Keskikesän lukuputki on hyvässä vauhdissa, ja käsien välistä on lähtenyt useita lukuromaaneita. Viimeisin merkityksellisistä romaaneista on Jonathan Franzenin Vapaus. Franzen on aivan pistämätön terävässä henkilökuvauksessa. Ihmisen epätäydellisyys pajastuu kuin viiltelijän partakoneenterä ihokerrosten läpi: eritteitä tihkuu, kipua levittyy, mutta vähitellen se lievenee, jolloin elämä tuntuu (ehkä) aiempaa kirkkaammalta. Olipas vertaus – inspiraatio johtunee lukukokemuksesta. Vapauden lukeminen on matkankaltainen, innostava, elämyksiä tuottava ja kuitenkin myös väsyttävä, koska kerronta on niin täyteläistä, vyöryävää ja yksityiskohtaista.
Tätä ennen luin dekkarin Hämärän huoneet, joka avaa murhamysteeriota dementoituneen näkökulmasta. Se on toteutettu melko uskottavasti ja kiehtovasti. Kirjassa oli myös koskettavat hetkensä, sillä muistin menettäminen on niin traagista. Ihminen katoaa, ulkopuoli jää näkyviin, sisäinen elämä haipuu muiden uloittumattomiin.
Tässä välissä oli virkistävä Tallinnan matka ja Kumussa käynti. Matkalukemiseksi valitsin välillä eteläamerikkalaisen romaanin, sillä pikkuhiljaa minulle alkaa tulla yliannostus pohjoisamerikkalaista kerrontaa. Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta ei ollut kuitenkaan ilmaa raikastava välipala. Oli kerronnassa viehättävääkin, mutta tarina jätti minuun vaisun olon, vaikkakin siinä oli sukupolvidraamaa kerrakseen.
Kesäkuun viimeisen viikon kulttuurikokemukset olivat nekin monipuolisia. Ateneumin Schjerfbeck-näyttely ylitti odotukseni. Se oli todella laaja, ja monet teemanäyttelyt nähneenäkin voin todeta, että tässä katselmuksessa joukossa oli lukuisia ennen näkemättömiä tauluja. Näyttely etenee kronologisesti, mutta toisintoja on välillä vierekkäin, mikä on onnistunut ratkaisu. Hohdokasta oli El Grecon innoittamana tehtyjen teosten rinnastaminen esikuviin. Taiteilijoiden näkemys ihmisestä liippasi toisiaan, mutta mahtavasti Schjerfbeck on tosiaan vetänyt omaa ilmaisulinjaansa. Kummatkin mestarit ovat todella omanlaisiaan aikalaistensa joukossa.
Tuon viikon kotimaiset romaanit maittoivat mukavasti, kummatkin minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia. Eeva- Kaarina Arosen Kallorumpu on kerronnaltaan kekselijäs. Tässä romaanissa kertoja on todella kaikkitietävä. Hän ottaa elokuvaohjaajan roolin, joten hän halllitsee kuvia, otoksia ja kohtauksia. Asetelma on onnistunut ja aihekin kiehtova: vihdoin saatiin kauan odotettu Mannerheim-elokuva… Hienot mahdollisuudet kuitenkin hukataan mielestäni turhaan jännitteen löystyttämiseen, teksti olisi pitänyt toimittaa tiiviimmäksi.
Kristiina Lähteen Kuka on nukkunut vuoteessani -romaanissa viedään myytti suomalaisten puhumattomuudesta aivan uusiin ulottuvuuksiin. Absurdius on hauskaa. Kirja on tuore toteutus keski-iän angstista, ihmissuhdeongelmista ja elämänpettymyksistä. Etäännyttäminen mielestäni tällä kertaa toimi mainiosti. Eipä muuta kuin kohti kirjastoa ja uusia lukukokemuksia kohti.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 