Aihearkisto: Romaani

Kirsti Kuronen: Merikki

Nuortenkirjallisuus on tärkeä, tärkeä kirjallisuuden osa-alue, ja se ansaitsee entistä enemmän näkyvyyttä. Vaikka poikien lukutaidosta kannetaan huolta, sopii lukutaitoa ja -halua miettiä tyttöjenkin kannalta. Siksi tänään tämä, kirja tyttöjen ystävyydestä, kasvusta ja itsensä toteuttamisesta. Suomessa vielä suhteellisen harvinaisen säekirjan sopii myös saada lisää näkyvyyttä, ja siksi tämän päivän kirjailijani on suomalainen säekirjapioneeri.

Kirsti Kuronen kirjoittaa nuorille säeromaaneja. Se ei ole kovin tunnettu laji. Kiteytettynä kyse on lyhyistä romaaneista, joissa tekstipalsta on kapea ja kappaleet lyhyitä. Olen lajista kirjoittanut aiemmin (tässä) ja vertaillut selkokirjaan. Siitä kiteytys: toisin kuin selkokirjoissa, säekirjoissa on kielellistä ja kerronnallista kokeilevuutta. Eli lyhyys ei välttämättä tarkoita säekirjoissa helppoutta.

Merikki-kirjassa (Karisto 2019) 14-vuotias Meri kertoo ystävyydestään Ruusuun. Se on kestänyt yli puoli elämää, ja tyttöjä on yhdistänyt myös yhteinen tubetus hiusten letittämisestä. Kesä ennen koulun alkua on taitekohta, sillä Ruusu ottaa etäisyyttä ystävyyteen, jonka piti olla ikuista.

Minä olen Meri,
sinä olet Ruusu,
me ollan me

nyt vähän rikki
me ollaan rikki
me            rikki
merikkimerikki
merikkimerikki

Edellistä sitaattia en sitonut lainausmerkkeihin, jottei sen visuaalisuus vaurioidu. Säekirja siis leikittelee runollisena. Säetyylin runohenkisyys välittyy myös siten, että välimerkkien suhteen ei ole niin nokon nuukaa, ja suorasanaiseen tekstiin jää viitteellisiä aukkoja.

Meri kertoo, välillä Ruusun repliikit erottuvat kursiivina. Niiden lisäksi mukaan tulee kolmannen henkilön tekstiä, joka erottuu muusta, sillä se ei noudata samanlaista säemuotoa kuin Merin kerronta. Kolmannen henkilön merkitys selviää ihan viime sivuilla.

wp-1583760032175.jpg

Merikkiä suosittelen nuorille lukijoille, joilla on aika hyvä tekstitaito, sillä viitteellisyydestä nauttiminen edellyttää sitä. Parasta kirjassa on vivahteikas kuvaus tunteista, muutoksesta ja erilaisuuteen havahtumisesta. Kirja myös valaa toivoa: muutos voi olla uuden alku, ei loppu.

– –

Kirsti Kuronen
Merikki
Karisto 2019
säeromaani nuorille
99 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Mitä ei Olive Kitteridgestä (Tammi 2020) ole vielä kirjoitettu? Paljon on jo kirjoitettu. Pistän silti lusikkani jo hyvin suurustettuun postaussoppaan, josta on saatu maistella maukkaita juttusattumia. On muuten kirja, josta riittää ammennettavaa.

”Kuka kumma hän luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?”

Olive Kitteridge on tarkka, henkilövetoinen romaani, jossa päähenkilönä on oikeastaan pikkukaupunki Mainesta. Ei edes itsellinen, kolkko Olive ole irrallinen individuaali, vaikka suoraviivaisella toimintatyylillään eroaakin hienovaraisemmista kanssaihmisistään.

Olive on kuitenkin ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo. Hänen suhteensa perheeseensä ja muihin yllättää alituisesti. Siksi romaanin jännite säilyy. Siksi välillä ansiokkaasti kerrotut muut ihmiskohtalopätkät vaikuttavat niin, että odotan seuraavaa lukua, josko Olive taas näyttäytyy siinä omana itsenään. Eli romaanin rakenne on novellistinen: joka luku on oma kokonaisuutensa.

”Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.”

Stroutin aiemmat suomennetut romaanit ovat olleet samaa tiukkaa tyyliä, joka paljastaa henkilöistään säröjä rivien välistä. Lucy Bartonin ankean lapsuuden ja nuoruuden saloja on avannut kaikkea paljastamatta kaksi hienoa, erilaista kirjaa (tässä ja tässä).

Olive Kitteridge omalla tavallaan toimii romaanina samoin kuin Lucy Barton -kirjat. Se vie välillä lähelle nimihenkilöään eli hänen näkökulmaansa, välillä hänet nähdään alati hienotunteisen ja lempeän Henry-aviomiehen tai etäisyyttä ylläpitävän Chritopher-pojan silmin, välillä ventovieraiden näkökulmasta – joissain romaanin luvuissa enintään yhden virkkeen mittaisen huomion välityksellä.

”Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. ”Ihmisiin ei voi luottaa”, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisoivat hymyilemässä.” 

Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon.

wp-1584865299759.jpg

”Ihmisten on typerää odottaa, että asioiden pitäisi olla oikein.”

Elämän epätäydellisyys ja yllätyksellisyys välittyy Stroutin proosasta. Ja olisiko vielä niin, että Stroutin kirjallisessa maailmassa jokainen on proosan arvoinen.

Olen monta vuotta sitten nauttinut ja postannut (tässä) HBO-sarjasta, joka on tehty Olive-romaanin pohjalta. Suosittelen. Se ei vie mitään pois lukukokemukselta, se on oma vaikuttava tulkintansa romaanista. Mutta romaanin lopun sisuksia myllertävää mielenliikkeiden hienosäädön hienoutta kannattaa nautiskella eritoten proosana.

Eipä muuta kuin odottelemaan Olive again -romaanin suomennosta.

– –

Elizabeth Strout
Olive Kitteridge
suomentanut Kristina Rikman
Tammi 2020
234 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Olive-faneja, lukuisista esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Mitä luimme kerran.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin

Yöpöydän kirjat -blogi haastaa kesäkuun aikana julkaisemaan juttuja sateenkaarikirjallisuudesta. Postaan haasteessa kirjasta, jossa suhteisiin vaikuttavat kulttuuri- ja kielierot.

Emma Kantanen on peligraafikko, joka on työskennellyt Roviolla ja kiinalaisessa peliyhtiössä. Sitä ei voi ohittaa Kantasen esikoiskirjassa Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus 2019). Romaani kertoo Kantasen oloisen naisen Kiina-vuodesta.

Minäkertoja kuvailee olosuhteita pelifirmassa, jossa piraattitoiminta kuuluu oleellisesti konseptiin. Työaikalaeista ei ole kuullut kukaan, ja paineisessa hommassa on fysiikka ja psyyke koetuksella. Pään päälle käy lisäksi se, että harva osaa englantia, eikä kertoja osaa kiinaa. Ulkopuolisuuden tunne on kouriintuntuva.

Kirjan kiinnostaviin hetkiin kuuluvat havainnot kulttuurisista tulkintavaikeuksista ja ihmisten välisistä suhteista työssä ja privaatisti. Kertoja etsiytyy vapaa-ajallaan lesbopiireihin, joiden hierarkinen lala-kulttuuri on kertojalle aivan uutta, jopa vaarallista. Kirja kuvaa hyvin piilotettua alakulttuuria, jossa uusi tulokas etsii ja hukkaa paikkaansa.

Kirja vaikuttaa kertojan irtiotolta, määmatkalta. Mielenkiintoista on se, miten varoittamatta kaiken keskellä kertoja heittää jotain isästään, äiti mainitaan puistattavasti vain kerran. Aluksi isämuistelot vaikuttavat helliltä, vaan vähitellen satuttavat irtokivet lentävät peruskallioksi luulemastani taustatekijästä.

20190619_061942.jpg

Paikoitellen kaipaan tiivistämistä, sitten siellä täällä on kaunokirjallista lentoa. Eksentrinen kokemus välittyy. Siinä merkitystä on, missä ja milloin milläkin nimellä kutsutaan tai keneksi itsensä kokee, mitä antaa itselleen tapahtua.

”Joku sanoi nimeni enkä ollut täysin varma, oliko se alkuperäinen vaiko kiinalainen nimeni. Jos alkuperäinen nimeni lausui kiinalaisittain, se oli tavallaan sama asia.
Minun oli edelleenkin vaikea uskoa olevani olemassa, kun joku Pekingissä lausui nimeni.”

– –

Emma Kantanen
Nimi jolla kutsutaan öisin
Gummerus 2019
autofiktio
430 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Arttu Tuominen: Hyvitys

Arttu Tuominen sai vuoden 2020 Johtolanka-dekkaripalkinnon edellisestä romaanistaan Verivelka (WSOY 2019). Senkin luin, mutta postaaminen jäi. Pidän esikoista pätevänä jännityskirjana, jossa pointti on enemmänkin poliisihenkilöiden persoonat, taustat ja toiminta kuin jännitysjuoni. Toisaalta ne punoutuvat yhteen.

Suhteeni dekkareihin vaihtelee. Välillä on pakko pitää pitkä tauko, sillä väkivallan viihdeluonne riepoo. Minua kiinnostavat psykologiset, henkilövetoiset ja kerrontaan jäynää tuovat dekkarit, mutta kavahdan verikekkereitä ja jännäreitä, joissa sotketaan rikosta tutkiva osaksi rikosta, siis sen kohteeksi tai osalliseksi. Näissä lukumieltymysrajoissa siis arvioin.

Verivelka veti puoleensa etenkin rikostutkija Jari Paloviidan moraalisen ristiriidan kuvauksena. Myös taustahahmo Henrik Oksman herätti kiinnostuksen. Hyvitys (WSOY 2020) onkin lähinnä Oksman-romaani, sillä nyt Henrikin sisäinen kamppailu saa päähuomion. Ja se kiinnostaa, siinä on jotain uutta dekkarigenreen.

wp-1592466571281.jpg

Pidättyväinen tyyppi salaisuuksineen ei ole tuore juttu, ei sekään, että Henrikissä on älykkyyttä, hillittyä särmää ja pinnan alla suurta surua. Mutta hän vetoaa rikkinäisenä. Se, mitä lapsuudenkodista paljastuu, heilauttaa varmaan joka lukijaa. Kun muissa tilanteissa hernekepiksi kuvaillusta Oksamanista sukeutuu Rambo, toista tasoa tuo henkilökuvaan se, miten aseeton hän on isänsä suhteen. Eli Henrik Oksamanista syntyy ehdottomasti seuraamista vaativa dekkarihenkilö.

Verivelan varsinainen juoni kieppuu valitettavan ajankohtaisen aiheen ympärillä: muukalais- ja homoviha. Tärkeä aihe saa hyvin tilaa niin, että pöyristyttävät viha- ja uhkapuheet sekä uskonnon että fasismin suunnasta saadaan näyttämään tulenarkuutensa. Koska itse en ymmärrä ihmisten luokittelua alkuperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan, puistattavat toisin tavoin ajattelevien ajatukset ja teot. Ja juonesta: porilaisessa homoravintolassa räjähtää pommi ja tekijää etsitään. Päädytään normanbates-tyyppiseen kauhujen taloon, jossa tappaja ja lietsoja majailee, ja sen yksityiskohtien kuvailussa on tehoa:

”Takaseinän vaha-Jeesus nytkähti liikkumaan rasahdellen ja naksahdellen. Se nosti päänsä ja katsoi suoraan eteenpäin. Silmiin syttyi kaksi sinistä valoa, suu aukesi ja sieltäkin kajasti sininen hohde. Jeesus alkoi nytkähdellä ja kiemurrella ristillä, se heilutteli päätään ylös alas ja sivulle, nosti selkänsä kaarelle. Kädet ja jalat tempoivat kuin se yrittäisi repiä itsensä irti nauloista. Suu aukeni ja sulkeutui aivan kuin se olisi huutanut tuskasta.”

Kiinnostavuuden ohella minun on rehellisyyden nimissä todettava, että kielenkäyttäjänä Tuominen ei minua täysin vakuuta. Kerronta on välillä jäyhää ja kökköä, osin myös luentomaista, eli asiat eivät ole kaikilta osin sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Perinteistä genreen kuuluvaa löydän aika paljon: ratkaisemattomat kotipulmat, paikallispoliisin arvovaltakisa KRP:n kanssa, poliisi-intuition korostaminen… Ja kuitenkin: ahmin.

P.S. Kesäkuussa on käynnissä kirjabloggaajien sateenkaarihaaste. Hyvitys sopii pride-teeman kirjaksi. Haastetta kokoaa Yöpöydän kirjat.

Arttu Tuominen
Hyvitys
WSOY 2020
dekkari, Delta-sarjan toinen osa
223 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Anne Cathrine Bomann: Agathe 

Aina ei täyteläiseen romaaniin tarvita paljon. Kun aiheina ovat elämän mielekkyys, yksinäisyys, rakkaus ja kuolema, niille voisi uhrata satoja sivuja. Anne Cathrine Bomann on päättänyt toisin, sillä noin sata sivua riittää romaaniin Agathe (Gummerus 2020).

wp-1590139169183.jpg

Romaanin kertojahenkilö on päättänyt eläköityä. Hän käynnistää lähtölaskennan: enää muutama sata kohtaamista terapia-asiakkaiden kanssa. Terapoitaviensa jaaritteluun kyllästynyt psykiatri piirtelee vihkoonsa lintuja, kun asiakkaat pulputtavat probleemiaan. Mutta.

” ’Mutta mitä se tarkoittaa?’
Niin yksinkertainen kysymys.
Vastatessani olin kiusallisen tietoinen siitä, että minulla olin tasan 71 keskustelua ennen eläkepäiviä, ja vain 6 niistä kävisin Agathen kanssa. Äkkiä luku, joka oli aina ennen tuntunut liian isolta, olikin pelottavan pieni.
’Se tarkoittaa, että teidän täytyy opetella näkemään itsenne, Agathe.’ ”

Uusi asiakas Agathe tuo mukanaan käännekohdan. Nuoren naisen elämänpettymyksen tunne imeytyy terapeuttiin, käy käänteinen transferenssi. Lisäksi sihteerin elämäntilanne ja hänen poisjääntinsä töistä keikauttaa päähenkilön elämän tarkkaa, eristäytynyttä järjestystä.

Ulkoinen liikehdintä romaanin tarinassa on pientä, sisäinen suurta. Romaani paljastaa minulle, miten ajatusrakennelmat itsestä, muista ja niiden merkityksistä ovat nimenomaan rakennelmia, joiden osissa pienetkin liikahdukset vaikuttavat. Kirjassa on muutama koskettava kohta, joista puen yhden kysymykseksi: kuka on seinänaapurimme? Seinänaapuri on konkreettinen mutta myös symbolinen. Tuntemisen estää erottava seinä, samanlainen, jonka rakennamme itsemme ja tunteidemme väliin.

Ei ole sattumaa, että romaanissa viitataan kuuroon ja sokeaan. Ne ovat sekä symboleja että konkreettisia aistivammoja, jotka rajoittavat mutta myös mahdollistavat hyvää ja pahaa – yksilö voi aina valita tekojaan. Ja romaanin päähenkilöksi valikoituu psykiatri, jotta paljastuu, ettei ihmismielen ammattilainen ole sen parempi itsensä tai elämän tuntija kuin muutkaan. Mutta oppia voi. Koskaan ei ole myöhäistä.

Ihastun Bomannin vähäeleiseen kerrontaan, jossa tapahtumat ja tunteet välittyvät selkein sanoin, napakoin virkkein, hallituin siirtymin lyhyestä luvusta toiseen. Arvostan aukkoja, jotka jäävät lukijan täytettäviksi. Romaanissa on lisäksi viehättävää ajattomuutta. Päähenkilö plaraa muistiinpanojaan 1920-luvun loppupuolelta, mutta tapahtuma-aika voi olla ihan missä kohtaa vain modernin psykologisoinnin aikakaudella. Eikä paikallakaan ole erityismerkityksiä.

Agathe-romaani saa minussa miellyttävän mahdollisuuksien olon. Siirrän Bomannin romaanin listaan, jolle kerään lohtukirjoja.

– –

Anne Cathrine Bomann
Agathe
suomentanut Sanna Manninen
Gummerus 2020
(pienois)romaani
61 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Anne Vuori-Kemilän esikoisromaani Taivas ilman reunoja antoi lupauksen: juonisäikeet punoutuvat pitäväksi köydeksi, jonka alku ja loppu on psykologisesti pätevä henkilökuvaus. Vuori-Kemilän toinen romaanin Mustaa jäätä (Karisto 2020) jatkaa tuotantoa samoin vahvuuksin. Mutta mitä meinaa musta jää?

”Minä kysyin, oliko kävelyteillä mustaa jäätä, helpostikaan ei huomaa, etenkin jos on liukkaat jalkineen. Nainen vilkaisi kenkiään, sanoi että on pitävät pohjat.”

Näin alkaa kahden naisen suhde, jossa liukastellaan ja kaadutaan. Eletään pohjoisessa Suomessa menneitä vuosikymmeniä, jolloin erilaisuus leimasi. Naisten elämään liittyy perheiden hylkäämistä ja ympäristön hyljeksinnän sietämistä.

Gulffi näyttäytyy järeänä, helposti kiihtyvänä jyränä, kun taas Elffi eli Siiri on hauras ja venyvä. Totuus suhteesta on monitahoinen, ja siihen vaikuttavat rakkauden erilaiset puolet. Rakkaus lapseen joutuu vaakakuppiin aikuisen rakkauden kanssa, ja siitä riittää romaanin loppuun asti jännitettä. Pidän romaanin yhtenä hienoista oivalluksista sitä, miten suhteessa hiertävä asia mittaa rakkautta. Ja miten voi mitata sellaista, jolle ei ole asteikkoa?

wp-1592225456182.jpg

”Käännyin tuijottamaan seinäpaneelin puoliksi irronnutta ruuvia. Ristipääruuvi, helposti voisi kiristää oikealla työkalulla, pistää jengoilleen. 

Olisiko minusta jengoilleen palauttajaksi? Päätin ottaa riskin.”

Romaani kertoo paljon siitä, miten elämä voi mennä jengoiltaan ja miksi. Yksilön ydin, perhesuhteet ja sairaus löystyttävät ruuvia yhtä tehokkaasti kuin ympäristön odotukset. Kaiken tämän välittää romaanin tehokas kerronta. Virkkeet naksahtelevat lyhyesti mutta sävykkäästi. Henkilöiden kohtaloissa on traagisuutta, mutta Vuori-Kemilällä on taito hymähdyttää koomisin pilkahduksin. Dialogi luistaa ja tilanteet elävät, samoin henkilöt. Gulffin omaperäisyys sykähdyttää ja Elffin sisäiset ristiriidat ja sairaudet riipaisevat. Entä Antti?

Romaanissa on kolme kertojaa, joista romaanin alkupuolella lukija tapaa Antin pikkupoikana. Poika asuu perheensä kanssa Elffin ja Gulffin asunnon lähellä. Gulffi häälyy Antin voimahahmona, Antin isän vastavoimana. Ihailen tapaa, miten lapsen silmin tarinalinjat kuljettuvat lukijalle. Siksi romaanin alku imaisee mukaansa, ja siinä on sopivasti väkevää, perinteistä proosatyyliä ja kuvastoa. On työläisiä, ajankuvaa ja miljöötä vuosikymmenten takaa.

Musta jää etenee liukkaasti Antin, Gulffin ja Elffin kertomana. Antin kasvutarina viistää naisten elämää. On raikasta, että naisten tarinassa tavallaan ulkopuolisesta lapsesta kasvaa aikuinen, jonka elämänvaiheissa aina välillä vaikuttavat entiset naapurit. Gulffin ja Antin outo ystävyys tuo kirjaan hupia, murhetta ja yllätyksiä. Rouhea nainen saa pojasta silminnäkijän erityisille tilanteille.

Vaikka Antti jää hieman huterammaksi henkilöhahmoksi verrattuna romaanin naisiin, hänkin tuo romaaniin oman osansa teemaan: miten kasvaa itsekseen perheen ja ympäristön paineiden ja omien ristiriitojen keskellä? Ja mitä kaikkea rakkaudessa voi piillä?

Anne Vuori-Kemilä
Mustaa jäätä
Karisto 2020
romaani
297 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Camilla Grebe: Horros

Myönnän: minulla alkaa mennä annat, karinit, camillat ja muut pohjoismaiset naisdekkaristit sekaisin. Viime vuosina en ole kovin ahkerasti genreä seurannut. Tällä viikolla postailen pitkästä aikaa useastakin dekkarista.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kun nappaan välipalalukemiseksi Camilla Greben kirjan Horros (Gummerus 2019), hoksaan: tämä on sarjan kolmas osa (tässä ensimmäinen ja tässä toinen). Grebe kirjoittaa lukijaystävällisesti niin, että ei tarvitse tuntea aiempia osia, jotta pääsee henkilöihin ja jännitykseen mukaan. Kirjassa nousee aina eri poliisi framille ja uusi keissi. Horros-romaanissa paneudutaan Manfredin perheessä tapahtuneeseen tragediaan ja sen rinnalla kulkevat rikosjuttuun liittyvien henkilöiden kerrontaosuudet.

20190719_083815.jpg

Kovin syvälle en henkilöihin yllä, mutta tarpeeksi, jotta mielenkiintoni säilyy. Luulen Greben kokoavan kirjallaan kirjoa äitiydestä, sillä niin monta ilmentymää siitä kirjaan mahtuu. Päällimmäisenä keikkuu toivo, että lapsi selviää. Sitä saa lukijakin toivoa – ja pelätä. Hieman kirja tyrkkii myös pohtimaan sometetun elämän yhteyksiä ”oikeaan” elämään: eroja, hyötyjä ja riskejä.

Juonta jäntevöittää tuttuakin tutumpi keino: yksi kertojahenkilö joutuu mahdottomaan pulaan, ja lukija pidetään viimeiseen asti epätietoisena, kuinka käy. Ja toimiihan se! Ahmin ratkaisuun asti.

Tekee mieli marista liian helpoista sattumista ja romaanin pahiksen psyykkisistä ylilyönneistä, mutta kirja vastasi tarpeitani. Tarvitsin juuri lukupäivän harmaaseen pilvipoutaan eskapistista jännitystä.

– –

Camilla Grebe
Horros
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2019
269 sivua.
Luin eKirjan BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Leena Lehtolainen: Valapatto

Leena Lehtolainen on näemmä päästänyt päähahmonsa Maria Kallion välillä sapattivapaalle, sillä Valapatto (Otava 2019) on itsenäinen ja erillinen jännäri konkarin tuotannossa. Luin kirjan ja kirjoitin siitä heti kirjan ilmestyttyä, mutta jutun julkaisu säästyi dekkariviikolle.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Jännäri alkaa sillä, että kielitieteilijä Tomas Lupo napataan Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja hän päätyy epätodennäköisin vaihein luonnonsuojelualueella majailevan luomu-Aino-erakon hoteisiin. Kolmekymppiset, elämässä jo kovin karuja kokeneet nuoret aikuiset alkavat haparoiden ja tahtomattaan selvittä Tomaksen kohdalle sattunutta tapahtumaketjua. Siihen liittyvät vaarallinen prätkäjengi, Tomaksen ystävä ja yllättävästi myös Ainon lapsuustrauma.

Valapatossa valkenevat vähittäin henkilöiden ja tapahtumien kytkökset. Lukijalle paljastetaan eri henkilöiden näkökulmista enemmän kuin mitä kirjan henkilöt tietävä toisistaan. Sellainen juonen rakentelu vetää, sillä haluan tietää, koska ja mitä selviää kenellekin ja miten sitten käy.

20190820_121818_resize_56.jpg

Jännärijuoneen liittyy muutakin kuin väkivaltaa sekä sen seurauksia ja uhkaa. Tärkeä teema on ystävyys. Sekä Aino että Tomas ovat tahoillaan tehneet verivalat, ja kokemukset ystävän pettämisestä vaikuttavat heidän ratkaisuihinsa. Ystävyysproblematiikka kuvataan kirjassa kiinnostavasti, ja sen käsittely tuo päähenkilöiden kuvaukseen sävyjä.

Lehtolaisen kirja on sujuvaa ammattijännäristin työtä. En voi kuitenkaan painaa villaisella latteita asioita. Kirjassa on tolkuttomasti sattumia. Siitä tulee epäuskoinen olo. Muutakin epäuskottavaa löydän kuten Ainon pomon hahmo ja prätkäjengiläisten puheenparret. Alkukohtaamisesta lähtien romanssin mahdollisuus on ilmeinen. Huomaan sen hyväksyväni, sillä päähenkilöt rakennellaan siten, että heille toivoo vain hyvää.

– –

Leena Lehtolainen
Valapatto
Tammi 2019
jännäri
246 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Max Seeck: Uskollinen lukija

Uskollinen lukija (Tammi 2019) on ensimmäinen lukemani Max Seeckin dekkari. Tunnelmani ovat ristiriitaiset.

Plussapisteitä ropisee kerronnasta ja kielenhallinnasta. Kirjassa on monia kohtia, joiden kuvauksesta yllätyn iloisesti. Sujuva ilmaisu, paikoin kielipilkahdukset ja lukijaan luottava viittauksellisuus miellyttävät. Itseironiakin välähtää, tai sellaista ainakin aistin kirjan yhdestä keskushenkilöstä, dekkarikirjailijasta.

Pidän myös henkilökuvauksesta. Tärkeät henkilöt hahmottuvat luonteikkaasti. Lajille tyypillisesti poliisiryhmän erilaiset persoonat ja heidän suhteensa valaistaan kiehtovasti. Etenkin päällikkö Erne on mieliin painuva. Päähenkilö Jessican salaperäisyys kannattelee dekkaria.

Aluksi vierastan takaumia Venetsiasta, ja kirjan puolivälissä alan epäillä niiden mielekkyyttä. Takaumat kuitenkin selittävät päähenkilöä ja kahden henkilön yhteyden, ja pidän siitä, että paljastus säästellään ihan loppuun.

wp-1578929737457.jpg

Kehun kerrontaa, mutta juonen uskottavuudessa olisi vielä preppaamisen varaa. Myönnän, että omaperäisiä vaiheita on, mutta loppu selittyy turhan härösti, jopa laskelmoidulta tuntuvaan tyyliin ”kansainvälinen menestysdekkari”. Muistuttaisin juttuni lukijoita siitä, että harvoin siedän päähenkilön henkilökohtaista kytköstä rikosvyyhteen. Sehän se taas tässä nyppii kulttivouhotuksen lisäksi.

Ai niin, se juoni. Ruumiita alkaa siunaantua romaanin suosikkidekkaristin kirjoja apinoiden, ja niitä ratkoo poliisipoppoo kiinnostava Jessica etunenässä. Odotan seuraavaa kirjaa ja sen murhamysteerien loppukäänteiden uskottavuutta, sillä kirjoittaa Seeck osaa.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

– –

Max Seeck
Uskollinen lukija
Tammi 2019
dekkari
253 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Vappu Kannas: Rosa Clay

”Vapaudenpatsaaksi sitä sanotaan, ja vapaudesta hän haaveilee. Hän haaveilee häviämisestä. Siitä että saisi kadota väkijoukkoon, eikä kukaan huomaisi eroa. Hän ei tiedä varmasti, mutta hän toivoo sydämensä pohjasta, että siellä sillä ei ole merkitystä, että hän vetää Ambomaata perässään. Hän toivoo, että räkänokkaiset lapset eivät siellä roiku hänen helmoissaan huudellen ja sylkien.”

Historiallinen fakta on, että Rosa Clay muutti 1904 Amerikkaan elettyään parikymmentä vuotta Suomessa, jonne hän saapui pikkutyttönä lähetyssaarnaaja-kasvattivanhempiensa kanssa. Musta Rosa sai käydä kouluja ja opiskella opettajaksi, viimeisin opettajapesti oli Tampereella.

Vappu Kannaksen romaani Rosa Clay (S&S 2020) ammentaa Clay-aiheisista dokumenteista, mutta kaunokirjallisessa koosteessa saa ottaa vapauksia. Synkkä tunnelma leimaa romaania ja niinpä muutamille sivulle valopilkuksi kirjailija sepittää romanssin. Mutta siitä synkkyydestä: kolkko ja alistava kasvattiäiti, eristävä ulkopuolisuuden ja toiseuden tunne ja alituinen silmätikkuus erilaisena sekä julmuuden kohtaaminen – vain siksi, että ihonväri on eri kuin valtaväestön. Kuulostaako keväältä 2020, vaikka kuvattu aika on 1900-luvun alku?

Iso osa romaania kuvataan Rosan näkökulmasta. Tekstin pääjuonne etenee kronologisena siitä, kun Rosan lähtöä valmistellaan opettajaseminaariin, ja romaani päättyy Amerikkaan matkustamiseen. Kehyksen sisällä Rosan mieli poukkoilee lapsuudessa. Oleellista on sisäinen tila, jota Rosa piilottaa muilta – ja se tila puristaa lukijaa: orpo altistettuna ymmärtämättömyyden ympäristöön. Rosan henkireikänä ovat kävelyt, meri ja metsänreunat.

wp-1591261492207.jpg

Romaanissa on hienosti kuvattu muutamat avartumisen hetket, ystävyyden hetket. Kerrontaa voisi kuvailla runolliseksi, sillä mielikuvien ja havaintojen virta usein laajenee vertauskuvalliseksi mielentilan ilmaisuksi.

Rosan osuuksista kerronta välillä poikkeaa kaikkitietävään katsantoon. Myös kirjailija ottaa välillä kertojan roolin, sillä hän tekee tiettäväksi, miten tietoinen hän on tarinan omimisen ulottuvuuksista. Ja kas: kirjailijan osuuksissa kerronta siirtyy säeromaanin keinoihin:

”Tein sinusta sankarittaren,
koska elämäsi oli oikeasti
rankkaa puurtamista.
 
Yritän luoda ympärillesi pehmeää tunnelmaa,
kuin leipoisin sinut sisään piirakkaan.
 
Ei se voinut olla pelkkää kurjuutta,
niin kuin ei mikään elämä ole.”

Rosan elämän vaikeudet hallitsevat tapahtumia. Ja kyllä korventavat Rosan kokemukset, ja vielä enemmän sisuksia kaivertaa, kun tiedän, että yhä eri väriset lapset saavat kulkea sylkykuppeina, siis vieläkin.

”Ne jotka riuhtaistaan synnyinmaastaan ja kodistaan ilman omaa tahtoaan, jäävät lopun iäkseen taivaan ja maan väliin leijumaan. Näen ilmassa kieppuvan pyörteen, jossa pyörivät minunkaltaiseni, ne joilla ei ole kotia tai kotimaata.”

Sitä sietää miettiä, mutta lopulta ydintä romaanissa Rosa Clay minulle on identiteetin rakentumisen kuvaus, sen sirpaleisuus, sirpaleet, jonka palasissa heijastuu ympäristöstään irti reväistyn ja kaiken kaltoinkohtelun kokeman heijastukset. Sen kirjan rakenne ja kerronta tallentavat. Siksi koskettaa se, miten toisen ihmisen hyväksyvä katse – vaikka vain lyhyen hetken – tekee Rosalle – minulle, meille.

”Oli kuin olisi katsonut peiliin, josta näkee asioiden todellisen luonteen, sen minkä tavallinen arki kätkee. Siinä peilissä minä olin pitkä ja ylväs, en ruma ja hankala, linnuilla oli siivissään kerroksittain silkkimäisiä sulkia ja puiden sisällä kohisi virtaava joki ylös ja alas. Oli kuin menneisyydessäni esillä olisi ollut vääristynyt kuva siitä, mitä oikeasti olin.”

– –

Vappu Kannas
Rosa Clay. Romaani
S&S 2020
381 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi Kirjaluotsi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen

Sitten tapasin pehmeän miehen (Otava 2020) luokittuu viihderomaaniksi. Ainekset ovat tutut: keski-ikäinen nainen muistelee kumppanihistoriaansa. Hauskasti mukana on muutakin, joten Laura Manninen on kirjoittanut kepeänkipeän kirjan kesäkauteen.

wp-1591024620821.jpg

Pidän rakenteesta, joka antaa odottaa, lämpiääkö vanha suhde vai vahvistuuko Marjaanan itsellisyys. Sykäyksittäin kertoja kertoo nykyhetkestä, miten asia etenee, mutta valtaosa tekstistä keskittyy muisteluun. Ja miesmuistoja on:

”Pidän miehistä, tästä ja monesta muustakin, ja miehet pitävät minusta, ainakin aluksi. Eivät tietenkään kaikki mutta monet, melko monet. Miehet, jotka arvostavat vahvoja ja itsenäisiä naisia, sillä sellainen minä olen.”

Sitaattiin kätkeytyy itseironian ripaus: itsenäisyys on usein niin ja näin, sillä lukijana saan sellaisen käsityksen, että monet miehet marisevat Marjaanan ripustautumisesta. Ja siinähän minäkerronnan muikeus taas punnitaan: kerronnassa melkein kaikki näyttäytyy vain kertojan kannalta. Ystävän ja terapeutin repliikit välillä vähän päästävät näkemään kertoja toisin silmin.

Hauskaa sanomisen tapaa löydän tavasta, jolla jo etukäteen epäonnistumaan tuomituista suhteista Marjaana kertoo jälkiviisaana. Koomisia kohtaamisia tapahtuu nimettömien seuralaisten kanssa, tai siis Marjaana nimeää tavallaan, esimerkiksi huvittavia monomaanikkoja ovat urheileva mies, kalastava mies ja kirjaileva mies. Ensi tapaamiset, seksitavat ja suhteen hiipuminen purkautuvat eloisin tilannekuvauksin.

Sarjaseurusteleva Marjaana ei peittele omia naurettavuuksiaan, eikä tarvitse paljonkaan rapsutella pintaa, kun pinnan alta paljastuu vähemmän naurettavaa: yksinäisyys, jota seksi ja seurustelu sitoutumiskammoisten kanssa jotenkin lievittävät.

”Sopivia oli niin monia ja niin eri tavoin, ja samalla jokainen heistä oli jollakin tavalla sopimaton, enkä minä ymmärrä ihmisiä, jotka etsivät jatkuvasti sitä oikeaa, koska sopivia on niin useita, enemmän kuin ikinä ehtii kokea ja siinä sen kaiken surullisuus piilee.”

Se oikeako ei ole Marjaanan tähtäimessä? Mukavaa, että kirja jättää asiantilan kutkuttamaan. Pidän pikanteista yksityiskohdista, joita ei selitetä puhki, muun muassa kertojan asioita kotiväessä sekä tilanteita keikoilla tai musiikin kuuntelussa (kas kun ei kirjassa ole soittolistaa). Välillä selittelyä on runsaasti makuuni, mutta sanailu ja hupityyli viihdyttävät.

– –

Laura Manninen
Sitten tapasin pehmeän miehen
Otava 2020
romaani
236 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Herman Koch: Suomen päivät

”Tämä on omaelämäkerrallinen kirja. Haastattelija, joka ei siihen tyydy, voisi esimerkiksi kysyä, mitkä osat tästä kirjasta eivät ole omaelämäkerrallisia. Ja minä vuorostani voisin vastata, että ’sillä ei ole mitään väliä’ ”.

Ei siitä sitten enempää, totta toinen puoli ja joku toinen taiteilijan vapautta Herman Kochin romaanissa Suomen päivät (Siltala 2020). Toki kiinnostavat Hermanin kokemukset 19-vuotiaana pohjoiskarjalalaisen maatilan apupoikana ja muut reissut Suomeen. Nuoruuden puolivuotinen elämänjakso Suomessa merkitsee minäkertojalle, mutta se on vain osa romaanin tarinaa.

wp-1590295330779.jpg

Minulle romaani kertoo tarinoinnista, siitä, miten muistikuvista ja niiden ekstroista syntyy kirjallisuutta. Minäkertojan palaa nuoruusmuistoihin, sillä niiden ydintä on äidin kuolema, kun Herman oli vähän alle 18-vuotias. Se oli pääte ja alku. Surun käsittelyyn ei nuorella Hermanilla ollut välineitä, ja lisäksi tilannetta sumensi isän uusi suhde. Tai uusi ja uusi – perheelle isän sivusuhde erääseen leskirouvaan oli tiedossa jo vuosia. Hermanin kasvuilmapiirin mutkikkuus sekä Hermanin suhtautumisvaikeudet siihen ovat avain romaaniin.

Nuoren miehen taistelu maailmaa (ja isää) vastaan ei ole uusi kirjallisuuden aihe, mutta Koch käsittelee sitä ovelasti. Näennäisen rehelliset pohdinnat ja muistoista putkahtaneet seikat kertoja ruotii paljaiksi ja jättää sopivasti lukijalle pääteltäväksi katvepaikkoja. Sattumien merkitystä ei sovi tässä teoksessa vähätellä. Esimerkiksi kirjan Aatto-hahmo runoineen ja kohtaloineen aiheuttaa minussa kohtalonomaisuuden viboja.

Kochin romaanin vaihtelu eri aikatasoille sopii muistelijan mielenliikkeiden kuvaukseen. Välillä Suomi unohtuu, välillä miehen mieli vaeltelee Amsterdamissa, tanssii Barcelonassa ja tapaa tulevan vaimonsa, välillä hän haahuilee Turun kirjamessuilla ja hengailee Siltalan kustantamoväen kanssa. Kerronnan vapaus viehättää minua, mutta välillä olen jopa kyllästyä joihinkin jumiutumisiin.

Esimerkiksi moottoripyöräilyyn liittyvät yksityiskohdat väsyttävät. Sitten olen oivaltavani, miksi niitä ja lisäksi tukuttain monelaisia vähältä piti -tilanteita vilisee kirjassa. Tietynlaisen vaaroista piittaamattomuuden ja tapaturma-alttiuden taustalla vaanii merkityksettömyyden kokemus. Se sama kuin miten 19-vuotias amsterdamilaispoika on teloa itsensä useasti suomalaisen pikkutilan töissä:

”Olin katsonut ylös pitkin lähes taivaaseen ulottuvia kuusenrunkoja kirkkaansinisiin korkeuksiin, ikään kuin tulevaisuus ehkä olisi siellä, mutta en ollut koskaan yltänyt pitemmälle kuin ajatukseen, että mikä tahansa ajatus olisi väärä.”

Päällimmäiseksi tunteeksi (nuoresta) miehestä jää passiivisaggressiivisuus. Se kohdistuu isään ja isän rakkaaseen leskirouvaan, mutta lopullinen kohde on mies itse. Romaanissa on myös juonne, jossa kertoja tuo esille muiden epäilyjä, että hän olisi homo, siihen liittyy lisäksi avoin väkivaltatilanne. Aiheen käsittely jää kiinnostavasti ikään kuin ilmaan mutta on osa sitä, miten (nuori) mies on maailmassaan: jättää kertomatta tapahtumia ja toisaalta kertoo sepityksiä. Lopulta kirja kertoo siitä, miten hämäriä tosi ja identiteetti ovat.

”Mutta mikä on todellinen ilmeeni? Sekö, jonka otan kun ihmiset alkavat puhua äidistäni? Vai onko todellinen ilmeeni pikemmin se, jonka näen hotellin kylpyhuoneen salaisessa nimettömyydessä? Onko todellinen ilme se, jota ei koskaan tarvitse ottaa? Se ilme, jota en toivo kenenkään koskaan näkevän, pelkästään yksityiskäyttöön tarkoitettu – ilme, joka luulee ettei kukaan katso.”

Suomen päivät innostaa kerronnan vapaudella. En täysin romaanin valtaan vaivu, mutta kyllä rakenne ja tarinointi innoittavat. Ihmiset odottavat tarinoita, siis niitä Kochilta pesee kipeyttä kaihtamatta.

– –

Herman Koch
Suomen päivät
suomentanut Antero Helasvuo
Siltala 2020
romaani
328 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jane Austen: Järki ja tunteet

Pumpulinpehmeä tunne valtaa, kun saan uppoutua laaturomaaniin vuodelta 1811. Eikä lukukupla puhkea, vaikka tekstiin on kätketty aimo kasa teräviä piikkejä. Se kuuluu asiaan, kun kirjailija on Jane Austen, tapakulttuurin terävä tarkkailija.

Järki ja tunteet (Teos 2020) ilmestyy nyt Kersti Juvan taitavana käännöksenä. Austenin polveilevat virkkeet siirtyvät sujuvaksi suomeksi, ja tyylin ominaispiirteet avautuvat hienosti. Tyypillistä on, että korrektin sana-asettelun piikit pistelevät ihmisluontoa. Se hykerryttää muttei taita sarkasmia, ja usein siihen kätkeytyy ihan silkkaa ilkeyttä mutta silkkikäärein.

”Lucyn toiminta ja palkinto, jonka hän siitä sai, voidaankin nostaa rohkaisevaksi esimerkiksi siitä, miten totinen ja hellittämätön oman edun tavoittelu voi riippumatta näennäisistä esteistä johtaa vaurauteen ja menestykseen ilman, että ihminen uhraa muuta kuin aikaa ja omantuntonsa.”

Huimaa on seurata romaanin päähenkilön Elinorin ja hänen ”kilpamorsiamensa” Lucyn kohtaamisten strategiaa, sillä kummallakin on kiikarissa sama sulhanen. Vain Lucy asettaa suorasanaisia panoksia naistenkeskeiseen peliin, kun Elinor vähäeleisesti tekee väistöliikkeitä. En voi kuin ihmetellä taitoa, jolla Austen saa säätyläisten rajattuun tapakulttuuriin kahmalokaupalla sävyjä ja henkilöihinsä sisäistä vipinää.

wp-1589374602359.jpg

Kaksikymppinen Elinor on Dashwoodien sisarista vanhin. Marianne räiskähtelee 16-vuotiaana teininä, ja kirjassa varjoon jäävä pikkusisko on 13-vuotias. Höpsö ja lempeä nelikymppinen äiti jää leskeksi ja menettää kotinsa miehen pyrkyripojalle edellisestä liitosta. Siksi Dashwoodin naiset muuttavat pieneen taloon kaukaisen sukulaisen tiluksille. Siellä alkaa seurapiireissä tapahtua.

Romaaniin suolaa sirottelee pinnalta järkevä Elinor ja makeutta ripottelee Mariannen avoin tunteikkuus, jota äiti lietsoo. Taustalle asettuu keskenään erityyppisiä sulhaskandidaatteja ja etenkin liuta hyväntahtoisia, juoruavia hupsuja, jotka vaanivat potentiaalisia naimakauppoja.

Rakkauden raadollisuus näyttäytyy siellä täällä. Se on ensinnäkin kauppaa rahalla ja asemalla, ja naimakaupassa rakkaus kutistuu käytännölliseksi, joskin se voi myös kasvaa arkeen sopivaksi. Rakkauteen kuuluu osapuolten manipulointi. Avioliitossa siinä onnistuvat yleensä vaimot. Säätyläismiehet puolestaan jallittavat esiaviollisesti etenkin vähävaraisia tyttöjä ja jättävät heidät oman epäonnensa nojaan.

Itse nautin siitä, miten Austen osittain purkaa romanttisuutta vaikka kirjoittaa romansseista. Hän antaa kyllä lopulta armon onnellistamalla järkihenkilönsä. Viehätyn myös siitä, miten Austen kuvailee polttavan ensilemmen, sen kokijoiden eri intressit ja erilaiset pettymykset: hän näyttää, että lopulliselta tuntuva tulinen tunne menee ohi ja että tulee uusia rakkauksia.

Hykerryttävä romaanihahmo on rouva Jennings, jossa yhdistyvät vilpitön hyväntahtoisuus ja kammottava juoruilu. Osasta sivuhenkilöistä piirtyy karikatyyreja, kuten Dashwoodien velipuolesta vaimoineen. Potentiaaliset sulhaset jäävät aika yksi-ilmeisiksi, etenkin Elinorin salassa hellimä rakkauden kohde hämmentää ponnettomana vätyksenä, joka lähinnä vain ajelehtii päähänpinttymänään kunniallisuus. Tässä kohtaa ehkä voin huokaista, että voi aikoja, voi tapoja, mutta toisaalta riemastuttaa, että romanttinen sankari on pikemmin antisankari.

Ihmissuhteiden luulon ja tiedon sekamelskaa viritellään hitaasti. Lukija saa rauhassa valita puolensa ja ihmetellä ihmisluontoa. Austen asettuu peribrittiläisen hillinnän puolelle, joten Elinor edustaa ihannetta siitä, miten ulospäin luottamusta herättävä vakaus voi sisältää kaiken, mitä täysi henkilö voi olla.

Elinor tiesi, ettei perheenjäsenten neuvoista tai puheista olisi mitään apua, heidän hellyytensä ja murehtimisensa vain lisäisi hänen pahaa oloaan, samalla kun heidän esimerkkinsä sen paremmin kuin kauniit sanansa eivät lainkaan edistäisi itsehillintää. Yksin hän oli vahvempi, ja oma harkinta kannatteli niin hyvin, että hänen päättäväisyytensä oli niin horjumaton, olemuksensa ja iloisuutensa niin muuttumaton kuin niin tuore ja viiltävä tuska mitenkään salli.”

Emma Thompson teki kirjasta käsikirjoituksen ja esitti Elinoria Ang Leen ohjaamassa leffaversiossa (1995). Mielenkiintoisia valintoja, poistoja, painotuksia ja lisäyksiä on elokuvassa verrattuna romaaniin. Tajuan vasta nyt, miten nuoria henkilöt ovat kirjassa verrattuna elokuvaan. Varakkuus- ja omaneduntavoitteluaihelmat esiintyvät yhtä terävinä kummassakin, samoin lukuisten sivuhenkilöiden vaihtelevat kunniakäsitykset. Austenin romaanin purevuutta ei elokuvassa juuri ole, vaikka maukkaita tilanteita ja hienoja roolisuorituksia saa ihailla.

Pidän Austenin lukemista sekä todellisuuspakona että katsannon kirkastajana. Ei ole ajasta kiinni ihmisten toiminnan motiivit tai luonteiden luonteikkuus. Taitava tekijä saa sävytykset sellaisiksi, ettei nautintoa estä aika, paikka, sääty tai sukupuoli. Hienoa, että laatulukemistoa arvostetaan uudella käännöksellä.

Tämä vielä: Järki ja tunteet osoittaa, miten kaunis voi harmaa olla. Siitä todistaa Elina Warstan suloinen kansi. Se jatkaa tyyliä, joka vanhan roosan värein näyttäytyi Ylpeys ja ennakkoluulo -suomennoksen kannessa muutama vuosi sitten.

wp-1589374623512.jpg

– –

Jane Austen
Järki ja tunteet
suomentanut Kersti Juva
Teos 2020
romaani
477 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Tukholmalainen kirjailija Kayo Mpoyi uppoutuu sukunsa tansanialaisiin ja sen lähialueiden tarinoihin sekä perhe-elämään. Kirjassa Virtaavan veden sukua (Atena 2020) kertoja on pieni Adi-tyttö Dar el Salaamissa viisivuotiaasta noin kymmenvuotiaaksi. Kirjan viimeiset sanat jysäyttävät: ”Kuusivuotiaalle itselleni.”

Kuusivuotiaalle Adille tapahtuu sellaista, joka on pahaa, piiloteltavaa ja syyllistävää. Sellaista, jolloin lapsi joutuu aikuisen vallankäytön armottomaksi kohteeksi. Se on yksi juonne tytön kasvutarinassa, tärkeitä ovat perhepiirin ja koko lähikulttuurin ankaruus ja väkivalta.

Isänvalta periytyy sukupolvelta toiselle, ja taustalla vaikuttaa myös siirtomaavallan aikainen alistuskulttuuri. Sulassa sovussa rakenteita pidetään yllä jumalanpelolla, ikiaikaisilla uskomuksilla, hengillä ja unilla. Lapsien kasvulla vahingollisinta taitaa kuitenkin olla salailun ja uhan ilmapiiri.

Leimautumisen pelko vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi alle kymmenvuotiaalle voi opettaja langettaa ankaran rangaistuksen leimalla lost woman. Jumala vaikuttaa kätevältä selitykseltä, jolla pimitetään tärkeät asiat. Se riittää selitykseksi. Siispä pienen tytön hämmennys ja ahdistus saa kasvaa salassa, ja salassa saa ajatella omiaan.

”Äiti, minä tiedän.
Jumala on piirtänyt muistikirjaansa sukuelimen.
Minun jumalani on harhaanjohtava jumala.”

Romaanin aihepaljous mahtuu melko lyhyeen sivumäärään. Siinä oleellista oheisainesta ovat vanhat tarinat. Ne tuodaan sulavasti juonen lomaan. Perheen nuorin lapsi sairastaa, Adi kaitsee ja tarinoi, ja siten hän valmistaa itseään pienestä pitäen haaveammattiinsa, kirjailijaksi.

wp-1589095959227.jpg

Kirjassa on kohtaloita, joiden kokemusten vääryys korventaa. Vallan, etenkin uskomuksiin ja alistamiseen liittyvän vallan käyttö välittyy pienen tytön silmin ja ajatuksin. Välillä konkreettisesti heikottaa, miten lapsuutta turmellaan. Romaanin lopussa uskaltautuu kertoja ja Dina-sisko varovaisesti kyseenalaistamaan, eli toivoa on.

”Äiti sanoo, ettei Dina ole oppinut mitään, ja vilvoittelee löyhyttelemällä puseroaan. Se paljastaa juovat hänen rinnoissaan.
’Äiti, eikö ole mahdollista oppia ilman että saa rangaistuksen?’ ”

– –

Kayo Mpoyi
Virtaavan veden sukua
suomentanut Ulla Lampinen
Atena 2020
253 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Monista kirjablogeista löydät lisää, esimerkiksi Kirjakaapin kummitus, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara ja Kirjarouvan elämää.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kasvukertomukset ovat mielestäni vaativa romaanityyppi. Miten erottua lukuisten kaltaisten joukosta? Johanna Vuoksenmaa tietää. Hänen esikoisromaaninsa Pimeät tunnit viihdyttää ja liikuttaa (Otava 2020).

Romaani on kerronnallisesti ja teemallisesti hallittu proosapaketti ihmisen osasta hallitsemattomassa elämässä. Perhetarina vie eteenpäin eri-ikäisten henkilöiden identiteetin muutosta, isona osana seksuaali-identiteetti. Myös puhumattomuudella ja salaisuuksilla on merkittävä rooli tarinassa. Elämän hauraus, ihmisten epätäydellinen pyrkimys toistensa lähelle, selviytyminen ja toivo jäävät väreilemään.

”Ja yhtäkkiä minusta alkaa näyttää siltä, että yksi väripalleroista tuikkii, jotenkin samalla tavalla kuin tähdet tuikkivat, niin että oikeastaan siinä ei tapahdu mitään, mutta kuitenkin tapahtuu koko ajan.”

Hämeenlinnalaisessa punatiilitalossa elelee nelihenkinen ydinperhe koirineen. Romaanin pääkertoja Pauliina on juuri täyttänyt 12 vuotta, veljen abivuosi vetelee viimeisiään, äiti huolehtii hammaslääkärivastaanotostaan ja isä työskentelee sähkölaitoksella. Kaikki elävät tietämättään elämänsä taitekevättä 1977.

wp-1589013080003.jpg

Loistavasti tarinaan kietoutuu tuon kevään lakkoaalto, tärkeimpänä sähkölakko. Siitä tulee myös romaanin hieno, monimerkityksellinen nimi. Ajankuvan aitous hivelee: ruuat, tavarat, tv-ohjelmat ja hittibiisit loksahtavat rekvisiitaksi, ja tuoksuaistimukset korostavat kaikin aistein tavoitettua 70-luvun loppua. Isovanhemmillakin on rooli, esimerkiksi isoisien erilainen tapa selvitä rintamakokemuksista, ja niistä siirtyy viittauksenomaisesti sodan ja luokkaerojen vaikutus seuraaviin sukupolviin.

Vaikutun Vuoksenmaan tavasta kuvata lapsuuden ja nuoruuden rajamaalla hölkkäävää tyttöä, joka vielä leikkii barbeilla mutta alkaa ymmärtää, mistä Jallun pornokuvissa on kyse. Pauliinan lapsenomaisuus, konkreettiset havainnot ja johtopäätökset ja niiden liukuminen abstraktiin ajatteluun välittyvät hykerryttävästi ja liikuttavasti. Ensimmäiset kuukautiset, ensimmäinen rakastuminen, ensimmäinen sydänystävyys – kaikki se ja paljon muuta käännöskohtakeväästä tallentuu romaaniin aidosti.

Pauliinan kehityskaaren rinnalla kytee Marko-veljen oman linjan löytyminen ja vanhempien suhteen rakoilu. Pauliinan näkökulman lisäksi kirjassa on isän kerrontaosuuksia, joissa komeinta symboliikkaa kantaa sähkömiehen salainen harrastus, pimeän maalaaminen öljyväreillä. Pidän kovasti myös kerrontaosuuksista, joissa tilanteita katsotaan yläviistosta: neutraali, ulkopuolinen havainnoija kiinnittää huomiota tapahtumiin ja paljastaa kirjan lukijalle (ja kuuntelijalle) enemmän kuin henkilöt tietävät toisistaan.

”Kumpi tuntee toisensa paremmin, talo asujansa vai asujat talonsa? Punainen tiilitalo ainakin tietää asukkaistaan enemmän kuin nämä toisistaan. Juuri nyt se saa todistaa jotain ainutkertaista.”

Kuuntelin kirjan äänikirjana. Kuuntelukokonaisuutta virkistää se, että kirjassa on kaksi lukijaa: isän osuuksilla on miesääni. Tekstin visuaalisuus loihtii sivutuotteena mielikuvafilmin. Se ei ole yllätys, sillä kirjailijalla on vankka kokemus ohjaajana. Romaanin kohtaus- ja otosmaisuus houkuttaa ajattelemaan, että kirjasta syntyisi hieno elokuva tai tv-sarja. Näin toivoo parhaan suomalaisen tv-draaman vankkumaton Tahdon asia -fani.

– –

Johanna Vuoksenmaa
Pimeät tunnit
Otava 2020
romaani
7 tuntia 57 minuuttia äänikirjana
lukijat Anniina Piiparinen ja Jussi Puhakka.
Kuuntelin BookBeatista.

Muilta bloggaajilta: Jorman lukunurkka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani