Aihearkisto: Romaani

Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten

Menetykset kalvavat Anni Saastamoisen romaanissa Ja mutta että sitten (Gummerus 2022). Siinä tuli pitkälti kiteytettyä romaanin teema, jota käsitellään kahden kertojan näkökulmasta.

Luigi muuttaa ankeaan yksiöön 12 vuoden liiton päättymisen jälkeen. Väljähtäneen liiton loppuminen oli vääjäämätöntä, silti Luigi huomaa pohjan elämältä pettäneen. Laila puolestaan suree läheisen ystävän kuolemaa. Suru ei hellitä, vaikka kuolemasta on jo kolmisen vuotta.

Minäkertojat Laila ja Luigi vuorottelevat ja antavat lukijan odottaa, kohtaavatko he kirjassa lainkaan. Siitä en sen enempää paljasta. Tämä olkoon täky tuleville kirjan lukijoille.

Minusta on hyvä ratkaisu, että menetyksen seurauksia ja tunteita käsitellään eri näkökulmista. Murhe peittää alleen paljon, esimerkiksi työtä ei juuri kuvata, muuta arjen täytettä kyllä. Mutta ne tunteet, ne jäytävät, junnaavat, kiertävät kehää. Näin Luigi:

”En osaa erottaa kokemiani tunnetiloja toisistaan. Ne matavat pitkin minua ja syvälle minuun kuin rikkaruohot, saviseen maaperään luikerrellut juolavehnä, joka katalasti lisääntyy katkenneista juurten paloista. aina kun luulee käsitelleensä asian loppuun, sitä löytyykin lisää. Lisää pienestä unohtuneesta nysästä kasvanutta tunnetta, jonka tunnistamiseen tunnehortonomiset taitoni eivät riitä.”

Luigia kalvaa identiteettikysymys: kuka ja mitä on, millaista elämä on, kun pitkään tasaisen vakiintuneet kuviot, reitit ja tavat puuttuvat. Autius ja pysähtyneisyys välittyvät tekstistä.

Laila eristäytyy, ja suru pukeutuu vihaan, ja sitä Laila saa sytykkeitä ärhäköihin sivalluksin. Hoitokeinoina hän käyttää vaisua terapiaa ja rankkaa ryyppäämistä. Ystävän äkillinen kuolema on muuttanut myös tiiviin ystäväporukan dynamiikan, ja kukin suree tavallaan.

Mainitsin jo Marja-Leena Tiaisen romaanin Sydänystäväni Kirsti -tiivistyksessäni, että harvoin kirjoissa kuvataan, miten ystävän kuolema sysää raiteiltaan. Saastamoinen käsittelee siis samaa aihetta, nyt kolmekymppisen naisen näkökulmasta ja tekee Lailasta elävän, tiukan henkilöhahmon.

Menetystunteiden lisäksi oleellista on ystävyyden teema. Lailan välityksellä ystävyyden puutos ja muutos saa käsittelynsä. Luigilla on yksi ystävä, jonka merkityksellisyyden hän vähitellen ymmärtää.

Saastamoinen kuvaa kirjassaan yksinäisyyttä: kertojahenkilöiden arjen puuhia, pulmia ja pohdintoja kertyy sivuille paljon. Yksinolon kuvaus vie mietteeni Saastamoisen edelliseen, riemastuttavaan romaaniin Sirkka. Sirkasta johtuen odotukseni olivat kovat, ja ehkä siksi en saanut uutuusromaanista kunnon otetta. Saastamoisen kerronta ja lause ovat yhä jänteviä, silti koin paikoitellen tekstin liikkeen pysähtyvän. Aivan oikein, niin se saa tehdäkin, sillä Ja mutta että sitten pyrkiikin eri tunnelmiin kuin Sirkka.

Lukija asemoikoon siis itsensä kirjan omiin taajuuksiin, ja niiltä erotan surun säriseviä säveliä. Henkilöissä on paljon kiinnostavaa, ja vaihe vaiheelta romaanin tunnetutkielmamaisuus avautuu elämän eteenpäinmenon suuntaan. Romaani herättänee havahduttamaan, ettei arkipäiväinen rakkaus tai ystävyys saa olla itsestään selvää.

Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten, Gummerus 2022, 122 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät

Kuuntelin Tone Schunnessonia Helsinki Lit -tapahtumassa. Hän osallistui etänä ja valkokangaslaajudessaan hallitsi tilaa. Kiinnostuin, välittyykö ilmeikäs läsnäolo myös hänen proosatekstistään.

Romaanin Päivät, päivät, päivät (Johnny Kniga 2022) minäkertoja Bibs vie keskelle päiviensä kaaosta, joka täytyy häpeän peittelystä ja kasvojen säilyttämistä. Haastattelussa Schunnesson kertoi kiinnostuneensa entisistä julkkiksista ja heidän sielunmaisemastaan kuuluisuuden jälkeen. Sellainen Bibs on, epätoivoinen entinen julkkis.

Sivuille vyöryy tilanteita, joissa entinen bloggaaja-, tositeevee- ja juontajahahmo Bibs on vieraantunut ns. tavallisesta elämästä. Enää eivät täyty kodin hyllyt ilmaisista tuotenäytteistä, kukkaro esiintymistilaisuuksien palkkioista eikä itsetunto tunnistetuksi tulemisesta. Kun Baby-miesystävä jättää ja taloustilanne on katastrofaalinen, Bibs käyttää vähiä keinojaan kostaa kaikille. Kehenköhän se osuu?

Romaanin yksi taso on mediamaailman muutos ja sen vaikutus mediatekijöihin. Mennyttä maailmaa ovat blogit ja tv, ja koko ajan tulee uutta muotoa tilalle. Some-amatööreillä ei ole alan koulutusta, he voivat nopeasti nousta suosion huipulle ja yhtä nopeasti pudota. Mitä jälkiä se jättää maailmanmenoon ja journalismiin? Ei juuri mitään muuta kuin lisää pintaa ja että päiväperhoja tulee toisten tilalle.

Päivät, päivät, päivät keskittyykin yksilökokemukseen. Tekstiin Bibsin tunteet, touhut ja kohtaamiset siirtyvät rouheasti ja tehokkaasti. Bibsillä ei ole mitään rajoja – mikä tahansa valhe käy, mikä tahansa hyväksikäyttö on ok. Mitä tahansa eritteitä valuu, mistä tahansa alhaisesta teosta voi muokata itselle sopivan version.

Ymmärrän tunkkaisen Bibsin raikastuksena perusnaiskuvaan. Tämä 39 vuotta täyttävä vapaaehtoisesti lapseton, vähän ylipainoinen groteski lapsinainen vailla tosia ihmissuhteita, taitoja tai tavoitteita on käypä päähahmo siinä kuin tuhansien kirjojen toisenlaiset ja toisenlaisista naiseuden seikoista kipuilevat naiset.

”Jotkut naiset eivät ole valoa joka palaa kiven läpi. Jotkut naiset ovat toisenlaista valoa, tavallista. Mutta en minä, pankaa minut kiven alle. Minä sulatan sen.”

Kirjailijan haastattelija Anna Laine kehotti Litissä tarttumaan kirjaan ja lupasi, että päähenkilöön viharakastuu. Se on ihan mahdollista, sillä Bibsin tragikoominen härskiys jotenkin ihastuttaa. Mutta silti lukemani sisältö jumahtaa. Okei, hurja hahmo kiinnostavasti kuvattuna muutaman päivän sekoilujaksossa. Selvä – vaan siinä kaikki. Ahmin bibsiydet kirjanmitassa, enkä pitempään olisi jaksanutkaan. 

Tovin mietin, mitähän Bibsille nyt kuuluisi. Uskon, että hän keksii konstit toistuvien ahdinkojen jatkumoon.

Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät, suom. Katriina Huttunen, Johnny Kniga 2022, 155 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Helsinki Lit -kokemuksia kokosin tänne.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Mikkonen: Amelian luut

Kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa Minna Mikkosta, joka kertoi romaanistaan Amelian luut (S&S 2022). Hän tiivisti kirjoittaneensa katoamisesta, ja teema kiehtoo häntä yhä. Kiinnostuin.

Kirjassa on neljä kiintopistettä, joista teemaa tutkitaan. Keskeisin on Amelia, jonka esikuva löytyy ilmailun historiasta, Amelia Earhart. Häntä kuvataan pakkolaskun jälkimainingeissa elämän traagiseen loppuun.

Amelian rakkaus lentämiseen ja elämänkaari maalataan levein vedoin. Silti naiskuvasta erottaa ääriviivat ja sävyjä. Hienoja kielimaalauksia sisältyy lentäjän kokemuksiin. Minua säväyttävät kohdat, joissa sanojen intiimiys ja katoavaisuus kuvataan: runojen tuhkaantuminen tulipalossa; muistikirjan tyhjyys ilman kynää. Mitä jäljelle jää?

”Kuivuus kesti vielä kaksi vuotta, sitten nousivat tulvat. Kun maa lainehti, Amelia lensi korkealla eikä ajatellut enää punaista lumisadetta eikä tulipaloa, mutta takkinsa rintataskussa hänellä oli pieni musta muistikirja täynnä hänen omia sanojaan, jotka katoaisivat vain jos hän katoaisi.”

Tiedämme: Amelian luita ei ole varmuudella tunnistettu.

Ehkä pala Amelian lentokonetta ajelehtii aikansa ja löytää paikkansa – ja löytäjä löytää paikkansa. Fiktiossahan se olisi mahdollista.

Kirjassa on hieno kohta, jossa Amelia pohtii omaa poikkeuksellisuuttaan ja nostaa kiinnostavammaksi kaikki ne (naiset), jotka jäävät huomaamatta. Ehkä siksi romaanissa on kolme muuta henkilöä, sellaisia henkilöitä, joiden sukupuolta tai elinaikaa ei korosteta tai edes määritellä.

Romaanin puutarhuri yrittää kasvattaa valkoista lunta aikana, jona lunta ei enää ole. Romaanissa vilahtaa myös kuvataiteilija, joka tutkii mustaa väriä ja mahdollisuutta sulautua siihen. Valkoinen ja musta, vastakkaiset, ovat myös värejä, joissa on kaikki. 

Tähän kohtaan on osuvaa mainita, että Amelian luut väreilee symboliikkaaLyyrinen ote heijastuu kielestä, ja joukossa on runon suuntaan kumartavia kohtia. Puutarhurin ja kuvataiteilijan osuuksissa pidän lumen ja mustan sanavariaatioluetteloista. Veden eri olomuodot luonnossa ja ihmisessä jylläävät.

Puutarhurin löytölapsi Routa sitoo romaanin osasia yhteen. Lukija saa vähitellen liimailla aluksi irrallisilta tuntuvia paloja. Selviä vinkkejä lukija ei saa vaan hän voi vapaasti päätellä ja tulkita.

Ilmastomuutos ja dystooppinen tumma tunnelma huokuu miljööstä, jossain määrin myös Amelian autiosaarella. Pitkälti tunnelmaa määrittää henkilöiden yksinäinen, eristynyt autius. Kukaan kuvatuista henkilöistä ei ole avoimessa yhteydessä muihin ihmisiin. Heidän täytyy selvitä eri syistä johtuvista eristäytymisen tiloista. Se tuo mukanaan klaustrofobista oloa. 

Kuvauksen kauneus ja tilanteiden kauheus risteilevät mielessäni, enkä aina löydä lukijana paikkaani. Siksi lukukokemus jää osin etäiseksi. Silti löydän kirjasta kiehtovaa salaperäisyyttä ja erilaisiin tulkintoihin houkuttelevia aukkoja.

Minna Mikkonen: Amelian luut, S&S 2022, 167 sivua eKirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vinkkejä: Helsinki Lit 2022

Kevään Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma innostaa lukemaan käännöskirjoja. Ehdin lukemaan muutaman teoksen ennen tapahtumaa 13. – 14.5.2022, joten teen pikakatsauksen kirjakokemuksistani odottaessani kirjailijavieraita Bio Rexin lavalle.

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin, suom. Aino Ahonen

Nelikymppisellä Idalla pitäisi olla kaikki hyvin, on ura ja varallisuutta. Siskolla on silti sellaista, mitä hänellä ei kuten mies ja muuta sellaista. Olen somepostauksissa kuvannut kirjaa: vuonolla vihertää sisarkateus. Pienoisromaani on sopiva muoto tälle tunnelmia ja tapahtumia tiivistävälle sukutarinalle.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, suom. Kaijamari Sivill

En tiedä, mitä romaanilta odotin mutta paljon sain. Episodinen ja moniääninen Evariston romaani (Wsoy 2022) riemastuttaa kerronnallaan, joka antaa piut paut oikeinkirjoitukselle. Huomaan rivityksellään leikkivän tekstin viehättävän, mutta sitäkin suurempaa iloa aiheuttaa eläväinen henkilökuvaus. Isoja teemoja mahtuu romaaniin runsaasti. Ne koskevat yhteiskuntaa, rotua, sukupuolta ja tasa-arvoa mutta myös yksilökohtaisesti juuria ja mahdollisuuksia. Hieno, kevään ehdottomasti yksi hienoimmista lukukokemuksista.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus, suom. Laura Kulmala

Tätä romaania (S&S 2022) hallitsee aihe, joka kantaa ja ottaa kantaa. Saamelainen, ruotsiksi kirjoittava kirjailija kertoo tosipohjaisista viharikoksista saamelaisia kohtaan. Pohjoisruotsalaiset sabotoivat, syrjivät ja uhkaavat saamelaisia ja porotaloutta, joka on saamelaisille kulttuurinen ja taloudellinen elinehto. Romaani näyttää myös saamelaisyhteisön ja yksittäisten perheiden jännitteet, todentaa kommunikointivaikeuksien ja yhteisöpaineiden seuraukset. Koskettava teema on se, mitä ristiriidat tai omaan kulttuuriin kohdistuvat uhat tekevät lapsen psyykelle ja vaikuttavat aikuisuuteen. Kerronnallisesti riisuttu teksti kiertää kikkailun, kaikki keskittyy aiheeseen, jota ei juuri ole käsitelty. Se on Ruotsin vuoden 2021 parhaan kirjan voima.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta, suom. Sirje Niitepõld

Kolmekymppisten naisten ystävyyttä käsitellään paljon chick lit -kirjoissa, ja silloin päähenkilöä on tukemassa pari bestistä. Osmanin romaanissa (Like 2922) seurataan kolmea erilaista naista, jotka esittävät ystävyyttä, mutta totuus on toinen ja kerronta kaukana likkalitteratuurista. Kunkin naisen näkökulmasta suhteet ovat monimutkaisia ja koko ajan mutkistuvat. Romaanista luen yhteiskunnallista ja psykologista ajankuvaa, ja suurimman vaikutuksen tekee maahanmuuttajuuden käsittely.

Nita Prose: Huonesiivooja, suom. Katariina Kallio

Dekkarityylisessä romaanissa (Bazar 2022) sosiaalisesti rajoittunut huonesiivooja löytää hotellisviitistä ruumiin ja joutuu epäillyksi. Moni asia on todellisuudessa toisin kuin minäkertoja on tajunnut, ja lukijalle tarjotaan pikku yllätyksiä loppuun asti. Päähenkilön persoonasta muodostuu viihteellisen jännärin käyttövoima. Etsin omaperäisyyksiä enkä niitä juuri löytänyt, mutta monet muut ovat eri mieltä: bestseller.

Douglas Stuart: Shuggie Bain, suom. Laura Jänisniemi

Kaikki kunnia karujen kotiolojen ja häiriintyneen äitisuhteen kuvaukselle – Shuggie Bain (WSOY 2022) on tunnetusti Bookerin arvoinen. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo 1980-luvun glasgowlaisesta työläisperheen tavoista, sukupuoli- ja polviperinteistä. Nimihenkilö kasvaa lapsesta itselliseksi nuoreksi taustallaan tasapainoton alkoholistiäiti. Ja kaikesta rouheudestaan ja palkinnoistaan huolimatta jäin kummasti kirjan kyydistä – ehkä tällaista realistista perheproblematiikkaa olen nauttinut tällä erää yliannostuksen.

Colson Whithead: Harlem Shuffle, suom. Markku Päkkilä

Harlem Shuffle (Otava 2022) vie kaupungin sykkeeseen: ”New York oli joskus sellainen – kulman takana aukesi toisenlainen kaupunki kuin taikaiskusta.” Colson Whithead kuvaa letkeästi 1960-luvun harlemilaisen puolimaailmanmiehen Ray Carneyn keplottelua kunniallisena perheenisänä ja huonekalukauppiaana sekä kuuman ryöstötavaran välittäjänä. En päässyt täysillä romaanin imuun, mutta tunnistan kerronnasta kiinnostavaa, etenkin eri tapahtumien ja henkilöiden limittämistä. Kerronta on liukasta ja mukana on monia kiinnostavia sivuhahmoja, ja moneen luokkaan jaettu yhteiskunta tuli kirjassa eloisasti ilmaistua.

Kesken

Niklas Natt och Dagin romaani 1793 jäi aikanaan kesken, ei kirjan vuoksi vaan lukutilanteen. Pidän historiallisista romaaneista, ja rouhean karkeasti lähti kirja aikansa Tukholmaa ja kirjan päähenkilöä kuvaamaan. Sarja on ehtinyt jo kolmanteen osaan, 1795 (WSOY 2022), vaikken minä ole vielä päässyt edes ensimmäisen osan loppuun.

Varjokuningas on sekin historiallinen romaani, Maaza Mengisten kuvaus sota-aikaisesta Etiopiasta 1930-luvulta (suom. Aleksi Milonoff, Atena 2022). Mallikasta kuvausta, eloisaa kerrontaa – silti juutuin noin puoliväliin. Syynä taitaa taas olla latteasti: jostain syystä lukutilanne on tälle kirjalle nyt väärä.

Kaikkia Helsinki Litin kirjailijoita enkä kirjoja en tässä maininnut. Siis: kiinnostava kirjakeskusteluviikonvaihde odottaa!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Romaani

Marie Aubert: Mikään ei voi olla paremmin

Pidän perhetarinoista ja tiiviistä kertomuksista. Sellaisen tarjoaa Marie Aubertin pienoisromaani Mikään ei voisi olla paremmin (Gummerus 2022). Kirjaa on kehuttu huumorin ja trillerin suuntaan kehittyvänä kuvauksena mökkiviikonlopusta.

Ida saapuu sukumökille norjalaisen vuonon rantaan. Mökillä ovat jo pikkusisko miehineen ja bonuslapsineen. Myöhemmin saapuu äiti miehensä kanssa, ja tarkoitus olisi viettää leppoisasti äidin 65-vuotispäivää.

Idaa painaa nelikymppisyys, miehettömyys ja lapsettomuus. Hän on perimmäisten kysymysten äärellä: mikä ja kuka hän on yksin. Moisessa mielentilassa kauna ja kateus purskahtelevat pintaa pieninä näykkimisinä siskolle ja sitten sitäkin suurempana möläytyksenä. Jotkut sanomiset saattavat pilata paljon.

Ida on kiinnostava kertoja siksi, että hän ei peitä ikävää luonnettaan. Siskonsa kanssa hän taantuu samoihin asetelmiin kuin lapsena, jolloin perhedynamiikka johti heidät kilpailemaan äidin huomiosta ja hyväksynnästä. Kilpailu jatkuu, kohteena kaikki liikkuva. 

”Ajattelen miten sisarukset aina tietävät, tietävät miten loukata toista, miltä askeleet kuulostavat öisessä talossa, tai mökin soratiellä.”

Lukija voi tehdä kerrotusta päätelmiä, miksi kumpikaan sisarus ei pääse irti käytöskaavoistaan. Siitä pidän. Samoin konstailemattomasta kerronnasta. Kompakti kertomus ei minussa herätä kuitenkaan sellaista riemastusta kuin esimerkiksi Nina Lykken romaanit. Pikemmin se on kirpeä välipala: virkistää hetken – sitten se on syöty.

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin, suomentanut Aino Ahonen, Gummerus 2022, 80 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Elizabeth Strout: Voi William!

Aloittaessani Elizabeth Stroutin Voi William! -romaania (Tammi 2022) tunnen: voi tätä kirkasta, selkeää kerrontaa ja moniselitteistä sisältöä! Tämä on kolmas tapaaminen Lucy Bartonin seurassa, ja näissä Stroutin Barton-romaaneissa on ihan oma henkensä verrattuna muuhun lukemaani Stroutilta. Bartonit käsittelevät juurien järisyttävää merkitystä sekä ristiriitoja ajatuksissa ja teoissa.

”Mutta niinhän se on, kaikki me koemme yllätyksiä ja pettymyksiä toistemme suhteen.”

Romaanin kehyksenä toimivat Lucyn ensimmäisen aviomiehen Williamin äidin taustan yllätykset, jotka paljastuvat, kun mies on täyttänyt jo 70 vuotta ja äidin kuolemasta on vuosikymmeniä. Lucylla on hyvä suhde ex-mieheensä, joten hän seuraa selvittelyn vaiheet. Samalla hän pohtii avioliittoaan ja suhdettaan Williamiin, yhteisiin tyttäriin, anoppiinsa ja lapsuudenperheeseensä. 

Minäkertoja-Lucy palauttaa mieleen tapahtunutta, menneitä tilanteita ja keskustelukatkelmia. Mukana on havaintoja ja tulkintoja sekä sellaista, mihin hän ei haluaisi palata kuten ankea lapsuus, avioero ja edesmenneen, rakkaan David-aviomiehen muistelu.

Hienointa tässä kaikessa on se, miten tunteiden ja ihmissuhteiden arvaamattomuus heijastuu kirkaispintaisesta kerronnasta. Mikään ei oikeastaan ala eikä lopu, eikä synteesiä elämästä voi tehdä. Pohdintahenkeä lisäävät monet mutta-alkuiset virkkeet, jotka kiteyttävät elämäntotuuksia. Kerrontayhteydet varmistavat, etteivät ne tunnu kliseiltä, vaikkapa: ”Mutta kukapa todella tietää miltä toisesta tuntuu.”

”Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta – niin totta kuin pystyn muistamaan.”

Noin kertoja saa lukijan mukaan fiktion toteen, elämänkaltaisuuteen. Kertomus vanhenevasta Williamista on minulle pikemmin syväluotaus Lucyn elämännäkemykseen. Kertojahan siivilöi tarinointinsa itsensä kautta. Itsekeskeistä? Se on yksi romaanin kysymyksistä.

Minulle romaani tähdentää sitä, että kaikilla on kotitausta ja perhesuhteet ja niistä juontaa perustavanlaatuisia asioita. Lucy kokee karun kotiläävän lemun leviävän hänestä edelleen. Anopin salaisuus saa hänet miettimään samantyyppisten lähtökohtien merkitystä, sillä eri ihmisissä taustatekijät vaikuttavat eri tavoin.

Ja sitten kaiken keskellä kipuilee äitiys. Romaanin äitiyskuvausten ristiriitaisuus koskettaa minua: Williamin äiti, Lucyn äiti, Lucy äitinä, Lucyn tyttären halu äidiksi. Kiinnostavia ovat referoinnit Lucyn ja tytärten kommunikoinnista. Usein aikuiset tyttäret pulputtavat, Lucy sanoo lähinnä yhdentekevyyksiä väliin. Tapaamisissa on rituaalinsa, sekoitus etäisyyttä ja läheisyyttä, syyllisyyttä, huolta ja toivoa. Samastun:

”Mutta tuntui minusta oudolta ajatella että minun lapseni ovat – yhden sukupolven aikana – loitonneet niin kauas minusta ja siitä mistä minä olin kotoisin.”

”Kerron siitä teille selittääkseni, miten me jotenkin tiedämme, keitä olemme, vaikkemme tiedäkään.”  

Jälleen kerran Elizabeth Stroutin proosa lävistää suojukseni. Eleettömyys tavoittaa elämyksiä elämästä. Paljon on ristiriitaista, myös kertojaa kovertava yksinäisyyden, näkymättömyyden tunne, mikä kertoo lähinnä siitä, miten ihminen näkee itsensä toisin kuin muut – sokeita pisteitä itseen ja muihin riittää.

Lucyn voivottelu saattaa vähän käydä hermon päälle, mutta oivaltavaa se on, koska voivottelu ilmentää myötätuntoa myös siitä kohtaan, mikä ärsyttää, mitä ei ymmärrä eikä aina hyväksykään, sääliäkin. Lopputulema on ihmisenkokoinen mysteeri:

”Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi te kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme!

Mutta kyllä me ihan pikkuisen tunnemme.”

Elizabeth Strout: Voi William!, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2022, 224 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Eve Hietamies: Numeroruuhka

Näin vappuaikaan juhlitaan työtä ja iloitaan. Eve Hietamiehen sarja Pesosen perheestä on riemastuttanut aiemmin, joten voin odottaa taas hupia, mutta osoittautuu, että nyt on entistä enemmän myös kyse työn merkityksestä. Siispä sananen sarjan neljännestä osasta Numeroruuhka (Otava 2022).

Hietamies taitaa koomiset tilanteet, jotka syntyvät arjen kommelluksista ja kohtaamisista. Uutukaisessa on useita kohtia, joissa olen tikahtua nauruun. Mainittakoon sellainenkin tapaus, jossa Pesosen perheeseen saapuu poliisipartio. Siihen kulminoituu paljon sekalaisen perhetilanteen komiikkaa, joskin myös tragiikkaa.

Sillä nyt ei törkitä nauruhermoja pikkulapsiperheen kommelluksilla, vaan arki koettelee monelta suunnalta. Siitä syntyy draamaa ja tragiikkaa. Sarja on siis kertonut toimittaja Antti Pasasesta, joka jäi yksihuoltajaksi heti pojan syntymän jälkeen. Nyt Antti on uuden edessä.

Kirja käynnistyy Paavo-pojan 10-vuotispäivistä, enkä juonivetoisuuden vuoksi voi välttyä juonipaljastuksilta: Paavo on huolimaton koululainen, Pipo-koira koheltaa pöhkönä, isä sairastuu vakavasti ja olosuhteiden pakosta kuntoutuu Antin ja Paavon luona, työkaveri Peippo tarvitsee majapaikan, ex-vaimo puuhaa uusperhettä, Antin töissä on yyteet, miehen terveyskin reistailee ja seurustelu Ennin kanssa muistuttaa hiljaista asemasotaa. Aika paketti paineita kasautuu osaksi komediaa.

Hersyvien hetkien ohella Numeroruuhka täyttyy huolen ja uupumuksen rajatiloista. Antin vuosien murehtiminen kärjistyy nyt, kun kaikki mahdollinen kasautuu. Lukijalle ei jää epäselväksi Antin tunnetila, vaikka hän muilta sitä panttaakin. Väkevästi kirja kuvaa eritoten sitä, miltä työttömästä tuntuu, kun tuttu työkonteksti kontakteineen riistetään. Samaan aikaan lähisuhteet ovat vääjäämättömässä muutoksessa:

”Sillä se sattui, kun toinen alkoi hiipua silmissä ja toinen taas kasvaa sitä vauhtia, että kohta ala-aste olisi taputeltu loppuun. Kumpaakaan ei pystynyt pysäyttämään.”

Enni-suhde on kumman etäisesti kuvattu, vaan sopinee se muutenkin kriisiytyneeseen tilanteeseen ja Antin vaikeuksiin puhua ongelmistaan. Aika pitkäksi romaani on paisunut, mutta ymmärrän, että Antin ahdinko vaatii tilaa. Koko kirjan teema kiteytyy siihen, mitä mielessä tapahtuu, kun ihminen kokee: en kelpaa. Se on kipua, joka synnyttää muita negatiivisia tunteita, myös vihaa.

Hylätyksi ja ohitetuksi tulemisen kovat kokemukset kirpaisevat, ja siksi minua askarruttaa yksi toistuva juonijuonne. Paavo tapaa yhä leikkipuistosta tuttuja naisia mutta nyt koirapuistossa (mainio oivallus). Siellä yksi nainen on tasaisen aggressiivinen ja toinen nainen yleisen haukkumisen ja pilkan kohde. Silkka kiusaaminen tuntuu minusta häijyltä: tätä yhtä puistotuttua syrjitään säälittä, toistuvasti, muuttumattomasti. Myönnän silti, että naurahtelen minäkin Pinja-hörhön höpötyksille, vaikka tilanne hiertää – ja henkilöihin toisaalta suhtaudutaan siten, että kukin saa olla mikä on.

Eli joitain kirjan piirteitä pähkäilen. Haluan lopuksi todeta, että Hietamiehen irtonaisen liukas ilmaisutapa toimii taas hyvin. Vakavien sävyjen painotus on sekin paikallaan kuten myös satuttavien särmien hionta huumorihuomioilla ja toivon pilkkeillä.

Eve Hietamies: Numeroruuhka, Otava 2022, 468 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maggie O’Farrell: Hamnet & huhtikuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirini valitsi huhtikuun kirjaksi kuultujen kehujen perusteella Maggie O’Farrellin romaanin Hamnet (S&S 2022). Minä olen historiallisten romaanien ystävä, Johanna semisti, mutta Tarulle laji on vierain. Kirja jakoi tavallista enemmän mielipiteitämme. 

Hamnet sijoittuu 1500-luvun loppuvuosikymmeniin Englannin maaseudulla. Latinanopettajanuorukainen rakastuu häntä selvästi vanhempaan Agnes-neitoon. Perheet vastustavat moista, koska nuorukainen on velkaantuneen nahkurin lapsikatraasta ja nainen henkimaailmaan yhteydessä häilyvä rohtojenkeittäjä. Vahinkoraskaus ratkaisee: pari pääsee avioon. Ensin pariskunnalle syntyy tytär, sitten kaksoset, mutta latinanopettajaa polttelee kirjalliset ambitiot ja hän päätyy Lontoon teatterielämään. Perhe pysyy päivämatkojen päässä maaseudulla.

Tapahtumat kiertyvät varsinaisesti parin kymmenvuotiaan pojan, Hamnetin, kuoleman ympärille. Eikä tämä ole juonipaljastus, sillä lapsen kuolema selviää romaanissa varhain ja se ympäröi kaikkea muuta: parisuhdetta, perhesuhteita ja valintojen seurauksia. Suurin niistä on suru ja miten kukin sitä käsittelee.

”Tältäkö tuntuu kuolla, tuntea jonkin semmoisen likenevän, jota ei saata väistää? Ajatus tipahtaa tyhjästä kuin viinipisara veteen ja töhrii mielen tummaksi.”

Kerronta

Ihastuimme kaikki kerrontataitoon. Johanna tähdensi, miten teksti luo maailman, jossa saattoi vaikka kävellä, siis mukaansa tempaava ja pohdintaa herättävää. Tarun mielestä kerronta on kaunista, ja hän halusi nimenomaan lukea tekstiä: siksi hän siirtyi äänikirjasta kirjamuotoon. 

Johanna piti silti Hilary Mantelia uskottavampana historiallisena kuvaajana kuin O’Farrelia. Susipalatsin ym. lukeneena taivun samaan kantaan. Kyse on hienosäädöstä, sävyistä ajanmukaisen elämänmenon kuvauksissa ja ihmisaatosten asemoinnissa niihin. Toisaalta aika fakiiri täytyy kirjailijan olla, ettei nykyihmisen ajattelutapaa siivilöydy menneiden maailmoiden kuvaukseen.

Meitä kaikkia miellytti, miten visuaalisesti miljöö, olosuhteet ja tunnelmat kirjassa kuvataan. Minä poikkean siinä suhteessa hegemoniasta, että vähitellen aistimuksellinen kerronta alkoi tuntua itsetarkoitukselta niin, ettei sisältö kasvanut suhteessa verbaalipyörittelyyn. Totesimme silti yhdessä, että kirjassa on todella komeita kohtia, esimerkiksi kuvaus ruton pitkästä reitistä päätyen Shakespearen kotiin.

Siis Shakespeare! Keskustelimme siitä, tarvitseeko lukijan tietää, että kirja kertoo klassikkoneropatin perheestä. Oletimme, että tarina voisi toimia ilman sitä, tarinana surusta. Keskustelimme myös biofiktion oikeutuksesta keksiä eläneiden henkilöiden ajatuksia, tunteita ja toimintaa. Emme päässeet siitä oikein yksimielisyyteen, mutta lopulta taisimme hyväksyä, että fiktio sallii paljon ja sitä enemmän mitä vähemmän on dokumentteja eläneistä ihmisistä. 

Shakespeare ja perhe

Minua viehätti, että klassikkoteatteriherra S jää romaanissa nimettömäksi, taustahahmoksi, ja fokus pysyy vaimossa ja perheessä maalla. Silti en saanut oikein otetta perhekuvaukseen tai Agneksen ja miehen muuttuvaan suhteeseen. 

Johanna ja Taru odottivat enemmän pojan kuvauksesta, lapsen näkökulmasta. Hamnet jää kuitenkin vain romaanin alkuosan täkyksi, ja äidin suru lapsen menetyksestä korostuu sen jälkeen. Muu perhe jää sivuun ja siksi ohuehkosti kuvatuksi.

Johannasta henkilökuvauksessa on mustavalkoisuutta, ja samaa mieltä olen minäkin. Minua enemmän Johanna kritisoi Agneksen henkimaailmayhteyksien ja hänen edesmenneen äitinsä ihannoivaa kuvausta, mutta muita enemmän minä puolestani marisin siitä, että henkilöt jäävät etäisiksi ja asetelmallisiksi.

Se meitä puhututti, miten eri tavoin suru kirjassa kuvataan. Taru vaikuttui äidin raastavasta surun kuvauksesta. Keskustelimme myös siitä, miten ihmiset ovat muuttuneet vuosisatojen aikana ja vaikuttiko Shakespearen aikojen lapsikuolleisuus siihen, miten lapsia surtiin. Todennäköisesti kukin suri tavallaan kuten nykyisinkin.

Keskustelimme myös romantisoiduista kohdista kuten Agneksen ja latinanopettajan hehkuisasta rakastumisesta ja romaanin lopun vaiheista. Minua säväytti romaanin loppuosa, joka kertoo hienosti, miten Hamnet-pojan kohtalo muokkautuu klassikkonäytelmän Hamletiksi ja paljastaa isän surun (mutta ihan toisin kuin Hamletin nykykatsoja näytelmää lukee tai katsoo)Samalla romanin loppu taas todentaa, miten kukin suree tavallaan.

Kokonaisuus

Tarulle romaani on raikas tuttavuus, koska hän ei lue paljon historiallisia romaaneja eikä käännöskirjoja. Hän on iloisesti yllättynyt koko kirjasta ja kauniista, elävästä kuvauksesta.

Johannasta Hamnet on kokonaisuudessaan hyvä romaani. Se, että jotkut asiat hiertävät eivät sulje pois sitä, että O’Farrel kertoo taitavasti.

Pidän Hamnetista, vaikkei se täysin lunasta odotuksia, koska romaani pitää minua kummallisesti käsivarren mitan päässä ytimestään. Siksi taidokas teos ei jätä lähtemätöntä vaikutusta.

Maggie O’Farrell: Hamnet, suomentanut Arja Kantele, S&S 2022, 382 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjapiiri, Romaani

Ossi Nyman: Häpeärauha

”Sanoin, että molempia romaaneitani, varsinkin ensimmäistä, saattoi pitää autofiktiona. Nainen sanoi: ”Se on nyt muodissa.” Minä sanoin: ”Eihän tässä muuta uskallakaan enää kirjoittaa, kun heti syytetään kulttuurisesta omimisesta.” Se nauratti naista.”

Näin Ossi Nymanin uutuusteoksen Häpeärauha (Teos 2022) minäkertoja viittaa romaaneihin Röyhkeys ja Patriarkaatti. Samalla sitaatista irtoaa viitteitä tyylistä: se on toteavaa ja raportoivaa, mutta silti se jättää arvailujen varaa piilomerkityksistä ja hirtehisyydestä.

Häpeärauhan kertoja kirjoittaa kirjassa ensin edellistä romaania, sitten juuri tätä kirjaa ja elää elämänvaihetta, jossa avioliitto hajoaa ja kertoja muuttaa harkintavaiheen jälkeen uuden suhteen, Hannan omakotitaloon. Niin alkaa uusperhearki, jossa Hannan ja hänen tyttärensä suhde on vahvempi kuin suhde kertojaan. Tilanne ei muutu yhteisen lapsen synnyttyä. Kuin symbolina kaikesta: talosta alkaa löytyä vikoja ja sisäilmaa pilaavia piirteitä sieltä täältä.

Leimallista on, että kerronta tallentaa olemisia, menemisiä ja tulemisia, mutta vielä sitä enemmän, mitä kertoja miettii. Moni, moni virke alkaa: ajattelin. Esimerkiksi: ”Ajattelin, että kirjallisuus on kaikista taiteenaloista narsistisin.”

Mietin, meneekö autofiktio nymanilaisittain narsismin piikkiin. Miksi minun pitäisi kiinnostua kertojan arkitoimista ja ajatuksista? Kiinnostun ristiriitaisuuksista: toisaalta kirjan kertoja on pyrkinyt tulla näkyväksi ja nähdyksi (siksi provokatiivisaineksisia kirjoja), toisaalta hän ideoi täydellistä maailmaa, jossa ”romaanin kannessa lukisi vain romaanin ja kustantamon nimi, eikä kirjailijan nimeä tai sukupuolta koskaan mainittaisi julkisesti”.

Saara Turunen mainitaan kirjassa, ja voihan tässä peilailla autofiktio-otetta sinne suuntaan. Kertoja lukee Antti Hyryä ja pyrkii pääsemään kuuntelemaan Petri Tammista (herkullinen tilanne kirjassa). Niiltä suunnilta lienevät hiotun, lakonisen tyylin tavoitteet peräisin.

Yksi romaanin teema on sukupuoli. Kertoja liittyy feministiseen puolueeseen ja on ehdolla vaaleissa. Kotona vaikuttavat kaksi pientä tyttöä ja nainen, joka omistaa talon ja tuo talouteen tulot. Koti-isä-kertoja ei täytä mielensä miehen mittapuita mutta toisaalta ei niitä välitä täyttääkään. Se kertojaa vaivaa, täyttääkö hän naisensa kriteerit.

Joten suhde kriiseilee. Jäytämisen erottaa tekstin rivien välistä, ja kerrottuun tunnolliselta vaikuttava raportoija valikoi tarkasti, mitä ja miten kertoo. Kommunikointi- ja ymmärrysmuuriin tägätään jo alusta alkaen: ”Hannan lauseet ovat faktoja, minun lauseeni tuntemuksia ja pieniä havaintoja.”

Voin lukiessani pohtia rakkautta, sen epätasapainoa, kohtaamiskohtia ja kohtaamattomuutta. Eleettömästi kertoja kuvaa sekä pieniä sattumuksia että yleensä isoina pidettyjä asioita: niiden painoa ei eroteta. Niin kuvataan halu ja haluttomuus ja toisaalta sitoutuminen käytännön syineen.

Mutta mikä ihmeen häpeärauha? Kyllä kertoja sen kirjassaan avaa. Ja on hetkiä, joina kertojan nainen uskoo, että miehetkin voivat olla ihmisiä.

On vaikea eritellä, mikä Nymanin kerronnassa kiehtoo. Pidänkin tauon lukemisen ja siitä kirjoittamisen välillä, jotta erotan, mitä tekstistä jää minulle jäljelle. No, koko ajan enemmän pinnanalaista.

Kyllä kerronnassa piilee se jokin: havaintojen verbalisoinnin pintatarkkuus ja alateksti. Joissain kohdin silti ihmettelen, miksi mikäkin kulkureitti minulle selostetaan, myös muita vastaavia tapahtumattomuuden havaintoja. Esimerkiksi puvun, soittimen ja kuulokkeiden valinta hintoineen jahkailuttaa kertojaa apurahapotin jälkeen. No mutta: tekstissä kumisee kertojan köyhä työläisperhetausta ja aikuisiän köyhyysrajan alapuolella kitkuttelu. Röyhkeydestä tuttu yhteiskunnallisuus tuntuu kireänä, myös kertojan parisuhteessa.

Mietin sitäkin, narutetaanko minua nyt ei-provosoivalla lempeydellä. Ei, minuun vetoaa kertojan kiintymys omaan lapseen, kaikkinainen lämpö ja huolenpito – niin rakkaudellista. Pakko käyttää siitä tätä sanaa: ihanaa. (Samaa sanaa kertoja huomaa yllättyneenä välillä käyttävänsä; siitäkin voisi lukea alatekstiä.) Enkä ala vatvomaan, vaikuttaako ihanuusbonuksiini se, että lapsenhoitositoutumisesta kirjoittaa mies, isä.

Ehkei Nymanin (autofiktio)proosa niinkään tee yksityisestä yleistä vaan ymmärrettävää – muttei yksiselitteisesti. Kirjan viimeiset sivut säväyttävät yleisenä. Kukapa ei toivo itselleen tai lapselleen kokemusta tulla nähdyksi, kuulluksi, parhaimmassa tapauksessa ymmärretyksi mutta ainakin hetkiä, joissa saa kokea myötätuntoa.

Ossi Nyman: Häpeärauha, Teos 2022, 351 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

”eikä lapsi jonka Amma kasvatti feministiksi ole viime

aikoina edes tunnustautunut sellaiseksi

    feminismi on laumasieluista, Yazz sanoi hänelle, 

suoraan sanottuna naiseuskin on ihan passé, meillä

yliopistolla kävi ei-binäärinen aktivisti Morgan Malenga

ja se oli tosi avartavaa, meistä tulee luultavasti kaikista

ei-binäärisiä, ei miehiä eikä naisia, miehisyys ja naiseus on

muutenkin vain sukupuolitettua performanssia ja se taas

meinaa, että sun naisasia, äityli, muuttuu tarpeettomaksi ja

muutenkin mä sitä paitsi olen humanitaristi, se on paljon

korkeammalla tasolla kuin feminismi

   tiedätkö sä edes, mitä se on?”

Vau! Nyt mieltäni muiluutetaan Bernardine Evariston romaanissa Tyttö, nainen, toinen (WSOY 2022). Kansien välissä kimaltelee särmäinen kaleidoskooppi sukupuolta, seksuaali-identiteettiä, rotua ja yhteiskuntaluokkaa, ja se loistaa vähintään 12 keskushenkilön säteilyä. Aikajännekin ulottuu 1800-luvun puolelle, vaikka viimeiset vuosikymmennet vaikuttavat vahvimmin.

Sitaatissani mainittu Amma aloittaa romaanin, jonka luvut on nimetty 12 naisen mukaan. Amma kietoutuu kaikkiin muihin jonkinlaisin säikein, osin hyvin ohuin kytköksin, osin vahvoin kuten tyttäreeseensä Yazziin. Romaania voi kutsua episodiseksi, ja se tekee kokonaisuudesta kiehtovan.

Jokaisen luvun naisesta syntyy täyteläinen kuvaus. Mieleni palaa tutkimaan aina seuraavaa lukua ja henkilöä, etsimään yhteyksiä muihin jo aiemmin kerrottuihin ja mainittuihin henkilöihin. Heittäydyn jokaisen elämäntapahtumiin. Ei ole kysymys niinkään juonellisista tapahtumista vaan tarinasta, tarinoista, joiden sisällä moninaiset sosiaalis-psykologis-yhteiskunnalliset teemat sykkivät.

Kerronta tuo etäisesti mieleeni Elizabeth Stroutin novellistis-episodisen kerrontatavan. Myös Karin Smirnoffin janakippo-tyylinen piittaamattomuus oikeakielisyydestä käväisee mielessäni. Kuten alun sitaatista huomaa Evaristo ”unohtaa” virkkeistä alun isot kirjaimet ja loppupisteet.

Romaania on vaikea siteerata, sillä tekstin rivitystä pidän tärkeänä osana kerrontaa – eli soisin sitaatin näyttävän samalta kuin se on romaanin sivuilla. Ei kirjaa säeromaaniksi voi sanoa, mutta epätavallista lausekkeiden, lauseiden, virkkeiden ja kappaleiden asettelu on: lopputulos hallitun hillitöntä. Ja nostan hattua Kaijamari Sivillin ilmeikkäälle käännökselle.

Kirjan rakenne, kerronta ja kieli säväyttävät. Tällainen teos hivelee muutenkin makumieltymyksiäni: vetävät, särmikkäät henkilöt, eläväiset tarinat, sisällön runsaus ja ajatustiheys. Pohdinnalle purutuntumaa piisaa – makujen sinfoniaa, yllätysten pirskahtelua. Ihailen, miten taitavasti Evaristo pitää kaiken kasassa.

Henkilöiden näkökulmiin saadaan mahtumaan niin isoja yksilön ja yhteiskunnan kysymyksiä, ettei kirjaa pysty tyhjentämään yhdellä lukemalla eikä ainakaan lyhyessä kirjajutussa. Tiivistän siten ytimen: kyse on siitä, mitä ihminen on, mitkä tekijät häneen vaikuttavat, miten hänet määritellään. Esimerkiksi Amman ystävä ja tyttären isä Roland:

”missään tapauksessa hänen mustuutensa sen paremmin

kuin homoutensakaan eivät johdu tietoisesta poliittisesta

päätöksestä – ensin mainittu on geeneissä, jälkimmäiseen

hänellä on psyykkinen ja psykologinen alttius

   ja sellaisina ne pysyvät, eivät intellektuaalisina tai

aktiivisina päähänpinttyminä

   vaan pikemmin alaviitteinä.”

Eli tarve määrittelyille voisi vähentyä alaviitteiksi, ehkä jopa poistua. Romaanin moniäänisyys tarjoaa toivoa, erilaisia selviytymisen sävyjä. Siinä on kyllä myös paljon tilanteita, joissa määrittelyt kaventavat yksilön mahdollisuuksia ja eritasoinen syrjintä ja rasismi vaikuttavat. Määrittelyä tai ei, on kuitenkin oleellista, että romaanin naiset ovat mustia, juuret vaikkapa Karibialla tai Nigeriassa – tai niin kuin viimeisen luvun yhden naisen dna-kartta osoittaa: perimää onkin ympäri maailmaa.

Kirjan kimara feminismeistä välittyy moni-ilmeisesti, siispä pisteet kerronnan ryppyotsaisuuden poissaolosta. Kaikenlainen poliittis-yhteiskunnallinen aines aktivoituu kirjan henkilöissä moniulotteisesti, ja lähes parasta on, että leikkisyys ja huumori ovat tärkeä osa tyylistä.

Yhtä asiaa pidän läpileikkaavana: ”että koulutuksella on voima muuttaa koko elämä”, vaan ei sekään ajatus ole kirjassa yksioikoinen. Kyllä romaanissa on saarnaavia kohtia, mutta ne ovat sellaisia tietoisesti, esimerkiksi paasaava henkilö tiedostaa taipumuksensa.

Painavien asioiden irtonainen kerronta voittaa minut puolelleen. Hätkähdän, vaikutun, hymähtelen ja naurahtelen tasaisin väliajoin – miten virkistävää! Onpa antoisa kirjakokemus.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, suomentanut Kaijamari Sivell, WSOY 2022, 528 sivua. Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja

On näitä bio- ja autofiktioita, ja sitten on myös varaa leikkiä toden ja keksityn kesken. Leikkiin on ryhtynyt Riikka Ala-Harja, jonka romaanissa tunnettujen näyttelijöiden elokuvakerho ideo tv-sarjaa, siispä: Tämä ei ole tv-sarja (Otava 2022).

Romaanin kertojan Alaharjan elokuvakerho kokoontuu muutaman kerran vuodessa vuorotellen kunkin kerholaisen luona. Tyypilliseen keski-ikäisten naisten tapaamisen tapaan tarjotaan herkkuja, juodaan viiniä, rupatellaan ja unohdetaan jutella niistä elokuvista, joista kerhon piti puhua.

Alaharja poikkeaa muista kerholaisista siten, että hän on kirjailija-dramaturgi, muut ovat näyttelijöitä: Malmivaara, Nenonen, Haapkylä, Knihtilä, Kamu ja Lehtikari. Ja kyllä, tv:stä tuttujahan he ovat meille tavislukijoille, kotimaisia filmijulkkiksia tässä romaanissa nimillään ja kirjan kannessa kasvoillaan.

Lukiessani olen välistä hämmentynyt ja huvittunut. Olen sen verran lukenut naistenlehtiä ja tunnen siksi pintapuolisesti kirjan naisten elämänvaiheita, että löydän lehtijuttuihin linkittyviä ”faktoja” ja sitten ilmeisiä mielikuvituskäänteitä. Ja niinhän romaanissa voi. 

Se vie minut miettimään, mikä mahtaa olla Ala-Harjan romaanin varsinainen the juttu. Yksi on ehkä se, että kirjailija kuittaa nyt vuosientakaiset keskustelut yhdestä romaanistaan: mitä tosia, läheisten tai omien asioita voi käyttää fiktiossa? Kaikkea voi, etenkin kuin niiden aikojen jälkeen on puhjennut varsinainen auto-f-buumi. Ja kirjan lopussa vakuutetaan sen sopivan kirjan ”henkilöille”.

Tiivistän tarinan siihen, että kerhonaiset K47 keksivät uuden tv-sarjaidean. Siinä niin kuin olisivat nämä samat naiset omilla nimillään, mutta tapahtumat olisivat keksittyjä, että niin kuin sekoitettaisiin fiktiota ja faktaa, tehtäisiin valedokkaria. Erikoisjuttu olisi se, että alle 47-vuotiaita ei näytettäisi kasvoista. Eikä ainakaan miehiä. Käsikirjoitusta alkaa Alaharjan kanssa tuunata Malmivaara ja Nenonen, sitä sparraa Haapkylä uudessa roolissaan tuottajana.

Aineksia romaanissa on paljon. Pohdin viisikymppisten naisten, etenkin taiteilijoiden tilannetta nuorisolaisessa kulttuuriympäristössä. Naisten kaveruuteen kietoutuu kannustuksen ja kateuden sakeutta, kaikenlaista ihmissuhteiden hyvää ja huonoa. Ja sietää kirjan mittaan pohtia myös ajan henkeä – kirjallisuuden ja tv-draamojen kulttuurisi merkityksiä.

”Sarja kuin sarja. Tärkeintä olisi kirjoittaa mahtava telkkarisarja eikä tehtailla enää yhtään romaania. Lopettaa kompastelevien kirjojen kirjoittaminen. Sarjat ovat paljon houkuttelevampia, mukaansatempaavampia kuin kirjat.”

Minulle romaani oli viihdyttävä välipala: sutjakkaasti etenevä ja sujuvasti sepitetty. Etenkin pidin minäkertojan kerrontatyylistä, samalla terävästä ja leväperäisestä, usein herkullisen itseironisesta, ja tarkastelukulma tuntuu välistä satiirinomaiselta.

Kertoja tarkkailee, paljolti itseään. Makoisasti erilaiset epävarmuudet välittyvät tekstiin, esimerkiksi epäonniset naapuriin kohdistuneet odotukset. Yksinhuoltajan perhearki ja suhde poikaan kuvataan viehättävästi. Ja on hauska peilailla kertojan elämyksiä, esimerkiksi luettelo hänen elämänsä tv-sarjoista on kuin omani. Myös Mulla alla -sarjaan liittyvät yksityiskohdat huvittavat.

Ehkä nimillään esiintyvistä kerholaisista on se seuraus, että heitä ympäröi kirjan henkilöinä tekstissä tietty kohtelias etäisyys, mutta hupailuhenkeen sopiikin tyylittely. Mitään suuria syvällisyyksiä ei tarina tarjoa, mutta se on mukava kurkistus tv-sarjojen tuijottelijalle kuviteltujen kulissien taa ja kirjan kertojan kokemuksiin.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja, Otava 2022, 160 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Enni Mustonen: Tekijä & Syrjästäkatsojan tarinoita

Enni Mustosen sarja Syrjästäkatsojan tarinoita on saanut nyt kunniakkaan loppunsa, kun romaani Tekijä (Otava 2022) on ilmestynyt. Täytyy todeta, että Mustonen on todella aimo tekijä: hän on koukuttanut merkittävän määrän lukijoita kymmenosaiseen kirjasarjaansa.

Historiallinen romaanisarja alkoi 1890-luvulta ja päättyy nyt 1960-luvun puoliväliin. Kolmen sukupolven naisten seurassa on koettu yhteiskunnalliset mullistukset, joista etenkin sodat järisyttivät heidän valintojaan ja vaiheitaan, ja lisäksi he ovat edustaneet yhteiskunnan kehitystä ja mahdollisuuksia naisille: Ida ponnisteli köyhyydestä yrittäjäksi, Kirsti sai mahdollisuudet korkeaan koulutukseen mutta valitsi omin päin käsityöläisalan ja taitavana vakaan toimeentulon. Vienalla on jo keskiluokkainen tausta, vapaus matkailla ja ajan kanssa etsiä omaa tietään.

Syrjästäkatsojien rinnalla olen nähnyt kulttuurikehityksen kultakauden taiteilijoiden kyökin puolelta, muotimaailman ompelimoiden ja myymälöiden tiloista tiiraillen sekä elokuva- ja teatterialan puvustamosta katsellen. Tämä on ollut yksi sarjan loisto-oivalluksia: kulttuurisia virtauksia tarkkaillaan tavallisten tekijäihmisten näkökulmasta, ja paljolti myös kulttuurikerman gloria karisee. Mustosen taustatyön vakuuttavuus näkyy siinä, että tosiaines ja todellisuudessa eläneet henkilöt putkahtelevat luontevasti osaksi romaanisarjan päähenkilöiden elämää. Sujuvasti se käy silloin, kun ”julkkikset” ovat naisten työhön kuuluvia, ei vain nimipudottelua.

Tosielämän kuuluisuudet vaikuttavat kirjasarjan kertojanaisten elinkeinoihin, ja he kokevat itsensä sivuhenkilöiksi, mutta meille lukijoille eittämättömiä päähenkilöitä ovat olleet Ida, Kirsti ja Viena. Meille ovat tärkeää heidän toimeentulonsa sekä perhe- ja rakkauselämänsä seuraaminen, ja oikeisiin (kulttuuri)historiakirjoihin jääneet henkilöt ovat taustaa. Arkipäiväistäminen ja henkilökohtaistaminen ovat osa sarjan vetovoimaa.

Viihteellinen historiaromaanisarja ei kikkaile kerronnallaan. Jokainen sarjan kolmesta kertojasta on vuorollaan teksteissä raportoinut, mitä tekee, näkee ja kokee. Arjen työt ja toimet painottuvat, niiden joukkoon sulautuvat ilot ja surut. Työn eetos korostuu, samoin naisten sitkeys. Suvusta ja avuntarvitsijoista pidetään huolta, joten elämänarvona erottuu koruton välittäminen teoin. Sanoin ei rakkauksia hehkutella, vaan uurastetaan ja tehdään jotain toisten hyväksi.

Onhan se haikeaa luopua tästä sukutarinasta. Siitä on tullut jopa henkilökohtainen, sillä olen mukauttanut selkokielelle sarjan ensimmäisen osan Paimentyttö. En vielä tiedä, jatkuuko sarja selkona.

Ja tästä eteenpäin varoitan Tekijän juonipaljastuksista.

Tekijässä Viena on palannut Amerikasta Suomeen surevana leskenä ja on kaikin puolin epävarma tulevaisuudestaan. Hän saa työpaikan Marimekosta ja osoittautuu jälleen nokkelaksi arjen pulmien ratkaisijaksi, järjen ääneksi pyörremyrskymäisen luovan haihattelijan Armi Ratian taustalla. Sivutöinään Viena puvustaa teatteria ja tarkkailee 1960-luvun radikalisoituvaa kulttuurinuorisoa. Itsensä hän tuntee puolessavälissä neljääkymmentä ikälopuksi. Romanssinomaista voi silti olla vireillä ja… lopun jätän arvattavaksi.

Tätä juonen osaa en jätä arvailun varaan. Minulle Ida on ollut sarjan sydän, hyvä ihminen, selviytyjä. Ennakoin, että Idan aika tulee täyteen, ja niin tapahtuukin. Se, miten Mustonen sen tekee, miellyttää: hyvän, pitkän elämän eläneen ihmisen kuolema on hiljainen ja elämän kiertokulkuun kuuluva. Ida nukkuu pois lähellä rakkaitaan, ja sitä ennen hän on saanut muistella taipaleensa käännekohtia. Läheisten suru, sen tavallisuus puhuttelee Vienan kokemana:

”Kaikkeen tottuu, siihenkin, että rakas ihminen on poissa. Sen olin oppinut jo silloin, kun tuatto kuoli. Saman olin kokenut myöhemminkin, ensin Jonin, sitten Martan ja nyt Ida-mumman hautajaisten jälkeen.

Ehkä siinä murheen väistymisessä auttoi kevätkin. Päivät pitenivät ja leskenlehtiä seurasivat sinivuokot. Vaikka pikatie piti meteliä vain parinsadan metrin päässä meidän pihapiiristämme, jos meni talon toiselle puolelle ja istui verannalla, kuuli mustarastaan yhä laulavan iltaisin kuusikossa.”

Sarjan henkilöistä Kirsti on jäänyt vieraimmaksi, mutta iloitsen, että hänestä ja suhteesta tyttäreensä Vienaan irtoaa joitain uusia sävyjä. Viena ei helposti lähelleen päästä, mutta ehkä hieman entistä enemmän viimeisessä osassa hän ruotii tunteitaan. Pääosin Tekijä täyttyy työstä, sukujuhlista, sukuun liittyvistä uusista ihmisistä, vanhoista perheystävistä ja kaikenlaisesta puuhailusta, tulemisesta ja menemisestä. Itse asiassa on aika hienoa, että sarja päättyy sellaiseen. Elämä jatkuu, touhua riittää ahkerille, ja jokainen löytää suunnan elämälleen. En silti malta olla miettimättä, mitähän Idan suvulle kuuluu 2022.

Enni Mustonen: Tekijä. Syrjästäkatsojan tarinoita, 10. osa, Otava 2022, 480 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Syrjästäkatsojan tarinoita blogissani:

Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva

Ruokarouvan tytär

Taiteilijan vaimo

Sotaleski

Pukija

Näkijä

Tekijä

Lisäksi: Martan tarina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Lukuviikon 2022 lukemistoksi

Hyvää lukuviikkoa 8. – 10.4.2022! Tavoitteena on Lukemalla parempi maailma. Sellaisen kaipuu tässä maailmatilanteessa tuntuu oletettavasti ihan toiselta kuin silloin, kun vuoden lukuviikkoteema on valittu. Kukaan ei silloin varmaankaan arvannut, että Euroopassa on nyt sota ja itänaapuri tuputtaa propagandaa ja tukahduttaa muun.

Minuun tilanne on vaikuttanut niin, että lukemiseen on välillä vaikea keskittyä. Silti kirjat tarjoavat mahdollisuuden ajatusten ja tunteiden käsittelyyn, lohtuunkin. Lisäksi pohdin paljon lukutaitoa tasa-arvotaitona. Kriittinen medialukutaito kulkee fiktion maailman oivaltamisen rinnalla: sen ymmärtäminen, millä keinoin missäkin tekstilajeissa meihin vaikutetaan.

Lukutaitoviikon ratoksi poimin muutaman vinkin, luettuja ja omittuja, jotka puhuttelevat nyt suhteessa maailmanmenoon.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021)

Nuortenromaani näyttää maailman, jossa Venäjän ja Kiinan tapainen korporaatio hallitsee ilmastokatastrofimaailmaa jossain hämärässä tulevaisuudessa. Toisinajattelu tukahdutetaan, mutta jossain itää inhimillisyyden siemeniä. Tätä kirjaa lukee nyt toisin kuin pari kuukautta sitten.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani (Gummerus 2022)

Suvannoksi maailman melskeessä voi valita kunnon lukuromaanin, fiktion yhdestä naiselämästä 1800-luvulla. Nainen tutkii sammalia, ei ymmärrä ihmisiä, mutta elämä opettaa.

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava 2022)

Miten yksi sattuma johtaa tekoon, joka muuttaa kaiken? Täyteläinen romaani möyhii ihmisen ytimiä, identiteettiä ja suhteita kovin kiinnostavasti, ankarastikin, mutta näen myös armoa.

Aleksis Kivi: Kullervo, selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2021)

Suomalaisen kulttuurin väkivaltaiseen kulttihahmoon voi peilata kaikkea, mihin viha, kosto ja tunnetaidottomuus voivat johtaa. Ja oliko Kiven tulkinta Kalevalan Kullervosta symboli pikkuruisesta Suomesta Venäjän vallan alla? Ken lukee, saa pohdittavaa.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Tammi 2022)

Tähän aikaan sopii yhteiskunnallisesti kantaaottava omaelämäkirja. Se kertoo poliittisten päätösten seurauksista yksilön elämässä. Lisäksi Louisilla on sanottavaa maskuliinisuuden malleista.

Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala (Opike 2021)

Hyvinvointivaltioihminen voi historiallisesta romaanista tutkia, mitä on elämä 1800-loppupuolen maaseudulla, kun ei ole sosiaalihuollon turvaverkkoja. Orpo Ida on selviytyjä hyväntahtoisten ihmisten ansiosta – mutta jos heitä ei olisi…

Maria Mustaranta: Äidin tehtävä (WSOY 2022)

Jännärinaineksia sisältävän romaanin tömäkkää ainesta ovat vanhemmuuden tunteet ja teot silloin, kun lapsella on ongelmia. Kirja yllättää viimeisille sivuille.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022)

Ruotsalainen yhteiskunta saa roiman käsittelyn maahanmuuttajaperheen menestyneen tytön näkökulmasta. Kirjassa on myös ystävyydestä ja traumoista, mutta yhteiskuntanäkymät säväyttävät minua eniten.

*

Lukuviikon tiimoilta sain monet kollegat mukaani järjestämään työpaikalla lukuviikkoon sopivaa oheistoimintaa. On kirjan kierrätystä, lukuvinkkejä ja kirja-arvontoja – ainakin. Ehkä pientä ja kotikutoista tässä maailmassa, mutta näyte, että pidämme lukutaitoa tärkeänä tasa-arvon ja osallisuuden osana.

#lukuviikko

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Romaani

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen

Loppulukua ja -lauseita lukiessani kävi jonkinlainen väristys, ihokarvat nousivat. Mielihyvä taitavasta tarinoinnista sen aiheutti. Luin Pirjo Hassisen uutuusromaanin Toisella tavalla onnellinen (Otava 2022).

”Aivan kuin jonnekin ilmaan syntyisi näkymätön hiukkaskenttä, ja itse kulkisi sen läpi ymmärtämättä syytä äkilliseen leiskahdukseen.”

En tiedä, miksi yllätyn innostavasta lukukokemuksesta. En ole pitkään aikaan lukenut mitään Hassiselta, eikä minulla ollut erityisiä odotuksia uudelle romaanille. Koen kirjan olevan kunnon proosaa: tietoinen konstruktio kertojaa, kieltä, rakennetta ja tarinaa. Se on perinteitä kunnioittavaa ja siitä ponnistavaa omaäänistä kaunokirjallisuutta. Jotenkin ihan perus ja kuitenkin omanlainen. Ilahdun lukijana.

Runkona toimii minäkertojan koko nelikymppisen elämän kertomus. Heti ensimmäisiltä sivuilta selviää, että siinä solmiutuvat kertojan pyrkimys rehellisyyteen mutta myös kertojan tietoiset valinnat kerrotusta ja tyylistä. Kyse on fiktiivisestä tunnustustekstistä.

”Kun kaikki muuttuu, mikä muuttuu eniten?”

Toisella tavalla onnellinen -romaanissa juonen jäntevyys kannattelee kokonaisuutta. Kaikki alkaa siitä, kun minäkertoja-Sanna ajattelee iloiseksi yllätykseksi korjauttaa miesystävälleen Y:lle miehen juuri kuolleen isän jäämistöstä löytyneen kellon. Sattumus kelloliikkeessä sysää Sannan silmäkkäin menneisyyden, identiteettinsä, intohimojensa ja kateellisuuden kalvavuuden kanssa. Ollaan siis ytimessä, elämänarvioinnissa, kun ihminen löytää itsensä tekemästä sellaista, joka muuttaa ja mutkistaa.

”Sillä ihminen ei ole milloinkaan keveä tai täysin vapaa. Ihminen on kärpäspaperi, maailmalle tahmea. Totaalisen puhdas on vain sen ohikiitävän ajan, kun käsittää kaiken juuri muuttuneen.”

Ehei, en kerro juonta, en ruodi henkilöitä, en avaa kertojan pohdintoja tai havaintoja. Koska nautin sipulin tavoin kuoriutuvasta henkilöhistoriasta ja rakkaussuhteen suorimisesta, suon sen muillekin sellaisenaan. Siteeraan romaania: ”Sinä päätät.”

Tiivistän vain näin: romaanin täyteläisyys ruokkii ja silti jättää nälän selvittää lisää. Kirja kertoo lapsuuden vaikutuksista elämänasenteeseen, vanhempien välien heijastelusta aikuisiksi kasvavien ihmissuhteisiin, ystävyyden sakeudesta ja rakkaussuhteen ääneen lausumattomista värähtelyistä. Ja identiteetistä.

”Minähän opettelin täyttä häkää uutta kieltä, toisenlaista tuntumaa maailmaan. Uuteen kuului sen päättäminen, mistä kaikesta piti päästää irti.”

Ei vain juoni ja tarina, vaan romaanitaiteeseen kuuluvat henkilökuvaus, kieli ja rakenne. Hassisen romaanissa edetään pääpiirteittäin tunnustuksen aikajärjestyksessä ja modernin romaanin tapaan kertojan vallankäytön varassa. Siispä kertojan mietteet elämänkokemuksistaan liittyvät muutamien kuukausien kerrontajaksoon, ja hän voi jälkiviisaana tyylitellä.

”Niin kuin ihminen kaunistelee kaikkea sietämätöntä, minäkin järkeistän nyt mietteitäni sinä yönä. Liitän mukaan maustekakkuja ja polkupyöriä, joita en todellisuudessa sillä hetkellä muistellut. Sillä kaiken yllä, yön ja pakkasen, kuusen mahtailevuuden yllä, sytkytti ylivoimaisena yksi ainoa ajatus. Tajusin kyllä, miten ruma se oli ja miten vastoin kaikkea sitä, mitä pidin oikeana.”

Tyylin tietynlainen tylyys ja armottomuus kohtaa piilevän armollisuuden, tai tulkitsen, että kertoja kulkee kohti armollisuutta itseään ja muita kohtaan, vaikka hän katsookin tarkan karsaasti monia asioita ja ankarasti itseään. Hän alkaa ymmärtää muiden totuuksia, osin omiaankin.

Kieleltään ilmeikäs kuvaus erottaa Toisella tavalla onnellinen -romaanin muista perushyvistä kasvu- ja käännekohtaromaaneista. Tuore ja terävä ilmaisu kohottaa lukukokemusta.

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen, Otava 2022, 156 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Petri Vartianen: Kuolemanlahti

Petri Vartiaisen romaanin nimi kalskahtaa dramaattiselta: Kuolemanlahti (Basam Books 2022). Se on kirjassa konkreettinen paikannimi, josta kirjan päähenkilö Ritva on syntyisin. Toisaalta mikä lahti tahansa voi muuttua kuolemanlahdeksi, minkä kirjan prologi ja jotkut muut tapahtumat osoittavat. Kirja käynnistyy Louhi-laivan uppoamisella 1934 Enonlahdella, ja sillä on vaikutuksia kirjan vuoteen 2019 saakka jatkuviin perhetilanteisiin.

Kuolemanlahti on monessa mielessä perinteinen romaani. Se etenee kronologisesti kertoen Ritvan elämästä lapsuudesta palvelutaloon. Henkilövetoisuus korostuu: Ritvan valinnat ja vaiheet hallitsevat, ja hänen vierelleen seurattavaksi henkilöksi tulee Ritvan vuonna 1977 syntynyt poika Mika. Perinteistä on myös kirjassa kuvatut miesten ja naisten maailmoiden erot sekä katkerat kokemukset lestadiolaisuudesta.

Romaanissa on kompaktissa paketissa myös suomalaista yhteiskuntakehitystä. Ritva syntyy köyhään maalaiskylään, hankkii sitkeyttään ammattikoulutuksen ja muuttaa 1970-luvulla Ruotsiin töihin, mutta palaa perheineen Suomeen. Ritvan poika Mika saa jo mahdollisuuden korkeakoulutukseen.

Oleellista kuitenkin on perheen merkitys yksilön kehityksessä. Romaanin moottori on Ritvan viha ja katkeruus synkästä lapsuudesta, jossa hän oli kotona orjan asemassa isän jatkuvan mitätöinnin kohteena. Ankara ja kaksinaismoralistinen usko leimasi ilmapiirin, ja sitä vastaan Ritva teki omat ratkaisunsa.

Päämotiivi on isämallit. Ritva valitsee pojalleen useita isävaihtoehtoja, vastaiskuna omalle isälleen. Ei sekään osoittaudu onnistuneeksi ratkaisuksi. Mikan isäkuvatukset näyttäytyvät tympeän viinanhuuruisina ja pornopuheisina. Ritva porskuttaa siitä huolimatta, ja hänestä muodostuu kiinnostava henkilö, josta en ihan saa kiinni mutta jossa kytee kiehtova arvoitus. Mikasta kasvaa syrjästä seuraaja ja hitaasti asioihin tarttuva.

Minulle jää romaanista ristiriitainen olo. Pidän siitä, että vuosissa edetään vikkelästi ja että niistä valikoituu kerrottavaksi vain tiettyjä käänteitä. Kerronnassa vaihtelevat yksityiskohtainen tilannekuvaus ja suurpiirteinen loikkaus tapahtumiin. 

Toisaalta käy niin, että välillä hukkaan, mihin kokonaisuus tähtää. Kerrottuun jää jotain, mihin en saa otetta, ja siksi kaikki osaset eivät loksahtele kohdilleen muuten kompaktissa perhetarinassa. Silti naisten ja nuorten elämän eteenpäin menoon luottaminen viehättää.

Petri Vartiainen: Kuolemanlahti, Basaam Books 2022, 160 sivua. Sain PDF-arvostelukappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani