Avainsana-arkisto: Olli Sinivaara

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Lukuviikon kirjavinkki

Lukuviikon merkeissä on ilo levittää lukuvinkkejä. Kirjabloggaajia on mukana Oksan hyllyltä -blogin haasteessa, jossa tänään on tunnin välein ilmestynyt vinkkauksia tai omia tarinoita kirjallisuuteen liittyen (linkit tässä). Tosin jokainen kirjabloggaajan juttu on myös lukuvinkki, mutta tällä viikolla 16.-22.4.2018 olemme myös osa Lukukeskuksen kampanjaa, jolla muistutetaan antoisasta lukuharrastuksesta. Teemana tämä vuonna on ”mun tarina”. Levitä sinäkin sanomaa ja lisää tunnisteet #lukuviikko ja #muntarina.

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

En nyt sepittele omaa lukijatarinaani, vaan valikoin alkuvuoden kirjakokemuksista neljä tärppiä: romaani, tietokirja, runoja ja käännösromaani. Koska olen alkuvuonna niukasti lukenut dekkareita sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vinkkivalikoimani on nyt tämä. Kirjavalinat ovat tietysti osa mun tarinaa, sillä valikointi limittyy omiin (luku)mieltymyksiini, minulle tärkeisiin asioihin ja kokemuksiini.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Jos haluat lukukokemuksen, jossa romaanin kieli, kerronta, kuvaustapa, ajatusrakennelmat ja tunnelma tarjoavat täyteläisen kokonaiselämyksen, Olli Jalosen uutuuskirja Taivaanpallo (Otava) on täysosuma.  Haltioiduin väkevästi. Olen historiallisten romaanien ystävä, joten romaani iskee siksikin, mutta se on myös kehitys- ja aateromaani. En voi kuin ihaillen ihmetellä, miten kirjailija voi tarjota minulle 1600-luvun pojan elämän Saint Helenalla ja Lontoossa näin, vain sanoin, näin elävästi.

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Tulin SuomeenEipä erityisen runsaasti kirjallisuudessamme ole autenttisia maahanmuuttajatarinoita. Nyt on haastattelukirja Tulin Suomeen (Avain), johon Satu Leisko on koonnut muutaman eri syistä maahamme kotiutuneen tarinat. Siten saa kokemusperäistä tietoa taipaleesta kansalaiseksi. Leiskon kirja on selkokielinen, mikä ilahduttavasti lisää potentiaalista lukijakuntaa. Kaiken monimuotoisuuden ohella tarvitsemme kirjoja, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä. (Muistutan tässä, että minulla on käynnissä Klaaran päivän selkokirjahaaste: lue siitä lisää.)

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaOlen nauttinut monista runokokoelmista alkuvuoden aikana. Jos yksi pitää valita, keikun kahden vaiheilla: Saila Susiluodon Metropolis (Otava) vai Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos)? Koska Sinivaaran kirjan lukeminen on tuoreessa muistissa, valitsen vinkiksi sen. Etenkin alkupuolen lyhyet, selkein sanoin saavutetut luontokokemukset vaikuttavat minuun, samoin ihan loppuosan metsärunot. Mutta hei, älä luulekaan, että runot ovat vain luontohelskyttelyä. Niistä kasvaa elämän- ja maailmannäkemystä.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

He hukkuvat äitiensä kyyneliinJos haluat lukea ajankohtaisen romaanin, joka liittyy maahanmuuttajiin, kotoutumiseen ja uskomusten/asenteiden yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, valitse tämä kirja. Johannes Anyurun romaanin He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S) on hienosti kääntänyt Outi Menna. Kirjan sisältö, kieli, kerronta ja rakenne antaa ajateltavaa. Se on myös elämys, niin kuin hyvä kirjallisuus on. Se värisyttää, kauhistuttaa, herkistää – ja antaa toivoa sen ohella, että se herättää kysymyksiä, joihin ei ole yhtä vastausta.

Lukemisiin!

#lukuviikko
#muntarina

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Nämä runot satun lukemaan otolliseen aikaan. Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos 2018) aloittaa huhtikuisesta maisemasta, kevättalven näyistä ja tunnoista. Ja niin kuin hienon runon pitää, Sinivaaran säkeet ovat sekä aistillista totta että sen ylittävää kokemusta, tunnetta ja laajentuvaa tajuntaa.

Nyt kolahtaa ja kunnolla. Luen runoja omikseni. Huomaan, että hurahdan tämäntyyppiseen lyriikkaan, jossa runon voi sijoittaa omiin maisemiin, havaintoihin ja muistoihin. Esimerkiksi metsä on Sinivaaran runoissa minun metsäni, jotain runon puhujan metsästä ja vielä sanaansa suurempi, laaja kuva kaikkea siitä, mitä se symbolina merkitsee.

Purkauva satama

Kokoelmassa on vain rapiat 40 sivua, mutta ne ovat täysiä. Ei kaikki avaudu kerralla, mutta jaan kokemuksen. Runoissa on runokäsitys, maailmannäkemys, mentaliteettisanoma, ajattelukipinöinti, elämänarvoitus. Esimerkiksi näin:

Lumi ja pilvet, pilvet ja lumi,
taivas ja maa, maa ja taivas

alkavat sekoittua, ja tämä, tämä alku
on se hetki, loppu: tämän jälkeen

taas kerran tunnustan tappioni
puille ja pakkaselle, taas myönnän

miten vähän voin elää sitä
mikä ulkona aina elää, ja elää.

Huomaan herkistyväni kaupunki- ja luontokuvista, jotka laajenevat mentaaleiksi mielentiloiksi: ”Siihen ei ole kirjoitettu mitä siinä lukee”. Runoissa on sellaista puhuttelevuutta ja kauneutta, joita haluan hiljaa itsekseni sulatella, maistella sanoja ja säkeitä.

*

Runokokoelma jakautuu perinteisesti erilaisiin osastoihin. Selvästi muoto on tärkeä. Osin runoille on ominaista kaksisäkeisyys ja säkeitä ylittävät lauseet, ajatusjatkumot. Runot kytkeytyvät traditioon, ja niihin jopa nimetään aikalaisrunoilijoita. Silti minulle kokoelman ydintä on kielen ja kokemuksen liitto.

Runoista sikiää mielikuvia, joista syntyy ajatusvälittämö, josta kehittyy maailma. Tärkeitä kuviksi avautuvia sanoja käytetään tiuhaan kuten maa, taivas, pilvet, aurinko, lumi, meri, metsä ja värit – erityisesti värit. Sanat ja värit, niistä luen Sinivaaran runousoppia.

– –
Taivas aukeaa laajemmaksi ja korkeammaksi,
sen rinteet kasvavat violetin ja turkoosin vanoja

kuin paksuja tukkeja, tienpieleen pinottuja virtoja,
polun viereen kerättyjä leiskuvia oksia, niitä ne ovat,

värit ja sanat, polkuja: uusi juuri juuren takana
miten se on uusi, onko uusi oikea sana kun polku

joka kerta on uusi, kun jokaisen hyökyvän pilven
jokainen muoto on vielä löytämätön sana, yhdysviiva

jonka jälkeen tuleva on tuntematon kuin pihan hiekka.
Sitä kohti kulkevat pilvien sammalryöppyiset laumat,

kun horisontin oranssi ja taivaanlaen turkoosi
voittavat ne, kun auringon taltat lävistävät ne.
– –

Vaikka runoissa on ajatonta ja paikatonta, kytkeytyvät ne myös siihen, mitä on nyt. Turkoosin Välimeren voi nähdä täällä, esimerkiksi tänä kevättalvisena pakkasaamuna lumessa. Luen runoista myös ikiaikaista kiertoa: asiat muuttuessaankin toistuvat. Kokemuksemme ovat sellaisia, joita on ollut ennenkin, silti tavoissa nähdä on eroja ja etenkin sokeita pisteitä: ”silmämme ovat / liiaksi eri aikakausilta”. Ja tämä vielänämä runot eivät jumiudu estetisoivaan sanahelinään. Etenkin kolmiosainen nimiruno ”Purkautuva satama” kommentoi tämänhetkistä maailmaa ja vastuutamme tulevasta.

*

Luen runoja edestakas, uudestaan ja uudestaan. Nautin joka kierroksella uusista sana- ja ajatuslöydöistä. Runon puhuja ilmaisee  ”- – Runo / käyttää ruumistani kirjoituskoneena – -.” Otan tämän nyt sanatarkasti siten, että puhujalla on välittäjän velvollisuus, ja siksi minulla on vastaanottajan oikeus. Iloitsen siitä.

– –

Olli Sinivaara
Purkautuva satama
Teos 2018
runoja
43 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta. Ostan kyllä kirjan itselleni.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot