Avainsana-arkisto: Iida Rauma

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään & maaliskuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirimme päätyi maaliskuussa 2022 tutkailemaan lanu-kirjallisuutta. Valitsimme lukupiiriin Finlandia-palkitun nuortenromaanin Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021).

Lukupiiriläisistä Johanna ja Taru lukivat myös Anne-Maija Aallon edellisen kirjan Korento. He pitivät sitä vähemmän kiinnostavana kuin kirjailijan voitokasta seuraavaa romaania. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa on samoja henkilöitä kuin Korennossa, ja sarja on täydentymässä trilogiaksi. Koska en lukenut Korentoa, voin todeta, että Mistä valo pääsee sisään toimii hyvin erillisenä teoksena. Sen maailmaan pääsy tai henkilöihin tutustuminen ei edellytä ennakkotietoja.

Kirjapiirimme näki yhtäläisyyksiä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, ja etenkin Korennossa ne vaikuttivat vahvasti. Keskustelimme siitä, ovatko kaikki dystopiat samankaltaisia. Johanna muistutti meitä, että kyllä niissä toistuvat totalitarismi ja/tai ilmastokatastrofi. Se johti jutteluun siitä, että erottuvat ja säväyttävät tekijät löytyvätkin yleensä kirjoissa rakenteesta ja kerronnasta.

Siispä Aallon romaanin Mistä valo pääsee sisään dystopian ainekset tuntuvat tutuilta: siinä on totalitaarinen yhteiskunta demokratian ja ilmaston romahduksen jälkeen. Valtaa pitää rajuin valvontaottein arjalainen herrakansa, kokokansalaiset. Muut eli puoli- ja ulkokansalaiset ovat kelvotonta kurjalistoa, tykinruokaa tai koehenkilöitä kuten kirjan keskiön muistimanipulaatiotutkimusten uhrit. Tuttua on myös se, että kerrontanäkökulma on kyseenalaistajan. Tässä kirjassa se on tutkimusjohtajan poika Aleksei, joka kääntyy kapinalliseksi. Muitakin kertojia kirjassa on kuin Aleksei: kapinallinen Marija ja kirjan alkuosassa vielä nimetön muistimanipulaation koeyksilö.

Olimme lukeneet kirjan kutakuinkin ennen Ukrainan sodan alkua. Lukukokemus ei vaikuttanut silloin erityisen väkevästi, pikemmin mieliala oli sellainen, että olisiko tuollaisen totalitarismiyhteiskunnan kuvaus vähän kulunutta.

Totesimme, että nykytilanne muutti mieltämme, sillä tämän päivän tiedot Venäjän propagandakoneistosta, demokratian tukahduttamisesta, toisinajattelijoiden eliminoinnista ja lähentymistapeista vähemmistöjä kurittavan sensuuri-Kiinan kanssa hätkähdyttävät. Huomasimme yhtymäkohdat romaaniin, jossa kuvattu vallan ja voiman käyttö ovat todempia ja lähempänä kuin kolmisen viikkoa sitten tajusimme.

Lukukokemus johti meidät samankaltaisiin lopputulemiin. Ymmärsimme nuortenkirjaan sopivan ja kuuluvan rakkauden pilkahdukset, vaikka minä taisin kovimmalla äänellä marista romanttisista yhteensattumista. Ajattelimme romaanin vetoavan nuoriin kuvauksin luhistuneesta demokratiasta ja yksilönvapauden riistosta niin, että se rohkaisee: hirmuvaltaa vastaan toimimisessa on ihmisen mentävä aukko – se, mistä valo ja toivo pääsevät sisään.

”Rikkominen on helppoa. Tämä maailma ei tarvitse enempää tuhoa. Se tarvitsee niitä, jotka korjaavat.”

Meille tehokkainta antia olivat kuvaukset mielten ja muistojen manipuloinnista. Muistot ovat tehokas ase toisten ihmisten hallinnassa. Tai niiden poistaminen ja muuttaminen.

”Yksilön mielestä rakennetaan nyt kartta. Kartta rakentuu ydinmuistojen ympärille, Melnikov selittää. Ne ovat niitä muistoja, jotka tekevät meistä meidät. Ensimmäisiä kertoja, suuria tunteita, kaikkien puhtaimpia iloja ja suruja. Kun ne on paikannettu, ydin puretaan pala palalta, kunnes jäljellä on pelkkää tyhjää.”

Yhteen ääneen ihmettelimme taas sitä, että lasten ja nuorten kirjojen palkitseminen ovat samassa kategoriassa. Alakoululaisten ja sitä nuorempien kirjat ansaitsevat oman palkintonsa, nuorten omansa. Vaikka rajaa on vaikea vetää, kyllä kuva- ja lyhyehköjen kertomuskirjojen kirjailijat ja kirjojen lukijat tarvitsevat nostetta lisäävän palkinnon. Lasten ja nuorten Finlandian jaossa käy helposti niin, että palkitsija poimii teoksen, joka on usein aikuismieltymyksiin sopiva YA-kirja.

Lopuksi lisään, että lukupiirillämme oli myös toinen ruodittava kirja, Iida Rauman Hävitys. Se sai osakseen yksimielisen ihastusryöpyn ja nousi oitis tämän vuoden aikuis-Finlandia-ehdokaslistalle. Pidimme Rauman romaania kirjana, joka muuttaa ajattelua ja kykyä käsittää sellaista, mitä ei ennen kirjaa uskaltanut nähdä itsessään ja ympärillä. Sellaista kaunokirjallisuus parhaimmillaan ja väkevimmillään saa aikaan. Ei vain kouluväkivalta-aihe (vaikka senkin käsittelytapa) vaan kielen ja kerronnan hallinta ja taito saivat meidät vaikuttumaan. Ja romaanin historiakäsitys. Ja Turku.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään, Otava 2021, 205 sivua. Luin kirjan BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Lukurauhan tärpit 2022

Sunnuntain lukurauhapäivänä olen toki lukenut, samalla vinkkaan viidesti. Tässä alkuvuoden lukemistostani luettavaa muillekin päiville kuin tälle.

Elämäkertavinkki – Minna Maijala: Katri Vala

Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa. 

Runousvinkki – Olli Sinivaara: Puut

Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.

Rauhoittumisvinkki – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.

Rauhattomuusvinkki – Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.

Herätysvinkki – Iida Rauma: Hävitys

Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.





Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Iida Rauman uusi romaani Hävitys. Tapauskertomus (Siltala 2022) ravistelee. Autofiktio tuntuu nyt lattealta määreeltä, vaikka kirjaan on liitetty dokumentteja kirjailijan lapsuudesta ja elinympäristöstä: kuvia ja päiväkirjasivuja. Kyse on kielellisesti ja kerronnallisesti hiotusta kaunokirjallisuudesta painavin teemoin.

Romaanin keskushenkilö A tekee historianopettajan sijaisuuksia turkulaiskouluissa. Hän kärsii unettomuudesta, ja yksi öinen juoksulenkki käynnistää romaanin: A näkee peruskouluaikaisen luokkalaisensa Iran.

Iran voi yhdistää kahden romaanin kirjoittajana kirjailija Iida Raumaan, A:ta ja Raumaa yhdistävät poliittisen historian opiskelu ja jotkut muut jutut. Näin kirjan antibestikset A ja Ira tarjoavat keinon halkaista kirjailija romaanihenkilöiksi ja siten löytää ainutlaatuinen tapa kuvata kouluaikaista väkivaltaa ja muita romaanin teemoja.

” – – elää tai kuolla, sen sijaan hän sinnitteli jossain välimaastossa.”

A:n ja Iran kokemukset henkisestä ja fyysisestä väkivallasta alakoulun musiikkiluokalla ja yläkoulun villissä lännessä on kuvattu ihon alle menevästi. A:n erottaa alakoulussa muista osaaminen, jota Ansku-opettaja karsastaa ja jota opettaja käyttää lasta, A:ta, vastaan vetämällä luokan muut lapset vastarintaan. Yläkoulussa A:n tilanne entisestään pahenee. Ira puolestaan kuvataan saman luokan toiseksi hylkiöksi, erilaiseksi, syrjään sysityksi muista syistä kuin A.

Kouluväkivalta on ja pysyy kirjan A:n ja Iran ihon alla ja mielen päällä. Vaikka romaanissa raikaa suora syytös kouluyhteisön kykenemättömyydestä käsitellä väkivaltaa, en koe kirjaa saarnana tai ulkokaunokirjallisena paasauksena. Esimerkki ehkäisykampanjat näyttävät tältä rääkättyjen näkökulmasta:

”Päinvastoin Ikuiset arvet– ja Sanat jättävät jäljen -kampanjathan olivat eräänlainen palkinto, A sanoi, tunnustus siitä, että systemaattinen työskentely oli johtanut tavoiteltuun tulokseen. Isku oli onnistunut, se oli aiheuttanut kipua, ja nuo vastenmieliset julisteet vain täydensivät väkivallan viestimällä sen kohteelle, että siinähän olet ja pysyt, ikuisesti arpeutuneena, lopun ikääsi kantamassa kaltoinkohtelun merkkejä, elämä käytännöllisesti katsoen piloilla.”

Kasvatustiede, kampanjat ja kouluhenkilökunnan suhtautuminen lapsiin kuvaillaan siten, että jokaisen täytyy se itse kokea. Järistystä ei ole mieltä toisin sanoin selittää, koska Rauman kerronnan omalakisuus peittoaa selostusyritykseni. Teksti täyttyy tarkoituksenmukaisuudesta ja fiktion todesta:

”Mut jos mä esim kirjoitan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotain ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotain lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil.”

”Todellisuus pelkkää mutaa, sadetta ja kehoa kiristävää spasmia.”

Hävitys voi olla vihainen kirja; se voi olla yhdenpäivänromaani, samalla omaelämäkertafiktio. Miten vain – se on myös historiatietoinen romaani. Romaanissa toistuu upeita aikaupotuksia, esimerkiksi:

”A erotti [kansanrunon] Anninkaisen valkoisina heilahtelevat suortuvat, ja liekkien hulmun tämän kalpeilla kasvoilla, kun tämä kohensi vallin alle kasaamaansa tulta. Tuolla Petrus Gyllenius, hänen päiväkirjankirjoittajakollegansa 1600-luvulta, ihmettelemässä huviretkiseurueineen raunioita, joiden uskoi jääneen jäljelle vanhasta Turusta. Tuolla joukko hylkeenpyytäjiä uhraamassaan saalistaan jumalolennolle. Kylmyys tunkeutui ytimiin asti, A sanoi, ikään kuin nuo niemenkärkeä aiemmin astelleet olisivat äkkiä havahtuneet hänen läsnäoloonsa ja kurottautuneet lämmittelemään itseään vasten hänen elävää lihaansa.”

Oivaltavana kerrontakeinona pidän sitä, että päähenkilö-A:n minäkerronnan sijasta jatkuvasti toistuu imperfektissä kulkeva ”A-sanoi” -johtolause. Virkkeet vyöryvät kaihdellen kappalejakoa, ja niihin mahtuu lähteistä napattuja tietoja ja dialogeja. 

Jonkun verran on ”oikeaa dialogia”, vaikka pääosin kirja sisältää A:n sisäisen puheen yksin tai Iran puristuksessa. Kolmeen osaan jaetun romaanin keskiosa nimenomaan on kaksijakoisen päähenkilön keskinäinen puristus, painava ja raskas – ja siitäkin kirjailija/Ira näyttää olevan tietoinen:

”Ja tajuunhan mä et on se vähä raskast lukee semmoista toivotonta suossa tarpomista ku mikää ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää… Mut jos on meijä [Ira ja A] kouluajoista vähä raskast lukee nii oli niit kans vähä raskast elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjoittaa vaan niist joil on asiat hyvin.”

Romaanin todellisuudessa on yksi henkilö, joka oman elämänsä ankeudestaan ja tupakantunkastaan huolimatta tuulahtaa raikkaana: A:n kollega. Tämä vanha historialehtori, Turun purkuhistoriaa, kaupunkilahtareita, ruotiva Teijo Nordin on turun murretta pajattava, tunnetaitoinen henkilö, joka voisi olla aikuiselle A:lle se paljon lapsille mainostettu henkilö, se ainoa, edes yksi aikuinen, joka voi riittää tukemaan, auttaa selviytymään.

”Yliopistonkadun puiden takana tuomiokirkon torni ja uusi Turku. Kauempana pohjoisessa Ylioppilaskylä ja vanha Turku. Kaikki Turut uinumassa samaa sakeaa unta.”

Olen kaikkiaan kovin vaikuttunut Hävitys-romaanista – aika paukku kirjavuoden alkuun. Järkyttävän väkivalta- ja lapsi-teeman lisäksi kirjasta voisi nostaa paljon muutakin. Esimerkiksi kärjekkyyttä löydän kirjankustannuksesta, ja teen tulkintoja, miksi Hävityksellä on nyt eri kustantaja kuin Rauman aiemmilla romaaneilla. Eikä vähimpänä teemana ole misogyyninen hysterian historia eivätkä mitättömänä kaiken hävityksen kietoutumat.

” – – ei sitä voinut muotoilla järkevälle aikuisten kielelle, järkevä aikuisten ihmisten kieli oli tarkoitettu palvelemaan järkeviä aikuisia ihmisiä, ei keskenkasvuisia, eläimiä, hulluja tai Iran kaltaisia, ja Nordin oli oikeassa, mitään ei jätettäisi, ei yhtä ainutta kaunista taloa, ei yhtä ainutta aarniometsää, koralliriuttaa tai saastumatonta maakappaletta. Ne purkaisivat ja pilaisivat kaiken, A sanoi, ikään kuin voisivat sillä tavalla ottaa sen mukaan hyvin varusteltuihin, muovilla vuorattuihin hautoihinsa.”

Ainahan on niin, että lukukokemukseen ujuttautuu henkilökohtainen, nyt esimerkiksi kaikki omat muistumani opettajien epäoikeudenmukaisuuksista tai oma opettajuus. Nostan nyt kuitenkin päällimmäiseksi yhdeksän vuottani turkulaisena. En tiedä, mitä Turkua tuntemattomat kokevat Iida Rauman kirjoittamien tarkkojen kulkureittien kuvausten aikana, mutta minä elän, kuljen mukana ja näen ne, tutut kadut ja reitit keskustasta Ylioppilaskylään, Nummelle tai Kupittaalle.

Taitavaa, niin taitavaa!

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022, 322 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani