Aihearkisto: Kirjallisuus

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Klassikkohaaste 13

Olen vuosikymmenten varrella lukenut artikkeleita Alastalon salista mutta itse kirjasta olen lukenut vain tenttitarkoituksessa yhden luvun, ”Albatrossin tarinan”. Paine klassikon lukemiseen on ollut kova, ja häpeä on painanut lukemattomuudesta. Viimein koitti tilanteen korjaamisen aika, eli kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. kierroksen kirjani on tämä Volter Kilven (1874 – 1939) järkäle (Otava 2015 / 1933). Viivyttelemiseni järkyttää nyt: Alastalon salissa on huikea kielen ilottelun, ihmisluonnon erittelyn ja huumorin lähde.

Satojen sivujen juoni on siis se, että Alastalon isännän kutsumat kulmakunnan isäntämiehet päättävät yhteisestä laivahankkeesta. Muuta ei varsinaisesti tapahdu – ja silti kaikkea mahdollista ja mahdotonta henkilöiden mielensisäistä.

Riemastusta herättää moni asia, mutta tämän tahdon erikseen mainita. Lukujen alkujen tiivistykset toimivat mainioina sisäänheittäjinä. Mitä sanotte esimerkiksi tästä luvun 6 alkutempaisusta:

”Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.”

Henkilökuvauksen syvyys ja vivahteikkuus hurmaa, ja sitä vahvistaa huumori. Muitakin miehiä salissa kuvataan, mutta nämä kolme ominaislaatuineen nousevat kärkeen: Alastalon vikkelä, juonikas ja määrätietoinen projektijohtaminen, Pukkilan käsittämättömän kateellinen kiemurtelu ja Härkäniemen hidas haahuilu. Härkäniemi tuumii kolmikosta näin:

”Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasokonkari sekä silmän että ajatuksen siirrolta.”

Suosikkihenkilöni on myötähäpeää herättävä Pukkila, jonka jurnuttavalle kaunaisuudelle en löydä vertaa. Hän huvittaa minua ajattelemattomilla ulostuloillaan ja sisäisellä puheellaan, jossa tätä murjottajaa välillä korventaa reflektion tuska. Todella posketon tapaus!

Kilpi korottaa Aleksis Kiven proosatyylin potenssiin kymmenen ynnättyinä saaristo- ja merenkulkusanastolla sekä kirjailijan omasta parrasta päästetyllä verbaliikalla. (Kilvellä on kymmeniä synonyymejä puhumiselle, parrasta päästely on niistä yksi.) Hän tuuppaa virkerytmiikkaan viitteitä raamatullisuudesta kansanrunouteen, ja lopputuloksena syntyy omintakeinen runsaus. Kilpi EI VOI kirjoittaa: ”Härkäniemi tiesi, ettei tällaisessa täpärässä tilanteessa saa hätiköidä vaan antaa ajatuksille aikaa”, EI VOI, vaan:

”Härkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa, tiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano puukstaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vastupassivinoon kielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa ylilaahauksessa ja uuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa täpäränterissä oli paras pitää ajatuksissa pieni väli, ennen kuin tyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa puhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille.”

Minulla on Kilven romaanissa useita suosikkilukuja kuten luvut 3 ja 4, jossa Härkäniemi ja Pukkila esitellään, ja luvut 16 ja 17, joissa Härkäniemi nostaa lattialta totikannun ja Pukkila tuskaisesti allekirjoittaa parkkipaperit. Luvun 5 korotan yhdeksi kotimaisen kirjallisuuden huippuhetkeksi. Siinä Alastalon vaimo ja tytär tuovat saliin purtavaa.

Kilpi saattaa vaikuttaa nykykatsannosta poliittisesti epäkorrektilta, kun teosta tutkailee feministisesti. Esimerkiksi luku 5 on avoin akkuna miehen katseesta naiseen talonpoikais-merenkulku-kulttuurissa. Alastalon ehtoisen emännän ja 17-vuotiaan neitokaisen olemukset tuijotetaan tekstiksi häpeämättömin miessilmin, eikä passaavan naiseuden asema suhteessa isosta asiasta päättäviin isäntiin jää epäselväksi.

Naisella on sukupuoleen rajattu valta, joka tyssää romaanissa keittiöön ja naiseuden arvoitukseen. Nyt myönnän auliisti, että kuvaus kuitenkin naurattaa. Minä tosin luen romaania niin, että naurunalaisena on miehen tapa nähdä. Sekin hykerryttää, että jälkimurrosikäinen Alastalon tytär Siviä pääsee hetkeksi tuittuilemaan herraseuraan. Otettakoon tässä vielä esille se, että Eevastiina-emäntä saa melkein viimeisen sanan isäntien kuuden tunnin jahkailun perään:

”Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä, mutta muusta ette ymmärrä paljoa mitään!”

Aloitin Alastalon salissa helmikuussa, sillä kolmen hengen kirjapiirini otti sen pitkän tähtäimen ohjelmaan. Ensimmäiset viisi lukua luin kirjana, sitten vaihtelevasti luin ja kuuntelin kirjaa Yle Areenasta. Jostain olen saanut tietooni, että Kilpi itse piti tekstiään toimivana etenkin ääneen luettuna, ja Esko Salervon tapa pakista Kilven tekstiä vakuuttaa kirjailijan kannasta, sillä äänikirjana toteutus on taidokas.

Luin ja kuuntelin kirjaa aina silloin tällöin melkein puoli vuotta muun lomassa. Täytyy tunnustaa, että innostuneesta asenteestani huolimatta välillä puudutti. Oli hetkiä, jolloin virkekiemurat sanahelinöineen vaikuttivat itsetarkoituksellisilta. Silloin näin sieluni silmin Kilven kihertelemässä kykynsä pauloissa ja itsekseen ihailemassa tyyliin kui mä tämmöttis taas tairanki taiteil.

En kadu, kulttiklassikko on nyt selätetty. Vaikka paikoitellen työlästyin tyyliin, kirjakokemus kohosi kyllä kerrassaan palkitsevaksi, sillä kielen ja kerronnan ilo huokui rivien väleistäkin.

Volter Kilpi

Alastalon salissa

Kuvaus saaristosta

Otava 2015. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1933.

1 osa 412 sivua, 2. osa 405 sivua.

Sain kirjan nimipäivälahjaksi.

Äänikirjana Yle Areena, lukijana Esko Salervo.

Alastalon salissa on ollut monen bloggaajan luettavana, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa korkkasi sillä klassikkohaasteen – Arjalle suuri kiitos lukutodisteesta eli t-paidasta ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Ja muita klassikkohaasteessa tämän kirjan selättäneitä mm. Luettua elämää ja Tekstiluola, jonka jutun lopussa on lisää linkkejä lukijakokemuksiin.

Klassikkohaastetta nro 13 emännöi Kirjakaapin kummitus, jonka koontipostauksesta pääsee tutustumaan kirjabloggaajien klassikkokokemuksiin.

Logon on suunnitellut Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Aikaisemmat haastepostaukseni

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kesäni 2021 kulttuurikohteita

Koronarajoitteisen kevään perään myös kesä eteni varovaisesti. En ole suurissa joukoissa samoillut, pikemmin yksin metsässä tai turvavälein muutamassa näyttelyssä. Tässä poimintoja kokemistani kulttuurikohteista.

Tampereella Vapriikin hienon koskiympäristön lisäksi nautin itse museon Ritarit-näyttelystä. Ajattelin etukäteen, että sielläpä haarniskat kolisevat tyhjyyttään, ja totisesti haarniskoja näin, mutta taidokkaasti koottu ja ripustettu näyttely saikin ihastumaan käsityöosaamiseen. Ja tietysti myös historiakatsaukseen.

Kannattaa käydä myös Tampereen taidemuseossa (vuoden nuori taiteilija Joel Slotte) ja Sara Hildenin museossa (Kari Vehosalo). Silloin voi ihmetellä kahden taidemaalarin pikkutarkkaa sivellinjälkeä. Lisäksi kummankin teoksissa on sellaista nyrjähtäneisyyttä, etteivät teokset pikavilkaisulla avaudu. 

Tampereen lähiseutujen maanteiden varrella voi katsella kumpuilevia metsämaisemia sekä matkalla Sastamalaan että vastakkaiseen suuntaan Mänttään. Kohteita niillä seuduin riittää useaan reissuun.

Sastamalassa on pieni ja sympaattinen kirjallisuusmuseo, ja sitä ennen voi tehdä lisälenkin Laukon kartanoon. Kartanolla kehotan pistäytymään lounasaikaan. Ainakin minä nautin herkullisista noutopöytäsalaateista ennen kuin tutustuin kartanon taidenäyttelyihin. (Ja myönnän: maistoin laukonpeuraa.) Ihastuin pariin Eeva Peuran maalaukseen, mutta päähuomion vei Heikki Marilan juhlanäyttely. Marilan töiden paksut maalikerrokset rouhentavat maalauspintaa, ja silloin variaatiot perinteisistä asetelmista tuottavat ihan omalaisen vaikutelman. Muutakin kiinnostavaa kartanon näyttelyistä ja maisemista löytyy.

Mäntässä keskityin vain Gösta-museoon. Sinne on sankoin joukoin valunut porukkaa Banksy-näyttelyyn, joten kannattaa buukata liput etukäteen. En ihmettele suosiota, sillä Banksyn työt ovat helposti lähestyttäviä, siis salaperäinen graffiti-iskijä osaa hommansa. Kalliomaalausten perintö vaikuttaa jossain mantelitumaakkeessa, sillä simppelit kuvat kolahtavat. Pidän yksinkertaisista vaikutuskeinoista, joita Banksy käyttää: sanoma on selvä, mielipide välittyy. Ja vielä: Banksy-tila on hienosti rakennettu. (Haaveilen, että taiteilija pistäytyy inkognito Mäntässä ja vetäisee kesäillan hämärtyessä Göstan seinään statementtinsa.)

Yllätin itseni vaikuttumalla Göstan muista näyttelyistä. Totean senkin, että ne sopivat totisesti Banksyn kylkeen, sillä sekä Jani Leinosen tilateos Totuus – The Truth että Santeri Tuorin Posing time -valokuva- ja videoteokset eivät hiivistele sanomaansa. Hienoja! Minä, joka yleensä kyllästyn videoteoksiin parissa sekunnissa, olisin voinut tuijotella Tuorin töitä loputtomiin. Suosittelen myös Göstan perusnäyttelyä: mainio kokonaiskatsaus vanhaan taiteeseen.

Kannattaa kääntyä Mäntän maantieltä ja jaloitella Juupajoen Rotkossa. Parin kilometrin metsälenkki virkistää, ja niin tekevät myös reitin varren peikkomaiset yllätykset. Kenkien ystävät eivät voi ohittaa rotkon reunan kenkämuseota, joka on viehättävän kotikutoinen.

En ole ainoa, joka on Tampereen ja Helsingin välissä poikennut Hattulassa. Pyhän Ristin kirkossa olen tänä(kin) kesänä käynyt kahdesti. Toisella kerralla vein sinne hollantilaiset vieraat (kyllä, koronatestaukset ja karanteenit on hoidettu tunnollisesti) ihmettelemään pohjoista kirkkotaidetta. Mutta kesän ensimmäinen vierailukerta oli spesiaali: Anneli Kanto ja vakio-opas Vilppu Vuori esittelivät kirkkoa yhdessä. Tuplaturinat valottivat katolista kuvastoa ja Kannon Rottien pyhimys –romaania inspiroinutta ympäristöä.

Hämeenlinnassa voipi viivähtää myös linnassa. Jykevä monumentti esiintyy sekin Kannon romaanissa. Linnassa on myös Nick Ervinckin modernia 3D-tulostustaidetta.

Helsingissä pakenin ylikuumentunutta keliä Kansallismuseon viileyteen. Sain rauhoittavan elämyksen: museossa seikkaili vain muutama muu. Uusittu näyttely Toista maata on teemoitettu kiinnostavasti, interaktiivisuutta on lisätty ja oheisteksteissä kuuluu moderni klangi. Pidin kovasti näkemästäni myös Esihistoria-näyttelyssä (vain esineistön löytöpaikkojen soisin olevan tarkasti informoitu). Lisäksi: yllätin itseni nielemässä kyyneleitä iho kananlihalla pienessä tilassa, johon on tiivistetty suomalaisten sotakokemukset toisessa maailmansodassa.

Tutustuin Helsingissä myös Päivälehden museon näyttelyyn Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa. Siellä saa lukea 1900-luvun vaihteen kulttuuripiirien tiedon tuonpuoleisista kokemuksista. Ja kyllä, kesän kassamagneetti eli Repin-näyttely on vielä katsastamatta. Ja tämäkin: kesäloma loppuu justiinsa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Taide

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Raivaan säännöllisesti aikaa historiaan sijoitetuille romansseille. Ne sopivat myös kesälukemistoksia. Luin kyllä tämän päivän nimipäivää viettävän (”Kristiina”) kirjailijan esikoisteoksen jo aikaisin keväällä, mutta jemmasin jutun naistenviikon päätökseksi.

Naistenviikon koontipostaus ilmestyy blogiini huomenna 25.7.2021, joten viikkoon osallistuneet kirjasomettajat lisäävät linkit juttuihinsa tai muuten kommentoivat naistenviikon viettoa.

Ann-Christin Antellin esikoinen Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2021) on viihdyttävää historiaproosaa. Tavoistani poiketen paneudun juoneen ja sisältöön siten, että on paikallaan varoittaa paljastuksista.

Jenny Malmström on nuori, lapseton papin leski, joka asuu Kaarinan pappilassa isänsä luona. Jenny osallistuu turkulaisrouvien hyväntekeväisyysyhdistyksiin ja valveutuneena ajaa naisten ja työläisten asiaa. Eletään 1800-luvun loppua, jolloin puhuttavat Canthin ja Ibsenin kirjallisuuden teemat. Jenny innostuu niistä.

”Jenny kääntyi pappilan emännän puoleen. – Kertokaahan, oletteko lukeneet kuopiolaista Minna Canthia, joka kirjoittaa naisasiasta?”

Minut valloittaa kirjan kuvaama vanha Turku. Miljöön elävyys vaikuttaa niin, että näen sieluni silmin Auran rantain talot, Ruissalon huvilat ja Koroisten kedot. Ei ihme, sillä kirjan lopun lähdeluettelo paljastaa tarkan taustatyön: vanhan Turun valokuvat ja tietoteokset ajasta. Kirjassa vilisee tuolloin eläneitä henkilöitä ja tositapauksia, mutta päähenkilö romansseineen asettuu fiktiona ajankuvan taustaan.

Antell kumartaa lukuisten kollegoidensa tapaan Jane Austeniin juontavaan romanssiperinteeseen. Heti ensi kohtaamisesta lukija tietää, kuka on Jennylle se oikea. Monta sataa sivua kuuluu kuitenkin oikeiden tunteiden peittelyssä, kisailussa ylpeyden ja ennakkoluulojen pyörteessä. Sehän on romanttisen proosan ”must”. On kilpakosijoita ja häveliästä mutta eroottista väreilyä!

”Miehen silmät välähtivät, kun hän nousi ylos kättelemään. Fredrik kumarsi ja otti häntä kätensä omaansa. Kylmät väreet kiirivät pitkin selkää. 

Fredrikin silmät siirtyivät hänen kasvoistaan hänen huulilleen. – Minä muistan rouva Malmströmin hyvin. Me tapasimme usein, ennen kuin muutin Tukholmaan.”

Rehellisyyden nimissä Jennyssä on paljon turhan ilmeistä, sillä kaikki mahdollinen oikeamielisyys kasaantuu päähenkilön harteille. Kyllä Jennystä silti eloisa päähenkilö kehkeytyy, nykykatsannolla rakennettu itsenäiseen ajatteluun kykenevä tunne-ihminen menneisyyden haavoineen. Kliseet kuormittavat eniten romanttista komistusta, joka jää melko yksiulotteiseksi Darcy-tyypiksi. Pääparin välityksellä näytetään kuitenkin hyvin porvarissäädyn käytöksen reuna-ehdot sekä suvun ja sen jatkamisen velvoitteet.

Porvariston vastuuta työläisistä kirja käsittelee idealistisesti, mutta yhteiskuntaluokkien juopa näkyy selvästi. Kirkkaasti se tulee esille, kun Jenny adoptoi kolme työläisorpoa, mikä romahduttaa Jennyn sosiaalisen statuksen. Ympäristö hyväksyi hänet köyhtymisen jälkeen, mutta säädylle tavatonta tekoa se ei kestä. Tulevissa sarjan osissa minua kiinnostaakin, minkä roolin adoptiolapset saavat. Luku- ja kirjoitustaidottomat orvot noussevat säädyssä, mutta mitä ristiriitoja se tulee sisältämään? Kirjojen kuvaama aikahan on etenemässä työväenliikkeen nousuun ja kansalaissotaan johtaviin vuosiin.

Intouduin ruotimaan, koska kirjassa on, mitä myllätä. Ahmaisin Puuvillatehtaan varjossa todellisuuspakotunnelmin. Odotan jatkoa, joka ohittaa ilmeisen ja säröttää ihannekuvaa, siis sävyttää odottamattomasti.

Anna-Christin Antell

Puuvillatehtaan varjossa

Gummerus 2021

Puuvillatehdas-sarjan 1. osa, historiallista romanssiproosaa

335 sivua.

Sain kirjan bloggaajaystävältä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vera Vala: Aprikoosiyöt

Luin Vera Valan romaanin Aprikoosiyöt (Gummerus 2021) huhtikuun alkupuolella, kun räntää lensi viiman viemänä harmaaseen maisemaan. Keväisenkukkea toscanalainen kirjamiljöö tuntui täydelliseltä vastakohdalta todellisuudelle, ja sellaisena kirja minulle toimikin, todellisuuspakona. Nyt heinäkuun helletauolla palaan kirjamietteisiini naistenviikolla.

Prologiin tosin kirjakokemukseni oli päättyä, sillä sen hunajainen tunnemakeus tuntui yliannostukselta. Jatkoin kuitenkin, sillä rakenteessa Vala hyödyntää hyvin dekkaristitaustaansa: salaisuuksia viritellään ja vihjaillaan säästeliäästi, joten lukija koukuttuu selvittämään, mistä kaikessa on kyse. Mukana on myös epäselviä kuolemantapauksia ja onnettomuuksia, lisäksi muita rikollisia puuhia.

Lukijaystävällisesti luvut otsikoidaan siten, että helposti erottaa, milloin kertojana on nelikymppinen, kriiseilevä Laura ja milloin romanssi noin 40 vuotta aikaisemmin. Romaanin juoni kiinnittyy Lauraan, joka ei saa elämäänsä otetta. Menneisyyden osuudet valottavat perhesalaisuutta.

”Mutta ennen pitkään pinnan alle painetut, vaietut asiat pulpahtivat pintaan kuin hukkuneen totuuden ruumis.”

Rakkauden monimuotoisuutta pidän kirjan tematiikassa tärkeänä. On äidinrakkautta, on luvatonta rakkautta, on pitkämielisiä rakkautta, on rakkauden nimissä luopumista, on pettymyksiä ja petoksia. 

Kirjan pohjavireenä on pohtia unelmia ja sitä, miksi ne jäävät toteuttamatta. Lauran suuri unelma on kirjoittaminen. Hän saa siihen kokemuksellista viisautta:

”- Kun ihmistä ajaa jakamisen halu, silloin hän [on] oikealla polulla. Koskipa se kirjoittamista, vapaaehtoistyötä, puutarhanhoitoa tai mitä tahansa: tekeminen tekee meidät onnellisiksi vain silloin, kun ainoa syy, joka meitä puskee eteenpäin, on pyyteetön halua jakaa työmme tulos muiden kanssa.”

Aprikoosiyöt on häpeämätöntä romanttista viihdettä. Ja todettakoon, että pidän häpeämättömyydestä. Sille on ilman muuta paikkansa. Niin kuin jo alussa kuvailin: kirjoja saa olla myös todellisuuspakoon.

Vaikka Italian kevään valo säteili Aprikoosiöistä räntäseulaani ja tempauduin selvittämään kirjan kannesta kanteen, en ollut kuitenkaan sopivassa mielentilassa. Käänteitä kasautui ja monet pääarvoituksista ratkaisin nopeasti. Mutta mikäpä siinä, tyyli on linjassa romanttishenkisten kirjojen luonteeseen. Ja vaikken minä niin lumoutunut, uskon monen lukijan heittäytyvän romaanin eri aikojen tunnekylläisiin tilanteisiin. Se(kin) sopii mainiosti naistenviikolle.

Vera Vala

Aprikoosiyöt

Gummerus 2021

romaani

368 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ludmila Ulitskaja: Sielun ruumis

Naisia, naisia! Täydellinen kirja naistenviikolle 2021. Lyhyet novellit neuvosto-venäläisistä henkilöistä ovat lukunautinto. Syynä on täyteläinen kerronta, henkilövetoisuuden täysi hallinta. Tiiviit tarinat eivät rokota sisällön runsautta. Näihin mietteisiin vie Ludmila Ulitskajan novellikokoelma Sielun ruumis (Siltala 2021). Jo suomennosnimi sykähdyttää, juuri noin pitää nimetä tämä kirja: sielut käyvät jos jonkinlaisissa ruumiissa.

Kokoelma on kaksiosainen, joista jälkimmäinen pureutuu sielukkaasti kuolemaan. Aloitan siis siitä. Novelleissa kuvataan ihmiskohtaloita, joissa on syrjäytymisen elementit. Monissa novelleissa päädytään mystiseen katoamiseen, muodonmuutokseen tai sulautumiseen. Irreaali tarjoaa lohdun, sillä Ulitskaja kuvaa kauniisti kunkin henkilön katoavaisuuden. Esimerkiksi näin päättyy muistisairaan loppuelämän kaaos:

”Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti omat rajansa, sillä tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten – opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttaman tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan – kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.”

Täytyy toistaa: täyteläistä. Ja vaikka jotkut novellit liukuvat hörhöilyyn, kerronnan yksityiskohtaisuus ja näkemyksellisyys juurruttaa. Novelleista välittyy lempeä hyväksyntä maalliselle erehtyväisyydelle ja ikuiselle toivolle, täysipäisesti. Jaan täysin yhden henkilön mietteet: ”Eikä Sašaa haitannut tippaakaan, ettei tämä tarina ollut kovin uskottava.”

Ulitskaja kuvaa ikäviä, surkeita ja sinnitteleviä henkilöitään tarkkanäköisesti hyvät ja huonot puolet huomioiden. Kiinnitän huomiota esimerkiksi äiteihin, jotka ajavat omaa etuaan tai eivät osaa rakastaa – kaikki tämä kuvattuna lempeydestä satiiriin. Naisvaltainen henkilögalleria juontaneen juurensa runollisesta kirjan aloituksesta, jossa verbalisoituu epätäydellinen ihmisyys. Siitä sietää kertoa, siitä sietää lukea.

”Teitä vaihda en, minä rakastan teissä häilyväisyyttä, viisautta, / riettautta, viettelevyyttä, taikauskoa, vilppiä, upeutta, uskollisuutta, / älykkyyttä ja tyhmyyttä, josta riittää oppia myös enkeleille. / Käytte sellaisinanne, kuin minäkin teille.”

Ludmila Ulitskaja

Sielun ruumis

suomentanut Arja Pikkupeura

Siltala 2021

novelleja

130 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Heli Galliano: Kyyhky ja susi & Lintutyttö

Kesäisin huvittelen lukemalla kevyen tyylin historiallisia romaaneita. Vuosien varrella on kertynyt kokemusta Kaari Utrion myöhäistuotannon 1800-luvun porvaristokertomuksista, Paula Havaksen Kertte-seikkailijasta varhaisella keskiajalla, Kristiina Vuoren alkutuotannon keskiaikaneidoista ja Johanna Valkaman viikinkiajan romansseista. Viime kesänä tutustuin Heli Gallianon tuotantoon. Juttuni säästyi vuoden 2021 naistenviikolle.

Gallianon historiaromansseissa Kyyhky ja susi (Otava 2018) ja Lintutyttö (Otava 2019) sankarittarena on italialainen ylhäisöneito, jota inkvisitio vainoaa protestanttisuuden vuoksi. Sarjan ensimmäisessä osassa parikymppinen Caterina pakenee setänsä avustuksella Ruotsin valtakunnan itäiseen osaan ja majailee Turun linnassa 1597 kuohuvina Kaarle-herttuan hyökkäysaikoina. Levottomuuksien vuoksi neito päätyy Hämeen sydämeen Messukylään ja Kangasalalle Kaarina Maununtyttären huomaan. Lopulta Caterina pääsee palaamaan koti-Italiaan, mutta toisessa osassa kymmenisen vuotta myöhemmin hänen täytyy jälleen paeta, ja moninaisten vaiheiden jälkeen hän palaa Turkuun ja Kangasalalle.

wp-1594624600811.jpg

Nautin kirjassa siitä, miten historialliset tapahtumat ja faktat asettuvat romanttiseen viihteeseen. Genreen kuuluu, että fiktiohahmot toimivat tosikehyksissä, ja se Gallianon kirjoissa onnistuu. Levottomat ajat 1600-luvun taitteen vuosikymmeninä loksahtavat luontevasti tapahtumien taustaksi, sillä niissä on paljon otollista juoniainesta kuten salaliittoja, valtavehkeilyjä ja noitailmiantoja. Mutkikkaat suomalaiset aatelissukusuhteet sopivat myös henkilögallerian höysteeksi. Ja tuttujakin tulee vastaan: Kristiina Vuoren romaaneissa esiintynyt Flemingin suku saa suuren roolin Gallianon kirjoissa, ja Vuoren tuotannosta tuttu turkulaiskauppias Valpuri Innanmaa vilahtaa sivuhahmona.

  •  

Caterina-neito on ensimmäisessä osassa melko uskottava: suojeltu, kaino italialaisneito sävähtää poikkeustilanteita ja hän uupuu ja kyynelehtii herkästi, vaikka heittäytyykin sedän vakoiluhommien myötä myös selvittelemään salaisuuksia. Hänen ympärillään pyörii ritarillisia suojelijoita aatelisherroista renkeihin, jotka pelastavat kauniin neitosen tuon tuostakin. Jokunen sankari hieman horjuttaa Caterinan mielenrauhaa, mutta Italiassa mahdollisesti odottava sulho Flavio estää rakkaussuhteisiin antautumisen.

Kummassakaan kirjassa Caterinan ripustautuminen Flavioon ei vakuuta, sillä ideaalimies jää kuvauksena kovin haaleaksi. Jälkimmäisessä osassa Caterina leskirouvana vaalii aviomiehensä muistoa ihan riesaksi asti, ja rouvan salaileva, tempoileva ja hermostunut persoona alkaa riepoa. Myös juoni salakielikirjan pelastamisesta alkaa tuntua aika hataralta.

Kirjassa Kyyhky ja susi Galliano ujuttaa mainiosti mukaan hämäläisen legendan verikivestä, jonka voi nykyisin bongata Kangasalan kirkon seinästä. Näppärästi asettuvat rinnakkain vallasneidon sumunusvaiset näyt ja juurevanhämäläisen tietäjäakan ja -tyttären arkinen luonnonparannus- ja näkijätaito. Kiinnostavinta sankarittaressa on se, että hän näkee enteitä ja tutkii latinankielistä kirjallisuutta magiasta selvittääkseen itsessään piileviä irreaaleja persoonapuolia, jotka tuohon aikaan saattoivat olla fataaleja. Lintutyttö-romaanissa Caterinan mukana kulkee Giovanni Battista della Portan teos Magiae Naturalis, ja nautin sen siteerauksista. Symboliikka laventaa juonta ja päähenkilön ymmärrystä.

”Kaivoin esille Magiae Naturaliksen. Tarvitsin elämänohjeen, joka auttaisi minua. Avasin kirjan ja luin ensimmäisen kohdan, joka osui silmiini.

’Varmasti me kaikki tiedämme, että heikko valo menettää kaiken loistonsa, jos siitä lähestyy voimakkaampi valo. Sytytetty soihtu ei valaise lainkaan keskellä päivää ja sama koskee tähtiä, jotka ovat auringon loisteessa täysin näkymättömiä, vaikka todellisuudessa ne säkenöivät taivaalla.’ ”

  •  

Juonivetoiset Caterina-romaanit etenevät seikkaperäisesti, ja jonkin verran henkilömäärää ja juonenkäänteitä soisin tiivistää, jotta muu saisi lihaa luiden päälle. Romanttiseen viihdekonventioon ilman muuta kuuluvat sattumat ja sankarittaren lumoavuus, johon miehet lankeavat, mutta yllättävän häveliäästi henkilöt ja käänteet kerrotaan. Silti sateisten kesäpäivien iloksi oli huvittavaa lukea minulle melko tutuille Turun ja Tampereen seuduille sijoitettuja tapahtumia. Toivoisin kyllä, että kustannustoimituksen aikana olisi karsittu 9/10 sanoista, jotka liittyvät uupumiseen ja kyyneleihin, sillä toisto vie tehot.

  •  

Heli Galliano
Kyyhky ja susi
Otava 2018
romanttinen historiaviihde
375 sivua.
Luin BookBeatissa.

Heli Galliano
Lintutyttö
Otava 2019
romanttinen historiaviihde
381 sivua ekirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Karoliina Kouvola: Pohjolan jumalattaret

Naistenviikolle ajoitan Karoliina Kouvolan kirjan kansanrunoutemme naismyyteistä. Pohjolan jumalattaret (SKS 2021) esittelee kolmisenkymmentä naishahmoa, joilla oli valtaa uskomusperinteessä:

”Entisaikoina metsä kuhisi uskomusolentoja. Korpi oli toista kuin oma tuttu ja turvallinen oma pihapiiri, joten sinne askellettiin kunnioittavasti, metsänolentoja puhutellen ja lepytellen.”

Uskomusolennoilta pyydettiin suojelusta ja hyviä saaliita. Eri tarkoituksiin oli eri henkiolento. Kouvolan kirja esittelee näitä siksi, että myös uskomusperinteen naishahmot pysyvät mielessä, ei vain Kalevalan miehet. Naisista tuttuja ovat etenkin Pohjan akka ja Aino, nyt tulee lisäksi tukku uusia, kiehtovia olentoja.

Kouvola kuvailee kirjan feminiinit napakasti. Kustakin hahmosta on kirjassa pari sivua. Silti ne tiiviinäkin antavat eloisan kuvan kunkin uskomusnaisen voimista ja taipumuksista. Samalla saa hämmästellä kansan mielikuvitusta. Tuollainen naisjoukko ei synny yksitotisten sepittelijöiden päissä.

Nautiskelen naishahmojen ominaisuuksien ja toimivallan kuvauksia ja pähkäilen, kuka mahtaa olla suosikkini. Koska en harrasta metsästystä, kirjan lopun eri saaliseläinten haltiat eivät niin iske. Paradoksaalinen Mielikki minua kiehtoo, samoin Annikki, Ajattara ja dualistinen sisaruspari Päivätär ja Kuutar. Naiseuden alku ja juuri henkilöityy Luonnottareen, vaikuttavaan naishahmoon:

”Luonnottaret ovat itämerensuomalaisen mytologian naisia, jotka asuvat kosmoksen keskustassa ja kehräävät siellä elämän kudosta kultaisesta langasta. Luonnottaret tuntevat ihmisten kohtalot, joten he esiintyvät kansanrunoudessa tulevasta karusta kohtalosta varoittavina hahmoina. Heidän skandinaaviset sisarensa, nornat, kehräävät henkin elämänlankaa maailmanpuun juurista muodostuneissa saleissa. Luonnotarten kutoma päivänlanka päättyy iltaan ja uneen, elämänlanka kuolemaan.”

Kouvolan tekstin selkeys ilahduttaa, ja siksi kiehtovat uskomusolennot jäävät päähän pörräämään, kenties ilmystyvät tulevilla metsäretkillä. En itse näe heitä sarjakuvatyylisinä kuten kirjan kuvittaja Apila Pepita, vaikkakin mustavalkoisissa kuvissa on hahmojen edellyttämää voimaa ja rouheutta. Ja tämä vielä: jos naismyytit kiinnostavat, suosittelen myös Kaisa Pulakan kirjaa Kurittomat, jossa eri kulttuurien naismyytit löytävät toisiaan.


Karoliina Kouvola

Pohjolan jumalattaret

kuvittanut Apila Pepita

SKS 2021

tietokirja

119 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Riikka-Maria Rosenberg: Ninon

Historiallisten romaaneiden ystävänä kiikaroin tarjontaa ja bongailen kiinnostavia aiheita. Havaitsen kirjakatalogeista, että Riikka-Maria Rosenberg on perehtynyt 1600-luvun ranskalaiseen elämänmenoon. Väitöskirjan ja muiden kirjallisten töiden jälkeen hän on ryhtynyt romaanikirjailijaksi aiheena 1600-luvun kurtisaani, joka antaa myös nimen romaanille: Ninon- rakkauden mestari (Teos 2021).

Naistenviikolle romaani sopii siten, että siitä voi tutkailla entisen elämän naisia, nyt näkökulma on ranskalaisaatelissa. Siispä Riikan päivän kunniaksi kurkistus Ninoniin ja käynnistys naistenviikkoon 2021.

Rosenbergin romaani etenee kronologisesti Anne de Lenclosin (Ninon) lapsuudesta perunkirjoitukseen. Käy ilmi, että tytön isä harvinaislaatuisesti johdattelee tyttärensä lukemisen ja kirjoittamisen sivistystielle, mutta isä lähtee lipettiin kaksintaistelun jälkeen, jolloin Anne jää äitinsä kanssa kärsimään köyhyyttä. Aatelius auttaa pitämään yllä jonkinlaista kulissia, vaikka nälkä kovertaa ylhäistä sisusta siinä kuin tittelittömiäkin.

Köyhyyskokemus rakentaa perustan elämänvalinnoille. Äiti keksii tyttären vartuttua kauniiksi teiniksi, että fiini neito kelpaa toimeentulon takaajaksi. Ninon aloittaa kurtisaaniuransa kokeneen kardinaalin opissa. Kirkonmiestä seuraa ylhäinen herra toisensa perään, kunnes Ninon rakastuu markiisiin, jonka huomassa vierii muutama vuosi ja sikiää poika. Välillä Ninon siveyssyistä viettää jaksoja luostarissa mutta palaa pitämään salonkiaan ja turvaamaan toimeentuloaan. Salonki säilyttää sivistysseurustelun vetovoimansa senkin jälkeen, kun ehtoinen emäntä vanhenee.

”Hän oli hieronut kasvoilleen jauhoista ja kananmunista tehtyä voidetta, levittänyt kasvoilleen lämpöä hohtavan istukan, antanut jopa keittää elävältä muutaman päivän ikäisiä koiranpentuja saadakseen elvyttävää voidetta, mutta mikään ei ollut estänyt vanhenemista. Vanheneminen, se oli kuinkauhea kulkutauti, joka ei jättänyt ketään rauhaan. ’Mutta turha luulla, että luovuttaisin sen edessä, vaikka se syökin minut ulkoa ja sisältä’, Ninon löi nyrkkinsä kampauspöytään. Taidokkaasti koristellut rasiat pompahtivat, hajuvesi pullo kaatui kyljelleen.”

Romaanissa kiinnostavinta on ajankuva, etenkin sen kaksinaismoraali. Koska aatelisten ja kuninkaallisten avioliitot ovat liiketoimintaa, lemmenseikkailuille muualla kuin avioivuoteissa riittää tilaa. Itse asiassa Ninonin vanhempien avioliitto on varoitustarina: se solmittiin hullaannuksesta. Kaksinaimoralismia korostaa myös se, että katoliset kirkonmiehet pelehtivät moraalisaarnoista huolimatta, ja maineensa menettänyt aatelisnainen voi pistäytyessään luostarissa ulkokullata tilannettaan. 

Kurtiseerauksen Ninon itse erottaa porton hommista. Raja on veteen piirretty aatelisarvolla, mutta romaani on kirjoitettu Ninonin näkökulmasta, ja omanarvontuntoinen, jopa pöyhkeä Ninon osaa perustella itselleen elämäntapaansa. Seuralaisten vaimot hän ohittaa vihamielisesti, samoin kauniit kilpailijat. Naisten välinen solidaarisuus on vierasta tälle yksityisyrittäjälle, ja siitä on terävä osoitus esimerkiksi suhtautuminen alati uskolliseen kamarineitoon. Poikkeuksena on kuitenkin Ruotsin kuningatar Kristiina – säädyssä Ninonin yläpuolellle eikä kilpailija miesten suosiosta. Sinänsä kiinnostava on kylmähkön itsekäs henkilökuva, joka Ninonista välittyy: kyse on naisen valinnasta, tosin ainoasta mahdollisuudesta ammatinharjoittamiseen ja elintasoon.

Ajankuva ja yhteiskuntatilanne ovat romaanissa uskottavasti tavoitettu. Ninon jää minulle kuitenkin pintapuoliseksi, joskin muodollisesti päteväksi henkilökuvaksi. Persoona hautautuu koristelun alle, enkä erota sieltä naisen verratonta vetovoimaa enkä euroopankuulua oppineisuuttakaan. Tiedä häntä, onko se tietoinen ratkaisu – tietoisuus sopisi kyllä aiheeseen ja aikaan, siis se, että röyhelöt, silkin kiilto ja muu pinta merkitsevät paljon. Joiltain osin tuntuu tieto puskevan tarinasta niin että kaunokerronta jähmettyy, mutta sisältyy salavuoteilun kuvaukseen myös liikettä ja liukkautta.

Riikka-Maria Rosenberg

Ninon – rakkauden mestari

historiallinen romaani

Teos 2021

225 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2021 alkaa & kirjavalintani



Täten kuovin jo kirjallisesti moninaista ja kukoistavaa kesäniittyä: käynnistelen huomenna alkavaa naistenviikkoa ja siihen liittyvää haastetta. Viikon verran julkaisemme kirjasomessa naisnäkökulmasta. Haasteen ohjeet ja etukäteisilmoittautujat löytyvät naistenpäivänä julkaisemastani haastepostauksesta, #naistenviikko2021.



Itse julkaisen jutun viikon joka päivä. Osa kirjoista osuu jollain tavalla naistenviikon nimipäivän viettäjään, osa muuten vain. Eli tällaista on odotettavissa:

18.7. Riikka-Maria Rosenberg: Ninon
19.7. Karoliina Kouvola: Pohjolan jumalattaret
20.7. Heli Galliano: Kyyhky ja susi & Lintutyttö
21.7. Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar
22.7. Ludmila Ulitskaja: Sielun ruumiissa
23.7. Vera Vala: Aprikoosiyöt
24.7. Ann-Cristine Antell: Puuvillatehtaan varjossa.

(Lisäsin linkit juttuihini 25.7.2021.)

Lukunautinnollista naistenviikkoa 2021!

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Håkan Nesser: Koston jumalatar

Minun makuuni ovat psykologiset rikoskirjat, joissa ei niinkään lennä veri vaan läppä. Ei tunnelman tarvitse olla hirtehinen tai hulvaton, mutta oleellisena pidän luistavaa dialogia, joka syventää henkilösuhteita ja inhimillisyyden eri puolien kuvausta. Olen tämän useasti lausunut jännäripostauksissani, myös sen, että minulla on kolme salarakasta näistä piireistä: Adamsberg, Brodie ja Barbarotti. Eli pidän erityisesti Fred Vargasin, Kate Atkinsonin ja Håkan Nesserin dekkarisarjojen päähenkilöistä ja kerronnan tyylistä.

Nesser yllätti joku aikaa sitten tuomalla kaksi sarjasankariaan Van Veeterenin ja Barbarottin samaan kirjaan Vasenkätisten seura. Kohtaamiseen viitataan myös uusimmassa Barbarotti-dekkarissa Koston jumalatar (Tammi 2021). Tässä kirjassa Gunnar Barbarotti palaa kollega-naisystävä Eva Backmanin kanssa yhteen rikostapaukseen vuodelta 2013, kun he viettävät hermolomaa Gotlannissa syksyllä 2018.

Vuonna 2013 tutkinnan alla on Albin Rungen saamat uhkaukset. Rungen ajama bussi joutui onnettomuuteen, jossa kuoli 17 nuorta ja yksi aikuinen, ja uhkailut liittyvät siihen. Tapaus junnaa paikoillaan, sitten tulee yllätyskäänne. Vuosia myöhemmin vahvistuu, että juttu on vielä hämärämpi kuin aikanaan oletettiin. Samalla saan näköalapaikan poliisipariskunnan suhteen kehitykseen.

Valitettavasti kaikki kirjan konstit eivät tepsi lukijan hämäykseksi, ja mukana on aika ilmeistä ainesta. Hämmästelen myös, että nyt on liikaa viivyttelyä, samoin Barbarottin ja Backmanin sanailua – vaikkakin se vakuuttaa kummankin ominaislaadun hyväksyvästä lämmöstä. Mutta mutinat sikseen: viihdyn varman kertojan seurassa, ja Barbarotti säilyttää hurmaavuutensa.

”Yhteiskunta oli raaistunut ja hän oli vanhentunut. Olisi pitänyt ruveta filosofiksi, Barbarotti ajatteli ja huokaisi.”

Olen todennut tämän varmaan kaikissa Barbarotti-jutuissa, mutta toistettakoon se: minua viehättää Barbarottin lapsenomainen Jumala-suhde ja kohtalonusko (vaikka itse olen lähinnä agnostikko). Siinä on lohdullista ja naiiviutensa tunnistavaa ”elämä kantaa” -mentaliteettia – päähenkilön omassa elämässään ja työssään kokemistaan tragedioista huolimatta, tai juuri siksi. Romaanin pääteema on syyllisyys, ja sitä Nesser käsittelee kirjassa eri näkökulmista ja siten sävyttää ihmisen keinoja selvitä sellaisestakin, mistä ei ensin tunnu olevan poispääsyä.


Håkan Nesser

Koston jumalatar

suomentanut Aleksi Milonoff

Tammi 2021

Barbarotti-sarjan kuudes osa

216 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön! ja Leena Lumi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Sivuja ei tarvita paljon runsaaseen sisältöön. Sellainen paradoksi toteutuu Tove Ditlevsenin (1917 – 1976) muistelmassa Lapsuus (S&S 2021). Tai romaaniksi se on luokiteltu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, joka Tanskassa ilmestyi yli 50 vuotta sitten. Sarja kuuluu Tanskan kirjallisuuden kaanoniin.

”Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen.”

Romaanin kertoja kokoaa lama-ajan lapsuusmuistojaan kööpenhaminalaisesta työläiskodista. Nelihenkisen perheen ilmapiiriä hallitsee arvaamattoman ailahteleva äiti. Perheen vasemmistolaisisä myötäilee, isoveli Edvin synkistelee ja kertoja-Tove toivoo hyväksyntää – turhaan. Lapsuus loppuu kuin leikaten 14-vuotiaana konfirmaatioon, jonka jälkeen Toven täytyy aloittaa työt palveluspaikassa.

Perhe-elämän lisäksi Tove kertoo sukulaisista, korttelin elämästä sekä ikäistensä ja vähän vanhempien tyttöjen ystävyyssuhteista. Tove on tarkkailija, joka ei saa yhteyttä tunteisiinsa, mutta hän hellii unelmaa julkaista runoja, joiden kirjoittaminen on häntä kannatteleva salaisuus ja voima.

”Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut. Niistäkö aikuisuuteni muodostuisi?”

”Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni, ja tuskin olen saanut yhden reijän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi.”

Ditlevsenin kerronnassa ei peitellä aikuisen kirjoittajan muistojen palauttamisen värittyneisyyttä. Silti niissä vetoavat lapsen näkökulman suoruus ja aitous. Kieli on sekä konstailematonta ja että tuoreesti kuvailevaa. Kerronnan hienous tekee pienestä muistelmaromaanista suuren.

Kertoja-Tove päästää lähelleen, ja lukija eläytyy, miten hänestä kasvatetaan tyttöä ja naista, joka tietää sukupuolen ja sosiaalisen aseman rajaaman ahtaan paikan. Samalla lukija tutustuu tytön sisäiseen maailmaan, joka ei vastaa hänelle osoitettua osaa. Tytön kokemiin asioihin kätkeytyy suuria tunteita rakkaudettomuudesta ja ymmärtämättömyydestä, mutta niiden synkkyys muuttuu kirkkaaksi kuvakudokseksi lapsuudesta.

”Ne, jolla on tällainen näkyvä, kohtuuton lapsuus sekä ulkoisesti että sisäisesti, ovat nimeltään lapsia, ja heitä voi kohdella täysin mielivaltaisesti eikä heitä tarvitse pelätä. Heillä ei ole aseita eikä naamioita, elleivät he ole hyvin viekkaita. Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän aina huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta.”

”Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse.”

Lapsuus saa hinkuamaan lisää, ja onneksi sitä on luvassa. Tove Ditlevsenin ja Deborah Levyn romaaneiksi suodatetut muistot ovat tämän vuoden lukukokemuksia parhaasta päästä. Hienoa, että tällaisia kirjoja suomennetaan.


Tove Ditlevsen

Lapsuus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021

Kööpenhamina-trilogian 1. osa

70 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.


Muissa blogeissa: Kirjaluotsi ja Kirjahavahduksia

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Heiman sai viime vuonna kirjapalkintohuomiota. En luota ruotsin kielen osaamiseeni, joten odotin Ann-Luise Bertellin romaanin suomennosta (Vappu Orlov, Tammi 2021). Aloitin sillä kesälomani, ja mallikas proosalähtö vapaalle se onkin. Väsähtäneisyyden vaanittua minua pitkään Oma maa selvästi virkistää ja havahduttaa: tällaisten kirjojen vuoksi lukuharrastan.

Romaani etenee elämänmittaisesti pohjalaisen maalaismiehen Elofin mukana. Alotus viivähtää hetken kymmenvuotiaan Elofin ja hänen pikkuveljensä isän kuolinvuoteella, jossa isää vaivaavat tunnontuskat punaisten teloituksista. Aikanaan Elof taistelee sodassa, kätkee pelkonsa ja vaalii salaisuutta, joka liittyy vaimon entiseen sulhaseen. Ihmismielelle raskaiden kokemusten kätkeminen on yksi romaanin pääteemoista. 

Painavat, pinnan alle painetut salaisuudet vaikuttavat käytökseen ja läheisiin. Sotatraumojaan kätkevien isien toiminta kuvataan romaanissa niin kuin muukin epäonni ja tragedia Elofin lapsuudesta vanhuuteen: kiertelemättä, ihmisenkokoisesti, ulkoa nähdysti ihmisen sisälle. Elof, perhe, maa – oma maa.

”Tämä oli hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki. Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, peruttuina kivenjärkäleistä ja puskista.”

Oma maa osoittaa, miten fiktio onnistuu välittämään jotain sellaista, mitä ei ihminen itse psyykestään ymmärrä mutta mikä vaikuttaa meissä, meihin ja muihin. Romaaniin saa kuvitella sen, mitä emme muista tiedä. Bertell käyttää monipuolisia fiktiokeinoja ja vielä loppuun lisää kierteen – sitoo lopun alkuun ja vie tarinallistamisen ytimeen: ”Mutta laulaessani minä ajattelin sitä että isoisään ja hänen elämäänsä liittyi asioita joista minulla ei ollut vähäisintäkään aavistusta.”

Jokin omituinen taika leijuu kerronnasta lukijaan. Toisenlaisella otteella romaani sijoittuisi kotimaiseen raskaan maalaisrealismin saumattomaan ketjuun, mutta nyt se helisee liitännäislenkkinä. Romaanin jänissymboliikka ravistelee tiedostamatonta kaiken tietoisen ohella.

Pistäytyminen eri henkilöiden näkökulmissa avartaa. Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle. Romaani rakastaa henkilöitään ja elämää sellaisenaan: ”No sitten, elämä on elämää, ei aina niin ihanaa.”

Kerronta ei ohita kohtalokkaita tietoisia tekoja eikä vahinkoja, ei myöskään ilon, onnen ja yhteisen hyvän ailahduksia. Bertell tavoittaa niin pienen lapsen kuin nuoren, aikuisen ja vanhuksen mielenmaiseman. Siispä Oma maa on sukutarina minun makuuni, sävykäs ja täyteläinen.

Ann-Luise Bertell

Oma maa

suomenatanut Vappu Orlov

Tammi 2021

263 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli & kirjapiirikokemukset

Kolmihenkinen virtuaalikirjapiirini valitsi kesäkuun kirjaksi Susanna Alakosken romaanin Pumpulienkeli (WSOY 2021). Sikalat on aikanaan luettu, elokuvakin katsottu. Onko uutuudessa odotettavissa ankaria oloja, perhe-elämän kurimusta ja yhteiskunnallista pohjavirettä?

Kirjan kipinän on sytyttänyt Alakosken pohjalainen suku, etenkin isoäiti. Romaanin ensilehden motto kattaa paljon: ”Isoäiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa. Yhdestäkään työpäivästä hän ei koko elämänsä aikana puhunut.” 

Romaanin päähenkilö Hilda syntyi vakaaseen talonpoikaissukuun 1905 ja varttui perheen suojeluksessa, vaikka oikea isä oli kadonnut Amerikkaan ja äiti sairasti kontaktikyvyttömänä tuijotustautia. Rippikouluikäisenä Hildan yllättää raskaus, ja tyttö karkotetaan toiseen taloon piikomaan. Sieltä hän lähtee toisen piian kanssa kaupunkiin puuvillatehtaaseen, vaikka täti oli pitänyt sitä kauheimpana asiana ikinä.

Näennäisen simppeliin, kronologiseen työläisromaaniin mahtuu suomalaisen yhteiskunnan muutos. Se on osa yksilötarinaa: tytön asema talonpoikaissuvussa ja hänen sisäinen ristiriitansa asettua työläiseksi, lahtarisedän suhtautuminen punaisiin taustanaan kristinoppiin tukeutuvat sukulaiset, vaasalaisten tehdaspamppujen tavoitteet suhteessa työväkeen, jotka raadannallaan takaavat voitot.

Lakoninen elämän kovuus saa rinnalleen lämpöä, jota eleettömästi hehkuvat niin Hildan Sanna-täti kuin avioimies-Arvokin. Myös tiukka ystävä Helli on kantava voima, samoin Hildan (aika sokeakin) rakkaus lapsiin. Hildaan lapsuusajan elämänohjeet ovat juurtuneet:

”Metsä kasvaa uudellen, Sanna-täti vastasi, mutta yhden asian Hilda painakoon mieleensa. Kaikki liittyy yhteen, kaikki, ja ellei ihminen ymmärrä vaalia sitä, minkä maa ilmaiseksi antaa, lopulta maailma tuhoutuu.”

Kirjapiirimme oli kovin yksimielinen. Kaikkien mielestä Pumpulienkeli on ”ihan kiva”. Siis kelpo romaani kuvaamaan henkilöitään ja aikaa. Jollain tavalla kuvaus jää pinnalle kellumaan, eikä siksi nostata meissä suurta hullaannusta. Yllätyimme siitä, miten eri tyyliin Alakoski on siirtynyt sitten Sikalat-romaanin.

Keskustelimme joistain yhtymäkohdista Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat -sarjan alkuosan kirjoihin etenkin työn kuvauksessa. Vilahti keskustelussa myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjakin, ja siihen yhtymäkohta löytyy työläselämän kuvaustavasta, myös käsittelytavan vakavuudesta. Se ehkä kumpuaa siitä, että henkilöissä on linkit kirjailijoiden omaan sukuun.

Kirjapiirini Johannalla ja Tarulla on omia Vaasa-kokemuksia. Romaanin Vaasa-kuvaus kiehtoi heitä, sillä kerronta vei heidät sielun silmin tuttuihin maisemiin. Sen sijaan Alakosken lipsahdus Turun linnan suhteen (ei ollut todellisuudessa turistinähtävyys vielä Hildan reissun aikoihin) vei vähän pohjaa faktauskottavuudelta.

Minä mietin joitakin yksityiskohtia, jotka lisäävät päähenkilön elävyyttä: Hildan pienet haaveet elokuvamaailman unelmakuvin versus tehdastyölaisen ja penninvenyttämisen todellisuus. Isorintaisuuden toisto vähän töksähtää, mutta ymmärrän ulkoisen, perintönä seuraavan piirteen merkityksen niin kuin myös suvulle tyypilliset perätilasynnytykset sellaiseksi dna-seikaksi, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, vaikka maat ja mannut muuttuvat vuokramurjuksi.

Mietimme lisäksi kirjapiirissä sitä, miten Hilda saa kantaa koko kirjan ajan hyvän ihmisen viittaa. Hildahan tyytyy vaihtuviin ja raskaisiin olosuhteisiin eikä ns. tee mistään numeroo. Viekö hyvyys kuitenkin vähän veroa vetovoimalta? Odotamme silti sarjan jatkoa. Romaanin lopussa Hilda viettää viisikymppisiä ja alle kolmekymppinen Greta-tytär on vasta oman elämän päätöksien alussa. Mitä siitä sitten seuraa?

Susanna Alakoski

Pumpulienkeli

suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

WSOY 2021

romaani, neliosoisen sarjan ensimmäinen osa

584 sivua.

Lainasin kirjatosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kaksi romaania kesäviihteeksi viisikymppisistä naisista

Kesälomaa odotellessa luin kaksi romaania viisikymppisistä naisista, jotka ovat uuden edessä. Kumpikin sisuuntuu – eri tavoin, eri tilanteissa ja eri seurauksin. Kummassakin romaanissa myös ystävykset vaikuttavat päähenkilöön. Päähenkilövetoiset ihmissuhderomaanit käyvät kesäkevennyksistä.

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut

Paavilaisen romaanissa Kuin muuttolinnut (Otava 2021) Satu ja Tommi muuttavat maalle Sadun vanhaan lapsuudenkotiin. Taustalla on Sadun työttömyys, mutta elämänmuutoksesta tuleekin ennakoitua mullistavampi koronan ja Tommin vakavan sairastumisen vuoksi.

”Satu ei ollut haaveilevaa tyyppiä. Hän ei koskaan ollut uskaltanut ottaa rohkeita askeleita, ellei avioliittoja laskettu sellaisiksi. Hän oli halunnut pelata varman päälle, ja missä hän oli nyt? Tyhjän päällä, oman itsensä varassa.”

Kirja etenee kronologisesti, silti menneisyys on mukana. Taakse on jätetty avioerot ensimmäisistä liitoista, ja eteen tulevat Tommin tyttären vihamielisyys sekä Sadun äidin ja lapsuudenystävän jälleennäkeminen. Muuttuneessa tilanteessa vanha ystävä ja uusi tuttavuus tukevat Sadun sopeutumista, jopa muuttavat elämän suuntaa.

Paavilaisen kerronta on realismiin kytkeytyvää. Elämän vaikeuksia ei karteta, silti kerrontatapa jättää kuitenkin henkilökuvauksen kevyeksi. Jään juonen pinnalle kiikkumaan, mutta tavallinen keski-ikäinen elämä ajankuvineen välittyy konstailematta.

Ulla-Maija Paavilainen

Kuin muuttolinnut

Otava 2021, 304 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka

Paavilaisen päähenkilöä räväkämpi viisikymppinen on minäkertoja Irina, joka esittäytyy Härkösen romaanissa Rikospaikka (Otava 2021). Irina on omaehtoinen, ja omillaan hän on siksikin, että poika aloittaa armeijan.

Kytkökset kahteen lapsuudenystävään näyttävät elämänmittaisilta. Härkösen kirjan ystävysten dynamiikassa tosin vaihtelevat tuki ja kilpailu. Toisen lapsuudenystävän avioliitto kiukuttaa Irinaa, toisen ystävän terveydentila sen sijaan huolettaa.

Sivujuonteena romaanissa vilahtaa äitiys, joka muuttaa muotoaan lapsen aikuistuessa. Parikymppisten nuorten miesten elämä on menemistä ja tulemista, eikä Irina tiedä, miten asemoida itsensä siihen.

Kirjaan kasautuu kirjavasti irrallisia aineksia. Sivuhenkilöillä on esimerkiksi moninaisia ongelmia. Kuvaus kuitenkin kiirehtii, joten pureutuvaksi ei käsittelytapaa voi sanoa, purevaksi kyllä. Alkoholisoituvan Hetu-tädin kanssa Irina tosin sivuaa isoja asioita:

Mutta pelkäätkö sitä [kuolemaa]?

En. Kuolema on paljon luonnollisempaa kuin syntymä. Siinähän vaan jätetään taakse jotain johon on liiankin hyvin tutustuttu. Mutta syntymä. Huutaen tullaan ja kaikki outo on edessä.

Rikospaikan alussa kertoja on putkassa ja syy selviää monien käänteiden jälkeen. Juonenkehittelyssä ja kerronnassa aistin tv-draaman potentiaalia: päähenkilön ärhäkkyys ja ärsyttävyys terästävät, henkilögalleria on kirjava ja eri-ikäinen, lisäksi tapahtumista voi hämmentyä – osa ei johda mihinkään, osa taas yllättää. Dialogi on Härkösen vahvuus.

Anna-Leena Härkönen

Rikospaikka

Otava 2021, 224 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Koonti: Eeva Joenpelto 100 & arvonta

Käynnistin tammikuun lopussa Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlan kunniaksi lukuhaasteen. Aikanaan suosittu kirjailija ei nykyään monesti osu silmiin kirjajutuissa. Juhlavuotena on kuitenkin kiinnostavaa lukea uudelleen tai tutustua ensimmäistä kertaa Joenpellon tuotantoon.

Osallistu arvontaan

WSOY:n kirjasäätiö lahjoittaa viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi haasteeseen osallistujille. Olet mukana arvonnassa, kun kirjoitat kommenttiin Joenpelto-lukukokemuksestasi tai lisäät linkin juttuusi. Arvonta on käynnissä 22.6. saakka. Saat tiedon kirjavoitosta sähköpostiisi. Arvottavana ovat seuraavat Joenpellon romaanit:

Avoin, hellä ja katumaton

Jottei varjos haalistu

Missä lintuset laulaa

Neito kulkee vetten päällä

Rikas ja kunniallinen.

Kuvat arvottavista kirjoista on ottanut Anna Mattila Eeva Joenpellon talon salissa.

Lukukokemusten ja kirjasomettajien juttujen koonti

Kirjasomettaja tai Joenpelto-lukija: lisää komenttiin juttulinkkisi ja/tai lukukokemuksesi. Käytä ja seuraa myös muuta somea ja tunnuksia #joenpelto100 #eevajoenpelto100 #wsoykirjallisuussaatio.

Haastoin Joenpellon lukemiseen jo muutama vuosi sitten (kooste 2016), mutta tänä vuonna on sata syytä toistaa se. Tammikuiseen haastejuttuuni ilmoittautui ennakkoon parikymmentä kirjasomettajaa:

Amman lukuhetki

Elämä on ihanaa

Hemulin kirjahylly

Kirjaluotsi

Kirjan jos toisenkin

Kirjan pauloissa

Kirjarouvan elämää

Kirjojen kuisketta

Kirsin Book Club

Kirsin kirjanurkka

Kulttuuri kukoistaa

Luettua elämää

Luetut, lukemattomat

Lumiomena

Mrs Karlsson lukee

Nanna kirjakimara

Oksan hyllyltä

Tarukirja

Todella vaiheessa

Tuijata

Tuulevin lukublogi

Yöpöydän kirjat

*

Joukko kirjabloggaajia pääsi 9.6.2021 tutustumaan Sammatissa Joenpellon vaikuttavaan Vares-Kantola-taloon. Talon tunnelmin johdattelen Joenpelto-lukijoiden lukukokemuksiin, joita löydät tämän jutun kommenteista. Eläköön ajaton proosa, jota sopii lukea juhlapäivän jälkeenkin!

44 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus