Avainsana-arkisto: Saila Susiluoto

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Saila Susiluoto: Metropolis

Runovuosi alkaa omalla kohdallani kohottavasti. Saila Susiluodon kahdeksas kokoelma Metropolis (Otava 2018) pysäyttää tähän hetkeen ja samalla saa siirtymään lukupaikasta ja -hetkestä menneeseen ja ajan määrittelemättömyyteen. Nautin sana-annoksista, jotka täyttävät ajatuksia ja tunteita.

– – On virhe sanoa, että kauneus katoaa. Ei se minnekään mene, se pysyy
muistissa. Pysyy silloinkin kun siitä on enää surua.

Ikiaikaiset peruskuvat toimivat: lasi, avaruus, aurinko, kuu, tähdet, linnunrata, meri, simpukka, hiekka – mitä näitä on. Ja on tyttö, jonka kautta elämä jatkuu ja jatkuu. Vaikka useiden runojen ympäristössä tuoksuu sitruuna ja basilika, luen kuvia ja tunnelmia omassa ajassani ja ympäristössäni, mutta pääni sisässä liikun sekä lähiössäni että Välimeren rantojen kaupungeissa, joissa aikaa jatkavat menneiden aikojen rauniot. Liu’untaan ajasta ja paikasta johdattavat esimerkiksi runon säkeen peräkkäiset sanat ”raunio, kehätie, linnunrata”.

Metropolis

Susiluodon runoissa on kysymys ajattomuudesta, jossa ihmisessä ovat kaikki ajat ja jossa ihminen on sama: eläjä, jonka on vaikea olla oikea-aikainen ja joka haluaa rakastaa. Vaikka geenilinja voi sammua sekunnissa, aikakerrostumat merkitsevät jatkuvuutta – lohtua ja toivoa.

Puisto vuotaa: sun luistinsilmäsi terä
raapii uurteita huokoiseen muuriin
levitän käteni ja kuin kivi siirtyisi minuun
seison tässä hetken ja olen osa historiaa:
– –

 

– –
kaikki liittyy kaikkeen, on jatkumoa, suvun tähtikarttaa, repaleista geeninauhaa
se loistaa taivaalla kuin ledketju:
sinä, jumalasta syntynyt, ja sinä, pieni vuohi
lumi joka painuu hitaasti syvemmälle, puhtaat ajatukset
– –

 

– – Me emme tiedä, maailmanhistoria jatkaa kulkuaan kuin iänikuinen ratas: kaikki toistuu, toisessa puvussa ja muodossa, useimmiten samassa. Kun nyt vilkaisemme Paperipalaa, emme näe sitä enää, usva on sen nielaissut
tai ehkä jokin muu: tämä on ainut tarina joka on jäljellä.

 

Eivät Metropoliksen runot ole vain haahuilua ajattomuustunnelmissa, on niissä myös väkevä tietoisuus aikamme laitapuolesta kuten kodittomista ja maattomista sekä mereen uponneista, rantaan huuhtoutuneista. Runojen kaupunkien kerrostumissa elävät lisäksi merkit toistuvista sodista. Runoista silti erotan suruun kytkettynä inhimillisen toiveen kaikesta hyvästä itselle, lähimmille, lähimmäisille.

– –
ja aina putoamme utopiasta joka on paikka sielussa
niin kuin hampaassa on lääkepaikka
niin kuin amputoidussa jalassa laastari

 

– –
samaan mereen, kastaa jalkansa
veteen jossa viipyy ihmisten suru ja kalojen suru
teot ja seuraukset, rannan viiva ohut kuin kaikki olisi nuorallatanssia
suunnatonta virhettä, sattumaa ja täsmällistä järjestelmää
– –

 

– –

emmekä tahdo kuin varjelusta, suojaa
kesäpäiviä hiekalla, auringon villankuumaa
tyyntä hetkeä jossa hengähtää, että valo
että päivä puskee lämmön yöhön saakka

Metropolis sisältää paljon noin sivun mittaisia proosarunoja ja puolensivuisia moderneja runoja, joissa voi olla säkeessä monen välilyönnin aukkoja. Kuin mausteena on muutamia loppusointuja. Metropoliksessa on myös runoja, jotka asettuvat purjeveneen, tytön ja ympyrän muotoon. Joissain runoissa ailahtaa uni, myytti tai satu.

Noukin runoista ajatuksia, joita haluan pyöritellä ja säilöä. Minua puhuttelevat runojen kerrokset, kiertokulku ja vastakkainasetteluiden asettuminen sekä-että-asentoon. Ihailen sanojen ja kuvien konkreettisuutta sekä niiden laajenemista tarkoitustaan laajemmiksi.

– –
mutta maailmalla on kasvot
jotka valehtelevat ja puhuvat totta samanaikaisesti
niin kuin kirous ja siunaus poistuisivat huoneesta yhtä aikaa

Saila Susiluodon Metropolis on kokoelma, johon haluan palata. Minulla on siitä visio: poimin kokoelmasta talviyönä näkyvien tähtien rinnalle runoja, jotka sopivat myös loskakeliin; keväällä katson runoja, kun möyrin henkiin heräävässä puutarhassa; matkoilla uusilta kehäteiltä vanhoihin paikkoihin selailen runojen ajattomuuksia; ehkä matkaan myös eteläiseen sitruunapuulehtoon tai meren rantaan Metropolis kainalossani. Löydän runoja hetkiini, joissa missään ei ole mitään järkeä tai mistään ei tule mitään. Runot pitävät jalkani hiekassa ja pääni linnunradalla. Lopuksi haluan lainata kokonaisen runon, sellaisen, jossa mielestäni säkenöi kokoelman tähdistöstä yksi.

Tyttö kantaa kaupunkia selässään
se kiertyy simpukasta    niin kuin muurahainen vetäisi lasista lankaa
valokuituverkkoa talojen välille, miksi emme kantaisi tätä kaikkea
kallioiden mustia, rapistuneita rakennuksia, joutomaata
taivasta joka on käristynyt paahtoleipä, savuavia tunneleita
rakkautta joka ottaa yhä tuntemattomampia muotoja
kasvun ihme: sinä joka olit kerran trilobiitti
tai sinä joka olit pelkkä uurre kiven nahassa
minä tiesin mitä sinuun kätkeytyi: maailman kaikki sanat

– –
Saila Susiluoto
Metropolis. Merkintöjä kadonneesta kaupungista
Otava 2018
runoja
101 sivua.
Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski (hieno visuaalinen ilme)
Lainasin kirjastosta. (Ostan itselleni.)

#runo2018

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Pidä kukkasesi, julkea nainen

Don Jose tokaisee otsikon tapaisesti ensikohtaamisen jälkeen: Carmenin verevä hahmo hämentää kokematonta sotilaspoikaa. Kunnon poika, jonka olisi kuulunut palata kotikylään kiltin naapurintytön puolisoksi, lähteekin intohimon sokaisemana rajattoman mustalaisnaisen matkaan. Sen kukkasenkin miekkonen säilyttää talismaaninaan.

Kansallisoopperan ohjaus sijoittaa Bizet’n Carmenin Espanjan sisällissodan aikoihin. Ratkaisu toimii hyvin, sillä 1930-luvun epävakaat olot sopivat tapahtumataustaksi. Lavastusratkaisut ja rakennelmien harmaanhiekkaiset sävyt toimivat mainiosti ja väreihin sointuvat asut istuvat hyvin. Matadorinäkymissä väläytetään punamustaa, muuten tunteet saavat leiskua melko neutraalia värimaailmaa vasten. Alun krusifiksi ja lopun risti-jeesusta mukaileva Carmenin asento linkittyvät hieman osoittelevasti.

Lämpiön rakenteellisia väliaikanäkymiä

Lämpiön rakenteellisia väliaikanäkymiä

Oopperana Carmen osoittautuu maallikostakin melodiseksi, musiikillisesti helpoksi – varsinaiseksi hittikimaraksi. Orkestrointi on sävykästä, kuorokohtaukset ovat kohottavia, aariat ja duetot väkeviä. Don Josen (Joachim Bäckström) rakkaudentunnustus on niin tosi. Voisin ilmoittautua Bäckströmin fanclubiin. Carmenin (Niina Keitel) lavasisääntulo on rehevä ja mezzo kohtalokas. Kaikkien solistien laulu soi sitä kirkkaammin mitä lähemmäs pitkän esityksen loppua edetään.

Vaikka tarina on tuttu, en ole aiemmin nähnyt tätä teosta kokonaisena, joten yleissivistysaukon paikkaaminen oli paikallaan. Juoni kolmiodraamoineen on kliseinen tai ajaton – toteutuksesta riippuen. Henkilöt ovat kovin arkkityyppisiä ja toistuvia monenlaisissa kulttuurituotteissa. Viimeksi olen aihevariaatioon tutustunut Saila Susiluodon runokokoelmassa Carmen (Otava 2010), jossa kuljetaan metroissa ja ostareilla oopperasta tutuissa tunnevirityksissä vaan omalakisesti tulkittuna.

Opperan Carmen on villi nainen, jonka lempi kestää enintään puoli vuotta. Tumma ja tulinen Carmen laulaa, että vapaa tahto on hänen ainoa lakinsa. Hän on manipuloiva ja uskollinen vain ailahteleville tunteilleen. Tällaisessa kyydissä eivät perusmiehet pysy eivätkä ymmärrä, että nainenkin voi olla vapaa ottamaan ja jättämään. Josen kilpailijaksi ilmestyykin kukko tunkiolla, voittoisa matadori, joka iskee jo kyllästyneisyyden tilaan edenneen Carmenin. Josen huomiota hakevalla viileänvaalealla, mamman suosikilla Michaelalla ei ole sijaa näissä tunnehuumakekkereissä.

Kun Josen, mahdollisesti oidipaalisen mammanpojan, kätkössä olleet kiihkeät tunteet syttyvät, hänet saa täysin tolaltaan: hän ajatuu vankilaan, jättää armeijauran, liittyy rosvojoukkoon, hylkää kotiväkensä – kaikki tämä Carmenin vuoksi. Carmen pelaa, kiristää, jaksaa vain valloitusvaiheen. Onnettomalla Josella ei ole välineitä käsitellä tunteitaan, ja hän jumiutuu epätoivoiseen intohimoriippuvuuteen. Sellaisella on yleensä synkät seuraukset.

Oopperoiden juonet ovat tavallisesti järjettömän banaaleja, mutta tämä toteutus viittasi ajattomiin teemoihin. Rakkausdraamassa on posketonta menoa, mutta myös ikävästi lähes viikottain päivälehtiuutisista tuttua. Teos osoittautui suhdeväkivallan ja perhesurmien mekanismin läpileikkaukseksi. Heikkotahtoiset, itsetuntoa ja tunnetaitoja vailla olevat ihmiset murtuvat pala palata, kun heidän tunteisiinsa tai pakkomielteeksi muuttuneeseen ripustautumiseensa ei enää vastata. Vaikka suhde on tuhoon tuomittu ja jäljellä on vain loukattuja tunteita, silti hylätty osapuoli ei kykene irrottautumaan. Alkeellinen ajattelumalli entisen rakastetun vainoamisesta ja surmaamisesta perustein ”kun en sinua saa, ei saa kukaan muukaan” toimii näin. Ja syntyy rumaa jälkeä. Oopperassa ja suomalaisissa kodeissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Oppera