Aihearkisto: Romaani

27 huhtikuun, 2026 · 8:43 am

Milla Härmä: Loma

Milla Härmän romaanissa Loma (WSOY 2026) viisihenkinen perhe lomailee itäeurooppalaisessa satamakaupungissa. Kaupunkia ei nimetä eikä perheenjäseniä: on äiti, mies, viisivuotias, kahdeksanvuotias ja yksitoistavuotias. Eli kyseessä voi olla mikä tahansa ruuhkavuosipoppoo reissulla.

Romaani jakautuu seitsemään lukuun perheen lomapäivien mukaan. Mitään merkilistä ei juuri tapahdu; kertyy tavallista säätämistä, kun jokaisella lapsella on äidille asiaa, mangutaan mielihalujen mukaan milloin mitäkin, kaikilla on eri aikaan nälkä ja kiinnostus kohdistuu eri asioihin. Härmä kertoo sen tarkasti, välillä piinallisen yksityiskohtaisesti.

Kirjailijan valitsemalla tyylillä on syy. Pinta antaa kurkistaa pinnan alle. Äiti mielensä pohjilla muhittaa kitkeryyttä, kun passiivinen mies ei osallistu kuin ihmisen (= naisen) mieli. Äiti tekee toistuvasti rauhoittumis-mindfullnes-harjoitusta, jottei räjähtäisi perhesakeudessa, mutta rauhoitusyritykset laimenevat loman edetessä. Oluen juonti alkaa houkuttaa yhä enemmä ja seksi aina vähemmän lomapäivien kuluessa.

●

Jos lukijaa alkaa väsyttää kerrontatarkkuus, kehotan vain jatkamaan ja kiinnittämään huomiota rivien väleihin. Kertojaäidistä alkaa paljastua keski-iän kriisiä ja kasvualustaa turhautumiseen. Löydän myös romaanin puolivälistä avainkohdan:

”Sillä minun on oltava onnellinen, jotta me voisimme olla onnellisia, jotta lapseni voisivat olla onnellisia. Ja vaikka tiedän tämän kaiken, lukisin juuri nyt mielelläni kirjaa, olkoonkin, että se on Antti Hyryn Uuni.”

Vastuunkantoon kyllästyjä paljastaa pakkotilansa. Samalla kutkuttaa salakomiikan ja yksityiskohtatyylin siemen: kerrontaesikuva mainittu, pikkupiirteisyys tunnistettu. Nauran ääneen, kun kirjan mittaan paljastuu, kuinka monta sivua romaanin kertojaäiti on lomakirjaansa lukenut. Arvaa!

●

Loma kannattaa lukea loppuun asti, sillä loppukäänne erottuu kerronnan säekirjasiirtymänä –  selviää syy siihen ja kertojan prioriteetit. Jäävätköön ne löydettäviksesi.

Perherutiineista on viime aikoina kirjoittanut esimerkiksi Harry Salmenniemi. Härmä tuo rutiinikuvaukseen uuden kulman sijoittamalla perhetilanteen lomalle, jossa on tiettyjä vapauksia mutta kuitenkin arjen säännöllisiä toimia. Rakkaus ja rasitus elävät rinnan. Tärkeintä on tunnistaa kummatkin.

●

Milla Härmä: Loma, WSOY 2026, 309 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kirjoitan kirja-arvioita, en mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

21 huhtikuun, 2026 · 9:01 pm

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä & kirjailijahaastattelu

Anna-Leena Härkösen jo pitkä ja monipuolinen ura on kasvanut romaanilla Mykkien pöytä (Otava 2026). Se yllättää käänteellä, joka syventää roimasti romaanin henkilökuvausta. Kirjan esittelyä tärkeä juonen ja henkilökuvan risteys hankaloittaa, sillä käänteiden olisi syytä  jäädä yllätykseksi. Joten yritän olla paljastamatta liikaa.

Romaanin päähenkilö Leni, 56-vuotias, työtön, eronnut ja lapseton nainen roikkuu kiinni vanhassa eikä tohdi käynnistää uutta elämänvaihetta. Esimerkiksi ex-puolison kanssa jatkuu kaavoihin kangistunut seksisuhde. Muuten Lenin sosiaaliseen verkostoon kuuluvat lähinnä Lenin serkut Siru ja Aki.

Mielenkiintoinen erikoisuus Lenissä on kyselypalstan vastaajarooli, Amalian palsta – työttömän pätkäsivutyö. Leni ei käsittele palstan yleisökysymyksiä silkkihanskoin, ja romaanin edetessä Lenin vastaukset alkavat ylittää rajan. Samalla Leni etenee elämässään niin, että pitkään vaietuiksi painetut asiat pulpahtavat pintaan. Samaan syssyyn pikarakastuminen osoittautuu muuksi kuin oli tarkoitus.

*

Tuikea tyyppi tämä Leni. Härkösen vahvuus on kuvata ärhäköitä minäkertojia ja etenkin käyttää dialogia, joka liukuu ja luistaa. Tämä romaani on dialogipainotteinen – kuin valmis tv-draaman pohjaksi.

Härkönen kirjoittaa viihteellisesti mutta särmiä kaihtamatta. Lenin ja Lassen tapaamiset sekä käytöksen taustavaikuttajat eivät ole tavallisia tarinoita mutta sellaisia, joita on syytä käsitellä kirjalisuudessa: se laventaa viihtyvyyskirjallisuuden rajoja. Lisäksi mausteena on se, että ns. tavalisten henkilöiden tavallisuus on näennäistä.

●

Haastattelin Anna-Leena Härköstä 21.4.2026 Helsingin Vuosaaren kirjastossa. Härkönen kertoi Lenin synnystä, eli 60-rajapyykkiä lähestyvästä naisesta, joka työelämässä katsotaan tarpeettomaksi. Kitkeryys lisääntyy, alkoholi lääkitsee, ja riipuvuus ex-miehestä vaihtuu uuteen riippuvuuskohteeseen.

Vuosaaren kirjastossa. Kuva: Arja Korhonen

Härkönen itse ei ole ollut ns. tavallisissa töissä, mutta ne ja niiden tekijät kiinnostavat häntä. Siksi hän kirjoittaa lähinnä heistä. Härkönen tekee kirjoihinsa taustatyöta keskustelemalla kirjan henkilöiden töitä tekevien tai niitä tuntevien kanssa. Lisäksi hän hahmottelee kirjoitusprosessissa ensin päähenkilön ja päätapahtumat, joita hän alkaa työstää.

Juttelimme siitä, että viihteellinen lähestyminen ei poista vakavia aiheita. Romaanin Mykkien pöytä henkilöihin vaikuttavat yksinäisyys, riippuvuudet ja yhteiskunnallinen tarpeettomuuden tunne. Myös haavoittava trauma koskettaa monia ja selittää käytöstä.

Härkönen kertoi, että Leniä hän rakensi konkreettisesti askartelemalla päähenkilön paperille kiiltokuvin ja merkinnöin ihmissuhteista. Lasse kasvoi suurempaan rooliin, mitä kirjailija oli olettanut, ja Aki-serkusta tuli lempihahmo.

●

Illan teema hipoi hieman ”elämä ja teokset”-linjaa, sillä keskustelimme myös Katja Kallion elämäkertakirjasta Taskupainos (Otava 2025) ja Härkösen  kolumnikokoelmasta Kissapsykoosi (Otava 2023).

Omaelämäkertaa Härkönen ei halunnut itse kirjoittaa, ja koko elämäkertaidea tuli hänelle vähän yllätyksenä. Katja Kallio sai nauhoitettujen haastatteluiden avulla kirjaan kohteensa äänen, mikä oli Härköselle tärkeää. Hän on ollut aina kiinnostunut erilaisista tyyeleistä puhua ja ilmaista. Niin syntyi myös esikoiskirja Häräntappoase: halu tallentaa nuorison puheita. Kirjailijana Härkönen tunnusti olevansa varas eli kuultujen hyvien juttujen käyttäjä.

●

Kolumnikirjat ovat kokoelmia Härkösen lehtipalstoista. Härkösen minäkertoja on niissä mielipidekertoja omalla nimellään. Usein kolumnit syntyvät aiheista tai tilanteista, jotka ovat herättäneet hänessä ärtymystä.

Kissapysykkosin nimijuttu ja muutama muukin kirjan luku kertoo kirjailijan kissänhännänvedosta poikansa kanssa: kissamummo yrittää omia poikansa kissaa ja päätyy hankkimaan oman. Kiintymys eläimeen välittyy kirjan luvuista hykerryttävästi  – tai voisi sanoa, kehräävästi.

Kolumneista jää mieleen myös ”Alakerran tyttö” -juttu, eli se, miten kirjailijan loma ja sen aikainen alitajunta vie kirjoitusprosessia eteenpäin. Ja kolumni ”Kertokoot” kiteyttää kirjojen merkitystä: lukeminen on pakoa mutta niin, että kirjat kertovat siitä, mistä ehkä paetaan eli elämästä.

●

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä, Otava 2026, 235 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tämä on kirjan esittely, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 huhtikuun, 2026 · 7:18 am

Kristiina Saha: Kriitikko

”Mutta ei hätää, minä hoidan homman kuten aina. Minulla on koossa monta sivua muistiinpanoja, arvostelu on pientä tuumimista vaille valmis. Olen kylmänviileä tuomari. Täysin subjektiivinen yksinvaltias, despootti, tyranni, auktoriteetti, hirviö, piru ja murmeli, joka päättää, milloin talvi loppuu. Rakastan tätä.”

Tämä mielessään pälpättää suurlehden kokenut kriitikko, minäkertoja Kristiina Sahan romaanissa Kriitikko (Otava 2026). Lukija saa kirjan verran aimo annoksen nimettömän eksentrikon näkemyksiä ja kokemuksia.

Saha leikittelee kertojan epäluotettavuudella – tai sillä, että kertoja voi pettää myös itseää. Kertoja ei halua muistella, sillä unohdus on lahja. Lukija voi päätellä, onko unohtelu tietoista ison A:n (Alzheimer) pakoilua vai sitä itseään tai muita aivotapahtumia. Siksi vuodet vuosikymmenet käyvät kertojan mielessä liioiteltuna vuosikymmeninä tai -satoina kuten aviomiesten ja aikuisten lastenkin epämääräinen määrä.

Kertojalle nuoret naiskollegat ovat tettiläisiä mutta nuorukaiset mahdollisia petikumppaneita. Syntymäpäiväpuheilta hän kätkeytyy roskakoriin, ja trendien harjaalla hän pyrkii keikkumaan pissispukeutuen ja liittyen Onlyfansiin. Kriitikon todellinen ikä on mitä ilmeisimmin ohittanut eläköitymisiän.

●

Sahan romaani ei sinänsä nauraga ääneen, mutta kertojan rajattomuus hykerryttää: hän on raikas kaikessa öykkärimäisyydessään ja itseriittoisuudessaan. Lähipiirissä hän olisi rasittavuuden huippu.

Kertoja olettaa olevansa sivistyneisyyden ja lukeneisuuden mestari, ja siksi saamme sitatteja ja lukemisen merkittävyyden paasausta. Minua alkaa jopa melkein hävettää oman päätyöni lukuintotavoitteet, sillä koen tulevani naurunalaiseksi: niin ponnekkaasti päähenkilö on samalla asialla kuin minä. Siivojaparka on kertojan pääuhri, minun vähän laajempi, epämääräisempi joukko.

Romaanin viehätys piilee päähenkilön ja ajan ilmiöiden satiirin ohella joustavassa kielessä. Se liukuu, vyöryy, venyy ja laukkaa. Se noukkii ja nokkii tunnistettavia henkilöitä ja etenkin kirjallisia, kaupallisia ilmiöitä.

●

Sahan romaani ironisoi kriitikon valtaa hahmonsa haahuilun keinoin. Samalla onnistu vallattomuuden tila, monimerkityksellisesti, mutta myös siinä merkityksessä, että toimituksen linja myötäilee markkinoita.

Kun sillä silmällä päähenkilöä seuraa, hän on traaginen hahmo harhoissaan ja itsetietoisuudessaan. Elokuvaperäinen ihmissyöjäkasvien pelko kertoo kriitikon sieluntilasta aika tyhjentävästi. Tragikoominen kokonaisuus kuitenkin kallistuu koomisen puolelle.

Viihdyn Ktiitikon parissa. Se pistää myös pohtimaan viihdekirjallisuutta. Sahan kaavoja karttava teos ei istu viihdegenreen, vaan se säkenöi elastista kerrontaa. Viihdyttävän änkyrä se on.

●

Kristiina Saha: Kriitikko, Otava 2026, 315 sivua. Luin kirjaston kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2026 · 6:21 am

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Laura Lähteenmäki osoitti minulle romaanissaan Sitten alkoi sade, että hän kirjoittaa kiinnostavia henkilöitä ja kieputtaa erilliset juonilangat tiukaksi vyyhdiksi. Marian kirja (WSOY 2025) on Lönnrotin vaimon ja pariskunnan suhteen biofiktiona vakuuttava ja romaanina vaikuttava. Siispä tutkailen uteliaana kirjailijan aiempaa romaania, Sukella silmät auki (WSOY 2022).

Romaanin päähenkilö (taas) Maria saapuu Tanskaan, jonka dyynirannikon vuokramökissä hänellä on aikomus viettää kaksi kuukautta kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa ja kirjoittaa isästään. Kuormittavia asioita on kasautunut: Marian vuosien väsyttävä väitöskirjatyö on valmistunut, suhde aviomieheen vaikuttaa epämääräiseltä, äitinä hänellä on riittämättömyyden tunteita ja isän kuolemasta on vain muutama kuukausi.

Romaani ei piehtaroi pulmissa, vaan alkaa valaista Marian menneisyyttä yhteydessä nykyisyyteen – yhtä aikaa päähenkilölle ja lukijalle.

”En tiennyt, olisinko saanut lukea tätä. En ollut varma, halusinko edes.”

Varsinaisen kehikon romaani saa Marian isän päiväkirjoista, jotka Maria löytää isän gradun käsikirjoitusliuskojen takapuolelta. Päiväkirjamerkinnät ovat 1970-luvun lopulta.

”Mitä pitemmälle luin isän päiväkirjaa, sitä vahvemmin mennyt nousi pintaan. Päähäni pulppuavat kuvat lapsuudesta olivat kuin ilmakuplia suon syvyyksistä, multaisia röyhtäisyjä, metaanin pihahduksia, ja mieleeni tulvi asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin.”

Sitaatista selviää sekä Lähteenmäen ilmeikäs kerronta että päähenkilön tilanne: lapsuus on sakeanaan salaisuuksia ja unohtuneita asioita. Juonitasolla koukutun, sillä haluan saada selville, mitä kaikkea on takana Marian vanhempien erossa sekä vihjeissä enosta ja lapsesta.

”Olisipa hän joskus sanonut, että nyt riittää. Riittää jo. Että se, mitä tein, oli tarpeeksi.”

Marian isän päiväkirjakatkelmat tutustuttavat änkyrään mieheen ja saa lukijan ihmettelemään Marian lapsuusvuosien kokemuksia ja kasvuoloja. Kulmikkaita ja monin tavoin merkillisiä persoonia ovat sekä isä että tytär, ja tunnelukot painavat kumpaakin. Lähteenmäki kuvaa sitä Marian ajatusten, toiminnan ja menneisyyden takaumin sekä isän päiväkirjakatkelmin.

Henkilökuvauksessa minua kiehtoo, miten terävästi kirjan henkilöt näkevät muut ja sulkevat silmänsä itseltään. Yksi kiinnostava teema romaanissa on vanhemmuus ja sisaruus, etenkin se, miten ne menevät solmuun. Tähän romaanin tanskalaistuttavuudet tuovat oman lisänsä. Ja niinpä monimutkaiset perhesuhteet, rakkauden ilmaisun vaivalloisuus vanhempien ja lasten tai aikuisten kesken näyttäytyvät romaanissa monin tavoin. 

”Mikään ei mennyt niin kuin kuvitteli. Näennäisen tasainenkin elämä oli täynnä ennustamattomia hetkiä.”

Noinhan se on, ja ennustamattomuutta myös romaani tarjoaa. Ehkä jonkin verran on liikaa nopsaan sivuutettuja aihelmia esimerkiksi kasvatustieteen trendeistä kouluväkivaltaan, mutta nekin kytkeytyvät henkilöihin. 

Kiehtovia puolia on romaanissa paljon kuten lasten kohtalo ja kehitys aikuisten päätösten armoilla. Nautin Lähteenmäen henkilökuvaustaidosta. Sitä paitsi romaanin nimi Sukella silmät auki kytkeytyy kirjan tiettyyn tilanteeseen ja laajentuu metaforisesti elämänohjeeksi.

•

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki, WSOY 2022, 266 sivua. Lainasin kirjan kirjabloggaajakaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 huhtikuun, 2026 · 6:42 am

Hanna-Riikka Kuisma: Maaperä

Hanna-Riikka Kuisman uutuusromaani Maaperä (Like 2026) etenee jännärin lailla niin, että heti alkuunsa lukija saa verkkokalvolleen mielikuvan veren tahrimasta valkoisesta vaatteesta naisen päällä. Tämä perusdekkareiden ikoninen alku muuttuu Kuisman käsissä monihaaraiseksi ja -ääniseksi lähiöromaaniksi ihmisten heikkouksista ja niiden hyväksikäytöstä.

Romaani on oivallisesti nimetty. Kyse tosiaan on maaperästä, myrkyllisestä jätemaasta, jonka huijauskaupoissa paikallinen poliitikko on vauraustunut. Kyseinen heppu rouvineen menettävät ns. otteensa jalat maassa eloon, koska joutuvat harrasteensa ja maakauppojen vuoksi kiristyksen uhreiksi. Maaperä on muutenkin paikallisille pulmallinen, sillä usealla kirjan kuvaamalla henkilöllä pohja pettää tai on pettämässä, eli symboliikkaa kirjan nimestä löytyy.

●

Kieltämättä jännärityyppinen juonenkulku tehostaa Kuisman muutenkin luistavaa tarinointia, sillä heti alkuun luotu tunne verisestä kulminaatiosta houkuttaa tapahtumien selvittämiseen. Näppärästi Kuisma kuljettaa kymmenkuntaa henkilöä ja heidän näkökulmaansa ja pitää lukijan hyvin kiinni näiden elämäntilanteissa ja vaiheissa.

Tavallaan kyse on kollektiiviromaanista, joka kuvittaa lähiön syntyä ja laajentumista. On myös hyvin harkittu se, että poliitikon rooli on alkupuolella vain varjo, kun valokiila kohdistuu lähinnä muutamaan nuorehkoon naiseen yhteiskunnan alajoukoista ja miesreppanaan maaperätutkimuksineen.

Romaanin kohdistuspiste on ”vaikuttaja” pahimmasta päästä: sekoileva sometähti hännystelijöineen, joita härski livestriimaaja kuppaa suruttomasti. Kuisma avaa karusti, miten hauraat ja haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt ovat alttiina haavoittumaan lisää, koska nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu altistaa hyväksikäytölle. Samalla avautuu näkymä someseuraajien ja -keskustelijoiden kylmään raadollisuuteen ja verenhimoon.

Kiinnostavia hahmoja on runsaasti palkkatappajasta luonnonparantajaan, ja jokaisella on kytkös jollain tavalla toisiinsa ja lähiöön. Ehkä jännärihenkisyyden vuoksi muutama henkilö edustaa melko puhtaasti pahaa, vain hienoisin sävyvaihteluin. Myös selkeä hyvis on löydettävissä – muut kuvatut näyttäytyvät sen sijaan särmäisinä niin, että heidän menneisyytensä myös selittää henkilökuvia.

●

Suosittelen liukasta ja monipuolista lähiökuvausta näin suomen kielen päivänä jo siitä syystä, miten Kuisma taivuttelee kieltä ja kerrontaa. Hän elävöittää lähiökuppilan karaokehuuruiset miljööt siinä kuin yksinäisten niukat asumukset ja sekoilijoiden läävät, luksuslukaalin ja autioituneen leikkipaikan.

Ennen kaikkea romaanissa puhuttelevat asumuksissaan lymyilevät henkilöt ja kuvauksen kiristävä yhteiskunnallinen ote. Maaperä ei lupaa toivoa – tai kenties sellaista sentään suomenkieliselle kirjallisuudelle.

●

Hanna-Riikka Kuima: Maaperä, Like 2026, 352 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 huhtikuun, 2026 · 7:39 am

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjossa

Ulla Rask jatkaa romaanillaan Seitsemän tornin varjossa (WSOY 2026) Blankan elämäntarinaa, joka alkoi päähenkilön mukaan nimetyllä romaanilla. Kylmä meri -sarja jatkuu Lyypekissä vuonna 6011.

Kiinnostavasti henkilökuvauksen särmät ovat terävöityneet. Blanka näyttää valtaansa äveriään kauppiaan vaimona ja tuhlaa miehensä varoja korukaupoilla ja muilla ylellisyysostoksilla. Ennen ystävyyteen ja yhteiseen historiaan nojannut suhde palvelija-Margoon katkeaa, koska Blankan ulkokultaisuus tulee naisten väliin.

Ruton leviäminen muuttaa kaikkien tulevaisuuden. Blankan turvattu elämä vaihtuu pakoon taudin valtaamasta kaupungista ja uusista, hengenvaarallisista suhteista. Pelastukseksi osoittautuu naistenvälinen lojaalisuus.

●

Ulla Rask kuvaa elävästi 1600-luvun alun kaupunkielämää ja porvarispiirejä. Ruton kauhut, taikausko ja erilaisten uskomusten villi leviäminen välittyvät hyvin.

Naisten aseman heikko pohja tulee monin tavoin esille. Ei edes varallisuus suojaa, sillä sitä varmemmin nainen on lähinnä kauppatavaraa. Varaton nainen on etenkin vailla palveluspaikkaa vapaata riistaa. Alisteisessa asemassa ei ole juuri valinnanvaraa.

Blanka ja Margo saavat lihaa luiden päälle ja välien vaihtelu kirjaan jännitettä, myös jännitystä. Rutto toimii romaanissa tasa-arvoisena tekijänä, joka ei katso kenenkään asemaa vaan nappaa uhreja sattumanvaraisesti. Rakkaus on vähän ruttoon verrattava tekijä romaanissa, sillä lempi ei noudata sovinnaisuuden rajoja vaan iskee niistä piittaamatta.

Romaanin sivuhenkilöissä on mustavalkoisuutta, joten pahis on tosi pahis. Naisten neuvokkuutta ja yhteistyötä tarvitaan tukalien tilanteiden ratkomiseen, lisäksi sattumilla on sijansa. Siispä jotkut käänteet ovat viihteelle ominaisia, ja joissain kirjan piirteissä sävykkyys viehättää. Seitsemän tornin varjossa päättyy sellaiseen käänteeseen, että jään odottelemaan Balnkan ja Margon tulevia käänteitä.

●

Ulla Rask: Seitsemän tornin varjossa. Kylmä meri – osa 2, WSOY 2026, 244 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2026 · 7:40 am

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Pienoisromaaniksihan Jon Fossen kirjaa Aamu ja ilta (WSOY 2024) voisi kutsua, mutta se laajenee sivumääräänsä suuremmaksi. Teemoina vaikuttavat nämä suurimmat: syntymä, rakkaus ja kuolema.

Romaani alkaa kalastajaperheen Johanneksen syntymästä hänen isänsä näkökulmasta ja Johanneksen viimeisistä hetkistä. Niistä välittyy ensinnäkin sen tärkeys, mikä tulee sukupolvien ketjusta – nimenantoa myöten.

Toisekseen korostuu vääjäämättömyys: jokaisella on aikansa. Lisäksi syntymän ja kuoleman välillä merkitsevät etenkin hyvät ihmissuhteet: rakkaus perheenjäseniin ja ystäviin. Kauniisti romaanissa näkökulma siirtyy lopussa Johanneksen tyttäreeseen Signeen, rakkauden jatkumiseen.

●

Fossen kerrontaa voisi luonnehtia yksinkertaiseksi tai jopa naiiviksi. Kertoja toistaa asioita ja ilmaisee ne yksinkertaisin sanoin – niin kuin pään sisällä usein tapahtuu. Samoin mieli voi poukkoilla asiasta toiseen ja taas palata jo ilmaistuun. Sellaisina kieli ja mieli poukkoilevat, kun taas virke- ja kappaletasolla ajatus virtaa vapaana, eikä sitä katkaista kielenhuollon ohjeiden mukaan.

Onko kuolema syntymää ja elämää suurempaa? Joka tapauksen kuolevan mielenliikkeet Fosse välittää vaikuttavasti. Kuoleva ei kenties tiedä harhailevansa muistojen ja rakkaiden välähdysten luupissa, ja hän heilahtelee tunteesta toiseen, myös hämmennykseen ja pelkoon, kun elävät henkilöt kävelevät hänen lävitseen. Keskeinen tunne on kuitenkin turva: läheinen ystävä saattaa kuolevan tuonpuoleiseen.

●

Mieleeni tulee toinen norjalaisteos Frode Gryttenin romaani Päivä jona Nils Vik kuoli , jossa vuonojen rantojen vanha mies muistelee elämäänsä ja ajaa viimeisen kerran veneellään meren autereeseen, samoin ruotsalaisen Liza Ridzenin Kurjet lentävät etelään. Fossen romaani kuuluu tavallaan samaan sarjaan, mutta näissä kolmessa romaanissa aiheita ja teemoja käsitellään erilaisella kerronnalla.

Fosse keskittää ja rajaa: kuvattavaksi jää mieli ja mieliala, puhdas havainto elämäm aamusta ja illasta ihmisnäkökulmasta. Eivätkä nämä teemat kulu vaan koskettavat niin kuin elämän kiertokulku ja lopullisuus koskettavat.

Toisaalta Fossen kohdalla ei sana lopullisuus ole oikeutettu, sillä hänen romaanissa ei piilotella uskoa kuoleman jälkeisen elämän hohteeseen. Kirjailija kuvaa sen lohduttavasti. Skeptikko minussa ei herää: otan sen annettuna, lohtuna.

●

Jon Fosse: Aamu ja ilta, suomentanut Katriina Huttunen, WSOY 2024, 120 sivua. Lainasin kirjaston kirjan kaverilta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 maaliskuun, 2026 · 9:36 am

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Olli Jalosen romaanissa Puhdas viiruinen elämä (Otava 2026) pistää heti miettimään romaanin nimi: miten viiruinen voi olla puhdas? Jalosen romaanissa voi, sillä kaleidoskooppikerronta tarjoaa välähdyksiä erilaisista elämistä, joihin viiruja tuo maailmantapahtumat siinä kuin lähisuhteetkin. Romaani kuvaa puhtaasti silkkaa elämää.

Romaanin alkusanat opastaa kirjan kerrontaan: kirja on omistettu kirjailijan isovanhemmille, joille kirjailija kuvittelee tapahtumia, kokemuksia ja ajatuksia.

”Teksti tulee teokseksi uudelleenkirjoittamisen jokakertaisten valintojen kautta. Siksi päivät voisivat olla muitakin päiviä ja vuodet muitakin vuosia, mutta nyt on näin, koska tämä aika on mieleen syntynyt. Ja niin kuin aika voisi, voisivat ihmisetkin olla muita ihmisiä ja kuolemat muita kuolemia, mutta eivät ole, koska ovat tähän syntyneet kahdeksitoita minuksi ja muiksi heidän lähelleen.”

●

Romaanin tapahtumat alkavat Hämeenlinnassa Rinkelimäellä kesällä 1914 ja päättyvät 15 vuotta myöhemmin. Välissä vaikuttavat  ensimmänen maailmansota ja kansalaissota sekä senjälkeiset poliittiset jännitteet. Yhteiskunnallinen vastakkainasettelu käy myös vastaansanomattoman selväksi autenttisin lehtikirjoitussitaatein.

Kirjan ajanjaksoon kuuluu poliittinen ääriaika ja väkivalta. Se vaikuttaa kohtaloihin kovasti. Yleinen tilanne siirtyy romaanissa yksityiseksi: aatteet ja maailmantapahtumat muuttuvat lihaksi ja vereksi.

Koska kertojia on 12, tilanteet ja näkökulmat vaihtelevat. Jalonen ei nimeä kirjan lukuja tai osoita, kuka kertoo – ne lukija päättelee itse. Tapa ilmaista dialogit on lainattu draamateksteistä.

Jalosen tarkka kielentaju rytmittää kerrontaa ja dialogeja. Sanaharkinta vakuuttaa, samoin se, miten eri äänet välittyvät. Teksti kannattelee, ja se solmii luottamuksen itsensä ja lukijan välillä: löydän kyllä kertojat – kuka kukin on – ja toisaalta kertoja saa välillä jäädä hämärään kuten ihmisten ajatukset meiltä ovat: ”Minuja on ihmismaailma täynnä.”

●

Vääjäämättä käy niin, että 12 äänen joukosta nousee suosikkeja, joiden vuoroa odottaa – ja odotus palkitaan. Minuun vetoaa poikkeushenkilö Musu-Pekka, etenkin tämän kielitaiturin humanismi. Päähuomioni vie epäsäätyinen vetovoima, joka vallitsiee apteekkarin pojan Kallen ja työläis-Kertun välillä. Heissä yhdistyvät velvollisuudentunto ja rohkeus valita omanlainen elämä. Heidän suhteensa kuvaus on yksi lämpimimmistä ja lojaaleimmista pitkään aikaan. Sokeriseksi en sitä selittäisi vaan romaanin suolaksi.

Tukku kiinnostavia henkilöitä vilisee romaanisivuilla. Vaikka ajanjakson ankaruus ja aatekirjo puskee kirjasta ulos, romaani myös kertoo rajojen ylittämisestä, on sitten kyse lähimmäisen auttamisesta, ystävyydestä tai rakkaudesta. Taas on Olli Jalonen tehnyt sekä kerronnallisesti että sisällöllisesti moniulotteisen proosateoksen.

●

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä, Otava 2026, 318 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

10 maaliskuun, 2026 · 7:33 am

Kirjapiiri tutustui Thomas Bernhardin kerrontaan

Maaliskuussa kolmihenkinen kirjapiiri keskusteli Thomas Bernhardin romaanista Hakkuu (1984 / Teos 2007). Valitsimme sen vuodenvaihteessa alkukevään kirjaksi, sillä kukaan meistä – Johanna, Taru ja minä – emme olleet aiemmin lukeneet itävältalaismodernistia. Tiesimme herran kovan kertojamaineen ja sen, että monet fanittavat Bernhardia. Viimeksi olen törmännyt ihastuneeseen lukijaan Mattias Timanderin  romaanissa Metsä ei sinusta lähde.

Valitsimme sattumanvaraisesti kirjailijan suomennetusta tuotannosta romaanin Hakkuu. Mietimme, oliko ensi kokemukseksi tämä valinta paras. Toisaalta tällä kirjalla Teos aloitti Babel-käännössarjan.

Romaanissa nimetön kirjailija istuu taiteilijakodin nurkassa tarkkaillen illallisten viettoa, kun wieniläinen kulttuurikerma sosieteeraa. Taustalla vaikuttavat yhteisen tutun hautajaiset, kuolinsyynä itsemurha. Jo se viittaa siihen, ettei illanvietto ole järin hilpeä.

Itse illalliset eivät ole kirjan ydintä vaan kerronta. Kirjailijan kirpeän tarkkailukommentoinnin ohella kertoja vaeltelee vapaasti mielessään muistoista toiseen, toinen toistaan katkerampaan. Hän toistaa kekkereissä tönöttävistä henkilöistä  inhoamiaan asioita: kerronnan sävy maistuu happamalta. Taiteilijuus voi olla boheemia mutta kulttuuriväen kuori teennäinen sekä pohjavire porvarillisen pömpöösi ja ydin ikävistä asenteista muodostettu.

*

Suomentaja Tarja Roinila on tehnyt olan takaa työtä tallentaessaan kirjan kerronnan. Mielenvaelteluun perustuva, vailla yhtäkään kappalejakoa etenevä ajatusvyöry on vaatinut paljon kääntäjältä. Kyllä se vaatii myös lukijalta. Tämän jälkeen Taru tulee entistä ponnekkaammin vaatimaan opiskelijoiltaan selkeää kappalejakoja.

Lukupiirimme tunnusti kerronnan taitavuuden ja tunnisti kertojan tahtotilan. Kertojan kauna ja katkeruus otti silti vähän koville. Johanna ja minä löysimme kotimaiseksi kertojaverrokiksi Volter Kilven Alastalon salissa ja totesimme, että Bernhardiin verrattuna Kilpi on hauska, lisäksi Kilven kerronnasta välittyy rakkaus henkilöitään kohtaan, myös kirjallisuushistoriamme kaunaisinta tajunnanvirtahahmoa, Pukkilan isäntää. Sen sijaan Bernhardin kertoja muhittaa ihmisinhoa. Minulle tuli mieleeni myös Satu Taskisen tapa kirjoittaa.

*

Kääntäjä Tarja Roinila taustoittaa romaanin loppusanoissa kirjailijaa ja kirjaa. Hakkuu osoittautuu avainromaaniksi, jossa kirjailija on käsitellyt kulttuuripiirejä tunnistettavasti. Siitä seurasi julkista pöyristystä ja oikeusjuttuja.

Kaikkiaan lukupiirissämme ymmärsimme Bernhardin kulttimaineen syyt, emmekä kiistäneet taitoa luoda kielellä mielenmaisemaa. Kenties tartumme kirjailijan muuhun tuotantoon, kenties emme. Seuraavaksi siirrymme lukupiirissämme Eeva Kilven sotamuistoihin.

*

Thomas Bernhard: Hakkuu, suomentanut Tarja Roinila, Teos 2007. Lainasin kirjastosta.

Tämä on arvio, ei mainos.

*

Sotainen teema meillä oli lukupiirimme toisessa kirjassa, Petra Rautiaisen Puuntappajissa (Otava 2025). Siinä  monin tavoin kipuillaan sairaalasaaressa kansalaissodan aikaan.

Pidimme monesta asiasta kirjan jännitteiden ja ympäristön luomisessa sekä toisen kertojan Ulpun monipuolisesta henkilökuvassa, mutta turhasta salailusta ja kerronnan pirstoutumisesta emme tässä kirjassa niinkään. Väkivalta kuului tosin aikaan, mutta pahalta se tuntui, mikä lienee tarkoituskin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 helmikuun, 2026 · 9:46 am

Joel Haahtela: Talvikappeli

Olen vanhan flaamilaisen taiteen ihailija, ja siksi Joel Haahtelan vermeerhenkinen romaani Sielunpiirtäjän ilta oli minulle kuin tilausteos. Olen tehnyt monet reissut myös Italiaan ihastelemaan esimerkiksi keskiaikaista ja sitä tuoreempaa paikallista taidetta, mikä sopii taustaksi Haahtelan uusimpaan romaaniin Talvikappeli (Otava 2026).

Talvikappelin freskomestari-minäkertoja saapuu talvella 1348 mantovalaisen ruhtinaan kutsusta maalaamaan pieneen maalaiskappeliin freskoja. Mukana seuraavat apulaiset, kaksi juutalaisnuorukaista. Ruhtinas majailee muualla, mutta kappelin läheisessä palatsissa asuu eristäytynyt ruhtinatar, surusta puhekykynsä menettäneenä. Palatsia pyörittävä palveluskunta pitää arkielämää yllä.

 

Mantova siintää etäällä, kun maalari apureineen tekee työtään kauniissa, kumpuilevassa talvimaisemassa, jota halkoo raikas vesistö. Idylliä varjostaa maailmantilanne:

”Edes lippaaseen kätketty Kristuksen veri ei ole suojellut kaupunkia rutolta. On vain kaksi tietä: unohtaa Jumalan varjelus tai vaipua polvilleen ja aloittaa katuminen.”

Tuota voi pitää avainsitaattina Haahtelan romaaniin.

•

Haahtelan aiempien pienoisromaanien tapaan henkisyys kuuluu kirjaytimeen. Hengellisyys voisi sopia myös kuvaamaan tunnelmaa, mutta mielestäni sen voi ottaa osaksi ajankuvaa: 1300-luvulla Euroopassa elettiin Herran pelossa sekä uskon, pyhäinjäännösten ja uskomusten varassa. Kääntöpuolena sille on ollut monet vuosisadat toiseuden vainoaminen, etenkin juutalaisten syntipukkiasema, josta romaani tarjoaa esimerkkejä.

Taiteen merkitys romaanissa venyy konkretiasta symbolisuuteen. Minäkertoja maalaa kappeliin Jeeskuksen elämää, jonka loppuhetkiin hän maalaa Juudakselle omat kavonsa. Kertoja on kirjan mittaan lähenemässä menneen elämänsä vaiheita, jolloin hän on pettänyt rakkaimpansa, ja nyt on katumuksen ja sovituksen aika. Sama koskee ruhtinasta ja ruhtinatarta, Signoraa.

Syyllisyyden ja sovituksen teemat nousevat kirjasta väkevinä. Niitä myötäilee taiteen merkitys ihmisille: se saa tuntemaan ja ymmärtämään ilman sanoja – silti romaani sanallistaa sitä. Kuvataiteen lisäksi merkityksellistä on musiikki. Frescomaalarin apulainen Matteo saa laulullaan ihmiset löytämään ydinminänsä, esimerkiksi:

”Tässä maailmassa Signora on mykkä, mutta laulun maailmassa hän on vielä olemassa, omana itsenään.”

•

Romaani on sakeanaan symboleja, yksi tärkeimmistä on lintu, monenlaiset laululinnut. Lintuhan on myös pyhän hengen symboli. Maalarin ensirakkaus on nimeltään Laura, ikoninen nimi italialaisessa vanhassa kirjallisuudessa. Rutto menköön myös symboliksi, joskin Haahtela ei johdattele henkilöitään ruttoa pakoon maaseudulle Decameronen tapaan. Tosin Haahtelan aiemman tuotannon tapaan maallinen ja lihallinen rakkaus kulkee hengellisen rinnalla tässäkin romaanissa.

Haahtela kuvaa tarkasti maalausprosessia saven ja hiekan valinnasta lähtien. Lukija saa olla mukana kappelin kuvien kehkeytymisessä ja lukea tekeillä olevista teoksista sekä maalarin muistumista syyllisyyden ja katumuksen johtolankoja. Mutta suurin niistä – tunteista ja elämän perustuksista – on rakkaus:

”Kunpa joku vain sanoisi: tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mieltynyt.”

•

Yhä edelleen luokittelen Joel Haahtelan pienoisromaanit lohtukirjoiksi, ja niihin eittämättä kuuluu myös Talvikappeli. Kielen ja kuvauksen päätunnelma syntyy tarkoista havainnoista, jotka johdattelevat elämänymmärrykseen, aforismihenkisiin kiteytyksiin. Sellainen synnyttää seesteisyyttä, vaikka sellaista ei ole kirjahenkilöiden eikä yleensäkään ihmisen elämä: siinä on pahoja tekoja, ristiriitoja, henkisen ja maallisen risteyskohtia. Oleellista on tunnistaa ihmisen vajavaisuus ja erehtyväisyys. Mutta toivoa on: katumus, anteeksianto ja rakkaus.

Ensi lukemalta olin kompastua epäluotettavan minäkertojan töksähtävältä tuntuvaan yllätystunnustukseen romaanin loppupuolella. Pienen harkinnan jälkeen nousen kuopasta ja totean, että ihmisen elämässä kirkkaus ja selkeys jäävät aina vain etsinnän tasolle, mutta Haahtela saa siitä väläyksiä tekstiinsä. 

•

Joel Haahtela: Talvikappeli. Pienoisromaani, Otava 2026, 207 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 helmikuun, 2026 · 7:28 am

Asako Yuzuki: Voita

Tällä kertaa kirjoitan lyhyehkön postauksen, vaikka lukemani kirja on noin 500-sivuinen. Kohteena on japanilainen, vuolas kertomus haarajuonineen, Asako Yuzukin Voita (Gummerus 2026).

Juonesta tiivistetysti: toimittaja Rika kiinnostuu sarjamurhaajasyytetystä Kajista, joka vamppasi vanhempia miehiä ja hemmotteli heitä herkkuruualla. Rika haastattelee syytettyä, joka kietoo haastattelijan lumoverkkoonsa. Rikan muut elämänasiat alkavat hämärtyä –  äiti, poikaystävä ja lapsettomana riutuva ystävä – kun hän pääsee Kajin innoittamana voin makuun ja kiloja alkaa kertyä ennen poikamaisen hoikkaan kroppaan.

•

Yuzukin kerronta on tarkkaa keskittyen ulkonäon ja kokkauksen yksityiskohtiin. Romaanin pinta koostuu hitaahkosta toiminnasta ja viipyilevistä havainnoista, ja sellainen saattaa hieman rasittaa. Se lienee tarkoitus, sillä kuorrutus koostuu siitä, mihin japanilainen ja monelta osin länsimainen patriarkaatti on yhteiskunnan – miehet ja naiset – kuorruttanut.

Pinnan ja kuorrutteen alla on ensinnäkin yksilötaso: Rikan syyllisyys lapsena koetusta isän kuolemasta. Sen väistely on muovannut hänen persoonaansa kuten myös se, millainen ulkokuoreen perustuva ihailtu prinssirooli hänellä oli tyttökoulussa. Minäkuvaa muovaavat ja muuttavat asiat kuplivat kaikkien kirjan keitosten alta.

Toinen puoli löytyy yhteiskunnasta, jossa nainen on vain ulkonäkönsä ja hyväksytty vain sellaisena, joka sopii kulttuurin (=miesten) määrittelyyn. Japanilaisessa kulttuurissa lihominen tarkoittaa ylipäätään hallinnan ja itsekurin menetystä – ulottuu ajattelutapa toki muihinkin kulttuureihin, etenkin kun selaa somea. Se, että kirja hekumoi voin makuvivahteilla, ruuanlaittorituaaleilla ja ruokaan liittyvällä himon, halun ja mielihyvän varianteilla, on vastaisku laihuusihanteille. Lisäksi seksi korvautuu makunautinnoilla, joskin kiireisen elämäntavan vuoksi tai muiden paineiden vuoksi ei seksi juuri kiinnosta.

•

Luulen ymmärtäväni feministisen kritiikin, jota kirja tarjoaa aimo annoksin. Maistuu minulle. Sen sijaan tarinoinnin pitkitys ja pääasioiden toisto vaikuttavat minuun lannistavasti, vaikka kirjan henkilöt keikautuskakun lailla yllättävät päälaelleen menevillä puolillaan. Siksipä valitsin kirjasta yhden satunnaisen naishenkilön repliikin, joka tiivistää romaanin pääsanoman:

”Luulen, että meihinkin kiinnitettiin niin paljon huomiota juuri siksi, että ihmiset ovat ykskantaan päättäneet naisten olevan olentoja, jotka vertaavat itseään toisiinsa. Mutta eikö se johdu vain siitä, että naisia yritetään laittaa järjestykseen miesten mittapuiden mukaan?”

•

Asako Yuzuki: Voita, suomentanut Kosti Vanninen, Gummerus 2026, 424 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 tammikuun, 2026 · 6:00 am

Aldous Huxley: Uljas, uusi maailma & Klassikkohaaste 22

Kukoistavasti klassikkohaaste jatkuu toiselle vuosikymmenelle, ja tätä kierrosta emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Kunnianosoituksena jatkuvuudelle valitsin haastekirjan ihan sen nimen vuoksi, Uljas uusi maailma, kirjailijana Aldous Huxley (Tammi 2012/1944). Ja sattuipa somasti, että kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen myös viime vuoden viimeisen kokoontumisen kirjaksi.

Uljas uusi maailma kuvaa tulevaisuutta vuoden 1932 sihdillä – silloin romaani ilmestyi. Se kertoo maailmavaltiosta yli 300 vuotta jälkeen Fordin. Ajatus Ford-autoinvaasion jälkeisestä tulevaisuudesta kutkuttaa ja hymyilyttää, ja kaivelin kirjasta ironian ja parodian hippusia. Vai luenko siitä sellaista kuin piru Raamatusta vuoden 2025 ja 2026 vinkkelistä?

Romaanin maailmassa ihmiset siitetään teknologian keinoin ja oloutetaan kastiinsa. Kärkenä häärää eliitti, alfat, ja alimmaisina raatavat aika aivottomina epsilonit. Sillä välillä olevilla on omat tehtävänsä. Romaanin utopiassa/dystopiassa eletään historiattomasti yhteisöllisesti, jaetaan hetkellisyys ja seksikumppanit. Nautintoa saadaan lisäksi eroottisista tuntoelokuvista ja matkoista, ja jos jokin hämmentää, napsitaan huumaavaa somaa.

•

Alun puuduttavan opastuksen jälkeen lukija saa muutaman henkilön välityksellä selville yhteiskuntarakenteen ja toimintatavat. Tasapainotilaa tulee sotkemaan villi, John, joka tietää vanhempansa ja osaa siteerata Shakespearen Othelloa toisin kuin fordilaiset. John toimii kristillisten moraalikäsitysten mukaan, eikä siitä(kään) hyvää seuraa. Eli olisiko sanomana, että kaikki ääripäät ovat vaaraksi.

Parasta romaanin antia tarjoavat kärjistykset. Esimerkiksi fordilaisuus muokkaa kauneuskäsityksiä. Ne vaikuttavat tosin nykysomen ulkonäköihanteilta, tavoitteina nuoruuden rypyttömyys ja kimmoisuus – pois ihomuutokset ja läskit, jotka puistattavat fordilaisia.

Eniten yllätyin romaanin seksuaalipainotteisuudesta. Aika paljon tilaa saa se, miten uuden maailman hyvään käytökseen kuuluu vapaa ja kumppaneita kierrättävä seksi. Se muun romaaniaineksen lisäksi osoittaa, miten kulttuurisidonnaista on, minkälaisiin tapoihin ja etiikkaan yhteiskunta olouttaa jäseniään.

•

Huxleyn romaanissa vanhentuneelta vaikuttaa teknologiaosasto, ja ajan tapaan ei vältetä esimerkiksi n-sanaa, ja muutenkin woke-osastolle piisaa purtavaa. Vuolas ilmaisutapa pitkittää tarinaa tarpeettomasti. Siihen uuvahdimme lukupiirissä, ja kolmihenkinen kirjallisuuskimppa (Johanna, Taru ja minä) päätyi samaan lopputulokseen: tarina pitkittyi ja menetti toisteisena kiinnostavuuttaan. 

Löysimme joitain kiinnostavia nykyilmiöitä Huxleyn tulevaisuustuumailuista. Pohdimme aikalaisvastaanottoa ja 1930-luvun ilmapiiriä suhteessa romaanin sisältöön, eli aikanaan Uljas, uusi maailma varmaankin oli rohkea, vaikkei se enää sellaisena säväyttänyt. Klassikosta se kuitenkin käy, ja kiinnostava se on esimerkkinä, millaisena se 1930-luvulla kuvittelee tulevaisuuden.

•

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, suomentanut I. H. Orras, Tammi 2012 / 1944. Lainasin kirjastosta.

Katso Kulttuuri kukoistaa -Arjan koonti Klassikkohaaste 22 kirjasadosta!

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani, spefi

Avainsanat:

29 tammikuun, 2026 · 7:26 am

Richard Osman: Mahdoton mammona

Välillä kirjallisuuden tehtävä on viihdyttää ja tarjota arkipako. Sellaisen tehtävän täyttää mainiosti Richard Osmanin sarja Torstain murhakerho. Uusin suomennettu osa Mahdoton mammona (Otava 2026) jatkaa maukkaasti rakennettua sarjaa.

Neljä senioria syttyy kerta toisensa jälkeen rikostappauksesta. Tällä kertaa porukan aivot, Elizabeth, saadaan apeudesta taas tositoimiin. Miehensä menettänyt (entinen) vakooja saa takaisin kipakoita ja tylyjä toimintatapojaan, kun hän ryhtyy selvittämään kadonneen bitcoin-miljonäärin tapausta. Joyce seuraa Elisabethia uskollisesti, ja psykologi Ibrahamin asiakas – joka on myös porukan ex-ammattiliittoaktiiivi-Ronin pahimpia vihollisia – liittyy mutkan kautta rikoskumppaneineen juonenkulkuun.

Osmanin jännärijuonen sytytyslanka kytee hitaahkosti mutta säkenöi vivahteikasta henkilökuvausta. Jokainen päähenkilö kyllä tukeutuu muutamaan ominaisuuteen, silti kuvaus ruokkii niitä niin, että kerronta maistuu herkulta. Huumori ripottaa tavan takaa tekstiin pikanttia maustetta. Komiikka syntyy nopeista tilannehuomioista ja sattuvasta sanailusta.

•

Mahdoton mammona tuo uuden pysyvänoloisen henkilön pääjoukkoon. Ydinporukkaa on neljän murhakerholaisen ohella Joycen tytär. Tämän kirja käynnistyy Joycelle merkityksellisellä juhlalla: tytär pääsee vihdoin naimisiin! Joyce saa sanoa nyt sanan vävy, ja tämä vävy sulautuu sopivasti porukkaan, vaikkakin hieman tunnustellen. 

Myös Ronin perhe tulee osaksi kirjaa, sillä sivujuoni keskittyy Ronin tyttären perheen tilanteeseen, ja pikkuvanha tyttärenpoika saa aika paljon tilaa. Näin henkilögalleria venyy noin yhdeksänvuotiaista ysikymppisiin.

•

Henkilöiden välinen välittäminen tuo kirjaan söpöstelyä: päähenkilöt ovat toisilleen lojaaleja, ja ilmapiiriin leviää lämpö: välittämiseen ei vaikuta henkilöiden tausta, asema tai ammatti. Huumori taittaa ylimakeutta, ja lämpö ulottuu lukijaan saakka.

Luulenpa, että tämä maailma kaipaa ystävällisyyttä ja välittämistä. Siksi nielen sujuvasti ja loppuun asti pureksimatta Osmanin sarjan unelmanomaisen, ylisukupolvisen yhteisön, joka jakaa hienotunteista ymmärrystä ja siirtyy suoraan toimintaan toistensa tueksi. Ja huomannet: jännärijuoni ei juuri lukukokemukseen vaikuta vaan kirjan muut ainekset.

•

Richard Osman: Mahdoton mammona, suomentanut Antti Saarilahti, Otava 2026, 255 sivua eKirjana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

20 tammikuun, 2026 · 6:54 am

Johanna Forss: Pidot

On Platonin Pidot ja Petroniuksen Trimalkion pidot, löytyy myös muita pitoisia kirjanimiä. Ehkä selvin viitekehys Johanna Forssin romaanille Pidot (Tammi 2026) on Petroniuksen satiiri antiikin yläluokan pippaloista. Forss vie nelikymppisten some- ja markkinointivaikuttajien kemuihin, joissa sampanja virtaa ja pöllyt pöllyävät.

Kirjan minäkertoja Maria on saanut kutsun koulu- ja nuoruudenajan bestiksen Mairannen juhliin helsinkiläiseen bilepaikkaan. Yhdessä poikkeusnaisten taide-elämistä Kuopiossa nuorena haaveilleiden naisten tiet ovat eronneet parikymppisinä.

Kumpikin on lukion jälkeen jättänyt kotikonnut taakseen. Maria opiskeli taidevalokuvaa, mutta ahertaa museoassarina ja kipuilee ruuhkavuosien elämänpettymystä. Marianne sen sijaan porhaltaa somekunigattarena ja hehkuu keskipisteenä rakkautta – myös romaanin juhlissa:

”Nostan katseeni puhelimesta, etsin vaistomaisesti Mariannen uppiniskaista hiusrajaa mutta en näe sitä enää. Hän on livahtanut pois lähipiirinsä kanssa. Pöytäseurue näyttää siltä kuin joku olisi ottanut tulpan irti lavuaarista ja kaikki vesi olisi valunut viemäriin.”

•

Näissä kekkereissä minäkertoja rähjääntyy fyysisesti ja psyykkisesti. Kyse on nykypitojen varjolla kasvukertomuksesta ja keski-iän kriisistä, mutta lisäpanoksia paukkuu perhesalaisuudesta, joka paljastuu kirjan mittaan. 

Kolmiosaisessa romaanissa alussa ja lopussa tihkuu juhlahumun keskellä tietoa kertojan ja Mariannen lapsuudesta ja nuoruudesta. En ole ihan varma olisiko väliosa suoraan kuopiolaisesta menneisyydestä tarpeen, sillä rakenteellisesti juhlatilanteesta menneeseen hyppely sujuu hyvin ja virittää tunnelmaa. Marian ja Mariannen nuoruus vie mielikuviin intensiivisestä suhteesta Valoa valoa valoa -tyyppisten tyttökertomusten tapaan.

Satiiri juuttuu melkein vain ökyjuhlien ja vaikuttajatalouden terävään havainnointiin. Romaanissa alkaa painottua ihmisuhteet ja minäkertojan kuprut niissä, jolloin vino virnuilu tosikoituu, ja nelikymppisten avio-ongelmat jämähtävät sukupuolten perusasetelmiin. Luokkaretki ja erivaraiset kotitaustat mahtuvat romaaniin mukaan niin, että ylhäältä voi pudota ja alhaalta nousta.

•

Tämä on romaanissa erittäin kiinnostavaa: ”Olivatko kuvat myös tekoja?” Valokuvilla on romaanissa rooli motiivina ja monitulkintaisena merkityksenä kautta romaanin. Taiteelliset ambitiot, kilpailu ja vallankäyttö kietoutuvat yhteen monin tavoin. Siitä löytyy kirjassa herkkupaloja.

Pidot kehkeytyi siis kiinnostavaksi ihmissuhdesykeröksi, jota juhlahumun kuvaus ryydittää. Vaikka en olisi halunnut olla kutsuvieraana noissa somekerman näytöstyylisissä juhlissa, tirkistely niihin kannatti. Loppuosan hienoinen hajaannus pelastuu minäkertojan henkilökohtaisena nousuna menneisyyden yläpuolelle.

•

Johanna Forss: Pidot, Tammi 2026, 113 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 tammikuun, 2026 · 7:19 am

Kaksi romaania muistisairaudesta: Rihmasto & Äkkiä oli ilta

Huomaan vältteleväni romaaneja muistisairaudesta, sillä vietin yli 12 vuotta niiden seurassa. Isäni sairastui Alzheimerin tautiin, joka eteni aluksi hitaasti mutta varmasti ja sitten niin, että meni vuosia, ettei hän enää tuntenut minua. Äitini muistisairaus oli toisenlaista, vaihtelevaa: välillä harhoja ja ajantajun katoamista, välillä läsnäoloa. Vaikka isäni kuolemasta tulee tänä vuonna 10 vuotta ja äitini viisi, yhä väistelen aihetta – niin kipeitä ovat muistot vanhempien haurastumisesta ja omasta hoitajarooliin asettumisesta.

Lukijat ovat erilaisia. Jotkut eivät väistele vaan nimenomaan haluavat lukea siitä, mitä juuri itse elävät tai ovat kokeneet. Siksi eri kirjat iskevät lukijoihin eri aikoina eri tavoin.

Fiktion lukeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tulisi olla aiheesta omakohtaista kokemusta. Fiktion merkitys on juuri siinä, että se avaa tuntemattomia maailmoja, saa kokemuksia erilaisista elämistä. Heijastus elämästä välittyy vain sanoin, ja se muuttuu lukijassa kokemukseksi, ajatuksiksi ja tunteiksi. Kukin kokee ja tulkitsee romaania tilanteen, omien kirjallisten makumieltymysten ja elämäntaipaleensa mukaan.

Joskus aihe jyrää koko kirjan. Niinpä minä en voi muuta kuin lähteä muistisairausromaaneihin oman väkevän muistitietoni ja kokemukseni kera. Silloin saattaa kirjalliset ja romaanirakenteelliset seikat jäädä jalkoihin, kun aihe polkee ne.

Riitta Heimonen: Äkkiä oli ilta

Riitta Heimosen romaanissa Äkkiä oli ilta (WSOY 2025) kuusikymppinen sairaanhoitajatytär joutuu vastuuseen iäkkäiden vanhempien kunnon huononnuttua. Väsähtävä isä on muistisairaan vaimonsa omaishoitaja, ja pariskunta elää jo kestämätöntä tilannetta.

Romaani välittää hyvin tilanteen, joka on jyrätä minäkertojatyttären alleen. Raksaan työn raatajanaista painavat jokapäiväisen soitot kauas vanhemmille ja ainainen pelko, mistä on kyse, kun puhelin pirahtaa. Usein on kyse kotikatastrofista, jota tytär lähtee selvittämään kauas vanhempien taloon näivettyvälle pikkupaikkakunnalle. Minäkertoja ottaa välillä etäisyyttä hoitotaakkaan hotelliöinä ja reissuina serkun huvilalle. Ulkomailla asuvaa omaa tytärtään kertoja ei tiukalla elämäntilanteellaan rasita.

Heimosen kerronnassa vaihtelee tukahtuminen ja vapaa ilma, se on minäkertojan paneutumisen, paineen ja pakoilun kierrettä, mikä ilmaisee hyvin, miten raskasta on omien, jääräpäisten vanhempien tilanteen seuraaminen ja yritykset puuttua siihen. Kertoja on tilanteen sisällä, silti ulkona omien vanhusten keskinäisestä, kiinteestä yhteydestä.

Kerrotusta löytyy paljon samastuttavaa, ja kuvaus taiteilee hyvin konkretian ja realismin sekä hieman unenomaisen etäännytyksen kesken. Lukujen kursivoidut satuosuudet ensin arvelluttavat, mutta loksahtavat paikoilleen. Romaanin nimi sykähdyttää: ihmiselämä lipuu ehtooseensa yllättävän nopsaan.

•

Riitta Heimonen: Äkkiä oli ilta, WSOY 2025, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Camilla Nissinen: Rihmasto

Camilla Nissisen romaanissa Rihmasto (Tammi 2025) äidinkielenopettaja Alma on juuri saanut lapsen ja on hukassa tuoreen äitiytensä kanssa. Samaan aikaan äidinisän muistisairaus etenee niin, että autioituvalla maaseudulla yksin asuminen käy mahdottomaksi. Alman vauvavuosi koostuu pitkälti ajomatkoista ukin luo yksin tai vauvan kanssa.

Romaani sisältää tukun kipeitä asioita: Alman mielenterveysongelmista kärsinyt äiti on jättänyt tytön, kun Alma on vasta kouluikäisenä tutustunut isoisäänsä. Isoisän elämä valottuu takautumin aikoihin, jolloin Alman äiti on ollut lapsi, ja perhettä ravisteli tragedia.

Nissinen saa hyvin eri ainekset toimimaan. Kauheat kokemukset monessa polvessa lomittuvat – siitä syntyy rihmasto. Vaan ei romaani vain kaikkea synkkää ja painavaa levitä, sillä kerronta tarjoaa myös arjen huumoria, jota elämä isoisän kanssa sisältää. Pohjoiskarjalainen murre ryydittää dialogeja ja lisää elävyyttä. Ja vaikka Alma peittelee mieheltään synkkiä PTS-tunteitaan, on siippa hämmästyttävän empaattinen. Se virkistää: kirjan suhteessa on paljon välittämistä ja sitoutumista. Sama pätee Alman ja ukin väleihin.

Alman sisäinen sekamelska ja ulkoinen toimintakyky sisältävät ristiriidan, jonka teksti välittää. Se vetää puoleensa ja saa seuraamaan päähenkilöä. Sama koskee ukin muisteluosuuksia. Ukin umpimielisyys toimii myös kontrastina nykymiehen tunnepuhetaitoon, jonka Alman mies taitaa. Osuvasti romaani myös näyttää vanhustenhoidon kipukohdat. Turhauttavan hoitopalaverin kuvaus taitaa olla piinallisen tuttu lukijoille, jotka ovat yrittäneet hoitaa läheistensä asiaa sote-viranomaisten kanssa.

•

Camilla Nissinen: Rihmasto, Tammi 2025, 193 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,