa lyhyiden romaanien vuosi. Tiiviissä kerronnassa kristallisoituvat kieli, ilmaisu ja sisältö. Siksi ehdokkaani ovat nämä (tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä):

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Cristina Sandu: Vesileikit
Pajtim Statovci: Bolla
Petri Tamminen: Musta vyö
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen.

20191102_073042_resize_94.jpg

Varapaikan jätän paksulle kirjalle tai muuten yllätykselliselle valinnalle. Minun kirjavuoteni iloisia yllätyksiä ovat olleet Kirsi Ellillän Lepra ja runoilija Jani Niemisen Komero. Yllättäjä voi olla myös toinen runoilijan romaani, Anja Erämajan sisäisesti hurja Imuri.

Tarinankerronnan luistavuudesta voi palkita JP Koskisen Tulisiiven ja liikkuvaisesta kiehtovuuskuvailusta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanista Dioraama. Esikoisromaaneista Anna-Kaisa Linna-Ahon hieno Paperijoutsen on jäänyt oudosti varjoon, tuotakoon se siis valoon. Sen kanssa hieman samaan aihepiiriin liittyy Riitta Jalosen taidokas Tanssikaa!, sen teemoista puolestaan löydän linkkejä Sirpa Kähkösen Muistoruohoon. Ja edellisvuoden voittajan jatko-osa hullaannutti, mutta eihän nyt taas voi…

Hyvä kirjavuosi on ollut, jatkukoon se sellaisena – palkinnoin ja ilman.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho kertoi toukokuisella Bloggariklubilla, miten hän joutui pohtimaan oikeutusta kirjoittaa romaani eläneestä, tunnetusta henkilöstä. Kun Kekkosten pojantyttäreltä tuli täysi tuki fiktiolle, Venho ei enää epäillyt romaaniaihettaan. Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) vie Sylvi Kekkosen pään sisään elokuussa 1966:
– Ajattelen, että romaani on muotokuva Sylvistä, ei totuus Sylvistä.

20190515_185150.jpg

Johanna Venhoa (oikealla) haastattelee WSOY:n Anna-Riikka Carlson.

Venho kertoi, että hän tutki kohdettaan ja löysi hänestä ristiriitoja: ujo ja rohkea, viisaan ymmärtäväinen ja pisteliäs. Eikä Sylvin ääni löytynyt helposti:
– Aluksi tarkoitus oli viedä Sylvi yksin Katermaan, Kekkosten kesäpaikkaan, ja aluksi oli tarkoitus jättää kirjasta Urho Kekkonen kokonaan pois, mutta se oli mahdotonta. Myös Sylvin yksinpuhelu tuntui mahdottomalta, ja siksi Sylvi Kekkosen kesällä 1966 haudattu kirjailijaystävä Marja-Liisa Vartio tuli mukaan niin, että Sylvi puhuu kuolleelle ystävälleen. Lisäksi räväkkä Essi Renvall muodostui vastahahmoksi tunnelmoivalle Sylville.


”Tällainen ajatusten ajelehtiminen hävettää minua.”

Ensimmäinen nainen välittää hienosti päähenkilönsä tunnelmavaihtelut. Yksinelo mökillä vapauttaa Sylvin mielen vaeltamaan nykyhetkestä menneisiin. Ajatus harhailee lapsuudessa, tutustumisessa Urhoon, lasten aikuistuessa ja tuskallisesti etääntyessä sekä Urhon luodessa uraa ja raivatessa tilaa toisille naisille. Muistot ankkuroivat elettyyn, mutta oleellisinta on Sylvin tapa jälkipuida tunteitaan.

”Suurin osa asioista unohtuu, koska en puhu niistä kellekään. Onko jokaisen ihmisen sisällä sankka metsä, jonka kuolema kaataa? Mihin muistot menevät?”

Minäkertojan mielen pohjalla jäytää, mitä hän on omana itsenään, ei kenenkään puolisona ja äitinä. Sylvi kokee tilanteita, jolloin ympäristö jähmettyy hänen rouvaroolinsa vuoksi. Iso kysymys on kirjailijuus ja miksi sitäkin varjostaa Urhon asema.

”Tulisit tähän, puhuttaisiin, puhuminen panisi asioita paikoilleen, järjetön toivehan se on.”

Ihan alussa vierastan Marjaliisa-vainaata, mutta hyvin pian ratkaisu alkaa vaikuttaa loisto-oivallukselta: yhä nykyäänkin luettu ja arvostettu Vartio elää tätänykyä unohtuneen Sylvi-kirjailijan mielessä. Lisäksi naisten erilaisuus jämäköittää kerrontaa. Marjaliisan provosoivuus avaa vetäytyvää Sylviä. Myös pohdinnat kirjoittamisen merkityksestä saavat päänsisäisessä dialogissa lisäpontta.

”Kirjoittaminen on sitä, että saa elää uudelleen elämänsä, sanon. Ei, sinä sanot, vaan saa elää elämän, jota ei aikanaan elänyt. Kaikki elämät, jotka olivat siinä rinta rinnan silloin. Kun oli valittava vain yksi.”

Ensimmäisestä naisesta kirjoitetaan paljon Sylvi-romaanina, mutta se on myös kolmen naisen taiteilijaromaani. Sylvin kirjailijapohdintojen ja kuviteltujen Marjaliisa-dialogien lisäksi kirjassa on omia kertojaosuuksia Kekkosten perheystävältä, kuvanveistäjä Essi Renvallilta, jonka on tarkoitus veistää Sylvin rintakuva.

20190517_071244.jpg

Essi kertoilee rempseästä elämästään ja tuskailee, ettei hän saa savesta esille Sylviä. Samaan aikaan Sylvillä on vaikeuksia päästä uuden kirjan alkuun – ja Marjaliisa-vainajahan ei voi enää luoda. Eli yhtenä teemana on luovuus: taiteilijuuteen kuuluvat hapuilut aiheen sekä muodon ja sisällön kanssa. Toisena teemana mainitsen kolmen naisen eri tavat toteuttaa naiseutta ja siihen vaikuttavat ulkoiset ja ympäristön tekijät. Moni muutakin teemoja löytyy. Ja lisäksi Essin ansiosta Sylviin saadaan ulkopuolisen tulkinta Sylvistä päähenkilön minäkerronnan rinnalle.

”Etsiä muotoa.”

Kuuntelin Ensimmäinen nainen -romaanin äänikirjana, ja kirjan kieli hiveli korviani. Nyt minulla on kirja käsissäni, selailen sitä, ja voin pysähtyä kerrontakaunokaisiin. Kielen selkeys ja samalla ymmärrykseni sen monikerroksisuudesta korostuu. Nautin runoilija Venhon sanavarmuudesta, proosaäänen löydöistä.

”Mitä kysyisit, jos olisit täällä? Sinä elit kirjoittamisesta, sinä kysyisit, mitä seuraavaksi kirjoitan. Kysyisit, kirjoitanko lapsuudesta, ehkä toivoisit, että löytäisin lapsen äänen, jolla kertoa. Kun on löytänyt oikean äänen, voi kertoa minkä tahansa tarinan, niin sinä sanot.”

Kuvaus kolmesta naisesta nostaa erilaisia puolia naiseudesta ja taiteilijuudesta, joihin vaikuttavien asioiden kanssa on vain elettävä (ja kuoltava). Kukin omalla tavallaan. Pidän myös siitä, että arki kietoutuu taiteilijuuteen, jolloin elämää eletään kokonaisuutena. Eli saan monipuolisesti palkitsevan lukukokemuksen, joka jatkuu pitkään kirjan viimeisten sanojen jälkeen.

– –
Johanna Venho
Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
romaani
äänikirjana (BookBeatissa) 6 t 29 min, lukija Sari Haapamäki.
Sain myös kirjan kustantajalta, 263 sivua.

Bloggaajilta on jo useita postauksia, muun muassa KirjasähkökäyräKirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Lumiomena.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Johanna Venho: Saaren runot

Jokaisella on saarensa. Minulle se on metsäsaareke peltojen takana. Saaren runojen -kirjan (Palladium Kirjat 2017) puhujalle se on merimatkan kallioinen päätepiste. Se on elämänkaari – ja enemmän. Se on kysymyksiä ja oman äänen löytämistä. Se on luopumista, muistoja, kiertokulkua, elämyksiä luonnosta ja läheisistä.

”Nyt on se vuosi jossa saareen mennään, muistiinpainava kevät: kuivat kadut, kevyet kengät, aamun valossa uiva sänky. Nuoruuden uho ja asennot. Muistan toukan kämmenellä, se lensi, siivet, lepatus, katosi siniseen.”

Houkutus on suuri lukea Saaren runoja puhujan ja oman kokemukseni lisäksi suoraan runoilija Johanna Venhon oman saaren runoina. En tunne runoilijaa enkä hänen saariaan, enkä ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan. Kaikesta huolimatta runojen läpäisevä henki saa minut vetelemään yhtäläisyysmerkkejä tekijän ja tekstin välillä. Eikä se haittaa, ainakaan minua, sillä samalla luen omaa elämääni viistäviä vihjeitä. Runot osuvat ja minä uppoan.

20180705_091053.jpg


Yksi kirjan sikermä on omistettu kirjailijan isoisälle: ”Isät”. Suru läheisen kuolemasta välittyy runoista, samalla niistä hehkuu tärkeän esikuvan merkitys. Ihmishahmo on sekä konkreettinen että abstrakti. Kuolemaan kuuluu syvä suru, se on yksi kerros kuolleen vaikuttavuudessa ja jatkuvuudessa.

”Muistan sinut ilmeissäni. Muistan sinut paperin rapinassa, portaiden viileässä liu’ussa kellariin hakemaan multaperunoita. Muistan sinut illan hämärässä, sähkö säästyy, pimeählö vahvistuu. Muistan: yö harvenee aamuun ja verkko odottaa karikon luona noutajaa, kampelan sitko ja sätke, koura mätkäyttää pään veneen laitaan. Kuolemaa ei ole, muistin taskuissa jatkat jakaantumista, kalliolla savustetut kampelat, kalakeiton sipuli ja tilli omalta maalta, ruodoista pitkään haudutettu liemi.”

Kun vaihdan kampelan tilalle lahnan, minulla on kuva isästäni, kalareissuistamme, suremattomasta surusta isän kuoltua ja hänen yhä jatkuvasta läsnäolostaan tutuissa maisemissa. Otan runot omakseni, mutta uskon, että Venhon luomat tunnelmat ja ajatukset välittyvät, vaikkei niitä voi suoraan sovittaa omaan elämäntilanteeseen.


Kokoelma jakautuu seitsemään osaan. Kaikissa on elämänkaaren vaiheisiin kytkeytyviä teemoja. Luopumisen tuntoja on paljon, mutta kokoelma päättyy otsikointiin ”Alku”. Jotain loppuu, jotain alkaa. Kun maailma luotiin viikossa tai runoilija on seitsemän päivää äänettä…

”Kahdeksantena päivänä nousee laulu. Se on siitä ojasta ja osmankäämien villasta, jota piennar kasvaa. Se on tuomen tahmeasta tuoksusta. Siitä uskosta että lankaa riittää ja riittää, yhä uusia kuvioita liinaan. Se on siitä mudasta pohkeisiin saakka, kun kahlaan veteen ja pohja ei pidä.”

Olen valinnut sitaateiksi proosarunopätkiä. Esimerkiksi ”Isät”-osan suorasanaisuuden luulen juontavan siitä, että kirjailijan isoisäesikuva oli asiakirjoittaja, mutta saattaa Venhon proosavivahteikkuus olla muutakin, halua luonnolliseen konstailemattomuuteen kuvallisuudesta ja mielleyhtymistä tinkimättä. Ja sitten on esimerkiksi osa ”Äidit”, jossa puhutellaan Marjattaa, viittaillaan kalevalaisiin tunnelmiin ja hetkittäin helkytellään perinteikkäästi. Kokoelmassa on sekä modernin runon säe- ja rivityskeinoja että proosarunotyyliä.

Kansanrunoviitteet jo mainitsin. Olen heikkona luontokuvastoon, ja siitä saan nauttia Venhon runoissa. Aina uusiutuva ja ilmaisuvoimainen luonto antaa tilaa nähdä, tuntea ja kokea. Venhon runoissa vilisee lintuja, myös sielunlintuja, metsää, kaloja, kalliota, vettä – kaikenlaista ajatusta avartavaa. Täyteläinen ja tyhjentämätön Saaren runot on ehdottomasti kokoelma, joka jää kokemuksena hyrisemään, jättää jälkiä ja johon haluan palata.


Säästin kirjasta postaamisen naistenviikolle, päivä Johannan nimipäivän jälkeen. Onnea runoilija-Johannalle ja muille kaimoille tänäkin päivänä – päivän myöhästyminen ei onnitteluita himmennä. Olkoon tämä päivä saarellinen runosunnuntai.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien postauslinkit tässä.

– –

Johanna Venho
Saaren runot
Palladium Kirjat 2017
runoja
72 sivua.
Ostin kirjan.
Saaren runoihin sukeltaneita mm. Kirja vieköön! ja Reader why did I marry him?

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Runot