Avainsana-arkisto: Anton Tšehov

Kansallistetatteri: Kolme sisarta

Kolme sisarta modernisoituu Kansallisteatterissa vähintään visuaalisesti ja on väkevästi ohjaajan ja ensemblen taidetta. Esitys pistää pään pyörälle, aukenee kaikkine aineksineen vähitellen ja tarjoaa rutkasti tulkittavaa. Kansallisteatterin versio on sellainen, että siitä ei voi sanoa yksiselitteisesti mitään. Se on hämmentävä, haarautuva ja siksi kiinnostava. Samoilen esityksen runsaudessa, jota ei ole helppo jäsentää tai tiivistää. Polveilen mielenjuolahduksiin.

20181128_084320.jpg

Liike

Teatteriesitys käynnistyy karusellina, jota korostaa lavan vinha pyörivyys. Komea datshalavastus kiertää niin, että välillä silmissäni vilisee kuisti, välillä kolmen sisaren ja veljen sali, portaikko yläkertaan, yläaula eli näytelmän keskushenkilöiden asumus. Liikettä tehostavat simultaaniset tilanteet, joita välitetään samanaikaisesti livevideokuvin ja lavatapahtumin. Liike on myös väkevää fyysisyyttä, miehistä uhoa ja hikeä.

Väliajan jälkeen liikkeen suunta muuttuu vertikaaliseksi ja simultaanisuus karsiutuu. Esitys ei muutu suoraviivaiseksi, mutta liike näyttämöllä on joko loikkimista suoraan näyttämön reunasta toiseen tai edestä taakse. Samalla lavastus muuttuu: krumeluuri väistyy, jäljelle jäävät suorat, rajaavat seinät, sitten vain palkit, sitten ei mitään. Symbolista? Kyllä.

Silmäntäydeltä

Visuaalisuus hallitsee katsomiskokemustani. Alun monimuotoisuus on tuottaa ähkyä, jopa vaikeaa seuraavuutta, mikä heijastaa nykypäivän hajaantunutta kokemustodellisuutta, kun ärsykkeitä tunkee sieltä sun täältä. Kiinnitän huomiota väreihin, asuihin, henkilöiden ilmeisiin ja asentoihin. Nauliinnun videokuvien kuvakulmiin, pysäytyksiin ja hakkaaviin, hahmottomiin kuvituskuviin.

Esityksen aikana on useita huikaisevia näyttämökuvia. Esimerkiksi kolmannen näytöksen tulipalo on vaikuttava, samoin vähittäinen visuaalisten virikkeiden autioituminen.

Koko esitys herättää enimmäkseen kysymyksiä, ja sitä tukevat monenmoiset lavastusyksityiskohdat. Mietin sisarusten salin tv:tä, josta esityksen alussa tulee vain urheilua. Näytelmän henkilöiden pettymyksen ja ahdistuksen kasvaessa tv-tarjonta muuttuu. Ruudulla vilahtaa mustavalkoisia teletappeja ja muuta satunnaista sälää.

Sannista Tšehoviin

Näytelmän jälkeen korvamato soittaa päässäni Sannin biisiä ”Jos mä oon oikee”. Ei, se ei soi näytelmässä, vaikka siinä kuullaan nykymusiikkipätkiä. Poimin silti Sannin biisin Tšehovin näytelmän ydinajatukseksi: tunne ulkopuolisuudesta, otteettomasta elämättömästä elämästä. Dramaattisimmissa kohtauksissa kolme sisarta ja veli liikkuvat vitivalkoisissa, tahrattomissa vaatteissa – vaikka ympäröivä ympäristö palaa tuhkaksi ja sisukset korventuvat toteutumattomista unelmista. He näyttävät aaveilta.

Näytelmän mittaan en kiinnity henkilöihin, he jäävät edustajiksi. Se ei tarkoita sisällön tyhjyyttä tai näyttelemisen yksiulotteisuutta – ei ollenkaan, näyttelijätaidot loistavat – vaan sitä, että minulle henkilöt edustavat kukin tahollaan erilaisia täyttymättömiä toiveita. Haaveissa tavoiteltu ”Moskova” on ilmeinen metafora kaikelle, mitä kukin havittelee muttei ole valmis lopulta toteuttamaan. Se sysää eksistenssikriisiin, jossa on paljon puhetta ja tukahduttavia odotuksia vaan ei voimaa tehdä.

Kolme sisarta

Kuva: Ilkka Saastamoinen. Kansallisteatterin Flickr-kuvagalleria.

Ilmeisin sannimainen hahmo on perheen vanha ystävä, tohtori, joka suureen ääneen epäilee olemassaoloaan ja kokee katoavansa kuten muistinsa. Teatteri sinänsä on jo lumetta, mutta sen on myös mahdollista tuoda esille todellisuutta ja ajattomuutta. Kylmiä väreitä aiheuttaa kohtaus, jossa lavan hetkeksi valtaa maastopukuinen ja kommandopipoinen rynnäkkökiväärisotilas. Siirryn salamannopeasti muutaman vuoden takaiseen tapahtumaan, jossa terroristit valtasivat moskovalaisen teatterin. Sitäkin ”Moskova” voi olla. On.

Ihmisyys

Kohtaamattomuus on näytelmässä keskeistä. Jokainen henkilöhahmo tuntuu olevan psyykkisesti ja fyysisesti siellä, missä ei pitäisi. Rakkautta on sakeanaan, mutta kohteet ovat vääriä tai tunteet eivät kohtaa.

Ajaton Tšehov kuvaa modernia ihmistä, joka on rikkinäinen, vailla eheää minuutta eikä koskaan valmis. Sisarten veljellä on puhutteleva puheenvuoro, jossa hän kuvaa kierrettä sukupolvelta toiselle: vanhempien virheet ja keskeneräisyys siirtyvät malliksi seuraavalle polvelle. Ja perhettään pakoileva upseeri julistaa, miten parin sadan vuoden päästä he, näytelmän henkilöt 1900-luvun alusta, näyttävät kammottavilta ja naurettavilta. Hmm. Samanlaisilta kuin me.

– –

Anton Tšehov: Kolme sisarta
Kansallisteatteri, esitys 27.11.2018
ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
lavastus: Markus Tsokkinen
rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen
Katso lisää työryhmästä ja esitysesittelystä: esityksen kotisivut.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kesäkuun 2015 kirjavinkit


Kesäkausi nytkähtää liikkeelle. Nakkaan siksi lomailijoille muutaman kirjavinkin. Toivottavasti jokaisella on aikaa hetkeksi retkahtaa mukavaan asentoon lämpimän päivän vehreään varjoon, viileän illan viltin sisään tai suvisateen ropinaan kiehtovan kirjan kanssa.

Historiaa

KantoHistoriallisista romaaneista pitäville suosittelen Anneli Kanton romaania Pyöveli (Gummerus 2015). Siinä kolme kertojaa nappaa lähikuvia 1600-luvun suomalaisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Lähtökohta on kieltämättä kolkko, sillä päähenkilö perehdyttää pyövelin työn perusteisiin. Kerronta on kerrassaan vetävää ja kuvatut kohtalot mukaansa tempaavia. Oi aikoja, oi tapoja, oi ihmiseloa!

Muualta

ShinKulttuurikurkistusta kaipaavalle tarjoan ensimmäistä eteläkorealaista suomennosta. Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen, Into 2015) sijoittuu nyky-Koreaan, mutta henkilöiden välityksellä saa käsitystä laajemminkin yhteiskunnan ja perhekäsitysten muuttumisesta. Kerronta ja rakenne etenee kekseliäästi. Inhimillinen katsanto on universaali – niin, äideistä on tarpeen pitää huolta, kaikista muistakin.

Sotaa

sopimus 2Sotakirjaharrastajat saavat kotirintamaperspektiiviä taistelu- ja marssikuvausten lisäksi Audrey Mageen Sopimuksen (suom. Heli Naski, Atena 2015) myötä. Saksalaista mielenmaisemaa toisen maailmansodan aikoina romaani kuvaa tinkimättömän konstailemattomasti. Teksti on toteavaa, ja sellaisena se vakuuttaa ryöstöviljellyn aiheen tuoreena toteutuksena. Myös keskittäminen kannattaa: yhden perheen välityksellä nähdään uho ja tuho.

Lyhyttä

UlitskajaTiiviin ilmaisun ystäville neuvon lyhytproosaa. Klassikoita ei kannata unohtaa, itse palasin pitkästä aikaa Tšehovin novelleihin, ja kyllä kannatti. Selkeää, terävää ja elävää tekstiä ei aika nakerra. Rinnalla voi ahmaista Ljudmila Ulitskajaa, nykyvenäläistä napakkaa kertojaa. Aloita pienoisromaanilla, Iloisilla hautajaisilla (suom. Elina Kahla, Siltala 2013; Tytölapsia-kokelmasta postaan myöhemmin, Siltala 2015).

LatvalaNykynovelleista kiinnostunut voi saada säväyksiä Taina Latvalan kokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Kokoelman nykypäivän nuoret aikuiset ovat kuin kuminauhalla kiinni menneessä, silti eteenpäin on elävän mieli. Teksti nappaa kolmikymppiset tai varhaisaikuisuutta elävästi muistelevat, oletan.

Jännityksellisyyttä

AtkinsonJännityskirjalukijoille ei minulla ole vinkkiä käsiä hikoiluttavasta dekkarista, vaan valitsen hykerryttäviä teoksia, joita ryyditetään dekkarityylillä. Kate Atkinsonin Brodie-sarja on epätasainen, mutta uusin osa viehättää minua kovasti. Romaanin Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015) päähenkilö on vedenjakajalla, ja etsintäjuoni monine henkilöineen on herkullinen.

LindgrenMinna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) on hurtti kärjistysnäytelmä palvelutalon teknologisesta tehokkuudesta. Lindgren on hurja ja viihdyttävä visionääri. Varsinasta dekkariputkea suunnittelen kesäkuuksi, lukupinossa on muun muassa uusinta Jari Järvelää, Pauliina Sutta ja Vera Valaa. Eli perästä kuuluu.

Muutosta

GavaldaElämänmuutosta miettivä voisi lukea Anna Gavaldan Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015). Aika samalla tyylillä Gavalda riepottaa nuorehkoja pariisilaisia kuin edellisessä suomennoksessa Lempi ei ole leikin asia, mutta se ei haittaa, jos tyylistä pitää. Minulle Gavaldan kaksi kertomusta tarjosi virkistävän rohkaisupläjäyksen monien kevään synkkien kirjojen lomaan. Jos onkin uhkia, on myös mahdollisuuksia.

Tiedosta tekoihin

AholaTietokirjoja olen lukenut kevään aikana valitettavan vähän. Tohdin silti toivoa, että otat Suvi Aholan vinkista vaarin. Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015) esittelee monipuolisesti ja lukijaystävällisesti kirjallisuuspiiritoimintaa, tätä hauskaa ja virkistävää harrastetta, jossa kokoonnutaan maukkaan purtavan pariin keskustelemaan niitä näitä kirjoista ja muusta. Toivottavasti kaikilla on kesän aikana tilaa ystäville ja kirjoille.


 
Jos kaipaat lisää suosituksiani, pääset huhtikuun vinkkilistaan tästä linkistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Lukupäiväkirja

Ulitskaja ja Tšehov

Lukijaystäväni Johanna toi luettavakseni kirjaparin. Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset on ilmestynyt venäjäksi 1990-luvun lopulla, Anton Tšehovin Tarpeettomia ihmisiä -kokoelman novellit syntyivät 1800-luvun loppuvuosikymmeninä. Ensinnäkin on erityisen hauskaa saada minua ajatellen valittu Ulitskajan kirja, josta en tiedä etukäteen mitään. Toisekseen kutkuttaa saatu kirjakaveri, aikojen takainen klassikko, jota kirjasuosittelija tietystä syystä tarjoaa rinnakkaiseksi.

Iloiset hautajaiset (suom. Elina Kahla, Siltala 2013) on sirkushenkinen kertomus venäläisemigranttien muutamasta päivästä 1990-luvun alussa, kun taakseen jäänyt kotimaa, äiti-Neukku, hajoaa Venäjäksi. Newyorkilaisasunnossa vietetään Alikin kuolinvuodevalvojaisia, joissa ravaa tuttuja ja vähemmän tuttuja, myös ortodoksipappi ja juutalaisrabbi.Iloiset hautajaiset

Kerronta on irtonaista. Siinä yhdistyvät kuvattu nykyhetki sekä vaihtuvat tarinat, joissa poukkoillaan eletyissä elämissä. Vaikka hahmoruuhkassa on välillä vaikea samoilla, reitittyy sisältö kerrassaan hienosti. Romaanin henkilöistä välittyy slaavilaisboheemi hetkellisyys. Touhusta hersyy elämäntotuuksia, ja pintapälpätyksen takana jäytää kärsimys.

Tässä pilailevassa sananvaihdossa kaikki oli syvällisempää kuin pinnalta näytti, kumpikin oli siitä selvillä ja tehdessään hölmöjä kysymyksiä tähtäsi siihen tärkeään joka on ominaista ihmisten välisessä kanssakäymisestä – kosketukseen jonka jälki ei kulu pois.

Iloiset hautajaiset on tiivis näytös venäläisyydestä, emigranttiudesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Suuria tunteita lähestytään sirpaleisen sattuvasti, joten romaanista kehkeytyy kiinnostava sekamelska elämästä.

Tarpeettomia ihmisiä (suom. Juhani Konkka, Kirjayhtymä 1964) on sekä Tšehovin novelleista kootun kirjan nimi että yhden keskeisen novellin otsikko. Sananen siis siitä. Novellissa on tilannekuva isästä huvilaan saapumisen päivänä ja -iltana. Pientä, arkista säätöä – samalla erityisen oleellista ihmiselosta ja rakkaudesta. Ulitskajan romaanin tapaan porukkaa lappaa, heitä majoitetaan sohville ja lattioille. Suurisydämistä hetkessäelämistä ja vaihtelevia tunteita.Tsehov Tarpeettomia ihmisiä

Siinä missä Ulitkajan teksti kimpoilee henkilöstä ja elämänkokemuksesta toiseen, Tšehov keskittää. Tietysti novellirakenne asettaa omat rajansa. Pidän Ulitskajan vauhdikkaasta ilmaisutavasta, eikä sitä vähennä se, että selkeän Tšehovin parissa olen kuin virkistävien vetten äärellä. Kerronnan kirkkaus elvyttää, ja täytyn ihailusta. Kiitän, että minut palautettiin vuosikymmenten tauon jälkeen tämän klassikkokertojan luo.

Aika ei kuluta taidokkaan kertojan terää. Tšehovilta voi oppia yhä paljon, esimerkiksi esipuheen siteeraaman mestarimiehen opetuksen: ”Lauseet on rakennettava huolellisesti, siinä kirjailijan koko taito.”

_ _ _
Ljudmila Ulitskaja
Iloiset hautajaiset
Suomentanut Elina Kahla
Siltala 2013
romaani
183 s.

Anton Tšehov
Tarpeettomia ihmisiä
Suomentanut Juhani Konkka
Kirjayhtymä 1964
novelleja
228 s.

Sain kirjalainat ystävältä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja