Aihearkisto: Romaani

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Olen kaivannut salarakastani, yksityisetsivä Jackson Brodieta. En turhaan. Tapaaminen hänen kanssaan ei tällä kertaa ole pettymys. Liian kirkas taivas (S&S 2019) häikäisee minut sillä, millä Kate Atkinsonin proosa yleensäkin: taitavalla kerronnalla ja tarinankehittelyllä sekä henkilöiden luonnehdinnalla. Onhan tämä täyteläistä (jännitys)herkkua.

”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.”

Dekkariodotukset viritellään heti alussa. Siksi ei ole juonipaljastus kertoa, että ihmiskaupasta ja tyttöjen hyväksikäytöstä on kyse. Lukijan täytyy kuitenkin olla kärsivällinen, sillä asetelmia ja runsasta henkilögalleriaa yllättävine yhteyksineen viritellään pitkään. Pitää lukea kolmannes, että jysähtää, ja 40 %:a, että juonijuoksutus kiihtyy.

Atkinsonin jujutus on niin tietoista, että se hykerryttää. Missään vaiheessa ei peitellä sitä, että juonenkuljetus perustuu sattumien varaan. Ne tavallisesti ärsyttävät minua, nyt ei:”Hassu sattuma. Maailma on sitten pieni.”

”Hänenkin sattumia vilisevässä elämässään tämä oli tosiaan mojovimmasta päästä.”

Brodie-dekkarin aihe on kauhea, mutta Atkinson osaa käsitellä sitä niin, että siinä säilyy tieto ihmiskaupan hirveydestä, mutta teksti sävyttyy taitavasti kivusta huumoriin. Lisäksi intensiteettiä rakennetaan Brodien persoonan ja ihmissuhteiden varaan.

20191110_211229_resize_71.jpg

Kerronnan tyyli puree, lisäksi juonitäkyt ja luotto lukijaan iskevät. Atkinsonin sulkulauseiden viljely voi tuntua rasittavalta, mutta minua se riemastuttaa. Samoja tilanteita tarjoillaan eri kantilta, ja siten myös henkilöitä tuodaan yhteen ja syvennetään. Ja voi, miten mainiota käännöstaitoa tämän suomennos osoittaa!

Atkinson on myös ironinen ja kätketyn kantaaottava. Brexitistä on rivien välissä sanottavaa, niin myös kirjallisuuden ja sivistyksen roolista ihmisten elämässä –  jälkimmäisestä esimerkiksi näin:

Tyttö jolla oli yksisarvisreppu. Kuulosti sellaiselta pohjoismaiselta dekkarilta, joita hän [Brodie] ei lukenut. Hän ei pitänyt niistä – liian synkkiä ja kieroutuneita tai sitten liian surullisia. Hän piti rikosromaaneista jotka olivat hilpeän realistisia, vaikka tosiasiassa hän ei lukenut juuri mitään, ei minkään lajityypin kirjallisuutta. Elämä on liian lyhyt ja Netflix liian hyvä.”

”Menneisyydellä on sellainen ikävä tapa, että vaikka juoksisi kuinka kauas ja kovaa, se tulee aina kannoilla nilkkoja näykkien.”

Yksi romaanin teemoista on perhe ja vanhemmuus. Sen merkitys voimistuu koko kirjan ajan Brodien välityksellä, mutta myös muiden henkilöiden avulla. Kiinnostava henkilö on kovia kokenut Crystal uudessa elämässään, niin myös liikuttava teini-Harry sekä paluun sarjaan tekevä Reggie. Tavallaan on paradoksi, että haahuileva Jackson Brodie toimii isähahmona suuntaan ja toiseen. Menneen merkitys tuntuu kaikissa keskushenkilöissä, etenkin Brodiessa ja Crystalissa.

Kauhea aihe palkitsee lukijan, sillä Liian kirkas taivas antaa toivoa, että pahuuksiin voi puuttua. Se myös pistää miettimään omankädenoikeutta. Ja kirja herättää: kuka vain pystyy pahaan; kulisseiltaan kunnialliset voivat rypeä viattomien kustannuksilla. Katsokaa vaikka Ylen juuri esittämää Shetlandsaarten murhat -sarjaa: siinäkin brittirannikolla käydään ihmiskauppaa. Sitä tapahtuu, sitä taitaa tapahtua myös liian lähellä.

Voi, lempietsivän rakkauselämä uinuu! (Anteeksi Adamsberg, olet yhä toinen lempietsiväni.) Ja sehän tällaista salarakasta kihelmöi. Ehkä jotain on tapahtumassa. Seuraavaa Brodie-tarinaa jo odotan – tai ihan mitä vain Kate Atkinsonilta.

– –

Kate Atkinson
Liian kirkas taivas
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2019
dekkari
288 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuuri: Levoton mieli

Antti Tuuri kirjoittaa taas niin, että toimiaan ja ympäristöä paikkoineen ja ihmisineen kuvaileva minäkertoja raportoi. Selostus sujuu, dialogia ei tarvita. Näin on ollut aina 1970-luvulta. Veikeintä on se, että tyyli pysyy, kertoja vaihtuu. Eikä tällä kertaa kyllästytä, sillä lause hyrrää kuin huolella hellityn moottorin hurina.

Uusimman Tuurin romaanin minäkertoja on kuvataiteilija Arvid Broms. Kannattaa googlettaa taiteilijan teoksia, ihan on tosimies kyseessä (1910 – 1968). Levoton mieli (Otava 2019) keskittyy taiteilijan viidenteen avioliittoon ja viimeisiin luovuuden vuosiin Lappajärvellä. Ihailtavasti Tuuri saa sävytettyä tilityksen surkuhupaiseksi. Tarkoitan, että kerronnan hurttius lävistää tragikoomisen elämänkohtalon.

20191109_071821_resize_81.jpg

Broms-kuvaus muistuttaa minua muinoisesta Tuuri-hurahduksestani, veijarityyliin ihastumisesta. Siihen ilokseni törmäsin 1980-luvulla esimerkiksi romaanissa Viisitoista metriä vasempaan. Kestän siis aika hyvin äijäilyä.

Taiteilija-Broms on veijareiden veijari, hän on taiteilijan ja huijarin hurmaavanhirveä prototyyppi – ja silti inhimillisen liikuttava. Taiteilija turisee nykyistä, muistelee menneitä, muuntelee totuutta ja paljastelee seikkailujaan.

”Aivan liikutun kun muistan, kuinka kovia minulle olivat kolmekymmentäluvun vuodet ja varsinkin sota-aika; minä en ole ihminen, jolle sopivat sota ja veriset vaatteet: minä olen ihminen, joka näkee näkyjä tyhjän kankaan edessä.”

Ilmeikkäästi tekstistä piirtyy kertojahenkilö, joka huijaa liukkailla jutuillaan ympäristöään ja itseään – aina jutut kääntyvät omaksi eduksi, vankilareissut huonoksi tuuriksi, väärinymmärryksiksi ja naisjutut vääjäämättömän eroksen viaksi – ei kertojan vastuuksi. Ja kuningas alkoholi, sillehän taiteilija kumartaa. Riepovaa on paljon kuten Bromsin yliolkainen suhtautuminen naisiinsa ja lapsiinsa – paitsi Jussi Jurkkaan. Hupaisa on kuvaus Jussin ja julkkiskavereiden pistäytymisestä Lappajärvellä.

Tarina alkaa viidennen avioliiton alusta nuoruudenrakastetun Helvi Inkerin kanssa. Koska kaikki suodattuu kertojan kautta, rouvan persoona jää herra taiteilijan katveeseen. Silti se kiinnittää huomion. Vaimo selvästi rakastaa hulttiotaan, kestää senkin, että oma taide vaikuttaa tuhertelulta koulutetun, värioppeja ja muita tekniikoita toitottavan miesmestarin varjossa. Välillä sairaanhoitajataustaisen vaimon on tienattava hoitajana ja tuikattava rauhoittavia ruiskeita ylikierroksilla käyvän miehen lihaksiin. Ihmeesti vaimolta irtoaa ymmärrystä ja myös pisteliästä huumoria.

”Maalaan tauluja näyttelyyn koko kevään ja kesän. Syksyllä naapurin lapset tuovat minulle koulusta tullessaan kirjeen, Helvi Inkeri ottaa sen ja kääntelee molemmilta puolin. Se sanoo kirjeen olevan Kantaravintolat Osakeyhtiöltä, jonka tietää olevan Alkon omistuksessa. Helvi Inkeri epäilee, että minulle on Alkossa päätetty myöntää korkea kunniamerkki, Suurkuluttajien risti tammenlehvien kera. Helvi Inkeri ei kuitenkaan avaa kirjettä, minä haen veitsen ja leikkaan kirjeen auki.”

Taiteilijuuden tuulella käyminen humisee Tuurin tekstistä. Väriopit ja suuren surrealistin Otto Mäkilän vaikutukset tuntuvat. Minua kiehtovat jo Tuurin alkutuotannosta tutut teosofian, steinerilaisuuden ja biodynaamisuuden teemat taiteilijakuvauksen rinnalla. Vaikuttaa viehättävältä, että Tuurin maanmittari-isä näyttäytyy näine ideologioineen kirjan sivuilla, ja toisaalta terävästi nähdään hänestä toinen puoli: vaimoaan komenteleva isäntämies. Levottoman mielen henkimaailmahörhöily ekonomisen verbaalitaltioinnin rinnalla säväyttää, ja tässä Tuurin romaanissa on myös poikkeuksellisen hienoja maisemaelämyksiä. Esimerkiksi soutelu sumuisella Lappajärvellä jää mieleen.

Se täytyy myöntää, että taksiajelut, nöyryyttävät taidekauppakiertueet ja ryyppyreissut alkavat loppua kohti puuduttaa. Silti Bromsin harharetket ja hetkelliset todellisuuskirpaisut vakuuttavat. Poikkeushenkilö puuteroituine naamoineen ja suurine puheineen tallentuu taitavasti, jopa koskettaa lopun ihmetys, miten ilman kertojaa voi elämä jatkaa kulkuaan. On se vain kova taltioija, tämä Tuuri.

– –

Antti Tuuri
Levoton mieli
Otava 2019
romaani
241 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Finlandia-aineksia 2019

Suuren kirjapalkinnon ehdokkaat julkaistaan tulevalla viikolla. Siksi kokoan tänä vuonna ilmestyneitä suosikkikirjojani.

Tämä vuosi on minulle pääasiassa lyhyiden romaanien vuosi. Tiiviissä kerronnassa kristallisoituvat kieli, ilmaisu ja sisältö. Siksi ehdokkaani ovat nämä (tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä):

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Cristina Sandu: Vesileikit
Pajtim Statovci: Bolla
Petri Tamminen: Musta vyö
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen.

20191102_073042_resize_94.jpg

Varapaikan jätän paksulle kirjalle tai muuten yllätykselliselle valinnalle. Minun kirjavuoteni iloisia yllätyksiä ovat olleet Kirsi Ellillän Lepra ja runoilija Jani Niemisen Komero. Yllättäjä voi olla myös toinen runoilijan romaani, Anja Erämajan sisäisesti hurja Imuri.

Tarinankerronnan luistavuudesta voi palkita JP Koskisen Tulisiiven ja liikkuvaisesta kiehtovuuskuvailusta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanista Dioraama. Esikoisromaaneista Anna-Kaisa Linna-Ahon hieno Paperijoutsen on jäänyt oudosti varjoon, tuotakoon se siis valoon. Sen kanssa hieman samaan aihepiiriin liittyy Riitta Jalosen taidokas Tanssikaa!, sen teemoista puolestaan löydän linkkejä Sirpa Kähkösen Muistoruohoon. Ja edellisvuoden voittajan jatko-osa hullaannutti, mutta eihän nyt taas voi…

Hyvä kirjavuosi on ollut, jatkukoon se sellaisena – palkinnoin ja ilman.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Edellinen kohtaaminen dioraamojen kanssa tapahtui teatterissa. Hararin Sapiens-romaani taipui teatteriksi näyttämölle rakennetuista ihmisen historian dioraamoista. En niitä katsellessani aavistanut, että siitä saan sattuvan aasinsillan romaaniin, jossa käytetään tehokeinona samansorttista elävän elämän pysäyttämistä. Näin tapahtuu Anna-Kaari Hakkaraisen teoksessa Dioraama (Tammi 2019).

”Gustaf Kolthoff opetti poikaansa: Ymmärrätkö poikani? Sinun pitää karsia luontokohtauksista kaikki häiritsevä ja ruma. Dioraamoissa ei ole kyse totuudesta, Gustaf sanoi. Niissä on kyse täydellisen näyttämökuvan rakentamisesta.”

Täydellinen näyttämökuva romaanissa on rakenteilla siten, että siinä osa on todentuntuista: kertoja-Julia on töissä Turun biologisessa museossa, istuu kassalla museon luonto-dioraamojen lumossa. Museoon astuu Karl – ja syttyy sykkivä rakkaus.

Huuman päivistä voisi pysäyttää dioraamoja, toisaalta niissä ei näkoaisti riitä vaan tarvitaan kaikkia aisteja ja vapaata liikettä. Silti kaiken jakamisen päivien ja kerronnan nykypäivien väliin jää 17 vuotta ja Rooma – kunnes pari taas kohtaa. Vai mitenköhän siinä käy?

”Mikä on totta? Kieli on aina kuvitelmaa.”

Dioraaman kieli luo kuvia, joissa toden ja kuvitellun rajoilla ei ole merkitystä. Kieli luo kokemuksia rakastavaisten maailmasta ja Julian maailmasta. Niissä sekä pysähdytään dioraama-asetelmiin että matkustetaan ajassa ja paikassa. Niissä räpistelee kolibreja ja kopistelee kvagga (noin 100 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut laji, jokin vuosi sitten uudelleen geenisynnytetty).

20191027_082149_resize_14.jpg

Hakkaraisen luomat ajatusketjut risteilevät rajattomasti. Osa romaanin tematiikka on rajat – mutta yhtä paljon alun ja lopun hämärtävä aava ulappa. Rajat ja rajattomuus liittyvät ihmisen kykyyn muistaa, muistella ja oppia uutta. Ja kuvitella. Ne liittyvät myös taiteeseen ja tieteeseen.

”Mieleni vaeltaa menneessä ja tulevassa ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa.”

Muistelun ohella romaanissa tutkitaan ja luodaan: jotain uutta on syntymässä. Kertoja puhuttelee jotain. Olkoon hän tai se, oleva tai tuleva.

Ja jo tässä vaiheessa juttuni lukija varmaankin osaa päätellä, että Dioraama ei ole helppo eikä yksiselitteinen romaani. Luonnehdin sitä taiteelliseksi. Hyvässä ja pahassa – jos niin voi sanoa. Hetkittäin hämäryys käy rasittavaksi, valtaosan aikaa nautin teosavaruuden vapaasta leijuvuudesta ja taitavasta kielestä. Paljon on hienoja ja kauniita virkkeitä, aforismityyppisiäkin. Verbaalinautintoa siis.

Kiinnostavaa on se, miten teksti ankkuroituu myös paikkoihin, vaikka paljon liikutaan aistikokemuksissa, mielentiloissa ja mielikuvissa. Turku näyttää tutulta, samoin tarinassa oleellinen turkulaishotelli papukaijoineen (olen yöpynyt siellä). Rooman matka palautuu mieleeni romaanin miljöökuvauksista.

Huomaan, että haluan säilöä romaanin tunnelmia itselläni. Ei Hakkaraisen luomuksesta tohdi tai voi paljon paljastaa, sillä ei se paljasta kaikkineen itseään. Hyvällä tavalla se jää jäytämään. Mieleeni pompahtaa silloin tällöin Ian McEwanin Kaltaiseni koneet, sillä joitain aiheyhteyksiä tavoitan tyylitään kovin erilaista kirjoista.

Anna-Kaari Hakkarainen
Dioraama
Tammi 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Lumiomena.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Cristina Sandu: Vesileikit

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.”

Näin alkaa Cristina Sandun romaani Vesileikit (Otava 2019), ja olen oitis maailmassa, jonka sadunkaltaisuus lumoaa. Taianomaisuuden takana on täyttä totuudellisuutta siitä, mitä on vaihtaa maisemaa, aloittaa irrallisena ja alunperin kuulumattomana.

Vesileikit on tiivis kirja, jota voisi luonnehtia episodiromaaniksi tai kuudeksi novellilenkiksi, jotka hitsaa ketjuksi kursivoitu sadunkaltainen teksti. Yhdistävä tarina kuvailee joessa uivia tyttöjä ja heidän etenemistään mestarilliseen kuviokelluntaan. Muut tekstiosat on nimetty niiden päähenkilöillä: Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia. Niissä kerrotaan välähdyksenomaisesti naisista kellunnan päätyttyä.

20191027_082357_resize_9.jpg

Sandun kerronta ja kieli vievät ladattuun tunnelmaan, jossa on salaperäisyyden ja suoruuden hämmentävä yhteys. Lauseiden runous saa minut leijumaan, niiden ilmaisuvoima kohottaa. Esimerkiksi heti ensimmäisessä Anitan osuudessa innostun naisen ja Hämähäkkimiehen suhteesta, jossa Anita piilottaa minuuttaan. Tällaiset virkkeet heilauttavat:

”Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.”
*
”Avaan ikkunat ammolleen ja päästän valkoisen iltataivaan sisään.”
*
”En tiedä mitä sanoa joten lausun runon, sen joka kertoo lähtöjen tieteestä.”

Osoittelemattomuus on Sandun kerronnan ja kirjan kertomusten voima. Ei tässä kirjassa korosteta syystä tai toisesta kotipaikasta loikkaamista, maastamuuttoa ja maahanmuuttajan tai naisen tilaa maailmassa. Romaanin naisten osuuksia ja kehyskertomusta saan purkaa sipulin tavoin tai vain haukata siitä nauttien kerronnan makeuden ja karvauden kiehtovasta sekoituksesta.

”Hän lähti hetken päähänpistosta ja silkasta turhautumisesta, mutta huomaa nauttivansa. Meri täyttää hänet sykähdyttävällä tunteella joka liittyy lähtemiseen.”

Vesileikit kertoo minulle allegorisesti paikasta, josta pitää päästä pois, mutta josta ei mentaalisti pääse koskaan pois. Se kertoo pois pääsyn määrätietoisuudesta ja siitä, ettei pakenemisen tulos ole kenellekään samanlainen. Se kertoo kovalla harjoittelulla hankitusta lumoavasta taidosta, jolla ei ole todellisuudessa mitään muuta käyttöä kuin pääsylippu pois. Se kertoo valinnoista, joista aina seuraa jotain ennakoimatonta ja arvaamatonta. Se kertoo myös paluusta, joka ei koskaan ole sellainen kuin kuvittelee.

Minua Vesileikit kelluttaa kielen keinoin, ja se upottaa minut tarinan taidoin.

Cristina Sandu
Vesileikit
Otava 2019
romaani
46 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkanen on kirjoittanut aiemmin YA-romaaneita naiskirjailijoiden nuoruudesta, esimerkiksi Aino Kallaksesta. Tällä kertaa hän on valinnut aiheeksi Minna Canthin mutta kertojana ja päähenkilönä romaanissa Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) on Canthin tytär Elli.

Elli on romaanin alussa tyttökoululainen, joka on perheensä kanssa muuttanut isän kuoleman jälkeen Jyväskylästä Kuopioon Seitsemänlapsisen perheen henkinen ja aineellinen selviäminen on äidin varassa. Ja mehän tiedämme, että Minna Canth kannatteli sekä perhettään että yhteiskunnan edistymistä aiempaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Helppoa se ei ollut.

”Välillä mietin, että aikuistumisessa raskainta oli se, miten paljon oppi tietämään kaikkea huonoa. En tarkoita, että pitäisi sulkea silmänsä muiden huolilta, mutta äitiä kuunnellessa tuntui joskus, että tietoa tulia aivan liikaa. Niin paljon, että oma elämä muuttui vaikeaksi.”

Romaanissa on mielenkiintoinen kaksoisvalotus. Taustatiedot tulevat kaikesta siitä, mitä Canth on kirjoittanut ja mitä hänestä on kirjoitettu. Näkökulma on kuitenkin nuoren, naiseksi kasvavan tyttären. Hän katsoo äitiä läheltä mutta on silti ulkopuolinen äitinsä asioissa. Samalla valottuu Minnan poikkeuksellisuus ja sen vaikutukset lapsiin.

”Äiti oli meille vähän liian uudenaikainen.”

Minnan kiistanalaiset kirjalliset kannanotot koskettavat ja kuluttavat koko perhettä. He joutuvat kokemaan ennakkoluuloja ja hyökkäyksiä. Ehkä samalla voi miettiä, minkälaista Kanttilassa olisi nykyisinä somekanavien vihapuheaikoina. Ja nyt pääsenkin tähän: Mikkasen romaani avaa hyvin mennen ajan tapoja, elämäntilanteita, etäisyyksiä ja maalaiskaupungin elämänrytmiä. Ja samalla erottuu Canthin merkitys.

20191008_142237_resize_76.jpg

Koska olen pöyhinyt paljon Canthin tuotantoa ja hänestä kirjoitettua, Mikkasen mainiosti hyödyntämä materiaali on minulle tuttua. Esimerkiksi huvitun siitä, miten Ellin pikkuveli Jussi muistuttaa nimikaimaansa Canthin romaanista Hanna. Huomaan toisaalta joitain asioita, jotka Mikkanen ohittaa.

On kuitenkin vaikea arvioida, miten kirja avautuu nuorelle, jolle Canth ei ole ollenkaan tuttu. Uskon silti, että Ellin kasvukertomus tulee lukijaa lähelle ja siitä kimpoaa nuorille ja vanhemmillekin lukijoille mietteitä, mikä nuoren tytön ja naisen oman tien etsinnässä on ajan saatossa muuttunut ja mikä ei sekä miten perhe ja ystävät siihen vaikuttavat.

20191005_151412_resize_8.jpg

Raili Mikkanen sai tänä vuonna Tirlittan-palkinnon elämäntyöstään.

P.S. Tunnustan, että minua on aina kiusannut laajalti levinnyt Canthin voimalause ”kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää”. Ainakin omaan elämääni on kuulunut väljähtyneitä kausia, ja Canthin kirjeiden perusteella tämä tahtoihminen välillä itse vaipui masennukseen ja vetäytyi voimattomana. Pahimmillaan vaade jatkuvasta säkenöinnistä on painostava. Siksi tulkitsenkin komean moton mieluummin niin, että kannattaa toimia tavoitteiden suunnassa vaikeuksista huolimatta.

– –

Raili Mikkanen
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Tammi 2019
YA-romaani
148 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskisen romaaneihin sopii itänaapurimme. Ystäväni Rasputin säväytti minua ajan ja ympäristön kuvauksella sekä juonirakentelun yllätyksellisyydellä. Tulisiipi-romaanin (Like 2019) Neuvostoliitto-näkymät ja yhteen henkilöön soluttautuva maailmanhistoria vakuuttavat.

Ennen Neuvostoliittoa romaanissa kuvataan pienen Kaarlen lapsuutta amerikansuomalaisessa perheessä. Romaanin alku tempaa minut täysillä mukaansa: pienen pojan lentokoneinnostus sekä perhe- ja yhteisösuhteet välittyvät elävästi. Kulminaatio on Kaarlen ja mestarilentäjä Charles Lindbergin kohtaaminen. Hienosti tarinaan punoutuu Kaarlen isoisän ystävyys intiaanipäällikköön Kolme Arpea ja tämän vaikuttavan hahmon antama nimi lentämisestä haaveilevalle pojalle: Tulisiipi.

20191019_140406_resize_17.jpg

Ennen kuin Kaarle saa tuulta siipien alle eli ennen kuin lentäjähaaveista tulee totta, tapahtuu ensinnäkin kohtalokas muutto. Jenkeissä alkaa lama, ja kommunistivärvääjien maalaamat työläisparatiisipuheet saavat Kaarlen vanhemmat muuttamaan Petroskoihin. Kaikki tietävät, mikä oli Stalinin onnelan todellisuus suomalaistaustaisille ja etenkin amerikansuomalaisille, ehkä myös Antti Tuurin Ikitie ja sen elokuvaversio on tuoreessa muistissa. Kunniaksi Koskiselle kirja ei kertaa samaa vaan kuvauksen ote on omanlainen. Mutta tätä ei voi välttää: koska historiallinen totuus tunnetaan, lukija saa pelätä, mitä Kaarlelle ja hänen läheisilleen tulee tapahtumaan.

Romaanin voima on sen juonenkuljetuksessa ja päähenkilössä. Kaarlo on minäkertoja, ja hänen kasvukertomukseensa 1920-luvulta 1950-luvun loppuun on helppo heittäytyä, sillä kertojaäänessä kuuluu kukin kehitysvaihe ja kertojan ymmärryksen tila. Lintuperspektiivikuvauksissa teksti lentää. Loppua kohti aikuistuneen Kaarlon kerrontatyyli muuttuu: siitä erottuvat kovat kokemukset, toiveiden ja todellisuuden leikkaus- ja repäisypinnat. Lentäjähaave peittää välillä muun, mutta neuvostomenon väkivaltainen sattumanvaraisuus vaikuttaa kaikkeen.

”Pienet asiat olivat kuin pihkapalloja, niistä kasvoi suuria, kun niitä pyöriteltiin roskakasoissa suljettujen ovien takana.”

Tulisiipi on myös rakkausromaani. Tämä voi olla joillekin juonipaljastus, siis varokaa sitä, vaikka luulen kaikkien lukijoiden käsittävän jo sivulla 15 tulevan lemmenparin. Sen ennalta-arvattavuus on ehkä heikko kohta, mutta sopii romaanin tietynlaiseen seikkailu- ja selviytymistarinan tyyliin. Romaaniin tarvitaan Linda, ärhäkkä ja älykäs katalysaattori. Ja Lindan pilkkaruno Kaarlelle – sille on romaanissa paikkansa! Niin myös monelle tarkkanäköiselle ojentamiselle, jolla tavoin Linda Kaarlea kohtelee:

” – Älä sure, kreisi boi. Kyllä kaikki käy vielä hyvin. Kunhan vain osaat päättää mitä haluat.”

Ajattelen Tulisiivestä siten, että se sopi lukutilanteeseeni. Tarvitsin juuri tällaisen historiallisen henkilö- ja juonivetoisen romaanin, joka osoittautuu ahmittavaksi. Ajattelen myös niin, että Tulisiipi ei lainkaan kalpene suosittujen käännösromaanien rinnalla, sellaisten, jotka kertovat henkilöittensä karuista kohtaloista sodissa tai jättivaltioiden koneistojen rattaissa tai sattumien uhrina. Sellaisten kuin Kirjavaras tai Kaikki se valo jota emme näe. Stalinin sanoin (joita romaanikin siteeraa): ”Yhden miehen kuolema on tragedia, tuhansien kuolema on tilastotiedettä.” Romaani koskettaa juuri yhden unelmoivan miehen tarinana.

– –

JP Koskinen
Tulisiipi
Like 2019
romaani
351 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajakaverilta ja osin kuuntelin BookBeatissa (lukijana Tomi Kamula).

Muualla muun muassa Kirjakaapin kummitusKirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi ja  Kulttuuri kukoistaa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm on usein kuvannut nuorten maailmaa, kaoottisen sykkivää. Lisäksi tyypilliseen Fagerholm-romaanimaailmaan kuuluu rikos. Ei niin, että kyse olisi rikosromaanista vaan ihmisistä rikkonaisina ennen ja jälkeen rikoksen. Niin tälläkin kertaa: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019).

COME ON, Gusten. Pystyt sinä parempaankin.
   Mutta ei. Hän ei pystynyt parempaan. Ei pysty.
   Kertomaan tätä ’tarinaa’.
   Se meni koko ajan rikki kun hän yritti. Palasiksi, lappusiksi. Irti revityksi.
   Niin palasiksi että teki kipeää.
   Tekee kipeää.
   Mutta totuus… totuus… kertomuksen muodossa.
   Tosikertomus vaatii jonkinlaista kittiä joka pitää kaiken koossa – sen haurauden, kaikki palaset –
   Palasina palasina palasina”

Valitsemani sitaatti kiteyttää paljon Fagerholmin kerronnasta: rikkonaisuus tallentaa todellisuutta kertojien mielikuvia seuraten. Ja mehän tiedämme, etteivät ajatukset etene siivossa, järjestäytyneessä jonossa vaan pomppien, kertautuen, hajoten. On tapahtumillakin romaanissa merkitystä mutta merkityksellisintä on kerronta. Olen aiemmin kuvannut Fagerholmin kerrontaa sydämensykkeen kaltaiseksi, mutta oikeammin siinä humisee koko verenkierto: teksti pumppaa sisältöä toisteisesti levittäen tarinan happea haaroittuvaan kokonaisuuteen.

Fagerholmin kerronta todennäköisesti jakaa lukijoita ihastelijoihin ja rasittuviin. Minä olen omaperäisestä tyylistä pitänyt, ja pidän nytkin, vaikka Bambi-kirjaa lukiessani tunnistan paikoitellen kerronnan veritulpan vaaran, eli toistot ovat jumiuttaa lukemistani.

20191014_200008_resize_90.jpg

Kerronnan nykyhetkessä keskeiset henkilöt ovat alle kolmekymppisiä nuoria aikuisia. Eniten tilaa saa Gusten, joka osallistui lukiolaisena joukkoraiskaukseen ja ilmiantoi ”nulikoiden” porukan ymmärtämättä pikkupaikkakunnan parempien piirien jälkiensiivouspelisääntöjä. Raiskatun asia jää ikään kuin alaviitteeksi, silti ratkaisevasti kaikkeen vaikuttavaksi. Gustenille teko on peruuttamaton, eikä hän ole ainoa, mutta se ilmenee asianosaisissa eri tavoin. Jokainen elää pimeäänsä ja jää omaan varjoonsa.

Romaanin ydinjoukkoon kuuluu kaksi nuorta naista, ystävystä, joiden kanssa Gusten on seurustellut ja joista hän ei pääse irti. Kiinnostavaa on, miten naisten ystävyyttä kuvataan antaumuksesta inhotukseen. Samankaltainen naisten välinen ystävyysviipperä kuvataan Gustenin äidin ja Gustenin jäätävän ystävän Nathanin äidin välillä. Eikä tässä kaikki, romaanissa on runsaasti aineksia pohtia perhe-, ystävyys- ja yhteisösuhteita.

Kihelmöivästi kirja kuvaa lasten/nuorten ja aikuisten kohtaamattomuutta, miesten ja vaimojen vilpillisyyttä ja etäisyyttä, ulkoisesti menestyvien perheiden hajaannusta. Mukana väreilee yhteiskunnassa vaikuttava häiritsevä epätasa-arvo. Fagerholm saa aikaan erityisen vieraantumisen tunnelman, vaikka teksti vyöryttää henkilöiden ajatuksia. Yhteiskunnan rakenteissa kuten kerronnan rakenteissa on asioita, jotka rikkovat. Se pistää aiheellisesti miettimään, mistä voimme löytää liimaa.

– –

Monika Fagerholm
Kuka tappoi bambin? Romaani
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2019
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjasta kirjaan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Margaret Atwood: Testamentit

Muistan jysäyksen, kun spefiin tottumattomana parikymppisenä luin Margaret Atwoodin Orjattaresi. Nuoren naisen näköalaan se repi lisää aukkoja nähdä sukupuolittumisen ja totalitarismin vaarat, hengenvaarat.

En ihmettele, miksi vuosikymmenten jälkeen Atwood kirjoitti jatko-osan Testamentit (Otava 2019): maailma on muuttunut ja monilla kolkilla Orjattaresi-dystopian suuntaan. Kiitossanoissaan Atwood itse toteaa yhteiskunnan ja ihmisten paineiden kasvaneen. Ja totta kai HBO-menestyssarjalla on oma osuutensa.

Olen katsonut HBO-sarjasta vain ensimmäisen tuotantokauden, sillä hyydyin toisen kauden jähmeästi etenevään pimeässä tuijotteluun. Siinä mielessä minulla ei ollut mitään ennakkoaavistuksia Testamenteista.

Kirjan päähenkilöistä Lydia-täti on ennestään tuttu. Gileadin kauhuvaltion tapahtumista kertoo myös nuori Agnes, josta koulitaan kunniallista tätiä. Kanadan puolella Gileadin maanalaiseen vastarintaliikkeeseen saadaan värvättyä 16-vuotias tyttö.

20191009_200007_resize_42.jpgJuoni rakentuu rutinoituun kikkaan vuorotella kertojia. Se houkuttaa ahmimaan ajatuksella: mitä sitten tapahtuu? Valitettavasti Testamentit ei kaunokirjallisesti häikäise. Se on nuorisokirjamainen – siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kokonaisuus on tapahtumakeskeinen ja ennalta arvattava.

Lydia-tädin osuus tuntuu joiltain osin epäuskottavalta. Uskottavinta hänen osuuksissaan on se, miten kuvataan järki-ihmisten liittyminen osaksi misogyynista luokkayhteiskuntaa, eli mekanismi, miksi totalitarismi on mahdollinen:

”Mitä hyötyä on siitä, että heittäytyy höyryjyrän alle moraalisten periaatteen vuoksi ja antaa murskata itsensä litteäksi kuin jalaton sukka? On parempi sulautua joukkoon, hartaasti ylistävien hurskastelijoiden ja vihanlietsojien joukkoon. Parempi heitellä kiviä itse kuin olla muiden kivittäjien kohteena. Ainakin silloin on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä.”

Ja nyt pääsen siihen, miksi Testamentit piti kirjoittaa ja miksi se pitää lukea (eikä juuttua muutamaan moitteen sanaani). Ei ole yhtään kirjaa liikaa varoittelemassa siitä, mitä tapahtuu, jos valtaa pidetään yllä epädemokraattisten, kaksinaismoralististen, korruptoituneiden ja ihmisarvoa alistavien rakenteiden varassa. Eikä ole yhtään turhaa kirjaa, joka kertoo yhteiskunnan vinoutumisesta, jos tyttöjen ja naisten pukeutumista, käytöstä ja koulutusmahdollisuuksia aletaan rajoittaa. Eikä ole yhtään kirjaa liikaa siitäkään, miten kriittinen luku- ja kirjoitustaito sekä lukutaito ylipäätään suojaa alistavilta voimilta.

”Luku- ja kirjoitustaito eivät antaneet vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Ne johtivat uusiin kysymyksiin ja sitten taas uusiin.”

Siksi kaikki merkit lukutaidon, sivistyksen, humanismin ja tasa-arvon väheksymisestä on otettava vakavasti. Siksi Atwoodin Testamentit puoltaa paikkaansa.

P.S. Atwood palkittiin puolikkaalla vuoden 2019 Booker-palkinnolla.

– –

Margaret Atwood
Testamentit
suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava 2019
romaani
489 sivua.
Lainasin bloggaajakaverilta.

Muualla mm. Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö 

Vinkkaan oitis: lue juttuni loppuun, saat ohjeet kirja-arvontaan.

Karina Sainz Borgo vieraili Turun kirjamessuilla esittelemässä juuri suomennettua kirjaansa Caracasissa on vielä yö (Aula & Co. 2019). Romaani kertoo Venezuelan kaoottisesta tilanteesta, kirjailijan sanoin:

– Se on metafora, miten Venezualalla menee, missä tilassa demokratia voi olla. Niin voi olla myös muualla, mistä kertoo pakolaistilanne. Euroopassa ei ymmärretä, miten öljyvaltiossa voivat ihmiset kuolla nälkään. Korruption ja väkivallan määrää ei tajuta. Kirjaa on kutsuttu apokalyptiseksi vaikka se on nykytodellisuutta. Venezuela on minulle nykyään aave: kaikki, mitä rakastan, on menetetty.

20191008_141304_resize_76.jpg

Kirjailija signeeraa teostaan bloggajatapaamisessa.

Kirja on ilmestynyt Espanjassa, jossa Sainz Borgo on asunut jo kymmenisen vuotta, eikä kirjailija oleta teoksensa myyvän vanhassa kotimaassa, jossa ihmisillä ei ole edes rahaa ruokaan. Näkemys nyky-Venezuelasta on lohduton. Se tuli esille sekä Sainz Borgon puheissa että romaanissa.

”Tämän kusikaivon pinta oli noussut huomattavasti päämme yläpuolelle. Haudannut meidät elävältä.”

Romaanin kertoja on journalistinainen, jonka äiti on juuri kuollut. Kaduilla mellakoidaan ja tapetaan ihmisiä sattumanvaraisesti. Väkivaltaiset katupartiot rohmuavat omaisuutta, esmerkiksi valtaavat päähenkilön asunnon. Se on käänne: päähenkilö löytää sen seurauksena ainoan ratkaisun tilanteeseen.

Mistään ei ole odotettavissa apua tai turvaa. Raaistuneen yhteiskunnan kuvaus on rosoista ja säälimätöntä. Päähenkilön toivottomuus, koko yhteiskunnan toivottomuus hyökyy tekstistä.

– Paskamainen tilanne, vai mitä? Hän sanoi nostamatta sormeaan pöytäliinasta.
– Niin mikä? Äidin syöpä, hallituksen toiminta, pula kaikesta, koko tämä maa?
– Se, ettei kukaan auttanut sinua.

Ihmissuhteisiin ei romaanissa keskitytä, koska jokaisella on täysi työ selvitä hengissä. Ihmisten vaikutus toisiinsa välittyy silti. Maan tilanne vaikuttaa kaikkeen: jos huolehtii läheisistään kuten minäkertojan vanha ystävä veljensä kohtalosta, tulee huolesta sekopäiseksi.

Romaani mielestäni keskittyy tilannekuvaan ja päähenkilön keinoihin selviytyä. Taitavasti kerronta vilauttaa kertojan lapsuutta ja nuoruutta, matkoja äidin kotiseudulle ja elinoloja ennen. Kontrastia nykyisyyteen ei revitellä mutta ero entiseen vaikuttaa. Kirjailija kertoi käsittelevänsä kirjassaan menneisyyttä ja identiteettiä. Jälkimmäisen merkitys voimistuu romaanin loppupuolella.

20191008_141937_resize_95.jpg

Sainz Borgo kertoi, että häntä kiinnostaa kirjallisuus, jossa kauheisiin asioihin yhdistyy kaunista kuvausta. Se toteutuu hänen omassa romaanissaan, sillä vähän väliä on hienoja hahmotuksia ja yksityiskohtia hirveyksissä ja niiden taukopaikoissa.

Caracasissa on vielä yö muistuttaa tuiki tarpeellisesti romaanin mahdollisuudesta välittää ja kommentoida taiteen keinoin, mitä maailmassa on menossa ja miten ihmisen ja ihmisyyden siinä menossa käy. Pääset siitä osalliseksi, sillä arvon blogissani Karina Sainz Borgon vaikuttavan romaanin, kun kommentoit, mitä odotat tämän kirjan lukemiselta.

Uskon sinun saavan kirjasta väkevän lukukokemuksen.

Lisäys: arvonta-aikaa on sunnuntai-iltaan 13.10. saakka.

– –

Karina Sainz Borgo
Caracasissa on vielä yö
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co 2019
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita muun muassa Lumiomena, Mummo matkalla ja Reader why did I marry him. Espanjankielisenä kirjan ovat lukeneet Kirjaluotsi ja Kirja vieköön!

31 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kim Thúy: Vi

Kim Thúyn romaani Ru kertoo Vietnamista Kanadaan paenneesta perheestä ja minäkertojanaisen elämästä ennen ja nyt. Romaani Vi (Gummerus 2019) mainitaan Run sisarteokseksi.

Ru viehättää minua kerronnallaan, jossa suuret linjat ja yksityiskohdat välittyivät väläyksenomaisina lyhyinä lukuina, jotka eivät kronologiaa kumarra. Vi on osittain edeltäjäänsä keskittyneempi, esimerkiksi siinä pysähdytään tiettyihin elämänvaiheisiin ja kuvataan niitä melko järjestelmällisesti. Hengeltään se on kertojansa kasvukertomus, ja se myös valottaa kertojan suhdetta vanhempiin.

20191008_141627_resize_13.jpg

Nopealukuinen Vi viettelee pinnalta kepeähkönä, eli Thúy saa aikaiseksi ilmavan tunteen, vaikka kuinka synkät pilvet peittäisivät päähenkilön elämää. Raskaat kokemukset välittyvät kautta rantain. Kummallisella tavalla näen kertojan sieluni silmin kertovan kaiken hymyn hyytymättä.

”Toisin kuin länsimaisessa kulttuurissa, jossa kannustetaan ilmaisemaan tunteitaan ja mielipiteitään, vietnamilaiset varjelevat mustasukkaisesti omiaan ja pukevat ne sanoiksi hyvin vastahakoisesti, koska heidän vaalimansa sisäinen elämä on ainoa, johon ulkopuoliset eivät pääse käsiksi. Kaikki muu, kouluarvosanoista palkkoihin ja uneen, on yleisesti saatavilla olevaa tietoa, niin kuin rakkaustarinatkin.”

Kiinnostavaa on tapa, miten kaksi erilaista naisen mallia vaikuttaa kertojaan: äidin konservatiivinen naisen paikan painotus ja äidin ystävättären vapaa vaikutus. Länsimaisittain vaikuttaa kutistavalta se, mitä tytöiltä odotetaan, mutta Thuy ei tyydy yksioikoisuuksiin.
 

”Tarvittiin kaksi mannerta ja yksi valtameri ennen kuin oivalsin, että äitini oli vastoin omaa luonnettaan suostunut antamaan kasvattamisen Hálle, toiselle naiselle, joka oli kaukana hänestä ja aivan erilainen.”

Pidin Ru-romaanista kerronnallisesti enemmän kuin Vi-kirjasta, vaan en kadu jälkimmäisen parissa viettämääni aikaa. Kirjan loppuosan tunnelmiin jää sellaista salaperäistä tenhoa, että toivon kolmannen kirjan avaavan jatkotapahtumia. Sitä odotellessa kuuntelen Kirsin Book Clubin podcastin, jossa Kim Thúy kertoo kirjoittamisestaan ja kokemuksistaan.

– –

Kim Thúy
Vi. Romaani
suomentanut Marja Luoma
75 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Jussi Nikkilä on näyttelijä-ohjaaja, jolla on näyttelijävaimo ja pieniä lapsia. Jussi Nikkilän Näyttelijä-romaanin (Tammi 2019) minäkertoja-Viki on näyttelijä, jolla on näyttelijävaimo ja pieni lapsi. Lisäksi Viki kirjoittaa kirjaa. Jaha, ollaankos sitä autofiktion äärellä?

”Sanoin verhoavani kaiken kyllä jonkinlaiseen proosalliseen tai fiktiiviseen hahmoon, vaikka en ollut varma miten se tapahtuisi.”

Ja se tapahtuu niin, että Nikkilä keikuttaa sopivasti autofiktion venettä, johon teksti on lastattu. Se on tietoista heiluttamista: tekstiin tuikitaan todeksi tulkittavaa ja sitten tietoisesti osoitetaan fiktion keksimisluonne. Ja kyllä, lukiessa mielessä raksuttaa: ”Tämä on varmasti totta, tämä ei voi olla totta, tässä täytyy olla totuuden ituja mutta mojovasti murjottuna”. Ja sitten tokenen. Luen kirjan romaanina, joka on taitavasti kirjoitettu, enkä hukkaa energiaani muuhun.

20191002_074801_resize_1.jpg

Teksti on osin hauskaa, välillä päähenkilön murheista raskasta. Viki on hoitovapaalla, oikeasti työtön ja siitä yhä syvemmin masentuva. Näyttelijä ei ole näyttelijä, jos hän ei näyttele -itsekurimus jyskyttää Vikin päässä, ja sitä voimistavat muut puutteet hyväksytyksi tulemisen kokemuksista. Työtarjouksia ei tipu toisin kuin uralla menestyvälle vaimolle. Ja lapsi – kaikkein rakkain mutta väsähtäneelle isälle raskas.

Vikin nykytilaa halkovat Vikin ajatukset aiemmin koetusta. Tapa, miten siirtymät ja muistumat ilmentyvät tekstiksi, vakuuttaa minut. Nikkilä osaa kerrostamisen ja Vikin päänsisäinen välittyy.

”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä logiikasta miksi jotkin asiat ja ihmisetkin pyyhkiytyvät mielestäni ja miksi jotkut eivät, päinvastoin, ne ovat jääneet kiertämään kalloni loputtomia käytäviä kuin luolaan lukittu biisonilauma.”

Biisonilaumaan kuuluvat lapsuudenystävä, isoäiti, vanhemmat, sisarukset, opiskeluaika, englantilainen ystävä-rakastettu, vaimo, tytär – merkitykselliset henkilöt ja tilanteet, jotka pomppivat tekstissä. Päätunnelman tiivistän kahteen kirjasta poimittuun lauseeseen:

”Ilmeisesti ajattelen, että koko ajan jotain olennaista menee ohi.”
– –
”Silti en usko, että elämästä tulee jäämään jäljelle selkeää kokonaiskuvaa – -.”

Suuri osa kirjaa on Vikin itseruoskintaa, psyykkistä ahdinkoa. Tarkkaan on kirjattu ruumiintoiminnat syömisen säännöstelystä ulostamiseen. Ulkoiseen tarrautuminen peittää sisäistä, siksi merkkituotteita luetellaan samoin kuin Antti Röngän romaanissa Jalat ilmassa. Tekstissä on tietoista psykopatologiaa ja paljautta, joka silti kätkee kerrottua enemmän. Ja hienosti kirjoitettuja kohtia.

”Joskus öisin herään miettimään miten kertoisin tai kirjoittaisin seuraavat tapahtumat, miten kuvailisin tilan ja eri liikkuvien osasten tai eritteiden rytmin. Se että mietiskelen juuri näitä tapahtumia ja eri liikkuvien osien tai eritteiden rytmiä. Se että mietiskelen juuri näitä tapahtumia, johtuu kaiketi siitä että lapsuus on kuin hiiltä, joka ajan saatossa, ihmisen vanhetessa puristuu kirkkaaksi, hohtavaksi timantiksi. Mutta voi myös käydä niin, että hiilestä ei tulekaan kiiltävää rubiinia tai häikäisevää Afrikan tähteä vaan samea kivi, kuin suuri sappikivi ihmisen sisään, ja moni olennainen asia jää tämän kovan mutta läpikuultamattoman kiven uumeniin, eikä sisukseen pääse enää käsiksi, näkee vain pinnan, asiat, joita on syystä tai toisesta pohtinut enemmän kuin muita.”

– –

Jussi Nikkilä
Näyttelijä
Tammi 2019
esikoisromaani
176 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
(Romaani on äänikirjana kirjailijan itse lukemana.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Arvostan suuresti Ian McEwanin tapaa kertoa ihmisyyden sekavasta ytimestä. Sovitus ja Lauantai välkkyvät mielessäni tarinankuljetuksen ja arvopohdintojen timantteina. No, Polte ei minua sytyttänyt, muuten hänen kirjansa ovat tarjonneet vastinetta odotuksiin. Nyt Kaltaiseni koneet (Otava 2019) saa minut taas uskomaan kaunokirjallisuuteen perustavanlaatuisten kysymysten käsittelyssä. Tästä kirjasta pitää paasata pitkästi, ja silti pääsen vain alkuun.

”Ihmisluonto määräytyi kulloistenkin paikallisten olojen mukaan.”

Charles kuluttaa kaikki rahansa heräteostokseen, androidi Aatamiin. Sekä mies että kone rakastuvat yläkerran Mirandaan. Rakkauden ja ihmisyyden lisäksi Kaltaiseni koneet käsittelee yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä.

Romaanissa taustahuminana on poliittinen vallankäyttö ja kansalaisten mielialaan vaikuttaminen. Myös brexit-tyyppistä kumua kuuluu. Tosin tärkeimpinä näen McEwanin romaaneista tutut moraalikysymykset henkilövetoisesti kerrottuina: teot ja niiden seuraukset – se, miten ”periaatteemme vääristyvät emootioimme voimakentässä”.

”Vapaa tahto oli tuhottu, mutta niin sitä vain tunnettiin itsensä vapaaksi.”

Aluksi olen hämmennyksissäni romaanin aikaikkunan avonaisuudesta. Romaani kytketään Falklandin sodan aikaan (1982), mutta silti siinä on tukuttain yksityiskohtia ihan muusta ajasta: tarkistetaan tietoja internetistä, lähetetään tekstiviestejä ja kuvaillaan itseohjuautuvien autojen käyttöä. Ja tietysti sitten tämä tekoälyinen ihmisenkaltainen robotti, Aatami ja 24 lajitoveriaan. Kulmakarvani kohoavat, kun minäkertoja-Charles tapaa Alan Turingin. Tiedän tämän matemaattikko-koodinmurtaja-tietokonekeksijän kuolleen 1950-luvulla.

Kvanttifysiikka ja teknologiset innovaatiot tuntuvat väkevästi romaanissa. Ne myös selittävät minulle edellä mainitsemani selittämättömyydet. Tiede kyseenalaistaa aika-, todellisuus- ja ihmiskäsityksiä, ja niin myös Ian McEwan tekee tavallaan – fiktiona. Fiktiona, joka jo lähtökohtaisesti ei tunne rajoja vaan sallii todella leikkimisen.

20191001_182013_resize_14.jpg

Hullaannun McEwanin kerrontaan. Siinä sävyt vaihtuvat, juoni vetää ja yllättää. Kirjan henkilöt inspiroivat pohtimaan ihmisten tekoja, niiden motiiveja ja seurauksia.

”Puutteellista kognitiota, rehellisyyden puutetta, ystävällisyyden ja itseymmärryksen puutetta – -”

Osaa McEwan huvittaakin ja sivaltaa itseironiaa. Huimimpia kohtia romaanissa on Aatamin perehtyminen kirjallisuuden olemukseen: ”Miltei kaikki lukemani maailmakirjallisuus käsittelee ihmisluonnon erilaisia puutteita – puutteita ymmärryksessä, järjenkäytössä, viisaudessa, oikeanlaisessa myötätunnossa.” Tämä tulee Aatamin mukaan korjaantumaan, kun ihmisen ja koneen liitto toteutuu, jolloin on välitön pääsy toistemme mieliin eikä kirjallisuutta tarvita välikappaleeksi. Paitsi:

”Kun pääsemme suoraan toistemme mieliin, emme enää kykene petokseen. Narratiivimme eivät enää ole kertomuksia loputtomista väärinkäsityksistä. Kirjallisuutemme menettävät epäterveen ravintonsa. Täydelliseksi hiottu haiku, olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havainnointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat jää ainoaksi tarpeelliseksi kirjallisuuden muodoksi.”

Oi, Aatami! Tunnustan, että Aatamin haiku-harrastus hätkähdyttää, sillä kirjoitan itse ajankuluksi haikuja, ja siksi suhtautuminen niihin huvittaa, riepoo ja pistää nyökkäilemään.

”Kukapa vetäisi vertoja Alan Turingille?”

Jo eläissään myyttinen Turing kasvatetaan romaanissa ylivertaiseksi hahmoksi, kuin yhdistelmäksi itseään, Bill Gatesia (tietotekniikkavaikuttaja-hyväntekijä) ja Linus Thorvaldsia (Linux, kaikille avoin käyttöjärjestelmä). Ei Turing romaanissa usein esiinny, mutta joka kerta näyttäytymiseen sisältyy sanomallinen sisus. Hänet asetetaan edustamaan huipputieteen ja humaaniuden dilemmaa:

”Luomme koneen, jolla on äly ja minätietoisuus, ja sysäämme sen omaan epätäydelliseen maailmaamme.”

Siinä on romaanin kova ydin: jos on ohjelmoitu uskomaan hyvään, rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, ei tätä maailmaa kestä. Näin käy monille androideille. Siis androidit eivät masentumatta kestä maailmantilaa eikä ihmisten käytöstä toisiaan ja maailmaa kohtaan.

Ja sitten tämä: ”tietoisuus on arvoista korkein”. Kaltaiseni koneet käsittelee luonnollisesti androidien ja ihmisen eroavuuksia. Jos koneella on tietoisuus, miten ihminen voi sitä kohdella? Kuin konetta. Samoin kuin kaltaisiaan? Huonosti.

”Emme olleet omien valintojemme herroja.”

Aatamilla on selviytymiskeinonsa toisin kuin muilla androideilla, mutta ei niistä sen enempää, tärkeintä on Aatamin moraali. Ja nyt McEwan leikkii filosofisella peruskysymyksellä: milloin väärä teko on oikeutettu, milloin rehellisyys johtaa pahaan? Kysymys on vakava, oikeastaan kohtalonkysymys.

Minäkertoja-Charles epäonnistuu lähes kaikissa hankkeissaan. Hänet peittoaa kaikissa älyllisissä ja kulttuurisessa osaamisessa androidi-Aatami. Romaanista voi lukea myös maskuliinisuuden kriisiä, koska kone hoitaa miehen hommat paremmin kuin mies. Se sisältää myös yhteiskunnallisen kriisin: miten käy ihmisten tienestien ja tarpeellisuuden, kun koneet hoitavat hommat? Mirandan osuus romaanissa on edustaa rakkautta suuntaan ja toiseen: ystävään, isään, perheettömään lapseen, Charlesiin, myös Aatamiin. Rakkaus on tekoja, paljolti myös sellaisia, joissa hyvä ja paha sekoittuvat.

Nautin, nautin. McEwan asettelee sanojaan hienosti – kiitos myös kääntäjän. Kirjailija ei luennoi tekoälystä eikä tiedeteorioista vaan sulauttaa ne tarinaan niin, että kvanttihaahuilusta ymmärtämätönkin lukija ymmärtää ytimet. Romaani on runsas niin juonellisesti kuin ajatuksellisestikin. No, moraaliasetelma on aika rautalankaisesti väännetty, mutta silti se vie minut vaikuttuneelle sykkyrälle. Lopuksi voimme kaikki pysähtyä Aatamin kysymykseen:

”Minkälaista maailmaa sinä tavoittelet? Kostoa vai laillisuutta?”

– –

Ian McEwan
Kaltaiseni koneet
suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2019
romaani
240 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minna Canthin juhlavuoteen sopii Tatu Kokon romaani Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019), jossa nykyajan päähenkilö imaisee Canthin persoonan osaksi itseään. Lukemiseeni sekoittuvat muistikuvat Canth-elämäkerroista, juhlavuoden muista kirjoista (esimerkiksi Suvi Aholan ja Minnan Maijalan esseistiikasta) ja Minna Rytisalon romaanista Rouva C

Ehkä mielessäni käy ennen Kokon kirjan lukemista kerettiläinen ajatus: mitä vielä Minnasta? Tutusta tietoaineksesta romaani ammentaa paljon, uutta on tulkinta Canthin eroottisuudesta, mikä sujuvasti sulautuu romaanin minäkertojaan ja hänen mielentilaansa.

Kokon romaanin minäkertoja Vilja on alle kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja. Työn ohella hän intohimoisesti tutkii Canthista kirjoitettua ja kirjoittaa omaa tekstiä ihailemastaan naisesta. Hän ei vain kuvainnollisesti mene Canthin nahkoihin, se on konkreettista soluttautumista:

”Pronssirouvan käsi puristuu käteeni, sulautuu ihooni. Minnasta tulee Miinu, joka muuttuu vähitellen minuksi. Sanaleikki on kömpelö, vaikka kuvaakin tapahtumaa hyvin.
   Yhtäkkiä olemme yhtä. Minä ja Miinu.”

Edellinen sitaatti Minna-patsaan jalustalta heräämisestä on kirjan alkupuolelta, seuraava sulautuminen puolivälistä:

”Ja kun hänen valppautensa herpaantuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa. Pureudun häneen, tulvin hänen sisäänsä sieraimista, suusta ja korvista. Täytän hänet itselläni. Muutun häneksi ja niin minusta tulee Minna.”

Sitaatit kuvaavat romaanin kerronnan kehitystä. Se on alkupuolella kulmikasta, ja vähitellen sen tunnelma kiihtyy. Kertojaan kertyvä kiihko ja huuma tarttuvat tekstiin. Syitä on monia. Ensinnäkin Vilja on täynnä patoutunutta himoa mieheen, joka sikhiläisyyden vuoksi pidättäytyy seksistä, ja toisekseen raja toden ja harhojen välillä hämärtyy. Eikä lukijakaan aina tiedä, mikä on romaanitodellisuudessa totta, mikä Viljan harhaa.

20190929_105634_resize_19.jpg

Paikoitellen Kokon romaanissa on Canth-tietojen esitelmöinnin tuntua, toisaalta monesti Canthin elämänkulun ja teosten yhdistäminen Viljan näkyihin toimii tehokkaasti. Kerronnan vetävyys on parhaimmillaan siirtymissä todesta kuvitelmiin. Kiinnostavia jännitteitä syntyy eroottisesta virittyneisyydestä, jota Vilja heijastaa Canth-kuvitelmiinsa sekä arkitodellisuudessa siskon mieheen ja Kareem-poikaystävään.

Taitavasti Kokko johdattelee lukijaa vähitellen Viljan taustoihin ja hänen toimintaansa selittäviin tekijöihin. Kirjassa on paljon teemoja, ja yksi on psyykkisten sairauksien lääkitsemisen vaikutus ihmiseen. Kuka Vilja on ilman lääkkeitä ja kuka hän on lääkittynä – kuka on oikea Vilja ja voiko oikeaa olla?

”Että oli kyllä salaisuuksia, mutta, ei sellaista asiaa kuin totuus. Ei ollut totuutta löydettäväksi. Totuus on vain kuvitelmaa. Se on kuin uppoava laiva, joka vie kaiken mennessään ja jättää jälkeensä pelkkää hylkytavaraa: enemmän tai vähemmän vinoon vääntyneitä, moneen kertaan väritettyjä tarinoita. Suurin osa niistä uppoaa ajan myötä.”

Kävelevien patsaiden kaupunki uppoaa minuun monin osin nimenomaan siten, että jotkut minusta epätasaisuuksilta tuntuvat kohdat selitän päähenkilön mielentilalla. Jokaista kiihkeää nousua seuraa ohimenevä lasku, joka välittyy kerronnassa – ja heti perään nousujohde kiihtyy. Nautin romaanin paikalliskuvauksesta, mielikuvituksen voimasta ja kerrontaosuuksista kertojan mielensisäisestä, jolloin kieli taipuu tavoittamaan epätodellisen tunnelman, jossa Vilja elää.

– –

Tatu Kokko
Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019
romaani
270 sivua.
Sain kirjan kustantaja-kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Leena Lumi heittäytyy kirjan kerrontaan ja Tuulevin lukublogissa on mainio vuoropuhelu.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna Misko: Kultaokra

Usein tulee blogattua kirjoista, jotka säväyttävät ja nousevat joukosta aiheen, lähestymistavan tai kerronnan vuoksi. Lisäksi on paljon kirjoja, joita on vain viihdyttävä lukea. Tämä tuli mieleeni 1700-luvun loppupuolelle sijoitetun romaanin luettuani, sillä Anna Miskon historiallinen romaani Kultaokra (Minerva 2019) on – no – lepposteluluettavaa. Se on ajankuvaltaan luotettava ja siinä on seuraamiseen innostavia henkilöitä.

Kultaokra on jatkoa romaanille Armovuosi, mutta tarina taustoitetaan siten, että se toimii itsenäisenä teoksena. Pääosassa on hämäläinen Gottlebenin kappalaisperhe, jossa on aikuistuvia lapsia ja leskiäiti. Äiti joutuu avioitumaan uuden kappalaisen kanssa, ja perheen nuorten aikuisten on aika löytää paikkansa. Julius aloittaa kauppiasuraa Turussa, ja ajalle poikkeuksellisesti Maria pääsee Turkuun taidemaalarioppiin.

20190814_151810_resize_7.jpg

Romaanin päähenkilöksi nousee nimenomaan Maria, vaikka tarina poikkeaa myös lapsuusperheen vaiheissa. Ingrid-äidin Karhinpään maalaispappilaan melko sopimaton luonne ja uusi avioliitto saa hämmentäviä piirteitä. Kiinnostavinta on kuitenkin Marian rohkeus. Hänen välityksellään romaanissa valaistaan säätyläistytön asemaa ja ajan tapoja. Välillä tekstissä on esitelmöinnin makua, eli kirjailijan vakuuttavat taustatiedot eivät paikoitellen sulaudu fiktioon. Se ei lopulta haittaa minua.

Kultaokran tapa kuvata henkilöitään on tarkkanäköistä, samalla siinä on liikaa kiltteyttä. Kaikenlaista viettelyjä ja vaaroja vaanii, mutta etenkin Mariaa ympäröivät hyvät ihmiset. Oikeastaan kirjassa on vain yksi kunnon pahis (salaneuvos) ja yksi ajattelematon hupakko (äiti). Henkilökuvauksen harmaan alueen vähyys rajoittaa Kultaokran sävyjä, silti henkilöihin saadaan pienin keinoin tunnevaihteluita. Kirjan lopussa tulee hieman tunne, että se oli kiire saada päätökseen.

Nainen kuvataiteilijana oli pitkään kummastuksen ja väheksymisen kohde. Marian pääsy Turkuun ja jopa Viipuriin maalaamista oppimaan on herkullinen juoniaines. Romaanissa miesmaalareiden suuhun pistetään teräviä havaintoja naistaiteilijoiden asemasta ja mieskriitikoiden asenteista. Setämäisesti mutta poikkeuksellisen kannustavasti Mariaa opastetaan:

”- Neiti Gottleben, painakaa mieleenne, mitä nyt sanon. Arvostelu kuvastaa aina enemmän arvostelijaa kuin itse teosta. Kritiikki kertoo, missä kulkeva arvostelijan ymmärryksen rajat. Valitettavan usein mielipiteitään julistava maailma osoittautuu rintataskun kokoiseksi. Se ei ole lainkaan mukavaa, mutta näin vain on. Tästä huolimatta meidän on jatkettava työtämme. Teidän erityisesti, Maria Gottleben, Keckman sanoi painokkaasti ja sydämellisesti.”

Misko saa hyvin ujutettua romaaniinsa mainintoja ensimmäisestä suomalaisnaistaiteilijasta Margareta Capsianista. Maria saa hänestä esikuvan, koska pääsee ihastelemaan yhtä Capsianin maalaamaa muotokuvaa. Tulee mieleeni, että Capsianissa olisi yönaisainesta (ks. Mia Kankimäen kirja Naiset joita ajattelen öisin): nyt alkoi kiinnostaa tuo tuntematon taiteilija – sekä elämä että teokset. Romaanissa mainittiin myös varhaiset naistaiteilijat Helena Arnell ja Lovisa Charlotta Reuterholm.

Siis visiteerasin viihdyttävän tovin 1700-luvun hämäläispappilassa, turkulaisympäristössä ja viipurilaispalatsissa.

– –
Anna Misko
Kultaokra
Minerva 2019
romaani, sarjan toinen osa
170 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Armovuosi oli minulla matkalukemisena muutama vuosi sitten.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani