Aihearkisto: Kirjallisuus

Red Nose Company: Mieletön

Mieletön on Red Nose Companyn uuden työryhmän kantaesitys, jossa luvataan olevan absurdia klovnifilosofiaa. Sepä kuulostaa kiehtovalta – siispä Kanneltaloon katsomaan.

Käsiohjelmasta luen esitykselle alaotsikon: hersyviä konflikteja henkisestä evoluutiosta, ja näin näytelmän jälkeen voin nyökytellä, kyllä. Esityksen päähenkilöiden Secretin ja Tiktakin lähtökohta on etsiä mielenrauhaa, ja siihen heitä on innoittanut elämän mielettömyys ja Herman Hessen kirja Siddhartha.

Näyttämöhahmot käyvät läpi Siddharthan elämänkaarta ja samalla buddhalaishenkistä tavoitetta valaistua. Tavallaan Siddhartha-romaani dramatisoituu näyttämölle, mutta se tapahtuu oivaltavasti valikoiden ja tyylitellen. Riemastuttava kokonaisuus syntyy henkilöiden oman elämän havaintojen ja kirjan kelauksen yhdistelmästä. Hämmästyttävän hienosti toimii myös lavalla esitelmöinti. Aivopolut, kvanttifysiikka ja muut teoriat annostellaan sopiviksi haukkapaloiksi. Ihailen selkeää ja ilmeikästä kieltä. 

Ja miten taitavia Amira Kalifa ja Nora Raikamo ovatkaan! Secretillä ja Tiktokilla on alusta saakka välitön kontakti yleisöön: heissä on vilpitöntä intoa ja iloa mutta myös vakavuuden ja silmänpilkkeen sulautumaa. Klovneria ei ole minulle tuttu tyylikeino, mutta tämän perusteella klovnimaski, äänenkäyttö, liikekieli kaikkine tyylittelyineen toimivat. 

Esityksen laulut soivat kauniisti ja tuovat kokonaisuuteen oman tasonsa. Jussu Pöyhösen musisointi ja äänimaailma myötäilee pääparin toimintaa ja tunnelmaa, samoin valot ja vähäeleiset lavasteet. Myös kaunis ja hauska käsiohjelma tukee esitystä. Siinä ohjaaja Niina Sillanpään sanat viehättävät: ”Rakkaudella, sydämestä heitetty huumori on lempeää ja ystävällistä.” Sitä tämä maailmanaika kaipaa.

Mieletön naurattaa ja elähdyttää. Vaikka valaistuminen on tavoitteena Siddharthan tapaan, esitys ei pakota mihinkään vaan vapauttaa, joten jopa tuntuu valoisalta. Mieletöntä! Suosittelen.

Red Nose Company: Mieletön

Työryhmä: Amira Kalifa (Secret), Nora Raikamo (Tiktak), Jussu Pöyhönen (musiikki) ja Niina Sillanpää (ohjaus). Katso esityksestä lisätietoja

Esitys: 2.2.2023 Kanneltalo, ensi-ilta oli 1.2.2023. Esitykset Kanneltalossa vielä 3.2. ja 4.2.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kirjailijatapaaminen: Kjell ja Mårten Westö & Vuodet

Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto ja Helsingin työväenopiston järjestävät säännöllisesti kirjailijavierailuja, ja 30.1.2023 kutsuttuina olivat Kjell ja Mårten Westö (tallenne). Viime elokuussa ilmestyi heidän yhteiskirjansa Vuodet (Otava 2022), ja siksi haastattelin heitä henkilökohtaisen ja kirjallisen lomittumisesta. Minua kiinnostivat kirjan luonteen mukaan teemat perheestä, muistista, muistoista ja ajasta. Lisäksi kiehtoivat kirjailijoiden ajatukset kielestä, kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta.

Kuvat: Arja Korhonen

Veljeksillä on laaja tuotanto. Kumpikin aloitti runoilijana, mutta Kjell on suuntautunut sittemmin proosaan, etenkin romaaneihin, ja Mårten lyriikkaan ja lyhytproosaan sekä kääntämään suomenkielistä kirjallisuutta ruotsiksi.

Omaelämäkerrallisuus ja veljeys

Kirja oli alun perin Mårten Westön idea, johon isoveli Kjell lähti mukaan yhden yön mietinnän jälkeen. Muut latelivat hankkeesta uhkakuvia, mutta kirja ei vienyt veljellisyyttä vaan pikemmin vahvisti. Vaikka veljeksillä on kuuden vuoden ikäero, he ovat pitäneet aina yhtä ja yhteyttä, muun muassa soittavat samassa bändissä. Kirjassa toki kuvataan myös jännitteitä, joita on aikojen saatossa ollut, mutta:

”Parhaiten muistan kuitenkin hetket jolloin olemme voineet auttaa ja tukea toisiamme.” (Mårten Westö)

Kjell Westö rajasi omaelämäkerrallisen tiukemmin kuin fiktionsa niin, ettei hän ruodi Vuodet-kirjassa läheisiään. Samaan päätyi pikkuveli Mårten, mutta vaikeita asioita he eivät kaihda.

Kirjassa on paljon perheestä monessa sukupolvessa. Tärkeä tausta on isoisien kuolema sodassa niin, että Kjell ja Mårten Westön isä oli silloin kaksivuotias, äiti kolmevuotias. Ylisukupolviset traumat ovat vaikuttaneet perheeseen.

Etenkin äidin mielenterveysongelmat ja niiden vaikutus poikiin korostuvat kirjassa. Se tuli kummallekin pienenä yllätyksenä, mutta äidin kuolemasta oli kirjan kirjoittamisaikaan nähden kulunut otollinen aika: he pystyivät jo käsittelemään sitä. Kauniisti kirjassa näkyy, että äiti oli muutakin kuin mielenterveysongelmansa.

Aika ja muistot

”Päätin lähteä jokaisessa tekstissä jostakin mieleen painuneesta hetkestä tai useammasta – hetkestä jotka muistan niin voimakkaasti että se on melkein fyysistä, kuin ne olisivat varastoituneet ruumiiseni.” (Kjell Westö)

Veljekset Westö kertoivat, miten kirjan lyhyissä luvuissa on tietty kronologia, mutta samalla niissä lomittuvat eri ajat kirjoittamishetkestä historian eri kerroksiin. Samoin niissä sekoittuvat eri lajit: jotkut luvut ovat novellistisia, toiset esseistisiä, osa muistoja elämänvaiheista, perheestä, urheilusta, musiikista ja matkoista.

”Nostalgia on viettelevä valehtelija, tavataan sanoa. Olkoon vain. Mutta se voi myös toimia hyödyllisenä muistutuksena siitä, miten paljon kannamme mukanamme asioita joista emme ole tietoisia.” (Mårten Westö)

Niin yhteiseen kirjaan tuli ajan tihentymiä ja synkroniaa. Veljekset eivät etukäteen suunnitelleen tekstien järjestystä eivätkä teksteissä käsittelemiään asioita, eikä teemojen käsittely etene peräkkäin vaan risteillen.

Kirjailijuus

Kieli ja kirjoittaminen ovat veljeksille ammatti mutta myös elämänvoima:

”- – siitä keveydestä ja ilosta, jota voi tuntea tulleensa tekstinsä kantamaksi – – se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi.” (Mårten Westö)

”Se että minun onnistui ruveta kirjailijaksi on pelastanut minut elämältä, josta olisi voinut tulla hyvin rikkinäinen ja onneton.” (Kjell Westö)

Kanneltalon keskustelussa tuli hyvin esille kummankin paneutuminen ja syventyminen tekstiin. Kuulijoiden iloksi kumpikin on myös suullisen ilmaisun taitaja: kirjan avoin ja pohtiva henki siirtyi esiintymislavalle. Saimme osallistua rapian tunnin verran kirjallisten veljesten elävään kokemusmaailmaan.

Kuva: Marjo Repo

*

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. 

Juttuni sitaatit ovat kirjasta.

Haastattelutallenteen voi katsoa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (Tammi 2022) vie tulevaisuuden maailmaan, jossa pandemiakatastrofi on romuttanut sivilisaation – ei infrastruktuuria, sähköä, tietotekniikkaa, ruokahuoltoa eikä terveydenhoitoa. Noin vuonna 2040 jäljellä on joitain yhdyskuntia, joissa vanhimmat eloonjääneet voivat muistella, milloin sai viimeksi syödä appelsiinia, kenties vuonna 2018.

Kanadalaisen kirjailijan romaani ilmestyi vuonna 2014, ja koronan jälkeen se täräyttää: tutun elämäntavan katoaminen on pienestä kiinni. Asema 11 heilauttaa ajatuksia ja muistuttaa, miten riippuvaisia olemme teknologiasta ja yltäkylläisyydestä, joista nyt länsimaissa saamme nauttia – ja miten haurasta se on.

Ahmin kirjan yhtä kyytiä, koska juoni vetää tehokkaasti ja kerronnan aika- ja henkilönäkökulmavaihtelut pitävät tarkkaavaisena. Vaikkei henkilökuvaus ole erityisen syvää, henkilöiden palapeli rakentuu kekseliäästi: muutama päähenkilö kytketään toisiinsa joustavin juonilangoin.

Viisikymppinen näyttelijä Arthur Leander kuningas Learin roolissa torontolaisella teatterilavalla toimii keskuksena, ja häneen liittyvät tavalla tai toisella ystävä Carl, ex-vaimot, poika, esityksen lapsinäyttelijä Kirsten ja paparazzi-ensihoitaja Jeevan. Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvataide kulkee juonessa mukana. Ja muukin taide, sillä tulevaisuuden aikatasolla Kirsten kuuluu autioitunutta kanadalaisrannikkoa kiertelevään seurueeseen, joka esittää harvalukuisille yhteisöille vuoroin sinfoniamusiikkia ja Shakespearen näytelmiä.

”Kiertävän sinfoniaorkesterin nimi on kirjoitettu valkoisella kaikkien kolmen vaunun molempiin kylkiin, mutta ensimmäisessä vaunussa lukee lisäksi: Koska selviytyminen eri riitä.”

Selviytyminen ei riitä. Komeasti kytkeytyy taiteen sielunruoka maailmanlopun meininkiin, jossa hengissäpysyminen on uhattuna, ihmiset pelkäävät toisiaan ja väärille profeetoille tulee tila. Silti joissain yksilöissä ja yhteisöissä on toivoa – näkyy joitain valonpilkahduksia.

Romaanin juoneen ja tarinaan punoutuu jos jonkinlaista aihetta ja tapahtumaa, myös yllätyksiä. Teemojen moninaisuus miellyttää minua. Jostain syystä tämä kirja saa minut ymmärtämään, miten infrastruktuuri on erityisosaajien varassa, ja jos… Kirja pysäyttää: mitä kaikesta ja kenestäkin jäljelle jää.

Romaanin kerronnan visuaalisuus saa aikaan eläviä kuvia verkkokalvolle henkilöistä, tilanteista ja ympäristöstä. Se saa jännittämään, miten romaani siirtyy postapokalyptiseksi tv-sarjaksi Station 11 (HBO Max 2021-2022). Muutaman jakson perusteella en ole erityisen vakuuttunut. Vetävä tarina on draamana muuttunut oudon ponnettomaksi.

Emily St. John Mandel: Asema 11, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2022, 394 sivua. Lainasin kirjabloggaajakaveriltani.

Station 11, HBO Max 2021 – 2022, minisarja, 10 jaksoa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) käynnistyy prologista, jossa aukeaa lukijalle kirjailijan trauma. Kirjoittaminen purkaa koko kouluiän jatkunutta kiusaamista, kouluväkivaltaa.

”Tämä ei ole kosto. Tämä on todistus. Tilaisuus, jonka olisin kauan sitten ansainnut.”

Esseet eivät hiivistele henkilökohtaista: tärkeimpiä aiheita traumatisoitumisen lisäksi ovat mieheyteen ja homouteen liittyvät teemat. Kokoelmassa on prologin lisäksi kahdeksan esseetä, joista suuri osa edustaa kulttuuriesseistiikkaa. Niiden lähtökohtia ovat kirjallisuus, taide ja musiikki: kirjoittajan kokemukset ja havainnot yhdistyvät luettuun, nähtyyn, kuultuun ja tutkittuun. Nautin sujuvasta tavasta kytkeä sitaatteja ja viittauksia. Ne antavat kaikupohjaa, tietysti myös kertovat kirjoittajan lukeneisuudesta.

Monesta esseestä voisin poimia jos mitäkin, mutta pysähdyn hetkeksi esseeseen ”Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen”, jossa Aitonurmi kuvailee kokemuksiaan Antti Röngän romaanista Jalat ilmassa. Kirjoittaja avaa, miten ja miksi romaani on auttanut: ”Löysin tekstin avulla paikkani todellisuudesta.” Aitonurmen avoin esseekokoelma saattaa vaikuttaa samoin. 

Aitonurmi on löytänyt kirjallisuuden lajeista omakseen esseen, kun Rönkä ja esimerkiksi Finlandia-palkittu Iida Rauma ovat käsitelleet kouluväkivaltakokemuksiaan romaanimuodossa. Lajista riippumatta aiheella on merkitystä mutta myös kerronnalla ja kielellä, jotka välittävät sanottavan – saavat välittämään.

Kiinnostavasti Aitonurmi käsittelee eritoten omakohtaisuuden aineksia kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa. Esseessä ”Kirjoituksen minä” hän pallottelee omaelämäkerran ja autofiktion piirteitä, suosiotakin. Tässä esseessä kuten muissakin kirjan teksteissä Aitonurmen ajatuskulku etenee joustavasti. Esseet antavat tilaa lukijalle: saan pohtia kirjoittajan rinnalla, esitän äänettömiä kommentteja, ja nyökkäilen kirjoittajan havaintojen tahdissa: ”- – minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta.”

Eräänlainen kannanotto omakohtaisuusaiheeseen on kenties tämän esseen kerrontaratkaisu, yksikön kolmas persoona. Arvailen sitä persoonamuotoleikiksi henkilökohtaisen ja etäännytyksen kesken – yhtä kaikki: tunne välittyy.

”Tuomas kokee vähän väliä kauhunhetkiä kirjoittaessaan minälähtöistä tekstiä, jossa kertoja ei oli fiktioviitan suojassa. Hän väsyy siihen, että tarpeeksi vahva henkilökohtainen kirjoittaminen vaatii paljaaksi riisumista ja sen jälkeen vielä tunkeutumista väkisin rintakehästään läpi, kylkiluiden kiskomista erilleen ja lihasten repimistä, koska mikään ei tunnu riittävän, vaan omasta kivusta on tiristettävä viimeinenkin veripisara, jonka jälkeen ruumiinsa voi ripustaa roikkumaan torille.

Tuomasta tuskastuttaa, että hänen tekstilajinsa kirjoittajana on niin raaka ja säälimätön.”

Aitonurmi kokeilee erilaisia kerronnan tapoja minä- ja hän-kerronnasta sinuttelevaan kirjetyyliin. Kimmoke kirjoitukseen voi olla niin vakava sairastuminen kuin pysäyttävä musiikkiestys lauluäänineen ja sanoituksineen tai videotaideteos. Tärkeää on myös hetero- ja homokulttuurin maskuliinisuuskäsitysten pohdinta ja purku. Viimeisessä esseessä kirjoittaja tiputtelee osin ihan ohjeita ja mietelauseita vapaudesta olla mitä on, myös toiveita:

”Tahdon, että uusi mies pyyhkii miehen ympäriltä rajat. Näkee, miten muu elävä on samaa arvoa ja ainetta, vettä ja tomua kuin hän. Ja se riittää. Voi olla täydemmin kuin ikinä. Kiipeämättä kenenkään yli, kaatamatta ketään pois tieltä.”

Miten ääni ylittää ruumin? Aitonurmena, aitona itsenään. Koen huojentavaksi sen, miten kaltoinkohdeltu, suhteissa sotkettu ja sairaudesta säikähtänyt kirjailija on etsinyt äänensä, käy kohti riittävyyttään ja kelpaavuuttaan. Se jää tällä lukemalla kirjan jälkimauksi. Ja esseiden tehokkaat loppuvirkkeet.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni, WSOY 2023, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus

”Entä jos kirjoittamisen lystissä onnistun synnyttämään jotain – tietoisuutta kansalle, joka suomea taitaa, palan tietä niille, jotka tulevaisuuteen tähystävät.”

Aleksis Kiven kirjailijatavoitteena oli osoittaa suomen sivistyskielen potentiaali, kyky luoda suuri kertomus suomeksi, myös runoutta ja draamaa – saada ymmärrystä, arvostusta ja tienata rahaa. Nämä seikat seulon päällimmäiseksi keikkumaan Vesa Haapalan biofiktiosta Alexis. Elämänkertomus (Otava 2022).

Kirja rakentuu nimihenkilön päiväkirjamerkinnöistä 1866-1870. Päiväkirja luonnollisesti etenee kronologisesti, mutta luontevasti sinne sujahtaa pohdintoja kertojan aiemmasta elämästä kuten perhesuhteista, etenkin osattomuudesta köyhän kraatarin poikana yliopistopiireissä ja avioliittomarkkinoilla. Päiväkirjamerkinnöissä Alexis ruotii itseään, ihmissuhteitaan, taloudellista tilannettaan, elämisensä tapaa ja mielentilojaan.

”Mikä on paikkani, mihin keskitän voimani, moneen suuntaan aatokseni riipii.”

Ylioppilas Stenvall asuu kirjan tapahtuma-aikaan Charlotta Lönnqvistin luona Siuntiossa, ja taas saadaan yksi tulkinta siitä, mikä saattoi olla tämän pitoemännän ja holhotin suhteen laatu. Uskon Haapalan kuvaukseen yhteiselosta ja voimasuhteista. Sen sijaan metsämökin Hiljan keksiminen madonna-huora-hämmentäjäksi hieman minua epäilyttää, vaikkakin ymmärrän, että se avaa mahdollisuuksia purkaa Alexiksen naiskuvaa, seksuaalisuutta ja syyllisyydentunteita. Linjakkaina puolestaan pidän kuvauksia turhautuneen miekkosen masturboinneista.

Päiväkirjatyyli vie kirjailijan aistielämään, uniin ja kuumehoureisiin tai hermostuneeseen epätoivoon, jota lääkintä viinalla ja pääkaupunkireissuilla ilotytöillä ei paranna vaan pahentaa. Stenvallin sosiaalisista suhteista Helsingin herroihin ei romaani uutta tarjoa, mutta päiväkirjanäkökulma taittaa tietoihin tunteen. Esimerkiksi Kiven uusien tekstien lukutilaisuudet herättävät eloon päähenkilön piinan. Jos lukuistuntojen kuvailu on minua naurattanut esimerkiksi Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni-kirjassa, nyt kiemurtelen säälistä.

”Minä vaivun kuin likainen liina soikkoon.”

Seitsemän veljeksen synty ja kirjailijan voimien ehtyminen kietoutuvat nälkävuosiin. Jo Aki Ollikaisen Nälkävuosiromaani nosti esille hallinnon epäonnistuneet toimet katovuosina ja samalla köyhän maalaiskansan kohtalon. Niin tekee myös Haapalan romaani.

Nälkävuosien kurjuus resinoi kirjailijan henkilökohtaiseen tilanteeseen, kun Alexis piehtaroi veloissaan ja syyllisyydessään Charlotan veloista, mutta nälkää ei Fanjunkkarsissa nähdä. Alexia tuetaan, silti vakaa elämä karttaa levotonta, synkistyvää miestä.

Kiven elämänvaiheet tuntevat tietävät, että kirjailijan mielen hämäryys etenee. Jossain määrin koen kirjan pitkittyvän, toistavan vääjäämätöntä. Kirjailijan epävarmuus ja sittemmin epätoivo Seitsemän veljeksen ilmestymisestä ja vastaanotosta kyllä välittyvät elävästi.

”En yltänyt siihen, mitä kuvasin, en koskaan ole Kivi, olen Alexis, oma kivivallini, oma ristini, jota kannan sillä viimein roikkuakseni.”

”Kertomustani olen kirjaillut, ja jos olen rehellinen, kiinnostaa minua kirjoittaa miten lystään.”

Ihailen suuresti ikonisen kansalliskirjailijan omapäistä tuotantoa. Siispä luen kirjaa fanin silmin, ja täytyy tunnustaa, että Haapala hyödyntää taitavasti Kiven kielen rytmiä. Mukana on käänteistä sanajärjestystä, kuvailevaa ilmaisua ja vanhaa sanastoa, kuten näytelmää merkkaava osotelma. Joukossa on joitain suoria lainauksia Kiveltä, mutta ne ovat täsmätäkyjä muuten Haapalan kivellistämässä kerronnassa.

”Minä olen alusta saakka ollut suomen kielen asialla, se on tärkein tehtäväni, siinä minulle on velvollisuutta – kirjoittaa tälle maalle vedet, urhot ja immet, kylät ja juhlat, metsät ja vuorten kohdut. Ei niin kuin Runeberg ja Topelius kirjoittavat kansan köyhäksi ja kituvaksi mutta jaloksi kuin kuivan kanervan, joka nummen peittää. Minun kankaani hehkuu, sieltä mies hakee mehton, mehiläinen metensä ja nuori impi urhon, kaikki löytyy iloiselta kanervavuoteelta.”

Jos ovat Kiven kirjallisuuden luontokuvaukset hehkuvia, hyvin Haapala pärjää omissaan. Eri vuodenajat elävät herrojen teksteissä, joten pääsen nyt herkuttelemaan luontohavaintojen yksityiskohdilla kummankin kirjoissa. 

Tarviihan kirjailija kykyä kuvitella, mutta vähintäänkin yhtä paljon taitoa nähdä ja muistaa ja kytkeä asioita yhteen ja rajata pois.”

Tulkitsen, että yllä oleva sitaatti voisi olla Haapalan ohjenuora. Kivi-tutkimustietous ja eläytyminen päähenkilöön kytkeytyvät toisiinsa: Haapala syväsukeltaa ajankuvaan sekä päähenkilön elämäkertaan ja kieleen epäröimättä ja varmana.

Alexis. Elämänkertomus on täysiverinen taiteilijaromaani siinä, miten se kuvaa valintoja ja kirjoittamisen välttämättömyyttä. Kivellä oli poikkeuksellinen kuorma taiteilijan kannettavaksi: kansallinen itsetunto pelissä – omansa lisäksi.

”Joka kerta minä keksin maailman ja sen ihmiset ja luon kielen, ennen kaikkea sen; ja kielellä louhin esiin henkilöni, heidän tekonsa ja puheensa, sillä ilman niitä ei synny koko maailmaa. Tämä on jumalten työtä, paitsi että on luotava myös oma kaikkivoipaisuus.”

Siispä Haapala louhii kansallisesta kirjallisuusjärkäleestä kaunokirjallisen henkilön, miehen, kirjailijan, ihmisen.

Vesa Haapala: Alexis. Elämänkertomus, Otava 2023, 211 sivua eKirjana. Luin BookBeatsissa.



2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

Joonatan Tolan Punainen planeetta -romaanin jälkeen jo osasin odottaa, mitä tuleman pitää toisessa proosateoksessa, silti siteeraan kirjasta Hullut ihanat linnut (Otava 2023) lauseen: ”Mutta alamäki vain syveni.

Tolan tuotantoon tutustumattomille tiivistän, että ensimmäisessä romaanissa kuvataan nelilapsisen perheenisän levotonta elämää. Ensimmäisen romaanin lopussa mielenterveys-päihdeongelmainen isä tekee itsemurhan, ja riutunut, liikuntavammainen äiti jää lasten kanssa yksin. Romaanin kertoja Joonatan on siinä vaiheessa kuusivuotias. Siitä Hullut ihanat linnut jatkuu suoraan.

Kaoottista perhe-elämää johtaa kymmenvuotias budjetinlaskijasisar, kahdeksanvuotias huligaanisisko järjestää teatteri- ja talk show -viihdykettä, ja nelivuotias pikkuveli ajelehtii siinä sivussa, kun kuusivuotias Joonatan huolehtii äidin pesut ja pukeutumiset. Tekstistä vyöryy absurdeja, makaabereja tilanteita sotkusta, rahapulasta, nälästä, sairauksista ja rakenteettomasta arjesta.

Viranomaisten kuten lastensuojelun, terveydenhuollon tai koulukodin osuus puistattaa, mutteivät sukulaisetkaan tai muut aikuiset sen täysipäisemmin toimi. Miten lapsi voi selviytyä?

” ’Vaikka me olemme tämmöisiä ihmisroskia, kaikki on tosi hyvin, kun ei tunne mitään’, sisko lisäsi nauraen.”

En Tolan kirjassa kompastu alamäkeen eli vain kauhistele lasten oloja ja vaiheita. Kaunokirjallisen kerronnan kera liidän monesti pitkälle ylämäkeen.

Yksi hieno asia on se, että minäkertoja limittää ensimmäisen lapsensa syntymän tilannetta lapsuustakautumiin. Se syventää psykologista otetta, antaa lukijalle ajateltavaa yhteyksistä aikuisen ja lapsi-Joonatanin välillä.

Toinen asia koskettaa rajusti. Lapsen tasolta Tola kuvaa Joonatanin symbioottista suhdetta äitiin, ja tunnelma väreilee vieden ihon kananlihalle.

”Yhtäkkiä maailmankaikkeus ja avaruus kaareutuivat silmissä, ja edessä välähtivät kaikki koskaan eletyt ajat ja elämät, sitten kuva pysähtyi minuun ja tarkentui äitiin.”

Rakkaudella voidaan lapsia kohottaa tai sitten kahlita, ja samalla se ja muu romaani mietityttää: miten rakennetaan tai horjutetaan perusluottamus. Lapsen ehdottoman rakkauden, riippuvuuden ja sen katkeamisen kokemuksen kuvaus on vertaansa vailla.

”Teos on osa sarjaa, jossa tarkastelen rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisin keinoin ja mielikuvitustani hyödyntäen.” Nämä Tolan kirjan loppusanat tyhjentäkööt kirjan lähtökohdat. Kaunokirjallisuuttahan tämä kaikin keinoin on dialogista henkilökuvaukseen (voi koulukodin merkillinen Esa!), äidin romaanikässärin kirjoittamisesta Tolan kirjan kielen ja kuvaustavan elävyyteen ja väkevään visuaalisuuteen. Se herättää tunteita, niin kuin esimerkiksi suurta huojennusta lasten pääsemisestä perhekotiin. Ja romaanin loppu – voi että, konkretiaa ja metaforia!

Hullu, ihana kirja. Ihan itkettää.

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut, Otava 2023, 137 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lauren Groff: Mestarinna

”Hän miettii voisiko karata luostarista, karata yksin metsään, saalistaa siellä paljain käsin eläimiä syötäväkseen, juoda tulvavesiä, ryhtyä villinaiseksi tai ryövärittäreksi ja onton puun erakoksi. Mutta edes tällä saarella ei enää ole monta paikkaa, jonka lähelle ihmiset asumuksineen eivät olisi lopulta saapuneet. Ei, hän on juuttunut suureen verkkoon, joka on punottu hänen sukupuolestaan ja vartalonsa ylenmääräisestä pituudesta, hänet tunnistettaisiin helposti, hän on englannintaidottomuutensa vankilassa, hän on juuttunut niihin yksinäisyyden vuosiin äitinsä kuoleman jälkeen, jolloin jo eli salaisuuden kanssa, esitti liikeasioissa äitiään, koska äidin suvun sudet eivät missään tapauksessa sallisi äpärättären periä sellaista omaisuutta.”

Siinäpä taustoitus Lauren Groffin romaanin Mestarinna (S&S 2022) päähenkilöstä Marie de France, 1100-luvulla ihan oikeasti eläneestä naisesta. Romaanin alussa Englannin kuninkaan ranskalainen äpärätytär on 17-vuotias, ja romaani seuraa hänen vaiheensa luostariin pakotetusta neitokaisesta luostarin johtajaksi.

Maria tiedetään sivistyneeksi runoilijaksi ja mystikoksi. Tuolloin ei naisilla ollut kaksisia mahdollisuuksia, vaikka syntyperä olisi ollut ylhäinen. Marien kohtalo oli luostari, jonka suojissa hän löytää väylät toteuttaa itseään ja kanavoida tunteitaan. Hänen aikalaisensa, isänsä vaimo, kuningatar Eleonoora sen sijaan sai hallita ja vaikuttaa historian käänteisiin. 

Romaanissa Eleonoora näyttäytyy Marien elinikäisenä rakkauden kohteena. Romaanin onneksi tunteiden ristiriitaisuus maustaa kerrontaa, joka keskittyy tekoihin. Saman voin todeta yleisemminkin romaanin hengestä:

”Hyvä ja paha elävät yhdessä, pimeä ja valo. Ristiriitaiset asiat voivat olla yhtä aikaa totta. Maailman keskipisteessä on suuri sykkivä kauhu. Maailma on syvyyksissään ekstaattinen.”

Olen historiallisten romaanien ystävä, ja varhaisen keskiajan ihmis- ja maailmankuva kiehtoo minua. Groff kuvaa romuluista poikkeusnaista kiehtovasti, ja tyylistä huokuu aikaan sopiva kronikkahenkisyys. Sillä on se seuraus, ettei henkilöihin uppouduta syvällisesti. Etenkin pitkä liuta sivuhenkilöitä vain juoksutetaan läpi kertomuksen. Tunteet jylläävät, myös nunnien lesbosuhteissa, muttei siitä liikene päälle liimatun mehevää revittelyä.

Sujuvasti ja vetävästi romaani etenee. Viihdyin kirjan parissa, sen ajassa ja paikassa. Kiinnostavia kohtaloita löytyy ammoin eläneistä naisista, ja romaanitaiteella on ylivoimainen etu: näin mennyt siirtyy tähän aikaan ja jatkaa eloaan.

Lauren Groff: Mestarinna, suomentanut Tero Valkonen, S&S 2022, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Richard Powers: Hämmästys

Varsinainen hämmästys minulle oli, että koin vaikeaksi lukea Richard Powersin romaania Hämmästys (Gummerus 2022), eikä kirjoittaminenkaan siitä tunnu helpolta. Olisin niin halunnut innostua tästä kirjasta.

Powersin Ikipuut ihastutti monien henkilöiden ja näkökulmien kasassa pitämisen vuoksi sen ohella, että painava aihe ja sanoma liitti niitä yhteen. Etenkin romaanin alun novellimaisten osien taito saada ote henkilöistä ja heidän taustoistaan viehätti. Hämmästys-romaani sen sijaan on tiukasti fokusoitu isään ja kymmentä ikävuotta lähestyvään poikaan: rajaus antaa mahdollisuuksia pureutua juuri näihin kahteen henkilöön ja heidän tilanteeseensa.

Lähtökohdaksi muodostuu perheen äidin kuolema auto-onnettomuudessa, jossa saattoi olla jotain hämärää. Isä Theo tutkii astrobiologiaa, mutta tutkimustyöltä vie energiaa erityislapsen Robinin yksinhuoltajuus. Rakastava ja kärsivä isä on poikansa suhteen jatkuvassa hälytystilassa, eivätkä ulkopuoliset juuri ymmärrä nepsy-lapsen ainutlaatuisuutta. Murhetta riittää yksityisesti ja yleisesti.

Koen kirjan osoittelevan sormella: älykäs, pieni poika ymmärtää perin juurin luonnon monimuotoisuuden tuhon. (Greta Thunberg -tyyppinen hahmokin kirjassa vilahtaa.) Pojan äiti toimi konsulttina luonnon puolesta, ja myös Theo-isä pitää asiaa esillä. Ja tässä minua ahdistaa asetelma, ei aiheen tärkeys: pieni lapsi, jolle on tyypillistä levoton ahdistuminen, kantaa vakavana maailman luontokatomurheet.

Ymmärrän isän avuttomuuden pojan suojelemisessa. Esimerkiksi hän kannustaa poikaa piirustamaan kaikkia olentoja, joita uhkaa sukupuutto, ja siten keräämään rahaa luonnonsuojeluun.

”Hänen ryhtinsä lysähti. Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.”

Iso osa romaania keskittyy isän ja pojan dialogiin, ja siinä toimii hienosti se, että minäkertojaisän teksti kuvailee tapahtumia ja hänen omia sanomisiaan, mutta pojan repliikit erottuvat kursiivina ilman lainausmerkkejä tai repliikkiviivoja. Kursivointi alleviivaa pojan ajatusten ja sanomisien tähdellisyyttä.

En pääse tästä yli: lasten ei saisi antaa toivottomana musertua maailman murheista, jotka aikuisten pitäisi ratkaista.

Romaanissa kaikki tiet johtavat luontoon ja luonnonmukaisuuteen. Erämaaretket ovat suvantoja isän ja pojan elämässä, joskin myös kohtalo. Yksi romaanin aihelma on lääkkeetön hoito, jonka tilalle tarjoutuu hämmentävä mielenmuokkaustutkimus. Muutenkin tutkimusta ja etenkin sen rahoittamisperusteita kirja käsittelee kriittisesti.

Luin Powersin romaania lopulta pienissä osissa ja etenin hitaasti. Lukurupeama oli raskas. Luulen ymmärtäväni, mihin romaanilla tähdätään, mutta nyt lohduttomuus oli saada minut luovuttamaan.

Richard Powers: Hämmästys, suomentanut Antero Tiittula, Gummerus 2022, 366 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirjojani Helmet-haasteeseen 2023

Olethan huomannut Helmet-haasteen eli 50 vihjettä, jonka perusteella voit valita haasteeseen sopivaa luettavaa? Sama haaste koskee selkokirjoja, ks. Selkokeskuksen sivut.

Lähden vinkkileikkiin mukaan! Seuraavassa on lista omista selkokirjoistani ja ehdotukset, mihin Helmet-(selko)haasteen kohtiin ne sopivat.

Kirjoittamani ja mukauttamani selkokirjat (ja linkit niistä kirjoittamiini juttuihin) ilmestymisjärjestyksessä:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani 1000-luvulta nykyaikaan. Avain 2022.

Helmet-lukuhaaste 2023

1. Kirjassa on kartta: Paimentyttö

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Sormus

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna: Ehkä ajattelit lukea kirjani, jota et vielä ole lukenut.

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate: Paimentyttö- ja Sormus-kirjojen kansissa voi kiinnittää huomiota kansikuvien henkilöiden vaatteisiin.

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Voi olla!

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Sormus, Kullervo

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt: Paikka voi olla metsä tai iso tai pieni kaupunki – Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Agnes, Paimentyttö

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Voi olla – kirjani sopivat tähänkin: luonto, metsä, historia, naisen elämä…

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: toivottavasti ei ole, mutta jollekin voi olla vaikea lukea esimerkiksi Kullervon elämästä, jossa kaikki menee huonosti.

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus – niissä on kaikkia vuodenaikoja.

29. Kirjassa on minäkertoja. Minä-kertoja kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Agnes, Lauralle oikea, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus, Kolme novellia…

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jos haaveilet rakkaudesta, lue Lauralle oikea ja Sormus. Jos haaveilet tavalliseen elämään jotain mukavaa tai yllättävää, lue Hyvä päivä.

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Hyvä päivä -novellikokoelmassa on lyhyitä juttuja – kyllä muutkin kirjani sopivat tähän kohtaan.

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Teetkö huonekaluja ja verhoilet niitä tai olet tehnyt työtä kaupassa? Lauralle oikea

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Nyt paljastuit!Toivottavasti et ole lukemasi jälkeen.

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Vanhat runot, uudet lukijat; Hanna, Agnes, Paimentyttö, Kullervo, Kolme novellia, Sormus

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Kullervo, Niin metsä vastaa

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: kaikki

40. Kirjassa hylätään jotain: Kullervo

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Vanhat runot, uudet lukijat; Niin metsä vastaa

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä. Genrejä ovat esimerkiksi runous, scifi, dekkarit ja elämäkerrat: Jos et ole lukenut runoja, lue Kierrän vuoden, Onnen asioita ja Vanhat runot, uudet lukijat.

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan: kaikki

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: Kullervo

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: toivottavasti elokuussa ilmestyy kaksi uutta selkokirjaani.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kaikki – toivottavasti!

Lukuiloa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Vuosikatsaus 2022

Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.

Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.

Parhaat kotimaiset romaanit

Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä HävitysIhmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.

Parhaat käännösromaanit

Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin Ekmanin Suden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffin janakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!

Kirjallisia ja muita kohtaamisia

Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoa ja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.

Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.

Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.

Tv-draamat

Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.

Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä on The Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.

Konsertit

Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n Bonon Surrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.

Tuotannostani

Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus (Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.

Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).

Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.

Muuta tähdellistä

Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään. 

Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.

Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Bono: Surrender

Eiköhän ensiksi kuunnella ja katsella ajankohtaan sopiva U2:n New Year’s Day (War 1983).

Ja sitten kirjaan. Bono eli Paul David Hewson on koonnut kansien väliin elämäänsä ja samalla bändinsä U2:n suurta kertomusta. Ja minä luin sen! En yleensä lue tylsiksi biisikronikoiksi kääntyviä muusikkokirjoja, mutta nyt ei kronologisesti seurata tähden syttymistä ja bändin menestystä. Sen sijaan Surrender. 40 laulua, yksi elämä (Tammi 2022) etenee kirjoittajan valitseman 40 biisin mukaan. Niiden teemoihin Bono mielleyhtymien tapaan kytkee muistoja, mietelmä, kohtaamisia ja sutkautuksia.

Jostain syystä yllätyn kirjoittajan kirjallisesta joustavuudesta. Tekstissä on paljon mieltymystä kielelliseen kaarteluun ja metaforisuuteen, mikä liittynee kristillisen perinteen tekstien tuntemukseen ja vanhojen (britti)runoilijoiden lukemiseen. Samassa luvussa voi olla biisin syntysanoja, toteamuksia bändikavereiden elämänvaiheista, maailmalla tunnettujen henkilöiden tapaamisia, perheasioita ja filosofointia elämän merkityksestä, myös uskonasioista.

Jonkin verran on toistoa, eli havaitsen paljon karsimisen varaa. Namedroppailua on runsaasti. Luin kuitenkin kirjaa mielikseni. Havaitsen kirjoittajan välkyksi ja kykeneväksi näkemään omaa napaa etäämmälle.

Tiedän, että Bonon maailmanparannustaipumusta on pilkattu, mutta kirjan perusteella kantani vahvistuu: jos olet rikas, sinulla on vaikutusvaltaa ja hyvinä tuttuina maailman raharikkaita ja valtionpäämiehiä, miksi et käyttäisi sellaista auttaaksesi hädänalaisia? Bono on käyttänyt. Arvostan.

”Tervetuloa valkoisen messiaan oireyhtymään. Jos haluaa olla rokkibändin keulahahmo, messiaskompleksista on suoranaista hyötyä, mutta  köyhyyden vastaisessa aktivismissa se on paljon vähemmän tarpeen.”

Itseironisuus paistaa läpi, kun Bono jälkiviisaana näkee menneiden vuosien heikkouksiaan ja ärsyttäviä puoliaan. Ei oikeastaan mikään välity yksisilmäisenä, ei suhde hyväntekeväisyyteen tai uskontoon, ei suhde vaimoon, ei suhde bändiin.

Minua viehättää se, miten aulis Bono on kehumaan muita muusikoita ja (julkkis)kaveretaan (tähdet vetävät tähtiä puoleensa – jotenkin noin hän muotoilee). Arvostus ja rakkaus suuntautuu väkevänä lapsiin, eikä sitä säästellä myöskään suhteessa bändikavereihin ja vaimoon. Jälkimmäiset ovat olleet hänen elämäänsä kutakuinkin 45 vuotta.

Bono on ollut valmis tekemään työtä jatkuvuuden eteen, joskaan en saanut tolkkua, onko bändi tulossa tiensä päähän. Tulkitsin kyllä tekstistä, että kirjoittaja haluasi selvittää, kuka hän on taiteensa ulkopuolella vähän samoin kuin Riitta Jalonen viimeiseksi julistamassaan romaanissa Omat kuvat.

”’Antautuminen’ saattaa olla maailman mahtavin sana, mutta huomaan jääväni tutun ja minulle tuntemattoman elämän väliin. – – Sitäkö täällä hetkellä tarkoittaa se, että näkeminen on tärkeämpää kuin näkyvyys?”

Kuuntelin lukiessani bändin biisejä, siihenhän lukujen otsikotkin houkuttavat. Jopas ensimmäinen Boy-levy on yhä huippu! Muistan Stålarminkadun yksiön, jonka alkovissa sitä ja War-levyä kuuntelin 1980-luvun alkupuoliskolla: U2 on oleellinen osa nuoruuteni ääniraitaa. No, kyllä monet muut myöhemmätkin tuotokset ovat säväyttäneet ja kaksi Olympiastadion-keikkaa (Ruisrock-keikka 1982 jäi näkemättä).

Tajuan myös, etten ole kuunnellut biisien sanoja erityisen syvällisesti (okei, näitä kyllä: ”I Will Follow”, ”Pride” ja ”Sunday, Bloody jne”.), kunhan hoilotan kertsejä. Biisintekijöiden tavoitteena on ollut tunteiden välittämisen lisäksi runollinen sanoma tai kannanotto. Joskus myös hauskanpito ja ilo. Esimerkiksi ”Beautiful Day” – yksi suosikeistani – syventyi kirjan taustatietojen vuoksi.

Surrender-kirjan viimeisten fragmentaaristen proosarunomuotoisten lukujen perusteella vaikuttaisi Bonolla olevan monenmoisia kirjallisia ambitioita. Ja kirjan piirrokset osoittavat, että kunnianhimoa on myös kuvataiteen puolella. Miehestä on moneksi. Saa nähdä, vetäytyykö irkku-ukko Nizzan seudulle hyggeilemään vai jatkuuko julkinen luova työ.

Bono: Surrender, suomentanut Tero Valkonen, Tammi 2022, 480 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

9 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Kerstin Ekman: Suden jälki

Olen ammoin lukenut Kerstin Ekmanin Sudentaljat-sarjan ja vaikuttunut siitä. Nyt tartuin uutuuteen Suden jälki (Tammi 2022). Vahva kerrontataito on tallella, eikä sanomassa säästellä.

Romaani sopii uudenvuodentienoolle, sillä tapahtumat käynnistyvät uudenvuodenpäivänä, jolloin Uffe näkee lumessa ison urossuden jäljen. Mies täyttää 70 vuotta ja kokemusta on: hän toimii metsästysseuran päämiehenä ja on työuransa tehnyt metsäalalla. Nyt mullistuu moni miehen mielessä.

”Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

Sitten näin suden.

Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.

Mitä susi oli minulle tehnyt?”

Luonnehdin Suden jälkeä ekoromaaniksi. Siinä on jotain Richard Powellin Ikipuut-romanin pohjoismaisen pikkuserkun henkeä, vaikkakin kerronnaltaan Ekmanin romaani on tiukan rajattu ja keskittynyt yhteen kertojanäkökulmaan. Yhteistä on, miten terävästi kaunokirjallistuu taloustekijöiden ja yksilöiden vastuu siitä, mitä luonnolle on tapahtunut ja luontokappaleille tehdään. Anni Kytömäen Margarita puolestaan tulee mieleen siitä, että kummankin kirjan metsänhoitajan aatoksista löytyy vastakaikua toisilleen. Suden jäljen Uffe kääntää elämäntyönsä kelkan:

”Tiesin, mitä ajattelin: että me valloitamme maapallon. Teemme siitä ison, myrkyllisen ja avohakatun yhteisön. Tapamme kaiken elämän meristä ja metsistä, enkä halua enää olla mukana sellaisessa.”

Ekman kuvaa ikämiehen näkökulmasta ja kokemuksesta muutosta yleisesti ja yksityisesti. Uffen sydänsairaus lisää kirjan panoksia: läsnä on yksilön elämän rajallisuus. Yleisesti muutosta ja katoavaisuutta kuvaavat vuodenajoissa ja säässä tapahtuneet muutokset. Uffen mielessä käy myös tarinat aiemmista sukupolvista, mikä korostaa eroja entisen ja nykyisen välillä. Eikä metsästys ole aiheista vähäisin: ihminen päättämässä elävien olentojen elinkaaresta.

Minäkerronta tuo päähenkilön lähelle, ja Ekman tekee sen hienosti – hienovaraisesti ja elävästi. Minäkertojan suhde Inga-vaimoon välittyy lämpimästi ja elämänkaltaisesti: vanha pariskunta tuntee toisensa mutta yhä yllättyy toisistaan. Kylän väki näyttäytyy suhteessa kertojaan ja paljastaa yhteisön mielialat.

Ja se susi – ikiaikainen pelkoa ja ihailua herättävä otus. Kirjaa sitoo ristiriitainen suhtautuminen petoeläimiin, ja samalla kirja antaa aihetta miettiä, mikä on peto milloinkin ja kenellekin. Ekmanin tiivis, ilmeikäs kieli herättää kunnioitusta, samoin se, että sanottavaa on muttei yksioikoisuutta. Ilmaisun selkeyttä, kirkkautta on. 

Kerstin Ekman: Suden jälki, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2022, 120 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lyhytproosaa jouluksi: Kirkkoväki ja Joulu Örndahlin ruukissa

Joulun tienoilla on tarjolla kausituotteita. Suoratoistopalvelut pullistelevat jouluelokuvia ja -telkkarisarjoja, mutta myös joulunovelleja ja -romaaneja ilmestyy sesonkiin sopivasti. 

Tämä vuonna en ole innostunut draamoista. Yritin katsoa Netflixistä Oslon lentokentälle sijoittuvaa Joulumyrsky-minisarjaa, mutta en saanut siihen otetta. Idea sinänsä vaikuttaa hyvältä – joululiikenne pysähtyy kiireisellä lentokentällä sääsyistä – mutta tarinankerronta haarautuu liian monen henkilön seuraamiseen eikä herätä kiinnostusta heihin. Bongaan roolituksesta monta tuttua mainiosta Jouluksi kotiin sarjasta. Sitä olen yrittänyt katsoa nyt toistamiseen, mutten ole ihan yhtä innostunut kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.

Tämän joulun alla luin kaksi kotimaista joulunovellia, jotka edustavat ääripäitä, kauhua ja kartanoromanttista jouluidylliä.

Marko Hautala: Kirkkoväki

Marko Hautalalta on ilmestynyt neljäs jouluinen kauhutarina. Viime vuonna riemastuin Tilauspukista, nyt on Kirkkoväen vuoro (Haamu 2022).

Kirkkoherra Niilo Varjo saa poikkeuksellisen joulusaarnatehtävän Lapuan piispalta. Vuosikymmeniä on pysynyt salassa se, että yhteen autiokirkkoon kokoontuu vuosittain jouluyön messuun manalaiset eli alisen välitilaan puoliksi maatuneet kirkkoväkiläiset (jotka kansainvälisesti tunnetaan nimellä zombiet). 

Kotoperäisessä uskomusperinteessä tällainen porukkaa tunnetaan paljon, yksi nimitys on manalaiset. Tässä välissä voinkin suositella Pasi Klementtisen tietokirjaa Kansanuskon yöpuoli, jossa perehdytään kymmeniin kotimaisiin yöpuolen uskomusolentoihin. Joten mytologiasta kiinnostuneena saan herkutella, miten Hautala saattaa nykykauhunovelliin aihelman vanhoista uskomuksista. Hautala onnistuu erinomaisesti nykyisen ja menneen yhdistelyssä, kaikin aistein:

”’Niinpä tietysti’, kanttori huokasi. ’Joudun varoittamaan, että ruumiin ylösnousemus kuulostaa mukavan teoreettiselta uskontunnustuksessa, mutta todellisuus on toista. Ala-Ikola ei ollut mikään nirsonenä, mutta hänkin oppi ensimmäisestä kerrasta, että pitää siedättää. Haki Ruotsista surströmmingiä. Ennen jouluyön jumalanpalvelusta avasi purkin vessassa ja veti kenraaliharjoituksen siinä löyhkässä.'”

Lyhyt novelli pysyy jäntevänä. Juonenkuljetus on liukasta ja sanomisen tapa varmaa siten, että huumorin ja kauhun elementit sotkeutuvat sopivasti. Lopputuloksena sain groteskinmojovan, jouluhymistelyä särkevän kirjallisuuskokemuksen.

Marko Hautala: Kirkkoväki, Haamu 2022, 18 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa

Perinteiseen joulutarinamakuun sopii Ann-Christin Antellin kertomus Joulu Örndahlin ruukissa (Gummerus 2022). Antellin romaaneiden Puuvillatehtaan varjossa ja Puuvillatehtaan perijä aikajanan väliin sijoittuva joulutarina on täydellinen trilogian ystäville. (Sarja täydentyy trilogiaksi keväällä.) Joulunovellissa saa todistaa ensimmäisen romaanin päähenkilön Jennyn rakkauden pitovoimaa ja toisen romaanin päähenkilön Martan nuoruustunnelmia Ruotsin puolen maisemissa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Jennyn puolison Fredrikin sukuperintöruukki tarjoaa pittoreskin joulumiljöön, ja sen kuvaaminen käy Antellilta elävästi. Draaman aiheet ovat arkisia, mutta mukaan mahtuu pieniä jännitysmomentteja. Kokonaisuutta ryydittää viaton romantiikka.

Ruukkiympäristö voisi tarjota teräviä tarkasteluaiheita ruukin työväestä ja kartanon herrasväestä, mutta sellaiseen ei kirjoittaja nyt tartu. Onko lopputulos hampaaton? Tavallaan, mutta mutta. Ymmärrän kiltin joulutunnelman tarpeen, tällaisen pikaisen todellisuuspaon aikaan ja paikkaan, jossa voi levätä hetken varmuudessa, että kaikki voi käydä hyvin – maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Sellaistakin tarvitaan, joulusatuja aikuisille.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa, Gummerus 2022, 48 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

*

Toivotan lukijoilleni lämmintä joulumieltä, avaria ajatuksia ja toiveikasta talvimieltä!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit

Jännitystä Islannista ja Tanskasta: Lumisokea ja Natriumkloridi

Välipaloina haukkailen jännitysromaaneita. Pari kotimaista olen pureskellut lähiaikoina, mutta nyt sulattelen kahta pohjoismaista jännäriä, jotka sijoittuvat joulu- tai talviaikaan. Toinen on minulle melko uusi tuttavuus, toinen dekkarisarjakonkarin uutuus.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi

Osasto Q -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan. Sarjan suola kiteytyy tuttuihin henkilöihin, joiden elämän etenemistä sarja on seurannut. Eri osissa huomio on siirtynyt nykyisin nelihenkisen porukan yksityisasioista toiseen, mutta päähenkilöksi voi silti hyvällä syyllä sanoa mörkkiä Carl Mørkiä. 

Työporukassa Carl on tuore, heltynyt isä. Sen sijaan traagista isyyttä voi lukea Hamidista, johon myös ympätään yhä vain sanontojen ja vertausten käytön komiikkaa. Tanskalainen maahanmuuttopolitiikka saa hänen välityksellään tiukkaa tulkintaa. Rose ja Gordon näkyvät nyt eniten työn kautta.

Suola mainittu jo juttuni ensimmäisessä tekstikappaleessa! Natriumkloridi (Gummerus 2022) havahduttaa osasto Q:n tutkimaan murhasarjaa, jossa parillisina vuosina on löytynyt epämääräisissä olosuhteissa kuollut henkilö suolakasa lähellään. Tapahtumien taustalla on huolellinen omankädenoikeutta vaaliva henkilö. Korona-aika tarjoaa kirpeän sävyn murhatutkintaan.

Minut juoni ja jännitys veivät mukanaan. Uhrin kohtalon odottaminen tuntuu piinaavalta – melkein sarjan ensimmäisen osan Vanki tapaan. Toisaalta kalmojen määrä sekä kohtuuttoman kolkot kuolintavat välillä kävivät lukukunnon päälle, mikä sai minut taas miettimään, riittääkö minulle dekkarissa psykopaatin metsästys silloin, kun psykologiset syyt hipovat uskottavuuden rajoja. Romaani päättyy odottamattomaan koukkuun, että ei muuta kuin koukussa roikkuen odotellen kymmenettä osaa.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi, suomentanut Katriina Huttunen, Gummerus 2022, 320 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Lumisokea

Lumisokea (Tammi 2022) on toinen lukemani Ragnar Jónassonin dekkari, ensimmäinen oli PimeysLumisokea aloittaa Ari Thor -sarjan, ja sarjasta on jo tekeillä tv-sarjakin. Mikäpäs siinä, sillä Lumisokea toi minulle mieleen Loukussa-telkkarijännärin. Kummassakin on eristyksissä oleva pikkukaupunki, joka talvisissa olosuhteissa jää lumivyöryjumiin. Islannin luonto ja säävaihtelut ja ihmisten joustaminen hommasta toiseen viehättävät paikallisina spesialitetteina. Pikkupaikkakuntalaisten toisten asioista tietäminen ja salaisuuksien setviminen taitavat olla universaalia uteliaisuutta herättävää.

Kirjan Ari Thor on tuore poliisi, jolla on taustallaan teologian opintoja. Hän muuttaa Reykjavikista Islannin pohjoisrannan pikkupaikkaan, jossa ei tapahdu mitään – vaan nyt tapahtuukin kaksi kuolemaa. Kirjassa selviää, onko kyse tapaturmista vai murhista. Rikosselvitys on kirjassa verkkaista ja kömpelöhköä, ja kaksi muuta paikallispoliisia tulevat hiljakseen tutuiksi henkilökohtaisine ongelmineen.

Silti minulle jää aika laimea olo tästä ensimmäisestä osasta. Toisaalta kotikutoisuus on jotenkin hellyttävää, mutta turhan kömpelösti kirjassa kuvataan ohimeneviä henkilöitä, mistä ei seuraa mitään. Päähenkilöä kohtaan en ihan lämmennyt, vaikka ahtaan paikan kammon psykologiset syyt kutkuttavatkin, ja kiusaamaan jää Arin vetämättömyys selvittää omia asioitaan. Vaan ehkäpä se on juuri tarkoitus: lukija tuskittelee, että miksi se nyt noin ja miksei se nyt niin.

Ragnar Jónasson: Lumisokea, suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, Tammi 2022, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

­Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen

Camilla Greben dekkareissa on samaa ideaa kuin Arttu Tuomisella siinä suhteessa, että hänen dekkareissaan on kirjasta toiseen samoja henkilöitä, mutta eri kirjoissa päähuomio on eri poliisissa. Uusimmassa romaanissa Ajasta ikuisuuteen (Gummerus 2022) tosin on framilla kirjoista tuttu Manfred perhehuolineen. 

Rikosetsivä Manfred on romaanin toinen minäkertoja mutta pienemmässä roolissa kuin kustannustoimittaja Lykke. Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa eli nykyhetki ja tapahtumat kahdeksan vuotta sitten, jolloin Manfred tutki Lykken perheen talon tapahtumia. Romaanissa Lykke muistelee elämäänsä, rakastumista kirjailija-aviomieheensä ja perhe-elämää; Manfredin osuuksissa painottuvat ihonkaipuu, ero ensimmäisestä vaimosta ja suhteet lapsiin sekä ajankäytön haasteet toisen liiton hyvinvoinnille. 

Kahdekasanvuodentakaisten tapahtumien epäselvyydet selviävät romaanin nykyajassa. Huomaan, ettei minua haittaa, vaikka vihjailut ovat olleet osoittelevia, sillä loppuun jää silti pureskeltavaa. Grebe kuljettaa taitavasti kahta aikatasoa ja pitkittää sopivasti tietoja nykyaikatason päätapahtumasta. Sen lisäksi Greben ja suomennoksen kieli ja kerronta tekevät lukemisesta luistavaa.

Ajasta ikuisuuteen on tänä syksynä toinen ruotsalaisdekkari, jossa kirjailijuus kulkee mukana jännärissä. Håkan Nesserin Kirjailijan viimeiset päivät käsittelee melko satiirisesti kirjallisuuskenttää. Grebe kohtelee myös aika kärjekkäästi kustannusalaa, ja vaikkei se kirjan pääasia olekaan, se tuo pikantin lisän. Kiinnitän huomiota myös siihen, että kirjassa on useita Suomi-viittauksia, esimerkiksi mainitaan Kjell Westö ja Märta Tikkanen.

Pääasia on perhe ja se, mitä kukin on – tai ei ole – valmis tekemään lastensa vuoksi. Jotain siinä jää puolitiehen, mutta silti paljon myös kirpaisee. Ainakin minun sisälläni kasvoi painava möykky, kun ajattelin lapsia tai lasta kantamassa epäilyn taakkaa ja vihaa teoista, josta ei ole vastuussa. Ja Grebe päähenkilöineen tietää, minkälainen on hyvä tarina:

”Minulle ilmiö oli kuitenkin osoitus siitä, minkä olin aina tiennyt: hyvä tarina oli hyvä tarina. Sen ei tarvinnut nojata kirjailijan taustaan, ulkonäköön eikä varsinkaan sukupuoleen, jotta se voisi päästä oikeuksiinsa, vaan se riitti sellaisenaan.”

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen, suomentanut Sari Kumpulainen, Gummerus 2022, 267 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus