Avainsana-arkisto: Anna-Kaisa Linna-Aho

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi & Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Myönnän: tässä naistenviikon kirjaparipostauksessa valittujen romaanien yhteys saattaa vaikuttaa löyhältä. Mutta yhteyksiä on!

Kumpikin kertoo sodan muuttamista ihmisistä. Anna-Kaisa Linna-Ahon kirja kuvaa maalaiselämää jatkosodan jälkeen ja Elif Shafak kyproslaisen kahtiajaon ja sodan vaikutuksista 1970-luvun tietämiltä 2020-lukuun. Romaaneiden rakkausliittoja varjostaa synkkenevät mielenterveysongelmat, ja kummassakin kirjassa menneistä puhumista yritetään tukahduttaa. Lisäksi sijansa saa ei-heteronormatiivinen rakkaus – kummassakin se on pitänyt piilottaa ja silti se on aiheuttanut hengenvaaran. 

Yllättävin yhteys lehahtaa puista. Myrskylasissa puiden osuus jää viittauksenomaiseksi, mutta Kadotettujen puiden saari -romaanissa puiden elämä on yksi keskeisistä teemoista, lisäksi viikunapuu on yksi kirjan kertojista. Tässä maistiaisiksi peräkkäin kirjasitaatit:

”Ehkä kaikki elävä oli pohjimmiltaan samaa, ihminen vain etsi eroja ja piti itseään parempana, vaikka puut, esimerkiksi, osasivat sentään elää rauhassa toistensa kanssa. (Myrskylasi).”

”Mutta minä välitän, ja niin kauan kuin pystyn kertomaan tätä tarinaa, aion ottaa siihen mukaan myös oma ekosysteemini olennot – linnut, lepakot, perhoset, mehiläiset, muurahaiset, hyttyset ja hiiret – koska yhden asian olen oppinut: missä on sotaa ja kärsimystä aiheuttavia jakolinjoja, siellä ei voi olla voittajia, ei ihmislajin eikä minkään muunkaan. (Kadotettujen puiden saari)”

Ja kumpikin kirja sopii lukuromaaniksi, melankolisesti kietoutuvien ihmiskohtaloiden kudelmaksi, jota kirkastavat rakkauden ja toivon loimet. 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen kertoi sota-ajasta, hämäläisen maaseudun nuorista ihmisistä kotirintamalla. Myrskylasi (Otava 2023) on sille suoraa jatkoa. Taitavasti uutuudessa kerrataan päähenkilöiden taustoja ja edellisen romaanin tilanteita, joista nyt jatketaan.

”Mikään ei pääty yhtäkkiä, ei sota, ei elämä, ei menneiden vuosien paino. Sen jälkeen, kun aseet on laskettu, rauhaa ja sen ehtoja sovitellaan vielä pitkään, eikä kerran syttynyt pelko väisty mielistä saman tien. Eikä kuolemakaan tuo heti helpotusta sitä odottaneille.”

Ellenin ja Annan yhteiselo Helsingissä on päättynyt, ja Ellen palaa vanhan rouvan Dagmarin kartanon maatyöläiseksi ja pelkää kohtaamista kartanon perijän Valdemarin kanssa. Naapurihuvilassa Lydia piilottelee, miten vaikeista sotatraumoista aviomies Sasha kärsii. Muut kirjan henkilöt roolittavat näiden mainittujen jännitteisiä kohtaamistilanteita, joita aina pahentaa vaikeiden asioiden peittely, kiertely ja puhumattomuus.

Ensimmäisen romaanin erilaisuuden ja sen hyväksymisen vaikeuden teemat jatkuvat tässä romaanissa, mutta ne ovat avoimemmin esillä. Shasha ei ole ainoa, jonka mieli on sodan murtama, mutta romaani osoittaa, että sodan jälkeen heikkouksien myöntäminen tai avun saaminen on vaikeaa. Vaikeaa on myös rakkauden ja pelon yhdistelmä, ja sitä romaani kuvaa kipeästi.

Rakkauden piilottelu ja sen tukahdutettu kipinä kuumentaa Elleniä, jonka joutuu kätkemään oikean itsensä ja taustaansa rintamakarkurina. Nyt kirjassa avataan sukupuolisen moninaisuuden merkitystä yhteiskunnassa, jossa ei sellaista käsitetä, vaikka:

”Ja samalla tavalla tieto ihmisestä ja hänen ominaisuuksistaan oli valmiina jo ihmisen idussa, ja sen tiedon mukaan hänkin oli kasvanut sellaiseksi kuin oli, eikä hän itse sille mitään voinut. Ei koivunkaan siemen kasva männyksi lyömällä tai pilkkaamalla, eikä hän kasvanut kumpaakaan sukupuoleen, oli vain särkynyt siinä yrityksessä.”

Kovin alakuloinen vire romaanissa on, ja se on perusteltua sodan varjon ja jokaisen henkilön synkkien kokemusten tai salaisuuksien vuoksi. Romaanissa avautuu arvoituksia, joista esikoisromaani virittyi, ja se palkitsee lukijaa mutta toisaalta vie jotain ensimmäisen romaanin lumosta.

Silti täytyy todeta, että tunnelmat tehoavat sekä hiottu kerronta ja henkilöstä toiseen siirtymät sujuvat taitavasti. Ellenin ja Valden jännitteiset välit välittyvät hyvin – kiellettyjen tunteiden sähköisyys pitää loppuun asti. Loppu armahtaa ja tarjoaa tulevaisuuden toivoa, myös kirjan hienosti rajaama kuvausaika keväästä syksyyn, kasvukauteen, viittaa kehitykseen ja luonnonyhteyteen – elämän etenemiseen.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi, Otava 2023, 268 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari  

Elif Shafakin romaanit kuuluvat lukuromaaneihin, joissa henkilöiden kohtalonkysymykset kytketään kulttuuriin ja yhteiskuntapoliittiseen kontekstiin. Olen nauttinut jokaisesta hänen romaanistaan. Niin kävi myös nyt, vaikka aluksi en päässyt imuun, sillä kaikkitietäväksi minäkertojaksi korotettu viikunapuu tuntui keinotekoiselta ratkaisulta. Mutta mitä pitemmälle romaanissa etenin, sitä suvaitsevaisemmaksi tulin.

”Puu on muistojen vaalija. Meidän juuriimme kietoutuneina, meidän runkoihimme kätkeytyneinä on koko historian virta, kadonneiden luut ja sotien rauniot – sotien, joissa ei ole voittajia.”

Myönnän aluksi loikkineeni viikunapuun osuuksissa kunnes ymmärsin niiden sisältävän paljon kerronnallisesti arvokasta. Viikunapuu opetti ja tuputti tietoa niin Kyproksesta kuin päähenkilöistäkin, mutta myös kiteytti, kuvaili runollisesti ja valaisi puiden viestintää ja muistia. Kokonaisuudessaan Kadotettujen puiden saari (Gummerus 2023) ei jää mieleeni vain romaanina luontoyhteydestä vaan myös kahtia jakautuneiden saarelaisten traumoista ja kreikkalais-turkkilasia jakolinjoja ylittävänä rakkaustarinana.

Romaanin yksilökeskeinen punainen lanka on Kostaksen ja Defnen kielletty rakkaus 1970-luvun alussa Kyproksella ja kirjan nykyhetken elämä Englannissa, jolloin Defne on kuollut ja teini-ikäinen Ada sinnittelee surussa Kostas-isänsä kanssa. Keskeiset sivuhenkilöt Yusuf ja Yorgos isännöivät 1970-luvulla tavernaa Iloinen viikunapuu, ja homofobisessa ympäristössä joutuvat peittelemään suhdettaan. Heidän kohtalonsa kytkeytyy nuoreen lemmenpariin Kostakseen ja Defneen, lisäksi 2000-luvun alun aikoihin, joina Kyproksen maaperästä kaivellaan sodassa kadonneiden luita.

Ada ei tiedä juuri mitään vanhempiensa menneisyydestä eikä kulttuureista. Pienperheeseen tulee yllättäin Kyprokselta vieraaksi äidin sisko, taikauskoinen Meryem, ja se oikeastaan sysää kirjan kerronnan monet aikatasot paljastamaan niin perhesalaisuuksia kuin Kyproksen lähihistoriaakin.

Romaanin runsaus viehättää. Siinä ympätään tunteikkaaseen suhdesaagaan luonnontieteellisiä ihmeellisyyksiä puista, hyönteistä ja linnuista sekä saaresta, jota monet kansat ovat talloneet ja jossa uskonnot, uskomukset ja kahden kulttuurin rinnanelo ja konfliktit jatkuvat. Kaikkien kohtalo kolahtaa aina ihmisen julmuuteen erotella ja tuhota. 

Sain aika sentimentaalisen mutta nautittavan proosaelämyksen, jossa kauheuksen ohella elävät jatkuvuus, lempeys ja toivo – elämän epätäydellisyys. Minua viehättää rakenteen ja kerronnan elastisuus, ja senkin kiteyttää elämänkaltaisen romaanin viikunapuukertoja:

”Sillä toisin kuin historiankirjoissa, todellisessa elämässä me emme kuule tarinoita kokonaisina, vaan pieninä palasina, hajanaisina osasina ja heikkoina kaikuina – lauseen sieltä, pätkän täältä, ja kätketyn vihjeen niiden välistä. Toisin kuin kirjoissa, elävässä elämässä meidän pitää kutoa kertomuksemme langoista, jotka ovat yhtä hentoja kuin perhossiipien hienonhienot kalvot.”

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari, suomentanut Helinä Kangas, Gummerus 2023, 395 sivua. Sain kirjan kustantajalta.


Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen (Otava 2019) yllättää näyttämällä sota-Suomesta sellaisia puolia, joista en ole ennen lukenut. Tuloksena on innostava esikoisromaani.

Paperijoutsen kuvaa muutaman talon väkeä hämäläiskylässä sodan loppuvuosista rauhan ajan alkuaikaan. Kotirintamakokemukset ovat pääosassa, mutta rintamalla tapahtunut vaikuttaa kaikkiin. Pääasiassa näkökulma on kylän naisissa. Anna on valloittava piika, jota tuleva Gunhild-anoppi karsastaa. Naapuritaloon asettuu pääkaupungin sotaoloista lähetetty Lydia, joka ystävystyy Annan kanssa. Joukkoon liittyy Ellen.

”Tästähän saattaa tulla vielä oikein hauska sota.”

Näin romaani käynnistyy parikymppisten kotirintamalaisten tunnelmista: ja siinä piilee romaanin etenemissävykkyys. Lyydian talon keskenään erilaiset asukit ensin liittoutuvat kestämään sota-ajan toisiaan viihdyttäen, mutta vähitellen sodan todellisuus runtelee hauskuutta, eivätkä suhteet säily säröittä.

Rakastumiset sotilaisiin ja sodan loppurytinä muuttaa jokaista paljon. Rauhan totuus paljastuu pian: henkiin jääneet, pinnalta haavoittumattomat sotilaat palaavat kotiin sisältä rikki. Linna-Aho osaa hienosti välittää parikymppisten kokemukset, sillä jokainen joutuu kokemaan ja näkemään liikaa liian nuorena. Se jättää jälkiä, vaikka osa yrittää lähteä jälkiä jättämättä. Kirjan henkilöiden kohtalot koskettavat.

20190908_201235_resize_68.jpg

”Sellaiset sanat kuin epäkelpo ja alimittainen.”

Paperijoutsenen henkilöillä on monia piirteitä, jotka muiden silmissä rajoittavat heidän sosiaalista asemaansa tai tekevät heistä normista poikkeavia. Pienen Eedlan kotioloihin vaikuttavat köyhyys ja isän alkoholismi, äveriään talon emäntä poikkeaa joukosta ruotsinkielisenä, Annan perimää varjostaa mielisairaus, Lydia on sinisilmäisen taitamaton kaupunkilainen, naapurin Kaarlo rintamalle kelpaamaton jalkavaivainen ja Ellen…

Ellenin henkilöhahmon salaisuus säväyttää. Enkä paljasta yksityiskohtia, mutta Ellenin välityksellä romaani käsittelee identiteettiä, sosiaalistumista ja sota-ajan ilmapiiriä tilanteissa, kun joku ei sovi valmiisiin lokeroihin.

“Ettei ollut mustaa eikä valkoista, ei selkeitä kuvioita tai lainalaisuuksia – -”

Edellä olevan otsikon mukaan romaanin henkilökuvauksen innostavia puolia on se, että henkilöt muuttuvat, heissä on ennustamattomuutta ja sävytys on vaihteleva. Kuin vesi.

”Sitten hän meni ulos, koska ei jaksanut kuulla niin äänekästä surua. Hän käveli ulos pihasta, polkua pitkin Lydian talon ohi rantaan katselemaan vettä, miten se laineili ja heijasti auringon säteet keltaisina ja punaisina ja sinisinä, ja omaa kuvajaistaan, joka väreili ja häilyi, venyi ja kutistui reunoiltaan ja muutti jatkuvasti ja rytmikkäästi muotoaan laineiden edestakaisessa keinunnassa.”

Kerronta tarjoaa mielikuvitusta ruokkivaa. Esimerkiksi romaanin nimeen liittyvä paperijoutsen esiintyy kolmessa kohtaa romaania, ja kaikissa niissä se toimii merkityksellisenä symbolina. Tehokas on myös loppukohtaus. Ja valitsin tahallani ”kohtaus”-ilmaisun, sillä koen romaanin muutenkin elokuvallisena. Siinä on leikkauksia tilanteesta toiseen, ja tapahtumaeditointi on tehty taiten niin, etten osaa arvata, mihin kohtaukseen minut seuraavaksi siirretään. Se tuottaa lukunautintoa.

– –

Anna-Kaisa Linna-Aho
Paperijoutsen
Otava 2019
romaani
179 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani