Avainsana-arkisto: Veera Vaahtera

Jouluviihdettä kirjoista ja draamasarjoista

Joulua ennen olen viihdytellyt itseäni kevyellä kirja- ja tv-tarjonnalla. Se on sopinut sekä joululoman odotukseen että alkuun. Ehkäpä vinkeistä irtoaa viihdykettä myös sinulle.

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä

Veera Vaahtera (Pauliina Vanhatalo) hallitsee joustavasti ja liukuvasti etenevän kielen. Hänen viihteellisiä romaaneitaan ei oikein passaa luonnehtia hömpäksi, sillä niissä ei ole niinkään hupsutella vaan tarjotaan ihmissuhteista purtavaa. Ote on kuitenkin kevyehkö, ja taitavan sanailun vuoksi näitä Vaahtera-kirjoja on lupsakka lukea.

Tarpeeksi täydellistä (Tammi 2023) kuvaa Lauran ja Aleksin jouluvalmisteluita. Nelikymppinen pari on pitänyt yhtä yli 20 vuotta ja heillä on jo itsellinen tytär. Jouluun jännitettä tuo sukujoulun vaaran vyöhykkeet kuten Lauran ärhäkkä mumma ja taitamaton äiti. Minäkertoja-Lauran suurin jännitysmomentti liittyy kuitenkin muuttuneeseen parisuhdetilanteeseen ja siihen, miten se pidetään piilossa.

Ei, varsinaisesti ei ole kyse erosta. Koska dilemmaan kiteytyy paljolti kirjan tapahtuma- ja tunnevaihtelut, jätän sen avoimeksi. Suosittelen lämpimästi selvittämään, mistä on kyse, sillä Vaahtera käsittelee kipeää aihetta monitahoisesti, arkisesti ja tarkkasilmäisesti. Romaani tarjoaa elämäntapoihin suhtautumiseen sitä, että jokainen saa tehdä omannäköisensä ratkaisut.

Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä, Tammi 2023, 158 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu

Jo viime joulun tienoilla Ann-Christin Antellilta ilmestyi spinn off -joulutarina, joka liittyy hänen trilogiaansa. Tänä vuonna Loviisan joulu (Gummerus 2023) vie trilogiaa aiempiin aikoihin Naantaliin, jossa nuori kapteenirouva Loviisa odottaa miestään meriltä jouluksi kotiin. Loviisa tunnetaan etenkin kirjasarjan ensimmäisestä osasta tuikeana tätinä, mutta nuoruudessaan hän näyttää olleen jouluhenkisen suvaitsevainen.

Viehättävä pikkukaupunki välittyy herttaisena jouluvalmisteluineen, mutta jumalisten porvareiden kristillisyys näyttää myös ruman puolensa: hyveellisyyden kääntöpuolella on muiden tuomitseminen. Loviisa siippoineen käy vastarintaan, kun paheelliseksi leimattu äiti on menettää elämänehtonsa. Tällainen hyvyyden puolustus sopii joulutarinaan. Kokonaisuus on siloinen, ehkä hieman vailla persoonallista säröä, mutta ajankuvana ja sarjan kylkiäisenä kiva.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu, Gummerus 2023, 60 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

The Crown, 6. tuotantokausi

Kauas valun ensimmäisten tuotantokausien hurmiostani. Parissa ensimmäisessä kaudessa komeasti kuvattiin kuningashuoneen jäsenten henkilökohtainen kipuilu yhteiskuntakehityksen rinnalla. Kuudes ja viimeinen tuotantokausi julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiset neljä jaksoa keskittyivät Dianan viime vaiheisiin, eivätkä juuri tuoneet uutta verrattuna iltapäivälehtijournalismiin.

Roolitus, kuvaus, lavastus ja rytmitys on ammattilaisten työtä, mutta sisällöllisesti anti jää ohueksi. Hiukan kausi paranee viidessä seuraavassa jaksossa, joissa korostuu aateluuden velvoitus, eli mitä henkilökohtaisia uhrauksia kruunun jatkuvuuden nimissä kukin kuningasperheen jäsen joutuu tekemään. 

Esimerkiksi Margaret ja Harry toimivat vastakkaisesti olosuhteissa, joissa he ovat perimysjärjestyksessä kakkosia, kun ykköset kantavat aika samankaltaisesti vastuutaakkaa. Charlesista rakennetaan sarjassa tunneihmistä, ja Camilla on suvaitsevainen järjen ääni – aika myötäsukaista on käsittely nykyhallitsijoiden kuvauksessa.

Mutta sitten vihoviimeisin jakso – miten tyylikäs loppuhuipennus! Tuoreessa muistissa on Elisabethin kuolema 96-vuotiaana. Sarjassa se peilautuu kahdeksankymppisen kuningattaren kriisiksi, kun hovi alkaa valmistella hautajaissuunnitelmia. Lopullisuuden tunnistaminen ja elämänkulun tarkastelu menevät ihon alle – ja yltävät tv-ruudun tälle puolen. Jakson viimeiset 10 minuuttia saavat minut melkein unohtamaan sarjan tason laskun, sillä vaikuttuneena, iho kananlihalla katson sarjan viime hetket.

The Crown, 6. tuotantokausi. Netflix.

The Buccaneers

Olen hillitön Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan fani (BBC 2005), joka on katsonut sen kymmenkunta kertaa. Jotain austentyyppistä on The Buccaneers-sarjassa sen suhteen, että pääpyrkimys on siinäkin päästä naimisiin brittiaatelisten kanssa, mutta nuoret naiset ovat amerikkalaisia. Englantilaisia hermostuttaa jenkkineitojen vallattomuus, ja sarjan alussa olen minäkin työlästyä huutoon ja kikatukseen.

The Bucchneers kuvaa 1800-luvun aatelis- ja porvarispiirejä rapakon kummallakin puolella, ja se perustuu Edith Whartonin romaaniin. Draamasarjassa korostuu moderni trendi roolittaa eri etnisistä taustoista tulevia ja ryydittää tunnelma nykymusiikilla, mutta lavastus ja puvustus noudattavat epookkia.

Sarjassa on kahdeksan jaksoa, ja minun makuuni sarja paranee loppua kohti, vaikka kovin pinnalliseksi se jää. Sarja silti vakavoituu edetessään, sillä sosiaaliseen nousuun sopivat naimakaupat osoittautuvatkin muuksi kuin odotukset. Taustalla kalvavat säätyerot, suvaitsemattomuus, seksuaalinen hyväksikäyttö, äpäryys, narsismi-psykopatia ja rakkaus-järki-ristiriita. Ulkoisesti silmäkarkkinen sarja sekä viihdyttää että ärsyttää.

The Buccaneers. Apple-tv+.

P.S. Jos kaipaat muuta kuin silmäkarkkia, kannattaa Apple-tv:ltä valita sarja Slow Horses, joka on kerrassaan mainio vakoilusarja, nyt jo kolmas tuotantokausi. Sen vetonaula on sarjahistorian epäsiistein ja -korrektein päähenkilö, jota verrattomasti näyttelee Gary Oldman. Draama perustuu Mick Herronin kirjasarjaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! En lähde arvuuttelemaan, mitä ja miten Canth kirjoittaisi nykypäivänä, mutta oletan, että Canthin henkeen kuuluisivat halu vaikuttaa ja aiheet, joista jotkut haluavat vaieta: vaikeat tilanteet ja pyrkimys purkaa niitä. Uskoisin kaikkien genrejen sopivan, niin omaelämäkerrallisten teosten, jossa käsitellään esimerkiksi masennusta, kuin pamflettienkin, joissa näytetään miespuheen räikeys – ja sellaiset haastekirjaset voisivat olla vaikka käännöksiä maailmalta. Ja sitten proosatuotannossa voisi olla vakavaa ja viihdyttävää sekä niiden välimuotoa, mutta aina on ihmisistä kyse, elämästä selviämisestä omien ja ulkoa tulleiden paineiden painaen. Siksi tänään tämä kirjailija ja hänen uusin teoksensa.


Veera Vaahtera -nimellä Pauliina Vanhatalo taitaa irrotella ja nauttia viihdekirjallisuuden rajojen testailusta. Olen lukenut useamman Vanhatalo-kirjan, samoin Vaahtera-kirjan. Nyt rajaan juttuni Vaahtera-osastoon, ja siitä yleisesti totean, että olen pitänyt realismiin kallellaan kulkevasta käsittelytavasta, sillä mukana on aina jotain epätyypillistä, etenkin naishahmojen elämäntilanteessa. Onnellisiin romansseihin on kyllä juonissa päädytty lajityypin mukaisesti. Ja miksei olisi, onhan se aina mahdollista, onnellinen käänne.

Vedet silmissä (Tammi 2020) on mielestäni jokseenkin rohkea veto viihdekirjallisuudessa. Kirja käynnistyy Jenna-kertojan Kasper-veljen itsemurhasta. Eikä tämä ole juonipaljastus, sillä asia selviää muutaman ensi sivun aikana. Viihdettäkö itsemurhasta, surusta, psyykkisistä ongelmista ja lapsuusperheen moninaisista sosiaalisista ongelmista? Miksipä ei! Selviytymistarinamielessä.

wp-1583055684845.jpg

Jenna on jättänyt akateemisen tulevaisuutensa veljen huoltamisen vuoksi, ajautunut veljen kanssa välirikkoon, päätynyt väljään panosuhteeseen koomikon kanssa ja alkanut myös itse ammattimaiseksi stand up -koomikoksi. Kirja kertoo siitä, mitä Jenna käy läpi suhteessa uraansa, nuoruudenystäväänsä Ellikseen, poikaystävään, syyllisyydentunteisiinsa ja perhetaustaansa samalla, kun hän joutuu pöyhimään veljensä jäämistöä.

”Tämän on Kasper nähnyt aamulla herätessään. Nyt sen näin minä.Tuosta ikkunasta lankeavan valon hän on tuntenut ihollaan. Nyt sen tunsin minä. Ajatukset olivat lennelleet kuin linnut hänen mielessään, ja nyt ne saisivat pesän minuun.”

Ei siis ihan perusviihdeaineistoa, vai mitä? Annan pisteet Vaahteran rohkeudelle yhdistää kevyttä ja raskasta. Lisäulottuvuus rohkeudessa on se, että romaaniin ympätään lavakomiikkaa. On mielestäni suoranainen riski selostella lavajuttuja proosamuodossa. En ole stand up -fani, joten tästä lähtökohdasta voin huojentuen todeta, etteivät lavajutustelut herättäneet minussa myötähäpeää (hyvä), eivät kyllä huvitustakaan (ok). Kerran nauroin kirjan aikana ääneen (autoseksikohtaus seurauksineen, siis seksiä autossa, ei soolona), muuten suru ja arjen hupaisat sattumukset sanailuineen pysyvät balanssissa, tilanteenmukaisesti.

Genretyyppisesti mukana on päähenkilön kavereita, elämäntilanteen käännekohtia ja mahdollisuus rakkauteen. Taitavasti näytetään kertojan elämän kipukohtia niissä vellomatta, ja lukija palkitaan toivolla. Kelpo viihdekirja siis, vaan ei ihan perushömppää. Hyvä.

– –
Veera Vaahtera
Vedet silmissä
Tammi 2019
romaani
207 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Naistenviikko 2016

Lue naistenviikkoon osallistuvista blogeista täältä.

Tänä keväänä olen lukenut Veera Vaahtera -kirjoja ja havainnut ne mukavasti rullaavaksi viihteeksi. Chick lit -genrestä ne erottuvat raikkaan arkisina, vaikka asiankuuluvasti niissä edetään erinäisten harhapolkujen ja väärinkäsitysten kautta lempeä kohti.

Uusin Vaahtera on Kevyesti kipsissä (Tammi 2016). Kolmekymppinen Lotta pakenee rasittavia sosiaalisia tilanteita lukemiseen. Hän on itseoppinut kultturelli, akateemista koulutusta karttava kirjaston vahtimestari. Takana on pettymyksiä, edessä kesken jääneiden kirjojen pino. Lotan tulevaisuus taitaa ratketa sitten, kun hän uskaltaa viedä loppuun tai luovuttaa kesken jääneistä asioista – kirjallisesti, todellisesti ja symbolisesti.

Olin seitsemänkymmenenseitsemän kirjan vanki.
Lomani oli alkanut. Istuin lattialla ja purin Pisan tornia pienemmiksi paloiksi. Olin jälleen kerran päättänyt tehdä elämäni keskeneräisyydestä selvää. Minun ei olisi lupa aloittaa yhtään uutta kirjaa ennen kuin olisin nujertanut pinoni.

Kirjallisuusihmisille Kevyesti kipsissä tarjoaa bongailuhupia. Ensinnäkin on harvinaista, että viihderomaanissa kuvataan tämän luokan kirjoihin uppoutumista. Toiseksi on hauska arvailla, mihin kirjoihin tekstissä vihjaillaan tai viitataan.

Lotta kohtaa useamman potentiaalin uroon, ja juoni johdattelee vähitellen eniten ihoa kihelmöivimmän kaksilahkeisen suuntaan. Kiinnostavia poikkeamia tehdään Lotan siskon suhdesotkuihin. Siinä sivussa on myös pientä mietintää yhteiskunnallisesta asemasta suhteessa koulutukseen. Mukava kokonaisuus tämä on, sopivaa kesäillan ajankulua.

Kevyesti kipsissä viistää myös Vaahtera-nimen takana toimivan tekijän, Pauliina Vanhatalon, masennustoipumiskuvausta Keskivaikea vuosi (S&S 2016). Kummassakin introvertti nainen koittaa selvitä meluisista sosiaalisista tilanteista sekä löytää tapansa olla kipsissä ja hetkittäin siitä vapaana. Kumpikin kirja tarjoaa voimaannuttavia hetkiä – siis sopivat mainiosti naistenviikkoon!

Kevyesti kipsissä

– – –
Veera Vaahtera
Kevyesti kipsissä
Tammi 2016
likkalitteratuuria
243 s.
Lainasin kirjastosta.

Muut naistenviikkopostaukseni:
Piia Leino: Ruma kassa
Paula Havaste: Veden vihat

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Veera Vaahtera – likkalittiä

Synkeiden sotakirjojen välissä halusin lukea hömppään kallellaan olevaa kirjallisuutta. Chick lit ei ole lempilajini, mutta jos monipuolinen kirjailija Pauliina Vanhatalo sitä kirjoittaa muun kirjoitustyön vastapainona, voin minä samasta syystä sitä lukea. Vanhatalon tuotannosta Pitkä valotusaika (Tammi 2015) on komea taiteilijaromaani ja Keskivaikea vuosi (S&S 2016) säväyttävän avoin masennuskuvaus – katsastan siis kirjailijan Veera Vaahtera -tyylin.

Veera Vaahtera on Vanhatalon alter ego. Vaahtera-kirjojen kansiliepeissä tekstejä kutsutaan komediallisiksi lemmentarinoiksi. Olen lukenut niistä nyt kaksi ensimmäistä: Onnellisesti eksyksissä (Tammi 2012) ja Rakkautta vahingossa (Tammi 2013).

Kirjojen päähenkilöt ovat kolmikymppisiä akateemisia naisia ja dilemmana on aikuistuminen ja vastuun otto elämästä. Esikois-Vaahterassa yliopistosta valmistuminen takkuaa, toisiaisessa yllätysraskaus laittaa elämän raiteiltaan tai raiteilleen. Kummassakin yksi kariutunut suhde kummittelee mahdollisuutena, mutta tyrkyllä olisi pari potentiaalia romanssia, kunhan vain päähenkilö luottaisi siihen, mitä haluaa.

Veera Vaahtra

Teininä luin Hilja Valtosta ja pari kesää sitten nauroin vedet silmissä viimeisintä Bridget Jonesia. Jane Austenia arvostan tarkkanäköisenä ihmistuntijana. Nämä kolme mainitaan Vaahteran esikuviksi. Ei paha! Terävän huvittuneesti Vaahteran naiset näkevät itsensä ja muut. Vaahtera ei ole ääneen naurattaja, mutta arkisia kommelluksia ja päähenkilön törmäilyjä hän kuvaa hymynkareisen lempeästi.

Huomaan arkirealistina kompastelevani joihinkin realiteetteja uhmaaviin tapahtumakäänteisiin. Pidän hitusen enemmän Onnellisesti eksyksissä -kirjasta, siinä on raikas ote. Hiljavaltosmaisuutta on sattumustouhuilu (okei, kuuluu genreen muutenkin), ehkä myös ensimmäisen romaanin seksittömyys. Huumori on irtonaisempaa kuin Rakkautta, vahingossa -kirjassa, jossa elämäntilanne on peruuttamaton mutta ratkaistava. Jälkimmäisessä on sen sijaan virkistävän reteää raskausajan kuvausta ja äitimyytin purkua.

Pidän tyylistä. Teksti on luistavaa; kömpelöä juonen- tai virkkeenkuljetusta ei tarvitse pelätä. Mukavaa viihdettä siis. Sen lisäksi kirjoissa on omapäisen naisen voimasisus. Naiset pärjäisivät omillaan, mutta tottahan elämää sulostuttavat lemmekkäät suukot ja kaipuu ihojen likistelyyn. Tiivistän tunnelmani Onnellisesti eksyksissä ystävyyssitaattiin:

Ja niinä lyhyinä tuokioina, jolloin nauroimme yhdessä sinä iltana, tunsin vähän aikaa, että olimmekin onnekkaita ja turvassa, että tämä poukkoileva, kummallinen ja arvaamaton elämämme oli kuitenkin piripintaan täynnä vapautta.

– – –
Veera Vaahtera

Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012
komediallinen lemmentarina
272 s.

Rakkautta, vahingossa
Tammi 2013
komediallinen lemmentarina
239 s.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus