Aihearkisto: Romaani

2 kesäkuun, 2023 · 5:21 am

Irja Rane: Naurava neitsyt & Kati Tervo: Tyttö joka olin & kirjapiirikokemukset

Kolmihenkinen virtuaalilukupiirimme valitsi kesän alkuun kaksi kirjaa. Tavoitteenamme on (myös kirjastovarausruuhkan vuoksi) lukea ns. vanhoja kirjoja uutuuksien ohella. Vuonna 1996 Aki Kaurismäki nimesi Finlandia-voittajaksi Irja Ranen historiallisen romaanin Naurava neitsyt (WSOY 1996). Siitä meillä ei ollut mitään muistikuvaa, joten otimme romaanin lukuvuoroon. Uutukaisista meitä kiinnosti Kati Tervon kasvutarina Tyttö joka olin (Otava 2023).

Irja Rane: Naurava neitsyt

Romaani jakautuu kolmen kertojan osuuksiin saksalaisessa ympäristössä. Laajin on romaanin aloittava ”Nahkurilesken kertomus”. Siinä keskiajalle harvinaisen itsellinen ammatinharjoittajanainen Lydia kertoo oikeuspöytäkirjoissa, miten hän pelasti hukkuvan miehen, Johanneksen, ja miten mies vaikutti kertojan elämään sekä aluetta hallitsevan aatelisen kirkkomaalausprojektiin. Oman sävyn kertomukseen tuo, että se on puolustuspuhe. Toisen kertomuksen sepittelee päiväkirjaansa hapan sihteeri Bartolomeus kutakuinkin samoista ajoista mutta tyystin eri näkökulmasta. Kolmannessa kertomuksessa hypätään monta sataa vuotta eteenpäin kirjeisiin, jotka on kirjoittanut natsien vallannousun aikaan rehtori-pastori Klein.

Kertomuksia yhdistää kirkkomaalaus neitsyt Mariasta: kahdessa ensimmäisessä se on syntymässä, viimeisessä se näyttäytyy joltain raunioituneen menneen maailman jäänteeltä hulluksi tulleessa maailmassa Kleinille, joka on menettänyt uskonsa mutta hyväksyy elämän hyvän ja pahan sekä löytää hitusen toivoa.

Kolmihenkinen kirjapiirimme koki alun lähtevän tahmeasti liikkeelle. Taru vielä jatkaa kirjan lukemista Lydian tarinan jälkeen, mutta Johanna ja minä jo hämmästelimme kirjan jälkimakua: vaikka välillä lukeminen oli suorittamista, tunne kirjan tarinoista paranee koko ajan. Taidokas kokonaisuus.

Pidimme kielen rytmistä, vanhan tyylin taituroinnista eri kertojien äänin. Toisaalta hämmennyimme, koska emme tavoita, mistä kirjassa on kyse, vaikka se tarjoaa näkymiä ajasta, uskosta, ihmisestä ja taiteesta. Otamme kirjan annettuna, kirjailijan näkemyksenä ja näkökulmiensa hallitsijana. Tähän sopii lainaus sihteeri Bartolomeukselta: ”Olen kuin olen. En minä eikä maailma setvimisestä parane.” 

•

Irja Rane: Naurava neitsyt, WSOY 1996, 406 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Jos edellisessä lukukirjassamme neitsyt nauroi, Kati Tervon romaanissa Tyttö joka olin neitsyt pinnisteli neitsyydestään, muttei häntä juuri seurustelusuhteissaan naurattanut. Kyse on kirvelevästä 1970-luvun kasvukertomuksesta. BookBeatissa kirja luokitellaan elämäkerraksi, Helmet-kirjastossa se on omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio.

Tervon kirja rakentuu nuoren tytön päiväkirjatyyppisestä tekstistä, jonka kieli on toteavaa. Karu ilmaisu on suhteessa ilmapiiriin ja tapahtumiin. Silti ilmaisut voivat muuttua symboliksi kuten tuntemukset ensimmäisistä rintaliiveistä: ”Kasvaminen nipisteli ja kolotti, kauhistutti, silti halusin sitä.”

Huomio ei silti ole niinkään sinänsä hallitussa kielessä eikä rakenteessa vaan kasvukipujen syissä ja seurauksissa. Kodin ilmapiiri vetää tytön omille teilleen, eikä koulu tarjoa kohottavia kokemuksia, joten kaveripiirissä tapahtuu tärkein. Ja pojat, miehet! Kertojatyttö siirtyy ikävistä suhteista toisiin, joutuu murjovaan elämäntilanteeseen mutta pääsee irti ja uuteen alkuun.

Kolmihenkinen kirjapiirimme oli kovin samanmielinen: ajankuva välittyy, nuoren maailman tavoitehämäryys ja epävarmuus myös. Emme erityisesti hullaantuneet, mutta jokainen halusi ilman epäilyjä lukea kirjan loppuun. Keskustelimme myös siitä, miten ja millä perustein luomme mielikuvia ihmisistä ja miten ne voivat muuttua – esimerkiksi kirjat voivat niin tehdä.

•

Kati Tervo: Tyttö, joka olin, Otava 2023, 111 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: ,

31 toukokuun, 2023 · 6:09 am

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet

Pierre Lemaitren tuotannon uusin suomennos Loistavat vuodet (Minerva 2023) aloittaa trilogian, ja ensimmäisen osan jälkeen jää nälkä selvittää jatkoa. Se johtuu kirjailijan tarinoinnin taidoista.

Ensimmäinen kosketukseni Lemaitren tuotantoon oli jysäyttävä romaani Näkemiin taivaassa (jatko-osineen), ja kuinka ollakaan uutukaisessa on oleellinen kytkös siihen. Loistavat vuodet on kuitenkin kirja, josta en voi paljastaa paljoakaan. Polveileva juoni sisältää sellaista, että kukin lukija ansaitsee ahaa-elämykset itse.

Romaanissa yhdistelee genrejä: se on ainakin perhetarina, rikoskertomus, poliittinen trilleri ja historiallinen romaani. Lisäksi kirjaa voi kuvata viihdyttäväksi lukuromaaniksi, koska se on runsas, henkilövetoinen ja moninaisia käänteitä sisältävä. Lemaitren romaanit ja dekkarit (mm. nimisarja) eivät kaihda julmuuksien yksityiskohtien kuvausta, sama pätee nytkin, mutta kirjassa on myös viistoa huumoria ja ilkikurisuutta.

•

Kerron lukuvinkiksi romaanin kehyksen. Toinen maailmansota on takana, ja Pelletieren perhe elää Beirutissa. Vanhemmat Louise ja Angéle saavat toimeentulonsa saippuatehtaasta, mutta aikuiset tai aikuistuvat lapset hakevat elämälleen suuntaa. Saamaton Jean alias Pullero lähtee etsimään uraa Pariisista vaimonsa Geneviéven kanssa. Pariisissa muka opiskelee veli François, ja sinne karkaa myös nuorin sisaruksista, 18-vuotias Héléne. Étienne matkaa muukalaislegionalaisrakastettunsa perään Saigoniin. Jokainen lapsi luulee salaavansa sumutuksiaan mutta yleensä huonolla menestyksellä. Tosin Jean tekee salassa pahojaan ja paljastuu vain vaimolleen, joka sivumennen sanoen kuvataan ensiluokkaisen sietämättömäksi.

Kiehtova Beirut jää melko pieneen rooliin, mutta elämä sotaisassa Vietnamissa saa paljon tilaa Pariisin ohella. Ympäristö ja tunnelmat välittyvät hienosti. Kaikkiaan Lemaitre osaa kuvata sattumuksia, sattumia, yhteyksiä, salaisuuksia ja tragedioita. Minua hämmästyttää taito kertoa karkein mutta elävin yksityiskohdin henkilöistä: henkilökuvaus ei ole syvää mutta hyvää, hykerryttävää. Lemaitren henkilöt eivät ole mustavalkoisia vaan suttuisia ja hämäriä käytökseltään ja toimiltaan. Siitähän syntyy kutkuttavaa proosajälkeä.

Kirja tarjoaa ajankuvaa, ja siinä välähtää journalismin, talouden ja politiikan kaksinaamaisuutta. Ne välittyvät Pelletieren perheenjäsenten toilailujen tasolta. Toimii.

•

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Osa 1 – Suuri maailma, suomentanut Susanna Tuomi-Giddings, Minerva 2023, 408 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

26 toukokuun, 2023 · 6:38 am

Éduard Louis: Muutos: metodi

Ranskalainen Éduard Louis keskusteli Helsinki Litissä Pajtim Statovcin kanssa köyhyydestä ja luokasta. Louis ihmetteli yhden suomalaisen toteamusta, ettei meillä ole luokkaeroja ja tähdensi, että joku pienipalkkainen siivoaa hänen hotellihuoneensa ja tekee hampurilaisteriansa. Näin keskustelu vei kohti sitä, mitä Louis kirjoissaan kutsuu luokkaväkivallaksi. Se on saanut kirjailijan kirjoittamaan – mutta:

”Kirjoitan, koska toisinaan kaiketi kadun, toisinaan kadun sitä, että etäännyin menneisyydestä, toisinaan epäilen, onko ponnisteluistani sittenkään ollut mitään hyötyä.”

Helsinki Lit -keskustelun keskiössä oli uutuuskirja Muutos: metodi (Tammi 2023). Autofiktio ei yllätä juonellaan, ja se on kirjailijan tarkoitus. Hän kuvaa kirjoissaan aina perhettään ja menneisyyttään: kukin kirja tuo niihin uuden näkökulman. Nyt kirjailija pureutuu häpeään köyhästä, sivistymättömästä ja väkivaltaisesta perhetaustasta ja riuhtaisusta siitä irti muuttuen muuksi. Siis kostosta.

”Yksi kysymys asettui elämäni ytimeen, se hallitsi ajatteluani, ja mietin sitä yksin ollessani: miten ja millä keinoin saisin revanssin?”

•

Kirjan kerronta vaihtelee. Pääosin teksti etenee puhutellen isää, mutta välissä on muunkinlaisia tekstilajeja. Louis kuvaa melko kronologisesti lukiovuosiaan ja yliopisto-opiskeluaikojaan, jotka jo sinänsä irtiotto kodista ja vanhemmista, mutta kronologia on vain kehys sille, miten kirjoittaja katsoo taaksepäin tekoja, toimia, syitä ja seurauksia. Hän ruotii itseään, näkee samanaikaisesti sisältä ja ulkoa päin. Säälimätöntä menoa tähtäimenä päihittää muut.

”En tiedä päteekö tämä muihin, mutta kun minun muutosprosessini alkoi, siitä tuli enemmän kuin tietoista pyrkimystä, siitä tuli pakkomielle.”

Muutosprosessiin kuuluu porvariston tavoille oppiminen, ja se onnistuu lukioaikaisen ystävän Elenan ja hänen perheensä avulla. Kiinteä ysävyyssymbioosi on pohja muulle muutokselle, johon kuuluu myös nimen muuttaminen. Elena jää taakse, kun Eddysta Éduardiksi muovautunut nuori mies liukenee Pariisiin ja ökyhomopiireihin. Pyrkyriksikin voisi muodonmuuttajaa ajatella, toisaalta voisi ihmetellä, miten hän soluttautui suihkuseurapiireihin hyväksikäytetyksi tai hyväksikäyttäjäksi – tulkinnat jäävät lukijalle.

•

Kaikkea kokemaansa kirjan kertoja kantaa kuitenkin mukanaan. Kirjoissaan Louis jakaa sen kanssani ja kirja kirjalta saa seuraamaan vaiheitaan terävänä tarkastelijana. Onko tässä kirjassa opetus? Kirjoittajan kosto ja muutos – tuottavatko ne etsijälleen onnen?

”Pakkasin laukkuni ja lähdin, koska yhtäkkiä en sietänyt unelmaelämääni, kirjailijaelämääni, olin kuvitellut että se oli ihanaa, eikä se ollutkaan, kannoin kaunaa elämälle, koska se oli pettänyt minut ja huijannut minua, koska se oli tarjonnut sitä mitä oli saanut minut toivomaan.”

•

Éduard Louis: Muutos: metodi, suomentanut Lotta Toivanen, Tammi 2023, 145 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

23 toukokuun, 2023 · 8:23 am

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Anne Vuori-Kemilän kolmas romaani Maahan viilletty raja (Karisto 2023) kertoo äidistä ja tyttärestä mutta samalla myös pohjoisten merenrantakaupunkien työläishistoriasta vuodesta 1907 vuoteen 1960. Yhdistelmä toimii ja saa eläytymään ankariin elinoloihin.

Romaanin alussa Reeta jää orvoksi huutolaiseksi, mutta lapsuus jätetään jäytämään ja viedään lukija nopeasti itsellisen nuoren naisen elämään. Reetan lemmenseikkailuista seuraa raskauksia, yhdestä niistä tytär Signe. Reeta antaa tytön kasvatiksi tytön isälle Toivolle ja tämän vaimolle Elmille mutta vaatii avioiduttuaan tytön takaisin. Äidin ja tyttären väliin viiltyy varhaisvuosien eron seurauksena raja, joka vaikuttaa Reetan Signen vartuttua ylittämättömältä. Signe alkaa elää omaa työläiselämäänsä ja karttaa Reetaa.



Reeta ja Signe vuorottelevat romaanissa minäkertojina, ja mukana on myös joitain kirjeitä. Näin pääsen tutustumaan kummankin päähenkilön ajattelu- ja toimintatapaan suhteessa toisiinsa ja muihin henkilöihin. Jääräpäisyys ja jyrkkyys näkyvät ulospäin, ja sisällä vellovat tunteet, joita ei siihen aikaan eikä siinä ympäristössä ääneen avattu. Kumpikin peittelee itseltään ja toisilta lapsuuden säröjä. Siitä sikiää rakastamisen vaikeus. Signe sanoittaa sen:

”Silti ei tämä minussa asetu – sisuksia nakertava huoli ja ajatusten takana kiertyvä pelko. Niin on menneisyys minuun merkkinsä jättänyt.”


•

Vuori-Kemilä tekee päähenkilöistään eläviä puutteineen ja pyrkimyksineen. Eivät elämä ja teot kerro heistä aina hyvää ja kaunista, mutta juuri siksi henkilöt vetävät puoleensa. Sivuhenkilöt vaikuttavat kokonaisuuteen suuresti, sillä heistä pääsen heijastelemaan päähenkilöiden vaikutuksia. Esimerkiksi kasvattivanhempien pidätelty rakkaus raastaa, ja ystävyys- ja rakkaussuhteiden hellät hetket ja kipeät kuprut koskettavat. En löydä kuvaukselle parempaa luonnehdintaa kuin elämänmakuinen.

Kronologiseen romaaniin poimitaan tiettyjä vuosia ja jätetään väliin aukkoja. Se antaa kerrontaan ilmaa. Kielen havainnollisuus miellyttää. Hienosti vaihtelevat pelkistetyt kuvaukset ja sujuva puhekielinen dialogi sekä sävykäs ilmaisu.

”Sillä tavoin surut kulkevat eri suuntiin ja toisin askelin; kiirehtien, hiipien, painavina, painottomina. Silti risteävät joissain kohdissa, silmien vilkaisussa, huokauksessa, hätäisessä sanassa. Osuvat päällekkäin ja samaan kohtaan, pudottavat kiven lammen syliin, kieppuvat kuivuneina lehtinä pihatien poikki ja tulvehtivat ojanreunan yli pirttiin ja kamariin. Palavat puiden latvoissa kasvojen soikioiksi.”

•

Naiset ovat viime vuosina nousseet sotakirjojen kärkeen, ja samaan joukkoon sopii kotirintaman Signe Kemistä. Kirja näyttää kaksinaismoralistisen ja sukupuolittuneen suhtautumisen saksalaisiin: miehet tekevät hyväksyttyjä afääreja mutta naisten suhteet saksalaisiin tuomitaan. Signe saa stigman ja äpärähäpeän – samalla hän luulee olevansa erilainen kuin aikanaan huoraleiman kokenut äitinsä: ”Muuta olen kuin synnyttäjäni, toinen ihminen ja täydellisesti toisenlainen.” Lukija sen sijaan näkee paljonkin yhtymäkohtia tyttären ja äidin kohtaloissa.

Puuteollisuus ja satamatyö olivat Kemissä ja Haukiputaalla elinehtoja, ja niistä Maahan viilletty raja kertoo sellaista, mitä en ole ennen lukenut. Pienipalkkaisiin lastaustöihin valitaan työntekijät nokkimisjärjestyksen mukaan, työmatka tehdään keikkuvalla paatilla ja laivan ahtaissa työoloissa pinotaan hengen uhalla raskaita lautoja – vakuuttavaa työn ja työläisyyden kuvausta. Ja näyttäytyyhän sekin, miten raskas työ vaatii raskaat huvit. Punaisesta Kemistä haistan työläisnaisten hien ja viinan katkun. Ja naisasia lävistää kerrontaa:

”’Missä ukot on?’ suhahdan Inkerille kysymyksen. ’Älä nyt hulluja puhu. Ei kai ne akkojen hommiin ala tai meikäläisten huonommille tienesteille. Ne on föörmanneja, täkmanneja, tarakantekijöitä tai vinssinkäyttäjiä. Ja tiivinä sellaset jotka ei kelpaa muuhun.’”

•

Maahan viilletty raja perustuu tosielämään, ja siitä kirjailijan taitavasti ilmaisemat täyteaineet tekevät kaunokirjallisuutta. Toistan vielä, että Anne Vuori-Kemilä saa henkilönsä ja historian elämään. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan. 

”Tuijotamme samaan suuntaan molemmat, ojaa joka puskee uomaansa ryteikköjen ja joutomaiden keskelle. Sellaisen maiseman läpi meidänkin olisi selviydyttävä.”

•

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja, Karisto 2023, 332 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

15 toukokuun, 2023 · 6:55 pm

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout on kirjoittanut koronakirjan Lucy meren rannalla (Tammi 2023). Edellisistä romaaneista tuttu Lycy Barton kertoo kuukausista viruksen leviämisestä lähtien. Ex-mies William vie Lucyn Maineen merenrantataloon karanteeniin. Niin muuttuu ja mullistuu elämä.

”Miksi me ihmiset olemmekin niin erilaisia? Taidamme syntyä erilaisina. Ja sitten maailma ottaa ja heittelee meitä.”

Stroutin minäkertoja Lucy selostaa levottomuutta herättävistä asioista pelkistetysti. Tapahtumien ja ajatusten kuvailu tallentaa asioita yksinkertaisen oloisesti, jopa naiivisti. Aluksi se ei meinannut tehota minuun, mutta ei aikaakaan, kun olin tyylin lumoissa. Havaintojen, muistojen ja toistettujen asioiden väliin ujuttuu hienoja kiteytyksiä ja hankaavia hiertymiä. 

Lucy meren rannalla -romaanissa kytketään Stroutin eri kirjojen henkilöitä toisiinsa. Pikkukaupungin tyttö, Olive Kitteridge ja Olive, taas -romaanien henkilöitä vilahtelee siellä täällä. Ne herättävät minussa huvittuneita ahaa-elämyksiä.

”Koetan vain sanoa että se hetki tuntui melkein ilmestyksenomaiselta: maassamme vallitsi edelleen syvälle juurtunut levottomuus ja sisällissodan kuiskaukset tuntuivat häilyvän ympärilläni kuin tuuli, jota ei tuntenut mutta tunsi sittenkin.”

Epävarmuus väreilee. Se kuuluu kirjan henkilöiden parisuhteiden luonteeseen ja kestoon, se liittyy elämäntilanteeseen, ammatinharjoittamiseen ja luonnollisesti viruksen varjostamaan elämään. Lucyn ja aikuisten tyttärien välit vaihtelevat ja heijastavat Lucyn ja Williamin aiemman liiton kipukohtia. Kuolema ja luopuminen väijyvät; huoli ja huolehtiminen, aivosumu ja masennus näyttäytyvät, mutta myös välittäminen ja rakkaus. Yksi romaanin teema tuntuu olevan toisten ihmisten ymmärtämisen puute ja sen vastakohta, yritys ymmärtää.

Lucy herää yhteiskunnan kahtiajakoon esimerkiksi Olive Kitteridgen kodinhoitajan Charlenen kautta. Naisen auton Trump-tarra sysää häntä pöyhimään, miksi mukava, yksinäinen nainen kannattaa Trumpia tai miksi Capitol-kukkulalle rynnätään. Varmoja vastauksia ei löydy, vain se on aika totta, ettei ihminen jalostu, jos häntä ei arvosteta. Myös alueelliset eroavaisuudet ja ennakkoluulot näyttäytyvät, ja korona-aika niitä vielä korostaa: newyorkilaisuus ei ole mikään valtti Mainessa.

”Me olemme ihmisten kanssa missä milloinkin ja miten milloinkin, ja annamme sille suuren arvon. Mutta loppujen lopuksi emme ole mitään.”

Yhteiskunnalliset teemat sekoittuvat päähenkilön taustan käsittelyyn: köyhyyteen, väkivaltaan, eriarvoisuuteen, haavoittuvuuteen. Niistä muistuttavat myös Lucyn välit sisaruksiinsa. Taustastaan ei pääse eroon, ei iskostuneesta mitättömyydentunteesta, ei edes kuolleista vanhemmistaan: Lucyn päässä puhuvat oikea edesmennyt kalsea äiti ja keksitty rakastava äiti.

”Ajattelin taas miten äitini – oikea äiti – oli sanonut minulle niin eräänä päivänä. Ja hän osui aivan naulaan kantaan. Jokaisella on tarve tulla huomatuksi.

Minä en tuntenut itseäni tärkeäksi. Olin aina ollut vähäpätöinen. Minulla oli vaikeaa.”

”Tarkoitan että jos on onnekas saattaa törmätä johonkuhun. Mutta ihmiset ponnahtavat aina erilleen, ainakin vähän kauemmaksi.”

Stroutin romaanista ponnahtaa lukuisia aihelmia mieleeni, eli sain jälleen häneltä täyteläisen kirjakokemuksen. Pessimististä eksistenssipohdintaa on paljon, muttei kirja levitä toivottomuutta. Kyse on kaikkineen arvaamattomasta elämästä ja sen montuista, myös niistä nousemisesta.

Minua sykähdyttävät romaanin sävykkyys ja tarkkanäköisyys. Yksinäisyys, ystävyys, suru, rakkaus ja vanhemmuus vaihtelevin tuntemuksin resonoivat. Romaanin lopun äiti-tytär-keskustelut tarjoavat vielä lisäkierteen: onko jotain, mitä Lucy ei kuitenkaan näe tai halua nähdä? Jos edellinen kirja oli Voi William!, voisi tämä kirja olla nimeltään Voi Lucy!

•

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 270 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 toukokuun, 2023 · 6:23 am

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Raikkaasti voimaannuttava. Tämä ajatus pamahti mieleeni, kun olin aivan Minna Rytisalon uutuusromaanin Jenny Hill (WSOY 2023) alussa. Saman voin toistaa romaanin luettuani. Kirjassa kerrotaan keskiluokkaisen viisikymppisen, pitkästä liitosta lähtevän nykynaisen muutosvuosista. Eli aihe on kovin tavallinen – vaan näistä sytyn: käsittelytapa ja kerronta.

”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”

Kerronta kunnioittaa arkea toisteisuutta karsimatta, samalla se kohottaa tavispäiviä. Rytisalon linjakas lause ja varma virke vievät tilanteisiin ja teemoihin, joissa punaisena lankana on Mäen Jennin otteeton elämä ja hivutus muutosvalmiiksi Jenny Hilliksi. Romaani tarttuu pitävällä verbaaliotteella Jenni/Jennyn tavalliseen elämäntaipaleeseen: työläiskoti, sisko, vaihto-oppilasvuosi, yliopisto-opinnot, avioliitto, kaksi lasta vauvasta aikuisuuteen, toimistotyö, pettävä puoliso, ero, yksiöelämä. Teho syntyy ilmaisusta ja kronologian rikkovasta näkökulmavaihtelusta.

Jennyä havainnoidaan toisaalta etäältä mutta kuitenkin niin, että luut natisevat ja solut suhisevat. Hänet nähdään myös satumaisuudesta riisuttujen avatarhahmojen silmin. Hurteinta luettavaa ovat Jennyn terapiakirjeet Ranskan presidentin puolisolle Brigittelle.

”Miksi minun pitäisi olla jumalatar ollakseni onnellinen?”

Jenny Hill on feministinen romaani. Päähenkilön tapa toimia sekä suhtautua itseensä, ympäristöön ja muihin ihmisiin on patriarkaattiin kasvatettua. Viime vuosina paineista naiskuvaa on käsitelty paljon, joten Rytisalon romaanissa on tuttua, mutta ote on oma. 

Päähenkilön rimpuilu omanlaiseen elämään kuvataan monin sävyin, ja hipaisu ironiaa, kytevää kiukkua, lämmintä huumoria ja lempeää ymmärrystä kantavat Jenny-saagaa. Jennyn vastaparina toimii rohkea pikkusisko somebisneksineen. Johanna-siskon jumalatarhömpötys ja Jennyn arkisuus sopivat kontrasteiksi. Siksi minua viehättää Jennyn repäisyjen mittakaava kuten uskallus pukea päälle ryppyinen paita tai:

”Suurimmat kapinat alkavat pienistä teoista ja joskus, niin kuin nyt, se voi tarkoittaa sitä, että huulipunaa ei ole rajattu.”

”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”

Jos on romaanin sisällössä tuttuja naisasia-aineksia, on siinä lisäksi virkeää kuvastopurkua. Katsanto siirtyy vähän väliä Jennyä kommentoivaan satuhahmojoukkoon, avattariin Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka. Jennyä havainnoiden he kertovat lisäksi omia tarinoitaan. 

Sadut ovat venyneet suullisesta viihteestä Grimmin veljesten mukaelmiin, sieltä Disney-kiiltokuvisiin naismalleihin – ja nyt niistä pois. Saduissahan sankarittaret saavat onnellisen lopun prinssiensä kanssa, mutta Rytisalon romaanissa romantiikka karsitaan niin avattarien kuin Jennynkin tarinoista.

No, onhan satuja ennenkin uusinnettu, ja nyt nämä fantasialeidit kertovat silottelemattomat tarinansa ahdisteluineen, väärinkäytöksineen ja omaehtoisuuksineen. Feministiteoreettinen apparaatisto on käytössä, kun menneet versiot korjataan, esimerkiksi Punahilkka puhisee:

”Minun tarinastani on tehty hassunhauska ilveily, joka todentaa valheellista positiointia ja sortavia representaatiota.”

”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”

Voisin nostaa Jenny Hillistä kaiken edellisen lisäksi vaikkapa vaihdevuodet, äitiyden, ystävyyden, uupumuksen, luokkaerot, tunnelukot ja kehollisuuden. Tai monenlaista viitteellistä kuten lilavärin houkuttelevuus tai eltaantunut Benny Hill -huumori. Niistä kaikista löydän kiinnostavia kulmia. Jenny Hilliksi kasvaminen tarkoittaa ainakin sitä, että on aika katsoa eteenpäin, tulla nähdyksi ja tuntea. Olla kaunis ja hurja niin kuin on. Ja lukijana kiitän: tämä kaikki on kerrottu kauniisti ja hurjasti.

”Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.”

•

Minna Rytisalo: Jenny Hill, WSOY 2023, 294 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 toukokuun, 2023 · 5:25 am

Karoliina Niskanen: Muamo

Karoliina Niskasen romaanin Muamo (Bazar 2023) aihe äitien ketjusta osuu täysin lähenevään äitienpäivään. Sukupolvien ja juurien merkitys tuntuu juuri nyt tärkeältä, ei niinkään lipevät ylistyslaulut äideistä parhaimmille vaan tämä:

”Aino katsoo Annaa ja sanoo, että huono tai hyvä, ei äideistä pääse eroon. Äidit muuttavat ihomme alle, ja lastaan kantaa mukanaan koko elämänsä.”

Niskasen kirjan hienous avautuu minulle vähitellen ja apposellaan se on jälkisanoissa. Romaani ei ole vain kahden päähenkilön tarina vaan viesti katoavasta kielestä ja kulttuurista: karjalan kielestä, laulu- ja itkuperinteestä, uskomuksista ja tavoista. Vaikka romaani keskittyy 1930-lukuun, sota-aikaan ja sen päättymiseen Karjalan luovutukseen, tarinan jatkumisen kuulee kirjan henkilöiden verenperinnön kohinana.

•

Muoamon päähenkilöitä on kaksi, ja vaikka ruotsalaisen Annan kohtalo koskettaa myös, minut valloittaa Laatokan takaisen Karjalan Aino, joka vahingon sattuessa päätyy miniäksi Suomen puolelle Karjalaa. Kulttuuriero on selvä: Ainon puhe eroaa muista, hänelle huomautellaan: ”Älä pajata.” Runo-, uskomus- ja ortodoksiperinne eroaa myös talon väestä. 

Käytän tässä henkilöstä nimeä Aino, mutta kuvauksen hienous piilee siinä, miten hänen kehityskaarensa kuvataan nimeämällä: tyttö, miniä, äiti, emäntä, evakko, Aino – lopulta ainoa oikea nimi – karjalankielinen, oman muamon antama. Se jääköön joka lukijan löydettäväksi.

•

Evakkoaika johdattaa Ainon tyttärineen Pohjanmaalle, jossa Anna asuu anoppinsa kanssa. Rakkaudettoman Annan taival miniäksi pohjalaistaloon on tarina sinänsä kuten myös hänen kehitysvaiheensa.

Poikkeuksena moniin muihin evakkoutta viistäviin romaaneihin, Niskasen romaani painottaa Ainon osalta ystävyyttä, vaikka vieroksuntaakin evokkoja kohtaan ei väistetä.  Yhteys ruotsinkielisen Annan ja karjalankielisen Ainon välillä on kuvattu aistikkaan kauniisti. Tämä kiteyttäköön sen: ”Sanat putoilevat hiljaisuuteen, muovaavat heidät eläviksi.”

Rakkaus ystävien välillä kantaa mahdottomatkin vaiheet, ja ylipäätään Muamon rakkauskuvaukset kääntyvät epäperinteisiksi. Esimerkiksi vaikutun Ainon rakkaudesta äidin – muamon – muistoon ja kulttuuriperintöön, lisäksi elävästi väreilee rakkaus anoppiin (kyllä!) ja omiin tyttäriin sekä Anna-ystävään – puhumattakaan rakkaudesta kotiseutuun. 

Ainon vastakuva monessa on Anna, jonka äiti on hylännyt ja joka ajelehtii rakkaudettomaan liittoon eikä pitkään aikaan kykene äitiyteen tai äidinrakkauteen. Anopin hyväksyntä (kyllä!) kantaa häntä, ja vaikka anopin pahantahtoisuus karkoittaa Ainon, se ei tuhoa Annan ystävyyssuhdetta Ainoon eikä anoppiinkaan.

•

Lähivuosina ilmestyneissä sota-aikaromaaneissa (esimerkiksi Rosa Liskomin Väylä ja Merja Mäen Ennen lintuja) lehmien ja lasten kohtalot säväyttävät, niin Muoamossakin. Ainon ja Annan lapset sotalapsina on kirjan yksi juonne. Tiiviissä romaanissa riittää aiheita, mutta suurin niistä on rakkaus. Ja tärkeintä sen kuvauksessa mielestäni on, miten kuvaus ohittaa ilmeisen. 

Rakkauteen kuuluvat myös katteettomat lupaukset, torjunta ja torjunnan sietäminen. Myös rakkaudessa lapseen valo ja varjo vaihtelevat:

”Ei rakkauden pidä olla helppoa, rakkauden pitää repiä rikki ja hajoittaa kappaleiksi. Rakkaus on kipua. Rakkaus kasvattaa, muovaa ja mukautuu, jättää ikuisen jäljen ja rumat jäljet. Rakkaus on pahoja muistoja ja hyviä muistoja ja toisinaan se ei tunnu miltään. Toisinaan sitä pohtii, tunnenko mitään tuota ihmistä kohtaan, händä, jonka olen omilla voimillani tähän maailmaan työntänyt.”

Kirjan kieli ja kerronta läpäisevät pinnan, ne juurruttavat sanat maahan ja lihaan. Muamo on hieno henkilövetoinen romaani, joka kurottautuu sadan vuoden kaarena tähän päivään ja laventaa aiheen yksityisestä yleiseksi.

•

Karoliina Niskanen: Muamo, Bazar 2023, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

29 huhtikuun, 2023 · 7:30 am

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi & hitusen Juha Seppälän Merille-romaanista

Markku Aallon esikoisromaanista Muistoa kunnioittaen pistin merkille sarkastisen otteen ja pelottomuuden kuvata epämiellyttäviä henkilöitä. Romaanissa Turvallinen katastrofi (Warelia 2023) samantyylinen meininki jatkuu.

Kerrontajuju piilee siinä, että itsensä ympärillä kiemurtelevat kertojahenkilöt näkevät toimensa ja touhunsa omalla tavallaan, ja lukija näkee itseriittoisen sepustamisen taakse. Rakenneratkaisu tarjoaa lukijalle lisäksi kurkitsusaukkoja henkilöihin, sillä kolmiosaisessa romaanissa joka osan kertoo eri henkilö. Romaanin aloittaa katkeroitunut wanna be -kirjailija Pentti ”Pena” Hopeavuori, keskimmäinen tarina nähdään varttuneen menestyskirjailijan Antti-Kalevi ”Antsa” Horttanaisen näkökulmasta, ja jälkisanat kuittaa kustantaja Hanna-Riitta.

•

Kirjan kolme kertojaa on kirja-alalla, joten kertojilla on sana hallussa, mitä kirjassa hyödynnetään monin tavoin: ruoditaan omaa tekemistä ja toisten. Kertojien kannalta kunkin kirja-alatulevaisuus kulminoituu Aurinkorannikolle, jossa tapahtuu odottamattomuuksia. Siinä nimenomaan kertojien ristivalotus toimii hyvin.

Pilkkaa sinkoaa niin kustannusalan, kirjatrendien kuin kirjailijoidenkin suuntaan. Joitain kirjailijoita mainitaan suoraan, joitain salanimin. Jälkimmäisiä hykertelen. Tiivistäen kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita. 

Aallon tyylillä teksti vyöryy. Tämä sitaatti ei ole runsaimmasta päästä, mutta kuvastaa Penan dilemmaa:

”Kevään koittaessa lähdin sieltä [kirjoittajakurssilta] maailmalle jo rutinoituneena alkoholistina, jolla oli hallussa paitsi itse juominen myös erinomaiset itsepetoksen ja oman sekoilunsa oikeuttamisen taidot. Jos saman haluaa sanoa kauniimmin, voi todeta, että kirjailijaelämän johdantokurssi oli tullut suoritettua intensiivimuodossa ja enää puuttuivat vain ne kirjat.”

•

Aallon romaanissa yllätysyhytetään epäonnistunut yhden kirjan kirjoittaja suosikkikirjoja suoltavan konkarin kanssa. Miesten makumieltymykset menevät pitkälti ristiin. Penalla on kotimaisessa kirjallisuudessa vain yksi suosikki, tinkimätön Juha Seppälä. Kuinka ollakaan myös Seppälältä on tänä keväänä ilmestynyt kirjailijaromaani Merille (Siltala 2023).

Merille on lähiaikadystopia, jossa kirjallisuudella ei näytä olevan sijaa. Nimetön, vanheneva mieskirjailija vetäytyy kirjailijaystävänsä mökille hautomaan katkeruuttaan ja hautaamaan kirjastoaan. Eli se on ilmeinen seuraus kulttuurielämän tilasta.

Satiiria luen Seppälän kirjasta, mutta en yhtä rehvakasta kuin Aallolta. Luonnehtisin Seppälän teosta pikemmin tympääntyneeksi näkemykseksi sivistysalennuksesta.

Kummassakin romaanissa on kyse miesten suhteesta kirjallisuuteen, kollegoihin ja naisiin. Tarttumapinnat toisiin ihmisiin eivät ole kummoisia, kukin puuhailee lähinnä päänsisäisiään. Seppälän teoksen loppua pidän aika arvoituksellisena, Aalto on sitä suoremmin asialla – omalla tavallaan kumpikin kierteisesti kirjallisuuden asialla.

•

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi, Warelia 2023, 193 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Juha Seppälä: Merille, Siltala 2023, 96 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

27 huhtikuun, 2023 · 8:32 am

TTT: Pienen hauen pyydystys

Pyydystin pitkin kevättä lippua loppuun varattuun Tampereen työväenteatterin esitykseen Pienen hauen pyydystys. Ilokseni yksi lippu vapautui viime hetkillä tälle huhtikuun vapaaviikolleni, jota vietän Tampereen tienoilla. Pääsin eturiviin seuraamaan, miten Juhani Karilan hieno samanniminen romaani taipui teatterilavalle.

Karilan romaanissa aikatasot vaihtelevat, ja juonessa jännitystä ja jännitettä rakentavat mahdollinen rikos, rakkaus, syyllisyyden tunteet ja etenkin myyttihahmojen soluttautuminen lappilaiseen elämään. Romaanissa kaikki tasot solahtavat nautinnolliseksi proosaksi, jossa tunnelmat vaihtelevat joustavasti.

•

Entä näyttämöllä? Voi olla, että romaania lukematon saattaa tippua aikavaihteluissa, jossa ilman erityisiä merkkejä käväistään nykyhetkestä päähenkilö Elina Ylijaakon lapsuudessa tai kohtaamisissa nuoruuden rakkauden Jousian kanssa. Muuten perustarina on pelkistetty kirjasta tunnistettavaksi juoneksi.

Arktiseen hysteriaan piipahtanut karski poliisi Janatuinen sopivasti saavuttaa pian tilan, jossa peijooni ja muu mytologiaväki kuuluvat pohjoiseen olotilaan – eksentrisistä paikkakuntalaisista puhumattakaan. Nukketeatterikeinoja käytetään hyvin esimerkiksi peijoonin lavaratkaisuna, ja puvustus loihtii mielikuvitusolennoista elämyksellisiä. Säästeliäs lavastus toimii näppärästi, esimerkiksi kalliolohkareita kääntämällä syntyvät huonetilat esitykseen sopivasti.

Erityiskiitos Näkin bilepersoonasta sekä ulkoasun, olemuksen että ilmaisun suhteen. Muutenkin seitsenhenkinen näyttelijäkaarti hoitaa yli 20 roolia itseään ja fysiikkaansa säästelemättä, siispä ihastelin esityksen mittaan sutjakasta siirtymää hahmosta toiseen.

Karilan kirjan huumorista siirtyy esitykseen muikeita hetkiä juuri näyttelijätyön myötä ja rytmityksen keinoin. Minun makuuni jotkut karnevalististen hulabaloohetkien hahmot vedettiin övereiksi, ja huutamisen tilalle toivoin säästeliäämpää ilmaisua. Eli hetkittäistä huojuvuutta havaitsin.

•

Kaiken kaikkiaan: viihdyin. Sisällössä korostui komeasti sanojen mahti, ja se kulminoitui päähenkilön sisäisessä lukkiutumisessa. Kauniisti esityksessä kantaa ajatus taakkojen jakamisesta ja yhteistyöstä. Silloin saa selätettyä niin sisäisiä ahdinkoja kuin Moukku-Ollinkin kaltaisia valtavia järjen ylittäviä voimia. Siihen hauen pyydystys tai irti päästäminen osuu oivaksi symboliksi.

•

Tampereen työväenteatteri, Kellariteatteri: Pienen hauen pyydystys, esitys 26.4.2023

Ohjaus ja dramatisointi Lilja Fisher – perustuu Juhani Karilan romaaniin

Näyttelijät: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sinikka Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo

Työryhmä, ks. TTT:n kotisivut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

19 huhtikuun, 2023 · 6:01 am

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

Jamaica Kincaid saapuu Helsinki Litiin, joten Katoava paratiisi (Kirjapaja 1986) alkoi kiinnostaa. Alunperin romaanin nimi on Annie John eli kertojapäähenkilön nimi. Annie asuu ainoana lapsena vanhempiensa silmäteränä karibialaisessa pikkukaupungissa. Vaimoaan reilusti vanhemmalla perheen isällä on tosin useampiakin lapsia muista suhteista, mutta niistä ei puhuta. Sen sijaan kertoja puhuu lukijalle lapsuudestaan 17-vuotiaaksi.

”Katkeraa on vain se, että he ovat samanlaisia kuin ennen, minä yksin olen muuttunut, ja entinen minäni ja entiset tunteeni ovat nyt yhtä aitoja jäljennöksiä alkuperäisestä kuin isäni tekohampaat.”

Muutos marmorikuulia ja kirjoja kätkevästä tytöstä murrosikäisen usvaan ja vanhemmistaan eroon toivovaksi myöhäisteiksi tuntuu tuoreelta, vaikka tapahtumat sijoittuvat yli 60 vuoden taa. Oman säväyksensä lisää karibialaisympäristön taikauskon ja seurakuntaelämän sekasotku.

•

Kertoja vie lapsen ajatteluun siekailematta. Annie on fiksu, tarkkaileva lapsi, joka oppii varhain peittelemään ja kieroilemaan. Hän saa monesti kerrontaan herttaisen ja viattoman pinnan, vaikka kertojan toimissa on velmuilua, tietoista huijaamista ja manipulointia.

Järisyttävintä on äiti-tytärsuhteen kehitys sitä mukaa, kun Annie kasvaa. Sen kuvaus on jopa julmaa, selittelemätöntä. Juopa lapsen ja vanhemman välillä levenee kuiluksi, kun symbioosi alkaa purkautua. Tunteiden selkamelskassa painottuu kaiken valtaava pettymys ja aitojen tunteiden peittely.

”Miksi ihmeessä en nähnyt äitini lävitse, kun hän vuosien varrella vakuutti rakkauttaan ja sitä että tuskin voisi elää ilman minua, ja samalla kuitenkin jatkuvasti ehdotteli ja järjesteli eroamme, mukaan lukien kohta tapahtuvaa, josta nyt minä hänen aavistamattaan tekisin lopullisen. Sillä nyt minulle oli teeskentelyn taito, ja rinnat (pienet) ja ihokarvoja oikeissa kohdin ja terävät silmät ja vannon ettei minua tulla enää vetämään nenästä.”

•

Kirjan kuvaustapa ja miljöö tuovat kasvutarinaan pikantit mausteet, ja lyhyt, rajattu kertomus on jäntevän kompakti. Erityisen hieno on viimeinen luku ”Kävely rantalaiturilla”, jossa matkalla Englantiin vievälle laivalle Annie katsoo tuttuja paikkoja jäähyväissilmin, ja yhtäkkiä lukija saa silmilleen viime hetkillä ihan uusia lapsuusmuistoja, eläviä, haikeansuloisia ja kitkeränhappamia.

•

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi, suomentanut Sinikka Buckley, Kirjapaja 1986, 132 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

17 huhtikuun, 2023 · 7:00 am

Fríđa Ísberg: Merkintä

Fríđa Ísbergin romaani Merkintä (WSOY 2023) vie lähitulevaisuuteen, jossa islantilaista yhteiskuntaa rakennetaan turvalliseksi psykologisin testein. Maa valmistautuu äänestykseen, joiden tulos naulaa myötätuntotestin elämässä etenemisen edellytykseksi. Jo nyt romaanin maailmassa:

”Miten tilanne oli kauhistuttava. Aivan kauhistuttava. Niin kauhistuttava, että nyttemmin kerrotaan uutisissa päivittäin, miten merkintä on pelastanut tavallisia ihmisisä särkyneiden ihmisten parista ja miten särkyneet ihmiset ovat joko muuttaneet maasta tai menneet terapiaan ja parantaneet itsensä. Óli kokee saman helpotuksen: taas on kammattu yksi pieni takku yhteiskunnan valtavasta kuontalosta.”

Ei Merkintää ihan kollektiiviromaaniksi voi kutsua, mutta siinä seurataan kymmenkuntaa eri asemassa olevaa henkilöä, Óli on yksi heistä ja testaamisen puolella. Minua kiinnostavat eniten romaanin lapset ja nuoret eli se, miten moinen testaaminen leimaa ja musertaa tulevaisuuden. Hyväksytty testitulos takaa sen, että on hyväksytty, merkitty. Merkitsemättömät jäävät ulkopuolelle niin yhteiskunnan eduista kuin mahdollisuuksistakin. 

•

Selvin esimerkki tulee romaanin Tristanista, jota on lääkitty lapsuuden testituloksen perusteella. Tämä islanti(suomi)-engelskaa puhuva jälkiteini kapinoi, koska systeemi on ajanut hänet ahtaalle. Kohteena on systeemin edustaja Óli. Kolmas keskeisistä henkilöistä on etiikkaa tutkiva opettaja Talvi. Talvi – nuoruudessaan törttöillyt kuten moni muukin – ajattelee testailusta:

”Ja tämä itsetuntemus sai hänet kannattamaan eetikkojen arvostelua: vaikka myötätuntokyky saattoi mainiosti antaa osviittaa siitä, saattaisiko joku mahdollisesti tehdä toisille pahaa vai ei, mutta oli kaikkea muuta kuin täydellinen mittapuu.”

Ísbergin kirjassa some-tekniikka ja hälytysjärjestelmät ovat astetta edellä tätä aikaamme mutta tarpeeksi lähellä, jotta elinympäristö solahtaa uskottavaksi. Romaanihenkilöiden persoonapiirteet hahmottuvat välähdyksenomaisesti; tehokkaimmin minuun vaikuttavat Talvi ja Tristan. Onnistunutta on se, miten henkilöiden lähisuhteet kietoutuvat yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja testitulospaineisiin.

•

Pidän mielenkiintoisena psykopuheen ja terapiakeskeisyyden nostamista yhteiskunnalliseksi muutostekijäksi näin, että korostuukin diskriminointi. Toki ihmiskunta on osoittanut, että asia kuin asia saadaan kiistakapulaksi ja erottelevaksi tekijäksi, tässä kirjassa se on hyytävästi empatiakyky. Satiirista on se, että testeissä pärjänneiltä ei juuri empatiaa heru empatiatestissä hylätyille.

Eettinen käsittely kääntyy kärjistäväksi, loppua kohti minun makuuni turhan osoittelevaksi, hitusen vesitetyksikin. Ajateltavaa romaani kyllä antaa tulevaisuuden näkymistä. Toisaalta tässäkin kirjassa henkilöitä syviten kirpaisevat suhteet lähimpiin – on maailma millainen tahansa.

•

Fríđa Ísberg: Merkintä, suomentanut Tapio Koivukari, WSOY 2023, 171 sivua eKirjana; äänikirjan lukija Sanna Majuri, 7 tuntia 46 minuuttia. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2023 · 3:12 pm

Kapsäkki: Rottien pyhimys

Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimys musiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.

Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.

Kuva: Sakari Röyskö, Kapsäkin nettisivut

•

Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti. 

Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.

Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”

Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)

•

Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.

Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.

Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.

Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).

•

Kapsäkki, Rottien pyhimys, ensi-ilta 14.4.2013. Sain bloggaajalipun.

Rooleissa:

Pelliina – Aurora Manninen

mestari Martinus – Jasper Leppänen

Andreas Pictor – Kai Bäckström 

Petrus Herckepaeus – Petri Bäckström

Märta Bengtsdotter Ulv – Eeva Semerdjiev

Muusikot:

Nokkahuilut ja säkkipillit – Janek Öller

Jouhikot ja gamba – Ilkka Heinonen

Koskettimet – Miika Vintturi

Työryhmä: 

Libretto – Anneli Kanto 

Sävellys – Jukka Nykänen 

Ohjaus ja taiteellinen konsepti – Reetta Ristimäki 

Lavastesuunnittelu – Elle Mikkola

Pukusuunnittelu – Marja Uusitalo 

Valosuunnittelu – Mirkka Saari 

Projisointisuunnittelu – Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka (Aalto-yliopisto) 

Äänisuunnittelu – Max Marshall 

Maskeerauksen suunnittelu – Ari Haapaniemi 

Tarpeiston suunnittelu ja toteutus – Anis Kronidova

Tuotanto – Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki 

Yhteistyökumppani – Aalto-yliopiston MAGICS-hanke 

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

8 huhtikuun, 2023 · 6:12 am

Enni Mustonen: Kasvattitytär

Enni Mustonen aloittaa uuden historiallisten romaanien sarjan romaanilla Kasvattitytär (Otava 2023). Kirjalle on löytynyt päähenkilö Mäntsälän historiasta, Hedvig Eleonora Lilliehöök af Fårdala, kirjassa Hedda Noora. Taatulla historiaelävöittäjän taidollaan Mustonen saa lihaa luiden päälle 1700-luvun loppupuoliskolla kasvaneen nuoren kartanoneidon hahmoon.

Romaanin sisään päästäkseen täytyy tarkasti tutkia monipäisen suvun ja haaroittuvien sukulaissuhteiden verkkoa ja risteilyä viiden kartanon välillä. No, ainahan voi palata kirjan alun henkilöluetteloon, ja karttakin kartanoiden etäisyyksistä löytyy.

•

Hedda Noorasta ovat jo monta vuotta huolehtineet lapsettomat, hyväsydämiset kasvatti-isä ja -äiti, sillä tytön Ruotsissa asuvat aatelisvanhemmat ovat köyhtyneet. Hedda Nooraan pääsen tutustumaan tilanteessa, jossa hän 17-vuotiaana haikailee kasvattiäitinsä Hedvigin Otto-veljen perään. Tämä salskea meriupseeri on napannut neidon sydämen jo pari vuotta aikaisemmin, mutta sitovia lupauksia ei ole vielä annettu.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun yhteen sukukartanoista tarvitaan täpäkkää taloudenpitoa. Siihen välkky ja taitava Hedda Noora sopii oivallisesti, vaikka hän on nuori ja kokematon. Hän selviää sairaiden vanhusten, juonikkaiden piikojen ja tiukkojen maalaisihmisten kanssa. Hyvin sujuu myös Hedvig-kasvatusäidin sisarusten suhteen: tyttö hoitaa kartanon työasioita Adolfin myötävaikutuksella, tapaa taas Oton ja välillä kaveeraa veljesten siskojen kanssa. Mutta sydänsuruilta ja vaikeilta valinnoilta hän ei välty.

•

Naimaikäisten aatelisten kesken syntyy tunne- ja järkiliittoja. Mustonen sytyttää kipinöitä joidenkin välille, toisille pariutuminen näyttäytyy varteenotettavan turvattuna elämäntapana. Nämä puolet romaanissa ovat kiinnostavia, koska niiden oivaltaminen kuvataan päähenkilökertojan varttumisoivalluksina. 

Unelmien ja elämäntotuuksien ristiriita askarruttaa nuorta neitoa. Hän ymmärtää myös erot odotuksissa eri sukupuolille ja säädyille, esimerkiksi pikkupiikojen ja hänen oman elämänsä mahdollisuudet. Kenties jysäyttävin valaistus lankeaa aviovuoteen vällyjen väliin: lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden yleisyys askarrutta – joten tohtiiko Hedda Noora altistua moiselle?

Kasvattitytär on romanttista historiallista viihdettä, jossa vaihdetaan joitain kuumia suudelmia ja odotetaan intohimon hetkiä, mutta maanläheisyys haalistaa vaaleanpunaiset hattarahaaveet. Hedda Nooraa ei kiehdo juoruilu, söpöstely, tanssiaisten supatukset, ei edes Kustaa III, jonka hän näkee vilahdukselta Turussa. Sokerina ja suolana ripotellaan päähenkilön persoonaan tunteiden ristiriitoja ja ajan kasvatukseen sopivasti asioita, mitä neidon sopii ja ei sovi tehdä tai sanoa.

•

Hedda Noora jatkaa viihdetraditiota, jossa minäkertojapäähenkilön pystyvyys ja pärjäävyys ovat ennalta-arvattavia, monet juonenkäänteetkin, mutta silti päähenkilöstä tulee läheinen ja seurattava. Hedda Nooran tomerat toimet vetoavat; hän ei esimerkiksi epäröi kumauttaa lantalapiolla naisrauhaa rikkovaa sukulaista.

Nautin ajankuvasta ja vakuuttavista arjen toimien kuvauksista. Mustonen hallitsee historialliset yksityiskohdat ja vivahteet, ja ne sulavat sujuvaksi kerronnaksi. Herkullisia hetkiä löydän esimerkiksi aatelisnaisten puvustuksesta: hääasujen valmistus ja pukeminen ovat täyttä työtä, riisumisesta puhumattakaan. 

Tiivistän: Kasvattitytär tarjosi minulle mukavan nykytodellisuuspaon.

•

Enni Mustonen: Kasvattitytär. Rouvankartanon tarinoita 1, Otava 2023, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

7 huhtikuun, 2023 · 5:38 am

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä & Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Kaksi kirjaa vanhemman itsemurhasta, kaksi kasvutarinaa. Kumpikin kirja asetetaan romaanin lajiin peittelemättä omaelämäkerrallisuutta.

Maaliskuisena iltana pääsin kuuntelemaan Meri Eskolaa ja Venla Pystystä WSOY:n tilaisuuteen. Kirjailijat tunnistivat toisissaan risteilevät tunteet: katkeruus ja viha ovat yhtä tuttuja kuin rakkaus – tai rakkauden kaipuu. Kumpikin kertoo romaanissaan, millaista jälkeä jättää lapsena koettu hylkääminen.

Kummatkin ovat sanankäyttäjinä ammattilaisia, toimittajia. Heille on tuttua aineiston kerääminen, haastattelut ja tiedon koonti. Romaaneissaan he ovat kääntäneet kurssia fiktion puolelle, mikä tarkoittaa ilmaisutavan vapautta. Kummankin kirjassa on päädytty sinuttelemaan itsemurhan tehnyttä vanhempaa, kummassakin kiukku välittyy, kummassakin menneen perkaaminen sekoittuu minäkertojan elämänvaiheisiin aina kirjoittamishetkeen saakka, ja kummassakin käsitellään myös suhdetta eloon jääneeseen vanhempaan, omiin miessuhteisiin ja lapsiin.

•

Eskolan ja Pystysen romaaneissa on siis aihetasolla, temaattisesti ja psykologisesti paljon samaa. Silti kirjojen lukeminen lähes peräkkäin sopii hyvin, sopinee se myös tähän pääsiäisaikaan: kirjat ovat vakuuttavia kokemusasiantuntijoiden kärsimyskuvauksia, seurannaistodistuksia lapselle pahimmasta kokemuksesta. Väkisinkin myös terapiakirjallisuus käy mielessä: näiden romaanien kirjailijat kirjoittavat päästäkseen irti.

Romaanien minäkertojat käyvät terapiassa, eli lapsuustrauman selvittely jatkuu aktiivisena eri tavoin. Minäkertojat ovat myös erittäin tietoisia sukupolvista toiseen siirtyneistä vuorovaikutusmalleista ja mielenterveyttä kuormittavista tekijöistä, myös muiden sukulaisten itsemurhista. Kallistun kuitenkin samaan kuin näiden kirjojen kirjastoluokitus tai markkinointi: kaunokirjallisuuttahan tämä. Kummatkin kirjailijat vakuuttavat kerronnallaan. Eskolan teksti nakuttaa tiiviinä, Pystysen teksti on astetta kuvailevampaa, kieleltään avarampaa.

Kaunokirjallisesti niissä kiinnostaa minäkertojan ääni tunteiden aukaisijana, suoran ja verhotun vaihteluna. Itsetuntemuksen aukaisua saa harvoin seurata näin läheltä. Ja onhan tämä tätä aikaammekin, omakohtaisen kaunokirjallistaminen. Ajattelen esimerkiksi ranskalaista Eduard Louisia, monia muita kotimaisiakin.

Näin paljon sepustin kirjoista jo kimppana. Seuraavassa vielä lyhyet luonnehdinnat kirjoista erikseen.

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Meri Eskolan kirjassa Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) minäkertoja kahlaa asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä muistelee lapsuusvuosiaan ja myöhempiä ihmissuhteitaan. Kertoja kääntää kiviä perhesalaisuuden päältä, kun noin 40 vuotta on kulunut äidin itsemurhasta.

”Kiukun takana piileksii painava suru: olisin todella halunnut tuntea sinut. En tiedä käyneeni kanssasi yhtäkään järjellistä keskustelua. En muista ääntäsi, en sananvalintojasi, en nauruasi, en edes hymyäsi.”

Äiti murskautui kaasuräjähdyksessä, joka rikkoi helsinkiläisen kerrostalon. Muutakin vahinkoa syntyi, myös muille, mutta romaani keskittyy kertojan sielunvammoihin ja pitkälti äkkivääriin perhesuhteisiin. Äidin menettäminen on noin viisikymppiselle kertojalle yhä totaalinen: ”Äitini lisäksi minulta puuttuu kokonainen elämä.” 

Näin, vaikka kertoja kertoo eläneensä monen edestä, olleensa jopa onnekas. Kirja pullistelee uhoa, hyökkäyksiä, syytöksiä ja kaunaa, mutta se ei peitä rakkautta ja kaipuuta. Tehokas teksti on tunnetta täynnä olematta pateettinen, koska sävyt vaihtelevat surusta sarkasmiin. 

•

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä, WSOY 2023, 204 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Romaanin En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) minäkertoja on seitsenvuotias, kun isä tekee itsemurhan. Venla Pystynen kuvaa todella vaikuttavasti lapsen kokemusta: eihän sen ikäinen voi tietää, miten pitäisi tuntea tai käyttäytyä vanhemman äkkikuoleman tapahduttua. Eli jo romaanin alku vie tehokkaasti minäkertojan toimintatapoihin.

”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät. Mutta minä haluan tuosta tytöstä eroon. En kaipaa salamatkustajaa.”

Tietyllä tavalla lukija pääsee salamatkustajaksi kertojan reissuun, jolla hän selvittää isänpuoleisen sukulaisten muistoja. Hienosti kirja kuvaa sitä, miten työssään pystyvä ihminen suhteissaan peittää tarvitsevuuttaan ja mistä kaikesta se juontaa ja mihin se johtaa. Myös parisuhteiden ja oman vanhemmuuden kipupisteitä painellaan kunnolla. Käänteeksi kertojalle muodostuu isoäidin päiväkirjat ja tieto isän veljen skitsofrenian vaikutuksista kertojan isään. 

Kirjan kerronta vetää mukaansa, sillä nykyhetken perhe-elämän väsymys ja entisen penkominen lomittuvat joustavasti: raskaita asioita, mutta teksti ei ole raskasta. Huojentavaksi koen toivon, reitin hyväksymiseen.

”Niin, isä, en tiedä. Ei kukaan tiedä. Tässä maailmassa pitää kai vain valita, miten suhtautua epävarmuuteen ja olemassaolon haurauteen.”

•

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, WSOY 2023, 234 sivua. Lainasin: kaveri sai kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

1 huhtikuun, 2023 · 6:28 am

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Huomasin uutuuskirjojen joukossa nimen, joka herätti heti kiinnostukseni, Maailman kauhea vihreys (Tammi 2023). En tiennyt kirjan nimen kiehtovuuden lisäksi siitä yhtään mitään. Kuuntelin Benjamin Labatutin romaania automatkoilla, ällistelin kuulemaani ja otin selvää, mistä on kyse. Selitys löytyy kirjailijan sanoin lopun kiitososuudesta: kirja perustuu tositapahtumiin, ja ensimmäisessä osassa fiktiota on vain yksi kappale. Sen jälkeen kuvittelun osuus lisääntyy, mutta ”koettaen silti pysyä uskollisena tieteellisille käsitteille, joihin niissä paneudutaan”.

Ja kyllä: kirjassa tosiaan paneudutaan kemisteihin, matemaatikoihin ja fyysikoihin sekä tieteenalojen teorioihin ja laskelmiin. Romaanissa esitellään tieteilijöiden reittejä mullistaviin kaavoihin ja selitysmalleihin. Vaan ei siinä kaikki, sillä kunkin elämää ja persoonaa kuvaillaan, myös suhteita toisiin tieteentekijöihin.

•

Nyt ei todellakaan liikuta tietojeni vahvuusalueilla. Yleissivistykseni riittää Einsteinin, Bohrin ja Scrödengerin nimien tunnistamiseen, mutten minä juuri muuta fysiikasta tiedä kuin suhteellisuusteorian nimeltä. Kirjassa on liuta muita tiedemiehiä (juu, vain miehiä, yksittäisiä naisia vain sivumennen puolisoina tai inspiroijina). Esimerkiksi mieleeni jää tuberkuloottinen Schrödinger, alisuorittaja, joka hullaantuessan näkee näkyjä keuhkoparantolassa. Vasta järjen ylittävä kokemus avaa ajattelulle uutta.

Osin tipun teorioiden kuvailussa kärryiltä, eikä tämä kirja ollut varmaankaan parhaimmillaan äänikirjana, mutta pari seikkaa pitää mielenkiintoni yllä kirjaa kuunnellesanikin (lisäksi luin ihan perinteistä kirjaa sen kuuntelun jälkeen). Poikkeusyksilöistä kerrotaan dynaamisesti. Kummallisuudet korostuvat, mutta ne ovat linjassa muuhun sisältöön. Fysiikka, metafysiikka, filosofia ja metaforisuus kulkevat rintarinnan. Kiehtovinta on, etteivät tieteelliset todistelut vastaa kaikkeen, sillä on paljon asioita, joita ei voi todistaa tai selittää kielellä, merkein tai numeroin. Enkä juuri mieti, mikä on faktaa, mikä fiktiota – otan kaiken kirjallisena totuutena.

•

Fysiikka ei mittaa todellisuutta vaan sitä, minkälainen suhde on ihmisellä ja maailmalla. Tämän säilytän kirjakokemukseni kiteytykseksi. Maailman kauhea vihreys –kirjassa on myös monia esimerkkejä, miten samasta asiasta on hyödyksi ja tuhoksi – siksi kirjan nimen vihreyden kauheus. Ja sitten on aina sattumalle varaa. Hämmentävä kirja faktapohjaista kaunoa!

”Mieti vaikka kvanttimekaniikkaa, lajimme kruununjalokiveä, täsmällisintä, kauneinta ja vaikuttavinta fysiikan teoriaa, jonka olemme koskaan keksineet. Siihen perustuvat älypuhelinten ylivalta ja internet, ja se tarjoaa lupauksen laskutehosta, joka vetää vertoja jumalaiselle älylle. Se on muovannut maailmamme täysin uusiksi. Osaamme käyttää sitä ja se toimii kuin jonkin oudon ihmeen kautta, ja silti maapallolla ei ole ainuttakaan sielua, ei elävää eikä kuollutta, joka ymmärtäisi sitä todella.”

•

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys, suomentanut Antero Tiittula, Tammi 2023. Kuuntelin BookBeatista, lukija Tuukka Haapaniemi, 5 tuntia ja 54 minuuttia. Lainasin kirjan myös kirjastosta ja silmäilin kuuntelun jälkeen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: