Avainsana-arkisto: Marjo Heiskanen

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Rosa Likson ja Kjell Westö

Perjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia.

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, minkälainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.