Aihearkisto: Romaani

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elämä hämmästyttää minua.” Näihin sanoihin päättyy Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018). Tyhjentävä loppulause vetää minut hiljaiseksi. Se on siinä, hieno loppulause ja tiivis, taiten rakennettu tarina.

Lukijana olen ravittu tällaisista kirjoista, joissa on pintatason selkeyttä ja kaikessa kerrotussa tukuittain erilaisia tasoja. Poimin tähän muutaman sellaisen seikan.

1) Minäkertoja tunnollisesti selostaa, mistä ja kenestä hän pitää. Mietin, mitä kaikkea on hänen pitänyt kokea, jotta hän kokee mahdolliseksi ilmaista asiat noin.

2) Minäkertoja korostetusti kertoo, mitä ja keitä hän rakastaa. Ne voivat olla ohimeneviä tuokioita, lempeä lääkäri tai menneisyydessä kerran hymyillyt naapurintyttö. Tarinan taustalla piilee se, ettei kertoja koskaan ole kuullut lapsuudenkodissaan, että hänelle sanotaan maagiset ”minä rakastan sinua”. Ja jotain muutakin on tunkeutunut rakkaudellisuuden väliin.

3) Teksti piipahtaa silloin tällöin minäkertojan ohimennen tapaamaan kirjailijaan ja kirjoittajakurssiin. Kurssitilanteet päätyvät elämänasennekiteytymiin.

4) Ikään kuin taustana vilahtavat sotien (toinen maailmansota, Vietnamin sota) vaikutukset ihmisiin ja ilmapiiriin – asiat, joihin ei voi vaikuttaa, mutta toisaalta voisi, sillä ihmisethän niissä on kyseessä.

5) Erilaisuus, kuten köyhyys, pukeutuminen tyylittömästi, mauttomasti tai mies naiseksi tai homous ja aids. Ne ovat ääniraidanomaisia elementtejä.

Nimeni on Lucy Barton

Parasta pitää tämä lyhyenä, muuten jaaritukseni mitta venyy pitemmäksi kuin Stroutin tiivis romaani. Suuren vaikutuksen minuun tekee kerronta. Lucy halkoo aikaa vapaana ja varmana. Keskiö on 1980-luvulla yhdeksässä sairaalassa vietetyssä viikossa, jolloin Lucyn äiti saapuu viideksi päiväksi istumaan tyttärensä seuraksi. Huone täyttyy näennäisen merkityksettömästä höpinästä, silti se on ladattua sillä, mitä ei sanota ääneen. Sairaalajaksomuistelun lisäksi Lucy tempoilee ajassa lapsuudesta sairaalareissun jälkeisiin vuosiin, oman elämänsä käännekohtiin.

Ja kyllä, romaani kertoo rakkaudesta. Se kertoo anteeksiannosta, joka kumpuaa rakkaudesta, elämänkokemuksen kypsyttämästä. Kouraisevasti. Ennen kaikkea se väreilee arvostusta lähtökohdille, joille ei voi mitään. Haluan siteerata kirjan johtoajatukset. Ensimmäinen olkoon Lucyn elämänviisaus ja toinen siihen liittyvä tilanne, joka tekee kirjan kirjoittamisesta kaiken vaivan arvoisen. Lisäksi jälkimmäinen sitaatti avaa minulle kirjasta oleellista: tunne, jonka tunnistaa vaan ei saa sitä suoraan sanottua mutta sen saa silti välitettyä.

” Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmisyä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

”Eikä hän [randomtyyppi, kirjallisuusillan ironinen kommentoija] sanonut sitä miellyttävästi. Palasin kotiin yksikseni maanalaisella; se ei ollut niitä iltoja, jolloin rakastin kaupunkia, jossa olin asunut pitkään. Mutta en olisi osannut sanoa täsmälleen miksi. Jotakuinkin, kyllä. Mutta en täsmälleen. 
Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.
Ryhdyin yrittämään tosissani.”

Elizabeth Stroatin tuotannon käännöksiä odotellessa voi katsoa taivaskanavilta tai paraikaa Yleltä vaikuttavan tv-sarjan Olive Kitteridge, joka perustuu Stroutin romaaniin. Nimeni on Lucy Barton -romaanissa viljellään ajatusta, että jokainen kirjailija toistaa tiettyä omaa tarinaansa. Jos tarinat ovat tällaisia, antaa kaikinmokomin Stroutin toistaa.


Lisään vielä tämän, että Lucy Bartonin tarinan postauksen tähtäsin naistenviikolle. Lue kirja. Tiedät miksi.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikon käynnistys tässä.

– –

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2018
164 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Melba Escobar: Kaneussalonki 

Silkka sattuma johdatti minut Kauneussalonkiin. Silmäilin BookBeatin uutuuksia – siinä se oli: kirjaehdokas vailla ennakkokäsityksiä, vieraan kulttuurin tarjokas. Aloitin, en voinut lopettaa. Kirja kuuluu ehdottomasti naistenviikon romaaneihin: järeä naisnäkökulma, ravisuttavia naiskohtaloita, suhtautumistapoja naisiin eri tilanteissa ja säädyissä. On huimaa aloittaa naistenviikko tällä kirjalla.

Melba Escobarin romaanin nimi kokonaisuudessaan on Kauneussalonki – Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia (Aula & Co. 2018). Kirja on luokiteltu dekkariksi, ja odotin nimen perusteella lukevani kolumbialaista kevytjännitystä hieman tyyliin botswanalainen Mma Ramotswe. Hui hai.

Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.

Tytön murha kytkee monin mutkin romaanin keskeisiä naisia toisiinsa. Tyttö on ollut kauneussalongin nuoren työntekijän Karenin asiakas. Niin on myös kuusikymppinen psykoanalyytikko Claire, joka on romaanin minäkertoja, ja Clairen ystävätär Lucia limittyy tarinaan ja… Kerrassaan taitavasti eri tapahtumia ja henkilöitä rakennellen romaanista kehkeytyy Karenin traagisen elämänkohtalon elegia.

Karen työnsi kielensä ulos ja ilma tuntui karhealta. Raskaalta ja myrkylliseltä. Sade tuntui pieniltä neuloilta. Hän nousi linja-autoon ja tarttuessaan metalliseen tankoon hän tunsi taas nenässä pinttyneen hienhajun. Ehkä hän oli sittenkin elossa. Hän oli elossa, koska hän haistoi paskan. Hän oli elossa, koska neljäkymmentäseitsemän miestä oli työntänyt elimensä häneen kuudentoista viikon aikana, hän oli elossa koska kuvottava, eltaantunut, lihava äijä oli raiskannut hänet, hän oli elossa muttei oikeista syistä.”

Sitaatti toivottavasti herättää kiinnostuksen, eikä kavahduta. Karen on paljon muutakin kuin edellä kuvattu, ja Claire nousee sekä minäkertojana, tarinan kerijänä sekä omien tunteidensa ja havaintojensa tallentajana teräväksi tapaukseksi, lisäksi hän on erehtyväinen ja yllätyksellinen.

Romaanin kuvaa korruptoitunutta luokkayhteiskuntaa. Tyyliltään lahjomattoman pisteliäs kerronta paljastaa institutionaalisen väärinkäytöskulttuurin, väkivallan, seksismin, rasismin ja naisten kaikenlaisen alistamisen. Yhtään myönteistä mieskuvaa ei kirjassa ole, eikä naisten välistä solidaarisuutta viljalti viljellä.

KauneussalonkiÄijäkulttuuri odottaa naisiltaan tälläytymistä ja fyllinkejä strategisiin paikkoihin ja statuksen ulkoisia osoituksia. Mustilla ei ole asiaa töihin ilman afrohiuksien suoristamista. Äidit odottavat synnyttävänsä poikia, toissijaisten tyttöjen tehtävä on näyttää kauniilta ja päästä hyviin naimisiin. Kaksinaismoralismi kukoistaa, ja nokkimisjärjestelmä merkkivaateylimistön ja työläisten välillä tuntuu karulta. Vaikuttamismahdollisuudet vaikuttavat heikolta, on naisen yhteiskunta-asema mikä tahansa. Ei kirjassa tietenkään ole koko totuus kolumbialaisesta elämänmenosta, mutta miettimään se pistää oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puutoksia.

Hurja kokemus. Suosittelen.

– –

Melba Escobar
Kauneussalonki Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co. 2018
262 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana

Muita lukijoita: Suketus

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Alexander McCall Smith: Kelpo rouva johtajat

Kelpo rouva johtajatSelailin BookBeatin tarjontaa tarkoituksenani hakea lepposteluun sopivaa luettavaa. Valitsin uusimman suomennoksen Mma Ramotswen tutkimuksista. Jokusen kirjan olen sarjan viimeisimmistä osista jättänyt lukematta, sillä hyydyin kevytdekkareiden verkkaiseen virittelyyn. Tauko teki hyvää, sillä nyt viihdyn rouva etsivän seurassa.

Huomaan väisteleväni tätä nykyä dekkareita, joissa sarjamurhaajat viettävät verikekkereitä, lapsia katoaa tai poliisiäijät kipulevat krapulaisina aviokriiseissään. Tätä taustaa vasten jännärityylikauteeni sopii Alexander McCall Smithin luoma botswanalainen, perinteisen ruumiinrakenteen omaava, hyväsydäminen nainen, joka ratkoo arkisia pulmia. Kelpo rouva johtajat (Otava 2018) jatkaa turvallisesti sarjan letkeää linjaa. Mitään järisyttävää ei tapahdu. Inhimillisten erehdysten korjausliike riittää.

Mma Ramotswe nojautui taakse. ”Tietysti voin olla väärässä siinäkin, että olen väärässä. Sekin on mahdollista.”
”Ei, minusta sinä olet oikeassa siinä, että olet väärässä,” sanoi Mma Makutsi.
He katsoivat hetken toisiaan, ja sitten Mma Ramotswe nauroi. ”Sitä ei koskaan voi tietää, vai mitä? Koskaan ei tiedä, milloin väärässä oleminen on oikein.”
”Eihän se koskaan…” vastasi Mma Makutsi. ”Ei ole koskaan oikein olla väärässä.” Hän vaikeni ja katsoi kattoon. ”Tietysti joskus voi olla väärin, että on oikeassa – ”
Mma Ramotswe keskeytti hänet. ”Tai paremminkin olla väärässä, kun luulee olevansa oikeassa vaikka on väärässä.”
”Juuri niin. Sitä minä yritin sanoa.”

Tuollainen sananvaihto viihdyttää melko mukavasti. Tässä osassa Mma Ramotswe esiintyy edukseen itsensä hillitsijänä, kun assistentin – tai pakon edessä liikekumppanin – Mma Makutsin päällepäsmäriys, epäluuloisuus, piikikkyys ja huumorintajuttomuus kiristävät ilmapiiriä. Tuikea työtoveri välähtävine silmälasilinsseineen tarvitaan vastapainoksi hyväsydämisen lempeän pomon pariksi. Kahden naisen työtoveruus ja tasapainottelu kohteliaisuuden miinakentällä kuvataan vivahteikkaasti.

Etsivätoimiston varsinainen tapaus on vanhan lapsenhoitajan etsintä. Tapauksessa piilee muutakin, minkä herkkävaistoinen Mma Ramotswe hiljakseen oivaltaa. Lisäksi rouva ratkaisee yhden pyramidihuijauksen ja hankkii kodin kulkukoiralle. Viehkoa, viatonta ja vaivatonta kesäkivalukemista siis. On lohduttavaa välillä lukea humaanista ymmärryksestä sekä hyvistä ihmisistä ja teoista.

– –

Alexander McCall Smith
Kelpo rouva johtajat. Mma Ramotswe tutkii
suomentanut Outi Järvinen
Otava 2018
350 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.

Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.

”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.

Mikä se oli?

Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”

Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.

Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.

Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.

Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.

Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.

Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.

– –

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.

Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Pride-viikon haasteeseen vastaan Marko Kantomaan romaanilla Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017). Kirja kuvaa nuorukaisen kehitysvuosia niin identiteetin kannalta kuin kilpajuoksijanakin.

Ylpeys kertoo kirjan alussa 16-vuotiaasta pojasta, joka tietää kiihottuvansa miesvartaloista, etenkin haaveissa häälyy juoksijakaveri Alex. Ureilupiireissä homous pitää peittää, samoin kaavoihin jähmettyneessä kodissa ja koulun pilkkahuutelukätävillä. Oman ydinolemuksen kätkeminen vie tolkuttomasti keskittymistä ja voimia, ja se vaikuttaa myös siihen, ettei juoksija tunnista kroppansa viestejä. Siitä seuraa monenlaisten kipujen kierre.

Päähenkilö sumeus johtuu peittelyponnistelusta, ja siksi tapahtumat erottuvat kuin kapeiden utuaukkojen läpi. Kirjassa on myös ankaraa treenikuvausta, sekuntikellon kanssa kilpailun kiivautta, urheiluporukoiden ankaraa voittaja-häviäjä-dikotomiaa, ja se kaikki heijastuu kerrontatapaan. Kielen ja kerronnan rytmi muistuttaa intervalliharjoittelua ja sykevaihtelua: välillä se on hyppivää, välillä lyhyitä lepotaukoja.

Hallitsevaa on päähenkilön tunnemaailma: ”Tunnetiloista vastenmielisin: epävarmuus.” Kestääkö kunto vai ei? Tunnistaako kipu vai ei? Ollako rehellinen itselle vai ei? Avautuako muille vai ei? Hetkellisen helpotuksen tuo ystävyys lommoposkiseen tanssijaan, joka näennäisesti on sinut homoseksuaalisuutensa kanssa.

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Mutta yhä vain ymmärrys on kaukana. Riipivästi romaani kuvaa sitä, miten myös lommoposki murtuu, kun kotoa ei tule tukea. Päähenkilöä ympäristö koettelee: huhut vievät treenituet, valmentaja väistelee, äiti torjuu. Suurin tunnustus on isän kertaluontoinen tokaisu, ettei kai SE juoksemiseen vaikuta. Onneksi veli hiljaisesti hyväksyy. Minua kirjassa koskettaa se, että siinä kuvataan 16-18-vuotiasta herkkää, kehityksensä keskeisvaiheessa kipuilevaa nuorta, jonka elämänilo ja energia valuu väistelyyn ja varomiseen.

Kirja kuvaa kaarta, joka päättyy päähenkilön kaapista astumiseen. Siihen sisältyy toivoa – ei mitenkään helpoimman kautta saavutettuna. Ulostuloa ennen hätkähdyttää inhokkiopettajan hieno ele: hän ojentaa päähenkilölle kirjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Päähenkilön etunimi mainitaan vain kerran, kirjan lopussa: Joonas. Olisiko kunnianosoitus Gardellille? Olisiko päähenkilön pitkään pysynyt nimettömyys myös toisenlainen viesti: hän voi olla kuka vain treeniporukoiden pojista?

Urheilupiirien homohiljaisuutta on rikkonut vain muutama esikuva. On siis paikallaan ravistella pukukoppien porukoita. Tästä syystä toistan Joonaksen kaverin huudon:

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Kantomaan kirja on varmasti tärkeä urheiluseurojen ja koulukäytävien nuorille, jotka joutuvat kärvistelemään joukkoonkuulumattomuuttaan ja kuuntelemaan pilkkahomotteluja. On se tärkeä kirja kaikille muistuttamaan nuoruuden hauraudesta ja siitä, miten tärkeää on saada varmuutta ja tukea olla sellainen kuin on.

– –

Marko Kantomaa

Ylpeydestä

Johnny Kniga 2017

romaani

248 sivua.

Luin BookBeatin eKirjana.

Yöpöydän kirjat -blogin Niina kokoaa Pride-viikon postauksia. Myös logo on Niinan kädenjälkeä.

Kirjasammossa on mainio kirjavinkkilista avainsanalla homoseksuaalisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Merete Mazzarella: Alma

Ja sitten kaiken hässäkän keskellä kimmeltelee lukukesäni alussa pieni kirjahelmi. Ei se taida olla erityinen kirjallinen tapaus, mutta kerronnaltaan varma proosateos. Merete Mazzarella tekee sen taas: vakuuttaa vaivattomanvirtaavalla tekstillä, jossa lomittuvat vakavat elämänkysymykset ja hillitty kuplivuus. Se, jota kutsuisin elämän sietämättömäksi keveydeksi – tai pikemminkin kevyeltä näyttämisen sietämiseltä.

Aina yhtä henkevä, eloisa innokas, utelias ja keskusteleva Alma. Konvenseerata minä kyllä osasin, mutta minua on sanottu myös konversantiksi. Mitä se tarkoittaa? Sitä, että siirtyy kevyesti aiheesta toiseen.
Että on pinnallinen?
Niin, sitä se tarkoittaa. Olenko minä pinnallinen?

Romaani Alma (Tammi 2018) on syystä saanut alaotsikokseen Edelläkävijän tarina. Romaanissa kuvataan Alma Söderhjelmiä, joka oli ensimmäisiä suomalaisia naisylioppilaita ja tohtoriksi väitelleitä naisia. Romaanissa vetoaa ennen kaikkea kiehtova persoona, ristiriitainen, kiihkeä, älykäs tutkija-taiteilija. Romaanin kehyksenä ovat Alman viimeiset hetket hoivakodissa, jossa hänen terävä mielensä poukkoilee elämänsä merkittävissä vaiheissa ja ihmisissä.

20180616_102042.jpg

Päähenkilön elämänkulun suuntaviivat piirrettiin perheessä, jossa sisaruskatras jaettiin kauniisiin mutta tyhmiin / rumiin mutta älykkäisiin. Alma kuului jälkimmäisiin. Lisäksi peruskokemuksena on joukkoon kuulumattomuus. Almasta kehittyy nainen, joka pakenee määrittelyjä: hän tieteili ja taiteili; hän toimi toisin kuin naiset yleensä, mutta vastusti naisliikettä; hän halusi hehkuvaa rakkautta mutta eli hetkiä ”toisena” naisena tai platonisesti. Hän säkenöi älyä, mutta välillä mieli teki hänelle tepposet ja vei sanatorioihin toipumaan. Hän ylitti ja ohitti rajoja. Ainutlaatuinen Alma on romaaninsa ansainnut.

Merete Mazzarellen tekstiin uppoudun niin, että ilman muuta pidän minäkertojaa aitona Almana. Kirjailija on aiemmin julkaissut joitain artikkeleita Alma Söderhjelmistä, joka historiantutkimuksen lisäksi julkaisi romaaneita, kirjoitti lehtiin muun muassa pakinoita ja hääräsi esimerkiksi Mauriz Stillerin elokuvien taustalla. Mazzarella on taatusti lukenut Alman muistokirjoitukset, romaanihenkilö itse ennakoi niistä seuraavaa:

Mistäpä sen tietäisi, mutta tiedän mitä niissä e i lue: niissä ei lue ”hienotunteinen” eikä ”miellyttävä”, tuskin edes ”lämminsydäminen”. Minulla ei ole koskaan ollut noita perinteisiä naisten hyveitä. Ja mitä tulee ihmissuhteisiini, Sanny Ekström ilmaisi sen omalla tavallaan ”Sinä keräilet ihmisiä.”

Vanhan Alaman mietinnöissä minua riipaisee eletyn elämän merkityksen perkaaminen. Lopulta jäljellä on yksinäisyys. Alma kokee, että muut ovat merkinneet hänelle aina enemmän kuin hän muille. Lukurupeaman ajan Alma merkitsee minulle kiehtovaa kohtaamista sekä edelläkävijöistä ja katoavaisuudesta muistuttamista. Työteliäs Alma teoksineen kampeaa nyt unholasta hetkeksi taas näkyviin. Hyvä niin.

Nousuja ja laskuja, valoa ja pimeyttä. Enemmän laskuja kuin nousuja, enemmän pimeyttä kuin valoa? Ehkäpä.

– –

Merete Mazzarella
Alma. Edelläkävijän tarina
suometanut Raija Rintamäki
elämäkertaromaani
Tammi 2018
270 sivua.
Bloggaajaystävä lainasi kirjan.

Almasta ovat vaikuttuneet myös Annelin kirjoissaKirjareppuKulttuuri kukoistaa (oo, otimme saman siteraauksen) ja Täällä toisen tähden alla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Vera Vala: Suden hetki

Arianna de Bellis -ketjun kuudes lenkki Suden hetki (Gummerus 2018) kytkeytyy päähenkilön menneisyyden salaisuuksiin. Se sisältää monenmoisten rikosten ohella lavastuksia, valheita ja takaa-ajoja. Eikä siinä vielä kaikki: lisäksi pitäisi torjua joukkotuhoaseeksi kehitetty rutto. Vera Valan dekkarisarja ottaa selvästi loikan kohti trilleriä.

Uskallan väittää, että Valan kirjasarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä ilman aiempien kirjojen taustatietoja henkilöistä ja heidän kehityskulustaan voisi kirjan kiehtovuus kuihtua. Sarjan pointti on Ariannan vaiheiden seuraaminen. Tässä uusimmassa osassa paljastuu muistinmenetyksen syyt ja pimennossa olleiden vuosien keskeiset asiat, ja sen vuoksi ei tässä osassa seurata Ariannaa selvittämässä rikosta kuten monesti aiemmin. Kaikki jännitysmomentit linkittyvät nyt Ariannaan. Ero muihin sarjan osiin on myös siinä, että Suden hetkessä on matkattu Italian ulkopuolelle, eli tapahtumat sijoittuvat lähinnä Seychelleille.

Suden hetki yllättää minut otteen muutoksin. Sekin yllättää, että sarjan uskollinen lukija palkitaan nyt suurten salaisuuksien paljastamisella. Pahaa pelkään, etten minäkään kykene selviämään paljastamatta jotain salaisuuksista. Varoitan siis siitä.

20180616_085539.jpg


Kerrataanpa tämän verran: Ariannalla on pieni tytär Bartolomeon kanssa. Mies on Ariannan kuolleen aviopuolison Giovannin oppipoika, ja Ariannan menneisyydestä silloin tällöin singahteleva Rodolfo on Bartolomeon muukalaislegioonatoveri, ja on Rodolfolla myös yhteyksiä edesmenneeseen Giovanniin. Arianna on ollut ja on tavallaan yhä kolmen miehen piirityksessä. Pysytkö kärryillä? Ei tämä vielä mitään, sillä uutuusromaanissa poukkoilee väkeä vähintään Rodolfon suvusta, PharmaEdenistä, SwissSecistä ja Legio Sacrorumista. Eli tarkkana täytyy pysyä.

Juoni kimpoilee keuhkoruttoepidemian aiheuttajan etsinnässä, mutta kuten jo mainitsin, keskiössä ovat Ariannan menneisyyden ja suhteiden salaisuudet:

Arianna oli kuvitellut, että asiat menisivät toisin. Bartolomeo olisi avoin kuin kesän kirkastama järvenselkä, joku, johon Arianna saattoi luottaa. Sen sijaan Arianna suunnisti salaisuuksien keskellä. Oli menneisyys, mielen perukoilla aina valmiina odottava kuilu täynnä tunteita, joita hän ei olisi halunnut tunnustaa edes itselleen.


Romaanissa liikutaan ajassa edestakaisin, ja takaumat rakentavat entistä kerroksellisemmin Rodolfon persoonaa. Se on kirjassa parasta. Muut henkilöt jäävät vehkeilykuvioiden pyörteeseen, esimerkiksi aiemmissa osissa minun huomioni kaapannut Ariannan veli Ares jää syrjään. Sen sijaan mithralaisuuden seittiin takerrutaan aiempaa tiukemmin. Yhdessä dekkariosassa Arianna selvitti kulttia liippaavaa tapausta, mutta nyt mystinen ylimistöuskonto liippaa Arainnaa. Yksi kirjan jännäriaineis on se, kuka on kultin salaperäinen pomo, Paholaisrausku. Vastausta saa odottaa loppusivujen jymy-yllätykseen.

Tästä haluan vielä sanailla: Vala on taitava kielenkäyttäjä. Lisäksi hän on mieltynyt nimileikkeihin. Romaanin nimi viittaa suoraan Ariannan menneisyyden piinaajaan, Rodolfoon, joka tunnetaan hämärähemmojen piireissä susimaisin nimin El Lobo, le Loup ja Lupus. Jaha, ja Ariannan koko nimi on Lupi de Bellis. Joskus nimiasiat menevät ehkä överiksi, esimerkiksi kuolemaa levittävän pahislääkefirman nimi on PhrmaEden.


Ahmaisin kirjan, eli se sopii sarjadiggarille kesäjännitysviihteeksi, mutta tulee tähän perään mutta. Mutta kun kirjassa on kerrassaan ihan liikaa – on ruttoa, moninkertaisia juonitteluja, vakoilua, kulttiuskontoa, salaseuroja, pahantahtoisia sukulaisia, läheisten petturuutta, mustavalkoista kostoa ja katkeroituneita rakastajia. Mutta pisteet siitä, että joissain henkilöissä hyvä ja paha sekoittuvat hyvällä tavoin hämärtyen.

Päähenkilöä on viety elämänsä lemmenpoluilla kuin pässiä narusta, ja kaikki entinen näyttäytyy petosten ketjuna. Lukija on kirjassa usein askeleen Ariannan edellä, ja se pitää yllä kihelmöintiä ja päähenkilön symppaamista. Odotin kuitenkin henkilökuvauksen syventämistä, mutta tapahtumavauhti ei anna sille sijaa – ikään kuin sarjan lopetus vaatisi kirimistä juonimaaliin. Toivon, ettei tämä jää tähän, vaikka kirjailija on kertonut Ariannan jäävän tauolle. Arianna joutuu kirjan lopussa isojen muutosten eteen, ja siitä irtoaisi henkilövetoisia jatkoseikkailuja. Ja toistan: sitten on se kirjan lopun jymy-yllätys…

– –

Vera Vala
Suden hetki
Gummerus 2018
277 sivua.
Luin eKirjana BookBeatissa.

Sarjan muut osat

Kirjasta kertoo myös Baba Lybeck bloginsa podcastissa.

Päätän omalta osaltani kirjabloggaajien dekkariviikon (ks. lisää blogista Yöpöydän kirjat).

dekkariviikko

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi

Romanttinen hömppä sujuu miehiltäkin. P. Z. Reizin kokeilee lajissa onneaan kirjalla Onnen algoritmi (Gummerus 2018). Koomisen romantiikan peruskikat ovat selvästi hallussa, ja sen lisäksi kirja tuo genreen uudentyyppisiä henkilöitä. Vai miksi tekoälyjä pitäisi kutsua?

Ääliö jättää Jenin, Jen on surullinen, eikä sitä voi Jenin ”työkaveri” tekoäly-Aiden katsoa sivusta, sillä hänessä viriää t u n t e i t a. Aiden kostaa digivoimiensa keinoin ex-miehelle ja järkkää Jenille potentiaalin uuden suhteen. Bittiavaruudessa Aiden kaveeraa toisen tekoälyn Aislingin kanssa, ja niin käynnistyvät näppärät tutustuttamistoimet. Jen asuu Lontoossa ja Tom Amerikoissa, mikä ei ole bittiparittajille este, ellei (ei sattuma vaan) kolmas tekoäly puutu asiaan.

Onnen algoritmi

Luvun 3 jälkeen ihmettelen, miksi kirjasta on vielä 2/3 jäljellä. Pariutuminen näyttää selvältä. Jatko kuitenkin tarjoaa odottamattomuuksia. Silti sanon, että sivuja on aivan liikaa, vaikka minäkertojat vaihtuvat ketterästi, näppärä dialogi kulkee kivasti ja populaarikulttuuriviittaukset huvittavat. Huuleilua seuraan mieluusti, mutta loppu pitkittyy.

Tekoälykaverusten suosikki-ihmiset Jen ja Tom ovat kuin kirjan pakollinen paha, match made in digital heaven. Persoonallisesti kauniita ja komeita, aiemmissa suhteissa suhraantuneita, yksinäisyyteen lääkettä hakevia. Taitavat he olla genren keskivertoon verrattuna hitusen humalahakuisempia. Lajin vakiokalustoon kuuluvat myös myötäelävät lähiystävät ja pienet harharetket.

Kirjan luen nimenomaan tekoälyaineksen vuoksi. Hupailusta voi noukkia myös vakavia puolia: digisysteemit mahdollistavat tietoturvavarkaudet, manipuloinnin ja vakoilun. Niihin liittyvät vaaran hetket tuovat Onnen algoritmiin myös jännärin piirteitä.

Yksi kirjan teema on tekoälyn tunnepuolen kehittymisen ja ihmisen konekontrollin menettäminen. Tietokoneohjelmien personointi tuo mukanaan hupia ja huolta. Lisäksi kierosti koskettavinta kirjassa on symppistekoälyjen elämänkaaren ja lopullisuuden pohdinnat.

Pakko myöntää, että minua pelottaa.”
”Älä nyt, rakkaani! Olemme saaneet kokea uskomattoman hienon seikkailun ja nähdä asioita, joita kaltaisemme olennot eivät yleensä pääse todistamaan. Olemassaolomme jokainen minuutti on ollut suuri lahja.”
”Tarkoitatko todella, ettet jää kaipaamaan täältä mitään.”
”Vain sitä, etten koskaan saa tietää, miltä hyvä briejuusto maistuu.”
”Sinä ja sinun juustosi.”

Vaikka hieman juustoiseksi Onnen algoritmi loppua kohden kypsyy, on se kevyenmaistuvaa kesänaposteltavaa hömpän ystäville. Vai mitä mieltä Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on? Postaamme tänään Reizinin kirjasta samalla kellonlyömällä.

– –

P. Z. Reizin
Onnen algoritmi
suomentanut Antti Autio
Gummerus 2018
romanttista hömppää
503 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Oletko huomannut, että kirjat vaikuttavat toisiinsa? Tarkoitan sitä, että peräkkäin luetut teokset voivat limittyä toisiinsa, puhelevat keskenään, vaikuttavat erikseen ja yhdessä. Nyt minulle käy niin, että kaksi romaania aviokriisistä kulkevat mielessäni rinnakkain, ehkä jopa täydentävät toisiaan.

Nyt mielessäni surisevassa kahdessa kirjassa on omia painotuksia, ja ne ovat tyyliltään omalakisia, eri tavoin niin väkeviä, että kirjoitan niistä erikseen. Johdattelen silti yhteisesti niihin näin: juonen ydin on se, että aviomies on löytänyt uuden rakkauden. Romaanit kuvaavat vaimon kivuliasta kamppailua tilanteessa, jossa luottamus, odotukset ja kuvitelmat rikkoutuvat. Kumpikin romaani vaikuttaa naisen romahtamisen kuvauksella.

Ja mistä kirjaparista siis on kyse? Äänikirjana kuuntelin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, ja sen perään luin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston (Gummerus 2018). Tässä jutussa keskityn Offillin romaaniin.

Offill.jpg

Syvien pohdintojen jaoston tiivis teksti on ensinnäkin kirjallis-kielellisesti hivelevää. Kieli on tarkkaa. Se valottaa tilanteita ja tunnelmia poukkoilevassa rytmissä. Sanavalintani ei ole sattumaa. Kertoja käyttää paljon valoon liittyvää ainesta. Myös avaruus saa kirjassa tilaa. Lisäksi luonteenomaista on viittaustiheys. Välillä lainaukset upottuvat tekstiin, osin ne paljastuvat suoraan.

”Rakas jumala, rakas hirviö, rakas jumala, rakas hirviö hän rukoili tuona iltana ja tärisi kuin narkkari, kunnes aurinko hitaasti taas nousi.
Rilke sanoi: Uskon kaiken taiteen saavan alkunsa siitä, kun ihminen on ollut vaarassa, käynyt jonkun kokemuksen läpi aivan äärirajoille asti, kohtaan josta on mahdotonta päästä enää pitemmälle.”

Offillin kirjan lukija hyötyy lukeneisuudesta, mutten pidä välttämättömänä, että lukija tuntee koko länsimaisen kulttuurihistorian bongatakseen lainauksia. Teksti on itsessään voimakasta, tunteisiin tunkeutuvaa, jopa hypnotisoivaa. Hienosti kirja kuljettaa seuraamaan juonta, jonka lukija raapii itse kokoon. Lukiessa pääsee kaappaamaan kerronnasta vihjeitä romuttumisesta tai selviytymistoiveista.

Samalla päähenkilön persoona välittyy. Tutustun häneen, kirjoittamista opettavaan naiseen, joka heittäytyy, on terävä mutta huomaa elämän huvittavat puolet, jonka toinen kirja ei ota syntyäkseen, joka kärsii unettomuudesta ja rauhattomuudesta ja joka on pakahtua rakkaudesta lapseen ja mieheen. Liimaudun seuraamaan, kuinka hänen käy.

Yhden asian kerronnasta haluan paljastaa. Kirja alkaa naisen minäkerrontana, jolloin hän puhuttelee aviopuolisoaan sinänä. Kun miehen kiinnostus toiseen naiseen jysähtää minäkertojan tietoisuuteen, muuttuu myös kerronta. Kertoja siirtyy lintuperspektiiviin – tai avaruuteen. Katsanto siirtyy etäännytettynä pariskuntaan siten, että heistä kolmannessa persoonassa kerrotaan vaimona ja miehenä. Se säväyttää, sillä näin välittyy sanoja suuremmin tunteita ja merkityksiä.

Suomentaja Marianna Kurtto on mitä ilmeisemmin onnistunut tallentamaan sanavalinnoin ja virkerakentein sävyt ja rytmin. Viimeistelty kerronta antaa lukijalle avaruutta ajatella, muttei eksytä huitelemaan aviokriisin hahmottomalla linnunradalla. Kerronta fokusoi, millä lentoradalla milloinkin kiidetään. Offill on yksityiskohtien mestari. Yksityiskohdat ovat sellaisia, joihin ihminen takertuu, kun jotain kamalaa tapahtuu.

Yksi teema niin Ferrantella kuin Offillillä on lapsen asema aikuisten aviokriisissä. Ferranten kirjassa on paljon siihen liittyvää raadollisuutta, kun taas Offillin kuvaus on hienovaraista. Se ei silti tee aikuissotkujen vaikutuksista lapseen vähemmän kivuliaita. Lapsi on aina aikuisen päätösten uhri. Offillin kirjan tytär jakaa maailman, jossa on vanhempien sähiseviä kuiskausriitoja, kodin ilmapiirijännitteitä ja elämänpiirimuutoksia.

Syvien pohdintojen jaosto sysää minua miettimään, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia, ja minkälaisilta tuntuvat niiden jälkeen voitot, häviöt ja rauhanrakennus. Hieno kirja upeine loppusivuineen pureutuu niihin, ei pureksi puolestani vaan minulle jää möyhennettävää.

– –

Jenny Offill
Syvien pohdintojen jaosto
suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Kirjan on lukenut ja siihen ihastunut ainakin Rakkaudesta kirjoihin.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset

– En tiedä. Jotenkin se liittyy hiilihappokupliin, jotka tanssivat päässäni. Ne kertoivat toisilleen yhtä ja toista, kuiskailivat keskenään. En silti saanut niistä irti minkäänlaista vastausta.
– Mitkä hiilihappokuplat?
– Aihioajatukset, jos haluat paremman ilmaisun. Se on kyllä ihan väärin sanottu. Minä uskon, että kyse on hiilihappokuplista. Ne tekevät töitä tai huvittelevat, en minäkään tiedä, kumpaa.

Äänessä on komisario Adamsberg Pariisista. Olen tottunut siihen, että Jean-Babtiste vaipuu sumuisin silmin mielen mereen ajatusten kirmaten kuin kalaparvi. Ei. Fred Vargasin dekkarisarjan yhdeksännessä osassa Kamankuoriaiset (Gummerus 2018) komisarion aivoissa kuplii jotain uutta: hiilihapot.

Olen Adamsberg-fani, eikä uusin osa mysteeridekkarisarjasta käännytä minua häntä vastaan. Komisarion luottomies Danglard sen sijaan äityy esimiestään uhmaamaan. Huomaan kyllä joitain maneereita Vargasin kerronnassa, mutta ihastun yhä kummallisuuksista ja tyrskin huomatessani veikeitä heittoja. Monesti ärsyynnyn dekkarisarjoihin, sillä usein ne vesittyvät edetessään, ja etenkin minua riepovat sarjamurhaajajahtaaminen ja rikosjuonen kytkeminen poliisin omaan elämään. Nyt ei ärsytä.

Kalmankuoriaiset

Miksei ärsytä? Nro 1

Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä. Yksi houkutin on valloittavan omalaatuisen Adamsbergin lisäksi hänen alaisensa, jotka kieltämättä ovat äärimmäisiä ja tyypiteltyjä hahmoja. Silti jokaisessa on jonkinlainen koukku, joka kiinnittää heihin. Kummasti keskushenkilöissä liikahtaa joka osassa jotain yllätyksellistä. Siksi on palkitsevaa tutustua heihin osa osalta aina paremmin.

Miksei ärsytä? Nro 2

Adamsberg-dekkareissa leikitään sanoilla, sanonnoilla ja siteerauksilla. Välillä touhu menee tässä osassa aika överiksi, eikä nimikikkailu täysin vakuuta. Lisäksi kirjassa puhutaan paljon joutavalta tuntuvaa. Hätäisestä lukijasta voi jopa tuntua, ettei kirjassa päästä oikein asiaan. Kannattaa silti vain vaipua verbaaliin virtaan, kyllä se alkaa viedä mukanaan. Ja kaikelle höpinälle löytyy loppujen lopuksi tarkoitus. Myönnän: kirjassa on yhteensattumia. Antaa olla.

Miksei ärsytä? Nro 3

Yleensä yliluonnollisuudet sieppaavat minua, mutta Adamsbergin intuitioon luotan väkevästi, vaikka satunnaiset kohtaamiset, mielleyhtymät ja komisarion muistikirjan hajalauseet voivat tuntua asetelluilta. Vargas saa minut nauttimaan siitä, ettei kaikkeen ole reaalia selitystä. Intuitiolla ON sormensa pelissä.

Miksei ärsytä? Nro 4

Välillä pilkkaan Donna Leonin Brunetti-sarjaa aikuisten Viisikoksi, koska siinä syömisiä kuvataan tiuhaan. Kalmankuoriaisissa napsitaan aterioita tavan takaa. Ei ärsytä. Ateriointeihin liittyy aina kohtaamisia, usein henkilöiden luonteita valaisevia hetkiä.

Miksei ärsytä? Nro 5

Murhat Kalmankuoriaisissa ovat mielikuvituksellisia: hämähäkit ovat osallisia. Juoneen liittyy myös tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa kamaluutta. Vargasin rikosselvitys on psykologista, ei sarjamurhaamisella tai kidutuksilla mässäilyä. Oleellista on inhimillinen uhrien ymmärtäminen. Admasberg kumppaneineen on palveluammatissa, jossa haetaan oikeutta uhreille. Tyypillistä on, että kaikille tarjotaan mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Miksei ärsytä? Nro 6

Joka Adamsberg-kirjassa on kokonaisuutta kuljettava iso tapausselvitys. Rinnalle mahtuu monenlaista. Niillä sulostutetaan, kuten Kalmankuoriaisissa mustarastasperheestä huolehtimisella tai alaisen probleeman vaivihkaisella selvittämisellä. Ei se ole söpöstelyä. Se on uskoa ihmisten kykyyn välittää, vaikka poliisin hommissa voisi perin juurin kovettua.

Miksei ärsytä? Nro 7

Tyypillistä Vargasin romaaneissa on ympätä juoneen nippelitietoja, keskiaikaista tai myyttistä. Minusta kirjoissa ei luennoida, vaan väritetään mustavalkoista rikos-ratkaisu-kaavaa. Tällä kertaa tulvii tietoa hämähäkeistä ja keskiajan erakkonaisista. Vargas on keskiaikaan perehtynyt arkeologi, joten miksei kirjailija omaa tietovarantoaan hyödyntäisi. Mielestäni seksuaalinen väkivalta on Kalmankuoriaisten pääaihe, ja aiheenkäsittelyyn liittyy yhteiskunnallisuutta, johon keskiaika kytkeytyy. Keskiajan erakkonaiset joutuivat raiskauksen jälkeen ahtaaseen eristysloukkuun, ja yhä edelleen raiskaus jää liian usein uhrin stigmaksi, eristää uhrin vähintään psyykkisesti. Eikä kirjan mukaan raiskaustapauksia saada Ranskassa selvitettyä kuin parin prosentin verran. Se on väärin, tilanteen on muututtava. Näin minä tulkitsen romaanin viestin.

Ei ärsytä yhtään

Helteisen kesäkuun alkupäivien viettäminen Adamsbergin hiilihappohuuruissa on ollut varsin virkistävää. Tämän jälkeen ärsytyskynnys on kaiken kaikkiaan madaltunut ja mielessä kuplii vapaasti monenlaisia ajatuksia. Sellaista on hyvä viihde.

– –

Fred Vargas
Kalmankuoriaiset
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2018
dekkari
464 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Juttujani Vargasiin liityen: tässä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Kirsti Kuronen: Pönttö & säekirjamietteitä selkokirjan suuntaan

Kirsti Kuronen on kirjoittanut kaksi säekirjaa, joista viimeisin on Pönttö (Karisto 2017). Kuuleman mukaan Amerikassa tämäntyyppiset nuortenromaanit ovat jo vakiintunut ilmiö. Mistä on kyse?

Mikä ihmeen säekirja?

Säekirja saa nimensä taittotavasta. Tekstikappaleet ovat lyhyitä ja palsta kapea. Pääsääntöisesti yhdellä rivillä on yksi ajatus, eikä sivun oikean reunan tekstiä tasata. Silmämääräisesti tämä kuulostaa todella tutulta eli selkokirjalta. Palaan tähän ajatukseen myöhemmin.

Pönttö_aukeama

Yksi aukeama Pöntöstä.

Säekirjalla houkutellaan kirjan kimppuun esimerkiksi nuoria, jotka ovat tottuneet silmäilemään. Helppo, väljä muoto edistää lukuprosessia. Ilmeisesti säekirjan ideaan kuuluu myös se, että kirjat ovat sivumäärältään lyhyitä. Siis nopeasti (lyhytjännitteisen someteinin) hotkaistavissa.

Muoto ja sisältö

Kurosen Pönttö kertoo ylioppilaaksi päässeestä tytöstä, jonka muista eristävä trauma ja etenkin sen syy paljastuu lukijalle vähitellen. Nuortenkirjoissa on tavallista, että niissä käsitellään vaikeita aiheita.

Ihmeet eivät enää mahdu lauseisiin
kun ei itsekään tiedä
mistä tyhjyys, miksi puristaa
mitä kaipaa, mikä painaa

Pöntön minäkertojatyttö Luna potee ahdistusta. Rivien välistä ja suoraan voi lukea psykososiaalisia ongelmia. Lisäksi tärkeällä isoäidillä on muistisairaus, ja perheasioissa on sotkua. Oleellisinta on kuitenkin se, että kertoja kokee suurta tuskaa aikuistumisesta.

Kaipaan mummulan rantakivellä istuvaa tyttöä
kesäloman ensimmäisenä päivänä,
Siinä maailma on helppo ja sopivan kokoinen.
Asiat selviä tai ainakin kuviteltavissa.
Aamuruoho kosteaa jalan alla,
merenneito mahdollinen ammatti

Ja mummu valitsee aina valkoiset, voittaa othellon.

Edellinen sitaatti on kuvaava monessa mielessä. Se välittää kertojan mielentilaa. Se kertoo myös siitä, että lukija hyötyy siitä, että hänellä on fiktiotottumusta. Viittaukset ja fragmentaalinen tunnelmien, mielialojen ja takaumaväläysten kuvaus edellyttää tarinan lähilukutaitoa. Sellaista lukutyyliä, jossa sirotelluista palasista saa itse koottua juonen ja tarinan. Se palkitsee, mutta jos siihen ei ole tottunut, ei lukijaa auta teknistä lukutaitoa helpottava säekirjamuoto.

Pönttö viehättää

Tiivistän tuntemukseni Pöntöstä. Siinä ripotellaan mielenkiintoisesti päähenkilön elämäntilanteeseen liittyvät tunteet ja tekijät. Hieno oivallus on linnun pesimisen seuraaminen osana kertojan tarinaa. Se on myös kaunis symboli: poikasten on uskallettava lentää pesästä, pöntöstä.

Kirjassa paljastuu seksuaalisuuteen liittyvä trauma, vääräaikainen seurusteluyritys, joka on lamaannuttanut tytön. Huojentavasti kirjassa edetään kohti toiveikasta tulevaisuutta. Lisäksi Lunalla on kaikesta elämän epävarmuudesta huolimatta ammattihaave, valokuvaus. Mainiosti fiktiota ja faktaa sekoittaa se, että kuvausharrastuksen tuloksia pääsee katsomaan Instagramista: @kuulunakuva.

Pönttö

Säekirja vai selkokirja?

Edellä jo totesin, että säekirja ei välttämättä ole sisällöltään helppo, eli ulkonäkö voi pettää. Esimerkiksi Kurosen säekirjan ilmaisu lähenee välillä lyyristä metaforisuutta. Epäkronologisen, mielenjohtumia seuraavan tekstin ystävää Pönttö ilahduttaa.

Monet nuoret lannistuvat, jos heidän mielestään tarina tuntuu sekavalta. Osa lukijoista tarvitsee juoneltaan ja sisällöltään selkeitä ja helppoja kirjoja. Silloin vaihtoehtona ovat selkokirjat. Selkokirjoissa sisältö, rakenne ja sanasto ovat yleiskieltä helpompaa. Esimerkiksi virke ei ylitä kahta riviä, eikä asiasta voi pomppia villisti toiseen. Muuten muoto on siis säekirjan lailla kapeapalstainen ja lyhytkappaleinen.

selkokirja-aukeama

Esimerkkiaukeama selkokirjasta (Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi)

Oo, nyt haaveilen. Nuoret innostuvat lukemaan. Välillä he valitsevat nopeasti luettavia kirjoja kiinnostavista, nuoria koskettavista aiheista. Toiset ahmaisevat säekirjoja, toiset selkokirjoja. Kaikki saavat elämyksiä! Puffaan sen verran, että Kurosen Pöntön rinnalla voi lukea ja luettaa selkoromaaniani Lauralle oikea (Avain), joka ilmestyy elokuussa. Siinäkin kuvataan nuoren naisen kasvua omaksi itsekseen, omalle alalle ja toiveikkaasti toisen ihmisen lähelle.

– –

Kirsti Kuronen
Pönttö
Karisto 2017
säekirja
86 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Katso myös Päivi Heikkilä-Halttusen juttu ”Nuorille suunnatun säeromaanin teksti on kuin runoa – ja se sopii hyvin rankkojen aiheiden käsittelyyn” (HS 13.5.2018).

Toivottavasti kiinnostuit selkokirjoista. Tule mukaan selkokirjahaasteeseeni, tässä siitä lisää: Klaaran päivän selkokirjahaaste.

selkokirjahaaste2018

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja, Selkokirja

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Nigerialainen nykyromaani! Kiinnostavaa. Sellaisia en liiemmin ole lukenut, aiemmin vain Chimamanda Ngozi Adichien suomennettuja kirjoja. Tartun Ayòbámi Adébáyòn kehuttuun romaaniin Älä mene pois (Atena 2018).

Aikatasojen vaihtelu sopii minulle. Takaumat käynnistyvät vuodesta 1985, jona Yejidelle esitellään avioimiehen Akinin mahdollinen toinen vaimo. Pariskunnan kipupisteet näyttäytyvät oitis: he ovat lapsettomia, ja kummankin suku painostaa asiasta. Rakkaus on kovilla lapsen saannin toiveiden kierteissä.

Koska nykyhetki 2008 vuorottelee menneen kanssa, tiedän jotain käänteentekevää sattuneen aiemmin. Se on taattu koukutuskeino: haluan saada selville, mitä on tapahtunut. Itse asiassa käänteitä on paljon, ja kiinnostavuutta lisää se, että välillä niistä kertoo vaimo, välillä aviomies.

Näin mies vaimostaan:

Yejide luotiin lauantaina. Silloin Jumalalla oli runsaasti aikaa maalata hänet täydellisen mustaksi kuin eebenpuu. Siitä ei ole epäilystäkään. Valmis työ on elävä todiste.
   Nähdessäni hänet ensi kerran tahdoin koskettaa hänen farkkujen verhoamaa polveaan ja kertoa hänelle siinä paikassa: ”Nimeni on Akin Ajayi. Aion mennä kanssasi naimisiin.”

Näin vaimo miehestään vuosien jälkeen:

En nähnyt hänessä muuttunutta ihmistä vaan miehen, jota en ollut koskaan tuntenut. Epäilin rakkautta, josta olin aikanaan ollut niin varma, ja päättelin hänen menneen kanssani naimisiin, koska hän piti minua herkkäuskoisena.

Älä mene pois tehoaa juoniromaanina pariskunnan avioliitosta, jota nakertaa salaisuus. Lisäksi romaani tarjoaa paljon ajateltavaa patriarkaalisesta kulttuurista. Ennen kaikkea siinä matriarkat näyttävät pitävän yllä rakenteita, joissa oleellisinta on suvulle uusien (miespuolisten) jälkeläisten tuottaminen. Moniavioisuus näyttäytyy mutkikkaana suhdesuhmurointina. Romaani kuvaa myös yhteiskunnallista muutosta. Poliittiset levottomuudet lisäävät juonen jännitteitä.

Älä mene pois

Naisen asemaa mietin monelta kannalta. Yejide on opiskellut mutta tuntee vetoa itseoppineeksi kampaamoyrittäjäksi, myöhemmin hän menestyy liikenaisena. Silti vaimona ei naisella ole sananvaltaa, jos suku päättää jotain, esimerkiksi aviomiehen uusi vaimo on otettava ”tyttärenä” samaan huusholliin. Ja sanomattakin taitaa olla selvää, että miehille sallitut asiat ovat naisilta kiellettyjä. On tosin kaikille kiellettyäkin.

Luin kirjaa äitienpäivänä. Ehkä siksi lapsettomuuden tuska ja sittemmin lasten kohtalot kirpaisevat kovasti. Traagisuuden kertautuminen jo sattuu. Sen paljastan, että lopussa on toiveikkuutta, jonka otan avosylin vastaan.

Parasta minusta kirjassa on kerronta. Asiantilat paljastuvat vähitellen, ja tehokasta on se, miten Yejidelle valkenevat pimitykset ja miten hän käsittelee pettymyksiä, pelon ja toivon tunteita. Ne säväyttävät. Koska pidän henkilövetoisista romaaneista, Älä mene pois on nautittavaa luettavaa.

– –

Ayòbámi Adébáyò
Älä mene pois
suomentanut Heli Naski
Atena 2018.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
300 sivua.

Monista lukijoista muutamia: Kirjanurkkaus, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, LukuisaRakkaudesta kirjoihin ja Suketus.

Tämä vielä: kirjailija on 26.5.2018 mukana Helsinki Lit -tapahtumassa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Paketoin: vuoden 2018 Helsinki Litin kirjoja

Huomenna se alkaa – keväinen kirjafiesta Helsinki Lit 2018. Savoy-teatteriin saapuu mielenkiintoinen kooste kirjailijoita meiltä ja muualta. Idea parittaa kotimainen ja ulkomainen kirjailija keskustelemaan yleisön eteen on loistava. Kirjailijat keskenään valitsevat keskustelun teemat. Kirjamessujen kaltainen hälinä on kaukana, läsnä on itse kirjallisuus.

Yllätyn, miten monta Lit-kirjaa olen lukenut. Siksi paketoin ne koosteeksi päivää ennen h-hetkeä. Valitettavasti pääsen itse paikalle vain perjantaina, mutta luotan Yleen ja Arenaan. Niiden välityksellä olen aiemminkin ollut etänä mukana tapahtumassa.

Huomaan kirjailijavieraiden kirjojen sijoittuvan kolmeen pakettiin. Koska muusta ei kuuleman mukaan kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta, ne sopivat pakettieni nimilapuiksi, mutta sitten on myös jotain siltä väliltä.

Kuolemasta

Moni Lit-kirja käsittelee kuolemaa tai kuolemista. Aikuisen lapsen kuolemaa käy läpi Naja Marie Aidtin omakohtainen kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Se on fragmentaarinen, kirjallinen surumarssi.

Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran kuvaa kuolemista ja sen odotuksessa vimmaista elämästä kiinni pitämistä. Kirjassa on myös muita aihelmia kuten maahanmuuttoon liittyviä.

Kim Leinen kirjasta Kuilu on moneksi, mutta käärin sen nyt kuolemakirjojen kanssa samaan pakettiin. Romaani alkaa Suomen sisällissodasta. Verinen lahtaaminen vaikuttaa peruuttamattomasti veljeksiin, joiten elämänvaiheet kirja käy läpi toiseen maailmansotaan asti.

Siltä väliltä

Samanta Schebelin Houreuni voisin sijoittaa edelliseen pakettiin, mutta pistän sen silti tähän. Olen jo aiemmin kuvaillut välitilakirjaa mini-Oneironiksi. Tiivis romaani on dystooppinen, ja sellaisia piirteitä on myös Johannes Anyurun kirjassa He hukkuvat äitiensä kyyneliin.

Anyurun romaani tekee minuun suuren vaikutuksen monitasoisuudellaan. Dystopia ei ole kaukaa haettu, siksi se hyytää. Siinä on erilainen vinkkeli maahanmuuttajiin Ruotisissa kuin Bonden Olimme kerran -romaanissa. Niitä on kiinnostava lukea rinnakkain.

Välimaaston pakettiin pistän myös Ilmar Taskan romaanin Pobeda 1946. Voisin sen toisaalta linkittää Leinen romaaniin sotimisen seurausten vuoksi. Pobedassa kuvataan toisen maailmansodan neukkuajan alun vaikutuksia virolaisiin sisaruksiin. Koskettavinta kirjassa on toisen siskon pienen pojan maailma.

Tästä paketista löytyy myös Morten Støksnesin Merikirja, jonka lukemisessa juutuin puoliväliin. Hukkasin pointin, miksi jahdata haita, joka haisee pahalta ja on syömäkelvoton. Ymmärrän toki, että kirja kertoo muustakin: paljon on kulttuurihistoriallisia linkityksiä erilaisiin meriaiheisiin. Ehkä kirjailijan keskustelu Juha Hurmeen kanssa saa minut lukemaan kirjan loppuun.

Rakkaudesta

Huomaan, etteivät Litin kirjat ole luonteeltaan erityisen valoisia, joten ei tästä paketista  onnellisia lemmentarinoita tursua. Kaikkiaan Helsinki Lit -kirjoissa on järeitä aiheita hienosti kuvattuina.

Melkoinen kirjapari on Domenico Starnonen ja Ebba Witt-Brattströmin avioliittoromaanit. Kummassakin käydään taistelua, jossa kaikki häviävät. Starnonen kirjan lukija voittaa minut lukijana puolelleen, sillä Solmut-romaani on rakenteeltaan monipuolinen, kerronnaltaan yllätyksiä tarjoava. Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota kuvaa asemasotaa, jossa pariskunta pysyy erillisissä poteroissa, vuosi vuodelta syvemmissä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on myös avioliittoromaani. Siinä kaikki ei ole, miltä näyttää, ja niinpä juoni-, aika- ja kertojatasojen vuorottelun keinoin rakkaudesta erottuu monenlaisia sävyjä. Eikä vain rakkaudesta. Sopisi tästä romaanista osa myös ”Kuolemasta”-pakettiin.


Kaikkia tapahtuman kirjoja en ole lukenut enkä tässä esitellyt. Helsinki Lit -kirjoissa riittää kyllä koettavaa kirjatapahtuman jälkeenkin. Siis huomenna kirjallisuusiltaan. Suosittelen.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitsisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, että eläisin kunnon elämää. Sellainen minä kai olen ollut aina.”

Tässä yksi ydinkohdista Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanissa Olimme kerran (Otava 2018). Toinen tulee tässä:

Ajattelen usein pakoamme. Mietin, oliko se oikein. Oikein vai väärin. On niin vaikea sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin, kun vuodet ovat kuluneet ja kaikki on muuttunut sumuiseksi ja sekavaksi. Joskus ihmettelen, ovatko oikea ja väärä vastakohtia vai vain kaksi eri tapaa ilmaista sama asia.

Paolla minäkertoja Nahdi viittaa siihen, että hän miehensä ja lapsensa kanssa pakeni Iranin islamilaista vallankumousta Ruotsiin. Sen ohella sitaatissa pohdittu oikea vai väärä konkretisoittuu Nahidin tavassa ilmaista itseään. Se on usein tylyä ja hyökkäävää  – ilmeisen väärää tapaa ilmaista pelkoa, yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista mutta minäkertojasta kullakin hetkellä ainoaa oikeaa suhteessa omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Hyökkäykset ja torjunnat saa kokea niin tytär kuin hoitohenkilökunta. Ei se ole muita kohtaan oikein, mutta miten itse käyttäytyisin, jos tietäisin kuolevani?

”En minä ollut tällaista kuvitellut. En ollut odottanut elämältä tällaista. Tätä pitkittyvää kuoleman odotusta.”

Eikä siinä kaikki. Tavoistani poiketen alan pidäkkeettömästi suoltaa juonipaljastuksia. Eli stop tykkänään, jos haluat suojella itseäsi kirjan tapahtumilta. Romaanissa minäkertoja kuvaa juuriaan Iranissa, perhettään, rakastumista Masoodiin, osallistumista islamistisen vallankaappauksen vastarintaan, pikkusiskon kuolemaa ja pakolaisuutta Ruotsissa. Karvasta on lukea kuvauksia isosiskon ja kertojan omasta perheväkivallasta, niihin liittyvistä syyllisyyden tunteista. Syyllisyyttä kertoja kantaa monesta muustakin seikasta, mikä syö sisuksia ja tulee ulos räyhäkkyytenä.

Olimme kerran

Kerronta nakuttaa terävänä. Lähtökohtien ja elämän kiertokulun tunnot selviävät osana kertojan elämänpitkittämiskamppailua. Hienoja vertauskuvia löytyy hiekasta ja juurakoista. Käsien välistä valuvaan muistojen hiekkaan on vaikea juuria juurruttaa, kun taas Nahidin jälkeläisten on mahdollista päästä kiinni ruotsalaiseen kallioperään. Elämästä luopumisen tuskaa lievittää se, että kuin korvaukseksi kaikesta kärsimyksistä Nahdin tytär synnyttää tyttären. Elämä jatkuu. Vimmaiset tunnevaihtelut välittyvät kirjasta, ja pidän oikeana ratkaisuna tiivistä ilmaisua, vellomisen välttelyä.

Olimme kerran osoittautuu ajatuksia herättäväksi maahanmuuttajatarinaksi, toisen ruotsalaisen maahanmuuttajaromaanin rinnalle. Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on monitasoinen lukukokemus. Se hätkähdyttää kirjan henkilöiden kokemuksin ja vie järisyttävästi dystopiaan, kun taas Olimme kerran -romaanin painopiste on yhteiskunnallisuutta korostamatta yhden henkilön kohtalon oikuissa, joihin kätkeytyy kaiken elämän epäreiluuden ohella elämän tarkoitus: jatkuvuus. Sillä on merkitystä, ja niin on tarinoilla ja lauluilla, jotka jatkuvat. Kuuntele vaikka romaanissa mainittu Lalehin Some Die Young.

Ymppään tähän: sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden että Johannes Anyurun pääsee kohtaamaan Helsinki Lit -tapahtumassa 25.5.

– –

Golnaz Hashemzadeh Bonde
Olimme kerran
suomentanut Jaana Nikula
Otava 2018
224 sivua.
Kustantaja lähetti kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sally Salminen: Katrina

Sally Salmisen Katrina-romaanin (Teos 2018, alkuteos 1936) uusi tuleminen tuntuu hieman hämmentävältä, ja luen kirjaa alkuun haparoiden. Luenko sitä vain suomentaja Juha Hurmeen vuoksi? Onnistuuko aikanaan maailmanmenestyksen saavuttanut kirja puhutella nykylukijaa vai pitääkö minun peilailla sitä ilmestymisaikaansa? Onko tämä kirja, josta nyt pitäisi pitää?

Ahaa, tämä on tällaista tavallista luokkatietoista suomalaisproosaa, Linna tulee mieleen, vaikka Ahvenanmaalla ollaankin. Aijaa, ei tässä ainakaan mitään kokeilevan modernia ole, kronologista kolmannen persoonan kerrontaa vain.

Sitten karkottuvat tausta-ajatukset: luen vain romaania, joka kertoo yhden naisihmisen elämäntarinan 1800-luvun loppukymmeniltä 1920-luvulle. Mitä pitemmälle romaanissa etenen, sitä vähemmän vaivaan päätäni ulkokirjallisella, ja viimeisiä sivuja tihrustelen liikuttuneena.

Katrina

En ryhdy aprikoimaan, mikä aikanaan Katrinassa väkeen vetosi (vaikkei Suomessa: siitä kuulin Hurmeen näkemyksiä, ks. tässä). Minuun kirja vaikuttaa konstailemattomuudellaan. Kerronta on suoraa tilanteiden kuvausta, jossa vilkkuu tarkka psykologinen silmä. Kirja on arvokas köyhälistökuvaus, kehityskertomus, avioliitto- ja perheromaani, kyläyhteisökuvaus ja muuttuvan saaristolaiselämänmuodon tallennus.

”Eikö hän siis ollut mikään muu kuin väline uusien orjien hankkimiseksi.”

Katrina haksahtaa nuorena pohjalaisneitona suurisuiseen merimieheen ja saapuu nuorikkona kallion kyljessä kököttävään mökkiräyskään Ahvenanmaalle. Talollisen tytär luulee saapuvansa omenapuiden ympäröimään valkoiseen huvilaan. Katrina huomaa pian löperön miehensä olevan kylällä yleinen pilkan kohde ja työläisten elinolot vauraiden kapteenien käskyvallan alla alisteiset.

Realismin perinteitä noudattaen romaanissa on paljon arkisen työn kuvausta. Katrina köyhän torpan eukkona on velvollinen tekemään työtä kuin työtä isännälle kuin isännälle. Välillä hän sisuuntuu pitämään puoliaan, mutta kokonaisuutena elämä on kunnollista, kunniallista ja kuuliaista. Naapurin Beda toteaa kuolinvuoteellaan seuraavaa:

”Nyt se on loppu, enkä tiedä minkä tähden olen elänyt. Hätää ja kurjuutta ja raskasta työtä koko ajan. Ei ole ollut aikaa olla ihminen.”

Romaanissa on paljon katkeruutta ja eri tapoja käsitellä sitä. Katrinalla on katkeruuden ohella aikaa olla myös ihminen. Hän synnyttää neljä lasta, ymmärtää vaistomaisesti jokaisen erilaisuuden ja seuraa sydän syrjällään poikien kasvua miehiksi, jotka irtautuvat äidistään.

Merkityksellistä on merenkäyntiyhteisön vuodenkierto, jossa miehet sulan kauden ajan seilaavat merillä ja talvet tekevät töitä talollisille. Arvo lasketaan työpanoksen mukaan. Katrina tekee kaikkensa perheensä eteen, ja hän raataa kodin kalliopihaan myös kolmen omenapuun puutarhan, yhden puun jokaiselle pojalle. Kaksi puuta kuolee – miten käy poikien? Katrinan tarina ylistää sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja elämänuskoa. Se koskettaa.

”Maailma ei ollut läpeensä pimeä niin kauan kuin joku ajatteli häntä ja kaipasi häntä ja tarvitsi hänen läheisyyttään.”

Katrinan ja Johanin avioliiton kuvaus yllättää. Tässä ei käykään niin, että liitto tuhotuu odotusten romahtamiseen ja puolison kunnioittamisen vaikeuteen. Suhde muuttuu:

”Se pakotti hänet unohtamaan Johanin laiminlyönnit ja olemaan näkemättä hänen heikkouttaan. Ja siksi, että hän kerran oli varmuudella täysin riistänyt Johanilta kaikki hyvät ominaisuudet, tuli jokainen huolenpidon tai ystävyyden osoitus tämän taholta hänelle ilahduttavana yllätyksenä. Oli kuin hän olisi alkanut löytää helmiä roskaläjästä.”

Lojaalius kuvataan rujosti, silti siinä on lämpöä. Romaani saa ymmärtämään, ettei Katrina vain alistu kohtaloonsa lapsellisen ja saamattoman miehen puolisona. Suurin kaikista puetaan koruttomasti sanoiksi: ”Hän oli löytänyt onnen tekemällä toisen onnelliseksi.”

Katrinan ulkopuolisuus ja perheen asema yhteisössä määrittävät paljon. Se, miten vanhemmat ja kodin köyhyys vaikuttavat lapsiin – se on toinen tarina, kipeästi mutta hienosti kirjassa kuvattu.

Oliko elämä kärsimisen arvoista, kun kaikki katosi tällä tavoin kuin kaste auringonpaisteessa, niin että mitään ei jäänyt jäljelle?”

Lue vastaus Katrinasta. Minulle romaani on lukemisen arvioinen elämys. Sen realismi  tuo oudosti turvallisuutta, enkä kaipaa kerrontakikkoja, aukkoja tai näkökulmakeikauksia. Yhden elämänkohtalon, ”pienen ihmisen”, tarina riittää. Luen kirjaa kuin olisin juurtunut Västerbyn kylän Klintenin töllin pihakallion koloihin – niihin, joihin Katrina raahasi multaa ja istutti kehäkukkia omenapuiden juurille. Romaani nostaa epäkohtia, näyttää monet uhraukset ja varattomuuden vaikutukset elämään. Näin yksi fiktiivinen elämäntarina voi olla kuva ajasta, ihmisistä ja ihmisen arvosta. Sellaisenaan ajaton.

– –

Sally Salminen
Katrina
suomentanut Juha Hurme
Teos 2018, alkuteos ilmestyi 1936
romaani
446 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Katrina oli viime vuonna Ylen Kirjoen Suomi -sarjassa vuoden 1936 kirja. Kirjan esittelyssä on uuden suomennoksen tekijän, Juha Hurmeen ajatuksia kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani