Aika hämää ja hämmentää minua, samoin Sashaa, Bennietä ja Alexia, monia muita myös. Ajankulkuun kuuluu käänteentekeviä ja merkityksettömiä tilanteita, ohikiitäviä kohtaamisia, mieleenpainuvia tapaamisia, muistoja, unelmia ja toiveiden taittumisia. Jennifer Egan näyttää niitä romaanissa Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad). Hyvin kirja pysyi hyppysissäni, vaikken parhaimmassa vireystilassa sitä lukenut. Mitä enemmän kirjaa muistelee, sitä paremmalta se tuntuu. Mutta miksi kirjan nimestä puuttuu predikaatti, tai pilkku?
Kerronnan aukkojen paikkaaminen on palkitsevaa. Kulmikas rakenne paljastaa henkilöistään ja tapahtumista jotain olennaista senhetkisessä tilanteessa. Luvuissa on eri päähenkilöitä, myös ajassa sahataan kymmeniä vuosia. Henkilöt voivat viistää toisiaan useaan otteeseen, tai he voivat ilmestyä näköpiiriimme vain kerran, pari. Käy niinkin, että häkellyttävän tiiviisti, osuvasti ja odottamattomasti pienessä tekstikappaleessa niitataan henkilön loppuelämän tai tulevaisuuden kulku.
Kirjan kieli on vivahteikasta. Välillä mielialojen ja tilanteiden kuvaus on tarkkaa dokumentaatiota, ja välillä kerrottu on kuin vertauskuva. Ennalta ei oikein mitään pääse arvailemaan. Outoa kyllä Power Point -esitysluku toimii tehokkaasti. Muoto on perusteltu ja kertojan persoonaa ja perhetilannetta syventävä.
Aika ja sen vaikutus on arvaamatonta. Taukojen pituudella on merkitystä, ainakin musiikissa, varmasti elämässäkin. Aikaa voi kuluttaa vaikka tutkimalla lainausmerkkien väliin suljettuja ilmaisuja, sanakehyksiä. Ajan myötä voi käydä näinkin: ”Hän oli sanakehys ihmismuodossa: kuori, jonka sisus oli kadonnut.”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 