Aihearkisto: Romaani

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Pohjoinen maisema, mentaliteetti ja murre välittyvät Akseli Heikkilän romaanista Veteen syntyneet (WSOY 2019). Karuun perhetarinaan sekoittuu sykäyttävästi selittämättömiä aineksia.

Tapahtumat alkavat siitä, kun vuosien poissaolon jälkeen aikuinen Eeva-tytär palaa kotikylään. Syy selviää vähitellen: hampaankoloa kivistävät menneet, ja kipu pitäisi repiä juurineen pois. Mutta aloitan alusta:

”Istun veneessä keho soutamisesta raskaana, edessäni avautuu kylämaisema. On myöhäinen alkukesän ilta, ja aurinko laskee horisontin taakse rovion väreissä. Ilma on vuodenaikaan nähden viileä, mutta hengitys ei sentään höyryä. Yö ja aamu ovat lähes yhtä kirkkaat.”

Heikkilä luo romaaniin tunnelman, jossa selkeään Eevan havaintojen kuvaukseen leijuu salaperäistä. Tapahtumilla ei ole aikaa. Kyse voisi olla aikaa sitten tapahtuneesta tai tulevista vuosista, ilmastonmuutoksen pilaaman Lapin jokiseudusta.

20190901_172443_resize_31.jpg

Eevan kotikylän naiset synnyttävät veneisiin ja uskovat vedenneitoihin, ja joesta ovat kalat paenneet epäonnisen uhriteon johdosta. Ehkä. Menetetyn elinkeinon vuoksi kylän veneet on poltettava. Löydän lukuisia yhteyksiä, symboleita ja arvoituksia lopun alusta: palavien veneiden rovio kuin auringonlaskun värit; naisen palavanpunaiset hiukset päänmyötäiseksi sängeksi ajettuna; Eeva (eli alkuäidin kaima) lapsensa ja uskonsa elämään, elämänkiertoon ja äitiinsä menettäneenä. Kerronnassa ja kielessä riittää kerroksia.

Toisaalta romaanissa on yksinkertainen juoni länkkärimalliin: yksinäinen ratsastaja (lue: soutaja) tulee kostamaan. Kylässä on kyräilevää, vähäpuheista väkeä. Kostaja saa kostonsa – vaan se ei ole suloinen, eihän se koskaan ole.

Aluksi en ole päästä tarinan taajuuksille. Erehdyn ajattelemaan romaanin olevan sarjaa se tavallinen tarina, vaikka Eeva taiten kertoo olevaa ja mennyttä sekä sirottelee väliin kursivoitua äitisuhdetakaumapohdintaa. Ehkä ajattelen myös niin, että taas pohjoisesta tuuppaa arktisen kohtalokasta proosaa. Innostun romaanin edetessä, sillä tunnelma tihenee loppua kohti. Sopivassa suhteessa selittämätön ja selitetty tekevät Veteen syntyneestä kiehtovan esikoisromaanin.

– –

Akseli Heikkilä
Veteen syntyneet
WSOY 2029
romaani
86 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa, mm. Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry you.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Nina Honkasen kolmas romaani Pohjakosketus (Into 2019) kuvaa aviohelvettiä. Kirjan nimi viittaa suoraan suhteen laatuun ja sen vaikutuksista naiseen.

”Pohjakosketus kulki sen syvyydestä ja pituudesta huolimatta mukana läpi loppuelämän, ja rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet muistuttavat itsestään viimeiseen asti.”

Romaani vie tuhoavan suhteen syövereihin. Kirjailijamies nostaa pauhaavan myrskyn toisensa perään, ja nainen jää hyökyjen alle. Tarkastelutapa on psykologinen, esimerkiksi riitamekanikka ja kummankin puolison toimintatavat avautuvat seikkaperäisesti, mukaan lukien lapsuudenperheen vaikutus ja mallit käytökseen.

Tyyli ja kerronta tuo minulle jostain syystä mieleen ruotsinkieliset avioliittoromaanit (vaikkapa Vuosisadan rakkaussota). Samantyyppinen kirurgiotteinen sisuskalujen selvittäminen on luonteenomaista Pohjakosketukselle. Honkasen kirjan viisikymppisen pariskunnan yli kymmenvuotinen uusperhetaival tallentuu rakenteellisesti kiinnostavasti, sillä siinä seilataan lähiajasta suhteen muihin vaiheisiin. Kolmannen persoonan kertojalla on pääsy sisuksiin mutta pyrkii silti katsomaan kauheutta myös pienen välimatkan päästä.

20190820_121629_resize_3.jpg

 

Honkasen romaanin narsistimiehen kohtuuttomuus ja henkinen väkivalta tekevät minut välillä fyysisesti pahoinvoivaksi, sillä romaaniin kirjatut solvaukset ovat kauheita. Pohjakosketus käsittelee myös sitä, mikä pitää naisen suhteessa, jota ei olisi pitänyt edes aloittaa. Lisäksi puolisoiden omien lasten ja yhteisen lapsen osa riitaisessa suhteessa tulee esille. Mutta kokonaisuutta ajatellen keskiössä on nainen, hänen kestokykynsä, pohjalle vajoamisensa, pyörre, josta ei meinaa päästä pois eropäätöksen jälkeenkään.

”Minne tahansa katsoi, minkä tahansa kulman taakse kulki, kumman tahansa kadun puolen valitsi, miten pitkän sillan ylittikin tai mihin milloinkin päänsä päivän päätteeksi painoi, kaikkialla oli tilanteita joita ei halunnut muistaa. Heidän elämänsä miehen kanssa oli kuin potpurin lailla toistuva korvamato, jotka ei päässyt rauhaan vaikka painoi pausea. Ja aina kun tuli hetken tauko ja potpuri vaihtui armollisempaan kelaan, oli vain ajan kysymys ennen kuin nauha meni vielä tiukempaan solmuun ja rikkoi koko magnetofonin.”

Mietin välillä, olisiko kirjaa voinut lyhentää, sillä kauhutilanteet toistavat itseään. Vaan siinä on juuri se juju: niinhän ne tekevät miehen ja naisen elämässä, se on peruskuvio. Ja siksi mies ja nainen ovat kirjassa nimettömiä, sillä näitä miehiä ja naisia on – perhehelvetit eivät valitettavasti ole harvinaisia.

Tämäntyyppiset romaanit eksyttävät myös miettimään, miten omakohtaisia kirjailija sivuille suoltaa (vertaan esimerkiksi Laura Mannisen romaaniin suhteesta narsistin kanssa, Kaikki anteeksi). Mutta Pohjakosketus on romaani – se riittää, en tarvitse vahvistusta, onko sen kirjoittaminen ollut itsehoitoa tai terapeuttista. Vuorenvarmasti kirjan lukeminen on terapeuttista heille, jotka ovat vastaavaa kokeneet. Romaanista saa myös kokemuksen selviytymisestä. Ja koska kyse on romaanista, se toimii kaikille kaunokirjallisuuden tavoin eli vie eläytymään – eläytymään tilanteesiin, joita ei toivoisi kenellekään.

– –

Nina Honkanen
Pohjakosketus
Into 2019
romaani
284 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katie Lowe: Jumalten verta suonissamme

Katie Lowen romaanin Jumalten verta suonissamme (Gummerus 2019) markkinointitekstissä siteerataan kirjailija Corrine Sullivanin kommenttia: ”Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin kohtaa Emma Clinen Tytöt.” Onpa osuva vertaus: esikuvat erottuvat räikeästi.

Romaanin kertoja Viola ryhtyy muistelemaan parinkymmenen vuoden takaisia opiskeluaikoja. Violan perhe koki traagisia menetyksiä ja silloin 16-vuotias tyttö saatiin suostuteltua maineikkaaseen tyttökouluun. Siellä epävarma, traumatisoitunut ja yksinäinen Viola pääsi neljän tytön salaseuraan, jota yksi naisopettaja luotsasi.

Juoneen mahtuu katoamisia, veritekoja, salaisuuksia ja huumeita. Ripaus mystiikkaa saadaan opinahjon vanhoilla noituuskytköksillä. Tyttöjen todellisuudessa aikuiset tai ainakin aikuisuus loistaa poissaolollaan, eikä koulun opettajista ole luottohenkilöiksi. Tyttöjen opettajaesikuvan Annabelin kylmänkuuma vaikutus kyllä heijastuu tapahtumiin.

20190811_101901_resize_78.jpg

En tavoita romaanin dynamiikkaa, ja hukkaan mahdollisuudet saada kiinni kokonaisuudesta. Kirjassa on minulle jotain liikaa, jotain puuttuu ja lopputulos hakee hahmoaan. Nuoruustyypittelyä riittää siinä kuin aikuisuuskliseitäkin.

” ’Ja silti’, hän [Annabel] sanoi kääntäen sivua muistikirjassaan, jonka tekstiä ympäröivät marginaaleissa ohutviivaiset, uhkaavat piirrokset, Giacomettin hahmot, ’te olette epäilemättä tietoisia, tai ainakin tulossa tietoisiksi, aikuisuuden mukanaan tuomasta hitaasta rappeutumisesta. Mielikuvituksen löystymisestä, siitä kuvasta, yksioikoisesta kurjuudesta, että uskotte vain mitä näette, luotatte vain siihen, mitä voitte käsin kosketella. Minusta on outoa, edelleenkin, että siirtymä aikuisuuteen nähdään jonakin myönteisenä, vanhoista ajatuksista ’pois kasvamisena’. Tavoittelemme elämää, jota eletään tylsällä, yksinkertaisella tasolla’.”

Näin julistaa tyttöjen guru Annabel, vaikkei kenenkään salaseuralaisen nuoruus ole jumalaista vaan rimpuilua, kisailua, kiivailua ja iskujen vastaan ottamista. Riemun hetket ovat kortilla. Jos jotain hyvää kirjasta kaivelen, tallentaa se manipulaatiolle altista nuoruutta, jossa on vaikea sanoa ’ei’ tai helppoa ajautua.

– –
Katie Lowe
Jumaten verta suonissamme
Gummerus 2019
351 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja ilmestyy 3.9.2019.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Olli Jalonen: Merenpeitto

Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin Angus on yksi kiehtovimmista romaanihenkilöistä, joista olen lukenut. Merenpeitto (Otava 2019) jatkaa hänen tarinaansa.

Merenpeitto ei ole vain henkilövetoinen juoniromaani, vaan siinä on oleellista tiedon ja ymmärryksen teemat. Monipuolisesti tulee esille luonnontieteellisen empirismin kehitys ja sen alisteinen suhde kristinuskon opinkappaleisiin. Lisäksi 1600-luvun lopun yhteiskuntaa hallitaan uskonnon ja valtiovallan hierarkisin järjestelmin, joissa asemaa ja mahdollisuuksia määrittelevät sukutausta ja varallisuus. Valistus koskee vain harvoja.

Romaania voisi tarkastella myös Edmond Halleyn henkilökuvana sekä kuvauksena uraauurtavan tutkijan asemasta ja vaikeuksista tiedeyhteisössä, jossa menestys edellyttää taiteilua kirkon ja kruunun kysymyksissä, arvovaltaisia suojelijoita ja myötäilijöitä. Kirjassa on kiinnostavia autenttisia Halleyn tekstejä.

Monista näkökulmavaihtoehdoista teen valintani. Tämä juttu kertoo minäkertoja-Anguksesta. En pidä silti tarpeellisena toistaa Angukselle tapahtuneita, en ruodi elämää Lontoossa ja sen liepeillä, merillä tai Saint Helenalla. Tämä on kokemus Anguksen tarinasta.

”Jotenkin olen jäänyt sivuun tai keskelle, olen yksinäni siinä välissä enkä kenenkään kanssa täysin yhtä.”

Romaani seuraa Anguksen vaiheita 16-vuotiaasta kolmekymppiseksi Halleyn ruokakunnassa. Hänessä versoo lapsuuden oppi-isän pastori Burchin istuttama opinhaluinen, nöyrä puoli ja Halleyn innoittama näyttämishaluinen nuori, joka kuitenkin joutuu tukahduttamaan kunnianhimoaan ja osaamistaan.

Angus ei tunnu aikuistuvan eikä pääsevän eteenpäin vaan hän sokeasti uskoo: ”Niin olen herra Halleyn jatke ja hänen oikea kätensä.” Näin ei nuorukaisen oma identiteetti tai seksuaalisuus kehity.

Angus häärii viitisentoista vuotta Halleyn palkattomana palvelijana sekä nimeämättömänä tiedeapulaisena. Jälkimmäisessä roolissa hän on hukkua ja menettää jalkansa, mutta kunnon koulutusta tai asemaa hän ei saa. Kyse ei ole Halleyn pahantahtoisuudesta tai piittaamattomuudesta vaan yhteiskuntajärjestyksestä, jossa ei alhaalta nousta ylös. Angus ymmärtää sen koko mittakaavassaan vain vähitellen – kuten Halleyn ja Anguksen keskustelussa:

”Siksi että jos kuoltuamme meistä jotain jää niin tieto. Ja ehkä nimi tiedon luona. Miten luulet että on?
   Ei minun nimeni mutta teidän, vastaan siihen.”

Mieleeni piirtyvät kohdat, joissa Angus kuvailee kokemuksiaan sukelluskellossa, havainnollistaa moniulotteisen kartan tekoa ja selostaa kipuamistaan jäiselle vuorelle. Pettymyksen tunteet, joita kaikista ponnisteluista seuraa, siirtyvät lukijaan. Niin romaanin tunnelma sukeutuu vähintään melankoiseksi ja myötäeläminen jopa pakahduttavaksi.

20190831_172100_resize_49.jpg

”On kerroksia pelkoa ja hyvää, kaikkea on sekaisin, ne menevät palana toistensa sisälle – -”

Merenpeitto ei millään muotoa ole juoniromaaniksi rajattavissa, vaikka siinä on selkeä ja kronologinen kulku. Oleellista on, miten se kerrotaan. Monitulkintaisen ja taitavan kerronnan avulla syntyy ymmärrys nuoren miehen ajattelutavan kehityksestä. Näkeminen ja sokeus ovat romaanissa merkityksellisiä siinä kuin monenlainen mittaaminenkin.

Kertojan sisäinen puhe kuulostaa alkupuolella romaania isännän ihailun sokaisemalta. Silloinkin siinä on runsaasti iätöntä ja ajatonta viisautta, joka syntyy suorista havainnoista. Havainnoista kehittyy ajatelmia, vaikuttavia elämännäkemyskiteytyksiä.

”Niin painoa on ainakin kahdenlaista. Että mikä on ja mikä tuntuu. Voi olla että ihmisessä ei riitä niin monenlaista tuntemista että jokaiseen asiaan olisi omansa. Siksi ikävä olo ja painava tunne on vähän samanlaista joka kohdasta puristavaa kuin istuminen liian ahtaassa sukelluskellossa kun sitä hiissataan laskuköysillä yhä alemmas.”

Anguksen kehityskaari etenee siihen, ettei hän pelkää omia ajatuksiaan luonnon omavaltaisuudesta ja Jumalan epävarmasta roolista siinä, ja se laskeutuu tietoisuuteen: maanpäällisen, merenalaisen ja tähtitaivaan tutkimisessa hänellä on oma osansa, vaikka se jäisikin vain hänen tietoonsa. Hän aikuistuu vasta, kun joutuu luopumaan, jopa luovuttamaan. Traagisuudessaankin se sisältää mahdollisuuksia. Silmä- ja jalkapuolena Anguksen ”aika taittuu ei katki eikä uudestaan alkuunsa vaan uuteen alkuun”.

”Sillä lailla muistaminen tapahtuu, että hetkessä on silta toiseen ja ne molemmat ovat yhdessä muistamista.”

En tahdo päästä millään irti Merenpeiton tunnelmasta ja kielestä. Selailen muistilaputtamiani kirjan sanomishienouksia. Voisin siteerata lukuisia kohtia. Suuren vaikutuksen minun tekevät esimerkiksi romaanin ajan ja muistamisen teemat. Etenkin osuvat Anguksen ajatukset ikääntymisestä, poissa olemisesta, paluusta ja ajan suhteellisuudesta.

”Ehkä näin on koko ajan ja koko ajan enemmän kun muistamista on enemmän, että menettää pois eikä sitten jotain paikkaa ja aikaa enää itsellä olekaan eikä sitä saa takaisin vaikka kuinka etsisi koska sitä ei ole. Mietin näin mutta onko se ollenkaan totta koska aikaisemmin olen ajatellut niin että kaikki mitä on ollut on yhä vaikka sitten kuinka peittyneenä uudemman alle.”

Merenpeiton anti on niin runsas, että kaikki siitä kirjoittamani tuntuu riittämättömältä pintaraapaisulta. Olli Jalonen luo maailman, ajankuvan ja kohtalot, jotka otan todesta. Sellaista on elämyksellinen kirjallisuus, joka liikauttaa ajatuksia ja tunteita uuteen asentoon. Jalonen teki sen taas.

20190901_160759_resize_65.jpg

– –

Olli Jalonen
Merenpeitto
Otava 2019
romaani
462 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ossi Nyman: Patriarkaatti

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys herätti keskustelua suhtautumisesta työttömyyteen. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia juttuja viriää Nymanin uutuudesta, romaanista Patriarkaatti (Teos 2019).

Takakansi johdattelee tutkailemaan kirjasta naisvihamielistä yhteiskuntaa, jossa ei viihdy kukaan, ja tiivistää kirjan olevan tarina tarinasta. Kun yritän muodostaa omaa käsitystäni kirjasta, hämmennyn. Patriarkaatti ei päästä minua helpolla.

20190827_145719_resize_10.jpg


Romaani jakautuu kolmeen osaan: vuosiin 2005, 2007 ja 2017. Minäkertoja kytkee aina kuolemaan liittyvällä julkisuustapahtumalla itsensä aikaan. Niitä ovat Dianan ja Pavarottin kuolemat ja Koiviston hautajaiset. Porno, väkivalta ja sarjamurhat pyörivät kertojan mielessä, samoin kuuluisien leffojen (mm. Vertigo ja ET) tulkinnat. Ja sitten hän kuvaa toimintaansa. En vain voi tietää, mikä on kertojalle totta vai kuviteltua – vai sekä-että.

Patriarkaatti alkaa patriarkaatin perusympäristöstä, armeijasta, mutta sehän ei ole enää yksin miehinen vapaaehtoisten naisten vuoksi. Silti pääviihdyke kasarmilla on nonstop-pornoesitykset. Vai onko? Mihin tässä kirjassa voi uskoa? Kertojan jumalauskoinen äiti kiteyttää:

”Jumala oli kuin kirjailija, äiti sanoi. Eikä kirjailija luo henkilöhahmoja ja sitten varmista ettei heille tapahdu mitään pahaa, vaan päinvastoin saattaa heidät kiusaukseen ja pahan äärelle.”

Patriarkaatissa kertoja eli kirjan päähenkilö on kiusauksen ja pahan äärellä, ja vaikutteet siihen tulevat jo lapsena ympärillä olevasta kuten kotioloista, pornosta, mediatarinoista. Nyman poistaa viihteellisyyden ja tuo tilalle tarinallisuuden, joka ei viihdytä vaan usein kuvottaa. Ja se on ihan oikein, että väkivalta kuvataan kuvottavasti, sillä sellaistahan se on eikä viihdettä.


Palaan alkuun. Kertoja pääsee armeijasta. Hän on Mauri, armeijassa lempinimeltään Mauritania, ja sen huolimattomasti kuulevat tulkitsevat: Mauri-Tanja. Kyllä vain, nimellä on merkitystä, ja kirjassa(kin) on merkitystä, kumpana maailmaa kuvittelee, Maurina vai Tanjana.

Kertojan tila on mutkikas ja ahdistava, ympäristölle vaarallinen. Hän selittää toimiaan ja olotilojaan, tällaistakin:

”Ymmärsin, ettei turvaa tuovien asioiden tarvinnut olla hyviä tai onnellisia asioita, vaan riitti, että ne olivat lapsuudesta tuttuja. Monesti makasin yöllä sängyssä ja ajattelin kuinka kaltoin elämä oli minua kohdellut ja kuinka en koskaan tulisi onnelliseksi, ja siitäkin tuli minulle turvallinen ja hyvä olo.”

Kertoja antaa itsestään umpimielisen sivustakatsojan kuvan. Hän on yksinäinen vieraantuja, joka kätkee muilta sisäisen elämänsä mutta päästää sen tekstissään irti. Hän tuo mieleen toisaalta myös näennäisen rationaalisen ja hyväkäytöksisen psykopaatin, samanlaisen kuin Netflixin Mindhunters-sarjan sarjamurhaajan, jota FBI-etsivä haastattelee ensimmäisissä jaksoissa. Tai sitten hänessä on jotain American Psychoa tai…


Patriarkaatin kerronta on viileää, tarkkaa ja selkeää, vaikkei tarkoitusperä aina selviä. Tekstikappaleet ovat pitkiä ja sisältö seikkaperäistä. Tunnelma on jännitteinen, häiriintynyt ja häiritsevä. Sen pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, ja silloin tuntuu samalta kuin Maurin väkivallan uhrista:

”Hänen kasvoilleen levisi sivistykseen ja järjestykseen uskovan ihmisen loukkaantunut ja epäuskoinen ilme – -.”

Miksi kaikki tämä? Nymanin kirja ajatteluttaa eikä jätä kylmäksi. Ainakin hetken hävettää ajatella kaikkia katselemiani ja lukemiani murha- ja väkivaltaviihdykkeitä, joissa uhri on usein nainen ja rikos seksuaalinen.

– –

 
Ossi Nyman
Patrirkaatti
Teos 2019
romaani
200 sivua.
Ostin kirjan,
Ja sain sen myös kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Riitta Jalonen: Tanssikaa!

  ”’Tanssikaa! Tanssi auttaa!’ äiti huusi.
    Nousin ylös ja hoipuin välieteiseen.
    Kruunu heilahti, kun menin sen alle makaamaan. Lasisia paloja tipahteli päähäni. Olin prinsessa, en kuningatar. Äidin paikalle en tahtonut, koska silloin kahden ihmisen olisi pitänyt mahtua yhden sisään ja minun sisälläni oli jo valmiiksi vaikka kuinka monta ihmistä.”

Minäkertojan lapsuudenkodin tanssiaisissa äiti on kuningatar, joka järjestää viihdykettä sodan särkemille tuttaville. Kristallikruunu kimmeltää ja tanssimusiikin sanat kalskahtavat kohtalokkaina. Pienen tytön pään pistää pyörälle äidin ja olohuoneen tanssiaisten lisäksi äidin perhehistoria: pitkä liuta E-kirjaimella alkavia (E kuin elämä) enoja, jotka ovat sanakarivainajia tai muuten sotasyistä hautoihin kuopattuja.

Riita Jalosen romaani Tanssikaa! (Tammi 2019) kietoo kertojan mielleyhtymiin. Siihen kuuluu nykyisyys äidin kodin tyhjentäjänä ja menneisyys, joka ei ole vain hänen omansa. Kertoja toteaa esimerkiksi: ”Tunsin itseni kuolleita kerääväksi astiaksi.” Minulle romaani kertoo talvi- ja jatkosodan psyykkisistä jälkijäristyksistä, jotka siirtyvät seuraavaan polveen. Lisäksi se on kuvaus herkästä tytöstä ja sittemmin naisesta, jonka mielikuvitus värittää arkiset havainnot. Niissä hämärtyvät ajan, toden, kuvitellun ja oman itsen rajat.

”Pää on valtava mylly.
Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin on oma sekava ratansa.”

Tanssikaa!-romaanille on ominaista tietynlainen hämäryys, joka välittyy kertojan tavasta kokea ympäröivä maailma ja oma elämänsä. Isän mielestä tytön elämäntehtävä taitaa olla itsestään selvän ottaminen.

20190824_180319_resize_56.jpg

Kertojalle on paljolti todellista vain äidin kautta suodatettu. Siitä väkevä muistutus on äidin muotokuva, jonka merkitys toistuu eri vaiheissa tarinaa. Enojen muisto lisää sakeutta – muistot, jotka eivät ole aina kertojan omia tai todellisia. Kirjassa on hienoja kohtia, joissa kertoja kokee hetkiä lapsena tai aikuisena vainajien seurana. Jonkinlainen arkeen maaduttaja on veljentapainen, kertojan kotiin sijoitettu sotaorpo Viljami ja ”jalat maassa” -ystävä Tuula.

Romaani alkaa sukuluettelolla ja lauseella: ”Olen elänyt kuolleitten suvussa, mutta tämä kirja on romaani.” Ja onpa romaani! Se pakottaa hidastamaan ja on siinä mielessä vaikea, että lauseisiin täytyy seisahtua ja peruuttaa. En koe vaikeaksi sitä, että aikatasot sekoittuvat, enkä pidä kieltäkään vaikeana. Tarkoitan tätä: tekstin ajatustiheys pysäyttää. Kirjan kieli sisältää helminauhana taidokkaasti hiottuja virkkeiden korukiviä. Niitä jää mielikseen hiljakseen hipelöimään.

Tiheä, tiheä Tanssikaa!. Kirja vaivuttaa minut epätodelliseen tunnelmaan, joka jää vaikuttamaan. Siinä lipuu filmikuvina kirjatilanteita, osa 1950-60-lukujen haalistunein värikuvasävyin, osa melankolisen mustavalkoisina. Ne sisältävät tunnekirjon, jolle raivaan aikaa ja tilaa. Nyt jään pureksimaan epilogia:

”Emme me vanhene silmissä vaan sydämessä, mutta onneksi tunteista puhtaita meistä ei koskaan tule.”

– –

Riitta Jalonen
Tanssikaa!
Tammi 2019
romaani
205 sivua.
Ostin kirjan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) käy läpi minäkertojan vaihetta, jona isän musta nahkavyö lakkaa olemasta isän vyö ja on vain vyö. Se kestää vuodenkierron, eikä taida jäädä siihen.

”Isäni kykeni näköjään kuolemallaan hajottamaan paljon sellaistakin, jota en ollut tiennyt hänen pitäneen koossa.”

Isän kuolema sysää viisikymppisen Petri-nimisen kirjailijan setvimään isäsuhdetta ja oman elämän rajallisuutta. Hän jumittuu kuolema-ajatuksiin, etenkin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. Millekään muulle ei jää tilaa. Lähellä pysyy silti ymmärtävä Liisa-vaimo, kauempana yksinoloa harjoitteleva äiti ja etäällä aikuistuvat lapset.

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
    Pelkää että kuolee.
    Pelkää ettei saa elää.
    Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy. Hädin tuskin suostuu elämään.”

Tammisen romaanissa aikuisesta miehestä kasvaa poika, joka isättömänä etsii aikuisuuttaan. Siihen liittyy vanhempien näkeminen toisin kuin ennen, joten kertoja käsittää isästään enemmän ja muuta kuin isän eläessä. Myös aikuisuuden ja yksinäisyyden yhtymäkohdista on pohdintaa. Samalla hän möyrii omassa ominaislaadussaan: kiduttavaa itsetarkkailua, epävarmuutta hyväksytyksi tulemisesta, riittämättömyyttä, huolestunutta yritystä esittää tilanteisiin sopivaa miestä.

Romaani kulkee syvissä vesissä, vaikka kertoja hylkääkin hukuttautumishalunsa. Musta vyö kuvaa havainnollisesti, miten aika pysähtyy, tyhjenee, menettää merkityksensä ja kaikki jumittaa. Romaanin kerronnan selkeys vie koreilematta kokemukseen. Tamminen hioo mielenliikkeet, havainnot ja tapahtumat kieleksi, jossa lyhytvirkkeisyys ja melko niukka muoto kertoo määräänsä enemmän ja jossa ulkoinen on sisäistä. Lisäksi yksioikoisuudet kuten ”kuolema tappaa” ovatkin asioita, joiden totuus valkenee.

Konkreettiset tilanteet välittyvät riisuttuina, mutta joukkoon mahtuu aforistisuutta ja kielikuvallisuutta. Joskus takana luuraa kerrottua synkempi sävy, mutta monesti pilkahtaa tilanteen naurettava puoli, mikä irrottaa vapauttavaa naurua. Romaanissa on myös monia lempeitä hetkiä, esimerkiksi vaimon viisaat väliintulot sekä isän ja kertojan ääneen sanotut arvostustunnustukset.

20190823_071005_resize_44.jpg

Olen siinä määrin vaikuttunut romaanin kuvaustavasta, että siitä on vaikea irrota. Teksti vie väkisin hapuilemaan omaan sumuuni isän kuoleman jälkeen ja tunnistamaan irrallisen olotilan, jossa vieraantuu kaikesta, satunnaisesti onkin yhteydessä kaikkeen, pohtii jatkuvuutta ja rajallisuutta, yllättää itsensä näkemässä irrationaalisia merkkejä, vaikkei sellaisiin ole uskonut – ja pelkää elämää. (Silloin on voinut auttaa lohtukirja, Meriromaani.)

Musta vyö tuo jotain uutta Tammisen tuotantoon, avointa haurautta, vaikka tyyli on tunnistettavaa. Ja taitaa tallella olla ihmisen epävarma yhteys itseensä ja muihin, mutta on muutakin:

”Jolloin kuin kivi lampeen tipahtaa jostakin tajuntaani se tieto, että kaikki on samaa, minä ja multa ja maailmankaikkeus.”

– –

Petri Tamminen
Musta vyö
Otava 2019
romaani
175 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirsti Ellilä: Lepra

”- Kirjoita tarina rakkaudesta. Kirjoita tarina ihmisten arvokkuudesta. Mitä se on silloin, kun kaikki ulkoinen on viety nahkaa myöten ja lihan on korvannut mätä ja visva.”

Olen heikkona humaaneihin romaaneihin. Ennen kuin menen tarkemmin yhteen sellaiseen, Kirsti Ellilän Lepra-romaaniin (Arktinen banaani 2019), muistelen saamiani samanmoisia kohottavia kokemuksia kotimaisista historiallisista romaaneista. Anneli Kannon PyöveliJoel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja Katja Kallion Yön kantaja tulevat mieleen vaikuttavina kerronnan ja tunnelman yhdistelijöinä.

Kallion Yön kantaja on osuva rinnakkainen Ellilän Lepralle, sillä kumpikin kertoo eristetystä sairaalasta, Kallio Seilin ja Elillä Oriveden. Oriveden leprasairaala lakkautettiin 1953, ja siihen romaanissa päädytään, mutta sitä ennen:

”Tämä on tarina Matildasta ja Helmistä ja heidän korkeasta kutsumuksestaan. Mutta tarinaa ei olisi ilman Aunea ja Juhoa, jotka eivät halunneet uskoa, ettei ihminen leprasairaalassa kuulu itselleen ja vielä vähemmän hän kuuluu sille, jota kuvittelee rakastavansa. He eivät suostuneet hyväksymään, että leprasairaalassa potilas kuuluu valtiolle, joka maksaa hänen kulunsa. Vastahakoisen avokätisesti, pakon edessä, mutta maksaa kuitenkin.”

Romaanissa 1920-luvun alussa diakonissa Matilda saapuu siskonsa Helmin tilalle Oriveden leprasairaalan johtoon, sillä Helmissä on jotain vialla. Sairaalayhteisöön kuuluu henkilökuntaa ja potilaita, joista osasta tulee tärkeitä sivuhenkilöitä sisarusten tarinassa. Diakonissatyölle omistautuminen on uhraus, jonka vaikutuksia kirja myös käsittelee.

20190810_173143_resize_13.jpg

Kerronta viehättää minua, sillä kertoja pitää itsensä piilossa pitkään. Hän malttaa pohjustaa, ja tunkee etenkin sisar Matildan mieleen. Sairaalatapahtumia ja henkilöiden suhteita kertoja kurkkii onnistuneen uskottavasti, myös lainatut kirjeet tuntuvat tosilta. Kun kertoja paljastaa itsensä, hän lyö ällikällä. Sen klapin iskun haluan säästää joka lukijalle.

Lisää kerronnan kiehtovuudesta. Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa. Ei kyse ole kaunistelusta tai helskyttelystä vaan tasoista, joissa käsitellään ihmisyyden ydinkysymyksiä.

”Ilman toivoa uurastus käy liian vaativaksi, voimat ehtyvät ja mielenkiinto katoaa. Juuri ihmisen toivo käy painovoimaa vastaan ja uhmaa välttämättömyyden pakkoa. Toivo on voimalaitos, joka tuottaa virtaa rakkaudelle ja unelmille ja nostaa hylätyn maan raosta, sulkee hänet syliin ja korottaa hänet rakastetuksi.”

Päähenkilö on diakonissa, mutta hyvän teko ei ole romaanissa yksioikoista, ei myöskään usko. Perimmäisiä asioita ovat, miten kohtelemme toisiamme ja miten näemme toistemme ihmisyyden. Esimerkiksi Matildan kokemukset Dragsvikin sotavankilasairaalasta kulkevat lähtemättöminä hänen rinnallaan Orivedellä.

Sairastamisen kurjuuden ja ihmissuhteiden solmujen rinnalla kirjassa on paljon kaunista, sanoisinko: kypsällä tavalla kaunista. Esimerkiksi romaanissa on hienoja kohtauksia, joihin liittyy vesi, puutarha tai vuodenkierron jokin väkevä yksityiskohta. Lepra vetoaa tunteisiin ja tekee sen tarinoinnin taikavoimin.

– –

Kirsti Ellilä
Lepra
Arktinen banaani
romaani
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

 

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Niputan nyt amerikkalaisen proosakerronnan sutjakkaasti eteneväksi, henkilökeskeiseksi kerronnaksi, jossa henkilöiden siteet perheeseen ovat luupin alla. Tapahtumat polveilevat mutta vetävät kulkemaan mukana, sillä on vaikea arvata, mitä mutkan takana tapahtuu. Tähän luonnehdintaan sopivia kirjailijoita ovat esimerkiksi AusterEgenidesFranzen ja Tartt. Ja nyt on sitten tämä uusi tulokas Celeste Ng.

Ensimmäinen suomennos Ngilta on romaani Tulenarkoja asioita (Gummerus 2019). Kipinää iskevät perhesuhteet, etenkin sisarussuhteet ja äitiys.

20190716_154039.jpg

Keskeisiä henkilöitä ovat Mia ja hänen teinityttärensä Pearl, jotka tulevat sisäsiistiin asuinalueelle Richardsonin perheen vuokralaisiksi. Richardsoneilla on neljä teiniä, jotka eri tavoin kiintyvät Pearliin ja Miaan. Mia on arvoituksellinen taiteilijasielu, jonka salaisuutta rouva Richardson alkaa salaa selvittää.

Taitavasti Ng johdattelee tapahtumia niin, ettei kirja kavennu juoniromaaniksi, vaikka se on myös sellainen. Sivujuonteet vievät syvälle keskeisteemaan, jossa pöyhitään äitiyttä ja äitiyden oikeutuksia. Mikä on oikein äidille, mikä lapselle ja milloin kipeät ratkaisut ovat perusteltuja?

Haluan säilyttää minua seuraavien lukijoiden ahaa-elämykset, enkä sen vuoksi tämän suoremmin kerro kirjasta. Sanonpa vain sen, että minua vakuuttaa tapa, jolla Ng saavuttaa teinien tavan ajatella ja toimia. Samoin koskettaa se, miten äidin huoli muuttuu äyskimiseksi tai miltä tuntuu kuin lapsi etääntyy nuoreksi. Jälkimmäisestä näin:

”Samanlaista olisi, jos opettelisi elämään pelkällä omenan tuoksulla vaikka oikeastaan tahtoisi ahmia hedelmän, upottaa hampaat siihen ja hotkaista sen siemenkotineen päivineen.”

Kiitettävästi Tulenarkoja asioita antaa tilaa lukijan ajattelulle. Lukija tietää enemmän kuin henkilöt ja saa olla tulisilla hiilillä tilanteissa, joissa henkilöiden johtopäätökset menevät metsään ja sitten tietysti myös teot. Vaikuttavasti myös Ng kuvaa henkilöitä polttelevissa tilanteissa, joissa toisten henkilöiden sanat aiheuttavan roihun, jota ei enää kykene sammuttamaan. Näin tekevät esimerkiksi nämä sanat:

”Toisinaan täytyy polttaa kaikki ja aloittaa alusta.”

– –

Celeste Ng
Tulenarkoja asioita
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2019
romaani
384 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muita lukijoita, esimerkiksi Kirjakaapin kummitusLeena Lumi, Lumiomena ja Mitä luimme kerran.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jani Nieminen: Komero

On näitä kasvukertomuksia luettu, myös näitä eteläpohjalaisia, mutta nyt hykertelen romaania, jonka kerrontakikat virkistävät. Runoilijana tunnettu Jani Nieminen on ryhtynyt romaanille ja seuraa mielenliikkeitä pysähtyneessä pohjalaispitäjässä: Komero (Like 2019).

Putsaan perusasiat alta pois. Minäkertoja-Jani kelaa mennyttä kuin vouvaavaa c-kasettia, sillä päällekkäin on useita aikatasoja. Varhaisaikuinen JaniBoy on elämänavalintataitteessa, jolloin mieli liikkuu takaumissa lapsuuteen ja nuoruuteen. Romaani sijoittuu Alamoon (=Alavuteen), josta jo Seinäjoelle pääsy tekee tiukkaa. Tärkeitä ovat vanhemmat, sisko, setä, isoisä ja isoäiti, ja erityisen tärkeitä ovat ystävät Jarno ja Tiina – kolmikko Jani, Jarno ja Tiina: aina liikaa jotakin.

Kertojan persoonaan liittyvät asiat välittyvät elävästi, samoin kotiolot ja tärkeät ystävät. Ympäristö ei näkyvästi tue Janin runoilijahaaveita tai Jarnon valokuvataidetta, mentaliteetti on lähinnä: ”Mitä sanoilla, onhan meillä nyrkit, eikä syli ole paikka vaan mittayksikkö.” Se ei ole kuitenkaan koko totuus.

20190813_164212_resize_27.jpg

Ja tästä löydän kerronnan avainkohdan:

”Ja että kertojalla pitää olla oma ääni, se on paskaa sellainen. Pitää olla sellainen ääni, joka kertoo mahdollisimman monella äänellä, ’minkälainen paikka tämä maailma oikein on’. Näyttää eikä selittää.”

Nieminen kertoo monella äänellä. Dialogi on luontevaa, ja niin puhujat kuulostavat omanlaisiltaan. Jani runoilee jo lapsena ja myös lainasäkeet tarttuvat mieleen, eli miksei: sitaatit siirtyvät sujuvasti osaksi romaania. Kertojan herkkyys ja joustava mielikuvitus eivät piittaa todellisuuden rajoista, ja siksi vainajat vierailevat tässä maailmassa. Ja kertoja näyttää tätä maailmaa ja sitä, mitä se ihmisille tekee. Tekijöinä voivat olla toiset ihmiset, mielenterveys, työttömyys, menetykset tai Jeesus-usko.

Kuvauksen sävykkyys vetoaa tunteisiin: samaan aikaan vaikuttavat herkkyys ja huumori, lähes simultaanisti haikeus ja suru. Kerrontakeinot vahvistavat yhtäaikaisuuden tunnelmaa: virke voi jäädä kesken ja jatkua seuraavassa kappaleessa tai luvussa vieden uuteen tilanteeseen. Silloin tällöin tekstikappale hajoaa runon näköiseksi. Ei hätää, ei tässä romaanissa turhia helkytellä, enempi ollaan suoraviivaisia ja luetaan rivienvälejä. Kerronta tavoittaa oleellisen: näin mieli toimii loikkien ajasta, asiasta toiseen, ja Niemisellä on taito pitää lukija mielleyhtymissä mukana.

Komerossa näkyvät kielen ja mielen joustavuus ja taiten sirotellut ajatuskiteytymät. Romaanissa on myös komeita tilannekuvia, esimerkiksi sellaisia, joissa paikallisuus, elävät ja kuolleet yhdistyvät:

”Valkia paloi. Ympärillä oli miehiä, naisia, kyläläisiä. Tiina katsoi näkyä kuin lumottuna. Kipunat nousivat kohti maaliskuista yötaivasta. Tuli piti mouhuaan. Valkiaan lensi kuolleiden kyläläisten vaatteita. Lesket olivat tyhjentäneet vaatekaappiaan, ja sinne ne pyrähtivät, siksinsokin taivaalle, niin kuin sielutkin.”

Nautin tarinoista perheestä, ystävyydestä ja kasvusta; nautin Niemisen tavasta kertoa minähenkilöstä sekä minähenkilön ystävistä ja perheestä. Uhallakin totean: on Komerossa moniääninen oma ääni!

– –

Jani Nieminen
Komero
Like 2019
romaani
106 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä on kirjoittanut paljaan kirjan nuoren miehen taitevuodesta. Romaanissa Jalat ilmassa (Gummerus 2019) parikymppinen mies muuttaa jyväskyläläiseen yksiöön ja aloittaa yliopisto-opiskelut. Tilanteessa on monia mahdollisuuksia: itsenäistyminen lapsuudenperheestä, uusi alku uudessa ympäristössä ja tutustuminen ikätovereihin vailla menneisyyden painolasteja. Ei, se ei mene niin. Vuosien koulukiusaamiskierre on tuhonnut minäkertojan kyvyn uskoa itseensä ja nauttia elämästä.

Terävä virkerytmi sopii sisältöön. Välistä välähtää taito kuvata ympäristöä niin, että se mataforisoituu. Ja miten niin jalat ilmassa? Se on hetki juoksussa, jolloin ihminen ei ole kosketuksessa maahan. Siitäkin kokemuksesta Aaro on luopunut.

20190808_220706_resize_18.jpg

Rönkän tärkeän romaanin vahvuus on tapa kertoa suojausta vailla. Rajaton itsetarkkailu, yliherkkyys muiden ilmeille, katseille ja sävyille välittyy kaikkine nyansseineen. ”Merkit on haarniskani”, eli Aaro rakentaa ulkokuorta peittääkseen sisäisen.

”Ulkona tihku sulattaa hiuslakan. Mainosvalojen ja katulyhtyjen läiskät heijastuvat kiiltävään katuun. Kuljen kädet taskuissa ja vilkuilen itseäni näyteikkunoista ja kauhon tukkaani. Näky pahenee joka ikkunalla.”

Aaron kertomana koskettaa ehkä eniten se, millaista on olla ensikertalaisena samanikäisten ihmissuhteissa, joissa voi olla vuorovaikutuksessa tasavertainen. Hetkittäinen hyväksyttynä oleminen on hänelle aivan uutta. Pelon ja ujouden säröily paljastaa rohkeutta. Sen kääntöpuoli on holtittomuus. Riskikäyttäytyminen liittyy arvottomuuden tunteeseen, jota hyvätkään kokemukset eivät häivytä.

Jalat ilmassa ei mässäile kiduttavilla kiusaamiskuvauksilla, vaan ne välähtävät raakoina takaumina ja nujertavina sisäisen puheen repliikkeinä. Sillä tavoin ne syventävät tunnekuilua, johon kertoja on lapsena sysätty ja josta hän ei pääse pois.

Kiinnostun myös siitä, miten näkökulma rajautuu tyystin minäkertojan kokemukseen. Lukijana (ja nuorten miesten vanhempana) noukin tilanteita huolehtivista vanhemmista: he kyselevät, onko kaikki hyvin ja kannustavat juoksuradan laidalla, mutta lapsen ja vanhempien tulkinnat tilanteista eivät kohtaa toisiaan. Aaro väistelee vuorovaikutusta vanhempien kanssa, ja etenkin isää hän pitää etäällä, vaikka toisaalta isä on myös esikuva. Aaro kokee kaiken paineena, joten hän vetäytyy ja vaikenee.

Aivan varmasti on monia kirjoja koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Jalat ilmassa täräyttää minua herkkyyden ja ankaruuden yhdistelmänä, häpeilemättömän avaavana kiusatuksi tulemisen seurauksista. Hieno kirja koostuu kaunistelemattomista hetkistä myös silloin, kun eristyneisyyden tila on muutoksessa, kuten Aaron ensimmäisissä seurusteluyrityksissä. Kutsuisin romaania selviytymistarinaksi, sillä Aaro taipuu myöntämään avuntarpeensa ja löytää kyvyn rakastaa:

”Mutta tiedän, ettei ketään voi sillä tavoin nostaa. Tai paremminkin: rakkaus on nostamisen seuraus, ei tarkoitus. Tai jotain. Ihan sama.”

Ei ole sama, eikä se ole sama Aarolle eikä tuhansille aaroille, ei yliopisto-opiskelijoille, joista joka neljännellä on tämän viikon uutisoinnin mukaan mielenterveysongelmia. Kuulluksi ja hyväksytyksi tuleminen merkitsee. Tämä vielä: Aaron koskettavan tarinan rinnakkaisena, ujouden ja ulkopuolisuuden kuvauksena suosittelen Aino Louhen sarjakuvaa Mielikuvitustyttö.

– –

Antti Rönkä
Jalat ilmassa
Gummerus 2019
romaani
224 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

No, onpa aikamoinen hupsutukseksi naamioitu perhetragedia. Toisella tyylillä Lasse Nousiaisen Itärajatapaus (Aula & Co 2019) tuntuisi yhdeltä synkeältä sukuproosalta muiden joukossa. Mutta nyt hölskyy huumoria.

20190719_120551.jpg

Sami kertoo Markon (isä) ja Hanna-avovaimon (äiti) maakuntamatkasta Markuksen kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Alkoiko korvamato soittaa SITÄ biisiä? SE ja muu Suomi-poppi raikaa paikallisradiokanavalla tarinan mittaan, kun pariskunta poikkeaa Markuksen serkulla, veljellä, siskolla ja äidillä. Suku on pahin, ei tästä muuta voi sanoa. Otetaan esimerkiksi Pekka-veljen ja Markuksen dialogipätkä.

Pekka kaatoi kahvia reippaalla otteella, eikä välittänyt vaikka osa meni ohi isän mukista.
”Ne teidän hippiakarkit oli varmaan hesalaista huumoria. Harvoin saa niin oudonmakuista karkkia.”
”Ai se vegaanisuklaa? Se on Ruohonjuuresta ostettu. Hanna ajatteli, että te haluatte maistaa.”
”Missä vaiheessa sie Marko menit noin sekaisin?”
”En mä mitään sekaisin ole. Kaupungissa on vaan laajempi valikoima tuotteita ja urbaaneja elämyksiä”
”Sie puhutkin ihan mitä sattuu. Vedät sie huumeita?”
”En vedä.”
”Ootko sie ajatunut johonkin paskasakkiin? Sie olit pienenäkin niin helposti vietävissä. Halusit olla aina mukana lössissä.”
”Mää oon kyllä omasta mielestä ollut aina enemmän individualisti.”
”Jos piti jotakin testata, siut tuupattiin ekana. Kerran söit hirven papanoita, kun myös sanottiin että niistä saat isommat lihakset. Taidettiin olla väärässä, kun oot vieläkin noin rimpula.”

Tuo naljailu on vielä melko kevyttä, mutta räikeästi kirjassa näyttäytyy sukusuhteiden kärjistyminen ja epäarvoistuminen. Ja inha salaisuus. Lisäpiikkiä pistää helsinkiläishipstereiden ja maalaisjunttien eroavaisuuksien tökkiminen. Vinkkeli on sellainen, että lukija pitäytyy helsinkiläispariskunnan puolella, vaikkei näiden naurettavuuksia peitellä. Mies on kiltti vaihtoehtokirjailija ja nainen vakaumuksellinen slow food -yrittäjä.

Välillä naurahtelen, välillä huokailen asetelmia. Aluksi huvitun kerrontajujusta. Minut narutetaan mukaan puhumattoman, pikkuvanhan Sami-kertojan näkökulmaan, ja kun totuus paljastuu, se tuntuu – nololta. Ja ihan loppu, siinä on jopa söpöstelyn henkeä.

Lopputulema: kiva välipalakirja, joka jää hitusen vaivaamaan (hyvä), koska se kertoo epämiellyttävimmistä sukulaisista pitkään aikaan.

– –

Lasse Nousiainen
Itärajatapaus
Aula & Co 2019
romaani
eKirjana 99 sivua.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Taas on tarjolla trilleri, joka on maailmanmenestys, oikeudet myyty 40 kielelle. Se tulee Englannista, ja esikoiskirjailija Alex Michaelides on tahtonut kirjoittaa kirjan, jollaisen haluaisi itse lukea. No, makuja on monia.

Hiljainen potilas -kirjassa (Gummerus 2019) psykoterapia, taidemaalaus ja kreikkalainen tragedia (Alkestis) kohtaavat toisensa. Kiinnostavinta on Alkestis-näytelmän salaisuuden punominen juoneen. Kirjan puoleen väliin saan kiiruhtaa, jotta näytelmän pointti tuo säväyksen kirjaan.

IMG_20190805_165733_300_resize_14.jpg

 

En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta minuun makuuni on harvoin kirja, jossa terapeutti terapoi, viittaa terapiasuuntiin ja osoittelee psykologisia tulkintoja. Tälläkin kertaa pidän epäuskottavana Theo-minäkertojan ammatillista puuhastelua ja koko mielisairaalaosaston kuvausta. Tai ehkä sentään osaston johtajalla kerran välähtää:

”Ongelma piilee siinä, että lähestyt koko juttua nurinkurisesti. Esität tiukkoja kysymyksiä ja etsit johtolankoja, ikään kuin kyseessä olisi salapoliisiromaani.”

Theo saa touhuilla mitä sattuu aivan kuin hänellä ei olisi muita potilaita kuin Alicia, puhumaton potilas. Alician mies on ammuttu ja rikospaikalla on ollut vain Alicia. Onko hän todella tappanut miehensä? Mitä vaikenevan naisen päässä liikkuu? Voiko hänen päiväkirjoihinsa luottaa? Mitä Theo oikein ajaa takaa terapiatouhuissaan? Eli kyllä kirjassa jännäriaineksia on ja hyväuskoista lukijaa huiputetaan.

Sitten on kulunutta: hoitolaitoksella on rahavaikeuksia, kiukkuisten omaisten valituksia kartetaan, ihmismielen ammattilaisia traumat ja ongelmat jäytävät, Alician päiväkirjaosuudet tyrkkivät vihjeitä, erinäisiä epäiltyjä ripotellaan sopivin välein, minäkertoja edistyy terapeuttina, Alicia vain vaikenee…

”Mutta sellainen vaikutus Alicialla oli muihin ihmisiin. Hänen hiljaisuutensa oli kuin peili, josta jokainen näki oman kuvansa.

   Eikä tuo kuva useinkaan ollut mairitteleva.”

Pidän eritoten psykologisesta jännityksestä, mutta Hiljainen potilas mielestäni kaatuu psykologeihin, ainakin minä kiemurtelen vaivaantuneena terapeutin sokeutuessa omiin touhuihinsa sekä seuratessani terapiaistuntojutteluja ja hoitohenkilökunnan keskusteluja. Mielen pulmat ja ihmiselon arvaamattomuus ei tällä kertaa herätä myötätuntoa eikä kaunokirjallista kipinöintiä, vaan kokonaisuus tuntuu kovin laskelmoidulta.

– –

Alex Michaelides
Hiljainen potilas
suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, ilmestyy 5.8.2019.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Pajtim Statovci: Bolla

Bolla voi olla näkymätön, piru, eläimenkaltainen tai ulkopuolinen. Ainakin se on kansanperinteen hahmo ja myyttinen aines Pajtim Statovcin uutuusromaanissa Bolla (Otava 2019). Moniselitteisyys on hahmon ja kirjan voima, niin myös Statovcin taito kertoa.

Bollaa kestää

Sodan ja albanialais-serbialaisen homorakkauden yhdistäminen tietää raastavia hetkiä. Rakkauteen kasautuu runsaasti varjoja, ja sota nielee kaiken.

Sodan raakalaismaisuus on ihmisistä kiinni, ja romaani repii riekaleita siitä, miten ihminen kykenee kamaluuksiin niin sodan kuin oman ristiriitaisuutensa vuoksi. Raakuus jättää jälkiä – se siirtyy tekstiin jäljittelemättömästi. Kulttuurin kurittamistavat, oman ytimen kätkeminen ja päättymättömästi jatkuva kansanviha kasautuvat kauheiksi teoiksi.

Romaani rakkaus pehmittää hetkittäin kovuutta, joka ympäröi salailtavaa suhdetta. Se on pakoa, pakottavaa ja peruuttamatonta. Se on oma tila, jossa ei kuitenkaan pääse irti itsestä, yhteisöstä, yhteiskunnasta, vaikka

”Seuraava tunti kuluu kotoisammin kuin yksikään aiempi elämässäni. Tilaamme toiset kahvit, vaimennamme ääntämme, ja kun huomaan hänen englanninkieliset kirjansa, vaihdamme kieltä. Se tuntu luontevalta; englantia puhuessamme emme ole albaani ja serbi, vaan irti täältä, romaanista revittyjä sivuja.”

”Olen kuvitellut tämän hetken”

Arsim rakastuu Milošiin, vaikka vaimo on raskaana ja kirjailijahaaveet kirkkaina mielessä. Miehet opiskelevat, tapailevat salaa ja seuraavat sodan lähestymistä. Arsim perheineen joutuu pakenemaan muille maille ja Miloš sotarintamille. Romaani kutoo kohtaamisiin, eroon ja paluuseen Pristinaan.

Kumpikin mies säilyttää raskaita taakkoja: kulttuurejaan, perittyjä tapojaan ja kokemuksiaan. Mennyttä ja nykyistä vuorotellaan romaanissa kummankin teksteinä niin, että Arsim kertoo takautuvasti, Milošilta on kirjauksia elämän varrelta. Näin saan lukijana kasata tarinan, jossa on odotuksilla iso osa. Kouraisevinta on se, mitä tapahtuu, kun odotukset täyttyvät.

20190802_090303.jpg

Teksti saa minut monesti hätkähtämään. Se ei päästä minua otteestaan, väkevästi se vie miesten mielen sisään. Seuraan käänteitä kipuillen. Ei pahat saa palkkaansa, mutta joillain syrjään sysityillä on mahdollisuus sanoa viimeinen sanansa, esimerkiksi Arsimin vaimolla.

Josta yö ei vetäydy

Odotan Bollalta paljon, ja vaikuttavan kirjan Statovci on luonut aineksista, joita on ollut vireillä romaaneissa Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Minut lumoaa tekstin kerrostaminen ja yhden kerroksen lomittuminen kansantarinaan niin, että en enää tiedä, onko se Arsimin, Statovcin vai albanialaisen perinteen kertomus siitä, miten kaksi erilaista kietoutuu toisiinsa ja syntyy jotain arvaamatonta, kohtalokasta, mullistavaa.

Ainakin minä olen mullistunut siitä, miten ydintä nävertävään inhimilliseen kamaluuteen kudotaan kauneuden säikeitä niin, etteivät ne häikäisyllään hävitä mitään mustuudesta. Ja sen on tarkoitus muistuttaa siitä, ettei missään ole vain yhtä sävyä.

Ajattelenko Bollan kirjailijasta näin kuin tässä sitaatissa sanotaan? Voisin, mutten kadehdi vaan ihailen. Niin hieno kirja – siis Statovci niiden joukossa, joiden kirjat heilauttavat.

”En kehtaa vastata rehellisesti ja sanoa mitä todella ajattelen, että olen oikeastaan kateellinen niiden kirjoittajille, sekä heidän kyvylleen kuvitella tuollaisia tarinoita ja maailmoja että taidoilleen saattaa ajatuksensa kirjalliseen muotoon, tekstiksi joka virtaa niin kauniina ja aromikkaana, sanoiksi jotka kietovat sisäänsä rajattomasti toisia sanoja.”

– –

Pajtim Statovci
Bolla
Otava 2019
romaani
240 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka. Klassikkohaaste 9

Aloitin Laxnessin Salka Valkan (WSOY 1966) lukemisen Islannissa. Saatoin haistaa meren sekä nähdä kalastajien kokemat säävaihtelut lahdilla ja pilvien liikkeet vuorten rinteillä. Maisemakokemukset nyky-Islannissa sysäsivät siis kuvittelemaan kulissit, mutta itse kirja sai eläytymään 1900-luvun alkupuolen elinoloihin pienessä kalastajakylässä.

Romaanin päätunnelma on karu, mutta sitä silottavat vuodenaikojen ja maisemien kuvailut. Koen myös kertojan tekevän huvittuneita havaintoja henkilöistä ja tilanteista. Oikkuilu, ailahtelu, totuuden peittely ja avoin tunne purskahtelevat sivuilta silmille. Köyhyyttä, kovaa kohtelua ja kuolemaa on myös riittämiin.

Romaanin yhteiskunnallinen kerros sekoittuu henkilökuvaukseen. Kalastajayhteisön jäseniä rajaavat varat ja asema. Niitä ensin sekoittaa uskonlahko, sitten työväenaate. Mitään näistä Laxness ei kuvaa yksioikoisesti vaan näyttää hurahdusten syitä ja seurauksia. Eristyneen saaren eristynyt kylä on yhteydessä mailman myllerryksiin ja muoti-ilmiöihin aatteista polkkatukkaan.

Pohdin paljon pientä yhteisöä, joka tietää ja utelee kaikista kaiken – antaa tapahtua kaiken. Henkilögalleriaan mahtuu porhoja, porttoja ja parkoja. Kaikkea moninaisine heikkouksineen. Ja nimihenkilö Salka Valka ja Salkan äiti:

”Nämä kaksi naisolentoa olivat jykevien, komeitten huonekalujen rinnalla kuin rantaan kasaksi keräytynyttä rojua – sopeutumattomuudessaan ympäristöönsä he olivat suorastaan naurettavia. Mutta tyttönen, jolla oli vähemmän kokemusta yheiskunnan herravaltaisuudesta ja joka ei näin ollen tiennyt, millaiseen rotanloukkuun hän oli nyt joutunut, vilkuili ujostelemattomilla, tarkkaavaisilla silmillään ympäri huonetta ja ihasteli erityisesti kynttiläkruunua.”

Salka Valka on romaanin päähenkilö, jota seurataan noin kymmenvuotiaasta hieman yli parikymppiseksi. Roteva tyttö puhuu miehen äänellä ja ottaa elämässään ohjat, vaikkeivät olosuhteet ulkopuolisen, epätasapainoisen, köyhän yksinhuoltajaäidin tyttärenä olleet häävit. Tyttö uhmaa sovinnaisia tapoja pukeutuen housuihin ja tehden miesten töitä.

Komeinta Salka Valkassa ovat kohdat, joissa Salka etsii selvyyttä itsestään. Minuun tehoavat myös lapsuuskuvaukset, jolloin hän ymmärtää äitinsä muut puolet kuin äidin roolin. Se vaikuttaa Salkan valintoihin ja suhteisiin. Laxness onnistuu tytön kuvauksessa psykologisesti, ja vaikka romaanissa on paljon ulkonäköön liittyvää kuvailua, se ei vesitä persoonallisuuden tavoittamista.

20190627_084428.jpg

Salka Valkan tarina kääntyy kehitys- ja työläisromaanista rakkausromaaniksi. Salkan rakkaussuhde kaartuu rosoisena: pitkään peitelty ihastus, pelko tunteiden irti päästämisestä, täysillä antautuminen, muuttuminen ja luopuminen. Näin se tiivistyy romaanissa:

”Heidän rakkautensa oli ollut kuin jalanjäljet kevätkasteessa.”

Lapsuudenihastus Arlandur, hahmoton haaveilija, on Salkan heikko kohta, mutta kaiken varjona väijyy äidin kosija Steinthór. Laxness rakentaa hurjaa dynamiikkaa Salkaa ympäröiviin miehiin. Erityisen jäytävä hahmo on Steinthór, joka vainoaa tyttöä 11-vuotiaasta lähtien ja vaikuttaa peruuttamattomasti Salkan ymmärrykseen itsestään ja seksuaalisuudestaan. Arlandur sen sijaan herättää säälinsekaista ärsytystä.

Laxness osaa värittää leveällä pensselillä, josta roiskuu moneen suuntaan, esimerkiksi raaka, uhkaava äijä saadaan näyttämään myös naurettavalta runoilu-uhoajalta ja idealistinen, Salkan unelmien nuorukainen vastenmieliseltä hyväksikäyttäjältä.  Vaaleanpunaista väriä ei paletista löydy. Salka sen sijaan saa vahvan tytön ja naisen väkevät sävyt, ja hänestä muodostuu pohjoismaisen itsenäisen naisen prototyyppi:

”Minun ajatukseni ja voimani eivät ehkä ole paljonkaan arvoisia, mutta ne ovat kuitenkin ainoa, mihin minä voin turvautua, niin kauan kuin ne riittävät. Minä en turvaa koskaan muihin, en Jumalaan enkä ihmisiin, olen nähnyt omassa elämässäni, millaista suurta humpuukia tuo kaikki on.”

20190625_162808.jpg

Kuvassa on näkymä turistibussista Laxnessin kylään. Usvan takaa erottuu kyläkirkko. Kirjailijan museoitu kotitalo jää tien toiselle puolelle. Pikantti yksityiskohta: islantilaiset puhuttelevat toisiaan aina etunimin, vain Laxness tunnetaan sukunimellä.

Jälkisanoissa Laxness kertoo kirjoittaneensa tarinan alunperin amerikkalaiselokuvan käsikirjoitukseksi. Se selittää dramaturgista vaihtelevuutta ja tunnepuolen paisuttelua. Klassikkohaastekirjaksi Salka Valka sopii kuitenkin hyvin, sillä Nobel-kirjailija roimii pientä yhteisöä värikkäästi ja rakentaa rohkean poikkeusnaisen kehityskaaren. Laxnessin kuvauksessa on yhä tehoa.

20190627_125813.jpg

– –
Halldór Kiljan Laxness
Salka Valka
Vuoden 1951 laitoksesta suomentanut Jyrki Mäntylä,
alkuteos 1931 – 32
WSOY, neljäs painos 1966
391 sivua.
Ostin kirjan antikvariaatista Finlandia Kirja.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa ja Jokken kirjanurkka.


Kirjabloggaajien Klassikkohaaste 9. Klassikkopostaukset kokoaa Tuntematon lukija.

Klassikkohaaste 9

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani