Aihearkisto: Romaani

Philip Teir: Neitsytpolku

Ei sitten sanaakaan autofiktiosta. Luen taas kirjan romaanina, koska voin. Voin, koska en tunne Philp Teiria tai hänen henkilökohtaisen elämänsä vaiheita. Tosiolevaisuutta kirjailija ei ole haastatteluissa peitellyt. Silti.

Neitsytpolku (Otava 2020) kertoo alle nelikymppisestä perheenisästä, jolla on lähisuhteissa kaikki hyvin. Ei hän riitele vaimon kanssa, ja kouluikäisten lasten kasvatus sujuu yhteisymmärryksessä. Silti Richard ihastuu 12 vuotta vanhempaan naiseen. Ihastus muuttuu rakkaudeksi, joten Richard eroaa, ja siitä alkaa erokipujen ja uusperheen vakiinnuttamisen vaihe.

Teir kirjoittaa kolmannen persoonan kerrontakeinoin, joten teksti saa siten etäännyttämisefektin. Tarina välittyy maltillisen etäisyyden päästä myös niin, ettei tunteissa kieriskellä tai hehkutella. Richardin ja Paulan läheisyyden kehittyminen kuvataan eleettömän vääjäämättömästi pieniä viestittelyn ja kohtaamisien yksityiskohtia korostaen.

”Richardista oli mukava kuulla, että Paula oli niitä jotka uhrasivat aikaa tinkimiseen, ja hän saattoi hyvin kuvitella tämän jonkun basaarin takahuoneeseen. Häntä miellytti ajatella, että oli rakastunut ihmiseen jolla oli oma elämä ja valmis persoonallisuus.”

Vaimon ja miehen yhteiseloa näytetään rutiinien ja muutamien tunnelmatilanteiden välityksellä, samoin lasten roolia perheessä ja sitten muuttuneessa tilanteessa. Ero koskettaa myös muita kuten Richardin vanhempia. Eniten siinä tilaa vie Richardin äitisuhde.


Tunnelmani ovat kahtalaiset. Arvostan kovasti arkisuutta, jolla tarina välittyy. Mikään ei korostu tai paisu. Siinä on myötäelon henkeä: tällaista tapahtuu, sitten täytyy tehdä, mitä parhaalla tahdolla voi tilanteessa tehdä. Toisaalta olen tuupertua tasaiseen, korrektiin tapahtumataltiointiin, ja etäännyttämisefekti vaikuttaa minuun, no, etäännyttävästi.

wp-1584865177147.jpg

Ja silti ihailen tapaa, jolla etenkin mieshenkilö tuodaan tykö. Tämä tavallinen, kiltti, kunnollinen, ajattelevainen, melankolinen, riekkumaton henkilö, joka joutuu valintojen eteen. Paula kyllä hitusen nävertävästi korotetaan ylivoimaiseksi viisaaksi naiseksi, silti symppaan sitä, miten varovaisesti pariskunta etenee –  ja taas keinahtaa keinu alaviistoon: on sen kuvaus puuduttavaa pidättyväisen hillittyä porvarillista charmia. Ei sitä horjuta edes Richardin äidin kiukuttelu, suomi-ruotsi-kieliraja tai Ullanlinna-Pohjanmaa-mentaliteettierot.

Ja taas: symppaan sitä, että kirja näyttää aikuisen rakkauden. Eniten annan tunnustusta sille, miten kirpaisee lasten, vallankin pienen pojan tunnekaaos uuden edessä, ja taas: toisaalta riepoo isän kasvatuskeinojen silkkihansikkaat. Ja kaiken taas-mutinaani lomassa ymmärrän, että asioiden täytyy olla tässä kirjassa juuri näin. Sitä on kirjailijan tyyli.

Kylä Neitsytpolku paikkansa löytää erokirjojen joukossa. Ja kirjasta saa hyvän verrokin, mikä ero on romaanilla rakkaudesta ja viihteellisillä rakkausromaaneilla.

Philp Teir
Neitsytpolku
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2020
romaani
125 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirsin book club ja Lukulaiffii.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Max Porter: Lanny

Kaikki kirjat eivät sovi kuunneltaviksi, mutta nyt naksahti nappikuulokkeisiin moniäänisen romaanin oiva äänikirjaversio. Max Porterin romaani Lanny (WSOY 2020) on toteutettu viiden lukijan voimin siten, että pääkertojat ja kyläläisten sekakuoro erottuvat ja sekoittuvat – ihan niin kuin painetussakin versiossa.

wp-1583055448555.jpg

Moniäänisyyden jo mainitsin. On kirjassa juoni. Se kertoo kolmihenkisestä perheestä pikkukylässä sopivan etäisyyden päässä Lontoosta. Isä käy Cityssä töissä, äiti kirjoittaa dekkareita ja kouluikäinen Lanny herättää hämmästystä outoudellaan. Lanny käy kuuluisan taiteilijan Peten opissa, ja muu kyläkunta kyttäilee tulokkaita.

Romaani jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen pohjustaa, toisessa tapahtuu käänne eli Lanny katoaa ja kolmas kiihdyttää etsintäjännityksen huippuunsa, ratkaisuun ja tulevaan asti. Kuuntelen kirjan päätarinaa ja sivutarinoita siten, että selitän itselleni kirjan käsittelevän sietokykyämme läheisten ja vieraiden suhteen sekä niiden tulkintojen moninaisuutta, joita toisistamme teemme – tai jätämme näkemättä ja tuntematta. Ja sen ohella kirja kertoo välittämisestä ja ohittamisesta.

Otan esimerkiksi Lannyn isän lausahduksen pienestä pojastaan: miten hukassa mentaalisti olemme toisistamme, vaikka olisimmekin periaatteessa läsnä:

”Ajattelin, nyt ne aikoivat ymmärtää Lannya, hänen kykyään kiemurrella ja vääntyillä, niin että kaikki yritykset saada hänestä ote olivat turhia. Minulle se oli tuttua. Missä Lanny on? Sitähän minä olen kysellyt itseltäni jo vuosia. Mitä poika puuhailee?”

Kirjassa on taso, jolle pääsy vie aikaa. Kaiken tositason liepeillä muotoaan alati muuttaa Isä Suomukka -vainaa. Mikä? Kuka? Se täytyy kokea, siinä ei selitykset auta.

”Jokainen elävä olento on mukana.

Yö laskeutuu, ja Isä Suomukka -vainaa on tehnyt tehtävänsä.”

Tehnyt tehtävänsä? Kyllä, tuonut ihmeen ja taian kriisitarinaan. Sen lisäksi henkilöiden päänsisäiset suoltamiset toimivat hienosti niin kuin kaunokirjallisuus vain voi: pääsemme ihmisten mieleen ihan toisin kuin muuten. Ja ihailen äänikirjasuunnittelutyöryhmän taitoa, miten kirjan eri osuuksia on poimittu eri lukijoille. Toimii todella hyvin.

Kirjan lopusta vielä. Hienohan sekin on. Se kertoo alituisesta muutoksesta. Sellaisestakin, jossa on erityisen menettämistä tavallisuuden ehdoilla.

– –

Max Porter
Lanny
suomentanut Irmeli Ruuska
WSOY 2020
216 sivua / äänikirjana 4 tuntia 44 minuuttia
lukijat: Krista Putkonen-Örn, Jukka Pitkänen, Erja Manto, Toni Kamula, Aku Laitinen.
Lainasin kirjan kirjastosta / kuuntelin BookBeatissa.

Myös Kirja vieköön! -Riitta ja Kirjaluotsin Tiina kuuntelivat kirjaa ja innostuivat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! En lähde arvuuttelemaan, mitä ja miten Canth kirjoittaisi nykypäivänä, mutta oletan, että Canthin henkeen kuuluisivat halu vaikuttaa ja aiheet, joista jotkut haluavat vaieta: vaikeat tilanteet ja pyrkimys purkaa niitä. Uskoisin kaikkien genrejen sopivan, niin omaelämäkerrallisten teosten, jossa käsitellään esimerkiksi masennusta, kuin pamflettienkin, joissa näytetään miespuheen räikeys – ja sellaiset haastekirjaset voisivat olla vaikka käännöksiä maailmalta. Ja sitten proosatuotannossa voisi olla vakavaa ja viihdyttävää sekä niiden välimuotoa, mutta aina on ihmisistä kyse, elämästä selviämisestä omien ja ulkoa tulleiden paineiden painaen. Siksi tänään tämä kirjailija ja hänen uusin teoksensa.


Veera Vaahtera -nimellä Pauliina Vanhatalo taitaa irrotella ja nauttia viihdekirjallisuuden rajojen testailusta. Olen lukenut useamman Vanhatalo-kirjan, samoin Vaahtera-kirjan. Nyt rajaan juttuni Vaahtera-osastoon, ja siitä yleisesti totean, että olen pitänyt realismiin kallellaan kulkevasta käsittelytavasta, sillä mukana on aina jotain epätyypillistä, etenkin naishahmojen elämäntilanteessa. Onnellisiin romansseihin on kyllä juonissa päädytty lajityypin mukaisesti. Ja miksei olisi, onhan se aina mahdollista, onnellinen käänne.

Vedet silmissä (Tammi 2020) on mielestäni jokseenkin rohkea veto viihdekirjallisuudessa. Kirja käynnistyy Jenna-kertojan Kasper-veljen itsemurhasta. Eikä tämä ole juonipaljastus, sillä asia selviää muutaman ensi sivun aikana. Viihdettäkö itsemurhasta, surusta, psyykkisistä ongelmista ja lapsuusperheen moninaisista sosiaalisista ongelmista? Miksipä ei! Selviytymistarinamielessä.

wp-1583055684845.jpg

Jenna on jättänyt akateemisen tulevaisuutensa veljen huoltamisen vuoksi, ajautunut veljen kanssa välirikkoon, päätynyt väljään panosuhteeseen koomikon kanssa ja alkanut myös itse ammattimaiseksi stand up -koomikoksi. Kirja kertoo siitä, mitä Jenna käy läpi suhteessa uraansa, nuoruudenystäväänsä Ellikseen, poikaystävään, syyllisyydentunteisiinsa ja perhetaustaansa samalla, kun hän joutuu pöyhimään veljensä jäämistöä.

”Tämän on Kasper nähnyt aamulla herätessään. Nyt sen näin minä.Tuosta ikkunasta lankeavan valon hän on tuntenut ihollaan. Nyt sen tunsin minä. Ajatukset olivat lennelleet kuin linnut hänen mielessään, ja nyt ne saisivat pesän minuun.”

Ei siis ihan perusviihdeaineistoa, vai mitä? Annan pisteet Vaahteran rohkeudelle yhdistää kevyttä ja raskasta. Lisäulottuvuus rohkeudessa on se, että romaaniin ympätään lavakomiikkaa. On mielestäni suoranainen riski selostella lavajuttuja proosamuodossa. En ole stand up -fani, joten tästä lähtökohdasta voin huojentuen todeta, etteivät lavajutustelut herättäneet minussa myötähäpeää (hyvä), eivät kyllä huvitustakaan (ok). Kerran nauroin kirjan aikana ääneen (autoseksikohtaus seurauksineen, siis seksiä autossa, ei soolona), muuten suru ja arjen hupaisat sattumukset sanailuineen pysyvät balanssissa, tilanteenmukaisesti.

Genretyyppisesti mukana on päähenkilön kavereita, elämäntilanteen käännekohtia ja mahdollisuus rakkauteen. Taitavasti näytetään kertojan elämän kipukohtia niissä vellomatta, ja lukija palkitaan toivolla. Kelpo viihdekirja siis, vaan ei ihan perushömppää. Hyvä.

– –
Veera Vaahtera
Vedet silmissä
Tammi 2019
romaani
207 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sadie Jones: Käärmeet

Sadie Jonesin romaani Ehkä rakkaus oli totta ihastutti muutama vuosi sitten. Sen jälkeen Jonesin romaanit ovat aina herättäneet odotuksia, mutta samanmoiseen innostukseen ne eivät ole johdattaneet. Odotukseni olivat silti taas korkealla, kun aloitin uutuussuomennosta Käärmeet (Otava 2020).

Käärmeet kertoo nuorehkosta avioparista Beasta ja Danista, jotka sinnittelevät pienellä palkalla asuntolainalyhennyksineen. Muuten on kaikki hyvin: rakkautta riittää, eikä erilaisuus haittaa. Dan on komea mustan äidin ja valkoisen isän jälkeläinen, Bea on puolestaan valkoinen, tavallisen näköinen, homssuinen nainen, joka pitää etäisyyttä rikkaisiin vanhempiinsa. Danille selviää vasta vuosien jälkeen, kuinka rikkaiden: ökyrikkaiden.

Pariskunta laskee roposensa ja päätyy muutaman kuukauden matkailuirtiottoon, jonka on määrä alkaa Ranskasta. Ensimmäinen etappi on hotelli, jota isännöi Bean veli. Osoittautuu, että sekä hotelli että veli ovat rempallaan. Sitten hotelliin saapuvat Bean vanhemmat, tapahtuu traaginen käänne, ja pääpariskunnan täytyy selvitellä periaatteitaan.

wp-1583914532548.jpg

Jonesin psykologisesti terävä katse kohdistuu nuoreen pariin: romaani ottaa otteeseensa Bean ja Danin, pienikin liike mielessä ja asennossa tallentuu. Odottamattomasti kompastun siihen, sillä jostain syystä tapahtumien pikkutarkka pyöritys vieraannuttaa minut, enkä kiinnity henkilöihin. Lisäksi Bean ja Danin varovaisen kohtelias suhtautuminen toisiinsa tarttuu minuun.

En taida tavoittaa, miksi tämä tarina piti kertoa. Luulen ymmärtäväni kyllä muutamia teemoja, joita romaanissa kiemurtelee – okei, okei, siis käärmesymboliikka. Enkä nyt paneudu Freudiin, vaikka Bea on ammatiltaan terapeutti. Yksi teema on perheen ja alkuperän heijastuminen ihmisten tulkintoihin, esimerkiksi Danin ”mustuus” johtaa ihmisiä tekemään johtopäätöksiä ihonvärin perusteella. Toinen teema liittyy varallisuuteen. Vaikka Bea on hylännyt perheensä ja sen arvot, hän on kasvanut rikkauteen, hänellä on tavallaan varaa tehdä irtiottonsa (sillä hän voi aina muuttaa mielensä arvoristiriidoista huolimatta), kun taas Danin köyhyydessä ei ole ollut valinnan varaa. Kolmantena teemana pidän anteeksiantoa. Siihen ei kiltti Bea ole pystynyt vaan häntä pinnan alla jäytää viha lapsuudenkokemuksista. Sille verrokkina on veli, joka on päätynyt ymmärrykseen Simone Weilin filosofian johdattelemana: ”Kaikki synnit ovat yrityksiä täyttää tyhjyyttä.”

En päässyt romaanin imuun, vaikka koin monia tiiviitä tunnelmatilanteita. Pariskunnan ja Bean veljen yhteiset päivät olivat sakeanaan tehokkaan epämukavia hetkiä, ja pengonnat hotellin ullakolla värisivät pelkoa siitä, milloin ilmestyy mikäkin raato vastaan. Bean vanhempien epämiellyttävyys kuvastui voimakkaasti, ja kirjan viimeisen osan piinaavuus tehosi. Käärmeet ei antanut minulle kuitenkaan kaikkeaan.

– –

Sadien Jones
Käärmeet
suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2020
450 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Jonesin romaanin.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tiina Laitila Kälvemark: H2O

”Nykyhetki ampuu nuolen kohti menneisyyttä ja puhkaisee siihen reiän, muuttaa kuvan.”

Noin hienosti kuvaa Tiina Laitila Kälvemark muistamista romaanissaan H2O (WSOY 2020). Muistojen vaihtelu muistelijan mukaan on yksi kirjan teemoista, samoin se, että muistoilla on tapana muuttua, ja on muistoja, joita mieli peittää.

”- – piirtävät peiliin kaksi H:ta ja O:n.”

Erityisen mutkikkaaksi menneisyyden ja nykyisyyden tekee se, että romaanin minäkertojalla Hester Hanna Ofelialla on useita sivupersoonia, joiden muistot ja puheet poikkeavat toisistaan. Etenkin vastakkaiset Hani ja Ofelia hämmentävät: Hani hummailee ja räväyttää vastuuttomana, Ofelia peittelee jälkiä ja järjestelee. Vähemmästäkin identiteetti hämärtyy.

”Ehkä sivupersoonat ovat olemassa oikeasti, ja minä en. Silloin tämä kylpyhuoneen peilistä heijastuva kuvajainen – kalpeat posket, hapsuinen tukka, tummat kulmat – on pelkkä naamio, Hanin, Ofelian ja Hanna P:n suojaksi rakennettu kuori nimeltä Hester, kilpi sisäisen todellisuuden ja ulkomaailman välillä.”

Romaani kertoo minulle siitä, miten vaikea on tavoittaa itseään ja ydintään. Ei tarvitse sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä, sillä muutenkin eri tilanteissa jokainen voi kokea yllätyksiä omasta toiminnastaan ja käytöksestään sekä roolinvaihdoksista. Tämän tavallisen identiteettihapuilun on unohtaa, sillä Hesteriin kasautuu runsaasti ekstreemiä.

Romaani jäsentyy tietynjäiseen jännärijuoneen, sillä Hester alkaa kolmikymppisenä peräämään, mitä tapahtui uutenavuotena, jolloin hän oli 11-vuotias ja jolloin hänen mielikuvitusystävänsä repeytyivät Hesterin eri persooniksi. Kaiken takana lymyää trauma, johon ovat eri tavoin osallisia Hesterille tärkeä isäpuoli, Hesterin polyamoriset hippivanhemmat ja toista ääripäätä edustava äidinäiti.

wp-1583760060718.jpg

”Ja vesi muuttaa muotoaan, mutta pysyy silti samana.”

Ei kannata odottaa tyventä pintaa, jonka myötä liu’utaan henkilöihin ja juoneen. Tässä romaanissa saa kulkea ristiaallokossa. Juuri se keinuttaa minua tehokkaasti kirjan kerrontaan. Silloin tällöin vellonta lisää välimatkaa tarinaan, ja ratkaisun hetket tuntuvat siksi hetken vesittyneiltä – vain hetken.

Mennyt sisältää myrskyjä, joista lukija saa tihkuen tietoa, eri tavoin värittynyttä riippuen muistelijasta. Lukija voi jättää juonipisarointeja omaan arvoonsa tai tehdä omia tulkintojaan. Joka tapauksessa H2O-romaani ottaa mukaansa korostetun psykologiseen pyörteeseen. Se sukeltaa mielen sokkeloihin – pimeisiin ja valonarkoihin.

Tulvilla on symbolinen merkitys. Ne viittaavat ilmastokriisiin mutta myös kaikkeen, mikä ihmisessä tulvii ja mihin täytyy rakentaa suojaavia valleja, jotta ylipäätään pysyy jotenkin tolkuissaan. Vaikutun Hesterin kokemusmaailmasta, siitä, millaista on elää taistelevien sivupersoonien hyökyaalloissa.

Taidan kikkailla reippaasti vesikielikuvilla. Siihen innoittaa romaanin vesitematiikka. Hesterille vesi merkitsee elementtiä, joka rauhoittaa sivupersoonien ja ympäristön paineissa. Vapaasukellus pitkään vedenpinnan alla vapauttaa Hesteriä hetkeksi muusta. Luen kirjasta hienoja vesikokemuskuvauksia muun virtaavan kerronnan ohella. Nautin kielen ilmaisuvoimasta, myös siitä, että elää voi traumoineen välillä ne hukuttaen.

   ”Liu’un, suljen silmät. Tämä on minun maailmani, rinnakkainen todellisuus, jossa pätevät toiset säännöt. Olen yhtä aikaa ehjä ja luvallisesti hajalla, kasa molekyylejä toisten samanlaisten sylissä.
  Aika venyy. Äänet vaimenevat ja sekoittuvat toisiinsa: rannalla leikkivien lasten kiljahdukset, helikopterin hurina, lokit. Ne kiertyvät hiljaiseksi ja lohduttavaksi lauluksi, jota sydämeni tasainen syke rytmittää.”

– –

Tiina Laitila Kälvemark
H2O. Romaani
WSOY 2020
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Naistenpäivän 2020 tärppilista

Naistenpäivänä tarjoan kymmenen tärppiä kirjoista, jotka olen noin puolen vuoden sisällä lukenut ja kiinnostavaksi havainnut. On paljon muitakin, mutta valitsin nyt näin. Kirjat ovat naisten kirjoittamia ja teemana on naisten elämän erilaiset vaiheet ja kokemukset. Asettelen vinkkikirjat otsikonmukaiseen aakkosjärjestykseen.

Carcasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo kirjoittaa kolumbialaisesta todellisuudesta, jossa poliittinen järjestelmä saa ihmisistä pahimman esille. Naisten vaihtoehtojen vähyyden romaani välittää väkevästi.

Kanslian naiset

Marja-Leena Tiaisen romaani 1970-luvun konttoristinaisista on avaus elämään muutama vuosikymmen sitten, jolloin naisen rooli oli kapeampi kuin nyt. Romaani on viehättävä koonti eri-ikäisten naisten valinnanmahdollisuuksista ja valinnoista.

Leijonapatsailla

Runo taipuu tavallaan tarinalliseksi. Aura Nurmen runot kuvaavat nuorta tyttöä ja hänen naisistumistaan pikkukaupungissa ja sittemmin suuressa. Katseen kohteena, puolitekoisena täydeksi tuleminen on tuskaisaa, olosuhteetkin painavat. Väkeviä kuvia äänikirjamuodossakin, myös selviytymistarina.

Nimesi on Marjatta

Sirpa Kyyrösen runoissa vyöryy hedelmällisesti naiselämää. Myyttinen kohtaa ruumiillisen, elämä syntymän ja synnyttäminen katoamisen, luonto luovuuden. Minä vaikutun. Tämä kirja täytyy saada omaan hyllyyn.

Pölyn ylistys

Silvia Hosseinin esseiden uustuleminen on tervetullut pokkarina. Esseet tuulettavat raikkaasti aiheita laidasta laitaan siten, että omakohtaisuus, persoonallinen asiayhdistelytaito ja tieto synnyttävät uutta.

Rakkauden Antarktis

Olen jo aiemmin listannut Sara Stridsbergin romaanin viime vuoden käännöskirjasuosikikseni. Toistan: karmeista kokemuksista kirja loihtii kerrontataidolla lohdullisuutta.

Sirkka

Anni Saastamoisen romaanin nimihenkilö astuu hänelle sopiviin saappaisiin tinkimättömästi ja viihdyttävästi. Sirkka ansaitsee kirjansa ja paikkansa olla juuri niin rajoittunut ja raivostuttava – ja viehättää juuri sellaisenaan.

Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaanissa on kuusi naista, josta jokaisesta riittää lukijalle mietittävää elämän taitekohdista ja valinnoista sekä tilanteista, joissa ei ole valinnanvaraa vaan joutuu selviämään muiden päätösten seurauksista.

Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on selkoistanut yhteensä viisi novellia kotimaisilta klassikkokirjailijoilta Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Näin pääsevät vanhaa kieltä ja pitkää proosaa karttelevatkin tekstin syrjään kiinni.

Vi

Kim Thúyn toinen romaani Vi sopii erikseen luettavaksi tai Ru-romaanin pariksi. Sykäyksenomainen tapa kuvata mennyttä elämää pakolaisena ja uuteen kulttuuriin istuttamista on elämys.

OHO: bonusvinkki

Minä myös ja alkuvuodesta ilmestynyt runokirjani Muiston ajastus! Kiteytän runomuotoon mietteitä ajasta ja muistamisesta.

wp-1579529798127.jpg

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Esseet, Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, omat, Romaani, Runot, Selkokirja

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Olen lukenut Marja-Leena Tiaisen nuorten- ja selkokirjoja. Kanslian naiset (Icasos 2019) on ensimmäinen lukukokemukseni hänen muusta tuotannostaan. Lukurupeamastani ja jutun kirjoituksesta on aikaa, sillä jostain syystä postaus on odottanut oikeaa hetkeä. Se on nyt, naistenpäivän tienoille osuvasti ajoitettuna.

Kanslian naiset on jatkoa kahdelle aiemmalle romaanille, mutta se on luonteeltaan itsenäinen kertomus, joka kertoo pikkukaupungin kanslian sihteereistä 1970-luvulla. Kohteena on etenkin kolme eri-ikäistä naista: nuori Eeva-Liisa, pienten lasten äiti Virve ja viisikymppinen Tuulikki. Juoni seuraa heidän elämänsä etenemistä noin vuoden ajan, jolloin jokaiselle tapahtuu merkittäviä käänteitä.

20191116_102006_resize_9.jpg

Viihdekirjatyyppisesti kirjassa painottuvat tunne-elämän tapahtumat, mutta käsittelytapa on realistinen. Arvostan sitä, miten Tuulikin osuudessa kuvataan gynegologisten vaivojen vaikutusta naisen elämään ja läheisten hoitoon keskittyneen naisen varovaisuutta uuden elämänvaiheen edessä. Virven hahmossa korostuu äitiyden ja palkkatyön yhdistämisen problematiikka ennen nykyisenkaltaista päivähoito- ja äitiyslomajärjestelmää. Eeva-Liisan myötä näyttäytyvät työn ja oman suunnan etsintä, asunto-olot ja ensi lemmen karikot.

Naisten näkökulma välittyy hienosti. Miehet eivät pääse persoonallisuudellaan kirjassa loistamaan, mutta silti he ovat oleellisia naisten elämässä – hyvässä ja pahassa.

”Virve oli kuumissaan ehdittyään kotitalolle. Mikan itku ja sitä säestävä Tapion kovaääninen karjahdus kuuluivat rappukäytävään. Lasten vahtiminen kävi Tapion hermoille. Miksei se ollut mennyt poikien kanssa leikkipuistoon, kuten oli luvannut?”

Parhaimmillaan Kanslian naiset on arkikuvauksissa. Niissä näkyy Tiaisen taito tavoittaa ajan aatteet ja elämän reuna-ehdot. Kuopion pikkukaupunki maaseutuympäristöineen muuttuu eläväksi paikaksi, jossa työläisperheet venyttävät penniä, sukuloivat ja seuraavat tuttujen tapahtumia, juoruilevat. Sosiaaliset kuviot tapoineen ja jännitteineen kuvataan hyvin. Sulavasti sujuu savon murre, vaikka pääosin kerronta kulkee yleiskielisenä. Jonkin verran kerronta toistaa aiemmin mainittuja asioita, ja muutamat käänteet vaikuttavat onnenkantamoisilta.

Kaikkiaan viihdyin hyvin 1970-luvun arkitunnelmissa. Välillä on mukava lukea tällaista konstailematonta kuvausta. Hienosti kirja myös herättää siihen, että 70-luvusta ei ole kovin pitkä aika, mutta naisten elämään ajan kuluminen ja kehitys on avannut lisää mahdollisuuksia.

– –

Marja-Leena Tiainen
Kanslian naiset
Icasos 2019
romaani
384 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjojen kuisketta, Kirjakko ruispellossa,  Kirsin kirjanukka ja Kulttuuri kukoistaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade (WSOY 2019) miellyttää henkilökeskeisenä romaanina. Kirjailijan psykologista otetta verrataan lievetekstissä Eeva Joenpeltoon. No mikä ettei. Lähteenmäki pitää hyppysissään niin juonen kuin henkilöiden elämänkohtalotkin.

Pidän päähenkilönä eläkeikää lähenevää Paulaa, vaikka romaanissa on toinenkin pääkertoja, ihmiskauppauhri Ojó. Alkupuolella haeskelin hapuillen yhteyttä raskaana olevaan Ojón, joka pakoilee sutenööriään ja päätyy Afrikasta Espanjaan viiniä tissuttelevan suomalaisnaisen hoteisiin. Tarinat linkittyvät vähitellen ja tuovat romaanin ystävyysteemaan oman ulottuvuutensa.

Ystävyyden lisäksi kirjassa pöyhitään perhesuhteita, etenkin isoäiti-ikäisen näkökulmasta. Tykästyn Paulan hahmoon. Hänessä on jotain aavistuksen sirkkamaista (ks. Juttuni Anni Saastamoisen Sirkka-romaanista), ei ihan yhtä koomista mutta virkistävästi omanlaista, sosiaalisesti kömpelöä tuumailijaa. Paulaan ei enää vanha, tuttu terapeuttihomma iske, ja mennyt elämä vaivaa – niin menetetty mies kuin ystäväkin. Etenkin vaiettu, vanha ystävyys vaivaa, vaikka uusikin on tuloillaan.

Paulan tekee mielenkiintoiseksi myös se, että romaani tuo tullessaan hienosti aihepiirin, josta ei ole paljon kirjoitettu. Se ei ole uutta, että äidin suhde aikuiseen tyttäreen ja aika vieraaksi jääviin lapsenlapsiin ei ole mutkaton, mutta tuoretta on tapa, miten kuvataan Paulan ajatuksia tyttären erosta:

”Ei ole helppoa mukautua toisen ihmisen aiheuttamaan melko sattumanvaraiseen muutokseen ja muuttaa omia tapoja, ajatuksia ja puheita sen myötä.”

Paula on kiintynyt tyttärensä mieheen Kasperiin, ja ero tietää myös Paulalle eroa vävystä. Sitä ei aina tule otettua huomioon, miten laajalle toisten ihmissuhdepäätökset vaikuttavat. Paula valottaa sitä kiinnostavasti:

”Mutta on myös niin, että he ovat tunteneet kaksikymmentä vuotta. Se on puolet Kasperin elämästä ja kolmasosa Paulan. On oikeastaan kummallista, etteivät he enää tapaa. Yhtenä hetkenä he häärivät keittiössä rinnakkain, toisena hetkenä Kasperista ei sanota sanaakaan.” 

Minulle Lähteenmäen romaani paranee edetessään. Siihen on kyllä pakattu paljon aineksia, mutta kyllä kerronta jaksaa kantaa ne. Siksi Sitten alkoi sade -kirjasta kehkeytyy miellyttävä lukukokemus, joka perinteiseen tapaan vie kertojen pään sisään ja paljastaa ajatusten ja tekojen taustoja. Tarkoitan siis sitä, että kerrontatapa ja näkökulmat miellyttävät, aiheet eivät ole siloisia tai siloteltuja. Tarinointi uskoo taitekohtien tarkoitukseen ja niissä toivon mahdollisuuteen.

– –

Laura Lähteenmäki
Sitten alkoi sade
WSOY 2019
romaani
317 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muualla: Leena Lumi ja Kirja vieköön!

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Blogistania-kirjani 2019

Bologgaajaporukka äänestää jälleen vuoden kirjasuosikeistaan. Ja aina on sama tuska: yksi ihminen voi lukea rajallisesti ja äänestää siten vain lukemastaan kirjajoukosta. Monta helmeä on lukematta. Minulla on myös toinen ongelma, sillä luetut kirjat loksahtelevat eri suosikkisijoille nyt kuin esimerkiksi viime lokakuussa tai joulukuussa. Aika muuttaa mieltä.

Äänestän tällä kertaa vain kahdessa kategoriassa, eli kotimaisten ja käännettyjen kirjojen sarjoissa.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka2


Blogistania Finlandia

3 pistettä
Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Verenkiertomainen kerronta hiussuonineen (juonineen) tempaa mukaansa ja saa kananlihalle, kun ajattelee henkilöitä, pikkukaupungin toimintatapoja ja tapahtumia. Velhomaista kerrontaa.

2 pistettä
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Tämä kirja on riematusvonkale proosavirrassa. En ole erityisesti spefi-fani, mutta tällä tavalla ympättynä ihan mikä tahansa arktisen hysterian höyre nappaa pyydykseeni.

1 piste
Pajtim Statovci: Bolla
Onhan tämä hieno, järisyttävä kirja ihmisestä, ihmisistä, olosuhteista, teoista.

Blgistania Finlandin postaukset kokoaa tänä vuonna Amman lukuhetki.


Blogistania Globalia

3 pistettä
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Kun kaikki mahdolliset sosiaaliset ongelmat ja sen päälle murha iskevät yhteen henkilöön, sen voi kertoa myös näin. Mestarillista proosakerrontaa!

2 pistettä
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Aika sulloutuu kertojan kuivausrumpuun, jossa sotketaan surutta ennen eläineitä tulevaan tekoälyyn niin, että kertojan osa on olla osallinen, tulkki ja hölmö. Kerronnan kirjopyykki tekee puhdasta jälkeä ainakin minun makuuni.

1 piste
Domenico Starnone: Kepponen
Tarkka, riipivä kuvaus vieraantuneen miehen havainnoista, ajattelusta ja toiminnasta suhteessa läheisiinsä.

Blogistania Globalian postaukset kokoaa tänä vuonna Todella vaiheessa -blogi.


Muihin sarjoihin en tänä vuonna osallistu. Blogistania Tiedon postaukset kerää Kirjamies, ja Blogistania Kuopuksen blogi Yöpöydän kirjat. Kaikkien kategorioiden äänestystulokset julkistetaan 2.3.2020.

28 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Ihmisen luurangossa on 206 luuta. Tästä luvusta irtoaa Wilhelmiina Palosen esikoisromaanin nimi: 206 pientä osaa (Gummerus 2020). Ja on luilla paikkansa romaanin maailmassa.

Romaanissa on kolme tarinalinjaa. Yksi seuraa Hellin nuoruusvuosia 1920-luvulla, toinen murrosikäistä Alvaria nykyaikana. Kolmannessa puhuu minämuotoisesti luuranko, joka seuraa Alvaria. Aluksi minusta tuntui, etteivät juonen tai kerronnan palaset loksahda kohdilleen, mutta olen tyytyväinen, että luin romaanin loppuun. Kerronta parantaa otettaan koko ajan edetessään ja lopun luunmurskan otan jo ihastuneena vastaan. Mutta mistä palaset ja murska koostuvat?

Helli rakastuu ennen ylioppilasjuhla-aikaa ja tapahtuu se tavallinen tarina. Kukaan ei jaa Hellin ahdinkoa. Hellin mieli on sumea, ja se myös kerrotaan melko sumeasti. Nuoren naisen elämä etenee karusti, ja se on tarkoituksellinen vastakohta romaanin nykyaikatasoon, jossa Alvarin äiti ilmentää viime vuosikymmenten mahdollisuuksia nuorelle naiselle, joka tulee raskaaksi, kouluttautuu, menestyy urallaan ja kasvattaa lapsen yksin. Hellin aikana se ei ollut mahdollista, Hellin mahdollisuudet ja ratkaisut olivat tyystin toiset – niin myös kohtalo.

Alvari edustaa nykyajan yksinäistä nuorta, jonka äiti liehuu maailmalla menestymässä. Isä on ollut Alvarille etäinen, harvinainen näky, mutta nyt isä ilmestyy muine perheineen. Tilanne ei ole murrosikäiselle helppo. Tässä astuu spefi-taso mukaan: kaliseva luuranko ilmestyy kaitsemaan haavoittuvasta nuorukaista, joskin luurangon jutut herättävät levottomuutta. En meinannut käsittää, miksi. Selvisihän se sitten.

wp-1582360690720.jpg

Luu-motiivi pilkahtelee pitkin matkaa. Helli laihtuu luurangonlaihaksi, ja Alvarin äiti tutkii hammasluita ja selvittää niistä kuolleiden alkuperää, ja luuranko on luonnollisesti myös kuoleman symboli. Luurankokaverin ilmestyminen Alvarin elämään juuri nyt ei ole sattumaa, mutta sen salaisuuden selvittämisen säästän sinulle.

”Ajattelin pitämistä, kun painoin tyynyä päätäni vasten, miten töksähtelevää ja vaillinaista se oli, omahyväistä itsensä peilailua. Minä puristin tyynyä tiukemmin. Ja kuitenkin muiden armolle asettumista.”

Vaikkei Hamlet nyt liity millään tavalla tähän, sanoisin kuitenkin romaanin käsittelevän ikiaikaista ollako vai eikö olla. Sopii se mietittäväksi ja tämäkin romaani luettavaksi ihmisten teoista ja niiden seurauksista.

– –

Wilhelmiina Palonen
206 pientä osaa
Gummerus 2020
romaani
153 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Norjalaisen tunturipuron kirkkaana mutta samalla pyörteisenä virtana etenee Vigdis Hjorthin romaanin kieli ja kerronta. Perintötekijät (S&S 2020) on jälleen osoitus Katriina Huttusen taidosta kääntää alkuteksti orgaanisen oloiseksi.

Romaanin kertoja, kuusikymppinen Bergljot saa tiedon kytevästä ennakkoperintöriidasta, koska hänen kaksi nuorempaa siskoaan Astrid ja Åsa on saamassa vanhempien kaksi mökkiä. Bergljot ja veli sivuutetaan perinnönjaossa. Vaikka veli ja Bergljot ovat olleet vuosia välirikossa vanhempiensa ja osittain myös sisarustensa kanssa, oikeudentuntoinen veli haluaa tasapuolisen kohtelun. Tämä käynnistää upotettujen perheasioiden pintaan nousun.

”Häpesin puhuessani ja häpesin nähdessäni kuulijoiden kasvot, ja häpesin kotimatkalla miten olin kertonut mökkien arvosta ja yliannostuksesta, lapsellisesti ja kimeällä äänellä, tavoilla jotka kuuluivat lapsuuteen, typerään nuoruuteen, häpesin koko yön, en saanut häpeältä nukuttua, koska en ollut aikuinen, koska en pystynyt kertomaan kypsällä ja tasapainoisella tavalla, koska minusta tuli taas lapsi.”

Teksti imaisee mukaansa, ja kielikirkkauden lisäksi juoni jouduttaa tempautumista kirjaan. Tapausten kulku etenee lähes jännärimäisesti, sillä kahtia jakautuneen perheen pulmat ja vaietut salaisuudet selviävät vähitellen lukijalle. Kertoja pihtaa syitä taitavasti, ja kun ne kirjan puolenvälin jälkeen paljastuvat, syntyy uusi, jäytävän psykologinen jännitysmomentti: miten perheenjäsenet käsittelevät avoimesti avattua traumaa? Miten kertoja selviää, kun psykoanalyysissa möyhennetty trauma taas aktivoituu?

Vaikka tekstiin tungetaan Freudia ja Jungia, pysyy tarina kertojan tunnetotuudessa kiinni. Kerronnan tehokeinoja ovat suoruus, toisto, kierteisyys ja havaintojen tarkkuus. Väkevästi välittyy etenkin kertojan vellonta: tällaista on, kun ytimiä nävertävää asiaa käsitellään. Tällaista on, kun kertoja tulkitsee muiden reaktioista ja viesteistä sanatarkkaan joka nyanssin, mitä kukin on milloinkin sanonut ja tarkoittanut. Välillä uuvun veivaamiseen – mutta ei, kertoja ei pääse irti, ei millään, vaan veivaa ja veivaa.

wp-1581854687746.jpg


Kertojakeskeisyydessä on joitain suvantoja, joissa kertoja tulkitsee toisten näkökulmaa ja joissa havaintojen tarkkuus yltää runollisuuteen ja ajatelmallisuuteen. Hienosti kertoja kytkee myös ystäviään osaksi vyörytystään. Osin ystäväosuudet laventavat kertojan kapeaa näkökulmaa. Pääpiirre on kuitenkin se, että kertoja on keskellä, muut sumussa kertojan sumentuneen olemisen liepeillä.

Myös Bergljotin lapset ja pienet lapsenlapset saavat aimon osan Bergljoltin lapsuudenperheen vuosikymmeniä käynnissä olleesta sairaasta tilanteesta. Tätä mietin paljon. Ja pistää kirja miettimään muutenkin ihmisten suhteita ja suhtautumista.

”Sen muistaisi, ajattelin, seuraavalla kerralla kun reagoisin yllättävän voimakkaasti kohdatessani toisen ihmisen tai ilmiön, että selitys ei todennäköisesti ollut toisessa ihmisessä, ilmiössä, vaan minussa.”


Romaani vetää monin tasoin syövereihinsä ja pistää miettimään vääryyksiä ja taitamattomuuksia, joita perheen sisällä tehdään. Jokaisella perheenjäsenellä on tietoisia ja tiedostamattomia syitä ja motiiveja, jokaisella on hetkensä nähdä ja sulkea silmänsä, jokaisella on keinonsa manipuloida.

Ehkä liikaa nyt ympäripyöristelen, mistä on kyse, mutta haluan jokaisen lukijan pääsevän kirjaan ennakkotiedottomana. Tämän paljastan: on kyse nähdyksi, kuulluksi ja tunnistetuksi tulemisesta – on sitten kyse 5-vuotiaasta, 50-vuotiaasta tai 80-vuotiaasta. On myös kyse siitä, ketä uskotaan. Tämä romaani on Bergljotin. Minkälainen romaani olisi veljen tai kahden pikkusiskon? Entä äidin tai isän?

Vakuutun romaanin otteesta aiheeseensa: näin kivuliaasta aiheesta näin luistaen. Autofiktiosta tässä on kyse, niin tietävät kertoa kirjan esittelytekstit, ja kirjan sisällön suoruus on herättänyt Norjassa kohua ja kirjailijan perheenjäsenten ulostuloja. Maantieteellinen etäisyys ehkä vaikuttaa minuun niin, etten auto-ominaisuuksia jää sen kummemmin ruotimaan, vaan lyhyesti: tämä kirja on riepova ja väkevä.

Vigdis Hjorth
Perintotekijät
S&S 2020
romaani
Katriina Huttunen
245 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata

”Elämäntilanteet vaihtelevat, ja erilaisten suhteiden intensiteetti vaihtelee. Minulla on motto, että maailmaan mahtuu ihastusta. Se on ihana asia.” Näin lausuu Riikka Suominen, ja lisää hänen ajatuksistaan: ”Hän haluaisi herättää ihmisiä miettimään, onko seksuaalinen yksinoikeus todella paras rakkauden mittari.”

Lainaukset ovat Riikka Suomisen lehtihaastattelusta (HS 13.2.2020), joten hänen esikoisromaaninsa Suhteellisen vapaata (Otava 2020) saa tehokkaan julkisuuslähdön. Seksiin liittyvät aiheet saavatkin yleensä hyvin palstatilaa. Julkisuus innostuu jostain syystä aina seksiaiheista, mutta minua kiinnostaa, minkälainen itse romaani on.


Avoimen suhteen asialla siis liikutaan. Tilastollisesti pitkissä liitoissa petetään ahkerasti, vaikka ylläpidetään uskollisuusideaalia. On kuitenkin suhteita, joissa vieraissa piipahdus ei ole katastrofi vaan yhdessäelon elinvoiman tae. Suomisen romaanissa on selvä agenda käsitellä parisuhdeodotuksia ja -todellisuuksia mahdollisuuksien näkökulmasta.

Romaanissa nelikymppinen Klaara haluaa seksiä muttei aviomiehen kanssa. Hän kyllä rakastaa miestään ja haluaa lapselle kahden vanhemman kodin. Mainiota, että romaanissa pääparin lisäksi Klaaran ystävät tarjoavat rinnastuksia, osin vastapainoa ja jutun juurta erilaisista suhteista ja suhteiden tiloista ja suhtautumisista.

Romaani hakee mallinsa rakkausromaanigenrestä, ja poikkeava aiheenkäsittely ja selkeä feminismi on sen etu. Lähtökohtana on naispäähenkilön vapaudenkaipuu toteuttaa itseään, ja tässä romaanissa toteutushalu keskittyy seksiin, joka ulkoistuu parisuhteesta.

”En mä käytä vapauttani etsimällä parempaa suhdetta. Se mitä mä vapaudellani teen tapahtuu meidän suhteen ulkopuolella. Mua ei kiinnosta mitä sä teet omallasi. – – Mua kiinnostaa vaan, millaista meillä on keskenämme.”

wp-1581755585052.jpg


Pidän siitä, että pariskunnan kipukohtia pistellään, esimerkiksi keskustelun vaikeutta.  Genretyypillistä on melko ulkokohtainen, osin jopa ulkonäkökeskeinen henkilöiden kuvaus, etenkin seksiseuralaisten osalta. Se on selitettävissä, sillä minäkertoja-Klaaran Tinder-veikkoset ovat vain tarpeen tyydyttämistä varten, eivät muuta. Kunnes siihen rasahtaa tarpeellinen särö.

Taas aiheeseen! Suhteellisen vapaata käsittelee suunnitelmallisen tuntuisesti kaikkea mahdollista, mitä mielikuvat ja tutkimukset avoimesta suhteesta sisältävät. Esimerkiksi kirja käsittelee aiheesta tätäkin: seksikumppani haluaakin enemmän kuin piipahduksen tai puoliso tai itse ihastuu seksipartneriin. Niissä osuuksissa on aitouden tunnetta, kun koen kirjassa aika paljon myös asetemallisuutta.


Toistan: tärkeintä on kirjassa aihe. Sitä kypsytellään hitaahkosti, ja sitten päästään seksiseuralaisvaihtuvuuteen. Kertojalle ei riitä kokemus aiheesta, vaan hän usein ymppää tietopläjäyksiä, jotka eivät ole tekstissä vielä ihan sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Kirjallisesti ei romaani yritäkään imponoida. Teksti etenee nakuttavan journalistisesti, ja se sopii kertojan henkilökuvaan. Juttu luistaa ja juoni vetää. Kiinnostavia kerrontaosuuksia ovat esimerkiksi kohdat, joissa Klaara personoi Parisuhteen ja siten antaa kyytiä hallitseville suhdemalleille.

”Parisuhteen taustavoimat pelottelevat, että jos Parisuhteen nakkaa ulos, niin koti käy tyhjäksi. Jäljellä on kaveruussuhde, ontto kulissi. Mutta meille käy aivan päinvastoin: kun suljemme Parisuhteen komeroon, meillä on kivaa. Käyttäydymme normaalisti, kuin kaksi kaveria. Onnemme riippuu vähemmän toisistamme, mistä seuraa että olemme onnellisempia yhdessä. En ole enää marttyyri, jos minulla on tylsää, omahan on elämäni.”

Ja taas aihekeskeisyyteen! Kirja varmasti jakaa ajatuksia, ja Klaara siippoineen ja ystävineen saa lukijoita asettumaan puolesta ja vastaan. Hauskaa, että mukana on provosoinnin siemeniä ja päähenkilössä särmää, siis ärsyttävyyttä ja myös muuta. Silti huomaan: ei tarvitse valita puolta vaan voi tarkastella, mikä on mahdollista tai sopii kenellekin – mikä puolestaan itselle merkitsee vapautta ja tuntuu mahdolliselta ja miksi. Osuvasti tarina sysää lukijan miettimään omia asenteitaan ja arvojaan pitkän liiton ideaalista.

– –

Riikka Suominen
Suhteellisen vapaata
Otava 2020
romaani
381 sivua.
Sain kirjan kustantajalta (pyytämättä).

Muualla: Kirsin kirjanurkka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Olisi jotain kerrottavaa on kirjan nimi. No, todellakin! Romaani kertoo taitavasti puhumattomuuden vaikutuksista, en siis huokaile proosan kerrontalaatua vaan romaanihenkilöiden vuorovaikutusjumia.

Kotimaisen proosan lukijoille ei teemana puhumattomuus ja kohtaamattomuus mitenkään yllätä, ja tottahan se on kansallisuudesta ja kulttuurista riippumatta merkittävä väärinkäsitysten ja probleemien syy. Celeste Ngn esikoisromaani Olisi jotain kerrottavaa (Gummerus 2020) lisää teemaan kahden kulttuurin perheen jännitteet 1970-luvulla.

Kiinalaistaustainen James ja amerikkalainen Monica tapaavat 1950-luvun lopulla, kun James on aloitteleva yliopisto-opettaja ja Monica opiskelija. Suhde karauttaa Monican urahaaveet karille: hänestä kehittyykin äitinsä kaltainen kotirouva, mitä hän on yrittänyt välttää. Välit äitiin kyllä katkeavat, koska äiti ei hyväksynyt tyttären liittoa. Sen seurauksista olisi jotain kerrottavaa Monican ja Jamesin kesken, samoin pariskunnan kolmelle lapselle – vaan ei. Perheessä ei perimmäisiä ajatuksia tai vaikeuksia paljasteta muille. Esimerkiksi:

”Jamesin vatsanpohjaan putoaa kivi. Valkoinen on ollut koko heidän suhteensa ajan vain paperin, lumen ja sokerin väri. Jos jompikumpi on maininnut jotain Kiinaan liittyvää, kyseessä on ollut kaalilaji, isokukkainen huonekasvi tai sentyyppinen noutoruoka, josta James ei perusta. – – mitä James on pelännyt alusta asti. Sen, että Marilyn on koko ajan lokeroinut kaikki mielessään: valkoinen, ei valkoinen. Ja sen, että ihonvärillä on todellakin merkitystä.”

Ng kuljettaa tarinaa takauimin, koska romaani käynnistyy hetkestä, jolloin lukija tietää perheen teinitytön kuolleen. Dramaattinen tilanne antaa ainekset purkaa teemoja ihmisille annetuista leimoista, yksinäisyydestä, perheenjäsenten toisilleen tyrkkäämistä tietoisista ja tiedostamattomista odotuksista – ja ennen kaikkea siitä, miten kotona jää kunkin perheenjäsenen ydin näkymättömäksi, tunnistamattomaksi ja kohtaamattomaksi.

wp-1580969387474.jpg

Ng tuo niin tässä kuin aiemmassa suomennoksessaan myös selvästi näkyviin, millaista on perheessä yhden lapsen suosinta ja muiden ohittaminen. Romaaniin pakkautuu paineinen, ahdistava tunnelma monestakin syystä. Yksi on äidin panostus yhteen lapseen, minkä seurauksena on muiden jääminen syrjään ja panostuksen kohteen tukahduttava varjoelämä. Romaani on surumielinen, ja tuntuukin vetisenpilvisen talvitunnelman toivotulta valonkajolta, että ihan lopussa tarjotaan hitunen tulevaisuudentoivoa.

Olisi jotain kerrottavaa ei sytyttänyt minua siten kuin Tulenarkoja asioita, mutta pätevää, henkilövetoista proosaa Ng tuottaa. Tarinan ja kerrontatyylin varmuus kannattelee lukijaa, joka saa romaanista aimo annoksen oppia inhimillisistä virheistä ja niiden vaikutuksesta.

– –

Celeste Young
Olisi jotain kerrottavaa
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2020
romaani
285 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg vahvistaa uskoa romaanitaiteeseen. Rakkauden Antarktis (Tammi 2019) tekee kuolleista eläviä, sanoista paperilla hengittäviä ja kuvitellusta totta.

Romaanin nuori kertojanainen kuvaa kuolemaansa, toistaa pitkin kirjaa sen yksityiskohtia aina uusia nyansseja lisäten. Kuolemankuvailujen välissä hän kertoo elämästään alkoholistiperheessä, pikkuveljen hukkumisesta, rakkaudestaan nistiin, huostaanotetuista lapsistaan, omasta huume-elämästään ja itsensä myymisestä. Raskaita aineksia siis, eikä toteutus niitä peittele – silti ilmaisussa on ihmeellistä ilmaa.

Nuorena kuollut vanha sielu lepattaa välitilassa, josta kertoja näkee äitinsä, isänsä ja lastensa elämään. Hän määrittää lopullisen kuoleman koittavan silloin, kun kukaan ei enää lausu hänen nimeään –  ja vielä riittää lausujia, sillä kertoja käy myös tulevaisuudessa, lastensa aikuisuudessa, kunnes jäljellä on ehkä enää yksi.

wp-1580322782385.jpg

Kirjan rakenne ja kerronta kuljettavat lukijaa varmaotteisesti kaiken sen kuvaamansa turvattomuuden läpi. Kauheudet eivät kutistu hiotun kielen kirjopesussa, vaan kaikki sävyt korostuvat ja muoto pitää kuosinsa. Julmuuksien ja rappion rinnalla kukoistaa elämän arvo – alkoholistien, nistien ja syrjään sysättyjen arvo. En ole ensimmäinen, joka ei löydä kirjaa paremmin kuvaavia adjektiivia kuin kaunis ja lohdullinen.

”Maailma oli sateesta raskas, sademaailma jossa vihreä hehkui tavallista kirkkaampana, sen näköinen kuin se olisi upotettu veteen. Klorofylliä tihkuvia pehmeitä puunlatvoja. Sateesta märkää asfalttia. Kuolleiden eläinten verivanoja. Mäyriä ja lintuja. Nämä minä näin.”

Jos joku haluaa esimerkin, mikä ero on rikoskirjalla ja romaanilla rikoksesta, vertailua konkretisoi Rakkauden Antarktis. Luen myös dekkareita, ja niiden joukossa on kiinnostavaa kirjallisuutta – vertailussani onkin kyse ilmaisutavan moniuloitteisuudesta. Dekkareissa rikos ja sen setviminen johtavat usein juonipainotteisuuteen. Stridsbergin romaanissa tapahtuu paloittelumurha, mutta romaani keskittyy uhriin ja hänen kokemustensa ja ajattelunsa verbalisointiin, ei rikolliseen tai rikoksen selvittämiseen. Tässä romanissa ei  uhri eivätkä hänen omaisensa ole statisteja.

”Ja kuvio on joka kerta sama: poliisit ja kriminologit esittävät sankareita ja istuvat tukkakiiltävinä siisteissä huoneissaan ja puhuvat murhaajasta. Samaan aikaan minun maailmani muuttuu näkyväksi, vaarallinen alamaailma hivuttautuu lähemmäs tavallisten ihmisten valoisaa maailmaa kaikkine narkomaaneineen, huorineen, rikollisineen ja muine desperadoineen. Sellaiset roolit annetaan yleensä statisteille. Mutta oikeasti ihmisiä kiinnostaa vain murhaaja, sillä vainajaahan ei enää ole. Niin, uhri on useimmiten nainen, kalpeanvihreä ruumis joka vilahtaa kuvassa nopeasti ja katoaa samaan tyhjyyteen mistä on tullutkin.”

Rakkauden Antarktis kuvailee paljon kuolemaa ja surua, mutta se on elämän puolella. Vaikka elämä olisi lyhyt tai repaleinen, tai ei olisi enää yhtään ihmistä, joka muistaa nimen rakastavasti, jotain on ollut.

”Tarinat siitä, miten maailmankaikkeus jatkaa laajentumistaan, tekevät irti päästämisen minulle helpommaksi, se ajatus että me olemme osa samaa päättymätöntä liikettä.”

Hieno, kaihtelematon, viisas romaani.

– –

Sara Stridsberg
Rakkauden Antarktis
suomentanut Outi Menna
Tammi 2019
romaani
179 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Habaneran havaintoja, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirsin Book ClubLeena Lumi, Reader, why did I marry him?,

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lukurauhaa 2020 – älä unohda näitä vuoden 2019 kirjoja

Hyvää lukurauhan päivää! Minkään ei pitäisi estää rauhoittumista lukemiseen myös muina päivinä, mutta minun puolestani voi tälle asialle nimikkopäiviäkin perustaa. Ei tässä muu auta kuin jatkaa antoisaa harrastusta eli lukea kirjoja, myös ihan paperisia, ja jokunen myös ostaa, koska kirja-alan tilastoinnit lähettävät varoitusmerkkejä kirjan ja lukemisen kohtalosta.

Lukurauhapäivän lukemisen lomassa muistuttelen siitä, että uutuuskirjatulvaa kannattaa padota välillä myös ”vanhoilla” kirjoilla. Todellakin outoa: viime vuonna ilmestyneet kirjat vaikuttavat markkinoilla jo menneen talven lumilta. Ja koska ei tänä talvena etelässä juuri ole lunta nähty, kannattaa palata viime vuoden kirjojen muistoihin, jotka eivät ole sulaneet pois. Nyt taisi mielikuva kirmata jäätäväksi, mutta ajatus on pakkasenkirkas: edellisen kauden ja vielä sitä vanhemmat, kiinnostavat kirjat eivät ole kadonneet minnekään. Muistutan tässä jutussa minuun vaikuttaneista vuoden 2019 romaaneista, jotka eivät ole kovin paljon olleet esillä. Järjestys etenee elämänkaarimaisesti.

Malin Kivelä: Sydän

Sydän sykähdyttää kerronnallisesti taitavana kuvauksena pelon ja rakkauden ajasta. Kivelän kuvaus on tarkkaa ja näkemyksellistä. Kertoja synnyttää kolmannen lapsensa, jolla ilmenee sydänvaiva. Kirja ei silti kerro vain siitä vaikka paljon siitä. Kirjassa kertoja on kokonainen harsomaisenakin.

Jani Nieminen: Komero

Miksen ole nähnyt kirjajutuissa montaakaan mainintaa Komerosta? Se on mainio kertomus perheestä, nuoruudesta ja ystävyydestä. Kasvukertomukset eivät ole kirjallisuudessa harvinaisuuksia, mutta harvinaisen vinkeästi Komerossa kertojahenkilö kelaa mennyttä yhdistäen tapahtumiin lepattavia näkyjä. Viihdyin ja liikutuin kirjan parissa.

Cristina Sandu: Vesileikit

Novellistinen, tiivis romaani puhaltaa köyhän maan kuviokellujat maailman tuuliin ja kertoo siten rivien välein ja harkituin sanoin juurtumisesta ja juurettomuudesta, kun alla liikkuu arvaamaton elämän virta.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjä

Sääskenpyytäjä on repaleinen tarina aikuisen naisen ja vanhojen vanhempien suhteesta – eletyn elämän pikakatselmus menneeseen ja nykyisyyden käänteentekeviin tapahtumiin. Kerronnan karheus ja näkökulmavaihtelu lisäävät lyhyen kirjan intensiteettiä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Jokin minua viivytti tarttumaan Pienen hauen pyydystykseen, en tajua mikä, sillä lukukokemus taitaa olla viime vuoden romaaneista iloisimmin yllättävä. Riemastun romaanin pohjoisen tunnelman kummasta väreilystä. Taas on kyse perheestä, sukupolvista, yhteisöstä ja rakkaudesta, mutta voi peijooni, mitä muita aineksia Karila saa siihen linjakkaasti mukaan!

Aki Salmela: Eläimen varjo

Vuoteni 2019 alun iloja oli runokokoelma Eläimen varjo, jonka runoissa eläimellisyys inhimillistyy. Pidän runojen ajatelmatiheydestä. Kokoelmassa vaihtelee runomuotoja proosaan, ja käännöstäkin pukkaa. Nämä runot pysyivät pitkään yöpöytäkirjana, jota oli ilo silmäillä iltaisin ja bongata ajatelma yön kylkeen. Sitä paitsi kirjan kansi on vuoden 2019 parhaita.


wp-1581146611564.jpg

Mitä luen nyt lukurauhan päivänä? Ostin syksyllä kirjamessuilta William Shakespearen Sonetit (Gaudeamus 2010 / 1609). Runot on kääntänyt Kirsti Simonsuuri. Tämän kirjan ekstraetu on se, että syvästi sivistynyt Simonsuuri aukaisee joka runon viereen sonetin viittaukset, kuvaston ja kontekstin aikaan ja tapoihin. Lisäksi kirjassa on käännöksen alapuolella alkukielinen sonetti.

Monena iltana minut on tehnyt onnelliseksi tieto, että voin päättää ehtoon ajattomaan lyriikkaan. Olen lukenut sonetin silloin tällöin ennen yöuntani. Siksi sonetteja riittää luettavaksi vielä tässä helmikuussa. Lukurauhani siis jatkuu vielä jonkin aikaa Shakespearella, mutta jatkuu se myös uutuuksin ja jo aiemmin ilmestynein vielä lukemattomin kirjoin. Vielä kirjoja julkaistaan suomeksi. Vielä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani