Aihearkisto: Romaani

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Kaikkia kiinnostaa mitä teinit tekee.
Teinit on uusi kolmekymppiset.”

Näin lausutaan Vilja-Tuulia Huotarisen uutuusromaanissa Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018). Ja monenlaista muuta kirjan sivuille mahtuu, sillä runoilijan romaani vilisee ajatustiivistyksiä, runonkaltaisia lauseyhdistelmiä, jotka kiteyttävät ihmisiä, tapaa ajatella, elää elämää. Runsaudensarvi romaaniksi, sanon.

Palaan aloitussitaattiini. Huotarisen kirjoissa usein revitään rajapinnasta kuten teiniydestä, jolloin eletään vereslihalla, tunnetaan voimakeinoin. Valoa valoa valoa kuvaa kasvukipuja ja Kimmel arjen ylittäviä selviytymiskeinoja. Tässä romaanissa toimii Kuusikko (kuusi 15-vuotiasta tyttöä) ja vakoillaan yläkoulun opettainhuoneessa, jossa kolmekymmppisistä keski-ikäisiin venyvä väki ei tunne-elämältään paljoin teineistä erotu. Näkyviksi ja kuuluviksi kaikki kaipaavat. Ja rakkautta.

”Kenties kuka tahansa voi saada onnellisen lapsuuden, mutta onnellisesta aikuisuudesta saattoi kyllä myöhästyä.”

On Huotarin romaanista poimittavissa juoni: minuutti minuutilta seurataan tilannetta, jossa eräänä aamuna Kaukolahden koulun liikuntasaliin lukittautuu yksi vloggaava teinityttö pistoolin kanssa ja lähettää tilanteesta viestin. Se saavuttaa opettajainhuoneen – ja mitä sitten tapahtuukaan. Mutta ei siinä kaikki, sillä romaanin lukuisilla henkilöillä on nykyhetken lisäksi menneisyys, jopa tulevaisuus.

”Kirjoitan näitä runoja, yritän saada asioita paikalleen./
Minun täytyy käyttää kaikki sanat, jotka ovat jäljellä.”

Niin kuin minä heidät näin -kirjan nimi on päävihje. Ei oleelliseksi osoittaudu juoni, ei ehkä tarinakaan vaan kerronta ja tyyli. Aistin vakavaa leikkiä, terävää hykertelyä, monikerroksellista tyylittelyä.

Kertoja kätkeytyy aluksi, paljastuu vähitellen, ja loppukolmanneksen hän on tietoisesti läsnä eri tasoin. Romaanin alkupuoli pelaa kolmen tekstilajin vuorottelulla: vloggaaja C:n sanomia lainataan, sitten eri fontin keinoin erottuu leskikertoja tulevaisuudesta, ja pääjuoni upottaa mukaansa opettajien toimia ja tajunnanvirtaa. Lisäksi joku (kertoja) näki tai tallensi, mitä opettajainhuoneessa yhtenä aamuna tapahtui, ja välittää sen. Joissain luvuissa on kertojan novelleja, ja paljastan romaanin päättyvän runoihin. Ei ihan helppoa.

20180921_143855.jpg

Oleellisimmat henkilöt haluan luetteloida, ehkä myötäilen siten romaanin tietynlaista tyylittelevyyttä – tosin romaanissa monin väläyksin hahmoja syvennetään:

– C vloggaa paperipussi päässä 100 000 seuraajalle ja pysyy poikkeuksellisesti yleisölle tuntemattomana, mutta koulu tietää 15-vuotiaan tytön harrasteesta.
– Nora on C:n ystävä.
– Rehtori Selena fanittaa Guns N’ Rosesia, harrastaa yhden yön juttuja, mutta mieltä jyskyttää kadonnut ensirakkaus.
– Mii-sijaisopettaja haahuilee ja mieltä painaa ainakin kammottava äiti.
– Kenneth opettaa äidinkieltä ja julkaisee haikurunokirjoja.
– Opettajainhuonetta täyttävät Jonninjoutava, Ewerything will be fine, Painija ja Helvetin Esikartano. (Eli joku näkee opettajat tällaisina karikatyyreina. Se joku on kertoja.)

”Nyt: uusi nyt.”

Romaanista on paljouden joukosta luettavissa myös ajankuvaa ja sukupolvikuilua. Kun opettajat takautuvat nuoruuteensa, soi aina lankapuhelin, ja: ”Opettajat on opetettu hallitsemaan tietoa.” Nykyteinit elävät käden jatkeena kulkevien älylaitteiden oneline-viestintäyhteyksissä eivätkä hae tiedon hallintaa vaan jakamista.

”Roskapostit, valeuutiset, mainokset. He ottavat mitä tahansa vastaan, kielioppivirheineen, ja jakavat sen eteenpäin. Totuus ja valhe vaihtavat omistajaa heidän käsissään nopeammin kuin opettajat ennättävät lukea oppikirjastaan luvun ensimmäisen kappaleen. – -. He kurkistelevat oppitunneilla sisään puhelimien pienistä ikkunoista. He kuvaavat opettajia ja nappaavat heistä talteen tietoja. Minne tahansa he menevät, heidän korvillaan on kuulokkeet. Kuulokkeet tekevät paikoista heidän paikkojaan. He valitsevat mitä ja ketä niissä paikoissa kuunnellaan. Vain pelokkaat aikuiset kuvittelevat, että verkko on suljettu tietokoneen sisään. Joihinkin sivustoihin he eivät kuitenkaan koske. Sellaisiin kuin Facebook. He eivät tahdo jättää henkilökohtaisia jälkiä. Facebookiin liittyy liikaa lähisiteitä. Kuusikko haluaa hukkua verkkoon. He haluavat, että verkko suojaa heitä kuin aluskasvillisuus, rentona ja rehevänä ja ennen kaikkea rajattomana. Heillä ei ole mitään tarvetta ottaa sitä kokonaan haltuun.”

”Hän elää vain paperillani.”

Ei hyvänen aika, ei tästä tule tämän kummempaa. Ja tarkoitan omaa juttuani, sillä olen häkellyksissäni Huotarisen haaroittuvasta romaanista. Kirja täyttyy taiturimaisesta kuvauksesta aina, kun se kääntyy henkilöiden sisälle. Kerronnan ajanhallinta ihastuttaa, monikerroksellisuus hykerryttää, ja tunnelma- ja tyylivaihdokset yllättävät. Välillä olen hermostua hämäryyteen, sitten kirkastun, kun hoksaan vihjeitä, ja suvantoina toistuvat selkeät tarinakohdat helpottavat.

Tämä on tietoista fiktiota, sillä pelataan. Ja huvitun esimerkiksi rehtorin jumittumisesta nuoruutensa rokkiääniraitaan tai siitä, että äidinkielenopettaja-haikurunoilija olisi suosittu julkisuushenkilö (on hän toisaalta m i e s toisin kuin ammattiopiston opettajavaimonsa, jonka runoja ei julkaista). Monesti huvitun siitä huolimatta, että romaani pääosin rakentuu raskaista aiheista, elämän peruskysymyksistä.

Tunnelma muistuttaa Monica Fagerholmin romaaneita, sillä myös Fagerholm on monesti pureutunut teinityttöjen ystävyyteen ja kuorrutettuun elämäntunnerunsauteen, jossa lymyää paljon synkkää – aikuisuuden himmeydestä puhumattakaan. Häkeltyneenä totean, että Huotarisen romaani on elämys, mutta voi olla, ettei se päivien päästä putkahtele mieleeni, sillä ehkä taiteellinen vaikutelma voittaa muut vetovoimatekijät. Aika näyttää.

_ _

Vilja-Tulia Huotarinen
Niin kuin minä heidät näin (koulu / dream baby dream)
Siltala 2018
romaani
eKirjana 134 sivua.
Luin BookBeatista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Rytisalo: Rouva C.

Monen mielikuva Minna Canthista on pitkälti peräisin valokuvasta 50-vuotiaasta, pönäkästä mahtinaisesta. Valokuvasta on myös muokattu miesmäinen postimerkki. Mutta Minna Canth oli joskus myös raikas nuori, hento nainen, jonka muotoja muokkasi korsetti ja mielipiteitä vahva tahto.

Fiktion voimin pääsen tutustumaan nuoreen Minnaan juuri 175-juhlavuoden kynnyksellä. Sen mahdollistaa kirjailija, joka on saanut etunimensä Canthin mukaan: Minna Rytisalo. Hänen romaaninsa Rouva C. (Gummerus 2018) kuvaa Minnaa järvikaupungissa seminaariopiskelusta avioliittovuosiin lehtori Ferdinand Canthin puolisona. Minna Maijalan Canth-elämäkerran faktat heijastuvat sivuilta, mutta ne kirkastuvat romaaniksi Rytisalon kerrontakeinoin.

”Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle.”

Voisin ruotia Minna Canthin lapsuuden kodin oloja ja suhteita tai kansakoulun isän Cygnaeuksen #metoo-aineksista toimintaa. Tai pikkukaupungin säätyrajoja tai yleensä yhteiskunnallisia oloja 1860-70 -luvuilla tai sitä, miten Canthin pari ehti hoitaa virka-asiat, oppikirja- ja lehtikirjoitustyöt, yhdistykset ja kuusilapsisen perheen. Ei tällä kertaa, valintani on kokemus avioliitosta, jossa kumpikin saa kehittyä itsekseen. Modernia, silti uskottavaa.

Romaani kuvaa Minna Canthin kirjallisen uran alkusoittoa ja muodostuu tulevan kirjailijan persoonan kehityksen fanfaariksi. Tekstin mittaan luonnollisesti selviävät tutut jutut Canthin taisteluhengestä huono-osaisten, tyttöjen koulutuksen ja tasa-arvon puolesta, mutta julistushenkisyys erottuu yhtenä osana päähenkilön elämänkokonaisuutta. Rouva C. on rakkaus- ja avioliittoromaani siinä kuin kehitysromaani.

”Empimättä ja seurauksia miettimättä hän lähti mukaan leikkiin ja sanoi kiitos neiti Johnson, ja niin kaikkeen tuli yhtäkkiä hauska, kielletty sävy, huuliin jotka osuivat kahvikupin kultaiseen reunaan, sormiin joissa oli voin liukkautta ja varpaisiin jotka hipaisivat toisen nilkkaa pöydän alla, eikä enempää tarvittu, sillä kyllä he muistivat ja kyllä he oppivat ja tämä oli heidän tunnuksensa, leikin alku, jatkossakin, kaikkina tulevina vuosina, kun heidän kamarinsa ikkuna katselisi harjulle päin ja luonnollinen perhesuunnittelu todettaisiin toimimattomaksi ja kasvimaan penkissä rehevöisivät kilpaa papu ja herne, porkkana ja lanttu.”

Minnan rinnalla melko tasaväkinen kirjan hahmo on Ferdinand. Rouva C. -romaanin kertoja kaikkitietävästi katsoo sekä sisältä että matkan päästä kumpaakin puolisoa. Kumpikin antaa toisilleen tilaa, luonnonlakien mukaista vetovoimaa vaalitaan ja sitoutuminen yhteiseen hyvään korostuu. Konkreettinen merkki ja samalla symboli on pariskunnan talo, jonka rouva suunnittelee. Siihen viittaaminen toistuu usein, esimerkiksi näin kirjan alussa, virittäen tulevaan:

”Tämä tapahtui vain kerran.
Monet asiat sattuvat niin useasti ettei niitä enää erota, ei muista ensimmäistä eikä huomaa viimeisen menneen jo, kaikki toistuu ja palaa samaan pisteeseen samanlaisena kuin vuosia sitten, mutta tätä:
Piirrä meille talo, mies sanoi.
Mäntyjen oranssit rungot kurkottivat taivasta kohti ja toiveet alkoivat toteutua, sanat liikutella ihmisiä oikeille paikoilleen.”

”Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi, että toisessa ihmisessä voi olla turva.”

Miksi toistuvat samat asiat hieman eri ilmaisuin esimerkiksi pariskunnan harmoniasta, persoonaeroista tai vaimon maanis-depressiivisyys-kausista ja aviomiehen kärsivällisyydestä? Missä draama? Ei ole tavallista, että romaani rakentuu onnellisen avioliiton varaan. Eivät silti pariutumisen alun tuntemukset ole yksiselitteisiä eikä onni ilmeistä. Psykologinen pureutuminen persooniin vakuuttaa, ja niin vältetään suhteen kuvauksen sokerisuus tai toiston häiritsevyys. Ihailen intensiteettiä, joka perustuu henkilökuvaukseen. Se käy draamasta ja pitää virettä yllä.

20180916_090010.jpg

Tärkeä juoniaines avioliiton ohella on Minnan ystävyys Floraan, ja ystävyydessä riittää jännitettä toisin kuin avioliitossa, jossa on päätetty pysyä samalla puolella. Floran hahmo jää aika yksiulotteiseksi, ja pidänkin sitä enemmän edustajana aikansa vallitsevasta säätyläisnaiskuvasta. On romaanissa muutakin väkeä: lapsia, palvelijoita, sukua ja tuttavia. Silti kokonaisuus on kahden kauppa, Minnan ja Ferdinandin.

”Voisit kirjoittaa nuo tarinasi. Niitä lukisi mielikseen.”

Kerronnassa on tihentymiä ja viivyttelyjä, joissa ulkoiset tapahtumat samalla valaisevat sisäistä. Esimerkiksi mieleeni jäävät monitasoiset kuvaukset pääparin häistä, vaimon lapsivuodeajasta tai Minnan isän hautajaisista. Kuvaus on tarkkanäköistä. Kerronta on lisäksi usein kovin kaunista muttei onneksi kallistu kielikeikaroinnin puolelle. Tilanne ja tunnelma, sisäinen ja ulkoinen välittyvät. Kielen rytmi myötäilee ajatusta, välillä pysähtynyttä välillä kuumeisen kiihkeää.

”Tämän osa haluan olla, tähän halua kuulua, niin hän ajatteli, niistä ihmisistä ja heidän elämästään tietää, olla osa tätä kaikkea. Osa maailmaa, elävä ja aktiivinen, ei kamarin nurkista katseleva ulkopuolinen joka ei tohdi sanoa mitään ellei häneltä erikseen kysytä. Päässä oli monta uutta ajatusta, idea jota hän alkoi helliä ja joka kasvoi öisin, hänessä oli jo kaikki mitä sen toteuttaminen vaati, ja harju talon takana kyyristeli paikoillaan kuin susi. Sen ympärillä väreili liike vaikka se ei vielä hievahtanutkaan.”

Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus! Taitavaa. Tehokasta. Olen vaikuttunut.

– –
Minna Rytisalo
Rouva C.
Gummerus 2018
romaani
202 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita kirjan lukeneita: Baba Lybeck ja Kulttuuri kukoistaa.

Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi olen kirjoittanut näin.

Teatterissa juuri nyt Canthin Papin perhe.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi järisytti, toinen romaani Musta satu hämmensi, joten jännittyneenä, toisaalta mieli avoinna tartun uutuuteen Pastoraali (Siltala 2018). Se vie yhden kesäpäivän kulkuun itäisen Suomen metsämailla. Se ihastuttaa, ihmetyttää, myllertää. Jo on romaaniksi tiivistä runsautta!

 ”Hiljaisuus kulki yli ruovikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian – suuren hauen molskahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta. Linnut lauloivat läpi yön tuntien, myös tämän pienen sinisen hämärän hetken ajan, yrittäen etsiä itselleen kumppania, jonka kanssa lisääntyä. Ja toisaalla, jossain tämän laajan järven rannalla, sisäistä valoaan etsivät ihmiset olivat kokoontuneet hiljaisuuden retriittiin kuuntelemaan, kuinka monella tavalla Jumala osaa olla vaiti.” 

Pastoraali tarkoittaa paimenrunoa tai -idylliä, joka ihannoi paimenten yksinkertaista elämää maalaismaisemassa. Pastoraali voi olla myös paimenrunosävellys, mutta Ollikaisen luomus lähenee sinfoniaa, sillä kirjassa soi äänien ja sävyjen paljous. Lyhyesti: tarina punoutuu metsäisen järvimaiseman luontokappaleiden ohella kymmenkuntaan henkilöön. Romaanissa katsotaan sutta silmiin, varjellaan lammaskatrasta, kuullaan Odinin korppeja ja paljastetaan epäluotettava kertoja. Idylliksi en varsinaista sisältöä juurikaan tunnista, ja se lienee tarkoituskin. On siinä silti monia lämpimiä arjen hetkiä, jollaisia jokainen elämäänsä kaipaa. Tai elämän ihmeitä:

Kimalainen kierteli kukka-amppelia. Reino seurasi sen lentoa.
”Oliko se niin, ettei tuonkaan kimalaisen pitäisi fysiikan lakien mukaan lentää alkuunkaan?”
”Niin kai ne ovat tiedemiehet räknänneet”, Vilho vastasi. ”Jos Jumalasta jonkin todisteen tästä maailmasta löytää, niin se on minusta kimalainen.”
”Taitaa sen Jumalan kaikki aika mennä kimalaisen kannattelemiseen”, Reino pohdiskeli.

Ensinnäkin erotan Ollikaisen romaanista leikittelyä, mikä ainakin minusta tuntuu odottamattomalta. Hyvä niin. Toisekseen siinä lyhyesti ja ytimekkäästi kuvataan arkisia toimia niitä taitavasti kiteyttäen. Kolmanneksi: kuvaus huikaisee kauniilla luontopysäytyksillä. Neljäntenä kirjan kärkenä mainitsen ehkä edelliseen viitaten perinnetietouden, joka sulautetaan kerrontaan ja tarinaan. Mielessäni ailahtaa sillanpääläinen luontoluonnehdinta tyylin Ihmisiä kesäyössä. Välistä vilahtavat kansanuskomukset tai antiikin hahmot, vaikkapa Kronos-niminen hauki tai karitsa nimeltä Pan – tai jumalille (karhu) uhrattu lammas, mikä menee lähes raamatullisuuden piikkiin. Jumalan läsnäolo ja läsnäolottomuus, sekin. Eihän tästä tule loppua. Sakeanaan on sisältöä.

20180907_173023.jpg

Vielä yksi puoli romaanista: henkilögalleria, kolme polvea sukulaisia ja naapurustoa. Heistä irtoaa tarinaan elämän käymisvoimaa ja lopun lähestymistä, seksiä ja kuolemaa. Ja niiden välissä on monenmoista elämää. Vaikka alussa olin seota, kuka on kuka, lopussa totean kaiken hahmohamuilun olleen tarpeen. Käsissä on elämän koko kuva ensimmäisenä kesän kuumana päivänä ja yönä säävaihteluineen. Joukkoon mahtuu sydämeen käyviä kohtaamisia ja kylmääviä kokemuksia – paljon avaruutta ja salaisuutta, jota ihmisten välillä aina on.

Ja koska en malta lopettaa, vielä tämänkin tuikkaan mukaan. Luen romaanista kommenttia susihysteriaan ja mitä siitä seuraa. Jokin siinä sekä huvittaa (tästä tunnustuksestani saattaa seurata nuijintaa) että hirvittää.

Saatan usein todeta kirjasta, että siinä on liikaa aineksia. Niin on nytkin. Silti olen oudon täpinöissäni Pastoraalista, sen kirjallisesta leikistä, jossa on totuuden siemeniä elämänkaaren kesantopellolta. Teksti ja sen vihjeet ovat tiheänhiottuja, joten luen Pastoraalin heti toistamiseen. Jokin siinä iskee järjen taa: taivalluksessamme idylliä ikävämmässä maailmassa meitä piirittävät luonnonlait, sukupolvet, kulttuurikerrokset, myytit ja uinuvat vaistot.

– –

Aki Ollikainen
Pastoraali
Siltala 2018
romaani
160 sivua (eKirjana 62 sivua).
Luin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) kertoo 30 vuotta ylittäneen helsinkiläisnaisen elämänetsinnästä. Romaani hienosti luovii erilaisten genrejen rajapinnalla. Se ehkä on melkein chick litiä, ehkä melkein kehitysromaania, ehkä jotain muuta. Ainakin älykästä viihdettä. Kuuntelin keväällä, kun kirjailija kertoi kirjastaan ja tavoitteistaan kirjoittaa sellaista.

Romaanin oivalluksiin kuuluu se, että siinä kerrotaan asioita, joita ei yleensä kerrota. Romaani antaa tilaa niille hetkille, jolloin ei tapahdu mitään tai ei mitään merkillistä tai ainakaan muiden kuin kertojan mielestä merkittävää. Minäkertoja nakuttavan konstailemattomasti latelee arkisia toimia ja toilailuita. Dialogi ei elämää suurempia välitä. Siinäpä se, yksinkertaiset tokaisut tai arkipäiväiset jaarittelut ovat elämää, sitä on myös toimettomuus, epävarmuus ja epätietoisuus.

20180721_185740.jpg

Juonen tiivistän siten, että kertoja ihastuu, seurustelee muutaman kuukauden eikä pääse pettymyksen yli, eikä asiaa auta se, etteivät työt vapaana toimittajan luista eivätkä rahat riitä. Ystävien ja perheen tapaamisten lisäksi vierivät omalla painollaan päivät, joiden kulminaatioksi yleensä muodostuvat sipsit ja ainoa oikea dippi.

Vuoden ensimmäisenä päivänä kävin ostamassa kaupasta sipsejä ja sekoitin niille dipin jo kahden aikaan. Loppupäivän olin kotona pukeutuneena vaivattomasti mutta harkitusti: ylläni oli harmaa, pellavainen aamutakki, jonka olin ostanut inspiroituneena eräästä artikkelista, jossa haastateltiin menestynyttä kirjailijaa.
”Tahdoin näyttää hyvältä silloinkin, kun kukaan ei näe minua”, nainen sanoi. ”Miksi töhnöttäisin kotonani virttyneissä verkkareissa?”

Hirtehistä henkeä kirjasta haistan, ja luen sitä myös niin, ettei tylsistä asioista kertomisen tarvitse olla tylsää. Elämä ja ihmisten toimet lähtökohtaisesti näyttävät ja tuntuvat kummallisilta, mutta enimmäkseen kirjan huumori humisee ahdistuksen astevaihteluita.

Ehkä komiikka ei aina avaudu, mutta muikistelen suutani monesti hymynkareeseen, vaikka samalla kertojan hapuilu kouraisee. Vanhempiensa varoja kuppaava ja etenkin äidilleen kiukutteleva kertoja naurattaa minua perhetapaamisissa, samoin huvittavat mummin pistämättömät tokaisut. Kirjan lukujen otsikot hymähdyttävät, niissä ei todellakaan asioita mutkisteta: ”Tapasin terapeuttini”, ”Tuhlasin rahaa”, ”Pelkäsin veritulppaa” jne. Yksi suosikkiluvuistani on ”Tapasin Billyn”, joka kertoo newyorkilaisesta baari-illasta ja sen jatkoista. Lakoninen tilannekomiikka kukoistaa.

”Ahaa”, sanoin, ja aloin pelätä, etten välttämättä ollut ihan kaikkea sitä, mitä Billy naiselta toivoi.

Siinäpä se. Romaani kertoo paljon peloista ja toiveista. Mitä olisi voinut olla ja mitä tulisi olla? Mitä on olla epävarma teini naisen hahmossa? Millaista on surra sellaista, mitä ei ehkä pitäisi, mutta kun vain suree? Millaista on elää pätkähommien varassa työläs työnhaku mielessä? Jne. Pidän paljon kirjan nimestä Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuEhkä hallitsee sitä. Ehkä vain pitää hyväksyä se, että loppuiän kaikki on ehkää.

Keskustelin kirjasta kuusikymppisen miehen kanssa, joka luonnehti romaania hauskaksi ja jopa koskettavaksi. Hän myös seuraa kirjailijaa Twitterissä ja siksi tunnisti romaanista Savonlahden twiiteistä tuttuja juttuja, mikä ei kirjan kiinnostavuutta vähennä. Eli kaiken perusteella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu sopii monenlaisille lukijoille, joita kiinnostavat elämän ikuinen keskeneräisyys sekä sen alakuloiset ja huvittavat puolet.

– –

Sisko Savonlahti
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
esikoisromaani
304 sivua.
Sain kustantajalta oikolukemattoman ennakkokappaleen; julkaisupäivä 6.9.2018.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Kööpenhaminassa kirjakavereinani liikkuivat poliisilaitoksen rikostutkija Carl Mørk ja hänen johtamansa Osasto Q:n apurit. Jussi Adler-Olsen on ehtinyt sarjassaan jo seitsemänteen osaan, Selfiet (Gummerus 2018), ja minä ehdin lukea kirjan reissuni aikana.

Henkilövetoinen jännitys saa uteliaisuuden heräämään. Minun pitää tietää, miten keskeisten henkilöiden elämä etenee, josten seuraan sarjaa osa osalta. Nyt mieltäni liikuttaa Mørkin riutuva rakkaus vanhaan heilaan ja se, miten mies näkee ja katsoo ex-rakastettuaan.

”Carlin oma Mona oli ikääntynyt. Hänen Monansa, joka oli elänyt vuosia ilman häntä. Mitä se oli tehnyt Monalle?
Carl takertui siihen lyhyeen mutta silti valloittavaan hymyyn, jonka Mona heille soi, ja henkäisi. Se oli kuin isku koko vartaloon ja teki melkein kipeää.”

Adler-Olsen maustaa kirjojaan huumorilla, joka nousee dialogeista, nimenomaan osasto Q:n henkilöistä ja heidän suhteistaan. Hivenen poliittisen epäkorrektisti naureskellaan Assadin kielikömmähdyksille, mutta tässä osassa hymy pitkälti hyytyy, sillä osaston omalaatuisen Rosen psykoosi ei ole leikin asia.

Yleensä kipuilen sattumusten kanssa, ja nytkin tekee tiukkaa, sillä jännärijuoneen ympätään osastolainen. Ei siitä sen enempää, ja huomaankin kirjan aikana hyväksyväni sen(kin) juonenkäänteen, koska se lisää kädet hikoiluttavaa jännitystä. Tapahtumat sinänsä etenevät julmuudesta toiseen. Pääjuonesta sen verran, että kirjassa yksi sossuvirkailija saa tarpeekseen tukia marisevista pissisasiakkaista ja päättää ratkaista tukiaistarpeet lopullisesti. Aika ennenkuulumaton juoniaines, tietynlainen kannanotto hyvinvointivaltion vastikeettomien rahoitusten varjopuoliin.

Rikosviihteeksi Selfiet rakentuu näppärästi ja teksti luistaa, mutta vähä väliä mietin, miksi viihdyn, sillä monet teot ja tapahtumat tuntuvat karmeilta. Huomaan ohittavani ne ja keskittyväni siihen, miten taidokkaasti Adler-Olsen luonnehtii henkilöt, pienin keinoin heistä saa elävän mielikuvan. Melkein kaikista, ei Rosen isästä, joka vain käsittämättömänä iljettää.

Selfiet-dekkarissa on uutta se, että Mørk kumppaneineen sotkeutuu akuuttiin rikostutkintaan, ei vain menneiden pöyhimiseen. Kaikki tapaukset kietoutuvat toisiinsa, mutta oleellisimmaksi teemaksi kohoaa lasten kasvuympäristöjen vaikutus aikuisuuteen. Rosen epäinhimillisistä lähtökohdista saan lisätietoja, ja selfietä napsivien bimbojen taustalla tuntuu olevan vanhempia, jotka eivät tue lapsiaan tolkulliseen toimintaan. Natsikorttiakin vilautellaan, ja tosi-tv:n mädättävään vaikutukseen viitataan.

20180727_173515.jpg

Kööpenhaminalaisen puiston varjoisalla penkillä istuen luin hirvityksistä, jotka tapahtuvat siinä lähikadulla. Tai voisivat tapahtua. No, hotellini vieressä oli poliisiasema, ehkä Mørk ja kumppanit puuhailivat sen kellarissa ja varmistivat, että ei hätää: pääsen lukemaan ensi vuonna kahdeksannen osan.

– –

Jussi Adler-Olsen
Selfiet
suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2018
dekkari, Osasto Q -sarjan 7. osa,
535 sivua.
Ostin kirjan.

Juttujani muista Osasto Q -osista: tässä.

Muita Selfiet-lukijoita: Hemulin kirjahylly, Rakkaudesta kirjoihin, Luetut.net, Kirjarouvan elämää ja Kirjojen kuisketta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Jari Järvelän romaani Kosken kahta puolta (Tammi 2018) tarjoaa uudenlaisen näkökulman sisällissotaan, sillä tässä kirjassa sota koetaan kolmannen polven päästä. Lievetekstin mukaan Järvelän isoäidit asettuivat aatetaustaltaan vastakkaisille puolille. Romaanissa kirjailija käyttää lapsuuskokemuksiaan ja mummujen tarinoita. Näistä aineksista rakentuu romaani, jossa 7-vuotias Jari Järvelä viettää  kesälomaa Vammalassa ensin punalähtöisen äidinäidin luona ja sitten virran toisella puolella valkoisen isänäidin luona.

”Kuljen takaperin ja vilkutan, Voiton-mummi [Aino] vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa.
   Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin.
   Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään.”

Kansalaissotahistoriaa tunteva tietää, että Vammalassa liipasinsormi oli herkkä ja  kauppala poltettiin. Aino- ja Sofia-mummit olivat vuonna 1918 lapsia mutta osallisina julmuuksissa. Se vaikuttaa heidän näkemyksiinsä, mikä välittyy romaanista hienosti. Välillä kerronta siirtyy suoraan isoäitien tyttöaikojen kokemuksiin. Lisäksi kantava aihelma on Jari-pojan löytämät kapinarunot.

20180829_193226.jpg

Järvelä onnistuu erittäin hyvin lapsen maailman kuvaamisessa. Romaanin Jari viettää paljon aikaa yksin tai aikuisten seurassa, kuulee kaiken, lukee paljon ja tekee lapsenomaisia johtopäätelmiä. Mielikuvitus laukkaa villinä, ja hänelle yhtä todellisia leikkikavereita ovat niin ärsyttävän ilkeät ja ylimieliset serkut kuin kansalaissodassa vatsaan ammuttu poika.

Nautin lapsen silmin nähdyistä 1970-luvun ilmentymistä, joista aikuinen lukija pääsee tekemään johtopäätöksiä esimerkiksi sukulaissuhteista ja isoäitien erilaisuudesta. Sodat vaikuttavat Jaria edeltävissä sukupolvissa. Silmiinpistävän runsaina aikuisten puheissa vilisee varotteluja, jotka liittyvät vahingoittumiseen tai kuolemanvaaraan. Kuolema on konkreettisesti läsnä niin kirjan alussa kuin loppupuolen toukkien tuhoamisessa – ja monessa yksityiskohdassa niiden välissä.

Kirjan luoma maailma tempaa mukaansa. Sävyt vaihtelevat, ja lapsikertojan terävyys ja huomiokykyisyys tarjoavat huvitushetkiä sen ohella, että taattuun Järvelä-tyyliin sotatapahtumat esitetään niin karmaisevina kuin ne vain voivat olla. Romaanin loppuluku ja viimeiset kappaleet kohottavat tunnelman. Jo on romaanilla oiva päätös ja tyylikäs kannanotto kansalaissotakaunojen kuittaamismahdollisuudesta. Jääköön tämä päätöshuomio härnääväksi lukukoukuksi.

– –

Jari Järvelä
Kosken kahta puolta
Tammi 2018
romaani
200 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirjavinkit on myös postannut Järvelän kirjasta.

Muuten: toisenlaisella otteella Vammalan kauppalan (ja läheisen Tampereen) sisällissotatunnelmia kuvaa  Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

Talouselämä-lehdessä pitäisi olla enemmän tällaisia juttuja. Tarinoita rakastamisesta ja  rakkaudettomuudesta. Hylkäämisistä ja kuolemista. Menetyksistä ja häpeästä, sillä niistä voittajat nousevat. He ovat niitä, jotka kaikista voimakkaimmin pyrkivät täyttämään itseensä kovertuneita koloja.”

Näin tuumii yksi kolmesta päähenkilöstä Jarmo Ihalaisen romaanissa Oikea elämä (Atena 2018). Sitaatissa kiteytyy minusta melkoisesti romaanihenkilöistä ja kirjan yhteiskunnallisesta taustahuminasta. Vaikka kotimainen kirjallisuutemme on koloutuneista kovasti jo kertonut, ei mitta ole täynnä, vallankin kun kielenhallinta on Ihalaisen tasoa.

Aluksi kolme keskushenkilöä saavat nimetyt lukunsa: Juri, Lotta ja Antti. Antti kertoo minänä, muut ovat hän, mutta läheltä nähtyinä. Rankka lapsuus ja myllertävä nykyhetki kulkevat päähenkilöissä rinnakkain. Kirjan keskivaiheella lukujen rytmi muuttuu ja samalla selviävät henkilöiden yhteydet sekä virittyvät lopputarinan jännitteet. Juoneen ketjuttuu aukkoja, arvoituksia ja ratkaisuja. Jätän ne kirjan lukijoiden selvitettäväksi.

Koska päähenkilöitä on kolme, heidän välityksellään nyky-Suomesta ja ihmiselämästä irtoaa runsaasti tematiikkaa. Tärkeimpiä minulle ovat lapsuuden vaikutus elämänkulkuun ja ihmisten välimatka toisistaan. Paikoitellen aiheet ruuhkautuvat, ilmeisimpinä koulukiusaus, perheväkivalta, murkkulapsien huoltajuus, nykytyöläisyys, yt-konsultaatiot ja valtiohallinnon sanahelinä. Moniaineksisuuden ja tunnelman tavoittaa myös Elina Warstan hienosta kannesta.

20180826_112021.jpg

Toteamani aiheruuhkan sopisi lukea marinaksi, jollen tähdentäisi tätä: kerronta ja sanallistaminen pelaavat kirjan pussiin. Tekstin aforismitiheys taitaa olla aika tiuha, siis sattuvasti sanottua on paljon, tarkkanäköisen rytmikästä verbalisointia. Mainitsen esimerkiksi Jurin tiiviintehokkaan peruskoulukuvauksen ja lapsuuden mäenlaskun, Antin huikeat itsestäirtautumiset universumiin sekä Lotan säästeliäät flashbackit ex-liitosta.



”Kiuas sihauttaa vuosia pois välistämme ja itsestämme, vaikka lauseissa se ei vielä kuulukaan.
– En tiedä, sanon [Antti]. – Tuntuu, että maailma on karuselli. Me vaan pyöritään siinä, pidetään kiinni ja vauhti kiihtyy koko ajan.
– Totta, Juri toteaa ja nyökkää.
– Ne, jotka ovat lähimpänä keskipistettä, pysyvät paremmin kiinni, mutta laidoilla vauhti on kovempaa ja siitä singahtaa tosi helposti pois.
– Noin se menee.”

Romaani osoittaa eritasoisia syrjäytymistekijöitä. Syynä voivat olla perheolot tai taloudellis-tekniset valta-asetelmat. Romaanin kolmikko edustaa sitä, miten taustasta riippumatta tahdon kasvattaminen voi pitää mukana vauhdissa. Silti Oikea elämä kuvaa pitkälti resignoituneiden keski-ikäisten ihmisten välitilinpäätöstä, jolloin selviytymisvaihtoehtoja on yksi: sisäinen muutos. Romaanin avainsana sen sijaan on elämänkulkuun vaikuttava sattumanvaraisuus. Sitä Ihalainen vyöryttää tehokkaasti, välillä myös kovin raskaasti, sillä kaikki kirjan henkilöt ovat saaneet sattumalta  kantaakseen melkoisia taakkoja.

”Mitä sitten. Ei kaikissa tarinoissa ole onnellista loppua. Melko harvassa on. Loppu on loppu ilman adjektiivejakin.”

Tiedän Ihalaisen taitavan huumorin. Sitä ei kirjassa viljalti ole, mutta uskallan luvata ymmärrystä ihmisen osasta JA toivoa:

”Ihmislajin evoluutiossa on tapahtunut vuosimiljoonien aikana jonkinlainen mutaatio, geenivirhe, aivojen sähkökemiallinen piuhojen väärinkytkeytyminen, joka saa uskomaan muutokseen.”

– –

Jarmo Ihalainen
Oikea elämä
Atena 2018
romaani
299 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta. Kiitän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Peter Sandströmin kirjoissa Valkea kuulas ja Laudatur Peter-niminen mies harhailee Turusta Uuteenkaarlepyyhyn, jossa mennyt ja nykyisyys solahtavat romaanimuotoon. Uusimmassa kirjassa Äiti marraskuu romaaneista tuttu hahmo Peter Sandström kulkee Turussa ja Uudessakaarlepyyssä, mutta nyt kirjan muotona on pohdinto. Kirjan alaotsikko on Kahdeksan pohdintoa (S&S 2018).

Huomaan, etten juurikaan mieti, onko teksti omaelämäkerrallista vai ei, vaikka kahdeksaan osaan jaetussa kirjassa kertoja kuvaa vaihtelevin tilantein äitiä, siskoa, vaimoa, lapsia ja edesmennyttä isää – kirjailijaa itseään unohtamatta. Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.

20180821_200130.jpg

Nautin kerronnasta, sen poukkoilevasta katsantotavasta. Voisin ruotia kyllästymiseen asti jokaista kahdeksaa pohdintoa, nostaa hämmentäviä, monitulkintaisia, naurattavia ja liikuttavia kohtia sekä ällistellä nyrjähtäneisyyttä. Tai heltyä monisanaiseksi lämmöstä, jolla kertoja lähimpiään tarkastelee. Ei, mutta tämän verran raotan lukukokemustani:

  1. Äiti marraskuu välittää saavuttamattomuutta, vaikka läheinen on lähellä ja läheinen. Voi tuntea yhteenkuuluvaisuutta, ja jotain voi jakaa vieressä, vaikkei välttämättä ole yhteistä tai näe ja koe samaa.

 ”Aurinkoon päästyämme pysähdyimme. Äiti katsahti taivaalle aivan kuin olisi etsinyt jotain. Minäkin vilkaisin ylös mutten nähnyt muuta kuin sinisen taivaan, joka kaartui yllämme kuin telttakangas joka suojeli meitä avaruuden äärettömältä tyhjyydeltä.”

  1. Tunnekirjo poreilee pinnanalaisesti – sitä eivät pysty peittämään jonninjoutavilta vaikuttavat arkipuheet tai -rutiinit. Kirjassa kertoja katselee muita siinä kuin itseäänkin melko etäältä, usein huvittuneesti, osoittaen, miten ihminen on itselleenkin lähinnä arvoitus.

”Totanii, en muute oikeen tiärä mitä niille veteraaneille pitääs puhua.
Spåra vaihtoi pienemmälle ja hymähteli.
No, hän sanoi, turha siton murehtia. Siälä ollahan yleensä tyytyväisiä vähään. Pääasia on notta tuut paikalle ittenäs.
Niin, sanoin, mutta siinä se ropleemi ehkä justhinsa onki. Emmä oikeen tiärä mimmoonen moon omana ittenäni.”

  1. Tekstissä on tasoja, se on tasokasta. Virkistyn, vaikutun.

 ”Mutta kaikki oli ollut pelkkää fiktiota. Kuvia ohimenevistä hetkistä jotka me luulimme tunnistavamme, puolittain varjoon kätkeytyviä välähdyksiä jotka katosivat taas.”

Kannattaa lukea.

– –

Peter Sandström
Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2018
215 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Sekalaista

Taina Latvala: Venetsialaiset

”Tämä on tarina kolmesta sisaruksesta, jotka yrittävät hyvästellä kesän.”

Taina Latvalan romaani Venetsialaiset (Otava 2018) rakentuu tunnelmalle: päättyvän kesän luopumisen henki, väreilevä vaaran tunne ja hienoinen unenomaisuus pistävät ahmaisemaan kirjan, jossa painottuvat kolmen sisaren suhteet ja kehityskaaret.

Jos olet lukenut postauksiani, tiedät, että minua miellyttää kirjojen palastelurakenne. Venetsialaiset siis sopii makuuni, sillä siinä hypitään ajasta toiseen. Joka sisaresta paljastetaan epäkronologisesti tilanteita lapsuudesta nykyisyyteen, jolloin he ovat 33-44 -vuotiaita. Lisäksi kertoja säännöllisesti vihjaa ja ennakoi, että jotain peruuttamatonta tapahtuu elokuun viimeisenä viikonloppuna pohjalaisella sukumökillä. Pilvenreunalla keikkuva kaiken tietävä kertoja vie kovin tietoisesti tarinaa eteenpäin. Pidän tuon tarinanahallitsijan väliintuloista.

20180818_104957.jpg

”Heillä oli yhteinen isä ja erilaiset muistot. He ajattelivat isää joka päivä, silloinkin kun eivät edes huomanneet sitä.”

Kehitysromaanin tapaan romaani avaa siskosten elämänkaarta. Iiris on isän esikoinen, mielisairaalaan suljetun äidin levoton ja salaperäinen tytär. Isän toisesta avioliitossa on syntynyt kaksi tytärtä: Paula esitellään järkevänä, vakiintuneena lakinaisena, ja introvertti Elina liihottelee taiteilijahaaveissa. Elinan häiden suunnittelu tuo sisaret yhteen lapsuuden kesämökille.

Tavanomaista romaanissa on se, että heti alkuunsa tiedän sukusalaisuuksia piilevän. Harmikseni jokunen niistä on ennalta-arvattavissa, ja tytärten tyypittely tuntuu tavanomaiselta. Täytynee varmaan kerrata Tsehovin Kolme sisarta, ja mitä siitä irtoaisi verrokiksi. No, tottahan bongaan romaanista paljon hienoja hetkiä, sellaisia, joina terävin, tarkoin verbaalivedoin maalataan tilanne tai kullekin naiselle persoonaa. Niistä nautin.

”He uivat kaukana toisistaan.
   Paula liukui rintaa tasaisin, rauhallisin vedoin. Hän eteni vedessä hyväksi havaitsemallaan tavalla, niin kuin elämässäkin, eikä tuo tyylilaji koskaan pettänyt häntä. Elina pysytteli rannan tuntumassa kuin olisi odottanut äidin ja isän istuvan terassilla valvomassa hänen liikkeitään. Hän kääntyi takaisn heti kun ei tuntenut pohjaa.
   Iiris kauhoi pisimmälle järven mustimpaan kohtaan. Hän ei nähtävästi pelännyt virtausta eikä voimien loppumista vaan halusi päästä mahdollisimman kauas rannasta. Oli hankalaa arvailla hänen ajatuksiaan; hänen päänsä sisään ei kukaan voinut nähdä, ei edes Paula jolle Iiris oli uskonut melkein kaikki salaisuutensa.
   Oli kuitenkin asioita, joita Iiris ei Paulalle kertonut – ja Paula asiti sen niin kuin linnut aistivat myrskyn.”

Siskosten isä kuoli 50-vuotispäivänään, mutta isän muisto ja piilottamat asiat vaikuttavat tytärten nykyisyydessä. Isästä en saa muuta irti kuin sen, että vanhempien valinnoilla on aina seurauksensa ja että selvittämättömyydet rassaavat jälkipolvea. Vaikka äidit jäävät tässä tarinassa statisteiksi, on romaanissa heistä elävöittäviä väläyksiä, etenkin mieleeni jää tilanne Iiriksen ylioppilasjuhlista, joissa Iiriksen isä ja äiti tapaavat vuosien tauon jälkeen. Huimasti kuvattu!

”Kaikki oli jollain tavalla vinossa, eikä mitään voinut korjata.”

Romaani todistaa sitä, että menneisyydelle ei voi mitään mutta se vaikuttaa. Tulevaisuuteen voi joiltain osin puuttua valinnoin – jollei kuoleman äkki-ilmaantumista lasketa mukaan. Venetsialaisten juhlinta pysäyttää sisaret, jokaisen eri tavalla arvioimaan menneisyyttään ja tulevaisuuttaan.

Päätän siihen, mistä aloitin: kirjan tunnelma vetoaa minuun. Elokuun loppupuolen lämpimänä lauantaina imeydyn romaanin pysäytyskuvilta vaikuttaviin tilannetaltiointeihin. Myönnän silti kaiherruksen: odotin Venetsialaisilta vielä enemmän kuin sain. Silti tarina tenhoaa ja huomaan siskosten pompahtelevan mieleeni tuon tuostakin kirjan lukemisen jälkeen.

– –

Taina Latvala
Venetsialaiset
Otava 2018
romaani
123 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tommi Kinnunen: Pintti

”Maaston tasaamiseksi tehtaalta on ajettu jokirantaan hevoskuormittain pinttiä, lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia – -. ” 

Tommi Kinnusen romaani Pintti (WSOY 2018) saa poimimassani sitaatissa nimelleen selityksen. Rikkoutunut jätelasi. Lasinkirkkaan symboliseltahan se tuntuu, sillä sirpaleisista ihmisistä romaani kertoo. Ihmiselon vertauskuvia on romaanissa rutkasti, esimerkiksi

”Joka kivessä on oma erikoislaatuinen piirteensä, joka erottaa sen muista ja tekee ainutlaatuiseksi muihin verrattuna.”

Kinnunen osaa kuvailla tunteisiin vetoavasti, samoin hän on taituri vetämään yleisestä yksityiseen, kun on kyse elämän merkityksellisyydestä olosuhteiden ankaruudessa. Romaanin alkuluku huimaa hienoudellaan, koska sen tunnelma koskettaa yhdistelmänä kauneutta ja melankoliaa. Varsinainen sisarustarina käynnistyy kouraisevasti kerrotusta jokitilanteesta. Komeasti kirja myös päättyy unenomaisen jokikuvaan. Mitä siinä välissä?

Pintti kertoo kolmesta sisaruksesta kolmena eri päivänä 1949 – 1951. Joka luku avartaa vuorollaan Jussin, Helmin ja Railin kannalta senhetkistä tilannetta lasitehtaan työläisinä ja muuta heidän keskenään erilaiseen elämäntapaansa vaikuttavaa. Tämä romaani on vakava, jopa raskas, sillä helppoa ei sisarusten elämä ole. Jussin kehitysvammaisuus vaikuttaa kaikkiin, ja siskoilla riittää omia ongelmia. Myös lapsuusperheen lähtökohdat vaikuttavat asemaan yhteisössä ja elämässä yleensä.

20180819_204325.jpg

Koska Pintti sijoittuu sodanjälkiseen lasitehdasyhteisöön, romaanista välittyvät ihmisten elinolosuhteet vaikeiden taisteluvuosien jälkeen. Lasitehtaalla on jyrkkä hierarkia, joka kätkee sen, että henkisesti haavoittuneet sotaveteraanit ovat ottaneet tehtaalta takaisin työnsä, joita kotirintamanaiset hoitivat sodan aikana muiden töiden ohella. Kaikki vaikenevat vaurioistaan, myös siitä, ettei kansalaissota eivätkä pettuleipäajat ole kaukana. Kaikilla on paikkansa, kaikki tuntevat toisensa – toistensa kaltaisia pitäisi olla, sillä erilaiset jauhetaan juorujen hampaissa. Romaanin sisarukset ovat erilaisia – joen toisistaan poikkeavia kiviä, pinttisälän säröisiä palasia.

Hienosti luonnehdittujen tilanteiden ohella Kinnusen romaani junnaa. Tarinassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, se vain jymähtää. Kuvaillut työtavat ja kovat kohtalot hakevat käänteitä, ja tuleehan niitä jokaisessa kolmessa luvussa, mutta ne lisäävät hippunen kerrallaan kuormitusta.

”On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisestä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaa aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan. Niitä edeltävä aika oli kaunista ja valoisaa, mutta seuraavat ilottoman tummia.”

Kinnunen eittämättä on täysiverinen romaanikirjailija: hän hallitsee rakenteen, juonenkuljetuksen, ajankuvan ja henkilöhahmotuksen, mutta lukukokemuksestani tarinoinnin taika silloin tällöin haihtuu elämyksellisen alun ja lopun välissä. Kokonaisuus on selvästi tarkan taustatyön tulos, ja uskon kaiken. Silti jonkinlainen lasi jää minun ja henkilöiden väliin.

Tommi Kinnunen
Pintti. Kolmenpäivänromaani
WSOY 2018
romaani
156 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muissa blogeissa: hullaantunut Kirjasähkökäyrä ja pikkuriikkisen varautuneemmin Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Lukaisenpa romanttisen seikkailuromaanin, jossa matkustetaan ajassa. Matt Haigin kirja Kuinka aika pysäytetään (Aula & Co.) kertoo Tomista, joka syntyi 1581 ja elelee edelleen, noin nelikymppisen näköisenä. Hänellä on vaiva, joka merkittävästi hidastaa vanhenemisen.

”Menneisyys ei ole yhtenäinen, erillinen paikka. Se koostuu lukemattomista paikoista, jotka ovat aina valmiina palaamaan nykyisyyteen. Yhdessä hetkessä on 1590-luku, seuraavassa 1920-luku. Kaikki liittyy kaikkeen. Kaikki liittyy ajan kiertymiseen. Aika kasaantuu kasaantumistaan ja saattaa romahtaa varomattoman päälle hetkenä minä hyvänsä. Menneisyys elää nykyhetken sisällä, se toistaa itseään, nikottelee, muistuttaa kaikesta siitä, mitä ei enää ole. Se tihkuu esiin katukylteistä ja puistonpenkkien muistolaatoista, lauluista ja sukunimistä, kasvoista ja kirjankansista. Joskus pelkkä puun tai auringonlaskun näkeminen voi iskeä tajuntaan kaikkien koskaan nähtyjen puiden tai auringonlaskujen voimalla, eikä siltä voi suojautua. Ei mitenkään voi elää maailmassa, jossa ei ole kirjoja tai puita tai auringonlaskuja. Ei mitenkään.”

Kirjan ajatusrakennelma on kerrassaan kiehtova. Tom on soittanut luuttua Shakespearen teatteriseurueessa, purjehtinut Cookin miehistössä ja hengaillut Joephine Bakerin kera pariisilaisissa kahviloissa. Mennyt lomittuu nykyhetkeen, jossa Tom opettaa historiaa lontoolaisille teineille. Se toimii, samoin Tomin pohdinnat ihmisen aikaan sidotusta elinkaaresta, josta poikkeaminen on uhka, vaikka luulemme noitavainojen olevan ohi. Pidän sanomapuolen tästä osasta: on tolkuttoman vaikeaa oppia menneestä, rohkaistua olla oma itsensä ja rakastaa sekä elää viisaasti nyt.

”Aivan kuten kuoleminen kestää vain hetken, eloon herääminenkin kestää vain hetken. Sitä vain sulkee silmänsä ja antaa jokaisen turhan pelon sulaa pois. Sitten tässä uudessa, pelottomassa tilassa, kysyy itseltään: kuka minä olen?”

Ja sitten tulee MUTTA. Vaikka kirjassa on joitain kauniisti aseteltuja kerrontakohtia, siinä on luvattoman paljon pintapuolista, jopa kaluttua. Turhan usein kyyneleet polttavat silmäluomia, ylpeys paisuu rinnassa, rakkaus ei koskaan kuole, ikuisuus löytyy silmistä ja sen sellaista. Toisaalta Tomin uskollisuus 400 vuoden takaiselle ensi rakkaudelle on lutuista ja Tomin vaivan perineen tyttären etsintä ymmärrettävän tuskaista, mutta on hän epäuskottavan hölmö ikääntymättömien salaseuran pomon seurassa. Se pudottaa aika alussa jo pisteitä. Ja todellako brittipedagogiikka perustuu yhä opettajajohtoiseen jorinaan? Ihmettelen, vaikka uskon, että historianopettaja saa kertomuksiinsa merkittävää uskottavuutta, jos ja kun on elänyt yli 400 vuotta.

Kaikesta marinastani huolimatta etenkin kirjan keskivaiheilla juonessa on vetoa, ja siksi luen kirjan iloisesti loppuun asti, vaikka odotusteni vastaisesti en intoudu niin kuin toivoin. Filosofeeraus silloin tällöin nolottaa jotenkin kolhona (vai jopa osin coelholaisena?). Ajattelen niin, että Kuinka aika pysäytetään on vaivatonta historia/spefi-viihdettä, jota hömpäksi kutsuttaisiin, jos se olisi naisen kirjoittamaa. Miksi sukupuolittaisin? Joten sanon kirjaa hömpäksi romanttiseksi historia/spefi-viihteeksi. Eikä minulla ole lähtökohtaisesti mitään sellaista vastaan kesäisenkuuman päivän ajankuluna. (Eikä sitä, jos mahdollisesti filmattavassa leffassa tomppailee Benedict Cumberbatch.)

Ja miten aika sitten pysäytetään? Ei anneta ajan määrätä. Se kestää aikansa.

20180731_100152.jpg

– –

Matt Haig
Kuinka aika pysäytetään
suomentanut Sarianna Silvonen
Aula & Co. 2018
221 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Esimerkiksi näissä blogeissa aika pysähtyi: Eniten minuakiinnostaa tieKirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Vinttikamarissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Paula Havaste: Pronssitähti

Ilmar Taskan romaani Popeda 1946 sysää pohtimaan virolaisten kohtaloa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisyyden ja saksalaismiehityksen perään kansan tuli taipua Neuvosto-valtaan. Paljosta piti vaieta, paljon salata ja paljon esittää hengenpitimiksi. Taska välittää kokemuksia paljolti tallinnalaisesta näkökulmasta, joten on kiinnostavaa saada rinnakkainen kokemus maaseudulta, Saarenmaalta.

Paula Havasteen romaani Pronssitähti (Gummerus 2018) kertoo uuden vallan alla tavallisten ihmisten arjesta. Maaseudulle on perustettu kolhooseja ja sovhooseja, ja ihmisillä on työvelvoitteita yhteisten tulostavoitteiden saavuttamiseksi. Isä Aurinkoisen varjo lankeaa kaiken ylle: kansalainen on joko kukkona Neuvosto-vallan tunkiolla tai tunkion ahkera työmuurahainen, muttei missään nimessä sen kuonan pöyhijä, sillä kaiken, mitä tuotetaan, on oltava valtaapitävien silmissä kultaa.

Se yleisestä ilmapiiristä, sillä yksilöiden todellisuus mittaa elämän laadun. Havasteen romaani onnistuneesti kuvaa parin alkukesän päivän tapahtumiin keskittyen yhteen perheeseen. Päähenkilö, nuori vaimo ja äiti Vilja, pyörittää pientä saarenmaalaistilaa, joka on menettänyt muinaisen loistonsa. Mies Villem on lapsekas runoilija, ja aristokraattinen anoppi dementoituu vauhdilla. Arki sisältää silkkaa raadantaa ja pelkoa siitä, ettei kukaan mielivaltainen puolueaktiivi keksi kiusata menneillä.

Päätapahtuma on se, että Villem käy esittämässä Tallinnassa juhlarunon. Tämän matkan myötä kirja avartaa lukijan ymmärtämään kaupungin ja maaseudun eroja sekä puolue-eliitin moraalitonta juhlahumua. Viljan tallinnalaisen Anna-tädin välityksellä ne selviävät.

Kirjan kaupunkilaiset näyttäytyvät korruptoituneina hyväksikäyttäjinä, maalaiset hieman yksinkertaisina. Maalla lasketaan kananmunia ja mietitään elikoiden sisäsiittoisuuden torjuntaa. Mutta kyräilyä maallakin riittää, sillä mitenkään ei saisi erottua joukosta, muuten Siperia odottaa. Kirja välittää hyvin pelon ja epävarmuuden ilmapiirin, mutta maaseutu-kaupunki-erottelu tuntuu kärjistetyltä.

20180812_113827.jpg

Vierastan jatkuvaa laulunluritusta, mutta ymmärrän sen tarkoituksen: laulut säilyttävät alkuperäistä, virolaisille omaa, joka on uhattuna. Havaste kuvaa taitavasti ja uskottavasti työntekoa, se taito on erottunut hyvin esimerkiksi myös Vihat-sarjassa. Pidän myös siitä, miten Viljan henkilökuva hahmottuu, ja hänen kauttaan koko yhteisön pelkokulttuuri. Millaista on elää, jos muutama munatiu tai paljastus menneestä voi koitua kohtaloksi?

”Patotien tuo auto hurauttaisi hetkessä, ja yhtä nopeasti se palaisi, jos jokin olisi jäänyt miehiä askarruttamaan. Vilja lähetti kiihkeän toiveen kohti takapenkille jäänyttä naista. Älä kerro, älä sano, älä edes mainitse. anna minun elää kuten tähänkin saakka, pidetään molemmat salaisuutemme.
Vasta silloin Muri ilmestyi metsän piilosta, tuli häntä koipien välissä liehitellen Viljan jalkoihin. Kesti kauan ennen kuin Vilja pystyi kuulemaan lintujen laulun ympärillään. Hän nojasi yhä vanhaan tammaan, joka torkkui tyytyväisenä tauostaan. Ei vanhaa viisasta hevosta huolettanut mikään, sen alahuuli lerpatti, korvat olivat painuneet sivuille, ja yksi jaloista lepäsi kavion kärjen varassa. Niin vain ne linnut laulavat, Vilja vakuutti itselleen. Ei ole huolta: kesä on jo tuloillaan, ja joka siivekkäällä on pian pesässä poikaset ahnaasti ruokaa odottamassa.”

Näin käy: Pronssitähti viehättää ja kylmää ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Ymmärrän hyvin kirjan kuvaaman maalaiselämän yksinkertaisuuden, halun elää vain omaa pientä elämää. Ymmärrän takertumisen lähelle, sillä muu ympäröivä on vastoin ymmärrystä hyvästä elämästä.

”Mutta hän itse oli tässä näin, katseli maata jalkojensa alla ja tiesi, että tämä oli hänen oma paikkansa. Oli turha palata liikaa menneisiin tai odottaa liikaa tulevia. Kauas hän ei koskaan lähtisi vaan pysyisi tämän pienen pihan ja puutarhan luona, sylissään tämä tai joku tuleva lapsi.”

Teksti elävöittää ympäristöä. Näen heräävän kesän niityt, peltotilkkuja erottavat sammaloituneet muurikivet, kuulen mehiläisten hyrinän ja kukon kiekaisun Talvikien talolla, ja tuvan peilissä saattaa joskus vilahtaa kuva kukkahuivisesta Viljasta häivähdys hemiäispunaa huulilla.

Paula Havaste
Pronssitähti
Gummerus 2018
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Miika Nousiainen: Juurihoito (selkona)

Miika Nousiaisen romaani Juurihoito (Otava 2016, ks. postaukseni) on humoristisen lämmin, epätavallinen perhetarina, joka ylistää ylipääsyä vaikeuksista, erilaisuuden hyväksymistä, monisävyistä sukurakkautta ja anteeksiantoa. Hanna Männikkölahti on mukauttanut sen selkosuomeksi (Avain 2018).

Mukautuksen alussa esitellään tärkeät henkilöt, ja kirjan lopussa kerrataan kaikki henkilöt, mikä viisaasti selventää värikästä väkimäärää. Myös alun kartta on tarpeen, sillä kirjan päähenkilöt jäljittävät uusia perheenjäseniään eri mantereilla. Kirjan luvut on nimetty ja ovat sopivan lyhyitä. Se auttaa pitkän kirjan lukemisen jaksottamista.

Ihan selkoversion alussa en pääse alkuperäisen kirjan huumoriin kiinni, muta vähitellen sisarusten erilaisuuteen ja hammasasioihin perustuva huumori alkaa tuntua. Dialogi kulkee mukavasti, ja Nousiaisen kirjan rakkaudellisuuteen kasvava leuto henki säilyy hyvin.

Esko:
 
Veljeni Pekka on monella tavala omituinen,
mutta yhdessä asiassa hän on oikeassa.
Matkustaminen avartaa
ja auttaa ymmärtämään omaa elämää.
Sari on Södertäljessä asuva työtön kampaaja.
Fana on lukutaidoton entinen katulapsi.
Sunday kuuluu puoliksi aboriginaaleihin,
jotka Australian valtio on yrittänyt tuhota.
Ja Pekka on etätöissä mainostoimistossa.
Kaikki tämä on minulle hyvin eksoottista.
Pari valittavaa potilasta tuntuu pieneltä harmilta,
kun mietin, mitä sisarukset ovat kokeneet.

Uskon, että selko-Juurihoidon juonta on aika helppo seurata, vaikka kertoja välillä vaihtuu ja siirtymiä paikoista toiseen on runsaasti. Melko paljon kirjassa on vaikeahkoja kielen rakenteita ja sanoja, eikä vieraita sanoja tai käsitteitä aina selitetä.

Jokainen selkokieltä tunteva arvaa, että jos selkoromaani lähenee 200 sivun pituutta, ei ole kyse perusselkosta, jossa sisältöä selkeästi karsitaan. Tämän kirjan suhteen voisi käyttää luonnehdintaa helppolukuinen kirja, jota tukee normaalia isompi fontti ja kapeapalstaisuus selkoperiaattein rivitettynä. Tarkoitan sitä, että runsas selko-Juurihoito ei välttämättä sovi kaikille selkokirjallisuutta tarvitseville, vaan on omiaan esimerkiksi nuorille ja aikuisille, joilla on lukivaikeus tai lukijoille, joilla on hahmottamisen hankaluuksia tai jo hyvä suomen taito.

Selkotaitto helpottaa tekstin hahmottamista ja teknistä lukuprosessia, ja siksi se auttaa pääsemään tarinaelämykseen, jos lukeminen tavallisen kirjan kanssa tuntuu vaivalloiselta. Sellaiseen tämänkaltaisia kirjoja tarvitaan, esimerkiksi sisäänheittäjäksi kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan. On myös tervetullutta, että melko tuoreita kirjoja mukautetaan. Näinä lukutaotohuolien aikoina tarvitaan mahdollisimman monenlaista kirjallisuutta, siksi myös selkokirjallisuuden sisällä lisääntyvät erilaisiin lukutarpeisiin sopivat kirjat.

– –

Miika Nousiainen
Juurihoito
selkomukautus Hanna Männikkölahti
Avain 2018
193 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lukukokemuksen liitän Klaaran päivän selkokirjahaasteesen.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Avioliittosimulaattori lähestyi lukijaa suku- ja heimohuumorillaan, joten muisto siitä heijastuu Veera Niemisen uutuusromaanin odotushorisonttiin. Ei muisteta pahalla (Tammi 2018) alkaakin romanttisen komiikan hengessä, mutta käänteisesti. Nyt ei seurata suhteeseen solahtamisen tiukkoja paikkoja vaan romaani käynnistyy nuoren pariskunnan erosta.

Heti alkuunsa paljastan, että Niemisen romaani yllättää. Ensin menen heheh-hauska-ansaan, mutta sitten huomaan olevani tuskan sekä julman ja nolon kiusaamisen keskellä. Vautsi: viihdemielellä lähtenyt lukija pistetään myötähäpeämään, kiusaantumaan, hermostumaan, suuttumaan – ja myötäelämään. Loppu äkkikääntyy toivoon, ihan jopa opetukseen, kasvun mahdollisuuksiin, ymmärryksen syttymiseen. Eli Ei muisteta pahalla on poikkeushömppää, kieroa kepeyttä synkin sävyin.

”Herään aamulla tekstiviestiin. Vaikka olen poistanut Jurin numeron, tiedän heti, että viesti on siltä. Muistan kolme viimeistä numeroa ulkoa. No, viisi. Seitsemän, itse asiassa. Muistan siis koko numeron, en tiedä mitä järkeä sen poistamisessa oli, koska voisin soittaa Jurille koska tahansa ulkomuistista.
Ihan vitun lapsellista. Katokin että oli tasan viimeinen kerta.
Ihan vitun lapsellista? Kerronko minä sinulle, Juri Sakari, mikä on ihan vitun lapsellista? Ja mikä on ihan vitun raukkamaista? Ja mikä on ihan täydellisen, paskamaisen petturimaista? Se, että mies jättää jonkun luvattuaan, ettei koskaan jätä tätä! Mikä se sellainen mies on?
Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?”

Tästä on kyse: Piipe ei jättämistä hyväksy, vaikka suhde on ollut riitainen. Erotragedian ydin on se, että Piipen hauras itsetunto on saanut Jurilta tukea – ja sitten se on poissa. Usein nuorten naisten erokuvauksissa päähenkilö nielee suruaan vaan ei tässä kirjassa: harvinaisen hurjana Piipe oksentaa sitä ympäriinsä – ylittää reippaasti pettymyksen ilmaisun naisrajoja.

Piipen ikiystävä Eetu (Jurin nimeämänä Panostaja) toimii kannatteluhenkilönä, kun Piipe päättää kostaa (mm. räjäyttely), ja toinenkin jäynäavustaja ilmaantuu, kun Piipe kuvittelee Jurille uuden romanssin (kurkkunainen). Nyt käydään kovilla kostokierroksilla!

Piipellä on muitakin purkautumiskeinoja, kuten kirjoittaminen (runot, kirjevuodatukset), muttei pettymys- ja riittämättömyysvatvonta vähene. Hajoamisen merkkejä on monia, ja komeinta Piipen säröpersoonassa on se, että mielenterveysjärkynnät (mm. läpinäkyvä kissa) Piipe selittää omasta näkökulmastaan selväjärkisesti. Niin myös Juri oman kantansa. Hän koettaa selvitä eroratkaisunsa ja sen seurausten kanssa, mutta käyhän se psyyken päälle.

20180808_165349.jpg

Romaani tarjoaa kaksoisvalaistuksen. Välillä kertoo Piipe, välillä Juri. Samalla selviää suhteen alku, vetovoima ja vaikeus. Ja niin selviää myös paljon perusinhimillistä, sitä, miten ihminen selittää ääliömäisyydet aina parhain päin, miten aina löytyy teoille ja tunteille oikeutus. Se on kauheaa ja vähän hauskaa, harvoin kauhean hauskaa.

Kirja kertoo arkisesti: ihmiset yrittävät hoitaa töitään ja näyttää normaaleilta, vaikka kaikki on pielessä. Kerronta luistaa liukkaasti, kirjan lukeminen on joutuisaa – Nieminen taitaa vilkkaan virkkeen. En sano, että Ei muisteta pahalla olisi kirjavuoteni ikimuistoisin lukukokemus, mutta en muista sitä pahalla. Ihan hyvänä muistan.

Veera Nieminen
Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
(hömppä)romaani
126 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Johanna Valkama: Metsän ja meren suku I ja II

Kesähupiini kuuluu ehdottomasti historiaviihde. Olen viettänyt viime vuosina kesäaikaa muun muassa Paula Havasteen ja Kristiina Vuoren historiallisia romaaneja lukien tai kuunnellen. Leimallista kotimaiselle naishistoriaviihteelle on tarkka muinaissuomalasen elinpiirin ja uskomusperinteen kuvaus, mutta juonet punoutuvat rakkaustarinoiden ympärille. Tänä kesänä korkkaan Johanna Valkaman pohjoishämäläiseen rautakateen liittyvän tuotannon, jossa nuo samat ainekset vaikuttavat.

Valkaman Metsän ja meren suku -sarjasta on ilmestynyt kaksi osaa: Itämeren Auri ja Linnavuoren Tuuli (Otava 2016 ja 2017). Ensimmäisessä osassa nuori Auri on isoäitinsä parantajaopissa ja pelastaa hämäläisille salomaille harhailleen viikinkinuorukaisen, Haakoniin. Heti alusta on selvää, että pari heistä tulee, mutta siihen tarvitaan monet vaaralliset matkat aina norjalaiseen viikinkikylään asti. Lisäksi Aurin täytyy käydä sisäinen kamppailu, ollako mahtava parantaja vai vaimo. Aluksi ei näytä olevan vaihtoehtoa, voiko olla sekä-että.

Itämeren Auri kulkee sujuvasti ja sopii hyvin äänikirjaksi: juoni etenee, toimintaa katkovat päähenkilöiden tunneluonnehdinnat ja paikoin erittäin tehokkaat ymäpäristö- ja elintapakuvaukset. En ole yhteensattumien ystävä, mutta suon ne Aurin tarinaan, vaikka välillä tuntuu uskomattomalta, miten Auri selviää merimatkoista, kaappauksista ja muusta kuohuttavasta. Viihdyin silti neidon reissussa, ja myönnettäköön tässä se, että olen aina ollut heikkona viikinkeihin.

Jo sarjan aloitusosassa naisnäkökulma erottuu, mutta Aurin tyttärestä kertova Linnavuoren Tuuli on astetta feministisempi. Viikingin ja parantajan tytär uhmaa sukupuoliodotuksia ja karkaa hämäläiseksi kilpineidoksi viikinkinaisten tapaan. Romaanissa on oivaltavia kohtia sukupuoliodotuksista, esimerkiksi Tuuli ihmettelee kansanrunolaulujen miesten ja naisten roolimallien eroja. Myös perheen odotukset sekä tytölle että pojalle ovat kapeita, eikä nuorten ole helppo pullikoida niitä vastaan tai saada omaehtoisuudelle hyväksyntää. Riittääkö Tuulin jääräpäisyys muutokseen?

Tuuli jäykistyi, kun kuuli veljensä toiveikkaan puheen. Häpeä punoitti yhä näkyvämmin poskilla.
– Parhaimmille tai pahimmille – en minä tänne miesten perään lähtenyt!
Keulassa Tommo nojautui heitä kohti ja laski käsivartensa polvien varaan. Miehen katse oli utelias.
– Niin, miksi sinä oikeastaan lähditkään mukaamme?
Unti [veli] jatkoi soutamista. Tuuli tarttui kuuton laitaan, kun venho notkahti eteenpäin. Toisten lailla Untikin odotti hänen vastaustaan. Tuuli nosti leukaansa ja kohtasi Tommon niin vakaasti kuin saattoi.
– Minä lähdin omista syistäni. En ryhdy enää sivustaseuraajaksi, enkä katsele jäljestä, kun miehet niittävät kunniaa, seikkailevat sanansaattajina ja kohtaavat vastustajansa silmästä silmään.

Romaanissa Linnavuoren Tuuli on hienoja havainnollistuksia, kun kesä kääntyy syksyksi ja ensimmäiset pakkaset saapuvat. Kulkeminen vesireiteillä ja ratsain kuvataan niin, että tilanteet välittyvät väkevinä. Sotakuvaus yllättää minut, sillä verevästi ilmaistu kuvitelmien ja todellisuuden ristiriita on kaikkea muuta kuin romantisoitua taisteluseikkailua. Kirjassa on paljon erilaisia teemoja ja juonenmutkia, etenkin valtaan, sukulaisuuteen ja valintoihin liittyviä, lisäksi kiehtoo Tuulin veljen ja nuoren Arijoutsi-noidan suhde. Ennalta-arvattavuuksia on, kulunuttakin, silti juoni vetää.

Vaikka Tuuli on sarjan toisen osan selvä päähenkilö, on romaanissa paljon Aurin osuuksia, joissa tulee vanhemmuuden ja ikääntymisen tuntojen ohella esille luonnonuskon merkitys. Lisäksi eri heimojen kohtaamiset kertovat hämäläismetsien siimesten monikulttuurisuudesta: joka heimolla (hämäläiset, viikingit, tulilappalaiset) on omat jumalansa, noitansa ja parantajansa. Kukin uskoo tavallaan, mutta Tuonela, Alinen tai Valhalla taitavat sittenkin olla sama paikka.

Juonessa oleellista on, miten kiukutteleva hämäläislikka potee sovittamatonta syyllisyyttä, heilahtelee tunteissaan ja löytää rakkauden odottomattomalta taholta. Lukija kyllä arvaa lemmenaikeet jo varhain, mutta ehkä se on tämän lajityypin yksi peruskeinoista – ilman muuta haluan selvittää, millaisten vaiheiden kautta tunteiden täyttymys saavutetaan. Mielenkiintoisia hahmoja kirjassa on monia, esimerkiksi Tuulia opastava ikääntynyt pohjanmiesten joukoissa taisteleva kilpineito, joka antaa tärkeän ohjeen taistelukeihään käytöstä:

Tuuli katsoi Alvaa kummissaan, mutta vanha kilpineito vain kääntyi, nosti vesurin vyöltään ja katkaisi polun viereltä nuoren pajupuun:
– Tämä saa kelvata nyt. Ja se olkoon ensimmäinen oppisi: älä kiinny varteen. Vain terävällä päällä on merkitystä – sama pätee miehiin.

Kuulkaa, hullaannuin aivan matkasta levottomiin hämäläismetsiin ja vesistöihin Tuulin mukana! Keinuin kesän kuumimpana päivänä varjoisassa teiskolaispihakeinussa ja SIIRRYIN tuhatkunta vuotta taaksepäin, kun lähialueilla juoniteltiin ja taisteltiin Hämeen herruudesta. Valkama elävöittää minulle tuttujen seutujen historiaa. Ajatella, synnyinseutuni on saanut nimensä lappalaisilta, jotka asuttivat näitä alueita. Ajatella, pirkanmaalaissukuni asuintienoilla ovat pikkukuninkaat tapelleet vallasta, ja jälkiään ovat jättäneet mahdollisesti jopa viikingit. Historiaviihde on parhaimmillaan tällaista: se saa uskomaan fiktion todeksi, virittää mielikuvitusta ja voimistaa ymmärrystä siitä, miten on (ehkä) eletty ja tunnettu ennen.

Voi olla, että nimenomaan lähialueyhteydet lumosivat minut. Odotan, miten käy sarjan kolmannessa osan kanssa, joka ilmestyy elokuussa. Siinä Aurin nuorin poika seikkailee Fär-saarille saakka. Se on vielä sanottava, että toivoisin kirjoihin vähemmän kiiltokuvamaisen kaunisteltuja kansia.

– –

Johanna Valkama
Itämeren Auri. Metsän ja meren suku I
Otava 2016
historiallinen seikkailuromaani
äänikirjana 15 t 25 min, lukijana Petriikka Pohjanheimo
Kuuntelin BookBeatissa

Johanna Valkama
Linnavuoren Tuuli. Metsän ja meren suku II
Otava 2017
historiallinen seikkailuromaani
252 sivua eKirjana BookBeatissa.

Katso kirjailijan monipuoliset kotisivut.

Retkipaikka-sivustolla kirjailija valaisee Sarsan alueen historiaa ja yhteyksiä kirjaansa.

Itämeren Aurista voi lukea esimerkiksi blogista Kirjasähkökäyrä ja Lukujonossa.

Linnavuoren Tuulista on kirjoittanut mm. Oksan hyllyltä, jonka postauksessa on linkkejä muihin blogeihin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani