Avainsana-arkisto: Richard Powers

Richard Powers: Hämmästys

Varsinainen hämmästys minulle oli, että koin vaikeaksi lukea Richard Powersin romaania Hämmästys (Gummerus 2022), eikä kirjoittaminenkaan siitä tunnu helpolta. Olisin niin halunnut innostua tästä kirjasta.

Powersin Ikipuut ihastutti monien henkilöiden ja näkökulmien kasassa pitämisen vuoksi sen ohella, että painava aihe ja sanoma liitti niitä yhteen. Etenkin romaanin alun novellimaisten osien taito saada ote henkilöistä ja heidän taustoistaan viehätti. Hämmästys-romaani sen sijaan on tiukasti fokusoitu isään ja kymmentä ikävuotta lähestyvään poikaan: rajaus antaa mahdollisuuksia pureutua juuri näihin kahteen henkilöön ja heidän tilanteeseensa.

Lähtökohdaksi muodostuu perheen äidin kuolema auto-onnettomuudessa, jossa saattoi olla jotain hämärää. Isä Theo tutkii astrobiologiaa, mutta tutkimustyöltä vie energiaa erityislapsen Robinin yksinhuoltajuus. Rakastava ja kärsivä isä on poikansa suhteen jatkuvassa hälytystilassa, eivätkä ulkopuoliset juuri ymmärrä nepsy-lapsen ainutlaatuisuutta. Murhetta riittää yksityisesti ja yleisesti.

Koen kirjan osoittelevan sormella: älykäs, pieni poika ymmärtää perin juurin luonnon monimuotoisuuden tuhon. (Greta Thunberg -tyyppinen hahmokin kirjassa vilahtaa.) Pojan äiti toimi konsulttina luonnon puolesta, ja myös Theo-isä pitää asiaa esillä. Ja tässä minua ahdistaa asetelma, ei aiheen tärkeys: pieni lapsi, jolle on tyypillistä levoton ahdistuminen, kantaa vakavana maailman luontokatomurheet.

Ymmärrän isän avuttomuuden pojan suojelemisessa. Esimerkiksi hän kannustaa poikaa piirustamaan kaikkia olentoja, joita uhkaa sukupuutto, ja siten keräämään rahaa luonnonsuojeluun.

”Hänen ryhtinsä lysähti. Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.”

Iso osa romaania keskittyy isän ja pojan dialogiin, ja siinä toimii hienosti se, että minäkertojaisän teksti kuvailee tapahtumia ja hänen omia sanomisiaan, mutta pojan repliikit erottuvat kursiivina ilman lainausmerkkejä tai repliikkiviivoja. Kursivointi alleviivaa pojan ajatusten ja sanomisien tähdellisyyttä.

En pääse tästä yli: lasten ei saisi antaa toivottomana musertua maailman murheista, jotka aikuisten pitäisi ratkaista.

Romaanissa kaikki tiet johtavat luontoon ja luonnonmukaisuuteen. Erämaaretket ovat suvantoja isän ja pojan elämässä, joskin myös kohtalo. Yksi romaanin aihelma on lääkkeetön hoito, jonka tilalle tarjoutuu hämmentävä mielenmuokkaustutkimus. Muutenkin tutkimusta ja etenkin sen rahoittamisperusteita kirja käsittelee kriittisesti.

Luin Powersin romaania lopulta pienissä osissa ja etenin hitaasti. Lukurupeama oli raskas. Luulen ymmärtäväni, mihin romaanilla tähdätään, mutta nyt lohduttomuus oli saada minut luovuttamaan.

Richard Powers: Hämmästys, suomentanut Antero Tiittula, Gummerus 2022, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Richard Powers: Ikipuut

”Puu on käytävä maan ja taivaan välillä.” Tällaista lukiessa ikiaikaisuus, tunnekylläinen, mystinen sävähdys käy läpi kropan ja mielen. Luen Richard Powersin romaania Ikipuut (Gummerus 2021), mutta sama tunne on vallannut silloin, kun olen halaillut noin 400-vuotiasta mäntyä, joka on kasvattanut kaarnaa ennen minua ja toivottavasti pitkään minun jälkeeni. Tunteessa on jotain uskonnollisuuteen vivahtavaa.

Powersin romaani saa kaikupohjaa ihmisen tuhotoimista kuten kapitalismin tallomista luontoarvoista, avohakkuista ja ilmastokriisistä. Kirja on täynnään elämän kiertokulkua, jota ihminen on ymmärtämättömyydessään sotkemassa. Yksi osoitus lyhytnäköisestä ihmistoiminnasta on monimuotoisuuden kato, esimerkiksi puulajien sukupuutto tai metsien kutistuminen ja muuttuminen lyhytikäisisksi puupuistoiksi. Elämään kuuluu kaiken eläväisen sikiäminen, syntymä, kasvu ja kuolema, joka ei ole kuolemaa vaan kasvualusta uudelle elämälle. Sen ymmärryksen puute tuhoaa elämää Powersin kirjassa ja maailmassa.

”Ei: lajeja on valtavasti, ja niitä kaikkia uhkaa tuho nimenomaan siksi, ettei kamppailu tästä planeetasta vaikuta yhdessäkään romaanissa yhtä mukaansatempaavalta kuin muutaman hämmentyneen ihmisen keskinäiset kärhämät.”

Ai ei vai! Ikipuut-romaanissa ne yhdistyvät.

Siis käsissäni on kuitenkin romaani, ei pamfletti, opetusopus tai tietoteos. Ikipuut ei hiivistele sanomaansa, kyllä se sitä tuputtaakin, mutta käsittelytapa nojaa romaanihenkisesti henkilöihin sekä heidän kokemuksiinsa ja tapahtumiinsa. Henkilövetoisuus on kiinnostavan kiero: toisaalta yksilöt ovat samanmoisia luontokappaleita kuin muukin elävä luonnossa, mutta toisaalta henkilöiden kokemusten ja tunteiden voimalla kirjassa edetään.

Taitavasti kieputettu kerronta tekee ekoromaanista lukuelämyksen. Hienot kuvailut kytkeytyvät niin luontokokemuksiin kuin kirjan henkilöiden havaintoihin itsestään, toisistaan ja elämästään. Romaani ei sanomallisuudestaan huolimatta typisty yksioikoisuuksiin, sillä ihmisen ja kaiken elämän sisin arvoitus säilyy, jopa voimistuu kirjan mittaan.

”Adam hymähtää itsekseen. Hänen sisimmästään kumpuaa kuitenkin jotain väkevää, eikä hän uskalla edes vaihtaa jalkaa, ettei kadottaisi siitä jotakin. Eteenpäin vievää tietä. ’Kasvien oikeuksien puolustajien identiteetin rakentuminen ja viisi tärkeintä luonteenpiirrettä.’

’Eli mitä puunhalaaja oikeastaan halaa.’”

Olen viitannut epämääräisesti kirjan henkilöihin, enkä sen kummemmin heihin tässä pureudu. Mainitsenpa vain, että tarinaa sitovia henkilöitä on kymmenkunta, keskenään erilaisia, osin kohtaloiltaan toisiinsa kytkeytyviä, osin hetkellisesti toisiaan viistäviä tai toisistaan irrallisesti esiintyviä. Kaikille sattuu mullistavia puukokemuksia. Ekoteemaan sopii käsitys ihmiselon lyhyydestä ja yksilön merkityksen pienuudesta – silti toisiinsa vaikuttaen. Lisäksi teemaksi nostan yksilöiden syyllisyyden.

Yksi ydinhenkilö on syrjäytetty kasvitutkija Patricia, jonka parjatut puututkimukset kokevat luontopiireissä renessanssin. Toinen ydinhenkilö on Olivia, sillä hän valohaamuineen (kyllä!) johdattelee jättipuiden suojelun ytimeen ja ekoterrorismiksi leimattuun toimintaan. Yhtä suosikkihenkilöä en onnistu kirjasta saamaan, pidänkin lukemaani kollektiiviromaanina.

Romaani jakautuu osiin Juuret, Runko, Latvus ja Siemenet. Ensimmäinen osa on novellistinen. Se pohjustaa henkilöiden taustat erillisinä lukuina. Siinä vaiheessa olen tyystin lumoutunut kielestä ja kerronnasta ja päivittelen suomentaja Sari Karhulahden taitoa. Ihailu kieleen ja satojen vieraiden puu- ja kasvilajien kytkemiseen arvaamattomaan kertomuskulkuun jatkuu kirjan mittaan, vaikka välillä koen notkahduksia. Romaanissa on osuuksia, joissa romantisointi alkaa tuntua yliannostukselta. Lisäksi jotain otteessani lipeää kirjan loppua kohti. Silti Ikipuut on kokonaisuutena suuri elämys.

Voi tietysti ihmetellä, miten paljon metsää on kaatunut yli 600-sivuisen romaanin vuoksi. Ikipuut ei ole painettu mahdollisimman ekologisesti kuten Anni Kytömäen metsäromaani Margarita. Tällaisiin lillukoihin voi kompastua, jos välttämättä haluaa. Mutta ytimeltään Ikipuut on kirja, joka herättää tunteita ja ajatuksia, ehkä ravistelee, tuottaa muutoksia.

Olen Margarita-jutussani pohtinut hitusen ristiriitaa metsänsuojelun ja elinkeinoelämän välillä. Se dilemma ei jätä rauhaan. Olin juuri lukenut Ikipuut, kun kuulin ja näin tv-uutisista, miten Kemissä riemuitaan uuden jättisellutehtaan rakentamisesta, kuinka se työllistää ja lisää alueen hyvinvointia. Ja minä mietin vain: missä havisevat metsät, jotka katoavat tehtaan puumassaa jauhavaan kitaan?

Richard Powers

Ikipuut

suomentanut Sari Karhulahti

Gummerus 2021

ekoromaani

649 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani