Avainsana-arkisto: Joel Haahtela

25 helmikuun, 2023 · 7:59 am

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Joel Haahtela tarjoaa taas lukukokemuksen, jota samalla haluaisi helliä hiljaa itsellään ja toisaalta julistaa suureen ääneen ja laajalti. Lohtukirjojen mestari koskettaa jälleen.

Yö Whistlerin maalauksessa (Otava 2023) sopii erinomaisesti Totuuden kaipuu -trilogian jatkoksi. Romaanin päähenkilökertoja on tunnistettavan samansorttininen mies kuin monessa Haahtelan romaanissa: mies elää murtumisen kynnyksellä, saa lohtua taiteesta sekä havahtuu kärsimyksen ja kauneuden rinnakkaisuuteen. Tässä romaanissa päähenkilö olettaa pian kuolevansa ja sitä ennen hän haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista: luoda vanhalla tekniikalla kuvia perhosista. Siitä syystä hän matkustaa vanhan perhoskerääjätuttavuutensa Sergein luo Yorkshireen.

”Katselin utuista sineä, yöhön kietoutuvaa maalausta, mutta en tuntenut hiljaisuudessa minkäänlaista kauhua, vaan päinvastoin syvää rauhaa.”

Kellun kirjakokemuksen rauhoittavassa tunnelmassa. Yö Whistlerin maalauksessa ravitsee lukijaansa pohdinnoilla, henkisyydellä, metafyysisyydellä, filosofisella aineksella ja monenlaisella kultivoituneisuudella. Haahtela ei karsasta elämänkatsomuksellisuutta eikä elitistisyyttä, ja leimallista on monien taiteilijoiden (monet omia suosikkejani) ja taideteoshavaintojen liittäminen kirjan sisältöön.

Luonnollisesti romaanin nimestä löytyvän James McNeill Whistlerin Nocturno-maalausten (ks. romaanin kannen maalaus) merkitys on oleellinen, ja sykähdyttävästi niiden tulkinta laajentuu tyhjyyden kokemuksesta rakkaudellisuuteen. Keskeinen kirjan taiteilija on lisäksi Maria Sibylla Merian, jonka kolmisensataa vuotta vanhat perhosmetamorfoosipiirrokset ovat lähtökohta kirjan minäkertojan taidehankkeelle. (Merian on tuttu myös Selja Ahavan romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.)

” – – siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen.”

Elämäntuntojen ja -katsomusten lisäksi Haahtelan romaaneissa on aina arkitaso, niin nytkin, ja siihen sisältyy kalkkunavoileipä, lihallisuutta irtosuhteineen, särkymisvaaraa sekä ilmiöiden avauksia, esimerkiksi lyhyesti ja ytimekkäästi tässä romaanissa puretaan venäläisyyden ydin. Tätä tarvitaan, ettei teos tyystin tukehdu melankoliseen romantisointiin.

Kokonaisuus tarjoillaan lukijalle sujuvan soljuvana kerrontana, jossa muistot ja symbolit lomittuvat orgaanisesti toisiinsa. Romaaniin on myös formuloitu kaunokirjallisuusteesi:

”Ja eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien välissä?”

Lopputulos voisi olla symboleista raskas vaan ei ole: se on niistä kukoistava. Nämä Haahtelan symbolit – runsaat, toistuvat kuten lumi, tähdet ja perhoset! Perhosten lepattelua olen lukenut hänen kirjoistaan monesti, ja taas tämä kirjallinen perhosvaikutus yltää lukijaan: yhteys kaikkeen, hetkellisyys, (mielen) muodonmuutos, kauneus = hyvyys, elämä sellaisena kuin se on – aineellinen ja ajaton; ”- – että olemassaolo oli enemmän kuin pelkkä elämä”.

”Ja silti: yön rajalta heijastui meidän elämäämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”

Haahtelan uusimmat teokset ovat lyhyitä ja sinänsä nopealukuisia mutta pitkävaikutteisia humanistin puheenvuoroja mielekkyydestä – hitauteen houkuttelevia, rikkinäisyyttä kaihtelemattomia, rakkaudellisia.

”Sitten ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä, me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyvät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin saisi olla, vaikka ei koskaan katoaisi.”

•

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Pienoisromaani, Otava 2023, 175 sivua. Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

7 marraskuun, 2022 · 6:33 am

Romaanisadon puinti 2022 – Finlandia-aineksia

Vuotta 2022 on jäljellä ja lukematta kymmeniä tänä vuonna ilmestyneitä romaaneita. Sallin silti itselleni katsauksen lukukokemuksiini. Poimin kimaran lukuvuoteni kohottavimpia romaaneja, jotka minun puolestani saisivat olla myös Finlandia-palkintoehdokkaita. Esittelen valintani lyhyesti tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad)

Kasvukertomusten lajirikkaudesta voi olla vaikea erottua, mutta Ikuinen kaipuu tekee sen. Syynä on minäkertojan tapa ilmaista havaintonsa, tietonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa. Ikuinen kaipuu kuvaa perhesuhteita ylipäätään, äitisuhdetta erityisesti mutta myös naapuruussuhteita ja yhteiskunnallista asemaa. Tyyli, kieli ja kerronta kietovat minut kasvuprosessiin tytöstä teiniksi. Kieltämättä myös säväyttää se, miten Bertellin Botnia-sarjan ensimmäisen romaanin Ikävän jälkeen näkökulma muuttuu äidistä tyttäreen.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Vaikka Jaakobin portaat on pienoisromaanitrilogian päätösosa, se toimii itsellisenä mielen, mielekkyyden, ja mielenrauhan tavoitteluromaanina. Lumisateen ja tähtientuikkeen vaihdellessa Jerusalemin taikatunnelma kohtaa ihmispolon arjen haurauden, muistot ja murheet. Romaani välkyttää ikuista valoa unohtamatta maallista, ennen kaikkea itsensä ja muiden kohtaamista.

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Ihmishämärän aiheiden ja teemojen runsaus riemastuttaa, ja ennen kaikkea ihailen, miten eri ainekset loksahtavat paikoilleen nykytaiteilijoista skandimytologiaan, Wagner-libretoista tekoaly-dystopiaan ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista länsisaksalaiseen tulevaisuuden omenatarhaan. Ennen kaikkea kieli ja kerronta soljuvuuksineen ja muine taitotekijöineen vakuuttavat: taituriromaani. Kannattaa ponnistella nauttien, vaikka olisikin rajoitteita esoteerisyys-, mytologia- ja taidetietämyksessä – kuten minulla.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Parainen ja Pariisi, kyllä ne yhteen sopivat. Kirjasta kehkeytyy nautittava lukuromaani, jossa vaihtelevat kahden ajan ja paikan kuvaukset. Paraisilla enteillään tragediaa, ja vuosia myöhemmin toista maailmansotaa edeltävinä aikoina Pariisissa tartutaan hetkeen. Etenkin nautin Alice B. Toklasin, Gerdrude Steinin ja suomalaisen Margit-keittäjättären elämänpiirin elävyydestä.

Riikka Pulkkinen: Lumo

Kirjan vaihteleva kerrontatapa kiehtoo minua suuresti, samoin rakenne. Pinnalta romaani on kertomus 17-vuotiaan Philippan kuolinsyyn tutkinnasta, mutta enemmän se on Philippan lähipiirin kokemuskuvausta. Philippa on kuvajainen, josta muut kirjan henkilöt kokemuksineen heijastuvat, välillä vääristyen, välillä terävöitettynä.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Väkevä, voimakas, ytimiin iskevä kirja kertoo monenlaisesta hävityksestä, yksilön, kaupungin ja maailman. Muustakin voisin tämän romaanin yhteydessä paljon vuodattaa, mutta nostan ilmeisen, kouluväkivallan. Tapauskertomuksen yksityiskohtaisuus ja toisaalta irtonaisuus, jolla kerronta vaihtelee ja iskee – hienoa, hienoa.

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)

Suomaa vastaa moniin makumieltymyksiini: episodimaisuus, historiallinen romaani, mytologiakerroksellisuus, sukupolvien jatkumo, metsämaan merkitys, juurtuminen maaplänttiin… Vaan eivät ne aiheet vaan se, miten Suomaa juoksuttaa nevan liepeille sukupolvet ja ajat eri näkökulmin ja erityisen vaihtelevin kerrontatavoin. Nautin.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kasvukertomus on tämäkin, mutta kovin erilainen ja eri aikaan kytkeytyvä kuin listani Bertellin romaani. Omaääninen kerronta viehättää minua niin tässä romaanissa kuin muissakin listani kirjoissa. Tämän kirjan juttu on juuri kerronta, joka on yhteneväinen tunne- ja asiasisällön kanssa. Yhteiskunnallinen näkemys voimistaa nuoren naisen yksilökehityskuvausta, erilaisten aukkojen ja Aukon täyttämistä, ja ken lisäksi kirjan on miesten, jotka pelkäävät konetta ja kielellistämistä.

•

Miksei listalla ole esimerkiksi ansiokkaita Olli Jalosen, Riitta Jalosen, Aki Ollikaisen ja Anna Soudakovan uutuusromaaneja, jotka ovat tuottaneet minulle kielen ja kerronnan mielihyvän hetkiä sekä ovat herättäneet ihmisyyden ja elämän kysymyksiä? Ihan vain intuition vuoksi. Se olkoon muistutus siitä, että listaukset ja luokittelut ovat perin subjektiivisia ja aikariippuvaisia. Sama koskenee myös Finlandia-raatilaisia ja -valitsijoita – tosin he ovat lukeneet kaiken tarjolla olleen.

•

Romaani-Finladia-palkinnon ehdokkaat julkaistaan 10.11., ja voittaja selviää 30.11. Ylen suorassa lähetyksessä.

Finlandia-palkinto 2022: tietoja.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: , , , , , , ,

6 syyskuun, 2022 · 6:47 am

Kirjailijatapaaminen: Joel Haahtela

Syyskuun alun kirpeänä iltana 5.9.2022 haastattelin Kanneltalon lavalla kirjailija Joel Haahtelaa. Pääasiaksi valikoitui Totuuden kaipuu -trilogia eli Haahtelan kolme viimeisintä pienoisromaania Adélen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Yleisöä oli runsaasti, lisäksi haastattelu striimattiin. Tallenne on katsottavissa 19.9. saakka Kannelmäen kirjaston FB:ssa ja kotisivulla. 

Kuva: Arja Korhonen

Olen lukenut trilogian kirjat niiden ilmestymisaikoina ja nyt ennen haastattelua uudelleen peräkkäin. Adelélen kysymys nousi ensi lukemalla lohtukirjojeni kärkikahinoihin, ja kokonaisuutena kirjakolmikko toimii rauhoittajana ja avartajana. Niistä avautuu joka lukemalla uusia puolia, myös itseironiaa ja leikillisyyttä. Siitä pidän, eikä se vie mitään pois siltä, miten syvälle psykologisesti ja muuten henkisesti kirjat vievät. 

Tyyli on Haahtelalle tärkeä. Hän kiteyttää sen Jaakobin portaiden loppusanoissa: ”Yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.”

•

Adélen kysymys kuten muutkin trilogian osat pysäyttävät, vievät etsintään elämän suunnasta ja antavat armoa menetysten hyväksymiseen. Haahtela puhui kirjojensa runollisista yhteyksistä ja mainitsi esimerkkinä tämän romaanin putoamiset. Kirjailija luki romaanin alun, vei meidät lumen ja tähtien valoon, ja vakuutuimme: tarvitsemme kaunista, tyylikästä kielenkäyttöä, joka luo mieleen tiloja.

Aikanaan Hengittämisen taito jäi minulle lukukokemuksena outoon välitilaan, mutta uudelleen luettuna koin sen toisin. Haahtela itse sanoi onnistuneensa kirjan hengellisyydessä, ja samaan lopputulemaan tulin toisella lukemisella. Vaikken ole erityisen uskonnollinen, uskoin kirjan päähenkilön kokemuksen: romaani osoittautui tasapainoiseksi maallisen ja hengellisen komboksi. Ymmärsin päähenkilön isänkaipuun olevan sekä konkreettista että symbolista, ja käsitin myös kokonaisuuteen kuuluvan ihan tavallista ihmiseloa kuolemanpelkoineen ja rakkaussuhteineen kuin myös etsintää elämän suunnasta.

Jaakobin portaiden suhteen illan keskustelu vei identiteetin etsinnän käsittelyyn. Kiinnostavimpana pidin sitä, mitä Joel Haahtela pohti historiasta, josta ei ole jäänyt mitään jälkiä. Romaaneissaan hän käsittelee ylisukupolvisia muistoja, mutta nykyisin häntä eritoten kiehtoo ajatus siitä, että muistakin historiaan kirjoittamattomista asioista voi jäädä jälkiä. Esimerkkinä hän pohti lempitaiteilijansa  Rembrandtin teoksia: ehkä niissä näkyy jotain vaikkapa taiteilijan ensi rakkaudesta, josta kukkaan ei tiedä mitään.

•

Tunnin keskustelu vierähti nopeasti. Joel Haahtelan trilogian ajan ja ajattomuuden, hiljentymisen ja ihmeen tunnelma jollain tavalla siirtyi kirjailijan läsnäolosta koko tilanteeseen. Hän avasi ajatteluaan ja oman elämänsä suodattumista teoksiinsa. Keskustelimme myös siitä, miten etenkin hengellisyys kotimaisessa kirjallisuudessa on aika tavatonta, jopa tabun rikkomista. Vaikutuimme varmaankin kaikki Haahtelan vilpittömyydestä välittää mysteeriä ja runollisuutta proosan avulla niin, että lukijalle ei tuputeta vaan annetaan aihetta ajatella, tuntea ja kokea.

Haahtela lähtee tällä viikolla pyhiinvaeltamaan Athos-vuorelle, jossa hän myös viettää merkkipäivää: on kulunut puoli vuosisataa hänen syntymästään. Selviä signaaleja välittyi siitä, että hän yhä haltioituu kaunokirjoittamisesta ja että yhä enemmän häntä kiehtovat taiteilijuuden teemat. Se saattaa tarkoittaa sitä, että voimme odottaa lisää lohtukirjallisuutta.

*

Kanneltalo, Helsingin työväenopisto ja Kannelmäen kirjasto 5.9.2022: Joel Haahtela, haastattelijana Tuija Takala.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat:

13 helmikuun, 2022 · 1:55 pm

Lukurauhan tärpit 2022

Sunnuntain lukurauhapäivänä olen toki lukenut, samalla vinkkaan viidesti. Tässä alkuvuoden lukemistostani luettavaa muillekin päiville kuin tälle.

Elämäkertavinkki – Minna Maijala: Katri Vala

Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa. 

Runousvinkki – Olli Sinivaara: Puut

Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.

Rauhoittumisvinkki – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.

Rauhattomuusvinkki – Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.

Herätysvinkki – Iida Rauma: Hävitys

Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.





Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Avainsanat: , , , ,

14 tammikuun, 2022 · 7:02 am

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtelan totuuden kaipuu -trilogia on nyt tullut päätökseensä. Jaakobin portaat (Otava 2022) kuvaa kahden edellisen pienoisromaanin Adèlen kysymys ja Hengittämisen taito tavoin – Haahtelan omin sanoin – ”yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä”.

Jaakobin portaat -romaanissa kertoo mies, joka matkustaa noutamaan Jerusalemista Ilja-veljeään. Ilja potee sairaalahoidossa Jerusalem-syndroomaa, ylivoimaisen tunne-elämyksen sekavuustilaa. Romaani keskittyy muutamaan päivään talvisessa Jerusalemissa ja lyhyeen tilanteeseen keväällä koti-Helsingissä.

”Tässä kaupungissa kaikki kuitenkin kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä.”

Tarinan täyteläisyys ei ole lyhyesti tyhjennettävissä. Siinä on monia kerroksia ja sipulimainen rakenne, jossa vähitellen paljastuu kertojan ja hänen perheensä menneisyyttä.

Jerusalem on sekä todellinen miljöö että symboli. Kaupunki mainitaan myyttiseksi maailman keskukseksi, ja lukija tietää, että se on monien uskontojen pyhä paikka. Se on myös eri kulttuurien törmäyspaikka, mutta politiikkaan ei kirjassa puututa, vaan kertoja kohtaa välittäviä ja rakkaudellisia tilanteita niin juutalaisten kuin arabienkin kanssa.

”Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista.”

Yksi oleellinen teema romaanissa on muistot. Kertoja vaipuu tavan takaa muistoihin, joiden avulla hänen elämänsä käännekohdat selviävät. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, suhde veljeen etäinen ja rakkaussuhde on päättynyt kurjasti. Muistot voivat olla myös ylisukupolvisia.

Romaanin Jerusalem näyttäytyy unenomaisena paikkana, jossa yhdistyvät kertojan muistot edesmenneistä isoisästä ja vanhemmista kertojan mystisiin hetkiin. Tunnelmaa tehostavat aistimukset, joissa lumipyry ja syreenintuoksu vaikuttavat sulassa sovussa. Eikä pilvinen lumisadetaivas sulje pois tähtien kimallusta. Haahtelan romaaneista toiseen kulkevat motiivit ja symbolit tehoavat jälleen.

”Ylhäällä talojen välissä, sakean lumipyryn keskellä, erotin hehkuvat sumupilarit, valovuosien kokoiset kehdot, taivaan äidit, jotka pulputtivat tähtisadetta avaruuden pimeyteen.”

”Ja siinä seisoessani tunsin kuinka olemassaoloni hetki hetkeltä vahvistui.”

Trilogia on vienyt jo katoliseen ja ortodoksiseen ympäristöön, nyt lähinnä juutalaiseen. Jaakobin portaat -nimi viittaa Raamatun Jaakobin uneen, jossa maata ja taivasta yhdistävät tikapuut, eli yhteys maallisen ja taivaallisen välillä on mahdollinen. Tämä trilogian viimeinen osa on henkinen, kaipa myös hengellinen sitoutumatta uskontokuntaan tai tunnustuksellisuuteen. Maallistuneisuudestani huolimatta otan sen vastaan.

Haahtelan romaani ei piittaa realiteeteista, sillä se vie kertojan kuvitelmiin, jotka onnistuvat tuntumaan täysin mahdollisilta, vaikka ne voivat olla harhanäkyjä. Romaanin kielen hallittu vaikutelma viehättää ja saa uskomaan todeksi myös epätodellisen. Kerronnan yllä leijuu ihmeellinen rauha, sellainen tunnelma, joka rauhoittaa lukijan ja saa luottamaan. Mysteerille on annettu näin mahdollisuus. 

”Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.”

Jaakobin portaat täyttää rakkaudellisuudella. Kertojan kirjan loppupuolella kokema universaalin rakkauden läsnäolo antaa lohtua kertojalle, ja saman lohdun piiriin se kietoo myös lukijan, minut. Menetysten ja muistojen rajapinnat voivat häivyttyä, eheytyä ja silti olla liikkeessä, muuttumassa. Jotain selittämätöntä taianomaisuutta kerronta sisältää, koska se ei vaikuta minusta haahuilulta eikä hörhöilyltä. Eikä coelho-henkiseltä hömppä-filosofialta.

Huomaan: Haahtelan joka toinen romaani säväyttää ytimiäni. Jaakobin portaat on juuri sellainen – ja komea lopetus trilogialle. Tarinan henki säilyy koko kirjan mitan vilpittömänä. Olen siis päässyt kokemaan kaunista kaunokirjallisuutta, kiitän.

” – – ymmärrys siitä, että meidän elämämme oli lopulta kuvitelmaa ja vain tarinat pystyvät ylittämään arkisen todellisuutemme.”

•

Joel Haahtela: Jaakobin portaat, Otava 2022, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 helmikuun, 2021 · 8:44 am

Lohtukirjoja lukurauhan päivään

Sunnuntaina 7.2. on lukurauhan päivä. (Kirjasäätiön pykälät päivän viettoon voit lukea täältä.) Päivää voi toki viettää jännittävien, kiihdyttävien tai muunlaisten kirjojen kanssa, mutta minä listaan lukurauhaan sopivia lohtukirjoja. Näiden lyhyiden mutta täyteläisten teosten seurassa pääsee rauhoittumaan, miettimään ihmisen mieltä ja merkitystä kaikessa kosmisessa kohinassa.

Anne Cathrine Bomann: Agathe

Ei mitään pieniä aiheita: yksinäisyys, rakkaus ja kuolema. Päähenkilö eli eläköityvä terapeutti päätyy syntyihin syviin. Pienoisromaani ei silti leiju sfääreissä vaan käsittelee ihmisenkokoisesti luopumisesta kumpuavaa elämänpohdintaa.

Kristina Carlson: Eunukki

Pienoisromaani kiinalaisesta eunukista tuhannen vuoden takaa huokuu elämää ja sen merkityksestä muistuttamista. Pidän aforistisesta otteesta lähestyä elämää ja nähdä kurjuuden, vääryyden, arkisuuden ja hyvien hetkien kirjon. Lukija pääsee leijumaan ajattomuudessa.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Haahuilevan herran luostarireissu legendaa jahdaten tuudittaa rauhoittavaan tunnelmaan. Kirjan myötä voi tehdä tiliä omien lähtökohtien ja menneisyyden kuprujen kanssa sekä avautua tulevaan. Haahtelan tuorein teos Hengittämisen taito sopii nimeään myöten myös lohtukirjallisuudeksi, mutta Adèle-kirja vetoaa minuun piirun verran paremmin.

Han Kang: Valkoinen kirja

Kertoja on irti kotimaastaan ja muutenkin tekstissään aika irti sidoksista. Se pysäyttää hänet muistoihin ja elämäntunteeseen, jossa kuolema on seuralaisena. Ei, se ei houkuta häntä mukaansa vaan kulkee rinnalla ja elää muistoissa. Valkoista on joka puolella eri muodoissa, ja sen symbolisuus ottaa runollisesti valtoihinsa.

Petri Tamminen: Meriromaani

Tiedäthän lohtulauseen, että kaatuuhan valtamerilaivojakin. Se todentuu Meriromaanissa, joka seuraa minua vuodesta toiseen lohtukirjana. Epäonniseen merikapteeniin metaforisoituu elämän tragikoomisuus. Elämä on hyväksyttävä sellaisenaan, tällaisenaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat: , , , ,

29 elokuun, 2020 · 6:06 am

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan pienoisromaani Hengittämisen taito (Otava 2020) kertoo 24-vuotiaasta miehestä, joka jättää lääketieteen opiskelun tauolle yhdeksi kevääksi ja etsii kadonneen isänsä karulta kreikkalaiselta luostarisaarelta. Isä on jättänyt vakavasti masentuneena suomalaisen perheensä, kun poika oli kymmenvuotias. Romaanin kertovaa nuorta miestä varjostavat mennyt, kuolemanpelko ja viha, ja romaani seuraa, miten niistä sikiävät tulevaisuus, rakkaus ja anteeksianto.

Minulle on usein käynyt Haahtelan romaanien kanssa niin, että joka toisesta kirjasta hullaannun ja joka toinen jättää hailakaksi. Viimeksi ihastuin edelliseen pienoisromaaniin Adèlen kysymys.

Aika pian tunnistan uutuudesta, että on kyse kirjaparista, eräänlaisesta luostarisarjasta. Adèle-kirjassa keski-ikäinen mies tutkii legendaa ranskalaisluostarissa, ja siinäkin kertojan etsintä tähtää elämänotteen löytymiseen ja menneen käsittelyyn. Pieni pelko lepattaa mielessäni, kun aloitan Hengittämisen taitoa: onko tästä yhtä säväyttäväksi lohtukirjaksi kuin edellisestä luostariromaanista?

wp-1598591818888.jpg

En vastaa vielä kysymykseeni, vaan nostan esille muutaman asian. Haahtela on leimallisen eurooppalainen kirjailija. Kirjoissa suvereenisti liikutaan eri puolilla mannerta ja kuvataan pienin, tarkoin yksityiskohdin miljöötä. Niin nytkin. Thessalonikin kadut ja luostarisaaren henki leijuvat vahvana tekstistä.

Haahtelan kirjojen melankolinen elämän merkityksen etsintä viehättää minua, joskin (kuten jo mainitsin joka-toinen-kokemukseni) tunnelma välillä liitää ohueen yläpilveen, eli syvällisyys on muuttua koristeluksi. Hengittämisen taito -kirjaan olen merkinnyt paljon kohtia, joissa minäkertoja tekee tärkeän havainnon omasta elämästään ja tunteistaan tai yleensä elämästä. Eli ihastelen kuvaamisen lahjaa.

Kerronnassa konkreettiset tapahtumat lomittuvat metafyysisyyteen. Tästä romaanista poimin päähenkilölle tärkeän symbolin, takin, jonka hän saa setävainajansa vaimolta. Se sopii hänelle kuin valettu – ja osoittautuu isän vanhaksi takiksi. Niin hän oppii kantamaan menneen ja jatkamaan eteenpäin, riisumaankin sen. Myös muut kirjan tapahtumat vievät koleudesta kohti loppukevään lämpöä, toivoa.

Ja sitten siirryn minulle vaikeimpaan teemaan, uskoon tai uskonnollisuuteen, jossa on jotain muutakin kuin laimeaa henkisyyttä. Tällaiselle maallistuneelle agnostikolle siinä on purtavaa vielä huomattavasti enemmän kuin Adèle-kirjassa. Henkisyys toisaalta kuuluu aikaamme, jossa merkitystä ja mielenrauhaa etsitään idän uskonnoista, joogasta ja hetkeen pysähtymisestä. Silti kirjassa kuvattu kristinuskon tunnustuksellinen hengellisyys vaatii minulta tietoisen päätöksen suhtautua aiheeseen ennakkoluulottomasti.

Nuori mies pysähtyy viikoiksi isänsä hiljaiseen luostariyhteisöön, jossa pyhitetään arjen pienet askareet, rukous ja kuolevan hengellisen isän palvelu. Kreikkalais-ortodoksisen uskon luonnollinen yhteys rukouksen mysteereihin näkyy romaanissa armollisuutena, joka vie kuluttavasta vihasta rakkauden suuntaan. Mitään käännytystä tai hurahtamista ei tapahdu vaan silmien raottamista ihmeelle ja elämälle. On vain asioita, jotka on hyväksyttävä.

”Mutta vaikka emme voineet nähdä Jumalaa, me saatoimme tuntea hänen tekonsa. Kun sanoin isä Theodorokselle, etten nähnyt mitään tekojakaan, hän sanoi, että minä en nähnyt tekoja, koska minä itse olin teko ja kaikki minun ympärilläni oli tekoa. Minä olin teon sisäpuolella, eikä ihminen nähnyt sitä minkä osa hän oli, ei voinut erottaa siitä itseään.”

Vastaan itselleni esittämään kysymykseen: säväyttääkö? Osittain kyllä kovastikin, etenkin taito kuvata viehättää. Haahtelan romaanit ovat mietiskelyproosaa, ja mielelläni pysähdyn tämänkin Haahtelan romaanin syntyihin syviin. Sanottakoon vielä, että henkisyyden vastapainona on aina jollain tavalla konkretiaa, myös lihallisuutta.

Mielistyn siihenkin, että kun pelkään övereitä, voikin kirjassa pilkahtaa itseironiaa. Esimerkiksi minäkertojan runot liikkuvat yliannostuksen rajoilla. Romaanin lopussa välähtää kuitenkin viistoa hymyä nuorukaisen runoille viemättä pois sitä, että mies on runoissaan vilpitön: kesken, eksyksissä, tiellä jonnekin. Arveluttaa kyllä, että horjahtaako peittelemätön kultivoituneisuus yli kielekkeen.

Hengittämisen taito -otsikko miellyttää minua kovasti. Yksinkertainen asia ei olekaan luonnollista vaan taitolaji. Miten tätä elämää voi elää ja kokemuksiaan kantaa? Sitä Haahtelan kirja pistää minut miettimään, myös omia vaikeuksia hapenottokyvyssä – ehkä en siksi pääse täysin samaan hengitysrytmiin romaanin kanssa. Mutta Haahtelan tuotantoon pienoisromaani loksahtaa luontevasti: lumi ja tähdet (kirjailijan peruskuvasto), niissä on valonsa.

”Tuijotan ylös ja näen kuinka lumihiutaleet alkavat yksi kerrallaan irtoilla taivaasta, kuin suuri puu joka äkisti varistaa lehtensä. Maailman keskipiste. Missä se sijaitsee? Onko se kaikkialla? Ei minun sisälläni, ei kaukana horisontissa, ei lippaassa kirkon sisällä, vaan kaikkialla samaan aikaan, ei missään.”

Joel Haahtela
Hengittämisen taito.
Pienoisromaani
Otava 2020
176 sivua.
Ostin kirjan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 marraskuun, 2019 · 8:04 am

Finlandia-aineksia 2019

Suuren kirjapalkinnon ehdokkaat julkaistaan tulevalla viikolla. Siksi kokoan tänä vuonna ilmestyneitä suosikkikirjojani.

Tämä vuosi on minulle pääasiassa lyhyiden romaanien vuosi. Tiiviissä kerronnassa kristallisoituvat kieli, ilmaisu ja sisältö. Siksi ehdokkaani ovat nämä (tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä):

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Cristina Sandu: Vesileikit
Pajtim Statovci: Bolla
Petri Tamminen: Musta vyö
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen.

20191102_073042_resize_94.jpg

Varapaikan jätän paksulle kirjalle tai muuten yllätykselliselle valinnalle. Minun kirjavuoteni iloisia yllätyksiä ovat olleet Kirsi Ellillän Lepra ja runoilija Jani Niemisen Komero. Yllättäjä voi olla myös toinen runoilijan romaani, Anja Erämajan sisäisesti hurja Imuri.

Tarinankerronnan luistavuudesta voi palkita JP Koskisen Tulisiiven ja liikkuvaisesta kiehtovuuskuvailusta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanista Dioraama. Esikoisromaaneista Anna-Kaisa Linna-Ahon hieno Paperijoutsen on jäänyt oudosti varjoon, tuotakoon se siis valoon. Sen kanssa hieman samaan aihepiiriin liittyy Riitta Jalosen taidokas Tanssikaa!, sen teemoista puolestaan löydän linkkejä Sirpa Kähkösen Muistoruohoon. Ja edellisvuoden voittajan jatko-osa hullaannutti, mutta eihän nyt taas voi…

Hyvä kirjavuosi on ollut, jatkukoon se sellaisena – palkinnoin ja ilman.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , ,

20 toukokuun, 2019 · 7:01 am

Kai Aareleid: Korttitalo

Tänä vuonna Helsinki Litissä vieraili Kai Aareleid, jonka romaani Korttitalo (S&S 2018) sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin Tartossa ja kertoo Tiinan kasvutarinaa. Aareleidin romaanin rakenne ja kerronta ovat minun makuuni. Päähenkilö, aikuinen Tiina liukuu puuttuvista lapsuudenkodin muistoesineistä menneeseen aikaan: vanhemmat tutustuvat, Tiinan syntyy ja varttuu viisitoistavuotiaaksi.

Kuvaus pysähtyy tilanteisiin ja niiden tunnelatauksiin. Aikuinen Tiina kertoo minämuodossa, mutta menneessä ajassa kerronta kulkee yksikön kolmannessa persoonassa, silti se upottaa Tiinan kokemusmaailmaan. Tapa katsoa tilanteita on suora ja selittelemätön, mutta sielä täällä välähtävät runoa lähentelevät kiteytykset. Aareleidin runokokoelman Lue minua lukeneena en lyyrisiä lausumia ihmettele.

Helsinki Lit -tapahtumassa Aareleid tosin sanoi, ettei hän pidä itseään runoilijana vaan runot ovat hänelle lähinnä novelliaihioita. Korttitalo-romaaninsa hän kertoi muodostuvan kohtauksista, sirpalemaisesta tavasta kirjoittaa, mikä juontaa juurensa dramaturgikoulutuksesta. Romaanin pohjana on kirjailijan kaksi mielen kuvaa: tyttö isänsä takana kuuntelemassa puheenkirjoitustuskailua ja varkaiden tihutöiden jälkeen tyhjä taulunpaikka seinällä. Nämä symboliset tilannekuvat sain lukea romaanista ja paljon muuta, mitä kirjassa kerrotaan yhden perheen välityksellä. Aareleid luonnehti pahtumapaikkaa Tarttoa niin, että se on taustakangas sille, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttä.

”On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet ovatkin me.”

Lapsen näkökulma onnistuu romaanissa hienosti. Isälle ja äidille tapahtuu asioita, jotka heijastuvat lapseen joka ikävaiheessa. Häneen jää jäljet onnellisista hetkistä, jolloin tanssitaan yhdessä, ja hänessä säilyvät asiat, joista ei puhuta ja jolloin aikuisten ratkaisuissa ei lapsella ole osaa eikä arpaa. Vaikuttavia ovat tilanteet, jolloin aikuisten näkökulmasta tulkitaan lapsen joustavuutta ja vahvuutta, kun todellisuudessa lapsen olisi pitänyt olla syy aikuisille pysähtyä ja lapsella lupa olla heikko.

20190519_143259.jpg

Korttitalon rakenne, tyyli ja kerronta imaisevat. Tiinan kaipaa vähintään henkisesti poissaolevia vanhempiaan, erityisesti isää, pelkkä tieto rakkaudesta ei riitä. Puute välittyy tilantein, joita ei selitetä puhki, esimerkiksi: ”Heillä on paljon tavaroita mutta isää on aina vain vähemmän.” Hetkittäin Tiinan huomiot tuntuvat lapselle turhan sofistikoiduilta, mutta mitä sitä miettimään, sillä ikäistään fiksumpi ja tunneälyinen tyttö on kyseessä.

”Peeter [isä] huokaa:
– Olet oikeassa. Kukaan ei voi suojella ihmistä itseltään.
Tiina kurtistaa kulmiaan, mutta ei sano mitään. Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei vain pääse toiseen ihmiseen asti.”

Helsinki Lit -tapahtumassa Kai Aareleid keskusteli Joel Haahtelan kanssa. Kohtaaminen oli kirjafestivaalin antoisimpia (katso tallenne Yle Arenasta), sillä keskustelijat saivat tilanteen tuntumaan intiimiltä kahdenkeskiseltä juttelulta, jossa kaksi kirjailijaa nävertää kirjoittamisensa ydintä tosissaan, silti viihdyttävästi, jopa itseironisesti ja siten, että katsomossa koin olevani etuoikeutettu osallinen. Keskustelu päättyi Korttitalon loppukappaleeseen, valoon. Loppuhuipennus!

– –
Kai Aareleid
Korttitalo
suomentanut Outi Hytönen
S&S 2018.
154 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin kummitus ja Mummo matkalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , ,

21 maaliskuun, 2019 · 9:28 am

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Melankolinen sumu saartaa minut. Näen sen keskellä vain lähelle, en silti lainkaan kaikkea, mutta se riittää minulle ja rauhoittaa. Tiedän sumun kätkevän levottomuutta sisältäviä asioita. Siedän sen; saan hetken levätä näin, tämä sopii mielentilaani juuri nyt. Mistä on kysymys? Joel Haahtelan pienoisromaanista Adèlen kysymys (Otava 2019).

”Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelin sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa.”

Haahtelan uutuuskirja alkaa noin. Monesta hänen kirjastaan tutut symbolit tähdet ja lumi sekä ututunnelma esiintyvät ensi kappaleessa. En yleensä syty runollisesta proosasta, kauniista kielikaartelusta, mutta Haahtelan ilmaisutapa puskee läpi suojauksieni. Luen Adèlen kysymystä kuin hartauskirjaa: viipyilen, tunnustelen, etsin merkityksiä ja lepään sanomisen rytmissä.

20190321_090932.jpg

Mainitsin hartauskirjan – enkä sattumalta. Kirjan henki ei ole uskonnollinen, mutta aistin siitä haparointia hengellisyyteen, joka toisi elämään lohtua, selvyyttä ja merkitystä. Kirjan keski-ikäinen mieskertoja viettää muutaman viikon Pyreneiden rinteillä luostarissa. Hän tutkii tarinaa Adèlesta, joka 900 vuotta aiemmin selvisi jyrkännepudotuksesta, teki sen jälkeen ihmeitä ja julistettiin pyhimykseksi. Käy vähitellen ilmi, että kertoja itse on ihmeiden tarpeessa perhehuolien ja menneisyytensä vuoksi.

”Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme ihmeen mahdollisuuden.”

Pienoisromaanin mitta on tälle kirjalle juuri oikea. Sen juoni ei kaipaa yhtään lisää eivätkä sen henkilöt lisää selityksiä. Jottei kirjasta saa liian eteeristä käsitystä, tähdennän, että surumielisen etsinnän ohella yhtä tärkeää on arkipäivän toisteisuus sekä eletyn elämän järjelliset syyt ja seuraukset. Esimerkiksi Adèle-pyhimyksen mysteerin syynä voi olla ankean tavallinen tarina, naisen kaltoinkohtelu. Sen ymmärtämiseen kirjassa tarvitaan nainen, joka tuo minäkertojan toiviomatkaan täydentäviä sävyjä.

Soljuvasti sujuvat kerronnan siirtymät nykyisyydestä menneeseen, samoin välittyy maltti, jolla minäkertoja viivyttää elämäntilanteensa välitilaa. Hienoja kielitiloja koen pimeyden ja valon kuvauksissa. Ne liittyvät konkreettisesti joulukuiseen säähän ja luostarielämän rytmiin; samalla ne ovat mielentilametaforia. Hämäryydessään ei kertoja voi kuitenkaan torjua tätä: ”Mutta maailmassa on valoa.”

Adèlen kysymys sisältää useita inhimillisen elämän teemoja ihmeiden odotuksesta vieraantumiseen ja toivon mahdollisuuksiin. Erillisyys, yksinäisyys ja varovainen pyrkimys toisten ihmisten yhteyteen koskettavat minua. Haahtelan pienoisromaani vahvistaa ajatusta elämän elämisestä sellaisena kuin se on, sellaisena kuin sen sattumat ihmisille tarjoavat. Se saa myös miettimään kirjallisuuden osaa elämässäni – meidän elämässämme. Romaanissa esiintyy kirjailija, joka elää luomisvoiman ehtymisen vaihetta. Jään miettimään hänen sanojaan:

”Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä.”

Siitäkin huolimatta: kiitos tästä kirjaelämästä, kirjaelämyksestä.

– –
Joel Haahtela
Adèlen kysymys
Otava 2019
pienoisromaani
118 sivua.
(BookBeatin eKirjana 73 sivua)
Sain kirjan kustantajalta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

16 tammikuun, 2017 · 10:16 am

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vakka ei nähnyt sitä.

Aloitan Joel Haahtelan romaanin Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Päälleni laskeutuu merkillinen rauha. Olen kuin lumilinnassa vällyihin kääriytyneenä: ulkopuoliset äänet vaimenevat, tunnen olevani suojassa, vaikka tiedän kylmän ja arvaamattoman maailman meluavan ulkopuolella. Haahtela loihtii tällaisen aisteja terävöittävän kirjallisen turvapaikan.

Lumilinna-vertaukseni ei ole vahinko, sillä lumi on Haahtelan tässäkin romaanissa ydinkuvastoa, lumi ja tähdet. Edellinen romaani Tähtikirkas, lumivalkea jo nimenä todistaa keskeiskielikuvista. Mistä maailmat alkavat on edeltävän romaanin veljesteos: niitä yhdistää yksi kummassakin romaanissa vilahtava henkilö; samoin taidepainotteisuus, politiikan vaikutus elämäntapahtumiin, yksinäisyyden tunnot ja ihmisen osan tarkastelu. Uutuus ei ole eettisesti niin vavahduttava kuin edeltäjänsä, mutta vakaasti ollaan vaatimattomasti elävien asialla.

Romaanin päähenkilöön Visaan pääsen tutustumaan 1950-luvun loppupuolelta 2000-luvun alkuun. Visa syttyy maalaustaiteeseen koulupoikana, ja hänen taiteilijuutensa kehitystä tarkastellaan siinä kuin ihmissuhteitakin. Olen otettu siitä, että päähenkilö on artistisuudestaan huolimatta tavallaan tavallinen, jopa viattomaksi mainittu. Mitään ulkoisesti hätkähdyttävää hän ei tee, vaan draama kumpuaa sisältä, luovuuden löydöksistä ja kohtaamisien tunnelmista.

Haahtela kumartaa kunnollisuudelle ja vilpittömyydelle. Pojan ja äidin suhteen harmonia viehättää, ja hetket, joina poika näkee äitinsä äitiyden ohi, tallentuvat liikuttavasti. Sekä tärkeän ystävyyden että rakkauden sävyvaihtelut ilmaistaan tyylikkäästi. Suhteita ei levitellä eikä selvitellä, mutta kyllä ne kaihertavat. Ihmissuhteissa on jotain varovaista – tunneainesta, jota ei sanotuksia saa. Ohimenevät hetket ovat merkityksellisiä.

Yksi ydinkokemus on Visan käynti Italian-opintovuosinaan Morandin luona. Se säväyttää minua siksikin, että teininä hankin jostain postikorttijäljennöksiä ajan pysäyttävistä Morandin asetelmamaalauksista. (Muutenkin jaan Visan  kuvataidesuosikit lukuunottamatta Rubensia.) Romaanissa näen iltalialaismodernistin taulut aitoina Visan silmin ja kuulen niistä hänen äänellään.

Visa kuunteli ja ajatteli, että se kaikki kuulosti ihmeelliseltä: että Morandille riitti yksi kaupunki, yksi katu ja yksi huone, ja sielläkin samat aiheet; ettei hän koko elämänsä aikana saanut tarpeekseen muutamasta väristä ja niiden sävyistä, pienestä tilasta ja päivänvalosta. Tarkoittiko se, Visa mietti, että taiteilijan sisin oli hyvin yksinkertainen vai sitä, että se oli poikkeuksellisen monimutkainen?

Sitaatin lopun paradoksisuus on romaanissa tyypillinen ajatuskulku. Hiljaisuus, hienovireisyys ja hienotunteisuus eivät tarkoita, etteikö muuta olisi.

Tässä taiteilijaromaanissa luovaa työtä kuvataan sekä ajatuksina että tekoina, ja romaanissa on useita hienoja verbalisointeja Visan maalausprosessista ja seikoista, joista teokset kehittyvät. Oman ilmaisun ja ideoiden tavoittamisen riemu välittyy, ja niin myös se, miten monet asiat vaikuttavat taulun katsojan teosarvioihin.
mista-maailamt-alkavat

Teksti etenee kronologisesti, ja loppua kohti loikat vuosista seuraaviin pitenevät. Rakenne ei tuota yllätyksiä, ja Haahtelaa lukeneille on tuttua se, että proosasta erottuu runovaikutteinen kielikerros, jossa symbolit ja mielikuvat leijailevat hennonherkkiin tunnelmiin. Paikoitellen helskyttely lähenee vaarallisesti jo sievistelyä. Tunnistan sen lukulumilinnassani: jännitän, ettei vain koreilusta seuraa hapenpuutetta. Onnekseni ohimenevien hengenahdistushetkien jälkeen uskon tarinan pysyvän hengissä. Ja niin Mistä maailmat alkavat tuo lähelleni yhden taiteilijaelämän, maailmojen alkujen aistikokemukset ja pienin paloin rakentuvan ihmisen.

Hän oli syntynyt tähän maailmaan ja hänelle oli annettu elämä. Hän keräsi matkan varrelta mitä löysi, kokosi sitä itseensä. Hän etsi kaikkea minkä tunsi omakseen, kokosi maailmalle hajonnutta palapeliä. Koskaan ei tiennyt mistä seuraava pala löytyisi, mutta jokaisen palan myötä hän koki riemua, tunsi kuinka se loksahti paikalleen, löysi pienen ja tärkeän paikkansa hänen sisältään.

– –
Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
taiteilijaromaani
301 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Tunnistan romaanissa hengenheimolaisuutta Pauliina Vanhatalon hienoon taiteilijaromaaniin Pitkä valotusaika, vaikka tunnelma ja henkilöiden kohtalot ovatkin toiset.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 toukokuun, 2014 · 8:55 pm

Joel Haahtelaa tapaamassa

Villa Kiven ikkunan takana Töölönlahdella lipui joutsen. Kevätsade oli juuri lakannut, puunoksien silmupinnoilla pisarat vielä kimaltelivat. Oli otollinen tunnelma kuunnella kirjailijaa.

Joel Haahtela Villa Kivessä 8.5.2013

Joel Haahtela Villa Kivessä 8.5.2013

Joel Haahtela kertoi kirjoittamisen pohjavirroista. Keskeistä hänelle on välittää mielentila. Sisältöä ei luonnollisesti sovi ohittaa, mutta tyyli ja tunnelma ovat hänelle kirjoittajana merkityksellisiä. Kaunokirjallisuus on estetiikkaa, sen on tarkoitus tuottaa kokijalle elämys, joka ylittää arkisen, tavallisen.

Haahtela kuvaa välitiloja, jotka ovat ihmiselle välttämättömiä. Hän on huomannut, että hänen kirjoihinsa liittyy usein menetyksiä ja matkoja. Peruskokemuksina hän pitää tiettyä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä sekä taustalla vaikuttavia piilotettuja asioita. Hänen henkilöillään on usein vaikeuksia saada yhteyttä toisiin ihmisiin. Haahtela haluaa kuitenkin olla toivon mahdollisuuden asialla humanismin hengessä.

Tähtikirkas, lumivalkea -romaania hän pitää kirjana, jota kirjoittaessa hän sai itse matkata ajoissa ja paikoissa. Siinä hän sai kuvata itselleen tärkeitä teemoja, etenkin ihmisarvoa. Koska Haahtelan viimeisin romaani oli yksi syksyn merkittävimmistä kotimaisista lukukokemuksistani, oli antoisaa kuulla kirjailijan omia ajatuksia siitä. Tällaisen mahdollisuuden minun lisäkseni sai kymmenkunta pääkaupunkiseudun äidinkielenopettajaa. Haahtela kertoi huomanneensa, että hänen kirjansa selvästi jakaa lukijoita kahteen ääripäähän: osa intoutuu, toinen osa inhoaa. Eipä ole vaikea arvata, kumpaan ryhmään kuulijakunta kuului.

Haahtelan tapaa luoda tiloja ja tunnelmia voi seurata myös hänen kotisivullaan Poste restante – Joel Haahtela. ”Matkalla”-blogin impressiot liittyvät usein kokemuksiin musiikista, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta. Esimerkiksi maaliskuinen Vermeer-verbalisointi teki minuun suuren vaikutuksen. Haahtela kertoi tutkineensa vanhoja kuvia ja postikortteja, kun hän kirjoitti viimeisintä romaaniaan. Bogijuttujakin kuvittavat tunnelmalliset vanhat valokuvat.

Kotisivuilla voi tutustua myös Haahtelan Wagner-esseisiin ja kolmeen novelliin. Häämatka-novellista poimin sitaatin, joka sopii siihen, mitä kirjailija kertoi kirjoittamisestaan. Ollaan jonkinlaisella matkalla, on tapahtunut menetys, on muistoja, mieli on välitilassa, mutta on myös mahdollisuus kääntyä, toipua ja toivoa.

Jokin on irtoamassa, kuin lohkare kalliota, joka lähtee vyörymään mereen. Jos avaa silmänsä, on aina uudessa paikassa, vasta sillä hetkellä syntyy maailma; joka kerta, yhä uudestaan. Jos on niin kuin vasta maailmaan saapunut ja kävelee muistottomana pitkin katua, kerää silmiin ensimmäiset värit ja muodot.

Hetki Schubertin tunnelmissa

Hetki Schubertin tunnelmissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat:

15 lokakuun, 2013 · 9:56 am

Pariisin taivaan alla

Notre Dame - kuin silloin ennen

Notre Dame – kuin silloin ennen

Vanha rouva viettää 850-vuotisjuhlaa. Vieraat jonottavat vastaanotolle ja etenevät juhlahuoneessa laupeana laumana. Kamerat ja kännykät räpsyvät, kun juhlakalusta napsitaan kuvamuistoja. Notre Dame on varmasti säväyttänyt yli 800 vuotta sitten, koska se tekee sen yhä. Kyllä gotiikassa on kohottavuutta.

Tästä ja monista matkakokemuksista valitsen jatkojaaritteluun muutaman makupalan. Teemana ovat kirjallisuus, taide ja kuvallisuus vapaan kaupunkivaeltelun ohella.

1. Pariisilaisproosatunnelmissa

Notre Damen saaren länsipäässä killuttelevat Latinalaiskortteliin vievän sillan kaiteet lemmenlukkoja. Sadat pariskunnat ovat sinetöineet onnentoiveensa näyttävään paikkaan. Muutkin sillanpielet täyttyvät lukoista ja onnellisen näköisistä lukkoasentajapareista. Romantiikka siis liittyy matkajuonteeseen.

Lukkokaiteet ja yksi lukittu pari

Lukkokaiteet ja yksi lukittu pari

Teemaan sopien luin alkumatkalla David Foenkinos’n romaanin Nainen jonka nimi on Nathalie (suom. Pirjo Thorel, Gummerus 2012). Pariisilainen kaunis, nuori leski on ohittaa siinä ruotsalaisen kömpelön rumiluksen. Tarina on häpeämättömän romanttinen, mutta taitavasti se väistää makeilun. Se kertoo menetyksistä, epävarmuudesta ja haavoittuvuudesta.

Romaani kuorii kerrassaan ihastuttavasti inhimillistä käyttäytymistä. Päätarina on kuvattu leffakohtaustyylisesti, ja tilanteesta toiseen edetään liukkaasti. Koska henkilöiden tunteet ja ajattelu analysoidaan hyväntahtoisen terävästi, lopputuloksena on muuta kuin ohut tyypittely.

Lisäksi riemastuttaa se, että kertoja on häikäilemättömän kaikkitietävä. Rakennetta raikastavat kertojan lyhyet, keskeisteemaa sivuavat nippelitiedot tai sitaattitokaisut. Ne ovat hilpeitä ja osuvia ohi mennessäänkin. Kirjasta jää kosketettu, hämmästynyt ja valoisa olo. Kokemus on lähellä iltavalaistuksessa yhtäkkiä välkkyvävaloiseksi äityvän Eiffel-tornin näkemistä: aihe on jopa kuluneen tunnistettava, mutta kun se hieman muuntuu, siitä yllättyy, ilahtuu ja lopulta myöntää, että olihan se hieno kokea. Mainio lukukokemus matkan aperitiiviksi! Pitänee nähdä leffaversiokin.

Välkehtivä ilta-Eiffel

Välkehtivä ilta-Eiffel



2. Kuvan voima kohtaa dokumentoinnin

Louvre on yltäkylläisyydessään lähes lamaannuttava. On pakko poimia ylitarjonnasta vain otanta. Koska olen kovin hurahtanut 1400-1600-lukujen alankomaalaiseen ja saksalaiseenkin (mm. Cranach) maalaustaiteeseen, aloitin katselmuksen siitä. Strategisestikin se oli viisas veto, sillä valtaosa väestä ryntäilee Mona Lisan luo.

Eräs ikuistus Vermeerin mestaritöiden kanssa

Eräs ikuistus Vermeerin mestaritöiden kanssa

Vermeerin Pitsinnyplääjä ja Astronomi olivat pääkohteeni. Tarkka, tasainen sivellinjälki, jossa on tekniikan lisäksi outo lähelle pääsyn ja luvallisen tirkistelyn tunnelma, vangitsee minut aina vain voimallisemmin. Vermeer pysäyttää ajan ja johdattaa osalliseksi johonkin, jota ei osaa sanoiksi pukea.

Koska Louvren salien ja pikkuhuoneiden seinät ovat monessa kerroksessa täynnä isoja ja pieniä maalauksia, tulee harhainen olo. Määrään häviävät toinen toistaan upeammat kuvat. Bongasin minulle tuntemattomien alankomaalaismestareiden töitä (mm. Post ja Breen) ja taas kerran häkellyin siitä, miksi jotkut nimet toistuvat taidehistoriassa, miksi jotkut eivät. Jan van Eyck saa kyllä rauhassa jatkaa eloaan mainittujen joukossa: Neitsyt ja kansleri Rolin (1441) on asetelmaltaan ja henkilökuvaukseltaan huikean hieno.

Kuka katsoo Mona Lisaa?

Kuka katsoo Mona Lisaa?

Entä Mona Lisa? Onhan se upea henkilökuva, mutta sen kulttimainen asema ei aivan avaudu. Samanmoista laumojen veallusta ja kuvamuistojen räpsintää voisi odottaa yhtä hyvin Quentin Metsysin Pyhän Madeleinen maalauksen ympärille, vaan ei. Tai Bellinin, Rafaelin, Botticellin naiskuvien äärelle, vaan ei. Koska Louvre on vapauttanut vierailijat valokuvaamaan, meno on aivan villiä. Mona Lisan edessä taitaa aina olla leegio dokumentoijia. Hetkittäin näytti siltä, että museovieraiden päätavoite oli kuvaus, ei kuvattavat taulut. Jokunen näytti videoivan salit tai valokuvaavan lähes kaikki teokset. Itsensä tai rakkaan ikuistaminen huipputöiden kanssa oli yleistä. Ymmärrän kyllä, muistoja tallennetaan, niinhän teen itsekin.

Kuvallisuus tunkee kaiken yli: kuva on muistimme, kokemuksemme jatke ja paluuportti kerran nähtyyn. Ensimmäiseltä Pariisin matkaltani 27 vuoden takaa on tallella parikymmentä paperikuvaa, nyt digitiedostona on toista sataa otosta. Ensimmäisestä reissusta palautuu tilanteita ja tunnelmia kuvien ulkopuolelta. Viekö helppo räpsiminen jotain pois vai antaako tilalle? Kuvaan, poistan oitis huonot, napsin taas. Olenko liian kiinni kuvakaappauksessa läsnäolon kustannuksella? Kuka jaksaa katsoa satamäärin matkadokumentointia?
IMG_0853

3. Vaikutelmien vangitseminen

Kaksi soikeaa huonetta L’Orangerien museossa: Monet on tallentanut kahdeksaan kaarevaan jättimaalaukseen eri vuorokaudenaikojen lummelammet. Vesi läikehtii, varjo antaa värille tarvittavan valokontrastin ja elon. Kauempaa melko realistisilta näyttävät puunrungot ovat läheltä katsottuna kymmenien eri värisävyvetojen viivailua. Niin syntyy tosi.

Lisää impressionismia on vanhassa rautatieasemarakennuksessa, Musée d’Orsay. Museo esittelee laajasti 1800-luvun taidetta ja art decoa. Koreileva 1800-luvun alkupuoli ei ole suosikkejani, mutta impressioiden ilmaantuminen ilmaisuun yhä ihastuttaa. Hetket ja hetkissä elävät lihalliset ihmiset ovat kiinnostavia.

Maisemavaikutelma Musée d'Orseyn kellotaulun läpi

Maisemavaikutelma Musée d’Orseyn kellotaulun läpi

Alkuaikojen impressionistien töitä katsellessani palasin väkisinkin alkusyksyn innostavaan lukukokemukseen, Joel Haahtelan romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013). Sen päähenkilöä järisyttää uusi tapa kuvata, ja siihen hän törmäsi Pariisissa 1889. Ymmärrän hyvin päähenkilön kiihtymystä, kun impressioinistien rinnalla katselee aiemman tyylikauden symbolismin myyttikoreilun ja itämaaromantiikan teoksia. Taiteilijan persoonallinen näkemistapa tunkee impressiokuvista, ja hetkellisyyden luonnosmaisuus voittaa jäljentävän pikkutarkkuden. Nykytaiteen rinnalla sekin on yksityiskohdissa nykertämistä, mutta romantiikka-realismi -akseli siinä löystyy ja vapautuu.

4. Goottihengessä

Tarinatalo

Tarinatalo

Ensimmäisellä Pariisin visiitillä Saint Chapelle salpasi hengen. En sitä ennen ollut nähnyt montaakaan goottikirkkoa. Taustanani ovat lapsuuden kotimaan kesämatkat, joilla isä pysäytti kyydin joka kirkon kohdalla. Luterilaisen niukkuusarkkitehtuurin läpitunkemana pariisilainen lasimaalauspyhättö oli aikanaan minulle ihmeellinen näky – ja on yhä. Pitää ihmetellä varhaisen keskiajan ihmisen kuvakäsikirjoitustaitoa, sillä jokaisessa satojen pikkuruutujen kuvassa on tarina, kokonaisuudesta syntyy raamatullinen kertomuskokoelma.

Viimeisen matkapäivän luopumistunnelmiin sopi hautausmaavierailu Montparnassella. Eivät löytyneet Baudelairen eikä Simone de Beauvoirinkaan haudat, mutta läpikävelyllä saattoi miettiä katoavia hetkiä. Tämä oli todennäköisesti tämän elämän viimeinen kohtaamiseni Pariisin kanssa.

5. Unelmista

Matkailu on avartava henkireikä. Osa iloa on jo matkan odotus ja siihen valmistautuminen haaveilemalla kiinnostavista käyntikohteista. Notre Damella matka alkoi, kuten olin unelmoinutkin. Siihen se myös tavallaan päättyi, sillä kotimatkan lukuromaanin tarina alkoi hautajaisista Notre Damessa. Alex Capusin Léon ja Luise (suom. Heli Naski, Atena 2012) on sekin kovin romanttinen, suurelta osin Pariisiin sijoittuva kertomus: tyttö ja poika tutustuvat ensimmäisen maailmansodan lopussa, rakastuvat, joutuvat erilleen, elävät elämäänsä ja kohtaavat taas, vaan tilanne ja aika on toinen. Elämä etenee ennakoimattomasti. Mutta mitä syntyy siitä, että jonkun kanssa jaeteaan arki, mutta mieli on toisen luona.

Capus kuvaa Foenkinos’n tapaan keveästi tunteiden painoa, muttei ulotu yhtä tenhoavasti elämisen ytimeen. Romaani on viihdyttävä, ja siinä historia ja originellit henkilöt vilahtavat jättäen tyylikkään ja tunteikkaan hetken tunnun. Kirja sopii mainiosti matkan jälkitunnelmiin. Sopii se myös pohdintaan, miten elää omaa elämäänsä omalla tavalla, silti tavoiteltavan(ko) tahdikkaasti – ja tosin unelmin.

”Ihminen tottuu toteutumattomiin unelmiinsa ja elää niiden kanssa, ne ovat osa itseä eikä niistä tahtoisi päästä eroon: jos joutuisin kuvailemaan itseäni jollekulle, mieleeni tulisi ensimmäisesksi, etten hallitse venäjän kieltä enkä osaa tehdä piruetteja. Niinpä toteutumattomat haaveet muuttuvat vähitellen ominaispiirteiksi, eivätkä ne enää tunnukaan puutteilta.”IMG_0966

6. Kohtausluettelo 11.-14.10.2014

Pariisissa käy vuosittain 45 miljoonaa turistia. Sen kyllä tunsi; vilinä on yhteinen kokemus lukemattomilla vaeltajilla ja kuitenkin jokaiselle omanlaisensa. Minulla tällainen.

Notre Dame
Latinalaiskortteli
Eiffel-tornin juurella iltavalossa
Louvre: vaikka mitä
Tuileriesin puisto, lauantain lepopaikka
l’Orangerie, Monet: lumpeet
Invalidikirkko, Napoleonin hauta
Musee d’Orsay, imperssionistit
Petit Palace, ihastuttava sisäpiha
Montmartre: kauhea tungos
Saint Chapelle, lasimaalausihme
Chatletin ja Hallen alue: keskusvilinää
Montparnasse, fiilistelyä ja hautausmaa
Seinen sillat lukkorykelmineen
Place d’Italien aukion seutu (hotellin alue)
Moitteeton metrolinjaverkosto
TripAdvisor: mahtava apu kahviloiden ja ravintoloiden etsintään
Ladattavat kartta- ja metrolinjasovellukset iPadiin: kiitos avusta!
IMG_0927

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

1 syyskuun, 2013 · 9:03 am

Terävä harhanäky eli kangastus

”Ihminen voi olla koettelemusten kiusaama, mutta niin kauan kuin hän ei murru, tappio ei ole lopullinen. Murtuminen ratkaisee kaiken. Kun murtuu, on kuoleman oma.
Thune kohautti olkapäitään ja sanoi: Tuo kuulostaa jumalaiselta enteeltä, enkä minä usko sellaisiin. Minä uskon kohtuullisuuteen ja järkeen. Ja siihen että ihmisiä ja heidän kohtaloitaan on arvioitava tapaus tapaukselta.”

Sitaatin ajatukset todentuvat monin tavoin Kjell Westön tavassa kuvata henkilöitään: päähenkilöt todella kuoritaan tapaus tapaukselta. Lisäksi murtumien eriasteisuus ja niiden seuraukset ovat Kangastus 38 -romaanin (suom. Liisa Ryömä, Otava 2013) keskeistä tematiikkaa. Kohtuullisuuden ja järjen kanssa on niin ja näin; ne eivät ole elinvoimaisimmillaan maailmanpalon alla ja sisällissodan jälkimainingeissa.

Romaani on juoneltaan tehokas. Jännärikeinoin lukijaa harhautetaan ja koukutetaan sopivasti. Aika ja paikat ovat uskottavasti kuvattuja. Poliittinen tilanne on jännittynyt, ja se vaikuttaa sekä yksityiseen että yleiseen ilmapiiriin:
”Hän eli julmaa aikaa. Väkivallan ja sodan uhka oli läsnä aina ja kaikkialla, se syöpyi ihmisiin kuin bakteeri ja teki omantunnonarat kalpeiksi ja sairaiksi, kun taas häikäilemättömät kukoistivat.”

Pidän kokonaisuutta kuitenkin ennen kaikkea henkilövetoisena. Henkilöt ovat epätäydellisiä, haavoittuvia ja muuttuvia. Osa sivuhahmoista edustaa etenkin 1930-luvun ajattelumalleja, ja heidän roolinsa on terävöittää päähenkilöiden ääriviioja. Etenkin helsinkiläisten nelikymppisten suomenruotsalaisten herrojen keskiviikkokerho kuuluu siihen osastoon, silti monesta pintavedoinkin pilkistää myös persoona. Päähenkilöihin suunnataan kunnon läpivalaisu, uskottavasti ja eläytyen.

Lakimies Thune hoitaa jotenkuten toimistoaan ja koittaa toipua erosta. Hän on kohtelias, asiallinen ja pyrkii oikeamielisyyteen. Yksinäisen miehen olemus, tunnelmat, ajatuksenkulut ja toiminta havainnollistuvat terävässä kuvauksessa. On välillä ilo lukea kolmannen persoonan kerrontaa nykykirjallisuuden kovin suosiman minäkerronnan sijaan. Kummasti se laventaa ilmaisua, ikään kuin teksti aukenisisi vapaammaksi kuin välistä jopa klaustrofobiaa herättelevä minämuoto.

Thunen näkökulman kanssa vuorottelee hänen konttoristinsa kuvakulma. Westö hyödyntää tätä kerrontakeinoa maukkaasti: samalla kun kuvataan tapahtumia ja päähenkilöiden mielenliikkeitä, nähdään heidät toistensa silmin ja saadaan heistä kaksi lisätulkintaa. Pidättyvä rouva Wiik on vain yksi puoli konttoristin persoonaa, hänessä elävät myös Milja Matilda, Miljaneiti, Matilda jaTilda, joskus aikoja sitten hän on ollut vain tavallinen Milja. Westö luo filmaattisen hahmon menneisyyttään elokuviin pakenevasta naishenkilöstä.

Kaikki kuvatut henkilöt ovat olleet kansalaissodan aikaan nuoria. Osa osallistui aktiivisesti, osa ei. Kaikkiin se on jättänyt jäljen. Joillekin se on koko ajan syvenevä murtuma. On traagista, että lukijana tiedän, että seuraava sota on nurkan takana, lisää traumoja on luvassa. Keski-Euroopan todellisuus näkyy jo: rotuoppi ja juutalaisvastaisuus vaikuttavat tilanteisiin ja henkilöihin.

On hätkädyttävää, että Kangastus 38:ssa kosketellan joitain samoja aihelmia kuin Joel Haahtelan romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013): etnisiä ja heikko-osaisten puhdistuksia sekä mielenterveysongelmista kärsivien alisteista asemaa. Kumpikin romaani on oikeudenmukaisuuden ja humanismin asialla. Westön romaanissa tulee todettua se, että on helppo olla oikeudenmukainen silloin, kun on etuoikeutettu, eivätkä etuoikeutetut ole usein samanarvoisuuden asialla. Kummankin romaanin historiaan sijoittumisessa on harhautusta, kangastusta siis. Nykytalouskurimuksen aikaan tarvitaan tällaisia romaaneja muistuttamaan etuoikeutettuja ja kaikia muitakin ihmisyyden ja kaikkien kunniallisen kohtelun asiasta, ja siitä, mitä voi seurata kaltoinkohtelusta.

– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

27 elokuun, 2013 · 3:20 pm

Matkoja, perhosia, tähtiä

”Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.”

Joel Haahtelan romaani Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013) on hämmentävä. Alkuksi se on ontto, tarkoitustaan vailla kuten minäkertojansakin, kunnes se vähitellen täyttyy, syvenee ja viimeisillä sivuilla sinkoaa silkkaa selkeää sanomaa. Vaikutun.

Minäkertoja ei kirjoita päiväkirjaa vaan menneelle rakastetulleen kirjeitä, joita ei ole koskaan tarkoitus lähettää. Lukija pääsee melankolisen miekkosen mielen matkaan. Matkailija aloittaa Pariisista 1889, poikkeaa ensimmäisen maailmansodan alla Berliinissä, käy kaukomailla 1923, ja päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä saksalaiseen parantolaan. Valitut kuvausajat eivät ole sattumaa, ne ovat eurooppalaisihmisten kännekohtia, ja syrjähyppy 20-luvun viidakkokaupunkiin muistutus siitä, että jossain vaiheessa Seinen sillatkin voivat autioina peittyä murattiin.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelaa tyyliltään keskieurooppalaisena impressionistina, ja kas, romaanin alussa päähenkilö kiihtyy impressionistisesta taiteesta. Teksti myötäilee tätä: kerronta koostuu kirjeenkirjoittajan vaikutelmista. Toisaalta myöhemmin ekspressionistinen teatteri tekee kertojaan vaikutuksen, se vastaa särkyneiden pyrkimystä selviytyä rikkonaisessa maailmassa. Yksi ihanne säilyy alusta loppuun: Vermeer, toden ja tunteen yhdistävä, seisauttavan selkeä maalausmestari.

Tekstin yksi ainesosa on älykköelitistinen ajan ilmiöiden nimeäminen, millä minäkertoja ikään kuin pyrkii ankkuroimaan itsensä olemassa olevaan. Muuten kirjemuoto pitää lukijan tiukasti kertojan rajaamassa mielen tiiviössä. Ajoittain saa johtolankoja päähenkilön elämäntrgediasta, persoonasta ja ihmissuhteista. Yhden (tai kahden) yksityisen ihmisen harhailuun on kudottu tukku isoja teemoja identiteetin häilyvyydestä ja (vaatimattomasti) elämän tarkoituksesta. Ja rakastamisesta.

Välistä lukija ahdistuu kertojan kanssa, niin koville ottaa elämän imitoiminen. Pakonomainen kirjaaminen on kertojalle tiukkaa yritystä pysyä jonkinmoisessa yhteydessä ohi etenevään elämään. Musta aukko vetää kertojan tihenevästi sisäänsä, silloin teksti hiljenee. Useasti hän on kuin itsensä kaksonen tai kopio, ote haurastuu:

”Olen pelkkää metaforaa koko ihminen. En osaa elää, en edes kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa kaiken niin kuin se on, mutta huijaan itseäni ja sinua, tärkein jää aina kirjoittamatta.”

Ehkä tärkein jää häneltä kirjoittamatta, silti loppuosan kielestä hajonneet perhos- ja tähtihahmot kertovat painavaa asiaa. Tärkein on se, että välistä tavoitteettomalta tuntuvalla jaarittelulla on tarkoitus ja kertojan elämällä on ollut merkitys. Tämä humaani ihmisoikeuksien ylistys kirjautuu sukupolvien päästä romaanin päätöslukuun. Jokaisen elämä on arvokas ja jokaisella on oikeus tulla muistetuksi, sairauden nujertamanakin, etenkin sairauden nujertamana. On hienoa, että ihmisyyden julkilausuma tarjotaan ylväästi ja suoraan, kaukana ovat kyynisyys ja ironia.

Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.

Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.

Haahtelan tarkka arkikuvailu sulaa säännöllisesti kielikuviin. Havaintojen lomaan lausutaan aforistisia ja runollisia elämäntotuuksia. Edellinen romaani Traumbach on turhan etäinen korukielinen impressio (blogissani 12.7.2012), mutta muutaman vuoden takainen Lumipäiväkirja (Otava 2008) on hengeltään uutuusromaanin etiäinen ja henkilöt sen sukulaisia. Myös sen alakulossa on samaa, samoin päähavainnossa elämän pyhyydestä, mutta tyyli on uutuutta suoraviivaisempi ja kerronta polveilevampi, jotkut virkevyörytykset tosi huikeita.

Haahtela houkuttaa minut näin poikkeukselliseen laveuteen. Enkä ole tässä paljastanut kuin murto-osan kirja-ajatuksistani. Tähtikirkas, lumivalkea on romaani, johon tykästyn sitä enemmän, mitä kauemmin on lukurupeamasta. Ymmärrän kyllä, että Haahtelan teos saattaa myös väsyttää ja ärsyttää. Mielentilani sattuu olemaan juuri nyt elokuun loppuhetkinä otollinen juuri tälle. Romaanissa on olemisen sähkötystä. Siinä on ajallisuutta ja ajattomuutta, joka välillä lavenee tähtitaivaalle ja välillä laskeutuu mustan maan valoisiin laikkuihin. Ja se synnyttää velvoituksen ihmisenä olemiseen.

”Ehkä nämäkin ajatukset ovat tarpeellisia, niin kuin lyijy, joka estää laivaa kaatumasta.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: