Nyt ovat asiat mallillaan. Kotimaisen vanhan taiteen suosikeistani on ilmestynyt elämäkerrat. Viime vuonna koottiin ensimmäisen kerran Ellen Thesleffin taiteilijataival. Hugo Simbergistä on kyllä kirjoitettu jo paljon, mutta nyt Helena Ruuska tekee synteesiä kirjassa Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (WSOY 2018).
Helena Ruuska hyödyntää huolellisesti aiempia tutkimuksia ja hallitsee runsaan materiaalin. Hän yhdistelee tutkimustietietoja Simbergin perhekunnan dokumentteihin. Merkittävässä roolissa on Simbergin kirjeenvaihto. Etenkin komentelevan ja huolehtivan Blenda-siskon kanssa käyty viestinvaihto valaisee veljen elämää.
Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan. Mietin sitä, miten merkittävää oli ”pappa betalar” -tuki, jota ilman ei pojan ura olisi edennyt. Minulle mieleenpainuvimpia jaksoja ovat oppipoika-aika Hämeessä Gallenin erämaa-ateljeessa, ystävyys Magnus Enckelliin, Tampereen tuomiokirkon omaperäinen freskourakka sekä loppuvuosien jonkinlainen taiteellinen hiipuminen ja sen rinnalla avio-onni.
Ruuska ei antaudu kovin paljon arvuuttelemaan asioita, joista ei ole dokumentteja, joten Hugon vaiheissa on aukkoja ja jotkut ystävä- ja perhesuhteiden muutokset jäävät askarruttamaan. Epäonninen räpeltäminen naissuhteissa toistuu – mutta mitä oikeasti niissä tapahtui? Ken tietää. Ja kun juuri olen lukenut Karen Blixenin syfiliskärsimyksistä (Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin), eikös Hugon elämä mene säännöllisesti raiteiltaan samasta syystä. Sinäkin säätyläisten salatun kansantaudin kourissa, Hugo!
Kirjan ulkoasu on komea. Ilokseni kuvituksena on runsaasti Simbergin teoksia ja myös valokuvia, joita taiteilija itse otti. Saan fiilistellä lempiteosten kuvien äärellä ja hätkähtää hienoista, ennen näkemättömistä. Esimerkiksi väkevä muotokuva Unikko (1896) oopperalaulajaserkusta ihastuttaa, samoin mystinen vesiväri- ja guassityö Elämän virralla (1896).
Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen kirjan teostulkintoihin. Niissä on paljon mielenkiintoista, esimerkiksi valaistaan eri aikoina tehtyjä erilaisia käsityksiä teosten sanomasta tai merkityksistä. Ällistyn joistain, esimerkiksi kuvatekstissä kysytään: ”Mistä syntyi Hugo Simbergin Tampereen Johanneksen kirkon kattoon maalaama käärme, perisynnin symboli?” No, mistäköhän mahtaa, kun kysymyksessä jo annetaan vastaus. Tietysti esimerkkini on pisara hienossa kirjakokonaisuudessa.
Taiteeseen kuuluu tulkintaväljyys. Ja ainahan katsoja saa tehdä omia johtopäätöksiään ja nähdä eri tavoin kuin toinen. Katsotaanpa Anni Bremerin muotokuvaa Keinutuolissa (1908; ks. myös linkistä).
Ruuska kuvaa maalausta:
”Nuori nainen katsoo hieman alta kulmain taiteilijaa. Huulilla kareilee ujo hymy. Kädet lepäävät kuin tukea hakien keinutuolin käsinojilla. Maalaus tunnetaan nykyään nimellä Keinutuolissa, Anni Bremer. Hugo oli maalannut oppilastaan keväällä samaan aikaan kuin rakkaus oli orastanut heidän välillään. Maalaus on varovainen ja tunnusteleva, kaino kuin Uffizin taidemuseossa nähdyt madonnamaalaukset.”
Varovainen? Ujo? Minä näen maalauksessa tahtonaisen, joka viettelevästi katsahtaa miestä, jonka haluaa. Hän tarttuu keinuu ponnahtaakseen ihan pian maalarin luo mielessään muuta kuin madonnamaisuus. Okei, Ruuska mainitsee maalauksen pidättyväisen eroottisuuden. En koe tunnelmaa pidättyväiseksi. Mutta kuten sanottu, taulun katsoja päättelee tavallaan. Minut taulun vahva läsnäolo pysäytti Ateneumissa pari vuotta sitten huoneessa, johon on koottu henkilökuvia. En tiennyt ensi kerran taulua katsoessani, että mallina on taiteilijan tuleva vaimo, mutta aistin siitä mallin ja maalarin väkevän vetovoiman.
Taiteilijaelämäkerran aloitusluku on dramaattisen vaikuttava, koska siinä kuvattu Simbergin loppuelämän taitekohta johdattelee selvittämään, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten. Kaunis kirja on kattava tieto- ja hakuteos suomalaisen symbolismin merkkimiehestä – läpiluvun jälkeen selailtavaksi ja ihailtavaksi toimitettu teos.
– –
Helena Ruuska
Hugo Simberg. Pirut ja enkelit
WSOY 2028
taiteilijaelämäkerta
kuvatoimitus Laura Arvela
graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen
taitto Ville Repo.
431 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 