Aihearkisto: Romaani

Mikael Niemi: Karhun keitto

Mikael Niemi pysyy Pajalan tienoilla, mutta uudessa romaanissa Karhun keitto (Like 2018) hän siirtyy historialliseen romaaniin. Kirjan toinen päähenkilö on Lars-Levi Laestadius ja tapahtumavuosi 1852. Yllätyksenä pidän sitä, että pintajuoni pakerretaan  rikoksen ympärille.

”Sinä ja minä tiedämme totuuden. Väkivallan tekijä on vapaana, tappajakarhu ihmisen hahmossa. Ja kun karhu on päässyt ihmislihan makuun, mitä sitten tapahtuu?”
”Se tahtoo lisää?”

Leastadiuksen seurakunnassa tapahtuu kolme murhaa. Kirkkoherra äityy selvittelemään niitä oppipoikansa kanssa, sillä huolimaton nimismies tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Esimerkiksi ensimmäinen nuoren naisen surma pistetään karhun piikkiin.

Minulle ei rikosvyyhden selvittely ole romaanin kiinnostavin osa. Mietin kovasti, mikseivät romaanin aiheeksi riitä herännäisyyden ristiriidat, Laestadiuksen äkkiväärä persoona ja monen kulttuurin elinehdot Suomen, Ruotsin ja Norjan rajamailla tai romaanin toinen päähenkilö Jussi. Nuori mies on saamelainen ”noidanpenikka”, jonka Laestadius on pelastanut tieposkesta ja ottanut oppipojakseen.

Jussin persoonassa, saamelaistaustassa ja ympäristön suhtautumisessa nuoreen mieheen riittää romaaniin ainesta. Papin ja opinhaluisen hylkiölapsen suhde sisältää isoja kysymyksiä uskosta, valistuksesta, koulutuksesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista valita.

20181115_120716-1.jpg

Romaanin pääosin kertoo – tai kirjoittaa – Jussi. Hieman minua tökkivät moderniudet, joita tekstiin on tarttunut. Ja jotenkin alleviivaavia ovat Jussin ajatukset esimerkiksi kirjallisuuden vaikuttavuudesta, aprikoinnit kirjastojen voittavan kirkot tai sitten sen miettiminen, tuleeko aika, jolloin kirjoissa rikokset ja pahan läsnäolo kiinnostavat.

Heti perään totean, että romaanissa on monia mukaansa tempaavia kuvauksia, esimerkiksi luontohuomiot, karhunkaato ja elinolot kuvataan elävästi. Jussin ensimmäisessä humala- ja tanssikokemuksessa on villiä vauhtia, lapsuusperheen olot kauhistuttavat ja ensi rakkauden sokeus koskee. Kirjoitetun ja puhutun kielen puutteen tai hallinnan merkitys välittyy väkevästi.

Viihdyin ja välillä vaikutun Karhun keiton seurassa, mutta mainitsemiani muttia murehdin, eikä loppuratkaisu minua täysin vakuuta. Pohjoisen luonto ja ihmisluonto välittyvät romaanista silti erittäin hyvin. Laestadius kiinnostaa henkilönä, ja hän ansaitsee romaanihenkilöstatuksen.



Romaanihenkilönä Laestadius on kiehtova kohde. Niemen romaanissa hän on fiksu mies, luonnontieteilijä, valistuksen asianajaja, viinapirun vastustaja ja perheen huolenpitäjä, joka sopii myös aikaansa edellä toimivaksi rikostutkijaksi. Kiinnostavasti kirjassa korostuu, miten pohjoisen uskonpuhdistajaan iski julistuksen kipinä naissaarnaajasta, eli naispappeuttakin sivutaan. Myös sitä romaanissa pohditaan, onko perustajaan kiinnittyvä kiihkeä herätys oikein – missä kulkee raja?

”Herätys oli rätinää ja räiskettä. Kirkkokansa näytti viihtyvän, kun oikein kunnolla mekastettiin. Syntiset sydämet pamppailivat, posket kurtistuivat tunnemyrskystä, koko seurakunta hyppi liikutuksissaan ja iski lapikasta lattiaan. Ukot ja kata tiungetsivat eteenpäin eivätkä nähneet vaatimatonta kyläpappia vaan Jeesuksen.
   Entä jos hän ei ollut saanut muuta kuin epäjumalanpalvontaa?”

Leastadiuksesta romaani välittää kuvaa kulttuuritietoisena ajattelijana ja tiedemiehenä. Se vaikuttaa ainakin minuun niin, että nykykäsitys lestadiolaisista elämänkielteisinä rajoittajina hoitokokouksineen tuntuu paljon taantumuksellisemmalta kuin liikkeen perustaja. Tätäkin Niemen romaani pistää miettimään. Ja se vahvistaa tunnetta, jonka sain Päivi Alasalmen hienosta Laestadius-osuudesta romaanissa Joenjoen laulu.

– –

Mikael Niemi
Karhun keitto
suomentanut Jaana Nikula
(rikos)romaani
Like 2018
270 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Ymmärrän erittäin hyvin, että kansalaissodan raskaiden kohtaloiden matkasaarnaaja Anneli Kanto haluaa välillä irrotella viihdehenkisesti. Vaikuttavat romaanit Veriruusut ja Lahtarit ovat kuljettaneet häntä parissa sadassa keskustelutilaisuudessa vuosittain. Näin ymmärsin kirjamessujen haastattelussa.

Anneli Kannon uutuusromaanissa Ihan pähkinöinä (Karisto 2018) viisikymppinen töölöläinen viestintävastaava joutuu moninaisten olosuhteiden pakosta pistäytymään kotiseudullaan Pohjanmaalla.

”Olin lähtenyt sieltä maailmankaikkeuden mustasta aukosta ja pimeyden ytimestä kolmisenkymmentä vuotta sitten ja hyvä niin. Kävin Pohjanmaalla äitiä ja siskoa tapaamassa kerran vuodessa, yleensä joulunpyhinä, mikä ei ollut ainoastaan mukavuusalueeni ulkopuolella vaan myös sietokykyni rajoilla.”

Koska teini-ikäinen siskontytär ja vanha äitimuori tarvitsevat huoltajan, Mirjamin visiitti kotipuolessa venyy. Asiaan osaltaan vaikuttavat, että työ ja asunto pääkaupungissa häviävät. Elämä menee uusiksi.

20181028_083700.jpg

Romaanin alkupuoli naurattaa ketterän kielen keinoin, lisäksi päähenkilön hapan elämänasenne huvittaa. Minäkertoja-Mirjamin tapa pilkata pomokaksikkoa kirvoittaa sellaiseen nimitysleikkiin, jotta vallan! Ihan alku riemastuttaa myös muuten, esimerkiksi Mirjami esittelee persoonansa ulosteiden kautta (kyllä!), siirtyy sitten samaan aihepiiriin suhteessa lapsuudenperheeseen. Niin paljastuu, että Mirjami on tyyppi, joka ei niin sanotusti näe malkaa omassa silmässään. Kirjan minäkertoja rehvastelee itsekkäästi.

Kirjassa käsitellään myös suuria menetyksiä, rahapulaa, sairauksia, pakolaisasiaa, turvapaikanhakuhuolia, vastuuta toisista ja ennen kaikkea rakastamisen vaikeutta – tai oikeastaan haavoittuvuuden hyväksymistä. Yksi iso aihe on se, mitä virkaa viisikymppisillä naisilla on tässä yhteiskunnassa, kun oman alan työmarkkinoilla kääntyy selkä ja edessä on ”vain” hoivatyötä, yleensä palkatta.

Aihelmia on lopulta aika runsaasti. Railakkuus väistyy muiden tunnelmien tieltä, ja loppupuoli kesyyntyy kerronnan ja asetelmien kannalta alkuun verrattuna. Viihdyin silti, sillä jos kirja on Kannolle välipala, on se sitä myös minulle tanakoiden ja vakavien lukuromaaninen välissä. Jos haluaa Kannon romaanin rinnalle roimaa viihderomaanihenkilön mustaamista, kannattaa tarttua Henriikka Tavin Tellervoon.

Olen kuullut Kannon kuvaavan kirjaansa bitch litiksi, ja ihan syystä, sillä päähenkilö on aika kotka naiseksi, joskin jonkinlaiseksi kyyhkyläiseksi hän itsensä sittemmin munii. Tietääkseni maailmalla kuvataan myös turkey litiksi viihderomaaneja, joissa keski-ikäiset ja varttuneemmat naisihmiset etsivät onneaan.

Ihan pähkinöinä ei mielestäni ole tälle romaanille osuvin nimivalinta, minusta sille sopisi (kaikella rakkaudella Mirjamia kohtaan) ”Kurppa kuttulassa”, mutta myönnän: ei se järin myyvä olisi. Nimestä viis, huvituin.

– –

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Karisto 2018
viihderomaani
235 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Kamila Shamsien palkittu romaani Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018) on kerännyt lukijoiden kehuja. Esimerkiksi MeNaisissa (37/2018) se esitellään näin:

”Tarina toimii kuten paras taide: sen luettuaan tuntuu, että tajuaa tätä maailmaa taas piirun verran paremmin.”

Sivuhuomautuksena esitän, että on hienoa, että edes lyhyitä uutuuskirjavinkkauksia julkaistaan naistenlehdissä erilaisten someverkostojen kirjajuttujen lisäksi.

20180916_112921.jpg

Totta maar isketään ajankohtaisesti, sillä Shamsien romaanin aiheena on maahanmuutto ja integraatio. Kirjan kiintopiste on Englannissa, jossa kiristynyt tunnelma vie epäilemään toisen polven maahanmuuttajien oikeutta kansalaisuuteen. No, mitä mahdollisuuksia brittiläistyneiden muslimitaustaisten nuorten aikuisten on silloin elää elämäänsä, vaikkei edesmennyt terroristi-isä olisikaan hylännyt perhettään fundamentalistitaisteluiden vuoksi? Romaanin päähenkilöiden isä on.

Kuka veljeään vihaa kuvaa kolmea sisarusta isän varjon langetessa heidän elämänkulkuunsa. Vanhimmalla sisarella Ismalla olisi edessä tulevaisuus tutkijana, Aneeka-sisko taitaa pärjätä oikeustiedeopinnoissa ja muutenkin elämässä, mutta hänen kaksoisveljensä Parvaiz ei löydä paikkaansa, joten hän on otollinen värvättävä. Romaani avaa seikkoja, joista syistä Isis saa länsimaista uutta verta joukkoihinsa.

”Ennen Parvaiz olisi syöksynyt siskon perään ja aloittanut kovaäänisen riidan, joka olisi jatkunut niin pitkään, että kumpikin olisi ollut väsyneenä valmis tekemään sovinnon. Mutta nyt Parvaiz jäi paikoilleen katolle, katselemaan kuinka ihmisten elämät kapeissa kehyksissään lipuivat siitä ohitse pimeillä raiteilla, ja antoi haavan tulehtua kunnolla, jotta voisi seuraavana päivänä kertoa siitä Farooqille ja saada lääkkeeksi uuden ystävänsä närkästyksen.”

Juonellisesti merkittävä on kirjan toinen perhe, jonka isä on peräisin samasta pakistanilaiskorttelista kuin Ismanin ja kaksosten perhe mutta joka etenee ministeriksi ja jonka aikuinen poika sattumalta muodostaa yhteyden Ismaan ja Aneekaan. Juoni tiivistyy, jännitys monihaaraistuu.

Kerronta kutoo joustavasti yhteen tapahtumat ja henkilöt. Lukijana koen olevani yhtä avuton kuin kirjan henkilöt, kun politiikka puuttuu yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa elämäänsä. Ja jossain väräjää rakkaus ja perheenjäsenten yhteys, joka välillä säröilee. Mutta sitä on. Ja muuta, joka sikiää epäluuloista, ymmärtämättömyydestä, vallanhalusta ja vihasta.

– –

Kamila Shamsie
Joka veljeään vihaa
suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2018
302 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Henriikka Tavi: Tellervo

Runoilijana tunnettu Henriikka Tavi on kirjoittanut ihmis(suhde)romaanin Tellervo (Teos 2018). Siinä 35 vuotta ylittänyt Tellervo suunnittelee suunnan muutoksen. Tavoitteena on saavuttaa miehiä magneettisesti puoleensa vetävä naiseus ja pitävä parisuhde.

Juoneltaan romaani etenee päällisin puolin kronologisesti siten, että Tellervo alkaa elää amerikkalaisten rakkausgurujen oppien mukaan, perustaa ystävänsä Hennin kanssa aiheesta opintopiirin, ryhtyy kuoroaktiiviksi, tapaa miehiä ja Miehen sekä porskuttaa rakkausteoreetikkojen oppien sokaisemana – ehkä hamaan tulevaisuuteen.

20181103_104736.jpg

Romaani ei päästä lämmittelemään romanssitunnelmissa, sillä kerronnan kyyti on kylmää. Tavin tyyli puraisee häijysti, kun tutkitaan Tellervoa: miten hän näkee itsensä, mitä hän ei näe, mitä hän hakee muista, mistä oikeastaan on Tellervon esittämässä elämässä kyse? Kirurginen tarkastelu tonkii Tellervon mielen sisuksia niin rakastumistarkoitusten kuin ystävyydenkin suhteen. Luonnehtisin henkilökuvausta jopa tunteettomaksi.

Kirjan kerronta kaikkitietävästi hallitaan hienosti, nimenomaan hallinta tuntuu tärkeältä. Kiinnostavia ovat kohdat, joissa kertoja selittää tarkasti perusasioita siten kuin kirjaa lukisi vieras, vierasmaalainen – tai vieraantunut. Kielestä ja tarinan rakentelusta vaikutun, se naulaa seuraamaan Tellervon tavoitteellista toimintaa. Välillä teksti riepottelee uhriaan säälimättömästi, mutta välillä aistin kuvauksesta säälinsekaista.

”Mutta on ymmärrettävä myös Tellervoa. Ihmiset joiden varaan rakennamme elämämme ovat meille näkymättömiä, ja näkymättömiä ovat heidän lähettämät merkkinsä. Kuin betonipaalut jotka kannattelevat elämämme siltoja, kuin hiuksenhienot renkaat joita paalujen ympärille muodostuu, kun ne seisovat yksitoikkoisina vedessä.”


Romaanin havainnolliset virkeviestit vievät miettimään sitä, miten hukassa olemme haaveinemme todellisuudessa, jossa pysyvyys ja varmuus ovat illuusioita. Tarkerrus mainosmaisiin selviytymistapoihin saattaa johtaa tellervoitumiseen, jonkin ulkoistetun teorian tavoittelemiseen. Kirjan teemoja ei tuulesta temmata, sillä Tavin romaanin lopussa on lähdeluettelo, jossa filosofinen ja feministinen kirjallisuus kohtaa rakkauslähettiläät rapakon takaa, esimerkiksi romaanin keskeisesikuvan Rori Raeyn.

”On mielenkiintoista havaita, että myös hunajassa toteutuu samanlainen kaksoisrakenne kuin helmessä, Tellervo aloitti. Oli hänen vuoronsa alustaa. Että Rori Rayen mukaan meidän tulee kasvaa sekä kuningattariksi että hunajaksi. Mehiläiskuningattaren osa onkin varsin varsin dramaattinen: synnyttää elämää ja tulla lopulta itse syödyksi. Hän oli ylpeä alustuksestaan.”

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin tovin Tavia, joka kertoi kirjaansa kuvatun sekä chick litiksi että anti-chick litiksi, sysimustaksi sellaiseksi. Romaanin lähtökohta Taville on ollut kysymys, miksi toiset löytävät toisensa mutta toiset jäävät erillisiksi. Tavi luonnehti omaa kirjaansa:
– Tellervossa on hyytävän kylmää hallinnointia ja kyvyttömyyttä aitoihin tunteisiin. Kirjallisuuden pitää käsitellä nykyajan self help ja chick lit -kirjallisuutta. Siksi suuntaan paloittelevan kylmän röntgenkatseen genreen ja henkilöiden tunteisiin mutten tee analyysia genrestä.


Tiivistän: Tellervo on lukuvuoteni hallituin ja häijyin kirja –  siis eittämättä kiinnostava. Romaanin henkilökuvauksen raadollisuus välillä hätkähdyttää terävyydellään, jolloin ihastelen kirjailijan kuvaustaitoa, välillä se hymyilyttää ilkikurisesti mutta hymyni hyytyy koleuteen.

Tänä syksynä olen lukenut useita kirjoja, joiden loppu, jopa loppukappale kiepsauttaa tai jysäyttää. Tellervo on yksi niitä. Sen loppuluku jättää minut vahingoniloiseksi. Kertooko se enemmän minusta vai kirjan kuvaustavasta vai kummastakin? Jään pohtimaan tutkimuksia, joiden mukaan kaunokirjallisuus lisää empatiaa.

– –

Henriikka Tavi
Tellervo
Teos 2018
romaani
229 sivua.
Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Päivi Alasalmi: Riivatut

Päivi Alaslamen kirjoissa riittää valinnanvaraa. Viime vuosina ne ovat vieneet minut saamelaismaisemiin, sillä sinne sijoittuva romaanitrilogia tarjoaa maagis-arkisia elämästä selviytymisen kuvauksia tästä päivästä (Joenjoen laulu) 1500-luvulle (Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus).

Myös Alasalmen uusin romaani sijoittuu menneeseen aikaan. Riivatut (Gummerus 2018) tapahtuu 1890-luvulla hämäläisessä kylässä Tampereen lähistöllä. Siellä tapahtuu kummia: kylän halki kiitää hevoskärryllinen tuntemattomia ja sen jälkeen yhdessä torpassa räyhähenki alkaa raivokkaasti liikutella esineitä.

Romaanissa kuvataan Sunilan rusthollin torpan väkeä, vanhaa torpparipariskuntaa ja etenkin keuhkotaudin runtelemaa Hertta-piikaa. Toinen näkökulma tarjoutuu minäkerrontana, sillä aloitteleva Aamulehden lehtimies komennetaan seuraamaan outoja tapahtumia. Reportteri sattuu olemaan Sunilan rusthollin kasvattipoika Hugo, 24-vuotias nuorukainen.

20181103_105146.jpg

Riivatuista saan mojovan kuvan maalaiskylän elämästä. Paikka yhteisössä määräytyy aina alisteisena jollekin. On hyviä, pahoja ja rumia, ja osoittautuu, että hyvien sisällä lymyää pahaa tai rumaa. Kaikki tuntevat toisensa, juorut leviävät ja asiat paisuvat, toisaalta salaisuudet muhivat ja vaikuttavat suhteisiin. Arkikauhua irtoaa perusaineksista kuten palvelusväen kaltoinkohtelusta. Sitä selittämätön poltergeist yrittää saada näkyväksi.

”Aloin aavistella, että täällä oli tapahtunut onnettomuuksia ja ”onnettomuuksia”, petoksia, salavuoteutta, haureutta, kaksinnaimista, vanhanaikaisia vahinkoja, lapsenmurhia, kaikkia kuviteltavissa olevia kauheuksia, joista ei välttämättä uskallettu edes juoruilla.”

Alasalmen Vainola (1996) sekoittaa mainiosti genrekliseitä luoden omaperäisen yllätyskokonaisuuden. Riivatut ehkä tavoittelee samaa, sillä kauhuelementtejä ripotellaan maalaisrealismiin ja koomisaineksiseen minäkertojan kehityskertomukseen. Mausteena on hippusellinen romantiikkaa, sillä piian ja rengin romanssin kehkeytymisessä ailahtaa suloisuutta.

Hugo kertoo pikantisti ensi seikkailujaan naismaailmassa, joskaan en ole varma, sopivatko esimerkiksi kimppakivaöverit maalaisyhteisön pirtaan, mutta ainakin Hugon persoona saa lisäpontta. Nuoriherra huvittaa minua pätemistarpeillaan, hyväuskoisuudellaan ja hetkittäisillä todellisuuteen heräämishetkillään.

Kirjan puoliväliin mennessä kauhuhetket välittyivät sen verran tehokkaasti, etten tohtinut lukea kirjaa yksin talossa, joka tököttää noin 50 kilometrin päässä kirjan tapahtumapaikoista. Jätin lukemisen pyhäinpäivän kekrikirjaksi turvallisessa kotiympäristössä, jossa kirjakokemus osoittautuu aika laimeaksi pirun pelien suhteen. Ihmisten tietoisten pahojen tekojen ikävät puolet ja osin kostolla selitettävät seikat vaikuttavat loppupeleissä ehkä liiankin järkeen käyviltä. Loppuosan käänteet Hugon osalta solmiutuvat melko hätäisesti, ja ihan loppu – salaisuus!

Riivatut luen innostuneesti solmien juoni- ja teemalankoja ihmisten osasta, mutta huomaan tarinan katoavan minulta melkein yhtä nopeasti kuin mustat hevoskärryt Sunilan metsäraitilla.

– –

Päivi Alasalmi
Riivatut
Gummerus 2018
eKirjana 155 sivua.
Luin BookBeatin kautta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-ehdokkaani 2018

Esittelen satunnaisessa järjestyksessä kuusi kirjaa, jotka ovat suosikkejani romaanikategorian Finlandia-ehdokkaiksi. Teen sen kaiken uhalla, sillä takana on karvas kokemus esikoispalkintolistauksesta, jossa oikeaan osui 1,5 tarjokastani.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Poikkeuksellisen lapsen kautta tavoitettu kokemusmaailma 1600-luvulta valloittaa, samalla romaani vie uskomattomalle matkalle Saint Helenalta Lontooseen ja valistuksen vallankumouksellisuuteen. Monikerroksisessa kirjassa riittää lukunautintoa.

Taivaanpallo2

Aki Ollikainen: Pastoraali

Yhdenpäivänromaani tarjoaa kokemuksia kesäisestä itäsuomalaisesta maisemasta, luontokappaleista karitsasta haukeen, kolmen polven rakkauskokemuksista ja elämän arvaamattomuudesta. Kerronta imee tunnelmiin.

20180907_173023.jpg

Minna Rytisalo: Rouva C 

Minna Canthin nuoruuden ja avioliiton fiktiointi tekee tepposet ja lukijana uskon asioiden olleen niin kuin romaani kertoo. Oivaltavaa on kuvata ja kuvitella, mitä oli ennen Canthin kirjallista uraa.

20180916_090010.jpg

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

Ehdokaslistani musta hevonen on tässä! Rakenteellisesti vinkeä romaani tyylittelee reippaasti opettajainhuoneessa ja teinitodellisuuksissa, sen lisäksi se loikkii näkökulmista ja aikatasoilta toisiin aina tulevaan asti. Reipasta ja raikasta.

20180921_143855.jpg

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Kirja sisältää kahdeksan pohdintoa, mutta olkoon se minun puolestani episodiromaani. Sandströmin proosa innostaa siksi, että se on arvaamatonta, tunnelmaltaan nyrjähtänyttä ja siksi perin inhimillistä. (Kun tietokirjatyyppinen Niemi voitti viime Finlandian, miksei sitten tämä?)

20180821_200130.jpg

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Matkakirja, esseekokoelma, tietotekstikooste, autofiktio ja mielikuvituksellinen asiayhdistelyteos – nautittavaa proosaa, joka ankkuroituu vankasti aikoihin ja paikkoihin ja joka elähdyttää. (Kun tietokirjatyyppinen Niemi voitti viime Finlandian, miksei sitten tämä?)

20180926_113139.jpg



Tietoa Finlandia-palkonnosta Kirjasäätiön sivuilla.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Katja Kettu: Rose on poissa

Lapin tai Siperian maisemista siirtymä intiaanimaille on lyhyempi kuin voisi luulla. Katja Ketun omaleimainen kerronta sopii sinne, missä asustaa alkuperäiskansoja. Rose on poissa (WSOY 2018) ratkoo perhesalaisuuksia pohjoisamerikkalaisessa intiaanireservaatissa nyt ja viitisenkymmentä vuotta sitten.

Väkevä ote kielestä saa minusta niskalenkin. Virkerytmi ja kuvaileva sanasto loihtivat kaihtelemattoman tunnelman, ja kerronnan keinoin kuoritaan henkilöistä lihaa –  ruumiillisuutta ja aistillisuutta kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Kirjassa lepattaa pesästään seksuaalisuuden lintu ja kumpuilee syöpäkasvainpaukamin kraateroitu iho. Ihmissuhteissa tallataan samaa polkua yhtenä ja välillä erkaannutaan tai tuhotaan toisia.

Hylkään äänikirjan ja digiversion. Luen Rose on poissa -romaania kirjana hitaasti kielikiemuroiden vuoksi, uppoan niihin. Juoni on toisaalta kaiken kerronnan kirjon alla aika yksinkertainen. Pelkistetysti se menee näin: Lempi-tytär palaa reservaattiin 45 vuotta äiti-Rosen katoamisen jälkeen. Isä-Ettu on muistamaton, sairas vanhus, jota syytetään nuoren tytön katoamisesta. Katoamistapauksia on enemmänkin, joten rikoksia selvitetään, ja lisäksi Lempi kohtaa lapsuudenrakkaansa Jim Harmaaturkin, mikä osaltaan käynnistää Lempin koko elämänkulun arviointiprosessin.

20181026_103125.jpg

Romaanin kerronnan intensiivisyys syntyy kirjemuodosta, kirjeiden minäkerronnasta ja kirjepuheesta puhutetuille. Rosen kirjeet vuodelta 1973 on osoitettu Lempi-tyttärelle ja Lempin osuudet Jim Harmaaturkille. Lempin tekstiosuudet vievät nykyjuonta eteenpäin, Rosen kirjeet vuorottelevat ja avaavat menneisyyden saloja hitaasti hivuttaen. Jännite siis pysyy yllä läpi kirjan. Mutta kaikki tähänastinen on pintaa, sen alla kihelmöi kulttuurinen myyttimaailma.

”Lempi lemmonlapseni, sinulle tahtoisin kertoa kuinka ajan virtaa voi myös kulkea taaksepäin, mielessään. Muistathan kuinka olen kertonut sinulle, että elämä on kimppu haarautuvia polkuja? Kuinka kutakin polkua on seitsemän ja jos eksyy liian pitkälle tiellään, tuhoutuu. Siksi suuntaa on muutettava seitsemän kertaa, seitsemän kertaa kulkija hairahtaa ja seitsemän kertaa meillä on tilaisuus palata nimen ja unien viitoittamalle tielle.”

Puoliverinen Lempi on äidin puolelta parantajien sukua, jonka intiaaniperinne vaikuttaa kaikkeen. Suomalaissukuisen isän puolelta tunkevat jäyhät tavat, Sisu-puukot ja Peikkoäidin tuutulaulu.

”Muista Lempi tämä: Valkoinen tekee suuren nuotion ja istuu kaukana kaikesta. Intiaani tekee pienen nuotion ja istuu lähellä toista, opetti matriarkka ja lipaisi suuhunsa läskisuikaleen.”

Mutta ehkä kulttuurieroja kaventavat tarinat (kuten Kallaksen Sudenmorsian, jolla on yhteys Ketun romaanissa tapahtuvaan muodonmuutokseen). Yhtä kaikki: riipaisevasti kirjassa kuvataan kahden kulttuurin välissä ja suuren valkoisen Amerikan puristuksissa väistämättä murenevat Lempin kaltaiset.

Fintiaanien mailla romaanissa eletään täysillä kaikkine kokemustasoineen, ristiriitoineen ja lieveilmiöineen. Rose on poissa sisältää paljon yleistä: rasismia, intiaanien alistettu asemaa, kansalaisoikeustaisteluja 1970-luvulla, suomalaistyöläisten asemaa siirtolaisina, intiaanikulttuureja, uskomusperinteitä, käytösmalleja sekä tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä laitosmaisissa tai eristetyissä yhteisöissä. Ne sulautuvat yksityiseen eli Lempin ja hänen perheensä kohtaloon. Mukana on matka tytöstä naiseksi, Lempistä Pikku Käpäläksi, jossa elää kahden kulttuurin lapsi ja nainen.

Oleellista tematiikkaa ovat unohtaminen, muistaminen sekä oman alkuperän tunnustaminen ja hyväksyminen. Romaanissa on myös hyväksyttävä fantasiakertos, maaginen realismi, joka on silkkaa realismia alkuperäiskulttuureissa: ”Ja siinä samassa hetkessä olen näkevinäni ajan lävitse.”

Lopputulemani on kaksijakoinen. Juonessa ja loppuratkaisuissa minua kaihertavat sekä ennalta arvattavat että arvoitukselliset asiat. Aihelmarunsaudessa minulta joko jää jotain ymmärtämättä tai kadotan lankoja ja siksi ihmettelen epäloogisuuksia. Etenkin henkilöiden ikärakenne hämmentää minua. Päättelen Lempin syntyneen 1961, ja kirjan miehet ovat reippaasti vanhempia tai jo edellistä sukupolvea mutta moni porskuttaa verevänä, puhumattakaan Lempin äidinpuoleisesta isoäidistä, jonka täytyy olla iältään jo… Mutta palaan romaanin kieleen ja maagiseen realismiin sekä koskettavaan Lempin kohtaloon. Ne vievät, ei kannata vikistä.
– –

Katja Kettu
Rose on poissa
WSOY 2018
romaani
284 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Blogeissa mm. Kirjaluotsi ja Kirjasta kirjaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jelena Tšižova: Naisten aika

Venäläistä nykykirjallisuutta tulee luettua kovin vähän. Ludmila Ulitskajan tuotantoon olen hieman tutustunut, nyt on Jelena Tšižovan vuoro. Inspiraatio heräsi Turun kirjamessuilla, jonka ”Rakkaus romaaneissa” -keskustelussa osallistujat suosittelivat teemaan sopivia kirjoja. Sirpa Kähkönen vinkkasi Tšižovan romaania naiskuvauksen ja ikäpolvia ylittävän rakkauden vuoksi.

Naisten aika kertoo 1960-luvun leningradilaisesta tehdasyhteisöstä. Ajan tapaan työläiset asuvat asuntoloissa tai muunlaisissa yhteisasumuksissa. Kovasti väki jonottaa, jotta saisivat hankittua huoneiston, television tai muun hyödykkeen. Monenlaiset työläislautakunnat vaikuttavat asemaan jonossa – tai ylipäätään yhteisössä. Neuvostoyhteiskunta näyttäytyy kovin pikkusieluisena. Ymmärrys yhdenvertaisuudesta on kyseenalainen niin ihmisten aseman kuin rodunkin puolesta.

Romaanin sydän sykkii pienessä huoneistossa, jossa asuu kolme mummoa, nainen ja tytär. Mummot eivät ole sukua keskenään eivätkä Antoninalle ja Suzanne-tyttärelle, mutta se ei estä kiintymystä tai yhteisvastuuta. Ja nyt päästään rakkauteen.

20181023_190014.jpg

Antonina-äiti käy töissä eikä oikein voi hyvin. Suzanne-tytär ei voi olla lastentarhassa, sillä äiti haluaa suojella aviotonta lastaan kaikilta mahdollisilta huoltotoimilta. Tyttö on kohta kouluikäinen, mutta ei puhu mitään vaan ilmaisee itseään piirtäen. Yhteisasunnon mummot pitävät huolta tytöstä kukin persoonallisella tavallaan, esimerkiksi lapsi oppii jo varhain lukemaan niin venäjää kuin ranskaakin. Kun äidin mahdollisuudet huolenpitoon kutistuvat, mummot punovat juonen, miten he voivat jatkaa lapsen huoltajina.

Muorit taas ajattelevat omalla tavallaan: ”Mimmoiseksi syntyi, semmoiseksi kasvaa. Joskus voi kuuseenkin kasvaa omena, mutta joskus kasvaa omenapuuhun käpy.”
”Mitäpä tointaa yrittääkään tai pitää lasta silmällä: jos se kuitenkin on esimerkiks käpy, niin eihän siitä omenaa saa”, minä [äiti] sanoin.
Myöntelivät: ”Ei saakaan. Mutta jos on omena, niin se on sitten ihmisistä kiinni, jääkö se happamaksi villiomenaksi vai kasvaako mehukas puutarhaomena…”

Romaanin kerronta poukkoilee vaivattomasti, välillä näkökulma on laaja, historiaa mikrotasolla haarukoiva, ja toisaalla eri henkilöiden minämuotoiset huomiot vaihtuvat suusta suuhun ja ajasta aikaan. Tarkkana pitää olla. Kerrontatapa viehättää, sillä mainittu poukkoilu ja puhunnan virtaavuus luovat Naisten aikaan aivan omanlaisen rytmin. Henkilökuvauksen sävyt kirkastuvat rivien välistä, ounasteluista, juoruista, väärinymmärryksistä, muisteluista, puhumattomuudesta ja palveluksista. Teemoina tärkeimpiä ovat nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema.


Jelena Tšižovan voi kohdata Helsingin kirjamessuilla 25.10.2018.

– –

Jelena Tšižova
Naisten aika
suomentanut Kirsti Era
Into 2018
romaani
261 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kustantajan kirjavideo.

Muita bloggaajia: Annelin kirjoissa

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Esikoisehdokkaani 2018

Vasta olemme päässeet lokakuuhun, mutta väkerrän jo listoja. HS julkaisee omat esikoiskirjaehdokkaansa viikon päästä, mutta minä otan varaslähdön. Luonnollisesti minulla on listausrajauksia: olen lukenut esikoisia rajallisesti. Niistä seulon viisi romaaniehdokasta ja järjestän ne esittelyyn tekijänmukaisin aakkosin.



Tapani Tolonen: Sokeisto

SokeistoHelsingissä valmistellaan suurlakkoa 1905. Jännitteitä on yhteiskuntaluokkien välillä, ja politiikkaan vaikuttavat myös itsenäistymispyrkimykset. Historiallinen todellisuus ei tunnu kirjassa vain kulissilta. Ja kun on ihmisistä kyse, mukana on monenlaisia jännitteitä. Niitä Tolonen kuvaa väreilevästi. Kiinnostavasti kirjan henkilöt eivät asetu tiettyyn lokeroon, ja romaanin rakkaustarina on sävykkäästi kuvattu.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

20181024_182812.jpgEi tarvitse olla taustaltaan lähioasukki, kun itsensä sellaiseksi tuntee Vallinkosken romaanin Pernossa. Tai se voisi toisaalta olla lähiö missä lie. Romaanin kasvukertomus sijoittuu oleellisesti ympäristöön, jossa elämisen ehdot pysyvät perheen ja ympäristön rajatuissa rajoissa. Niukkuutta jaetaan monin tavoin, ja silti romaani on kuvaukseltaan rikas. Syrjäytymisvaaratarinoinnin tyylin taituruus voittaa rankkuuden.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

En palaa taksisin koskaan, luulenVasantolan romaanin rakenne palastelee lähihistoriaa ja poukkaa lopussa vielä tulevaisuuteen. Se pitää jännitettä hyvin yllä sukuromaanissa, jossa on paljon vanhaa, sinistä jne. Pohjalaisen suvun sisäiset kapelut kohtaavat yhteiskunnan muutokset. Yksi pysyy pohjalaisproosassa: vanhat naiset hallitsevat mikrohistoriaa. Ja hyvä niin.

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

20180722_192841.jpgKaikki vaaran paikat ovat olemassa: sossu- ja päihdeperhe, koulukiusaaminen, mielenterveysongelmat jne. Ei kai! Kyllä, Kai! Kai on romaanin päähenkilö, tapahtumat alkavat sillalta tai mielisairaalasta ja tuloksena on valloittavaa proosaa, jossa raskaita asioita kuvataan niin raikkaasti, että toisessa suupielessä hymy karehtii, toinen on aueta hämmästyksestä. Kasvu- ja perhekertomukseen lisäjännitettä tuo dekkarimainen juonne.

Elin Willows: Sisämaa

20180805_093836.jpg

Mitä tapahtuu silloin, kun romaanissa ei tapahdu mitään? Nuori nainen jumittaa vuosia Lapissa, eikä hän enkä minä tiedä, miksi. Niinpä vain minäkertoja selostaa mitättömiä, minä seuraan. Kyllä, Sisämaa on outo ja oudon kiehtova. Tavallaan kerronta paljastaa kertojan sisäistä ja tavallaan kerronta pitäytyy pinnalla – ja tarina pysyy pinnalla kerronnan vuoksi.

Lisäys klo 19.06

Veikkaan, että HS-kisassa mukana on Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki muuttuu. Miksi unohdin sen? En tiedä. Kirja miellytti lukuhetkenä, mutta ehkä se olikin minulle hetken kirja. Uskon sen resonoivan kuitenkin monien keski-iän kynnyksen elämänpohdintoihin.




Valikoimassani korostuvat kehityskertomukset. Se ei ole esikoisille tavatonta, mutta tavattoman omaäänisiä ja varmoja nämä romaaniehdokkaani ovat. Lukija huomannee, että listassa ei ole yhtään novelli- eikä runokokoelmaa. Se on sääli, ja se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen vuoden varrella sattumalta lukenut jo julkaisseiden kirjailijoiden runoja. Novellien suhteen huono omatunto kolkuttaa: lukematta ovat jääneet.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Ilo lukea näitä omaäänisiä ja varmoja esikoisromaaneita. Nyt on Noora Vallinkosken kirjan lukuvuoro. Siinä on joitain Anne Vuori-Kemilän ja Satu Vasantolan esikoiskirjan kaltaisia syrjäytymisriskin teemoja, mutta kaikkien näiden kirjailijoiden tekstien rytmi, tapa kertoa ja näkökulmat erottuvat omanlaisinaan.

Kasvukertomuksia ilmestyy yllin kyllin, mutta hyvin joukkoon asettuu Perno Mega City (Atena 2018). Otsikosta saa lukea suoraan, että lähiöromaanista on kyse. Pääosassa on Turun Perno, sen ympäristö 1980 – 90 -luvuilla on tunnistettavissa. Sattumoisin asuin Turussa 1980-luvulla, ja pääsen siten fiilistelemään ajalla ja paikoilla.

Toisaalta lähiöelämä tai yhteiskunnalliset nousu- ja laskukausiasiat istuisivat vaikka Varissuolle, Hervantaan, Kontulaan tai muuhun työläisvaltaiseen lähiöön, jossa ensimmäiseksi korjataan porhojen keinottelupelien tuloksia. Lähiö on aivan oma maailmansa. Kun kasvat lapsena lähiössä, se on Mega City X, kaiken keskus, josta on vaikea päästä pois. Perno Mega City on yhteiskunnallinen romaani.

20181024_182812.jpg

Romaani kertoo Hannasta äidin raskaudesta tytön murrosikään. Perheessä ilmenee mielen ja ruumiin sairauksia, riippuvuuksia ja riitaisuutta. Erikoisen taitavasti Vallinkoski hyppii sudenkuoppien yli. Romaanissa ei ryvetä, siinä todetaan ja jatketaan eteenpäin. Lapsen silmin elämä etenee, vaikka vanhemmat vuoronperään pistäytyvät sairaalahoidossa, naapurissa biletetään, lastenkutsuilla käydään ihmiskauppaa, sekakäyttäjät vilistävät vierellä ja kiiluvasilmäiset sedät vaanivat kaduilla. Lepään hienoissa hetkissä, joissa lämpö leviää esimerkiksi tuokioista isovanhempien luona tai kultahippuisilmäisten veljien kanssa.

Hannan vanhempien suhde ja Hannan suhde vanhempiin kuvataan niin monisärmäisesti, että juuri kun saamani viillot ovat ruvella, vihlaisee uudelleen. Tiivistän kuitenkin yhden kipeän aiheen vain näin:

”Äiti lipsui meiltä kuin vääränkokoinen tossu kantapäästä.”

Voi olla, että kirjailijan kuvaama ympäristö on tunnistettava. Voi olla, että joku tunnistaa romaanista itsensä. Minäkin tunnistan, vaikka se on mahdotonta. Tunnistan itseäni hetkittäin äidissä, isässä, naapurissa, kummitädissä, isovanhemmissa, tyttärissä ja kavereissa. Romaani on romaani. Siinä on valintoja, tyylittelyä ja nostoja. Siinä on vuorenkokoisia aiheita symboloituina kuten kirpputorit, mökki ja Toikan linnut. Ja se on hienosti kirjoitettu.

”Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.”



Ihailen, miten tämän romaanin Hanna asettuu kirjallisuutemme Hanna-ketjuun. Sen ensimmäinen lenkki on Runebergin romantiikan ajan ansarikukka-Hanna, jonka suojeltu tyttöys pysyy tahrattomana. Minna Canthin Hanna elää suojeltuna muttei säästy oikean elämän raadollisuudelta, ja hän kulkee pitkälti tuntosarvet pystyssä kodin jännitteitä aistien. Lisäksi hän saa toistamiseen kuulla, ettei hänestä ole mihinkään. Suojattoman työtön murtavat monenlaiset elämänpettymykset.

Minna Canthin Hanna on ketjun osa ihan Vallinkosken Hannan lähellä. Vallinkosken romaanin Hannan äiti lukee sairaalassa Canthia, ja sieltä vauva saa nimensä. Enne. Vallinkosken Hannaa ei pystytä lähiössä suojelemaan ympäröivältä maailmalta. Tämä Hanna on canthilaisen esikuvansa tapaan omassa perheessä valmiustilassa ja saa kuulla toistuvasti huonoutensa, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että tölväisyistä huolimatta hän pysyy kasassa. Siihen voisi vielä Saara Turusen Hanna-novellissa olla lisää sanottavaa.

Tervetuloa kotimaisen kirjallisuuden Hanna-porukkaan Perno Mega City!

20181005_223704.jpg

– –

Noora Vallinkoski
Perno Mega City
Atena 2018
romaani
359 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lempilauseita, Reader why did i marry you,

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkisen kirjoihin olen suhtautunut kaksijakoisesti. Esikoisromaani ihastutti varman kerronnan vuoksi, sen jälkeen varmuus on minun makuuni liukunut enemmän osaamisen osoittamisen puolelle. Sitten: Iiris Lempivaaran rentous riemastutti, ja uutuus Lasten planeetta (Otava 2018) yllättää iloisesti vaikeista aiheista huolimatta.

Turun kirjamessuilla kuuntelin Pulkkisen puhetta romaanistaan, ja mieleeni jäi etenkin se, että romaanin taustalla välkkyy kirjailijan ihailema Don deLillon Valkoinen kohina.
– Siinä on hieno kaiken kertomisen teema. Halusin käsitellä sitä, mitä se on rakkaudessa, onko se illuusio. Vai liittyyko se enemmän ystävyyteen, jossa kerromme minuuksistamme? Romanttisen rakkauden paljaus on se, johon meidän on pakko suostua rakkaudessa. Toisaalta, onko psyykosi se, missä ollaan paljaana ja suolletaan kaikki?


”Onko rakastaminen kaiken kertomista, kysyn, vai sittenkin sitä, että riisuutuu kertomisen pakosta?”

Romaani kuvaa eron ensimmäistä vuotta. Frederika kertoo hänen ja Henrikin seurustelusta, avoliitosta, yhteisestä vanhemmuudesta ja eroon johtaneista asioista.  Hän kertoo paljon kaikkea. Kaiken? Hän ei säästele itseään ekä muita. Pulkkinen roiskaisee suhteen kaikenkirjavan kokemuksen. Merkittävän sävykkäästi minäkertoja avaa sitä, miten kahden itsellisen ihmisen yhteys katoaa ja miten mahdollisuus, että puoliso voi hyväksyä itsensä ja toisensa kaikkineen, hukkuu oletusten ja odotusten kohinaan.

Rakkautta romaani ruotii raikkaasti. Sitä on myös eronneiden puolisoiden välillä, päättymättömästi: kiistaton rakkaus yhteiseen lapseen. Etenkin rakkaus lapseen ja muut vanhemmuuden tunnot avautuvat apposelleen. Rakkaus polttaa myös ystäviin ja sisariin. Yksi totuus on myös romaanin nimessä. Lasten planeettahan tämä Tellus on, sillä jokainen on jonkun lapsi – vanhemmuus, sukupolvien suhde ja niiden vaikutukset toisiinsa kulkevat myös romaanin tarinassa.

20181013_101253.jpg

Jo tähän mennessä jutustani selviää, että Pulkkisen romaanissa on julmetusti isoja aiheita. Olen poiminut postaukseeni vain yhden sitaatin, mutta itselleni merkitsin ainakin kolmisenkymmentä osuvaa kohtaa, jotka voisin napata juttuuni. Eli kirjan tekstissä on loistavia, sattuvasti sanottuja kohtia ihmiselon tärkeistä asioista. Ihailen fiksua ulosantia.

Mutta. Välillä eronjälkeisen vuoden dokumentoinnissa on kohtia, joita voisi tiivistää ja karsia, ja välillä vanhaan tapaan tekstitaituroidaan ja jälkiviisaillaan olan takaa. Pulkkinen kertoi kirjamessuhaastattelussa, että ihan kirjan painatuksen viime metreille kustannustoimittaja kannusti jättämään ponisatukohdat pois. Siellä ne ovat, lisäävät symbolista loppuun kaluamisen tunnetta, samalla ne irtoavat juonipinnalta, mikä virkistää.



Pinnistelen osassa tekstiä ja kiellän itseäni harppomasta. Houkutus on suuri, sillä erotarinaa halkovat tehokkaat takautumajaksot Frederikan siskon Julian psykoosista. Se kerrotaan kakkitietävän kertojan keinoin – nähdää vuosien päästä etääntyen. Näissä ”Pelon historia” -osuuksissa tallentuvat sekä siskon säröilevä psyyke että läheisten hätä. Vaikka välillä lääketieteen aivokemiafaktoja luennoidaan, ”Pelon historia” tempoo minut väkevästi mukaansa. Pulkkinen avasi kerrontatapaa haastattelussaan:

– Maniapsykoosissa ihminen näkee toisin kuin normaalisti. Kun kuvaa maniaa, täytyy ehkä keksiä ihan oma kieli, koska puhenopeus lisääntyy ja rakkaus maailmaan voimistuu. Psykoosissa ei ole mitään hauskaa, koska psykoosissa romahdetaan. Silti halusin kirjoittaa hauskan romaanin. Halusin kirjoittaa pulppuilevan romaanin, sen juttelussa on haluamaani kaiken kertomisen teemaa.


Puolet romaanista kuuntelin äänikirjana, ja luulen tavoittaneeni pulppuilevuuden siten, etenkin poukkoilevassa psykoosipuheessa. Ei eKirjana lukeminen kokemusta laimentanut, mutta huomaan juuri tämän kirjan sopivan äänikirjaksi – kaikki eivät nimittäin niin toimi. Ja huomaan saaneeni mielenkiintoisen kirjakokemuksen, sillä se pyörii mielessä, haarautuu yhä vain eri teemoihin.

– –

Riikka Pulkkinen
Lasten planeetta
Otava 2018
romaani
äänikirjana 11 t 20 sek, lukijana Elina Ylisuvanto
231 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Lumiomena, Helmi Kekkonen ja Baba Lybeck.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Hieno romaani Näkemiin taivaassa jysäytti Pierre Lemaitren tietoisuuteeni. Tässä välissä hyytävät verikekkerisuomennokset ovat täydentäneet kirjailijakuvaa, mutta nyt on putkahtanut luettavaksi Näkemiin taivaassa -kirjan itsenäinen jatko-osa. Tulen varjot (Minerva 2018), ja se jatkaa kutakuinkin siitä, mihin edellisessä osassa päädyttiin.

Lemaitre lataa dramaattisen aloituksen romaanille, jonka alkuosa pohjustaa Madeline Péricourtin tilannetta pankin perijänä ja vammautuneen lapsen äitinä. Madeline on muuttuvainen, särmäinen keskushenkilö, jonka ympärille tavalla tai toisella muu rakentuu. Paul-pojan kohtalo kietoutuu siihen; näin kirjan loppuosan yhdessä kulminaatiotapahtumassa romaani alku kerrataan:

”Vasemmalla näemme Paul Péricourtin pyörätuolissaan. Hänenkin elämässään on tapahtunut paljon sen jälkeen, kun hän heittäytyi kolmannen kerroksen ikkunasta isoisänsä ruumisarkulle. Olemme nähneet hänet mykkänä, turtana, kuoleman porteilla ja todistaneet, kuinka eräänä yönä 1929 hän huusi tuskasta iljettävimpien muistojen tähden, mitä lapsuuteen voi sisältyä; olemme nähneet hänen verhoutuvan musiikkiin kuin päällystakkiin, rakastuneena tähteen, jonka ääni lävisti hänen elämänsä.”

Ehdin miettiä lukiessani, minne asti Madelinen ja Paulin traaginen elämäntilanne voi kantaa, kun romaanissa tapahtuu varsinainen käänne, joka saa jännitysromaanin piirteitä: kirjassa punotaan pahantekijöiden ja pettureiden päänmenoksi ovelaa juonta. Lemaitren kunniaksi on sanottava, että jäytävän juonen lisäksi maltetaan kuvata seurauksia ja monia henkilöitä inhimillisine heikkouksineen.

20181008_203245.jpg

En halua paljastaa juonikuviota, joten siirryn suoraan romaanin yhteiskunnalliseen näkökulmaan. Tulen varjot kuvaa Eurooppaa, jossa kytee. Alkaa 1920-luvun lopun talouskriisi, ja rajan takana Saksassa natsit rynnivät valtaan. Mukaan mahtuu keinottelua, veronkiertoa ja yrityksien perustamista. Nämä aiheet tulevat käsittelyyn kirjassa, jossa yksittäisten henkilöiden toiminnasta erottuu yhteiskuntavirtausten vaikutus. Se lisää huomattavasti kiinnostustani Lemaitren kirjaan.

Välillä takerrun yksityiskohtiin, joissa mutkia suoristetaan. Sivuhenkilöitä on paljon – moni on paperinukkemaisen yhden piirteen hahmo, joskin herkullisesti kuvattu. Esimerkiksi minua hiertää tapa, jolla kuvaillaan Madeleinen sedän tyhmiä tyttöjä, mutta tunnustan myös naureskelleeni mukana. Myös Paulin sairaanhoitaja Vladi jää tyylitellyksi kuriositeetiksi, hurmaavaksi tosin. Kiinnostava sivujuonne on Paul-pojan ihastus oopperamusiikkiin ja oopperadiivaan, josta kehkeytyy kirjassa yllättävästi aateairut.

Koska päätin olla paljastamatta tapahtumia ja henkilökäänteitä, voi kirjakuvailuni jäädä höttöiseksi. Siksi tiivistän, että Tulen varjot viihdyttää minua kovasti sen ohella, että se tavoittaa terävästi ajankuvan, säätyerot sekä loukatun ihmisen pikkumaisuuden ja kostonhalun. Romaanissa on jotain sadunomaista, ei kuitenkaan perinnesadun tapaan vaan ehdan nykyajan tarinankertojan kierteellä, jossa kaikkitietävä kertoja saa leikkiä henkilöillään ja lukijallaan. Näkemiin taivaassa -kirjan tavoin en hauko henkeäni, mutta suuni loksahtaa auki yllätyksistä. Nautin.

– –

Pierre Lemaitre
Tulen varjot
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus 2018
311 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla: Leena Lumi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elin Willows: Sisämaa

Olen lukenut jo useita tänä vuonna ilmestyneitä hyviä esikoisromaaneja (Sokeisto, Taivas ilman reunoja, En palaa takaisin koskaan, luulen), jotka ovat varmoja ja jänteviä. Tartun seuraavaan vailla ennakkotietoja tai -luuloja: Elin Willowsin romaani Sisämaa (Teos 2018).

Mitäpä tätä pidättelemään. Sisämaa on tiivis, hillitty ja hallittu kokonaisuus. Siinä väreilee outous, mikä saa minut toistuvasti hämmennyksen valtaan. Se on kiinnostavaa.

Tapahtumattomuus on jopa päälleliimattua ja kirjan nimi silkkaa metaforaa. Nyt on romaani tyystin mielen tyhjyyden tyyssijoilla, sen sisäalamaissa. Tykkäänkö vai en? Välillä kovasti, välillä – en tiedä. Monesti esikoinen on (ehkä omakohtaisuutta liippaavasti) nuoren ihmisen kehityksen kuvaaja. No niin on nytkin, kuulostaen omaperäiseltä tunturi-bluesilta.

20180805_093836.jpg

Juonen seisahtuneisuus, tarinan kipeys ja kerronnan eleettömyys paketoidaan tiiviiksi kasvukertomukseksi, jossa lopussa seuraa käänne. Kirjan lähtökohta on se, että nuori nainen muuttaa Lappiin poikaystävän luo, mutta jo matkan alkajaisiksi tulee ero. Nainen jää kuitenkin vuosiksi pohjoiseen, tekee töitä kaupassa ja elää hatarin sitein pienessä yhteisössä. On kuin minäkertoja pakottaisi itsensä ihmiskokeeseen.

Juu juu, kyllä kertoja kärsii erosta, yksinäisyydestä, erillisyydestä, sulkeutuneisuudesta, tavoitteettomuudesta ja ajautumisesta. Masennus jumiuttaa. Selityksiä siihen ja siitä tihkuu välillisesti tai välittömästi, esimerkiksi näin:

”Aurinko on palannut talvievakosta. Pimeät päivät ovat vallinneet monta kuukautta, aurinkotunnit menevät minulta ohi kun olen töissä. Siihen tottuu, mutta auringon paluu kiehtoo silti yhtä paljon joka vuosi. Minulle pimeys on turvallisuutta. Lämmin syleily. Pidän auringosta mutta en tarvitse sitä.”

Tai näin:

”Tahtoisin muistaa tunteita. Kuten sen miten jokin tekee kipeää, miltä tuntuu yllättyä iloisesti, millaista on kova väsymys hauskanpidon jälkeen. En kuitenkaan muista, en tunne.”

Kerronta ei kikkaile, silti saa olla tarkkana kiertelyn, kiertojen ja kronologiaa pienesti rikkovien kohtien kanssa. Teksti vetää selittämättömästi, sillä hämmennyksissäni siitä, mistä on kyse, luen sivu sivun perään kirjan loppuun. En opi tuntemaan kertojaa, en tiedä, kuka hän on ollut – ja nyt kerronta-aikana hän ei edes itse tunne itseään.

Sisämaa on yhden välivaiheen kuvaus, joka päättynee: ”En kaipaa pois, en vain halua olla täällä enää.” Sellaisen vaiheen, jonka kertojan oli pakko elää ennen kuin hän pääsee eteenpäin. Minä pääsin kirjan loppuun ja pureksin sitä yhä.

– –

Elin Willows
Sisämaa
suomentanut Raija Rintamäki
Teos 2018
191 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Sisämaassa kävijöitä mm. Hemuli, Luikuisa ja Marika.

P.S. Pajtim Statovici suositteli Sisämaata Turun kirjamessujen kirjabloggaajien paneelissa. Kirjabloggaajien suosituskirjoja siellä olivat Minna Rytisalon Rouva C., Magdalena Hain Kolmas sisar, Olli Jalosen Taivaanpallo ja Maggie Nelsonin Argonautit.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Kaikkia kiinnostaa mitä teinit tekee.
Teinit on uusi kolmekymppiset.”

Näin lausutaan Vilja-Tuulia Huotarisen uutuusromaanissa Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018). Ja monenlaista muuta kirjan sivuille mahtuu, sillä runoilijan romaani vilisee ajatustiivistyksiä, runonkaltaisia lauseyhdistelmiä, jotka kiteyttävät ihmisiä, tapaa ajatella, elää elämää. Runsaudensarvi romaaniksi, sanon.

Palaan aloitussitaattiini. Huotarisen kirjoissa usein revitään rajapinnasta kuten teiniydestä, jolloin eletään vereslihalla, tunnetaan voimakeinoin. Valoa valoa valoa kuvaa kasvukipuja ja Kimmel arjen ylittäviä selviytymiskeinoja. Tässä romaanissa toimii Kuusikko (kuusi 15-vuotiasta tyttöä) ja vakoillaan yläkoulun opettainhuoneessa, jossa kolmekymmppisistä keski-ikäisiin venyvä väki ei tunne-elämältään paljoin teineistä erotu. Näkyviksi ja kuuluviksi kaikki kaipaavat. Ja rakkautta.

”Kenties kuka tahansa voi saada onnellisen lapsuuden, mutta onnellisesta aikuisuudesta saattoi kyllä myöhästyä.”

On Huotarisen romaanista poimittavissa juoni: minuutti minuutilta seurataan tilannetta, jossa eräänä aamuna Kaukolahden koulun liikuntasaliin lukittautuu yksi vloggaava teinityttö pistoolin kanssa ja lähettää tilanteesta viestin. Se saavuttaa opettajainhuoneen – ja mitä sitten tapahtuukaan. Mutta ei siinä kaikki, sillä romaanin lukuisilla henkilöillä on nykyhetken lisäksi menneisyys, jopa tulevaisuus.

”Kirjoitan näitä runoja, yritän saada asioita paikalleen./
Minun täytyy käyttää kaikki sanat, jotka ovat jäljellä.”

Niin kuin minä heidät näin -kirjan nimi on päävihje. Ei oleelliseksi osoittaudu juoni, ei ehkä tarinakaan vaan kerronta ja tyyli. Aistin vakavaa leikkiä, terävää hykertelyä, monikerroksellista tyylittelyä.

Kertoja kätkeytyy aluksi, paljastuu vähitellen, ja loppukolmanneksen hän on tietoisesti läsnä eri tasoin. Romaanin alkupuoli pelaa kolmen tekstilajin vuorottelulla: vloggaaja C:n sanomia lainataan, sitten eri fontin keinoin erottuu leskikertoja tulevaisuudesta, ja pääjuoni upottaa mukaansa opettajien toimia ja tajunnanvirtaa. Lisäksi joku (kertoja) näki tai tallensi, mitä opettajainhuoneessa yhtenä aamuna tapahtui, ja välittää sen. Joissain luvuissa on kertojan novelleja, ja paljastan romaanin päättyvän runoihin. Ei ihan helppoa.

20180921_143855.jpg

Oleellisimmat henkilöt haluan luetteloida, ehkä myötäilen siten romaanin tietynlaista tyylittelevyyttä – tosin romaanissa monin väläyksin hahmoja syvennetään:

– C vloggaa paperipussi päässä 100 000 seuraajalle ja pysyy poikkeuksellisesti yleisölle tuntemattomana, mutta koulu tietää 15-vuotiaan tytön harrasteesta.
– Nora on C:n ystävä.
– Rehtori Selena fanittaa Guns N’ Rosesia, harrastaa yhden yön juttuja, mutta mieltä jyskyttää kadonnut ensirakkaus.
– Mii-sijaisopettaja haahuilee ja mieltä painaa ainakin kammottava äiti.
– Kenneth opettaa äidinkieltä ja julkaisee haikurunokirjoja.
– Opettajainhuonetta täyttävät Jonninjoutava, Ewerything will be fine, Painija ja Helvetin Esikartano. (Eli joku näkee opettajat tällaisina karikatyyreina. Se joku on kertoja.)

”Nyt: uusi nyt.”

Romaanista on paljouden joukosta luettavissa myös ajankuvaa ja sukupolvikuilua. Kun opettajat takautuvat nuoruuteensa, soi aina lankapuhelin, ja: ”Opettajat on opetettu hallitsemaan tietoa.” Nykyteinit elävät käden jatkeena kulkevien älylaitteiden oneline-viestintäyhteyksissä eivätkä hae tiedon hallintaa vaan jakamista.

”Roskapostit, valeuutiset, mainokset. He ottavat mitä tahansa vastaan, kielioppivirheineen, ja jakavat sen eteenpäin. Totuus ja valhe vaihtavat omistajaa heidän käsissään nopeammin kuin opettajat ennättävät lukea oppikirjastaan luvun ensimmäisen kappaleen. – -. He kurkistelevat oppitunneilla sisään puhelimien pienistä ikkunoista. He kuvaavat opettajia ja nappaavat heistä talteen tietoja. Minne tahansa he menevät, heidän korvillaan on kuulokkeet. Kuulokkeet tekevät paikoista heidän paikkojaan. He valitsevat mitä ja ketä niissä paikoissa kuunnellaan. Vain pelokkaat aikuiset kuvittelevat, että verkko on suljettu tietokoneen sisään. Joihinkin sivustoihin he eivät kuitenkaan koske. Sellaisiin kuin Facebook. He eivät tahdo jättää henkilökohtaisia jälkiä. Facebookiin liittyy liikaa lähisiteitä. Kuusikko haluaa hukkua verkkoon. He haluavat, että verkko suojaa heitä kuin aluskasvillisuus, rentona ja rehevänä ja ennen kaikkea rajattomana. Heillä ei ole mitään tarvetta ottaa sitä kokonaan haltuun.”

”Hän elää vain paperillani.”

Ei hyvänen aika, ei tästä tule tämän kummempaa. Ja tarkoitan omaa juttuani, sillä olen häkellyksissäni Huotarisen haaroittuvasta romaanista. Kirja täyttyy taiturimaisesta kuvauksesta aina, kun se kääntyy henkilöiden sisälle. Kerronnan ajanhallinta ihastuttaa, monikerroksellisuus hykerryttää, ja tunnelma- ja tyylivaihdokset yllättävät. Välillä olen hermostua hämäryyteen, sitten kirkastun, kun hoksaan vihjeitä, ja suvantoina toistuvat selkeät tarinakohdat helpottavat.

Tämä on tietoista fiktiota, sillä pelataan. Ja huvitun esimerkiksi rehtorin jumittumisesta nuoruutensa rokkiääniraitaan tai siitä, että äidinkielenopettaja-haikurunoilija olisi suosittu julkisuushenkilö (on hän toisaalta m i e s toisin kuin ammattiopiston opettajavaimonsa, jonka runoja ei julkaista). Monesti huvitun siitä huolimatta, että romaani pääosin rakentuu raskaista aiheista, elämän peruskysymyksistä.

Tunnelma muistuttaa Monica Fagerholmin romaaneita, sillä myös Fagerholm on monesti pureutunut teinityttöjen ystävyyteen ja kuorrutettuun elämäntunnerunsauteen, jossa lymyää paljon synkkää – aikuisuuden himmeydestä puhumattakaan. Häkeltyneenä totean, että Huotarisen romaani on elämys, mutta voi olla, ettei se päivien päästä putkahtele mieleeni, sillä ehkä taiteellinen vaikutelma voittaa muut vetovoimatekijät. Aika näyttää.

_ _

Vilja-Tulia Huotarinen
Niin kuin minä heidät näin (koulu / dream baby dream)
Siltala 2018
romaani
eKirjana 134 sivua.
Luin BookBeatista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Rytisalo: Rouva C.

Monen mielikuva Minna Canthista on pitkälti peräisin valokuvasta 50-vuotiaasta, pönäkästä mahtinaisesta. Valokuvasta on myös muokattu miesmäinen postimerkki. Mutta Minna Canth oli joskus myös raikas nuori, hento nainen, jonka muotoja muokkasi korsetti ja mielipiteitä vahva tahto.

Fiktion voimin pääsen tutustumaan nuoreen Minnaan juuri 175-juhlavuoden kynnyksellä. Sen mahdollistaa kirjailija, joka on saanut etunimensä Canthin mukaan: Minna Rytisalo. Hänen romaaninsa Rouva C. (Gummerus 2018) kuvaa Minnaa järvikaupungissa seminaariopiskelusta avioliittovuosiin lehtori Ferdinand Canthin puolisona. Minna Maijalan Canth-elämäkerran faktat heijastuvat sivuilta, mutta ne kirkastuvat romaaniksi Rytisalon kerrontakeinoin.

”Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle.”

Voisin ruotia Minna Canthin lapsuuden kodin oloja ja suhteita tai kansakoulun isän Cygnaeuksen #metoo-aineksista toimintaa. Tai pikkukaupungin säätyrajoja tai yleensä yhteiskunnallisia oloja 1860-70 -luvuilla tai sitä, miten Canthin pari ehti hoitaa virka-asiat, oppikirja- ja lehtikirjoitustyöt, yhdistykset ja kuusilapsisen perheen. Ei tällä kertaa, valintani on kokemus avioliitosta, jossa kumpikin saa kehittyä itsekseen. Modernia, silti uskottavaa.

Romaani kuvaa Minna Canthin kirjallisen uran alkusoittoa ja muodostuu tulevan kirjailijan persoonan kehityksen fanfaariksi. Tekstin mittaan luonnollisesti selviävät tutut jutut Canthin taisteluhengestä huono-osaisten, tyttöjen koulutuksen ja tasa-arvon puolesta, mutta julistushenkisyys erottuu yhtenä osana päähenkilön elämänkokonaisuutta. Rouva C. on rakkaus- ja avioliittoromaani siinä kuin kehitysromaani.

”Empimättä ja seurauksia miettimättä hän lähti mukaan leikkiin ja sanoi kiitos neiti Johnson, ja niin kaikkeen tuli yhtäkkiä hauska, kielletty sävy, huuliin jotka osuivat kahvikupin kultaiseen reunaan, sormiin joissa oli voin liukkautta ja varpaisiin jotka hipaisivat toisen nilkkaa pöydän alla, eikä enempää tarvittu, sillä kyllä he muistivat ja kyllä he oppivat ja tämä oli heidän tunnuksensa, leikin alku, jatkossakin, kaikkina tulevina vuosina, kun heidän kamarinsa ikkuna katselisi harjulle päin ja luonnollinen perhesuunnittelu todettaisiin toimimattomaksi ja kasvimaan penkissä rehevöisivät kilpaa papu ja herne, porkkana ja lanttu.”

Minnan rinnalla melko tasaväkinen kirjan hahmo on Ferdinand. Rouva C. -romaanin kertoja kaikkitietävästi katsoo sekä sisältä että matkan päästä kumpaakin puolisoa. Kumpikin antaa toisilleen tilaa, luonnonlakien mukaista vetovoimaa vaalitaan ja sitoutuminen yhteiseen hyvään korostuu. Konkreettinen merkki ja samalla symboli on pariskunnan talo, jonka rouva suunnittelee. Siihen viittaaminen toistuu usein, esimerkiksi näin kirjan alussa, virittäen tulevaan:

”Tämä tapahtui vain kerran.
Monet asiat sattuvat niin useasti ettei niitä enää erota, ei muista ensimmäistä eikä huomaa viimeisen menneen jo, kaikki toistuu ja palaa samaan pisteeseen samanlaisena kuin vuosia sitten, mutta tätä:
Piirrä meille talo, mies sanoi.
Mäntyjen oranssit rungot kurkottivat taivasta kohti ja toiveet alkoivat toteutua, sanat liikutella ihmisiä oikeille paikoilleen.”

”Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi, että toisessa ihmisessä voi olla turva.”

Miksi toistuvat samat asiat hieman eri ilmaisuin esimerkiksi pariskunnan harmoniasta, persoonaeroista tai vaimon maanis-depressiivisyys-kausista ja aviomiehen kärsivällisyydestä? Missä draama? Ei ole tavallista, että romaani rakentuu onnellisen avioliiton varaan. Eivät silti pariutumisen alun tuntemukset ole yksiselitteisiä eikä onni ilmeistä. Psykologinen pureutuminen persooniin vakuuttaa, ja niin vältetään suhteen kuvauksen sokerisuus tai toiston häiritsevyys. Ihailen intensiteettiä, joka perustuu henkilökuvaukseen. Se käy draamasta ja pitää virettä yllä.

20180916_090010.jpg

Tärkeä juoniaines avioliiton ohella on Minnan ystävyys Floraan, ja ystävyydessä riittää jännitettä toisin kuin avioliitossa, jossa on päätetty pysyä samalla puolella. Floran hahmo jää aika yksiulotteiseksi, ja pidänkin sitä enemmän edustajana aikansa vallitsevasta säätyläisnaiskuvasta. On romaanissa muutakin väkeä: lapsia, palvelijoita, sukua ja tuttavia. Silti kokonaisuus on kahden kauppa, Minnan ja Ferdinandin.

”Voisit kirjoittaa nuo tarinasi. Niitä lukisi mielikseen.”

Kerronnassa on tihentymiä ja viivyttelyjä, joissa ulkoiset tapahtumat samalla valaisevat sisäistä. Esimerkiksi mieleeni jäävät monitasoiset kuvaukset pääparin häistä, vaimon lapsivuodeajasta tai Minnan isän hautajaisista. Kuvaus on tarkkanäköistä. Kerronta on lisäksi usein kovin kaunista muttei onneksi kallistu kielikeikaroinnin puolelle. Tilanne ja tunnelma, sisäinen ja ulkoinen välittyvät. Kielen rytmi myötäilee ajatusta, välillä pysähtynyttä välillä kuumeisen kiihkeää.

”Tämän osa haluan olla, tähän halua kuulua, niin hän ajatteli, niistä ihmisistä ja heidän elämästään tietää, olla osa tätä kaikkea. Osa maailmaa, elävä ja aktiivinen, ei kamarin nurkista katseleva ulkopuolinen joka ei tohdi sanoa mitään ellei häneltä erikseen kysytä. Päässä oli monta uutta ajatusta, idea jota hän alkoi helliä ja joka kasvoi öisin, hänessä oli jo kaikki mitä sen toteuttaminen vaati, ja harju talon takana kyyristeli paikoillaan kuin susi. Sen ympärillä väreili liike vaikka se ei vielä hievahtanutkaan.”

Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus! Taitavaa. Tehokasta. Olen vaikuttunut.

– –
Minna Rytisalo
Rouva C.
Gummerus 2018
romaani
202 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita kirjan lukeneita: Baba Lybeck ja Kulttuuri kukoistaa.

Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi olen kirjoittanut näin.

Teatterissa juuri nyt Canthin Papin perhe.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani