Aihearkisto: Kirjallisuus

17 toukokuun, 2023 · 3:46 pm

The Last Kingdom: Seven Kings Must Die

The Last Kingdom -sarjaa tehtiin viisi tuotantokautta, ja niiden päätteeksi on nyt katsottavana saagan alle kaksituntinen elokuva Seven Kings Must Die (Netflix 2023). Tuotantokausien taso on hieman epätasainen, mutta mukaansa tempaava historiasarja se on minulle ollut.

Suosiosyitä olen puinut postauksissani, mutta tiivistän ytimen: juonen juonittelukuviot tehoavat, kun sarjassa rakennetaan kuningaskuntien yhdistymistä Englanniksi viikinkien hyökkäysten lomassa. Lisäksi minuun vetoaa keskeisten henkilöiden kehityskaari, ykköstykkinä pääsankari Uhtred (Alexander Dreymon).

Viimeinen silaus elokuvana on mainio ajatus: ei tarvitse pelätä sarjan pitkittämistä. Luonnollisesti jännitän, miten Uhtredin kohtalo sinetöidään. Ja kyllähän tämä Destiny is all -teemainen taistelija saa tarunhohtoisen päätöksen – tyylikkäästi – en vain kerro millaisen ja miten. Muutkin tutut henkilöt tapaan ja hyvästelen. Ihmettelen kyllä, minne hukattiin sarjan viimeisen tuotantokauden kiinnostavin henkilö, edesmenneen kuninkaan Alfredin leski Aelswith.

•

Tapahtumat käynnistyvät Alfredia seuranneen kuninkaan Edwardin kuolemasta ja öykkäröivän viikinkikuninkaan (vau, Pekka Strang) vehkeilyistä Englanti-suunnitelmien tuhoamiseksi. Taas tarvitaan Uthredia uskollisine taistelutovereineen säilyttämään unelma yhtenäisestä valtakunnasta.

Jälleen teemoina jylläävät valta ja uskonto. Rakkaussuhteilla ei nyt juhlita, lempeen liippaava aines lähinnä kytkeytyy syyllisyyteen, valtaan ja petturuuteen. Elokuvassa on silti hitunen traagista rakkautta, ja se liittyy yhden naisen enneuneen (suomalasinäyttelijä Ilona Chevakova). Enneunesta saa koko elokuva nimensä. Sarjan alkukausien pornostelusta on täysin luovuttu. Painopiste on äijäilytyylisessä uhossa ja verisissä taisteluissa. Sulatan ne lajityyppiin kuuluvina.

Elokuva etenee sujuvasti suvannoista takaiskuihin ja taisteluihin, mutta hätkähdyttävää elokuvallisuutta siinä ei ole, joitain hienoja kuvia kyllä. Näyttelijät täyttävät tyyppinsä, sillä roolit eivät anna mahdollisuuksia erityisen mullistaviin suorituksiin. Siitä huolimatta elokuva puoltaa paikkansa sarjan päättäjänä. 

•

Hienosti elokuvan loppukuvat tarjoavat perspektiiviä 900-luvulta tähän päivään. Historialliset tapahtumat ovat taustana Bernard Cornwellin kirjasarjassa, johon tv-sarja ja elokuva pohjautuvat. Fiktio värittää säilyneet kronikat viihdytykseksi, paikoin ihan vavahduttavaksikin: on voinut olla uhtredeja, sidrickejä, britejä ja knuteja, vaikkeivat kronikat heitä mainitse; valtataisteluiden seurauksena on tuhansia nimettömiä luita maatunut yli tuhannen vuoden aikana. Tarinan aineksia, tarinat elävät.

•

Seven King must die. The Last Kingdom. Netflix 2023.

Katso traileri. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

15 toukokuun, 2023 · 6:55 pm

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout on kirjoittanut koronakirjan Lucy meren rannalla (Tammi 2023). Edellisistä romaaneista tuttu Lycy Barton kertoo kuukausista viruksen leviämisestä lähtien. Ex-mies William vie Lucyn Maineen merenrantataloon karanteeniin. Niin muuttuu ja mullistuu elämä.

”Miksi me ihmiset olemmekin niin erilaisia? Taidamme syntyä erilaisina. Ja sitten maailma ottaa ja heittelee meitä.”

Stroutin minäkertoja Lucy selostaa levottomuutta herättävistä asioista pelkistetysti. Tapahtumien ja ajatusten kuvailu tallentaa asioita yksinkertaisen oloisesti, jopa naiivisti. Aluksi se ei meinannut tehota minuun, mutta ei aikaakaan, kun olin tyylin lumoissa. Havaintojen, muistojen ja toistettujen asioiden väliin ujuttuu hienoja kiteytyksiä ja hankaavia hiertymiä. 

Lucy meren rannalla -romaanissa kytketään Stroutin eri kirjojen henkilöitä toisiinsa. Pikkukaupungin tyttö, Olive Kitteridge ja Olive, taas -romaanien henkilöitä vilahtelee siellä täällä. Ne herättävät minussa huvittuneita ahaa-elämyksiä.

”Koetan vain sanoa että se hetki tuntui melkein ilmestyksenomaiselta: maassamme vallitsi edelleen syvälle juurtunut levottomuus ja sisällissodan kuiskaukset tuntuivat häilyvän ympärilläni kuin tuuli, jota ei tuntenut mutta tunsi sittenkin.”

Epävarmuus väreilee. Se kuuluu kirjan henkilöiden parisuhteiden luonteeseen ja kestoon, se liittyy elämäntilanteeseen, ammatinharjoittamiseen ja luonnollisesti viruksen varjostamaan elämään. Lucyn ja aikuisten tyttärien välit vaihtelevat ja heijastavat Lucyn ja Williamin aiemman liiton kipukohtia. Kuolema ja luopuminen väijyvät; huoli ja huolehtiminen, aivosumu ja masennus näyttäytyvät, mutta myös välittäminen ja rakkaus. Yksi romaanin teema tuntuu olevan toisten ihmisten ymmärtämisen puute ja sen vastakohta, yritys ymmärtää.

Lucy herää yhteiskunnan kahtiajakoon esimerkiksi Olive Kitteridgen kodinhoitajan Charlenen kautta. Naisen auton Trump-tarra sysää häntä pöyhimään, miksi mukava, yksinäinen nainen kannattaa Trumpia tai miksi Capitol-kukkulalle rynnätään. Varmoja vastauksia ei löydy, vain se on aika totta, ettei ihminen jalostu, jos häntä ei arvosteta. Myös alueelliset eroavaisuudet ja ennakkoluulot näyttäytyvät, ja korona-aika niitä vielä korostaa: newyorkilaisuus ei ole mikään valtti Mainessa.

”Me olemme ihmisten kanssa missä milloinkin ja miten milloinkin, ja annamme sille suuren arvon. Mutta loppujen lopuksi emme ole mitään.”

Yhteiskunnalliset teemat sekoittuvat päähenkilön taustan käsittelyyn: köyhyyteen, väkivaltaan, eriarvoisuuteen, haavoittuvuuteen. Niistä muistuttavat myös Lucyn välit sisaruksiinsa. Taustastaan ei pääse eroon, ei iskostuneesta mitättömyydentunteesta, ei edes kuolleista vanhemmistaan: Lucyn päässä puhuvat oikea edesmennyt kalsea äiti ja keksitty rakastava äiti.

”Ajattelin taas miten äitini – oikea äiti – oli sanonut minulle niin eräänä päivänä. Ja hän osui aivan naulaan kantaan. Jokaisella on tarve tulla huomatuksi.

Minä en tuntenut itseäni tärkeäksi. Olin aina ollut vähäpätöinen. Minulla oli vaikeaa.”

”Tarkoitan että jos on onnekas saattaa törmätä johonkuhun. Mutta ihmiset ponnahtavat aina erilleen, ainakin vähän kauemmaksi.”

Stroutin romaanista ponnahtaa lukuisia aihelmia mieleeni, eli sain jälleen häneltä täyteläisen kirjakokemuksen. Pessimististä eksistenssipohdintaa on paljon, muttei kirja levitä toivottomuutta. Kyse on kaikkineen arvaamattomasta elämästä ja sen montuista, myös niistä nousemisesta.

Minua sykähdyttävät romaanin sävykkyys ja tarkkanäköisyys. Yksinäisyys, ystävyys, suru, rakkaus ja vanhemmuus vaihtelevin tuntemuksin resonoivat. Romaanin lopun äiti-tytär-keskustelut tarjoavat vielä lisäkierteen: onko jotain, mitä Lucy ei kuitenkaan näe tai halua nähdä? Jos edellinen kirja oli Voi William!, voisi tämä kirja olla nimeltään Voi Lucy!

•

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 270 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 toukokuun, 2023 · 8:44 am

Patrik Svensson: Meren kutsu

Patrik Svensson on tarjonnut luonnontiedettä kaunokirjallisin maustein ja esseistisin elementein jo Ankeriaan testamentissa, ja uutuudessa Meren kutsu (Tammi 2023) sama meno jatkuu. Yhtä kompakti uutuuskirja ei ole kuin ankeriasteos, koska aiheena on syvä ja laaja meri, jonka horisontti pakenee katsojaansa. Kirjan aaltoileva rakenne vie ajasta ja näkökulmasta toiseen, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän se minua ihastutti.

Kirjan alaotsikko Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta on oiva tarkennus. Mereen liittyvä tieto vaatii rajauksia, joten muutama kiinnostava henkilötarina avaa meren merkitystä. On esimerkiksi kartanpiirtäjämunkki, maailmanympäripurjehtija ja meren elämäkerturi. Leimallisinta on se, että Svensson on valinnut lähinnä ei-akateemisia tai varjoon jääneitä henkilöitä kuten Magalhãesin orjan.

Yksi kantava teema on elonajan suhteellisuus ja rajallisuus. Pohdinta kimpoaa henkilökohtaisesta, sillä kirja on omistettu kirjailijan kuolleelle äidille. Kirjaan valikoituneissa elämäntarinoissa elämän vääjäämätön lyhyys nousee esille, ja lisäksi hahmottuu koko ihmiskunnan ajan suhteellisuus verrattuna mereen:

”Kaksisataa tuhatta vuotta. Häviävän lyhyt hetki verrattuna valtamerten ja elämän runsaaseen neljän miljardin vuoden historiaan nähden.”

•

Hienot tarinat Svensson kertoo esimerkiksi skotlantilaisesta leipurista Robert Dickistä 1800-luvun alkupuolelta ja merikirjoittaja Rachel Carsonista, 1960-luvun ympäristösuojelun herättäjästä. Svensson yhdistää etenkin näissä kirjan osissa luonnontieteellistä tietoa emotionaalisesti virittyneeseen kuvaukseen. Ihmisten yksinäisyys, ystävyys ja kohtalo koskettavat, niitä myötäilevät meren virtaukset, rytmi ja aaltojen rantaan paiskaamat pähkinät toiselta puolelta maailmaa.

Meriromantiikkaa, kyllä kirja käsittelee sitäkin. Meri, merenkulku ja merenelävät sisältävät seikkailua ja salaperäisyyttä. Rachel Carsonin rooli kirjan lopussa korostaa muutosta pois romantisoidusta hyötynäkökulmasta:

”Meri ei olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa meren vuoksi, ja siksi meren haavoittuvuus on myös meidän haavoittuvuuttamme.”

•

Svenssonin kirjassa meri on kohde ja symboli elämästä. Tieto taipuu taidokkaasti tunteen puolelle, ja tekstin eloisuus ja vivahteikkuus viehättävät. Ja Svenssonista tulee osa merikirjallisuuden jatkumoa:

”Herman Melville tajusi Francis Allyn Olmstedin ja lukemattomien muiden edeltäjiensä tavoin meren tarjoavan täydellisen taustan elämää suuremmalle tarinalle, jossa on kyse ihmisen roolista maailmassa, hänen suhteestaan luontoon ja elämään sen eri muodoissa, hänen paikastaan suhteessa olemassaoloonsa.”

•

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliasuudesta, suomentanut Anu Heino, Tammi 2023, 161 sivua. Luin BookBeatissa.

Patrik Svensson esiintyy tänään 13.5.2023 Helsinki Lit -tapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tapahtuma, Tietokirja

Avainsanat:

9 toukokuun, 2023 · 3:55 pm

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa?


Helena Telkänrannan tietokirjassa Millaista on olla kissa? (SKS 2023) tarjoillaan uutta tutkimustietoa kissan käyttäytymisestä. Esipuheessaan tekijä korostaa, ettei kirja ole hoito-opas, vaan siinä kuvaillaan kissan kokemusmaailmaa. Siten kissojen kanssa elelevät ihmiset ymmärtävät kissan käytöksen syitä ja voivat vaikuttaa lemmikin hyvinvointiin.



Kirja kertaa villikissan vaiheet lemmikiksi: ihmistä viehättävät pentumaiset piirteet, jotka pysyvät halki kissan elinkaaren. Sama ihastuttaa koirissa. Kissa todetaan kirjassa yhtä välkyksi kuin koiratkin, ja kissatkin saa antamaan tassua ja temppuilemaan pitkäjänteisellä palkitsemismenetelmällä siinä kuin koiratkin.

•

Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota kotikissan lajiominaiseen viihtyvyyteen. Kissa tarvitsee leikkejä, joissa se pääsee toteuttamaan kiinni ottamisen vaistojaan. Myös kiipeilyyn ja raapimiseen pitää olla mahdollisuus, ja kissalle turvaa tuovat korkeat tähystyspaikat ja piilopaikat.

Turhautuminen tuo kissan käytökseen muutoksia, ja kirja esittelee paljon esimerkiksi siisteysongelmien, liiallisen nuolemisen ja hyökkäilyn syitä ja seurauksia. Siten kirjassa on myös vinkkejä pulmien ratkaisuun. Yllätyin siitä, miten kapea on kissan sosiaalistumisen aikaikkuna, kaksiviikkoisesta seitsenviikkoiseen. Se luo pohjan tulevalle toveruudelle muiden eläinten ja ihmisten kanssa.

•

Hyvin kirja kertoo, miten kissoilla yksilölliset piirteet ovat hallitsevampia kuin lajinomaiset. Kissan omistajan velvollisuus on tutustua omaan lemmikkiinsä ja sen reagointitapaan ja herkkyyteen. Kirja antaa mainiosti osviittaa kissan ilmeistä ja eleistä.

Peilailen kirjan antia kotioloihin. Tiivistän. Hyvillään kissa on silmät sirrillään, ja ilokseni Sohvi mielellään siristelee kanssani kirkkaanvihreitä silmiään. Kovin hanakka kotikissani ei ole sylissä leppostelemaan tai kehräilemään, mutta elämäniloa hän tarjoaa päivittäin. Utelias ja toimelias venäjänsininen neiti elää elämänsä ensimmäistä kevättä ja näyttää minullekin, miten aamu on aina uusi.


•

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa? SKS 2023, 156 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

6 toukokuun, 2023 · 6:23 am

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Raikkaasti voimaannuttava. Tämä ajatus pamahti mieleeni, kun olin aivan Minna Rytisalon uutuusromaanin Jenny Hill (WSOY 2023) alussa. Saman voin toistaa romaanin luettuani. Kirjassa kerrotaan keskiluokkaisen viisikymppisen, pitkästä liitosta lähtevän nykynaisen muutosvuosista. Eli aihe on kovin tavallinen – vaan näistä sytyn: käsittelytapa ja kerronta.

”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”

Kerronta kunnioittaa arkea toisteisuutta karsimatta, samalla se kohottaa tavispäiviä. Rytisalon linjakas lause ja varma virke vievät tilanteisiin ja teemoihin, joissa punaisena lankana on Mäen Jennin otteeton elämä ja hivutus muutosvalmiiksi Jenny Hilliksi. Romaani tarttuu pitävällä verbaaliotteella Jenni/Jennyn tavalliseen elämäntaipaleeseen: työläiskoti, sisko, vaihto-oppilasvuosi, yliopisto-opinnot, avioliitto, kaksi lasta vauvasta aikuisuuteen, toimistotyö, pettävä puoliso, ero, yksiöelämä. Teho syntyy ilmaisusta ja kronologian rikkovasta näkökulmavaihtelusta.

Jennyä havainnoidaan toisaalta etäältä mutta kuitenkin niin, että luut natisevat ja solut suhisevat. Hänet nähdään myös satumaisuudesta riisuttujen avatarhahmojen silmin. Hurteinta luettavaa ovat Jennyn terapiakirjeet Ranskan presidentin puolisolle Brigittelle.

”Miksi minun pitäisi olla jumalatar ollakseni onnellinen?”

Jenny Hill on feministinen romaani. Päähenkilön tapa toimia sekä suhtautua itseensä, ympäristöön ja muihin ihmisiin on patriarkaattiin kasvatettua. Viime vuosina paineista naiskuvaa on käsitelty paljon, joten Rytisalon romaanissa on tuttua, mutta ote on oma. 

Päähenkilön rimpuilu omanlaiseen elämään kuvataan monin sävyin, ja hipaisu ironiaa, kytevää kiukkua, lämmintä huumoria ja lempeää ymmärrystä kantavat Jenny-saagaa. Jennyn vastaparina toimii rohkea pikkusisko somebisneksineen. Johanna-siskon jumalatarhömpötys ja Jennyn arkisuus sopivat kontrasteiksi. Siksi minua viehättää Jennyn repäisyjen mittakaava kuten uskallus pukea päälle ryppyinen paita tai:

”Suurimmat kapinat alkavat pienistä teoista ja joskus, niin kuin nyt, se voi tarkoittaa sitä, että huulipunaa ei ole rajattu.”

”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”

Jos on romaanin sisällössä tuttuja naisasia-aineksia, on siinä lisäksi virkeää kuvastopurkua. Katsanto siirtyy vähän väliä Jennyä kommentoivaan satuhahmojoukkoon, avattariin Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka. Jennyä havainnoiden he kertovat lisäksi omia tarinoitaan. 

Sadut ovat venyneet suullisesta viihteestä Grimmin veljesten mukaelmiin, sieltä Disney-kiiltokuvisiin naismalleihin – ja nyt niistä pois. Saduissahan sankarittaret saavat onnellisen lopun prinssiensä kanssa, mutta Rytisalon romaanissa romantiikka karsitaan niin avattarien kuin Jennynkin tarinoista.

No, onhan satuja ennenkin uusinnettu, ja nyt nämä fantasialeidit kertovat silottelemattomat tarinansa ahdisteluineen, väärinkäytöksineen ja omaehtoisuuksineen. Feministiteoreettinen apparaatisto on käytössä, kun menneet versiot korjataan, esimerkiksi Punahilkka puhisee:

”Minun tarinastani on tehty hassunhauska ilveily, joka todentaa valheellista positiointia ja sortavia representaatiota.”

”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”

Voisin nostaa Jenny Hillistä kaiken edellisen lisäksi vaikkapa vaihdevuodet, äitiyden, ystävyyden, uupumuksen, luokkaerot, tunnelukot ja kehollisuuden. Tai monenlaista viitteellistä kuten lilavärin houkuttelevuus tai eltaantunut Benny Hill -huumori. Niistä kaikista löydän kiinnostavia kulmia. Jenny Hilliksi kasvaminen tarkoittaa ainakin sitä, että on aika katsoa eteenpäin, tulla nähdyksi ja tuntea. Olla kaunis ja hurja niin kuin on. Ja lukijana kiitän: tämä kaikki on kerrottu kauniisti ja hurjasti.

”Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.”

•

Minna Rytisalo: Jenny Hill, WSOY 2023, 294 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

29 huhtikuun, 2023 · 7:30 am

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi & hitusen Juha Seppälän Merille-romaanista

Markku Aallon esikoisromaanista Muistoa kunnioittaen pistin merkille sarkastisen otteen ja pelottomuuden kuvata epämiellyttäviä henkilöitä. Romaanissa Turvallinen katastrofi (Warelia 2023) samantyylinen meininki jatkuu.

Kerrontajuju piilee siinä, että itsensä ympärillä kiemurtelevat kertojahenkilöt näkevät toimensa ja touhunsa omalla tavallaan, ja lukija näkee itseriittoisen sepustamisen taakse. Rakenneratkaisu tarjoaa lukijalle lisäksi kurkitsusaukkoja henkilöihin, sillä kolmiosaisessa romaanissa joka osan kertoo eri henkilö. Romaanin aloittaa katkeroitunut wanna be -kirjailija Pentti ”Pena” Hopeavuori, keskimmäinen tarina nähdään varttuneen menestyskirjailijan Antti-Kalevi ”Antsa” Horttanaisen näkökulmasta, ja jälkisanat kuittaa kustantaja Hanna-Riitta.

•

Kirjan kolme kertojaa on kirja-alalla, joten kertojilla on sana hallussa, mitä kirjassa hyödynnetään monin tavoin: ruoditaan omaa tekemistä ja toisten. Kertojien kannalta kunkin kirja-alatulevaisuus kulminoituu Aurinkorannikolle, jossa tapahtuu odottamattomuuksia. Siinä nimenomaan kertojien ristivalotus toimii hyvin.

Pilkkaa sinkoaa niin kustannusalan, kirjatrendien kuin kirjailijoidenkin suuntaan. Joitain kirjailijoita mainitaan suoraan, joitain salanimin. Jälkimmäisiä hykertelen. Tiivistäen kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita. 

Aallon tyylillä teksti vyöryy. Tämä sitaatti ei ole runsaimmasta päästä, mutta kuvastaa Penan dilemmaa:

”Kevään koittaessa lähdin sieltä [kirjoittajakurssilta] maailmalle jo rutinoituneena alkoholistina, jolla oli hallussa paitsi itse juominen myös erinomaiset itsepetoksen ja oman sekoilunsa oikeuttamisen taidot. Jos saman haluaa sanoa kauniimmin, voi todeta, että kirjailijaelämän johdantokurssi oli tullut suoritettua intensiivimuodossa ja enää puuttuivat vain ne kirjat.”

•

Aallon romaanissa yllätysyhytetään epäonnistunut yhden kirjan kirjoittaja suosikkikirjoja suoltavan konkarin kanssa. Miesten makumieltymykset menevät pitkälti ristiin. Penalla on kotimaisessa kirjallisuudessa vain yksi suosikki, tinkimätön Juha Seppälä. Kuinka ollakaan myös Seppälältä on tänä keväänä ilmestynyt kirjailijaromaani Merille (Siltala 2023).

Merille on lähiaikadystopia, jossa kirjallisuudella ei näytä olevan sijaa. Nimetön, vanheneva mieskirjailija vetäytyy kirjailijaystävänsä mökille hautomaan katkeruuttaan ja hautaamaan kirjastoaan. Eli se on ilmeinen seuraus kulttuurielämän tilasta.

Satiiria luen Seppälän kirjasta, mutta en yhtä rehvakasta kuin Aallolta. Luonnehtisin Seppälän teosta pikemmin tympääntyneeksi näkemykseksi sivistysalennuksesta.

Kummassakin romaanissa on kyse miesten suhteesta kirjallisuuteen, kollegoihin ja naisiin. Tarttumapinnat toisiin ihmisiin eivät ole kummoisia, kukin puuhailee lähinnä päänsisäisiään. Seppälän teoksen loppua pidän aika arvoituksellisena, Aalto on sitä suoremmin asialla – omalla tavallaan kumpikin kierteisesti kirjallisuuden asialla.

•

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi, Warelia 2023, 193 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Juha Seppälä: Merille, Siltala 2023, 96 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

23 huhtikuun, 2023 · 7:29 am

Helsinki Lit 2023 – lukemista ennakkoon

Helsinki Lit järjestetään strategisesti oikeaan aikaan kevään lopuksi, tänä vuonna 12. – 13.5. Kaikki kirjamessut on jostain syystä sysätty syksyyn, joten kirjatapahtumanälkäiselle kevään tilaisuus maistuu herkulta. Painotus käännöskirjallisuuteen sopii tällaiselle kotimaisen kirjallisuuden suurkuluttajalle, sillä kyllähän makupalat maailmalta avartavat.

Viime vuodet ovat osoittaneet, että tapahtuma on laadukkaasti järjestetty ja haastattelut (harvoin varsinaisia keskusteluja) kiinnostavia. Ohjelma julkistetaan sopivasti siten, että ennen Litiä ehdin lukea usean kirjailijavieraan teoksen. Tässä lukemistani koonti, ja linkeistä pääsee varsinaisiin postauksiini.

Perjantain kirjailijat 

Liv Stömqvist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Strömqvistin sarjakuvista on useita suomennoksia, mutta tässä vaiheessa olen lukenut vain yhden. Esseistisellä feminismiotteella kerrotut kuva-teksti-kertomukset halkovat halki-poikki-ja-pinoon rakkaus- ja rakastumisoletuksia antiikista Leonardo di Caprioon. Pistelee ja viihdyttää.

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Olen lukenut muutaman Louisen kirjan, viimeisimpänä tämän äitikertomuksen. Karuista kotioloista kirjailija on kehittänyt kiehtovaa proosaa, jonka autofiktiivinen kerronta on suoraa ja terävää. Omalla tavallaan Louise kiertää tässä kirjassa ajatuksen, ettei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus, vaan hän muotoilee sen näin: ei ole myöhäistä saada äitisuhdetta.

Fríđa Ísberg: Merkintä

Tässäpä on hiertävä piikki psykologisoinnin lihaan. Romaanissa myötätuntotestien perusteella suojellaan tai diskriminoidaan empatiavajaita – näkökulmasta riippuen. Mahdollinen maailma, sellaisen tämäkin fiktio tehokkaasti luo. (Hmm, tulee väkisin mieleen vaalienjälkeiset empatia ja politiikka -ulostulot vertailumateriaalina tämän romaanin maailmaan.)

Torrey Peters

Tämän kirjailijan jätän Lit-yllätykseksi.

Muokkaus 6.5.2023. Nyt vain kirjailijan keskustelu Litissä tulee olemaan yllätys, sillä sainkin kirjan sopivasti kirjastosta. Detransition, baby avartaa sukupuolen ja naiseuden ymmärtämistä. Se on muuttuvaa, liikkuvaa ja määriteltynäkin elastista. Vanhemmuuskysymys poksauttaa oletukset ja odotukset. Olen kiitollinen, että luin tämän kirjan. Sain totisesti tuuletuksen transteemasta.

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

Kirpeä kasvukertomus kuljettaa Karibialle. Kaikki ei ole kunnossa tyttären ja äidin suhteessa, kun kasvupyrähdys ja murrosikä etenevät. Tarina katsellaan tytön silmin, tunnelman latatuneisuus tekee kerronnasta kiinnostavaa.

Lauantain kirjailijat

Diamant Salihu

Myös tämän kirjailijan jätän itselleni Lit-yllätykseksi.

Patrik Svensson: Meren kutsu

Luin muutama vuosi sitten Ankeriaan testamentin, johon ihastuin. Nyt odottelen uutta suomennosta, Meren kutsu. Se ilmestyy esimerkiksi BookBeatissa 10.5.

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

Otsikko on mahdoton, sillä rakkauden vapaus on kovin suhteellista. Romaanissa vanhempien ja lasten rakkaus murenee, kun toinen vanhemmista hullaantuu uudesta rakkaudesta ja perhe hajoaa. Kaikissa rakkauksissa on vaiheensa ja vaikutuksensa, eikä tilannetta ainakaan helpota, että eletään vapautumisen vuosikymmenen loppua vuonna 1967, ennen Euroopan hullua vuotta.

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kirjan neljä muisteloa kertojan kuumetaudin aikana hahmottelee, mitä eletyn elämän merkityksellisyyksistä jää mieleen ja kuinka ne voi kirjallistaa. Henkilökohtaiset yksityiskohdat tallentuvat kuvaamaan kertojan kaarta, jonka voi nähdä suhteessa muihin.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Eteläkorealaisen rajakaupungin talven tunnelma huokuu viileää tunnelmaa, vaan sen alla kytee. Majatalon nuori nainen on solmussa elämänsä kanssa ja sitä on kiintoisaa jonkin verran lukijana purkaa – kaikki ei aukea, ja se jää kutkuttavasti hiertämään.

Annie Ernaux: Vuodet – Isästä/Äidistä

On komeaa saada samaan kirjallisuustapahtumaan oppipoika (Louise) ja mestari (Ernaux). Nobel-voittaja purkaa tiukkaan tekstiin henkilökohtaista yhteiskunnallisesti ja saa aikaan eurooppalaisen kehityksen kaaren miltei koko 1900-luvusta. Ei ole epäselvää, että (kirjallinen) elon pohja on tyystin toista köyhän ranskalaismaaseudun tai pikkukaupungin väellä verrattuna pariisilaiseen sivistyneistöön – niin myös matka vaikkapa teiskolaisen metsän reunalta Senaatintorille.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 huhtikuun, 2023 · 5:49 am

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Naistenlehdistä olen vuosien varrella seuraillut, miten Leonardo DiCaprion nuoret tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan. Niin on myös Liv Strömquist, jonka sarjakuva-albumi käynnistyy pohtimaan rakkautta tai rakkaudettomuutta esimerkkinään DiCaprion toimintatapa. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021) ottaa kantaa ja pamfletoi feministisesti.

Voi kirjaa sanoa sarjakuvaromaaniksi, mutta lähinnä se on esseetä sarjakuvakeinoin, koska siinä tekijä esittää ajatuksiaan ja havainnollistaa niitä referoiden ja kommentoiden lähteitä. Sarjakuvataiteilija kertoo tarinoita kulttuuri- ja taidehistoriasta, ammentaa filosofeilta ja kansanatarinoista sekä nykyurbaanista populaarikulttuurista. Kokonaisuus on ajatuksista ja henkilöistä runsas, lennokas ja oivaltava.

Sarjakuvissa on runsaasti tekstiä erilaisin ja erikokoisin kirjaintyypein. Kuvitustyyli on tyylitelty, vapaalla kädellä piirrettyjä hahmoja ympäristöissään. Pääosin kirja on mustavalkoinen muutamin väritehostekuvin. Joitain valokuvia on joukossa, esimerkiksi taideteoksista, joita kirjassa kommentoidaan. Lisäksi tekijä lainaa silloin tällöin ikonisia sarjakuvahahmoja, esimerkiksi smurffeja ja Asterix-tyyppejä.

Ja sisältö! Mitä rakkaus oikein on, mikä saa rakastamaan tai olla rakastamatta? Strömquist tarkastelee yhteiskunnan ja ympäristön rakenteita ja avaa esimerkkejä eri ajoilta. Kirjan nimi tulee naisrunoilijalta, joka umpirakastui 74-vuotiaana saamatta vastarakkautta. Monissa kirjan jutuissa tuleekin esille, että rakkaus on rakkautta sellaisenaan sitä suorittamatta, vaikka joillekin se on tuote, kapitalistinen hyödyke.

Nautin kirjan tarinoista, joissa eri aikakausien naiset pääsevät esille. Ja vaikka Strömquistilla on selvästi paljon asiaa, ei otsa ole rypyssä. Lopussa on silkkaa itseironiaa. Kiinnostava on kuulla tekijää kevään Helsinki Litissä.

•

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2021, 171 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat:

20 huhtikuun, 2023 · 6:43 am

Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset 

Éduard Louise ammentaa perheestään, nyt on äidin vuoro: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022). Kirja liikuttaa minua, sillä se on pojan vilpitön lahja, symbolinen linna naiselle, joka muuttui keski-ikäisenä onnettomasta, alistetusta maalaiskotiorjasta Pariisin kuningattareksi.

Kirjan alussa Louise kertaa, mitä kaunokirjallisuus ei saa olla: se ei saa selittää todellisuutta eikä toistaa itseään, ei muistuttaa tunteenpurkausta eikä manifestoida poliittisesti – ja tekee päinvastoin:

”Koska nyt minä sen tiedän: se mitä on kirjallisuudeksi kutsuttu, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.”

Niin on tehnyt myös ranskalainen Annie Ernaux. Tunnistan jotakin samaa omasta perhetaustastani.

•

Kirjan tekstin tiiviys kiteyttää asioita, kuvaus on kursailematonta, eikä sivuja synnytetä turhaan. Tarina on suuri, vaikka verkkokirjan sivuja on vain rapiat 80.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset kahlaa äidin elämänvaiheet ja eläytyy niihin sekä kietoo kertojan, päähenkilön pojan, oleelliseksi osaksi. Iso osa sitä on luokkatietoisuus ja häpeä, ja Louise näkee yhteiskunnan varallisuus- ja sivistyserot rajusti sellaisina, että hän käyttää sanaa luokkaväkivalta.

•

Minulle yksi kirjan vaikuttavimmista ajatuksista on, miten kertoja kokee estäneensä äitiään olemaan äitinsä. Se, että tuli mahdolliseksi muuttaa äiti-poika-suhteen tulevaisuutta, muutti myös menneisyyttä. Valoisaa, rakentavaa, toiveikasta!

Mietin, miksi Éduard Louisen perhekirjat kiinnostavat. Sen lisäksi, että ne on suoraan ja terävästi kirjoitettuja, ne eivät peittele tavoitteitaan. Ehkä perimmäinen syy on, että alistamisen ja väkivallan jälkeen ne vapauttavat selviytymiseen.

•

Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset, suomentanut Ville-Veikko Niemelä, Tammi 2022, 84 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotaimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

7 huhtikuun, 2023 · 5:38 am

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä & Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Kaksi kirjaa vanhemman itsemurhasta, kaksi kasvutarinaa. Kumpikin kirja asetetaan romaanin lajiin peittelemättä omaelämäkerrallisuutta.

Maaliskuisena iltana pääsin kuuntelemaan Meri Eskolaa ja Venla Pystystä WSOY:n tilaisuuteen. Kirjailijat tunnistivat toisissaan risteilevät tunteet: katkeruus ja viha ovat yhtä tuttuja kuin rakkaus – tai rakkauden kaipuu. Kumpikin kertoo romaanissaan, millaista jälkeä jättää lapsena koettu hylkääminen.

Kummatkin ovat sanankäyttäjinä ammattilaisia, toimittajia. Heille on tuttua aineiston kerääminen, haastattelut ja tiedon koonti. Romaaneissaan he ovat kääntäneet kurssia fiktion puolelle, mikä tarkoittaa ilmaisutavan vapautta. Kummankin kirjassa on päädytty sinuttelemaan itsemurhan tehnyttä vanhempaa, kummassakin kiukku välittyy, kummassakin menneen perkaaminen sekoittuu minäkertojan elämänvaiheisiin aina kirjoittamishetkeen saakka, ja kummassakin käsitellään myös suhdetta eloon jääneeseen vanhempaan, omiin miessuhteisiin ja lapsiin.

•

Eskolan ja Pystysen romaaneissa on siis aihetasolla, temaattisesti ja psykologisesti paljon samaa. Silti kirjojen lukeminen lähes peräkkäin sopii hyvin, sopinee se myös tähän pääsiäisaikaan: kirjat ovat vakuuttavia kokemusasiantuntijoiden kärsimyskuvauksia, seurannaistodistuksia lapselle pahimmasta kokemuksesta. Väkisinkin myös terapiakirjallisuus käy mielessä: näiden romaanien kirjailijat kirjoittavat päästäkseen irti.

Romaanien minäkertojat käyvät terapiassa, eli lapsuustrauman selvittely jatkuu aktiivisena eri tavoin. Minäkertojat ovat myös erittäin tietoisia sukupolvista toiseen siirtyneistä vuorovaikutusmalleista ja mielenterveyttä kuormittavista tekijöistä, myös muiden sukulaisten itsemurhista. Kallistun kuitenkin samaan kuin näiden kirjojen kirjastoluokitus tai markkinointi: kaunokirjallisuuttahan tämä. Kummatkin kirjailijat vakuuttavat kerronnallaan. Eskolan teksti nakuttaa tiiviinä, Pystysen teksti on astetta kuvailevampaa, kieleltään avarampaa.

Kaunokirjallisesti niissä kiinnostaa minäkertojan ääni tunteiden aukaisijana, suoran ja verhotun vaihteluna. Itsetuntemuksen aukaisua saa harvoin seurata näin läheltä. Ja onhan tämä tätä aikaammekin, omakohtaisen kaunokirjallistaminen. Ajattelen esimerkiksi ranskalaista Eduard Louisia, monia muita kotimaisiakin.

Näin paljon sepustin kirjoista jo kimppana. Seuraavassa vielä lyhyet luonnehdinnat kirjoista erikseen.

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Meri Eskolan kirjassa Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) minäkertoja kahlaa asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä muistelee lapsuusvuosiaan ja myöhempiä ihmissuhteitaan. Kertoja kääntää kiviä perhesalaisuuden päältä, kun noin 40 vuotta on kulunut äidin itsemurhasta.

”Kiukun takana piileksii painava suru: olisin todella halunnut tuntea sinut. En tiedä käyneeni kanssasi yhtäkään järjellistä keskustelua. En muista ääntäsi, en sananvalintojasi, en nauruasi, en edes hymyäsi.”

Äiti murskautui kaasuräjähdyksessä, joka rikkoi helsinkiläisen kerrostalon. Muutakin vahinkoa syntyi, myös muille, mutta romaani keskittyy kertojan sielunvammoihin ja pitkälti äkkivääriin perhesuhteisiin. Äidin menettäminen on noin viisikymppiselle kertojalle yhä totaalinen: ”Äitini lisäksi minulta puuttuu kokonainen elämä.” 

Näin, vaikka kertoja kertoo eläneensä monen edestä, olleensa jopa onnekas. Kirja pullistelee uhoa, hyökkäyksiä, syytöksiä ja kaunaa, mutta se ei peitä rakkautta ja kaipuuta. Tehokas teksti on tunnetta täynnä olematta pateettinen, koska sävyt vaihtelevat surusta sarkasmiin. 

•

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä, WSOY 2023, 204 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Romaanin En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) minäkertoja on seitsenvuotias, kun isä tekee itsemurhan. Venla Pystynen kuvaa todella vaikuttavasti lapsen kokemusta: eihän sen ikäinen voi tietää, miten pitäisi tuntea tai käyttäytyä vanhemman äkkikuoleman tapahduttua. Eli jo romaanin alku vie tehokkaasti minäkertojan toimintatapoihin.

”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät. Mutta minä haluan tuosta tytöstä eroon. En kaipaa salamatkustajaa.”

Tietyllä tavalla lukija pääsee salamatkustajaksi kertojan reissuun, jolla hän selvittää isänpuoleisen sukulaisten muistoja. Hienosti kirja kuvaa sitä, miten työssään pystyvä ihminen suhteissaan peittää tarvitsevuuttaan ja mistä kaikesta se juontaa ja mihin se johtaa. Myös parisuhteiden ja oman vanhemmuuden kipupisteitä painellaan kunnolla. Käänteeksi kertojalle muodostuu isoäidin päiväkirjat ja tieto isän veljen skitsofrenian vaikutuksista kertojan isään. 

Kirjan kerronta vetää mukaansa, sillä nykyhetken perhe-elämän väsymys ja entisen penkominen lomittuvat joustavasti: raskaita asioita, mutta teksti ei ole raskasta. Huojentavaksi koen toivon, reitin hyväksymiseen.

”Niin, isä, en tiedä. Ei kukaan tiedä. Tässä maailmassa pitää kai vain valita, miten suhtautua epävarmuuteen ja olemassaolon haurauteen.”

•

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, WSOY 2023, 234 sivua. Lainasin: kaveri sai kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

29 maaliskuun, 2023 · 6:30 am

Lydia Sandgren: Läpileikkaus

Lukuromaani, psykologinen romaani, perheromaani – noin niin kuin pintaraapaisuksi muutama määritys Lydia Sandgrenin romaanista Läpileikkaus (WSOY 2022). Ja jos kirjan nimeen takertuu, voi nyökkäillä: kirjassa leikellään muutaman henkilön elämäntapahtumia tarkasti ja elämyksellisesti. Eikä tätä tarvitse piilotella: tämä romaani valloitti ja vei mennessään.

Sandgrenin esikoisromaani toi mieleeni Ian McEwanin tavan kuvata henkilöitään elämän virratessa omaa uomaansa. (Ja onhan viimeisimmässä McEwanin romaanissa Opetukset äiti, joka jättää miehensä ja lapsensa kuten käy myös Sandgrenin romaanissa.) Myös amerikkalaiset Jonathan Franzen ja Donna Tartt tulevat mieleen tavasta kuvata elämää ja henkilöitä. Jumalat juhlivat öisin mainitaankin romaanissa, mutta se ei sinänsä merkitse mitään, sillä kirja on täynnään mainintoja kirjailijoista ja filosofeista, oikeista ja keksityistä. Näistä viittauksista oikaisen tähdentämään, että omanlaisensa, omaperäisen romaanin Sandgren on kirjoittanut.

”Tarina oli täynnä rinnakkaisia ja yhteen punoutuneita syysuhteita, kuten tarinat aina olivat.”

•

Martin Berg on romaanin pääosassa, ja hänen elämäänsä seurataan viitisenkymmentä vuotta syntymästä 1962 parhaan ystävän Gustav Beckerin maalausten retrospektiiviin vuonna 2012. Martin ja Gustav elävät erottamatonta ystävyyttä lukiosta Martinin ruuhkavuosiin, eikä senkään jälkeen yhteys ei ole kadonnut. Sitä ei päättänyt edes Martinin rakastuminen Ceciliaan, ei, sen sijaan Ceciliasta tuli Gustavin taulujen malli. Eikä se loppunut Cecilian katoamiseen; yhteys jatkui löyhästi, myös kummitytön Rakelin kanssa.

Martinin näkökulman lisäksi tapahtumia seurataan Martinin ja Cecilian tyttären Rakelin kannalta. Rakel on 24-vuotias psykologian opiskelija, joka hallitsee saksan kielen ja joka välillä kustantajaisänsä tuputtamana tekee lausuntoja julkaisuiksi sopivista käännöskirjoista. Nyt Rakel säpsähtää saksalaisesta romaanista, jossa on oudosti tuttu päähenkilö. Sen tosielämäyhteyksiä Rakel alkaa selvittää ja vetää mukaan myös pikkuveljensä Eliksen.

Romaanissa on lukuisia henkilöitä taide- ja kustannuspiireistä sekä päähenkilöiden perhekunnista, ja luonnollisesti niistä irtoaa runsaasti aiheita paksuun romaaniin. Joitakin aihepiirejä sivutaan, joihinkin pysähdytään. Romaani on häpeämättömän elitistinen taide- ja lukeneisuuskeskusteluineen, tinkimättömän sivistysmyönteinen – ja samalla helposti lähestyttävä. Yllättävästi kirjassa ei tehdä suurta numeroa siitä, että Martin ponnistaa filosofian ja kirjallisuuden teoriamaailmaan työläiskodista, kun Gustavin ja Cecilian taustalla vaikuttavat peritty omaisuus ja akateeminen tausta.

•

”Ihmisen muisti on petollinen, siitä kaikki psykologian kuppikunnat olivat hämmästyttävän yksimielisiä. Yksilön elämäntarina oli rämeikkö, joka muodostui vaillinaisista muistikuvista, muiden kertomuksista ja tiedostamattomista yllykkeistä suunnata huomio milloin tuonne, milloin tänne. Kokemuksia ja välikohtauksia unohtui ja uusia keksittiin, ne sulautuivat yhteen ja vääristyivät. Cecilia oli varjo joka tuli ja meni muistikuvissa, erottui aika ajoin tarkasti ja lipui sitten taas ulottumattomiin.”

Dramaattinen perheenäidin kotinsa jättäminen kiertyy romaanin pääjännitteeksi romaanin kerronnassa, jossa vaihtelevat yksinhuoltaja-Martinin ja tyttären Rakelin näkökulma ja eri aikatasot. Niiden myötä lukija kokoilee palasia Martinin, Cecilian, Gordonin kehityksestä ja suhteista sekä Rakelin silmin elämästä näiden kolmen vaikutuspiirissä. 

Näkökulma- ja aikavaihtelu vetävät mukaan selvittämään, millainen kukin on, mitä heille on tapahtunut ja miksi. Ihastun romaaniin, joka antaa tilaa aukoille ja johtopäätöksille. Kaikessa täyteläisyydessään kirja jättää nälkäiseksi.

•

Eikä siinä kaikki. Niin tyhjänpäiväiset smalltalkit kuin Göteborgin päivien ja öiden kuvailut, Välimeren välke tai Pariisin kadut välittyvät siten, että näen ja koen ne. Välillä kuvailut hellivät lukijamieltä ja tiivistävät elämäntotuuksia.

”Tulevaisuudenkuvitelma pelastaa siltä lyijynraskaalta tosiasialta, että ihmisen elämä maan päällä oli tämä, tämä mikä tapahtuu nyt.”

Henkilöt tulevat tutuksi siten kuin ihmiset tulevat: saan paljon selville enkä silti saa selville perimmäistä. Myötäelän erheissä, sellaisiahan elämään mahtuu. Esimerkiksi Martin on rasittava tyhjine kaunokirjallisuuspyrkimyksineen, silti hän saa monesti myötätuntoni.

Ja mitä luen ystävyydestä ja rakkaudesta? Sellaista, mikä ohittaa yksioikoisuudet, vaikka taiteilijasta tulee kuuluisa ja vaikka kadonnut muusa on katseenvangitsevan kaunis. Tarina toimii.

•

Lydia Sandgren: Läpileikkaus, suomentanut Sanna Manninen, WSOY 2022, 618 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa, mutta myös kuuntelin kaksi tuntia automatkalla, lukijana Martti Ranin, äänikirjan kokonaiskesto 32 tuntia 14 minuuttia. 

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2023 · 8:01 am

Pirkko Soininen: Kipulintu

Pirkko Soininen on kirjoittanut biofiktioita naistaiteilijoista Ellen Thesleffistä ja Wivi Lönnistä. Esimerkiksi Ellen-romaanissa Soininen oivaltavasti rajasi kuvauksen yhteen paikkaan ja valitsi päiväkirjamuodon. Nyt kirjailija on kirjoittanut kerronnallisesti rohkeimman taiteilijaromaaninsa. Kohteena on runoilija Maila Pylkkönen (1931–1986).

”On kirjoitettava, jotta on mahdollista elää.”

Kipulintu (WSOY 2023) koostuu välähdyksistä, ja pitkälti ne heijastelevat päähenkilön mielenliikkeitä ja kerrottavaksi poimittuja tapauksia. Kronologia rikkoutuu, mutta Pylkkösen elämänvaiheita selviää sieltä täältä. Merkittävä osuus sijoittuu Nikkilän mielisairaalaan ja siellä Pylkkösen ja runoilija L. Onervan kohtaamisiin.

Näkökulma jakautuu kahtaalle: osin minäkerrontaan, osin lintuperspektiiviin etäännytettyyn hän-muotoon – kunnes ne yhdistyvät. Käy siis ilmi, että kertoja (tai ”puhuja”) on yhtä kaikki Maila. Hän-muotoinen Maila katselee kovia kokeneena nuorempaa Mailaa, jolla vasta on edessä se, mitä hän-Maila on kokenut.

”Maila heijastuu kaleidoskoopin peileistä aina erilaisena ja jokainen näkymä lumoaa minut hetkeksi, kuvittelen muistavani, kunnes käännän jälleen putkea ja katson erilaista näkymää.”

Kaleidoskooppisuus sopii hyvin koko kirjan lähestymistavaksi. Mailan eläytyvyys ja elävyys läikkyvät. Romaanissa on hieno kohta (sähkökirjan kohdassa 71-72 %), jossa kertoja vyöryttää, mitä kaikkea hän on tähtisumusta naavaan, lastulevyhyllystä rinnasta suihkuavaan maitoon.

Runojen synnystä romaani myös tarjoaa näkymiä, niissäkin kyse on omaehtoisesta heittäytymisestä. Piti oikein tarkistaa naiskirjallisuushistoriasta Sain roolin johon en mahdu perustiedot Pylkkösen runoudesta, jota kuvaillaan puhe-, rooli- ja proosarunoudeksi. Hän on ollut myös poikkeuksellisesti huumorin viljelijä.

Jään miettimään, mitä saan irti Soinisen romaanista sellaisenaan ja miten eri lailla lukisin Soinisen romaania, jos Pylkkäsen runot olisivat minulle tuttuja. Mutta onhan romaanin pärjättävä myös omillaan.

”Kun on pakko kirjoittaa kaikki uudestaan eläväksi, elää uudestaan kaikki menetykset.”

Kipulintu tavoittaa kohteensa, eritoten kivuliaat tunnot mielenterveyden heilunnasta, alkoholismista ja läheisten menetyksistä. Romaanin kieli ailahtelee vaikutelmina, se on myös osin puheenomaista, runohenkistä ja välillä runosäkeistä. Siinä on aforistisuutta ja silti elämänmakuisuutta. Suoraan Pylkköseltä siteeratut säkeet erottuvat, sillä niissä on aina viittaus, mistä runoilijan kirjasta ne ovat peräisin.

Kipulintu on tiivis, päähenkilöönsä uponnut romaani. Lukukokemukseni vaihteli: en päässyt sisäpiiriin, mutta toisaalta eläytyvä kerronta sai uskomaan, että romaani kunnioittaa sanojen mahtia ja runoilijaa. Sanoilla voi myös herättää henkiin, ja niin Pirkko Soininen tekee Maila Pylkköselle.

”Sanat lahjoitetaan heille, joilta ne ovat kadonneet, ja he tulevat jälleen lapsiksi, hengitykseksi, askeliksi, joiden kaiku kantaa vuosikymmenten päähän. Sanat, joilla on kokoaan suurempi paino.”

•

Pirkko Soininen: Kipulintu, WSOY 2023, 92 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

18 maaliskuun, 2023 · 8:30 am

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman on yksi lempikirjailijoistani, ja siksi uusi suomennettu kirja herättää heti kihelmöivän kiinnostuksen. Edellinen suomennos Malman asema sisältää silkkaa fiktiota, sitä edeltävä Eloonjääneet kallistuu sekin jo fiktion puoleen, kun aiemmat kirjat ponnistavat kirjailijan henkilökohtaisista perhekokemuksista. En ole erityinen autofiktiofani, mutta Schulmanin kerrontatapa on valloittanut minut.

Kiirehdi rakkain (Nemo 2023) on alunperin ilmestynyt Ruotsissa jo vuonna 2009, joten suomennoksen kanssa ei ole kiirehditty. Kirjailijan omaelämäsarjassa on suomeksi ilmestynyt kirjat äidistä Unohda minut ja isovanhemmista Polta nämä kirjeet. Kiirehdi rakkain keskittyy Schulmanin isään.

•

Työuransa suomalaissyntyinen Allan Schulman teki Ruotsin tv:n viihdepuolella, ja hän oli jo kuusikymppinen, kun perheeseen syntyi kolme poikaa, Alex keskimmäisenä. Aiemmista kirjoista isä on jo tullut tutuksi, monet tapahtumatkin, joten nyt voin kiinnittää huomion etenkin siihen, miten kerrotaan, ei vain mitä kerrotaan. Schulmanin suora tunneilmaisu on sävykästä olematta sentimentaalista, ja vaikka kaikessa on avoimuuden tuntu, kätkeytyy kerrontaan tulkintatasoja.

Harvoin olen lukenut isämuisteluita, joista näin säteilee pojan rakkaus isäänsä. Kertojan valintojen vuoksi rakkaus näyttäytyy myös kaksisuuntaisena. Niin kertoja haluaa suhteen muistaa, kun hän on vihdoin antanut sille luvan. Kirjan lähtökohta on se, että kertoja on kieltäytynyt käsittelemään isän menetystä. Oma elämänmuutos ja terapia avaavat ovet muistaa ja tarkastella isäsuhdetta. Tärkeä kynnys on ylitettävä, on palattava mökille isän huoneeseen.

”Jäin ovelle, mietin hetken, mutta työnsin oven sitten varovasti auki ja astuin sisään. Tuntui kummalliselta. Huone oli kuin isän viimeisten aikojen museo. Kaikki mikä oli aiemmin kertonut isän läsnäolosta, muistutti nyt hänen poismenostaan.”

•

Palaan rakkauden säteilyyn. Verrattuna muihin Schulmanin perhekirjoihin Kiirehdi rakkain on kaikkein lempein ja lämpimin. Isämuistoissa perhe puuhailee paljon yhdessä, pitää yhtä ja huolehtii perheenjäsenistä. Vanhempien riitoihin tai alkoholinkäyttöön ei pysähdytä. Luonnollisesti kuvauksessa korostuu vanhan isän voimien vähentyminen ja pojan huoli ja murhe siitä. Siksi huoltosuhde muuttuu, ja se vaikuttaa Alexiin.

Löydän kirjasta kiinnostavia säröjä. Esimerkiksi Schulman vakuuttaa terapeutille, ettei kiivasluonteinen isä koskaan ollut väkivaltainen. Ja heti perään saan lukea väitteen kumoavan hurjan muiston lapsuudesta. Muitakin vastaavanlaisia hiusmurtumia on, mikä vain vakuuttaa: kertoja valitsee, kertoja muistaa haluamansa, kertoja tarjoaa minulle enemmän kuin pinnan.

Kirjan kauniit kuvaukset rakkaudellisista isä-poika-hetkistä kiteytyvät kirjan kansikuvaan, jonka herättämät tunteet Schulman myös kirjoittaa kirjaansa. Ja kirjan nimi, Kiiruhda rakkain, Tove Janssonin Syyslaulu-teksti – se on ainoa oikea nimi tälle lämpöä läikkyvälle kirjalle.

•

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain, suomentanut Jaana Nikula, Nemo 2023, 228 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

16 maaliskuun, 2023 · 7:12 am

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Nyt on tiivis tarina, alle 60 sivua sähköisenä versiona! Korealais-ranskalainen Elisa Shua Dusapin ponnahti kirjallisesti kuuluisaksi romaanillaan Sokcho talvella (Siltala 2023), ja löydän joitain syitä suosioon.

Pituus. Näinä keskittymiskyvyttöminä aikoina voi viehättää kirja, jonka lukee yhdellä istumalla tai kuuntelee yhden reippaan kävelylenkin aikana. 

Arvoitus. Kompakti tarina pitää otteessaan, sillä siitä ei voi etukäteen arvata mitään. En voi ennakoida, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu tai miten tarina loppuu. En edelleenkään tiedä, miten kirja loppui – voin vain tehdä omia johtopäätöksiä.

Päähenkilö. Nuorehko nainen työskentelee matkustajakodissa ja kertoo tämän tarinan muutamasta talviviikosta. Hän ei suoraan paljasta itsestään juurikaan mitään, vain toiminnan ja ulkoisten havaintojen kautta selviää jotain. Irrallisuuden kokemus leijuu hänen ympärillään.

Henkilösuhteet. Kertojan suhde äitiin, poikaystävään ja majataloon ilmestyvään ranskalaiseen sarjakuvataiteilijaan Kerrandiin antaa ajateltavaa: kohtaamiset ovat, no, latautuneita, lyhyitä kohtauksia, mutta lukija ei voi kuin arvailla latautuneisuuden syitä, jotka kumpuavat kertojan menneisyydestä. Ja siitä ei voi tietää mitään.

Miljöö. Etelä-Korean puolella lähellä Pohjois-Korean rajaa Sochon kesämatkailusta elävä kaupunki on harmaa, autio ja kylmä. Kaurismäkiläistä korealaisittain. Pohjois-Korean ja ratkaisemattoman rajasodan vaikutus tuntuu.

Ruoka, ruumis. Päähenkilö kokkaa ja mainitsee korealaisia aterioita. Jotain erityistä probleemaa hänellä on syömisessä ja kehollisuudessa – vatsaongelmia, arpi. Ja kysyn itseltäni: söisinkö kertojan kokkaamaa pallokalaa?

Tunnelma. En ole monia korealaisia kirjoja lukenut, mutta muutamissa lukemissani on vakava, väkivaltainen pohjavire. Tässä korealais-ranskalaisen kirjailijan teoksessa on kovaa ja kireää vieraantuneisuutta.

Kerronta. Kuvauksen niukkuus toimii tehokeinona. Dialogia ei voi sanoa sujuvaksi, vaan se on tietoisen eriparista.

”Oletko aina asunut Sochossa?”

”Olen asunut myös Soulissa, silloin kun opiskelin.”

”Sen täytyi olla hyvin erilaista kuin täällä.”

”Ei niinkään, asuin tätini luona”, pelleilin.

Kerrand katsoi minua mitään tajuamatta.

Helsinki Lit 2023. Mitähän kirjailija kertoo toukokuussa kirjastaan?

•

Elisa Shua Dusapin: Socho talvella, suomentanut Antti Partanen, Siltala 2023, 56 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2023 · 11:14 am

Blogiastania 2022 – kirjasomen ja omat valinnat

Perinteiseen tapaan kirjabloggaajat ja -grammaajat ym. ovat äänestäneet vuoden 2022 suosikkilukemistoaan. Tänään on julkaistu tulokset, kiitos kategorioiden vastuulliset:
Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus
Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä
Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat
Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta


Tuloksista


Tulokset julkistettiin 13.3.2023 klo 10 kunkin kategorian vastuublogissa:

Blogistania Finlandia: Kirjakaapin kummitus
Blogistania Globalia: Oksan hyllyltä
Blogistania Kuopus: Yöpöydän kirjat
Blogistania Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta

Omat ääneni

Tänä vuonna äänestin vain kotimaisen ja käännetyn kirjallisuuden kategorioissa. Perspektiiviä saa menneeseen kirjavuoteen hyvin juuri näin: äänestys on vasta maaliskuussa. Pölyä on hitusen laskeutunut edellisvuoden lukukokemuksiin, ja valinnat voivat olla erilaisia verrattuna siihen, mitä valitsisin vaikkapa heti vuodenvaihteessa.

Kotimaista kärkikolmikkoa 2022 ei ollut helppo valita, mutta näin ne asettelin äänestyspäivänä 10.3.2023:
Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus
Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom)
Joel Haahtela: Jaakobin portaat.

Omat ehdokkaani olivat myös enemmistön suosikkeja (ks. äänestystulokset). Blogistani-äänestyksen kärki on: 1) Iida Rauma: Hävitys, 2) Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, 3) Maria Turtschaninoff: Suomaa.

Käännöskirjallisuussuosikkini järjestin näin:
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (suomentanut Kaijamari Sivell)
Ian McEwan: Opetukset (suomentanut Juhani Lindholm)
Elizabeth Strout: Voi William (suomentanut Kristiina Rikman).

Ja tässäkin kategroriassa olin voittajan osalta enemmistöä (ks. äänestystulokset), sillä ykkönen on Evariston Tyttö, nainen, toinen. Kakkonen on Emily St. John Mandelin Asema 11 ja kolmas Casey McQuiston Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä.

Tämä kirjavuosi

Kulunut vuosi on hyvässä vauhdissa. Kohottavia kirjakokemuksia on jo kertynyt. Kotimaisista Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut ja Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa ovat jääneet mieleen möyrimään. Esikoisromaaneista Emilia Suvialan Jaettu on jättänyt hyvän jälkimaun. Käännöskirjoista innostavia ovat olleet Celeste Ngn Kadonneet sydämemme ja Lydia Sandgrenin Läpileikkaus, joista jälkimmäinen on viime vuoden käännössatoa. Ja onhan niitä ollut useita muitakin; blogini Luetut 2023 sen paljastaa.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: