Avainsana-arkisto: Pauliina Rauhala

21 elokuun, 2014 · 10:22 am

Putoavia aineksia

Ja taivaan tähdet putoavat – hieno, runollinen, dramaattinen, raamatullinen romaaninimi. Maria Peuran uutuusromaani (Teos 2014) kertoo maan matosten ponisteluista sukupolvesta, ajasta ja ympäristöstä toiseen. Kompuroinneista ja tippumisista on myös mahdollisuus nousta.

Romaanissa vuorotellen kertovat Anni-äiti ja Mirka-tytär. Nykyhetkeä eletään Helsingissä, mutta kummankin kerrontaosuuksissa mieli ja muisti poikkeavat menneissä ja mielikuvissa. Nykyhetkeä Annille on erokriisi, nettideittailu ja huoli yläkouluikäisestä tyttärestä. Mirkan nykyisyyttä on erityisluokalle siirtyminen, huumeporukoista erkaantuminen ja terapiaprosessi. Juonta en raaski raottaa, sillä loppua kohti se kiertyy jopa hieman jännäriasentoon.

Kieli ja kerrontatyyli ovat Peuran vahvuus. Kummallakin kertojalla on oma ääni, jossa mielensisäiset tunnelmat ja tapahtumakuvaukset kimpoilevat arvaamattomasti. Tapa sanoa ja ilmaista kuvaa kertojien sisäistä kaaosta. Siinä on pettymyksiä, ahdistusta ja tuskaa, mutta myös toivoa ja jopa joitain nauruun halkeilevia heittoja. Lisäksi Annin lapsuuden Naalasen seudun elävä ja iskevä murrepuhe kuuluu korvissa väkevänä.

Lappilainen lestadiolaisuus pursuaa mehevänä ja arveluttavana. Nyky-Annille Lestadius on tutkimuskohde ja tukeutumiskeino, lapsi-Annille kasvuympäristön tunnemuisto. Tekstin joukossa on myös aitoa Lars Leviä, ja lestadiolaissaarnat ja muut uskonvuodatukset ovat hurjaa vyörytystä, todellista sielunkamppailuvoimaa.

– Niinko veli Lestatius niin mie teile raukoile sanon, että tehkää tet parannus. Ottakaa vasthaan se mitä Jumala reän pääle valuttaa. Se ei ole kuravettä, vaikka sitäki met ansaisimma. Soon rohki hyä henki, soon Pyhä henki, joka taihvaasta panhaan tulehmaan. Pyhä henki soon, joka Ristuksen nimessä tähän tilhaan astuu, ko tet vain teän syämet aukasette.

Lestadiolaisuus ponnahti viime syksynä kirjallisuuskeskusteluun Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä. Harmittavan vähän huomiota sai Päivi Alasalmen hieno Joenjoen laulu, jossa saamelaisuutta käsitellään kolmella aikatasolla. Yksi niistä on pyhitetty itse Lars Leville, joka herää Alasalmen tekstissä ymmärrettäväksi ja ymmärtäväksi mieheksi. Samantyyppistä Lestadius-pengontaa on Peuran tekstissä: Lestadius on eri asia kuin rajoitusten lestadiolaisuus.Ja taivaan tähdet putoavat

Annin lapsuuden kylä-, koulu- ja kotitilanteista olisi yksin riittänyt ammennettavaa. Ne ovat romaanin kiehtovinta osuutta. Nykyhetken kriisit ja tapahtumakulut ovat osittain osoittelevia ja loppukoukerot hieman helppoja. Romaaniin on mahdutettu monen tarinan edestä tavaraa, jolloin runsaus ei mausta vaan on sotkea hyvätkin maut. Yksi pohjavirta romaanissa on erilaiset addiktiot, joissa voi olla kyse uskonhurahduksesta, parisuhteesta, päihteistä tai terapiasta tai niiden nimissä manipuloinnista. Ihminen on taimi, herkkä ja hauras, johdateltavissa hyvään ja pahaan, ja jokaisen sukupolven lapsi on vuorollaan vanhempien tuen tarpeessa. Siitäkin Ja taivaan tähdet putoavat antaa aimo annoksen purtavaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

21 toukokuun, 2014 · 2:52 pm

Äikänope kirjoittaa

Ammatinvalintaan vaikuttavat tietysti monet asiat, mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta pitävät usein pyrkivät opiskelemaan niitä sivuavia aineita, kuten kirjallisuustiedettä, suomen kieltä ja tiedotusoppia. Moni haaveilee toimittajan tai tutkijan urasta, ja usea unelmoi urasta kirjailijana. Vähitellen kasvaa varman päälle ottavien joukko, joka antaa pikkusormen kasvatustieteelle – jospa sitten opettamaan tätä kaikkea, äikänopeksi. Se voi viedä koko käden.

On joitain sinnikkäitä, jotka onnistuvat yhdistämään äidinkielenopettajuuden ja kirjailijuuden. Pasi Ilmari Jääskeläinen on luotsannut lukiolaisia ja kirjoittanut moniaineksista proosaa. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006), jossa seikkailee hämmentynyt äidinkielenopettaja työtaakan ja salaisuuksien riepoteltavana.

Viime syksyn julkisuussieppo oli Taivaslaulu (Gummerus 2013), äidinkielenopettaja Pauliina Rauhalan esikoisteos, puhutteleva äitiyden ja uskon kuvaus. Viimeisten tietojen mukaan hän heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Katja Kaukonen on julkaissut jo useita teoksia. Hänen uutuutensa Kohina (WSOY 2014) on yksinäisen miehen kasvukipukertomus. Siinä ei ole kytkentöjä äidinkielenopetukseen – vai olisiko aihepiirissä, päähenkilön autiosaarelle eristäytymisessä, jotain vastapainoa meluisaan luokkahuoneammattiin?

Vuoden 2014 Topelius-palkinnon sai Jyri Paretskoi nuortenkirjasta Shell’s Angels (Karisto 2013), jossa teinipoikien kovaa elämää kuvataan letkeästi. Voi olla, että tekijällä ollut poikapedagogiikka mielessä, äikänmaikka kun on.

Ainakin kaksi kevään esikoiskirjoilijoista on niin ikään äidinkielenopettajia. Petri Vartiaisen Isäasentoja (Otava 2014) kuvaa ruuhkavuosia isän vinkkelistä. Välillä pistäydytään isän töissä, yläkoulun äidinkielenopettajana. Parhaansa päähenkilö yrittää sielläkin, vaikka vastaanotto ei ole aina suopea.

Kevään kirjapankin räjäytti Tommi Kinnunen romaanillaan Neljäntienristeys (WSOY 2014). Arvostelumenestys on innostanut ostamaan ja lainaamaan esikoisromaania, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on yli tuhat halukasta lainausjonossa. Romaani on taidokas rakenteeltaan ja kerronnaltaan. Kirjailija saa henkilönsä elämään pätkäotoksissa, joissa kolmen sukupolven kulku tulee lukijaa liki.

Äidinkielenopettaja-kirjailija -listani on vajavainen, poimin muutaman tuoreusnäkökulmasta, moni tärkeä kaunokirjailija jää varmasti mainitsematta. On siis kollegoita, joilta fiktio luistaa. Jokunen kirjallisuutta, suomen kieltä ja tiedotusoppia opiskellut ja opettajaksi päätynyt tuottaa siinä sivussa tietokirjallisuutta. Oppikirjojen tekijöitä on aika liuta, muunlaisen tietotekstin myös. Ja nyt aivan pikkuhiljaa ja vääjäämättömästi nousee kirjainten lomasta kissan häntä, pahoittelen.Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa

Elise Tarkoman kanssa koostimme tietokirjan aiheesta, josta ei aiemmin ole kokonaisesitystä tehty: Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa. Näkökulmia pedagogiikkaan ja didaktiikkaan (Finn Lectura 2014). Ammattikoulutus jää usein pimentoon, kun käsitellään opetusta ja koulutusta, vaikka se koskee puolikasta toisen asteen opiskelijajoukosta ja on lukion rinnalla tasa-arvoinen jatkokoulutusväylä. On siis korkea aika avata ammatillisen äidinkielen olemusta.

Aihepiiri ymmärrettävästi kiinnostaa rajattua joukkoa, tosin toivon, että kirjaan tarttuvat kaikki äidinkielestä, didaktiikasta ja koulutuksesta kiinnostuneet. Kirjamme dokumentoi sekä ylessivistäviä että ammatillista osaamista täydentäviä opetuksen sisältöjä ja toteutustapoja sekä äidinkielenopettajien monipuolista osaamista. Se on tietynlainen tilinpäätös, mutta myös osoitus teksti- ja viestintätaitojen merkityksestä nyt ja tulevaisuudessa ‒ ja sellaisena ajankohtainen, koska uuteen opetussuunnitelmaan siirrytään jo elokuussa 2015. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , , , , ,

24 syyskuun, 2013 · 5:03 pm

Soi kunniaksi…

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013) soi kunniaksi Luojan vaan ei luotujen toimintatapojen. Romaani kertoo lestadiolaisesta nuoresta parista, joka joutuu oikean uskon ja sen rajojen ääritilaan. Tuoreessa liitossa lapsia alkaa siunaantua tiuhaan. Rakkautta riittää, mutta äiti ei jaksa jatkuvaa väsymystä ja traditionaalisten uskonoppien paineita.

”Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaankynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa punakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa. Tämän lakan sävy on vähän liian kirkas. Sen kuuluisi olla verenpunainen. Sydänveren, kohdun, jälkivuodon ja leikkaushaavojen punainen. Kärsimysveren.”

Romaanin kieli on monikerroksista ja vaihtelevaa. Välillä raamatulliset ilmaisut helskäävät, toisaalta soi oululainen murre, taas välistä edetään yleiskielellä, blogiteksti kommentteineen vie teematiikkaa opettavaisesti eteenpäin, ja nukkeleikkien selostussepustukset kertovat hajoavan mielen tilasta. Lisäksi Viljan minämuotoinen näkökulma vuorottelee Aleksin tasalta kerrotun kanssa, osin vielä takautumin. Elementtejä on hieman liikaa, ja lopun selittelevä epilogi olisi joutanut pois: kaikki kerrottiin kyllä jo, enää ei kuoppia ja luolia, kiitos.

Aihe on raskas, ja aluksi tekstissä eteneminen takkuili. Jos kirjallisuuden yksi merkitys on auttaa eläytymään muiden asemaan, tämä teos puoltaa paikkaansa. Sympatiat ovat Viljan ja Aleksin puolella, vaikkakaan en täysin pysty uskosta ulkopuolisena samastumaan seurakuntauskollisuuteen. Viehättävästi on kuvattu viattoman, aikuisuutta ja vanhemmuutta harjoittelevan parin suhde ja sen mahdollisuudet. Vaikka perheenisän vastuuntunto hipoo unelmaideaalia, sallin sen.

Teos herättää monia ajatuksia naisen asemasta, äitiydestä ja puolisoiden työnjaosta. Valitsen kuitenkin tähän kurkistureiän lasten ja nuorten asemaan. Suuri lapsiluku vaikuttaa siten, että nuorilla perheillä ei ole isovanhempien ja muun suvun tukiverkostoa, koska kaikilla on kädet täynnä kymmenkunnan lapsen kanssa. Lapsi voi jäädä laumassa kovin etäälle, ja joukosta erottuminen on piinallista yhdenmukaisuuspaineiden vuoksi. Perustelemattomat säännöt synnyttävät ahdistusta jo pienissä, vääräuskoisuus vaanii kaikkialla. Uskonyhteisön ja ympäröivän maailman kuilu on leveä, se näkyy jo varhain:
”Annan keinussa vauhtia Otsolle ja naapurin Laurille. Lauri julistaa olevansa Obi-Wan Kenobi ja tekee jaloilla ja kädessä olevalla kepillä taisteluliikkeitä. Otso kertoo olevansa Rovasti Rannanmäki ja laulaa Herra olkoon teidän kanssanne.”

On vaikea hyväksyä uskon aiheuttamaa tuomitsevuutta ja diskriminoivaa rajoittamista sekä omahyväistä käsitystä siitä, että on vain yksi oikea tapa uskoa. Roomaani kieltämättä houkuttelee vanhoillislestadiolaisuuden taivasteluun ja kauhisteluun, millä ei pitkälle pötkitä. Romaanin voitto on se, että usko itsessään on turvan ja luottamuksen lähde kaiken koetun jälkeenkin. Se värittää kuvattua vähän muuksi kuin aivan mustavalkoiseksi. Synkkä ja kauhea on peräisin ihmisistä, jotka kahlitsevat itsensä ja muut. Toivo ja ilo on peräisin ihmisistä, jotka sallivat elää ja ymmärtävät ihmisten epätäydellisyyden sekä armollisuuden. Uskoi tai ei. ”Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa.”

– –
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: