Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Kaikkia kiinnostaa mitä teinit tekee.
Teinit on uusi kolmekymppiset.”

Näin lausutaan Vilja-Tuulia Huotarisen uutuusromaanissa Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018). Ja monenlaista muuta kirjan sivuille mahtuu, sillä runoilijan romaani vilisee ajatustiivistyksiä, runonkaltaisia lauseyhdistelmiä, jotka kiteyttävät ihmisiä, tapaa ajatella, elää elämää. Runsaudensarvi romaaniksi, sanon.

Palaan aloitussitaattiini. Huotarisen kirjoissa usein revitään rajapinnasta kuten teiniydestä, jolloin eletään vereslihalla, tunnetaan voimakeinoin. Valoa valoa valoa kuvaa kasvukipuja ja Kimmel arjen ylittäviä selviytymiskeinoja. Tässä romaanissa toimii Kuusikko (kuusi 15-vuotiasta tyttöä) ja vakoillaan yläkoulun opettainhuoneessa, jossa kolmekymmppisistä keski-ikäisiin venyvä väki ei tunne-elämältään paljoin teineistä erotu. Näkyviksi ja kuuluviksi kaikki kaipaavat. Ja rakkautta.

”Kenties kuka tahansa voi saada onnellisen lapsuuden, mutta onnellisesta aikuisuudesta saattoi kyllä myöhästyä.”

On Huotarisen romaanista poimittavissa juoni: minuutti minuutilta seurataan tilannetta, jossa eräänä aamuna Kaukolahden koulun liikuntasaliin lukittautuu yksi vloggaava teinityttö pistoolin kanssa ja lähettää tilanteesta viestin. Se saavuttaa opettajainhuoneen – ja mitä sitten tapahtuukaan. Mutta ei siinä kaikki, sillä romaanin lukuisilla henkilöillä on nykyhetken lisäksi menneisyys, jopa tulevaisuus.

”Kirjoitan näitä runoja, yritän saada asioita paikalleen./
Minun täytyy käyttää kaikki sanat, jotka ovat jäljellä.”

Niin kuin minä heidät näin -kirjan nimi on päävihje. Ei oleelliseksi osoittaudu juoni, ei ehkä tarinakaan vaan kerronta ja tyyli. Aistin vakavaa leikkiä, terävää hykertelyä, monikerroksellista tyylittelyä.

Kertoja kätkeytyy aluksi, paljastuu vähitellen, ja loppukolmanneksen hän on tietoisesti läsnä eri tasoin. Romaanin alkupuoli pelaa kolmen tekstilajin vuorottelulla: vloggaaja C:n sanomia lainataan, sitten eri fontin keinoin erottuu leskikertoja tulevaisuudesta, ja pääjuoni upottaa mukaansa opettajien toimia ja tajunnanvirtaa. Lisäksi joku (kertoja) näki tai tallensi, mitä opettajainhuoneessa yhtenä aamuna tapahtui, ja välittää sen. Joissain luvuissa on kertojan novelleja, ja paljastan romaanin päättyvän runoihin. Ei ihan helppoa.

Oleellisimmat henkilöt haluan luetteloida, ehkä myötäilen siten romaanin tietynlaista tyylittelevyyttä – tosin romaanissa monin väläyksin hahmoja syvennetään:

– C vloggaa paperipussi päässä 100 000 seuraajalle ja pysyy poikkeuksellisesti yleisölle tuntemattomana, mutta koulu tietää 15-vuotiaan tytön harrasteesta.
– Nora on C:n ystävä.
– Rehtori Selena fanittaa Guns N’ Rosesia, harrastaa yhden yön juttuja, mutta mieltä jyskyttää kadonnut ensirakkaus.
– Mii-sijaisopettaja haahuilee ja mieltä painaa ainakin kammottava äiti.
– Kenneth opettaa äidinkieltä ja julkaisee haikurunokirjoja.
– Opettajainhuonetta täyttävät Jonninjoutava, Ewerything will be fine, Painija ja Helvetin Esikartano. (Eli joku näkee opettajat tällaisina karikatyyreina. Se joku on kertoja.)

”Nyt: uusi nyt.”

Romaanista on paljouden joukosta luettavissa myös ajankuvaa ja sukupolvikuilua. Kun opettajat takautuvat nuoruuteensa, soi aina lankapuhelin, ja: ”Opettajat on opetettu hallitsemaan tietoa.” Nykyteinit elävät käden jatkeena kulkevien älylaitteiden oneline-viestintäyhteyksissä eivätkä hae tiedon hallintaa vaan jakamista.

”Roskapostit, valeuutiset, mainokset. He ottavat mitä tahansa vastaan, kielioppivirheineen, ja jakavat sen eteenpäin. Totuus ja valhe vaihtavat omistajaa heidän käsissään nopeammin kuin opettajat ennättävät lukea oppikirjastaan luvun ensimmäisen kappaleen. – -. He kurkistelevat oppitunneilla sisään puhelimien pienistä ikkunoista. He kuvaavat opettajia ja nappaavat heistä talteen tietoja. Minne tahansa he menevät, heidän korvillaan on kuulokkeet. Kuulokkeet tekevät paikoista heidän paikkojaan. He valitsevat mitä ja ketä niissä paikoissa kuunnellaan. Vain pelokkaat aikuiset kuvittelevat, että verkko on suljettu tietokoneen sisään. Joihinkin sivustoihin he eivät kuitenkaan koske. Sellaisiin kuin Facebook. He eivät tahdo jättää henkilökohtaisia jälkiä. Facebookiin liittyy liikaa lähisiteitä. Kuusikko haluaa hukkua verkkoon. He haluavat, että verkko suojaa heitä kuin aluskasvillisuus, rentona ja rehevänä ja ennen kaikkea rajattomana. Heillä ei ole mitään tarvetta ottaa sitä kokonaan haltuun.”

”Hän elää vain paperillani.”

Ei hyvänen aika, ei tästä tule tämän kummempaa. Ja tarkoitan omaa juttuani, sillä olen häkellyksissäni Huotarisen haaroittuvasta romaanista. Kirja täyttyy taiturimaisesta kuvauksesta aina, kun se kääntyy henkilöiden sisälle. Kerronnan ajanhallinta ihastuttaa, monikerroksellisuus hykerryttää, ja tunnelma- ja tyylivaihdokset yllättävät. Välillä olen hermostua hämäryyteen, sitten kirkastun, kun hoksaan vihjeitä, ja suvantoina toistuvat selkeät tarinakohdat helpottavat.

Tämä on tietoista fiktiota, sillä pelataan. Ja huvitun esimerkiksi rehtorin jumittumisesta nuoruutensa rokkiääniraitaan tai siitä, että äidinkielenopettaja-haikurunoilija olisi suosittu julkisuushenkilö (on hän toisaalta m i e s toisin kuin ammattiopiston opettajavaimonsa, jonka runoja ei julkaista). Monesti huvitun siitä huolimatta, että romaani pääosin rakentuu raskaista aiheista, elämän peruskysymyksistä.

Tunnelma muistuttaa Monica Fagerholmin romaaneita, sillä myös Fagerholm on monesti pureutunut teinityttöjen ystävyyteen ja kuorrutettuun elämäntunnerunsauteen, jossa lymyää paljon synkkää – aikuisuuden himmeydestä puhumattakaan. Häkeltyneenä totean, että Huotarisen romaani on elämys, mutta voi olla, ettei se päivien päästä putkahtele mieleeni, sillä ehkä taiteellinen vaikutelma voittaa muut vetovoimatekijät. Aika näyttää.

_ _

Vilja-Tulia Huotarinen
Niin kuin minä heidät näin (koulu / dream baby dream)
Siltala 2018
romaani
eKirjana 134 sivua.
Luin BookBeatista.