Aihearkisto: Romaani

Äitienpäiväksi äideistä ja äidittömistä

Valikoin kevään kirjoista kahdeksan erityylisen romaanin otannan, joissa äitiydellä on merkitystä. Se voi olla (liiallista) läsnäoloa tai (täydellistä) poissaoloa. Sen merkitystä ei voi kuitenkaan ohittaa.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Jos haluat tosielämäpohjaisen romaanin taide-elämän varjoista, Suruttomat on sellainen. Se kertoo Tyko Sallisen vallankäytöstä ensimmäisen vaimonsa ja kahden tyttärensä elämässä. Romaanin yksi teema on äitiyden riistäminen.

Koko Hubara: Bechi

Bechi-romaania voi lukea kolmen sukupolven naisten ketjuna, jossa äitien suhtautuminen tyttäriinsä herättää vastareaktiot: näennäinen välinpitämättömyys yliomistautumisen, omistautuminen vastustushalun. Tuntuu heti väkivallalta pelkistää suhteet noin, sillä romaanin monisyisyys ei saa siten oikeutta. Runsaiden teemojen tiivis romaani on kuitenkin myös romaani äitiydestä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Käväistäänpä 1500-luvun alussa ja kirkon maalausprojektissa. Sen sivujuonteena voi tarkastella päähenkilöä, Pelliinaa: voi pohtia äidittömyyden merkitystä hänen kohtaloonsa. Lisäksi herkullisia naissivuhenkilöitä voi katsahtaa sillä silmällä, mitä ratkaisuja he tekevät äiteinä saadakseen lapsilleen isän.

Paula Noronen: Lomille lompsis

Tarja Kulho on viihdehahmo, jolla on varmat ja suorat mielipiteet. Tällä kertaa hän lomailee Räkkärimarketin lomakylässä. Hienoinen huoli on tyttärestä, mutta äidistä etääntyvän pojan poissaolo todella kalvaa Tarja-äitiä. Siksi Tarja alkaa videoida elämänohjeita pojalleen. Niiden litteraatiosta saa lukija nauttia – pojasta en ole ihan varma.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Äiti huutaa poissaoloaan, kun yksin jäänyt isä yrittää luotsata poikaansa ja tytärtään aikuisuuteen. Siitä tulee melkoista räpiköintiä ihmissuhteiden arvaamattomuudessa. Siitä tulee lukijalle hauskaa, ja tekee se kipeääkin. Mainio perhekuvaus, jonka omintakeinen tyyli puree.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneet alkaa äidin kuolemasta, mutta tunnetustihan sitä ennen eletään. Romaani käsittelee paljon veljeyttä ja veljistä etääntymistä aikatasoja vaihdellen: on kohtalokas kesä lapsuuden lopussa ja on äidin tuhkan levitys. Siinä välissä tapahtuu elämä ja se, miten tämän kirjan äiti vaikuttaa lapsiinsa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Lähdin veljen luo sisältää tukuittain ihmisiä kuormittavia asioita, eli romaani on täynnä arktista hysteriaa. Siitä huolimatta, siis kaikkien kauheuksien ohella, romaani vetää vääjäämättömästi puoleensa. Yhtenä teemana voi miettiä äitiyttä, sellaista äitiyttä, joka katsoo ohi, tai sellaista, joka on viety.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Järeä nimihenkilö tokaisee asiat paikoilleen ja herättää ympäristössä reaktioita pyyhältäessään paikalle. Ohittaa häntä ei voi, hänellä on vankkumaton paikka yhteisöissään. Kaiken päälle on todettava, että äitinä hän ei ole kummoinen (Oliven omaa ilmaisua lainaten; hän käyttää kanssaihmisistään ”ei kummoinen”-luonnehdintaa). Vai onko? Olive ei ole vain yhdenlainen, hänen ihmisenkaltainen ristiriitaisuutensa lumoaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo & kirjapiirin kokemukset

Kuvittele kaikki (valtionrajoista riippumattoman) pohjoisen ihmisten tragediat insestistä tappoihin, lisää eläinväkivaltaa, perhehelvettejä, päihteitä, pettämistä, valheita ja hihhuliuskovia. Et silti pysty kuvittelemaan, että niistä voi kertoa siten, että kerronta yllättää ja viihdyttää. Ruotsalaisen Karin Smirnoffin särmikäs romaani Lähdin veljen luo (Tammi 2021) erottuu kaltaistensa arktisen hysterian romaanien joukosta ja muuttuu luku luvulta kiinnostavammaksi. Onpa taitavasti kieputtava romaani!

”Vaikuttaa siltä sanoin että koskaan ei voi lopullisesti tietää mikä on totta. Totuus taipuu ja väistelee liikaa.”

Jana saapuu vuosien jälkeen kotipaikkakunnalle kaksoisveljensä luo, jolloin menneisyys palaa mieleen ja lomittuu nykyisyyteen. Mihinkään kiinnittymätön nainen tekee tiliä menneen kanssa, tapaa vanhoja tuttavuuksia ja muistaa sellaista, mitä ei ennen. Työ kotihoidossa tuo vastaan sekin yllätyksiä. Juonesta ottakoon kukin tykönään selvää, salaisuudet kuuluvat tämän kirjan henkeen. Ja taide – Janalle savimuovailu, jollekin toiselle maalaaminen – alitajunnan ja muistojen käsittelykeino.

”Ennen nukkumaanmenoa istuin hetken keltaisen huoneen kylmällä puulattialla. Kääntelin saviukkoja käsissäni etsien johtolankoja. Tuntui kuin olisin menettänyt otteen omasta elämästäni. Asioita tapahtui ilman että saatoin vaikuttaa niihin mitenkään. En ollut koskaan tuntenut oloani elävämmäksi. Kokemus oli uusi ja vaikken tiennytkään varmasti sen hyvyydestä se oli joka tapauksessa olemassa ja huusi kuin herätyskokouksessa.”

”Heti kun ajattelin positiivisesti tapahtui jotain mikä muistutti elämän hauraudesta. Kaikki menisi päin helvettiä vaikka tekisin mitä.”

Jana suojelee itseään pessimismillä, eikä monia valopilkkuja ole elämäntaipaleella ollut havaittavissa. Minkäänlaiseen makeilevuuteen sortumatta romaanin loppu tuottaa liikuttavan yllätyksen, mahdollisen positiivisen käänteen. ”Minusta ei ollut ikinä aiemmin tuntunut tältä. Jollain tavalla se liittyi toivoon.”

Kirjapiiri ihastuu

Kolmen hengen virtuaalikirjapiiri on liikuttavan yksimielinen: Lähden veljen luo on hieno, yllättävä romaani. Muut kuuntelivat kirjan, minä luin verkkokirjan – siksi kiinnitämme huomion eri asioihin. Vilkkaassa keskustelussa kävimme läpi henkilöitä ja tapahtumia sekä pohdimme, mikä merkitys on romaanissa juonella. Tiivistän porinamme:

Johanna

Lukiessa tuli monia assosiaatioita Humisevaan harjuun, Twin Peaksiin, Mukan kirjoihin, ja silti kirja on ihan omanlaisensa. Realistisesti kirjassa kerrotaan, silti tunnelmassa on unenomaista. Romaanin oudot asiat kerrotaan siten, että niissä ei ole mitään outoa.

Taru

Minuakin kiehtoo kirjan outous, rujous ja suomalaisuus. Tietty hulluus viehättää. Nämä ihmiset eivät ole mitään menestyjiä ja silti he pärjäävät. Pelkään, ettei vain jatko-osa lässähtäisi, mutta jäihän vielä selvittämättömiä asioita. Ja luotan kyllä, että kirjailija keksii lisää.

Minä

Ihmettelen, etteivät kerrotut hirveydet vie övereihin. Minulle romaanin juju on sen kieli ja raportoiva, ylilyöntejä välttävä tyyli. Siinä on omanlainen töksäytyksen ja jolkotuksen vaihteleva ja etenevä rytmi, jossa välimerkeillä ei ole niin nokon nuukaa. Tykästyn kovasti siihen, miten erisnimet eivät erotu vaan ne kirjoitetaan pienellä ja yhteen. Se peilaa mentaliteettia: ei siinä erisnimillä eli erityisyydellä keekoilla, koska kaikkea (kaikkia) voi sattua.




Karin Smirnoff
Lähdin veljen luo
suomentanut Outi Menna
Tammi 2021
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

Onpa iloinen yllätys lukea ”se tavallinen tarina”, joka ei sitten tunnukaan aiheesta huolimatta kalutulta. Sellaisen lukuhetken tarjoaa Liisa Louhelan romaani Kaikkeus on meidän (WSOY 2021).

Romaanin kertoja Reeta jää ennen aikuisikää orvoksi ja pääsee piikomaan samaan taloon kuin ystävänsä Vanni. Ystävän veli Eljas on renkinä samassa talossa ja on iskenyt silmänsä Reetaan, mutta Reeta ihastuukin romanikiertolaiseen.

”Tenho oli kuin kuu keskellä päivää kirkkaan sinisellä taivaalla, siinä se kellotti niin nättinä ja outona. Pehmesin niihin naurunhelinöihin ja se tuntu niin että sattu. Se kipu teki pesän minun luihin ja lihoihin ja minun piti sulkea silmät, kun tuntu, jotta vesi kirpoaa niihin, niin hyvältä se tuntu.



Tiivis romaani kipunoi nuoren naisen aistillista imua kiellettyyn rakkauteen, ja luonnollisesti tärkeitä rinnakkaisaiheita ovat ulkokultaisen maalaisyhteisön ennakkoluulot ja suhtautuminen toiseuteen kuten romaneihin. Reeta erottuu myös joukosta: hän ei halua tyytyä hänelle suunniteltuun elämään vaan haaveilee vapaudesta vaarojen takana elokuvan Juurakon Huldan tapaan.

Romaanissa eletään ennen sotaa 1930-luvun lopussa Kainuussa. Minuun vetoaa ajankuvan luokkaerojen, suojeluskuntien ja uskonnollisuuksien lisäksi murrealueen puheenparsi. Sen elävyys on tärkeä tuoreustekijä.

”Eljas asettuu kyykylleen avannon viereen ja kahmoo lujasti päin. Se on märynny silmänsä turvakkeiksi. Niissä on outo lepatus, ja se sähisee ääni vapisten – –.”

Romaanin kertoja Reeta pomppaa tekstistä esille uskottavana, verevänä nuorena naisena, jossa kuohuvat murrosiän jälkeinen uhma, omapäisyys ja naiivius. Reetan unelmien ja ympäröivän todellisuuden ristiriita on särkeä sydämen. Ja särkyyhän sydän jos toinen kirjassakin. Romaanin lopun hämäryyttä vierastan, mutta se siitä, sillä Reetan varmoin ottein kertoma tarina vetää mukaansa.



Liisa Louhela
Kaikkeus on meidän
WSOY 2021
romaani
212 sivua.
Lainasin kirjastosta.


Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Mykkä piano, appelsiinin tavoin avautuva ikkuna ja Mallorcalle tuomani puolalainen muistivihko kytkeytyivät kaikki toistaiseksi julkaisemattomaan romaaniini Uiden kotiin. Tajusin, että tätä kirjoittaessani olin esittänyt kysymyksen, joka leikkasi (kuten kirurgit tapaavat sanoa) läheltä luuta: ’Mitä teemme tiedolla, jonka kanssa emme kestä elää? Mitä teemme asioilla, joita emme halua tietää?’”

Luen Dobarah Levyn elävää omaelämäkertaa Mitä en halua tietää (S&S 2021) ihastuksen vallassa, samanlaisen selittämättömän tukahdetuttujen merkitysten lumoavassa ilmapiirissä kuin luin aikoinaan romaania Uiden kotiin. Pidän suunnattomasti myös siitä, että kirjaa kutsutaan reilusti omaelämäkerraksi, ei autofiktioksi. Silti se on rakenteeltaan ja kerronnaltaan kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.

”Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi.”

Kirjan raameiksi ripustan naisen roolit ja mahdollisuudet toteuttaa itseään. Levy näkee räikeän eron miesten ja naisten mahdollisuuksissa. Lisäksi hän käsittelee kärjekkäästi äitiyttä osana patriarkaatin salaliittoa.

Aluksi pidän kirjaa hienona, esseistiikkaan kallellaan olevana kaunokirjallisuutena, jossa yhdistyvät kirjailijan ajattelua innoittavan kirjallisuuden ja filosofian vaikutteet ja sitaatit kertojan omaan ajatteluun ja kokemusten kirjallistamiseen. Tekstin edetessä luen kirjaa romaanina omaelämävaikuttein.

”Politiikka uloittui nykyään myös greippeihin ja käsistä pitelemiseen.”

Kirja rakentuu kehyskertomuksen ympärille: kirjailija pakenee kestämätöntä elämäntilannettaan koti-Englannissa matkustamalla Mallorcalle pieneen hotelliin kirjoittamaan. Tästä kertoo kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku, siinä välissä hän kertoo tilanteita eteläafrikkalaisesta lapsuudestaan valkoisena juutalaislapsena keskellä apartheidin ahdasta yhteiskuntajärjestystä ja myöhemmin muuttoa kotimaasta.

Oi oi, miten Levy valitsee kerrottavaansa! Kaunokirjailija ei dokumentoi elämäänsä vaan tyylikkäästi välittää tunnelmat tilanteista, joita ympäröi nyrjähtäneisyys. Se syntyy lapsen näkökulmasta, joka tulkitsee ympäristön vääristyneen ihmiskäsityksen ilmiöitä; se syntyy ihmisistä ja tapahtumista, joissa korostuvat lapsen ja nuoren silmin ja mielin poimitut yksityiskohdat.

”Halusin olla maanpaossa maanpaosta.”

Levyn perhe muuttaa Englantiin ja sittemmin hajoaa, kun Deborah on murrosikäinen. Näiden aikojen vaiheita värittävät jo tytön kirjailijahaaveet. Hätkähdyttäviä ovat kuvaukset kannettomien astioiden sotkuisesta kodista – symboliikkaa perhetilanteesta. Tiheä teksti sisältää alusta loppuun useita esineitä ja vastaavia (appelsiinit, kanarialintu, soittamaton piano jne.), jotka vertauskuvaavat mielentilaa.

Tiiviiseen kirjaan mahtuu monia teemoja. Yksi ohittamaton on juurettomuus ja kodittomuus, jotka juontavat lapsuudenkokemuksista. Toinen on oman äänen löytäminen. Kuulen Levyn omaperäisen kertojaäänen ja iloitsen, että sen viritti teini-Melissa kouluikäiseen Deborahiin ennen Englantiin muuttoa:

”En voinut kuulla häntä mutta tiesin, että hänen sanoissaan oli kyse ääneen puhumisesta, omien toiveiden tunnustamisesta, siitä että on olemassa maailmassa eikä anna sen nujertaa itseään.”

Hieno pieni kirja, josta voisin irrottaa lukuisia sitaatteja. Säästän ne lukijoille poimittaviksi, kunkin lukukokemuksen nostattajiksi.

Deborah Levy

Mitä en halua tietää

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämäkertatrilogian ensimmäinen osa

125 sivua.

Sain kirjan bloggarikaverilta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Domenico Starnone: Paljastus

”Rakkaudesta puhutaan jatkuvasti, mitäpä sitä kieltämään, mutta epäilen etten ole itse tuota sanaa montaakaan kertaa käyttänyt, tarkemmin ajatellen minulle ei ole tainnut olla sille käyttöä kertaakaan elämäni aikana, vaikka olen toki rakastanut, että minä olenkin rakastanut, olen ollut hulluna rakkaudesta.”

Aika tömäkästi käynnistyy Domenico Starnonen romaani Paljastus (WSOY 2019). Kolmeen kertomukseen jaetun kirjan ensimmäinen kertoja Pietro Vella kuvailee aikuisikäänsä noin 1970-luvulta lähtien. Hän työskentelee lukion opettajana, osallistuu pedagogiseen keskusteluun esseekirjoin ja saa kansallista näkyvyyttä. Se on taustahälyä ihmissuhteille ja kertojan persoonakehitykselle, siitä tässä on kyse.

Pietro kertoo mahdottomasta rakkaussuhteesta Teresaan, entiseen oppilaaseen. Kamppailusuhde kulminoituu siihen, että kumpikin paljastaa toisilleen salaisuudet, jotka paljastuttuaan voisivat tuhota kummatkin, etenkin Pietron, siis Pietron näkökulmasta. Paljastuksen jälkeen suhde kariutuu, Pietro avioituu ja saa kolme lasta ja jatkaa opettajana ja kirjoittajana; Teresa saa nimeä tutkijana. Yhteys eikä uhka häviä.

Kirjan juju piilee salaisuuden paljastumispelon tuhoavuudesta. Lukija ei salaisuuden sisältöä saa tietoonsa, se jää kutkuttamaan: mitä kauheaa se voi olla? Pointti onkin se, mitä salaisuuden varomaton jakaminen saa Pietrossa aikaan.

Kerronnan outous piilee siinä, miten ulkokohtaisesti Pietro kertoo elämästään: hän katsoo kasvuprosessiaan lintuperspektiivistä, hän on itselleen kuin ihmiskoe. Ulospäin valovoimainen hahmo ja hyvä isä näyttäytyy sisältäpäin käytöksessään laskelmoivalta, pelon täyttämältä miespololta.

”Toivoin, ettei minulla olisi enää mitään pimitettävää, minusta oli epäilemättä tullut kunnon mies. Toki minun oli oltava jatkuvasti valppaana Teresan kanssa, sillä oli olemassa vaara, että hän puuttuisi elämääni ja pilaisi kaiken, niin kuin käy jalkakäytävien värikkäiden liitupiirrosten hahmoille sateessa, kun värit, lika ja vesi sotkeutuvat toisiinsa jalankulkijoiden kengänpohjien alla.

Starnonen romaani osoittaa jälleen kertojan vallan: kertoja valikoi aiheensa ja kerrottavat tapahtumat sekä näkökulmansa. Romaani yllättää lopussa Pietron tyttären ja Teresan kertomuksilla, josta jälkimmäinen korostaa sekä kertojanäkökulman merkitystä että romaanin päämotiivia, salaisuuden tuhoavuutta toiselle, toiselle ei.

En voi välttää mainitsemasta Elena Ferrantea, sillä samanmoinen julma pohjavire vie Stranonen kerrontaa. Kummankin kertojan väkevä, tarkka ja säälimätön tapa tarkkaillla kertojia itseään ja muita sävyttää kirjailijoiden tekstejä. Kummallakin henkilöiden arvaamattomuus ja kyky löytää intohimo iskeä heikkoihin kohtiin lyö lukijaa avokämmennellä, ja siksi tyylissä on sellaista, joka jää häiritsemään. Se jää myös mieleen, sillä heidän romaaneitaan ei ole kirjoitettu miellyttämään ja silti kuitenkin on. On kuin tekstit juhlisivat ihmisten epätäydellisyyden ja pohjimmaisen pahuuden hillinnällä ja hillittömyydellä. En siis ihmettelisi, jos Ferranten ja Starnonen yhteys paljastuisi.

Sekä Ferranten että Starnonen romaaneihin kuuluvat naiset, joiden haastava vimma sekoittaa muita. Paljastus ei tee poikkeusta, siis niin Teresa kuin tytär Emmakin ovat sellaisia. Kiinnostava henkilö on Pietron Nadja-vaimo, jota kaikki kertojat katsovat ulkoapäin ja jättävät hänestä ristiriitaisen kuvan – siksi kiinnostavan.

Kaikkiaan Paljastus saa minut miettimään, miten hyvä voi synnyttää pahaa ja päinvastoin eikä aina ääripäin. Huomasin lukiessani intensiteetin vaihtelevan. Sujuvan romaanin aikana välillä kadotin jännitteen kunnes se taas sitoi minut kirjan psykologisesti kireään siimaan. Paljastus jää hiertämään, sellainen henkilökuvaus Stranonen romaani taas on.

Domenico Starnone

Paljastus

suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

WSOY 2021

romaani

212 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Nina Lykke: Kohonnut riski

Keski-ikäisten aviokriisi ja eromietinnät saattaisivat vaikuttaa väsyneeltä aiheilta. Aihe ei kirjallisuudessa kuitenkaan ratkaise kiinnostavuutta vaan käsittely- ja kerrontatapa. Jo ehdin kevään aikana riemastua Marketta Pyysalon erokirjasta Kehrääjä, ja nyt kriisiaiheen saa hyrräämään Nina Lykken romaani Kohonnut riski (Gummerus 2021).

Norjalaisen Lykken ensimmäinen suomennettu romaani Ei, ei ja vielä kerran ei tutustutti jo tyyliin, jossa keski-iän kuvauksen tarkkanäköisyys kohtaa pimeän huvittuneisuuden. Kohonnut riski pysyttelee samoilla linjoilla muttei Lykke toista itseään.

Romaanin kertoo yli viisikymppinen lääkäri Elin. Hän pakoilee miestään Antonia lääkäriasemalla päivät ja yöt, koska kärähti pettämisestä. Elin kelailee viime vuosiaan: lapset ovat omillaan, Anton on keskittynyt hiihtämiseen ja Elin viininlipitykseen. Itselleenkin täytenä yllätyksenä Elin ajautuu sivusuhteeseen.

”Älä unohda sitä haastattelua, jonka luit vähän aikaa sitten, sitä jossa pariterapeutilta kysyttiin, suositteleeko hän uskottomuutta lääkkeeksi nuupahtaneeseen parisuhteeseen, ja hän vastasi: en yhtään sen enempää kuin syöpää. Ja tässä sinä nyt istut kroppa täynnä etäispesäkkeitä ja toivot että solumyrkky tehoaa.”

Lykken tyylissä hirtehisyys ei peitä sitä, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttään ja miten vaikeaa on nähdä omaa osuuttaan siinä, mihin suuntaan elämä kulkee – tai suunnattomuutta. Suuria asioita kuten onni tai rakkaus ei sanoiksi pueta, kun ihminen riisuuntuu kirjassa tarkastelemaan keskiluokkaista itseään, avioliittoa ja elämänvalintoja.

Kukaan kirjan henkilöistä ei kerää sympatiapisteitä, mutta epätäydellisinä ja ärsyttävinä he saavuttavat uskottavuuden. Lisäksi on mainio tapaus tämä luuranko-Tore, joka nököttää Elinin vastaanottohuoneen nurkassa. Luuranko on kuin Elinin sparraaja, terapeutti ja haastaja. Ekstrana virkistävät Elinin ja potilaiden kohtaamiset: kriisinsä kuormittama Elin alkaa olla aika kärsimätön hyvinvoivien potilaiden ääliömäisyyksille. 

Miten Elinin ja miesten käy ihmissuhdesotkussaan? Loppuratkaisu hieman yllättää muttei vesitä kirjaa. Mainiota aikalaisproosaa.

Nina Lykke

Kohonnut riski

suomentanut Sanna Manninen

Gummerus 2021

187 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjan jos toisenkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Näkijä

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt yhdeksänteen osaan. Enni Mustosen romaanissa Näkijä (Otava 2021) sarjan kolmannen polven kertoja Viena aikuistuu Hollywoodin puvustustöissä kolmikymppiseksi. Isoäiti Ida saavuttaa koti-Suomessa kunnioitettavan 80 vuoden iän, ja äiti-Kirsti puolessa välissä kuuttakymmentä pitää perhettä tomerassa otteessa.

Se on jälleen todettava, että Mannisen taustatyö tuntuu vakuuttavalta. Manninen on pöyhinyt niin kotimaisen kuin amerikkalaisen elokuvan tähtiaikoja ja saattanut yksityiskohdat osaksi juoni- ja henkilökeskeistä romaania.

Edellinen osa jäi kutkuttavasti Vienan rakastumiseen naapurin viulisti-Joniin, joka osoittautui äiti-Kirstin ohimeneväksi tuttavuudeksi: Kirstin ja Vienan isän roposten avulla Jon pääsi aikanaan pakenemaan natseja. Ja nyt kohtalot kietoutuvat toisiinsa 1950-luvun alkupuolella Hollywoodissa.

En enää hätkähdä kirjasarjan yhteensattumia tai kansainvälisten kuuluisuuksien kohtaamista. Ne ovat oleellisia juoniaineksia, koska siten sarjan joka osa voi viedä lukijan kuuluisuuksien privaattiin tavallisen naisen katsein – syrjästäkatsojan näkökulmaan. Glamouri karisee, ja jäljelle jää ajankuva taustavaikuttajan näkemänä.

Ensimmäisen ja yhdeksännen osan välissä on vierähtänyt noin 70 vuotta – Suomi ja maailma ovat muuttuneet.

Viena puvustaa Sinuhea, Piukkoja paikkoja ja monia muita kuuluisia leffoja, joten esimerkiksi Marilyn Monroe, Lauren Bacall ja Elvis ovat Vienalle sovituskopista tuttuja, alusasuissaan puvustajalle näyttäytyviä ihmisiä haurauksineen ja humputuksineen. Vienasta tulee lopulta Monroen luottopukija, joten tähden tragedia kytkeytyy Vienan vaiheisiin. Siinä liikutaan rohkeasti uskottavuuden rajapinnoilla.

Viena tekee väliloikan Suomeen ja Tuntemattoman sotilaan puvustukseen. Kotimaisten leffapersoonien luonnehdinnat hykerryttävät, kun syrjästäkatsoja tekee huomioitaan. Tuntemattoman ennakkoesityksestä kertominen on yksi kirjan huippukohta, sillä rintamaveteraanien väkevä elokuvakokemus välittyy niin, että tunnelman ainutlaatuisuuden ymmärtää nykyihminenkin.

Kiinnostavia ovat kirjan kohdat, joissa osoitetaan leffamaailman kulissitoimijoiden merkitys kokonaisuudessa. Puvustamo luo elokuvien ajan ja paikan illuusion sekä leffahenkilöiden habituksen. Viena näkee terävästi naisten aseman ja kaupallisuuden roolin elokuvateollisuudessa.

Entä Viena kertojana? Hänen vahvuuksiaan on arkisten puuhien, työn ja ympäristön kuvaaminen, ei vatvominen. Viena ei juuri tunteitaan erittele, pikemmin välttelee, ja silmiinpistävää on, miten hempeät hetket ja sänkykamaritapahtumat kuitataan lyhyesti. Aikuistuva nainen kykenee sopuun äidin kanssa ja ottaa vastaan sen, mitä kohtalo tuo, lisäksi hän turvaa Ida-mumman elämänviisauksiin. Syvimmät ajatukset hän ohittaa vikkelästi, ja siksi välillä tapahtumien luettelomaisuus puuduttaa.

Pohjalaisnuotilla pajattava leffapuvustamoa pyörittävä Martta virkistää Vienan arkea (ja lukijaa), ja romaanisarjan perhekeskeinen vire laajentuu Vienan ja Martan Amerikka-komboon. Fingelska soljuu luontevasti, sillä amerikansuomalaisten englannin kielestä johtamat sanat istuvat tyyliin.

Kaikkiaan Syrjästäkatsojan tarinat kertoo naisista, jotka ovat toimeliaita, pärjääviä ja reiluja. He asettuvat hyvän, tavallisen ihmisen muottiin ja peiliksi kotkotuksille, joissa pinta kiiltää mutta probleemeja riittää. Uskon, että se on yksi syy sarjan viehätykseen. Toinen on viihdyttävä koukutustaito: mitä sarjan naisille tapahtuu? Juonivetoisuus pitää otteessa, vaikka teho on sarjan myötä toinen kuin Idan elämän alkutaipaleella, siis sarjan neljässä ensimmäisessä osassa, jotka ovat minuun eniten vedonneet.

”- Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. – Kun yks kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.”

Sarjan seuraava eli kymmenes osa tulee kuuleman mukaan olemaan viimeinen. Arvailen jo, mikä kulttuurimuoto on siinä keskiössä ja minkälaisin kohtalonkuvioin sarja päättyy.

Mannisen kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta, joten hän on itseoikeutettu kirjailija postattavaksi juuri nyt, koska on käynnissä vuoden 2021 lukuviikko. Sen teemana on ”Lukutaito on kansalaistaito”, ja siksi tässä yhteydessä sopii tiedottaa: tänä vuonna ilmestyy selkokielisenä sarjan ensimmäinen osa Paimentyttö.

Enni Mustonen

Näkijä

Otava 2021

Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9

474 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa 5.4.2021.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridge tekee paluun Elizabeth Stoutin tuotantoon: Olive, taas (Tammi 2021). Uudessa Olive-romaanissa tyyli säilyy, eli novellistinen rakenne ja sujuvansuora ilmaisu vallitsevat. Takuuvarmaa proosataitoa.

Otsikko antaa odottaa, että Olive on päähenkilö. Ja onhan hän, vaikka monessa luvussa tutustutaan tuttuun tapaan muihin mainelaisen pikkukaupungin ihmisiin. Tekeekin mieli tieten tahtoen käyttää sanaa ”ihminen”, ei ”henkilö”. Stroutin ilmiömäinen taito toimii taas, siis se, miten proosa tavoittaa todenoloisia kohtaloita, joissa mennyt ja nykyinen vaikuttavat käytökseen, ajatuksiin ja tunnelmiin.

Romaanin sivupolut muihin kuin Oliven asioihin näyttävät elämänkirjoa, sitä mitä kukin on suhteessa itseensä, läheisiinsä ja yhteisöön. Tässä romaanissa tuntuvat kuitenkin turhan päälleliimatuilta lauseella, parilla tehdyt kytkennät Oliveen silloinkin, kun kuvataan miehiä ja naisia, joilla ei ole mitään sidettä Oliveen.

Mutta itse Oliveen! Ikää tulee lisää, suhde Jackiin saa uusia ulottuvuuksia sekä välit poikaan ja hänen perheeseensä vaihtelevat. Vanheneminen on yksi oleellisia teemoja. Vanhuus ja viisaus jollain tasolla kulkevat rinnakkain, ainakin Olive malttaa jopa kuunnella, palata kuulemaansa ja reflektoida entistä enemmän omaa toimintaansa ja käytöstään.

”Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään.”

Kyllä tuttuun tapaan Olive pelmahtaa tilanteisiin tokaisemaan jotain tylyä tai naulaavaa, eli ei ole luvassa latistavaa laimenemista romaanissa, jossa nimihenkilön persoonan ristiriitaisuus on oleellinen viehätyksen lähde.

Eksentrinen Olive on omalaatuisenakin osa perhettään ja yhteisöään. Siitä mielestäni on kyse, siis yksilöstä osana muita ja arvaamatonta elämää. Mainitsen pari hienoa kohtaa: Oliven kohtaaminen runoilijan kanssa ja päätyminen runoon; Oliven lähihoitajat ja politiikan vaikutus suhtautumiseen toisiin ihmisiin; Oliven oman paikan etsintä palvelutalossa. Viimeksi mainittuun sisältyy lukijaa ilahduttava jälleennäkeminen toisen Stroutin romaanin henkilön kanssa. Enpä paljasta kenen!

Henkilökuvausta pidän romaanin valttina. Osuvia hetkiä koen rakkauden, katoavaisuuden ja yhteisöllisyyden mietinnöissä.

”Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä olleessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.”

Elizabeth Strout

suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2021

romaani

231 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Marketta Pyysalo: Kehrääjä

Olen lukenut tämän vuoden aikana muutaman romaanin, jossa käsitellään rankkoja tai raskaita asioita, mutta tyylissä hyödynnetään komiikkaa, joka syntyy tilanteista ja kielestä. Siihen joukkoon asettuu mallikkaasti Marketta Pyysalon pienoisromaani Kehrääjä (Teos 2021).

”Se mitä muistan, kertoo enemmän siitä mitä nyt olin kuin mitä olin ennen.”

En pilaa keneltäkään juonta, kun kerron, että romaani alkaa 20-vuotishääpäivän illallisella, jossa mies ilmoittaa lähtevänsä. Hylätty vaimo kertoo jätetyksi tulemisen jälkeisestä vuodesta.

Kertoja purkaa tunteita ja tilanteita, tolaltaan suistunutta elämää. Kertojalle muistuu mieleen menneitä, joten erosurun ja identiteetin etsinnän ohella romaani käsittelee paljon muistamisen ja unohtamisen mekanismeja.

”Minä haluan lisäaikaa, hän aikalisän. Kuinka sanojen paikkaa vaihtamalla muuttuu koko todellisuus.”

Kertoja takertuu sanoihin, kun muu romahtaa. Sanojen ja sanontojen etymologia saa hänet kenties pysymään kasassa. Vertauskuvien ja merkityksien pöyhintä päästää pintaa syvemmälle sellaiseen, joka on käsitettävissä ja joka vaikuttaa ikiaikaisena ja jatkuvana. Tämä kielipeli hykerryttää minua, koska kertojan sekava mielentila on saanut tuekseen selkeän ilmiasun.

Kertoja keksii mytologiasta yhtymäkohtia elämäänsä. Esimerkiksi epätodellinen, näkymätön olo vertautuu metsänpeittoon. Hän löytää myös historian naisia, joita pohtien hän hahmottaa elämää. Carlotta Lönnqvist ei saanut ponnisteluistaan patsasta, mutta kertojan hän havahduttaa jatkuvuuteen, omeniin ja omenapuun istutukseen.

Kertojan mielleyhtymät liukuvat sulavasti yhdestä toiseen, ja lukijana tunnen pysyväni niiden matkassa. Nautin vaeltelusta kertojan raivaamilla arvaamattomilla poluilla ja tunnen pysyväni kielen voimin reitillä. Ilokseni kertoja löytää tiensä pois erokriisivuoden metsänpeitosta – muuttuneena niin kuin metsänpeitosta tavataan palata. Iloitsen, ja voi miten hienosti, toiveikkaasti, romaani päättyykään! Kehrääjä saa minut kehräämään kerronnan kulussa.

Marketta Pyysalo

Kehrääjä

Teos 2021

pienoisromaani

123 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joonatan Tola: Punainen planeetta & kirjapiirikokemukset

Joonatan Tolan romaani isänsä elinkaaresta ja omasta varhaislapsuudestaan herätti ennen lukemista minussa epäröiviä kysymyksiä. Kiinnostaako minua omaelämäkerrallinen kirjallisuus, siis taas kerran? Käykö kuormittavaksi juuri usean samanmoisen aiheen kirjan jälkeen möyriä kirjallisesti mielenterveysongelmien syövereissä?

Ohitin kysymykseni kynnyksen, tartuin virtuaalikirjapiirin valitsemaan Tolan Punaiseen planeettaan (Otava 2021) ja annoin tekstivirran viedä. Olen lukemisen jälkeen – no, jonkin verran tolaltani. Ei tähän tapaan moni muu ole perhepiinaa käsitellyt.

Kirjailijan Mikko-isä lapsuudenperheineen ei ole tavallisimmasta päästä. Mikon lapsuusperheen poikkeustila juontaa touhukkaan aivokirurgi-isän poliovammautumisesta ja Hurtta-äidin persoudesta likööriin sekä vanhempien avioerosta. Kaikilla on kovin vahvoja mielipiteitä, ja etenkin äidin ja Mikko-pojan suhde on myrskyisä ja myrkyllinen.

Mikon tasapaino järkkyy jo teininä, ja omasta mielestään hänellä on sittemmin itsemurhayritysten ennätys. Hän on elämäntaiteilija, joka ei niinkään häikäise tuotannollaan. Mikon boheemitoilailuja tukeva vaimo löytyy noin kaksivitosena, ja levottomalle parille syntyy neljä lasta, Punaisen planeetan kirjoittaja toiseksi nuorimmaisena.

”Hän oli kuin mielenterveyskuntoutujien puuhapajassa kasattu linnunpelätin.” Tuo sitaatti isän olemuksesta johdatelkoon Tolan tapaan kertoa. Aiheena on mielenterveys- ja päihdeongelmainen köyhä taiteilijaperhe, jonka elämä etenee kaaoksesta toiseen. Jollain oudolla tavalla kerronnan rehevyys, terävyys ja yksityiskohtien kuvailu tekee kepeää siinä kuin kipeääkin.

”Luoja ties mitä isän päässä liikkui – tai tietäähän sen; nämä asiat kulkevat sukuperintönä. Isä kuului siihen ihmistyyppiin, joka omasta älykkyydestään lumoutuneena oli koko elämänsä ajan kohdistanut kaiken ajattelutehonsa omien murheidensa kanssa piehtaroimiseen, ja tämä neroutta lähentelevä itsereflektiokyky oli sairastuttanut hänet niin, että joka kerta kun hän hetkeksikään pysähtyi ajattelemaan elämää, hänen katseensa kääntyi hänen surkeaan kohtaloonsa: hän muisti kaikki kokemansa pettymykset ja vääryydet, itkunaiheet ja itsesäälin lahot, paniikit ja loputtomat ristiriidat, jotka pakolla aina ohjasivat hänet samaan lopputulemaan – kaikesta tästä oli vain yksi ulospääsytie, vain yksi ratkaisu. Kuolema.”

Kolmen hengen virtuaalikirjapiirissä Punainen planeetta herätti vilkasta keskustelua autofiktiosta ja ongelmallisten perheiden kuvauksesta. Vammautuneenakin joka paikkaan ehtivän aivokirurgin ja arvioituksellisen Hurtta-rouvan persoonat jäivät askarruttamaan, samoin kerronnassa varjoon jäänyt Joonatanin äiti. Keskustelimme myös tunteista, joita kauheuksille nauraminen tuotti. Tiivistän kirjapiiriläisten lopputulemat.

Taru: Minulle tuli kirjasta vahva mielleyhtymä teatteriesityssuosikkiini Skavabölen pojat. Kummassakin on vakavaa asiaa mutta samaan aikaan lukijalle/katsojalle tulee fiilis, että viihtyy siinä kaikessa hulluudessa. Sillä tavalla kestää vaikeat asiat, paremmin kuin teos yrittäisi herättää vain vakavuudella tai naurattaa farssina.

Johanna: Tykkäsin Tolan kirjasta hirveästi. On totta, että komiikan ja karnevalismin keinoin vakavan ottaa vastaan. Kirja antaa järkyttävän kuvan rakenteista, joiden pitäisi tukea perhettä. Vaikka se on ulkokirjallinen asia, kiinnitin siihen kirjassa huomiota. Kirja on hyvin kerrottu, se imaisi mukaansa.

Tiivistän näin: Ällistelen Tolan taitoa kuvailla tilanteita ja keskusteluja kuin hän olisi ollut läsnä ja tallentanut niitä autenttisesti mutta lisäten kuvauksiin kirjallista taikapölyä. Kielenkäytön liukkaus vie eteenpäin; tarinallistumisen ja tyylittelyn johdosta lasten kokemat kauheudet kestää lukea. Etenkin koskettavat kuvaukset Joonatanista itsestään ja sisarusten rooleista perhepainajaisessa.

Joonatan Tola

Punainen planeetta

Otava 2021

romaani

220 sivua.

Luin BookBeatissa eKirjana.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Haurun edellisestä romaanista Jääkansi on jäänyt jäytämään sodanjälkeisen ajan elämisen karuus, pohjoisen ihmisten hurja kurjuus. Ja kuitenkin se kaikki kirjassa kääntyy kieleksi, jonka osumatarkkuus vakuuttaa. Entä uutuus?

”Nyt saan näyttää, että minusta tuli vielä kirjan verran lauseita.”

Haurun uusin tiukkarakenteinen, pienoisromaani Viimeinen vuosi (Like 2021) kertoo pohjoisen kyläpahasen erakkokirjailijasta alkutalvesta seuraavaan syksyyn 1950-luvulla. Kirjailija saa valmiiksi viimeisimmän kirjansa usean vuoden tauon jälkeen. Kirjan nimeä maistellessani en ylläty, että romaanissa törisee eräänlainen joutsenlaulu.

Minäkerronnan keinoin avautuu kirjailijan sielunmaisema ihmisiä pelkäävänä kirjoittelijana, jonka erikoista elinkeinoa maalaiskylän väki vieroksuu. Satunnaiset rahatukut teksteistä hupenevat usein viinaan, ja nälkä kurnii. Romaania luen henkilö- ja taitelijakuvauksena, jossa poikkeushenkilö kulkee valitsemaansa tietä kasvatuksesta, yhteisöstä, yhteiskuntarakenteesta huolimatta.

”Sanat, joita tarvitsen leipäni eteen, alkavat tulla mieleeni ja sormet näppäilevät jo ilmaa.”

Romaanin kieli miellyttää, sillä se tarkasti vanhahtavalla tyylillä vie kertojansa ajatuksiin ja havaintoihin. Kerronta on tietoisen kaunokirjallista erottamaan kertoja muista, maatöissä ahertavista, ahtaasti ajattelevista, juoruilevista kyläläisistä tai kaupunkien ihmispaljouden hölötyksistä.

En ala luetella pohjoisen Suomen kirjailijoita, jotka voivat taustoittaa kirjan inspiraatiota. Enkä ryhdy pöyhimään sitä, miten introvertti kokee ympäristön, joka ihmisineen kuitenkin siirtyy kirjoiksi, tai miten viina helpottaa jännitystä, itsetarkkailu uuvuttaa ja kritiikki painaa. Tartun tarinassa siihen, mikä minulle siitä erottuu, ja se on se, miten kertoja kuvailee kirjoitusprosessia, kirjoittamisen olotilaa, joka on elinkeinopakkoa siinä kuin itseilmaisuakin.

”Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.”

”Nainenkin pitää uneksia itselleen ja silti hän lähtee pois haavekuvana.”

Otan vielä esille kertojan muinaisen myttyyn menneen romanssin, josta mies ei pääse irti. Liisan muistoa hellivä murheellinen romantikko jumittaa menetetyissä onnen mahdollisuuksissa. Liisa on symboli kaikelle hyvälle, mitä olisi voinut olla mutta mihin kertoja ei kyennyt.

Hauru välttelee tässä romaanissa ylivirittyneitä raadollisuuksia niin kuin romaaninsa kertojakirjailija uusimmissa lehtinovelleissaan. Yhden kohdan kertojan arjen ahdinkojen kuvauksessa koen jopa huumoriheitoksi siitä, mitä Hauru omalla tavallaan myös toisintaa, perinteistä suomalaista realismia: ”Alkuaikoina ihmiset halusivat lukea teoksia, joissa arki oli arkea ja juhlaa oli vain, kun ei kuoltu talven aikana keripukkiin.”

Tarinaan en saa täysin otetta, mutta kyllä sen melankolisuus ja taitava sana-asettelu jäävät pitkäksi aikaa vaikuttamaan tunnelmiini.



Hanna Hauru
Viimeinen vuosi
Like 2021
romaani
85 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani, Taiteilijaromaani

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Tarvitsin juuri nyt tällaisen kirjan! Olen lyhyessä ajassa lukenut liudan autofiktioita tai omaelämäkerrallisia kirjoja masennuksen ja mielenterveyden tasapainon järkkymisen aihelmista. Joten ihan silkka fiktiolta vaikuttava perhetarina tuulettaa tervetulleesti. Perheromaaneitahan piisaa, mutta harvoin kohtaan näin hilpeän irroittelevaa kerrontaa perheenjäsenistä, joiden odotukset eivät koskaan toteudu toivotusti tai suhteet suju sulavasti.

Sari Pöyliön romaani Rakkaudesta ja tulehduksen oireista (Atena 2021) alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 2019 seuraten leski-isä-Hemmingin luotsaaman kaksilapsisen perheen äiditöntä rämpimistä iästä ja sukupolvesta toiseen. Tytär Anni tempoilee tunteissa, joita ei opi tunnistamaan tai uskomaan, ja isä yrittää tehdä parhaansa, mitä ikinä se onkaan. Annin isoveli Isko pyrkii pitämään elämää vakailla urilla. Ei onnistu. Mutta romaani onnistuu.

Romaanin alkupuolella nauran ääneen useita kertoja. Loppua kohti pyrskintä harvenee, romaani siis vakavoituu vaan ei tosikoidu. Nostan hattua taidolle kuvata repaleista ihmiseloa, ihmisten tragikoomista pyristelyä kaikin sävyin. Mieleeni jäävät kutittamaan Uinun perheen kaoottinen Lapin loma, Hemmingin pinteet lapsenlapsen hoitajana, Annin avioliittoon ajautuminen huippujuoksijan kanssa, Iskon keski-iän kriisi. Ja paljon muuta.

Osansa komiikasta ottaa sanailu. Sanoilla leikittely on ominaista Aijalle, vaikka muutkin sen taitavat. Esimerkiksi isä-Hemminki on Hämminki, lapsen kuulema kangasmateriaali on Pöly-Esteri ja niin edelleen.

”Äiti sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvainnollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti.”

Pidän siitä, miten kirjassa hypitään vuodesta ja henkilöstä toiseen selittelemättä. Näkökulma vaihtuu, joten Annin, Hemmingin ja Iskon sekä lopussa vielä Annin pojan Onnin ajatukset ja toiminta tulevat liki. Henkilökuvaus on sitä luokkaa, että empatiseeraan kaikkea kaaosta ja päätöntä, mitä Uinun perheen jäsenet ymmärtämättömyydessään ja tohkeissaan touhuavat. Ja miten he rakastavat. Rakastettavaa!

Sari Pöyliö

Rakkauden ja tulehduksen oireita

Atena 2021

romaani

247 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjojen kuisketta ja Marjatan kirjat.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Venla Hiidensalo: Suruttomat

”Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.” Noin Venla Hiidensalo tiivistää jälkisanoissa lähtökohdan taiteilijaromaaniin Suruttomat (Otava 2021). Kirja kertoo Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmistä, Kööpenhaminaan adoptoidusta Tirsu-tyttärestä ja Sallisen kasvattamasta Taju-tyttärestä.

Näkökulma on Sallisen naisissa muttei miestä voi ohittaa, sillä hänen tekonsa määräävät naisten elämän suunnan. Mustasilmäinen mies pimentää mieli- ja väkivallallaan sekä manipuloinneillaan naisten potentiaaliset väripaletit.

Kerronta rakentuu Helmin, Evan (Tirsun) ja Tajun osuuksista, jotka kattavat kolmisenkymmentä vuotta. Helmin tuhoava rakkaus Tykoon muodostaa kehyksen. Romaanissa aikuinen Taju (Irja Salla) yrittää toipua lapsensa menetyksestä ja samalla aukeaa haava äidin hylkäämänä, joskin lukija tietää, että Helmi-äiti menetti lapsensa vasten tahtoaan. Aikuisen Evan osuutta voi pohtia myös siitä vinkkelistä, mitä herättää totuus alkuperästä: eno onkin isä, mammaksi luultu täti, oikea äiti jo kauan sitten kuollut Helmi.

Nyt kuuluu Sallisen naisten ääni, joten Tykon psykologisointi ei ole tarpeen, vain hänen jättämänsä jäljet merkitsevät. Kyllä tytärten uhriasema tuntuu sekin tärkeältä, mutta minulle onnistuneinta romaanissa on Helmin ajatusmaailman tavoittaminen.

Helmin taiteilijuushaave ja värienkäyttönäkemys välittyvät hienosti, samoin rakastumisen kohtalokkuus. Todenoloisesti Hiidensalo kuvaa Helmiä maalaamassa mieheltään salaa, elättelemässä toivetta omanlaisesta taiteilijaelämästä. Ristiriita unelmien ja jatkuvien luopumisten kesken riipii. Helmi on lisäksi yksi nainen monien lailla, jota ei kukaan ulkopuolinen pääse pelastamaan, koska ihminen itse ei näe ahdingostaan ulospääsyä.

Vahvasti kirjassa kuvataan Helmin toistuvat kuvitelmat, miten elämä voisi edetä, mitä se voisi olla – loppuun asti: ”Kun en saa unta, ajattelen elämää jonka olisin voinut elää.” Minuun suurimman vaikutuksen tekee se, miten Helmi alkaa hajota ja nähdä itsessään miehensä maalausten tyhjäsilmäisen Mirrin, naiskuvan, joka ei kuvaa todellista malliaan vaan kuvaajansa mielikuvaa ja saa kuvauskohteen kadottamaan omakuvansa.

”Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö, tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni. Se on samaa pimeyttä, jonka takia äitini käski minut nurkkaan häpeämään.”

Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, eli Sallisen lähipiirin tragiikka on sitä luokkaa, että keksittynä se voisi tuntua epäuskottavalta. Hiidensalon toteutuksen totisuus toimii siksi elävöittämässä taidehistoriikkeja, sillä se antaa yhden mahdollisen tulkinnan kirjan taiteilijoista kokemustasolla.

Venla Hiidensalo

Suruttomat

Otava 2021

romaani

180 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Käy järkeen tämä Saara Turusen kirjallinen tyyli. Järjettömiä asioita (Tammi 2021) on mutkatonta luettavaa, vaikka kertojalla on mielenmutkia. Suora kerrontatapa – nakuttavan pelkistetty virketyyli, päiväkirjaomainen tapahtuma- ja ajattelukuvaus – on aika pitkälti riisuttu kielellisistä krumeluureista.

Teen sellaisen ratkaisun, etten ala erityisesti tulkita kirjaa. Aluksi huokailen hohhoijaa tätä minä-auto-leikkiä, mutta annas olla, teksti vetää vääjäämättä mukaansa ”minän” mietintöihin ja matkoihin. En lähde pöyhimään tätä autotällaista, antaa minäkertojan kertoa vain. Olkoon kirja minulle romaani: taidokkaan järjellistä kerrontaa järjettömistä asioista kuten tunteista. Lupasin olla tulkitsematta, mutta kyllä ruukkukasvit ja linnut pintaa syvemmälle sujahtavat.

Juoni on sellainen, että dramaturgiopiskelija ja sittemmin valmis teatterin tekijä ja kirjoittaja rakastuu Barcelonassa ja jatkaa suhdetta etänä. Vuosia vierii, ero käy mielessä, mutta suhde vain jatkuu. Kallonkutistajaakin tarvitaan, jotta kuvio kertojalle selkiytyisi. Rakkauden lisäksi tarinointi käsittelee elämän jatkumista, sen haurautta, hetkellisyyttä, rajallisuutta ja kuolemaa. Ja sitä, miten rakkaus pakenee määrittelyä ja mitä sitoutuminen tarkoittaa.

”Ajattelen, että kirjoittaisin jotakin, mutta en ole varma, mistä aloittaisin. Kirjoitan pienen kappaleen, joka käsittelee miestäni, sitä miten olimme hankkineet imurin, ja sitten mietin, onko sellainen kiinnostavaa. Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jotakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”

Turunen ravistelee rakkauden irti romantiikasta. Samoin hän tekee seksille, tai tapahtuu niin, että siitä riisutaan hehkutettu hekuma. Seksi erikoisen raikkaasti palautuu siihen, miten kokemukset ovat yksityisiä ja erilaisia. 

Ja kylläpä kirjassa käsitellään paljon kaikenlaista. On yksinäisyyttä, taiteilijuutta, perhettä, naiseuden käytösmalleja, Katalonian kuohuntaa, kulttuurien tapoja ja tapojen erilaisuutta. Olenpa Turusen edellisetkin kirjat lukenut, mutta tämä yllättää iloisesti tyylin tinkimättömyyden ja käsittelytavan vuoksi: Järjettömiä asioita, elämän- ja kuolemanvakavia asioita – vaan ei tosikkomaisesti.

Saara Turunen

Järjettömiä asioita

Tammi 2021

romaani

232 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kesällä 2020 kävin kaksi kertaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Sinne vetivät toistuvasti maalaukset, jotka peittävät Hämeen vanhimman kirkon seinät ja katon. Pohdin, ketkä ovat ne maalanneet, millaista elämää maalarit ovat 1500-luvun alussa viettäneet ja mitä ovat maalatessaan miettineet. Joten aivan kuin tilaustyönä on Anneli Kanto kirjoittanut romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021), jossa puetaan kirkkokäyntieni aatokset sanoiksi:

”Olin siirtänyt oikeat ihmiset viivoiksi väreiksi kuviksi pylväisiin ja siinä ne pysyisivät kauemmin kuin minä tai miehet itse ja se minua huimasi.”

Noin kertoo Pelliina, sattuman oikusta kirkkoa maalaamaan päätynyt paikallinen nuori nainen. Tarinasta poimin päällimmäiseksi Kannon ratkaisun nostaa yhteisön eristämä, lapsenomainen Pelliina-tyttönainen oleelliseksi osaseksi yhden kesän kirkkomaalausprojektia. Kanto tavoittaa Pelliinan äänen, ajatusten ja tunteiden rytmin, jossa kaikuvat tausta, kasvuolot ja elinehdot sekä kirjanmittainen kasvu.

Pelliina kertoo minämuodossa, muita henkilöitä kirja seuraa kolmannen persoonan kerronnalla, mutta kyllä sekin keino auttaa tunkeutumaan yksilöihin aatoksineen, käytöksineen ja toimineen. Tärkeää väkeä kirjassa ovat maalarit Martinus ja Andreas, heidän apupoikansa Vilppu, kirkkoisäntä Klementti ja kirkkoherra Herckepaeus. Myös läheisen Hämeen linnan valtias rouvineen liittyvät tapahtumiin.

Tästä joukosta irtoaa ainesta täyteläiseen historialliseen fiktioon. Faktoja Kanto käyttää vakuuttavana ajankuvataustana. Historiankirjoissa ei ole säilynyt kirkkomaalaireiden henkilöllisyys, joten fiktiolle avautuvat ihmisenmentävät aukot.

Olen jo Kannon romaaneissa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli ihastunut siihen, miten henkilökuvaus joustaa koskettavuudesta komiikkaan. Etenkin onnistuneena pidän kerrontatapaa, jossa välkkyvät moninaiset sävyt inhimillisistä heikkouksista. Usein henkilö itse ei ymmärrä omaa ominaislaatuaan, mutta lukija saa hykerrellä havaintoja ja tehdä tulkintoja. Rottien pyhimyksessä esimerkiksi seuraan herkullista Hattulan kirkon hallintohenkilöiden valtataistelua ja maalareiden keskinäistä kilpailua. Joiltain henkilöiltä löytyvät kaikki perisynnit, toisilta vähemmän.

Houkutus olisi noukkia juonikoukkuja, henkilökuvaussävyjä, näytteitä maalaisyhteisön nokkimisjärjestyksestä sekä sukupuoliroolien ansoja ja murtumia. Hillitsen itseni. Lukijalle jääköön siten herkkupaloja napsittavaksi. Kerronnan runsaus ja sanomisen tavan mehevyys takaavat maisteltavaa.

Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle. Taiteen tekeminen tilaustyönä sisältää ristiriidan: taiteilija toteuttaa omaa näkemystään samalla, kun hän yrittää täyttää tilaajan vaateet. Kanto sivuaa myös taitelijoiden tapoja suhtautua kritiikkiin. Nämä kuuluvat romaanin ajattomaan tematiikkaan.

Kuvataiteen ominaislaatu kiteytyy: ”Kuvasta lukee hetkessä sen, mitä sanoilla pitäisi selittää monta kirjoitettua sivua ja lukea hitaasti.” Ja katsojan kokemukseen: ”Isäntä Klementti mietti mielessään, miten kummassa maalarit osasivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin.”

Siirryn siten 1500-luvun ajankuvaan, jossa kuvallisuus ei kuulu todellisuuteen. Romaanissa upeasti kerrotaan siitä, miten kirkkomaalauksiin yhdistetään Raamatun ja pyhimyslegendojen kuvastoa lähikylän ihmisten arkielämästä tuttuun kuten vihdat peittämään Aatamin ja Eevan alapäätä tai Aatami lapioimassa. Lisäksi poimin kirjasta hienoja hetkiä tilanteista, joissa taiteilijat ovat kuvatessaan sellaista, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Tai katsojat katsomassa ennenäkemätöntä.

”Hyvä kuva on sellainen, että katsoja löytää siitä uusia asioita ja oikein hyvä kuva on niin tehty, että vasta tarpeeksi kauan tarkasteltuaan katsoja ymmärtää, mikä on sen syvällisempi merkitys ensimmäisen merkityksen takana.”

Edellisen sitaatin ”kuva”-sanan tilalle voi mallata myös sanan ”teksti”. Ainakin Kanto taitaa vetävän pinnan ja sen alaiset tasot. Komeimmillaan Rottien pyhimys näyttäytyy minulle kohdissa, joissa kuvaillaan maalarien työtä ja heidän ajatuksiaan työstään. Se syvenee koko ajan romaanin edetessä.

”Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne on katsottaviksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä.”
”Viimeiseksi piti maalata oviaukon yläpuolelle punaisella värillä vertauskuva joka kertoo että hyvä ja paha taistelevat sielussamme joka hetki. – – Niskalenkin vetoa hän [Andreas] puhahteli se oli hänen mielestään kaukaa haettu kevytmielinen vertauskuva eikä kukaan käsitä että siinä hyvä ja paha kilpaa vetävät.”
”- – Martinus opetti Pelliinalle yksisarvisen tarinaa ja selitti, että kuvaan tulevat miehet olivat metsästäjiä ja edustivat pahuutta, mutta neitsyt oli hyvyyden ja puhtauden vertauskuva. – – Pelliina kiipesi telineille ja luonnosteli hiilellä kattoon sulavalinjaisen koiran ja peuraa muistuttavan yksisarvisen sekä neitsyen, joka ojentaa molemmat kätensä suojelemaan syliinsä loikkaavaa yksisarvista.”
”Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.”

Mistä kirja on saanut nimensä? Pelliina päätyy maalaamaan jyrsijöiden ympäröimän Pyhän Kalkukylan, joka vastaa hänen mielentilaansa ja maailmankuvaansa: ”Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle, nihdeille ja kirkkoherran hirveille sanoille ja elävältä hautaamiselle ja linnan kellarityrmille. Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä.” Yksi romaanin tärkeimpiä teemoja on hyvän ja pahan taistelu jokaisessa.

Rottien pyhimys alkaa pohjustellen ja saa vauhtia, kun kirkon maalaustyö toden teolla käynnistyy. Samalla kun kirkkokuvien maalien hehkuvia värejä sekoitetaan ja levitetään kalkkiseiniin, pääsee myös Kannon kerronta loistamaan. Nautin, siirryn vuosisatoja taaksepäin, elän mukana luomistyössä ja ihmisten perisynneissä. Koen henkilöiden nahoissa onnettomuuksia ja ohimeneviä onnenhetkiä. Haistan, maistan ja näen.

Hätkähdän, miten hienosti loppu sitoo alun – ajan sekä yhden ihmisen katseen ja kokemuksen suhteellisuuden. Vaikutun.

Anneli Kanto

Rottien pyhimys

Gummerus 2021

romaani

257 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa (, koska en malttanut odottaa kovakantista kirjaa).

P. S. Anneli Kanto kertoo Hattulan kirkon maalauksista bloginsa videossa: tässä.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani