Otsikossa ei ole kysymysmerkkiä. Miten muistat minut on siis väite. Niin väittää Antti Ritvasen esikoisromaani (Otava 2016). Minä väitän romaanin perusteella: On siis niin, ettei kannata naida, jos ei rakasta. Siitä ei hyvä seuraa. Ja jos rakastaakin, ei sekään takaa, että hyvin käy. Riittääkö tämä kiteytys romaanista seuraavan siteerauksen kera?
Se on tarina typeristä yhteensattumista; se on tarina meistä ihmisistä heikkouksinemme ja oikkuinemme. Se on tarina siitä kuinka me jatkuvasti etsimme lohtua itsemme ulkopuolelta, toisistamme tai jumalista tai vakka nyt taiteesta, kuinka me – äitini esikoiskokoelman runon sanoin – yritämme täyttää tyhjää / joka aina meihin jää.
Jessen prologi käynnistää perhetarinan, jota sitten tarjoillaan takautuen ja edeten erilaisin tekstilajein. Äänen saavat eri-ikäisinä Jesse-poika ja Marjatta-äiti, joskin Marjatan osuus tulee lähinnä suodatettuna kuten naistenlehtijuttuina tai proosakatkelmina. Todettakoon jälleen, että olen repalerakenteen ystävä, ja taas se toimii. Juonta paloitteleva aikaharppailu ja tekstisilppu lisäävät intoa selvittää, mitä on tapahtunut ja mitä sitten tapahtuu.
Marjatta on maankuulu kirjailija, joka on aikanaan jättänyt miehensä ja kuusivuotiaan poikansa, Jessen. Jesseen jää täyttymätön äidinkaipuu, eikä oidipaalisuutta romaanissa mitenkään peitellä. Näiden kahden ympärillä porukkaa pyörii. Romaanin henkilöt eivät ole miellyttäviä, monissa tuntuu hiertävän lapsuudenaikaiset traumat. Tarjolla on kosolti rikkonaisia henkilöitä ja perheitä, eikä romaanissa pihdata; toisteisesti on sex, drugs and rock´n roll -aineksia.
Miten muistat minut ei muistele ketään hyvällä vaan raivokkaan aukinaisesti. Jesseä väkisinkin myötäilen, vaikkei hänkään kovin sympaattinen ole. Minämuotoinen avautuminen kaikkine kuonineen – se on konsti käännyttää äänessä olevan puolelle. Pärjäämisen ponnistelut riipaisevat. Taiteilijaelämä näkyy sekoilevana itsekkyytenä, joka on turhan yksioikoista ja venytettyä. Sen sijaan taiteilijaromaanina teksti miellyttää minua, sillä Marjatan tuotantokatkelmat saavat minut uskomaan fiktiotekstiin fiktiossa.
Reuhtomisen joukossa on joitain toivon hetkiä, mutta valtaosan aikaa saa pelätä pahinta. Kerrontaote muistuttaa minua Jussi Valtosesta, Elina Hirvosesta ja Juha Itkosesta. Taitavat olla muutenkin nelikymppisille kotimaan prosaisteille läheisiä moniääniset, pahan olon kierteessä kieppuvat perhe- ja suhdetarinat. Miten muistan minut on taiten kerrottu (vaikka yhden rokkarin hähäättely riepoo ja loppu venyy) ja puoltaa paikkaansa perhekurimuskertomusten ketjussa.
– – –
Antti Ritvanen
Miten muistat minut
Otava 2016
romaani
463 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Täysien sivujen nautinto kiteyttää kirjaa hienosti, niin myös Lumiomena.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 