Aihearkisto: Romaani

Anni Polvan Tiina selkokirjana

Anni Polvan Ensimmäinen Tiina-kirja ilmestyi 1956. Jo monta sukupolvea suomalaisia tyttöjä on kasvanut tiinojen kanssa, niin myös minä. Tiina on pari kuukautta sitten ilmestynyt Silja Vuorikurun selkomukautuksena (Pieni karhu 2022). Näin klassikkoon pääsevät tutustumaan myös helpon kielen lukijat.

Selkomukautus tarkoittaa sitä, että alkuperäisestä kirjasta on mukana tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt, lisäksi tunnelma säilyy entisellään. Tiina-mukautuksessa on mukava 1950-luvun perhekeskeinen, kunnollinen henki, joka välittyy selkeällä kielellä. Luvut ovat lyhyitä, ja tapahtumien seuraaminen on helppoa. 

Ensimmäinen Tiina-kirja alkaa siitä, kun Tiina perheineen muuttaa kerrostaloon ja Tiina tutustuu talon lapsiin ja uuteen kouluun. Hän urheilee, puolustaa avuttomia ja pelastaa muita pahasta pulasta. Kotona hän pelkää vanhempien moitteita ja veljen pilkkaa. 

Tiinan toimii nopeammin kuin ajattelee, ja siitä seuraa kommelluksia. Juuri se innostaa lapsia lukemaan Tiina-kirjoja – ennen ja nyt. Ja taitaa lukijoihin vedota myös Tiinan ja Juhan kilpailuhenkinen kaveruus.

Tiina tuli seisomaan Juhan viereen.

Juha ei ollut uskoa silmiään.

Tiina uskalsi kilpailla hänen kanssaan.

Juhaa harmitti.

Tiinan kanssa piti aina olla varuillaan.

Kalle ja Elvi sen sijaan

Katsoivat Tiinaa ihailevasti.

Oli siinä rohkea tyttö!”

Tärkeä teema on tyttöjen pärjääminen. Tiina osoittaa, että hän on yhtä hyvä kuin pojat. Tiina-kirja näyttää myös, että tyttö saa olla monenlainen: reipas ja kiltti, rohkea ja huolestunut, vihainen ja lempeä, reilu ja riitaisa. 

Mukavasti kirjassa käsitellään tunteita etenkin Tiinan kannalta. Tiinan ja äidin suhde jollain tavalla kirkastuu tässä selkoversiossa. Tiina ei täytä äidin kriteereitä tyttöydelle, mutta nyt erottuu hyvin, miten takana piilee äidin huoli tyttärensä hyvinvoinnista.

Polva antaa tyttöydelle arvoa, ja sellainen on aina ajankohtaista ja tärkeää. Siksi on paikallaan, että Tiina on nyt myös selkokielellä.

Tämän jutun yhteyteen sopii myös uutinen perjantailta 27.1.2023 (vaikka Tiina on enemmänkin alalkoululaisten kirja): Suomen kulttuurirahasto aloittaa parivuotisen hankkeen, jonka seurauksena suomalaisille yläkouluille lahjoitetaan 50 – 150 selkokirjan paketti. Lastenkirjainstituutti toteuttaa hankkeen. ”Kohderyhmänä ovat yläkouluikäiset nuoret, jotka eivät eri syistä kykene lukemaan yleiskielistä teosta, mutta jotka harjaannuttuaan pystyisivät siirtymään yleiskielen lukijoiksi. Syitä lukemisen vaikeuksille voivat olla esimerkiksi vähäinen kokemus, erilaiset keskittymisen vaikeudet ja lukihäiriöt, maahanmuuttajatausta tai motivaation puute.

Kirjapakettiin valitaan lähiaikoina ilmestyneitä selkokirjoja mutta myös tilataan vartavasten uusia. Hankkeen alkaessa tehdään yläkouluihin kysely nuoria kiinnostavista kirjoista, ja hankkeessa lisäksi koulutetaan opettajia selkokirjojen käyttöön. Aikamoinen hanke selkokirjanäkökulmasta!

Anni Polva: Tiina, selkomukautus Silja Vuorikuru, Pieni karhu 2022, 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (Tammi 2022) vie tulevaisuuden maailmaan, jossa pandemiakatastrofi on romuttanut sivilisaation – ei infrastruktuuria, sähköä, tietotekniikkaa, ruokahuoltoa eikä terveydenhoitoa. Noin vuonna 2040 jäljellä on joitain yhdyskuntia, joissa vanhimmat eloonjääneet voivat muistella, milloin sai viimeksi syödä appelsiinia, kenties vuonna 2018.

Kanadalaisen kirjailijan romaani ilmestyi vuonna 2014, ja koronan jälkeen se täräyttää: tutun elämäntavan katoaminen on pienestä kiinni. Asema 11 heilauttaa ajatuksia ja muistuttaa, miten riippuvaisia olemme teknologiasta ja yltäkylläisyydestä, joista nyt länsimaissa saamme nauttia – ja miten haurasta se on.

Ahmin kirjan yhtä kyytiä, koska juoni vetää tehokkaasti ja kerronnan aika- ja henkilönäkökulmavaihtelut pitävät tarkkaavaisena. Vaikkei henkilökuvaus ole erityisen syvää, henkilöiden palapeli rakentuu kekseliäästi: muutama päähenkilö kytketään toisiinsa joustavin juonilangoin.

Viisikymppinen näyttelijä Arthur Leander kuningas Learin roolissa torontolaisella teatterilavalla toimii keskuksena, ja häneen liittyvät tavalla tai toisella ystävä Carl, ex-vaimot, poika, esityksen lapsinäyttelijä Kirsten ja paparazzi-ensihoitaja Jeevan. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvataide kulkee juonessa mukana. Ja muukin taide, sillä tulevaisuuden aikatasolla Kirsten kuuluu autioitunutta kanadalaisrannikkoa kiertelevään seurueeseen, joka esittää harvalukuisille yhteisöille vuoroin sinfoniamusiikkia ja Shakespearen näytelmiä.

”Kiertävän sinfoniaorkesterin nimi on kirjoitettu valkoisella kaikkien kolmen vaunun molempiin kylkiin, mutta ensimmäisessä vaunussa lukee lisäksi: Koska selviytyminen eri riitä.”

Selviytyminen ei riitä. Komeasti kytkeytyy taiteen sielunruoka maailmanlopun meininkiin, jossa hengissäpysyminen on uhattuna, ihmiset pelkäävät toisiaan ja väärille profeetoille tulee tila. Silti joissain yksilöissä ja yhteisöissä on toivoa – näkyy joitain valonpilkahduksia.

Romaanin juoneen ja tarinaan punoutuu jos jonkinlaista aihetta ja tapahtumaa, myös yllätyksiä. Teemojen moninaisuus miellyttää minua. Jostain syystä tämä kirja saa minut ymmärtämään, miten infrastruktuuri on erityisosaajien varassa, ja jos… Kirja pysäyttää: mitä kaikesta ja kenestäkin jäljelle jää.

Romaanin kerronnan visuaalisuus saa aikaan eläviä kuvia verkkokalvolle henkilöistä, tilanteista ja ympäristöstä. Se saa jännittämään, miten romaani siirtyy postapokalyptiseksi tv-sarjaksi Station 11 (HBO Max 2021-2022). Muutaman jakson perusteella en ole erityisen vakuuttunut. Vetävä tarina on draamana muuttunut oudon ponnettomaksi.

Emily St. John Mandel: Asema 11, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2022, 394 sivua. Lainasin kirjabloggaajakaveriltani.

Station 11, HBO Max 2021 – 2022, minisarja, 10 jaksoa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani

Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus

”Entä jos kirjoittamisen lystissä onnistun synnyttämään jotain – tietoisuutta kansalle, joka suomea taitaa, palan tietä niille, jotka tulevaisuuteen tähystävät.”

Aleksis Kiven kirjailijatavoitteena oli osoittaa suomen sivistyskielen potentiaali, kyky luoda suuri kertomus suomeksi, myös runoutta ja draamaa – saada ymmärrystä, arvostusta ja tienata rahaa. Nämä seikat seulon päällimmäiseksi keikkumaan Vesa Haapalan biofiktiosta Alexis. Elämänkertomus (Otava 2022).

Kirja rakentuu nimihenkilön päiväkirjamerkinnöistä 1866-1870. Päiväkirja luonnollisesti etenee kronologisesti, mutta luontevasti sinne sujahtaa pohdintoja kertojan aiemmasta elämästä kuten perhesuhteista, etenkin osattomuudesta köyhän kraatarin poikana yliopistopiireissä ja avioliittomarkkinoilla. Päiväkirjamerkinnöissä Alexis ruotii itseään, ihmissuhteitaan, taloudellista tilannettaan, elämisensä tapaa ja mielentilojaan.

”Mikä on paikkani, mihin keskitän voimani, moneen suuntaan aatokseni riipii.”

Ylioppilas Stenvall asuu kirjan tapahtuma-aikaan Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa, ja taas saadaan yksi tulkinta siitä, mikä saattoi olla tämän pitoemännän ja holhotin suhteen laatu. Uskon Haapalan kuvaukseen yhteiselosta ja voimasuhteista. Sen sijaan metsämökin Hiljan keksiminen madonna-huora-hämmentäjäksi hieman minua epäilyttää, vaikkakin ymmärrän, että se avaa mahdollisuuksia purkaa Alexiksen naiskuvaa, seksuaalisuutta ja syyllisyydentunteita. Linjakkaina puolestaan pidän kuvauksia turhautuneen miekkosen masturboinneista.

Päiväkirjatyyli vie kirjailijan aistielämään, uniin ja kuumehoureisiin tai hermostuneeseen epätoivoon, jota lääkintä viinalla ja pääkaupunkireissuilla ilotytöillä ei paranna vaan pahentaa. Stenvallin sosiaalisista suhteista Helsingin herroihin ei romaani uutta tarjoa, mutta päiväkirjanäkökulma taittaa tietoihin tunteen. Esimerkiksi Kiven uusien tekstien lukutilaisuudet herättävät eloon päähenkilön piinan. Jos lukuistuntojen kuvailu on minua naurattanut esimerkiksi Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni-kirjassa, nyt kiemurtelen säälistä.

”Minä vaivun kuin likainen liina soikkoon.”

Seitsemän veljeksen synty ja kirjailijan voimien ehtyminen kietoutuvat nälkävuosiin. Jo Aki Ollikaisen Nälkävuosiromaani nosti esille hallinnon epäonnistuneet toimet katovuosina ja samalla köyhän maalaiskansan kohtalon. Niin tekee myös Haapalan romaani.

Nälkävuosien kurjuus resinoi kirjailijan henkilökohtaiseen tilanteeseen, kun Alexis piehtaroi veloissaan ja syyllisyydessään Charlotan veloista, mutta nälkää ei Fanjunkkarsissa nähdä. Alexia tuetaan, silti vakaa elämä karttaa levotonta, synkistyvää miestä.

Kiven elämänvaiheet tuntevat tietävät, että kirjailijan mielen hämäryys etenee. Jossain määrin koen kirjan pitkittyvän, toistavan vääjäämätöntä. Kirjailijan epävarmuus ja sittemmin epätoivo Seitsemän veljeksen ilmestymisestä ja vastaanotosta kyllä välittyvät elävästi.

”En yltänyt siihen, mitä kuvasin, en koskaan ole Kivi, olen Alexis, oma kivivallini, oma ristini, jota kannan sillä viimein roikkuakseni.”

”Kertomustani olen kirjaillut, ja jos olen rehellinen, kiinnostaa minua kirjoittaa miten lystään.”

Ihailen suuresti ikonisen kansalliskirjailijan omapäistä tuotantoa. Siispä luen kirjaa fanin silmin, ja täytyy tunnustaa, että Haapala hyödyntää taitavasti Kiven kielen rytmiä. Mukana on käänteistä sanajärjestystä, kuvailevaa ilmaisua ja vanhaa sanastoa, kuten näytelmää merkkaava osotelma. Joukossa on joitain suoria lainauksia Kiveltä, mutta ne ovat täsmätäkyjä muuten Haapalan kivellistämässä kerronnassa.

”Minä olen alusta saakka ollut suomen kielen asialla, se on tärkein tehtäväni, siinä minulle on velvollisuutta – kirjoittaa tälle maalle vedet, urhot ja immet, kylät ja juhlat, metsät ja vuorten kohdut. Ei niin kuin Runeberg ja Topelius kirjoittavat kansan köyhäksi ja kituvaksi mutta jaloksi kuin kuivan kanervan, joka nummen peittää. Minun kankaani hehkuu, sieltä mies hakee mehton, mehiläinen metensä ja nuori impi urhon, kaikki löytyy iloiselta kanervavuoteelta.”

Jos ovat Kiven kirjallisuuden luontokuvaukset hehkuvia, hyvin Haapala pärjää omissaan. Eri vuodenajat elävät herrojen teksteissä, joten pääsen nyt herkuttelemaan luontohavaintojen yksityiskohdilla kummankin kirjoissa. 

Tarviihan kirjailija kykyä kuvitella, mutta vähintäänkin yhtä paljon taitoa nähdä ja muistaa ja kytkeä asioita yhteen ja rajata pois.”

Tulkitsen, että yllä oleva sitaatti voisi olla Haapalan ohjenuora. Kivi-tutkimustietous ja eläytyminen päähenkilöön kytkeytyvät toisiinsa: Haapala syväsukeltaa ajankuvaan sekä päähenkilön elämäkertaan ja kieleen epäröimättä ja varmana.

Alexis. Elämänkertomus on täysiverinen taiteilijaromaani siinä, miten se kuvaa valintoja ja kirjoittamisen välttämättömyyttä. Kivellä oli poikkeuksellinen kuorma taiteilijan kannettavaksi: kansallinen itsetunto pelissä – omansa lisäksi.

”Joka kerta minä keksin maailman ja sen ihmiset ja luon kielen, ennen kaikkea sen; ja kielellä louhin esiin henkilöni, heidän tekonsa ja puheensa, sillä ilman niitä ei synny koko maailmaa. Tämä on jumalten työtä, paitsi että on luotava myös oma kaikkivoipaisuus.”

Siispä Haapala louhii kansallisesta kirjallisuusjärkäleestä kaunokirjallisen henkilön, miehen, kirjailijan, ihmisen.

Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus, Otava 2023, 211 sivua eKirjana. Luin BookBeatsissa.



2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

Joonatan Tolan Punainen planeetta -romaanin jälkeen jo osasin odottaa, mitä tuleman pitää toisessa proosateoksessa, silti siteeraan kirjasta Hullut ihanat linnut (Otava 2023) lauseen: ”Mutta alamäki vain syveni.

Tolan tuotantoon tutustumattomille tiivistän, että ensimmäisessä romaanissa kuvataan nelilapsisen perheenisän levotonta elämää. Ensimmäisen romaanin lopussa mielenterveys-päihdeongelmainen isä tekee itsemurhan, ja riutunut, liikuntavammainen äiti jää lasten kanssa yksin. Romaanin kertoja Joonatan on siinä vaiheessa kuusivuotias. Siitä Hullut ihanat linnut jatkuu suoraan.

Kaoottista perhe-elämää johtaa kymmenvuotias budjetinlaskijasisar, kahdeksanvuotias huligaanisisko järjestää teatteri- ja talk show -viihdykettä, ja nelivuotias pikkuveli ajelehtii siinä sivussa, kun kuusivuotias Joonatan huolehtii äidin pesut ja pukeutumiset. Tekstistä vyöryy absurdeja, makaabereja tilanteita sotkusta, rahapulasta, nälästä, sairauksista ja rakenteettomasta arjesta.

Viranomaisten kuten lastensuojelun, terveydenhuollon tai koulukodin osuus puistattaa, mutteivät sukulaisetkaan tai muut aikuiset sen täysipäisemmin toimi. Miten lapsi voi selviytyä?

” ’Vaikka me olemme tämmöisiä ihmisroskia, kaikki on tosi hyvin, kun ei tunne mitään’, sisko lisäsi nauraen.”

En Tolan kirjassa kompastu alamäkeen eli vain kauhistele lasten oloja ja vaiheita. Kaunokirjallisen kerronnan kera liidän monesti pitkälle ylämäkeen.

Yksi hieno asia on se, että minäkertoja limittää ensimmäisen lapsensa syntymän tilannetta lapsuustakautumiin. Se syventää psykologista otetta, antaa lukijalle ajateltavaa yhteyksistä aikuisen ja lapsi-Joonatanin välillä.

Toinen asia koskettaa rajusti. Lapsen tasolta Tola kuvaa Joonatanin symbioottista suhdetta äitiin, ja tunnelma väreilee vieden ihon kananlihalle.

”Yhtäkkiä maailmankaikkeus ja avaruus kaareutuivat silmissä, ja edessä välähtivät kaikki koskaan eletyt ajat ja elämät, sitten kuva pysähtyi minuun ja tarkentui äitiin.”

Rakkaudella voidaan lapsia kohottaa tai sitten kahlita, ja samalla se ja muu romaani mietityttää: miten rakennetaan tai horjutetaan perusluottamus. Lapsen ehdottoman rakkauden, riippuvuuden ja sen katkeamisen kokemuksen kuvaus on vertaansa vailla.

”Teos on osa sarjaa, jossa tarkastelen rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisin keinoin ja mielikuvitustani hyödyntäen.” Nämä Tolan kirjan loppusanat tyhjentäkööt kirjan lähtökohdat. Kaunokirjallisuuttahan tämä kaikin keinoin on dialogista henkilökuvaukseen (voi koulukodin merkillinen Esa!), äidin romaanikässärin kirjoittamisesta Tolan kirjan kielen ja kuvaustavan elävyyteen ja väkevään visuaalisuuteen. Se herättää tunteita, niin kuin esimerkiksi suurta huojennusta lasten pääsemisestä perhekotiin. Ja romaanin loppu – voi että, konkretiaa ja metaforia!

Hullu, ihana kirja. Ihan itkettää.

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut, Otava 2023, 137 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lauren Groff: Mestarinna

”Hän miettii voisiko karata luostarista, karata yksin metsään, saalistaa siellä paljain käsin eläimiä syötäväkseen, juoda tulvavesiä, ryhtyä villinaiseksi tai ryövärittäreksi ja onton puun erakoksi. Mutta edes tällä saarella ei enää ole monta paikkaa, jonka lähelle ihmiset asumuksineen eivät olisi lopulta saapuneet. Ei, hän on juuttunut suureen verkkoon, joka on punottu hänen sukupuolestaan ja vartalonsa ylenmääräisestä pituudesta, hänet tunnistettaisiin helposti, hän on englannintaidottomuutensa vankilassa, hän on juuttunut niihin yksinäisyyden vuosiin äitinsä kuoleman jälkeen, jolloin jo eli salaisuuden kanssa, esitti liikeasioissa äitiään, koska äidin suvun sudet eivät missään tapauksessa sallisi äpärättären periä sellaista omaisuutta.”

Siinäpä taustoitus Lauren Groffin romaanin Mestarinna (S&S 2022) päähenkilöstä Marie de France, 1100-luvulla ihan oikeasti eläneestä naisesta. Romaanin alussa Englannin kuninkaan ranskalainen äpärätytär on 17-vuotias, ja romaani seuraa hänen vaiheensa luostariin pakotetusta neitokaisesta luostarin johtajaksi.

Maria tiedetään sivistyneeksi runoilijaksi ja mystikoksi. Tuolloin ei naisilla ollut kaksisia mahdollisuuksia, vaikka syntyperä olisi ollut ylhäinen. Marien kohtalo oli luostari, jonka suojissa hän löytää väylät toteuttaa itseään ja kanavoida tunteitaan. Hänen aikalaisensa, isänsä vaimo, kuningatar Eleonoora sen sijaan sai hallita ja vaikuttaa historian käänteisiin. 

Romaanissa Eleonoora näyttäytyy Marien elinikäisenä rakkauden kohteena. Romaanin onneksi tunteiden ristiriitaisuus maustaa kerrontaa, joka keskittyy tekoihin. Saman voin todeta yleisemminkin romaanin hengestä:

”Hyvä ja paha elävät yhdessä, pimeä ja valo. Ristiriitaiset asiat voivat olla yhtä aikaa totta. Maailman keskipisteessä on suuri sykkivä kauhu. Maailma on syvyyksissään ekstaattinen.”

Olen historiallisten romaanien ystävä, ja varhaisen keskiajan ihmis- ja maailmankuva kiehtoo minua. Groff kuvaa romuluista poikkeusnaista kiehtovasti, ja tyylistä huokuu aikaan sopiva kronikkahenkisyys. Sillä on se seuraus, ettei henkilöihin uppouduta syvällisesti. Etenkin pitkä liuta sivuhenkilöitä vain juoksutetaan läpi kertomuksen. Tunteet jylläävät, myös nunnien lesbosuhteissa, muttei siitä liikene päälle liimatun mehevää revittelyä.

Sujuvasti ja vetävästi romaani etenee. Viihdyin kirjan parissa, sen ajassa ja paikassa. Kiinnostavia kohtaloita löytyy ammoin eläneistä naisista, ja romaanitaiteella on ylivoimainen etu: näin mennyt siirtyy tähän aikaan ja jatkaa eloaan.

Lauren Groff: Mestarinna, suomentanut Tero Valkonen, S&S 2022, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Richard Powers: Hämmästys

Varsinainen hämmästys minulle oli, että koin vaikeaksi lukea Richard Powersin romaania Hämmästys (Gummerus 2022), eikä kirjoittaminenkaan siitä tunnu helpolta. Olisin niin halunnut innostua tästä kirjasta.

Powersin Ikipuut ihastutti monien henkilöiden ja näkökulmien kasassa pitämisen vuoksi sen ohella, että painava aihe ja sanoma liitti niitä yhteen. Etenkin romaanin alun novellimaisten osien taito saada ote henkilöistä ja heidän taustoistaan viehätti. Hämmästys-romaani sen sijaan on tiukasti fokusoitu isään ja kymmentä ikävuotta lähestyvään poikaan: rajaus antaa mahdollisuuksia pureutua juuri näihin kahteen henkilöön ja heidän tilanteeseensa.

Lähtökohdaksi muodostuu perheen äidin kuolema auto-onnettomuudessa, jossa saattoi olla jotain hämärää. Isä Theo tutkii astrobiologiaa, mutta tutkimustyöltä vie energiaa erityislapsen Robinin yksinhuoltajuus. Rakastava ja kärsivä isä on poikansa suhteen jatkuvassa hälytystilassa, eivätkä ulkopuoliset juuri ymmärrä nepsy-lapsen ainutlaatuisuutta. Murhetta riittää yksityisesti ja yleisesti.

Koen kirjan osoittelevan sormella: älykäs, pieni poika ymmärtää perin juurin luonnon monimuotoisuuden tuhon. (Greta Thunberg -tyyppinen hahmokin kirjassa vilahtaa.) Pojan äiti toimi konsulttina luonnon puolesta, ja myös Theo-isä pitää asiaa esillä. Ja tässä minua ahdistaa asetelma, ei aiheen tärkeys: pieni lapsi, jolle on tyypillistä levoton ahdistuminen, kantaa vakavana maailman luontokatomurheet.

Ymmärrän isän avuttomuuden pojan suojelemisessa. Esimerkiksi hän kannustaa poikaa piirustamaan kaikkia olentoja, joita uhkaa sukupuutto, ja siten keräämään rahaa luonnonsuojeluun.

”Hänen ryhtinsä lysähti. Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.”

Iso osa romaania keskittyy isän ja pojan dialogiin, ja siinä toimii hienosti se, että minäkertojaisän teksti kuvailee tapahtumia ja hänen omia sanomisiaan, mutta pojan repliikit erottuvat kursiivina ilman lainausmerkkejä tai repliikkiviivoja. Kursivointi alleviivaa pojan ajatusten ja sanomisien tähdellisyyttä.

En pääse tästä yli: lasten ei saisi antaa toivottomana musertua maailman murheista, jotka aikuisten pitäisi ratkaista.

Romaanissa kaikki tiet johtavat luontoon ja luonnonmukaisuuteen. Erämaaretket ovat suvantoja isän ja pojan elämässä, joskin myös kohtalo. Yksi romaanin aihelma on lääkkeetön hoito, jonka tilalle tarjoutuu hämmentävä mielenmuokkaustutkimus. Muutenkin tutkimusta ja etenkin sen rahoittamisperusteita kirja käsittelee kriittisesti.

Luin Powersin romaania lopulta pienissä osissa ja etenin hitaasti. Lukurupeama oli raskas. Luulen ymmärtäväni, mihin romaanilla tähdätään, mutta nyt lohduttomuus oli saada minut luovuttamaan.

Richard Powers: Hämmästys, suomentanut Antero Tiittula, Gummerus 2022, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirjojani Helmet-haasteeseen 2023

Olethan huomannut Helmet-haasteen eli 50 vihjettä, jonka perusteella voit valita haasteeseen sopivaa luettavaa? Sama haaste koskee selkokirjoja, ks. Selkokeskuksen sivut.

Lähden vinkkileikkiin mukaan! Seuraavassa on lista omista selkokirjoistani ja ehdotukset, mihin Helmet-(selko)haasteen kohtiin ne sopivat.

Kirjoittamani ja mukauttamani selkokirjat (ja linkit niistä kirjoittamiini juttuihin) ilmestymisjärjestyksessä:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani 1000-luvulta nykyaikaan. Avain 2022.

Helmet-lukuhaaste 2023

1. Kirjassa on kartta: Paimentyttö

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Sormus

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna: Ehkä ajattelit lukea kirjani, jota et vielä ole lukenut.

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate: Paimentyttö- ja Sormus-kirjojen kansissa voi kiinnittää huomiota kansikuvien henkilöiden vaatteisiin.

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Voi olla!

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Sormus, Kullervo

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt: Paikka voi olla metsä tai iso tai pieni kaupunki – Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Agnes, Paimentyttö

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Voi olla – kirjani sopivat tähänkin: luonto, metsä, historia, naisen elämä…

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: toivottavasti ei ole, mutta jollekin voi olla vaikea lukea esimerkiksi Kullervon elämästä, jossa kaikki menee huonosti.

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus – niissä on kaikkia vuodenaikoja.

29. Kirjassa on minäkertoja. Minä-kertoja kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Agnes, Lauralle oikea, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus, Kolme novellia…

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jos haaveilet rakkaudesta, lue Lauralle oikea ja Sormus. Jos haaveilet tavalliseen elämään jotain mukavaa tai yllättävää, lue Hyvä päivä.

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Hyvä päivä -novellikokoelmassa on lyhyitä juttuja – kyllä muutkin kirjani sopivat tähän kohtaan.

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Teetkö huonekaluja ja verhoilet niitä tai olet tehnyt työtä kaupassa? Lauralle oikea

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Nyt paljastuit!Toivottavasti et ole lukemasi jälkeen.

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Vanhat runot, uudet lukijat; Hanna, Agnes, Paimentyttö, Kullervo, Kolme novellia, Sormus

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Kullervo, Niin metsä vastaa

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: kaikki

40. Kirjassa hylätään jotain: Kullervo

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Vanhat runot, uudet lukijat; Niin metsä vastaa

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä. Genrejä ovat esimerkiksi runous, scifi, dekkarit ja elämäkerrat: Jos et ole lukenut runoja, lue Kierrän vuoden, Onnen asioita ja Vanhat runot, uudet lukijat.

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan: kaikki

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: Kullervo

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: toivottavasti elokuussa ilmestyy kaksi uutta selkokirjaani.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kaikki – toivottavasti!

Lukuiloa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Ian McEwan: Opetukset & joulukuun kirjapiiri

Ian McEwanin proosassa on vain sitä jotain. Ei kikkailevia kommervenkkejä vaan kaunokirjallista luottokerrontaa – ja joka romaani erilainen. Valttina on henkilökuvaus, siis romaanitaiteen kyky saada paperille painetut henkilöt elämään.

Uusin suomennos Opetukset (Otava 2022) kertoo Rolandin lapsuudesta rapiat 70-vuotiaaksi. Roland syntyi toisen maailmansodan jälkeen perheeseen, jossa armeijan palveluksessa työskentelevän isän vuoksi eletiin eri maissa. Äiti kutistui isän vallan alla naiseksi, jolla oli menneisyys ja sieltä lapsia. Perhe palasi Englantiin, Rolandin sisäoppilaitosvuodet alkoivat ja tapahtui keskeisin käänne. Siitä seurasi:

”Miten helppoa olikaan vain ajautua eteenpäin elämässä tekemättä varsinaisia valintoja, reagoida vain eteen tuleviin tapahtumiin. Hän ei ollut koskaan tehnyt ainuttakaan tärkeää päätöstä – paitsi sen, että jätti koulun kesken. Tai ei oikeastaan, sillä sekin oli reaktiota.”

Ennen kaikkea Roland huolehtii pojastaan, jonka äiti häipyi ennakoimattomasti toteuttamaan itseään kirjailijana. Yhden elämän läpivalaisu kiehtoo, mutta romaani ei ole vain Rolandista, vaan se kuvaa samalla sukupolvea, joka on kokenut yhteiskunnalliset muutokset 1950-luvulta korona-aikaan. Suurpoliittiset asiat heijastuvat tavalla tai toisella rolandeihin ja muihin – sekin käy romaanissa selväksi.

Kolmihenkinen kirjapiirini pureskeli Ian McEwanin kerrontaa. Olimme kovin yksimielisiä: ylistimme tarinankerrontaa. Johanna kiinnitti huomiota, miten sujuvasti romaanissa rikottiin kronologiaa. Tarua miellytti se, miten ennakoimattomasti elämä eteni, ja toisaalta suretti se, miten vääjäämätön elämänkulku on. 

(Kuva virtuaalilukupiiristä: Johanna Kartio)

Keskustelumme oli vilkasta, ja kukin nosti henkilöistä, juonesta ja kerronnasta lukuisia kiinnostavia kohtia. Myötäelimme tapahtumissa ja nauroimmekin, etenkin pähkähullu uurnansirottelukohta nousi tragikoomiseksi.

Olimme myös siitä samaa mieltä, että ehkä yli 600-sivuisesta kirjasta jotain olisi voinut karsia, mutta toisaalta toistoineen ja pikkutarkkuuksineen kokonaisuudesta kehkeytyy täyteläistä kerrontaa eri ikävaiheisiin vaikuttavista asioista. Ja vaikka kuvaus on yksityiskohtaista, joukkoon jää aukkoja ja arvoituksia, asioita, joita kirjan henkilöt eivät kerro lähimmilleenkään – mutta joitain niistä lukija saa tietää.

Juttelimme myös kirjailijan omakohtaisuuksista. Olimme googletelleet ja selvittäneet, että McEwanin lapsuudessa ja joissain elämänvaiheissa on yhtäläisyyksiä romaanihenkilöön. Johanna keksi mielenkiintoisen teorian: jospa romaani on McEwanin kuvitelma, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos häntä olisi käytetty nuorena hyväksi, jos hänen lahjakkuutensa olisi valunut haahuiluun?

Aina joutuu harkitsemaan kirjajutuissa, mitä juonesta voi paljastaa. Opetukset kietoutuu niin tiukasti nuoren pojan seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ettei sitä juoniainesta voi ohittaa. Romaani kuvaa kiihkoilematta sitä, miten hyväksikäytetyn mieli sekoittuu eikä voi erottaa, mikä asia on vaikuttanut mihinkin. Harvinaisen monisyisesti se kuvaa pitkäaikaisvaikutuksia ja sitä, miten eri tunteet sotkeutuvat. 

”Tällaisina harvinaisina hetkinä Roland pystyi näkemään kaiken alkupisteen kuin kirkas valonsäde olisi kohdistunut siihen, mikä vaivasi häntä ja kaikkia jotka joutuivat läheisiin tekemisiin hänen kanssaan.”

Entä nämä opetukset? Miten olisi kliseinen elämä opettaa? Romaanin päähenkilömiehen elämä virtaa eteenpäin. Tavallista elämää, vaikka sitä sävyttää kaksi äärikokemusta, seksuaalinen hyväksikäyttö ja tinkimättömän ex-vaimon jyrkkä päätös kieltäytyä kontaktista poikansa ja ja ex-miehensä kanssa. 

”Kun Roland luki merkintöjään vuoden 1986 jälkeiseltä ajalta, hän ei oppinut mitään uutta omasta elämästään. Ei ollut mitään selkeitä yleislinjoja tai pohjavirtauksia joita hän ei olisi tunnistanut jo tuolloin. Löytyi vain muhkea märä yksityiskohtia ja tapahtumia, keskusteluja, jopa ihmisiä joita hän ei enää muistanut. Niiden jaksojen kohdalla tuntui melkein kuin olisi lukenut kertomusta jonkun muun menneisyydestä.”

Lisäksi päähenkilö Roland tietää:

”Roland ymmärsi kyllä. Oli sääli pilata hyvä tarina muuttamalla se opetukseksi.”

Niin tietää McEwankin, eikä opeta vaan antaa nauttia tarinasta, ihmiselämän arvaamattomuudesta.

Ian McEwan: Opetukset, suomentanut Juhani Lindholm, Otava 2022, 650 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjapiiri, Romaani

Anneli Kanto: Kullan kaipuu

Tapaninpäivän ratoksi luin Anneli Kannon uutuuden Kullan kaipuu (Lind & Co 2022), jota esittelytekstissä kuvaillaan hyvän mielen romaaniksi. Kanto on monipuolinen kirjailija, joka vankanvakuuttavien historiallisten romaanien lisäksi on kirjoittanut draamoja, lastenkirjoja ja viihdettä. Kullan kaipuu asettuu viimeksi mainittuun lokeroon, vaikken mielelläni kirjoja lokeroikaan eikä Kannon kirja ole tyypillisintä maalaisromantiikkaa.

Kirjan päähenkilö Armi on viittäkymmentä lähestyvä eronnut kaupunkilaisnainen, joka rohkeudenpuuskassaan osallistui tosi-tv-ohjelmaan ja asuu nyt maajussinsa Henrin kanssa. Armin myötäilynhalu ja konfliktipakoisuus värittävät häntä, mikä voi lukijaa vähän tuskastuttaa. Pian paljastuu kirjan nimen yksi tulkinta: kaipuu tulla rakastetuksi, keski-ikäiseksi kullanmuruksi saa naisen sulkemaan silmänsä ikäviltä asioilta. Kunnes ei enää voi. Armin kasvuprosessi sokeudesta terävänäköiseksi sopii voimaannuttajaksi: nainen, älä luovu itsellisyydestäsi ja rahoistasi!

Kanto kertoo sutjakasti, ja parhaimmillaan hän on kylän erilaisten naispersoonien luonnehtijana. Kirjan naishenkilöt hörhöistä poliittisiin pyrkyreihin ja katkeriin puurtajiin jäävät tyypeiksi mutta sellaisina herkullisiksi. Naiset ajautuvat taajaan suukopuun, jonka dialogi viihdyttää. Huvittavat minua myös Armin viestit, joiden hipaisunäyttövirheisiin samastun. Harmillisesti Armin maajussi-Henri kivettyy kirjassa yksituumaisen epämiellyttäväksi, vaikkakin syy sille selviää.

Siispä Kannon pienoisromaani kuuluu viihdekirjallisuuteen, ja kontekstiin asettaen sitä luen. Kannon viihdetyyli on enemmän realistista, tavalliseen arkeen kytkeytyvää vähän Marja-Leena Tiaisen keski-ikäisiä kuvaavan proosan tapaan. Huumoria löytyy etenkin ihmisluonteesta, ja Armin some-influensseriudesta irtoaa ironiaa. Päivänpolttavaan sitoo ekologinen juoniaines eli kaivosteollisuuden vaikutus luontoon. Sekin näppärästi naksahtaa kirjan nimeen.

Ehkäpä lyhyt tarina on ajateltu äänikirjaksi ja sellaisena (rapiat neljä tuntia) napakaksi ajanvietteeksi. Luin tarinan verkkoversiona, ja kuten juttuni aloitin, sellaisena se oli leppoisaa joulujoutoaikaa.

Anneli Kanto: Kullan kaipuu, Lind & Co 2022, 93 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Kerstin Ekman: Suden jälki

Olen ammoin lukenut Kerstin Ekmanin Sudentaljat-sarjan ja vaikuttunut siitä. Nyt tartuin uutuuteen Suden jälki (Tammi 2022). Vahva kerrontataito on tallella, eikä sanomassa säästellä.

Romaani sopii uudenvuodentienoolle, sillä tapahtumat käynnistyvät uudenvuodenpäivänä, jolloin Uffe näkee lumessa ison urossuden jäljen. Mies täyttää 70 vuotta ja kokemusta on: hän toimii metsästysseuran päämiehenä ja on työuransa tehnyt metsäalalla. Nyt mullistuu moni miehen mielessä.

”Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

Sitten näin suden.

Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.

Mitä susi oli minulle tehnyt?”

Luonnehdin Suden jälkeä ekoromaaniksi. Siinä on jotain Richard Powellin Ikipuut-romanin pohjoismaisen pikkuserkun henkeä, vaikkakin kerronnaltaan Ekmanin romaani on tiukan rajattu ja keskittynyt yhteen kertojanäkökulmaan. Yhteistä on, miten terävästi kaunokirjallistuu taloustekijöiden ja yksilöiden vastuu siitä, mitä luonnolle on tapahtunut ja luontokappaleille tehdään. Anni Kytömäen Margarita puolestaan tulee mieleen siitä, että kummankin kirjan metsänhoitajan aatoksista löytyy vastakaikua toisilleen. Suden jäljen Uffe kääntää elämäntyönsä kelkan:

”Tiesin, mitä ajattelin: että me valloitamme maapallon. Teemme siitä ison, myrkyllisen ja avohakatun yhteisön. Tapamme kaiken elämän meristä ja metsistä, enkä halua enää olla mukana sellaisessa.”

Ekman kuvaa ikämiehen näkökulmasta ja kokemuksesta muutosta yleisesti ja yksityisesti. Uffen sydänsairaus lisää kirjan panoksia: läsnä on yksilön elämän rajallisuus. Yleisesti muutosta ja katoavaisuutta kuvaavat vuodenajoissa ja säässä tapahtuneet muutokset. Uffen mielessä käy myös tarinat aiemmista sukupolvista, mikä korostaa eroja entisen ja nykyisen välillä. Eikä metsästys ole aiheista vähäisin: ihminen päättämässä elävien olentojen elinkaaresta.

Minäkerronta tuo päähenkilön lähelle, ja Ekman tekee sen hienosti – hienovaraisesti ja elävästi. Minäkertojan suhde Inga-vaimoon välittyy lämpimästi ja elämänkaltaisesti: vanha pariskunta tuntee toisensa mutta yhä yllättyy toisistaan. Kylän väki näyttäytyy suhteessa kertojaan ja paljastaa yhteisön mielialat.

Ja se susi – ikiaikainen pelkoa ja ihailua herättävä otus. Kirjaa sitoo ristiriitainen suhtautuminen petoeläimiin, ja samalla kirja antaa aihetta miettiä, mikä on peto milloinkin ja kenellekin. Ekmanin tiivis, ilmeikäs kieli herättää kunnioitusta, samoin se, että sanottavaa on muttei yksioikoisuutta. Ilmaisun selkeyttä, kirkkautta on. 

Kerstin Ekman: Suden jälki, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2022, 120 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnusen varmuus menneen ajan kuvaajana herättää kunnioitusta. Edellisen romaanin Ei kertonut katuvansa (myös selkokirjana) välittämä kuvan Lapin sodan jälkeisestä hävitetyn maan tunnelmista kertoi väkevästi maisemasta ja etenkin ihmisistä sotakokemuksineen. Siitä samasta kumpuaa uusin romaani Pimeät kuut (Otava 2022).

Romaanin minäkertoja on kuusikymppinen kansakoulunopettaja Elna. Hän on sodanjälkeisen ajan pätkätyöläinen, jolla ei ole vakivirkaa, vaan hän hakee eri kouluihin ja saa työtä vuosi kerrallaan. Vakinaistamisen estää vakava sairaus, mutta asiaan vaikuttaa ilmeisesti myös kipakka luonne, sillä Elna uudessakin pestissä pitää puolensa koulun johtokunnan aivoituksia vastaan.

Romaani kertoo yhden lukuvuoden tarinan Elnan elämässä. Lukuvuoden alkua edeltää yhteenotto siskon kanssa, ja sitä ennen on tapahtunut myllertävä kohtaaminen mieleltään järkkyneen nuoren miehen kanssa. Tätä Niiloa kertoja välillä puhuttelee tekstissään, ja vähitellen lukijalle selviää kertojan ja Niilon yhteys. Nämä edeltävät tapahtumat värittävät kertojan mielenmaisemaa synkin sävyin.

Eikä muutenkaan voi luonnehtia Elnan tarinaa hilpeäksi. Määrittelemätön, voimattomaksi vetävä sairaus jäytää häntä. Koulutyön raskaus ei jää sekään kenellekään epäselväksi. Kinnunen kuvailee havainnollisesti tuntien suunnittelun ja jälkitöiden määrää sen lisäksi, että lasten ja nuorten kohtaaminen ja ohjaaminen oppituntien aikana kuormittavat. Se asia ei ole vuosien ja monien koulu-uudistusten jälkeen ainakaan vähentynyt.

”Eivät he huomaa opettajan pakotettua hymyä, eivät säikähdystä silmien takana. Kukaan ei ymmärrä, miten paljon on vaatinut se, että kaikki sujuu mutkattomasti.”

Vielä sananen romaanin hilpeyden puutteesta. Teksti on kaikkea muuta kuin sävytöntä. Romaanissa on myös upea, henkeä nostattava kuvaus hankikantosilla hiihdosta.

Kaikkiaan Kinnusen kerronta on tarkkaa, selkeää ja silti monitasoista. Erilaiset romaaniin liitetyt dokumentit vahvistavat elämäntilanteen ja ajan kuvaa. Niiden alkuperä on Kinnusen kansakoulunopettaja-isotäti. Niin Elnan kuin erämaakylän ihmisten karut elämänolot pistävät miettimään tekstin ohi hyvinvointivaltion kehitystä nykyisine sosiaalitukineen.

Merkittävimmäksi nostan romaanin Elnan kuvauksen psykologisen otteen. Kertojan valoton tila saa selityksensä, niin myös se, miksi hän hoitaa hommansa mutta pitää etäisyyden oppilaisiinsa ja muihin ihmisiin. Synkkyyden ohella erottuu itsetietoisuus:

”Mutta pidän itsestäni! Minusta on tullut tämänkaltainen kaikkien niiden päätöksien vuoksi, jotka olen itse tehnyt. Kukaan ei ole minua mihinkään pakottanut, vaan itse kaikki valitsin, enkä ratkaisuistani kadu yhtäkään. Tietenkin jälkikäteen joskus näen, että elämä olisi voinut kulkea eri reittejä, mutta sellaisia en jaksa pitkään miettiä. Valitsemalla toisin olisin päätynyt toisaalle, tullut toisenlaiseksi.”

Taustalla vaikuttavat sota-ajan jälkikaiut – pelon, hädän, kärsimyksen ja kuoleman kokemukset. Rintamalta palanneiden miesten rikkinäisyys näkyy lapsissa ja perheissä, ja kaikkien sotakokemukset vaikuttavat siihen, että jaksaminen välittää on kortilla – niin kuin on kortilla kaikki konkreettinenkin ruuasta lähtien. Elnan kovettuminen on perusteltu. Siksi romaanin kolkko loppu on odotettavissa, mutta silti siinä kouraisee moni asia.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, Otava 2022, 285 sivua. Sain kirjan kustantajalta. 

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

”Kosken ääni virtaa syvältä hänen sisältään, humina joka voimistuu noustessaan rinnasta kohti tärykalvoja. Ja se koski virtaa verenpunaisena.”

Näin Aki Ollikainen kuvaa tenori Aarne Odenin laulantaa, joka vaihtuu tuberkuloottisen laulajan verensyöksyyn. Toisaalla romaanissa Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022) maallikkosaarnaaja Kustaa Anttola näkee ikkunan takana kotikylän outolintumiehen, joka Anttolan hurmoshenkisessä mielentilassa vaikuttaa Kristukselta.

Alun sitaatti ilmentää sitä, että Ollikaisella on taito asetella sanoja ilmeikkäästi. Tekstistä hyökyy voimakas tunnelma. Siinä väijyy painostava henki: koko ajan luen pahoja enteitä. Romaanissa on paljon salaperäistä ja kummallista. Kristuksen toinen tuleminen on hämmentävä kokonaisuus.

Romaanissa koetaan vahvasti, sillä siinä keikutaan monenlaisilla äärirajoilla. Euroopassa on alkanut ensimmäinen maailmansota, mikä kumisee kohtalokkaana taustalla – tiedämmehän, että Suomessa ollaan etenemässä kohti kansalaissotaa, jolloin oli ihmisten henki höllässä. 

Romaanin henkilöitä leimaavat kuoleman kosketus, pelastuskaipuu, rajatiloissa eläminen ja siten perimmäiset kysymykset. Rakkaudelle ei paljon jää tilaa, jotain sentään:

”Rakkaus oli idea, joka siirtyi hahmosta toiseen. Ja se hahmo, ihminen, oliko sillä merkitystä, kenessä se hänelle ilmentyi?”

Minulle vaikuttavin osuus on kuvaus tuberkuloosisairaalasta: eristäytyneessä yhteisössä menetyksen mahdollisuus väreilee kaikessa. Keuhkosairaus oli tuolloin sellainen, että käänne kuolemaan oli kovin todennäköinen. Siksi henkilöiden elävyys loistaa sen hetken, kun se on mahdollista. Toisella tavalla uhkaavaa on romaanin hurmoshenkisen maatalon meininki, sillä siinä ihmisten teot ja toiminta johtavat peruuttamattomuuksiin.

Kuvauksessa on karuutta, osin sitä katkaisee luontohavaintojen kauneus; toisaalta on myös paljon groteskia ihmisolon tyylittelyä. Ollikainen osaa luonnehtia kuvauskohteet nopeasti, osuvasti, niin henkilöt kuin ympäristön. Rytmi vaihtelee lyhyistä seesteisistä hetkistä kiihkeisiin, nyrjähtäneisiin kokemuksiin.

Kahden juoniaineksen yhteen kuljetus ei yllätä, mutta lopun käänteet jättävät hämmentävään tilaan. Mitä kirjan kristustyyppi tai muut muiden edestä kärsivät lunastavat? Jollain tavalla pidän loppua töksähtävänä ja lopputulema herättää kysymyksiä, näinkin: miksi kaikki tämä? Oli miten oli, Ollikainen on taitava kertoja. Hänelle sopii historiaan viety kehys kuvata ihmistä, kuten jo aikanaan Nälkävuosi osoitti. 

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen, Siltala 2022, 158 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi

Tunnustan, että luen turhan vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka sen merkitystä lukuharrastuksen syntymiselle ja syventymiselle tulisi julistaa. Olen viime vuosikymmeninä sen sijaan keskittynyt eri-ikäisten selkokirjallisuuteen, joka sekin pitää lukutaitoa ja lukuharrastuksen päätä pinnalla. Nyt kuitenkin tartuin Ellen Strömbergin ”tavalliseen” nuortenromaaniin Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S 2022).

Romaanin kertoo Manda, joka käy pikkukaupungin laita-alueen yläkoulun viimeistä luokkaa. Paras ystävä Malin on kaikessa mukana: tytöt jakavat niin koulumatkan kuin salaisuudetkin. He pyöräilevät paikasta toiseen, haaveilevat pojista, bileistä ja aikuisuudesta New Yorkissa sekä chattailevat illat samoista asioista. Luokkakaverit ja perhe vaikuttavat taustalla arkielämään ja tunnelmiin.

Kylläpä Mehän vaan mennään siitä ohi ilahduttaa tavallisuudellaan! Useinhan nuortenkirjoissa keskitytään vaikeisiin ongelmiin. Tässä nuortenromaanissa Mandalla on rakastava, tasapainoinen perhe, mukavasti kehittyvä sisarussuhde, kiva kirjasto- ja lukuharrastus, liikunnallinen elämäntapa ja hyvät käytöstavat. Hurjinta on pussailun, parin inhottavan kännykkäkuvan ja muutaman kaljan juonnin ohella tukan värjääminen ilman vanhempien lupaa.

Manda tosin kärsii tylsyydestään ja kokee olevansa Malinin palvelijanomainen seuraaja. Myös Malinin tunteet ja ajatukset Mandasta ja Mandan perheestä suhteessa omaansa paljastuvat. Pikkuhiljaa tarinaan ripotellaan probleemeja ystävyydessä, ihastumisunelmien ja todellisuuden ristiriidasta, tositunteiden tunnistamisesta ja nuorten mielenterveysongelmista. Parasta onkin se, miten nämä aiheet alkavat hiljakseen tihkua tekstistä. 

Suurimman vaikutuksen minuun tekee se, miten pienistä arkiasioista koostuu tyttöjen yläkoulun viimeisen kevään tapahtumat, ja silti niistä heijastuvat etenkin Mandan identiteetin kehitys tai havahtuminen siihen, mitä hän on, voi ja haluaa olla juuri sellaisena kuin hän on. Sen kirjan kerronta tavoittaa aidosti asu- ja ihastumisvatvomisten ohella. Hienoa, ettei nuortenkirjan tärkeiden ainesten tarvitse olla äärimmäisiä.

Romaanin nimi Mehän vaan mennään siitä ohi viehättää monimerkityksellisenä. Konkreettisesti se tarkoittaa kirjassa bilepaikan huokutusta, mutta samalla se viittaa siihen, että teiniajan epävarmuuksista ja tunneailahduksista mennään läpi ja ohi – ja sama jatkuu haman elämän.

Ellen Srömbergin nuortenromaani sai juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon. Hienoa! Nuortenromaani on myös Finlandia-palkintoehdokas. Tänään selviää, saako Strömberg vuoden tuplapotin.

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi, suomentanut Eeva Laakso, S&S 2022, 168 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Sami Tissari: Krysa

Googlettelin, kuka oli Frank Rosenblatt, koska halusin varmistella faktoja. Hän oli amerikkalainen koneoppimisen ja tekoälyn tutkija, joka kuoli vuonna 1971. Sami Tissarin romaanissa Krysa (Aula & Co 2022) kyseisen tutkijan hukkumiskuolema on huijaus, sillä fiktiossa neuvostoliittolainen sukellusvenemiehistö kaappaa tämän pioneeritutkijan. Sen seurauksena Neuvostoliitto kehittyy mahdiksi, joka muuttaa maailman krysalla, tekoälyvallalla.

Tästä kaikesta romaanissa kertoo Pavel Dybenko – Pashka, Pave –  jonka vanhemmat työskentelivät salaperäisen Buratinon alueella aseteknologisessa kehitystoiminnassa. Dystooppisiin tunnelmiin kirja vie vaihtoehtotodellisuudessaan, jossa Neukkula ei ole missään vaiheessa romahtanut ja jossa vuoden 2020 tienoilla tekoäly, synteettiset ihmiset ja eliittihuumeen huuruissa hulisevat päättäjät vievät maailmaa kohti tuhoa. Tai Pavel sen sinetöi. Tai runo…

En juoksuta juttuuni juonta ja sen monituisia juonteita, käänteitä ja yllätyksiä. Toteanpa vain, että nyt on kyse kaunokirjallisuudesta pohjamutia myöten: mielikuvituksen rajattomista mahdollisuuksista rakentaa mahdollinen maailma. Taitavasti tarinaan kytkeytyy totta, ei vain Rosenblattin (tai keskisuomalaisessa Iängön kaupungissa halkoja hakkaavan Bill Gatesin) muodossa. Kertoja Pavel selittää monia historiallisia tapahtumia sellaisenaan tai nykyaikamme ilmiöitä, mutta niiden suhde toteen muuttuu, kun romaanin todellisuus on täysin toinen kuin tunnemme. Pavelin muistikuva ystävänsä tuumailusta saakoon tiivistää ytimen:

”Asko oli ollut oikeassa puhuessaan muinoin siitä, että jonkun yhden asian saaminen tietoon saattoi saada kaikki asiat näyttämään ihan toiselta.”

Krysan kerronta vaihtelee kolmella aikatasolla: Pavelin lapsuus Neuvostoliitossa ja muutto teininä suomalaiseen pikkukaupunkiin Iänköön, Pavelin aikuisuus ja hyppäys takaisin Neuvostoliittoon sekä lopun ajat Suomessa. Pavelin perhekunta koostuu värikkäistä persoonista. Esimerkiksi äidin ja äidinäidin rivot keskustelut ovat vertaansa vailla. Pavelin nuoruudenystävä Asko Kivi hämmästyttää hahmona, joka etsii tietä toisiin galakseihin, sitruunatoffeentuoksuisiin, ja joka ruokkii faaraomuurahaisia hevosen spermalla kehittääkseen tuottoisan huumebisneksen.

Hämmästyttävä romaanirakennelma alkaa vetää vähitellen puoleensa. En meinannut lainkaan päästä kiinni kirjaan, vasta kolmanneksen jälkeen mielikuvitusleikki sai minut käyntiin. Tekstistä välittyy se, että se on varma maailmastaan ja tyylistään, eikä se ota itseään vakavasti, vaikka pohjimmiltaan vakavaa sanomaa se sisältää. 

Hurtit hahmot, veijarimainen meno ja huumoriheitot virkistävät synkän maailmankuvan kirjaa. Käsittämättömät eri aikatasoilla tiputellut yksityiskohdat loksahtelevat kirjan mittaan paikoilleen. Sellaisia ovat esimerkiksi atomienergialla käyvä räjähdysnukke tai Intian säilyminen ainoana ihmismäisenä valtiona. Tai tämä krysa, rotta-sanasta nimensä saanut kaiken valtaava konevoima, jonka johdosta ihminen vaikuttaa turhakkeelta ja kirjoilla on merkitystä vain pesässä poltettavana energiana.

Aluksi mietin, miten Krysa on Finlandia-ainesta. (Minullahan olisi ollut monta hyvää vaihtoehtoa.) Nyt ymmärrän ehdokasvalinnan, koska kerronnan kerrokset ja mielikuvituksen rajattomuus tekevät kirjasta omaperäisen. Sanoisin sen silti sopivan samaan sarjaan kuin Heikki Kännön Ihmishämärä, sillä kumpaakin yhdistää moniaineksinen kertomuskuljetus sekä tekoäly ja sen sekoilu kohti sivilisaation tuhoa.

Kuuntelin Krysaa osin äänikirjana, ja annan varoituksen, että aikatasosta toiseen siirtyminen ei oikein erotu äänikirjassa. Koska olin aluksi lukenut kirjaa, pystyin pysymään vaihtelutahdissa – muuten olisin tippunut. Nyt jään odottelemaan marraskuun viimeistä päivää ja vuoden Finlandia-palkintoratkaisuja. Ei tule olemaan diktaattorille helppo ratkaisu.

Sami Tissari: Krysa, Aula & Co 2022, 233 sivua eKirjana, äänikirjana 11 tuntia 23 minuuttia, lukijana Jukka Pitkänen. Luin ja osin kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Muut vuoden 2022 Finlandia-palkintoehdokasjuttuni:

Hävitys. Tapauskertomus

Ihmishämärä

Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Stalker-vuodet

Vainajaiset

3 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Tunnustan heti alkuun: en ole lukenut Eeva Turusen esikoispalkittua novellikokoelmaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, enkä ole nähnyt Turusen näytelmää Muutama sana Ullasta. Sen sijaan luin juuri Finlandia-ehdokasromaanin Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala 2022). Siksi vain oletan, että teoksesta toiseen liihoitteleva U-henkilö on tässä romaanissa sama tai samansorttinen kuin Turusen aiemmissa teoksissa.

Saanhan olettaa! Romaanissa näyttäytyy (teosjatkumona) hulvaton U-kummitäti, joka on laukalle kirmaavan romaanikertojan yksi mielenjuolahdus ja kuvitelma. Tämän U-kummitädin pyyteetön ja loppuun asti rakastettava läsnäolo kummina monessa polvessa on huvittava sivujuonne romaanissa, joka poukkoilee luopumisen tunnelmissa.

”suunnitelmani on sellainen, etten korjaa ukilta saamaani aikaa, vaikka kello on hiukan väärässä, koska haluan, että kello käy ukin aikaa”

Kronologia pakenee tekstistä, mutta lukijana houkutun sellaista rakentelemaan. Tiivistän tarinan näin: kertoja vierailee kiireisesti toisessa kaupungissa hoivakodissa asuvan ukkinsa luona, kun samaan aikaan hänellä on käynnissä haasteellinen rakennusprojekti ja arkkitehtuurikilpailutyö, sitten ukki kuolee ja kertoja kuormittuu hautajaisorganisoinnista ja kuolinpesän irtaimistojärjestelyistä, lisäksi parisuhteessa ilmenee kohtaamattomuusongelmia. Näin on, mutta romaanin juju piilee kerronnassa, tekstin asettelussa ja sävyissä.

Ja kielessä, kuten kertojan kellontarkassa päiväsuunnitelmassa, esimerkiksi iltapäivällä:

”15.15 äidinkielen sanavarasto laajentajaiset, viisi sanaa, joista vähintään kolme vanhahtavia, lisäksi pohdintaa siitä, mitkä unholaan osin painuneet sanat olisivat omiaan korvaamaan hiljattain englannista lainatut muotisanat, joiden käyttäjä pyrkii viestimään ajan hermolla olemisestaan”

Turusen romaanin voi suitsait luokitella kokeilevaksi, mutta mukavaa on mainita se soljuvaksi, viehättäväksi lukukokemukseksi. Kokeilevuus ei vieraannuta vaan kuvastaa sitä, miten pakenevainen on ihmispolon olotila, kun päälle punkee useita stressitekijöitä yhtä aikaa ja kun niissä samalla jyllää monenmoisia käsittelyä vaativia tunteita, joita mieluusti välttelisi.

Omaperäisesti romaanissa on dialogeja hyvin eri tavoin sivuille aseteltuina, luetteloita ukin jäämistöstä, mielenjuolahdusosioita ja niiden eskaloitumisia, suunnitelmia, kohtaamisia työmaalla – ja niin edelleen. On osuuksia, jotka kutakuinkin silmäilen, ja on osuuksia, joihin uppoan ja joita ihastelen. Paneudun jälkimmäisiin.

Ensinnäkin vierailut ukin luona ovat ainutlaatuisia kuvauksia isoisän ja lapsenlapsen kohtaamisista, joissa he jakavat saman ammatin ja kohtaavat samanlaisen kielen tasolla – sivistyneen ja miellyttävän. Nämä tilanteet riemastuttavat ja liikuttavat. Ihastelen tapaa, jolla kertoja-lapsenlapsi kuvailee heikkonäköiselle ukilleen asioita. Ja kysymykset isoäidistä – miksi ukki aina väistää kysymykset vaimostaan! Plus se, miten kertoja kätkee itsensä ukilta, parisuhteensa luonteen, ison osan ydintään.

Toisekseen dialogit ”minän” eli kertojan ja ”toisen” eli kaverin kanssa osoittavat kertojasta pykälää rennompaa sanailua ja toisaalta taas ei, eli kertojapersoonan valotus onnistuu eri tilanteissa tuomaan sekä uutta että vahvistusta kontrolloidusta mutta äärirajoilla keikkuvasta stressaajasta.

Kolmanneksi herkulliset dialogit puolison kanssa paljastelevat jälleen eri puolia kertojasta. Kohtaamisissa on ymmärrystä, silti myös kasvavaa tuskaantumista – puolin ja toisin.

Neljänneksi kertojan ja uurnanrakentajan kirjeenvaihto väläyttelee kertojasta kiinnostumista ei vain uurnan ja leikkuulaudan rakentamisen yksityiskohtiin mutta ehkä myös parisuhdetta vaarantaviin kiinnostuspiirteisiin.

Viidenneksi kertojan hurahtavat suunnitelmat naurattavat ja koskettavat. Pistää miettimään, miten ihminen pitää reaalimaailmasta kiinni, kun joka elämänalueella on painetta. 

Muotoilen kantani kirjan kielityyliin: kirjakokemukseni on varsin myönteinen. En pidä kerrontakeinoja itsetarkoituksellisena vaan ilmaisu välittää ekspressiivis-impressionistista mielentilaa. Ennen kaikkea tyyli ja tyylittely, tarkka korrekti kielenkäyttö osoittaa sävykkyytensä ja ajattomuutensa sopien niin ukin kuin ukin maailmaa säilyttävän mutta samalla omaa elämäänsä omiin uomiinsa uraavan kertojan kannalta. Aika veikeää ja pinnan alla paljolti porisevaa. Siksi päätän juttuni romaanin ukin sanoihin:

”ohoo, no sehän nostaa mielialaani usealla asteella

se riski on otettava, että joskus tapahtuu jotain positiivistakin

asiat ovat koko lailla hyvissä järjestyksessä vääjäämätöntä vaihetta varten, nos habebi humus, erään siivekkääksi tulleen sanonnan mukaan”

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, Siltala 2022, 439 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani