Avainsana-arkisto: Helena Ruuska

Helena Ruuska: Hugo Simberg

Nyt ovat asiat mallillaan. Kotimaisen vanhan taiteen suosikeistani on ilmestynyt elämäkerrat. Viime vuonna koottiin ensimmäisen kerran Ellen Thesleffin taiteilijataival. Hugo Simbergistä on kyllä kirjoitettu jo paljon, mutta nyt Helena Ruuska tekee synteesiä kirjassa Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (WSOY 2018).

Helena Ruuska hyödyntää huolellisesti aiempia tutkimuksia ja hallitsee runsaan materiaalin. Hän yhdistelee tutkimustietietoja Simbergin perhekunnan dokumentteihin. Merkittävässä roolissa on Simbergin kirjeenvaihto. Etenkin komentelevan ja huolehtivan Blenda-siskon kanssa käyty viestinvaihto valaisee veljen elämää.

Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan. Mietin sitä, miten merkittävää oli ”pappa betalar” -tuki, jota ilman ei pojan ura olisi edennyt. Minulle mieleenpainuvimpia jaksoja ovat oppipoika-aika Hämeessä Gallenin erämaa-ateljeessa, ystävyys Magnus Enckelliin, Tampereen tuomiokirkon omaperäinen freskourakka sekä loppuvuosien jonkinlainen taiteellinen hiipuminen ja sen rinnalla avio-onni.

20180929_154251.jpg

Ruuska ei antaudu kovin paljon arvuuttelemaan asioita, joista ei ole dokumentteja, joten Hugon vaiheissa on aukkoja ja jotkut ystävä- ja perhesuhteiden muutokset jäävät askarruttamaan. Epäonninen räpeltäminen naissuhteissa toistuu – mutta mitä oikeasti niissä tapahtui? Ken tietää. Ja kun juuri olen lukenut Karen Blixenin syfiliskärsimyksistä (Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin), eikös Hugon elämä mene säännöllisesti raiteiltaan samasta syystä. Sinäkin säätyläisten salatun kansantaudin kourissa, Hugo!

Kirjan ulkoasu on komea. Ilokseni kuvituksena on runsaasti Simbergin teoksia ja myös valokuvia, joita taiteilija itse otti. Saan fiilistellä lempiteosten kuvien äärellä ja hätkähtää hienoista, ennen näkemättömistä. Esimerkiksi väkevä muotokuva Unikko (1896) oopperalaulajaserkusta ihastuttaa, samoin mystinen vesiväri- ja guassityö Elämän virralla (1896).


Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen kirjan teostulkintoihin. Niissä on paljon mielenkiintoista, esimerkiksi valaistaan eri aikoina tehtyjä erilaisia käsityksiä teosten sanomasta tai merkityksistä. Ällistyn joistain, esimerkiksi kuvatekstissä kysytään: ”Mistä syntyi Hugo Simbergin Tampereen Johanneksen kirkon kattoon maalaama käärme, perisynnin symboli?” No, mistäköhän mahtaa, kun kysymyksessä jo annetaan vastaus. Tietysti esimerkkini on pisara hienossa kirjakokonaisuudessa.

Taiteeseen kuuluu tulkintaväljyys. Ja ainahan katsoja saa tehdä omia johtopäätöksiään ja nähdä eri tavoin kuin toinen. Katsotaanpa Anni Bremerin muotokuvaa Keinutuolissa (1908; ks. myös linkistä).

20180929_154641.jpg

Ruuska kuvaa maalausta:

”Nuori nainen katsoo hieman alta kulmain taiteilijaa. Huulilla kareilee ujo hymy. Kädet lepäävät kuin tukea hakien keinutuolin käsinojilla. Maalaus tunnetaan nykyään nimellä Keinutuolissa, Anni Bremer. Hugo oli maalannut oppilastaan keväällä samaan aikaan kuin rakkaus oli orastanut heidän välillään. Maalaus on varovainen ja tunnusteleva, kaino kuin Uffizin taidemuseossa nähdyt madonnamaalaukset.”

Varovainen? Ujo? Minä näen maalauksessa tahtonaisen, joka viettelevästi katsahtaa miestä, jonka haluaa. Hän tarttuu keinuu ponnahtaakseen ihan pian maalarin luo mielessään muuta kuin madonnamaisuus. Okei, Ruuska mainitsee maalauksen pidättyväisen eroottisuuden. En koe tunnelmaa pidättyväiseksi. Mutta kuten sanottu, taulun katsoja päättelee tavallaan. Minut taulun vahva läsnäolo pysäytti Ateneumissa pari vuotta sitten huoneessa, johon on koottu henkilökuvia. En tiennyt ensi kerran taulua katsoessani, että mallina on taiteilijan tuleva vaimo, mutta aistin siitä mallin ja maalarin väkevän vetovoiman.


Taiteilijaelämäkerran aloitusluku on dramaattisen vaikuttava, koska siinä kuvattu Simbergin loppuelämän taitekohta johdattelee selvittämään, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten. Kaunis kirja on kattava tieto- ja hakuteos suomalaisen symbolismin merkkimiehestä – läpiluvun jälkeen selailtavaksi ja ihailtavaksi toimitettu teos.

– –

Helena Ruuska
Hugo Simberg. Pirut ja enkelit
WSOY 2028
taiteilijaelämäkerta
kuvatoimitus Laura Arvela
graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen
taitto Ville Repo.
431 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Helena Ruuska: Eeva Joenpelto

Elämän kirjailija – oivallinen alaotsikko Eeva Joenpelto -elämäkerralle (WSOY 2015)! Tahtooko kirjoittaja Helena Ruuska upottaa siihen monimerkityksellisyyttä samoin kuin Joenpelto romaaninimiin? Ensinnäkin Joenpelto esitellään ihmisten elämän psykologisena kuvaajana, toisekseen Joenpelto venytteli omissa jutuissaan totuutta eli kirjaili elämään omasta päästä kuvioita niin sanoakseni mielin määrin. Ja viittaahan se yhteen Joenpellon romaanin nimeen, Elämän rouva, rouva Glad.
Eeva Joenpelto
Joenpelto halusi olla sekä rouva että kirjailija. Rouvuus koki kolauksen, mutta sen jälkeen kirjailijuus kukoisti. Ruuska ripottelee Joenpellosta privaattitietoja ja kytkee niitä tuotantoon. Teosanalyyseja ei parane tältä kirjalta odottaa, vaikka tuotannosta hyvin kerrotaankin, sillä tavoitteena on tavoittaa Eeva. Sen verran ylväs hahmo hän on ollut, että heti nolottaa mainita hänet vain etunimeltä.

Komeus ja kopeus tulevat teoksessa liki, Joenpellon persoona ei. Se olikin hänen ydintään: varauksellisuus ja etäisyys. Tunteet piti peittää, paitsi kiukku. Ulkopuolisille ei aikanaan traagiset perhetapahtumat näyttäytyneet, nyt ne levittäytyvät lukijan nähtäväksi. Pitkä ja katkennut avioliitto jää kuitenkin kutkuttavan arvoituksellisena, samoin Joenpellon muu suhde-elämä.

Kirja ilmestyi sopivasti Joenpellon 100-vuotissyntymävuotena. Muuten ei paljon ole ollut melskettä aikanaan suositun kirjailijan tuotannosta. Missä ovat juhlapainokset Lohja-sarjasta tai uusintaesitys siitä tehdystä tv-sarjasta? Tämä elämäkerta muistuttaa, että Joenpelto oli myyvä ja luettu kirjailija. Se myös kertoo lähivuosikymmenten kirjallisesta kentästä kohdettaan enemmän. Ruuska on selvitellyt ansiokkaasti valtavaa aineistoa. Jotain toisteisuutta olisin karsinut, mutta sujuvaa teksti on, ja mukavasti kohteen oma ääni kuultaa rivien välistä.

Joenpelto oli arvonsa tunteva ja selvästi kilpailuhenkinen. Monesti häntä verrataan lähihistorian kuvaajana Väinö Linnaan. Antaa kirjailijan itse vastata siihen:

”En itsekään pidä siitä, että minua toistuvasti verrataan Väinö Linnaan. En ole hänen veroinen, en parempi jos en paljon huonompikaan. Olen aivan erilainen, koko kirjoittamiseni perustuu ihmiskuvaukseen eikä laajoihin eeppisiin kaariin.”

Luin lukioaikana useita Joenpellon kirjoja pakollisen kirjallisuustutkielman vuoksi. Valitettavasti tutkielma on hävinnyt, muisto ei. Paniikissa etsin lainaksi juuri ilmestynyttä viimeistä osaa Lohja-sarjasta, ilman sitä ei tutkielmasta olisi mihinkään. Lempiaineeni historian (oli myös Joenpellon lempiaine) lehtori lainasi oman kappaleensa Eteisiin ja kynnyksille -romaanista vannottaen haluavansa lukea sepustukseni. Jo olin otettu. Yksi nuoruuteni talviloma meni Joenpelto-tulkintoja naputellen vanhanaikaisella kirjoituskoneella.

Elämäkerran innoittamana palaan nyt Joenpellon kirjoihin. Vetää kaikista ovista on jo iPadiini ladattuna. Miltä mahtaa maistua Lohja-sarja vuosikymmenten jälkeen? Voinkin lukea hitaasti, sillä käynnistän kirjabloggaajien Joenpelto-haasteen 27.1. ja postaukset paljastuvat vasta Joenpellon syntymäpäivänä 17.6. Tule mukaan!
Joenpelto-haaste
– – –
Helena Ruuska
Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija
WSOY 2015
elämäkerta
498 sivua.
Ostin itselleni joululahjaksi.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus