Aihearkisto: Romaani

Finlandia-romaaniksi 2020: monta kysymystä, vähän vastauksia

Mistä syystä palkinto yhdelle?

Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)

Ritva Hellsten: Raija

Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.

Anni Kytömäki: Margarita

Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.

Heikki Kännö: Runoilija

Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.

Kirjakilpailu vai mikä?

Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.

Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?

Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.

Miten määritellä lajit?

Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.

Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha Hurmeen Niemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?

Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.

Miksi lisää medianäkyvyyttä?

Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.

Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.

Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.

Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.

Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?

Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…

Onnittelut!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Tua Harno: Kylmän sodan tytär

Hyvä kirja ei riipu aihepiiristä, mutta kieltämättä piristää, kun lukee itselle etäistä aihetta. Tua Harnon romaani Kylmän sodan tytär (Otava 2020) tarjoaa otsikonmukaisen tarinan 1980-luvun tienoilta vuoteen 2018. Kylmä sota ja vakoilu ilman ilmeistä trilleritavoitetta saa juonen vetämään kirjassa, jossa vakoiluasian yli kuitenkin nousevat perhe- ja muut ihmissuhteet. Romaanissa seurataan amerikkalaista Edvard-isää nuoresta vanhaksi, ja toisaalla minäkertojana on aikuinen Mari, Edwardin suomalainen tytär, joka näki isänsä viimeksi lapsena ja luulee isänsä kuolleen. 

”Vaikeneminen ei ollut valehtelua.”

Edwardin kotioloissa Amerikassa ei ole hurraamista, ja ulkopuolisuus vaivaa häntä koko lapsuuden ja nuoruuden, joten johonkin kuuluminen löytyy vasta aikuisena CIA:sta. Hän pääsee uudenlaisen vakoilutaktiikan toteuttajaksi ja päätyy Suomeen. Toimeksiantoon kuuluvat valeidentiteetti liikemiehenä, luotettavana esiintyminen ja avioliitto vasemmistoperheen tyttären kanssa. Edwardille liitto on kulissi, mutta mitä elämisestä valheessa seuraa, kun perheeseen syntyy tytär? Vakoilun eettiset periaatteet ovat sangen erilaiset kuin normaalielämän. 

”Ei olisi mahdollista olla yhtä aikaa vakooja ja hyvä ihminen. Hän ajatteli, ettei hänellä ollut valinnan mahdollisuutta. Hän vain sopi tähän.”

Vakoilijaisä joutui jättämään perheensä, jolle uskoteltiin myöhemmin isän kuolleen. Marilla ei ole mitään tietoa isänsä totuudesta. Tytärtä painavat aikuisena lapsuuden traumat, tuore leskeys, kouluikäisen lapsen äitiys ja levoton suhde vanhaan perhetuttuun. Marin konsulttiammatti tuo kirjaan nyky-yhteiskuntatason, mutta sitä oikeastaan vain sivutaan. Juoni keskittyy siihen, miten Marissa aktivoituu kiinnostus selvittää isäasia.

”Sekin, mitä hän teki rakkaudesta, oli iljettävää ja väärin.”

Harnon romaanissa minuun vetoaa henkilökuvauksen psykologinen tarkkanäköisyys. Lapsuudenkokemukset heijastuvat isään ja tyttäreeseen. Romaania voi ajatella myös tutkielmana varautuneista luonteista. 

Vaikka on tietysti ekstriimiä tutkia vakoilijamaailman rakenteellista valheellisuutta, romaani tekee etäisistä henkilöistä ymmärrettäviä. Koska romaani pureutuu henkilöiden tunnemaailmaan, vakoilu on silloin usein pikantti lisä, pääasiana päähenkilöiden kasvava ymmärrys itsestä ja suhde muihin ihmisiin.

”Jos läheisiä ei ollut, ihminen saattoi hävitä jo eläessään, Edward mietti ja tunsi itsesäälin puskevan pintaan. Hän rykäisi torjuakseen sen ja hoki puoliääneen tehneensä itse nämä valinnat.”

”Nyt hän tiesi, että ihmisen on itse oltava totta voidakseen nauttia todellisuudesta.”

Ajattelen, että jos romaani kertoisi vain toisesta kirjan päähenkilöstä, se ei toimisi näin hyvin. Vuorottelu aikojen ja kahden henkilön kesken on kirjalle eduksi, ja se viekoittelee minua seuraamaan, mitä isästä ja tyttärestä paljastuu itselleen, toisilleen, muille kirjan henkilöille – ja minulle. Romaanin henkilöistä leviävää surumielistä tunnelmaa valaisee lopussa muutamat kirkastavat kohdevalot.

Edwardin Suomi-aikana kiinnostavaa on myös idänkauppa ja kännykkäajan alkuvaiheiden tiedustelutoiminta. Tämä saa minut miettimään, mitä kaikkea politiikan ja liike-elämän kulisseissa onkaan tapahtunut tai tapahtuu. Ja jos nyt ihmettelee maailman tilaa, kylmän sodan tapahtumat lisäävät virtaa ihmettelyyn.

Tua Harno

Kylmän sodan tytär

Otava 2020

romaani

262 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ritva Hellsten: Raija

Ritva Hellstenin romaani Raija (Aviador 2020) kuuluu elämäkertaromaanien lajiin. Lähivuosina mieleeni ovat jääneet Antti Tuurin Levoton mieli, Pirkko Soinisen Ellen ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, joissa tunnettu henkilö saa roolin romaanihenkilönä. Niin ne kuin Raijakin ovat taiteilijaromaaneita, mutta Hellstenin romaaniin oman lisäsävyn tuo se, että Hellsten on romaanin päähenkilön, 2004 kuolleen Raija Siekkisen isosisko.

”Kuka sanoi kuoleman olevan sitä, että elämä jättää ihmisen?”

Raija Siekkinen kuoli 50-vuotiaana kotinsa tulipalossa, ja sitä ennen hän oli tunnustettu kirjailija. Lähtökohta sävyttää lukukokemusta: lukija tietää alun alkaen Siekkisen traagisen kohtalon.

Romaanin luvut otsikoidaan Raijan viimeisen elinvuoden kuukausin maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004, mutta muisteluin romaanissa elämä kaartuu lapsuudesta kuolinyöhön. Vaikea suhde kotiväkeen, etenkin äitiin, vaikuttaa läpi elämän, sillä peruskokemuksena on epäily hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, ja se jäytää: ”Miksi hänen pääkopassaan kaikuivat sanat ’minun täytyy kuolla’? Mistä ne tulivat, kuinka kaukaa?”

Rakkaus- ja sisarussuhteissa riittää myös haasteita, eikä Raijan taiteilijanvapauden ehdottomuus ainakaan helpota elämää. Syömis-, juomis- ja masennusongelmat vaikuttavat nekin monin tavoin. Lapsesta asti Raija näkee kuoleman yhtenä vaihtoehtona, mutta valitsee silti elämän: ”Ihan kaunista on tämä kaikki, kun olen sen itse saanut valita.”

”Elämä oli mahdollisuuksien karsiutumista.”

Hellstenillä on faktojen, kirjeenvaihdon ja keskusteluiden lisäksi sisaruuden kokemustietoa, joista rakentaa romaani. Raija on tietoisesti kaunokirjallinen, eli romaanin ratkaisut hyödyntävät fiktion mahdollisuuksia. Persoonamuodon valinta kiinnittää huomioni. Alussa ja lopussa isosisko puhuttelee edesmennyttä pikkusiskoaan, mutta muu osa romaania kertoo Raijasta hän-muodossa.

Romaanissa on joitain katkelmia Siekkisen proosasta, sillä täällä on myös kursiivilla erotettuja minämuotoisia, proosarunoa muistuttavia osuuksia. Dialogia ei merkitä perinteiseen tapaan, vaan keskustelut etenevät kerrontajatkumona. Kiinnostavasti välillä hän-muoto liukuu minä-muotoon, kun päähenkilö vie ajatuksiinsa:

”Hän rutisti paperin ja heitti sen takaisin roskiin.

Juuri nyt en jaksaisi, mutta milloin sitten.

Asetan sormet näppäimistölle, ne tuntevat tien, vievät sokkoina. Radiosta tulee nykymusiikkia, piano, tästä minä pidän. ”

Kolmannen persoonan käyttö ei estä menemästä päähenkilön pään sisään, vaan Raijan tunteita ja ajatuksia kuvataan sisäistyneesti. Ja se on fiktiota, korostuneen kaunokirjallista: vain romaanitaide voi kielellistää mielen.

”Ei muuta käskijää kuin oman sisimmän tinkimätön tieto siitä, miksi oli maailmaan tullut.”

Raija on taiteilijaromaani, joka sanallistaa kirjallisen tuotannon luomisprosesseja kietoutuen elämäntapahtumiin. Kirjoittamisen pakko ja vapaus vuorottelevat, mutta kyllä selvästi korostuu se, miten kirjoittaminen on valinta mutta myös henki ja elämä. Hetkelliset tekstin tuottamisen ahdingot rassaavat, mutta Raijalla on selvä tieto taitonsa korkeasta laadusta. Kun kritiikkiä ei ala vaikutusvaltaiseen lehteen ilmestyä, epätoivo herää: ”Jos hänen kirjansa kaltaista tekstiä ei noteerattu, mikä oli hänen tulevaisuutensa? Oliko sitä?”

Raija Siekkinen ammensi proosaansa omasta ja lapsuusperheen elämästä, ja niin on tehnyt myös Ritva Hellsten. Sen pohdintaa siirtyy romaaniin näin:

”Minä katselen maailmaa ja kuvaan mitä näen, kirjoitan itseni kautta, mitä tällainen ihminen näkee, hän sanoi. Mutta minä kirjoitan tekstin ehdoilla, en tosiasioiden. Muuttelen faktoja tarpeen mukaan. Tässä työssä on otettava se riski että ihmiset loukkaantuvat.”

”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.”

Siekkinen oli Finlandia-palkintoehdokkaana, ja nyt on sisaren vuoro – on sitten järkeä kilpailla taiteessa tai ei, ainakin kirja herättää silloin huomiota. Raijassa viehättää eläytyvä, psykologinen taiteilijapersoonan luotaus. Luin alku- ja loppuosan ja kuuntelin muun äänikirjana. Hellstenin itse lukemaa äänikirjaa on miellyttävä kuunnella. Erityisen tehokkaalta tuntuu luetteleva, sykkivä substantiivityyli. Tunnelmaa lisäävät äänitteen musiikkikatkelmat.

Mietin sitä, miten romaanissa on sekä pikkutarkkaa että suurpiirteistä ja väläyksenomaista. Päähenkilö pohtii monesti näkemisen lahjaansa, ja minä kiinnitän huomiota siihen, mitä hän näkee ympärillään, ja ihastun mielenliikkeiden vaihtelun välittämiseen sekä vuodenaika- ja ympäristökuvauksiin. Aistimukset välittyvät. Ja kirja sytyttää kiinnostuksen palata Siekkisen omaan tuotantoon, kenties myös uudelleen Joel Haahtelan Siekkis-romaaniin Katoamispiste.

Ritva Hellsten

Raija

Aviador 2020

romaani

eKirjana 123 sivua, 

äänikirjana 5 t 36 minuuttia, lukijana Ritva Hellsten, musiikki Niko Tompuri.

Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Jorman lukunurkka ja Nannan kirjakimara.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Heikki Kännö: Runoilija

Minun on pakko mutkan kautta kulkea Heikki Kännön romaaniin Runoilija (Sammakko 2020). Voi se toisaalta olla polun (alku)pää Kännön kirjaan. Ja tästä se lähtee, pätkä Goethen Faustista, jonka alkunäytöksessä kajahtavat runoilijan sanat:

”RUNOILIJA.

Pois! etsi itselles jo orja uus’!

Vai sunko tähtes pitäis runojan

Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,

Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!

Mill’ lumoaa hän kaikki mielet,

Ja soimaan saapi ilman-pielet?

Sulosointu se on, mi lens’ hänen sielustansa

Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!

Kun luonto ain’ ikipitkää lankaa kiertää

ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;

Kun soinnutonna laumat olijoiden

Sekavasti soi ja vaikeroiden,

Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,

Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?

Ken kirkastaa erityiset yleisellä,

Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?

Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,

Virittää iltaruskot sielun taivaallen?

Keväältä kaikki kaunokukat ostaa

Ja kylvää tielle kultasen?

Ken halvat lehvät palmikoita

Joka ansiolle seppeleiksi saa?

Ken yhdistää Olympin jumaloita?

Ken? Ihmisnero, jonk’ ilmi runoja saa.”

(suom. Kaarlo Forsman, 1884; postaukseni Faustista: tässä.)

Kuva: Lassi Ahti

Anteeksi vain pitkä runositaatti, mutta minusta se on oivallinen johdattelu Kännön romaanin päähenkilöön, runoilija Aurelian Benniin. Tunnistan Faust-tekstin runoilijasta tuttua: uskottelu luovasta neroudesta, omasta kaikkivoipaisuudesta hurmioitunut yli-ihmiskuvittelija!

Romaani alkaa vuodesta 1888, jolloin nuoren runoilijan tuhokierre käynnistyy. Takana on nopeasti ohi mennyt menestys runoelmasta ”Faustin kirous”. Sitten tapahtuu kunnian- ja vallanhimon viinihöyryissä sielun myynti paholaiselle, ja niin käynnistyvät tapahtumat, joiden seurauksena saksalainen Auerelian on Ranskassa ja Italiassa etsitty murhaaja Le Poète, Il Poeta.

Tämä tässä kerrottu on promille romaanin sisällöstä. Kännön teos on kaunokirjallisuustaidetta, jossa juhlivat mielikuvitus, virtuoosimainen kerronta ja eurooppalaisen kirjallis-filosofisen historian hallinta. Se on hurmaavaa ja lennokasta. Se voi olla myös ajoittain raskasta mutta vaivan arvoista.

Uskon olevan lukukokemukselle tukea, jos tietää jotain Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin elämistä ja filosofioista. Tai sitten voi antaa mennä, ja ottaa heidät vain Kännön kirjan henkilöinä, sillä Aurelian takertuu kahteen filosofiin kuin kirppu. Kaiken alku ja juuri on kuitenkin Goethe ja Faust, johon perehtyneenä Steiner sanoo:

”Faust – sellaisena, millaiseksi Goethe sen kirjoitti, on täydellisin kuvaus hengen noususta luciferiseen yhteyteen, sekä ihmislajin kasvamisesta yli-ihmisen mittoihin.”

Taustavaikuttajia on muitakin, esimerkiksi Wagner ja Bizet Carmeneineen. Arvojen, moraalin, uskomusten, elämänkatsomusten ja filosofoiden liike kirjan henkilöissä ja heidän toiminnassaan kuljettavat romaania moneen suuntaan. Romaanin alaotsikko Eli miten veitsellä filosofoidaan viittaa niin väkivaltaan kuin filosofeerausten väärinkäyttöön.

Minulle Kännön romaanin runsaus tarjoaa paljon tulkintamahdollisuuksia. Kirjan Keski-Eurooppa 1888 – 1923 kattaa filosofis-psykologiset murrosajat ja nationalismin nousun natsismeineen. Kirjan Aurelian hoipertelee unenomaisesti pirun asettamien ansojen sokaisemana ja herättää minut miettimään, mitä maailmassa taas tapahtuu, mitä ei saa unohtaa:

”Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.”

Runoilijaa ei noin vain selitetä eikä tyhjennetä. Se on täynnä yksityiskohtia ja yllätyksiä, herkullisia hahmoja, tarkkanäköisiä luonnehdintoja ja aistivoimaisia kuvauksia. Kännön romaanin Mefisto-piru eli Heinrich von Grüngen tekee pahuuksiaan kanelilta tuoksuen. Verbalisointivoimaa riittää: luen suu auki lopun Hieronymos Boschin helvettihenkisten kuvien verbalisoinnit.

Fantasiahetkiä on kuten mielen irtautumiset steinerlais-esoteerisiin näkyihin. Myös totuus on romaanin toinen puoli, kun oikeasti eläneet henkilöt ovat osa romaania: Nietzsche ja Steiner hahmottuvat kirjan sivuille ristiriitaisina heikkouksineen ja hullutuksineen. Ja Nietzschen siskon Elisabeth Förster-Nietzschen vastenmielisyys hirvittää. Hän on yksi kirjan vallankäyttöesimerkeistä.

Runosuonensa hukanneeseen Aurelianiin henkilöityy monta itsepetospiirrettä, ja osuvasti yksi kirjan henkilö ajattele, että hän: ”- – on kuin pysähtyneessä vedessä hiljalleen sulavaa sohjoa.” Mies tuo myös mieleen erään Dorian Greyn, koska pysyy kauan kuvankauniina joskin on silkkoa sisällä. Aurelian elämään mahtuu naisia, jotka eroavat Faust-näytelmän viattomasta Margaretasta mutta loksahtelevat traditioon sivuhenkilöinä ja uhreina.

Goethe, sisarukset Nietzsche, Steiner ja Kännö

Olen viitannut nyt useasti muihin teoksiin ja vaikuttajiin. Tietysti täytyy vielä mainita mielikuvat Bulgakovin Mestari ja Margareta –romaanista, joskin Runoilijasta sanoisin, että nyt Saatana saapuu Keski-Eurooppaan. 

No, se namedroppailusta. Kaiken keskeltä kömpii esille tyystin omaehtoinen kertoja, Heikki Kännö, joka sepittelee villisti realismin rajoja venytellen. Sitä tosin osasin jo odottaa hienon Sömnö-romaanin jälkeen. Runoilijan rapiat viisisataa sivua vei minut ahmimaan tarinaa, ja vaikka loppuosassa hitusen hyydyn, ihastelen romaanin upottavaa universumia, josta nyt yritän möyriä tähän omaan arkiseen elämääni.

Heikki Kännö

Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan

Sammakko 2020

romaani.

568 sivua.

Ostin kirjan.

Onnittelut Finlandia-palkintoehdokkuudesta!

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Vapaavuoro ja Tähtivealtaja.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-romaaniehdokkaani 2020

Torstaina 5.11.2020 valintaraati paljastaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat. Otan rehvakkaasti varaslähdön ehdokasasetteluun, ja teen sen silläkin uhalla, etten ole lukenut tämän vuoden kaikkia kotimaisia romaaneita. Valitsen siis suosikkini lukemistostani (kutakuinkin 50 kotimaista romaania viihteestä vakavaan), ja esittelen ne tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Ahavan romaanissa 1600-luvulla elänyt kuvataiteilija muuttaa muotoaan matkallaan tähän päivään, ja se lumoaa näkymillä luontokappaleisiin ja elämisen ehtoihin. Lisää: klikkaa tästä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kinnusen vaellusromaanista lähtee monia polkuja miettiä ihmisiä ja kokemuksia sodan päätyttyä. Tunnelman väkevyys ja äärirajoilla liikkuminen vetävät puoleensa. Lisää: klikkaa tästä.

Anni Kytömäki: Margarita

Margarita on jäänyt mieleen myllertämään lukemisen jälkeen. Sen teemat ja henkilöt paljastavat yhä kuukausien jälkeen eri puoliaan. Se on tärkeän kirjan merkki. Postauksessa itse kirjasta lisää: klikkaa tästä.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Postauksessani: ”Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus.” Lisää: klikkaa tästä.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Vaihtoehtohistorian feikkielämäkerta sai minut monesti riemastumaan siitä, mitä keksin Raunion kerronnan kerroksista. Kertoja leikittelee minulla ja haluan olla leikissä mukana. Lisää: klikkaa tästä.

Kuudes ehdokkaani?

Kuudetta ehdokastani arvuuttelen. Laskelmoisinko olettamalla virallisen raadin valitsevan agendarevittelyn ja poimisin saman eli Anu Kaajan Katie-Kate? Vai olisiko virallisen raadin valinta kokeellinen niin kuin usein on, siis erikoisuusmielessä osin koneoppivalla algoritmilla tuotettu Olavi Koistisen Motivaatiojänis (joka on minun lukemanani vielä alkutekijöissään)?

Valintani taitaa kallistua toiseen suuntaan: raikas, rento, positiivisuuspläjäys Jussi Seppänenehkä juuri se, kirjallinen omavaloinen välkkyjä autofiktion peilipallomeressä. Minun puolestani kuudes ehdokkaani voisi olla myös juniori-seniori-kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen, ellei kirjan kirjastoluokitus olisi elämäkerta. Vai olisiko kuudes kiinnostava ehdokas joku esikoisromaaneista?

Ehkä kuudennen ehdokaspaikkani voisi täyttää konkarin kelpo teos, sellainen, jolla on sana hallussa ja ajatus ojennuksessa ja joka tänä vuonna kyllä tarjosi kirjamielihyvää mutta varauksettoman hullaannuttava ”klik” jäi minulta kuulematta? Näitä kirjailijoita teoksineen ovat esimerkiksi Joel Haahtela, Tua Harno, Emmi Itäranta, Jari Järvelä, JP Koskinen ja Peter Sandström. (Olen lukenut ja niistä kirjoittanut, kaikista en vielä postannut.)

Eli kuuden kärkeä ei ole helppo valita, vaikka useina vuosina olen toivonut listattavaksi 10 ehdokasta. Silti minusta kirjanäkyvyyden vuoksi voisi Finlandia-valinnoissa olla ensin ”pitkä lista” ja siitä sitten poimittuna ”lyhyt lista”. Omalta osaltani jostain syystä kävi kirjavuonna 2020 niin, että suhteessa makumieltymyksiini ilmestyi paljon hyviä, kiinnostavia romaaneita, mutta selviä huippuja kourallinen.

Ehdokasasettelu houkuttaa minua myös ynnäämään kokemani kotimaisen proosan ominaispiirteet. Tänä vuonna kotimaisessa kaunokirjallisuudessa omaelämäkerrallisuus on tärkeä juonne, toinen on historian aiheet käsiteltynä näkökulmatekniikalla. Minäkerronta jyllää, ja rakenteellisesti romaaneissa vaihdellaan ahkerasti aikatasoja tai ainakin kertojaosuuksia. Perheasiat pohdituttavat monissa romaaneissa. Yhä edelleen henkilökuvaus on keskiössä, eikä tarina ole mihinkään kuollut.

Jään odottamaan virallista ehdokasvalikkoa. Yllättäkää!

9 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Anu Kaaja: Katie-Kate

”Tämä nainen on Katie-Kate, ja nyt me astumme hänen tielleen, sillä häntä odottaa lähes tuhkimollinen reitti, from rags to riches, bitches.”

Nainen on kolmikymppinen Åsa, jonka ulkonäkö muistuttaa Kate Middletonia ja joka siksi päätyy kahden iäkkään brittiläisen rojalistin kämppikseksi ja seksileluksi, muuntautuu Katie-Kateksi. Åsan alkunimen etukirjaimen päällä keikkuva O eli reikä, on oleellinen Anu Kaajan romaania Katie-Kate (Teos 2020). Teksti on täynnä merkityksiä ja sivumerkityksiä, ja se raatelee kuvastoa, jota media pornoistumisesta välittää.

wp-1584865020427.jpg

Kaajan kerronta kokeilee ja yhdistää populaaritietoa Englannin kuninkaallisista kriittiseen mediatutkimukseen sekä feministiseen kaihtelemattomuuteen. Yhtenä osana on provosoivan glamourmallin Katie Pricen suorasukaiset elämäkerrat ja media-avautumiset, toisena median välittämä kuva herttuatar Katesta, eli perusdikotomia huora-madonna-naiskuvasta, jota vielä täydentää etenkin Dianan ikoninen hahmo neitsytprinsessasta uhriksi. Näiden välissä Åsa toteuttaa mallinnusta povipimusta prinssintarpeessa masturboijaksi, ei itseään. Tai mikä tai kuka on itse, eihän sitä mediamallien ja pornon tykityksessä noin vain erota, jos ei ennenkään.

Kaaja tietää, mitä tekee. Tyyli, rakenne ja kerronta on hiottu vastaamaan tarkoitustaan. Tekstilajit vaihtelevat, ja joukossa vilisee englanninkielisiä sitaatteja. Silti pornoilu, kuninkaalliskertaukset ja Price-hahmon pyörittely ottavat koville, vaikka samalla ymmärrän Kaajan olevan tärkeän äärellä ja tekevän sen älykkäästi ja terävästi. Minulta kuitenkin hioo terävimmän kärjen toisto – tietynlainen asennon vaihto tavoitteena aina sama, sama, sama. Ja, yes, yes, yes, ymmärrän sen kumpuavan pornosta, oh my god.

Ymmärrän, että tämän kirjan täytyy herättää epämukavuutta, mitä kirjan kanssa tunnenkin. Se on törkeän ponnekas aiheen käsittelyssään, jossa teemoja riittää siitä, miksi me olemme tällaisia, miksi markkinat ja media saa myllätä ja muokata meitä tällaisiksi ja mihin kaikkeen seksuaalisuutta käytetään ja kenen tai minkä ehdoilla ja kustannuksella.

– –
Anu Kaaja
Katie-Kate
Teos 2020
romaani
162 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Lumiomena, Omppu ja Kirjasta kirjaan.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Laura Lehtola: Minä valitsin sinut

”Miksen voi olla nainen, jota kiinnostaa olla killan saniaisvastaava.” Noin itsearvioi Laura Lehtolan romaanin Minä valitsin sinut (Otava 2020) toinen kertoja Saara, hurmaava huithapeli. Hän saa soluasunnon kämppikseksi jämptin Elisan, toisen kirjan kertojista – ja rakkaus roihahtaa.

Lehtola kuvaa herkullisesti nuorten naisten suhteen alkuvaiheita. Kotoinen rupattelu, välitön vetovoima sekä lempeä suhtautuminen luonteiden ja toimintatapojen erilaisuuteen siirtyvät letkeäksi ja eloisaksi kerronnaksi ja luontevaksi dialogiksi. Kertojavuorottelu syventää henkilökuvausta.

SAARA

” Elisa ei tajua, että sen ei koskaan tarvitse yrittää mitään missään. Se voi olla halutessaan hiljaa, ja kaikki pitävät siitä kuitenkin. Elisa on se, johon ihastuttiin ala-asteella. Se, jota katsottiin yläasteen tupakkapaikalta. Se, jolla ei ole ollut vaikeuksia löytää vanhojentanssiparia.”

– –

ELISA

”Saara pystyy ottamaan sen tilan mitä naiselle ikinä ei anneta ja jota naiset eivät saa, vaikka yrittäisivät. Jos se olisi toimistotöissä, sedät eivät sitä keskeyttäisi ja kävelisi sen päältä. Kukaan tässä maailmassa, rasvaisista rasvaisinkaan äijä, ei uskalla puristaa sitä perseestä tai tuijottaa sen rintoja. Se ei varmaan edes huomaa mitään sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Jotenkin se ei elä samassa todellisuudessa kuin muut.”

*

Komiikka kulkeutuu monessa mukaan, esimerkiksi Elisan vanhemmat huvituttavat. Suhteen kuherrusvaiheen jälkeen siirrytään kipupisteisiin. Mitä on tulla ulos kaapista? Miten raskaaksi tulemisen vaikeus vaikuttaa mieleen ja suhteeseen? Miten pitää kaksi erilaista elämänrytmiä toimivina? Miten kipinä kestää lapsiperhearjen ja erilaiset haaveet? Miten suhde sietää pettämisen?

Kirja vie mukaan naisten elämään, ja kummassakin kertojassa on viehättävyyttä ja ärsyttävyyttä. Hyvä. Heille toivon vain hyvää, yhteistä hyvää, mutta joudunkin luopumaan toiveistani. Sattuu näet jotain odottamatonta. Ja vielä lisää. Oi että, miten kirjan viimeiset sivut muljauttavat!

*

Lesbonäkökulma kulkee mukana, totta kai, koska on kyse naisparista. Siitä kirjassa on myös teräviä kulmia, joita etenkin särmikäs Saara tuo esille yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi muutos suhtautumisessa Pride-liikkeen marsseihin ilmentyy mielenkiintoisesti. Kirja törmäyttää lopulta siihen, miten lesboyhteisöstä siirtyminen takavasemmalle eli heterosuuntaan sekoittaa pakan, siis tämä vieraslaji:

”Miehet ovat karvainen ja vieras laji. Nollaa ja ykköstä tilanteissa, joissa tarvittaisiin nolla pilkku kuuskytkaks tai nolla pilkku kolkytseitsemän.”

Minua miellyttää Lehtolan irtonainen tyyli, jossa kepeä humoristisuus kohtaa sydäntä puristavat aiheet. Kieli tai kerronta ei kokeile mitään vaan vie vain luistavasti ja kronologisesti tarinaa eteenpäin. Edellisen kerran hytkyin huvittuneena Lehtolan Takapenkillä.

Samansorttinen lukukokemus on Miika Nousiaisen Pintaremontti. Jo sen tiimoilta pähkäilin, että jokin genre tämä on, kun viihteellisyys naitetaan vakavaan. Nousiainen luonnehti kirjamessuhaastattelussa oman genrensä: ”keski-ikäisen demarimiehen kirjoittamaa chicklitiä”. En Lehtolaa ihan tuonnimiseen genreen lokeroisi, ehkä kumpikin voisi edustaa kirjoillaan ”kevytvakavaa”. Ja minä luen mielelläni kevytvakavaa, joka on kirjoitettu tällaisella tekstitajulla ja varmuudella.

*

Laura Lehtola

Minä valitsin sinut

Otava 2020

romaani

181 sivua eKirjana, 319 sivua kirjana.

Luin BookBeatissa, mutta sain sittemmin kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Reetta Aalto: Vadim

Esikoiskirjojen joukosta poimin Reetta Aallon sekoilevasta rakkaudesta kertovan romaanin Vadim (S&S 2020). Lehtitietojen mukaan Aalto siirtää Pietarissa 1990-luvulla kokemaansa fiktioon. Romaanissa nuori suomalaisnainen opiskelee ja työskentelee Pietarissa, suunnittelee ja kuvaa elokuvaa sekä hullaantuu epäilyttävään tyyppiin, Vadimiin. Nappaan kirjasta kolme kuvakulmaa.

Ensimmäinen kuva: panoraama Pietarista

Romaanissa on kohtauksia, joissa katsotaan katolta laajalle leviävää suurkaupunkia, mutta myös kamera-ajoja, joissa poikkeillaan leveiltä paraatikaduilta porttikongeihin, kellarikapakoihin, ravintoloihin, lähiöihin ja monenlaisiin kommuunityyppisiin kämppiin. Arvaamaton, eloisa, rappiota ja runsautta pursuava kaupunki ohimenevine ihmisineen on romaanin parasta antia.

Sekä…

”Kävelimme katonharjaa pitkin vahtitornille, joka oli rakennettu toisen maailmansodan aikana ilmapommituksia varten. Maisema oli henkeänsalpaavan kaunis. Katedraalien kullatut kupolit kimalsivat ympärillämme ja tuuli pyöritti hiuksiani.”

…että

”Parvekkeelta avautuva näkymä toi mieleen ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisen Priojantin tai piirityksen aikaisen Sarajevon, josta olin nähnyt kuvia lehdissä. Tuntui oudolta, että taloissa todella asui ihmisiä, tuhansia, kymmeniä tuhansia, ehkä satojakin tuhansia.”

Toinen kuva: rakastavaiset

Eroottinen veto parin välillä on vahva, ja keskinäinen käsitys toisen kiehtovuudesta sokaisee, mutta yhdessä olon kauneuden voittaa kauheus. Vadim taitaa olla yksi omituisimmista rakastajista pitkään aikaan. Selväksi tulee tasapainoton magnetismi, josta kertojan on vaikea päästä eroon.

Kolmas kuva: ruplatukku

Romaaniin mahtuu muutakin kuin nuoren parin sekoileva seksisuhde. Väkivalta ottaa suhteesta ja koko kaupungista osansa, ja sillä on tiensä myös isien kokemuksiin. Mielenterveys- ja päihdeongelmilla on lisäksi rooli kokonaisuudessa. Ystävyys ja spontaanit, vodkahuuruiset seurueet kuuluvat kuvioon. Mutta parhaiten jäävät mieleen tilanteet, joissa köyhä suomalainen on ruplarikas pietarilaisissa kommuuniympyröissä. Romaanista välittyy, miten kukin näkee oman kasvuympärsitönsä suodattimen läpi: ”Minun maailmani asiat eivät merkinneet hänen maailmassaan mitään.” Mutta lopulta Vadimista minulle jää ristiriitainen olo, ja niin kuuluukin.

”Olisin kai yhtä hyvin voinut sanoa aivan vakavissani haluavani kuvata sitä viehätyksen ja inhon ambivalenssia, jota ihminen kokee kohdatessaan vierautta – -.”

Reetta Aalto

Vadim

S&S 2020

romaani

160 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Pidin tietoisesti ajallista etäisyyttä Tommi Kinnusen romaanin Ei kertonut katuvansa jälkeen, ennen kuin luin Petra Rautiaisen esikoiskirjan Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020). Tiesin kummankin liittyvän Lapin sotaan, joskin tiesin myös, että näkökulma on kuitenkin erilainen.

Valintani oli oikea, sillä kahden rankan sotamenneisyyden lukeminen sai nyt väliin ilmaa. Rautiaisen kirja tupruttaa sankkaa kokemussavua aiheesta, josta ei juuri ole fiktiota eli natsien vankileireistä Lapissa ja niiden vaikutuksista paikallisiin ja osallisiin.

Romaanissa vuorottelevat Väinö Remeksen vankileiripäiväkirja Inarista vuodelta 1944 ja Inkeri-valokuvaajasta kertova osuus Enontekiöltä vuosilta 1947 – 1950. Niitä yhdistää se, että Väinö kertoo päiväkirjoissaan muun muassa Kallesta, joka on Inkerin mies. Inkerin osuus liittyy siihen, että hän ostaa Enontekiöltä talon, tutustuu saamelaisukkoon ja hänen pojantyttäreensä Bigga-Marjaan, lisäksi taloon jää vuokralainen, Olavi. Ensisijaisesti Inkeri saapuu Lappiin etsimään selitystä, minne hänen miehensä on sodassa kadonnut.

Juoni sisältää sodanaikaisia salaisuuksia, joista on vaarallista tietää sodan jälkeenkin. Mitä tapahtui Väinölle ja hänen rakastetulleen saamelais-Saaralle? Mitä tapahtui Inkerin miehelle Kallelle? Mitä Olavi salaa Inkeriltä ja miksi? Sota ei jätä rauhaan.

”Oli niin outoa, että jotkut asiat jatkuivat samalla tavalla, vaikka ei ollutkaan enää sotaa.  Ja se vasta outoa olikin, että elämä jatkui, vaikka sota oli ollut.”

Romaanista olisi voinut tiputtaa Inkerin Afrikka-ajat, sillä Lapin sota-aiheet saamelaisteemoineen riittävät jo sakeaksi sisällöksi. Kiinnostavia sivuhenkilöitä on monta, ja vaikka iso osa romaania on sotamenneisyyden vaikutus, saamelaistyttö Bigga-Marja tarjoaa näköalaa tulevaan.

Vankileirien kauheus on sitä, mitä muissakin vastaavanlaisissa kuvauksissa. Natsien ja suursuomalaisten rotuylimielisyys sekä siihen liittyvät puistattavuudet järkyttävät. Mutta sitä ihmettelen itsessäni, että miksi kaiken julmuuden keskellä niin ilkeästi sisuksissa muljahtaa kohta, jossa päiväkirjakirjoittaja kuvailee hyväuskoista joutsenenpoikasta ja sen ampumista.

Kerrontatavan tehokkuus syntyy kiemurtelemattomasta ilmaisusta, joka ei mehusta alkuvoimaisuutta vaan vakuuttaa suoruudellaan. Ympäristön karuus, vuodenajat ja niiden valo vaikuttavat tekstiin. Näköaistimuksilla on romaanissa monia merkityksiä, ei vähiten Inkerin ammatin vuoksi. Yhteen piirteeseen kiinnitän erityishuomiota: ”Kaikkialla haisee”. Romaanissa ylikorostuvat hajuaistimukset, mihin limittyy löyhkätuntemusten ohella symboliikkaa.

Tuhkaan piirretty maa on tosien, vaikeiden asioiden äärellä. Lapin ja alkuperäisväestön moninainen riisto ja poliittinen pelinappula-asema erottuvat henkilöiden elämäntilanteiden taustalta. Hyvä, että historiaamme kytkeytyvä romaanikirjallisuus näyttää tätä.

Petra Rautianen

Tuhkaan piirretty maa

Otava 2020

romaani

174 sivua ekirjana.

Luin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Takanani on useita vakavia romaaneja vaikeista elämäntilanteista. Niiden kerronnassa taiteelliset ulottuvuudet ovat lisänneet kertomuksiin tasoja. Usko kestävään kirjallisuuteen on vahvistunut.

Se ei poista sitä, että päiväperhona lepattava hurmaava hömppä voi myös ilahduttaa. Kyse voi olla tarpeestani vilvoitella kuumien kirjakokemusten välillä. Joka tapauksessa Miika Nousiaisen Pintaremontin (Otava 2020) viihteellisen rento ja häpeämätön romanttisuus sopivat juuri nyt vireys- ja lukutilanteeseeni.

Pintaremontti pistää minut ensinnäkin miettimään sitä, miten romanttiset komediat niin elokuvina kuin kirjallisuutena mielletään naisille suunnatuiksi ja naisten tekemiksi. Mieleeni tulee useita hömpäksi sopivista teelmistä, jotka ovat miesten tekosia. Mutta miksi vain naisten romanssikomediat usein hömppä-leimataan ja niitä lukevat vain naiset? Miksi nousiaistyyppiset viihdehupsutukset eivät samoin tavoin leimaudu tai rajaudu? Ja tähän sopiikin Nousiaisen romaanista sitaatti:

”Jos Kolumbus olisi ollut nainen, hänelle olisi naurettu ja hänen olisi epäilty hormonipäissään navigoineen väärälle mantereelle.”

Nousiainen pelaa muutenkin sukupuolioletuksia härnäten. Romaanissa on nelikymppisiä miehiä ongelmineen, joita voisi pitää feminiinisinä – jos haluaisi tuijottaa sukupuoliyleistyksiin. Eipä tuijoteta.

Sami hermoilee biologisen kellon kuminan pauhussa, kun omien lasten äidiksi sopivaa naista ei löydy. Samin ystävistä Markus on kolmen pienen tytön väsynyt yksinhuoltajaisä ja Pesonen syöpään kuolevan isän ja muistisairauteen menehtyvän äidin omaishoitaja. Romaanissa vaikuttavat myös lapsettomuudesta piinattu Samin sisko ja leskeydyttyään uutta elämää aloitteleva äiti. Kaikki viisi henkilöä kertovat asioita omalta kannaltaan. Lisäksi näyttäytyy Pintaremontti-bloggaaja ja jää perin pinnalliseksi mutta henkilöitä hupisitovaksi hahmoksi.

Kuten kutistetusta esittelystäni käy ilmi, romaanissa viistetään monia raskaitakin aiheita. Aihelmia on vielä enemmän kuin tässä paljastan. Mahdollisesti ihan liikaa, ennalta arvattavaa ja laskelmoituakin. Syväluotauksia ei kannata kaivata, pintapuolisuus kuuluu käsittelytapaan, mutta voi kirjasta poimia silti kipeitä asioita ja nykyelämätotuuksia.

”Mikähän helvetti tätä maailmaa vaivaa? Kaikki indikaattorit osoittavat, että vauraus, hyvinvointi, vapa-aika ja onnellisuus lisääntyvät, mutta silti kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen omaan elämäänsä?”

Nousiainen muuttaa henkilöidensä elämäntarinoiden kurssin positiiviseen, ja kerronta saa suoraviivaisuudellaan, sanailullaan ja tilannekomiikallaan minut useasti naurahtelemaan. Hyväntahtoinen tavallisuuteen taiottu romanttisuus painottuu, ja tuloksena on onnellisten loppujen satumaisuus. Tämä on jokin genre (Eve Hietamies yksinhuoltajaisätarinoineen tulee verrokkina mieleen), jossa romaani rakastaa ongelmia, arkea ja epätäydellistä elämää, uskoo selviytymiseen ja tosikkoimaisuuden välttelyyn. Hymyillen ja hörähdellen itkun läpi, oletan. Tosiaan, miesitkua kirjassa piisaa!

Siispä Pintaremontti on viihdyttävä hupsutus. Ihmettelen, jos se ei siirry kesäteatterinäytelmäksi tai elokuvaksi.

Miika Nousiainen

Pintaremontti

Otava 2020

romaani

207 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Nyt tallennus päälle! Voi myös napata stillkuvia. Käynnissä on REC (S&S 2020), Marisha Rasi-Koskisen romaani. Ja millainen romaani!

”On turha takertua mihinkään, sillä kaikki liukuu.”

Saan kuvia, tallennusotoksia; saan huoneita monin kerroksin. Jos on tarve pakottaa jotain juoneksi, romaanissa on Lucas, joka ystävystyy 13-vuotiaana Colen kanssa. Cole manipuloi, ja Lucas on vietävissä. Cole uskottelee, että hänellä on kaksonen Nik, pitelemätön ja arvaamaton. Vai onko? Siitä on loppuiän seuraukset.

”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.”

Lucaksen on-off-suhde Coleen toistuu aikuisuuteen. Se on yksi romaanin juonteista. On myös salaperäiset katoamiset, ja on kaukainen Z:n kaupunki vajoavine keskustoineen ja ohittuvat henkilöt tarinoineen, joissa on ympäristö-, turismi- ja some-aiheita. On sattumia, kaksoisuutta ja muuta. Ennen kaikkea ovat kuvat ja tarinat.

”Jokainen kuva sisältää totuuden, mutta yksikään totuus ei ole ainoa oikea.”

Kuvallisuuden valta hyökyy romaanista. Lucas kuvaa, Cole ohjaa, ihmisten hyllyköissä on valikoituja perhekuvia, netti pursuaa kuvia, eikä sinne ladattuja kuvia saa pois tai niitä kaikkia ei voi kukaan katsoa. Kirjassa törmää myös kuvaamisen etiikkaan ja siihen, että kuva tai kuviin suostuminen tai kuvaaminen on teko, esimerkiksi dokumenttivideo vapaaehtoisesta kuolemasta särkee, rikkoo.

REC verbalisoi kuvallisuutta. Kirjassa kuvaillut kuvataideteokset toivoisin näkeväni, vaikka niiden sanallistus on jo tehokasta. Ja toisaalta: niin verbaalisvisuaalinen kuin Rasi-Koskisen romaani onkin, se on pohjimmiltaan mielikuvaromaani siitä, mitä ei näe ja mitä on elämä.

”Ja lopulta on asioita, joita ei edes ole muualla kuin psykologisessa todellisuudessa ja jotka silti ovat tärkeitä, todellisia asioita. Jopa enemmän kuin se mikä on näkyvää.”

”Entä sinä”, Lucas sanoi, ”omistatko sinä oman tarinasi?”

Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus. Tunnustan, että yli 600 sivun lukemiseen mahtuu myös suorittamisen hetkiä, mutta monesti lukemisen aikana ja sen jälkeen koen olleeni ainutlaatuisuuden seurassa.

Tämän kaiken hämärän jorinani lomassa haluan tähdentää, että kirjassa on paljon konkreettista, johon tarttua. On henkilöitä ja heidän kohtaamisiaan ja niistä seuraavia tarinoita. Juuri tarinallisuutta tahdon pohtia. Minulle romaani on kaleidoskooppi, välkehtivä kuvakulmikko tarinoihin, joita jokaisessa ja jokaisesta on. Esimerkiksi on Lucas, joka on pitkälti tarinassaan hukassa:

”Hän sanoo, ettei kukaan omista omaa tarinaansa, mutta vain koska niin hänelle on sanottu. Edes se ei ole hänen oma ajatuksensa.”

Romaani pistää minut miettimään alttiutta vaikutuksille ja sitä, mitä kaikkea meidät uskotellaan olemaan, näkemään ja tekemään, koska olemme suhteessa toisiin ihmisiin, yhteiskuntaamme, vaikuttajiimme. Ja jokainen tarina on jossain suhteessa toiseen.

”Viimeistään nyt siitä, miten sinä katsot ja miten sinä ymmärrät, tulee osa tätä teosta.”

REC häkellyttää minut. Se kertoo paljon eksymisestä, ja myös minä olen eksyksissä lukukokemukseni kanssa. En tiedä, mitä kaikkea tekisin kaikilla niillä kymmenille, hienoille tekstikohdille, joita olen laputtanut pitkin romaanin sivuja.

Se, että REC editoi henkilöt ja juonet odottamattomiksi kohtauksiksi, korostaa romaanin kielellistä ja kerronnallista taituruutta. Romaanissa viitataan monesti sirpaleisiin, ja niistä kirja on koottu ja niitä minä kokoilen – kuten kirjan runotyyppisestä osuudesta poimin: ”Jos tarinan haluat, keksi itse”.

En lähde arvioimaan, mitä kirjasta ymmärrän. Mutta tätä ajatusta hellin. Elämä on hetkessä, ja sen jälkeen siitä tulee kertomus, jonka voi pakottaa, valita, muokata, rajata – kuin kuvan. Kuviini eksyneet tuntemattomat henkilöt jossain taustalla vilahtamassa ovat kuin kirjan erilaiset kerrokset, tilat ja huoneet täyttävät henkilöt, kuvat ja tarinat. He elävät omissa tarinoissaan. Minä yritän elää tätä omaani, kirjailijan sanoin:

”Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme, tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä, pakotamme heitä tekemään meistä sen minkä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisena kuvittelemme muiden meidät haluavan.”

Marisha Rasi-Koskinen

REC

S&S 2020

romaani

645 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muita REC-postaajia: Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Mannilainen.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kolme selkoromaania nuorille: syksyn 2020 satoa

Tänä syksynä on ilmestynyt selkokirjat nuorille kolmelta komean tuotannon jo julkaisseelta kirjailijalta: Tapani Bagge, Raili Mikkanen ja Marja-Leena Tianen. Kaikkien kustantaja on Avain. Nämä kirjat toivottavasti löytävät lukijoita yläkoulusta. Ja koska tuloillaan oleva syysloma on lukuloma, kirjavinkkaus on juuri nyt paikallaan.

Selkokirjojen etu on se, että niitä on nopea ja helppo lukea, koska kieli on helpompaa kuin yleiskieli. Juttuni kirjat eivät ole helpointa selkokieltä, mutta ne tasoittavat tietä kirjaelämyksiin, sillä ne ottavat kohderyhmän huomioon. Nuortenkirjoissa usein korostuu juoni ja henkilöt, ja se sopii selkokirjoihin. Eli keskivertoa helpompi kieli tai taitto ei siten vie mitään pois lukukokemuksesta.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä

Jäätävää kyytiä on sopiva nimi Tapani Baggen jännitysromaanille. Kirjassa kaksi nuorta joutuu huonoille teille – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti:

”Archie nauroi vain,

mutta kääntyi seuraavasta risteyksestä

vasemmalle alamäkeen.

Renkaat luistivat sohjoisella kiveyksellä.

Tanja pelkäsi,

mutta Archie ehti oikaista.

Ei osuttu lyhtypylvääseen.”

Kirjan nuori pari eli 15-vuotiaat autovarkaat joutuvat moniin kommelluksiin ja tapaavat erikoisia ihmisiä. Kirjassa on huumoria, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Romantiikkaa on myös ilmassa, eikä kirja piittaa sukupuolirooleista: Tanja on aktiivinen toimija. Kirjasta ei löydä erityistä varoitusta tai opetusta, joten lukija saa vapaasti arvioida Tanjan ja Archien toimintaa.

Jäätävää kyytiä liikkuu selkokirjan kipurajoilla pituutensa vuoksi, eli melkein 200 sivua ylittää reippaasti perusselkokirjan sivumäärän. Selkokielinen taitto eli lyhyet kappaleet ja kapea palsta toimivat siten kuin pitää: se tekee kirjasta helppolukuisen. Ja lennokas juoni vetää nuoren lukijan seikkailuun, johon kirjan ilmeikäs kuvitus tuo lisävipinää.

Tapani Bagge

Jäätävää kyytiä

kuvitus Hannamari Ruohonen

Avain 2020

jännitysromaani nuorille

195 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikanen sai viime vuonna Tirlittan-palkinnon ansioistaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Viime vuonna myös ilmestyi Mikkasen YA-romaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää, ja nyt on siitä julki kirjailijan itse mukauttama selkoversio.

Romaanissa kertojana on Minna Canthin tytär Elli, joka on kirjan alussa teini-ikäinen ja lopussa itsenäistyvä nuori nainen. Kirjassa seurataan Canthien perhettä Kuopiossa vuodesta 1880 alkaen. Elävästi Elli kertoo nuoren elämästä ja ajatuksista. Tärkeä aihe on, miten poikkeuksellinen äiti vaikuttaa kaikkien elämään. Aina ei moderni äiti tee elämää helpoksi:

”Aamulla teimme yhteisen päätöksen:

olkoon äiti miten uudenaikainen hyvänsä,

nyt emme osanneet ruveta sinuttelemaan häntä.

Tunsimme tietysti itsemme vanhanaikaisiksi,

äiti oli meille vähän liian uudenaikainen.

Kun kerroimme sen aamulla hänelle,

hän katsoi meitä yllättyneenä ja purskahti nauruun,

puisteli päätään ja luovutti.”

Selkokielellä ei ole ilmestynyt montaa historiallista romaania, ja siksi romaani Canthin perheestä on tervetullut. Mikkasen romaani on hyvä esimerkki selkoromaanista, joka on jo aika lähellä yleiskieltä. Romaanin sanasto ei ole helppoa, ja virkkeissä on välillä pituutta ja kielessä vaikeita rakenteita verrattuna perusselkokieleen. Silti Mikkasen selkoromaani toimii vaihtoehtona alkuperäiselle romaanille ja madaltaa kynnystä tarttua selkokirjaan.

Raili Mikkanen

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Avain 2020

selkokielinen nuortenromaani

152 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Marja-Leena Tiainen: Aateveljet

Marja-Leena Tiaisen kuudes selkoromaani Aateveljet tarttuu aiheeseen, joka varmasti puhuttaa. Nuortenromaani sopii hienosti keskustelun virittäjäksi yleistyksistä ja teoista, joilla on seurauksia.

Kirja pureutuu rasismiin yhdeksäsluokkalaisen Aapon kautta. Nuortenromaani onnistuu kokoamaan monet pelkistykset, joilla rasistit perustelevat ennakkoluulojaan ja vihamielisyyttään. Näin esimerkiksi uhoaa Aapon isoveli Pate:

” ’Suomen maahanmuuttopolitiikka on perseestä’,

Pete sanoo.

’Miksi?’ Aapo kysyy.

’Pakolaisia hyysätään.

Niille syydetään rahaa.

Mutta vanhusten huoltoon ei sitten riitä’,

Peten ääni kohoaa sitä mukaa,

kun hän puhuu.”

Sitaatti kertoo, ettei Aatevelikään ole sanastoltaan helpointa selkokieltä, mutta sujuvasti romaani etenee. Paten lisäksi Aapon kaveri Saku lyöttäytyy rasistiporukoihin, mikä aiheuttaa Aapolle päänvaivaa. Väkivallan uhka välittyy tekstistä monesta suunnasta, lisäksi ristiriita oikean ja väärän sekä lojaalisuuden välillä kalvaa Aapoa. Tiiviiseen romaaniin mahtuu monenlaisia tunteita, myös ihastumista. Loppu olisi ehkä kaivannut hieman enemmän Paten syventämistä, muuten sekä pojille että tytöille sopiva nuortenkirja on tehokas.

Marja-Leena Tiainen

Aateveljet

Avain 2020

selkokielinen nuortenkirja

96 sivua.

Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Satu Vasantola: Kaikki kadonnet

”Ihminen voi piirtää itsensä uudelleen niin monin tavoin.”

Näin ajattelee Kaikki kadonneet -romaanin (Tammi 2020) päähenkilö Annu. Ja voisin sanoa niin myös kirjailija Satu Vasantolan tavasta kirjoittaa henkilönsä. Romaanissa Annu kertoo nykyhetkestään minäkertojana, ja takaumia luen Annusta lapsena ja nuorena kolmannen persoonan kerrontana. Niin piirtyy yksi elämäntarina, jonka ääriviivoja värittää varjostus.

Suomalaiseen proosaan kuuluvat ankeat kohtalot, ja siihen traditioon Vasantolan romaani kuuluu. Lisäksi kirja kuvaa selviytymistä sen ohella, että menneisyyden valheilla on pitkät jäljet. Siksi Annusta on kasvanut omatoiminen, kiinnittymätön nainen, joka nyt keski-ikäisenä yhden aikuisen lapsen äitinä löytää itsensä selvittämässä menneisyyttään. Annu on myös ristiriitainen henkilö, joka tekee etiikan rajoilla gynegologityötään ja elämänratkaisuja. Annun tarina alkaa kiehtoa ja koen samoin kuin Annu katsoessaan vanhaa ystäväänsä:

”Teki mieli asettaa lukulasit silmille, katsoa läheltä ja tarkkaan, käydä tämä ihminen läpi sentti sentiltä, etsiä tuttu ja vieras, päättää vihdoinkin, tahdoinko hänet elämääni vai en.”

Juonesta raapaisen vain repaleet. Perhekatastrofi on kulminoitunut Annun lapsuudessa laittomia abortteja tekevän isän paljastumiseen, äidin omatoimiseen, veriseen sairaalareisuun ja tietopimetoon pikkusiskon kohtalosta. Annun ottaa huomaansa parhaan ystävän Lauran perhe, mutta heidät teini-Annu jättää ennen kuin hänet jätetään. Se on pitkälti Annun aikuiselämänkin strategia.

Vaikka olen repaleisen kerronnan ystävä, välillä vihjaileva poukkoilu on ottaa voimille. Silti tarinarihmoista solmin lukijana seittiä, johon kuitenkin kiinnityn. Haluan katsoa tämän loppuun asti. Haluan tietää, mitä kaikkea on sattunut ja miksi kaikki sattuu niin pahasti. Kerronta peittää ja paljastelee huolellisin sanavalinnoin ja lauserakentein.

”Muistot tulivat ohuina rihmoina, katkeilivat mistä tahtoivat, liittyivät vain vaivoin toisiinsa. Nostimme niitä toistemme eteen, katsoimme outoja kuvioita, rakensimme haurasta seittiä. Tästä syntyi harva verkko, jos sitäkään.”

Annun lapsuudenmuistojen ja nykykokemusten, etenkin romaanissa vilahtavien sivuhenkilöiden, avulla kirja kantaa painavaa sanomaa. Kaikki kadonneet tarjoaa moninaisen näkymän sen seurauksista, kun naisen ruumiista päättää joku muu kuin nainen itse. Näky on moni tavoin pysäyttävä ja herättää tunteita.

Satu Vasantola

Kaikki kadonneet

Tammi 2020

romaani

272 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana

”Halusin niin kovasti uskoa, että meidän onnellisuutemme oli toisenlaista kuin muiden, ettei lumous koskaan haihtuisi, ja vaikka pieniä, säröjä tulisikin, ne eivät voisi meitä haavoittaa.”

Näin Amanda tilittää, kun suhde Onniin roihuaa vastarakastumisen poltteessa. Sitaatista voi päätellä, ettei säröiltä vältytä. Mutta ennen sitä: mistä romaanissa on kyse?

Emmi Pesonen kertoo romaanissa Maailman kaunein sana (Otava 2020) suoranselkeällä otteella itsellisen Amandan hullaantumisesta Onniin, jolla on joka toinen viikko huollettavaan neljä lasta murrosikäisistä esikoululaiseen. Sitoutumista kammonnut nainen löytää itsensä keskeltä kaoottista lapsiperhearkea.

Amanda ei voi saada lapsia, ja omasta lapsuudesta hänellä on ristiriitaisia muistoja. Lisäksi suhde omaan isään on mutkikas. Siksi perhekuvio sisältää minäkertoja-Amandalle sisäisiä jännitteitä, ja myös ulkoisia riittää. Pesonen kuvaa tilanteita, joissa Amanda jakaa arjen lasten kanssa muttei ole monenkaan silmin perheessä oikein mitään.

On aiheellista, että ilmestyy romaaneita, joissa käsitellään uusperheaihetta ja ”puoliäidin” tunteita, sillä yllättävän vähän siitä on silmiini osunut fiktiota. Muistelen Riikka Pulkkisen kuvanneen hienosti rakkautta miehen lapseen, myös Leena Paasion romaaneissa on käsitelty aihetta.

Peltosen romaanin kieli virtaa mutkattomasti. Kerronta ei selitä vaan näyttää. Siksi kirjan lukeminen on joutuisaa. Voisi sanoa, että jopa viihdyttävää, mikä ei anna ihan oikeaa kuvaa, sillä eivät käsitellyt asiat etene kepeään suuntaan. Minulle tulee kuitenkin tunne, että romaani etsii tyyliään ja sille sopivaa lokeroa.

Romaanin fokus painottuu perhetilanteeseen, ja siksi Amandan ja Onnin romanssi jää lopulta sivuosaan. Siksi ehkä myös monet henkilöt supistuvat muutamiin ominaisuuksiin, esimerkiksi perheen lapset kunkin ikävaiheen ilmentäjiksi.

Amandan henkilöstä saa romaanissa kyllä eri puolia irti, mutta Onni jää häilyväksi ja ohueksi hahmoksi. Mielen sairaus tosin lisää romaaniin rakkauden olemuksen pohdintaa: harhaako vain? Vai sellaista, jossa kasvaa joustavuus rakastaa myötä- ja vastamäessä, nyt ja tulevaisuudessa? Mitä huuman jälkeen?

”Rakastuneen mieli on huumattu. Ei ihminen silloin tiedä mitä tekee, hän on syyntakeeton, kuin ymmärryksensä kadottanut. Kaikki ikävät sävyt katoavat ja rakastunut nousee taivaalle leijailemaan kuin Chagallin maalausten mustatukkaiset naiset.”

Emmi Pesonen

Maailman kaunein sana

Otava 2020

romaani

187 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat ja luetut.net.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Sanna-Leena Knuuttila: Jäätyneet tiet

Sanna-Leena Knuuttila on kirjoittanut kaksi romaania Hilkasta: Ne lensivät tästä yli ja Minä odotan sinua. Niissä Hilkka kertoo maaseudun nuoren naisen elämästä sodan aikana Pohjanmaalla. Sarjan kolmannessa osassa Jäätyneet tiet (Reuna 2020) kertoja vaihtuu. Nyt nuori Anna kertoo Lapin sodasta 1944.

Sota Neuvostoliittoa vastaan on loppunut, mutta Suomen armeijan on vielä ajettava saksalaiset sotilaat Lapista. Lapin asukkaat saavat määräyksen: heidän täytyy lähteä pakoon, evakkoon, koska saksalaiset polttavat rakennukset ja piilottavat räjähteitä teille ja metsiin. Jäätyneet tiet kertovat Annan, hänen perheensä ja ystävänsä pakomatkasta Lapista Pohjanmaalle ja paluusta kotiin.

Anna kuvailee tapahtumia, mutta parasta on se, miten hän ilmaisee tunteita. Anna kertoo kodin jättämisestä ja vaarallisesta matkasta koskettavasti. Anna myös tiivistää tunteitaan:

”Elämä on kuin tie.

Se ei kulje aina pehmeää metsäpolkua.

Joskus se on jäätynyt ja kova.”

Annan perhe saa Hilkan luota turvapaikan sodan ajaksi. Kirja kertoo myös siitä, minkälaista evakoilla on asua vieraiden kodissa. Toisilla se onnistuu, toisilla ei. Hilkan luona kaikki on hyvin.

” – Vaikka elämä jatkuu toisenlaisena,

se voi jatkua silti hyvänä.

Elämään voi tulla myös

jotain uutta ja mukavaa.

Jotain sellaista, mitä ei olisi tullut,

jos tätä vaikeaa aikaa ei olisi ollut,

Hilkka sanoi.”

Selkokirjaan sopii, että juoni etenee selkeästi ja kirjan pituus on lyhyt. Kirjaan mahtuu silti monia tasoa, etenkin tunnetasoja. Tärkeitä aiheita ovat sodan ja evakkojen lisäksi ystävyys ja rakastuminen. Myös oman kotipaikan merkitys on tärkeä. 

Suoraan selkokielelle ei ole aikaisemmin kirjoitettu historiallisia romaaneita, jotka kertovat kotirintaman ihmisistä. Jo siksi Knuuttila on tehnyt merkittävän selkokirjasarjan. Kirjojen avulla kuka tahansa pääsee eläytymään aikoihin, jolloin oli kaikesta pulaa ja jatkuva pelko. Kirjasarja sopii myös koulukäyttöön, kun on tarve saada historia elämään.

Tapahtumat, ajatukset ja tunteet välittyvät Knuuttilan kirjoista kaikille, nuorista vanhuksiin. Eli kirja on hyvä esimerkki siitä, että selkokieli ei rajaa lukijoita vaan tekee lukemisen mahdolliseksi monille.

P. S. Sanna-Leena Knuuttila on myös kirjoittanut opinnäytteen selkokirjan kirjoittamisesta: tässä.

Sanna-Leena Knuuttila

Jäätyneet tiet

Reuna 2020

selkoromaani, sarjan kolmas osa

96 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja