Avainsana-arkisto: Johannes Anyuru

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitsisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, että eläisin kunnon elämää. Sellainen minä kai olen ollut aina.”

Tässä yksi ydinkohdista Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanissa Olimme kerran (Otava 2018). Toinen tulee tässä:

Ajattelen usein pakoamme. Mietin, oliko se oikein. Oikein vai väärin. On niin vaikea sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin, kun vuodet ovat kuluneet ja kaikki on muuttunut sumuiseksi ja sekavaksi. Joskus ihmettelen, ovatko oikea ja väärä vastakohtia vai vain kaksi eri tapaa ilmaista sama asia.

Paolla minäkertoja Nahdi viittaa siihen, että hän miehensä ja lapsensa kanssa pakeni Iranin islamilaista vallankumousta Ruotsiin. Sen ohella sitaatissa pohdittu oikea vai väärä konkretisoittuu Nahidin tavassa ilmaista itseään. Se on usein tylyä ja hyökkäävää  – ilmeisen väärää tapaa ilmaista pelkoa, yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista mutta minäkertojasta kullakin hetkellä ainoaa oikeaa suhteessa omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Hyökkäykset ja torjunnat saa kokea niin tytär kuin hoitohenkilökunta. Ei se ole muita kohtaan oikein, mutta miten itse käyttäytyisin, jos tietäisin kuolevani?

”En minä ollut tällaista kuvitellut. En ollut odottanut elämältä tällaista. Tätä pitkittyvää kuoleman odotusta.”

Eikä siinä kaikki. Tavoistani poiketen alan pidäkkeettömästi suoltaa juonipaljastuksia. Eli stop tykkänään, jos haluat suojella itseäsi kirjan tapahtumilta. Romaanissa minäkertoja kuvaa juuriaan Iranissa, perhettään, rakastumista Masoodiin, osallistumista islamistisen vallankaappauksen vastarintaan, pikkusiskon kuolemaa ja pakolaisuutta Ruotsissa. Karvasta on lukea kuvauksia isosiskon ja kertojan omasta perheväkivallasta, niihin liittyvistä syyllisyyden tunteista. Syyllisyyttä kertoja kantaa monesta muustakin seikasta, mikä syö sisuksia ja tulee ulos räyhäkkyytenä.

Olimme kerran

Kerronta nakuttaa terävänä. Lähtökohtien ja elämän kiertokulun tunnot selviävät osana kertojan elämänpitkittämiskamppailua. Hienoja vertauskuvia löytyy hiekasta ja juurakoista. Käsien välistä valuvaan muistojen hiekkaan on vaikea juuria juurruttaa, kun taas Nahidin jälkeläisten on mahdollista päästä kiinni ruotsalaiseen kallioperään. Elämästä luopumisen tuskaa lievittää se, että kuin korvaukseksi kaikesta kärsimyksistä Nahdin tytär synnyttää tyttären. Elämä jatkuu. Vimmaiset tunnevaihtelut välittyvät kirjasta, ja pidän oikeana ratkaisuna tiivistä ilmaisua, vellomisen välttelyä.

Olimme kerran osoittautuu ajatuksia herättäväksi maahanmuuttajatarinaksi, toisen ruotsalaisen maahanmuuttajaromaanin rinnalle. Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on monitasoinen lukukokemus. Se hätkähdyttää kirjan henkilöiden kokemuksin ja vie järisyttävästi dystopiaan, kun taas Olimme kerran -romaanin painopiste on yhteiskunnallisuutta korostamatta yhden henkilön kohtalon oikuissa, joihin kätkeytyy kaiken elämän epäreiluuden ohella elämän tarkoitus: jatkuvuus. Sillä on merkitystä, ja niin on tarinoilla ja lauluilla, jotka jatkuvat. Kuuntele vaikka romaanissa mainittu Lalehin Some Die Young.

Ymppään tähän: sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden että Johannes Anyurun pääsee kohtaamaan Helsinki Lit -tapahtumassa 25.5.

– –

Golnaz Hashemzadeh Bonde
Olimme kerran
suomentanut Jaana Nikula
Otava 2018
224 sivua.
Kustantaja lähetti kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lukuviikon kirjavinkki

Lukuviikon merkeissä on ilo levittää lukuvinkkejä. Kirjabloggaajia on mukana Oksan hyllyltä -blogin haasteessa, jossa tänään on tunnin välein ilmestynyt vinkkauksia tai omia tarinoita kirjallisuuteen liittyen (linkit tässä). Tosin jokainen kirjabloggaajan juttu on myös lukuvinkki, mutta tällä viikolla 16.-22.4.2018 olemme myös osa Lukukeskuksen kampanjaa, jolla muistutetaan antoisasta lukuharrastuksesta. Teemana tämä vuonna on ”mun tarina”. Levitä sinäkin sanomaa ja lisää tunnisteet #lukuviikko ja #muntarina.

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

En nyt sepittele omaa lukijatarinaani, vaan valikoin alkuvuoden kirjakokemuksista neljä tärppiä: romaani, tietokirja, runoja ja käännösromaani. Koska olen alkuvuonna niukasti lukenut dekkareita sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vinkkivalikoimani on nyt tämä. Kirjavalinat ovat tietysti osa mun tarinaa, sillä valikointi limittyy omiin (luku)mieltymyksiini, minulle tärkeisiin asioihin ja kokemuksiini.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Jos haluat lukukokemuksen, jossa romaanin kieli, kerronta, kuvaustapa, ajatusrakennelmat ja tunnelma tarjoavat täyteläisen kokonaiselämyksen, Olli Jalosen uutuuskirja Taivaanpallo (Otava) on täysosuma.  Haltioiduin väkevästi. Olen historiallisten romaanien ystävä, joten romaani iskee siksikin, mutta se on myös kehitys- ja aateromaani. En voi kuin ihaillen ihmetellä, miten kirjailija voi tarjota minulle 1600-luvun pojan elämän Saint Helenalla ja Lontoossa näin, vain sanoin, näin elävästi.

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Tulin SuomeenEipä erityisen runsaasti kirjallisuudessamme ole autenttisia maahanmuuttajatarinoita. Nyt on haastattelukirja Tulin Suomeen (Avain), johon Satu Leisko on koonnut muutaman eri syistä maahamme kotiutuneen tarinat. Siten saa kokemusperäistä tietoa taipaleesta kansalaiseksi. Leiskon kirja on selkokielinen, mikä ilahduttavasti lisää potentiaalista lukijakuntaa. Kaiken monimuotoisuuden ohella tarvitsemme kirjoja, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä. (Muistutan tässä, että minulla on käynnissä Klaaran päivän selkokirjahaaste: lue siitä lisää.)

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaOlen nauttinut monista runokokoelmista alkuvuoden aikana. Jos yksi pitää valita, keikun kahden vaiheilla: Saila Susiluodon Metropolis (Otava) vai Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos)? Koska Sinivaaran kirjan lukeminen on tuoreessa muistissa, valitsen vinkiksi sen. Etenkin alkupuolen lyhyet, selkein sanoin saavutetut luontokokemukset vaikuttavat minuun, samoin ihan loppuosan metsärunot. Mutta hei, älä luulekaan, että runot ovat vain luontohelskyttelyä. Niistä kasvaa elämän- ja maailmannäkemystä.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

He hukkuvat äitiensä kyyneliinJos haluat lukea ajankohtaisen romaanin, joka liittyy maahanmuuttajiin, kotoutumiseen ja uskomusten/asenteiden yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, valitse tämä kirja. Johannes Anyurun romaanin He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S) on hienosti kääntänyt Outi Menna. Kirjan sisältö, kieli, kerronta ja rakenne antaa ajateltavaa. Se on myös elämys, niin kuin hyvä kirjallisuus on. Se värisyttää, kauhistuttaa, herkistää – ja antaa toivoa sen ohella, että se herättää kysymyksiä, joihin ei ole yhtä vastausta.

Lukemisiin!

#lukuviikko
#muntarina

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Mitä voi kertoa kirjasta, jonka viimeiset sivut saavat ihan kananlihalle? Reaktio syntyy viimeistellyn tarinan jäntevyydestä, jopa jännittävyydestä. Viimeiseksi tarjotaan käänne, joka vie miettimään monta asiaa uudelleen. Jotain voin kertoa, mutta kyllä kirja kannattaa ennen kaikkea itse lukea.

Kyse on Johannes Anyurun romaanista He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), joka sai vuoden 2017 August-palkinnon Ruotsissa. Romaanin aihepiirit ovat ajankohtaisia: maahanmuuttajien asema, enemmistökansalaisten asenteet, ääriliikkeet ja terrorismi. Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin.jpg

Tarinakehyksenä toimii kolmen musliminuoren isku tukholmalaiseen sarjakuvakauppaan. Keskeinen henkilö on kolmikon tyttöjäsen, jonka tehtävä on videoida terroriteko. Tytön mieli mullistuu h-hetkellä. Tätä käännettä kerronta kerii sekä tytön näkökulmasta että minäkertoja-kirjailijan kautta. Yhtä tärkeä kokonaisuudelle on kirjailijan elämäntilanne ja -ratkaisut kuin arvoituksellisen muslimitytön menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Näin tyttö kuvaa tilaa, jossa hän elää – tilaa, jossa aika ei ole jatkumo:

”Niin ei ikinä tapahtunut. Mutta muistin sen silti.” Hän pudisteli päätään ikään kuin torjuakseen kokemuksen, karkoittaakseen sen mielestään, ja nosti sitten kätensä, hieroi niskaansa ja kuiskasi sävyllä joka kertoi, ettei hän itsekään uskonut sitä mitä aikoi sanoa: ”Muistin että olin tehnyt sen tulevaisuudessa. Olin räjäyttänyt itseni.”

Romaani on hämmentävästi tämänhetkistä ja samalla dystopiaa. Muisti ja aika hallitsevat tematiikkaa ja kerrontaa. Pidän kirjan kielestä ja rakenteesta, joka antaa kurkistaa muttei nähdä selvästi. Välillä kihelmöin kiinnostuksesta, mistä oikein on kyse. Toisaalta ankkuroidun lähiaikojen Ruotsiin, jossa on tapahtunut terroritekoja, mutta jonka luulen tuntevani melko toleranttina kansakuntana. Toisaalta löydän itseni kummallisen natsityyppisestä yhteiskunnasta internointeineen, kansalaisluottamuksen menettämisineen ja ihmiskokeineen.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin -nimi viittaa suoraan niihin tunteisiin, joita äidit kokevat, kun he menettävät lapsensa islamistiterrorismille. Romaanin yhteiskunnallisen näkemyksen voimakkuus iskee minuun täysillä, koska maahanmuuton merkitys ja vaikutus yksilöihin ja yhteiskuntaan välitetään moniuloitteisesti. Romaani esittää minulle enemmänkin kysymyksiä. Kuka saa olla kansalainen? Mikä tekee kansalaiseksi? Mikä on oikea tapa uskoa? Mitä saa toisille ihmisille tehdä? Jäädä vai lähteä?

”Koska ihmiset pelkäävät, ja koska he ovat viime kädessä valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.”

Tuo on yksi vastaus. Ei se ole helppo. Tämä romaani ei ole helppo. Eikä helppo ole yksi sen ydinlauseista: ”Sinä olet minä.” Hetkittäin tämä hieno kirja tekee minut toivottomaksi. Ei sittenkään. Toivoa on, aina jossain. Ihmisessä. Sinussa. Minussa. Se riippuu valinnoistamme.

”Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.”

– –

Johannes Anyuru
He hukkuvat äitiensä kyyneliin
suomentanut Outi Menna
S&S 2018
romaani
301 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Koska toinen päähenkilöistä on kirjailija, liitän postauksen myös taiteilijaromaanihaasteeseen.

Lue blogeista, mm. Kirsin Book Club, Kosminen KLukuisa, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara ja Reader why did i marry you?

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

Aloitan tällä kirjalla Lukuviikon. Lukuviikon kirjavinkkini ilmestyvät blogiini tänään klo 21.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani