Avainsana-arkisto: Kjell Westö

30 tammikuun, 2023 · 6:07 pm

Kirjailijatapaaminen: Kjell ja Mårten Westö & Vuodet

Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto ja Helsingin työväenopiston järjestävät säännöllisesti kirjailijavierailuja, ja 30.1.2023 kutsuttuina olivat Kjell ja Mårten Westö (tallenne). Viime elokuussa ilmestyi heidän yhteiskirjansa Vuodet (Otava 2022), ja siksi haastattelin heitä henkilökohtaisen ja kirjallisen lomittumisesta. Minua kiinnostivat kirjan luonteen mukaan teemat perheestä, muistista, muistoista ja ajasta. Lisäksi kiehtoivat kirjailijoiden ajatukset kielestä, kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta.

Kuvat: Arja Korhonen

Veljeksillä on laaja tuotanto. Kumpikin aloitti runoilijana, mutta Kjell on suuntautunut sittemmin proosaan, etenkin romaaneihin, ja Mårten lyriikkaan ja lyhytproosaan sekä kääntämään suomenkielistä kirjallisuutta ruotsiksi.

Omaelämäkerrallisuus ja veljeys

Kirja oli alun perin Mårten Westön idea, johon isoveli Kjell lähti mukaan yhden yön mietinnän jälkeen. Muut latelivat hankkeesta uhkakuvia, mutta kirja ei vienyt veljellisyyttä vaan pikemmin vahvisti. Vaikka veljeksillä on kuuden vuoden ikäero, he ovat pitäneet aina yhtä ja yhteyttä, muun muassa soittavat samassa bändissä. Kirjassa toki kuvataan myös jännitteitä, joita on aikojen saatossa ollut, mutta:

”Parhaiten muistan kuitenkin hetket jolloin olemme voineet auttaa ja tukea toisiamme.” (Mårten Westö)

Kjell Westö rajasi omaelämäkerrallisen tiukemmin kuin fiktionsa niin, ettei hän ruodi Vuodet-kirjassa läheisiään. Samaan päätyi pikkuveli Mårten, mutta vaikeita asioita he eivät kaihda.

Kirjassa on paljon perheestä monessa sukupolvessa. Tärkeä tausta on isoisien kuolema sodassa niin, että Kjell ja Mårten Westön isä oli silloin kaksivuotias, äiti kolmevuotias. Ylisukupolviset traumat ovat vaikuttaneet perheeseen.

Etenkin äidin mielenterveysongelmat ja niiden vaikutus poikiin korostuvat kirjassa. Se tuli kummallekin pienenä yllätyksenä, mutta äidin kuolemasta oli kirjan kirjoittamisaikaan nähden kulunut otollinen aika: he pystyivät jo käsittelemään sitä. Kauniisti kirjassa näkyy, että äiti oli muutakin kuin mielenterveysongelmansa.

Aika ja muistot

”Päätin lähteä jokaisessa tekstissä jostakin mieleen painuneesta hetkestä tai useammasta – hetkestä jotka muistan niin voimakkaasti että se on melkein fyysistä, kuin ne olisivat varastoituneet ruumiiseni.” (Kjell Westö)

Veljekset Westö kertoivat, miten kirjan lyhyissä luvuissa on tietty kronologia, mutta samalla niissä lomittuvat eri ajat kirjoittamishetkestä historian eri kerroksiin. Samoin niissä sekoittuvat eri lajit: jotkut luvut ovat novellistisia, toiset esseistisiä, osa muistoja elämänvaiheista, perheestä, urheilusta, musiikista ja matkoista.

”Nostalgia on viettelevä valehtelija, tavataan sanoa. Olkoon vain. Mutta se voi myös toimia hyödyllisenä muistutuksena siitä, miten paljon kannamme mukanamme asioita joista emme ole tietoisia.” (Mårten Westö)

Niin yhteiseen kirjaan tuli ajan tihentymiä ja synkroniaa. Veljekset eivät etukäteen suunnitelleen tekstien järjestystä eivätkä teksteissä käsittelemiään asioita, eikä teemojen käsittely etene peräkkäin vaan risteillen.

Kirjailijuus

Kieli ja kirjoittaminen ovat veljeksille ammatti mutta myös elämänvoima:

”- – siitä keveydestä ja ilosta, jota voi tuntea tulleensa tekstinsä kantamaksi – – se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi.” (Mårten Westö)

”Se että minun onnistui ruveta kirjailijaksi on pelastanut minut elämältä, josta olisi voinut tulla hyvin rikkinäinen ja onneton.” (Kjell Westö)

Kanneltalon keskustelussa tuli hyvin esille kummankin paneutuminen ja syventyminen tekstiin. Kuulijoiden iloksi kumpikin on myös suullisen ilmaisun taitaja: kirjan avoin ja pohtiva henki siirtyi esiintymislavalle. Saimme osallistua rapian tunnin verran kirjallisten veljesten elävään kokemusmaailmaan.

Kuva: Marjo Repo

*

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. 

Juttuni sitaatit ovat kirjasta.

Haastattelutallenteen voi katsoa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

20 lokakuun, 2022 · 6:21 am

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet & lokakuun lukupiiri

Kjell ja Mårten Westön viestienvaihto rakentuu kirjaksi Vuodet. Veljekset kertovat (Otava 2022). Kirjekirja käy muistelmista, mutta muistojen lisäksi se sisältää ylipäätään elämänpohdintoja. 

Veljeksistä kasvoi kirjailijoita, eri reittejä ja erilaisia. Kjell on edennyt runojen ja novellien perään pitkän proosan palkituksi taitajaksi. Mårten profiloituu pitkälti runoilijaksi ja kääntäjäksi. Kirjasta kehkeytyy kirjallisesti monitahoinen – kirjeitä, kirjoituksia kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Mårten veljen sanoin:

”- – ja jollain alitajuisella tasolla ymmärrän että vaikka kirjoittaminen ei auta huoliin, se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi, – -.”

Kirjassa kumpikin käsittelee kasvuvuosiaan ja suhdetta perheenjäseniin. Vanhempien ero on vaikuttanut suuresti, mutta haavoittavimmalta tuntuvat äidin mielenterveysongelmat. Siitä kumpikin kirjoittaa koskettavasti kuten myös äidin viimeisistä vuosista ja hetkistä.

Kolmihenkinen kirjapiirini – eli Johanna, Taru ja minä – viihtyi kirjan seurassa. Muistelmien sujuva teksti viehätti meitä, ja oli kiinnostavaa lukea suomenruotsalaisista taustatekijöistä ja veljesten kokemuksista. Kuuntelimme veljien äänistä yhteistä ja erillistä. Myös likimain samanikäisyys antoi meille ajateltavaa, vaikka kasvuympäristömme olivat erilaisia, sillä 1980-luvun nuoruuden tuttu populaarikultturi yhdistää.

•

Kjell on isoveli, Mårten pikkuveli, välissä on kuusi vuotta ja vuosien varrella vaihdellut veljesyhteys. Kirjan kirjeviestein veljekset tutustuvat toisiinsa toisin kuin ennen, ja siinä sivussa lukija saa aimo annoksen avointa tilitystä. Isoveljen sanoin:

”Tahdon että ymmärrät minusta jotain, jotain minkä olen piilottanut sinulta ja kaikilta muiltakin.” (Kjell Westö)

Kirjoittamistyylit eroavat mielenkiintoisesti. Kjell on kimurantimpi, Mårten suoraviivaisempi. Kjell avautuu ailahteluistaan, erheistään ja epävarmuuksistaan, niin myös Mårten, mutta ehkä hitusen vakaammin. Läheisiään kohtaan he ovat diskreettejä, joten puolisoiden ja lasten yksityisyys säilyy huomaavaisesti. 

•

Kirjassa on paljon nautittavaa tekstiä, sanoisimmeko kaunokirjallisuusvivahteikkaasti. Muistelukset kumpuavat aistimuksista, ja kummallakin niissä tihentyy aika:

”Mitä syvemmälle tähän kirjaan etenen, mitä enemmän tekstejä kirjoitan ja mitä enemmän sinun [Mårten] tekstejäsi luen, sitä paremmin ymmärrän mistä kaikessa oikein on kysymys, minun mielestäni. Niistä tihentyneistä hetkistä, jolloin ajan lineaarisuus hälvenee, jolloin salama ikään kuin välähtää, ja vuosien tai vuosikymmenten erottamat näyt ovat yhtäkkiä mielessäni samanaikaisia.” (Kjell Westö)

”Ratkaisevista, melkein transensentaalisista hetkistä tai kohtaamisista. Olin itse kokenut niistä useamman kerran – kuuluuhan jo ammattirooliin olla vastaanottavainen sellaisille. Useimmiten ne olivat liittyneet työhön ja yleensä ilmaisseet jonkinlaista vaikeasti selitettävää synkroniaa.” (Mårten Westö)

•

Veljekset kuvailevat myös kirjoittamisen prosessia. Siksi kirjasta on myös vakuuttavien kokemusasiantuntijoiden kirjoittamisoppaaksi. Kummallakin korostuu maltti – kirjoittajille luonteenomaiseen tyylin:

”Kuten kirjoittamisessa, siinä täytyy suorittaa perusteellista tutkimusta, ajatella dramaturgiaa, tehdä huolellista käsityötä. Konventiot on tunnettava ennen kuin voi rikkoa niitä vastaan. Ja sitten tarvitaan sekä kestävyyttä että hyvä keskittymiskyky; kiire harvemmin tuottaa hyvän lopputuloksen, minkä koko joukko pohjaanpalaneita virheitä on opettanut minulle. Ennen muuta olen ymmärtänyt Goethen neuvon tärkeyden: Jos erehtyy ensimmäisestä napinlävestä, menee koko napitus vikaan.” (Mårten Westö)

”Ehkä romaanit vähitellen syntyvät sillä tavoin. Elä. Koe. Tee huomioita. Lue. Ja kuuntele. Kuuntele kun ihmiset kertovat elämästään, ei pitkiä kaaria, ei selityksiä tai puolustuksia vaan hetkiä. Pieniä tai suuria, sydäntäriipaisevia tai hauskoja, hetkiä jotka syöpyvät mieleen. Älä koskaan käytä niitä heti, anna niiden itää sisälläsi. Hitaasti, hitaasti niistä kasvaa ymmärrys.” (Kjell Westö)

•

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. Lainasin kirjastosta.

•

Tervetuloa Kanneltaloon 30.1.2023 klo 15. Haastattelen silloin Kjell ja Mårten Westötä heidän kirjansa tiimoilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

1 syyskuun, 2020 · 6:00 am

Miehiä ja suhteita: Pekkola & Westö

Paritan samaan juttuun Pasi Pekkolan ja Kjell Westön uutuusromaanit. Se ei johdu vain siitä, että kummassakin kuusikymppinen mies päätyy meetoo-silmätikuksi. Monet muut asiat puoltavat rinnakkaiskäsittelyä: nykymaailmankuvaus ilmastopaineineen, melankolinen mielekkyyden etsintä ja ihmissuhteiden arviointi. Lisäksi kummankin kerronta on henkilövetoista ja perustuu pikkupiirteisiin kuvauksiin mielenliikkeistä ja tapahtumista. Juoni etenee kronologisesti muutaman henkilön välityksellä niin, että menneisyyden kokemukset kulkevat mukana.

Pekkolan ja Westön kirjat sopivat hyvin lukupiirikirjoiksi, sillä niissä on paljon näkökulmia ja teemoja. Se olkoon selitys myös sille, että juttuni venyy pitkäksi, vaikka tartun vain muutamaan teemaan.

wp-1598788709900.jpg

”Olen oppinut, ettei meistä kukaan saa koskaan sitä mitä eniten toivoo.” (Pekkola)

Löydän myös eroja. Pekkolan Kaikki isäni naiset (Otava 2020) on kerrottu useamman henkilön minäkerrontana, joista vain yksi on mies, työtön perheenisä Aleksi. Hän on kuusikymppisen ilmastotukijaprofessorin poika, muut kertojat ovat professorin tytär, ex-vaimo ja sisko. Pekkolan romaanissa nähdään proffan meetoo-kriisin vaikutukset muuhun perheeseen ja perheenjäsenten etäiset suhteet toisiinsa. Kaikilla kriisejä on myös omasta takaa, ja parhaiten selviävät keski-ikäiset naiset. Muillakin, jotka rohkenevat katsoa rehellisesti tilannettaan, on toivoa.

Westö pitäytyy Tritonius-romaanissa (Otava 2020) kolmannen persoonan kerronnassa, jossa seurataan vajaata vuotta saaristossa. Uralaskua poteva kapellimestari Brander on rakennuttanut ökyhuvilan, ja naapurissa asustaa paikallinen psykologi Lindell. Miehet käyvät kuuttakymmentä, ja ote elämään lipsuu. Brander on kolhiintunut naissuhteissaan, Lindell möyrii leskeydessään. Kummallakin on aikuinen lapsi, josta etäisyys kalvaa. Myös paljon muuta on miehillä ja muilla saaristolaisilla meneillään. Westö asettaa henkilönsä yhteisöönsä, joten yksinäisyydessäänkin he elävät suhteessa muihin.

”Ihmiset ovat omituisia, Brander sanoi lakonisesti. Teemme kummallisia asioita.” (Westö)

Kummassakin romaanissa minua miellyttää se, miten keskeneräisinä henkilöt kuvataan. Jokaisesta henkilöstä löytyy arvaamattomuutta, sanoja ja tekoja, joita he eivät odota itseltään. Se pitää liikkeessä kumpaakin kirjaa, vaikka ne ovat välillä tukkeutua monipolvisuuteen ja aiheruuhkaan.

”Mikään muu kuin rakkaus ei voi satuttaa yhtä peruuttamattomasti.” (Pekkola)

Pekkolan ja Westön romaanit sisältävät runsaasti rakkautta, mutta näkökulma on paljolti sen menettämisessä tai menettämisen pelossa, osin myös rakkauden kieltämisessä. Pekkolan Aleksi elää ääneen lausumatonta aviokriisiä, ja sukulaisnaiset eri-ikäisinä sinkkuina arvioivat valintojaan. Westön miehet eivät päästä mentaalisti irti entisistään. Romaanit käsittelevät myös sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä rakkaissaan ja miltä sulkevat silmänsä.

Rakkauden liepeillä kulkee aina yksinäisyys. Autiuden tunteita ja itsellisyyden vaateita löydän niin Pekkolalta kuin Westöltäkin. Samoin sitä, miten vaikeaa on lähimmilleen olla avoin ja rehellinen, koska ei sitä pysty olemaan edes itselleen.

Romaaneissa on myös muita rakkauksia kuten varovaista ja haparoivaa rakkautta lapsiin. Aikuiset yrittävät olla erilaisia kuin vanhempansa, mutta sukupolvivaikutusta ei voi välttää.

Kirjoissa rakastetaan myös taidetta. Westön romaanissa korostuu rakkaus musiikkiin, ja musiikin vaikutuksia voi kirjassa pohtia niin ammattilaisen kuin amatöörin kokemuksista: ammattilainen saattaa väsähtää paineissaan, kun taas harrastaja jatkaa rakkaudesta lajiin. Lindellin kitaroinnin ajoitusongelmat tuodaan esille hellyttävästi, mutta Branderin tahtipuikon lyönnin löystyminen on kriisin paikka.

”Tällä kertaa oli minun vuoroni käyttää hyväksi sinua.” (Westö)

Pekkolan romaanissa professori narahtaa meetoo-henkisesti, Westön romaanissa epäilyn varjo lankeaa Branderiin. Nämä kulttuuripersoonien vallankäyttöprobleemat jätetään vaille  yksityiskohtia, ja oleellisempana pidänkin ilmapiiriä, jossa herkästi ilmiannetaan epäilyt ja teot. Jos media henkilöi edes epäilyn, seurauksia ei voi välttää.

Lausahdus ”Tällä kertaa oli minun vuoroni käyttää hyväksi sinua” on naisen suusta. Romaaneista luen sitäkin, miten suhtautuminen suhteisiin saa uusia sävyjä – ei voi luottaa yhteisymmärrykseen tai mutkattomuuteen. On pakko miettiä, minkälaisina muiden kannalta sanat, hipaisut, hyväilyt ja rakastelut näyttäytyvät. Westön Branderin edessä peiliä pitävät vanhat ystävät, mutta Pekkolan professori tuijottaa sokeana vain itseään.

”Vinnie oli vastannut: sinun sukupolvesi ja teidän hedonisminne, siitä kaikki alkoi.” (Westö)

Mitä ihminen on tehnyt ympäristölleen ja mitä se vielä voi tehdä? Nämä kysymykset vaikuttavat kumpaankin romaaniin, ja romaaninen matkusteleva, valkoinen sivistyneistö on elämäntapansa taitekohdassa.

Pekkolan romaanissa ilmastoraportti jää proffaskandaalin jalkoihin. Kirjassa on myös juonne luonnon manipuloinnista, sillä professorin tytär suunnittelee sovellusta myrskyjen eliminoimiseksi. Eikä Pekkola romantisoi luontoa: joutsenet taistelevat verisesti. Westön romaanissa puolestaan metso haastaa taisteluun miehen. Saaristoluonnon myötä Tritoniuksen sivuille siirtyvät myös viruspandemia, punkkivaara, vieraslajit ja maiseman äkkinäisen tuhon mahdollisuus.

Vaikka olen välillä työlästyä Tritoniukseen, siinä on myös sitä, mistä Westön romaaneissa nautin: inhimillisyyden kirjoa. Kirjan punaisia lankoja on paljon, ja ne ovat sotkeutua. Samoin voin sanoa myös Pekkolan Kaikki isäni naiset -romaanin runsaudesta. Kummassakin on jotain ilmeistä, mutta myös ilmeikkyyttä, ja kumpikin päätyy eri tavoin toivon äänimaisemaan. Se miellyttää melankolian ja tuhomahdollisuuksien maailmassa. Siksi tällainen loppuhuipennus, Westön kirjan luontokatkelma:

”Oli edelleen lämmintä ja kuivaa, öistä viileyttä ei ollut ilmaantunut, ja kun supikoirat hiljenivät, hän [Brander] kuuli muut äänet: pikkulinnut ja metsälinnut ääntelivät samaan aikaan, tikat antoivat rytmin puisevalla rummunpärinällä ja aamulaulu ja varoitushuudot raikuivat kaikissa sävellajeissa yhdellä kertaa, kuin puutarhalle ja metsälle kirjoitettu atonaalinen musiikki.”

Pasi Pekkola
Kaikki isäni naiset. Romaani
Otava 2020
303 sivua.
Sain kirjan yllättäen kustantajalta.

Kjell Westö
Tritonius
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2020
romaani
445 sivua.
Lainasin kirjastosta (ja kaverilta myös).

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

9 syyskuun, 2019 · 6:59 am

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kirje on lähtökohtaisesti intiimi teksti, yleensä vain vastaanottajalle tarkoitettu. Usein kirjeen kirjoittaja kertoo kuulumisia ja availee ajatuksiaan. Hän odottaa kirjeenvaihtokumppaniltaan vastavuoroon samaa, mutta kirjeenvaihto poikkeaa luonteeltaan somettelusta, sillä vastaukset voivat viipyä, se on luonnollista toisin kuin somen online-ympäristössä. Kirjeenvaihdossa on mahdollista kypsytellä asioita, joita kirjeessä käsittelee.

Mitä tapahtuu, kun Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat toisilleen seitsemän julkista kirjettä, joista koostuu kirja 7+7 (Otava 2019)? Ei kirjejulkaisut toisaalta harvinaisia ole, sillä monien kirjailijoiden kirjeenvaihtoa on esimerkiksi julkaistu jälkikäteen. Mutta nyt kaksi kirjailijaa on varta vasten ja tietoisesti kirjoittanut toisilleen julkaistavia kirjeitä, Westön sanoin ”avointa ja suojaamatonta virtaa ihmiseltä ihmiselle”. Tuloksena on henkilökohtaisuuden ja hiotun esseistiikan yhdistelmä. Osin spontaanilta vaikuttavaa, osin suvereenin tekstintuoton tuntua.

”Vaikka kirjeenvaihtomme käsittelee hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kirjailija on melkein aina mukana kun kirjoitan. Menen niin syvälle itseeni kuin uskallan ja osaan. Mutta osa minusta jää ulkopuolelle.” Westö

Kaksi ammattikuvittelijaa käsittelee kirjeissään paljon kirjailijuutta ja kirjallista kenttää meillä ja muualla. Kumpaakin kritiikit ovat haavoittaneet. Sen esille tuominen muistuttaa siitä, miten kirjailijan työ on luonteeltaan raastavaa: vuosien puurtaminen, sitten antautuminen lukijoille ja julkisille arvioinneille.

Kirjassa on kiinnostavia ajatuksia autobiografian / omakohtaisuuden / omaelämäkerrallisuuden ja silkan fiktion yhteyksistä ja ristivedosta. Itkosen viimeisin romaani Ihmettä kaikki ilmestyi keskellä kirjeprojektia ja on yksi kimmoke post-Knasu-kirjallisuuden miettimiseen. Itkonen toteaakin: ”On siis paikallaan miettiä, miten ’puhtaat’ kirjat enää pärjäävät kilpailussa doupattujen teosten kanssa.” Dopingia on siis kirjojen omakohtaisuus. Kumpikin kirjailija kokee olevansa pohjimmiltaan fiktiokirjailijoita, Itkonen omakohtaiseen kallellaan enemmän kuin Westö.

”Kirjailijalle kysymys muistamisen ja keksimisen erosta on loputtoman kiinnostavaa.” (Itkonen)
– –
”Minun on uskottava edelleenkin fiktioon, mielikuvitukseen ja tarinaan, se on minulle elinehto.” (Westö)

20190907_144100_resize_33.jpg

Kirjailijat pohtivat paljon perhettä ja isyyttä. Miesten ikäero vaikuttaa siihen, että elämänvaiheet eroavat toisistaan mutta yhtymäkohtia löytyy paljon. Kirjeenvaihto sisältää lisäksi rutkasti isoja teemoja politiikasta, yhteiskunnasta, isänmaallisuudesta, kieli-identiteetistä, ilmastomuutoksesta, #metoosta, feminismistä ja patriarkaatista. Pistelevät he joukkoon sellaistakin, että varmasti löytyy tahoja mieltään pahoittamaan tai vasta-argumentoimaan. Pääaiheet poukkoilevat kirjeestä toiseen, liikkuvat tunnelmissa, joissa on tarkkanäköistä pohdintaa ja menneiden muistelua mutta myös huolta, turhautumista, kiukkua ja alistumista. Kumpaakin kirjoittajaa leimaa itsetutkiskelu. Ja eipä unohdeta toivoa eikä rakkautta – niitäkin on.

Itkosen tuotannosta en ole lukenut kaikkea, Westöltä suurimman osan, mutta nyt olin omituisena osallisena kahden kirjailijan ystävyyden syvenemisessä. Tai ”omituinen” on väärä sana, ”etuoikeutettu” on osuvampi. Ehkä hetkittäin minulle tulee tirkistelevä olo, vaan vähemmän kuin etukäteen oletin. Minulle on annettu tieten tahtoen mahdollisuus katsoa kirjailijoiden valikoimaan privaatista ja elämännäkemyksistä. Se herättää tunteita ja ahaa-elämyksiä. Minua miellyttää lukea, miten arvostavasti ja ymmärrys edellä kirjailijat tulevat toisiaan vastaan aiheiden aloituksissa ja vastauksissa. Ja viimeisen kirjeen viimeiset rivit, oho, liikuttavat.

– –

Juha Itkonen & Kjell Westö
7+7. Levottoman ajan kirjeitä
Otava 2019
esseistisiä kirjeitä
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

27 lokakuun, 2017 · 8:13 pm

Kirjamessut perjantaina 27.10.2017

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Kirjamessut 2017 banneri

Rosa Likson ja Kjell Westö

LiksomWestöPerjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia.

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni KytömäkiAnni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo HeiskanenMarjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, minkälainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja AhavaSelja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu NuotioEppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.

selkokummit

Seuraava selkokummi: Tuomas Kyrö. Mukana Peiton paikan mukauttanut Johanna Kartio, edellinen selkokirjakummi Eppu Nuotio ja haastattelijana Selkokeskuksen Leealaura Leskelä.

seesam

Tunnustuksen merkittävästä työstä selkokirjallisuuden hyväksi sai Avain Kustannus. Palkinnon noutivat kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja kustannuspäällikkö Tiina Aalto (keskellä), pakinnon jakoivat selkokeskuksesta Eliisa Uotila ja Leealaura Leskelä (reunoilla).

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat: , , , , , , , , ,

28 elokuun, 2017 · 8:00 am

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Todellista tarinaa on ollut vaikea kertoa minun itsenikin takia. Tai ei oikeastaan minun, vaan pikemminkin niiden roolien takia joita minun on pakko esittää: päähenkilön, todenkertojan, kronikoijan, rakastajan, vihollisen, ystävän, kaikkia rooleja yhtä aikaa.

Todellinen tarina, niin sanoisin monimerkityksellisesti Kjell Westön uutuusromaanista Rikinkeltainen taivas (Otava 2017). Se on todellinen, oikea ja kunnon lukuromaani, jossa kertoja kertoo elämäntarinansa kymmenvuotiaasta kuusikymppiseksi suhteessa lapsuudenystäviin ja rakastettuihin. Se on todellinen myös siinä mielessä, että kertoja pyrkii rakentamaan aitouden illuusiota kuvaten rinta rinnan huonot, ikävät ja hyvät asiat sekä vielä niiden väliin jäävät sameudet.

Alkusitaatti viittaa romaanin kertojan vaikeaan kirjoittamisprosessiin. Palaan myöhemmin kirjan kertojaan, mutta aloitan lukijasta. Itsestäni. Koen alkuvaikeuksia päästä kertojan välittämään maailmaan. Roolinhakuun peittyvä persoona ja ulkopuolisuus askarruttavat. Haparoin varakkaan Rabellien perheen saleissa köyhän kertojan kanssa miettien: miksi tämä? Selviäähän se.

Rikinkeltainen taivas

 

Kuvaava on romaanin nimen rikinkeltainen, alkukesän auringonlaskun hitusen levoton sävy. Rikinkeltainen taivas leviää laajalle. Romaanin voi lukea ainakin sukupolvi-, perhe-, kehitys-, taiteilija- ja rakkausromaanina. Se kertoo paljon siitä, miten onnen hetket ovat ohimeneviä, luonteeltaan ristiriitaisia ja miten vaikeita asioita väistellään, niin että tärkeät asiat tajutaan vasta aikojen päästä. Voisin tiivistää kaiken romaanin loistokkaaseen päätösvirkkeeseen, joka pistää miettimään romaania uudelleen ja uudelleen:

Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?

Romaani on myös sivusta seuraajan kuvaus ylemmyydentuntoisista raharikkaista suomenruotsalaisista, jotka kohteliaina hurmaavat ja ärtyneinä karkottavat. Se taltioi lähivuosikymmenten ilmiöitä fokusoiden ne perityn omaisuuden haltijoihin ja henkilöihin, jotka ovat sukujensa ensimmäisiä ylioppilaita. Ystävyyden kuminauhankestävistä siteistä kirja kertoo niin, että välittäminen, alistaminen, kaunat, salaisuudet ja lojaalisuus sotkeutuvat tyystin keskenään. Lähentymisen ja etääntymisen vuorottelu kuuluu oleellisesti kertojan maailmaan, ja niin Alex, Stella, Linda, Krister, omat vanhemmat ja muut pysyvät pohjimmiltaan arvoituksina.

Kerrottu ankkuroituu tukevasti paikkoihin, etenkin merenrantoihin, mutta myös aikoihin. Maailmantapahtumat tulevat kirjassa esille mainittuina uutisaiheina mutta myös henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisuus voi syntyä myös mutkan kautta, esimerkiksi sellaisia ovat kertojalle Stella-rakkaan tyttären arabitaustainen poikaystävä tai kuvauskeikka Lampedusalla.

Ja nyt pääsen itse asiaan, kertojaan, henkilöön, joka ei ollut koskaan uskaltanut opetella tuntemaan itseään. Hän on jopa itselleen epäluotettava kertoja, mikä saa minut paradoksaalisesti uskomaan häneen. Tosin en aivan tavoita minäkertojan pätemisen tarvetta rakastajana, jotain hän sillä tietysti todistelee. Mielenkiintoni kohdistuu etenkin kohtiin, jossa kertojalle sanotaan suoraan jotain ikävää hänen persoonastaan ja käytöksestään. Ne ovat vastavaloja, oikeastaan kirkastajia. Kertojan tietynlainen määrittelemättömyys hiertää ja kiehtoo, ja vihdoin löydän oikeat sanat kuvaamaan häntä. Se tapahtuu aivan yllättävässä yhteydestä, ei siitä enempää, mutta ne sanat: ”– – te olette mato, joka kiemurtelee jokaisessa koukussa jonka löytää.”

Westön varmuus kertojana ihastuttaa. Tapahtumat, tilanteet, tunnelmat ja sanomiset seuraavat toisiaan ketjusilmukoina, jotka sitovat ajat, paikat ja tavat. Toistuvasti kertoja käyttää konstina sitä, että hän valmistelee lukijaa etukäteen siihen, että jotain käänteentekevää tapahtuu. Siten kokenut tekstivirkkaaja koukuttaa. Ja tämä vielä: Westön tuttuun tyyliin populaarikulttuuri vaikuttaa henkilöihin, resonoi mielialoihin.

Rikinkeltainen taivas on myös kirja kirjoittamisesta, siitä, miten kirjailijauransa kupruja kestänyt kirjoittaja löytää ainoan oikean tavan lähestyä tekstiä. Romaanin kirjailijaa proosan luominen auttaa ymmärtämään, mitä tapahtui ja tapahtuu. Samalla hänelle ehkä avautuu tapa lähestyä omaa itseä ja läheisiä, ja kiinnostavasti kaikki on kovin tietoista lukijalle suunnattua valikoitua tilitystä. Hieno romaani tämä on, täyteläinen ja tyhjentämätön.  Rikinkeltainen taivas loistaa pimeyden ja valon välissä värjäten rakkauden auringonlaskun sävyin.

– –

Kjell Westö
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
romaani
459 sivua.
Ostin kirjan.

Muita blogijuttuja:
Jokken kirjanurkka
Jorma Melleri 
Kirjasta kirjaan
Liukkonen

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 syyskuun, 2013 · 9:03 am

Terävä harhanäky eli kangastus

”Ihminen voi olla koettelemusten kiusaama, mutta niin kauan kuin hän ei murru, tappio ei ole lopullinen. Murtuminen ratkaisee kaiken. Kun murtuu, on kuoleman oma.
Thune kohautti olkapäitään ja sanoi: Tuo kuulostaa jumalaiselta enteeltä, enkä minä usko sellaisiin. Minä uskon kohtuullisuuteen ja järkeen. Ja siihen että ihmisiä ja heidän kohtaloitaan on arvioitava tapaus tapaukselta.”

Sitaatin ajatukset todentuvat monin tavoin Kjell Westön tavassa kuvata henkilöitään: päähenkilöt todella kuoritaan tapaus tapaukselta. Lisäksi murtumien eriasteisuus ja niiden seuraukset ovat Kangastus 38 -romaanin (suom. Liisa Ryömä, Otava 2013) keskeistä tematiikkaa. Kohtuullisuuden ja järjen kanssa on niin ja näin; ne eivät ole elinvoimaisimmillaan maailmanpalon alla ja sisällissodan jälkimainingeissa.

Romaani on juoneltaan tehokas. Jännärikeinoin lukijaa harhautetaan ja koukutetaan sopivasti. Aika ja paikat ovat uskottavasti kuvattuja. Poliittinen tilanne on jännittynyt, ja se vaikuttaa sekä yksityiseen että yleiseen ilmapiiriin:
”Hän eli julmaa aikaa. Väkivallan ja sodan uhka oli läsnä aina ja kaikkialla, se syöpyi ihmisiin kuin bakteeri ja teki omantunnonarat kalpeiksi ja sairaiksi, kun taas häikäilemättömät kukoistivat.”

Pidän kokonaisuutta kuitenkin ennen kaikkea henkilövetoisena. Henkilöt ovat epätäydellisiä, haavoittuvia ja muuttuvia. Osa sivuhahmoista edustaa etenkin 1930-luvun ajattelumalleja, ja heidän roolinsa on terävöittää päähenkilöiden ääriviioja. Etenkin helsinkiläisten nelikymppisten suomenruotsalaisten herrojen keskiviikkokerho kuuluu siihen osastoon, silti monesta pintavedoinkin pilkistää myös persoona. Päähenkilöihin suunnataan kunnon läpivalaisu, uskottavasti ja eläytyen.

Lakimies Thune hoitaa jotenkuten toimistoaan ja koittaa toipua erosta. Hän on kohtelias, asiallinen ja pyrkii oikeamielisyyteen. Yksinäisen miehen olemus, tunnelmat, ajatuksenkulut ja toiminta havainnollistuvat terävässä kuvauksessa. On välillä ilo lukea kolmannen persoonan kerrontaa nykykirjallisuuden kovin suosiman minäkerronnan sijaan. Kummasti se laventaa ilmaisua, ikään kuin teksti aukenisisi vapaammaksi kuin välistä jopa klaustrofobiaa herättelevä minämuoto.

Thunen näkökulman kanssa vuorottelee hänen konttoristinsa kuvakulma. Westö hyödyntää tätä kerrontakeinoa maukkaasti: samalla kun kuvataan tapahtumia ja päähenkilöiden mielenliikkeitä, nähdään heidät toistensa silmin ja saadaan heistä kaksi lisätulkintaa. Pidättyvä rouva Wiik on vain yksi puoli konttoristin persoonaa, hänessä elävät myös Milja Matilda, Miljaneiti, Matilda jaTilda, joskus aikoja sitten hän on ollut vain tavallinen Milja. Westö luo filmaattisen hahmon menneisyyttään elokuviin pakenevasta naishenkilöstä.

Kaikki kuvatut henkilöt ovat olleet kansalaissodan aikaan nuoria. Osa osallistui aktiivisesti, osa ei. Kaikkiin se on jättänyt jäljen. Joillekin se on koko ajan syvenevä murtuma. On traagista, että lukijana tiedän, että seuraava sota on nurkan takana, lisää traumoja on luvassa. Keski-Euroopan todellisuus näkyy jo: rotuoppi ja juutalaisvastaisuus vaikuttavat tilanteisiin ja henkilöihin.

On hätkädyttävää, että Kangastus 38:ssa kosketellan joitain samoja aihelmia kuin Joel Haahtelan romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013): etnisiä ja heikko-osaisten puhdistuksia sekä mielenterveysongelmista kärsivien alisteista asemaa. Kumpikin romaani on oikeudenmukaisuuden ja humanismin asialla. Westön romaanissa tulee todettua se, että on helppo olla oikeudenmukainen silloin, kun on etuoikeutettu, eivätkä etuoikeutetut ole usein samanarvoisuuden asialla. Kummankin romaanin historiaan sijoittumisessa on harhautusta, kangastusta siis. Nykytalouskurimuksen aikaan tarvitaan tällaisia romaaneja muistuttamaan etuoikeutettuja ja kaikia muitakin ihmisyyden ja kaikkien kunniallisen kohtelun asiasta, ja siitä, mitä voi seurata kaltoinkohtelusta.

– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,