Aihearkisto: Romaani

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Takaliepeessä luonnehditaan Jenny Colganin romaaneja hyvän mielen kirjoiksi. Sen lisäksi romaanissa Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus 2020) panostetaan kirjojen merkitykseen ja Skotlantiin. Se on lähtökohtaisesti vastustamatonta.

wp-1578336992308.jpg

Hentoinen Nina saa kenkää birminghamilaisesta kirjastosta, mutta YT-hötäkässä hänessä alkaa itää idea perustaa kirjakauppa pakettiautoon. Auto löytyy satojen kilometrien päästä pohjoisen nummilta. Sinne Nina muuttaa kirjalasteineen, ja onnenkantamoisia riittää: ihana vuokra-asunto, hyvin viriävä kaupankäynti ja mukava ympäristö.

Chick lit -velvoitteita romaanissa riittää. Päähenkilö etsii itseään, paikkaansa ja kerää rohkeutta toteuttaa unelmiaan. Ninan vastavoimana liehuu suora ja reipasotteinen ystävä, ja uudessa ympäristössä päähenkilö tutustuu jäyhänreiluihin ylämaalaisiin, joten saadaan käteviä vastakohtia etelän kaupunkiolot – pohjoisen kylähenki. Joukkoon sirotellaan pieniä kommelluksia, joissa päähenkilön hyvä sydän ja auttavainen luonne paistaa, mutta täytyyhän sankarittaren hetkittäin kiukutella, ehkä sille oikealle. Ja nyt pääsen romanssiosuuteen.

(Voi Jane Austen, mitä olet mennyt tekemään romanttiselle kirjallisuudelle! Lyömättömät asetelmasi ja tyyppihahmosi siirtyvät vuosisadasta ja kirjasta toiseen mutta harvoin mukana seuraa virkeä satiirisi ja ilkeänhauska huumorisi.) Colgan nappaa kirjaan eräänlaisen Wickham-hahmon kiltteyspotenssilla kymmeneen, eikä mr Darcya ole vaikeuksia tunnistaa heti inkarnaation ensimmäisestä ilmestymisestä lähtien. Se siitä.

”’En voi ymmärtää’, mies sitten selitti päätään pudistellen, ’miksi kukaan viitsisi nähdä vaivaa keksiäkseen uusia ihmishahmoja maailmaan, joka on etuudestaan täynnänsä miljardeja ääliöitä, joista en voisi vähempää välittää.’”

Söpöä ja viihdyttävää kirjassa riittää, mikä peittää päähenkilön pienet huolet ja realiteettivälähdykset. Ja kyllä, Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on varmasti monelle hyvän mielen kirja. Kyllä minulle vaihtelun vuoksi romanttinen hömppä maistuu, mutta Colganin kirjalle olen kolmisenkymmentä vuotta ja muutama tuhat luettua kirjaa liian vanha. En siitä mieltäni pahoita, mutta kyllä anniksi taitaa jäädä humisemaan huimat Skotlannin maisemat.

– –
Jenny Colgan
Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
suomentanut Paula Takio
Gummerus 2019
360 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, julkaisuvapaa 20.1.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Kustantaja houkuttelee Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteokseen luonnehtimalla sitä ”taitavan omakohtaiseksi”, ”aseistariisuvan avoimeksi” ja ”ilmavaksi ja vaivattomaksi”. Paperilla toinen (Kosmos 2020) on siten auto-jotain, proosaa joka tapauksessa.

”Taitavan omakohtainen”

Minäkertojan nimeä ei mainita, ei myöskään muita henkilöitä, vaan heidät nimetään määrein kuten ”ensimmäinen poikaystävä”, ”viikonloppuisä”, ”avioimies” jne. Tapa on tuttu esimerkiksi niin Jonas Hassen Khemirin kuin Nina Honkasenkin perheromaaneista, ja se on selvä valinta: kyse on jokaihmisistä, kädenojennuksesta samastumiseen tai suojaamisesta. Lukijana saan valita, luenko tätä fiktiona vai paljastuskirjana. Valitsen fiktion, mikä on minulle helppo valinta – en ole kertojan tuttu, ystävä tai sukulainen.

Sjöholmin kirjasta on löydettävissä juoni: minäkertojan seksuaalihistoria ja kasvukertomus teinistä pienen lapsen äidiksi. Kirjassa on varmasti paljon kolmikymppisiä leikkaavia teemoja yksinäisyydestä, ystävyydestä, seksuaalisuudesta, seksisuhteista ja lapsiperhearjesta. Tunnen monesti etenkin kirjan alkupuolella olevani kirjalle liian vanha.

”Aseistariisuvan avointa”

Välillä huokailen: onko minun ihan pakko tietää tämä kaikki. Esimerkiksi tällaisia:

”Yövyimme saunarakennuksella. Istuimme sängyllä, ja mieheni otti meistä ajastimella kuvan. Minulla oli virtsatientulehdus, joten otin häneltä suihin.”

Vaikuttaa siltä, että kertoja on päättänyt kertoa kaikenlaista, kun on kerran kertomaan ryhtynyt. Siinä on terapeuttisen purkamisen tunne, samalla hallinnan tunne. Valitut paljastukset on nimenomaan valittu paljastaa.

Abortti nipin napin 14-vuotaana nauliutuu ydinkokemukseksi, se kimpoilee muuhun – suhtautuminen seurusteluun, seksiin, miehiin, lapsiin. Minua pohdituttaa kertojan suhde parikymppisenä miesystävänsä pieneen lapseen. Riveiltä ja niiden väleistä välittyy, miten nuori nainen on ja ei ole, ei uskalla eikä voi luoda suhdetta pikkulapseen, sillä pienessä pojassa kummittelee hänen aborttinsa.

Sittemmin naisen oman perheen perustamisessa seikkailee kaikki siihenastinen. Tavallisen tapaista on pikkulapsiarjen kuvaus, kuormittuneisuuden ja rakkauden ristiveto: lapsi muuttaa elämää. Täti minussa huokailee tätä vaikka ymmärtää, ettei siinä yleinen tieto auta, kun oma kokemus tuntuu aina ainutlaatuiselta.

wp-1578929767528.jpg

Merkittävintä ja riipivintä on, miten kertoja purkaa tapaansa mukautua odotuksiin. Siten Paperilla toinen mahtuu myös kirjojen sarjaan naisten minäkuvan toiseudesta sekä siitä, miten naisen oman halu ja sen toteuttaminen vaatii mallien ja kaavojen purkamista ja vaikenemisen lopettamista.

”Ja kaikkien aikuisenakin kohtaamani kasvot ovat yhtäkkiä edessäni tunnistusrivissä. Ne kilteimmätkin, jotka ovat painuneet murjotukseen. Sanovat, että höh, he olisivat niin kovasti halunneet seksiä, enkä minä ole viitsinyt sitä heiltä kieltää, en ole kestänyt sitä katsetta, joka kysyy, enkö olekaan riittävä, haluttava. Minähän olen sanonut pitäväni seksistä ja minähän olen jo mennyt paikalle. Ja sitten jälkeenpäin he sanovat, että älä ulkoista itseäsi tästä tilanteesta, sinähän halusit tulla tänne.”

”Ilmava ja vaivaton”

Pidän rakenteesta, jossa vuorottelevat tapahtumat teininä, parikymppisenä ja komikymppisenä. Tempoilu kokemuksissa sopii sisältöön. Jo ensimmäinen sitaattipoiminta kertoo siitä, että perustyyli on konstailemattoman napakkaa. Paikoitellen tipahtaa kaunokirjallisempaa ilmaisua:

”Rakkaus oli repinyt mennessään avohaavoja ja leikkaussalit olivat olleet täynnä, joten olimme paikanneet itse itsemme.”

Pikkuhiljaa pääsen kiinni Paperilla toinen -tunnustuksellisuuteen, enkä enää poikkea pähkäilemään, miksi minä siitä luen. Kertojan sinuksi tuleminen menneen, epätäydellisyyden ja vaihtelevien tunteiden kanssa imitoi totuutta siten, että kertoja saa minut vakuuttumaan, että kirja oli tehtävä. Lukekoon siitä sellaisenaan muutkin, antaa mennä, tuntuu kirja haastavan.

– –

Emmi-Liia Sjöholm
Paperilla toinen
Kosmos 2020
autoromaani
110 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Aina joku kesken ja Sivusuhteita.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Peijooni sentään, että virkisti tämänkertainen kirjallinen kalareissu, Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019). Juhani Karilan romaanin kerrontatapa ja tunnelma hykerryttävät.

Olen lukenut Karilan novelleja, ja niiden vinksahtaneisuus tietyllä tavalla kiinnosti, mutten niihin erityisesti hurahtanut. Romaani sen sijaan vetää heti mukaansa ja yllättää käänteillään.

wp-1579025186390.jpg

Ehkä hämmästyn hieman sitä, että juonella on kirjassa rooli, ei vain kerronnalla. Ja tempaisenpa juonen heti alta pois. Elina ajelee lomaviikolleen kotikyläänsä Lappiin tarkoituksenaan pyydystää suolammen pohjilla uiskenteleva hauki. Se on elämän ja kuoleman kysymys. Jurottavaa naista jäytää, ja sen oivaltaa naapurinukko Pöllö. Kylille hurauttaa Elinan vuoksi Janatuinen, merkittävän hätkähtämätön naispoliisi. Muutama kyläläinen liittyy mukaan selvittämään Elinan tilannetta. Eikä siitä sen enempää, mutta näin Elinaa kuvailee naapuri:

”Ylijaakon nuorellaemännällä oli kakarana aina nenä kiinni kiriassa. Senki pitäs olla jo huutomerkki muille että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihiminen luje niin paljon. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. Se oli niinko säilytysarkku johon lyyään koko ajan lissää tavaraa mutta ko kannen avvaa siellä ei olekkaan mittään.”

Karila leikittää lukijaa, ainakin minua. Romaanin alku johdattelee ihastelemaan eräolosuhteita, sitten naureskelemaan arktiselle hysterialle, aavojen kairojen tapahtumattomuudelle ja vähäväkisyydelle, harvojen asukkien originelliudelle. Aika pian ilmestyy pikkuhuomautuksia, joissa uskomusolennot otetaan arkipäiväisinä ilmestyksinä mukaan tarinaan. On härnäävä hiisi, luonteikkaita karvakasoja lajinimeltään peijooni, on meteli ja muita myyttisiä olentoja. Ja Moukku-Olli. Mutta peijoonista tämän verran:

”Sillä oli leveä hymy karvaisella sammakon naamallaan, ja Janatuinen tunsi sen sormet ja niiden voiman ja aavisti, että väkevät vastustajat eri aikoina olivat mitanneet noita voimia totisissa leikeissä. Hän arveli tietävänsä, miten niissä oli käynyt. Hän katsoi peijoonaa silmiin. Kahteen tunneliin, joiden pohjalla kimmelsi tähtiä ja tähtien takana vihreitä ja purppuraisia galakseja, jotka kietyivät hitaasti akselinsa ympäri. Janatuinen räpytteli ja pakottautui katsomaan peijoonin naamataulua kokonaisuutena. Sekin oli häiritsevän vieras.
Lähde mukaan kaikkeen.
– No helvetti, Janatuinen sanoi. – Mennään sitten.”

Ehkä hieman kirjan loppupuolella merkillisyyksien virta karkaa uomistaan, mutta kokonaisuus loppusivuineen säilyttää hyvän olon ja riemastuksen tunteet, joita romaani on pitkin matkaa tuottanut. Tekstissä riittää spefi-efektien lisäksi kielellistä kivaa, hulvattomia tilanteita ja mainiota dialogia pohjoisen puheen maustein. Mitä kirjasta jää mutta jäljelle? Aika näyttää, mutta nyt Pienen hauen pyydystys tuntuu kirjavuoden 2019 raikastajalta.

P.S. Jo aivan alussa kirjassa mainitaan Moukku-Olli, ja hahmo tarjoaa myöhemmin tarinaan merkittäviä merkillisyyksiä. Nimi iskee minuun pommin lailla – ja ihan omista syistä. Saan kirjaa lukiessani ja googlettelemalla selville, että Moukku-Olli on tunnettu pohjoinen legenda rauhattomasta, siunaamattomaan maahan haudatusta sielusta. Mutta nyt menee kummalliseksi ja henkilökohtaiseksi. Ja tähän väliin totean, että hämäläis-eteläsuomalaisina ei minulla ja perheelläni ole ollut mitään tietoa pohjoissuomalaisista kummituslegendoista. No, oma tarinani: Kun odotin toista lastani, kerroin 2-vuotiaalle esikoiselleni, että hän saa sisaruksen, mutten tiennyt sukupuolta. Poikani mietti hetken ja sanoi: ”Sen nimi on Olli-Moukku.” Nyt aikuisena Olli (ei, toiseksi nimeksi ei annettu ”Moukku”) on alkanut rampata Sodankylän tienoilla.

– –

Juhani Karila
Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019
romaani
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirja viekoon! ja Rishingshadow

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Olga Tokarczuk: Vaeltajat

Nobel-hässäkkä saatiin johonkin päätökseen, kun kaksi eurooppalaista kirjailijaa palkittiin vuonna 2019. Tartuin palkituiden kirjailijoiden teoksiin. Aloitin Peter Handken romaania Toiston pysyvyys, mutta tarinointi tökki ja kirja jäi kesken. Toisin kävi Olga Tokarczukin romaanin kanssa. Vaeltajat (Otava 2019) yllättää joka käänteessä.

Romaani koostuu tarinapätkistä. Kokonaisuutta kehystää pääkertojan intohimo preparaatteihin. Kertoja diagnosoi itselleen oireyhtymän, perseveratiivinen detoksikaatio. (Turha googletella, yritin jo.)

”Yksinkertaisesti ja tylsästi sanottuna sen voisi tulkita merkitsevän tietoisuuden sinnikästä ja jatkuvaa palaamista tiettyjen kuvien ääreen tai jopa niiden pakonomaista etsimistä.”

Kertoja harrastaa myös matkailua ja sitä myöten matkapsykologiaa, ja tämä yhdistelmä tuottaa repaleisen romaanin, jossa on vaihtelevia eri aikojen tarinoita ruumiinosista ja niiden säilönnästä. Tunnetuin on todennäköisesti kertomus Chopinin sydämestä. Minä miellyn kirjan hollantilaistarinoihin – no, moniin muihin myös.

wp-1577700750955.jpg

Heittäydyn kirjan matkaan, enkä paljon puutu siihen, mistä on kyse. Tokarczukin (ja kääntäjän) virke on taidokas, nautinnollisesti soljuva ja yllättävä. Minun lukutunnelmaani sopii pistäytyminen selittelemättä tarinasta toiseen. Joihinkin paneudun, joitain ohitan, eli ihan täysi hurahdus ei kirja ole.

Mietin kirjan myötä olemista. Olla verbiin viitataan niin romaanin alussa, keskellä kuin lopussakin: oleminen riittää, se on matkaa jostain jonnekin. Ja uskallan väittää, että elämän epäselvä olemus tallentuu romaanin tekstiin.

”Seistä sivussa. Nähdä maailma pelkkinä fragmentteina; muuta ei ole luvassakaan. On hetkiä – välähdyksiä, hetken kestäviä asetelmia – jotka näyttäydyttyään hajoavat kappaleiksi. Elämä? Mitään sellaista ei ole olemassakaan; näen viivoja, pintoja ja kappaleita ja niiden muutoksia ajassa. Aika taas tuntuu pelkältä yksinkertaiselta välineeltä näiden pienten muutosten mittaamiseen, koululaisen viivoittimelta yksinkertaistettuine asteikkoineen – vain kolme kohtaa: oli, on ja tulee olemaan.”

– –

Olga Tokarczuk
Vaeltaja
suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otava 2019 (2007)
romaani.
432 sivua.
Ostin kirjan.

Muualla mm. Kirjaluotsi ja Nobelin ennustaja vuosimallia 2014, Juha Siro.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Yksi lempiromaaneistani on Petri Tammisen Meriromaani. Siinä merikapteeni Huurna lipuu haaksirikosta toiseen. Ja käy niin, etteivät toinen toistaan seuraavat uppoamiset eivätkä niistä hetkeksi pinnalle räpiköimiset minua kosketa niin kuin yksi hetki, jolloin kapteeni uskaltaa hetkeksi tunnistaa onnellisuuden ailahduksen. Yksi hetki kiteyttää päähenkilön perusolemuksen: sisusksiin syöpyneen uskon, ettei onni voi olla hänen osansa, onnellisuutta seuraa heti rangaistus, entistä pahempi takaisku. Siksi jatkuva huoli ja pelko hukuttavat mahdollisuudet nähdä onnen asiat.

Tarvitsin tämän johdattelun, jotta pääsen kirjaan Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2019)Kapteeni Huurnan dilemma kääntää siinä kurssiaan isän ja pojan kirjeenvaihdoksi. Huomaan: kaksikon kirjan otsikko on jo astetta toiveikkaampi verrattuna Huurnaan, joka vain kerran tunnisti olevansa melkein onnellinen.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen ovat poika ja isä, jonka kirjeenvaihto käsittelee kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvää tuskaa ja välttämättömyyttä. Sen lisäksi he vaihtavat kirjein ajatuksia elämästään ja suhteestaan.

Lukijana saan taustoituksen Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa kirjoitusprosessiin ja Tammisen Musta vyö -romaanin viimeistelyaikaan. Kirjailijoiden autofiktiot saavat siten tästä kirjasta vielä uuden tulkintakerroksen. On vaikea arvioida, miten lukisin tai arvioisin Silloin tällöin onnellisen, jos eivät Tammisen tuotanto ja Röngän kirja olisi minulle tuttuja. Nyt peilaan kirjeiden sisältöä aiempiin kokemuksiini heidän tekstiensä piirteistä ja sisällöistä. Tämä peilauskirja syventää kirjailijoilta lukemiani kirjoja – mutta onko se kuitenkaan oleellista? Nyt ymmärrän. Ei.

wp-1577350693662.jpg

Silloin tällöin onnellinen rakentuu taitavasti. Se on aluksi aloittelevan ja kokeneen kirjailijan vuoropuhelu, sillä tavoin suhde muuttuu myös ammatilliseksi. Aluksi isän rooli on opastaa ja omalla kirjoittajaopettajan kokemuksellan valmentaa epäröivää ja uskossaan heiluvaa kisällipoikaa.

Aluksi kirjeenvaihdossa on välillä kilvoittelun takapotku: kumpikin osoittaa kirjeissään tyylinsä virkkeiden viilaajina ja asioiden asettelijoina. Kumpikin tarjoaa toinen toistaan täräyttävämpiä sitaatteja. Tarvitaan käännekohta.

Jalat ilmassa -romaanin lukija tietää käänteen, elintärkeän pysäytyksen nuoren miehen elämässä. Nyt se ei ole fiktioon muokattua vaan tilanne, joka riisuu pojan ja isän alkuosaa paljaammaksi. Se tarkoittaa kirjan loppuosaan aiempaa avoimempaa ja rehellisempää otetta. Se tarkoittaa kirjekirjan lukijalle tilannetta, jossa tulee yhtäkkiä osalliseksi perheprivaattia. Se on merkittävä luottamuksen osoitus. Se on sekä kohottavaa että pelottavaa. Se on vaikuttavaa.

Röngän ja Tammisen kirjan voi lukea monin tavoin. Esimerkiksi kirjoittamispohdinnoista muodostuu yksi oivaltavimmista kirjoittamisoppaista, joka ottaa huomioon kirjoitusprosessin, kirjailijan oman kirjoittajaäänen etsimisen ja tekstin työstämisen tekniikan.

”Muistan kun olin lopettelemassa yhtä ensimmäistä kirjoittajakursseistani. Luokan takaosasta kuului vielä viimeinen kysymys:
– Eli puolet pois ja varsinkin kaikki adjektiivit, niinkö se oli?” (PT)

– –

”PS En totellut ohjeitasi. Lähetin käsikirjoituksen saman tien viilaamatta.” (AR)

Kirja myös naurattaa monin kohdin. Anekdootit, keventävät jutut ja heitot virkistävät kokonaisuutta. Ne eivät vähennä painavaa sisältöä.

Kirja on myös tarina, jossa oleellista on yhteys kirjoittajien kesken – ja siihen liittyvät tekstien rivienvälit. Isä ja poika lähenevät kollegiaalisesti, silti välissä on aina valtasuhde: he ovat isä ja poika. Isä-poika-suhteen menneisyys ja nykyisyys paineistuvat pojan kirjoitusprosessin aikana. Isän anteeksipyytelyt koskettavat ja anteeksi pyydettävät asiat kirpaisevat. Pojan rohkaistuminen suoriin sanoihin ja itsensä altistaminen isän kirjakritiikille liikuttavat. Yhteinen avoimuus ja rohkeus lisääntyvät, silti: ”Milloin me puhumme siitä, että emme ole puhuneet siitä?” 

Riittämättömyyden, häpeän ja pelon alituinen piina on kirjan kirjoittajille ominaista, niin varmasti monille lukijoille. Siksi itsehoito-oppaiden sijasta suosittelen Rönkä-Tamminen-kirjaa vertaistueksi ja ymmärryksen lisäämiseksi. Armollisuuden sanoma on sanomattoman selvä. Kirja tuuppaa toivomaan uskoa ja toivoa tekijöilleen, kirjan lukijoille, jopa itselleni. Siksi tämä kirja on tärkeä.

wp-1577350712747.jpg

Silloin tällöin onnellinen on elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoittamisprosesseista. Siinä on ammennettavaa myös lukemisen merkityksistä. Siksi päätän juttuni lukemista koskevaan sitaattiin, vaikka Tammisen äidinkielenopettaja on kieltänyt tekstien lopettamisen siten. Uhmaan ohjetta, sillä tarkoitus pyhittää keinon: kiitän valosta.

”Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa.” (PT)

– –
Antti Rönkä & Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen
Gummerus 2019
kirjekirja
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani

Vuosikatsaus 2019

Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.

Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.

Kotimainen proosa

Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja  Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalle Bollalle!

Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.

Taitelilijaromaani

Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti Tuurin Levoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.

20191109_071821_resize_81.jpg

Käännöskirjat

Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasin ja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi  Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.

Runous

Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.

Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.

Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).

Draamat

Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.

20190914_090315_resize_99.jpg

Kulttuurimatkat

Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.

Matka Islantiin oli  kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.

Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck.

Oma tuotanto

Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja AgneksenHannasta kustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.

Tunnustuspalkinto

Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).

Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.

Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.

Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.

Kiitän blogini seuraamisesta.

Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.

On erityistä, että saan jakaa niitä kanssanne.

Toivon elämyksellistä vuotta 2020!

 

18 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kulttuurimatkailu, Listaus, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Taiteilijaromaani

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018 – 24

Mitä tapahtuu, kun pohjoiseurooppalainen hyvinvointi-ihminen huomaa olevansa kohtuuttomassa asuntolainaloukussa, menettää kotinsa, omaisuutensa, työnsä ja kokemuksen olevansa yhteiskunnan arvostettu osa?

”Tämä ratkaiseva seikka mahdollisti sisällissodan syttymisen.”

Kaspar Colling Nielsen on kirjoittanut dystopian, mahdollisen tapahtumakulun, Tanskan sisällissota 2018 – 24 (Aula & Co 2019). Romaanissa kuvatut taloustilanteet ja tunnelmat väreilevät paraikaa enemmän tai vähemmän ympäri Eurooppaa. Kylmäävää.

”Kukaan meistä ei sodan alussa tiennyt, mihin kaikkeen me kykenisimme. Kukaan ei tiennyt, mitä sotaan lähteminen merkitsi, mitä prosesseja se käynnistäisi ihmisessä, ja kun se selvisi kaikille, oli jo liian myöhäistä.”

Otettakoon opiksi. Vaan osaako ihminen ottaa opiksi? Ei siltä vaikuta. Vaan se ei ole romaanin ainoa ajatusanti, sillä Colling Nielsenin dystopiaan kuuluu myös rikkaiden keplottelu geeniteknologian turvin. Kertoja kertoo tämän ajan tapahtumia kaukaa tulevaisuudesta, sillä hän on 475-vuotias. Viriilin miehen jorinaa kuuntelee hänen etuoikeutettu, 350-vuotias koiransa. Asetelmaan mahtuu hauskaa ja hirveää.

wp-1576913293820.jpg

Eli käsissä ei ole ihan perusproosaa. Hetkittäin talousteorialta kuulostavat osat ehkä vähän laahaavat, mutta muuten Tanskan sisällissota 2018 – 24 on etenkin kerronnallisesti vaihteleva, leikittelevä ja välkky. Se on kaihtelematon inhimillisen ja epäinhimillisen kirjon kuvauksessa, ja naurunaiheet ovat irvokkaita ja sysimustia.

Silmiini pistää rakenne, jossa kaikkea muuta kuin kiva kertoja ripottelee perusjuonesta irrallisia sisätarinoita. Ne ovat kuin moderneja Decamerone-versioita, juttuja, joita ajankuluksi kehitellään, tavallisen ja tylsän taittajia. Niissä ei kaihdeta väkivaltaa, pornoa, perversioita eikä makaaberiutta, eikä liioittelua katsota haitaksi. Ihan tulee Ossi Nyman mieleen, jonka Patriarkaatti tämän tanskalaisromaanin tapaan ammentaa tavalliseksi populaariaineistoksi asettuneista porno- ja väkivaltafantasioista – ja lisää niihin oman vaihteensa. Mitä me kestämme ottaa vastaan, mitä se meistä tekee, mihin asti tarinoita voi viedä – ja mitä sitten?

Mainitsin, että Colling Nielsenin romaani on välkky. Se pistää lukijan katsomaan nykyistä ja tulevaa yhteiskuntaa silmiin ja peilaamaan itseään ihmistä. Näky ei ole siivo eikä korea, mutta katsetta ei voi väistää. Ja tällaisena mielikuvituksellinen, pohdintoihin pakottava, vinksahtaneesti viihdyttävä fiktio minulle näyttäytyy, oivaltavasti:

”Totuus on olemassa, sitä ei voi kuvata selvästi ja yksiselitteisesti.”

– –

Kaspar Colling Nielsen
Tanskan sisällissota 2018 – 24
suomentanut Katriina Huttunen
Aula & Co 2019
romaani
209 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita esimerkiksi Anun ihmeelliset matkat, Kirjaluotsi  ja Mitä tapahtuu todella.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Punainen myrsky -romaanin (WSOY 2019) tapa kuvata kahden kulttuurin välissä elävää maahanmuuttajaa tekee sen, mitä kirjallisuuden pitääkin: pistää eläytymään toisen ihmisen elämään. Elina Hirvonen onnistuu välittämään tunnetasolla tilanteen, jossa lapsena Suomeen muuttaneella on vähintään kaksi maailmaa, niissä paljon eri sävyjä mutta itsen ja maailmojen välissä paljon pimeyttä.

Romaani kertoo aikuisesta irakilaistaustaisesta miehestä ja hänen perheestään. Romaani kelaa miehen äidin lähtökohdat, isän kokemukset Saddamin vastustajana, alkuvaiheet Suomessa ja asettumisen kahden kulttuurin välille. Isoja teemoja ovat itsestä jäljen jättäminen ja hyväksytyksi tuleminen. Romaani avaa teemoja muttei selitä niitä puhki, ja se on romaanille voitto.

wp-1576826029641.jpg

Tähän väliin tuikkaan tämän: kirja syntyi poikkeuksellisesti Hussein al-Taeen aloitteesta. Siitä se kehittyi omalakiseksi romaaniksi pohjanaan kirjailijan inspiroituminen al-Taeen perhetarinoista. Sittemmin syntyi hässäkkää kansanedustaja al-Taeen ympärillä. Härdelli ei hävitä romaanin tehoja eikä tunnetasolla voimakasta eläytymistä päähenkilöön. Sitä paitsi romaanissa päähenkilön moniuloitteisuus on kuvattu itse asiassa siten, että etenkin säröt ja pimeyden läheisyys ovat  läsnä.

Minulle mieliin painuvimpia kohtia Punainen myrsky -romaanissa ovat ne, joissa kertoja tiedostaa rikkinäisen, jakautuvan ja epäselvän osansa. Hänellä on tausta, jota eivät koskaan pellavapäiset luokkakaverit tai työkaverit tavoita: ”He eivät tiedä, miltä ruoskittu ihmisliha haisee.” Zoomaukset ”kulttuurit kohtaavat” -tilanteisiin ovat teräviä, esimerkiksi sellaisia ovat irakilaisperheen järkytys suomalaisella uimarannalla ja minäkertojan ensirakkauskokemukset.

Väkeviä ovat tilanteet, joissa kertojan suhde äitiin tai isään saa uusia käänteitä. Suomen kielen oppimisen merkitys ja lukutaito suomen kielellä on väkevästi kuvattu. Niissä kiteytyy paljon sitä, miten pojan ja vanhempien asetelma horjuu ja miten se entisestään mutkistaa kertojapäähenkilön identiteettiä.

”Aikuisten silmissä pärjääminen ei tee oloani turvalliseksi vaan turvattomaksi.”
– –
”Lause lauseelta, sivu sivulta etenen maailmaan, jossa on pärjättävä ilman isää ja äitiä.”
– –
”Nyt tiedän, että juuria ei ole. Olen hukassa, enkä tiedä keneltä kysyä tietä. Isä ja äiti ovat vielä enemmän hukassa kuin minä, he joutuvat pinnistelemään ymmärtääkseen sanoja, reittejä, ihmisiä, heidän ympärillään on kaiken kätkevä sumu, jonka keskeltä välkkyy heikko valo, he eivät tiedä miten sen luokse löytää. Vanhempien epävarmuus musertaa minut.” 

wp-1576828653652.jpgOsallistuin (17.12.2019) bloggariklubiin, jossa Elina Hirvonen kertoi romaanistaan, ja keskustelun näkökulmaksi taittui rakkaus. Hirvonen totesi, että kaikkein kaoottisimmista asioista voi kirjoittaa rakkauden kautta, ja silloin se tapahtuu rakastavan katseen kautta. Punaisessa myrskyssä rakkaudellinen katse kääntyy äidin ja pojan suhteeseen, sillä sanomatta rakkaus-sanaa sen kantavuudesta on kyse romaanin päähenkilölle.

Huomaan, että ajattelen Hirvosen romaanin yhdistelevän kolmea peruspilaria: usko, toivo ja rakkaus. Ne eivät loista tekstistä päälle liimattuina vaan rivienvälisenä säteilynä uhkien, ihmisten raakuuksien, uskontulkintojen raadollisuuksien ja yksityisten ongelmien raoista. Romaanin alkupuolella poika saa äidiltään elämään moton, meille kaikille sopivan, kaikesta huolimatta:

”Maailma on ihmeellisen kaunis”, äiti sanoo. ”Vaikka tapahtuisi mitä, tämä maailma on kaunis.”

– –
Elina Hirvonen
Punainen myrsky
WSOY 2019
romaani
276 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Malin Kivelä: Sydän

Tämän aiheen käsittely voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla sairauskertomus, jossa dramaattisia vaiheita kuvataan tapahtumien kulun mukaan. Se voisi olla tunnetilojen heilahtelun analysointia ja kahlailua perheenjäsenten tunteissa ja väleissä kriisin kohdatessa. Ei ole, on verenkiertoon vievää kerrontaa: Sydän (Teos 2019), Malin Kivelän romaani.

”Näin hänet jo sellaisena, jonka voisin menettää.”

Ennen kuin romaanin kertoja tajuaa otsikon sisältämän ajatuksen, hän synnyttää vauvan, jolla on vakava, leikkausta vaativa sydänvika. Romaanin tapahtumapinnan voi tiivistää: Sydän kertoo lapsen syntymästä leikkauksen jälkeiseen aikaan, muutaman talviviikon. Kertojan lisäksi perheessä on lapsen isä ja kaksi vanhempaa poikaa.

Romaanin nimi ytimekkyydessään on loistava valinta. Sydän on konkreettinen, verta pumppaava elinehto. Sen ympärille kirja kiertyy. Sana sisältää myös tukuttain kielikuvia sydämen pakahtumisesta särkymiseen. Sydän tunnetaan myös symbolina, jonka voi tuikata vaikkapa some-juttujen reaktioksi, se on romanttinen tai tunnesamastumista kuvaava emoji, joka banalisoituu silloin, kun on tosi kyseessä.

20191215_093824_resize_13.jpg

”Elämme lopuissa.”

Romaanin teemat eivät voi olla suurempia: syntymä sekä kuoleman ja menettämisen pelko. Niitä vasten romaani tarjoaa paljon itse elämästä. Minulle Sydän on kertojan, juuri synnyttäneen äidin, dokumentaatio ajattelun ja tunteen symbioosista, jonka alku ja tulos on ruumiillisuus. Sen verbalisointi on taitoteko.

”Kerrankin teisin mitä halusin. Mihin kaiken valvetoiminnan pitäisi tähdätä. Kehräsin sen ympärille hyvän tuoksun ja yksikertaisten ajatusten kotelon, joka halkeili ja vuosi, katselin puuta joka helisi.”

Romaanin kieli on mutkatonta, ja se on suuri ilo lukijalle. Sisältö sulauttaa itseensä runollis-filosofista havainnointia, joka kimpoaa konkreettisesta ja siirtyy aistihavainnoiksi. Esimerkiksi pakkaselämykset helisevine jääkiteineen kilisevät korvissani, näen huuruavan hengityksen, näen kertojan kävelyreitit. Voimakkaat elämykset välittyvät kehollisuudesta, joka on koko ajan läsnä tunnetiloja konkretisoimassa. Käsi kädessä tunneahdingon kanssa tuntuvat peräpukamat ja herpesrakkulat. Nautin katkelmista, joissa kertoja luettelee pitämistään asioista, ruumiin elämisen merkeistä.

”Vaadin että tämä jättää jälkiä. Vaadin jälkiä kuin ruosteisia mitaleita. Ihoni on yhä rasvainen, välillä siihen ilmestyy finnejä, se saa minut tuntemaan itseni nuoreksi. Kasvoni ovat usein punaisenkirjavat ja kiiltävät. Mutta minulla on myös ryppyjä, nyt jopa ylähuulen yläpuolella, neljä pystysuoraa ja yksi vaakasuora. Silmänurkkiin piirtyy uusia riikinkukkopyrstöjä. Ne syvenevät. Sarvikuonon poimu nenän alla: viidestä seitsemään vuosittaisen flunssan jäljiltä. Suonet pohkeissa ja reisissä. Katkennut verisuoni vasemman silmän valkuaisessa.”

Kerronnassa sulautuvat eletyt ajat, kehotuntemukset, ajatuspoukkoilut ja tunteet. Synnyttänyt ja lapsen kohtaloa pelkäävä nainen voi myös googlettaa komean kardiologin tietoja ja miettiä taannoisia surffausmuistoja Japanista. Kaikkea on, elämä on.

”Tapahtuipa mitä tahansa, kaikki jatkuu, niillä joita asia ei koske.”

Kertojan ei tarvitse kertoa tunteitaan puhki, vaan lukija tuntee ne kerronnan läpi. Romaani on tiivis kokemus, eikä tarvitse olla äiti tai isä ymmärtääkseen aiheen, tunteet ja kokemukset.

Sydän pysäyttää käänteen tekeviin odottamattomuuksiin. Turhan usein unohtuu tai on lopullisuutta koskettamaton itsestäänselvyys, että joka hetki voi olla loppu ja alku tai että muilla ihmisillä kaikki jatkuu, mutta Kivelä onnistuu verbalisoimaan sen tuoreesti. Kiitos Runeberg-palkintoehdokkuudelle, että hoksasin tarttua tähän elämykseen.

– –

Malin Kivelä
Sydän. Romaani
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2019
88 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joululahjakirjalista 2019

Vielä on aikaa joulukirjaostoksille. Siksi laadin kymmenkohtaisen vinkkilistan.

20191215_171347_resize_77.jpg

Romaani henkilökuvauksesta kiinnostuneille

Kirsti Ellilän romaani Lepra (Arktinen Banaani 2019) sopii lukijoille, joita kiinnostaa henkilövetoinen ja juonta yllätyksellisesti kuljettava romaani. Romaanissa kerrotaan Oriveden leprasairaalaan liittyvien henkilöiden elämänkohtaloista. Rakenne ja kerronta tarjoavat lukijalle löytämisen iloa.

Hiljentymistä haluavalle

Pysähtymisen tarpeelle tarjoaa mahdollisuuksia Joel Haahtelan Adélen kysymys (Otava 2019), jossa päähenkilön myötä voi itsekseen miettiä, mitä elämä on tarjonnut ja mitä itse läheisilleen. Miten jatkaa sovussa itsen ja maailman kanssa? Joulukirja-ainesta.

Verenkiertoa kohisuttuvan proosan lukijoille

Monika Fagerholm yllättää lyhyehköllä romaanilla Kuka tappoi bambin? (Teos 2019). Siis siinä yllättää lyhyys (se on suhteellinen käsite Fagerholmin proosaa tunteville) vaan ei tyyli, jossa on kierrettä, runsautta ja pohdittavaa.

Käännöskirjoista laatuluettavaa etsiville

Ian McEwan vie aikarealiteeteista piittaamatta kvanttihenkisesti robottiaikaan: Kaltaiseni koneet (Otava 2019). Robotit eivät ainakaan poista ihmissuhdepulmia, mistä romaanin lukija kiittää: kiinnostavaa luettavaa riittää. On se taitava!

Elämää ja kuolemaa pelkääville – kaikille

Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) kertoo isän yllättävästä kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, viisikymppisen pojan prosessista elävien kirjoihin. Kyse on siitä, miten se tehdään romaanissa: verbaalisti oleelliset poimien, ajatusten avaruus säilyttäen.

Elokuvainnostujalle

Katja Kallion Valkokangastuksia (Otava 2019) johdattelee elokuvakokemuksiin, joita on ilo jakaa, vaikka ei itse olisi Kallion kuvailemaa elokuvaa edes nähnyt. Kallio yhdistelee hyvän esseistiikan tavoin henkilökohtaista, yleistä ja tulkintaa.

Melkein kaiken jo lukeneelle

Himolukijoihin taitava esseistiikka puree. Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019) innostaa lukemaan lisää, tutustumaan kulttuuritarjontaan enemmän ja nauttimaan kokemusten jakamisesta. Yleistajuiset tutkielmat on kirjoitettu luistavasti, lukemista lujittavasti.

Runoihin tutustujalle

Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019) vie lyriikan arkiaskareisiin, kauppareissuille ja sillä matkalla monenlaisiin elämänkysymyksiin. Hyvän runouden tapaan lukija saa etsiä itse vastauksia muttei eksy suuntaa vailla prismahallimaiseen käytäväsokkeloon. Tässä on, mitä ottaa.

Nuorille kirjallisuudesta kiinnostuneille

Raili Mikkasen Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) juhlistaa Minna Canthin 175-juhlavuotta nuorten ja nuorten aikuisten kirjalla ottaen päähenkilöksi Ellin, Canthin tyttären. Näin siirtyy kiintoisa katse nuorten naisten elämään voimanaisen kotona.

Kouluikäisille lukuintoa

Jaana Levolan selkokirja Käppänät (Avain 2019) tarjoaa viehättävän kertomuksen kouluikäisille. Päähenkilönä olevaan tyttöön voivat samastua tytöt, pojat, isät ja äidit. Pulmia ja iloja on, ne on elettävä ja otettava vastaan huoli ja ilo.

Bonusraita: äänikirjayllätys

Joulunpyhinä sielu lepää klassikossa, joka on mukautettu helposti sulavaksi mutta jossa alkuperäinen henki hönkii. Siksi lahjahankintalistalle lisään Minna Canthin Hanna-romaanin selkomukautuksen (Avain 2019), ihan itse mukautin.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Selkokirja

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Klassikkojen mukauttaminen selkokielelle on yksi selkokirjallisuuden suuntaus. Siten eri kulttuurien ja eri aikojen keskeiset kirjat tulevat tutuksi myös lukijoille, jotka eivät saa irti paksuista kirjoista. Vanhat klassikot on kirjoitettu usein vaikeaselkoisella, vanhahtavalla kielellä, joten selkoistus tuo niille uusia lukijoita ja pitää klassikoita elossa.

Uusimpia klassikkoselkoistuksia on Conan Arthur Doylen Baskervillen koira, jonka Johanna Kartio on taitavasti kirjoittanut sujuvaksi selkosuomeksi (Opike 2019). Kirjan luvut ovat sopivan mittaisia, ja juoni etenee joustavasti. Tarinan tunnelma tallentuu toimivasti.

Baskervillen koiran selkoversio puoltaa paikkaansa, sillä onhan Sherlock Holmes kulttihahmo, josta on viime vuosikymmenet ilmestynyt etenkin tv-sarjoina ja elokuvina erilaisia versioita. Tämän kirjan avulla saa selville, millaisia Sherlock ja hänen apurinsa Watson alun perin olivat.

”Sherlock Holmes kohotti olkapäitään.
– Minun tutkimukseni koskevat
tämän maailman asioita,
Eivät yliluonnollisia.
Mutta uskon, että tässäkin jutussa
ratkaisu löytyy tästä maailmasta.”

Baskervillen koira yhdistää salapoliisiromaaniin kauhuelementtejä. Tarina käynnistyy Baskervillen kartanon isännän murhasta, jota Sherlock ja Watson alkavat selvittää. Rikoksen lisäksi tarinassa liikkuu kiiluvasilmäinen peto, joka on antanut kirjalle nimen.

20191201_171357_resize_3.jpg

Nykyihminen on tottunut kauhuun ja jännitykseen. Siksi ei Baskervillen koira ehkä aiheuta pelon väristyksiä, mutta sopivasti supistettu tarina pitää jännitteensä. Uskon, että selkolukija pääsee Baskervillen koiran avulla hienosti tutustumaan mestarisalapoliisin aukottomaan päättelytyöhön. Lisäksi kuka tahansa, joka haluaa helpon johdatuksen jännitysklassikkoon, saa tämän kirjan avulla hyvän käsityksen Sherlock-tyylistä.

– –

Arthur Conan Doyle
Baskervillen koira
selkomukautus Johanna Kartio
mukautuksen pohjana Yrjö Weilinin suomennos (1904)
Opike 2019
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kauhu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Ihastuin vuonna 2001 Tracy Chevalierin romaaniin Tyttö ja helmikorvakoru (Otava). Otin kirjan nyt uuslukuun, sillä sain viimein mahdollisuuden käydä tapaamassa romaanin päähenkilöä, turbaanipäistä tyttöä hohteleva helmikorvakoru korvassaan. Olen liehunut ennen ilmastoahdistusaikoja vermeereiden perässä museoissa ympäri Eurooppaa: Lontoossa, Edinburghissa, Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa, nyt toistamiseen Amsterdamissa ja ensikertalaisena Haagin Mauritshuisissa, jossa SE on.

20191207_103722_resize_38.jpg

Olin jo romaanin ensimmäisellä lukukerralla Vermeer-fani, eikä romaani sitä vähentänyt. Muistan tempautuneeni tekstin latautuneeseen tunnelmaan: piikatyttö joutuu peittelemään sekä havaintoherkkyyttään että ihastumistaan isäntäänsä. Suurin odotuksin katsoin aikanaan myös romaanin elokuvaversion, etenkin kun Vermeeriä siinä esittää ikisuosikkini Colin Firth ja tyttörooliin ulkoisesti sopiva Scarlett Johansson. Pöyristyin leffan Vermeer-tulkinnan niljaisuutta ja Griet-piian pelkistämistä kosteita huuliaan törröttäväksi objektiksi.

Petyin elokuvassa etenkin toljotteluun, ja Vermeer on siinä muistini mukaan lähinnä kyttäävä tirkistelijä. Ymmärrän nyt kirjan tarkistusluvun jälkeen tuohtumukseni syyn: kirjassa piika-Griet kertoo tarinaa selkeänä subjektina, ei kohteena. Romaanissa isännän katse selän takana tuntuu vaan ei näy, mutta elokuvassa katse näytetään katsojalle, ja silloin tulkinta, näkökulma ja tunne muuttuvat.

Voi olla, että silti pitäisin elokuvasta nyt enemmän kuin ennen, katsoisin toisin. Ja huomaan: kirjan taika ei ole täysin säilynyt. Tyttö ja hemikorvakoru ei ole kerronnallisesti kummoinen, osin jopa kömpelöitä ja kuluneita keinoja käyttävä. Griet on historiallisten romaanien tyttö/naiskertojien tapaan pärjäävä, sisintään peittävä, siksi tuittuileva, jopa besservisser-tyylinen, ja päähenkilön vastaparit yksinkertaisia: epäluuloinen emäntä, kateellinen taloudenhoitaja ja ilkeä tyttölapsi. Vermeer jumittuu unelmien satuhahmoksi ja talon vanha emäntä prototyypiksi viisaasta naisesta. Nykymakuuni henkilökuvaus jää ohueksi.

Minuun silti yhä osuu romaanin epäsuhta mallin ja taiteilijan kiinnostuksen välillä: ”Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.” Piikatytön asema ja tunteet valottuvat hyvin. Grietin huonosti peitelty ihastus tuottaa kihelmöiviä täyttymättömän onnen väristyksiä. Ja tilanne on tämä, jonka Vermeerin ystävä Grietille lausuu:

”Hänen [Vermeerin] silmänsä ovat kultavuoren arvoiset. Mutta toisinaan hän näkee maailman vain sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, ei sellaisena kuin se on. Hän ei ymmärrä mitä seurauksia hänen näkemyksestään on muille ihmisille. Hän ajattelee vain työtään, ei sinua.”

Romaanin luokka- ja uskonerojen käsittely ei muuten poikkea tavallisesta, mutta ajankuvasta pidän yhä: Delftin kaupunkinäkymät 1600-luvulta ja huonetilojen valon siivilöitymisen näen sieluni silmin. Tai oikeastaan Vermeerin silmin. Taannoisella Hollannin matkallani näin seitsemän Vermeerin maalausta, enkä saa niistä kyllikseni. Maalausten tarinallisuudesta minulla ei ole epäilystä kuten Grietillä:

”Se ei ehkä kertonut tarinaa, mutta se oli silti maalaus jonka katselemista ei voinut lopettaa.”

Minusta Vermeerin teokset ovat pysähtyneisyydessään sakeanaan salaisuuksia ja tarinoita. Niissä on aina jokin tilanne päällä, ulkoisesti hiljainen ja vähäinen, sisäisesti mittava. Haen niihin selityksiä tauluja katsellessani. Niin kuin esimerkiksi katsellessani turbaanipäistä tyttöä, jonka maalaustilanteen ja asennon valinnan Chevalier saa kielellistettyä elämyksellisesti. Helmikorvakorutytön katse on monitulkintainen, kasvojen valonhohde hämäävän avoin, siti kätkevä ja suupienen pieni sylkijälki hienosti muuta kuvan siloisuutta rikkova. Tytön asento myös kätkee ja paljastaa, ja Vermeerille poikkeuksellisen paljas tausta keskittää kaiken kuvan tyttöön. On siinä romaanille aineksia.

”Hän oli maalannut minut niin että silmäni olivat selkosen selällään, ja valo lankesi kasvoilleni mutta vasen puoli oli varjossa. Ylläni oli sinistä ja keltaista ja ruskeaa. Pääni ympärille kiedottu kangas sai minut näyttämään toiselta, olin kuin Griet jostain toisesta kaupungista, jopa aivan toisesta maasta. Tausta oli musta niin että vaikutti siltä kuin olisin aivan yksin, vaikka katselin selvästi jotakuta. Näytti siltä kuin olisin odottanut jotain, jonka en uskonut koskaan tapahtuvan.”

20191207_103055_resize_29.jpg

– –

Tracy Chevalier
Tyttö ja helmikorvakoru
suomentanut Arja Gothoni
Otava 2001
romaani.
319 sivua.
Ostin kirjan (2001).

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taide, Taiteilijaromaani

Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä olin se poika, jota hakattiin, en se joka hakkasi.”

Näin voisi kiteyttää minäkertoja-Eddyn tilanteen romaanissa Ei enää Eddy (Tammi 2019), jonka on kirjoittanut Édouard Louis. Romaanin kertoja kuvailee karusti kasvuympäristönsä arvopohjan ja elinolot. En puutu siihen, miten omaelämäkerrallinen romaani on. Se on romaani, vanhanaikainen valistusromaani. Sillä on sanoma.

Louisen romaani sijoittuu pohjoisranskalaiseen kyläpahaseen, josta on chick ja kultivoituneisuus kaukana. Poimin teemoista kolme kulmaa: luokkatietoisuus, maskuliinisuuden musertavat mallit ja homoidentiteetti.

Romaani kuvaa köyhyyttä, joka lavenee varallisuuden puutteista näköaloihin, kieleen ja kohteluun. Eddyn perheen kuvaus näyttää asiantilan, jota meilläkin on Pisa-tutkimustulos-huuruissa hyvä pohtia: on pudonneita perheitä, jotka eivät arvosta koulutusta tai ajattele, että koulutus parantaisi elämisen mahdollisuuksia. Niissä perheissä tiedetään oma luokka (köyhät) ja tunnistetaan vihollinen (porvarit ja maahanmuuttajat). Vaatii rajua irtiottoa lapselta ja nuorelta pyristellä näköalattomuudesta ja kannustamattomuudesta muunlaiseen. ”Sen, että minun olisi mahdotonta muuttua vanhempieni maailmassa, koulussani.”

Eddy on lahjakas, hänellä on onni saada yhdestä opettajasta eteenpäin ohjaava. Entä ne eddyt – ja jani-petterit, antit ja veetit – joilla ei ole edes yhtä kannustajaa? Entä pääseko silti koskaan eroon siitä, että oma luokka ja lähtökohta poikkeaa muista, heistä, joilla on jo kotoa perityt tavat, pohjatiedot ja pärjäämistaidot?

Ja taas tuoreisiin Pisa-tuloksiin: Suomessa sosioekonominen asema yhä enemmän vaikuttaa oppimistuloksiin. Tätä miettisin eduskunnassa vakavasti niin, että hallitus- ja oppositiopuolueet eivät kisailisi kannatuksesta vaan etsisivät yhdessä kannustimia. Etenkin näen PS-porukan hommaksi toimia yhteiskunnan tulevaisuuteen vaikuttavassa asiassa rakentavasti, sillä heidän kannattajistaan kuuluu eniten sosioekonomisesti heikompaan väestönosaan. Koulutuksen, opiskelun ja siihen kannustamisen arvo pitää yhteistuumin palauttaa. Siihen pitää paukut laittaa, ei vastakkainasetteluun.

Louisen romaanissa kiinnitän huomion myös kielen karkeuteen, mikä liittyy ankariin käytösmalleihin. Ja ne liittyvät sukupuolirooleihin. Miehet ovat miehiä, koviksia, ja jos eivät ole, ovat halveksittavinta ikinä, homoja. Nyt taitaa olla termi toksinen maskuliinisuus paikallaan. Se sisältää romaanissa vähintään seksismiä ja kaksinaismoralismia. Eddy tietää varhain olevansa miesmuottiin sopimaton ja homo, joten ristiriita jäytää. Ihmeen kaupalla ei Eddy murru: ”Minun naamioni totuus oli elää toisin.”

Ei enää Eddy -romaanissa väkivaltaiset ja lapsia ymmärtämättömät kohdat kouraisevat. Eddyn eteneminen itsensä hyväksymiseen on vaikeaa luettavaa, mutta se on tärkeää luettavaa. Juuri tällä viikolla on uutisoitu tutkimuksesta: seksuaalivähemmistöihin kuuluvat suomalaisnuoret kokevat väkivaltaa koulussa ja kotona. Eddy ja eddyt (jonit, jampat ja alit) tietävät ja ymmärtävät sisimmässään, vaikka mitä yrittävät: ”Aina vain yhtä homo.” Miksi muut eivät sitä ymmärrä ja hyväksy? Miksi se on uhka? Ei enää Eddy on kirja kaikille kasvattajille, kaikille.

– –

Édouard Louis
Ei enää Eddy
suomentanut Lotta Toivanen
Tammi 2019
Äänikirja 4 t 51 s, lukija Ville-Veikko Niemelä.
Kuuntelin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret (Like 2019) kiehtoo miljöön vuoksi. Romaani sijoittuu Beringinsalmelle. Romaanin nimi tulee sieltä: salmessa on kaksi samanlaista saarta, ja toisella niistä tapahtuu.

Ihmettelen, ettei Beringinsalmen ympäristöstä ole enemmän liikkeellä kirjallisia tarinoita. Tai ehkä onkin, en vain tiedä niistä. Paikkahan on kummallinen: Amerikan ja Venäjän välillä on vain 85 kilometriä vettä. Oiva sijoituspaikka trillerille siis.

20191201_182801_resize_84.jpg

Liimatan romaani yhdistelee dystopiaa ja jännitystä, muttei ole mitenkään tyypillinen trilleri. Kirja on omituinen sekoitus christemäistä eikä yksikään selviytynyt -tunnelmaa, tuhon enteitä viimeisellä rannalla -viboja ja jonkun sorttista vakoilutarinaa. Ehei, noin vain en juonta paljasta, eikä tarvitse olettaa, että koko henkilökaartista henki lähtee. Joiltain kyllä – vaan miksi?

Dystopiaa romaanissa edustaa se, että ilmastomuutos alkaa hukuttaa saarten elintilaa. En tiedä, meneekö dystopian piikkiin se, että Jenkkilässä leviävät vasemmistolaiset virtaukset. Romaanin pääpaikka, pikkusaari strategisesti kuumottavilla leveysasteilla, on rikkaiden omituinen retriittikeskus. Jo siitä ja sen sekalaisesta väestä irtoaisi jännitteitä yhden kirjan verran.

Romaanin minäkertoja on taitavasti hahmoteltu kuvaajaksi, joka jostain syystä kokee eristämistä muusta saaren henkilökunnasta. Parhaiten romaanissa onnistuu juuri päähenkilön irrallisuuden kuvaus. Lisäksi innostun aluksi miettimään, miten epäluotettava kertoja hän oikein mahtaa olla.

”Olimme pitkään hiljaa. Sitten erosimme. Potkin kiviä ja kaduin sanojani. Olin etsinyt yhteyttä ja nostattanut kiinnostusta. Olin kovin liukkaasti kertonut uuden valheen entisen päälle.”

Monenmoinen salaperäisyys leijuu henkilöissä, tarinassa ja tunnelmassa. Ja tässä astuu kuvaan ristiriitainen lukutunnelmani. Koen osittain heittäytyneeni vinoutuneeseen tunnelmaan. Turhan usein kuitenkin herää epäilykseni, sillä juonessa on joitain mahalaskulta vaikuttavia kohtia. Pääpulmien pohdinnan suoritan siteeraamalla romaania: ”Eniten kiusasi yhteensattuman mahdollisuus, tai mahdottomuus.” Eivätkä taida myöskään ihastumiskäänteet olla uskottavimmasta päästä, ja koko retriittitouhu jää kovin hataraksi.

Jos jotain mielestäni jää juonellisesti puolitiehen, kertojana Liimatta on kiinnostava. Sävyt ja tunnelmat välittyvät salaperäisinä, ja virke on vireä.

”Tarinoissa on aina jotakin epämukavaa, siksi me niitä kerromme, mietin ja astun Päätaloon.”

– –
Tommi Liimatta
Saaret kuin sisaret
Like 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Canthin Hanna selkoäänikirjana

Hanna haluaa opiskella ja rakastaa.
Hän ei kerro muille ajatuksistaan
eikä perheen ongelmista.
Miten käy nuoren naisen unelmille?

Minna Canth kirjoitti Hannan 1880-luvulla.
Silti se sopii tähän päivään
ja on hieno kirja nuoren naisen kasvusta.
Nyt tärkeän tarinan pääsee kuuntelemaan
selkokielisenä äänikirjana.

Sain kunnian Canthin 175-juhlavuotena selkoistaa yhden kotimaisista lempiklassikoistani eli Hannan (1886). Se on tarkkanäköinen, psykologinen kuvaus herkän tytön kehityksestä naiseksi ympäristössä, jossa on rajatut mahdollisuudet. Tarina vie eläytymään Hannan paineisiin ja mielialan muutoksiin.

Selkoistuksessa ei jää pois mitään oleellista tarinasta eikä tunnelmasta, mutta lopputulos on selvästi alkuperäistekstiä lyhyempi. Olen karsinut rönsyjä kuvailuissa ja juonessa. Canthin kieli on sävykästä, mutta monille nykylukijoille siinä on runsaasti vanhoja sanoja, ja virkerakenne on osin mutkikasta. Siksi olen muokannut sanastoa ja rakennetta helposti ymmärrettäväksi.

Annan esimerkin. Ensimmäinen katkelma on Canthin tekstiä, jossa on vanhoja sanoja, paikallisuuteen liittyvää ja virkerakenteita, joissa on lauseenvastike, sanajärjestysvaihteluita ja määriteketjua. Aina ei selkoistuksessa säily niin paljon alkuperäistä sisältöä kuin tässä esimerkissäni, mutta ote havainnollistaa muutokset rivityksessä, sanastossa ja rakenteissa. Paikannimen selkoistuksesta saa olla montaa mieltä, mutta valitsin kuitenkin vanhan nimityksen ajankuvan vuoksi.


”Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä enää huolettanut.
Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
’Mitähän jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?’
’Ihmiset pyörtyisivät varmaan.’
’Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.’
Kuinka kummallista oli olla näin vapaa, näin rajattoman vapaa.

”Hanna avasi mekon napit ja veti käsivarret hihoista.
Päällä oli enää vain valkoinen aluspaita.
Sääret näkyivät kokonaan.
Hanna mietti, mitä äiti siitä sanoisi.
Kaupungissa heidät vietäisiin hullujenhuoneelle.

Kuinka kummallista oli olla näin vapaa,
näin rajattoman vapaa!”


Hanna

Hannan tarina kestää aikaa, ja siksi sen saattaminen selkokieleksi jatkaa merkittävän kirjan elämää ja tavoittaa uusia lukijoita. Tai paremminkin kuulijoita, sillä selko-Hanna julkaistaan suoraan äänikirjana (Avain 2019). Se ei ole tavallista, ei ainakaan mieleeni tule toista suoraan äänikirjana toteutettua selkojulkaisua.

Toivon äänikirjabuumin koskevan myös selkoäänikirjaa. Ainakin sen voi aloittaa Hannasta, klassikon elävästä kuuntelukokemuksesta.

– –
Minna Canth
Hanna. Kuvaus
selkomukautus Tuija Takala
äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen
1886 / Avain 2019: verkkokauppa

Muuta:

  • Selkoistamani Minna Canthin kertomus Agnes (1892) on luettavissa vapaasti verkossa tässä, ja juttuni selko-Agneksesta on tässä.
  • Juttujani Minna Canthin tai häntä koskevista teoksista voi lukea tästä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja