Aihearkisto: Romaani

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Klassikkohaaste 13

Olen vuosikymmenten varrella lukenut artikkeleita Alastalon salista mutta itse kirjasta olen lukenut vain tenttitarkoituksessa yhden luvun, ”Albatrossin tarinan”. Paine klassikon lukemiseen on ollut kova, ja häpeä on painanut lukemattomuudesta. Viimein koitti tilanteen korjaamisen aika, eli kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. kierroksen kirjani on tämä Volter Kilven (1874 – 1939) järkäle (Otava 2015 / 1933). Viivyttelemiseni järkyttää nyt: Alastalon salissa on huikea kielen ilottelun, ihmisluonnon erittelyn ja huumorin lähde.

Satojen sivujen juoni on siis se, että Alastalon isännän kutsumat kulmakunnan isäntämiehet päättävät yhteisestä laivahankkeesta. Muuta ei varsinaisesti tapahdu – ja silti kaikkea mahdollista ja mahdotonta henkilöiden mielensisäistä.

Riemastusta herättää moni asia, mutta tämän tahdon erikseen mainita. Lukujen alkujen tiivistykset toimivat mainioina sisäänheittäjinä. Mitä sanotte esimerkiksi tästä luvun 6 alkutempaisusta:

”Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.”

Henkilökuvauksen syvyys ja vivahteikkuus hurmaa, ja sitä vahvistaa huumori. Muitakin miehiä salissa kuvataan, mutta nämä kolme ominaislaatuineen nousevat kärkeen: Alastalon vikkelä, juonikas ja määrätietoinen projektijohtaminen, Pukkilan käsittämättömän kateellinen kiemurtelu ja Härkäniemen hidas haahuilu. Härkäniemi tuumii kolmikosta näin:

”Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasokonkari sekä silmän että ajatuksen siirrolta.”

Suosikkihenkilöni on myötähäpeää herättävä Pukkila, jonka jurnuttavalle kaunaisuudelle en löydä vertaa. Hän huvittaa minua ajattelemattomilla ulostuloillaan ja sisäisellä puheellaan, jossa tätä murjottajaa välillä korventaa reflektion tuska. Todella posketon tapaus!

Kilpi korottaa Aleksis Kiven proosatyylin potenssiin kymmenen ynnättyinä saaristo- ja merenkulkusanastolla sekä kirjailijan omasta parrasta päästetyllä verbaliikalla. (Kilvellä on kymmeniä synonyymejä puhumiselle, parrasta päästely on niistä yksi.) Hän tuuppaa virkerytmiikkaan viitteitä raamatullisuudesta kansanrunouteen, ja lopputuloksena syntyy omintakeinen runsaus. Kilpi EI VOI kirjoittaa: ”Härkäniemi tiesi, ettei tällaisessa täpärässä tilanteessa saa hätiköidä vaan antaa ajatuksille aikaa”, EI VOI, vaan:

”Härkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa, tiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano puukstaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vastupassivinoon kielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa ylilaahauksessa ja uuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa täpäränterissä oli paras pitää ajatuksissa pieni väli, ennen kuin tyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa puhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille.”

Minulla on Kilven romaanissa useita suosikkilukuja kuten luvut 3 ja 4, jossa Härkäniemi ja Pukkila esitellään, ja luvut 16 ja 17, joissa Härkäniemi nostaa lattialta totikannun ja Pukkila tuskaisesti allekirjoittaa parkkipaperit. Luvun 5 korotan yhdeksi kotimaisen kirjallisuuden huippuhetkeksi. Siinä Alastalon vaimo ja tytär tuovat saliin purtavaa.

Kilpi saattaa vaikuttaa nykykatsannosta poliittisesti epäkorrektilta, kun teosta tutkailee feministisesti. Esimerkiksi luku 5 on avoin akkuna miehen katseesta naiseen talonpoikais-merenkulku-kulttuurissa. Alastalon ehtoisen emännän ja 17-vuotiaan neitokaisen olemukset tuijotetaan tekstiksi häpeämättömin miessilmin, eikä passaavan naiseuden asema suhteessa isosta asiasta päättäviin isäntiin jää epäselväksi.

Naisella on sukupuoleen rajattu valta, joka tyssää romaanissa keittiöön ja naiseuden arvoitukseen. Nyt myönnän auliisti, että kuvaus kuitenkin naurattaa. Minä tosin luen romaania niin, että naurunalaisena on miehen tapa nähdä. Sekin hykerryttää, että jälkimurrosikäinen Alastalon tytär Siviä pääsee hetkeksi tuittuilemaan herraseuraan. Otettakoon tässä vielä esille se, että Eevastiina-emäntä saa melkein viimeisen sanan isäntien kuuden tunnin jahkailun perään:

”Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä, mutta muusta ette ymmärrä paljoa mitään!”

Aloitin Alastalon salissa helmikuussa, sillä kolmen hengen kirjapiirini otti sen pitkän tähtäimen ohjelmaan. Ensimmäiset viisi lukua luin kirjana, sitten vaihtelevasti luin ja kuuntelin kirjaa Yle Areenasta. Jostain olen saanut tietooni, että Kilpi itse piti tekstiään toimivana etenkin ääneen luettuna, ja Esko Salervon tapa pakista Kilven tekstiä vakuuttaa kirjailijan kannasta, sillä äänikirjana toteutus on taidokas.

Luin ja kuuntelin kirjaa aina silloin tällöin melkein puoli vuotta muun lomassa. Täytyy tunnustaa, että innostuneesta asenteestani huolimatta välillä puudutti. Oli hetkiä, jolloin virkekiemurat sanahelinöineen vaikuttivat itsetarkoituksellisilta. Silloin näin sieluni silmin Kilven kihertelemässä kykynsä pauloissa ja itsekseen ihailemassa tyyliin kui mä tämmöttis taas tairanki taiteil.

En kadu, kulttiklassikko on nyt selätetty. Vaikka paikoitellen työlästyin tyyliin, kirjakokemus kohosi kyllä kerrassaan palkitsevaksi, sillä kielen ja kerronnan ilo huokui rivien väleistäkin.

Volter Kilpi

Alastalon salissa

Kuvaus saaristosta

Otava 2015. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1933.

1 osa 412 sivua, 2. osa 405 sivua.

Sain kirjan nimipäivälahjaksi.

Äänikirjana Yle Areena, lukijana Esko Salervo.

Alastalon salissa on ollut monen bloggaajan luettavana, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa korkkasi sillä klassikkohaasteen – Arjalle suuri kiitos lukutodisteesta eli t-paidasta ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Ja muita klassikkohaasteessa tämän kirjan selättäneitä mm. Luettua elämää ja Tekstiluola, jonka jutun lopussa on lisää linkkejä lukijakokemuksiin.

Klassikkohaastetta nro 13 emännöi Kirjakaapin kummitus, jonka koontipostauksesta pääsee tutustumaan kirjabloggaajien klassikkokokemuksiin.

Logon on suunnitellut Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Aikaisemmat haastepostaukseni

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Raivaan säännöllisesti aikaa historiaan sijoitetuille romansseille. Ne sopivat myös kesälukemistoksia. Luin kyllä tämän päivän nimipäivää viettävän (”Kristiina”) kirjailijan esikoisteoksen jo aikaisin keväällä, mutta jemmasin jutun naistenviikon päätökseksi.

Naistenviikon koontipostaus ilmestyy blogiini huomenna 25.7.2021, joten viikkoon osallistuneet kirjasomettajat lisäävät linkit juttuihinsa tai muuten kommentoivat naistenviikon viettoa.

Ann-Christin Antellin esikoinen Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2021) on viihdyttävää historiaproosaa. Tavoistani poiketen paneudun juoneen ja sisältöön siten, että on paikallaan varoittaa paljastuksista.

Jenny Malmström on nuori, lapseton papin leski, joka asuu Kaarinan pappilassa isänsä luona. Jenny osallistuu turkulaisrouvien hyväntekeväisyysyhdistyksiin ja valveutuneena ajaa naisten ja työläisten asiaa. Eletään 1800-luvun loppua, jolloin puhuttavat Canthin ja Ibsenin kirjallisuuden teemat. Jenny innostuu niistä.

”Jenny kääntyi pappilan emännän puoleen. – Kertokaahan, oletteko lukeneet kuopiolaista Minna Canthia, joka kirjoittaa naisasiasta?”

Minut valloittaa kirjan kuvaama vanha Turku. Miljöön elävyys vaikuttaa niin, että näen sieluni silmin Auran rantain talot, Ruissalon huvilat ja Koroisten kedot. Ei ihme, sillä kirjan lopun lähdeluettelo paljastaa tarkan taustatyön: vanhan Turun valokuvat ja tietoteokset ajasta. Kirjassa vilisee tuolloin eläneitä henkilöitä ja tositapauksia, mutta päähenkilö romansseineen asettuu fiktiona ajankuvan taustaan.

Antell kumartaa lukuisten kollegoidensa tapaan Jane Austeniin juontavaan romanssiperinteeseen. Heti ensi kohtaamisesta lukija tietää, kuka on Jennylle se oikea. Monta sataa sivua kuuluu kuitenkin oikeiden tunteiden peittelyssä, kisailussa ylpeyden ja ennakkoluulojen pyörteessä. Sehän on romanttisen proosan ”must”. On kilpakosijoita ja häveliästä mutta eroottista väreilyä!

”Miehen silmät välähtivät, kun hän nousi ylos kättelemään. Fredrik kumarsi ja otti häntä kätensä omaansa. Kylmät väreet kiirivät pitkin selkää. 

Fredrikin silmät siirtyivät hänen kasvoistaan hänen huulilleen. – Minä muistan rouva Malmströmin hyvin. Me tapasimme usein, ennen kuin muutin Tukholmaan.”

Rehellisyyden nimissä Jennyssä on paljon turhan ilmeistä, sillä kaikki mahdollinen oikeamielisyys kasaantuu päähenkilön harteille. Kyllä Jennystä silti eloisa päähenkilö kehkeytyy, nykykatsannolla rakennettu itsenäiseen ajatteluun kykenevä tunne-ihminen menneisyyden haavoineen. Kliseet kuormittavat eniten romanttista komistusta, joka jää melko yksiulotteiseksi Darcy-tyypiksi. Pääparin välityksellä näytetään kuitenkin hyvin porvarissäädyn käytöksen reuna-ehdot sekä suvun ja sen jatkamisen velvoitteet.

Porvariston vastuuta työläisistä kirja käsittelee idealistisesti, mutta yhteiskuntaluokkien juopa näkyy selvästi. Kirkkaasti se tulee esille, kun Jenny adoptoi kolme työläisorpoa, mikä romahduttaa Jennyn sosiaalisen statuksen. Ympäristö hyväksyi hänet köyhtymisen jälkeen, mutta säädylle tavatonta tekoa se ei kestä. Tulevissa sarjan osissa minua kiinnostaakin, minkä roolin adoptiolapset saavat. Luku- ja kirjoitustaidottomat orvot noussevat säädyssä, mutta mitä ristiriitoja se tulee sisältämään? Kirjojen kuvaama aikahan on etenemässä työväenliikkeen nousuun ja kansalaissotaan johtaviin vuosiin.

Intouduin ruotimaan, koska kirjassa on, mitä myllätä. Ahmaisin Puuvillatehtaan varjossa todellisuuspakotunnelmin. Odotan jatkoa, joka ohittaa ilmeisen ja säröttää ihannekuvaa, siis sävyttää odottamattomasti.

Anna-Christin Antell

Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021

Puuvillatehdas-sarjan 1. osa, historiallista romanssiproosaa

335 sivua.

Sain kirjan bloggaajaystävältä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vera Vala: Aprikoosiyöt

Luin Vera Valan romaanin Aprikoosiyöt (Gummerus 2021) huhtikuun alkupuolella, kun räntää lensi viiman viemänä harmaaseen maisemaan. Keväisenkukkea toscanalainen kirjamiljöö tuntui täydelliseltä vastakohdalta todellisuudelle, ja sellaisena kirja minulle toimikin, todellisuuspakona. Nyt heinäkuun helletauolla palaan kirjamietteisiini naistenviikolla.

Prologiin tosin kirjakokemukseni oli päättyä, sillä sen hunajainen tunnemakeus tuntui yliannostukselta. Jatkoin kuitenkin, sillä rakenteessa Vala hyödyntää hyvin dekkaristitaustaansa: salaisuuksia viritellään ja vihjaillaan säästeliäästi, joten lukija koukuttuu selvittämään, mistä kaikessa on kyse. Mukana on myös epäselviä kuolemantapauksia ja onnettomuuksia, lisäksi muita rikollisia puuhia.

Lukijaystävällisesti luvut otsikoidaan siten, että helposti erottaa, milloin kertojana on nelikymppinen, kriiseilevä Laura ja milloin romanssi noin 40 vuotta aikaisemmin. Romaanin juoni kiinnittyy Lauraan, joka ei saa elämäänsä otetta. Menneisyyden osuudet valottavat perhesalaisuutta.

”Mutta ennen pitkään pinnan alle painetut, vaietut asiat pulpahtivat pintaan kuin hukkuneen totuuden ruumis.”

Rakkauden monimuotoisuutta pidän kirjan tematiikassa tärkeänä. On äidinrakkautta, on luvatonta rakkautta, on pitkämielisiä rakkautta, on rakkauden nimissä luopumista, on pettymyksiä ja petoksia. 

Kirjan pohjavireenä on pohtia unelmia ja sitä, miksi ne jäävät toteuttamatta. Lauran suuri unelma on kirjoittaminen. Hän saa siihen kokemuksellista viisautta:

”- Kun ihmistä ajaa jakamisen halu, silloin hän [on] oikealla polulla. Koskipa se kirjoittamista, vapaaehtoistyötä, puutarhanhoitoa tai mitä tahansa: tekeminen tekee meidät onnellisiksi vain silloin, kun ainoa syy, joka meitä puskee eteenpäin, on pyyteetön halua jakaa työmme tulos muiden kanssa.”

Aprikoosiyöt on häpeämätöntä romanttista viihdettä. Ja todettakoon, että pidän häpeämättömyydestä. Sille on ilman muuta paikkansa. Niin kuin jo alussa kuvailin: kirjoja saa olla myös todellisuuspakoon.

Vaikka Italian kevään valo säteili Aprikoosiöistä räntäseulaani ja tempauduin selvittämään kirjan kannesta kanteen, en ollut kuitenkaan sopivassa mielentilassa. Käänteitä kasautui ja monet pääarvoituksista ratkaisin nopeasti. Mutta mikäpä siinä, tyyli on linjassa romanttishenkisten kirjojen luonteeseen. Ja vaikken minä niin lumoutunut, uskon monen lukijan heittäytyvän romaanin eri aikojen tunnekylläisiin tilanteisiin. Se(kin) sopii mainiosti naistenviikolle.

Vera Vala

Aprikoosiyöt

Gummerus 2021

romaani

368 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Heli Galliano: Kyyhky ja susi & Lintutyttö

Kesäisin huvittelen lukemalla kevyen tyylin historiallisia romaaneita. Vuosien varrella on kertynyt kokemusta Kaari Utrion myöhäistuotannon 1800-luvun porvaristokertomuksista, Paula Havaksen Kertte-seikkailijasta varhaisella keskiajalla, Kristiina Vuoren alkutuotannon keskiaikaneidoista ja Johanna Valkaman viikinkiajan romansseista. Viime kesänä tutustuin Heli Gallianon tuotantoon. Juttuni säästyi vuoden 2021 naistenviikolle.

Gallianon historiaromansseissa Kyyhky ja susi (Otava 2018) ja Lintutyttö (Otava 2019) sankarittarena on italialainen ylhäisöneito, jota inkvisitio vainoaa protestanttisuuden vuoksi. Sarjan ensimmäisessä osassa parikymppinen Caterina pakenee setänsä avustuksella Ruotsin valtakunnan itäiseen osaan ja majailee Turun linnassa 1597 kuohuvina Kaarle-herttuan hyökkäysaikoina. Levottomuuksien vuoksi neito päätyy Hämeen sydämeen Messukylään ja Kangasalalle Kaarina Maununtyttären huomaan. Lopulta Caterina pääsee palaamaan koti-Italiaan, mutta toisessa osassa kymmenisen vuotta myöhemmin hänen täytyy jälleen paeta, ja moninaisten vaiheiden jälkeen hän palaa Turkuun ja Kangasalalle.

wp-1594624600811.jpg

Nautin kirjassa siitä, miten historialliset tapahtumat ja faktat asettuvat romanttiseen viihteeseen. Genreen kuuluu, että fiktiohahmot toimivat tosikehyksissä, ja se Gallianon kirjoissa onnistuu. Levottomat ajat 1600-luvun taitteen vuosikymmeninä loksahtavat luontevasti tapahtumien taustaksi, sillä niissä on paljon otollista juoniainesta kuten salaliittoja, valtavehkeilyjä ja noitailmiantoja. Mutkikkaat suomalaiset aatelissukusuhteet sopivat myös henkilögallerian höysteeksi. Ja tuttujakin tulee vastaan: Kristiina Vuoren romaaneissa esiintynyt Flemingin suku saa suuren roolin Gallianon kirjoissa, ja Vuoren tuotannosta tuttu turkulaiskauppias Valpuri Innanmaa vilahtaa sivuhahmona.

  •  

Caterina-neito on ensimmäisessä osassa melko uskottava: suojeltu, kaino italialaisneito sävähtää poikkeustilanteita ja hän uupuu ja kyynelehtii herkästi, vaikka heittäytyykin sedän vakoiluhommien myötä myös selvittelemään salaisuuksia. Hänen ympärillään pyörii ritarillisia suojelijoita aatelisherroista renkeihin, jotka pelastavat kauniin neitosen tuon tuostakin. Jokunen sankari hieman horjuttaa Caterinan mielenrauhaa, mutta Italiassa mahdollisesti odottava sulho Flavio estää rakkaussuhteisiin antautumisen.

Kummassakaan kirjassa Caterinan ripustautuminen Flavioon ei vakuuta, sillä ideaalimies jää kuvauksena kovin haaleaksi. Jälkimmäisessä osassa Caterina leskirouvana vaalii aviomiehensä muistoa ihan riesaksi asti, ja rouvan salaileva, tempoileva ja hermostunut persoona alkaa riepoa. Myös juoni salakielikirjan pelastamisesta alkaa tuntua aika hataralta.

Kirjassa Kyyhky ja susi Galliano ujuttaa mainiosti mukaan hämäläisen legendan verikivestä, jonka voi nykyisin bongata Kangasalan kirkon seinästä. Näppärästi asettuvat rinnakkain vallasneidon sumunusvaiset näyt ja juurevanhämäläisen tietäjäakan ja -tyttären arkinen luonnonparannus- ja näkijätaito. Kiinnostavinta sankarittaressa on se, että hän näkee enteitä ja tutkii latinankielistä kirjallisuutta magiasta selvittääkseen itsessään piileviä irreaaleja persoonapuolia, jotka tuohon aikaan saattoivat olla fataaleja. Lintutyttö-romaanissa Caterinan mukana kulkee Giovanni Battista della Portan teos Magiae Naturalis, ja nautin sen siteerauksista. Symboliikka laventaa juonta ja päähenkilön ymmärrystä.

”Kaivoin esille Magiae Naturaliksen. Tarvitsin elämänohjeen, joka auttaisi minua. Avasin kirjan ja luin ensimmäisen kohdan, joka osui silmiini.

’Varmasti me kaikki tiedämme, että heikko valo menettää kaiken loistonsa, jos siitä lähestyy voimakkaampi valo. Sytytetty soihtu ei valaise lainkaan keskellä päivää ja sama koskee tähtiä, jotka ovat auringon loisteessa täysin näkymättömiä, vaikka todellisuudessa ne säkenöivät taivaalla.’ ”

  •  

Juonivetoiset Caterina-romaanit etenevät seikkaperäisesti, ja jonkin verran henkilömäärää ja juonenkäänteitä soisin tiivistää, jotta muu saisi lihaa luiden päälle. Romanttiseen viihdekonventioon ilman muuta kuuluvat sattumat ja sankarittaren lumoavuus, johon miehet lankeavat, mutta yllättävän häveliäästi henkilöt ja käänteet kerrotaan. Silti sateisten kesäpäivien iloksi oli huvittavaa lukea minulle melko tutuille Turun ja Tampereen seuduille sijoitettuja tapahtumia. Toivoisin kyllä, että kustannustoimituksen aikana olisi karsittu 9/10 sanoista, jotka liittyvät uupumiseen ja kyyneleihin, sillä toisto vie tehot.

  •  

Heli Galliano
Kyyhky ja susi
Otava 2018
romanttinen historiaviihde
375 sivua.
Luin BookBeatissa.

Heli Galliano
Lintutyttö
Otava 2019
romanttinen historiaviihde
381 sivua ekirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Riikka-Maria Rosenberg: Ninon

Historiallisten romaaneiden ystävänä kiikaroin tarjontaa ja bongailen kiinnostavia aiheita. Havaitsen kirjakatalogeista, että Riikka-Maria Rosenberg on perehtynyt 1600-luvun ranskalaiseen elämänmenoon. Väitöskirjan ja muiden kirjallisten töiden jälkeen hän on ryhtynyt romaanikirjailijaksi aiheena 1600-luvun kurtisaani, joka antaa myös nimen romaanille: Ninon- rakkauden mestari (Teos 2021).

Naistenviikolle romaani sopii siten, että siitä voi tutkailla entisen elämän naisia, nyt näkökulma on ranskalaisaatelissa. Siispä Riikan päivän kunniaksi kurkistus Ninoniin ja käynnistys naistenviikkoon 2021.

Rosenbergin romaani etenee kronologisesti Anne de Lenclosin (Ninon) lapsuudesta perunkirjoitukseen. Käy ilmi, että tytön isä harvinaislaatuisesti johdattelee tyttärensä lukemisen ja kirjoittamisen sivistystielle, mutta isä lähtee lipettiin kaksintaistelun jälkeen, jolloin Anne jää äitinsä kanssa kärsimään köyhyyttä. Aatelius auttaa pitämään yllä jonkinlaista kulissia, vaikka nälkä kovertaa ylhäistä sisusta siinä kuin tittelittömiäkin.

Köyhyyskokemus rakentaa perustan elämänvalinnoille. Äiti keksii tyttären vartuttua kauniiksi teiniksi, että fiini neito kelpaa toimeentulon takaajaksi. Ninon aloittaa kurtisaaniuransa kokeneen kardinaalin opissa. Kirkonmiestä seuraa ylhäinen herra toisensa perään, kunnes Ninon rakastuu markiisiin, jonka huomassa vierii muutama vuosi ja sikiää poika. Välillä Ninon siveyssyistä viettää jaksoja luostarissa mutta palaa pitämään salonkiaan ja turvaamaan toimeentuloaan. Salonki säilyttää sivistysseurustelun vetovoimansa senkin jälkeen, kun ehtoinen emäntä vanhenee.

”Hän oli hieronut kasvoilleen jauhoista ja kananmunista tehtyä voidetta, levittänyt kasvoilleen lämpöä hohtavan istukan, antanut jopa keittää elävältä muutaman päivän ikäisiä koiranpentuja saadakseen elvyttävää voidetta, mutta mikään ei ollut estänyt vanhenemista. Vanheneminen, se oli kuinkauhea kulkutauti, joka ei jättänyt ketään rauhaan. ’Mutta turha luulla, että luovuttaisin sen edessä, vaikka se syökin minut ulkoa ja sisältä’, Ninon löi nyrkkinsä kampauspöytään. Taidokkaasti koristellut rasiat pompahtivat, hajuvesi pullo kaatui kyljelleen.”

Romaanissa kiinnostavinta on ajankuva, etenkin sen kaksinaismoraali. Koska aatelisten ja kuninkaallisten avioliitot ovat liiketoimintaa, lemmenseikkailuille muualla kuin avioivuoteissa riittää tilaa. Itse asiassa Ninonin vanhempien avioliitto on varoitustarina: se solmittiin hullaannuksesta. Kaksinaimoralismia korostaa myös se, että katoliset kirkonmiehet pelehtivät moraalisaarnoista huolimatta, ja maineensa menettänyt aatelisnainen voi pistäytyessään luostarissa ulkokullata tilannettaan. 

Kurtiseerauksen Ninon itse erottaa porton hommista. Raja on veteen piirretty aatelisarvolla, mutta romaani on kirjoitettu Ninonin näkökulmasta, ja omanarvontuntoinen, jopa pöyhkeä Ninon osaa perustella itselleen elämäntapaansa. Seuralaisten vaimot hän ohittaa vihamielisesti, samoin kauniit kilpailijat. Naisten välinen solidaarisuus on vierasta tälle yksityisyrittäjälle, ja siitä on terävä osoitus esimerkiksi suhtautuminen alati uskolliseen kamarineitoon. Poikkeuksena on kuitenkin Ruotsin kuningatar Kristiina – säädyssä Ninonin yläpuolellle eikä kilpailija miesten suosiosta. Sinänsä kiinnostava on kylmähkön itsekäs henkilökuva, joka Ninonista välittyy: kyse on naisen valinnasta, tosin ainoasta mahdollisuudesta ammatinharjoittamiseen ja elintasoon.

Ajankuva ja yhteiskuntatilanne ovat romaanissa uskottavasti tavoitettu. Ninon jää minulle kuitenkin pintapuoliseksi, joskin muodollisesti päteväksi henkilökuvaksi. Persoona hautautuu koristelun alle, enkä erota sieltä naisen verratonta vetovoimaa enkä euroopankuulua oppineisuuttakaan. Tiedä häntä, onko se tietoinen ratkaisu – tietoisuus sopisi kyllä aiheeseen ja aikaan, siis se, että röyhelöt, silkin kiilto ja muu pinta merkitsevät paljon. Joiltain osin tuntuu tieto puskevan tarinasta niin että kaunokerronta jähmettyy, mutta sisältyy salavuoteilun kuvaukseen myös liikettä ja liukkautta.

Riikka-Maria Rosenberg

Ninon – rakkauden mestari

historiallinen romaani

Teos 2021

225 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Sivuja ei tarvita paljon runsaaseen sisältöön. Sellainen paradoksi toteutuu Tove Ditlevsenin (1917 – 1976) muistelmassa Lapsuus (S&S 2021). Tai romaaniksi se on luokiteltu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, joka Tanskassa ilmestyi yli 50 vuotta sitten. Sarja kuuluu Tanskan kirjallisuuden kaanoniin.

”Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen.”

Romaanin kertoja kokoaa lama-ajan lapsuusmuistojaan kööpenhaminalaisesta työläiskodista. Nelihenkisen perheen ilmapiiriä hallitsee arvaamattoman ailahteleva äiti. Perheen vasemmistolaisisä myötäilee, isoveli Edvin synkistelee ja kertoja-Tove toivoo hyväksyntää – turhaan. Lapsuus loppuu kuin leikaten 14-vuotiaana konfirmaatioon, jonka jälkeen Toven täytyy aloittaa työt palveluspaikassa.

Perhe-elämän lisäksi Tove kertoo sukulaisista, korttelin elämästä sekä ikäistensä ja vähän vanhempien tyttöjen ystävyyssuhteista. Tove on tarkkailija, joka ei saa yhteyttä tunteisiinsa, mutta hän hellii unelmaa julkaista runoja, joiden kirjoittaminen on häntä kannatteleva salaisuus ja voima.

”Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut. Niistäkö aikuisuuteni muodostuisi?”

”Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni, ja tuskin olen saanut yhden reijän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi.”

Ditlevsenin kerronnassa ei peitellä aikuisen kirjoittajan muistojen palauttamisen värittyneisyyttä. Silti niissä vetoavat lapsen näkökulman suoruus ja aitous. Kieli on sekä konstailematonta ja että tuoreesti kuvailevaa. Kerronnan hienous tekee pienestä muistelmaromaanista suuren.

Kertoja-Tove päästää lähelleen, ja lukija eläytyy, miten hänestä kasvatetaan tyttöä ja naista, joka tietää sukupuolen ja sosiaalisen aseman rajaaman ahtaan paikan. Samalla lukija tutustuu tytön sisäiseen maailmaan, joka ei vastaa hänelle osoitettua osaa. Tytön kokemiin asioihin kätkeytyy suuria tunteita rakkaudettomuudesta ja ymmärtämättömyydestä, mutta niiden synkkyys muuttuu kirkkaaksi kuvakudokseksi lapsuudesta.

”Ne, jolla on tällainen näkyvä, kohtuuton lapsuus sekä ulkoisesti että sisäisesti, ovat nimeltään lapsia, ja heitä voi kohdella täysin mielivaltaisesti eikä heitä tarvitse pelätä. Heillä ei ole aseita eikä naamioita, elleivät he ole hyvin viekkaita. Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän aina huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta.”

”Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse.”

Lapsuus saa hinkuamaan lisää, ja onneksi sitä on luvassa. Tove Ditlevsenin ja Deborah Levyn romaaneiksi suodatetut muistot ovat tämän vuoden lukukokemuksia parhaasta päästä. Hienoa, että tällaisia kirjoja suomennetaan.


Tove Ditlevsen

Lapsuus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021

Kööpenhamina-trilogian 1. osa

70 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.


Muissa blogeissa: Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat & Hupsu rakkaus

Luin Kaari Utrion elämäkerran, jonka Anna-Liisa Haavikko on koonnut huolellisesti. Siitä myöhemmin, mutta kirja innoitti minut lukemaan Utrion varhaistuotannosta Pirkkalan pyhät pihlajat (Tammi 1976) ja viimeisen romaanin Hupsu rakkaus (Tammi 2017). Suurin osa Utrion fiktiotuotannosta sijoittuu keskiajalle, kunnes viimeisissä romaaneissa ajankuva siirtyi 1800-luvun alkupuoliskolle.

Pirkkalan pyhät pihlajat

Teininä luin joitain Utrion keskiaikakirjoja, mutta niistä minulle ei ole jäänyt eläviä mielikuvia. Valitsin nyt luettavaksi Pirkkalan pyhät pihlajat syystä, että pohjoishämäläisen ympäristön kuvaus kiinnostaa ja että elämäkerran mukaan aikalaiskritiikki käsitteli tätä romaania aiempia kirjoja myötämielisemmin. Vähitellen Utrion myötävaikutuksella ymmärrettiin, että historiaviihde on oma lajinsa, jossa on hyviä ja vähemmän hyviä kirjoja kuten muissakin genreissä.

Romaanin rakenne yllättää iloisesti. Siinä on omissa luvuissaan äänessä kolme naista ja kaksi miestä, ja alussa on suurpiirteisin vedoin veistelty katsaus Suomeen A.D. 800 – 1200. Kerronta-aika sijoittuu vuosiin 1281 – 1282. Keskiössä on pirkkalalaispäällikkö Tuomas Haukka, vaikka hän vasta lopussa pääsee itse ääneen. Sitä ennen kertoo raajarikko sisko, ensimmäinen vaimo, vaimon pöyhkeä lanko ja toinen vaimo. Romaanissa reissataan Tampereen seudun ohella Turussa, Hämeenlinnassa ja Novgorodissa.

Ajankuvan ja uskonnollis-historiallisen taustan elävöittäminen yksilöiden kautta ihastuttaa minua, mutta kaikkein eniten nostan hattua minäkerronnan hallinnalle. Se herkullisesti valottaa eri näkökulmista henkilöitä ja tapahtumia. Jokaisen kertojan omanlaisuus taustoineen ja kehityskaarineen sekä suhtautuminen muihin välittyy sävykkäästi. Pureva ilkeys, hölmöys ja tökerö pöyhkeys ovat vain yksiä piirteitä kertojissa. Etenkin minua ilahduttavat Filippa-siskon sikamainen kaksinaamaisuus ja Birgitta-vaimon ymmärrys epäillä rakkauden kestoa ja ympäristön vaikutusta siihen. Ja annan anteeksi sen, että Tuomas Haukka on hieman liian täydellinen erehdyksissäänkin.

Utrio kertoo vallan ja omaisuuden määrittelemästä maailmanjärjestyksestä, jossa miesten ja naisten elämänehdot eroavat toisistaan. Se kertoo myös siitä, miten varhaisen keskiajan suomalaisten kristillisyydessä vielä kisaillaan muinaisuskon kanssa eikä pappien selibaatin suhteen ole niin nokon nuukaa. Kertoo kirja myös perillisten merkityksestä ja rakkaudesta, joka on kauppatavaraa, ailahtelevaista, hämärtyy himoon ja vain harvoille yhteen sitova tunne. Suosittelen historiallisten romaanien ystäviä kaivamaan tämän kirjan naftaliinista.

Kaari Utrio

Pirkkalan pyhät pihlajat

Suuri suomalainen kirjakerho 1977 (Tammi 1976)

historiallinen romaani

254 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Hupsu rakkaus

Tuotteliaan kirjailijan päätös lopettaa fiktiokirjoittaminen tähän romaaniin todistaa, että ammattilainen lätkäisi hanskat tiskiin voimiensa tunnossa. Hupsu rakkaus toimii lajityypillisesti.

Utrio koki, että hän oli sanottavansa kirjoittanut keskiajasta ja siirtyi viimeisissä romaaneissaan 1800-luvun alkupuolen säätyläiskuvaukseen. Minulle ei oikeastaan ole lisättävää siihen, mitä kirjoitin juttuuni kesällä 2017 romaaneista Saippuaprinsessa ja Vaitelias perillinen. Jutussa mainitsen austenilaisen tapakuvausperinteen satiirisävyineen ja vaivattomasti kulkevan juonen ennalta arvattavine romansseineen.

Utrion tapakuvausromanssien juonet noudattavat samansorttisia perustuksia. Viisas naimaikäinen nainen hyörii hupsujen eri-ikäisten naisten seurapiirissä, ja heidän ympärillään pyörii naimahaluinen kunnon mies ja liuta kunnottomia. Hupsussa rakkaudessa päähenkilö merikpateenin leski Hedda ilmestyy nousukasporvariperheeseen romahduksen hetkellä ja neuvokkuudellaan pelastaa heidät toivottomista tilanteista. Salainen rakkaus korventaa Heddaa, ja lukijaa saa odottaa, milloin hän saa ansaitsemaansa vastarakkautta.

Romaanissa liikutellaan sekalaista väkeä, ja henkilöitä on jopa liikaa. Herkullisia tyyppejä Utrio luo etenkin höpsähtäneistä sukulaisista, laskelmoivasta pastorista ja maalaisylhäisöstä. Nuorten naisten neuvokkuus näkyy kirjavana: yksi keinottelee kauneudellaan, toinen manipuloi tahtonsa läpi ja kolmas (Hedda) ihastuttaa järkevyydellään. Vanhempien naisten alistuvuus näyttäytyy käytännön sanelemana järkiratkaisuna, mutta ajatukset paljastavat: rouvien illuusiottomuus kertoo siitä, mitä romanssien jälkeen saattaa suhteissa tapahtua ja miten naiset säilyttävät sisäisen omanarvontuntonsa kukkoilevien ukkojen taustalla.

Tarkkanäköinen, inhimillisiä heikkouksia hyödyntävä kerronta viihdyttää sen ohella, että ajankuva tapoineen, asuineen ja elämänmenoineen vakuuttaa. Kyllä Utrio on eittämättä lajin mestari, vaikka tässä viimeisessä romaanissa on jonkin verran päälle liimatusti historialuentoa ja piukkaan ahdettua tyypittelyä eri säätyjen edustajista. Nostan koko tuotannolle hattua: ammattilainen.

Kaari Utrio

Hupsu rakkaus

Tammi 2021

romaani

263 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Heiman sai viime vuonna kirjapalkintohuomiota. En luota ruotsin kielen osaamiseeni, joten odotin Ann-Luise Bertellin romaanin suomennosta (Vappu Orlov, Tammi 2021). Aloitin sillä kesälomani, ja mallikas proosalähtö vapaalle se onkin. Väsähtäneisyyden vaanittua minua pitkään Oma maa selvästi virkistää ja havahduttaa: tällaisten kirjojen vuoksi lukuharrastan.

Romaani etenee elämänmittaisesti pohjalaisen maalaismiehen Elofin mukana. Alotus viivähtää hetken kymmenvuotiaan Elofin ja hänen pikkuveljensä isän kuolinvuoteella, jossa isää vaivaavat tunnontuskat punaisten teloituksista. Aikanaan Elof taistelee sodassa, kätkee pelkonsa ja vaalii salaisuutta, joka liittyy vaimon entiseen sulhaseen. Ihmismielelle raskaiden kokemusten kätkeminen on yksi romaanin pääteemoista. 

Painavat, pinnan alle painetut salaisuudet vaikuttavat käytökseen ja läheisiin. Sotatraumojaan kätkevien isien toiminta kuvataan romaanissa niin kuin muukin epäonni ja tragedia Elofin lapsuudesta vanhuuteen: kiertelemättä, ihmisenkokoisesti, ulkoa nähdysti ihmisen sisälle. Elof, perhe, maa – oma maa.

”Tämä oli hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki. Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, peruttuina kivenjärkäleistä ja puskista.”

Oma maa osoittaa, miten fiktio onnistuu välittämään jotain sellaista, mitä ei ihminen itse psyykestään ymmärrä mutta mikä vaikuttaa meissä, meihin ja muihin. Romaaniin saa kuvitella sen, mitä emme muista tiedä. Bertell käyttää monipuolisia fiktiokeinoja ja vielä loppuun lisää kierteen – sitoo lopun alkuun ja vie tarinallistamisen ytimeen: ”Mutta laulaessani minä ajattelin sitä että isoisään ja hänen elämäänsä liittyi asioita joista minulla ei ollut vähäisintäkään aavistusta.”

Jokin omituinen taika leijuu kerronnasta lukijaan. Toisenlaisella otteella romaani sijoittuisi kotimaiseen raskaan maalaisrealismin saumattomaan ketjuun, mutta nyt se helisee liitännäislenkkinä. Romaanin jänissymboliikka ravistelee tiedostamatonta kaiken tietoisen ohella.

Pistäytyminen eri henkilöiden näkökulmissa avartaa. Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle. Romaani rakastaa henkilöitään ja elämää sellaisenaan: ”No sitten, elämä on elämää, ei aina niin ihanaa.”

Kerronta ei ohita kohtalokkaita tietoisia tekoja eikä vahinkoja, ei myöskään ilon, onnen ja yhteisen hyvän ailahduksia. Bertell tavoittaa niin pienen lapsen kuin nuoren, aikuisen ja vanhuksen mielenmaiseman. Siispä Oma maa on sukutarina minun makuuni, sävykäs ja täyteläinen.

Ann-Luise Bertell

Oma maa

suomenatanut Vappu Orlov

Tammi 2021

263 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Niina Mero: Romanssin sankari & Juhannusmorsian

Hauska tavata tuttuja Niina Meron esikoiskirjasta Englantilainen romanssi. Sen päähenkilö Nora poikaystävineen käväisee uutukaisessa Romanssin sankari (Gummerus 2021). Poikaystävän veli on tämän kirjan päähenkilö Ben, joka tulee tapaamaan veljeään Tampereelle, mutta on englantilaisella palkkasotilaalla muutakin mielessä.

Tuntuu, että nyt Mero tuulettaa entistä enemmän romanttisen kirjallisuuden konventioita. Löydän kirjasta monenmoista lajityyppiä virkistävää, välkkyä veiviä. Ensinnäkin miellyttää se, miten romaani näyttää kertojan valtaa. Nyt kertoo Ben, jolle Nora on vieras ja sellaiseksi jää – eli lukija saa sivullisen näkökulman esikoiskirjan kertojaan. Minäkerronta, kas, tuo kertojan lähelle ja muut voi nähdä vain kertojan vinkkelistä. Toisekseen keikautus miesminäkertojaksi näyttää, lähes osoittaa sormella: heteroromansseissa on kaksi sukupuolta, tulkoon siis rakastuminen nähtyä myös miehen kannalta.

En nyt takerru tähän rakkaus- ja romantiikkaosastoon tätä enempää, sillä kirjassa on kyse muustakin kuten miestenvälisestä ystävyydestä. Vain tämän tähdennän: Meron motiivi selvästi on se, ettei rakastumiseen tai rakkauteen vaikuta sukupuoli vaan yksilölliset erot. Se pääpointti mainitaan myös tekstissä.

Ben on näytekappale seikoista, jotka estävät heittäytymistä tunnesuhteeseen. Romaanissa hänet kuoritaan kerros kerrokselta sellaiseksi, joka sallii itselleen päästää toisen ihmisen lähelleen sekä sietämään ihmissuhteiden haavoittuvuuden ja epävarmuuden. Ensin täytyy voittaa pelot. Benin kohdalla ne eivät ole pieniä. Pohjalla on raastava lapsuudenkokemus ja päälle on kuorrutettu aimo kasa sotatraumoja.

Melkomoinen haaste romanssikirjalle lienee palkkasoturin sotakuvausten ripottelu rikkomaan kronologiaa. Ne taustoittavat Benin kokemuksia ja persoonaa. Osana niitä kulkee viikinkimytologia, joka limittyy Benin soturiystävän Paganin tarinaan. Lisäksi maistan Merolle tuttuja aineksia populaari- ja korkeakulttuurista.

Rutkasti keskivertoviihdettä monisyisemmin Mero käyttää kieltä, mikä auttaa myös henkilökuvauksen syventämistä. Välillä kyllä mietin englanninkielistä Beniä selostamassa suomalaisilmiöitä ja yritän tavoitella, mitä sanasto olisi englanniksi, mutta sitten luovutan. Otan tämän tarinan annettuna, olkoon kertoja englanninkielinen soturi. Olkoon miestenväliset opettavaiset keskustelut syvällisiä rakkaudesta, syyllisyydestä ja peloista. Olkoon, että mytologisuuden istuttaminen tarinaan on vähän liikaa. Olkoon, että romaanin Nainen on niin viisas. Minä viihdyn.

Rakkausromaaniksi Romanssin sankari kertoo pohjimmiltaan peloista ja kuolemasta. Romaanissa tokaistaan, että sankariksi kutsutaan vasta urotekojen tekijän kuoltua. Benin täytyy kuopata monin tavoin menneisyys, kuvitelma sankarista niin sodassa kuin sängyssäkin, kunnes hän voi elää haavoineen ja arpineen. Ja rakastaa. Me like.

P. S. Kuuntelin heti perään Meron novellin Juhannusmorsian. Siinäkin kuolema merkitsee uutta alkua, sellaista, joka pistää eläviä muuttamaan elämän omanlaisekseen. (”Kuoleman” saa tulkita myös symbolisesti.) Jenkkibandiä juhannuksen kaitsevan Tomin kosintasuunnitelmat muuttuvat, kun työkomennus vie vanhaan maalaistaloon. Pientä jännitystä rakkaushuolien ja bändijätkien lisäksi tarinaan tuovat kummitusjutut. Meron tarinoiden punainen lanka näyttää olevan kolmikymppisten kriisit, jotka ratkeavat, kun henkilöt tekevät valintansa rakkaudessa ja vapaudessa. Tässä lyhyessä juhannustarinassa aistin tendenssimäisyyttä: odotukset aikuisuudesta vs. rohkeus omaehtoisuuteen.

Niina Mero

Romanssin sankari

Gummerus 2021

romaani

229 sivua.

Luin BookBeatissa.

Niina Mero

Juhannusmorsian

Gummerus 2021

äänikirja, 2 tuntia 11 minuuttia, lukija Anniina Piiparinen.

Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Eeva Joenpelto: Jottei varjos haalistu & #joenpelto100

Eeva Joenpelto hallitsee mielentilojen kuljettamisen romaanimitassa. Jottei varjos haalistu (WSOY 1986) muistuttaa minua väkevästi siitä, että kiinnostavaa kirjallisuutta löytyy myös kuluvaa julkaisuvuotta kauempaa.

Kirjailijan satavuotisjuhlapäivä on 17.6. ja siihen liittyvä lukuhaaste #joenpelto100 sai minut tarttumaan tähän kirjaan sen nimen perusteella – jottei kirjailijan varjo pääsisi haalistumaan. Haasteen koontijuttu ilmestyy blogissani ylihuomenna. Odotan siihen Joenpelto-lukijoiden kommentteja ja juttulinkkejä. (Kannattaa muuten 17.6. ilmestyvään koontijuttuuni kirjoittaa Joenpelto-lukukokemuksista: WSOY:n kirjallisuussäätiö on lahjoittanut viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi kommentoijille.)

Jottei varjos haalistu muuttuu alun tunnustelevuuden jälkeen vetäväksi, kun pääsen sisälle vanhenevien sisarusten Erikan ja Juliuksen ajatusmaailmaan, myös kouluikäisen Askon, Juliuksen pojan:

”He istuivat vastakkain, kahden niin kuin useimmiten ennenkin. Muissa perheissä, poika oli nähnyt, oli isä ja äiti ja sisaruksia ja ainaista pikku tuhertamista niin niin ettei voinut tietää mikä oli tärkeää, mikä turhaa.”

Juliuksen levottomuus ilmenee touhuiluna, joissa vilisee naisia, väkijuomia, eläinlääkärin työtä ja asekätkentää. Eerika höösää veljeään niin kuin on tehnyt koko ikänsä lukuun ottamatta veljen lyhyttä avioliittoa huithapeli-Helyn kanssa. Väsymätön järjestelijä pitää huolta veljenpojastaan niin kuin veljestäänkin: ”Aina oli väsytty ja aina oli jaksettu nousta, ei vain pitänyt hermostua.”

Linjakkaasti hän-muotoinen kerronta liukuu päähenkilöiden sisäiseen puheeseen. Juonilankaa kerien pysähdyn takkuihin vanhasta perintöriidasta ja sukutragediasta. Se määrittää sisarusten elämänkulkua, mutta ei vain se. Sukukaunoihin kytkeytyy myös riita Erikan jemmaamasta hautapaikasta. Siinä saavat luterilaisuuden ulkokultaiset piirteet kyytiä.

Vaikka kirjaa voisi luonnehtia Kuovinojan perheen sukuromaaniksi, se on myös kiinni yhteisössään, kylässä ja läheisessä kauppalassa. Sodanjälkeinen yhteiskunta esittäytyy maalaispitäjän elämänmenon myötä: ajankuva näkyy henkilöissä ja puheissa.

Tiettävästi romaanin sukuriita muistuttaa Joenpellon isän kokemaa perhesuhteiden katkeamista. Lukukokemukseeni sekoittuvat hieman myös juuri kokemani länsiuusimaalaiset maisemat Joenpellon kotitalon tienoilla. Vares-Kantolan talon monet aikakerrostumat vaikuttavat siten, että lukiessani näin Erikan ja Juliuksen talon tuvassa ja kamareissa.

Ihastelen henkilökuvausta. Se päästää lähelle henkilöitä ja silti jättää heihin ihmisen perimmäisen arvoituksen. Joenpellon henkilöissä on särmää ja ihmisenä keskeneräistä. Katsanto henkilöihin on ymmärtäväinen, osin jopa huvittunut. Päähenkilöt syvenevät sivu sivulta, myös ohimenevät henkilöt saavat lihaa luiden päälle.

Joenpellon polveilevan kuvailun ja nykivän tokaisun vaihteleva rytmi vaikuttaa myös siihen, että etukäteen ei voi käänteitä tai ajatuskulkuja arvailla. Sanonnan terävyys ihmiselosta vakuuttaa, ja olenkin merkinnyt tiheään sivuja, joista voin poimia osuvia sitaatteja

Valitsen kuitenkin sitaatiksi romaanin loppupuolelta Erikan elämänohjeen Asko-pojalle. Se on linjassa sen kanssa, mitä muutakin olen lukenut realismin lippua ylväänä heiluttavalta Joenpellolta. Elämältä ei kannata odottaa liikoja, mutta silti elämä on eittämättä elettäväksi tarkoitettu.

”Minä olen varmaan usein paasannut sinulle, että kuinka elämä muka sujuu. Olen minä paljon puhunut, varmaan. Ja vaikka se kuinka on ollut totta, niin on siinä jotain, joka ei pidä paikkaansa. Tai pitää, pitää, mutta kun se on muuttunut melkein niin kuin tarinaksi vain, taruksi, joka kimalteleekin. Vaan kun oikeassa elämässä ei mikään kimaltele. Tai jos, niin yhden värsyn verran. Elämä sujuu näin. Tapellaan pienistä asioista kun isoista ei edes ymmärretä.”

P.S. Haasteen aikana olen lukenut romaanin Neito kulkee vetten päällä ja Suvi Aholan toimittaman kirjan Mitä Joenpelto todella sanoi?

Eeva Joenpelto

Jottei varjos haalistu

WSOY 1986

romaani

370 sivua.

Sain kirjan vuosia sitten työkaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Sujata Massey: Murha Bombayssa & Satapurin jalokivi

Sujata Massye on tullut tunnetuksi Rei Shimura -dekkareista, joissa amerikanjapanilainen nainen etsiytyy aina johonkin Japaniin liittyvään mysteeriin, ja rinnalla saa seurata neitosen romanssia. Aika monta sarjan osaa vuosien varrella olen lukenut, mutta sitten hyydyin tyystin. Siksi pidin pitkään pitkän tikun päässä uutta Massey-tuotantoa, joka sijoittuu Intiaan. Viime kesänä oli tovi aikaa antaa niille mahdollisuus. Kesän 2021 dekkariviikolla paljastan tunnelmani.

 

Kesääni kuuluu aina muutama historiallinen romaani, romanttinen viihdekirja ja dekkari. Uusimmat Masseyn kirjat solahtavat joka lokeroon. Ilokseni huomaan uutuuksista, että ympäristönvaihdoksen lisäksi vaihtuu aika, eli nyt seikkaillaan 1920-luvun Bombayssa ja muuallakin Intiassa. Eikä kaikki ole silkkaa höttöä, sillä Murha Bombayssa (2019) ja Satapurin jalokivi (2020) sisältää uskottavaa ajankuvaa, tapakulttuuria ja intialaisen monikulttuurisuuden käsittelyä yhteiskunta- ja kastieroineen. Kiinnostun kovasti siitä, miten parsien näkökulmasta katsotaan muuta Intiaa ja suhdetta britteihin. Näkökulma on yläluokkainen ja valtaväestön kurjuus jää sivuun – silti. Tarkkanäköisyys ja yhteiskunnallis-poliittiset huomiot virkistävät ja lisäävät kiinnostustani.

Lisäksi kantava teema on naisen asema, sillä kirjojen päähenkilö Perveen Mistry rikkoo rajoja opiskelemalla lakia ja toimimalla alalla yhtenä ensimmäisistä naisista Intiassa. Perveenin myötä käsitellään lisäksi monia naisiin liittyviä kulttuurisia kysymyksiä, myös naimakauppojen tapoja sekä parsi- että islamilas- ja hindunäkökulmasta. Perveenista kehkeytyy seuraamiseen innostava kirjatuttavuus.

Suosittelen lukemaan Perveen-sarjan kirjat järjestyksessä, sillä Perveenin elämä ja ura etenevät, ja silloin aiemman kirjan taustoilla saa syvennettyä henkilökuvaa. Luvalla sanoen sarjan ensimmäinen osa on enemmän minun mieleeni kuin jälkimmäinen osa. Ensimmäisessä osassa miellyttää kerronnan vaihtelu eri aikatasoista toiseen, ja päähenkilön henkilökohtainen suhde-epäonni jäntevöittää romaania. Satapurin jalokivi on suoraviivaisempi seikkailu kuin Murha Bombayssa.

*

Sujata Massey
Murha Bombayssa (2019), 324 sivua
Satapurin jalokivi (2020), 290 sivua
kääntänyt Maija Heikinheimo
Gummerus
dekkarit.
Luin eKirjoina BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Nautin mielikuvitukseeni syntyvistä vuoden 1433 näkymistä Tallinnassa, Tartossa ja Lyypekissä. Kapeat kadut, komea katedraalit ja kaikenlainen kulkuväki vilahtelee sieluni silmin, kun kuuntelen Indrek Harglan jännäriä Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Into 2019).

Pääosin viivytään Tallinnassa, jossa kaupunginapteekkari Melchior saa kiperän arvoituksen ratkottavaksi: mitä meinaavat vanhat hopeasoljet ja niihin liittyvä kuolinvuoteella sekavan kauppiaan horinat? Samaan aikaan toisaalla apteekkarin poika Lyypekissä saa kuulla, että isän henkeä uhkaa salaperäinen tappaja nimeltä Gotlannin piru. Pojalla on omat pulmansa liityttyään salamurhaajien kiltaan ja rakastuttuaan kohtalokkaasti.

IMG_8475

Tapahtumissa on kohtia, joissa uhkaa luennointi ja hivenen laskelmoidut käänteet, mutta viihdyn keskiaikaisen karussa maailmassa. Hienosti kirja elävöittää entisen lääkinnän, matkailun ja kirjeenvaihdon vuodenaikareunaehdot ja yhteiskuntaluokkavaikutukset. Elinehdot esiintyvät myös valaisevasti. Kirja näyttää virolaisten toissijaisuuden ja saksankielisten ensisijaisuuden. Vaikutun siitä, miten Hargla tavoittaa ajan yhteiskuntajärjestyksen, jossa kirkollinen vuodenkierto ja maallinen lainkäyttö suloisessa sekamelskassa hallitsevat ja rajoittavat ihmisiä.

”Melchiorin mielestä määräyksestä jäi puuttumaan tärkein käsky, nimittäin se, että ukkosta kielletään ankarasti lähettämään tulinuoliaan Tallinnaa kohti. Ja jos ukkonen kaikesta huolimatta niin tekee, raati määrää sille sellaiset rapsut, joista se kyllä ottaa opikseen.”

Noin Melchior mielessään piruilee esivallalle, vaikka onkin sen apuri ja jumalaapelkääväinen kansalainen. Apteekkari-hahmo miellyttää minua kovasti. Hänessä on päähenkilöyden edellyttämää ylivertaisuutta ja silti haavoittuvaa inhimillisyyttä. Romaanin maskuliiniseen maailmaan iskee hienoisia säröjä apteekkarin nunnatytär, joka pystyy silloisessa maailmassa noudattamaan apteekkarikutsumustaan vain luostarissa, koska naisen paikka muualla on vain palvelijan tai vaimon. (Romaanin muusta naisväessä saattaa myös itää yllätyksiä.) Ja kyllä perheen pojan ristiriitainen apteekkarihomma murhaajaveljeskunnassa tuo vinoja viboja, vaikka hänen romanssinsa on kirjan kuluneinta antia.

Tein ennätykseni äänikirjakuuntelussa. Suosin lyhyitä kuuntelukirjoja, mutta nyt sujui parikymmentä tuntia sutjakkaasti. Juoni vetää perässään ja imee ratkaisua kohti. Vaikkei se jysäytä minusta ilmoja pihalle, kaikki kunnia kertomukselle, joka auttoi pitkillä ajomatkoilla ja jumitutti pihakeinuun illan viileydestä huolimatta. Kirjailijan taitavuutta osoittaa se, että vaikka tämä kirja on jo sarjan kolmas osa, se toimii hyvin itsenäisenä kirjana.

P. S. Kuuntelin kirjan kesällä 2019 ja kirjoitin siitä tuoreeltaan, mutta juttu on odottanut vuoroaan – ilmeisesti tätä kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Tällä välin on sarjasta ilmestynyt lisää kirjoja.

– –

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru
suomentanut Jouko Vanhanen
Into 2019
jännäri
äänikirjana 18 tuntia 28 minuuttia,
lukija Jarkko Pajunen.
Kuuntelin BookeBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä & haaste #joenpelto100

Luin Eeva Joenpellon romaanin Neito kulkee vetten päällä (WSOY 1955 / 2021) lukiossa, sillä valveutunut äidinkielenopettaja teetti tutkielman, jota varten luin silloin toistakymmentä Joenpellon teosta. Tarkkoja muistijälkiä ei minulla nyt valitsemastani romaanista enää ole, vain jokin ailahdus vaikeista asioista ja tunnelmasta. Melko ennakkoluulottomasti ryhdyin uusintalukuun.

Mitähän sain silloin nuorena kirjasta irti? Valitettavasti tutkielmani on hävinnyt, en pääse tarkistamaan. Näin kypsän keski-ikäisenä korostuvat lukukokemuksessani eri-ikäisten naisten kuvaus ja eritoten äitiyden käsittely.

Miljöönä on uusimaalainen pieni tehdaspaikka maaseudun rajalla. Sen reunassa kohoaa Puntin nahkuritalo, siellä raataa 36-vuotias Helmi. Helmin asema on määrittelemätön, sillä hän on synnyttänyt kaksi nyt teini-ikäistä poikaa talon poikavainaalle vailla avioliiton siunausta. Puolimaailman piirteet lisääntyvät, kun selviävät Helmin äidin Alman vaiheet. Hän on synnyttänyt isättömiä lapsia tehtaalaisten asuntolaan Riemulinnaan, pahamaineisen tivolin liepeille. Alman lapsista vain Helmi ja hanttapuli-Reino jäivät henkiin.

Romaanissa eletään 1900-luvun alkupuolta, ja yhteiskuntarakenne heijastuu kaikkeen. Valtakunnan tapahtumat, myös kansalaissota, humisevat taustalla, mutta henkilöissä arvot elävät. Puntin vanha emäntä matriarkka-asemassaan kuintenkin murtaa jotain, toisaalta ei: asematon au-äiti-Helmi saa armon palkattomana työvoimana.

Hätkähdyttävintä romaanissa on kuvaus äitiydestä. Alman kovuus ja tunnetaidottomuus siirtyvät seuraavaan polveen. Helmissä koskettaa se, mitä hän lapsuudessaan ja nuoruudessaan on joutunut kokemaan ja miten rakkaudennälkä on jäänyt kovertamaan. Helmi on neito vetten päällä, hahmo, joka naisistuessaan leijuu toteutumattomissa unelmissaan, jottei hukkuisi todellisuuteen.

Kuolema hengittää lukijaa niskaan tarinan eri käänteissä. Synkeyttä riittää niin Riemulinnassa kuin Puntin perheessä. Fokuksessa pysyvät elämänkulun säälimättömyys ja ne, jotka jäävät elämään, Helmin ajatuksin: ”Vain hetki hyvää oloa, ja sitten – tyhjä kuori.” Kuolema kohdistuu kirjan miehiin, ja muutenkin kirja tarjoaa näkymiä miesten ja naisten eriäviin elämäntapoihin ja sukurasitteisiin.

Joenpellon kerronnan valttina pidän sentimentaalisuuden puutetta, sillä karuuden teräväpiirtokuva välittää asiat sellaisenaan, etäännytettyinä mutta psykologisesti osuvina. Eri aikatasojen risteily tarjoaa moderniutta ja kuvailutapaa maustaa perinnetietoisuus. Kummasti luonto- ja ihmiskuvausten kuvakieli johtaa ajatukset Sillanpäähän, mutta vertailukohta vain häilähtää, sillä ihan riittävästi Joenpelto yhdistää omanlaisesti selkeää ilmaisutapaa vetäviin kieli- ja vertauskuviin.

”Tarvitaan niin vähän että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Aika pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen ynnä kuitenkin aina erilainen. Niin kuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten kaarien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.”

Eeva Joenpellon satavuotispäivä on 17.6.2021. Siksi käynnissä on lukuhaaste #joenpelto100, johon kirjasome osallistuu haluamallaan tavalla. Koontipostaus ilmestyy blogissani juhlapäivänä. Tulee olemaan mielenkiintoista tutkia, minkälaisia kokemuksia nykylukijoilla on ollut Joenpellon runsaan tuotannon parissa.

Eeva Joenpelto

Neito kulkee vetten päällä

WSOY 1955 / eKirjana 2021

romaani

245 sivua BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Romaani

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Marianna Kurtolla on kahden kirjan kevät. Ei ole kuin pari kuukautta siitä, kun ilmestyi salamyhkäinen sisarustarina Seitsemäs piste (WSOY 2021), ja nyt julkaisun saa Hellä leijona (Otava 2021). Kirjat poikkeavat virkistävästi toisistaan. Seitsemässä pisteessä taideproosan tuntu vaikuttaa voimakkaasti sisältöön, rakenteeseen ja kieleen, jopa spefi-henkisesti ja hämärtävästi. Sen sijaan Hellä leijona lähtee viihderomaanin viitoittamalle tielle ja varioi genreen kuuluvaa.

Tuttuja elementtejä kolmekymppisten chick litistä löydän paljonkin. Päähenkilö näytelmäkirjailija Anniina seikkailee suhteissa ja etsii rakkautta. Ja kuten lajiin kuuluu, päähenkilön tueksi löytyy eläväinen ystävä, tässä kirjassa raikas päiväkotihoitaja Lotta. Kaupunkiympäristö kahviloineen ja keskustakämppineen kuuluu oleellisesti tarinaan. Kahviloissa kirjoitteleva Anniina näet iskee silmänsä samassa kahvilassa viihtyvään mieheen.

Kirjan kertoja Anniina näyttäytyy kipakkana ja nokkelana naisena, joka vatvoo toimiaan ja toisia. Hän ei pidä itseään impulsiivisena, mutta silti hän vaikuttaa tilanteisiin heittäytyjältä: exän nyxätyessä hän löytää itsensä hetken verran lähiöstä, odottamattomasti hän päätyy teatterin takahuoneeseen toisen kanssa, ja tuttavuus kahvilan mieheen käynnistyy spontaanisti.

Kirjan draaman kaari rakentuu nytkähtelevästä suhteesta kahvilan ”peikkomiehen” kanssa. Suhteen kuvauksessa oleellista on dialogi. Siinä näppärästi välittyvät ohipuhuminen, tarkertuminen puolikkaisiin sanoihin sekä tunneviestien tahallinen ja tahaton väärinymmärrys. Eli vuoropuhelu ja parin viestintä tallentavat harhaan vievien oletusten ja epävarmuuksien sävyt, joita sisältyy tuoreeseen suhteeseen, odotuksiin ja pelkoihin suhteen vakavuudesta ja varovaisuudesta ilmaista todellisia tunteita.

”Aloitin alusta: ’Antamasi peikko katselee minua ikkunalaudalta ja muistuttaa koko ajan sinusta’ – mutta ei, ei tällaista sössötystä. Pyyhin taas tekstin pois. Sitten kirjoitin: ’Voisin ottaa kanssasi kilpikonnan. Ne ovat pitkäikäisiä ja tarvitsevat paljon unta. Kiitos pihvistä! P.S. Jo herät vierestäni viiden vuoden päästä, saatan paljastaa sinulle jotain.’ Luin tekstin uudestaan ja lisäsin vielä sinisen sydämen sanan ’pihvistä’ jälkeen. Se oli hyvä lisäys. Punainen olisi ollut jo liikaa. Tuijotin sydäntä hetken, ja sitten laitoin viestin matkaan.”

Kurton kerronta vie tarinaa jouhevasti joskin ajoittain viivytellen. Välillä huvitun dialogista ja kerronnasta. Kertojan kiikkerät tunteet ja sanoihin takertuminen käyvät selviksi ja persoona eläväksi. Välillä ärsyynnyn henkilöiden kiertelyyn ja kaarteluun, etenkin Anniinan tulkintaylilyonteihin. Toisaalta minusta tuntuu, että teos on kirjailijan tietoinen koe kirjoittaa sujuva genrekirja, ja toisaalta tekstiin sisältyy aitoutta ihastumisjännittämiskuvauksessa: ihminen on ikuinen teini tunteiden myllerryksessä.

Yksi sivuelementti ei loksahda paikoilleen, sillä en pääse äitisuhteen huumorikuvauksen aaltopituudelle. Äiti tuo kyllä yhden näkökulman teemaan, minkälaisia naisten oletetaan olevan tai mitä he voivat olla yhteisössään ja persoonallisesti. Romaanin mies-nais-asetelmien tyypittely hieman hämmästyttää minua. Taisin odottaa rohkeampaa ravistelua.

Hellä leijona viihdyttää minua kestonsa verran ja pidän erityisesti tavasta, jolla romaani loppuu. Ihan siten tämä kirja ei hölskytä lajityyppiä kuten Henriikka Tavin Tellervo, mutta joitain omia kirpakoita mausteitaan Kurtto ripottelee kolmikymppisten romanssiromaaniin.

Marianna Kurtto

Hellä leijona

Otava 2021

romaani

229 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä

Nyt vilkkuu syrjäytymisvaaraa: Silja Liukkosen romaani Vippi-ihmisiä (Otava 2021). Kaikkia kuviteltavissa olevia päihteitä, pikavippejä, nettiseksin myyntiä, väkivaltainen ex-suhde, symbioottinen ystävyys, yleistä sekoilua – sellaisia ovat itähelsinkiläisen nuoren naisen päivät kimppakämpässä kaverin kanssa, baareissa, laitapuolen porukoitten mestoilla – kertojan sanoin: ”Aika suorastaan persereikäistä elämää.”

Sitten tarina saa mahdollisuuden käänteeseen, kun kertoja pöllii lompakon. Voiko pelko kasvattaa? Ehkä on mahdollista ystävyys ilman sairastuttavuutta, ehkä lesbosuhde, jossa on lempeyttä, ehkä ”raittius kapinallisena aktina”. Ehkä, varmaa en lupaa. Vippi-ihmisiä kertoo ihmisistä, jolle itse elämä on pikalaina: karu elämänkonkurssi väijyy – mutta voihan joku selvitä velkasaneeraukseen.

”En kestänyt sellaista holhousta yhtään.”

Tämän sisältöisiin kirjoihin kuuluu se, että keskiluokkaisen keski-ikäisen lukijan mieli tekee samalla kauhistella ja kaunistella. Rujo huumehörhöily ja päämäärätön pöllyssäpyöriskely pistävät pohtimaan, mitä ja miksi, samalla kun yritän päästä tolkulle päihdesanastosta – kuin vieraasta kielestä, kuin vieraasta kulttuurista. Ja mietin, miten voisivat yksilöt ja yhteiskunta kertojaa ja kaltaisiaan auttaa, koska maailmojen välissä on railo: toisen normaali on epänormaali ja päinvastoin.

Romaanin kertoja pelaa oman maailmansa eloonjäämisflipperiä, jossa ei sossuyhteiskunnan pallot löydä kolosiaan. Samastun siihen, miltä kertojasta vaikuttaa kirjan terapeutti, nallepaitainen psykomuija: ”- – sen oli täytyny suoraan munasta kuoriuduttuaan hapuilla kirjoja pitkin eteenpäin siihen psyyken pätevyyteensä”.

Tunnen olevani nansopaitainen erityispedamuija, joka yrittää ymmärtää ja tutkia suuntaa, jolla kertoja löytäisi rakentavat tavat pitää itsestään huolta ja selvitä. Onhan hän ilmeisen välkky, amis suoritettu, joskin pilvipöhnässä. Mutta en voi muuta kuin sukeltaa hetkeksi kertojan maailmaan. Mietin, millainen välittäminen voisi havahduttaa, mutta antaa myös romaani siitä näkymiä. Kyse on tarpeesta olla muu kuin roskaihminen. Kertojalla on sama haave kuin kenellä tahansa: kunpa olisi ”joku sellainen joka näkis mut sen kaiken paskan läpi”. Tai:

”Mä kelasin, et kaikki me oltiin ihmisinä niinku aika hemmetin kitkuisia siinä hyväksynnän kaipuussamme, kaikki pelkkiä narkkeja.”

”Mä mietin, et mitä jos musta tulisi joskus normoloidi.”

Vippi-ihmisiä houkuttelee psykologisoimaan. Kertojan kelailu tarjoaa siihen suoraa ainesta, mutta ei kaikkea pureksita valmiiksi, vaan lukijalle jää hampaan koloon kaiveltavaa. Kertoja nauttii pakan sekoittamisesta, ja kirjassa on sitä myös tavassa kuvata sukupuolisuutta, suhteita ja ystävyyttä. Voin tehdä lisäksi johtopäätöksiä kertojan ja Maria-ystävän kotioloista mutta myös persoonatekijöistä, jotka ovat johtaneet remuelämään. Ja sitten on tämä toisiaan toilailuihin ruokkiva ystävyys, joka jarruttaa yksilöllistymistä eikä päästä irti.

Mikä vie siihen, että on itselleen tyhjä? Kertoja pohtii:

”Mä kehitin semmosen teorian itsetunnosta, joka oli kans nallepaitaisen muijan yksi patistelun kohde, et sen suhteen saattoi olla olemassa jokin korrelaatio henkilökohtaisesti kohdalle napsahtaneen paskalastin kanssa. Niinku et jos elämässä ei ollut koskaan mikään mennyt nappiin, niin millä vitulla sitä nappiin menemistä vois ikinä odottaakaan.”

”Mä pystyin kuvittelemaan kaiken ihan kirkkaasti ja oleen jossain toisaalla.”

Taisin lukea kehitysromaanin, etenkin kohtasin nuoria aikuisia syrjällä. Taisin päästä aika läheltä katsomaan, keikahdetaanko sieltä ja mihin suuntaan ja miksi. Hitusen pitkitystä aistin tässä kertomuksessa kesästä talveen, mutta yksi ydinjuttu on toteamatta. Kertojaääni pitää virkeänä, koska nokkeluus ja tarkkuus hallitsevat. Kiinnityn kekseliääseen, sävykkääseen kieleen. Teksti on kuvailultaan rajattoman vahvaa; se on samalla rankkaa ja aistillista, kiinnostavan rikkinäistä, paikoin huvituttavaa ja jopa riipaisevan kaunista karsimatta karuutta.

Silja Liukkonen

Vippi-ihmisiä

Otava 2021

romaani.

252 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani