Aihearkisto: Romaani

Soili Pohjalainen: Valuvika

Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä ilahdutti ilmestyessään sanomisen taidolla. Ilmaisuterä ei ole tylstynyt toisessa romaanissa Valuvika (Atena 2019).

Esikoinen oli kehityskertomus, niin tämä uutuuskin, ja myös tässä ollaan kovin automerkkitietoisia, se pikanttina yksityiskohtana mainittakoon. Valuvian minäkertoja – nuorehko nainen – elää taitekohtaa ammatillisessa mielessä ja parisuhteessa. Teemaksi loksahtaa tietoisuus oman lenkin osasta sukupolvien ketjussa, myös vanhemmuuden vaikeus on tärkeä teema. Teemat eivät pukeudu juhla-asuun vaan arkisesti, inhimillisen vajavaisesti:

   ”Käännän pääni taivaalle. Yritän tavoittaa sitä tunnetta, joka tulee kun katsoo tähtitaivasta oikein huolella. Että minä olen helvetin pieni, ja se on hyvä. Etten minä voi millekään juuri mitään.
   Sitä tunnetta ei tule. Tunnen vain ilman, joka kulkee pehmeästi keuhkoihin ja keuhkoista ulos, niin kuin silittäisi minua toppatakin alta.”

Juonen pelkistän: minäkertoja-Maria karkaa Espoosta Pohjois-Karjalaan vanhan äidinisän luo. Maalaisoriginelli Arttu-vaari valtaa tapahtumat, joiden kyljessä hiertävät Marian avioliitto ja äitisuhde. Vähitellen minäkertoja ymmärtää elävänsä muunkin kuin itsensä vuoksi, vaikka suikkaakin suudelmia peilikuvalleen. Lisäksi Marian kuvastimesta alkavat erottua Arttu-vaarin piirteet.

Pidän Pohjalaisen taidosta luoda koomisia tilanteita ja sanottaa ne terävästi. Tyttärentyttären ja vaarin yhteiselossa törmäävät sanat, ajat ja tavat. Hörähtelen, joskin välillä tuntuu siltä, että ehkä liikaakin vaari ja tyttärentytär kilpailevat siitä, kumpi sanoo sattuvammin. Nautin kohdista, jossa ajatus karkaa omille arvaamattomuusteilleen.

”Minä tarvitsisin ehkä jotain apua. Silloin muistan korpin siiven. Siitä kuului vähän samanlainen ääni kuin tuulilasinpyyhkijästä.
   Korpin siipi pyyhki maailmojen välistä ikkunaa. Siitä se ääni syntyi.”

Mainiosti rivien välissä saavat tilaa henkilöiden suhteet ja poissaolevat. Etenkin naapurin edesmenneen Martin hahmo merkitsee, ja takautumat menneeseen hehkuvat Anna-mummon lämpöä ja isovanhempien liittoa, jossa erilaisuus hyväksytään marinoista huolimatta. Minäkertojan itsensäetsintäreissu saa näin pohjaa, jolta ponnista. Tavallaan tavallinen tarina, mutta merkillisen viehättävää luettavaa. Se on vielä todettava, ettei laimea kirjankansi ilmaise kaikkea värikkäästä sisällöstä.

20190319_095655.jpg

– –
Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
romaani
176 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Melankolinen sumu saartaa minut. Näen sen keskellä vain lähelle, en silti lainkaan kaikkea, mutta se riittää minulle ja rauhoittaa. Tiedän sumun kätkevän levottomuutta sisältäviä asioita. Siedän sen; saan hetken levätä näin, tämä sopii mielentilaani juuri nyt. Mistä on kysymys? Joel Haahtelan pienoisromaanista Adèlen kysymys (Otava 2019).

”Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelin sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa.”

Haahtelan uutuuskirja alkaa noin. Monesta hänen kirjastaan tutut symbolit tähdet ja lumi sekä ututunnelma esiintyvät ensi kappaleessa. En yleensä syty runollisesta proosasta, kauniista kielikaartelusta, mutta Haahtelan ilmaisutapa puskee läpi suojauksieni. Luen Adèlen kysymystä kuin hartauskirjaa: viipyilen, tunnustelen, etsin merkityksiä ja lepään sanomisen rytmissä.

20190321_090932.jpg

Mainitsin hartauskirjan – enkä sattumalta. Kirjan henki ei ole uskonnollinen, mutta aistin siitä haparointia hengellisyyteen, joka toisi elämään lohtua, selvyyttä ja merkitystä. Kirjan keski-ikäinen mieskertoja viettää muutaman viikon Pyreneiden rinteillä luostarissa. Hän tutkii tarinaa Adèlesta, joka 900 vuotta aiemmin selvisi jyrkännepudotuksesta, teki sen jälkeen ihmeitä ja julistettiin pyhimykseksi. Käy vähitellen ilmi, että kertoja itse on ihmeiden tarpeessa perhehuolien ja menneisyytensä vuoksi.

Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme ihmeen mahdollisuuden.”

Pienoisromaanin mitta on tälle kirjalle juuri oikea. Sen juoni ei kaipaa yhtään lisää eivätkä sen henkilöt lisää selityksiä. Jottei kirjasta saa liian eteeristä käsitystä, tähdennän, että surumielisen etsinnän ohella yhtä tärkeää on arkipäivän toisteisuus sekä eletyn elämän järjelliset syyt ja seuraukset. Esimerkiksi Adèle-pyhimyksen mysteerin syynä voi olla ankean tavallinen tarina, naisen kaltoinkohtelu. Sen ymmärtämiseen kirjassa tarvitaan nainen, joka tuo minäkertojan toiviomatkaan täydentäviä sävyjä.


Soljuvasti sujuvat kerronnan siirtymät nykyisyydestä menneeseen, samoin välittyy maltti, jolla minäkertoja viivyttää elämäntilanteensa välitilaa. Hienoja kielitiloja koen pimeyden ja valon kuvauksissa. Ne liittyvät konkreettisesti joulukuiseen säähän ja luostarielämän rytmiin; samalla ne ovat mielentilametaforia. Hämäryydessään ei kertoja voi kuitenkaan torjua tätä: ”Mutta maailmassa on valoa.”

Adèlen kysymys sisältää useita inhimillisen elämän teemoja ihmeiden odotuksesta vieraantumiseen ja toivon mahdollisuuksiin. Erillisyys, yksinäisyys ja varovainen pyrkimys toisten ihmisten yhteyteen koskettavat minua. Haahtelan pienoisromaani vahvistaa ajatusta elämän elämisestä sellaisena kuin se on, sellaisena kuin sen sattumat ihmisille tarjoavat. Se saa myös miettimään kirjallisuuden osaa elämässäni – meidän elämässämme. Romaanissa esiintyy kirjailija, joka elää luomisvoiman ehtymisen vaihetta. Jään miettimään hänen sanojaan:

”Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä.”

Siitäkin huolimatta: kiitos tästä kirjaelämästä, kirjaelämyksestä.

– –
Joel Haahtela
Adèlen kysymys
Otava 2019
pienoisromaani
118 sivua.
(BookBeatin eKirjana 73 sivua)
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Oletko kuullut kerrostusterapiasta? En minäkään, mutta Laura Lindstedt saa uskomaan sen olemassaoloon romaanissa Ystäväni Natalia (Teos 2019).

”Loppujen lopuksi tässä on siis kysymys ajasta”, jatkoin. ”Niin toimii kerrostusterapia. Se tarjoaa asiakkaalle ajan tihentymiä kuin timantteja, jotka loistavat pimeässä fosforinhehkuista valoaan. Annan sinulle sytykkeen, sinä kirjoitat, minkä jälkeen me vaihdamme ajatuksia. Keskusteluistamme rakentuu vähitellen säihkyvä auringonpilari, vertikaalinen silta, jonka hohdossa kokemukset ja niitä koskevat ajatukset ovat vedettävissä nykäys nykäykseltä lähemmäs toinen toistaan. Lopputuloksena on elämän ja ymmärryksen aistimellinen, makeansuloinen yhtyminen. Toisin sanoen anteeksianto. Toisin sanoen rauha.”

Nyt taitaa fiktioterapeutilta hieman karata mopo käsistä, ja jääköön kunkin lukijan oman tulkinnan varaan, miten kirjan asiakkaalle käy – löytyykö rauha? Romaanilla on kehys: terapeutin asikas ”Natalia” hakee apua seksipakkomielteeseensä ja kirjassa määrittelemättömänä pysyttelevä terapeutti tuotatuttaa avainsanojen perusteella asiakkaallaan tekstiä. Natalia aluksi kirjoittaa, sitten sanelee äänitiedostoja ja lopulta videoi – siis modernin tekstikäsityksen tavoin. Yhteisestä sopimuksesta terapeutti kokoaa sessioista kirjan, tämän Natalia ystäväni.

20190316_074049.jpg

Terapiatapaamiset etenevät kronologisesti, mutta muu hersyy Natalian tuotoksissa vapaana. Niistä voi napata ja tulkita lapsuuskokemuksia ja suhteita vanhempiin sekä niiden vaikutuksista Natalian problematiikkaan. Natalian ruumiinkuva- ja rakastajakokemuksista voi tehdä omia päätelmiään, samoin hänen persoonavaihdoksestaan Veronikaksi. Usein tuntuu myös siltä, että terapoitava jallittaa terapeuttia. En tiedä, onko tämä oleellista – onko lainkaan oleellista rakentaa   tarinaksi kirjaa ja sen päähenkilöä, jossa jutun juju on kerronta ja kieli:

”Sanoit minulle kerran, että kielellä on kaikki valta. Ja olit oikeassa.”

Natalia käyttää kertojan valtaa tekstilajista riippumatta, hän saa rauhassa uskotella tai huijata tai olla tosissaan. Ainakin hän on fiktiivinen niin kuin myös sepitteen koonnut (tekstit vallallaan valinnut) terapeuttikin. Tarkoitan sitä, että pidän Lindstedtin romaania kaunokirjallisena vakavana leikkinä. Siinä filosofian, feminismin ja taiteenteorioiden ideoita synnytetään fiktion keinoin kerrontalihaksi, jonka ytimessä sykkii seksuaalisuus. Ja siihen kytkeytyy valta. Kielestä vielä: yksi kirjaa leimaava piirre on sanojen syntyyn ja merkityksiin pureutuminen. Kirjan kaikissa tasoissa on salatun totuuden tuntu – se on sanojen, käyttäytymisen ja seksuaalisuuden alla.

Taiteen merkitys korostuu. Romaanissa esiintyy maalaus ”Suukorva”, jonka nimi on jo monille tulkinnoille altis, ja lisäksi maalaus yhdistää konkreettisesti terapeuttia ja terapoitavaa. Kirjassa mainitaan nimeltä kuvataitailijoita, arvuutellaan kaunokirjallisia lainoja ja viitataan elävään kuvaan kuten elokuvaan Veronikan kaksoiselämä (Natalia ottaa peitenimen elokuvasta).

Nykyisin romaaneissa suositaan kirjan loppuun lisättyä soittolistaa, vaan ei Lindstedt: tämän romaanin lopussa luetellaan Natalian kirjahyllyn teokset. Ja kyllä meillä lukijoilla leikitään! Kirjalistasta löytyy muun muassa Nathalie Sarrauten kirja Ystäväni Martereau – siitä helpolla laskutoimituksella yhtälöi kirjan nimen Ystäväni Natalia. Ja silmää vilkutetaan myös kirjan nimellä terapian suuntaan, sillä looginen (ammattieettinen) mahdottomuushan on terapeutin kutsua potilastaan ystäväkseen.

Lindstedt yllättää Oneironin jälkeen tiiviillä romaanileikillä, jossa ei limbistellä ajattomalla astraalitasolla vaan verbalisoidaan lihallisesti aikaa tihentäen. Romaanissa myös visualisoidaan ja tarjotaan kaksi piirroskuvaa. Romaani Ystäväni Natalia saa minut hyökyvään tulkintavyöryyn ja usein ymmälleen. Se saa myös tuntemaan itseni tirkistelijäksi ja provosoinnin kohteeksi. Huomaan, ettei se päästä minua lähelleen – ja siitähän käynnistyykin uusi tulkintavyöry.

– –
Laura Lindstedt
Ystäväni Natalia
Teos 2019
romaani
217 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Canth: Agnes

Minna Canthin proosatuotannosta romaaneiksi usein mainitaan Hanna ja Salakari, muut mielletään novelleiksi. Agnes (1892) on kuitenkin satasivuinen, joten pistän sen pienoisromaanin piikkiin.

Rakenteeltaan ja kerrontatavaltaan Agnes on kompakti kokonaisuus. Minäkertoja-Liisi aluksi kuvailee ihastuksensa ylivoimaiseen koulutoveriin Agnekseen, ja samalla hän taustoittaa luonteensa. Päätapahtumat kestävät muutaman päivän: kolmilapsisen perheen äiti Liisi tapaa vuosien jälkeen Agneksen, joka pistäytyy Pietarista sotkemaan pikkupaikan sosiaaliset kuviot. Perusteellisesti myllertyvät Liisin käsitys itsestään ja hänen varmoiksi luulemansa asiat.

20190310_082317.jpg

Voisi luulla, että Agnes tekee ihmiskokeen Liisin miehellä, mutta pääkohde on Liisi. Tarinan kannalta painaa eniten kahden naisen elämäntapojen kohtaaminen. Kiinnostavia ovat myös Liisin mustasukkaisuuden ja epävarmuuden kuvaukset, sillä tunnekuohu yllättää Liisin – vie jopa itsetuhoisiin ajatuksiin asti. Canthin proosassa toistuu herkästi horjuva mielenterveys; Agneksessa kumpikin nainen ilmentää sitä mutta eri tavoin.


Agnesta tulkitaan usein niin, että Canth kuvaa tekstissään muodikasta dekadenttiutta ja sen peittoavaa vastavoimaa. Maailmannainen Agnes edustaa nopeasti kyllästyttävää nautinnonhaluisuutta, paheellista ateistia ja vapaata naista, kun Liisi on perinteinen, perhekeskeinen hoivaaja.  En tunnista lopputuloksessa yksioikoisuutta. Pienoisromaanin loistavassa finaalissa kahden naisen elämäntapavertailu ei pääty moralistiseen kannaottoon, vaan kumpikin nainen palaa näennäisesti vanhaan toimintatapaansa  -Liisi  muuttuneena ja Agnes varmana omasta valinnastaan.

Naisten ja miesten suhteiden määrittelevät tekijät, naisen asema avioliitossa ja sen kyseenalaistamattomuus saavat kyytiä. Kertomuksen ydinkohdat kiteyttää Agnes:

”- Elä ole niin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoamaan alas syvyyteen. Erotus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.”

– –

”- Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suuresti niistä naisista, jotka pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko ikänsä, vaikk’ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan.”

Liisin maailmaa ravistellaan, ja opitut totuudet tuulettuvat. Oleellista on myös se, että vaikkei Liisi voi hyväksyä sisäistettyjen siveyssääntöjen perusteella Agneksen sitoutumatonta maksetun naisen elämäntapaa, ei hän kykene sitä tyystin tuomitsemaankaan.

”Mutta kun hän matkapuvussaan, valkoinen harso kasvoillaan, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin poispuhalletut.”

– –

”Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihottivat eleille semmoisia tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.”


Agneksen tunnelman intensiivisyys kiehtoo minua. Olen lukenut sen useaan otteeseen ja se onnistuu aina yllättämään minut. Aistin Liisin tunnevyörystä aitoa ahdinkoa ja menetyksen pelkoa joskin myös paikoitellen komiikkaa, mutta komeimmin kalskahtaa elämän epävarmuus ja ennakoimattomuus – onnen ja rakkauden suhteellisuus. Tunteet väreilevät, sillä Agneksen vetovoima, maneettisuus, iskee niin miehiin kuin Liisiinkin. Canth loppulauseet vihjaavat, että Liisin liitto saa uutta puhtia, kun pöly on laskeutunut Agneksen aiheuttaman pyörremyrskyn jälkeen.

Minun parhauslistallani Agnes on Canthin tuotannon kärkipäätä. Siinä on sekaisin ilmeistä triangelidraamaa (mies statistina), viattomuutta, uhmaa ja särmää. Elävää kirjallisuutta – eläköön Minna Canth 175 vuotta ja edelleen!

minna canth_haaste

Juhlavuoden lukuhaastetta kokoaa blogi Yöpöydän kirjat.

Minna Canth
Novelleja 2
(sisältää novellin/pienorsromaanin Agnes)
Otava 1892
Agnes: noin 100 sivua.
Luin Kansalliskirjaston Doria-palvelun kautta.


Agnes löytyy myös:

Minna Canth
Ihmisen kuvia. Novelleja
toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita Agneksen lukijoita mm. Kirjapöllön huhuiluja ja Yöpöydän kirjat

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani

Veera Nieminen: Avioliittotesti

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013) herätti kiinnostusta ilmestymisvuonnaan. Kirjassa itäsuomalainen Aino rakastuu länsisuomalaiseen Jussiin. Kun vastarakastunut pari viettää kuukauden Jussin maatilalla lähellä Turkua, murre- ja käytöserot yllättävät Ainon.

20190304_194108.jpg

Kirja kytkeytyy paikkaan, mutta aika ei siinä erityisesti erotu. Siksi se ei ole vanhentunut ja siksi se sopii selkoistettavaksi. Johanna Kartio on mukauttanut kirjan, ja nimikin on selkeytynyt: Avioliittotesti (Opike 2019). Selkokirjan tapaan juonta on karsittu, mutta pääasiat ja tunnelma ovat säilyneet. Ainon rento ote kertojana on tuttua alkuteoksesta. Näin Aino huomaa ympäristön vaikutuksia itsessään:

”Tarkistan peilistä, olenko todella minä.
Näytän kyllä minulta.
Mutta olenko alkanut homehtua?
Haluan hiljaisen aamun.
Haluanko pian, että on hiljaista?
Haluanko kuulla, kun hämähäkki
kiipeää verkossa?”

Viihdyttäviä rakkausromaaneita ei paljon selkokirjoissa ole, joten on mukava lukea raikasta romanssia, jossa juoni etenee joustavasti ja jonka kertoja on eloisa. Vastarakastuneet haluavat olla yhdessä, mutta tulevaisuus on vielä auki. Tunteet heiluvat suuresta onnesta epävarmuuteen. Huumoria kirjaan tuovat Jussin isä ja setä, hiljaiset mörököllit, ja Jussin pikkuveli herättää lämpimiä tunteita.

Selkokirjoja on eri tasoisia. Voidaan puhua vaativasta selkokielen tasosta, kun potentiaalisten lukijoiden lukemisen vaikeudet ovat melko pieniä, mutta he silti hyötyvät selkokielisestä tekstistä. Avioliittotestissä on melko monirivisiä kappaleita ja värikkäitä sanoja, humoristisia heittoja, murretta ja puhekieltä, ja se on selkokirjaksi melko pitkä. Eli kirja ei ole helpointa selkokieltä, mutta mainiosti saavutettavaa suomea. Uskon tarinan viihdyttävän monia yleiskieltä helpompaa lukemista kaipaavia.

P.S. Lue vaikka tämä kirja Klaaran päivän selkokirjahaasteeseeni.

P.S. P.S. Lue lisää selkotekijä Johanna Kartiosta: tässä.

– –

Veera Nieminen
Avioliittotesti
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2019
160 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski kirjoittaa esikoisromaanissa sitkeistä pohjalaisnaisista. Nopeasti piirretyt pilvet -romaanin (Otava 2019) takaliepeestä voi jo lukea perusjuonen: 1920-luvun maatilan kotivävy lähtee Amerikkaan ja jättää nuoren Liisa-vaimon selviämään yksin pienine lapsineen.

Sitä voisi luulla, että ihan tarpeeksi olen lukenut kotimaista proosaa, jossa kerrotaan kasvutarina maalaisyhteisössä. En ilmeisesti ole, sillä Nopeasti piirretyt pilvet nappaa mukaansa, ja rivakasti haluan saada selvittää Liisan kohtalon.

”Elämä oli ihoa ohuempaa.”

Henkilö- ja juonivetoinen romaani etenee kronologisesti. Kerronta paljastelee Liisan sisäistä maailmaa nuorena tyttönä, tyttärenä, vaimona, äitinä ja yksinhuoltajana. Ehkä esikoiskirjan piikkiin menee se, että joitain asioita selitetään ja tunnelmoidaan liikaa, mutta monin osin teksti todistaa, että Nivukoski näyttää ja osuu ytimeen. Dialogien murre kuulostaa luontevalta. Karu puhunta välittää mentaliteettia, jossa asiat sanotaan harvakseen ja tunteilematta.

20190303_175638.jpg

Pohjalainen rakkaus on ”hellankuumaa kaurapuuroa ja aitan lattialle kimmahtanut paidannappi”. Se on nopeasti ohi, vaikka Liisa on saanut haluamansa miehen. Liisa ja Kalle eivät löydä sanottavaa kasvokkain, ja mannertenvälinen niukka kirjeenvaihto tyrehdyttää loputkin.

Liisan pettymys ja yksinäisyys kuvataan välillä riipaisevasti: ”Niin paljon tyhjyyttä ja ikävää oli pudonnut rivien väleihin.” Etenkin kouraisee se, että Liisa ikävöi pitkään sitä, mitä ei oikeastaan koskaan ollutkaan.

”Aivan niinku olis ainuat avaamet hukkunu kaivohon.”

Onnistuneesti Liisa asetetaan osaksi yhteisöä. Siskon ja serkun elämään peilautuen tarkentuvat päähenkilö ja yleiset elämänehdot 1920-luvun maaseudulla ja kaupungissa. Maalaisyhteisön ”oottako kuullu” -juoruilu ja suoranainen kiusaaminen asetetaan osaksi kasvuympäristöä. Himmeää lisävaloa Liisan kehitykseen antaa aina syyllistävä äiti. Vaatimusten painoa vain hetkittäin helpottaa muisto hyväksyvästä isävainaasta.

Romaanin loppupuolella kihelmöi Liisan rakkaudenkaipuu ja salattu halu, jota ei oikeastaan saisi tuntea – siinä juoni hipoo viihteellisyyttä. Eikä siinä mitään pahaa ole, sillä taitavasti minut on käännytetty päähenkilön puolelle ja toivomaan hänelle balsamia haavoihin.

”Jos maailma on sun mittas, niin sinet ikinä riitä.”

Nopeasti piirretyt pilvet on vakuuttava sisääntulo Suomi-proosan pohjalaispytinkiin. Siinä on tuiki tuttua nykytyyliä (naiskohtalo tunteikkaasti toteutettuna), vaan ei se vähennä viihtymistäni kirjan kanssa. Nappasin ylle alaotsikoksi sitaatin, jolla Liisa vihdoin sulkee äitinsä suun kohtuuttomista vaatimuksista, ja siitä otan opiksi: tämä esikoisromaani on hyvä sellaisenaan.

– –

Paula Nivukoski
Nopeasti piirretyt pilvet
Otava 2019
romaani
193 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjarikas elämäni ja Kirja vieköön!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

”Jos aikoi saada maailmaan uusia merkityksiä, jos halusi saada lävitse edes yhden uuden merkityksen niin kuin Greenwichin meridiaania pitkin kiertänyt uuden ajan tutkimusretki oli, se oli tarjottava puhtaana. Sen oli hyvä sisältää voitettavia ristiriitoja, yksi kuolema, yksi ero ja rakastuminen olivat hyviä palasia siinä, mutta ristiriitoineenkin sen tuli olla puhdas, puhdistettu turhasta sälästä ja hopearahan kirkas.”

Noin ei (todennäköisesti) ajattele kirjailija Olli Jalonen, eikä romaanin 14 solmua Greenwichiin kertoja Kari Järvi, vaan kirjan kehikkoon kuuluvan Edmund Halley Memorial Societyn väki mediajulkisuuden suhteen. Romaani seuraa neljän hengen vaellusta nollameridiaanilla, eikä reissu ole puhdas vaan rosoinen ja säläaineksinen – hopeankirkkaasti kerrottuna.

20190302_111911.jpg

Suomalainen Petr lähtee Greenwichistä nuoruudenystäviensä Grahamin ja tämän vaimon Islan seurassa Amazin Race -tyyppiseen kisaan, jossa seurueet kilpailevat 0-meridiaanin seuraamisessa. Kisaajat leimaavat solmuja noin 14 kohteessa Pyreneiltä Fizille, Siperiasta Huippuvuorille. Reissua tehdään mahdollisimman alkuperäisesti Edmund Halleyn aikojen tapaan, pääasiassa kävellen ja purjehtien, joten kulkeminen ei ole kevyimmästä päästä. Romaanin kannalta kilpailu ei ole oleellinen vaan matkanteko ja matkaajien suhteet.

Ajattelen lukiessani usein, että nyt luen kummallisen kiehtovaa kirjaa. Grahamin voimakastahtoisuus ja salaperäisyys samoin kuin reissun erikoislaatuisuus, tietty hämäräperäisyys lisäävät kummastusviboja. Ja Islalla ja Petrillä selvästi porisee jotain mennyttä, mutta uusia asetelmia seurueeseen tuo mukanaan Kari, joka kesken matkaa jää kuin vahingossa porukkaan reissaamaan.



Romaani houkuttelisi käsittelemään tiedettä, ajatusmaailmoiden kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia, tunne-elämän pinnanalaisuutta, poikkeusyksilöitä ja irtiottoja tavallisuudesta. Moniaineksinen romaani tarjoaa monia tulkinnanmahdollisuuksia, ja sitä ruokkii taiturikerronta. Vaikka kronologia näyttää hallitsevan, ei niin olekaan. Kertoja Kari valitsee: romaanin tekstit koostuvat Karin johdatteluista ja yhteenvedoista, matkaajien lokikirja- ja muistiinpanokatkelmista. Hän tuo hillitynhallitusti tekstiin menneitä muistoja ja filosofisia tiivistyksiä. Moniaineksista. Outoutta ja omia merkityksiään kantaa se, että tekstikokonaisuus on suunnattu yhdelle lukijalle, Maarialle. Kuka hän on? Kyllä se selviää.

Tunnelma on julki- ja salaviisas melankolisin sävyin. Siinä on myös odottava, paikoin pahaenteinen tunnelma. Luen kirjasta myös joitain huumorilehahduksia, joskin routaisesta maaperästä ne nousevat. Hienoisen huumorin piikkiin pistän senkin, että Kari kapinoi muumifilosofiaa vastaan.

”Sillä lailla vanhenee ettei enää ole. Ei mitään Maaria. En tiedä onko niin hyvä vai paha. Ei sellaista epävarmaa ole joka tekisi ihmisen levolliseksi. Ei tee, ei rauhoita, vaan sekoittaa sisältä.”

Ja kieli. Maisemat, säävaihtelut ja arkitoimet välittyvät havainnollisesti. Välillä tyyli muistuttaa jopa piinallista tilanneraportointia, jota haluan loikkia eteenpäin – ja joka kerta kun niin erehdyn ajattelemaan: PAM. Pysähdyn tekstikappaleisiin, joiden sana-asettelut, virkerakenteet ja ajatusmaailmat herättävät. Että joku osaa sanoa noin, kiteyttää ja samalla avartaa!

”Yritin selittää itselleni että kaikenlaista on oltava valmiina sisässä josta se pulpahtelee pinnalle niin kuin lähteestä kuplia ja mutaa. Kaikki ovat yhtä niin kuin ihminen on yksi, ja vaikka keskellä muita niin erillinen, eikä siksi kenellekään joudu tekemään ajatuksistaan tiliä. Teko vasta on varastosta valitsemista ja paha sana toiselle huonojen hetkien siirtämistä ulos itsestä, tai siirtämisen yrittämistä koska eivät ne siirry vaan kasvavat ja jähmettyvät siksi muraksi mikä alkaa uloskin näkyä ja piirtää ympärille sitä mikä itsestä muille aurana on.”

14 solmua Greenwichiin ilmestyi 2008 (Otava). Jo tässä kirjassa esiintyvät Halley ja Saint Helenan saari. Vaikka ne ovat kehyksen tai pistäytymispaikan rooleissa, tunnistan kipinän, josta syttyy myöhemmin Taivaanpallon (2018) roihu. Jalosen proosan sävykkyys ja monitahoisuus tuottavat lukukokemuksia, jotka ruokkivat sekä älyä että tunteita, mahdollistavat lukijan keksiä, kokea ja häikäistyä.

– –
Olli Jalonen
14 solmua Greenwichiin
Otava 2008
Luin BookBeatin eKirjan, 256 sivua.

Muissa blogeissa mm. Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Oksan hyllyltä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kirjan nimi lävähtää riemastuttavan paljaana: Englantilainen romanssi (Gummerus 2019). Ei siis tarvitse arvailla, mitä saa, kun lukee Niina Meron esikoisromaania.

Vaan ei otsikko ihan kaikkea kata. Kartanoromantiikkaan lomittuu hitusen goottiviboja ja jopa (itse)murhatutkimusta. Eikä romanssikaan aivan suoraviivaisesti etene. Miehiä kartteleva tamperelainen minäkertojanainen kohtaa useita brittikomistuksia, jotka horjuttavat sosiaalisesti kulmikkaan naisen miesvastarintaa.

Palikat ovat genremielessä kohdillaan, eli juonikuljetus ja henkilötyypit noudattavat jo Jane Austenista tutuksi tullutta kaavaa (vaikkapa Ylpeys ja ennakkoluulo). Rempsakka, alempisäätyinen, välkky päähenkilö on hullaantua, mutta mutkia on matkassa (austenlainen Wickham-tyyppi) ja kohdekin voi vaihtua (vau, ei ihan tyylipuhdas Darcy-hahmo). Rinnalla kulkee ideaalipari, toisilleen luodut rakastavaiset. Tässä kirjatapauksessa Nora-kertojan sisko Heli valmistelee häitä kartanon perijäpojan kanssa. Se on syy, miksi anglofiilikertoja pakotetaan Englannin maaperälle.

20190217_102726.jpg

Kirjan väkevin rakkaus kohdistuu englantilaisuuteen. Aluksi kiinnostun siitä, miten Noran ideaalimielikuva unelmien maasta kohtaa todelliset kokemukset. Ei siinä oikeastaan säröjä tapahdu, mutta kertojan into kulttuurihistoriaan antaa pontta lukea näppärä viihdekirja loppuun, vaikka tiivistämisen varaa löydänkin.

”Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirjan tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravistanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.”

Noran elämää ravitsevat englantilaisen romantiikan runoilijat Shelley etunenässä, ja muuten mielihyvää tuottavat populaarikulttuurin helmet, kuten brittipoliisisarjat. Koska itse olen muun muassa Morse– ja Lewis-sarjojen fani, huvittavat viittaukset niihin ja muihin mainioihin englantilaistuotantoihin. Myös Oxfordin kuvaus ja tutkijatyyppien ujuttaminen tapahtumiin miellyttää.

Meron teksti on sutjakkaa ja parhaimmillaan purevissa letkautuksissa. Juoneen ja henkilöihin jää minun makuuni turhaa tyypittelyä, vakka Mero pyrkii varioimaan ilmeisiä malleja. Esimerkiksi päähenkilön tatuoitu punkhenkisyys yhdistettynä sivistyneeseen kirjallisuudentutkimusintohimoon ei lopulta rajusti poikkea genrepolulta. Ehkä ei tarvitsekaan, sillä mukavana ajankuluna vietän arjesta irti -hetkiä kevääseen heräävässä brittipuutarhassa, kirjapölyntuoksuisissa yliopistonurkissa ja arvotaidetta pursuavassa kartanossa.

– –

Niina Mero
Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
viihderomaani
383 sivua.
Sain kirjan ennakkokappaleen kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

Emma Puikkonen: Lupaus

Muistan sen juhannuspäivän, jona luin Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Samalla kun romaanissa rekka huristaa tunneliin, istun autossa, joka sukeltaa tunneliin. Liu’un kirjan polveileviin tiloihin ja tiedän lukevani sen vuoden parhaimmistoa.

Jännittää aloitta Puikkosen uusin, Lupaus (WSOY 2019).

20190222_151910.jpg

”Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.”

Lupaus-romaani alkaa kerrassaan hienolla introlla, jossa jokainen lause on paikoillaan; ajatukset henkivät merkityksellisyyttä. Vähitellen tulen huomaamaan, että Lupaus on edeltäjäänsä juoniuskollisempi, vaikka nytkin risteillään ajoista, henkilöistä ja paikoista toisiin. Romaanin tendenssi on suorempi kuin Eurooppalaisten unien.

Kuittaan juonen näin: Rinnan isä on kerran luvannut pelastaa tyttärensä tapahtui mitä tahansa. Dementoituva isä ei enää pysty lunastamaan lupaustaan, mutta Rinna lupaa saman tyttärelleen Seelalle. Perheeseen kuuluu myös Rinnan veli Robert, ja mutkan kautta pistäydytään toisessa perheessä, englantilaisen Neelin kotioloissa.

Sitten tapahtuu: puutiaisaivokuume ja jäätiköiden arvaamattomuus. Ilmastoahdistus vääntää Rinnan turvallisuudentunteen jengoiltaan.

”- Pitää olla joku suunnitelma bee.”

Rinna rakennuttaa suojan, pelastuspoteron. Samalla runneltuvat lapsuuskodin puutarha ja välit veljeen. Romaani kysyy minulta: Kun tietää kaiken ennemmin tai myöhemmin tuhoutuva, pitääkö silloin käpertyä poteroon? Onko toisen turvattomuus toisen turva? Mitä voimme luvata tuleville polville?

”Mitä minä yksi ihminen voin tehdä.
Ja silti olen sanonut: minä pelastan sinut.”

Lupaus herättää minussa monenlaisia kysymyksiä, ja antaa se vastauksiakin. Haluan jokaisen löytävän niitä laillaan, en halua pilata muilta lukijoilta Puikkosen tekstimaailmaa. Kokoan siten vain muutaman kokemuksen.

”Voin silti olla tässä, voin silti hengittää, voin katsoa ja nähdä, miten tämä tapahtuu.”

Romaanin kuvaama ilmastoahdistus on, no, ahdistavaa luettavaa. Se vie tämän ajan perimmäisiin kysymyksiin: miten voi elää vääjäämättömältä näyttävää tuho seurana, miksi jatkaa elämää, miksi monet eivät tee mitään, miksi päättäjät…

”Tässä on sellainen vaara että me kansalaiset medbörjare mennään sekaisin.”

Puikkonen ei saarnaa tai syyllistä, vaan hän näyttää tunteita ja tunnelmia. Kauheuden ja kauneuden, rakkauden ja surun rinnanelo vaikuttaa, koska kieli ja kerronta loistavat taitavuutta. Romaanissa on upeita näkyjä ja kuulokuvia gröönlantilaisjäätiköltä, englantilaiselta puutarhapalstalta, suomalaisjärven rannoilta ja metsistä. Ihailen lisäksi tapaa, jolla romaanissa ilmaistaan lapsen kasvu nuoreksi. Romaanin ihmisten suhteet ovat toisistaan loitontuvia, se luo tiettyä etäisyyttä – ja heti perään mieleeni tulee kirjasta pari lähestymistä, jotka säväyttävät.

Unet ja sadut ryydittävät tekstiä, ja niiden metaforisuus ja symbolisuus ovat balanssissa kuvatun reaalimaailman kanssa. En koe lukevani dystopiaa vaan nykyisyyttä, jossa punkit lisääntyvät, kesät kuumenevat, jäätiköt sulavat, ravinnosta on paikoittain pula ja rajoilla ammutaan (ilmasto)pakolaisia.

”- Ennen sanottiin, että kurki pitää taivasta pystyssä. Kannattelee.”

Vaikka yhä edelleen Eurooppalaiset unet on minulle ykkönen, Lupaus on tärkeä. Se siellä täällä myös iskee omakohtaiseen. Esimerkiksi kurjet (vaikka kurjet ovatkin pieni kirjayksityiskohta). Minun vuodenkiertoni rakentuu kurkien tulosta kurkien lähtöön. Kun löydän Lupauksesta siihen liittyvän kohdan, sähköistyn. Ihan kuin minulle kirjoitettu. Ihan kuin elämä jatkuisi, ihan kuin olisi toivoa niin kauan, kun lähisuolta kuuluu kurjen huuto – ja toisen vastaus.

”Sitten yhtäkkiä, kurki nostaa nokkansa ylös ja huutaa, samaa huutoa kuin aina keväisin ja syksyisin kurkiaurat huutavat, vuodenajan vaihtumisen ääntä. Huudon lakattua kuuntelemme hievahtamatta kurjen kanssa, mutta kukaan ei vastaa.”

– –

Emma Puikkonen
Lupaus
WSOY 2019
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Heikkinen: Mummo

Kehveli sentään, miten uudet kirjat kaahaavat usein aiemmin ilmestyneiden ohi. Nyt jarruttelen, enkä virka mitään viime syksynä ilmestyneestä Kehvelistä ennen Antti Heikkisen edellistä romaania. Sukutarinoiden ja rehevän kerronnan ystäville sopii mainiosti Heikkisen romaani Mummo (WSOY 2017). Siinä sanoja suolletaan sukkelaan savolaisissa salometsissä 1920-luvulta lähelle tätä päivää.

Romaani rakentuu mummon ja äidin tarinoiden vuorottelusta. Kumpaakin kuvataan lapsuudesta lähtien. Kaksi kolmasosaa romaanista tarinat kulkevat eri vuosissa, ja loppuosassa kahden naisen kipakkaa kohtaloa pääsee seuraamaan samalta aikatasolta. Rakenneratkaisu onnistuu pitämään jännitettä yllä, sillä kuten perheille on ominaista, salaisuuksia piisaa ja niitä piilotellaan.

– Tässä talossa ei oo keskusteltu ennenkää ja tässä asiassa ei sitäkään vähää.

Voimanaisten kehityskaaret piirtyvät terävästi kuvatusta ympäristöstä, etenkin Maija-mummon piinkovaksi kasvu olosuhteiden johdosta ja Marja-Liisa-äidin isättömyyden arvoitus. Romaanissa korostuvat maalaiselämä ja savolaispuhe. Tarinassa on rutkasti tavallisuutta, vaan Heikkinen saa siitä mehukkuutta irti. Alun raju tappelu imaisee, mummon miehimyssisaren vaiheet ovat sopivasti ennalta arvaamattomia, ja loppuun lävähtää vielä yksi yllätys.

Mummo

Mummossa on viihdyttävät ja liikuttavat hetkensä. Se kertoo helposti lähestyttävästi ihmiselle itselleenkin tunnistamattomista toimintatavoista. En ihan imeydy mummon ja äidin ihon alle, mutta hyvin kirjasta välittyy yksittäisen ihmisen tempoilu itsekseen osana sukuaan, yhteisöään ja aikaansa.

Mutta semmoista on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaan kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten olisi itse mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa.

Osittain luin sähkökirjaa, osittain kuuntelin. Äänikirjan on elävästi lukenut itse kirjailija, jonka sujuvaa murrepuhuntaa oli ilo kuulla.

– –

Antti Heikkinen
Mummo
WSOY 2017
romaani
lukijana Antti Heikkinen
9 t 34 minuuttia / 191 sivua.
BookBeat: ääni- ja eKirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

”Kirottu kuolema, eikä edes kunnollinen!”

Kun 45-vuotias perheellinen nainen jää auton alle ja kuolee, kaikki ei päätykään. Ilona jää haamuna haahuilemaan kahden maailman väliin. Alkuasetelma oudoksuttaa minua, ajattelen jopa, että idea kimpoaa oneironilaisesta limboilusta. Huojennun, sillä Anna-Maria Eilittän esikoisteos Kun olen poissa (Atena 2019) lähestyy haamuilusta huolimaatta kuolemaa omaperäisen maanläheisesti.

”Tuntuu siltä kuin sydämeeni olisi kipattu rekkakuormallinen soraa.”

Hämmästyn, sillä jo alkusivuilla saavutan liikuttuneen tilan, niin myös kirjan kauniissa loppuluvussa. Hämmästyn siksi, että Eilittä ei hartaile, patetisoi tai kaunistele. Tyyli on pikemminkin hirtehistä, sillä itseironinen vainaa tarkastelee kuolemaansa, jälkeenjääneitä ja mennyttä elämää illuusiottomasti.

”- – Rauhanpatsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka sodan jälkeen palaa takaisin maan päälle uuden rauhanomaisen sydämen saatuaan.
   Kunpa itse voisin saada sellaisen. Sen sijaan minusta tuntuu, että omani on vähemmän rauhanomainen kuin eläessäni, ripauksen katkerampi ja hippusen kyynisempi ja hyvin, hyvin turhautunut.
  Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan.”

Minua välillä hymähdyttää ja silti koskettaa: kirjassa konkretisoituu se, että kaikki loppuu, ja se voi tapahtua milloin vain. Läheiset jatkavat elämäänsä ja kaikki jatkuu – kuitenkin. Hitusen koomisesti lähestyen, rennosti ja konstailematta elämän rajallisuus ja kaiken maallisen menettämisen lopullisuus tulee kirjassa lähelle. Ikuisteemoista on kyse, kuolemasta ja rakkaudesta.

20190210_090528.jpg

”Aina jokin oli kesken ja on yhä.”

Ilona kuittaa reilusti sen, että hänellä on ollut kaikki hyvin. Keskiluokkainen ja hyvätuloinen perhe on pysynyt yhdessä, rakkautta on miehen kanssa riittänyt pariksikymmeneksi vuodeksi ja lapset ovat lähes valmiita itselliseen elämään. Hyvät ystävät, työkaverit ja sukulaiset jäävät perheen kanssa suremaan Ilonan menetystä siinä kuin Ilonakin.

Ilona lentelee Helsingin keskustan kattojen yllä, liukuu ovien läpi ja poikkeilee läheisten huusholleissa seuraamassa, miten elämä etenee. Ilonan välivaihe kuvataan nukahduksien, muistojen ja haamuliitelyiden välitilana, jossa ei enkelimäisesti suojella vaan tarkkaillaan tapahtumia, heilahdellaan tunteesta toiseen, koetaan kiusaantumista läheisten tirkistelystä ja kirotaan jumittumista vakoiluun. Ilona kokee myös yllätyksiä: hänelle ei ole kerrottu kaikkea. Sen kanssa on elettävä – kuoleman jälkeenkin. Eikä kaikkea hyvää ole eläessä tullut käsitettyä. Vaikka se on klisee, ajatus ei tunnu lattealta.

”Valot ja varjot, valot ja varjot”

Jotain jää kirjan valitsemassa valotuksessa pinnalliseksi, ehkä juuri siitä syystä, että kirjan henkilöissä ja elämänehdoissa vallitsee tietty helppous ja hyväosaisuus. Olkoon, löydän sopivasti myös varjoihin syventymistä. Ja onhan se niin, että valot ja varjot ovat toisilla pitkiä ja tummia, toisilla lyhyitä ja haaleita. Ehkä juuri perusonnellisen henkilön huolet ja luopumisen vaikeus pysäyttävät tunnistamaan, mitä minulla nyt on hyvin ja vaalia sitä, sillä se voi olla hetken päästä mennyttä. Kun olen poissa liikauttaa viihdyttäen, vilpittömänä ja viehättävänä.

– –

Anna-Maria Eilittä
Kun olen poissa
Atena 2019
esikoisromaani
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuurin romaani Tangopojat tutustuttaa Sauliin, joka lähtee Pohjanmaalta Ruotsiin naisen, soittohommien ja töiden perässä. Samalla tarjoutuu sisänäkymä suomalaissiirtolaisuuteen 1960-70-luvulla. Aavan meren tuolla puolen (Otava 2018) on Tangopoijille suoraa jatkoa, mutta sillä tavoin, että kirjassa ollaan jo tässä päivässä. Vaan Sauli ei. Kirja alkaa Saulin kuolemasta.

Pidän mainiona oivalluksena sitä, ettei Tuuri rakenna eeppistä siirtolaisuussaagaa, vaan kiteyttää napakan tarinoinnin keinoin Ruotsi-vuosikymmenet. Romaanissa äänen saavat kolme sukupolvea. Saulin vaimo sanoo viimeisen sanan, häntä ennen tytär, tyttärentytär ja tyttären ex-mies. Näin näkyy siirtolais-Ruotsin suuri muutos.

20190202_080445.jpg

Suruviestiin Saulin kuolemasta sotkeutuu tieto siitä, että tyttärentyttären tytär on kateissa sen jälkeen, kun suomalaiskouluun on heitetty polttopullo. Saulin surutalossa sekä muistellaan vanhoja että jännitetään tukholmalaistapahtumia eli pikkutytön etsintöjä. Tytön isä on turkkilainen, ja kuten tiedämme, äidinpuoleinen suku on suomalaisia. Sitä kautta keskiössä on monenkirjava siirtolaisuus. Siihen kuuluvat lähiöt, jotka gettoutuvat ja väkivaltaistuvat, siirtolaissukupovien erot, ruotsalaisen kotoutumispolitiikan probleemat sekä maahanmuuttajien ja aitoruotsalaisten ääriliikkeet.

Pikkutytön etsintöihin sotkeutuu elämäntapavalehtelijaksi osoittautuva isoisä ja hänen vanavedessään suomalaisten huru-ukkojen joukko. Äijien jutuissa kaikuvat pohjalainen uho ja nyky-Ruotsin hurtti setvintä. Se toisaalta naurattaa mutta toisaalta karmii. Tuurilaisuudeksi tuon tunnistaa: jo romaanissa Viisitoista metriä vasempaan äijäporukka toilailee, ja Pohjanmaa-sarjassa miesporukat autoilevat  uhosuunnitelmat mielissään.

Tuurin tyyli on entisellään. Tapahtumat selviävät minämuotoisena referointina vailla replikointia. Myös se on tuttua, että tunteet ovat pinnassa, mutta ne painetaan pinnan alle. Surun ei annetaan sumentaa vaan toimitaan käytännöllisesti, muistellaan ja setvitään ihmissuhteita tragikoomisin taustahuminoin.

Viihdyn hyvin kirjan seurassa. Luen varmaa tarinointa, ja iloitsen naispuolisista minäkertojista ja monikulttuurisen Ruotsin yhteiskunta-analyysista. Pohjimmiltaan elämänmenoa katsotaan lämpimästi. Elämä jatkuu Pohjanmaan ulkopuolella, ja se jatkuu kaikkiaan.

”Lähdin olohuoneesta ja kävelin portaille. Silmäni olivat jo tottuneet pimeään, että oli niin kuin olisin kulkenut valoisassa huoneessa. Lähdin nousemaan ylös, myös ylhäällä oli valoisaa eikä minun tarvinnut jaloilleni nyt portaita etsiä. Nousin ylös valoa kohti. Portaissa noustessani ajattelin, että elämä oli nousemista valoa kohti, se jatkuu, eikä kuolemaa ole.”

– –

Antti Tuuri
Aavan meren tuolla puolen
Otava 2018
romaani
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Canth: Salakari – Klassikkohaaste 8

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kahdeksannelle kierrokselle valitsen 175-juhlavuotta viettävän Minna Canthin. Canthin Hannan (1886) olen lukenut monesti ja kiinnittynyt sen puristavaan elämänpettymuskuvaukseen. Lähiaikoina olen lukenut myös Kauppa-Lopon (1889) ja useasti Agneksen (1892), joiden naiskuvat vaikuttavat räväköinä: Lopo on hyvää tarkoittava köyhä alkoholisti, Agnes individualistinen, kultivoitunut oman edun pyhittäjä. Klassikkohaasteessa kuitenkin karahdan Salakarille (1887, SKS 1996).

20190105_140841.jpg

Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.”

Salakari on avioliittotarina, jossa kolmekymppinen, hellyydenkaipuinen rehtorska Alma Karell haksahtaa liehittelevän lirkuttelijan pauloihin. Romaani kuvaa Alman aatoksia välillä Alman näkökulmasta, välillä etäämmältä. Kerronta näyttää epäröimättä syitä ja seurauksia vaan ei selitellen –  no, loppuosassa osoittelu on aika selkeää.

Alman rakkauden kaipuu ei pikkulapsiperheen paineissa saa vastakaikua tosikolta ja yhteiskunta-asioihin paneutuvalta aviomieheltä. Kerronta ei jätä epäselväksi, että Alma todellakin pettää miestään ja että episodi on kaukana romanttisesta. Romaanin lopun syyllisyystematiikka ratkeaa melodraamaksi, joskin siitä voi tulkita sellaistakin, että kovin eri tavoin seksuaalisuus tai seksuaalimoraalin rikkominen vaikuttaa naiseen ja mieheen.

Jo hakkailuvaiheessa (hakkailu – mikä sana flirtille!) peli on selvä, kun Alma ja maisteri Nymark ensi kohtaamisella keskustelevat rakkaudesta:

”Odottakaa, minä [maisteri Nymark] selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?”
”Vallan.”
”Siksi kuin nainen antautuu ja sanoo: minä olen sinun.”
”No, niin?”
”Silloin on mies jo voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen rakkaudesta, hän ei enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.”

”Kysymme: onko Salakari psykoloogillinen?”

Lainaan tuon alaotsikon Kasper Järnefeltin arvostelusta (Savo 29.12.1887). Aikalaisarvioija pitää laillani loppuratkaisua epäuskottavana. Noin on, mutta minä en Kasperin lailla ihmettele, miten erilainen Alma on äitinä, tyytyväisenä vaimona ja heti perään flirtille alttiina hempukkana. Canthin modernius ja psykoloogillisuus on juuri sitä: identiteetti heiluu. Muuten olen samaa mieltä aikalaisarvostelijan kanssa:

”Kun kirjan ottaa käsiinsä ja alkaa sitä lukemaan, niin tempaa se lukijan kokonaan mukaansa ja vei sellaisella vauhdilla eteenpäin, että jännitetty mieli ei jouda ajattelemaan muuta kuin omaa menoaan.” (Kasper Järnefelt, Savo 29.12.1887)

Eli vetävästi Canth juonta vie, tekee eläväksi pikkukaupungin sivistyneistön elämäntavan ja sukupuolten erilaiset roolit. Löydän saman teeman kuin pitkästä novellista Agnes: yhtäkkiä voivat tunteet muuttua, syntyä tyhjiö, johon ihminen hakee täytettä ensin alitajuisesti, sitten tekee tietoisia tekoja (kuten Salakarissa) tai on tekemättä (kuten toisaalta Agneksessa, toisaalta ei).

”On sanottu ettei kertomuksesta tiedä mitä tekijä ajattelee.”

Toinen aikalaiskriitikko noin ounastelee mutta heti perään vertaa Canthin tarkoitusta Tolstoin Anna Kareninaan, jossa syyllisyys vie naiselta hengen. Voi olla kyllä niinkin, että Canth suivaantuneena Juhani Ahon ja muiden miesaikalaisten seksuaalimoraalikannanottoihin esittää Salakarissa omansa, eli näyttää: ei jakaannu tasan onnen lahjat miesten ja naisten kesken. Mies porskuttaa uusiin valloituksiin, nainen… No, Tolstoihin verrannut kriitikko oli myös tätä mieltä:

”Muodon puolesta ilmaantuu Salakari täydellisempänä kuin Hanna, varsinkin kokonaisuutta katsoen. Rivi riviltä, sivu sivulta juoksevat lauseet ja jaksot niinkuin tasainen, solmuton lanka pyöreältä kerältä. Koko kertomus on läpitsensä toimivien henkilöiden hallussa. Tekijää ei näy eikä kuulu. Kaikki mietteet on jätetty lukijain tehtäväksi. Mutta eivät ne pahaan päin suuntaansa ota, siitä on kuvaajan näkymätön käsi uskollista huolta pitänyt.” (Uusi Suometar 290/1887)

Ehei, kyllä Hanna yllättää ja ihastuttaa kokonaisuutena verrattuna Salakariin, samoin psykologisena kuvauksena. Vaikka miten yritän vääntää, että Alman kohtalo kritisoi odotuksia naisen käytöksestä, pidän Salakarin loppua valitettavan moralisoivana. Muuten Salakarissa on yhä paljon kiinnostavaa.

– –

Minna Canth
Salakari
1887, SKS 1996
esipuhe: Liisi Huhtala; kirjassa on myös aikalaisarvosteluja
123 sivua.
Lainasin kirjastosta.



 

 

klassikkohaaste8

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta emännöi Tarukirja: ks. haastepostaus ja koontipostaus.

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen aiemmin:

Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Tuuli Salminen: Rannalla poika

Rannalla poika (Like 2019) kuuluu juuri tähän aikaan. Tuuli Salmisen romaanissa kaikuu ajankohtaislähetysten ja uutisten asiat, mutta kaunokirjallisuus välittää ne valikoiduin yksilökokemuksin. Romaani pureutuu yksilöiden tapaan nähdä ja tuntea.

Psykiatriäiti muuttaa lukioikäisen pojan ja ylioppilastyttärensä kanssa pieneen rannikkokaupunkiin. Äiti on tumpula käytännön asioissa, ja kun asioita hoitanut tytär muuttaa au pairiksi Italiaan, alkaa kotiasiat mennä rempalleen. Vaan ei siinä kaikki. Äidin ura ei urkene, kännykkävainoojaa uhkailee, koira katoaa, poikaa rääkätään (vaan äiti ei huomaa), tyttären italilalainen irtiotto epäonnistuu ja hän kokee tahollaan rasismia (vaan sitä ei äidille kerrota). Jne. Sitten rannalta löytyy hakattu turvapaikanhakijanuorukainen, jolla on ollut monia synkkiä syitä paeta Syyriasta ja jonka perhe on kokenut kaikki mahdolliset kamaluudet.

”Sota määrittelisi hänet aina. Hän ei koskaan saisi tietää, millainen aikuinen hänestä olisi kasvanut kotona. Sota märittää, että hän on yksin muukalaisten keskellä oudossa rantatalossa, jossa tuulen suhina ja mylvintä imaisevat hänet sisäänsä ja puhkaisevat hänessä äänettömän äidin ikävän. Sota määrää hänet säpsähtelemään junien ja lentokoneiden ääniä. Senkin se määrää, että edes unet eivät ole hänen omiaan enää. Kyräilevän hiljainen tyyppi keinutuolissa vahtii hänen silmäluomiensa jokaista värähdystä.”

Romaanissa eletään syksystä kevääseen, ja vuodenajat tuntuvat oleellisesti tunnelmassa. Pimeää kohti vääjäämättä edetään, pimeästä yhä synkempään. Totta on, että elämässä on mahdollista masentavien asioiden kasautuminen. Totta on lukuhetkessäni myös se, että tunnelmaraskaus painaa minua ja jonkinsortin asetelmallisuus askarruttaa. Totta on vielä se, että kirjassa tapahtuu taite: kevät tuo mukanaan kaikille valoa. Ja vielä sitäkin tärkeämpää on se, että luen romaanista rutkasti kerronnallista taitoa. Rytmi laukkaa omanlaisenaan, ja sanomisen tavassa persoonallisuus säväyttää. Näkökulmavaihtelu äidin, pojan, naapurin ja maahanmuuttajanuorukaisen kesken toimii hyvin, ja se pitää kiinnostusvirettä yllä.

20190126_075709.jpg

Oleellista romaanissa on kaunokirjallinen analyysi pikkupaikkakunnan vieraudentorjuntamekanismeista. Öljyä liekkeihin levittää ihmisiä työllistäneen tehtaan sulkeminen ja muuttaminen turvapaikanhakijoiden asuinpaikaksi. Työttömiksi jääneet paikalliset löytävät helpon syyn kaikkiin ongelmiin ja vainoavat vieraita, etenkin maahanmuuttajia ja kaikkia, jotka suhtautuvat heihin myötämielisesti. Ennakkoluulot jylläävät, sattuu ”puistopromenaditapaus”, huhut ja viha loimuavat.

Köyhtyvän rantakaupungin kurjistumiskierrettä kuvastaa etenkin masentuvan psykiatriäidin tilanne: paikkakuntalaiset ovat kriisiytyneet työttömyydestä, mutta heillä ei ole varaa terapiaan; terapeutti ei saa asiakkaita siksikään, ettei kukaan kehtaa pikkupaikkakunnalla käyttää psykiatripalveluita leimautumisen pelossa; psykiatri käy asiakkaiden kotona, antaa hinta-alennusta ja ilmaista konsultaatiota, mikä ei taas sovi yksityiselle palveluntuottajalle. Jne. Jokin aikaa sitten Hesarin kolumnisti viittaili siihen suuntaan, ettei nykykirjailijoita köyhyys kiinnosta. No, Salmista joltisenkin kiinnostaa.

Aikamme aiheita ihmisten hädästä Rannalla poika -romaanissa riittää. Se on niitä täynnä, vaikka on kooltaan ja ilmaisultaankin melko tiivis. Jos siis haluat aimon psykologisen annoksen rakennemuutos- ja rasismiaihetta, täs siul on sellainen.

– –

Tuuli Salminen
Rannalla poika
Like 2019
romaani
121 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani