Klarissa on tuumaustauolla avioliitosta ja viettää kesää vuokraamallaan saarihuvilalla. Kirjoitushommista ei oikein tule mitään hiostavassa helteessa. Yksinolo, vesi ja metsä houkuttelevat ja pelottavat. Sitten naapurisaareen saapuu yliopistomies Olavi. Mitä on pinnalla, mitä sen alla?
Karoliina Timosen romaani Kesäinen illuusioni (WSOY 2015) loihtii tiheän tunnelman nihkeänleutoon suvisaareen. Romaanin parasta antia on kerkeä kerronta ja pituus, eli tässä tapauksessa lyhyys. Enkä todellakaan ole sarkastinen: minua ilahduttavat napakat teokset.
Romaanissa soudetaan, uidaan, nautitaan drinksuja, syödään herkkuja, kuunnellaan musiikkia, vetelehditään sekä vähän luetaan ja kirjoitetaan. Ennen kaikkea siinä kypsytellään suhdetta, suhteita. Sitten tulee käänne, toinenkin – ja himmeä, himmeä loppu.
Ensin ajattelen, että jaahas, tässä on kotimainen Ester, eli ruotsalaisen Lena Anderssonin romaanien supersuhdevatvojapäähenkilön etäinen Suomi-serkku. Klarissa on levoton, välillä hän vaikuttaa tolkkunsa kadottaneelta mieshingussaan. Välitilanomaisessa kesätohkeilussa on todellisuuspakoista totuutta. Ei, ei sittenkään esteriheimoa. Ihan omilla taajuuksilla edetään. Eniten minua hämmästyttää lasten huoleton unohtaminen kaupunkikotiin.
Sitten romaanin suunta muuttuu. Ensin aviomies käy saaressa saunomassa, ei kun sanomassa pari totuuden sanaa. Ja sen jälkeen vaihtuu vaihde, ja realismi raottaa tilaa kajahtaneisuudelle. Lähennytään kauhuromantiikkaa: on unia, noita-akkaa, haltijapuuta, metsänpeittoa. Ainakin.
Kesäisen illuusionin viehättäviä puolia ovat merkillistä vaihetta elävä nainen, minäkertojan näkökulmaharha ja kesäisen joutilaisuuden aistillinen väreily. Valitettavasti ne hautautuvat niin moninaisiin arvoitusaineksiin, että romaanin loppuosuus jättää minut häkellyksen valtaan.
Huomaan, että kumppanuuteni romaanin kanssa on SUHDE. Aluksi se epäillyttää, sitten se viettelee valtaansa, lopuksi se pettää. Ja tällaiseen suhteeseen kuuluu, että se jää kalvamaan, päivien ja viikkojen päästäkin kysyy itseltään: mitä se sillä tarkoitti, mitähän sekin meinasi, miksi se niin sanoi? Miksi se jätti, selittämättä?
Spotify-ääniraita on mainio lisuke – tekisi mieli lukea kirja uudelleen, kun loppusivuilta löytyi soittolistatieto. Uskon sen johdattelevan sopivan epätodelliseen lukuraukeuden tilaan. Nimillä leikkiminen huvittaa: Touko Mettinen kesäapurina surisevine veneineen, Talvisen perhe (jo hyytää), Rebekka (mad woman in the attic -osastoa) ja Klarissa, kaikkea muuta kuin selkeänkirkas (clara=kirkas). Timonen on toden totta kirjallisuustietoinen, sitä vielä selventää kirjan lopun valaiseva virikekirjaluettelo. Ihmettelen, että siitä Joel Haahtela puuttuu…
Seuraavana aamuna olin yhä rauhaton ja turhautunut. Yritin lukea, mutta oli vaikea aloittaa uutta romaania, kun olin juuri lopettanut edellisen. Mietin miksi naiset muka katsovat vastavaloon? Koska haluavat olla valokeilassa? Koska eivät näe sitä, mikä on heidän edessään? Koska tähyävät ulos, valoon, parempaan?
_ _ _
Karoliina Timonen
Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
romaani
165 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Monet ovat kesäistä kirjaa lukeneet, tässä pari:
Nenä kirjassa -blogin Norkku nautti kesäkirjasta, ja Kirsin Book Clubin Kirsi on postannut kirjasta hauskan dialogisen lukupohdinnan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 