Mikael Niemi pysyy Pajalan tienoilla, mutta uudessa romaanissa Karhun keitto (Like 2018) hän siirtyy historialliseen romaaniin. Kirjan toinen päähenkilö on Lars-Levi Laestadius ja tapahtumavuosi 1852. Yllätyksenä pidän sitä, että pintajuoni pakerretaan rikoksen ympärille.
”Sinä ja minä tiedämme totuuden. Väkivallan tekijä on vapaana, tappajakarhu ihmisen hahmossa. Ja kun karhu on päässyt ihmislihan makuun, mitä sitten tapahtuu?”
”Se tahtoo lisää?”
Leastadiuksen seurakunnassa tapahtuu kolme murhaa. Kirkkoherra äityy selvittelemään niitä oppipoikansa kanssa, sillä huolimaton nimismies tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Esimerkiksi ensimmäinen nuoren naisen surma pistetään karhun piikkiin.
Minulle ei rikosvyyhden selvittely ole romaanin kiinnostavin osa. Mietin kovasti, mikseivät romaanin aiheeksi riitä herännäisyyden ristiriidat, Laestadiuksen äkkiväärä persoona ja monen kulttuurin elinehdot Suomen, Ruotsin ja Norjan rajamailla tai romaanin toinen päähenkilö Jussi. Nuori mies on saamelainen ”noidanpenikka”, jonka Laestadius on pelastanut tieposkesta ja ottanut oppipojakseen.
Jussin persoonassa, saamelaistaustassa ja ympäristön suhtautumisessa nuoreen mieheen riittää romaaniin ainesta. Papin ja opinhaluisen hylkiölapsen suhde sisältää isoja kysymyksiä uskosta, valistuksesta, koulutuksesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista valita.
Romaanin pääosin kertoo – tai kirjoittaa – Jussi. Hieman minua tökkivät moderniudet, joita tekstiin on tarttunut. Ja jotenkin alleviivaavia ovat Jussin ajatukset esimerkiksi kirjallisuuden vaikuttavuudesta, aprikoinnit kirjastojen voittavan kirkot tai sitten sen miettiminen, tuleeko aika, jolloin kirjoissa rikokset ja pahan läsnäolo kiinnostavat.
Heti perään totean, että romaanissa on monia mukaansa tempaavia kuvauksia, esimerkiksi luontohuomiot, karhunkaato ja elinolot kuvataan elävästi. Jussin ensimmäisessä humala- ja tanssikokemuksessa on villiä vauhtia, lapsuusperheen olot kauhistuttavat ja ensi rakkauden sokeus koskee. Kirjoitetun ja puhutun kielen puutteen tai hallinnan merkitys välittyy väkevästi.
Viihdyin ja välillä vaikutun Karhun keiton seurassa, mutta mainitsemiani muttia murehdin, eikä loppuratkaisu minua täysin vakuuta. Pohjoisen luonto ja ihmisluonto välittyvät romaanista silti erittäin hyvin. Laestadius kiinnostaa henkilönä, ja hän ansaitsee romaanihenkilöstatuksen.
Romaanihenkilönä Laestadius on kiehtova kohde. Niemen romaanissa hän on fiksu mies, luonnontieteilijä, valistuksen asianajaja, viinapirun vastustaja ja perheen huolenpitäjä, joka sopii myös aikaansa edellä toimivaksi rikostutkijaksi. Kiinnostavasti kirjassa korostuu, miten pohjoisen uskonpuhdistajaan iski julistuksen kipinä naissaarnaajasta, eli naispappeuttakin sivutaan. Myös sitä romaanissa pohditaan, onko perustajaan kiinnittyvä kiihkeä herätys oikein – missä kulkee raja?
”Herätys oli rätinää ja räiskettä. Kirkkokansa näytti viihtyvän, kun oikein kunnolla mekastettiin. Syntiset sydämet pamppailivat, posket kurtistuivat tunnemyrskystä, koko seurakunta hyppi liikutuksissaan ja iski lapikasta lattiaan. Ukot ja kata tiungetsivat eteenpäin eivätkä nähneet vaatimatonta kyläpappia vaan Jeesuksen.
Entä jos hän ei ollut saanut muuta kuin epäjumalanpalvontaa?”
Leastadiuksesta romaani välittää kuvaa kulttuuritietoisena ajattelijana ja tiedemiehenä. Se vaikuttaa ainakin minuun niin, että nykykäsitys lestadiolaisista elämänkielteisinä rajoittajina hoitokokouksineen tuntuu paljon taantumuksellisemmalta kuin liikkeen perustaja. Tätäkin Niemen romaani pistää miettimään. Ja se vahvistaa tunnetta, jonka sain Päivi Alasalmen hienosta Laestadius-osuudesta romaanissa Joenjoen laulu.
– –
Mikael Niemi
Karhun keitto
suomentanut Jaana Nikula
(rikos)romaani
Like 2018
270 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Muualla mm. Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 