Istahdan Omapohjan katsomon ensimmäiselle riville, ja samantien tunnen olevani keskiluokkaisten keski-ikäisen asunnossa. Tyylikäs loft-koti sävyttyy valko-harmaaksi, harkituksi sisustuskokonaisuudeksi. Tapaan Mariannen (Kristiina Halttu) ja Johanin (Esa-Matti Longa) aamutoimissaan. He eivät keskustele, vaan vaimo paneutuu Alice Munron novelleihin, mies Philip Rothin romaaniin. Taustalla pauhaa Bach.
Porvariston hillitty charmi rapisee esityksen myötä. Ingmar Bergmanin tv-sarjasta näyttämöversioksi muokkautunut Kohtauksia eräästä avioliitosta on juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Esitys rakentuu jäntevistä kohtauksista, jossa aviokriisin vaiheet näytetään noin 10 vuoden aikajaksolta.
Omapohjan esityksen ohjannut Michael Baran kertoi bloggariklubilaisille ennen näytelmän ennakkonäytöstä näytelmän perustekijöistä:
– Minua kiinnostaa ihminen moninaisuudessaan. Bergman on mestari näyttämään ihmisen ankarasti ja raa’asti, ja samalla katse on hellä, jopa humorustinen. Hän näyttää, mitä me olemme ja tekee sen yksilön kautta.
Lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tarja Simone kuvaili toteuttaneensa tekstin ja ohjaajan muotokieltä ja teemoja:
– Vaikka näytelmä kertoo parisuhteesta, se kertoo myös siitä, miten ihminen hakee elämälleen tarkoitusta.
Ennen esitystä Bloggariklubilla Kirsi Helstelä (vasemmalla), Michael Baran ja Tarja Simone.
Ihmisestä on siis kyse – tai aika selvästi naisesta ja miehestä. Näen silmieni edessä, miten mies toteuttaa mieskaavaa, jossa vanha lempi haalenee ja tunnetyhjiö täyttyy uudella ja jännittävällä. Siinä hän sinnittelee itsepetosten seiteissä, vaikka vanhakin taas kiinnostaa. Vaimo sen sijaan terapoi suorittaja- ja miellyttäjäluonnettaan ja harjoittelee omien mielihalujen totettamistapoja.
Rakkaus mainitaan silloin tällöin, vaikka riippuvuus voisi olla parisuhteen oikea sana. Pariskunnan keskinäisen suhteen liiman aineosat jäivät minulle viimeisiin hetkiin asti osin tunnistamattomiksi. Toisaalta se on osa viehätystä: ihmisen arvoituksellisuus, ratkaisuiden sattumanvaraisuus ja tietty ennakoimattomuus on ihmisyyttä.
Yhteiset lapset on putsattu lähes kokonaan pois mies-nais-voimanmittelöstä. Vanhemmuus paljastuu vain satunnaisissa äijäkliseissä, kuten isän narinassa elatusmaksuista ja huonon omantunnon poistamiseen tähtäävistä kärjistyspuheista. Paljas parisuhdedraama välillä hymähdyttää, välillä kauhistuttaa, ja kyllä välillä ajattelen näinkin: päättäkää jo, edetkää, eiköhän tämä ole jo tässä. Hienoimpia kohtauksia ovat ne, joissa Mariannen pinnan alta paljastuu todellisia ajatuksia. Muistikirjan ääneen lukeminen on sellainen, samoin loppupuolen räjähdykset. Koskettavinta on esityksen välittämä ihmistä syövä pohjimmainen yksinäisyys.
Katson näytelmää pitkälti Mariannen itsenäistymisprosessina, jossa Johan on käynnistäjä mutta muuten vetelä, vietävissä oleva jäänne, josta ei kunnolla pääse eroon. Erään avioliiton yleisesti jaettavaa kosketuspintaa ovat parisuhteen jännitteet, puhumattomuuden, kohtaamattomuuden ja kulissinpidon romahdusvaara.
– –
Kohtauksia eräästä avioliitosta
Kansallisteatteri (ennakko 4.2.2019, ensi-ilta 6.2.2019)
Ingmar Bergmanin tekstin ohjaus ja suomennos Michael Baran
Laavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Rooleissa Kristiina Halttu ja Esa-Matti Longa
Valosuunnittelu Ville Toikka.
Kiitos Bloggariklubille esittelystä ja ennakkonäytöksestä!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 