Vaimo viedään sydämensiirtoon Oulusta Helsinkiin, mies kovan kivun vuoksi paikalliseen sairaalaan. Toivo ja pelko elämän jatkumisesta vievät kertojan kuvaamaan nykyhetkeä ja käymään menneessä. Kerrottavaksi valikoituu paloja lapsuudesta oman kymmenvuotiaan pojan kuolemaan.
Joni Skiftesvikin kirjaa Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014) kutsutaan takakansiesittelyssä omakohtaiseksi teokseksi. Knasuiluako? Verrattuna norjalaisen kirjailijakollegan pikkupiirteiseen elämäkertaromaanityyliin Skiftesvik on valikoiva ja suurpiirteinen. Menneet asiat ovat usein mielleyhtymämuistumia kuhunkin nykyhetkiviitteeseen liittyen. Esimerkiksi sairaalalääkäri vie ajatukset kouluaikaiseen latinanopettajaan, viereisen vuoteen tyyppi kansakouluaikaan, ja toinen sairaalareissu elokuvakäsikirjoitusjuttuihin.
Kuoleman läheisyys pistää kertojan miettimään läheisiä. Ajatukset pyörivät usein lapsuudenkodissa, äidin kohtalossa ja oman perheen varhaisvuosissa. Myös oman esikoisteoksen merkityksellisyyteen hän palaa. Teksti osoittaa (jopa pelottavasti), millainen vaikutus on 1980-luvulla ollut yhdellä kehuvalla valtalehtikritiikillä. Näin taitaa olla yhä vain.
Skiftesvikin teksti on selkeää ja siirtymät seuraavat toisiaan sujuvasti. On kuulas tuntu, otteessa on elämän rajallisuuden edessä viattomuutta ja vilpittömyyttä. Jos pitäisi valita kirjaa kuvaamaan yksi sana, se olisi ”viehättävä”. Häpeän sanoa, että teos ei ole minulle suurta kirjallisuutta, se edellyttää halua tietää kertojakirjailijasta päänsisäisiä. Se on kirjoittajalleen tärkeää, vakavan ja toiveikkuuden yhdistävää elämänkokemusproosaa. Skiftesvik sai kirjastaan viime vuoden Runeberg-palkinnon. Koen sen elämäntyöarvonannoksi.
– Minä olen aina ihmetellyt, miten kirjailijat ovat niin viisaita, että osaavat kirjoittaa kertomuksia omasta päästään.
– Kaikilla meillä on suunnilleen saman verran älliä päässä. Joku kirjoittaa kirjoja, joku maalaa tauluja tai katsastaa autoja.
– Mutta kaikista ei tule kirjailijoita eikä taiteilijoita.
– Pitää olla rohkeutta heittäytyä lahjojensa varaan.
On vaikea arvioida, mitkä osuudet kirjassa lipsuvat faktapohjaisista muistelmista fiktion puolelle. Dialogitallennuksissa ja näkökulmavalinnoissa luonnollisesti on kaunokirjallista lähestymistä. Hauraankauniissa lopetuksessa sepitehenkeä on roimasti. Loppu on liikuttava ja arvoituksellinen.
– – –
Joni Skiftesvik
Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY 2014
elämäkertaproosaa
246 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 