Avainsana-arkisto: Alan Bradley

14 kesäkuun, 2019 · 5:30 am

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Lapsietsivä Flavia de Luce on taas vauhdissa. Kymmenes osa Alan Bradleyn dekkarisarjasta jaksaa pitkästä aikaa viihdyttää, kun olen jättänyt muutaman osan lukematta ja postaamatta. Väsähdin muutamaan edelliseen seikkailuun, eikä henkilöiden eksentrisyys jaksanut enää yllättää tai huvittaa.

Voi olla, että olin nyt vaivattoman viihteen tarpeessa ja siksi Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar 2019) kietoivat juonikiharoihinsa. Jotain on mielestäni tapahtunut Falvialle, ehkä se liittyy 12 vuoden ikärajan ylittämiseen. Hän ymmärtää entistä enemmän ihmisten päälle. Ainakin välillä. Sisarukset eivät ole alituiseen sotajalalla, ja Flavia sietää myös kärsivällisesti merkillistä Ondine-serkkuaan. Kemialliset arvoitukset ratkeavat edelleen hätkähdyttävän taidokkaasti.

20190526_095724.jpg

Ajankuva ja maalaiskartanomiljöö läheisine hautausmaineen esiintyvät tarinassa edukseen. Juoni etenee totutun kaavan mukaan: Flavia törmää arvotukseen ja ruumiiseen, ehtii poliisien edelle ja ratkaisee jutun. Vaihtelua kaavaan tuo uskollisen palvelijan, Doggerin, oleellinen osuus. Dogger ja Flavia ovat työpari. Hyvä, että pikkutytön yksinäinen dekkarihommailu saa Doggerista tarinankin kannalta ryydittävän taustavoiman.

Alunperin innostuin Flavia-sarjasta letkeän kerronnan ohella päähenkilön outouden ja pikkuvanhuuden takana lymyävästä haavoittuvuudesta. Eli Alan Bradleyn toi lempeänterävästi lapsietsivän minäkerrontaan syvää surua viihdytyksen lomaan. Sitä on nyt vähemmän ja enemmän Flavian elämänviisauspohdintoja, joissa hivelevästi yhdistyvät kertojan lapsenomaisuus, viisaus, huvittavuus ja omintakeisuus.

”Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein miettii, me olemme vain pölyhiukkasia leijailemassa yhdessä ikuisuuden halki, ja niin ollen on mukava ajatella sitä, että tavalla tai toisella, hyvässä ja pahassa, olemme kurottaneet muita kohti ja koskettaneet toisiamme.
Siitä kemiassakin on kysymys, eikö olekin?”

– –

Alan Bradley
Kuolon kultaiset kiharat
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2019
Flavia de Luce -sarjan 10. osa
185 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

dekkariviikkopyorylapieni.png

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

30 toukokuun, 2019 · 8:46 am

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , ,

3 marraskuun, 2017 · 12:30 pm

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

marrasjännitystä

Jännärikirjallisuuden kummallisimpiin päähenkilöihin lukeutuu Flavia de Luce. Tyttöetsivän edesottamuksissa yhdistyvät agathachristietyyliset murhamysteerit hivenen parodiseen rappiokartanoromantiikkaan, puoliorposentimentaalisuus reippaaseen edithblytonhenkiseen lapsikekseliäisyyteen. Noin voin heittää viitteitä, mutta kyllä Flavia ylittää kaiken kuviteltavissa olevan.

Suloisensärmikäs myrkynkeittäjätyttö on Alan Bradleyn sarjan seitsemännessä osassa Nokisen tomumajan arvoitus (Bazar 2017) entistä lähempänä murrosikää, jolloin ei enää lapsiroolin vetäminen käy yhtä luontevasti. Erikoisetevä Flavia on saavuttanut jo 12 vuoden iän.

Tiedän nyt, että on olemassa tarkkaan rajattu hetki, jolloin päätös on tehtävä: pysyäkö vielä vähän aikaa lapsena vai astuako rohkeasti toiseen maailmaan.

Yhä hän pitää yllä lapsenroolia vaikka hoksnokkaa aikuisten asioihin riittää. Ja yhä myös pysytään 1950-luvun alkuvuosissa, vaikka brittimaaseudun kartanosta siirrytään tässä osassa torontolaiseen tyttökouluun. Aika paksua on neitosen vihkiminen kansainyhteisön salaiseen vakoilurenkaaseen, mutta kun muukin Flaviaan liittynyt liikkuu uskottavuuksien tuolla puolen, päätän viihtyä piipahduksessa Kanadassa.

Nautin kirjan alun merimatkakuvauksesta, terävistä ihmistarkkailuhuomioista ja sanavalmiudesta. Flavia houkuttaa tietoisella tilanteisiin soluttautumisella ja kanssaihmisten sumuttamisella; samalla hirvittää neitosen häiriintyneisyys. Hänellä on aina agenda, jota päin hän monomaanisesti puskee. Hän on ylivertainen – se on vain hyväksyttävä.

Meno hiipuu kirjan kuluessa ja toivon savupiipusta putkahtaneen ruumismysteerin vauhdittamista. Koska kirjassa ollaan uudessa ympäristössä, väkeä on viljalti eikä heihin paneuduta, pintaraapaisua on siis turhan paljon. Kirjan hienot hetket liittyvät minäkertojan itsetutkiskeluun. Välimatka kotiväkeen puristaa Flaviasta herkkyyttä ja ikävää. Ei se ole ikänsä äitä kaivanneelle tytölle vierasta, mutta uusi ympäristö voimistaa sitä. Voin iloita myös siitä, että yksin kasvanut tyttö kokee joitain samastumiskokemuksia.

Mädäntymistä? Hajoamista? Happoja? Tämä nainen puhui kanssani samaa kieltä. En ehkä osaa ranskaa mutta kuolleiden kieltä kyllä, ja tällaisesta keskustelusta olin unelmoinut koko elämäni.

No niin, Flavia-fabula saa jatkoa ja huojennuksekseni se tapahtunee taas vanhalla mantereella. Jaksan jatkaa Falvian kasvun seuraamista, vaikka olen erottavinani pientä väsymyksentapaista juonikuljetuksessa. Mutta missä viipyy Sam Mendesin tv-sarja?

 

– –

Alan Bradley
Nokisen tomumajan arvoitus
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2017
dekkari
218 sivua.
Luin eKirjana BookBeatin kautta.

Linkki kaikkiin Flavia-postuksiini: tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

29 kesäkuun, 2017 · 5:05 am

Hömppää kesälle 2017

Mitä on hömppä? Piti oikein kysyä käsityksiä työkavereilta. Monen henkilön todistamana hömppä tarkoittaa viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, se on kaukana tiedosta ja todesta. Koehenkilöni tosin totesivat, että hömppä vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Hömpässä voi ailahtaa ihmiselämän tärkeitä aiheita, mutta oleellisinta on helppo ajanviete. Sanakirjastakin sen tarkistimme. Hömppää on hölmö, hassu, höperö; hölynpöly.

Hömppyys askarruttaa, sillä olen koostamassa viiden kirjan hömppäsuosituslistaa kesälle 2017.  Ylen Kirjojen Suomi kerää listauksia muutamalta kirjabloggaajalta (#hömppäkirjalista), ja on hauska tutkia, minkälaiseksi kukin hömpän käsittää. Myös Kirjojen Suomi -kirjakummi Antti Tuuri julkaisee hömppälistansa, ja teidät kaikki on haastettu julkaisemaan omianne.

Mielestäni hömppää voi olla missä genressä tahansa, ja hömppyys vaihtelee aivottomasta ajanvietteestä viihdyttäviin viisauksiin. Hupsutuksissa on liukkaasti etenevä juoni, jossa on kommelluksia ja jossa johdatellaan onnelliseen loppuun. Helposti näistä kirjoista tunnistaa genreen sopivan tarinankuljetuskaavan. Hömpässä voi olla vakuuttavaa historian, ajan ja tapojen kuvausta, mutta päähenkilön tilanne ja suhteet vievät päähuomion. Muut henkilöt ovat lähinnä tyyppejä, ja usein päähenkilöissäkin tapaa toisista tarinoista tuttuja piirteitä. Hömpän seurassa hupi ja ajanviete korostuvat, ja vaikka kirjassa voidaan sivuta vakavia teemoja, painottuu päähenkilön suloinen selviytyminen.

Sitten hömppäsuosituslistaani:

Hömppä-Tuijata2

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, viimeisin suomennos Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2017)

Dekkareihin laskettava Flavia-sarja viihdyttää ja poikkeaa päähänkilön suhteen arvioitusdekkarikaavasta. Flavia on 11-vuotias kemiallisten reaktioiden nero, joka ratkoo kotikylän visaisia murhia. Viimeinen suomennettu osa on luiskahtaa jo kaiken uskottavuuden toiselle puolelle, mutta 1950-luvun brittiläinen maaseutukartanomiljöö ja tarkkasilmäinen ihmelapsikertoja tarjoaa kelpo ajanvietettä. Vakavia aihelmia voi onkia tytön traagisesta perhetilanteesta, mutta neidin nokkeluus voittaa kaiken. Sarja jatkuu jo syksyllä.

 

Helen Fielding, Bridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013)

Hupsujen kirjanaisten kuningatar on Bridget Jones. Hän tempaisee varmasti lukijan irti arjesta lemmenhuolineen. Haluan palata muistoissa parvekelukuhetkiin, jolloin ääneen nauroin sarjan viimeisen osan leskiäidin ensiaskelia somessa, eikä deittailukaan vakavaksi vetänyt. Piristävää, rentoa ja hulvatonta viihdettä! Sopii myös äijien kokeilla rajojen rikkomista Bridgetin seurassa.

 

Eve Hietamies, Hammaskeiju (Otava 2017)

Tämän kevään iloisin kirjayllätys on ollut Hammaskeiju. En ole Pasasen pojista kertovaa sarjaa seurannut, mutta yksinhuoltajaisästä ja pontevasta pojasta kertovan trilogian viimeinen osa valloitti. Ei kirja silkkaa hölynpölyä ole, sillä kirjassa kerrotaan esimerkiksi uupumuksesta ja kehitysvammaisten oikeuksista, mutta kirjan viihdyttävyysarvo on korkea. Huumori, tilannetoilailut ja sanailu käyvät sydämeen ja nauruhermoon. Hömppä saa minun puolestani olla myös tällaista lämmintä hupsuttelua isoilla asioilla.

 

Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, esimerkiksi ”Jees, Nurmijärven mämmiä”, sanoi vääpeli Ryhmy (Karisto 1943)

Armas J. Pulla saattaa olla listassani yllätys. Yhtenä varhaisteinikesänä nappasin Ryhmy ja Romppainen -kirjoja setäni hyllystä ja naureskelin näille sotatoimi- ja kotirintamahupailuille. Aina neuvokas Ryhmy hallitsee poikkeustilanteet apurinsa Romppaisen ja kevyen kenttäkissansa Mörököllin kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti riittää sota-aikana. Niiden lekkeriksi laittaminen varmasti kirjojen ilmestymisaikoina kevensi sotaponnisteluja. Kirjat olivat sodan jälkeen kiellossa 1990-luvulle asti epäkurantin neuvostoaineksen vuoksi. Luin pari Jees-kirjaa nyt kesän korvalla, ja lapsekkailta ne nyt tuntuivat mutta tarjosivat ikkunan menneeseen – ja huvitusta. Muuten: yksi Jees-kirja on Kirjojen Suomi -listalla, ja sen saa sitä kautta digitaalisesti luettavaksi.

 

Kaari Utrion historiaromaaneista esimerkiksi Vaitelias perillinen (Tammi 2009)

Tiedän, tiedän: eivät Kaari Utrion historialliset romaanit ole täyttä hömppää. Niissä on kunnioitettavan tarkkaa tapojen ja ajan kuvausta. Esimerkiksi Angelika-sarja tai Kristiina Vuoren ensimmäiset historiaromanssiteokset ovat hömpämpää. Minulle Utrion romaanit ovat tarjonneet viime vuosina tärkeää ajanvietettä, sillä olen kuunnellut niitä äänikirjoina pitkien automatkojen viihdykkeenä. Austenmainen säätyläistarkkailu on kirjojen yksi puoli, mutta hupsuin osuus niissä on aina lemmenpari, jonka lukija/äänikirjan kuuntelija arvaa heti romaani alussa saavan toisensa, mutta monet mutkat on matkattava ennen papin aamenta.

P.S. Linkki Ylen Kirjojen Suomi -hömppäkirjajuttuun on tässä.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Avainsanat: , , , ,

19 kesäkuun, 2017 · 8:30 am

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Juoniplajastushälytys! Flavian äiti on löytynyt ja tuodaan kotiin. Flavia de Luce -sarjan kuudennessa osassa Kuolleet linnut evät laula (Bazar 2017) pian 12 vuotta täyttävä lapsinero selvittää äitinsä menneisyyttä ja tupsahtaa keskelle suvun suuria salaisuuksia. Flavia saattaa olla jopa Englannin sota-aikana pelastaneen ketjun osanen.

Alan Bradley on kehittänyt ainutlaatuisen dekkarihenkilön. Ränsistyvän brittikartanon sivusiivessä kemiallisia kokeita kyhäävä tyttö ei missään nimessä muistuta tavanomaisia dekkarihenkilöitä. Herkullisesti hänen hahmoaan on kehitelty sarjan aikana. On saatu esille ainakin tällaista: Flavian psyykkinen kehitys on rikkonainen, rakkaudettomuus ja puoliorpous jäytävät; tarkkanäköinen ihmelapsi lukee muita kuin avoimia kemiankirjoja; neitosella on manipuloijan supertaidot; salamannopeasti sukkuloiva älykkö on muita askeleen edellä mysteereiden selvittämisessä.

Kuolleet linnut eivät laula

Kuolleet linnut eivät laula on edeltäjiään jahnaavampi teos. Siinä myös ylletään entistä epäuskottavampiin ylilyönteihin. Se johtunee siitä, että Flavia availee henkilökohtaisesti kipeää mysteeriä. Flavia on tolaltaan oleva lapsi ja valmis äärimmäisiin tekoihin. Toisaalta romaanin loppupuolella hän kylmäpäisesti harkitsee ja päättelee mutkikkaita vakoilu- ja murhajuonia. Itsetuntoa riittää, esimerkiksi ikuisuuskysymysten pohdinnassa.

Minun lisäkseni ei ollut mitään. Mitään muuta ei ollut olemassa.
Valoa ja lämpöä: siitä vain oli kysymys.
Tähtien salaisuus.
Mutta kun alkoi miettiä tarkemmin, valohan on energiaa ja niin on lämpökin.
Eli loppujen lopuksi energia on Suuri Herra ja Ylhäisyys: se mistä kaikki alkaa ja mihin kaikki loppuu, kaiken alku ja juuri.

Pikantin säväyksen romaaniin tuo se, että siihen ilmestyy Flavian kaltainen pikkuvanha pikkuserkku, joka tavallaan auttaa katsomaan Flaviaa peiliin. Toisella tapaa sen tekee äiti ja muu suku. Tämä osa myös nytkäyttää sarjaa uuteen suuntaan, sillä Flavian on aika vaihtaa maisemaa. Jännittävää. Se on jännittävämpää kuin mikään tässä viidennessä osassa.

Helppoa hölynpölyä kesälukemistoksi on Flavia-sarjan osa kuusi. Vakuutan, että sarja kannattaa lukea järjestyksessä, silloin Kuolleet linnut eivät laula livertelee oikeassa Flavia-sävellajissa, siirtymäsävelenä entisestä tulevaan.

– –

Alan Bradley
Kuolleet linnut eivät laula
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2017
336 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa, ainakin Hyllytontun höpinöitä, Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön! Tuulevin lukublogi ja Yöpöydän kirjat. Dekkariviikolla 12. – 18.6.2017 kirjabloggaajat postasivat kymmenistä dekkareista, ja osallistuneista blogeista saa tietoa ja koonnin Yöpöydän kirjat -blogista.

Sarjan muut osat – myös linkit postauksiini:

Piiraan maku makea
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula
Nokisen tomumajan arvoitus (ilmestymässä)

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

8 marraskuun, 2016 · 5:05 am

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

En malta luopua jännärimarraskuun tempauksestani. Kerta kiellon päälle!

marrasjannitysta-2016

 

Jopa harvalla kammalla luulisi juuttuvan takkuihin: 11-vuotias mestarietsivä, rappeutuva kartano pullollaan salaisuuksia ja kylällinen eksentrikkoja. Vaan Alan Bradley on kehittänyt suoristajan, joka silottaa epäuskottavuuksia eli hilpeänhirveän kertojan ja kuvaustyylin.

Viides Flavia de Luce -suomennos on nimeltään Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar 2016). Bradleyn sarjan kirjanimien monisanaisuus henkii tietynlaista viehkoa vanhanaikaisuutta, jota muutenkin tyylissä tavoitellaan. Elellään 1950-luvun alkua brittimaaseudulla, jossa kirkko ja kartano ovat keskiössä. Mennyt sota vaikuttaa yhä, ja kyläläisiä kohdanneet tragediat tykyttävät taustalla.
loppusoinnun
Vaikka monenmoisia murheita ja murhia kertyy, sävy on kepeä. Viattomankarmeissa Flavia-kirjoissa kukoistaa tilannetajuinen komiikka. Lisäksi tässä osassa kanttorin kalmon ja vanhan pyhimyksen arvoitus aiheuttavat jopa kauhuromanttisvivahteisia tilanteita hautuumaan ja kirkon liepeillä. Hieman pitkitetty tästä osasta paisuu, ja aika rajoilla jo mennään sen suhteen, miten Flavia vie ja aikuiset vikisee.

Kaikesta huolimatta minäkertojalapsen kerronta tempaa mukaansa, sillä sielun säröt inhimillistävät muuten mahdottoman ylivoimaisen neropatin. Aiemmissa postauksissani olen jo pureutunut Flavian poikkeushahmoon, joten sananen tulevaisuudesta.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa päättyy koukuttavaan loppulauseeseen, joten lukijoita pidetään tiukassa otteessa. Mutta miten Bradley pystyy jarruttamaan ajan etenemistä? Kovin kauaa ei päätähti voi enää iältään säilyä 11-vuotiaana. Koska viehätys piilee juuri siinä, miten ihmetyttö sukkuloi sosiaalisesti taitavana jallittajana lapsen rooli turvanaan, mitä tapahtuu, kun murrosikä koittaa? Nyt on jo useita viittauksia siihen, että jotain on muuttumassa.

Mitä maailmalleni oli tapahtumassa? Kaikki oli mullin mallin. – – Voiko olla, että hyvyys kasvaa ja pienenee niin kuin kuu mutta pahuus pysyy vakiona?

– –

Alan Bradley
Loppusoinnun kaiku kalmistossa
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
407 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuulevi ja Ulla ovat kirjan lukeneet monen muun lailla.

Marraskuun ensimmäisen viikon aikana julkaisin näistä:

marraskirjat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2016 · 12:12 pm

Dekkarivinkit kesälle 2016

img_3223Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa kesälukemistovinkkaukseeni – toistoa ei voi välttää.

Dekkareita luen ajanvietteeksi, mutta suosikkejani ovat yleensa jännärit, joissa on kiehtovia henkilöhahmoja. Huomaan sarjakirjojen viehättävän, sillä niissä päähenkilöt syventyvät: seuraan heidän kehitystään. Parhaimpia ovat dekkarit, joilla on annettavaa kielellisesti ja kerronnallisesti. Pelkkä juoni ei minulle riitä. Plussaa on yhteiskunnallinen näkemys, joka siilautuu tekstistä saarnaamatta mutta paljastavana.

Fiminauha kohtalon käsissäFlavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) kertoo joulumyräkästä ja poikkeuksellisen vilkkaasta seuraelämästä konkurssin partaalla pyristelevässä kartanossa. Flavia on virkeässä vedossa kemistikokeiluissaan ja päättelyketjuissaan. Kerrassaan viihdyttävää.

Metro2Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa Tyttö ja seinä (tammi 2016) Metro vie jääräpäisesti päätökseen sen, mikä alkoi ja jatkui osissa Tyttö ja pommi (2014) sekä Tyttö ja rotta (2015). Tuloksena on rajua menoa, jossa on romanttinen alavire. Graffitikulttuurikuvauksiin kätkeytyy myös yhteiskunta-asiaa.

Kenenkään ei pitänyt tietääRenee Knightin esikoisdekkari Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava 2016) pyöräytti dekkarikevätkauden kiihkeästi käyntiin. Kuvittelen olevani kouliintunut dekkarilukija, mutta Knight onnistuu yllättämään ja jujuttamaan juonenkuljetuksella. Pidän kirjan henkilökuvauksesta, joka antaa liikkumatilaa lukijan kuvittelulle. Kuvatut kohtalot jättävät jälkiä, kirjan teho ei perustunut vain rikosten paljastumiseen vaan jälkivaikutuksiin. Salaisuuksilla, väärinymmärryksillä, vihalla ja häpeällä on pitkät jäljet.

CamilleAlex (2015) aloitti ja Camille (Minerva Crime 2016) lopetti Pierre Lemaitren dekkaritrilogian suomennokset. Duo toimii tehokkaasti. Camille on pikkuruinen etsivämies, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa. Vaikka poliisiporukan asetelmissa on monessa dekkarissa tutuksi tulleita asetelmia ja jännitteitä, Lemaitre on ammattimies kertomaan henkilöiden sisäisestä elämästä ja ihmissuhteiden kiemuroista. Camillen alun pahoinpitelymeno meinasi hyydyttää lukemiseni, mutta onneksi en jättänyt kesken. Poliisiromaani yllättää käänteillään ja kouraisee henkilökohtaloillaan.

Hyisiä aikojaFred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Komisario Adamsberg on ehkä entistä hämärämmässä henkisessä tilassa, mutta yhtä kiehtova kuin ennenkin. Mytologian ja menneen paino harteillaan hän sekoittaa koko ryhmänsä. Kahdeksatta osaa odotellessa.

Dekkarivikolla julkaisin jutut myös Karin Erlandssonin, Kati Hiekkapellon, Donna Leonin ja Dolores Redondon uusimmista dekkareista. Kesälukupinossa odottavat  Jussi Adler-Olssenin, Virpi Hämeen-Anttilan, Håkan Nesserin ja Vera Valan uusimmat sekä jokunen esikoisuutuus.

Dekkariviikon emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Siellä on linkit viikkoon osallistuneisiin blogeihin.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , ,

8 kesäkuun, 2016 · 8:06 am

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

img_3223Miten minusta tuntuu, että Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -jännäri on entistä irrottelevampi? Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) keskittyy ränsistyneeseen aateliskartanoon, jossa tapahtuu klassinen suljetun huoneen murha. Tai kyllä huoneeseen on päässyt ramppaamaan väkeä, mutta kartano on lumimyräkän vuoksi eristyksissä sisällään puoli kylää ja filmiryhmä.

Siitä irrottelusta vielä. Elokuvan tekoon vuokrattu maalaiskartano pullistelee värikästä filmiväkeä, eikä sarjasta toiseen pysyvä kartanon- ja kylän väki jää toiseksi eksentrisyydessään. Tällä lukukerralla pysähdyn kielelliseen kivaan. Kerrontatapa, kielikuvat ja dialogien pingisottelut viihdyttävät lujasti. Ristiriita hömppäelokuvien ja klassisen kulttuurin kesken on olemassa mutta rauhanomaisessa rinnanelossa. Koko ajan viitataan klassiseen kulttuuriin Aristotelesta lähtien, mutta brittikirjallisuus on lähinnä tekstin sydäntä. Etenkin Shakespearen Romeo ja Julia esiintyy monessa roolissa. Esimerkiksi Flavian maailmankuvassa:

Shakespeare oli ehkäpä taitava sanankäyttäjä, mutta myrkyistä hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän ei esimerkiksi tuntunut käsittävän, mitä eroa on myrkyillä ja huumausaineilla, ja hän oli aivan ulalla, mitä tuli niihin kasvi- ja kivennäisaineisiin, jotka vaikuttavat aivoihin ja selkäytimeen.

Flavia, tuo hurmaava lapsihirviö! Hän herättää minussa syvää sympatiaa ja kylmäävää kauhua. Hän puuhailee kemianlaboratoriossa myrkkyhuuruissa, taitaa sosiaalisen vehkeilyn, hautoo kostoa ja tekee salamannopeita johtopäätöksiä pulmatilanteissa. Flavian voisi diagnosoida vaikka minkälaiseksi erityislapseksi, mutta silti aina satuttaa pienen tytön orpous omalaatuisuuden taustalla.

Fiminauha kohtalon käsissä
Vaikka Flavia on ylivertainen kemisti ja yksityinen rikostutkija, jota ei kalmot kammota, tässä osassa hätkähdyttävintä on se, että rikkiviisaan 11-vuotiaan missio on räjähdysteknisin keinoin selvittää, onko joulupukki olemassa. Flavian minämuotoinen kerronta on havainnollista, ja etenkin ihailen herkullista ristiriitaa, jonka Bradley onnistuu luomaan tekstiin. Pikkuvanha lapsikertoja valitsee asiat, kertoo ne omahyväisen omnipotentisti, ja sieltä joukosta aikuislukija poimii aukkoja tai merkityksiä, joita lapsikertoja ei vielä tajua, vaikka onkin poikkeuksellisen tarkkanäköinen. Flavia on silti vielä lapsi, vaikka enteitä muusta jo on.

Joskus minusta tuntuu kuin seisoisin hajasäärin kylmän valtameren yllä – toinen jalka uudessa maailmassa, toinen vanhassa. Samalla kun ne ajelehtivat vääjäämättä kauemmas toisistaan, minä olin vaarassa repeytyä kahtia.

Ou dear, kyllä on viihdyttävää, sellaisella vanhanaikaisen brittityylikkäällä tavalla, jossa on kuivakkaa huumoria ja liukasta juonenkuljetusta. Maalaiskylätunnelman ja sodanjälkeisen ajan tietty viattomuus henkii tekstistä, vaikka kauheita tapahtuu ja henkilöitä jäytävät ääneen ilmaisemattomat murheet. Teekupposilla hulautetaan näkymättömiin tragediat ja sinappikääreellä piilotetaan kivut. Ja kemiallisilla yhdisteillä muu. Toimii.

– – –

Alan Bradleys
Filminauha kohtalon käsissä
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
jännitysromaani
317 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kahdesta ensimmäisestä osasta Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lastenleikkiä kirjoitin täällä, kolmannesta osasta Hopeisen hummerihaarukan tapaus täällä.

Filminauha kohtalon käsissä on näkynyt monissa blogeissa, mm. Kirsi, Krista, Mai, Marika ja Ulla,

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 marraskuun, 2015 · 10:36 am

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kummastuttaa, miten tiuhaan englantilaisissa kylissä ja pikkukaupungeissa murhataan väkeä. Tv:stä tuttuista murhasarjoista mieleeni tulevat ensimmäiseksi Agatha Christie-filmatisointien lisäksi Midsomerin murhat ja Isä Brown ja hänen laumansa. Jälkimmäinen eli G. K. Chestertonin rikostarinat mainitaankin Alan Bradleyn kolmannessa Flavia de Luce -jännärikirjasarjan osassa.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2015) jatkaa melkein siitä, mihin Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole leikin asia päättyvät. On kulunut vain pari kuukautta edellisestä osasta – ja taas sattuu verisiä Bishop’s Lacysin kulmakunnilla ja 11-vuotias kemiaan perehtynyt aatelisneiti sotkeutuu selvitykseen.
Hummerihaarukan
Brittiläisen epookin 1950-luvun ajankuva ja miljöö välittyvät autenttisen oloisesti, vaikka kirjoittaja on kanadalainen Bradleyn tapaan. Henkilöiden tavat ja käytös tuntuvat sellaisilta kuin pitääkin: luokkarajat erottuvat ja kohteliaasti esiinnytään kodin ulkopuolella. Ilahduttavasti Falvian perheenjäsenistä tihkuu lisäsävyjä, etenkin isästä, ja siskoistakin erottuu persoonapiirteitä rääkkäämisen lomassa.

Niin kuin aina kun toinen siskoistani kiusasi minua, tunsin rinnassani outoa liikehdintää, ihan kuin joku muinainen suo-olento yrittäisi ryömiä ulos sisuskaluistani. Sitä tunnetta en voisi koskaan ymmärtää, se oli järjen ulottumattomissa. Mitä ihmettä olin tehnyt, että he inhosivat minua niin paljon?

Estradi on Flavian: kertojan oikeudella asiat ovat sellaisia kuin hän ne valikoi sanottavaksi. Luonnottoman juonikas ihmelapsi hääräilee omiaan. Hulppea puoli Falviassa on törkeä ylemmyydentunto, esimerkiksi salapoliisihommissa hän on itseoikeutetun sokeasti pääosassa ja saa surutta hämätä viranomaisia ja aikuisia – muut ovat olemassa lähinnä haittaamassa hänen pyrintöjään.

Ihmetyttö on kuitenkin liikuttava äiditön lapsi. Tässä osassa Harriet-äidin poissaolo välillä oikein huutaa. Hienosti rivien välistä erittyy yksinäisen, turvattoman tytön sisus, sillä pätevä touhuilu on lähes epätoivoista näkyväksi tulemista, hyväksynnän ja oikeutuksen hakua olemassaololle. Hellyttävää on myös se, miten lapsen ja nuoren rajatila näkyy: esimerkiksi perheen taloudellisen ahdingon käsittäminen vie Flaviaa piirun kohti aikuisuutta, itsen ulkopuolisten asioiden huomioon ottamista.

Flavian kertojaääni on letkeänkirpeä. Sanakäänteet sujuvat näppärästi, esimerkiksi Flavian siskosolvaukset ovat kekseliäitä, ja samalla niissä kaikuu iänmukainen lapsenomaisuus, liioitteleva fantasia. Tarkkanäköinen muiden ja tilanteiden havainnointi on puolestaan ikätasoa terävämpää.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus ei erityistä uutta tarjoa, silti sarja jatkuu takuutuotteena. Juoni on toissijainen, mutta lapsietsivän näkökulma on spesiaali ja sellaisena pysyy. Ja milloinkas se tv-sarja valmistuu, Sam Mendes?

– – –
Alan Bradley
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2015
jännitysromaani
413 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 tammikuun, 2015 · 3:19 pm

Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja

VIIHDYTTÄVÄN VINKSAHTANUT LAPSIETSIVÄ

Vaihtelu virkistää. Lukuisten suhdeongelmaisten etsivien joukkoon marssitetaan 11-vuotias kartanoneitietsivä. Onhan näitä Neiti Etsiviä ja Marpleja, Mma Ramozwe-tyyppejä ja ehtoolehtolaisia, terävä-älyisiä ja hyvätapaisia ongelmanratkaisijoita vaan ei Flavian kaltaisia. Kiitos tuttavuudesta kuuluu Alan Bradleylle, jonka Flavia-sarjasta on suomennettu kaksi osaa.

Ikivanhassa kartanossa elelee 1950-luvulla vararikon partaalla de Lucen perhe: filatelisti-isä ja kolme tytärtä sekä keittäjä ja yleismies. Perheen äiti on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa, isä on etäinen, joten tyttäret ovat oman onnensa nojassa ja toistensa kimpussa, etenkin Flavia vanhempien siskojen.

Olin minä. Flavia. Ja rakastin itseäni, vaikka kukaan muu ei rakastanutkaan.

Kun olin suunnilleen yhdeksänvuotias, pidin päiväkirjaa siitä millaista oli olla de Luce, tai ainakin siitä millaista oli olla juuri tämä tietty de Luce. Mietin aika paljon miltä minusta tuntui, ja päädyin siihen lopputulokseen että Flavia de Lucena oleminen oli vähän kuin olisi ollut sublimaatti: musta kidemäinen sakka, joka jää violeteista jodihuuruista kylmän lasisen koeputken pohjalle. Tuohon aikaan se oli minusta paras mahdollinen kuvaus asiasta, eikä kahden vuoden aikana ollut tapahtunut mitään mikä olisi saanut mieleni muuttumaan.

Kaiken takana on laiminlyödyn lapsen tarina, mutta se kuorrutetaan hilpeään pikkuvanhuuteen. Ylevästi tulkiten Flavia on kaikkien rakkaudetta jääneiden puoliorpojen voittajasankariluomus, kipeydestä huolimatta ylivertainen pärjääjä, vaikkei tunne-elämältään erityisen terve.

Flavia on eksentrisen perheen omalaatuisin osa, kemiaan ja myrkytyksiin perehtynyt itsetietoinen lapsi. Sanavalmius ja omatoimisuus on lyömätöntä. Hän on läimäys dekkarigenren ihmissuhdeosaamattomien poliisihahmojen kummallekin poskelle: Flavialla on pelottavan hyvät kontaktihoksottimet. Hän on myös karmiva manipuloija. Tämä kemiallisista reaktioista, klassisesta musiikista, maalaustaiteesta, kirjallisuudesta ja elokuvista erikoisen paljon tietävä selviytyjä taitaa suhdetaidot, ja hän tiedostaa sen.

”Tehdäänkö sopimus”, ehdotin. Komisario Hewitt purskahti nauruun. ”Kuulehan neiti de Luce”, hän sanoi, ”aina välillä on hetkiä jolloin ansaitsisit pronssisen kunniamerkin. Ja sitten on hetkiä, jolloin sinut pitäisi passittaa huoneeseesi ja pitää vedellä ja leivällä.” ”Ja kumpi hetki nyt on?” kysyin. Hohoo! Nyt varovasti, Flave.

Uskottava ei Flavia ole millään muotoa, mutta kerrassaan viihdyttävää kirjallisuutta hänen ympärilleen syntyy. Minäkerronta on sukkelaa ja nokkelaa. Mikä sen mukavampaa on kuin lukiessa tyrskähdellä sattumuksille, terävälle dialogille ja havainnoille. On myös nerokasta, että hän on juuri tuon ikäinen, ympäristön silmin lapsenroolissaan harhauttavasti näkymätön ja vaaraton sekä helppo lähestyä. Eikä 11-vuotiaan tarkkaavaisuus vielä herpaannu lemmensuhteissa, korkeintaan hän sotkee muiden.Alan Bradley

Sinä hoksaava lukija huomaat, etten mainitse mitään itse kirjoista. Olkoon. Piiraan maku makea (Bazar 2014) kertoo kartanon kasvimaasta löydetyn ruumiin tapauksesta ja siihen sekoittuu harvinaisten postimerkkien katoaminen. Sarjan ensimmäinen osa tutustuttaa ällistyttävään päähenkilöön ja toimintaympäristöön. Toinen osa Kuolema ei ole lasten leikkiä (Bazar 2014) keskittyy Flavian etsiväntyöhön, tällä kertaa nukketeatterimiehen ja pienen pojan kuoleman selvityshommissa. Pikantin lisän kirjaan tuo mainio Felicity-täti. Yhtä pakottamaton ei toinen osa ole kuin ensimmäinen, pitää vain hyväksyä epäuskottava lapsisankaritar ja agathachristietyylinen arvoitusdekkarijuonitus.

Järin jännittäviä ei näissä dekkareissa tapahdu, mutta hilpeys ja merkilliset henkilöt hivuttavat ne kelpo viihdykkeeksi. Ajankuva ja ympäristö viritetään somasti, ja tyylittely tuo niihin mukavan vinksahtaneen tunnelman. Onkohan jo BBC:llä tekeillä epookkisarja, jossa 1950-luvun tyyli ja tapakulttuuri tallennetaan tunnollisesti? Kaikki ainekset ovat tarjolla kartanoa, tudortyylisiä pikkutaloja, köynnösruusupihoja ja jokivartta myöten. Filmioikeudet ovat kyllä Sam Mendesillä.

– –
Sitaatit ovat romaanista Piiraan maku makea.
– – –
Alan Bradley
Piiraan maku makea
Suomentanut Maija Paavilainen
Bazar 2014
430 sivua
HS-kirjaston e-kirja.

Alan Bradley
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Suomentanut Laura Beck
Bazar 2014
383 sivua
Kirjastolaina.

Lisäys 17.6.2017: blogini Flavia-jutut:
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: