Aihearkisto: Romaani

Heidi Jaatinen: Koski

Luin juuri yhden vuoden 2018 hienoimmista romaaneista, joissa (yhtenä) aiheena on sisällissota. Täyteläinen sukukertomus tarjoaa monin tavoin vaikuttavaa. Heidi Jaatinen kuvaa romaanissaan Koski (Gummerus 2018) kirjan kertojan isän kuolemaa 2016 ja sen rinnalla isän kiuruveteläistä sukua sisällissotaa ympäröivinä vuosina. Sadan vuoden perspektiiviin sävyttyy inhimillisyyden kirjo omaleimaisen kielen ja kerronnan keinoin.

   ”Mietin kuinka sanoin olevani suvun kasvattama. Huomaan, että isäkin on suvun kasvattama, me molemmat olemme. Mitä se tarkoittaa? Mitä meille tapahtui?
Minusta olisi ollut siihen hommaan, kirjoittamiseen, hän sanoo. Höristän korviani, ihmettelen, mutta isä sanoo sen aivan vilpittömästi, tosissaan. No mutta helkkari soikoon, miksipä ei!

   Kirjoitetaan yhdessä, isä, kerro minulle kaikki minkä teidät. Vastaa sinä tyylistä. Minä pidän kynää.”

”Aika pullistelee karsinassaan kunnes se talutetaan teuraaksi.”

Kertoja kokoaa isänsä viimeisiä vaiheita ja suhdetta isäänsä. Yksi säie sitä on isän suvun tallennus. Historiasta punkee draamallisen sopivasti isoisä-Tuure, joka jää kymmenkunnan lapsen kanssa leskeksi ja nai lastensa serkun Stiinan. Näiden kahden näkökulman lisäksi näkyy sadanvuodentakainen maalaistaloelämä Tuuren pojan Paavon ja Kosken talon piian Tildan kautta.

Jaatisen tapa käyttää kieltä leiskuu värikylläisenä, mutta ilokseni se ei ole koristelevaa helskyttelyä vaan elämän kirjavuutta kuvastavaa. Siinä kaikuu juurevuus, rehevyys ja vanhahtavuus, vaikkapa Aleksis Kiven virkerytmiä tapaillen – ja silti kieli ja kerronta kytkeytyy moderniuteen. Autobiografinen ja historiaan nojaava aineisto taittuu fiktioksi, jossa kertoja on kaikkitietävä, sinuttelee, naulaa päätelmiä ja antaa tarinan versoa vapaasti.

Tarjolla olisi lukuisa määrä sitaatteja, joilla vakuutan, miten Jaatisen kieli kalkkaa. Hienointa kirjakokemuksessani on, etteivät Jaatisen kielivyörytykset hukuta kuvailukoskeen vaan nostavat nautinnollisesti kellumaan kuohuihin pelkäämättä, että kohta karahdetaan kiville.

20190113_143615.jpg

”Mitä kaivata kun jäljellä oli loppuelämä?”

Kertojan isäsuhteen punninta koskettaa, mutta valitsen: en ruodi sitä. Kirjan nykyaikaosuus etenee niin, ettei lopulta kertojalla ole ääntä (konkreettisesti) ja kokemusilmaisu lähenee runoa.

Kosken talon 1910-luvun osuuksissa on lukuisia henkilöitä. Välillä sekoitan lapsikatraan jäsenet, heistä harva esiintyy yksilönä, enkä saa käsitystä, minkä ikäisiä lapset ovat. Romaanin Paavon lapsuusosuudet ovat herkkää lapsinäkökulman siirtoa. Ihailen sitä. Tuure-isäntä läikehtii rouheana veikkosena kirjan alkupuolella, mutta vähitellen hänen osuutensa vetäytyy taka-alalle. Se on osa kerronnan kiinnostavuutta: henkilöt virtaavat kosken arvaamattomuudessa.

”Tuntui kuin naisille kertyisi elämänkokemusta jotenkin nopeammin, kuin ne lappaisivat sitä sisään suuremmalla kauhalla, rientäisivät synnytystuvasta toiseen ja kantaisivat mukanaan miesten silmille ulottumatonta tietoa. Eivätkä he, miehet, ikinä pääsisi sen tiedon lähteille. Naiset eivät tarvinneet salaisia järjestöjä, niillä oli se jo itsessään. Eikö siinä, naisten taakse vedettyjen hartioiden kestävyydessä, ollut jotain uhkaavaa?”

Tilda-piika on henkilö, jota seuraan sydän syrjälläni, ja hän on yksi kirjan yhteiskunnallisen näkökulman näyttäjä. Piikuutta ei kuvata yksioikoisesti. Kosken talon uusi, kokematon emäntä Stiina vetoaa minuun, eli hänen räpiköintinsä vetää puoleensa. Monesti tämäntapaisissa sukuromaaneissa on selkeästi ”hyviä ihmisiä”, Stiina on sellainen (vrt. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan Tuomen Anna). Sallin sen. Upeasti on kuvattu epätasainen avioliitto Tuuren kanssa, äitipuolen roolin etsintä ja identiteetin heiluvuus. Itkua tihrustan hetkinä, kun Stiinan elämässä on valoa. Yhdestä kirjan kohdasta luen (kylläkin Tildaan liittyen): ”Eniten hän itki hyvää.” Totta.

”Sulkea pois, jakaa kahtia.”

Koski ei ole tavanomainen sisällissotaromaani. Kosken vauras talo ei koe kovia, siellä syödään aina hyvin ja ruokitaan kulkumiehiä, köyhiä ja vankeja. Veri ei roisku. Paavo-poika kyllä osallistuu valkoisten joukoissa Karjalan sotaan ja saa elinikäiset haavat sieluun. Paavon sotaosuutta olisi voinut reippaasti tiivistää, se oli hyydyttää minut, mutta hänen sodanjälkeistä sisäistä kamppailuaan ei. Vaikutun esimerkiksi suuresti kohdasta, jossa Paavo ja Hennalasta selvinnyt punavanki kohtaavat Kosken talon pihapiirissä. Siinä symboloidaan sovinnon mahdollisuus.

Jaatinen kytkee sisällissotaa myös tähän päivään, jakolinjoihin, joita meillä ja muualla vedetään erilaisuuksiin vedoten. Murhe on tämä: emmekö koskaan opi?

”Ei ole jäävä muuta.”

Muuta ei jää kuin rakkaus. Siitä Koski kertoo monin tavoin. Koski on rakkausromaani ihmisten epätäydellisyydestä ja menetyksistä, toiveista ja erilaisista todellisuuksista. Jokainen ihminen niin kuin myös kirjan henkilö saa kokea hyrisevää iloa ja perustavanlaatuisia pettymyksiä, ja jokainen ymmärtää ennemmin tai myöhemmin, että muuta merkittävää ei ole. Helppoa se ei ole. Rakkaus. Sen mahdollisuuksien ymmärtämisessä auttavat hienot romaanit, sellaiset kuin esimerkiksi Koski.

– –
Heidi Jaatinen
Koski
Gummerus 2018
romaani
359 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Koski sai vuoden 2018 Savonia-palkinnon.

Muualla mm. Amman lukuhetki.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Johanna Laitila: Lilium Regale

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut nimensä kuningasliljasta, Lilium Regalesta (Gummerus 2019). Kukan valoon katsova uljaus ja siitepölyrunsaus symboloi miehisestä nimestään huolimatta naiselämää, jossa on paljon katseilta kätkettyä.

”Non syämmen hikeä nuot kyynelheet”

Kirja alkaa ja loppuu vanhasta Elsestä vuonna 2018, siinä välissä kuvastuu nuoren Elsen elämä sodan loppuvuosista 1950-luvun alkuun. Oleellista on pohjoinen ympäristö. Ensin Elsen lapsuudenperhe – se, mitä siitä on jäljellä – käväisee Ruotsin puolella Lapin sotaa paossa Rosendahlien ymmärtäväisessä perheessä, josta Else löytää sielunsiskon, Ingan. Pääosa tarinaa sijoittuu kuitenkin kotiseudulle, Lapin pienelle paikkakunnalle. Siellä jo aikuinen Else päätyy Hurtigin kirjakauppiasrouvan piiaksi. Se muuttaa kaiken.

Elsen perhettä hallitsee ensin lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle.

20190101_160909.jpg

”L lillui lauhkeana Elsen kielellä.”

Romaanissa on runsaasti aiheita kuolemasta, rakkaudesta ja ihmiselosta, ajasta ja paikasta, mutta pysähdyn yhteen pääasioista, kieleen.

”Elsa piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta Inga oli lähempänä häntä, ja heidän kielestään tuli uusia teitä, veren reittejä.”

Sitaatin valitsin siksi, että siitä tursuaa romaanille olennaista. Hienosti siinä ilmaistaan puheen ja kirjallisen kielen merkitys ihmisten ja tunteiden yhdistäjänä. Kun Else imee Ingalta ruotsia ja Inga Elseltä suomea, muuttuu kokemus ruumiilliseksi vastavuoroisuudeksi.

Lisäksi katkelmasta välittyy romaanissa viljeltyä symboliikkaa. Etenkin veri on merkittävässä roolissa. Harvoin olen lukenut esimerkiksi niin väkeviä kuukautistilanteita kuin tästä romaanista.

Elisen erilaiset rakkauskokemukset eroavat kielellisesti toisistaan, mikä on hieno ratkaisu. Rakastavaisten kohtaamisista välittyy väkevä vetovoima. (Mieli tekisi tempaista sitä havainnollistava sitaatti, mutta haluan jättää kirjan lukijoille mahdollisimman paljon omia löytöjä.)

”He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä.”

Joten sitten kielestä lisää. Välillä tuntuu kuin kuvaus humaltuisi itsestään, yksi irtositaatti tähdentäköön väitettäni:

”Luiseva aurinko lipui taivaalla pilviverkon alla, ja ruoho alkoi kohota maan saumoista.”

Heilun kahtaalle. Toisaalta kuvallinen kielenkäyttö ihastuttaa, toisaalta vetäisen siitä överit. Toisaalta kielikoreus nimenomaa valaisee muilta pimitettyjä tilanteita kuten pelkoa tai kiellettyä rakkautta, toisaalta se ylikorostaa kohtalokkuutta. Ja toisaalta lapinmurteinen värikäs dialogi vakuuttaa minut, koska siinä pohjoinen taikatunnelma hakee paikkaansa karuuden ja karkeuden välistä. Vaihteluväli heiluu monin kohdin äärestä toiseen: toisaalla ovat Urho-enon #metoo-irvokkuudet, toisaalla Södergranin ja Hellaakosken kiihottaviksi värisevät runosäkeet.

Ja pakko on palata vielä symboliikkaan. Alun huikea hirvifantasianäky vetää minua puoleensa kuin renessanssimaalaus, sitten loitonnun sen symbolitiheydestä, ja kun komeat hirvinäyt toistuvat, ne vetoavat taas minuun, ja toisaalta kaipaan väliin lepotaukoja, tavallisia arjen hetkiä.

”Naisen sielunmutkassa nytkähti.”

Johanna Laitilan romaanille varmasti moni löytää vertailuksi Minna Rytisalon Lempi-romaanin. Yhdistäviä asioita on paljon: Lapin maisemat, sota-ajan läheisyys, kohtalokas rakkaus pahantahtoisen henkilön väliintuloineen ja aistillinen kielenkäyttö. Rytisalon kerrontaratkaisu sinuttelutyyleineen ja vaihtuvine kertojineen jää pitkäksi aikaa mieleen. Laitilan kerrontatapa tuntuu tunnekylläisen varmalta, vaan en ole varma sen kestovaikutuksista. Toistan: välillä vetäisen siitä överit, mikä miinustaa kirjaelämystä, mutta kirjassa on kohtia, joihin tunne vetoa.

Laitila kuvaa rakkautta, joka ei kestä päivänvaloa toisin kuin vaikkapa vuonna 2018, mikä hyvin kirjassa konkretisoituu ja lisää tunnelmaa menetetyistä rakkausmahdollisuuksista. Vaikka itse häälyn kirjakokemuksessani kahtaalle, uskon, että verevän kuvailun ystäville Lilium Regale on ehta elämys.

– –

Johanna Laitila
Lilium Regale
Gummerus 2019
romaani
350 sivua.
Sain kustantajalta oikolukemattoman ennakkokappaleen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus

Sisällissota on lähivuosina innoittanut kirjailijoita, ehkä jopa liiaksi asti, joten on tervetullutta, että itsenäisyyden ajan historiasta siirtyy kaunokirjallisuuteen myös muita draama-aikoja. Aika vähän olen lukenut kuvauksia kaupunkielämästä heti sodan jälkeen.

Riitta S. Latvalan romaanin nimi Sodan jälkeen sarastus (Robustos 2018) viitaa siihen, että jatkosodasta on selvitty, ja ”sarastus” vie ajatukset toiveikkuuteen, mutta mitään aurinkoista auvoa ei kirja kuvaa. Sotakokemukset ovat jättäneet kaikkiin varjonsa.


Romaanissa seurataan elokuun 1946 aikana käpyläläisen kerrostalon väkeä. Romaanissa pyörii parikymmentä henkilöä, mikä hieman hajottaa kokonaisuutta. Kirja kuvaa kaupungistuvia ihmisiä, joilla on vielä kylämäinen meininki. Naapurit tunnetaan, asioita setvitään ja menemisiä kytätään, ja kostonhaluisimmat ilmiantavat toisiaan, sillä sodanjälkeinen yhteiskunta järjestäytyy säännöstelyn ja kontrollin hengessä. Joidenkin naapuriapuun voi luottaa.

Pääjuoni keskittyy yksinhuoltaja-Mandiin, joka on miehetön avioeron, ei sotaleskeyden vuoksi. Mandia riepoo eron lisäksi lasten kohtalo: omat pikkupojat ovat visiitilä sotalapsivuosien Ruotsin-perheessä, ja äiti pelkää lasten menettämistä. Mandi näkee enteitä ja hoitaa lähi-ihmisten pikkuvaivoja yrteillä. Oleellisinta kuitenkin kirjan juonen kannalta on Mandin auttavaisuus, joka eniten kohdistuu naapurin 15-vuotiaaseen Lailaan. Lailan äiti katoaa, jolloin Laila pienine sisaruksneen ovat vailla hoivaa, rahaa ja ruokaa. Mandi auttaa umpimielistä Lailaa selvittämään äidin kohtaloa, mutta myös muuta huolta pukkaa.

20190101_161114.jpg

Olematta minäkerrontaa teksti porautuu Mandin ja Lailan ajatuksiin siten, että kronologisesti etenevä kerronta saa aineksia menneestä. Määrittelemättömästi kerronta heiluu kaikkitietävän kertojan ja jopa tajunnanvirtamaisen päänsisäisen puheen kesken. Etenkin Mandin tilanne ennen ja nyt valottuu.

Juonta juoksutetaan aika verkkaisesti siten, että elinolosuhteet ilmaistaan havainnollisesti. Kerronnan rytmi vaihtelee, välillä se hakka lyhyenä, välillä polveilee. Tyypillistä on tämä: arkitapahtumien ilmaisuun raapivat aukkoja kuvalliset leikaukset.

”Mandi kurkkii ruokahuoneen ikkunasta. Kössi on pihalla hyörinän keskellä. Ei katso ylös, vaikka Mandi arvaa, että hänen kotinsa vetää Kössiä puoleensa.
Hunajakennon makein piste. Mies vieraili illalla Kristiinan luona ja olisi varmasti jo aamupäivällä tullut kyselemään perään, jos olisi katseiden kaaverkossa kehdannut. Jos Mandi ei olisi sillä lailla säntäillyt, sahannut talonkulmia.”

Rytmistä, kielikuvista ja väkimäärästä johtuen romaanin lukeminen vaatii paikoin ponnistelua, vaikka kaupunkikorttelin ja kuvausajan tunnelma saakin runsaudesta elinvoimansa. Tietty viivyttelyn ja viipyilyn tuntu on tehokeino, joka välillä viehättää minua, mutta välillä kaipaan tiivistystä ja fokusointia. Tällainenkin käy mielessä: jollain tavoin kirjasta läikkyy samansorttista henkeä kuin Saision Elämänmenon työläiskorttelin elämänkohtaloista. Ajattelen, että kirja sopii lukijalle, jota kiinnostaa sekä 1940-luvun loppupuolen että ajattomien arkiongelmien käsittely sodan jälkeen järjestäytyvässä yhteisössä.

Sodan jälkeen sarastus -romaanissa on joitain hienoja kohtia siitä, miten ponnistelu ja elämän jatkaminen kannattaa. Kaikenlaista kuuluu elämänmenoon, myös hyvien hetkien sarastus.

”Heidän pysähdyttyä portille hengittelemään Mandi ajattelee, että elämä on merkillinen otus. Yhdessä hetkessä murjoo ja seuraavassa pistää tanssiksi, ellei ihan ranttaliksi, niin kuin kanarialintujen parvi olisi pyrähtänyt lentoon häkistään rinnan alta.”

– –

Riitta S. Latvala
Sodan jälkeen sarastus
Robustos 2018
romaani
404 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Jarkko Tontti: Perintö

Tekisi mieli luetella Jarkko Tontin romaanin Perintö (Otava 2018) tavanomaisuuksia: perhe- ja sukuasiat, edellisen ja nykyisen keskiluokkasukupolven elämäntapa ja sisarkateus kiistoineen. Vaan en tuon enempää tuhlaa sanoja ilmeisiin puoliin, sillä tykästyn Tontin romaanin kerrontatapaan. Lisäksi romaanin loppu pehmittää minut tunteelliseksi.

Lähtötilanne on tämä: äiti on kuollut, isä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, ja nyt riitaisten sisarusten pitää hoitaa perinnönjako ja perunkirjoitus. Sitten löytyvät sinikantiset vihot, niiden riveiltä edesmennyt, tuntematon äiti-nainen ja vaiettuja salaisuuksia, ehkä myös jotain vielä vakavampaa. Lapsilleen äiti on ollut äiti, kullekin lapselleen erilainen – kuoleman jälkeen yllätyksellinen. Tämä jännite säilyy tarinassa hyvin.

En muista kertaa, jolloin vuorotteleva näkökulmatekniikka ei olisi minuun tehonnut. Taas tehoaa. Romaanissa kertovat vuoron perään isosisko Anna-Leena ja pikkuveli Henrik. Salaisuudet selviävät vähittäin, samoin lapsuudenperheen vaiheet. Kertojavaihtelu paljastaa myös, miten sisko ja veli näkevät ja kokevat toisensa ja omat nykyperheensä. Viisikymppisillä kertojilla on jo takana omaa elämää. Elämäntilanteen väljähtymistä katkoo huoli murrosikäisistä lapsista ja se, mitä itse edustaa lapsilleen ja puolisolleen, mitä valintoja on tullut tehtyä, miten itse vanhenee, mitä itsestä jää jälkeen.

20181227_150925.jpg

Kerronta joustaa kertojien mielen mukaan. Kuten perheissä on tavallista, perheenjäsenet etääntyvät toisistaan, muistavat asioita eri tavoin, jumittuvat lapsellisiin asetelmiin ja hautovat vääryyksiä. Yhdessä hetkessä muistot ja ajatukset lomittuvat, henkilöhistoria muuttaa muotoaan, kääntyy ja näyttää mahdollisuudet valita muistoja, kuten yllättäen käy Henrikille:

”Menin sohvalle istumaan. Oudot muistikuvat virtasivat mieleeni, vaikka yritin keskittyä tähän hetkeen. Kun ensimmäisen kerran rakastelin Sarin kanssa ja tiesin, että tämän ihmisen kanssa haluan elää elämäni. Kun makasin sängyssä mökillä jouluna 1979 ja äiti luki minulle Enid Blytonin Seikkailujen kesää. Kun istuin veneen perätuhdolla isän vieressä ja katsoin perämoottorin veteen kyntämiä kuohuja. Isän toinen käsi oli ohjauskahvassa, toisella hän silitti minua hiuksista.”

Mehukkaasti juoni ja tarina rullaavat eteenpäin. Minua naurattaa, surettaa, kiristyn ja hellyn – elän mukana. Mutkattomassa kerronnassa on särmää ja rivien väleissä tarkkanäköisyyttä, mutta tekstistä huokuu myös myötätuntoa elämän sählingille. Toki voisin sörkkiä muutamia romaanin loppuosan pelkistyksiä: akateemiset, ydinperheessä kasvaneet sisar ja veli ovat tunnepuolelta vajavaisempia kuin… Vaan ei. Toistan: hellyn. Ja siksi silmälasit huurussa lainaan päätökseksi romaanin loppulauseen:

”Maailmassa on myös hyvää.”

– –

Jarkko Tontti
Perintö
Otava 2018
romaani
130 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muita postauksia mm. Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjahavahduksia, Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää ja Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Katsoin juuri HBO:n dramatisoinnin Loistavasta ystävästäni. Sen hidastempoinen toljotteleva tyyli kahden tytön ystävyydestä väkivaltaisessa napolilaislähiössä sai minut tarttumaan Elena Ferranten kirjasarjan viimeiseen osaan Kadonneen lapsen tarina (WSOY 2018). Miten heidän käykään?



Napoli-sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni ja kaksi seuraavaa osaa (tässä ja tässä) ovat hämmentäneet ja herättäneet minussa ristiriitaisia tunteita, koska monin osin romaanit täyttyvät yksityiskohdista, joita paisutellaan merkitystään suuremmiksi. En ole löytänyt romaaneista maineen verosta tunnetta ”nykykirjallisuuden suurimmista saavutuksista” (mainesanat viimeisen osan kannesta), vaan ne ovat tuntuneet tarkoitushakuisilta läpileikkauksilta ajasta ja paikasta. Kirjojen koukku on ystävän ylivertaisuus, kummallinen voimasuhdemittelöystävyys. Miksi Lilan erikoisuus ja erinomaisuus on ohutta yläpilveä, josta puhkutaan väkisin ukonilmaa?

Neljännessä ja sarjan päättävässä romaanissa minua etenkin kiinnostaa, miten tarina solmitaan. Kadonneen lapsen tarina on ihan liian pitkä makuuni, se veivaa samaa moneen kertaan, mutta sellaisiahan ihmiset ovat ajatuksissaan ja jälkiviisaina. Alaotsikko Kypsyys – Vanhuus pätee kokemuksena ainakin niin, että olen paikoitellen kypsyä suhdevatvontaan.

Romaani alkaa kertoja-Elenan aviokriisin ratkaisusta ja paluusta Napoliin, paluusta jopa Lilan naapuriksi. Se kertoo kiinnostavimmissa osuuksissa äitiydestä, joka on jäädä Elenan tympeän miessuhteen, kirjoittajatyön ja Lilan jalkoihin – ja jääkin. Myös Elenan äitisuhteessa ruodittavaa riittää.

20181225_144911.jpg

Naturalistinen julmuus, jolla kertoja selostaa omia toimiaan, on parasta ja karmivinta antia. Ferranten kuvaus ei kaihda raadollisuutta. Se kuvaa ajattelemattomuutta, joka määrää ihmisen päätöksiä. Toimet ovat usein äkkinäisiä ja oman edun sanelemia, joskin hämärään ihmiselle itselleen jää, mikä lopulta on oma etu. Se heijastuu Elenan tyttäriin ja sisaruussuhteisiin.

Lila heijastaa pimeää valoaan lähipiiriä laajemmalle. Pienen etäisyysjakson jälkeen Elenan niskaan hönkii taas Lila – siitä lopulta on kyse, elinikäisestä ystävästä.

”Käy helposti niin, että joko sivuutan omia ansioitani päästäkseni mahdollisimman nopeasti Lilaan ja hänen tuomiinsa vaikeuksiin, tai mikä vielä pahempaa, pitäydyn vain oman elämäni tapahtumissa, koska niistä on helpompi kirjoittaa. Mutta minun pitää välttää sellaista kahtiajakoa. – – koska suhteemme erikoislaadun vuoksi pystyn tavoittamaan hänet vain itseni kautta.”

Päätösosa selittää Lilan ailahtelevuuden juontavan aistiyliherkkyydestä, voimakkasta koemustavasta, hänen omine sanoineen:

”Ei. Ainoa ongelma on aina ollut levoton mieleni. En pysty pysäyttämään sitä, minun pitää aina tehdä asioita, tehdä yhä paremmin, pettää, paljastaa, vahvistaa, ja sitten taas rikkoa, hajoittaa.”

Tähän on tyytyminen. Ylivoimainen ystävä hallitsee hellyyden ja häijyyden vuorovetenä. Mutta yhtä kaikki viimeinen osa on sarjan parhain vaikka venytetty. Tragediat toisensa perään paljastavat sen, miten vanhemmat vaikuttavat teollaan ja tekemättömyyksillään lapsiin ja miten aikuiset ovat aina kesken, valmiina kipuilemaan ja kisailemaan. Lisäksi siitä tihkuu tilanteita, jotka ovat kauheita ja kauheus kasvaa siitä, että ne jäävät ratkaisemattomiksi. Se, jos mikä, kalvaa ihmiset rikki.



Romaani välittää yhteiskunnan muutoksen 1950-luvulta 2000-luvulle ja vääjäämättömän tosiseikan väkivaltaisesta yhteiskunnasta, jossa kukin pärjää taustansa ja kykyjensä mukaan – toiset paremmin, toiset huonommin. Parhaiten pärjäävät ne, jotka lähtevät. Kertoja-Elena lähtee lopulta lähiöstä, mutta lähiö ei millään lähde hänestä (niin kuin fudis-urho Zlatan on sattuvasti sanonut).

Romaanisarja on myös taiteilijaromaani, joka kertoo kehitystarinan Elenan ponnisteluista palkituksi kirjailijaksi. Se kertoo myös siitä, miten ailahtelevaa kirjallinen menestys on. Elenan tapauksessa se on lähinnä yritystä päihittää Lila tai selvitä hänestä – kustannusmaailman raadollisuus on toinen tarina. Jokin moottori jokaisella on. Harvoin näin paljaana kuvataan tilannetta, jossa subjekti kokee itsensä vain suorittavaksi välikappaleeksi:

”Tein sen siksi, että kaikki mikä tuli hänestä tai mikä yhdisti häneen, oli lapsesta saakka tuntunut minusta tärkeimmältä ja lupaavimmalta kuin se, mikä oli lähtöisin minusta.”

Mutta miksi? Se ei minulle täysin avaudu. Siitä huolimatta kirjan loppuosassa on komeutta, joka päättää kohtalokkaan juoniromaanisarjan sopivan arvoituksellisesti ja samalla toimii täysin suoritettuna tilinpäätöksenä.

– –

Elena Ferrante
Kadonneen lapsen tarina. Kypsyys – Vanhuus
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2018
Napoli-sarjan neljäs osa
512 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Monet ovat lukeneet, kuten Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Luettua elämää.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Rachel Cusk: Ääriviivat

Ällistelen Rachel Cuskin romaania Ääriviivat (S&S 2018). Sen pää- ja sivutarinat pyörivät mielessäni, mutten heti saanut kiinni, mistä kirjoittaisin. Lukemista seuraavana aamuna (12.11.2018) lueskelin Helsingin Sanomia, ja tiedetoimituksen juttu vapaasta tahdosta antoi minulle avaimen Ääriviivoihin. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että ”ihmisen teot syntyvät sellaisten monimutkaisten hermostollisten ja mielellisten mekanismien kautta, joista tekijällä itsellään ei ole hajuakaan. Ihmisten tietoiset perusteet teoilleen ovat niin sanottua konfabulointia eli jälkikäteistä tarinointia.” Jälkikäteistä tarinointia, kyllä!

Nautin suuresti Cuskin romaanin lukemisesta. Se on arvaamaton. Juonella ei taida juuri olla muuta väliä paitsi se, että siinä olla irrallaan omasta ympäristöstä. Romaanin kertoja on Englannissa asuva kirjailija, joka saapuu Ateenaan vetämään kirjoittajakurssia. Hän on eronnut koululaisten äiti, mikä totuus ei muutu miksikään, vaikka matkalla hän tapaa matkan aikana lentokoneen vieruspenkillä istujan sekä vanhoja ja uusia tuttuja ja kirjoituskurssilaisia.

20181115_100635.jpg

Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.

”Minusta koko ajatus ”todellisesta” itsestä saattoi olla harhaa: toisin sanoen voi tuntua siltä, että sisällä on jokin itsenäinen minuus, mutta ehkä sitä ei oikeasti ole olemassa.”

Vaikka kohtaamiset ovat ohimeneviä, niissä usein paljastuu jotain sellaista, mitä henkilöt olivat ennen ja mitä nyt. ”Nyt” on nopea kohtaaminen, ja se samoin kuin mennyt muuttuu tarinaksi siitä, mitä kertoja on havainnut. Ja paljon jää myös havaitsematta.

”Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa; että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole ymmärtänyt ymmärtää.”

Yksi kimmastunut kirjoittajakurssilainen häipyy kertojan kurssilta vihaisena, koska kurssilla ei opeteta kirjoittamista. Siellä vain tarinoidaan. Minulle kyllä kirjan tarinat opettavat kirjoittamista ja lukemista: näin teksti virtaa. Ääriviivat näyttäytyy kohtauksina ihmisistä virtauksina, joita kukin patoaa ja järjestää siten narratiiveiksi.  Silti elämäntapahtumat tuntuvat ennakoimattomilta. Ne vain sattuvat. Ja usein sattuvat. Hieno kirja.


Rachel Cusk saapuu toukokuussa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan, ja Ääriviivoilla alkanut trilogia saa suomennosjatkoa.

– –
Rachel Cusk
Ääriviivat
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Niina Repo: Vyöry

Niina Repo kirjoittaa romaaniinsa Vyöry (Siltala 2016) tilanteita, jotka liikkuvat arvaamattomiin suuntiin. Nimi sopii hyvin kirjan sisältöön, jossa pieni yksityiskohta voi muuttua valtaisaksi tapahtumakasautumaksi, esimerkiksi punainen jälki kadulla murhaksi tai takkaprojekti elämää suuremmaksi hankkeeksi.

”Hermostun, tietenkin. Kohtuutonta! Suurin osa ongelmistahan johtuu olosuhteista! Mitä minä voin sattumille? Sille, että meille tulee paska vaihto-oppilas, että naapurissa asuu psykoottinen mielisairas, että takkaprojektimme on kuin suoraan Franz Kafkan kirjasta? Mitä minä voin sille, minkälaiseen tilanteeseen rakas Rebekka [tytär vaihto-oppilaana Argentiinassa] joutui?”

Sylvia joutuu toistuvasti monimutkaisiin tai kaoottisiin tilanteisiin. Unelmien elämä omakotitalossa ei ole odotetun kaltaista idylliä, ja miehen kanssa sanaharkat lisääntyvät. Entisessä elämästä pulpahtelee Sylvian mieleen muistoja, joissa olisi torjuttavaa. Ja siihen liittyy oleellinen kysymys: ”Miten erottaa muistoista oikeat?” Vyöryn voi lukea perheromaanina, psykologisena henkilötutkielmana ja jopa jännityskertomuksena, jossa saa arvuutella, mikä on totta, mikä ei.

20181206_115333.jpg

Vyöryn rakenne miellyttää minua, sillä mielenkiintoni pysyy vireillä siirtymillä aikatasosta toiseen. Aikaa mitataan kadulle ilmestyneestä veritahrasta, mutta mittaus ei ole suoraviivaista vaan aikaa tiivistetään ja liu’utetaan.

Sylvian minäkerronta kietoo minut rajattuun maailmaan, jossa subjektiivinen kuvaustapa karsii paljon pois. Mukana on dialogia, joka hiukan raottaa muiden kuin kertojan näkökulmia. Myös sähköpostiviestintä ja puhelut väläyttävät muuta kuin Sylvian sanomaa. Kaiken tuon välissä on arvoituksellisia katkelmia lapsesta nimeltä Tikku. Tikulla eivät asiat ole hyvin.

Vyöry on romaani, josta en tohdi paljastaa liikaa. Suon sen avautuvan lukijalle vailla ennakkotietoja, jolloin sen käänteistä ja kuvauskeinoista pääsee nauttimaan vapaasti. Kuvaus pyrkii psyyken sisälle. Kieli on kirkasta ja virkerytmi tasaisesti virtaavaa, vaikka sisällöstä vyöryy sameaa ainesta menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta.

– –

Niina Repo
Vyöry
Siltala 2018
romaani
241 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita kirjasta bloganneita Anu ja Omppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Punaisen luostarin kronikoiden kolmas osa Maresin voima (Tammi 2018) päättää Maresin tarinan, joka alkoi sarjan ensimmäisessä osassa. Toinen osa Naondel kuvaa aikaa ennen Punaista luostaria, mutta kolmas osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Maresi päättyy.

Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.

Maresi saapuu luostarissa vietettyjen oppivuosien jälkeen kotikylään perustamaan koulua. Ajatus ei alkuun ota tulta maaseutupitäjässä, joka elää valtaapitävien veronkeruukurimuksessa. Maresin äiti suhtautuu ristiriitaisesti kouluajatukseen, ja muutenkin tyttären ja äidin välejä hiertää. Yksi keskeisistä kirjan teemoista on vieraus, jota voi kokea myös läheisten keskellä. Tärkeitä ovat myös koulutuksen ja kirjallisuuden arvostuksen teemat.

20181116_114545.jpg

Maresin voima on kirjeromaani, ja huomaan sen sopivan erittäin hyvin äänikirjana kuunneltavaksi. Maresi kirjoittaa luostariin kirjeitä elämästään kotikylässä. Kirjeitä saavat luostarin oppiäiti ja ystävät. Mielenkiintoisesti kirjeiden asiat valikoituvat vastaanottajan mukaan. Fantasiatraditioviitteitä punoutuu juoneen monin kohdin, esimerkiksi loppuosaan on lainattu yksi käänne Taru sormusten herrasta, mutta se syventyy ihan omanlaiseksi.


Kirjan nimi viittaa siihen, miten Maresi on yhteydessä elämän ja kuoleman voimaan, jota Akaksi kutsutaan. Vaikutun uskomus- ja kulttuuriperinteiden kuvauksesta. Lisäksi kirjassa kuvataan komeasti, miten Maresi kasvaa voimiensa tuntijaksi ja hallitsijaksi.

”En halua olla se, joka avaa oven kuoleman valtakuntaan muuten kuin auttaakseen ihmistä, joka ansaitsee hyvän kuoleman.”

Romaanin tärkeässä taistelutilanteessa Maresi muistuttaa Orleansin neitsyttä, joka nousee kunniakkaaseen vastarintaan sen puolesta, mihin uskoo. Paitsi että Maresi ei ole neitsyt eikä koe neitsyen kohtaloa. Ja siinä yksi romaanin taidokas taso. Romaani kertoo monin tavoin itsensä tuntemisesta. Siihen kuuluvat omien taipumusten tunnistaminen, perheen, kulttuurin ja koulutuksen aikaansaannokset persoonakehityksessä sekä seksuaalisuus.

Maresin voima välittää viisaasti, miten aistillisuus ja ruumiillisuus eivät katoa mihinkään, vaikka Maresi on vannonut tehtäväkseen muun kuin vaimon ja äidin osan. Myös tähän naisten ikuisuuskysymykseen haetaan vastausta: voiko elämäntehtävää ja rakkautta yhdistää?

”Minä, kuten Kuun palvelijat, voin kantaa kaikkea itsessäni. Olen tarpeeksi vanha siihen. Tarpeeksi voimakas. On omituinen tunne tietää se. Tuntuu siltä kuin kakki olisi mahdollista. Mutta selvitäkseni siitä ja jaksaakseni tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua, joka tahtoo kulkea kanssani ja auttaa. Silloin jaksaa kantaa kaiken.”

Mieleenpainuvia jaksoja Maresin voimassa ovat esimerkiksi sellaiset, joissa läheisiin sallitaan jäädä salaisuus. Maresi oppii ymmärtämään, että vanhemmat ovat muutakin kuin hänen vanhempansa. Pitää myös oppia luopumaan. Kirjan loppuosa nousee monisävyiseksi ja tunteikkaaksi. Se myös sulkee kauniisti Maresin tarinan.

– –
Maria Turtschaninoff
Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita
Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö
fantasiaromaanisarjan kolmas osa
Tammi 2018
äänikirjana 11 t 30 min, kirjana 384 sivua
äänikirjan lukija Marja Kyrö
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Tommi Melender: Rautakausi

Järjestin itselleni tilanteen, joka muutti Tommi Melenderin romaanin Rautakausi (WSOY 2018) merkilliseksi. Kuuntelin romaania työmatkoilla äänikirjana. Sen rinnalla iltapuhteena luin Sinikka Vuolan ja Melenderin esseekirjaa Maailmojen loput (WSOY 2018). Näin menevät kirjakokemuksessani suloisesti puurot, vellit ja melenderit sekaisin.

20181124_110220.jpg

Melenderin romaanin toinen päähenkilö – kirjailija-Melender – tuskailee romaanikäsikirjoituksensa loppuun saattamista. Melender on romaanissa kiitelty esseisti, joka keskeneräisen romaanin lisäksi suunnittelee seuraavaa proosateosta, ”700 veljestä”. Kuuntelen tätä, sitten otan kuulokkeet korvistani ja luen Melenderin esseistä käsityksiä kiinnostavasta kirjallisuudesta, jossa ei välttämättä juonella ja henkilöillä ole niin merkittävää sijaa kuin kerronnalla ja rakenteella. Ja kaikenlaista vallan mieltä kiinnittävää Maailmojen loput -esseistä poimin – romaania tukevaa, sekoittavaa, vähän vastakkaistakin ja paljon pohdittavaa, esimerkiksi näin:

”Minulle rakas – ehkä liiankin rakas – ajatus on, että jokainen teos pettää tekijänsä, lukijansa ja jopa kirjallisuuden tavalla tai toisella.”

Tulen petetyksi siten, että romaanin loppu päähenkilö-Melenderin suhteen löpsähtää, mutta se on nimenomaan minun tavisodotusteni pettämistä. Enkä kuitenkaan osaa formuloida, mitä sitten oikein odotin. Minä tavislukijana kiinnityn henkilöihin (myös kirjahenkilö-Melenderiin) ja seuraan miten heille käy, jossain määrin ripustun myös juonitasolle, koska tässä romaanissa on juoni. Se rakentuu seuraamaan kronologisesti kahden henkilön elämää määrätyltä jaksolta. Kerrontaratkaisut eivät vaadi lukijalta pinnistelyä, energian voi suunnata muuhun, esimerkiksi siihen, mikä välittyy henkilöiden kautta.

Luen romaanista paljon piikkiä ja parodiaa, sillä pääsen romaanin kirjalija-Melenderin seurassa miestenkeskeisiin vuorovaikutustilanteisiin, hirtehisiin kustantamojuhliin, äijien roadmovie-mökkimatkalle ja taiteilijaperinteessä usein esiintyvään psyykkiseen käänteeseen. Ja haa, en paljasta juonta, vaikka esseisti-Melenderin tekstin perusteella spoilaukset eivät sössi kunnon kirjaa. Ja tämä vielä: Melenderin esseissä käsitellyistä kirjoista löytää esikuvia Melenderin romaanin tapahtumiin.

Romaanin toinen päähenkilö on myös kirjailija, Onerva. Hänen kaihtelematon tyylinsä törmää kirjallisiin odotuksiin ja etenkin lukijoiden odotuksiin. Onervan kiihkeä ja jyrkkä elämänasenne pitää myös parisuhdetta jännityksessä. Onerva viehättää minua räyhäkkänä ajattelijana ja sanojana. Nomen est omen, eli voisiko aikanaan rohkea L. Onerva olla romaani-Onervan haastavuuden takana?


Ennen kaikkea luen Melenderin romaania kirjana kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Siihen liittyy ajatuksia osaamisen hauraudesta sekä intentioiden ja arjen hallinnan ristiriidoista. Kirjailija ei ole vain työnsä, ja siksi oleellista on hapuilu suhteessa muihin ihmisiin, itseen ja instituutioihin. Kirjallinen elämä ja kirjaeläjät näyttäytyvät arkisessa, huvittavassa ja traagisessa valossa. Melenderin kautta katsastetaan myös yritystoiminnan kurimukseen, Onervan kautta vastuuseen lähimmäisestä, ehkä jopa raamatullisessa mielessä niistä kaikkein pienemmistä.


Maailmojen loput -tekstissä Melender kirjoittaa siitä, miten tekstimateria voi viedä kirjailijaa tiedostomattomasti. Mutta:

”Kun lopetuksen akti lähestyy, kirjailija voi tuntea tarvetta tarttua vahvemmin ohjaksiin. Hän ei halua antaa kielen, kerronnan tai henkilöhahmojen mellastaa, vaan pyrkii varmistamaan hallitun laskeutumisen. Etenkin, jos tuntee olevansa vaarassa menettää kontrollin tekstiinsä. Laskeutuminen ilman pomppuja on turvallista, mutta tylsää – ilmailussa tylsyys on hyvästä, kirjallisuudessa pahasta.”

Kirjailijan on siis paketoitava kirja tavalla toisella. Miten se käy romaanissa Rautakausi? Päähenkilö-Melenderin tarinan nauhat solmitaan umpisolmuun, johon kiedotaan kärsivän taiteilijan traditioon kuuluva käänne. Päähenkilö-Onerva sen sijaan saa jokusen solmun auki ja on vapaa jatkamaan valitsemallaan sätkivällä linjalla. Ja Rautakauden maailman loppu? Se on tällainen:

”Kyllä mä rakastan. Kyllä, kyllä!”

– –

Tommi Melender
Rautakausi
WSOY 2018
romaani
4 t 42 min, lukija Aku Laitinen.
Kuuntelin BookBeatissa.

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

(Maailmojen loput -kirjasta postaan joskus tuonnempana lisää.)

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Sabine Forsblom: Betinka

Eletään 1970-luvun loppupuolta pikkukaupungissa. Aika kuuluu musiikissa, muuten nuorisoelämä kipuilee ajattomanoloisesti Sabine Forsblomin romaanissa Betinka (S&S 2018). Siitä tursuaa kasvun tuska. Tuttuja aineksia ei voi välttää, mutta kerronnan ja kielen omaperäisyys voittaa puolelleen.

”Faijan pieni palkka ja mutsin vielä pienempi palkka ja vetoinen lattia ja lepattavat verhot. Haistakaa paska! Haistakaa paska ja lakatkaa esittämästä että tiedätte jotain jostakin. Maikat, osastopäälliköt, ministerit ja muut liikennepoliisit. Te ette tiedä mitään ettekä tule koskaan tietämäänkään. Kun on tosi kysymyksessä, vain suomalaiset muusikot tietävät miltä tuntuu, kun pakkanen hiipii sieluun.”

Minulla on kyllä alkuvaikeuksia. Kappaleettomat pitkät polveilukuvaukset painavat minua raskaina, enkä ole uskoa kirjasta kulkeutuneita kommentteja kerronnan elävyydestä ja hauskuudesta (esim. HS 18.11.2018). Jaksaa, jaksaa, ajattelen. Mitä pitemmälle etenen, sitä vaikuttuneempi olen eritoten kerrontataidosta. Tunnelman luojana Forsblom loistaa pimeää valoa, imee kuin musta aukko: tätä on tyttöyden kipu.

”Hän on Betinka ja kelpaa vain sirkuseläimille joilla on haiseva hengitys, joten mikäpä siinä.”

Betinka kuvaa noin 15-vuotiaiden roolia suhteessa toisiinsa, taustaansa ja mahdollisuuksiin. Betinka heiluu remuringin ja luokkaretkimahdollisuuksien rajoissa. Kovistyttöjen ja -poikien kuvauksen verevyys tuntuu ilkeästi vatsanpohjassa, samoin vaikuttavat Betinkaa varjostava ”susi” ja onneton ensi rakkaus. Osoitella ei, mutta selviö on, miten tyttöjen osa on toinen kuin poikien. Ja aina tämä yksi korvennus:

”Että ei kelvata, mutta jos kuitenkin tänä iltana. Edes yhtenä iltana?”

Nuoruuskuvauksen ohella romaani on väkevästi yhteiskunnallinen. Betinka-Tinka-Tina kasvaa työläiskodissa, jossa vanhemmat tappelevat ja vatvovat kaunojaan, joita heillä on toisiaan, perhetaustaa ja elämänehtoja vastaan.

”Mitä pahaa kukaan on itse asiassa ikinä tehnyt? Muuta kuin sattunut syntymään tiettyyn sukuun, kortteliin ja luokkaan. Työväenluokkaan.”

Romaanin sisään jään kuin lasikupuun. Sisältöjen runsaus kimpoilee edestakas, happi alkaa huveta, hajut erottua sekä sanottu ja sanomaton kajahdella korvissa; näen läpi vaan en meinaa päästä pois. Tulee raskas olo, mikä kuuluu asiaan. Rinnalle tunkee 1980-90-luvuista kertova kasvukertomus, Noora Vallinkosken Perno Mega City. Mistä näitä kipeitä, hienoja kasvukertomuksia tulee? Elämästä, taidokkailta kertojilta.

”Tärkeintä on, että uskoo siihen, mitä on elämän ruokakomeroon päättänyt säilöä. Ja silloin sopii kysyä, onko jokin niistä toisiinsa sekoittuvista äänistä ja kertomuksista ihmisen oma? Vastaus on ei. Ei ole mitään omaa ääntä, sillä ei ole koskaan minkäänlaista mahdollisuutta. On siis puhuttava jonkun toisen äänellä, elettävä jonkun toisen sanojen varassa. Tultava häneksi, jonka nimi on Betinka, häneksi joka on Tina tai Tinka. Mutta ei koskaan häneksi, jolla on oikea nimi.”

20181118_110447.jpg

– –
Sabine Forsblom
Betinka. Romaani
suomentanut Helene Bützow ja Laura Kulmala
S&S 2018
227 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla: Omppu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Mikael Niemi: Karhun keitto

Mikael Niemi pysyy Pajalan tienoilla, mutta uudessa romaanissa Karhun keitto (Like 2018) hän siirtyy historialliseen romaaniin. Kirjan toinen päähenkilö on Lars-Levi Laestadius ja tapahtumavuosi 1852. Yllätyksenä pidän sitä, että pintajuoni pakerretaan  rikoksen ympärille.

”Sinä ja minä tiedämme totuuden. Väkivallan tekijä on vapaana, tappajakarhu ihmisen hahmossa. Ja kun karhu on päässyt ihmislihan makuun, mitä sitten tapahtuu?”
”Se tahtoo lisää?”

Leastadiuksen seurakunnassa tapahtuu kolme murhaa. Kirkkoherra äityy selvittelemään niitä oppipoikansa kanssa, sillä huolimaton nimismies tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Esimerkiksi ensimmäinen nuoren naisen surma pistetään karhun piikkiin.

Minulle ei rikosvyyhden selvittely ole romaanin kiinnostavin osa. Mietin kovasti, mikseivät romaanin aiheeksi riitä herännäisyyden ristiriidat, Laestadiuksen äkkiväärä persoona ja monen kulttuurin elinehdot Suomen, Ruotsin ja Norjan rajamailla tai romaanin toinen päähenkilö Jussi. Nuori mies on saamelainen ”noidanpenikka”, jonka Laestadius on pelastanut tieposkesta ja ottanut oppipojakseen.

Jussin persoonassa, saamelaistaustassa ja ympäristön suhtautumisessa nuoreen mieheen riittää romaaniin ainesta. Papin ja opinhaluisen hylkiölapsen suhde sisältää isoja kysymyksiä uskosta, valistuksesta, koulutuksesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista valita.

20181115_120716-1.jpg

Romaanin pääosin kertoo – tai kirjoittaa – Jussi. Hieman minua tökkivät moderniudet, joita tekstiin on tarttunut. Ja jotenkin alleviivaavia ovat Jussin ajatukset esimerkiksi kirjallisuuden vaikuttavuudesta, aprikoinnit kirjastojen voittavan kirkot tai sitten sen miettiminen, tuleeko aika, jolloin kirjoissa rikokset ja pahan läsnäolo kiinnostavat.

Heti perään totean, että romaanissa on monia mukaansa tempaavia kuvauksia, esimerkiksi luontohuomiot, karhunkaato ja elinolot kuvataan elävästi. Jussin ensimmäisessä humala- ja tanssikokemuksessa on villiä vauhtia, lapsuusperheen olot kauhistuttavat ja ensi rakkauden sokeus koskee. Kirjoitetun ja puhutun kielen puutteen tai hallinnan merkitys välittyy väkevästi.

Viihdyin ja välillä vaikutun Karhun keiton seurassa, mutta mainitsemiani muttia murehdin, eikä loppuratkaisu minua täysin vakuuta. Pohjoisen luonto ja ihmisluonto välittyvät romaanista silti erittäin hyvin. Laestadius kiinnostaa henkilönä, ja hän ansaitsee romaanihenkilöstatuksen.



Romaanihenkilönä Laestadius on kiehtova kohde. Niemen romaanissa hän on fiksu mies, luonnontieteilijä, valistuksen asianajaja, viinapirun vastustaja ja perheen huolenpitäjä, joka sopii myös aikaansa edellä toimivaksi rikostutkijaksi. Kiinnostavasti kirjassa korostuu, miten pohjoisen uskonpuhdistajaan iski julistuksen kipinä naissaarnaajasta, eli naispappeuttakin sivutaan. Myös sitä romaanissa pohditaan, onko perustajaan kiinnittyvä kiihkeä herätys oikein – missä kulkee raja?

”Herätys oli rätinää ja räiskettä. Kirkkokansa näytti viihtyvän, kun oikein kunnolla mekastettiin. Syntiset sydämet pamppailivat, posket kurtistuivat tunnemyrskystä, koko seurakunta hyppi liikutuksissaan ja iski lapikasta lattiaan. Ukot ja kata tiungetsivat eteenpäin eivätkä nähneet vaatimatonta kyläpappia vaan Jeesuksen.
   Entä jos hän ei ollut saanut muuta kuin epäjumalanpalvontaa?”

Leastadiuksesta romaani välittää kuvaa kulttuuritietoisena ajattelijana ja tiedemiehenä. Se vaikuttaa ainakin minuun niin, että nykykäsitys lestadiolaisista elämänkielteisinä rajoittajina hoitokokouksineen tuntuu paljon taantumuksellisemmalta kuin liikkeen perustaja. Tätäkin Niemen romaani pistää miettimään. Ja se vahvistaa tunnetta, jonka sain Päivi Alasalmen hienosta Laestadius-osuudesta romaanissa Joenjoen laulu.

– –

Mikael Niemi
Karhun keitto
suomentanut Jaana Nikula
(rikos)romaani
Like 2018
270 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Ymmärrän erittäin hyvin, että kansalaissodan raskaiden kohtaloiden matkasaarnaaja Anneli Kanto haluaa välillä irrotella viihdehenkisesti. Vaikuttavat romaanit Veriruusut ja Lahtarit ovat kuljettaneet häntä parissa sadassa keskustelutilaisuudessa vuosittain. Näin ymmärsin kirjamessujen haastattelussa.

Anneli Kannon uutuusromaanissa Ihan pähkinöinä (Karisto 2018) viisikymppinen töölöläinen viestintävastaava joutuu moninaisten olosuhteiden pakosta pistäytymään kotiseudullaan Pohjanmaalla.

”Olin lähtenyt sieltä maailmankaikkeuden mustasta aukosta ja pimeyden ytimestä kolmisenkymmentä vuotta sitten ja hyvä niin. Kävin Pohjanmaalla äitiä ja siskoa tapaamassa kerran vuodessa, yleensä joulunpyhinä, mikä ei ollut ainoastaan mukavuusalueeni ulkopuolella vaan myös sietokykyni rajoilla.”

Koska teini-ikäinen siskontytär ja vanha äitimuori tarvitsevat huoltajan, Mirjamin visiitti kotipuolessa venyy. Asiaan osaltaan vaikuttavat, että työ ja asunto pääkaupungissa häviävät. Elämä menee uusiksi.

20181028_083700.jpg

Romaanin alkupuoli naurattaa ketterän kielen keinoin, lisäksi päähenkilön hapan elämänasenne huvittaa. Minäkertoja-Mirjamin tapa pilkata pomokaksikkoa kirvoittaa sellaiseen nimitysleikkiin, jotta vallan! Ihan alku riemastuttaa myös muuten, esimerkiksi Mirjami esittelee persoonansa ulosteiden kautta (kyllä!), siirtyy sitten samaan aihepiiriin suhteessa lapsuudenperheeseen. Niin paljastuu, että Mirjami on tyyppi, joka ei niin sanotusti näe malkaa omassa silmässään. Kirjan minäkertoja rehvastelee itsekkäästi.

Kirjassa käsitellään myös suuria menetyksiä, rahapulaa, sairauksia, pakolaisasiaa, turvapaikanhakuhuolia, vastuuta toisista ja ennen kaikkea rakastamisen vaikeutta – tai oikeastaan haavoittuvuuden hyväksymistä. Yksi iso aihe on se, mitä virkaa viisikymppisillä naisilla on tässä yhteiskunnassa, kun oman alan työmarkkinoilla kääntyy selkä ja edessä on ”vain” hoivatyötä, yleensä palkatta.

Aihelmia on lopulta aika runsaasti. Railakkuus väistyy muiden tunnelmien tieltä, ja loppupuoli kesyyntyy kerronnan ja asetelmien kannalta alkuun verrattuna. Viihdyin silti, sillä jos kirja on Kannolle välipala, on se sitä myös minulle tanakoiden ja vakavien lukuromaaninen välissä. Jos haluaa Kannon romaanin rinnalle roimaa viihderomaanihenkilön mustaamista, kannattaa tarttua Henriikka Tavin Tellervoon.

Olen kuullut Kannon kuvaavan kirjaansa bitch litiksi, ja ihan syystä, sillä päähenkilö on aika kotka naiseksi, joskin jonkinlaiseksi kyyhkyläiseksi hän itsensä sittemmin munii. Tietääkseni maailmalla kuvataan myös turkey litiksi viihderomaaneja, joissa keski-ikäiset ja varttuneemmat naisihmiset etsivät onneaan.

Ihan pähkinöinä ei mielestäni ole tälle romaanille osuvin nimivalinta, minusta sille sopisi (kaikella rakkaudella Mirjamia kohtaan) ”Kurppa kuttulassa”, mutta myönnän: ei se järin myyvä olisi. Nimestä viis, huvituin.

– –

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Karisto 2018
viihderomaani
235 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Kamila Shamsien palkittu romaani Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018) on kerännyt lukijoiden kehuja. Esimerkiksi MeNaisissa (37/2018) se esitellään näin:

”Tarina toimii kuten paras taide: sen luettuaan tuntuu, että tajuaa tätä maailmaa taas piirun verran paremmin.”

Sivuhuomautuksena esitän, että on hienoa, että edes lyhyitä uutuuskirjavinkkauksia julkaistaan naistenlehdissä erilaisten someverkostojen kirjajuttujen lisäksi.

20180916_112921.jpg

Totta maar isketään ajankohtaisesti, sillä Shamsien romaanin aiheena on maahanmuutto ja integraatio. Kirjan kiintopiste on Englannissa, jossa kiristynyt tunnelma vie epäilemään toisen polven maahanmuuttajien oikeutta kansalaisuuteen. No, mitä mahdollisuuksia brittiläistyneiden muslimitaustaisten nuorten aikuisten on silloin elää elämäänsä, vaikkei edesmennyt terroristi-isä olisikaan hylännyt perhettään fundamentalistitaisteluiden vuoksi? Romaanin päähenkilöiden isä on.

Kuka veljeään vihaa kuvaa kolmea sisarusta isän varjon langetessa heidän elämänkulkuunsa. Vanhimmalla sisarella Ismalla olisi edessä tulevaisuus tutkijana, Aneeka-sisko taitaa pärjätä oikeustiedeopinnoissa ja muutenkin elämässä, mutta hänen kaksoisveljensä Parvaiz ei löydä paikkaansa, joten hän on otollinen värvättävä. Romaani avaa seikkoja, joista syistä Isis saa länsimaista uutta verta joukkoihinsa.

”Ennen Parvaiz olisi syöksynyt siskon perään ja aloittanut kovaäänisen riidan, joka olisi jatkunut niin pitkään, että kumpikin olisi ollut väsyneenä valmis tekemään sovinnon. Mutta nyt Parvaiz jäi paikoilleen katolle, katselemaan kuinka ihmisten elämät kapeissa kehyksissään lipuivat siitä ohitse pimeillä raiteilla, ja antoi haavan tulehtua kunnolla, jotta voisi seuraavana päivänä kertoa siitä Farooqille ja saada lääkkeeksi uuden ystävänsä närkästyksen.”

Juonellisesti merkittävä on kirjan toinen perhe, jonka isä on peräisin samasta pakistanilaiskorttelista kuin Ismanin ja kaksosten perhe mutta joka etenee ministeriksi ja jonka aikuinen poika sattumalta muodostaa yhteyden Ismaan ja Aneekaan. Juoni tiivistyy, jännitys monihaaraistuu.

Kerronta kutoo joustavasti yhteen tapahtumat ja henkilöt. Lukijana koen olevani yhtä avuton kuin kirjan henkilöt, kun politiikka puuttuu yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa elämäänsä. Ja jossain väräjää rakkaus ja perheenjäsenten yhteys, joka välillä säröilee. Mutta sitä on. Ja muuta, joka sikiää epäluuloista, ymmärtämättömyydestä, vallanhalusta ja vihasta.

– –

Kamila Shamsie
Joka veljeään vihaa
suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2018
302 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Henriikka Tavi: Tellervo

Runoilijana tunnettu Henriikka Tavi on kirjoittanut ihmis(suhde)romaanin Tellervo (Teos 2018). Siinä 35 vuotta ylittänyt Tellervo suunnittelee suunnan muutoksen. Tavoitteena on saavuttaa miehiä magneettisesti puoleensa vetävä naiseus ja pitävä parisuhde.

Juoneltaan romaani etenee päällisin puolin kronologisesti siten, että Tellervo alkaa elää amerikkalaisten rakkausgurujen oppien mukaan, perustaa ystävänsä Hennin kanssa aiheesta opintopiirin, ryhtyy kuoroaktiiviksi, tapaa miehiä ja Miehen sekä porskuttaa rakkausteoreetikkojen oppien sokaisemana – ehkä hamaan tulevaisuuteen.

20181103_104736.jpg

Romaani ei päästä lämmittelemään romanssitunnelmissa, sillä kerronnan kyyti on kylmää. Tavin tyyli puraisee häijysti, kun tutkitaan Tellervoa: miten hän näkee itsensä, mitä hän ei näe, mitä hän hakee muista, mistä oikeastaan on Tellervon esittämässä elämässä kyse? Kirurginen tarkastelu tonkii Tellervon mielen sisuksia niin rakastumistarkoitusten kuin ystävyydenkin suhteen. Luonnehtisin henkilökuvausta jopa tunteettomaksi.

Kirjan kerronta kaikkitietävästi hallitaan hienosti, nimenomaan hallinta tuntuu tärkeältä. Kiinnostavia ovat kohdat, joissa kertoja selittää tarkasti perusasioita siten kuin kirjaa lukisi vieras, vierasmaalainen – tai vieraantunut. Kielestä ja tarinan rakentelusta vaikutun, se naulaa seuraamaan Tellervon tavoitteellista toimintaa. Välillä teksti riepottelee uhriaan säälimättömästi, mutta välillä aistin kuvauksesta säälinsekaista.

”Mutta on ymmärrettävä myös Tellervoa. Ihmiset joiden varaan rakennamme elämämme ovat meille näkymättömiä, ja näkymättömiä ovat heidän lähettämät merkkinsä. Kuin betonipaalut jotka kannattelevat elämämme siltoja, kuin hiuksenhienot renkaat joita paalujen ympärille muodostuu, kun ne seisovat yksitoikkoisina vedessä.”


Romaanin havainnolliset virkeviestit vievät miettimään sitä, miten hukassa olemme haaveinemme todellisuudessa, jossa pysyvyys ja varmuus ovat illuusioita. Tarkerrus mainosmaisiin selviytymistapoihin saattaa johtaa tellervoitumiseen, jonkin ulkoistetun teorian tavoittelemiseen. Kirjan teemoja ei tuulesta temmata, sillä Tavin romaanin lopussa on lähdeluettelo, jossa filosofinen ja feministinen kirjallisuus kohtaa rakkauslähettiläät rapakon takaa, esimerkiksi romaanin keskeisesikuvan Rori Raeyn.

”On mielenkiintoista havaita, että myös hunajassa toteutuu samanlainen kaksoisrakenne kuin helmessä, Tellervo aloitti. Oli hänen vuoronsa alustaa. Että Rori Rayen mukaan meidän tulee kasvaa sekä kuningattariksi että hunajaksi. Mehiläiskuningattaren osa onkin varsin varsin dramaattinen: synnyttää elämää ja tulla lopulta itse syödyksi. Hän oli ylpeä alustuksestaan.”

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin tovin Tavia, joka kertoi kirjaansa kuvatun sekä chick litiksi että anti-chick litiksi, sysimustaksi sellaiseksi. Romaanin lähtökohta Taville on ollut kysymys, miksi toiset löytävät toisensa mutta toiset jäävät erillisiksi. Tavi luonnehti omaa kirjaansa:
– Tellervossa on hyytävän kylmää hallinnointia ja kyvyttömyyttä aitoihin tunteisiin. Kirjallisuuden pitää käsitellä nykyajan self help ja chick lit -kirjallisuutta. Siksi suuntaan paloittelevan kylmän röntgenkatseen genreen ja henkilöiden tunteisiin mutten tee analyysia genrestä.


Tiivistän: Tellervo on lukuvuoteni hallituin ja häijyin kirja –  siis eittämättä kiinnostava. Romaanin henkilökuvauksen raadollisuus välillä hätkähdyttää terävyydellään, jolloin ihastelen kirjailijan kuvaustaitoa, välillä se hymyilyttää ilkikurisesti mutta hymyni hyytyy koleuteen.

Tänä syksynä olen lukenut useita kirjoja, joiden loppu, jopa loppukappale kiepsauttaa tai jysäyttää. Tellervo on yksi niitä. Sen loppuluku jättää minut vahingoniloiseksi. Kertooko se enemmän minusta vai kirjan kuvaustavasta vai kummastakin? Jään pohtimaan tutkimuksia, joiden mukaan kaunokirjallisuus lisää empatiaa.

– –

Henriikka Tavi
Tellervo
Teos 2018
romaani
229 sivua.
Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani