Avainsana-arkisto: Nina Hurma

Itsenäistymisen ja traumaattisen sisällissodan jäljiltä ilmapiiri ja kulttuuri olivat 1920-luvulla jännitteisiä. Uudenlaista kaupunki- ja seuraelämäilmapiiriä haettiin, kieltolaki poiki lieveilmiöitä, poltiiset asetelmat olivat sodan jäljiltä kärjistyneitä, herras- ja työväki kyräilivät, ruotsin- ja suomenkielisten välillä oli kulttuurihankausta sekä kaupunki- ja maaseututavat elivät kaukana toisistaan. Tästä taustasta ponnistavat Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman uutuusdekkarit.

Virpi Hämeen-Anttila esikoisdekkari Yön sydän on jäätä (Otava 2014) on sijoitettu vuoteen 1921. Hämeen-Anttila kuljettaa lukijaa ydin-Helsingin kaasuvaloisilla kaduilla. Kirjailijan miljöötaustatyö on ollut ilmeisen tarkkaa. Myös sanasto ja tapakulttuurikuvaukset henkivät ajan patinaa. Vapautuvaa kaupunkikulttuuria värittävät muoti, jatsi ja elokuvat. Niistä luen mielikseni.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

Murha ja toinenkin tapahtuu, on salaliiton tapaista, mahdollisia vakoiluvehkeilyjäkin. Hitailla kierroksilla rikostapahtumia selvitellään, ja vaikka ajan tutkintatavat kerrotaan tarkasti, itse poliisitoiminta jää puuhasteluksi. Päähuomio on sisäministeriön nuoressa virkamiehessä Karl Axel Björkissä, joka ajankulukseen auttelee poliisi- ja journalistikavereitaan Marttia ja Anttoa rikosselvitystöissä.

Martti uskoi, että jos saadaan vain järjestys ja ennen muuta laillisuus juurrutetuksi kansalaisten sydämeen sekasorron ja laittomuuden ajan jälkeen, palaisi myös kapinaa edeltänyt luottamus ja ihmisen arvoinen elämä. Lapsen uskoa, ajatteli Björk, ikävuosiltaan nuorempi, sielultaan vanha ja rispaantunut. Mutta parempi oli silti uskoa ihmissuvun perimmäiseen kunnollisuuteen kuin antaa vihan ja veren hurmion sokaista, tai hellittää otteensa ja vaipua lamaannukseen epätoivon takia.

Ensimmäisessä Karl Axel Björk -romaanissa on vielä hakemisen makua. Kallen salaperäisyyttä raotetaan hieman paheita paljastaen. Moraalisessa tyypissä olisi ainesta naistenmieheksi, mutta vielä on jarru päällä. Persoonallisin piirre Kallessa on keikarimainen kauneudenjano ja tyyliseikkoihin takertuminen, on sitten kyse ulkonäöstä, pukeutumisesta tai sisustuksesta. Tällaiset estetiikkataipumukset yhdistettynä salapoliisiominaisuuksiin voisivat synnyttää jännittävän hahmon, vaikkei juoni niin säväyttäisikään. Ehkä seuraavasssa osassa sivistyspinta rakoilee eläväksi, kun ajankuva on jo tarkasti tallessa ja mahdollisuudet syventää henkilöitä vahvistuvat.

Nina Hurman toinen dekkari Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014) jatkaa Rougen ja Korpelan suhten virittelyä ja Kobra-ravintolaympäristön kuvausta, jatkoa siis viimevuotiseseen romaaniin Yönpunainen höyhden. Rougen ystävä Sirkka kuolee, vankilakundi Frisk vaanii tullitöihin siirtynyttä poliisimies-Korpelaa, Rouge-Saimia ja Saimin ravintoloitsijaveljeä Toivoa – eikä siinä vielä kaikki. Romaanissa viritellään hiljakseen kaikkiin henkilöihin lonkeroitaan ulottavia juoniulokkeita. Juoniviritykset kuroutuvat yhteen ymmärrettävästi, eivätkä yhteensattumat häiritse. Sekä poliittinen taustakireys vakoiluineen että henkilökohtaiset kosto- ja painetekijät ovat osallisina tapahtumiin. Isoa juopaa ei ole virkavallan ja pikkurikollisten välillä, ja muut sotketaan sattumuksiin.

Tapahtumatahti on hidasteleva, mutta Hurman jännärin ydin onkin tunnelman luonnissa. 20-lukulaisen Helsingin kesän hämärtyvät yöt, kapakoiden savuinen humu, puistonurmien kaste, merenrantojen yöutu ja kallioiden neulaset näkyvät ja tuntuvat. Ihmiset liikkuvat kaduilla varjoihin sulautuen, ja jokaista varjostaa joku joko konkreettisesti tai varjostajana on menneisyys tai pelko tulevasta. Tummanpuhuvan ilmapiirin Hurma luo taitavasti, siinä on kahmalokaupalla kohtalokkuutta. Myös sisarussuhde on poikkeuksellisen tiivisti viritetty. Ihmissuhteissa on pakahduttavia latauksia, joita pidätellään ja hetkittäin pursakutetaan valloilleen. Eroottistakin virettä herutellaan. Keskeishenkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Korpela kunniallisen avioimiehen ruostuvassa haarniskassaan ja Saimi-Rouge aikakauden modernina, mondeenina kapakkaruusuna.

Uida pitkin kuunsiltaa, Rouge ajatteli ja keräsi vettä kämmeniinsä, antoi sen valua sormiensa välistä kuin rahakirstun aarteen. Hän lähti uimaan pitkin vedoin, sukelsi välillä ja ravisti päätä. Ajatuksia irtoili, painoja, koukkuja, kuorta, ja hän ui eteenpäin, keuhkot ja lihakset ja veri ja kaikki yhteistyössä. Hän kääntyi selälleen kellumaan, antoi polvien ja rintojen nousta veden pinnalle, korvien painua sen alle. Simpukat kohisivat. Mitkä kaikki olennot vaelsivat samassa meressä kuin hän, mitättömät ja kirkkaanväriset, kuinka monista keuhkoista se vesi oli puristanut viimeisen henkäyksen, kuinka monelta iholta valunut uudelleen mereen.

Hurma hurmaa etenkin kielellään. Dialogi ja tunnelmakuvaukset ovat luistavaa tekstiä, joka koristelee kerrottua synkänromanttisesti. Loppua kohti tämä tyylikeino välillä lipsuu patetian puolelle, mutta sallin sen. Näin syntyy nautittavaa menneen maailman rikosviihdettä nykykertojan keinoin. ”Noirina” kirjaa markkinoidaan – mikä ettei. Odotan sarjalle jatkoa.