Aihearkisto: Romaani

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Tyttöjen ja naisten välinen ystävyys, siitä riittää ammennettavaa. Siksi aiheesta liikenee hyvin Susanne Maudelle, joka kuvaa kahden turkulaistytön kasvua aikuisiksi 1960-luvulta 1970-luvun loppupuolelle. Romaani Ennen kuin unohdat (Gummerus 2020) käsittelee sekä ystävyyden kestämistä että suurten salaisuuksien vaikutuksia elämään.

Kirjan kertoja Eeva ystävystyy lapsena:

”S niin kuin Sirkku.

En voi olla tuijottamatta.

Tyttö näyttää vähän linnulta. Sellaiselta ettei sitä kannata sulkea käsien suojiin, se voi vielä nokkaista.”

Eevan tasapainoinen, tavallinen perhe ottaa ongelmaperheeseen syntyneen Sirkun siipiensä suojaan. Tytöt jakavat kaiken, mutta sitten parikymppisenä tuleekin sellaista, jota ei voi enää jakaa. Silti Sirkku nokkaisee siitä osansa.

Nyt pähkäilen, kuinka paljon kerron juonesta. Päädyn siihen, etten paljasta koko kirjan oleellisinta asiaa. Romaanin nimeä Ennen kuin unohdat pohdiskelen, sillä romaani kertoo kuitenkin siitä, ettei voi unohtaa, ei koskaan – sittenkään, kun kykenee elämään eteenpäin.

Eeva kertoo puhtaasti omalta kannaltaan, hänen tunteensa ovat pinnassa. Aikuistumiseen liittyvät asiat kulkevat juonta pätkien siten, että väliin jää aikoja, joista Eeva ei kerro. Juonijännite säilyy mainiosti, vaikka puolivälin jälkeen toivon hieman jouduttamista. Eeva kertoo itseensä, Sirkkuun, äitiin ja rakkauksiin liittyvät asiat. Eeva ja Sirkku ovat kiinnostavia, eloisia henkilöitä, ja henkilökuvaus onnistuu psykologisesti.

Tarkat huomiot tilanteista ja tuntemukset siirtyvät sutjakkaaksi kieleksi, ja dialogi soljuu luontevasti. Etenkin ihastelen sitä, miten kerrontaan rakentuu tasoja. Esimerkiksi Eevan kohtaaminen siltojen rakennuksesta kiinnostuneen insinööriopiskelijan kanssa on sellainen, kun nuori mies sanoo siltakiinnostuksensa syyn: ”Että ihmiset osaa rakentaa tyhjän yli.”

Pidän Mauden esikoisromaanista monesta syystä. Siinä on oma ääni ja omanlainen ote, vaikka aiheet ovat tuttuja.

Raikkaasti romaani kertoo tyttöjen ja naisten seksuaalisuudesta ja kehollisuudesta aikana, jolloin luulemme, että alkoi seksuaalinen vapautuminen, mutta ehkäisyä ei juuri käytetä, ja jolloin aborttilaki muuttui. Seksistä ei paljon puhuttu, mutta Sirkku toteaa suoraan: ”Miks helvetissä panemisen pitää tuntua niin hyvältä.” Se kertoo myös siitä, mikä kaikki voi vaikuttaa haluun tai haluttomuuteen. Halusta voi seurata raskaus tai sitten ei, ja raskaanakin on haluja. Siitäkin romaanista voi lukea.

Mietin paljon romaanin sisaruusteemaa, sellaista, joka ei edellytä yhteisiä vanhempia. Eevan ja Sirkun suhde jännitteineenkin kertoo siitä arvosta, että on ihmisiä, joihin sitoo yhteinen historia. Sillä voi selvitä pahimmista, jos niin antaa tapahtua.

”Oikeastaan haluaisin soittaa Sirkulle. Haluaisin soittaa ja kertoa, että kun vedän leikkauskäsineet sormiini, minusta tulee samalla vähän enemmän, siltä se tuntuu, ja aina silloin, hetken, ajattelen isää.

Sirkku tietäisi mitä se merkitsee.

Se seisoi eilen kadulla edessäni, ja sen takissa oli vihreällä pohjalla ruskeat napit, nappien välissä kangas rakoili vatsan päällä. Se on raskaana, ne asuvat lähellä meitä, ja se sanoi, että sillä on ollut ikävä.”

Susanne Maude

Ennen kuin unohdat

Gummerus 2020

romaani

364 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta; kirja ilmestyy 21.9.2020.

(Minä niin toivoisin, että tästä kirjasta tehtäisiin tv-sarja. Minulla on jo roolitusehdotus: Eeva (Satu Tuuli Karhu), Sirkku (Anna Airola), Matti (Olli Riipinen), Lasse (Paavo Kinnunen).)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kristina Carlson: Eunukki

Kristina Carlsonin lyhyt romaani Eunukki (Otava 2020) on kunnianosoitus elämälle. Kirjassa kertoo vuonna 1120 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt eunukki, joka ilmaisee lähestymistavan: ”En puhu, ajattelen vain.”

”Kaikenlaista voi suustaan päästellä. Viisasta ja tyhmää.”

Voisi ajatella, että elämää ja kuolemaa vatvova vanhus harhailee sisäisessä puheessaan summamutikassa. Tunnen kuitenkin tarinoinnin tarkoituksenmukaisuuden, samanarvoisuuden eetoksen, vaikka eunukin kuvaama (ja meidän) maailma täyttyy eriarvoisuudesta. Valta ja taloudellinen eriarvoisuus vaikuttavat yksilöiden elämään ja valintoihin, ja eunukki on siinä suhteessa uhri. Hän on asemaa vailla, välitilan henkilö, eikä hän ole mies eikä nainen. Välitilaa muistuttaa myös kerronta: eunukin pulinassa sekoittuvat arkipäiväisyydet, muistot, mielleyhtymät ja aforismit.

”Ajattelen omia ajatuksiani eikä kukaan ajattele minua.”

Poimin tiiviistä romaanista useita teemoja, etenkin nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema. Rakkautta voikin lähestyä epätavallisesta kulmasta, sillä eunukilla ei ole mahdollisuuksia perinteiseen lihalliseen rakkauteen tai rakkauteen jälkeläisiä kohtaan. Silloin vaalitaan tunteita elämään itseensä tai ystävään, ystäviin. Sen sijaan kuolema on kaikille sama, lopullinen luopuminen. Siinä ehkä lohduttaa ajatus jokaisessa lymyävästä, näkymättömästä kuolemattomuussikiöstä. Silti perimmäistä yksinäisyyttä ei voi kukaan välttää.

”Ajattelin, ettei kannata koko elämäänsä kielen päällä kuljettaa.”

Karlsonin kirjasta voisi poimia kymmeniä hienoja kiteytyksiä. Loppusivu vahvistaa tunnetta, että vaikutteita kirjaan on kerätty vanhasta kiinalaisesta kirjallisuudesta. Miksi siis vuonna 2020 tarvitaan suomalainen versio? Siksi että on paljon, mikä ei ihmisessä tai maailmassa muutu mutta josta täytyy muistuttaa – jota täytyy muistella ja muistaa.

” – – muisteleminen on tulevaisuudelta varastamista.”

Eunukki on kirkasta tekstiä. Joitain huutomerkkejä haluaisin väistellä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja sen tuomista rauhoittumisen hetkistä. Etenkin pidän arkisen ja ajatelmallisuuden vaihtelusta. Pelkään kyllä, että eunukin hiljainen tarinointi voi nopeasti unohtua muun proosatarjonnan pauhussa. Silti: mielelläni valitsen lukemistoni lomaan tällaista lyhyttä pysähtymisproosaa.

”Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin, jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan.”

Kristina Carlson

Eunukki

Otava 2020

pienoisromaani

44 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Delia Owens: Suon villi laulu

Otsikon nähtyäni ailahti: onpa kaunis nimi kirjalle, Suon villi laulu (WSOY 2020). Sitten silmäilin taustatietoja, joiden mukaan kirja on jenkkimenestys ja siirtymässä leffaksi, vaikka odotukset kirjalle eivät olleet järin suuret, osin kai siksi, että esikoiskirjailija Delia Owens on eläkeikäinen biologi.

Ennakkoon arvuuttelin, olisikohan tässä romaanissa jotain suohon liittyvää myyttistä alisen-ylisen rajapintaa, unohtumatonta, tajun ylittävää, mieltä kiertävää. Ei, sitä ei Owensin romaani minulle tarjoa vaan parhaimmillaan konkreettista soista miljöötä. Romaanin hienot kuvaukset marskimaasta ja rämeisestä maisemasta meren pohjukassa ihastuttavat minua. Niissä biologi-kirjailijan tarkkanäköisyys tulee oikeutetusti esille.

”Laguunissa haisi yhtä aikaa sekä elämä että kuolema, toivo ja tuho kietoutuivat orgaanisesti yhteen. Sammakot kurnuttivat. Hän katseli alakuloisena, miten tulikärpäset kirjoivat yötä. Hän ei koskaan kerännyt niitä purkkiin; elävistä olennoista oppi enemmän, kun niitä ei pane purkkiin.”

Luontoyhteys liittyy kiinteästi romaanin päähenkilöön Kyaan. Olosuhteiden pakosta asuinmökin suoympäristö on hänelle ainoa kiintopiste elämässä, ja silloin eläinten, eliöiden ja luontoilmiöiden seuraaminen ja tallentaminen antavat merkityksen yksinäiseen elämään. Monesta syystä eristettynä ja eristyksissä Kya saa oppinsa ihmissuhteisiin luonnonvalinnasta ja luonnosta kuten tulikärpäsistä ja rukoilijasirkoista. Eihän se anna inhimillisesti hääppöistä kuvaa esimerkiksi sukupuolisuhteista tai keinoista suojautua hylkäämiseltä tai peloilta.

Romaani etenee pitkälti kahta aikatasoa vuorotellen, eli samalla kerrotaan Kyan kasvutarina 1950-luvulta lähtien ja paikallisen komistuksen kuolinsyyntutkinta 1969. Kya tunnetaan seudulla nimellä Rämelikka. Tytön masentunut äiti jättää perheen, alkoholisti-isä häviää jonnekin, ja sitä ennen vanhemmat sisarukset ovat karanneet omille teilleen. Alle 10-vuotias tyttö jää erakkona selviämään omin päin. Se ei ympäristöä erityisesti kiinnosta, koska kyse on valkoisen roskaväen jälkeläisestä. Tyttö on kuitenkin välkky ja lahjakas, kasvaessaan kaunistuu ja harjoittaa taiteilija-tutkija-ominaisuuksiaan. Ja rakastuu kahdesti – pettyy yhtä monesti.

wp-1598166901072.jpg

Siispä se juonesta, jossa on minulle liikaa jenkkihenkistä ilmeistä tunteisiin vetoavuutta. Miksei riitä rämelikkuus, miksi erityislahjakkuus runovärssyineen? Miksi susilapsityyppistä selviytymisromantisointia? Miksi tyttökirjaklisee lapsuudenystävyysrakkaudesta?

No, onhan Kyan kauhistuttavassa heitteillejätössä ja pärjäämiskeinoissa päivittelemistä. Silti tökkivät ulkonäköihailut ja päähenkilön kiitetyksi luontokirjailijaksi päätyminen. En ole amerikkalaisten oikeussalikuvausten ystävä, enkä tälläkään kertaa alkanut niitä kaveeraamaan. Rikostutkinnan uskottavuus on niin ja näin, ja samaa voin sanoa muusta. Myönnän kyllä auliisti Owenin onnistuvan luonnehtimaan kipeästi yksinäisyyden ja pettymyksen karvaita kokemuksia.

”Kuu jos joku ymmärsi yksinäisyyttä.
Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.”

Jotain siis jää kirjasta puuttumaan. Tulee myös tunne, että kirja oli saatava kiireellä päätökseen ja Kyan elinkaari kasaan loppuylläreineen. Kyllä Suon villi laulu on juoneen ja henkilöön viihteisen vetävästi vievä, ja siksi uskon monen tempautuvan erikoisen kasvutarinan kipukohtiin, rakkaussuruihin ja murhatutkinnan jännitysmomentteihin. Ja pystyn hyvin kuvittelemaan, miten notkeasti kirja taipuu elokuvaksi.

Delia Owens
Suon villi laulu
suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2020
285 sivua eKirjana.
Luin Bookbeatissa.

Muualla: Leena Lumi, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Keväällä kuuntelin Antti Holman äänipakinoita oopperasta. Naureskelin. Nautin siitä, miten henkilökohtainen, aihe, tieto ja sananasettelunäppäryys muodostavat omaperäisen kokonaisuuden. Olen huvittunut myös Holman neuvonta-podcastista ja YouTube-videoista.

Eli fanitan juuri sitä helppoheikkistä mediapellehahmoa, jota kirjan Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020) ”Antti Holma” vihaa. Kirja luokitellaan romaaniksi ja elämäkerraksi. Olen väsynyt autofiktiosta vääntämiseen, joten olkoot minun puolesta totta tai ei, vaikka moni juttu voi tuntua mediasta ennestään tutulta tai avoimelta tilitykseltä. Menkööt samaan syssyyn vielä kirjan muuntautumiskykyiset henkilöt Saatana ja Jumalakin. Mutta autofiktiostakin kirjassa heitellään:

”Otto kertoi viime viikolla osallistuneensa kirjallisuustapahtumaan pienkustantamon markkinoinnissa työskentelevän hoitonsa kanssa ja järkyttyneensä siitä, että paneelissa oli ollut kaksi vastajulkaissutta YouTube-tähteä ja joku hänelle tuntematon nuorisoidoli puhumassa autofiktiosta, vaikkei yksikään heistä edes tiennyt, mitä termi sisältää tai voi sisältää.”

Holman kirjassa vilisee lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemuksia, ystäviä, seksikumppaneita ja työasioita. Se kertoo kirjoittajan tekstintuottamiskammosta, urapettymyksestä, pakoilukeinoista ja pitkälti alamailla haahuilevista mielialoista. Erilaiset pelot ja häpeät painavat, eikä itseironia eikä komiikantaju peitä haurautta. Kirjassa vuorottelevat herkkyys, hulvattomuus ja tympeys. Kyynisyyttä huokuva henki kirjan loppua lukuunottamatta kertoo joko kertojan masennuksesta tai muusta. Roisius on välillä itsetarkoituksellista, ja kerronnan poukkoileva hapuilevuus joko harkittu tehokeino tai muuten kertojan sisäisen kaaoksen aito kuva. Joka tapauksessa: Holman katse itseensä ja ympärilleen on pitkälti armoton.

Kirjassa on kaari, harkittu rakenne, mutta monet luvut toimivat myös pakinanomaisesti. Äänikirjaksi se myös sopii, koska kirjailija lukee tekstiään paisuttelematta mutta sopivasti sävyttäen. Ja itse asiassa kirjassa on sellaista, mihin kertoja on tähdännyt, mutta minkä hän omista teksteistään kieltää ja myöntää:

”Kirjoitan, että hänellä on uskomaton taito olla banaali ja ylevä yhtä aikaa ja että olen tavoitellut jotakin vastaavaa aina, mutta jäänyt jumiin alatyyliin ja keskeneräisiin ajatuksiin.”

Alkupuoli naurattaa niin, että kuuntelu ulkoilun aikana saattaa näyttää ulkopuolisesta siltä, että tasapainoton henkilö siinä hörähtelee häiriintyneesti. Kirja kipeytyy ja vakavoituu loppua kohti, joten loppupuolen rakkauskirjetyyli lämmittää. Muikeasti loppuratkaisu paljastaa kertojan homohäpeän alkujuuret, mikä samalla perustelee paljon muutakin: Holman totuuksiin sotkeutuu vilkas mielikuvitus. Se on kirjan voima vetävän verbaliikan ohella. Ja lempeä lopetus.

Antti Holma

Kaiki elämästä(ni)

Otava 2020

elämäkerta/romaani

äänikirjana 8 t 23 minuuttia, lukijana Antti Holma.

Kuuntelin BookBeatissa. Sain myös kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Heli Laaksonen: Ajopuujalka

Elämyksellisiä Kirjan päiviä 7. – 13.9.2020! Kirjakauppaliitto tarjoaa sinulle kylkiäiskirjan, kun ostat 15 eurolla luettavaa. Tarjous sulostuttaa nyt syksyä, koska koronakevät lakastutti huhtikuussa Kirjan ja ruusun päivän.

Kirjaostoksen kaveriksi kaupasta saa kirjaviikolla Heli Laaksosen pienoisromaanin Ajopuujalka. Siinä rekkamiehet Eki ja Paki odottelevat Tallinnan tunnelin avautumista ja tutustuvat valloittavaan naisoletettuun, Kaneen. He kolme puhuvat lounasta, porukassa käy myös pohjanmaata, savoa ja tulevaisuuden fingelskaa puhuvia. Eläväisen puhekielisen dialogin väliin kirjan minäkertoja Paki pakisee yleiskieltä.

Laaksosen kirja on siten kielellinen hybridi, sellainen, jossa voi riemuita verbaalista monimuotoisuudesta. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu pääasiassa runoja ja draamoja, ja niiden vaikutus näkyy hyvin pienoisromaanissa. Ajopuujalka on näytelmähenkinen, ja siinä on runomuotoisia tunnelmalisäyksiä.

Kylkiäiskirja on hupailu, ehkä voisi luonnehtia myös aikuissaduksi. Siinä saa iloita irrottelusta. Ajopuujalka-nimi saattaa viitata puujalkavitseihin ja niiden ajopuun lailla liikkuvaan luonteeseen. Siksi kirjassa on hauskuttavaa sanailua, joka paljastaa kirjan henkilöiden erilaisia luonteita. Esimerkiksi Eki vaikuttaa iloluontoiselta vitsailijalta ja Paki pessimistiseltä skeptikolta.

– Mul o ollu nousujohteine ura, kehun.

– Aha? Eki nostaa lyhyen kulmakarvansa.

– Ens mää kannoin hualiani repus, sit vetolaukus, takaritsal, peräkontis, nyy painan jo täysperävaunuyhristelmäl suruje mäkke ylös ja ens vuan avata uus murheitten keskusvarasto, selostan.

– Et sä ennemmuinoon nuan patamusta ollu, vaikka sookkin aina ollu pikkuusen krätyynen, Felix tökkää minua tietämättään kipeään paikkaan.

Laaksosen tuotannossa minua on aina viehättänyt se, että siinä on monia puolia. Viihdyttävyys ei peitä sitä, että elämän tummat puolet vaikuttavat. 

– Se kysys, et voik murheet väistä suremal ne valmiiks etukätte. Ja mää sanosin sil et ei.

Tärkeintä mielestäni Ajopuujalassa on kaikenlaisen moninaisuuden salliminen. Kirjassa on paljon rakkautta ja sitä, mikä sen olemus on: omistautuminen, vapaus, riippumattomuus – vai mikä? Sen saat selvittää, ja senkin, miten näennäinen vaivattomuus kätkee muuta.

– Käsitäks, kuin pal mun on täytyny tehrä elämäs töit sen ette, et olen ittenäni pysyny? Kane nostaa leukaansa.

P. S. Heli Laaksosen somea seuraavat ovat jo tutustuneet jouluvävyihin Eki ja Paki. Vinkkaan: kirjasta saa selville, miten jouluvävyura lähti käyntiin.

Heli Laaksonen

Ajopuujalka. Pienoisromaani

Kirjakauppaliitto 2020.

136 sivua.

Sain kylkiäiskirjaksi kirjakaupasta.

Kirjaostokseni kylkiäisineen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Jari Järvelä: Klik

Valokuva(us) voi viedä sielun. Niin uskovat jotkut alkuperäiskansat, mutta ei se ajatus ole poissuljettu kuvauksen ammattilaisiltakaan. Kuvaaja voi myydä sielunsa täydellisestä klik-hetkestä. Kuvista voi myös lukea niin kohteen kuin kuvaajankin sielunmaisemaa. Sellaista minä luen Jari Järvelän romaanista Klik (Tammi 2020).

”Minä elän vuotta yksi, sen ensimmäistä päivää. Päivää jolloin minulla on kamera.”

Järvelän romaani yhdistelee taiteilijaromaania vaellus-, seikkailu- ja veijariromaaniin. Se on myös vaihtoehtohistoriaa ja sitä, miten sivullinen on osallinen. Varsinainen veijari tämä Iris, päähenkilö, jolla on valokuvaukseen osuva etunimi, silmään sopiva. Iriksen päiväkirjatyyppinen tarinointi etenee 1920-luvulta näihin päiviin, ja selviää, että hän on elänyt eurooppalaisen 1900-luvun merkittävimmät hetket linssin takana huipputaiteilijoiden seurassa. 

Selviää, että merkittävimmät Henry Cartier-Bressonin ja Robert Capan kuvat ovat Iriksen ottamia. Se on vain jäävuoren huippu siinä, miten tämä suomalaisen terveysalaperheen hylkäämä lyhytkasvuinen perillinen seikkailee halki vuosikymmenet maailmalla ja keitä hän kohtaa. Kirja käy läpi taidehistorian tähtien kavalkadia yllättävästi ja viihdyttävästi.

”Otan kuvia hajoavasta maailmasta ympärilläni.”

Kirjassa on kevyehkö ote, vaikka se kumisee vakavia asioita. Esimerkiksi Espanjan sisällissodan ja etenkin Normandian maihinnousun tapahtumien kuvaus ei sodan kauhuja kaihtele. Lisäksi kirjassa on lukuisia hienoja väläyksiä, jotka näyttävät ihmisen ja maailman, historian ja luonnon suhteita. Nimenomaan väläyksiä – ja sehän sopii valokuvausteemaan.

En lue vain Iriksen elämästä, vaikka se onkin sadunomaisen kiehtova. En odota, että hänestä pitäisi syntyä täyteläinen henkilökuva. Eikä synnykään, salaisuuksia jää. Silti naisessa viiltää terävä särmä. Lähinnä näen Iriksen välikappaleena käsitellä tärkeitä teemoja. Nostan nyt vain yhden, sillä kirjassa on runsautta, josta jokainen voi valita.

Minuun osuu Klik-romaanissa eniten se, miten Järvelä tuo esille unohduksen. Maailman menoon kuuluu se, että ihmiset, muistot, teot ja tulokset (kuten valokuvat) häviävät jäljettömiin. Ja on lukuisia unohtuneita naisia, joiden tärkeät teot miehet ovat pimittäneet ja omineet. Niistä kirja kertoo monta kirpeää esimerkkiä. Lisäksi unohdus voi olla monitasoista.

”Minä: Olen viime aikoina ottanut kuvia vain puista. Ja unohdetuista ihmisistä, joita kukaan ei enää tunne. Sinä et kuulu kumpaankaan ryhmään.

Nainen: Päinvastoin. Sovin kuvattavaksesi hyvin. Olen unohtanut kuka oikeasti sisimmässäni olen. Ja niin ovat unohtaneet kaikki muutkin.”

”Minun kuvani ovat minun elämäni, eivät teidän.”

Voin ihailla Järvelän kekseliäisyyttä ja kirjallista taitoa verbalisoida valokuvausta. En ole ihan varma päiväkirjamuodosta, joka lipsahtelee koko ajan muuksi, mutta toisaalta se ei häiritse, sillä kiinnostun siitä muusta: irtonaisista huomioista ja kohtaamisten dialogista. Ja intohimosta lajiin.

”Sanon, että joskus minusta tuntuu kuin kuvat olisivat ruumiinosiani, aivonpalasiani, sisäelimiäni, sormiluitani, henkitorven pätkiä, verisuoniani. sydämeni vasen kammio. En pystyisi unohtamaan yhtäkään kuvistani niin kauan kuin elän, ja sen jälkeen kun kuolisin, ruumiini voisi hyvin unohtua ja hajota.”

Taiteilijat ripotellaan tekstiin. Ensin vihjaillaan, jotta taidehistoriaa tuntevat voivat keksiä, kenestä on kyse. Sitten henkilöllisyys paljastetaan, jotta ei jää epäselvyyttä, kuka suuruus on nyt Iriksen polttopisteessä. Osin se toimii, aina ei yhtä luontevasti. Huomaan, että minussa välillä vaihtelevat riemu ja ”ei kai tämäkin tyyppi” -ajatukset julkkisten marssituksessa Iriksen luupin alle.

Olen jo maininnut väläyksenomaisuuden. Se miellyttää, se myös, minkälainen kaari kirjassa yhdistää Iriksen suomalaisen valokuvauksen uranuurtajaan ja hänen traagiseen kohtaloonsa, Signe Branderiin. Romaanin loppupuolella on monia minua koskettavia kohtia, myös kirjan loppu. Vai onko loppuja, unohtuvatko ihmiset, katoavatko valokuvat niin kuin me oletamme?

Jari Järvelä

Klik

Tammi 2020

romaani

335 sivua.

Sain kirjan kustantajalta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Reipasotteinen Reija on täällä taas! Anniina Tarasovan romaani Kuoleman kulissit (Gummerus 2020) jatkaa melko lailla siitä, mihin esikoiskirjassa Venäläiset tilikirjani päädyttiin. Reija on eronnut sulhostaan, venäläissäätö Konstantin vaivaa mieltä ja silmissä siintää työpesti takaisin Venäjälle.

Reija matkaa Kyprokselle uuden työpaikkansa pippaloihin, mutta ihan suunnitelmien mukaan ei työasia etene. Palkkaaja kuolee, työtilanne mutkistuu, ja sen suoristumista sotkee Reijan mielenrauhaa rikkovan miehen ilmestyminen samaan työpaikkaan. Romaanissa Reija sivuintressinään etsii murhaajaa, päätyönään selvittää yhden firman myyntikapasiteettia – ja heilahtelee tunteesta toiseen.

”Teki mieli kirota. Olin kämmännyt, ja sen lisäksi ajautunut hirvittä­vään umpikujaan, josta ei enää ollut poispääsyä. Jos lähtisin firmasta, kaikki kuvittelisivat että olin saanut potkut. Muutamien kuukausien työrupeama jäisi häpeäpilkuksi LinkedIniin.
En voinut edes kertoa Konstalle, että minua oli seurattu, koska mistä saatoin olla sataprosenttisen varma, ettei hän ollut järjestänyt asiaa? Teki mieli vaikeroida, pitää jotain kamalaa mouruavaa ääntä.”

Viihdehenkisesti jännitysjuoneen kuuluu sydämenasioita, mutta kirjan romanssirintamalla käydään lähinnä asemasotaa. Suhde Konstaan eli Konstantiniin vaikuttaa ehkä tyttökirjamaiselta: sille kiukutellaan, jota oikeasti halutaan.

Kuoleman_kulissitReijassa on virkistävää pitelemätön pätemistarve. Siekailematon kunnianhimo ja pyrkyryys on harvaa herkkua viihdekirjojen naisissa. Yleensä tällaiset tyypit ovat sivuhahmoja, joita halutaan näyttää negatiivisessa valossa. Reija riemastuttaa, sillä hän on touhukkuudessaan ärsyttävä, ällistyttävä, huvittavakin, ja väläyksittäin haavoittuvainen vaikkakin kätkee sen lähinnä räyhäämiseen.

Ystävyyskuvauksessa on särmää. Reijan paras ystävä Inna majoittaa Reijan nykykommuuniin, jossa naisten lisäksi asustaa Innan poikaystävä. Naisten suhteessa avoimuus ja salailu vaihtelevat, ja ystävyys on myös kilpailuhenkistä. Kumpikin suutahtelee, sitten he sopivat kunnes tulee taas uusi kiista.

Reijan kimurantti suhde isäänsä saa tässä kirjassa uutta valoa, ja tiedot kadonneesta äidistä lisääntyvät. Lisäksi Reijan venäläisyysvibat vahvistuvat:

 ”Oliko minulle alkanut muodostua oma eettinen, venäläisen nihilistinen koodistoni? – –
Olisi varmaan pitänyt joskus lukea Turgenevin Isä, äiti ja tytär. Venäjällä mikään ei ollut joko–tai.”

Kuoleman kulissit hyötyisi hienoisesta tiivistämisestä, ja varsinainen jännärijuoni etenee hitaasti. Siitä huolimatta ahmaisin liukkaasti verbalisoidun kirjan, vaikkei liike-elämän kuvaus kuulu ykkösintresseihini. Toisaalta on virkistävää lukea itselle vieraasta aihepiiristä ja etenkin ympäristöstä. Pidän Pietarin kaupunkia melkein yhtenä henkilönä, ja nautin kirjan kaupunkikuvauksista. Olen piipahtanut Pietarissa yli 10 vuotta sitten muutaman tunnin, ja visiitin lyhyys on jäänyt kaivelemaan. Pääsenpä sentään sinne näin kirjakeinoin!

”Minä palaisin aina uudestaan Pietariin.
Minun ei tarvinnut kuin kääntää päätäni, ja näin ulos. Ikkunan koristeellisten kaltereiden läpi näkyi peripietarilainen maisema: yksi lumen peittämä kanava, ja näkymä 300 vuotta suljettuna olleeseen mystiseen Uuden Hollannin saareen, joka oli vasta viime kesänä avattu yleisölle. Kanavan vartta ei ollut ehditty puhdistaa lumesta, mutta muutama jalankulkija eteni pontevasti pienistä esteistä huoli­ matta. Ehkä kävelevät pietarilaiset miettivät, miten juhlistaisivat pyhän Valentinuksen yltiöromanttista päivää, tai sitten he kaikki odottivat maslenitsaa, blinibakkanaalien täyttämää laskiaista: sienisalaatteja, mätejä, sipulisilppua ja smetanaa.”

Annina Tarasova
Kuoleman kulissit
Gummerus 2020
jännitys
383 sivua (PDF).
Sain kirjan kirjailijalta: kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Miehiä ja suhteita: Pekkola & Westö

Paritan samaan juttuun Pasi Pekkolan ja Kjell Westön uutuusromaanit. Se ei johdu vain siitä, että kummassakin kuusikymppinen mies päätyy meetoo-silmätikuksi. Monet muut asiat puoltavat rinnakkaiskäsittelyä: nykymaailmankuvaus ilmastopaineineen, melankolinen mielekkyyden etsintä ja ihmissuhteiden arviointi. Lisäksi kummankin kerronta on henkilövetoista ja perustuu pikkupiirteisiin kuvauksiin mielenliikkeistä ja tapahtumista. Juoni etenee kronologisesti muutaman henkilön välityksellä niin, että menneisyyden kokemukset kulkevat mukana.

Pekkolan ja Westön kirjat sopivat hyvin lukupiirikirjoiksi, sillä niissä on paljon näkökulmia ja teemoja. Se olkoon selitys myös sille, että juttuni venyy pitkäksi, vaikka tartun vain muutamaan teemaan.

wp-1598788709900.jpg

”Olen oppinut, ettei meistä kukaan saa koskaan sitä mitä eniten toivoo.” (Pekkola)

Löydän myös eroja. Pekkolan Kaikki isäni naiset (Otava 2020) on kerrottu useamman henkilön minäkerrontana, joista vain yksi on mies, työtön perheenisä Aleksi. Hän on kuusikymppisen ilmastotukijaprofessorin poika, muut kertojat ovat professorin tytär, ex-vaimo ja sisko. Pekkolan romaanissa nähdään proffan meetoo-kriisin vaikutukset muuhun perheeseen ja perheenjäsenten etäiset suhteet toisiinsa. Kaikilla kriisejä on myös omasta takaa, ja parhaiten selviävät keski-ikäiset naiset. Muillakin, jotka rohkenevat katsoa rehellisesti tilannettaan, on toivoa.

Westö pitäytyy Tritonius-romaanissa (Otava 2020) kolmannen persoonan kerronnassa, jossa seurataan vajaata vuotta saaristossa. Uralaskua poteva kapellimestari Brander on rakennuttanut ökyhuvilan, ja naapurissa asustaa paikallinen psykologi Lindell. Miehet käyvät kuuttakymmentä, ja ote elämään lipsuu. Brander on kolhiintunut naissuhteissaan, Lindell möyrii leskeydessään. Kummallakin on aikuinen lapsi, josta etäisyys kalvaa. Myös paljon muuta on miehillä ja muilla saaristolaisilla meneillään. Westö asettaa henkilönsä yhteisöönsä, joten yksinäisyydessäänkin he elävät suhteessa muihin.

”Ihmiset ovat omituisia, Brander sanoi lakonisesti. Teemme kummallisia asioita.” (Westö)

Kummassakin romaanissa minua miellyttää se, miten keskeneräisinä henkilöt kuvataan. Jokaisesta henkilöstä löytyy arvaamattomuutta, sanoja ja tekoja, joita he eivät odota itseltään. Se pitää liikkeessä kumpaakin kirjaa, vaikka ne ovat välillä tukkeutua monipolvisuuteen ja aiheruuhkaan.

”Mikään muu kuin rakkaus ei voi satuttaa yhtä peruuttamattomasti.” (Pekkola)

Pekkolan ja Westön romaanit sisältävät runsaasti rakkautta, mutta näkökulma on paljolti sen menettämisessä tai menettämisen pelossa, osin myös rakkauden kieltämisessä. Pekkolan Aleksi elää ääneen lausumatonta aviokriisiä, ja sukulaisnaiset eri-ikäisinä sinkkuina arvioivat valintojaan. Westön miehet eivät päästä mentaalisti irti entisistään. Romaanit käsittelevät myös sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä rakkaissaan ja miltä sulkevat silmänsä.

Rakkauden liepeillä kulkee aina yksinäisyys. Autiuden tunteita ja itsellisyyden vaateita löydän niin Pekkolalta kuin Westöltäkin. Samoin sitä, miten vaikeaa on lähimmilleen olla avoin ja rehellinen, koska ei sitä pysty olemaan edes itselleen.

Romaaneissa on myös muita rakkauksia kuten varovaista ja haparoivaa rakkautta lapsiin. Aikuiset yrittävät olla erilaisia kuin vanhempansa, mutta sukupolvivaikutusta ei voi välttää.

Kirjoissa rakastetaan myös taidetta. Westön romaanissa korostuu rakkaus musiikkiin, ja musiikin vaikutuksia voi kirjassa pohtia niin ammattilaisen kuin amatöörin kokemuksista: ammattilainen saattaa väsähtää paineissaan, kun taas harrastaja jatkaa rakkaudesta lajiin. Lindellin kitaroinnin ajoitusongelmat tuodaan esille hellyttävästi, mutta Branderin tahtipuikon lyönnin löystyminen on kriisin paikka.

”Tällä kertaa oli minun vuoroni käyttää hyväksi sinua.” (Westö)

Pekkolan romaanissa professori narahtaa meetoo-henkisesti, Westön romaanissa epäilyn varjo lankeaa Branderiin. Nämä kulttuuripersoonien vallankäyttöprobleemat jätetään vaille  yksityiskohtia, ja oleellisempana pidänkin ilmapiiriä, jossa herkästi ilmiannetaan epäilyt ja teot. Jos media henkilöi edes epäilyn, seurauksia ei voi välttää.

Lausahdus ”Tällä kertaa oli minun vuoroni käyttää hyväksi sinua” on naisen suusta. Romaaneista luen sitäkin, miten suhtautuminen suhteisiin saa uusia sävyjä – ei voi luottaa yhteisymmärrykseen tai mutkattomuuteen. On pakko miettiä, minkälaisina muiden kannalta sanat, hipaisut, hyväilyt ja rakastelut näyttäytyvät. Westön Branderin edessä peiliä pitävät vanhat ystävät, mutta Pekkolan professori tuijottaa sokeana vain itseään.

”Vinnie oli vastannut: sinun sukupolvesi ja teidän hedonisminne, siitä kaikki alkoi.” (Westö)

Mitä ihminen on tehnyt ympäristölleen ja mitä se vielä voi tehdä? Nämä kysymykset vaikuttavat kumpaankin romaaniin, ja romaaninen matkusteleva, valkoinen sivistyneistö on elämäntapansa taitekohdassa.

Pekkolan romaanissa ilmastoraportti jää proffaskandaalin jalkoihin. Kirjassa on myös juonne luonnon manipuloinnista, sillä professorin tytär suunnittelee sovellusta myrskyjen eliminoimiseksi. Eikä Pekkola romantisoi luontoa: joutsenet taistelevat verisesti. Westön romaanissa puolestaan metso haastaa taisteluun miehen. Saaristoluonnon myötä Tritoniuksen sivuille siirtyvät myös viruspandemia, punkkivaara, vieraslajit ja maiseman äkkinäisen tuhon mahdollisuus.

Vaikka olen välillä työlästyä Tritoniukseen, siinä on myös sitä, mistä Westön romaaneissa nautin: inhimillisyyden kirjoa. Kirjan punaisia lankoja on paljon, ja ne ovat sotkeutua. Samoin voin sanoa myös Pekkolan Kaikki isäni naiset -romaanin runsaudesta. Kummassakin on jotain ilmeistä, mutta myös ilmeikkyyttä, ja kumpikin päätyy eri tavoin toivon äänimaisemaan. Se miellyttää melankolian ja tuhomahdollisuuksien maailmassa. Siksi tällainen loppuhuipennus, Westön kirjan luontokatkelma:

”Oli edelleen lämmintä ja kuivaa, öistä viileyttä ei ollut ilmaantunut, ja kun supikoirat hiljenivät, hän [Brander] kuuli muut äänet: pikkulinnut ja metsälinnut ääntelivät samaan aikaan, tikat antoivat rytmin puisevalla rummunpärinällä ja aamulaulu ja varoitushuudot raikuivat kaikissa sävellajeissa yhdellä kertaa, kuin puutarhalle ja metsälle kirjoitettu atonaalinen musiikki.”

Pasi Pekkola
Kaikki isäni naiset. Romaani
Otava 2020
303 sivua.
Sain kirjan yllättäen kustantajalta.

Kjell Westö
Tritonius
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2020
romaani
445 sivua.
Lainasin kirjastosta (ja kaverilta myös).

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan pienoisromaani Hengittämisen taito (Otava 2020) kertoo 24-vuotiaasta miehestä, joka jättää lääketieteen opiskelun tauolle yhdeksi kevääksi ja etsii kadonneen isänsä karulta kreikkalaiselta luostarisaarelta. Isä on jättänyt vakavasti masentuneena suomalaisen perheensä, kun poika oli kymmenvuotias. Romaanin kertovaa nuorta miestä varjostavat mennyt, kuolemanpelko ja viha, ja romaani seuraa, miten niistä sikiävät tulevaisuus, rakkaus ja anteeksianto.

Minulle on usein käynyt Haahtelan romaanien kanssa niin, että joka toisesta kirjasta hullaannun ja joka toinen jättää hailakaksi. Viimeksi ihastuin edelliseen pienoisromaaniin Adèlen kysymys.

Aika pian tunnistan uutuudesta, että on kyse kirjaparista, eräänlaisesta luostarisarjasta. Adèle-kirjassa keski-ikäinen mies tutkii legendaa ranskalaisluostarissa, ja siinäkin kertojan etsintä tähtää elämänotteen löytymiseen ja menneen käsittelyyn. Pieni pelko lepattaa mielessäni, kun aloitan Hengittämisen taitoa: onko tästä yhtä säväyttäväksi lohtukirjaksi kuin edellisestä luostariromaanista?

wp-1598591818888.jpg

En vastaa vielä kysymykseeni, vaan nostan esille muutaman asian. Haahtela on leimallisen eurooppalainen kirjailija. Kirjoissa suvereenisti liikutaan eri puolilla mannerta ja kuvataan pienin, tarkoin yksityiskohdin miljöötä. Niin nytkin. Thessalonikin kadut ja luostarisaaren henki leijuvat vahvana tekstistä.

Haahtelan kirjojen melankolinen elämän merkityksen etsintä viehättää minua, joskin (kuten jo mainitsin joka-toinen-kokemukseni) tunnelma välillä liitää ohueen yläpilveen, eli syvällisyys on muuttua koristeluksi. Hengittämisen taito -kirjaan olen merkinnyt paljon kohtia, joissa minäkertoja tekee tärkeän havainnon omasta elämästään ja tunteistaan tai yleensä elämästä. Eli ihastelen kuvaamisen lahjaa.

Kerronnassa konkreettiset tapahtumat lomittuvat metafyysisyyteen. Tästä romaanista poimin päähenkilölle tärkeän symbolin, takin, jonka hän saa setävainajansa vaimolta. Se sopii hänelle kuin valettu – ja osoittautuu isän vanhaksi takiksi. Niin hän oppii kantamaan menneen ja jatkamaan eteenpäin, riisumaankin sen. Myös muut kirjan tapahtumat vievät koleudesta kohti loppukevään lämpöä, toivoa.

Ja sitten siirryn minulle vaikeimpaan teemaan, uskoon tai uskonnollisuuteen, jossa on jotain muutakin kuin laimeaa henkisyyttä. Tällaiselle maallistuneelle agnostikolle siinä on purtavaa vielä huomattavasti enemmän kuin Adèle-kirjassa. Henkisyys toisaalta kuuluu aikaamme, jossa merkitystä ja mielenrauhaa etsitään idän uskonnoista, joogasta ja hetkeen pysähtymisestä. Silti kirjassa kuvattu kristinuskon tunnustuksellinen hengellisyys vaatii minulta tietoisen päätöksen suhtautua aiheeseen ennakkoluulottomasti.

Nuori mies pysähtyy viikoiksi isänsä hiljaiseen luostariyhteisöön, jossa pyhitetään arjen pienet askareet, rukous ja kuolevan hengellisen isän palvelu. Kreikkalais-ortodoksisen uskon luonnollinen yhteys rukouksen mysteereihin näkyy romaanissa armollisuutena, joka vie kuluttavasta vihasta rakkauden suuntaan. Mitään käännytystä tai hurahtamista ei tapahdu vaan silmien raottamista ihmeelle ja elämälle. On vain asioita, jotka on hyväksyttävä.

”Mutta vaikka emme voineet nähdä Jumalaa, me saatoimme tuntea hänen tekonsa. Kun sanoin isä Theodorokselle, etten nähnyt mitään tekojakaan, hän sanoi, että minä en nähnyt tekoja, koska minä itse olin teko ja kaikki minun ympärilläni oli tekoa. Minä olin teon sisäpuolella, eikä ihminen nähnyt sitä minkä osa hän oli, ei voinut erottaa siitä itseään.”

Vastaan itselleni esittämään kysymykseen: säväyttääkö? Osittain kyllä kovastikin, etenkin taito kuvata viehättää. Haahtelan romaanit ovat mietiskelyproosaa, ja mielelläni pysähdyn tämänkin Haahtelan romaanin syntyihin syviin. Sanottakoon vielä, että henkisyyden vastapainona on aina jollain tavalla konkretiaa, myös lihallisuutta.

Mielistyn siihenkin, että kun pelkään övereitä, voikin kirjassa pilkahtaa itseironiaa. Esimerkiksi minäkertojan runot liikkuvat yliannostuksen rajoilla. Romaanin lopussa välähtää kuitenkin viistoa hymyä nuorukaisen runoille viemättä pois sitä, että mies on runoissaan vilpitön: kesken, eksyksissä, tiellä jonnekin. Arveluttaa kyllä, että horjahtaako peittelemätön kultivoituneisuus yli kielekkeen.

Hengittämisen taito -otsikko miellyttää minua kovasti. Yksinkertainen asia ei olekaan luonnollista vaan taitolaji. Miten tätä elämää voi elää ja kokemuksiaan kantaa? Sitä Haahtelan kirja pistää minut miettimään, myös omia vaikeuksia hapenottokyvyssä – ehkä en siksi pääse täysin samaan hengitysrytmiin romaanin kanssa. Mutta Haahtelan tuotantoon pienoisromaani loksahtaa luontevasti: lumi ja tähdet (kirjailijan peruskuvasto), niissä on valonsa.

”Tuijotan ylös ja näen kuinka lumihiutaleet alkavat yksi kerrallaan irtoilla taivaasta, kuin suuri puu joka äkisti varistaa lehtensä. Maailman keskipiste. Missä se sijaitsee? Onko se kaikkialla? Ei minun sisälläni, ei kaukana horisontissa, ei lippaassa kirkon sisällä, vaan kaikkialla samaan aikaan, ei missään.”

Joel Haahtela
Hengittämisen taito.
Pienoisromaani
Otava 2020
176 sivua.
Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Terhi Kokkosen Rajamaa (Otava 2020) on sivumäärältään ja tunnelmaltaan tiivis kokonaisuus. Kirjassa juoni kerii tapahtumia nyt ja ennen, ja henkilöistä kehkeytyy kompakti psykologinen tutkielma.

Viisikymppinen Karoliina eli Karo matkaa pohjoisen lumisella tiellä Riston kyydissä, ja sattuu onnettomuus. Siinä ei satu pahasti, mutta tapahtumasta on kummallakin eri käsitys. Pariskunta jää lomahotelliin toipumaan viikoksi. Sitä seurataan kirjassa päivä päivältä, joskin romaanin ensimmäinen sivu paljastaa lopputuleman. Kirja tarjoaa valaistusta syihin.

wp-1598176479622.jpg

Seuraava sitaatti kiteyttää pariskunnan suhteen ja tuo esille kirjan valopilkun, Karon suhteen aikuiseen poikaansa, Johannekseen. Karo on sanonut Ristolle:

”Sinun maailmasi on kapea ja vauras”, hän on selittänyt. ”Siinä jokaisen ihmisen arvo mitataan hänen hyödyssään. Jos jostain ei ole hyötyä, hänet aika pian unohdetaan. Sinä pidä ihmisistä kiinni muttet kiinny kehenkään, kaikki on vaihdettavissa, myös minä. Mutta se sopii minulle. Meidän liittomme ei perustu rakkaudelle, se perustuu rinnakkain kulkemiselle. Sille että joku ymmärtää miltä tuntuu olla sivussa kaikesta. Ehkä ei syistä, mutta sivussa kuitenkin. Traagisesti myös toisistamme. Johanneksen maailma on toisenlainen. Teidän maailmanne eivät vain sovi yhteen, usko minua.”

Kokkosen lauseet etenevät jämäkästi, ja ne välittävät taitavasti painostavaa, synkkää tunnelmaa. Risto manipuloi Karoa epäilemään havaintokykyään ja mielenterveyttään; Riston pahansuopaisuutta vilautellaan rivien välistä ja suoraan riveiltä. Karon hermostuneisuus huokuu tekstistä.

Onneksi lukijalle annetaan myös paljon pääteltävää, ei vain suoria totuuksia asiantilasta vaan esimerkiksi erilaisia vallankäytön asetelmia ikään, sukupuoleen tai hierarkiaan liittyen. Osoittelevimpia taitavat olla kuvaukset suhtautumisesta henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan.

Pariskunnan suhdetta selittävät asiat menneisyydestä lomittuvat talvisen pimeysviikon tapahtumiin. Se toimii. Pidän myös siitä, miten kahden sivuhenkilön tilanne hahmottuu ytimekkäästi. Lomahotellin lääkäristä ja vastaanottovirkailijasta haluaisin tietää enemmänkin, joten he jäävät kutittelemaan mieleen. Romaanin rakenteessa heillä on merkityksensä myös siinä, että Karo ja Risto nähdään ulkoapäin, ei vain Karon kannalta.

Synkkähän tämän romaanin maailma on mutta taitavasti toteutettu ja kirjoitettu. En ole hämärien loppujen ystävä, enkä Rajamaassakaan siitä innostu, mutta näen loppusiirtymässä valoa muuten kirjan mustahkoa kuvausta vasten.

Terhi Kokkonen
Rajamaa
Otava 2020
romaani
101 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

Luin jokunen aikaa sitten Anna-lehden haastattelun Peter Sandströmistä. Haastateltava kehui viisikymppisten naisten upeutta ja pitkän liiton kestävyyttä. Nauratti tuo kosiskeleva täysosuma ajatellen meitä 50+ -naisia, jotka tunnemme itsemme näkymättömiksi. Romaanissa Rakkaus on kesy eläin (S&S 2020) minäkertoja Peter S antaa samanlaisen haastattelun samansorttiselle naistenlehdelle.

Sandströmin uutuuskirjan mainosteksteihin on präntätty periaatteet: raamit kirjailija lainaa niin sanotusta todellisuudesta, muu on muuta, sitä itseään, kuviteltua kaunokirjallisuutta. Hyvä on, lähdetäänpä härnäämään autofiktiota. Siispä edellisten sandströmien tapaan heittäydyn matkaan: raamit ovat vinossa mutta kuvasta peilautuu tarkkoja havaintoja.

wp-1598160833098.jpg

”Viimeinen kirjani oli likimain virheetön mutta kuollut.” Irrotan kirjasitaatin toden raameista, ja huomautan, että minulle Äiti marraskuu kyllä tarjosi eloisuutta kirjan päähenkilön äidistä ja muista perhesuhteista. Samasta aihepiiristä on taas uutuusromaanissa kyse, mutta välillä ailahtaa, että ei sentään kuollutta mutta nyt on aika väsynyttä: kohta 60-vuotias mies torjuu vanhenemista ja tyhjää kotipesää viinin ja naisseikkailuiden voimin. Juttuni alussa mainitsemani naistenlehtijuttu nimittäin poikii aakkosten verran yhteydenottoja Peteristä kiinnostuneilta naislukijoilta. Peter ottaa tilaisuudesta vaarin (mikä sanonta!).

Minähenkilön impulssikontrollin puute vie hänet esimerkiksi porilaiseen hotelliin tapaamaan neiti S:n, mutta pitempiaikainen suhde jyllää Karhu-nimisen rouvan kanssa. Kotona jatkuu rauhanomainen kohtelias rinnanelo paljon reissaavan vaimon kanssa, vaikka etäisyys alkaa muistuttaa kuilua. Tiivistän: ilottomuus riivaa kotona ja sieltä poissa. Jatkan: kertoja on kaikkiaan aika pihalla viinipulloineen ja poukkoiluineen. Ironia välillä piristää:

”Oikeastaan minun olisi pitänyt työstää käsikirjoitusta, jonka nimi oli ’Naisen sielu’, kyse oli projektista, joka oli mennyt karille aiemminkin mutta jonka olin päättänyt saada valmiiksi syyskuuhun mennessä. Tilanne ei näyttänyt lupaavalta.”

Kirjan tematiikkaa on muutoksen välitila, ja se saa monenlaisia ilmentymiä. Aikaisemmissa kirjoissa esimerkiksi kertojan vaimoa ei juuri mainita vaimoksi vaan Seepraksi. Tässä kirjassa hänet nimetään toisin: hän on vaimo ja Darling, siis selvästi suhderaamitettu tilanteessa, jossa

 ”Pelkäsin, että etäisyys välillämme olisi tästäedes pysyvä, että hän tulisi takaisin mutta tuntuisi silti etäiseltä. Pystyikö rakkaus katoamaan sillä tavalla? En usko.”

Mutta tämä Karhu! Karhu haukkaa kertojasta palan, mutta eihän karhu ole kotieläin vaan villieläin. Kirjan otsikon mukaanhan rakkaus on kesy eläin, Kärleken är ett tamdjur.

Tähän mennessä lukijani voi jo päätellä, että ehtaa Sandströmiä uutuuskirja tuuppaa tekstimaailmaan: levotonta, vinksahtanutta, ärsyttävää ja kiehtovaa. Jätän Peter S:n naissotkut muhimaan ja siirryn suhteeseen, josta muodostuu kirjan varsinainen kehikko. Juoniainekseen kuuluu se, että Sandströmin kirjoista tuttuun tapaan Peter S ajaa Uudenkaarlepyyn lapsuudenkotiin. Nyt on tilanne eri: yli yhdeksänkymppinen äiti ei enää pärjää yksin.

Äidin hauraus siirtyy kirjan sivuille siten, että vanhempiensa hiipumisen kokeneet sen tunnistavat, ja eiköhän se kouraise kaikkia. Vaikutun siitä, miten aiemmin pystyvän läheisen auttamista kuvataan. Vanhemman avuttomuus muuttaa maailman asennon.

Äidin tilanteen ja äitisuhteen muutos on peruuttamaton. Myös siskon tukipilarius heiluu aiempaa huterampana. Kirjan päätunnelmaksi tunnistan melankolian.

Rakkaus on kesy eläin on romaani, jossa ei oikein mikään ala eikä lopu. Se kuvaa hallitsemattomia tilanteita, jotka etenevät omalla painollaan tai joiden kertoja taitaa haluta edetä omalla painollaan.

Taito siirtyä samassa virkkeessä asiasta toiseen avartaa sisältöä ja tarjoaa tulkintalöytöjä. Lisäksi mukana on lukuisia hienosti hahmoteltuja tilanteita, siirtymisiä ajassa ja tunnelmissa. Alussa mainitsin väsähtäneisyyden, ja kyllä vain, sitäkin lukiessani tunnen. Silti Sandströmin omaperäisyys kertojana pitää minut kirjan mittaan hereillä. Ja tällaiset kuvaukset pitkään valveilla:

”Kerran tyttäreni oli kysynyt minulta, miten tarinat syntyivät. Se oli mielestäni kaunis kysymys. En kuitenkaan tiennyt mitä vastata. Sanoin, että tarinat olivat oikeastaan aina olemassa, valmiina ja kokonaisina. Oli vain tutustuttava niiden sieluun, sisäistettävä ne, minkä jälkeen ne piti toistaa mahdollisimman uskollisesti. Sanoin, että kaikissa tapauksissa se ei onnistu. Mitä silloin tehdään, hän kysyi. En tiedä, vastasin.”

Ja lukekaapaa, miten teksti jatkuu sielun tarinasta. Se on sivulla 18.

Peter Sandström
Rakkaus on kesy eläin. Romaani
suomentanut Outi Menna
S&S 2020
204 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muut juttuni Sandströmin kirjoista:
Äiti marraskuu
Laudatur
Valkea kuulas.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Huumori on vaikea, musta huumori vielä vaikeampi laji yhdistettynä jännitykseen ja romantiikkaan. Antti Tuomainen onnistuu kepeänkiperässä tehtävässään, joten suosittelen Jäniskerrointa (Otava 2020) rennon otteen kirjaystäville. Avaanpa, miksi.

”Minä olen vakuutusmatemaatikko. Minä tiedän ettei siinä ole kaikki.”

Romaani kertoo siitä, miten vakuutusmatemaatikko Henri Pekka Olavi Koskinen perii veljensä seikkailupuiston ja veljen velat. Henri on kerrassaan herkullinen henkilöhahmo. Huumori syntyy minäkertojan ristiriidoista ympäröivän maailman kanssa. Sosiaalisesti kömpelö vakuutusmatemaatikko ei ymmärrä avokonttorin tiimiytymisrituaaleja eikä velanperintägangstereiden sanelutoimintaa, joten törmäyskursseista syntyy koomisia selkkauksia. Arvioin, että naurahtelen ääneen joka toisella aukeamalla, loppuviidenneksellä hieman harvemmin.

Henri ymmärtää matematiikkaa, ja matematiikan soveltaminen kaikkiin elämänalueisiin tuottaa suurta hupia. Esimerkiksi matemaattinen ajattelu auttaa muraalin suunnittelussa ja petipuuhissa, eikä siitä ole haittaa seikkailupuiston kirjanpito-ongelmien selvittämisessäkään. Ja niissä riittää yllätyksiä.

”Ajattelin kai pikemminkin, että elämässä ei tarvitse erikseen etsiä vaikeuksia, ne löytävät sinut.”

Henri on pessimismiin taipuvainen mietiskelijä, jolle Schopenhauer antaa elämään mielekkyyttä. Ja tällä tarkoitan sekä filosofia että hänen mukaansa nimettyä kissaa. Romaanin vetovoima perustuu siihen, miten rajoittuneen rationaalinen kertoja kohtaa itsensä järkeen käymättömissä tilanteissa ja tunteissa.

Hyvään viihderomaaniin mielestäni kuuluu se, että päähenkilö vetää puoleensa ja hänen puolellaan haluaa pysyä, tuli mitä tuli. Näin käy Henrin suhteen. Siksi jopa liikuttavat hiljakseen käynnistyvä romanssinpoikanen seikkailupuiston työntekijän Lauran kanssa ja Henrin ei-tyypilliset tuntemukset.

”En tiedä mitä on tapahtunut. Tiedän vain että jotakin on – tapahtunut.
– Eli sinä tykkäät siitä, hän kysyy.
– Minä rakastan sitä, sanon. Kuulen omat sanani kuin kaikuna, useampaan kertaan. En ole koskaan ilmaissut itseäni näin. Näen kauempana liukumäet, joissa lapset lennähtelevät ja kiitävät painovoiman ajamina, täysin vailla mahdollisuutta pysähtyä.
Ymmärrän heidän huutoaan.”

Huumorin lähteenä toimii usein kertojan Asperger-tyyppinen yksityiskohtiin paneutuminen ja vuorovaikutuspelisääntöjen ohittaminen. Myös aistiyliherkkyys näyttäytyy, sillä Henri erittelee tarkasti ympäröivät tuoksut. Mielestäni naurunalaisena ei ole Henri vaan tilanteet, joihin hän joutuu.

wp-1593672384392.jpg

”Kaikki muuttuu, kun yhtälö käännetään toisinpäin.”

Jäniskertoimeen kuuluvat nopsasti ja näppärästi luonnehditut sivuhenkilöt. Herkkupaloja ovat Henrin keskustelut alaistensa kanssa, ja sanan säilä kalskahtelee myös kohtaamisessa gangstereiden kanssa, joskin välillä tarvitaan myös kättä pitempää.

Kirja alkaa takaa-ajolla, ja aika tyypillistä ”tavis selviää gangstereista” -toimintaa on pitkin kirjaa. Jokunen minun makuuni mauton väkivaltatilanne kirjassa on, mutta muuten juoniainekset loksahtelevat mainiosti paikoilleen, koska Tuomainen taitaa vauhdikkaat käänteet. Loppuosa hivenen hyytyy, mutta viimeiset sivut jättävät hyvän jälkimaun, joten Jäniskerroin jää taistelemaan mieleeni Tuomaisen tuotannon suosikkiasemasta Mies joka kuoli -kirjan kanssa.

Uskottavuutta en edes mieti, sillä keinot pyhittävät tarkoituksen. Ja tällä tarkoitan Tuomaisen taitavuutta kielenkäyttäjänä. Sanankäytön nokkeluus ja virkkeiden sujuva virtaavuus hivelevät. Teksti vetää siten, että minun on pakko lukea kirja yhtä kyytiä.

”Kannelmäki oli kaunis.”

Ja tämäkin vielä. Siis riemastun ylipäätään Jäniskerrointa lukiessani, mutta paikallistuntemus lisää siihen vielä erityiskierteen. Ymmärrän kyllä, että Henrin mieltymys asuinalueeseensa liittyy hänen matemaattiseen ajatteluunsa – ja rehellisyyden nimissä sen rajallisuuteen. Silti nautiskelen (ja naureskelen), miten kotilähiöni siirtyy kaunokirjallisuuteen. Eipä ole ennen Kannelmäestä näin kauniisti kirjoitettu.

”Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat.
  Syksy tuoksui varhaisessa aamussa, ilmassa oli esikaupungin tutkitusti puhdasta kirpeyttä. Kaste helmeili suurten punakeltaisten lehtien pinnoilla, nouseva aurinko välkytti niitä kuin höyhenenkevyitä peilejä. Seisoin neljännen kerroksen parvekkeellani ja totesin jälleen kerran, että olin oikeassa paikassa eikä mikään saisi minua muuttamaan mieltäni.”

Antti Tuomainen
Jäniskerroin
Otava 2020
jännitysromaani
343 sivua.
Sain ennakkokappaleen, julkaisuvapaa 19.8.2020.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Suomalaisnaisia oli syystä ja toisesta saksalaisjoukoissa Pohjois-Norjassa, ja kun Saksa hävisi sodan, naiset jäivät norjalaisten vangeiksi. Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) kertoo pienen naisporukan pitkästä tunturivaelluksesta kotikonnuille kesällä 1945. Se ei ole romaani Lapin sodasta vaan sodan vaikutuksista.

wp-1597393966355.jpg

Romaani etenee naisten jalanjäljissä. Naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, ja siitä ulkoisena merkkinä on sängeksi ajettu pää. Yksi naisista ajattelee näin:

”Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.”

Ensin autokuormallinen naisia pääsee vapaaksi ja vaeltaa Suomen puolelle, sitten heitä on kävelemässä Lapin halki enää viisi: Irene, Veera, Katri, Siiri ja Aili. Raskasta taivallusta seurataan Irene etunenässä, muista naisista tihkuu tietoa vähemmän. Tietoa ei muutenkaan paljon levitellä, ei syitä, mennyttä, kokemuksia tai tulevaa – vain sirpaleita. Näin välittyy väkevästi se, mikä sodassa ja sen jälkeen jäi ilmapiiriin muhimaan: vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuri.

”Irene tiesi, ettei voisi koskaan puhua tästä matkasta kenellekään. Hän ei saisi kuvailla toisille sen kestoa tai raskautta, ei muistella kävelykumppaneita tai edes koettaa selvittää, miten Ailin tai Siirin kävi. Sen sijaan hänen oli pysyteltävä lopun ikäänsä hiljaa ja väisteltävä joka kysymystä, joka liittyi sodan loppuun, saksalaisiin ja hänen suhteeseensa sotaan.”

Kinnusen kieli ja kerronta kirjan alkupuolella pitävät minut naisista ja osittain tapahtumistakin etäällä. Kerrontatapaan on siirtynyt vaikenemisen kulttuuri, eli henkilöillä on paljon salattavaa. Välillä välähtää henkilöiden ajatuksia ja muistoja. En saa lukijana niskalenkkiä henkilöistä, en edes Irenestä.

Silti romaanin alkupuolen arvostan kyllä tapahtumien kuvausta – käsittämättömän rankkaa naisten kävelyä karussa maisemassa miinoitetuilla, poltettujen kylien kivisillä reiteillä heikoin varustein, nälkäisinä ja näännyksissä – mutta pysyn aluksi siististi kaikesta etäällä. Vaan sitten tulee luku 3: jaloissani alkaa tuntua, sisuksissani kiertää naisten nälkä ja kohtalot; luvuissa 4 ja 5 vaikuttuneisuuttani ei estä enää mikään.

wp-1597395437359.jpg

Koen romaanin yhtäältä Irenen ja kävelykumppaneiden vaellusromaanina, joksi se on myös alaotsikoitu. Mutta toisaalta se on kollektiiviromaani, joka kuvaa laajasti ihmisten välitilaa sodan päätyttyä ennen rauhan aikaan asettumista. Siten raskas jalkapatikka näyttäytyy minulle myös metaforana rankasta siirtymästä. Siksi naiset ovat sattumanvaraisesti hetken yhdessä ja kohtaamiset arvaamattomia.

Jokainen sodan kokenut on vähintään sisältä haavoittunut, eikä mikään ole kuin ennen. Sitä Kinnunen kuvaa vaeltajien ja ohimenevien kohtaamisten avulla siten, ettei minunkaan käsitykseni sodan päättymisen ajasta ole enää ennallaan.

”Hänen elämänsä oli samoin tavoin pirstaleina kuin jokaisen matkalla tavatun ihmisen, eivätkä heidän laupeudentyönsä, leivänpaistonsa ja saunanlämmityksensä, olleet olleet muuta kuin keino hetkeksi yrittää unohtaa se, mitä oli tapahtunut.”

Naisten suhteet ilmaistaan hienovireisesti, samoin tunnelmien vaihtelut ja suhtautuminen muihin koko vaelluksen aikana. Psykologinen kuvaus kukoistaa: henkilöiden toiminta ja käytös ovat heille itselleenkin välillä täysi arvoitus ja yllätys, ja välillä se on linjassa sen kanssa, minkä naiset olettavat kuuluvan heidän persoonaansa.

Kinnusen taito kuvata eri-ikäisiä naisia korostuu kirjassa, mutta eniten ihastelen sitä, miten avioliitossaan ja aikuisesta pojastaan etääntyneen Irenen vaiheet ja tunteet välittyvät. Romaanissa on monia hienoja ratkaisuja, ja yksi on se, miten yksi kerrallaan naiset jäävät matkasta ja jäljelle jää Irene. Myös se säväyttää, miten vakavanetäinen kanttorinrouva Irene ja saman paikkakunnan rempseä ja iloluontoinen Veera asetetaan rinnakkain: lähtökohdistaan huolimatta ihmiset voivat joutua samaan tilanteeseen ja selviävät siitä kukin tavallaan mutta toisiaan syvemmin kohtaamatta. Hetkellisesti yhteinen laulu voi yhdistää.

Romaanin loppu nostaa vaelluksen välitilan siirtymäluonnetta. Se myös pakottaa henkilöitä ratkaisuihin. Lopun kuvaus Irenen paluusta runnelluille kotikulmille on latautunut. Paikat ovat Neljäntienristeyksestä tuttuja, ja värähdän, kun tuttu kätilö seuraa katsellaan Irenen paluuta. Kytkös Kinnusen esikoisromaaniin tuntuu oikealta ratkaisulta.

Vaikuttava romaani jää vaeltamaan pitkäksi aikaa mieleeni viimeisten sivujen jälkeen. Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta.

Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.”

Ihailen sitä, miten Kinnunen malttaa jättää lukijalle tilaa täydentää henkilöiden sivupolut, menneen ja tulevan. Nostan hattua myös sille, että kirja konkretisoi, millaisesta täystuhosta rakentui hyvinvointi-Suomi ja millaisia miinoja sen rakentajat kantoivat sisällään.

Tommi Kinnunen
Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani
WSOY 2020
romaani
351 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117

Osasto Q on remeltänyt jo kahdeksanteen osaansa: Uhri 2117 (Gummerus 2117). Jussi Adler-Olsenin sarjassa minuun vetoavat kiinnostavat henkilöhahmot ja heidän elämänsä eteneminen. Muuten sisällön taso vaihtelee: välillä juonissa on silkkaa jännityspiinaa (Vanki), välillä järeää yhteiskunnallista kannanottoa (Tapaus 64), välillä ylilyövää trilleriä henkilökuvauksen höysteeksi (Vartija).

Uhri 2117 ei ole sarjan parhaimmasta päästä uskottavuutta ajatellen, mutta Adler-Olsen osaa poimia aiheeksi aina jotain aikaan osuvaa. Nyt se on pakolaisuus ja terrorismi. Juoni käynnistyy siitä, että Välimereen hukkuu uhri nro 2117, ja uhrin kuva leviää kaikkialle. Espanjalainen kuvaaja joutuu kiipeliin, koska käy ilmi, että vanha naisuhri on murhattu ennen veteen suistumista. Samaan aikaan Tanskassa psykopaattinuorukainen ottaa joukkosurmaideakseen kyseisen kuvan ja sarjan vakiohahmo Assad tunnistaa kuvan naisen.

Nyt sarjassa päästään Assadin huolella salattuun menneisyyteen, jonka tragiikka ja väkivaltaisuus menevät jo äärirajoille. Kaikki kamala, mitä voi kuvitella terrorismin kostojulmuuksista, on toteutunut. Ja se, mitä ei edes kykene kuvittelemaan, on toteutua. Assad kamppailee henkilökohtaisen koston ja kammottavan terroriteon ehkäisyn kimpussa.

wp-1596352564041.jpg

Kaikki ydinhenkilöt ovat mukana: Carl, jolla pitkästä aikaa menee hyvin, joskin elämä yllättää; Rose, joka osoittaa toipumisen merkkejä; ja ryhmän uusin jäsen Gordon, joka alkaa päästä jyvälle ryhmän jäsenyydestä. Lopputulos on se, että tunnen huonoa omaatuntoa, että naurahtelen ääneen keskellä kammottavuuksia. Mutta kun Adler-Olsen osaa myös huvituttavan sanailun ja tilannekomiikan.

Valitettavasti juonikuorma ei pysy tasapainossa. Tanskalaispsykopaatin osuus olisi oman kirjansa väärti, näin se jää irralliseksi, vaikka osoittaahan se sen, että uhkia on omasta takaa; kaikki paha ei tule uskontofanaattisuudesta vaan myös esimerkiksi kotoperäisestä perheväkivallasta. Myös Carlin halvaantuneen ex-työkaverin tilanne jää kirjassa ikään kuin pakolliseksi pahaksi.

Koska kirjailijalla on kaikki tarvittavat taidot sekä vetävään että syvälliseen aiheenkäsittelyyn, toivon sarjan jatkuvan inhimillisellä, koskettavalla mutta lämpimänhumoristisella vaihteella. Ainakin kaikki mahdollisuudet siihen ovat asioissa, jotka jäävät osasto Q:n ydinryhmän elämissä vaikeaan tai kiperään vaiheeseen.

Jussi Adler-Olsen
Uhri 2117
suomentanut Kattiina Huttunen
Gummerus 2020
dekkari
349 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

”Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on tässä nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja se mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.”

Maria Sibylla MerianTunnustelen Selja Ahavan romaanin Nainen joka rakasti hyönteisiä (Gummerus 2020) sanoja ja ajatuksia ja sen perään googlettelen Maria Sibylla Merianin (1647 – 1717) kuvituksia hyönteisten muodonmuutoksista. Kuvissa on yhden lajin elinkaari toukasta, jopa munista, siivekkääksi, lisäksi kuvissa on hyönteisen ravintokasvi.

Tietyssä mielessä Ahavan edellinen romaani Ennen kuin mieheni katoaa kertoi myös muodonmuutoksesta, ja lisäksi se otti omakseen historiallisen henkilön. Uutuusromaanissa kimmoke on Merian, jonka luonnontieteellinen uraauurtavuus on tunnustettu kauan naisen kuoleman jälkeen. Ahava nappaa hänen elämästään ja teoksistaan aineksia, mutta harhauttaa. Nainen joka rakasti hyönteisiä ei ole romaani Merianista vaan muutoksesta:

”Näin me vaihdamme olemisen muotoa. Tulemme yhdeksi ja lakkaamme jonakin muuna.”

Se tarkoittaa yksilön elämää, lajien elämää, koko ekosysteemiä. Romaanissa näkyy myös nykyhetken huoli luonnontilasta ja lajien katoamisesta ihmisen toimien vuoksi. No miten se natsaa henkilöön, joka kasvoi 1600-luvun eurooppalaisessa kristillisessä patriarkaatissa? Siten että romaani ei pysähdy siihen, vaan romaanissa muutostilassa ovat faktojen lisäksi paikka ja aika.

”Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matka kohti tätä lyhyttä lentoa.”

Kiinnostuin toden teolla Maria Sibylla Merianista, ja tutkiskelin faktoja, joista monet poikkeavat Ahavan romaanissa kerrotusta, esimerkiksi lapsiluku niin kuin matkatkin. Hetki siinä meni, että päästin itseni irti todesta ja käsitin, miksi romaanissa mainitaan Suezin kanava, rautatiet, tulitikkuaskit ja Darwin, eli irrottauduin 1600-luvusta ja hyväksyin 1800-luvun ilmiöt ja 2000-luvun berliiniläisnäkymät osaksi romaania.

Ahava eksyttää omaelämäkertaromaaniin, sillä Maria kertoo muistellen elämäänsä. Siinä on vanhahtavaa kronologista henkeä ja esikuvan ajankuvaa naisen aseman ja jumaluskon suhteen. Mutta muun mukaan tulon jälkeen jännite siirtyy yhä syvemmälle elämän, muutoksen, eri elämäntapojen ja kuoleman ihmeisiin. Romaanin loppusivut kertovat, miten moninaisia materiaaleja kirjailija on hyödyntänyt ja vapaasti siteerannut.

wp-1596974329376.jpg

Kerronnassa yhdistyvät selkeys ja filosofisuus. Romaaniin kuuluu arvoituksellinen kerros, joka on kuin sumua, josta yhtäkkiä ilmestyy konkreettinen Fuji-vuori. Vertauksen otin tieten tahtoen, sillä romaanissa on myös konkreettinen Fuji-kohta – ja toki Fujissa on myös myyttiset puolensa.

Etenkin romaanin Japani-osuus on tiheä merkityksistä. Naisten osa, pinnanalaiset tunteet ja kielen osuus ymmärryksessä mietityttävät minua. Mieltäni jäävät myös myllertämään vangitut heinäsirkat ja pyydystetyt tulikärpäset: äärimmäiseen luontokappaleiden kauneuteen yhdistyy aina ihmisen manipuloivat ja tuhoisat teot. Silti romaanissa kuvattu yö joella tulikärpästen taistellessa on hengästyttävän hieno. Mieleen painuvia ovat lisäksi irreaaliset kuvaukset metsittyneistä japanilaiskylistä ja ihmisistä, jotka kasvavat sammalta ja jäkälää. Eikä luonto ole vain elämää jatkavaa kiertokulkua vaan se osaa myös tuhota niin kuin tekevät maanjäristykset ja tsunami.

Huomaan pääni surisevan ajatusten hyönteishyöyn vallassa. Ahavan romaani ei tyhjene nopeasti muttei myöskään täyty, sillä oivallukseni tuntuvat jäävän toukkavaiheeseen. Tai ehkä käy näin: yhden teeman ja aihelman putkahtaessa kotilostaan, jo toinen lepattaa mieleen.

Romaani käsittelee perheenjäsenten kontaktiongelmia, kosketuksen ja rakkauden puutetta lähisuhteissa, itsensä toteuttamista vastoin ympäristön odotuksia, yksinäisyyttä, kaipuuta ja syyllisyyttä. Lisäksi kaikki elämän kiertokulkuun liittyvä saa romaanissa monenlaisia ilmentymiä. Yhtenä pohjavireenä kulkee se, mille rakennamme (elämän)uskomme: jumaluuksiin vai luontoon, jatkuvuuteen vai tyhjyyteen. Romaanissa on maailmanlopun meininkiä, mutta siinä on myös rakkautta ja luottoa uusien lajien syntyyn.

Tunnen lukukokemuksen jäljiltä levottomuutta. Koen tunteen innostavaksi, liikkeelle panevaksi. Huomaan lukeneeni kirjan, jonka herättämille ajatuksille haluan antaa aikaa.

Ehkä ajatukset kuluvat siinä missä materiakin, ja tärkeimpiä niistä ovat ne, jotka nousevat mieleen aina uudestaan.”

P. S. Kirjan kansi on yksi kuluneen vuoden hienoimpia. Kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

Selja Ahava
Nainen joka rakasti hyönteisiä
Gummerus 2020
romaani
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani