Aihearkisto: Romaani

Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Marianna Kurtto virittelee monitulkintaisuuteen romaanissa Seitsemäs piste (WSOY 2021). Olen hieman hämmennyksissäni heti lukemani jälkeen. Ehkä tunne vertautuu heräämiseen unesta: en ole ihan vielä irtautunut unen logiikasta.

Romaanissa kerrotaan perheestä maalta: isä, äiti, isosisko ja pikkusisko. Tytöt muuttavat nuorina kaupunkiin ja elävät omaa elämäänsä. Isosisko ei saa elämästä otetta, pikkusisko perustaa perheen ja saa lapsen. Vanhemmat kuolevat, siskokset eivät pidä toisiinsa yhteyttä. Tapahtuu katastrofi, leppäkerttujen hyökkäys – se on merkki. 

Juonen kiskon kirjasta yhtä väkivaltaisesti kuin tempaisisin leppäkertuilta siivet. Seitsemäs piste ei nojaa juoneen tai henkilöihin, vaan se luottaa kieleen, metaforiseen kerrontaan ja symboleihin. Kielen symbolisävykkyys vaikuttaa lukutapaani: on pakko hidastaa ja pysähtyä kielinyansseihin. Runolliseksikin voi kielenkäyttöä kutsua.

Proosassaan Kurtto liukuu Tristanian tyylistä piirun verran Sinikka Vuolan Replikan suuntaan. Seitsemäs piste pakottaa irtoamaan realismista, antautumaan sadunomaiselle tyylittelylle ja spefi-elementtien arvaamattomuudelle. Hellitän lukutottumuksistani: minun ei tarvitse määritellä tai arvioida, saan kellua vapaasti vaikutelmissa. Realismille huutia, selkeydelle viisveisaus, tunnekokemukselle peukutus.

Yksi romaanin keinoista on toisto: pikkusisko pelastaa lapsuudessa isosiskon ja päinvastoin, äidin kangaspuut kolskaavat, pikkusiskon liaanimaiset sääret heiluvat ikkunasta jne. Toisto naulaa ydinkokemuksia, sellaisia, joihin perheenjäsenet jumittavat.

Kerronnan kaikkitietävyys katkeaa välillä isosiskon minämuotoon, ja hetkellisesti äitivainaa jostakin taivaankolkasta katselee jälkeläisiään puhutellen nuorimmaistaan: ”Hän kääntää kaiken sisäänpäin, sinä loistat ulos.” Lopussa leppäkertullakin on asiaa: ”Ja pitkään on pimeää ja on ja on, ja sitten tulee valo kuin keltainen räjähdys.” Toivoa siis on!

Kirkkaus, loisto säteily ja värit merkitsevät. Pikkusisko hehkuu sinisenä, isosiskon väri ei ole selkeä. Entä mikä merkitys on nimillä? Romaanin perhe ja moni muukin säilyy kirjassa nimettömänä, mutta yhtäkkiä perheen ulkopuoliset miehet nimetään – ja saavatkin jämäkät suomalaisnimet: Eero ja Jussi.

Entä pisteet leppäkerttujen panssarissa? Niistä syntyvät romaanin luvut. Mutta mitä ovat taivaalta tuhoksi tai herättäjiksi lennätetyt ötökät? Ne samat elukat, joilla unilaulussa pitäisi olla lapsille turvaa lisäävä vaikutus? Miksi tämä perhe – tai ne, jotka ovat siitä jäljellä – tarvitsee havahtumiseen pistepirkkojen iskun? Miksi työläinen taigalla maalasi kerttuihin pisteet ja sotkeutuu pikkusiskon elämään? Leppäkertuilla on myös melkoinen symboliarvo isosiskon ulkopuolisuudelle ja poissulkemiselle.

Tämä merkillinen kirja kertoo minulle perhesuhteista. Sisaruussuhde osattomuuden ja kateuden tunteineen jäytää samoin kuin perheenjäsenten lähtökohtainen erilaisuus. Mietin, mitä yhteistä voi odottaa saman perheen jäseniltä, kaikilta omanlaisiltaan. Jokainen jää tavalla huomiotta tai kokee saavansa huomiota toisin kuin toiset. Jokainen on tehnyt tulkintansa samoista ydinkokemuksista, jokainen kantaa syyllisyyttä. Äidin sisäistä puhetta pikkusiskolle:

”Silloin ymmärsin, etten voi nähdä sinua kokonaan, olet eläin, jota en voi purkaa osiin. Eihän nuottiviivastoakaan paljasta laulun salaisuutta: vasta kuulijassa se herää eloon.”

Oleellisimmaksi minulle nousee nähdyksi tulemisen tarve. Mitä seuraa, kun perheenjäsenenä kokee osattomuutta ja näkymättömyyttä? Riipaisevin henkilö romaanissa on lapsi, tytöltä näyttävä poika, joka joutuu ottamaan vastuun, kun vanhemmat eivät pysty: ”Ja silloin lapsi oli oppinut että koko on vain yksi suure muiden joukossa.”

Seitsemäs piste on minulle outo uni, eikä syyttä, koska unia, näkyjä romaani itsessäänkin sisältää. Ja taidan jakaa kirjassa mainitun tunteen: ”Hän tuntee itsensä murtovarkaaksi, hän on käynyt tuntemattoman unessa.” Eli romaanissa on jotain sellaista yksityistä ja salattua, joka ei minulle kuuluisi eikä siksi aina avaudu. Anastan siitä silti hienoja lauseita. Ja vaikkapa ihan sanoman: ”Ehjää ei ole, sen kanssa on naisen elettävä.”

(Ja liikutun, sillä minun esikoiseni ja kuopukseni ovat romaanin siskosten tapaan niin eriväriset ja kaukana toisistaan. Voin vain toivoa romaanin äidin tavoin, että he joskus vielä istuvat [pellon ja metsän välissä isovanhempiensa talon] kuistilla kädet toistensa harteilla.)

Marianna Kurtto

Seitsemäs piste

WSOY 2021

romaani

140 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Richard Powers: Ikipuut

”Puu on käytävä maan ja taivaan välillä.” Tällaista lukiessa ikiaikaisuus, tunnekylläinen, mystinen sävähdys käy läpi kropan ja mielen. Luen Richard Powersin romaania Ikipuut (Gummerus 2021), mutta sama tunne on vallannut silloin, kun olen halaillut noin 400-vuotiasta mäntyä, joka on kasvattanut kaarnaa ennen minua ja toivottavasti pitkään minun jälkeeni. Tunteessa on jotain uskonnollisuuteen vivahtavaa.

Powersin romaani saa kaikupohjaa ihmisen tuhotoimista kuten kapitalismin tallomista luontoarvoista, avohakkuista ja ilmastokriisistä. Kirja on täynnään elämän kiertokulkua, jota ihminen on ymmärtämättömyydessään sotkemassa. Yksi osoitus lyhytnäköisestä ihmistoiminnasta on monimuotoisuuden kato, esimerkiksi puulajien sukupuutto tai metsien kutistuminen ja muuttuminen lyhytikäisisksi puupuistoiksi. Elämään kuuluu kaiken eläväisen sikiäminen, syntymä, kasvu ja kuolema, joka ei ole kuolemaa vaan kasvualusta uudelle elämälle. Sen ymmärryksen puute tuhoaa elämää Powersin kirjassa ja maailmassa.

”Ei: lajeja on valtavasti, ja niitä kaikkia uhkaa tuho nimenomaan siksi, ettei kamppailu tästä planeetasta vaikuta yhdessäkään romaanissa yhtä mukaansatempaavalta kuin muutaman hämmentyneen ihmisen keskinäiset kärhämät.”

Ai ei vai! Ikipuut-romaanissa ne yhdistyvät.

Siis käsissäni on kuitenkin romaani, ei pamfletti, opetusopus tai tietoteos. Ikipuut ei hiivistele sanomaansa, kyllä se sitä tuputtaakin, mutta käsittelytapa nojaa romaanihenkisesti henkilöihin sekä heidän kokemuksiinsa ja tapahtumiinsa. Henkilövetoisuus on kiinnostavan kiero: toisaalta yksilöt ovat samanmoisia luontokappaleita kuin muukin elävä luonnossa, mutta toisaalta henkilöiden kokemusten ja tunteiden voimalla kirjassa edetään.

Taitavasti kieputettu kerronta tekee ekoromaanista lukuelämyksen. Hienot kuvailut kytkeytyvät niin luontokokemuksiin kuin kirjan henkilöiden havaintoihin itsestään, toisistaan ja elämästään. Romaani ei sanomallisuudestaan huolimatta typisty yksioikoisuuksiin, sillä ihmisen ja kaiken elämän sisin arvoitus säilyy, jopa voimistuu kirjan mittaan.

”Adam hymähtää itsekseen. Hänen sisimmästään kumpuaa kuitenkin jotain väkevää, eikä hän uskalla edes vaihtaa jalkaa, ettei kadottaisi siitä jotakin. Eteenpäin vievää tietä. ’Kasvien oikeuksien puolustajien identiteetin rakentuminen ja viisi tärkeintä luonteenpiirrettä.’

’Eli mitä puunhalaaja oikeastaan halaa.’”

Olen viitannut epämääräisesti kirjan henkilöihin, enkä sen kummemmin heihin tässä pureudu. Mainitsenpa vain, että tarinaa sitovia henkilöitä on kymmenkunta, keskenään erilaisia, osin kohtaloiltaan toisiinsa kytkeytyviä, osin hetkellisesti toisiaan viistäviä tai toisistaan irrallisesti esiintyviä. Kaikille sattuu mullistavia puukokemuksia. Ekoteemaan sopii käsitys ihmiselon lyhyydestä ja yksilön merkityksen pienuudesta – silti toisiinsa vaikuttaen. Lisäksi teemaksi nostan yksilöiden syyllisyyden.

Yksi ydinhenkilö on syrjäytetty kasvitutkija Patricia, jonka parjatut puututkimukset kokevat luontopiireissä renessanssin. Toinen ydinhenkilö on Olivia, sillä hän valohaamuineen (kyllä!) johdattelee jättipuiden suojelun ytimeen ja ekoterrorismiksi leimattuun toimintaan. Yhtä suosikkihenkilöä en onnistu kirjasta saamaan, pidänkin lukemaani kollektiiviromaanina.

Romaani jakautuu osiin Juuret, Runko, Latvus ja Siemenet. Ensimmäinen osa on novellistinen. Se pohjustaa henkilöiden taustat erillisinä lukuina. Siinä vaiheessa olen tyystin lumoutunut kielestä ja kerronnasta ja päivittelen suomentaja Sari Karhulahden taitoa. Ihailu kieleen ja satojen vieraiden puu- ja kasvilajien kytkemiseen arvaamattomaan kertomuskulkuun jatkuu kirjan mittaan, vaikka välillä koen notkahduksia. Romaanissa on osuuksia, joissa romantisointi alkaa tuntua yliannostukselta. Lisäksi jotain otteessani lipeää kirjan loppua kohti. Silti Ikipuut on kokonaisuutena suuri elämys.

Voi tietysti ihmetellä, miten paljon metsää on kaatunut yli 600-sivuisen romaanin vuoksi. Ikipuut ei ole painettu mahdollisimman ekologisesti kuten Anni Kytömäen metsäromaani Margarita. Tällaisiin lillukoihin voi kompastua, jos välttämättä haluaa. Mutta ytimeltään Ikipuut on kirja, joka herättää tunteita ja ajatuksia, ehkä ravistelee, tuottaa muutoksia.

Olen Margarita-jutussani pohtinut hitusen ristiriitaa metsänsuojelun ja elinkeinoelämän välillä. Se dilemma ei jätä rauhaan. Olin juuri lukenut Ikipuut, kun kuulin ja näin tv-uutisista, miten Kemissä riemuitaan uuden jättisellutehtaan rakentamisesta, kuinka se työllistää ja lisää alueen hyvinvointia. Ja minä mietin vain: missä havisevat metsät, jotka katoavat tehtaan puumassaa jauhavaan kitaan?

Richard Powers

Ikipuut

suomentanut Sari Karhulahti

Gummerus 2021

ekoromaani

649 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Anna Järvisen esikoiskirjan nimi päättyy kaksoispisteeseen, Uni viime yönä: (Teos & Förlag 2021). Se on merkki avoimuudesta ja siitä, että jokin jatkuu, sille ei ole selvää päätöstä. Ymmärrän hyvin välimerkkivalinnan suhteessa omaelämäkerrallisen romaanin sisältöön ja muotoon.

”Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi.”

Järvisen kerronta virtaa mielleyhtymässä toiseen. Kiintopisteenä on kevät vuonna, jona kertoja on lähellä viisikymppisiään, mutta ajatukset liukuvat lapsuudesta kaikkiin muihin elämänvaiheisiin. Kertojan isä- ja isäpuolisuhteet, sisarussuhteet, isovanhemmat ja muutto lapsena Suomesta Ruotsiin, identiteettikriisit, pelot, rakkaudet, lapsi – aineksia riittää.

”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä.”

Kirjan haaste on tavoittaa kertojan intuitiivisuus. Luulen saaneeni jonkin verran kerrontalankojen päistä kiinni, mutta löyhällä otteella. En aina tiedä, miksi minun pitää olla mukana kertojan muistelumatkalla. Ehkä eniten vierastan pakkomielteistä (oman) kauneuden arviointia. Kaikesta kyllä luen, että estetiikka on kertojalle oleellista, niin myös taiteellisuus, taiteellinen vaikutelma.

Kertoja tunnustaa ymmärtäneensä elämää peremmin, kun hän on lukenut Saarikosken, Knausgårdin ja Tikkasen omaelämäkirjoja sekä katsonut Woody Allenin elokuvia: ”Olemassaolon yksityiskohtien kuvailusta olen saanut elämälle vahvistuksen.” Tämä Järvisen kirjan kohta vahvistaa minulle tekstin tavoitteet. Taidan ymmärtää kertojan tarpeen tarinaansa ja tehdä se juuri näin, hänen totuutensa ja ilmaisutapansa tavoin.

Entä kertojan unet? Kertoja hakee niistä merkityksiä, lisäksi hän hamuilee selityksiä menneen elämän vaikutuksista vaikeuksiinsa ja valintoihinsa, tapaansa elää.

”Nyt puhuu hullu nainen ullakolla. Pidä varasi.”

En koe vaaran tunnetta, mutta ymmärrän viittauksen feministiseen taiteentutkimukseen. Psykologiastakin on kirjassa rutkasti kyse: kerrontaa kuljettaa mielensisäisiin. Kirjassa kumisee taustalla masennus, onnen karkaaminen, liian syvät haavat. Kertoja on yhtä aikaa kaikki ikänsä ja kaikki vaikuttajansa. 

Kerronta hyppelee mielen mukaan. Välillä kertoja puhuttelee ”sinää”. Onko se hän itse, ex-rakastettu, lapsi, kuolleet sukulaiset, isävainaa? Kirjan kieli noudattaa mielenmukaista säännöttömyyttä, ei kielenhuoltajien sääntöjä:

”Niin menetin ajan lapsen kanssa, joka oli hetken. Matkustin pois. Oli valittu tiesi ennen ikinä jättäisi paitsi lopulta.”

”Ja samalla kun asia on niin se on eittämättä myös näin.”

Kuuntelin ensin äänikirjaa, jota itse kirjailija luki jutustellen. Silloin korostuivat tekstin intiimiys ja omaehtoinen rytmitys; siinä kuului lukijan tyttömäinen ääni ja siinä kaikki hänen ikänsä ja kokemuksensa – kepeys ja kivut. Siirryin silti kolmanneksen kuunneltuani paperikirjaan, halusin kai käsinkosketeltavan otteen kerronnasta.

Ei ole totuuksia, on vain kertojan kokemus. Sen ajatuksen saan kirjasta. Ja sitä seuraa lukijan kokemus. Kiinnostavaa on kuulla, miten kolmen hengen virtuaalikirjapiirini lukijat Järvisen kirjan kokevat. Uskon Uni viime yönä: -kirjan jakavan mielipiteitä.

Näin ajatukset jakautuvat kolmen hengen kirjapiirissäni:

Taru: Kun pääsin alun jälkeen eteenpäin, kuuntelin sujuvasti. Harmittelin, etten saanut tekstiä kirjana. Olen tykännyt Järvisen musiikista ja kirjassa oli paljon samaa. Ulkonäön pohdinta ärsytti ja miesvartalon erilaisuuden ihmettely, ne vaikuttivat teinitytön mietinnöiltä. Pehmeä hönkäily toi hieman mieleeni erotiikkatyöntekijän puheen, laulava nuotti suomen kielessä varmaan vaikutti mielikuvaan. Moni kyllä tykkää juuri siitä. Tekstinä kirja oli pääsääntöisesti mielenkiintoista kuunneltavaa, pieniä huomioita elämän varrelta.

Johanna: Koko Anna Järvinen on minulle uusi, en seuraa musiikkimaailmaa. Kirjan parasta antia on se, miten Järvinen ei ollut kotona missään ja miten isoäiti oli hänen turvahenkilönsä. Vieraus ja ulkopuolisuus tuli kierros kierroksella lähemmäs kuin kudelmana. Epävarmuus isänsä hylkäämänä tuli hyvin esille. Kirjan tyyli tuo mieleen proosarunon ja siksi hyväksyn kierremäisen rakenteen, miten omaa henkilöhistoriaa ja mielenliikkeitä toistetaan.

Minä jään kirjan kertojan paljaudesta huolimatta aika etäälle, vaikka mielleyhtymätyylin ymmärrän juuri oikeaksi lähestymistavaksi elämänkelaukseen. Järvisen ääni jää mieleen, melodisuus. Piti kirjasta oitis siirtyä YouTubeen kuuntelemaan Järvisen loistava duetto Olavi Uusivirran kanssa: Nuori ja kaunis. Sen sanoista löydän linkkejä kirjaan.

Anna Järvinen

Uni viime yönä:

suomentanut Raija Rintamäki

Teos & Förlaget 2021

kannen kuva: Anna Järvinen

133 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Kuuntelin osan äänikirjana, lukijana Anna Järvinen, BookBeat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Seitsemän kirjaa ystävyydestä

Rehellisyyden nimissä pidän ystävänpäivää jenkkiläisenä markkinointitouhuna, mutta se ei estä minua valitsemasta luettavaa ystävyysteemalla. Ystävyyden merkitys on suuri, joten kyllä sitä tekee mieli helliä – ja lukea siitä. Ja näissä suhteellisen lähiaikoina ilmestyneissä kotimaisissa kirjoissa kyse on nimenomaan ystävyyden merkityksistä. Viidestä kirjasta olen postannut jo oman jutun, mutta kahdesta luonnehdin ydinkokemukseni tähän koosteeseen. Kukkikoot tällä kertaa tällaiset ystävyyden kirjallisuuskukkaset.

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Elomaan kirjassa kertoja palaa muistoin aikoihin, kun bileet olivat toinen toistaan vetävämpiä ja ne sai jakaa parhaan ystävän kanssa Ultra Bran tahdissa. Elämä vie sittemmin kertojan maailmaa reissaamaan, mutta ystävyydellä on sijansa muotoaan muuttaneenakin.

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Aikuiseen ystävyyteen on tullut särö, mutta ystävä on kuitenkin mielessä. Voiko välejä palauttaa? Ja voiko ystävystyä vävyn kanssa, ja onko tyttären ero samalla ero vävy-ystävästä? Entä mitä sisältää ystävyys Espanjassa suomalaisnaisen ja afrikkalaistytön välillä? Tämä kirja antaa näkymiä ystävyyden venyvyyteen.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Kirjassa kuvattu lapsuudenystävyys lähentyy sisaruutta. Yhteinen syke sallii erilaisuuden, ja jakaminen jatkuu parikymppiseksi. Sitten väliin tulevat muuttujat etäännyttävät. Kerrassaan hienosti kirjassa kuvataan aikuisuuden sävyjä, elämänkokemusten vaikutuksia ja yhteyden luomista etääntymisen jälkeen. Kaiken puolin sykähdyttävä romaani.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Miesten ja naisten kirjallisuudesta voisi haastella kaikenlaista. Sitäkin, miten naisten kirjallisuus saa helposti hömpän määreet. En pidä hömppäyttä negatiivisena, sillä kevyellä ihmissuhdeproosalla on aikansa ja paikkansa. Pintaremontti olkoon mieshömppää, sillä siinä mieshenkilöiden ystävyyssuhteet ja muut ihmissuhteet ovat kevyesti keskiössä. Tähän listaukseen kirja ilman muuta kuuluu, sillä ystävyksien tukiverkko kuvataan kivasti.

Eppu Nuotio: Maggie ja minä

Maggie on suomalaisen nykytanssin pioneeri ja kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeltin ystävä, kenties enemmänkin. Nuotion kirja kuvaa Vennyn ja Juhani Ahon liiton raunioita ja Vennylle elintärkeää tunnesuhdetta Maggie Gripenbergiin. Siitä olisin lukenut enemmän ja syvempää. Kirjassa on myös nykyaikataso, jossa kaksi eri-ikäistä naista yllättäen ystävystyvät. 

Virkistävästi kirjassa kuvataan sitä, miten myös ystävystyminen muistuttaa ihastushullaannusta. Ihan kaikki kirjan osat eivät loksahda lukumakuuni, mutta kirja on viihdyttävä ja ystävyysteemaan se osuu täysin. Hauska oli lukea kirjapiirikuvauksia, nekin ystävyyden sävyttämiä!

Eppu Nuotio: Maggie ja minä (Otava 2020), luin BookBeatissa.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Romaanin kuusikymppisen kertojan sydänystävän kuolema järkyttää elämänperustuksia. En muista lukeneeni näin suoraa surun käsittelyä ja nimenomaan surua ystävän menetyksestä. Kirja saa pohtimaan, millaisia ovat kulttuurimme tavat surra muita kuin lähisukua tai millaista on poiketa tavoista.

Tiainen kertoo viehättävän juurevasti kaikesta kertojan elämään kuuluvasta kuten perhehuolista, avioliiton urautumisesta ja työväsymyksestä sekä siitä, miten oleellisia hyvinvoinnille ovat ihmiset, joiden kanssa saa avoimesti jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan. Kirja antaa tilaa murheelle ja huolille, mutta se ei unohda toivoa, uudistumista ja elämän elämistä eteenpäin.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti (Icasos 2020), sain kirjan kustantajalta, kiitos!

Jarkko Volanen: Varjoihmiset

Varjoihmiset valloittaa etenkin lapsuus- ja nuoruusosuuksineen. Niissä Juha näyttäytyy taviksista poikkeavana tyyliltään, ja hän kaveeraa Paulin kanssa, jonka vanavedessä voi kokeilla meikit, merkilliset asusteet ja Lepakon punk-huumaa. Ystävyydellä ylitetään poikarajoja. Kirja seuraa kiehtovan arvoituksellisesti myös Juhan nykyhetkeä ja sen kriisinpoikasia sekä mahdollista ystävyyden palautumista. Mainiota!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Lohtukirjoja lukurauhan päivään

Sunnuntaina 7.2. on lukurauhan päivä. (Kirjasäätiön pykälät päivän viettoon voit lukea täältä.) Päivää voi toki viettää jännittävien, kiihdyttävien tai muunlaisten kirjojen kanssa, mutta minä listaan lukurauhaan sopivia lohtukirjoja. Näiden lyhyiden mutta täyteläisten teosten seurassa pääsee rauhoittumaan, miettimään ihmisen mieltä ja merkitystä kaikessa kosmisessa kohinassa.

Anne Cathrine Bomann: Agathe

Ei mitään pieniä aiheita: yksinäisyys, rakkaus ja kuolema. Päähenkilö eli eläköityvä terapeutti päätyy syntyihin syviin. Pienoisromaani ei silti leiju sfääreissä vaan käsittelee ihmisenkokoisesti luopumisesta kumpuavaa elämänpohdintaa.

Kristina Carlson: Eunukki

Pienoisromaani kiinalaisesta eunukista tuhannen vuoden takaa huokuu elämää ja sen merkityksestä muistuttamista. Pidän aforistisesta otteesta lähestyä elämää ja nähdä kurjuuden, vääryyden, arkisuuden ja hyvien hetkien kirjon. Lukija pääsee leijumaan ajattomuudessa.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Haahuilevan herran luostarireissu legendaa jahdaten tuudittaa rauhoittavaan tunnelmaan. Kirjan myötä voi tehdä tiliä omien lähtökohtien ja menneisyyden kuprujen kanssa sekä avautua tulevaan. Haahtelan tuorein teos Hengittämisen taito sopii nimeään myöten myös lohtukirjallisuudeksi, mutta Adèle-kirja vetoaa minuun piirun verran paremmin.

Han Kang: Valkoinen kirja

Kertoja on irti kotimaastaan ja muutenkin tekstissään aika irti sidoksista. Se pysäyttää hänet muistoihin ja elämäntunteeseen, jossa kuolema on seuralaisena. Ei, se ei houkuta häntä mukaansa vaan kulkee rinnalla ja elää muistoissa. Valkoista on joka puolella eri muodoissa, ja sen symbolisuus ottaa runollisesti valtoihinsa.

Petri Tamminen: Meriromaani

Tiedäthän lohtulauseen, että kaatuuhan valtamerilaivojakin. Se todentuu Meriromaanissa, joka seuraa minua vuodesta toiseen lohtukirjana. Epäonniseen merikapteeniin metaforisoituu elämän tragikoomisuus. Elämä on hyväksyttävä sellaisenaan, tällaisenaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, Romaani

Jayson Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

Jayson Reynoldsista luin, että hän on amerikkalainen palkittu nuorisokirjailija ja runoilija. Minuutin mittainen ikuisuus (Otava 2021) yllättää, sillä siinä yhdistyvät nuo elementit räppihenkisesti. Silti kirja on romaani, enkä rajaisi sitä vain nuorten kirjaksi.

Kirjan kertoja on anagrammeja harrastava 15-vuotias Will. Juoni rajautuu napakasti. Kirjan alussa Willin veli ammutaan jengien kostokierteessä, Will löytää veljen laatikosta aseen ja aikoo noudattaa perittyjä sääntöjä.

”TOINEN JUTTU SÄÄNNÖISTÄ

Niitä ei oo tarkoitettu rikottaviks.

Ne on tarkoitettu rikkinäisille

noudatettaviks.”

Will tietää, miten hänen täytyy toimia: ei itkua, ei vasikointia vaan kosto. Kirja keskittyy Willin lyhyeen hissimatkaan kotikerroksesta kadulle. Reynolds ottaa käyttöön fantasian välittääkseen sanomaa. Näin hän näyttää, ei selitä vaan antaa eväitä ajatella itse.

Riveiltä ja niiden välistä huokuu toivoton kierre, jota yhteisö kortteleissaan kokee. Jengiytyminen huumehommineen ja reviireineen vaikuttaa lasten kasvuun ja toimintakulttuuriin sukupolvi toisensa perään. Kirja kuvaa etenkin tuhoisaa maskuliinisuuden mallia.

”Niinku oisin taas vaan

yksi musta poika niiteissä

joka haluu niitata jonkun.”

Sitaateista erottuu kirjan tehokeino eli rivityksen rikkominen lyhyiksi säkeiksi. Välillä säkeessä on vain yksi sana, välillä muutama sana tai lause. Rytmiikka voimistaa vaikutelmaa Willin tunteista.

Säekirjoja on alkanut vähitellen tippua suomeksi, suoraan ja käännettynä. Säekirjoille on ennustettu nostetta, joten jospa siinä sivussa lisääntyisi tieto ja kokemus myös selkokirjojen potentiaalista.

Selkokirjailijana syynään kiinnostuneena, miten säkeillä pelataan säekirjassa, koska selkoperiaatteet rajaavat selkokirjoen rivityksen pelivaraa: selkoteksteissä yhdellä rivillä on yksi ajatus, ja sanat ja lauseet ovat mahdollisimman helppoja. Säekirjassa ei ole rajoja tai raameja rivitykselle tai ilmaisulle. Siispä silmämääräisesti niissä on samaa vain kapea tekstipalsta ja lyhyet kappaleet.

Reynoldsin kirjan lukujen otsikoilla on merkitystä, ja lukurakenne on iskevä: lyhyt pätkä tekstiä sivu kerrallaan. Nopealukuinen, rytminen, välillä proosarunohenkinen Minuutin mittainen ikuisuus on sekä suoraa että metaforista tekstiä. Tehokasta – ja saattaa iskeä räppiin tottuneeseen nuorisoonkin.

Jayson Reynolds

Minuutin mittainen ikuisuus

suomentanut Niko Toiskallio

Otava 2021

säeromaani

315 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja ilmestyy 4.2.2021.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Säekirja

Han Kang: Valkoinen kirja

Han Kangin romaanit Vegetaristi ja Ihmisen teot ovat jääneet mieleeni rajuina ruumiin ja mielen hajoittajina. Niiden väkivaltakuvaukset ovat järkyttäneet. Väkivalta on kohdistunut ihmiseen itseen tai toisiin, aina sen vaikutukset ovat laajentuneet ympärille ja säilyneet kauan.

Valkoinen kirja (Gummerus 2021) kääntyy pitkälti sisälle ja hiljentyy subjektiivisiin tuntemuksiin. Yhteistä aiempaan suomennonstuotantoon verrattuna löydän kuoleman läsnäolosta. Tässä romaanissa kuolemaan ei liity tuhoavaa väkivaltaa vaan hiljaista läsnäoloa.

Romaanista voi lukea symboliikkaa kaikesta arkisesta valkoisesta sokeripaloista lakanoihin, ja tärkeinä elementteinä tekstissä leijuvat lumen eri olomuodot. Symboliikka lienee siinäkin, ettei valkoista erota ilman mustaa, siksi mustuus ympäröi valkoisen häivähdyksiä.

Romaani on lyhyt, pienten lukujen tuokiokuvakokoelma. Proosa liukuu monesti runolliseksi. Nimeän Valkoisen kirjan hiljentymiskirjaksi, joka osuu juuri tammi-helmikuun taitteeseen. Näinä rännän ja pakkaslumen vaihtelevina päivinä Han Kangin romaani sopii hyvin lukuseuraksi.

”Pakkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa. Siitä, että ruumiimme on lämmin. Kylmä ilma tulvahtaa keuhkojemme pimeyteen, lämpenee ruumiinlämmössä ja virtaa ulos valkoisena höyrynä. Valkoiseen häivähtävä, ilman leviävä elämisen ihme.”

Romaanin kantava aihe on kertojan isosisko, joka kuoli muutaman tunnin ikäisenä äitinsä viereen ennenaikaisen synnytyksen seurauksena. Mielikuva suunnattoman surullisesta tilanteesta kulkee kertojan mukana, ja siskosta tulee kertojan mielen seuralainen nimettömässä eurooppalaiskaupungissa. Kertoja asuu kaukana kotoa pakkasten maassa, mutta ajatukset kuljettavat hänet usein kotimaahan.

En tunne tarpeeksi buddhalaisuutta, mutta luulen sen vaikuttavan paljonkin pienoisromaanin tunnelmapuoleen. Valkoinen kirja on surukirja. Kertojan äiti on kuollut, tuhka on tallella kaukana kauniissa paikassa. Kiertoja sivuaa vain vähän äidin menetystä, siirtää murheen siskonsa elämättömään elämään. 

Kirjan runolliset tunnelmapalat ovat haikeita, mutta ne myös lohduttavat. Ne näyttävät läheltä pohtijan harhailevan katseen ja ajatukset: mitä on ja on ollut. Kirjan herkät mustavalkovalokuvat tehostavat tunnelmaa.

Han Kang

Valkoinen kirja

suomentanut Taru Salminen

Gummerus 2021

78 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Kuutti Koski: Zeniitti

Tiedehistoriaa ja eurooppalaista poliittista valtataistelua yhdistelevän romaanin Zeniitti (Like 2020) kertoja on Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698 – 1759). Todellisten henkilöiden romaanimuotoistumisessa tarvitaan taitoa, ja sellaista löydän Kuutti Kosken toteutuksesta. Romaani on runsas aiheista ja aatteista, joten lankean monisanaiseksi.

”Liike, jos mikä oli luonnon olemus.”

Valistusaika oli jatkuvassa liikkeessä uusine löydöksineen, ja Zeniitissä liikkuu minäkertojan lisäksi 1700-luvun hallitsijoita, filosofeja ja tutkijoita. Esimerkiksi Saksan Fredrik Suuri sekä Voltaire esiintyvät tärkeässä roolissa, myös kerrassaan kiinnostava tiedenainen Émilie du Châtelet mainitaan.

Jatkuvassa liikkeessä näyttää olevan päähenkilökertojan elämä. Romaani alkaa siitä, kun minäkertoja Maupertuis on palannut Pariisiin Torniosta, jossa hän vuoden verran teki mittauksia ja varmistui navoiltaan litistyneestä, mandariininmuotoisesta maapallosta. Romaani seuraa kertojan kilvoittelua tiedemaailman huipulle Pariisissa ja Berliinissä sekä muita reissuja kuten sotavankiaikaa Wienissä.

”Ja juuri sitä minä metsästin kuin perkele sielujamme.”

Kertojan kuumeinen palo luoda tieteessä uutta johtaa hänet selvittämään kaiken teoriaa:

” – – olivathan koko kosmoksemme taustalla vaikuttavat prinsiipit vaivanneet mieltäni jo pidemmän tovin, sillä oli oltava jokin periaate, jolla Jumalamme tätä kaikkea ohjasi, niin fysiikkaa, genetiikkaa kuin kieltemme rakenteitakin.”

Tiedemaailmaan kuuluvat teorioiden testailu ja opponointi, joten ei yllätä, että Maupertuis joutuu kiivaisiin kiistoihin esitystapansa ja asemansa vuoksi. Romaani tarkastelee kertojan kunnianhimoa sekä tiedepiirien suhteita, kilpailua ja vallankäyttöä. Samoin se käsittelee sitä, miten uudet teoriat ovat vuorovaikutuksessa vanhoihin tai tukeutuvat aikaisempiin tutkimuksiin. Jos herää epäily plagioinnista, maine menee niin nyt kuin 1700-luvullakin.

Romaanin runsaudesta poimin lukuisia hienoja tilanteita, joisa on ajattomuuden ituja. Ne liittyvät tiedetaistoihin, julkaisujen markkinointiin tai popularisointiin, keinoihin päästä esille ja arvostetuksi sekä median konsteihin levittää asiallista tai asiatonta tietoa. Kirja kuvaa aikaa, jolloin Euroopassa taisteltiin valta-asemasta, Pohjois-Amerikassa kahinoitiin ja nationalismi jyräsi ja mielipiteitä muokkasivat lehdistö ja etenkin huhut.

”Olin määritellyt, mikä oli totta.”

Tietyssä mielessä kirjassa on jotain veijariromaanimaista. Päähenkilö seikkailee ja ajaa etujaan. Ei hän ole mikään sympatioiden voittaja, sillä pöyhkeän omahyväinen kertoja ei peittele rajallista katsantoaan. Hän näkee vain itsensä ja pyrkimyksensä, pyhittää keinonsa uskoen erinomaisuuteensa ja tutkimustensa kuolemattomuuteen.

Lukijana saan olla hereillä, kun tulkitsen, mikä on kertojan parhain päin värittämää tai silkkaa sokeutta muulle kuin omille pyrkimyksille tai sille, miltä asiantila saattaa muista vaikuttaa. Välillä kertoja kohtaa suorasuita, muun muassa tutkijakollega Eulerin, joka vastaa kertojan kysymykseen:

”Kysyin, oliko hän todella sitä mieltä.

Kyllä vain. Olette sielultanne raajarikko ja matemaatikkonakin huolimaton, mutta osaatte todella yhdistellä asioita.”

”Ja kun mustekynäni laskeutui kirjomaan lisää liuskoja, en välittänyt enää kuvaisinko kaiken, kertoisinko totuuden vai vielä enemmän – -.”

Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin: siinä on rönsyilevyyttä ja runsautta, joka vie ajatuksia valistusajan kaunopuheisuuteen. Kertojan innoitushetkissä hehkuu oivallusten palo.

Kertojan selostuksen lisäksi kirjassa on kirjeitä, ja kirjan lopussa Koski avaa seikkaperäisesti lähdemateriaalin hyödyntämistä. Mikään pastissi ei ole kyseessä vaan tämän ajan romaani, joka vangitsee sivuilleen poikkeushenkilön ja rukkaa historiallisista faktoista omanlaisensa romaanin.

Pidän kovasti ratkaisusta: kertojan Suomi-vaiheet ovat vain ohimeneviä tarinointeja tai näkyjä, vain ponnahduslauta kaikelle muulle. Ehkä romaanissa vilahteleva torniolainen Lisa on hieman päälle liimattu elementti, mutta toisaalta pidän Lisan roolissa juuri viitteellisyydestä.

Nykyromaanien valistusaikaan hurahdin Olli Jalosen Taivaanpallossa ja Merenpeitossa. En ihan heittäydy samaan hurmioon, ja ounastelen, että nuoren Agnuksen kehityskertomukseen on mutkattomampaa eläytyä kuin aikuisen tutkijamiehen metkuihin. Joka tapauksessa pidän Zeniittiä valloittavana lukukokemuksena. Voisin poimia romaanista lukuisia komeita katkelmia.

”Kykenettekö esittämään rakkauden yksiselitteisenä kaavana?”

Maupertuis laati maanisesti käyriä ja kaavoja selittääkseen selittämätöntä. Omaan elämäänsä hän ei löydä toimivia malleja, ja itserakkaus vaikuttaa tärkeimmältä rakkauden muodolta. Ehkä siksi siteeraan lopuksi vanhan, yksinäisen tutkijan löytämää ihmiselon prinsiippiä, melankolian kirouksen kaavaa:

”Oli olemassa laki, joka oli vielä universaalimpi kuin valon luonnollinen liike ja joka ohjasi vielä voimakkaammin meistä jokaista, niin typerystä kuin harkintakykyistäkin. Se oli pyrkimys onneen. Vaan kun onnellisuuden ja onnettomuuden kokonaismäärä oli yhtä kuin onnellisuuden tai onnettomuuden intensiteetti kerrottuna sen kestolla, oli selvää, että keskimääräisessä elämässä tuskan kokonaismäärä ylitti nautinnon määrän.”

Kuutti Koski

Zeniitti

Like 2021

historiallinen romaani

332 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Eläköityään isäni teki pieniä piha-askareita tuttavalleen, jolla oli huvila Näsijärven rannalla. En ymmärrä, miksi en milloinkaan mennyt mukaan, vaikka tiesin, että huvila oli Wivi Lönnin piirtämä. Koulukaupungissani Tampereella sentään tunnistin ja ihastelin Lönnin rakennuksia. Tiesin jo nuorena Lönnin meriitit, ja feministihenkisenä arvostin Lönnin pioneeriasemaa suomalaisena naisarkkitehtina.

Wivi Lönnin elämäntarina on jäänyt minulta rakennusten varjoon, joten innostuin huomattuani, että Pirkko Soininen on kirjoittanut elämäkertaromaanin Valosta rakentuneet huoneet (Bazar 2021). Odotukseni on, että romaanimuoto antaa vapauden ilmaista päähenkilön sisäistä maailmaa. Se ei aina asiakirjoista tai tietomateriaalista paljastu. Eläneiden ihmisten kaunokirjallistaminen ei ole helppo tehtävä, mutta Soininen on vakuuttava ammattilainen taiteilijaromaanien tekijänä, sen osoittaa Ellen-romaani ja Eppu Nuotion kanssa tehdyt taiteilijadekkarit.

”Ensin hän ajattelee, sitten hän piirtää.”

Lönn eli pitkän elämän (1872 – 1966), mutta kirja etenee lapsuusvuosista urakehitykseen ja työuran hiipumiseen (1879 – 1938, 1949). Vuosista romaanissa on episodipoimintoja, jotka kuvastavat Lönnin ajatusten muotoutumista rakennusten suunnittelijana ja lähisuhteiden vaikutusta hänen elämäänsä.

Minuun vetoavat kuvaukset Lönnin arkkitehtuurin tavoitteista ja suunnittelutyöstä. Romaanin osuva nimi Valosta rakentuneet huoneet ilmaisee hienosti Lönnin tavoitteita:

”Valo tekee rakennukset eläviksi. Hän sommittelee valoa, muotoilee valon avulla tiloja, sillä ilman valoa kukaan ei voi nähdä tilan muotoja. Vasta valo ja varjot herättävät tilan eloon.”

Soinisen romaani muistuttaa, minkä työn, tuskan ja todistelun takana oli miesvaltaiselle alalle pääsy tai ylipäätään opiskelu. Lisäksi se osoittaa, miten työteliäs ja tuottelias Lönn oli. Kilpailuonnistumiset herättivät kateutta ja kiistoja, mutta kollegoissa oli myös läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita kuten Armas Lindgren. Romaani elävöittää Lönnin epävarmuuden hetket mutta etenkin antautumisen visioille, piirtämisen flown ja työn imun:

”Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen.”

”Ihmeisiin hän on Hannan rinnalla saanut tottua.”

Elämäkertaromaanissa työn rinnalle piirtyy muu elämä. Wivi Lönnille tärkeitä olivat matkat, ja niiden tunnelmat ja vaikutukset ovat kirjassa hyvin edustettuina. Entä muu privaatti? Eristäytyvyys ja ujous välittyvät, samoin arkuuden ja työvarmuuden ristiriita.

Lönn valitsi oman perheen perustamisen sijaan työn, mutta hän eli äidin ehdoilla ja pysyi kuuliaisena perhetyttönä äidin kuolemaan asti. Jännitettä äitisuhteeseen synnyttää kuitenkin keski-iän kumppanuus Hanna Parviaisen kanssa. Tomera bosslady ja kauppaneuvos tämä Hanna.

Wivin ja Hannan suhde muistuttaa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhdetta: omissa ammateissaan pätevät naiset muodostavat tasaveroisen ja toisiaan tukevan parivaljakon. Rohkeaa on yhteen muuttaminen 1930-luvulla. Rakkaussuhteen kuvaus on romaanissa korrekti ja hienovarainen; tartutaan käteen ja katsotaan silmiin:

”Siellä jossain syvällä on se Hanna, jonka hän on oppinut tuntemaan, joka on tuonut hänen elämäänsä pyörteenomaista energiaa, villiä iloa ja impulsiivisuutta.”

”Että hänkin oli suunnitellut kestävää, tarkoituksenmukaista ja tarkkaan mitoitettua.”

Soininen liittää kirjan loppuun mittavan lähdeluettelon, ja lukiessani romaania minulle tulee välillä olo, että lähdetiedot jarruttavat tai hillitsevät rohkeinta hyppyä päähenkilöön. Pidän romaanista ja pidän arvokkaana, että Olivia Mathilda Lönn on saanut kaunokirjallisen elämän. Jokin pitää minut kuitenkin hieman etäällä. Syy ei ole epiodimaisuus vaan jonkinlainen siloisuus, roson tasoittelu.

Romaanin Wivi Lönn miettii luopumisen tunnelmissa työnsä tuloksia: ”Mitä ihmiset sadan vuoden päästä niistä ajattelisivat?” No minäpä kerron: ne ovat hienoja, aikansa tyyli-ihanteita kunniakkaasti edustavia rakennuksia. Siitäkin syystä on aiheellista lukea niiden suunnitteluprosesseista.

Pirkko Soininen

Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021

elämäkertaromaani

382 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyy 26.1.2021.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön!, Kirsin kirjanurkka ja Lumiomena.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani, Taiteilijaromaani

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olen lukenut aiemmin Nobel-kirjailija Olga Tokarczukin romaanin Vaeltaja, ja sen fragmentaarisissa tarinasirpaleissa kiehtoi arvaamattomuus. Osaan siis odottaa merkillisyyksiä, kun Tokarczuk punoo kerrontaansa jännärin tyyliin: Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava 2020).

Romaanin minäkertoja, harmaahapsinen Janina elää melko eristäytyneenä ylängöllä lähellä Puolan ja Tsekin rajaa, tutkii tähtikarttoja ja potee erinäisiä Vaivoja. Naapuri kuolee kauriinluu kurkunpäässä, ja siitä käynnistyy lähistön metsästäjien väkivaltaisten kuolemien sarja. Janina saa viimeistään hullun maineen, sillä hänen mielestään eläimet kostavat murhaamalla murhaajiaan. Kirjassa on kyse elämästä ja kuolemasta.

”Olen sitä mieltä, että Kuoleman jälkeen kaikki materia tulisi tuhota. Se olisi oikea tapa myös ruumiin kanssa. Tuhotut ruumiit palaisivat sitten suoraan mustiin aukkoihin, joista ovat tulleetkin. Sielut vaeltaisivat valon nopeudella valoon. Jos nyt jotain sellaista kuin Sielu ylipäätään on olemassa.”

Tokarczukin jännärityylisessä kirjassa on juoni, mutta siitä viis, koska kirjassa valloittaa kertojapäähenkilö, arvoituksellinen, intuitioonsa luottava, poikkeuksellinen persoona. Janina vihaa nimeään, muut nimiongelmat hän ohittaa nimeämällä kaiken uudelleen, esimerkiksi naapuri on Outolintu ja kiva kirppismyyjä Hyvä Sanoma. Vain nuori ystävä Dyzio esiintyy nimellään. Hänen kanssaan Janina kääntää intohimoisesti William Blaken runoutta (ks. juttu Blaken runoista.)

Tokarczuk pistelee kipeästi pikkukaupungin ja vuoriston perinteitä, kuten katolisuutta ja patriarkaatin ylläpitämiä ahtaita asetelmia. Pääasiana on eläinsuojelu, eikä kertojapäähenkilön vimma eläinasiassa jää puolitiehen. Toisaalta luen romaanista sitä, miten mahdotonta on löytää tolkullista yhteyttä ääripäiden aatteiden ja uskomusten välille.

Mutta kerronta! Siinä on terää, hilpeyttä, liukkautta, vaihtelua ja vivahteita. Jokin niinkin pieni asia kuin yleisnimien muuttaminen erisnimiksi tuo vipinää ilmaisuun. Ihastelen lisäksi sävykästä käännöstä. 

Ei ole vaikea arvata ”jännärin” syyllistä, muttei se ole oleellisinta. Nautin rupeamista merkillisen kertojan seurassa, etenkin kirjan osuuksista, joissa päähenkilö kertoo elämännäkemyksiään.

”Uskomme, että olemme vapaita ja Jumala antaa meille anteeksi. Itse ajattelen toisella tapaa. Joka ikinen tekomme muuttuu fotonien hienoiseksi värähtelyksi ja lopulta sinkoutuu Avaruuteen, jossa planeetat katselevat sitä loppuun asti kuin elokuvaa.”

Olga Tokarczuk

Aja aurasi vainajain luitten yli

suomentanut Tapani Kärkkäinen

(jännitys)romaani

192 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Monet ovat innostuneet, esimerkiksi Luettua elämää, Lumiomena ja Kirjatimpuri ja Tuulevin lukublogi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Romaani

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Romaanin ääniraitana soi 2000-luvun alun musiikki, etunenässä Ultra Bra. Teemabiisinä helisee Tyttöjen välisestä ystävyydestä, kun luen Johanna Elomaan romaania Sinä päivänä kun synnyin (Otava 2020). Kuulostelen nelikymppisten nostalgiaa, nuoruuden ikimuistoisia tunnelmia ja vahvoja tunnesiteitä.

Romaanin aikajana kulkee elokuusta 2000 elokuuhun 2020, ja keskiössä on Pinja parikymppisestä ylioppilastytöstä keski-ikäiseksi muistelijaksi. Romaani on väkevästi tapahtumavetoinen, joten en voi välttää paljastuksia, jos haluan kirjasta ja Pinjasta jotain kertoa.

Pinja irtautuu helsinkiläiselämästään vuosituhannen alussa, reppureissaa Aasiassa, kulkeutuu Afrikan safareille, sattuu New Yorkiin WTC-torni-iskun silminnäkijäksi ja palaa Helsinkiin toimittaja- ja kirjailijahaaveiden toteuttajaksi. Matkan varrella tapahtuu ihastuksia, pettymyksiä, suuri rakkaus, lapsenhankintaa, surua, odotusta ja yllätyksiä. Ja elinikäinen ystävyys.

Kaikissa vaiheissa mukana on enemmän tai vähemmän nuoruudenystävä Keiju, Pinjan elämän moottori ja vastakohta: aktiivinen, räväkkä, rohkea, tummakutrinen villikko. Romaani kuvaa Pinjan kasvun omaksi itsekseen Keijun voimasta, vaikka Keiju on mukana pääasiassa muistoin ja Pinjan kirjein Keijulle. Näin Elomaa tallentaa ystävyyden voimatunteen, jossa on riippuvuuden ja siitä irtoamisen sävyjä.

”Jäisikö heistä jälki, jos he painaisivat kätensä väkisin märkään maahan. Vai jäisikö se vaikkeivat he painaisivatkaan?”

Hapuilen aika paljon lukutunnelmissani. Olen heittää kirjan kesken aika alkuvaiheessa, sillä olen allerginen teksteille, joissa mainitaan tuotemerkkejä ja asukokonaisuuksia. Kirja liukuu viihdepinnalla, hetkittäin lipsahtaa siltä pois, mutta taas luistaa kevyehkösti myös kuvatessaan raskaita asioita. Kerronnassa on journalistista tapahtumakuvaustyyliä ja tunnelmointihavaintoja, ja osittain sitä voi lukea Pinjan luonnostelemana romaanina.

”Kirjan nimi oli kirjoitettu jo aikaa sitten ensimmäiselle liuskalle. Muutoin rivit olivat vielä jäsentymättömiä ja tapahtumien aikajana poukkoileva. Muistiinpanot olivat saaneet jäädä jonkin muun asian alle niin monen vuoden ajan, että toisinaan tuntui kuin kerrokset tarinoiden päällä olisivat jo liian painavia ja lauseet unohtuneet iäksi suljettujen sivujen sisään.”

Olen makumieltymyksieni uhri, ja siksi minulle on hieman liikaa koristelua kuten huippuvalokuvaajan työ- ja lähipiirit, taiteilijaympyrät, onnenkantamoiselta vaikuttava toimittajauran alku ja muut elitistishenkiset ja romantisoidut hipaisut. Sinä päivänä kun synnyin tarjoaa mutinoistani huolimatta muutaman psykologisesti jännittävän koukun, ja ne nappaavat lukemaan kirjan alusta loppuun. Pinjan kasvukaari ei ole tavallisimmasta päästä, ja uskon monen nuoruutensa sydänystävän kanssa hengaten ja maailmaa matkaten varttuneen viihtyvän romaanin tunnelmissa.

Johanna Elomaa

Sinä päivänä kun synnyin

Otava 2021

romaani

248 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Venla Saalo: Kukkia maan alla

Tällaisia kirjoja tavataan kutsua pieniksi helmiksi. Pienoisromaaniksikin sitä voi sanoa, sillä rönsyt on reippaasti karsittu, äänikirjana teos kestää rapiat kaksi ja puoli tuntia. Korvissani on siis kuulunut Venla Saalon teos Kukkia maan alla (Gummerus 2020). Juonta siinä on juuri ja juuri, tapahtumia vähän. Silti romaanissa on runsaasti kiinnostavaa, siitäkin huolimatta, että siinä toistuu passiivin määrittely: ”Passiivi ilmaisee toimintaa silloin, kun emme ole kiinnostuneet siitä, kuka on toimija.” 

Romaanissa ollaan pääasiassa Berliinissä. Tarinalinjoina kulkevat rinnakkaisesti nuoren Amalia-äidin ja Karim-pikkupojan osuudet sekä puolalaistaustaisen kukkakauppiaan Mariannen ja hänen Puolan puolella asuvan veljensä Boryksen tarinat. Tosiaankin ”kulkevat”, sillä liikennevälineet ja liikkuminen on iso osa romaania sen lisäksi, että asemilla pysähdytään ja odotetaan. 

Kuvailin, että tarinalinjat kulkevat rinnakkaisesti. Korjaan: ”rinnakkaisesti”-sanan sijasta simultaaninen kuvaa parhaiten kerrontakuljetusta. Erityisesti ihastun, miten eri henkilöt asetellaan samanaikaisesti eri tilanteisiin ja ajankokemus koetaan eri kestoisena. Se tuo mieleeni minuun suuresti vedonneen Emma Puikkosen romaanin Eurooppalaiset unet.

Romaanin nimi Kukkia maan alla viittaa konkreettiseen, sillä Mariannen kukkakauppa on maan alla, metroasemalla. Siitä on houkutus lohkaista symboliikkaa. Kiinnitän huomiota visuaalisuuden ja värien merkitykseen. Esimerkiksi Mariannen kukkakaupan kukat värittyvät räikeästi. Paljon romaanissa nähdään unia tai nukutaan huonosti, paljon nähdään erilaisia lintuja.

Pidän erityisesti riisutusta tavasta kertoa. Silti kuvatut hetket ja henkilöt elävät. Saalo ei tarvitse tehokeinokseen kielikikkailua vaan vain paljaat havainnot. Ja niihin kätkeytyy merkityksiä. Pidän siis myös romaanin osoittelemattomasta syvällisyydestä. 

Vaikutun romaanin kerronnasta, etenkin ajankäsittelystä, ja romaanissa sanomatta jääneet asiat, perhesuhteet sekä vierauden ja läheisyyden teemat jäävät pohdituttamaan. Pieneen tilaan mahtuu paljon, kun sen osaa, ja Saalo osaa.

”Hän ajattelee välimatkoja.

Etäisyyksiä keittiön ja makuuhuoneen, Berliinin ja Gubinin, nuoruuden ja aikuisuuden, unohduksen ja kaipuun, Weddingin ja Kreuzbergin, sisaren ja veljen välillä. Mittaamattomia, vääjäämättömiä, melkein ylittämättömiä.

Melkein, melkein.”

P. S. Äänikirjan kuuntelun jälkeen silmäilin verkkokirjan tekstiä ja tarinavirta naulitsi uudestaan, toisin. Tajuan, miten merkityksellistä on se, miten tämän romaanin teksti on rivitetty ja jaksoteltu. Ilmeikästä, tehokasta, rytmikästä – lisää tulkintatasoja.

Venla Saalo

Kukkia maan alla

Gummerus 2020

(pienois)romaani

äänikirjana 2 t 36 minuuttia, lukija Anniina Piiparinen.

58 sivua eKirjana.

Kuuntelin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Aina joku kesken, Annelin kirjoissa ja Helmi Kekkonen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Johanna Laitila: Synty

Johanna Laitilan romaani Synty (Otava 2020) hengittää vallankumouksen ilmaa. Se kertoo lähinnä muutamista viikoista elo-syyskuussa 2017 Helsingin Hakaniemessä suljetuissa huoneissa mutta muutaman kerran myös tapahtumista viitisen vuotta aiemmin. Historia humisee taustalla, silti varsinainen kumu kuuluu kirjan henkilöiden identiteeteistä ja suhteista.

Romaanin päähenkilö on saksan kielen kääntäjä Aleksanteri, joka tutustuu naapuriin piilotettuun venäläiseen Uljaan. Naapuri Rovio suostuttelee Aleksanterin pitämään seuraa Uljalle, ja heidän välilleen syntyy outo tunnekylläinen vetovoima, joka tunkee seinien läpi ja tuntuu myös kohtaamisissa.

”Uljan silmät olivat tumman, syvän ruskeat, lukinsilmät, jotka yleensä olivat vetäytyneet hänen sisäänsä piiloon vaanimaan. Mutta nyt kahdeksanjalkaiset olivat nähneet minut ja seisoivat aivan siinä pinnalla, kolonsa suulla, etujalat hyökkäysasennossa.”

Laitisen kerronnan omaperäisyys syntyy häpeämättömän rönsyävästä kuvailusta, jossa ei aisteja säästellä. Synty-romaani hekumoi groteskiudella kuten kärpäsensiivestä pikkupojan hampaanvälissä. Kärpästen lisäksi muun muassa muurahaiset ja rotat lisäävät tunnelmatehoja. Uskon väkevän tyylin voittavan toisia puolelleen ja toisia pitävän loitolla. Minä arvostan Laitilaa oman kerrontatiensä kulkijana mutta silti kompastelen kuvausvyöryyn, ja siksi lukurupeama ottaa välillä voimille.

Nyt poikkeuksellisesti teen juonipaljastuksia, joten niitä kavahtavat lopettakoot lukemisen tähän. Romaanilla on hitunen tosipohjaa, sillä Ulja on vallankumousvalmistelujaan Helsingissä piilotteleva Lenin. Hän todellisuudessakin majaili Kustaa Rovion luona. Rovio perheineen lainataan romaaniin tosielämästä, ja marraskuussa saimme lukea myös Helsingin Sanomista (29.11.2020), että Rovio teloitettiin myöhemmin Stalinin puhdistuksissa.

Leninin hahmo lisää romaaniin kihelmöintiä, koska tiedämme, mitä tuleman piti. Sen sijaan Aleksanterin salaperäinen, kompleksinen henkilö aiheuttaa hämmennystä. Hänellä on naisystävä, mutta suhteessa on jotain luokseen päästämätöntä. Välillä juoni pomppaa raskaana olevaan Sonjaan, enkä aluksi ymmärrä yhteyttä. Ja kun ymmärrän, yhdistyvät langat sykeröstä toiseen: romaani käsittelee myös sukupuoli-identiteettiä, totutusta poikkeavuutta ja sitä seuraavaa pakoilua. Toiseuden teemoja oli myös Laitilan esikoisromaanissa Lilium regale. Ajattelen kylläkin, että ehkä lukija kaipaisi Synnyssä kuvattuun hämäryyteen hieman lisää valoa.

Yhtä kaikki, kirjassa on hienoja paljastuksen hetkiä eristäytymisen tunteesta. Päätän siis juttuni kirjan sanoihin, näinä eristyksen aikoina:

”Jos oli tarpeeksi pitkään yksin, lakkasiko aika olemasta, lakkasiko ihminen itse olemasta? Mikä on pienin mahdollinen kosketus itsensä ulkopuoliseen maailmaan, joka tekee ihmisestä toden? Kuinka kauas ulkopuolelle on mentävä, ulos kielestä ja kosketuksesta, ajan rajoista, jotta luiskahtaa todellisuuden ja muistin rajojen tuolle puolelle eikä enää ole?”

Johanna Laitila

Synty

Otava 2020

romaani

250 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Synty on Runeberg-palkinnon esilistalla.

Blogeissa mm. Elämä ja mielipiteet, Kirjakaapin kummitus ja Toisinkoinen kirjallisuupalkinto.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Stroutin esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö ilmestyi nyt suomeksi (1998, Tammi 2020) ja hyvä niin. Olen lukenut aiemmat Strout-suomennokset ja tykästynyt selkeään, tiiviiseen, novellistiseen tyyliin. Siksi oli kiinnostava kokea niitä rönsyilevämpi esikoinen. Ja kaikki merkit tulevasta on jo näkyvillä.

Pikkukaupungin tyttö toimii täysin omana itsenään, ei tarvita jälkiviisasta tuntumaa Stroutin tuotantoon. Kas kun kerrontataitoa on ollut jo heti alkuunsa. Esimerkiksi Strout onnistuu liukumisessa ajasta ja tilanteesta toiseen. Ei oikein voi puhua takaumista tai ennakoinneista, sillä kaikki kytkennät ovat orgaania kerrontaa. Verratonta on henkilökuvaus, jossa pienin siirtymin hahmottuvat jopa aivan irralliset sivuhenkilöt. Päähenkilöistä puhumattakaan.

Puhutaanpa päähenkilöistä: romaani on äidin ja tyttären, Isabellen ja Amyn. Isabelle on muuttanut pikkukaupunkiin Shirley Fallsiin, kun tytär Amy on ollut pieni tyttö. Nyt Amy on 16-vuotias, joka herää sukupuolisuuteen. Äiti on oman taustansa vuoksi pitänyt salassa niin oman menneisyytensä kuin muutkin elämänilmiöt, joten Amy on altis uhri matematiikanopettajalle, joka tietää, miten hyväuskoisia huonon itsetunnon tyttöjä höynäytetään.

Mestarillisesti sivuille siirtyy äidin ja tyttären jännitteinen suhde sekä kummankin estynyt persoona ja kehitysvaihe. Huokailen sitä, miten Strout saa tylsästä ja tavallisesta irti sellaista, että jännitän tapahtumien kulkua, tempaudun monenmoisiin tunteisiin. Toimii jopa vanha kikka lisätä kerrontaan löylyä asettamalla käännetapahtumat ennätykselliseen hellekesään.

Ristiriita kutkuttaa: miten mutkattomasti Pikkukaupungin tyttö kuvaa mutkallista. Iloitsen myös siitä, miten romaani paranee koko ajan edetessään, ja viimeiset viitisenkymmentä sivua kohottavat näkemään monenmoista totuutta ei vain kirjan henkilöistä tai perhesuhteista vaan elämästä.

”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua niin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”

Elizabeth Strout

Pikkukaupungin tyttö

suomentanut Marja Haapio

Tammi 2020

461 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani