Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtelan totuuden kaipuu -trilogia on nyt tullut päätökseensä. Jaakobin portaat (Otava 2022) kuvaa kahden edellisen pienoisromaanin Adèlen kysymys ja Hengittämisen taito tavoin – Haahtelan omin sanoin – ”yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä”.

Jaakobin portaat -romaanissa kertoo mies, joka matkustaa noutamaan Jerusalemista Ilja-veljeään. Ilja potee sairaalahoidossa Jerusalem-syndroomaa, ylivoimaisen tunne-elämyksen sekavuustilaa. Romaani keskittyy muutamaan päivään talvisessa Jerusalemissa ja lyhyeen tilanteeseen keväällä koti-Helsingissä.

”Tässä kaupungissa kaikki kuitenkin kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä.”

Tarinan täyteläisyys ei ole lyhyesti tyhjennettävissä. Siinä on monia kerroksia ja sipulimainen rakenne, jossa vähitellen paljastuu kertojan ja hänen perheensä menneisyyttä.

Jerusalem on sekä todellinen miljöö että symboli. Kaupunki mainitaan myyttiseksi maailman keskukseksi, ja lukija tietää, että se on monien uskontojen pyhä paikka. Se on myös eri kulttuurien törmäyspaikka, mutta politiikkaan ei kirjassa puututa, vaan kertoja kohtaa välittäviä ja rakkaudellisia tilanteita niin juutalaisten kuin arabienkin kanssa.

”Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista.”

Yksi oleellinen teema romaanissa on muistot. Kertoja vaipuu tavan takaa muistoihin, joiden avulla hänen elämänsä käännekohdat selviävät. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, suhde veljeen etäinen ja rakkaussuhde on päättynyt kurjasti. Muistot voivat olla myös ylisukupolvisia.

Romaanin Jerusalem näyttäytyy unenomaisena paikkana, jossa yhdistyvät kertojan muistot edesmenneistä isoisästä ja vanhemmista kertojan mystisiin hetkiin. Tunnelmaa tehostavat aistimukset, joissa lumipyry ja syreenintuoksu vaikuttavat sulassa sovussa. Eikä pilvinen lumisadetaivas sulje pois tähtien kimallusta. Haahtelan romaaneista toiseen kulkevat motiivit ja symbolit tehoavat jälleen.

”Ylhäällä talojen välissä, sakean lumipyryn keskellä, erotin hehkuvat sumupilarit, valovuosien kokoiset kehdot, taivaan äidit, jotka pulputtivat tähtisadetta avaruuden pimeyteen.”

”Ja siinä seisoessani tunsin kuinka olemassaoloni hetki hetkeltä vahvistui.”

Trilogia on vienyt jo katoliseen ja ortodoksiseen ympäristöön, nyt lähinnä juutalaiseen. Jaakobin portaat -nimi viittaa Raamatun Jaakobin uneen, jossa maata ja taivasta yhdistävät tikapuut, eli yhteys maallisen ja taivaallisen välillä on mahdollinen. Tämä trilogian viimeinen osa on henkinen, kaipa myös hengellinen sitoutumatta uskontokuntaan tai tunnustuksellisuuteen. Maallistuneisuudestani huolimatta otan sen vastaan.

Haahtelan romaani ei piittaa realiteeteista, sillä se vie kertojan kuvitelmiin, jotka onnistuvat tuntumaan täysin mahdollisilta, vaikka ne voivat olla harhanäkyjä. Romaanin kielen hallittu vaikutelma viehättää ja saa uskomaan todeksi myös epätodellisen. Kerronnan yllä leijuu ihmeellinen rauha, sellainen tunnelma, joka rauhoittaa lukijan ja saa luottamaan. Mysteerille on annettu näin mahdollisuus. 

”Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.”

Jaakobin portaat täyttää rakkaudellisuudella. Kertojan kirjan loppupuolella kokema universaalin rakkauden läsnäolo antaa lohtua kertojalle, ja saman lohdun piiriin se kietoo myös lukijan, minut. Menetysten ja muistojen rajapinnat voivat häivyttyä, eheytyä ja silti olla liikkeessä, muuttumassa. Jotain selittämätöntä taianomaisuutta kerronta sisältää, koska se ei vaikuta minusta haahuilulta eikä hörhöilyltä. Eikä coelho-henkiseltä hömppä-filosofialta.

Huomaan: Haahtelan joka toinen romaani säväyttää ytimiäni. Jaakobin portaat on juuri sellainen – ja komea lopetus trilogialle. Tarinan henki säilyy koko kirjan mitan vilpittömänä. Olen siis päässyt kokemaan kaunista kaunokirjallisuutta, kiitän.

” – – ymmärrys siitä, että meidän elämämme oli lopulta kuvitelmaa ja vain tarinat pystyvät ylittämään arkisen todellisuutemme.”

•

Joel Haahtela: Jaakobin portaat, Otava 2022, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.