Aihearkisto: Kirjallisuus

Kaisa Pulakka: Kurittomat

”Tarinat ja myytit rakentavat ymmärrystämme. Myytit ja sadut kertovat arvoista ja asenteista. Ne pohjaavat usein kansanperinteeseen, ja kansanperinteellä on onneksi aina ollut sellainen omintakeisuus, että se mukautuu uudelleen kertomisajankohdan ja kertojan oman taustan mukaan. Siksi meillä on oikeus, ja jos minulta kysytään, jopa velvollisuus lukea myyttejä vinoon ja kirjoittaa vanhat tarinat uusiksi.”

Ja virkistävän vinoja vinkkeleitä Kaisa Pulakka tarjoaakin kirjassaan Kurittomat (Atena 2021), jossa hän esittelee myyttien kauheita akkoja. On ilo esitellä kirja näin Kalevalan päivänä, sillä kirjan naisgalleriaan mahtuvat Louhi, Lemminkäisen äiti ja muita kotimaisen kansanrunouden naisväkevyyden värssyjä. Vaan ei siinä kaikki, sillä Pulakka kietoo toisiinsa eri kulttuureiden samansisältöisiä naistarinoita.

Alaotsikko Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja kuvastaa hyvin otetta. Pulakka poimii esimerkkejä kahdeksaan teemaan eri kulttuurien naistarinoista, tekee niiden valossa havaintoja nykykulttuurista sekä antaa raikkaasti kuulua oman äänensä ja kokemuksensa. Yhdistelmä on innostava.

Akkuuden positiivinen revittely kuuluu asiaan samoin kuin feminismi. Nautin myös siitä, että Pulakka tekee kunniaa tasa-arvoisuuden eetokselle, sillä pohdinnoissa näkyy se, että haasteensa on kaikissa, monissa sukupuolissa ja ettei sukupuolikaksijako pelitä. Kirjan kahdeksas luku Muodonmuutoksia trans-aiheeneen on kirjalle hieno lopetus.

Mutta sananen seitsemästä ensimmäisestä luvusta. Ensimmäisen luvun aloittaa Lilith, Aatamin omapäinen ex-vaimo. Muissa luvuissa päähenkilöinä toimivat tuttuja antiikin daameja ja tuntemattomia myyttinaisia. Pulakka tuulettaa äiti-huora-dikotomiaa siinä kuin kuolettavia ja nalkuttavia naistyyppejäkin unohtamatta alapään hampain varustettua vaimoväkeä.

Kurittomat riemastuttaa irtonaisella kerrontatyylillään ja tietoyhdistelyillään. Myyttitarinat Pulakka tiivistää tehokkasti ja iskevästi. Silmäkulman pilke vilkuu tekstistä.

Joka luvun lopussa Pulakka kirjoittaa kirjeen jollekin lukunsa päähenkilölle, ja kirjeiden huumori puree minuun. Huumorin lisäksi Pulakka hallitsee terävät kulttuuri- ja aikakontekstiin kytketyt huomiot. Otan tässä esimerkiksi kirjeen Lemminkäisen äidille, joka Kalevalassa kestää aikuisen poikansa toistuvat toilailut.

”Siksi haluaisin tietää, oletko sinä kuitenkin pohjimmiltasi ihan tavallinen äiti? Sellainen, joka silloin tällöin hermostuu, mokailee äitiydessä ja väsyy. Että käykö sinulla koskaan mielessä sellainen ajatus, että kun Lemminkäinen oikein kiukuttelee, niin sinun tekisi mielesi tönäistä se takaisin sinne Tuonelan virtaan?

Jos tunnistat kuvauksesta itsesi, niin toivoisin, että rohkeasti avaisit julkisuudessa tätäkin puolta itsestäsi.

P.S. Kertoisitko samalla koko nimesi? Minusta olisi kiva tietää sinut ihan itsenäsi eikä pelkästään jonkun äitinä.”

Pulakan kirjan juttuja voi kuunnella Yle Areenasta radiosarjasta Kauhee akka Seela Sellan lukemina, ja Kulttuuricoctailin sivuilla voi tehdä Kauhea akka -testin, joka on myös kirjan lopussa. (Minä sain tulokseksi Gaian, vaikka Louhea odotin, muttei Gaiakaan pelkkä äitihymistelijä ole, kyllä löytyy tarvittaessa terää.) Lisäksi on mainittava kirjan kerrassaan hienojen kuvien tekijä Paulina Mäkelä. Kirjan muukin kuvitus tukee komeasti kerrottua. Siis kaikkineen mainio kirjakokemus! 

(Ja tämä vielä kalevalanpäiväisesti: kannattaa lukea myös Tiina Piilolan Kalevalan naiset, joka on yksi Pulakan lähdekirjoista.)

Kaisa Pulakka

Kurittomat. Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Atena 2021

tietokirja

199 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Paula Noronen: Supermarsu lentää Intiaan

Kouluikäisten talvilomaan kuuluu toivottavasti liikuntaa ja lukemista. Lajeja on monia kumpaankin. Lastenkirjojen yksi viime vuosien suosikki on ollut Paula Norosen Supermarsu, ja nyt on sitä lajia ekstrana: selkokirja Supermarsu lentää Intiaan (Opike 2020).

”On vähän outo olo.

Kukaan ei tiedä,

että olen Supermarsu

ja minulla on supervoimia.

Tiedän vain itse,

ja se on vähän rankkaa.

Pitää vaan esittää,

että kaikki on niin kuin ennen.”

Riikka Tuohimetsä on muokannut selkokielelle Norosen kirjan, joten nyt on aito vaihtoehto lapsille, joille lukeminen ei ole aina helppoa. Selkoversiossa kirjan juoni ja huumori säilyvät, mutta kieli on helpompaa kuin alkuperäisessä kirjassa. Pauliina Mäkelän ilmeikäs kuvitus on kummassakin versiossa. Siispä supermarsutyyli pysyy.

Kirjan päähenkilö 11-vuotias Emilia virkistää aktiivisena toimijana. Tilannekomiikka ja sanallinen hupi yhdistyvät lapsen koulu- ja kotiarkeen. Vaan ei siinä kaikki, sillä kirjassa on ystävyyttä, ihastumista, eroperheen selviytymistunnetta ja sanomaa kiusaamisen vääryydestä on sitten kyse lapsista tai aikuisista. Ja tietysti lemmikkimarsu ja supervoimia.

Talvilomalle ja muihin aikoihin kustantaja tarjoaa kirjaan lisämateriaaleja eli tehtäviä: tässä. Tehtävät innostavat lukijaa omaan ilmaisuun. Kirjan joka lukuun on kysymyksiä, jotka virittävät keskustelua kirjasta. Kirjasta voi lisäksi ohjeiden mukaan piirtää. Tehtävät toimivat sekä kotona että koulussa.

Taas on todistettu, ettei selkokieli vie lukijalta kirjailoa pois vaan mahdollistaa sen.

Paula Noronen

Supermarsu lentää Intiaan

selkomukautus Riikka Tuohimetsä

kuvitus Pauliina Mäkelä

Opike 2020

lastenkirja

99 sivua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Marianna Kurtto virittelee monitulkintaisuuteen romaanissa Seitsemäs piste (WSOY 2021). Olen hieman hämmennyksissäni heti lukemani jälkeen. Ehkä tunne vertautuu heräämiseen unesta: en ole ihan vielä irtautunut unen logiikasta.

Romaanissa kerrotaan perheestä maalta: isä, äiti, isosisko ja pikkusisko. Tytöt muuttavat nuorina kaupunkiin ja elävät omaa elämäänsä. Isosisko ei saa elämästä otetta, pikkusisko perustaa perheen ja saa lapsen. Vanhemmat kuolevat, siskokset eivät pidä toisiinsa yhteyttä. Tapahtuu katastrofi, leppäkerttujen hyökkäys – se on merkki. 

Juonen kiskon kirjasta yhtä väkivaltaisesti kuin tempaisisin leppäkertuilta siivet. Seitsemäs piste ei nojaa juoneen tai henkilöihin, vaan se luottaa kieleen, metaforiseen kerrontaan ja symboleihin. Kielen symbolisävykkyys vaikuttaa lukutapaani: on pakko hidastaa ja pysähtyä kielinyansseihin. Runolliseksikin voi kielenkäyttöä kutsua.

Proosassaan Kurtto liukuu Tristanian tyylistä piirun verran Sinikka Vuolan Replikan suuntaan. Seitsemäs piste pakottaa irtoamaan realismista, antautumaan sadunomaiselle tyylittelylle ja spefi-elementtien arvaamattomuudelle. Hellitän lukutottumuksistani: minun ei tarvitse määritellä tai arvioida, saan kellua vapaasti vaikutelmissa. Realismille huutia, selkeydelle viisveisaus, tunnekokemukselle peukutus.

Yksi romaanin keinoista on toisto: pikkusisko pelastaa lapsuudessa isosiskon ja päinvastoin, äidin kangaspuut kolskaavat, pikkusiskon liaanimaiset sääret heiluvat ikkunasta jne. Toisto naulaa ydinkokemuksia, sellaisia, joihin perheenjäsenet jumittavat.

Kerronnan kaikkitietävyys katkeaa välillä isosiskon minämuotoon, ja hetkellisesti äitivainaa jostakin taivaankolkasta katselee jälkeläisiään puhutellen nuorimmaistaan: ”Hän kääntää kaiken sisäänpäin, sinä loistat ulos.” Lopussa leppäkertullakin on asiaa: ”Ja pitkään on pimeää ja on ja on, ja sitten tulee valo kuin keltainen räjähdys.” Toivoa siis on!

Kirkkaus, loisto säteily ja värit merkitsevät. Pikkusisko hehkuu sinisenä, isosiskon väri ei ole selkeä. Entä mikä merkitys on nimillä? Romaanin perhe ja moni muukin säilyy kirjassa nimettömänä, mutta yhtäkkiä perheen ulkopuoliset miehet nimetään – ja saavatkin jämäkät suomalaisnimet: Eero ja Jussi.

Entä pisteet leppäkerttujen panssarissa? Niistä syntyvät romaanin luvut. Mutta mitä ovat taivaalta tuhoksi tai herättäjiksi lennätetyt ötökät? Ne samat elukat, joilla unilaulussa pitäisi olla lapsille turvaa lisäävä vaikutus? Miksi tämä perhe – tai ne, jotka ovat siitä jäljellä – tarvitsee havahtumiseen pistepirkkojen iskun? Miksi työläinen taigalla maalasi kerttuihin pisteet ja sotkeutuu pikkusiskon elämään? Leppäkertuilla on myös melkoinen symboliarvo isosiskon ulkopuolisuudelle ja poissulkemiselle.

Tämä merkillinen kirja kertoo minulle perhesuhteista. Sisaruussuhde osattomuuden ja kateuden tunteineen jäytää samoin kuin perheenjäsenten lähtökohtainen erilaisuus. Mietin, mitä yhteistä voi odottaa saman perheen jäseniltä, kaikilta omanlaisiltaan. Jokainen jää tavalla huomiotta tai kokee saavansa huomiota toisin kuin toiset. Jokainen on tehnyt tulkintansa samoista ydinkokemuksista, jokainen kantaa syyllisyyttä. Äidin sisäistä puhetta pikkusiskolle:

”Silloin ymmärsin, etten voi nähdä sinua kokonaan, olet eläin, jota en voi purkaa osiin. Eihän nuottiviivastoakaan paljasta laulun salaisuutta: vasta kuulijassa se herää eloon.”

Oleellisimmaksi minulle nousee nähdyksi tulemisen tarve. Mitä seuraa, kun perheenjäsenenä kokee osattomuutta ja näkymättömyyttä? Riipaisevin henkilö romaanissa on lapsi, tytöltä näyttävä poika, joka joutuu ottamaan vastuun, kun vanhemmat eivät pysty: ”Ja silloin lapsi oli oppinut että koko on vain yksi suure muiden joukossa.”

Seitsemäs piste on minulle outo uni, eikä syyttä, koska unia, näkyjä romaani itsessäänkin sisältää. Ja taidan jakaa kirjassa mainitun tunteen: ”Hän tuntee itsensä murtovarkaaksi, hän on käynyt tuntemattoman unessa.” Eli romaanissa on jotain sellaista yksityistä ja salattua, joka ei minulle kuuluisi eikä siksi aina avaudu. Anastan siitä silti hienoja lauseita. Ja vaikkapa ihan sanoman: ”Ehjää ei ole, sen kanssa on naisen elettävä.”

(Ja liikutun, sillä minun esikoiseni ja kuopukseni ovat romaanin siskosten tapaan niin eriväriset ja kaukana toisistaan. Voin vain toivoa romaanin äidin tavoin, että he joskus vielä istuvat [pellon ja metsän välissä isovanhempiensa talon] kuistilla kädet toistensa harteilla.)

Marianna Kurtto

Seitsemäs piste

WSOY 2021

romaani

140 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Richard Powers: Ikipuut

”Puu on käytävä maan ja taivaan välillä.” Tällaista lukiessa ikiaikaisuus, tunnekylläinen, mystinen sävähdys käy läpi kropan ja mielen. Luen Richard Powersin romaania Ikipuut (Gummerus 2021), mutta sama tunne on vallannut silloin, kun olen halaillut noin 400-vuotiasta mäntyä, joka on kasvattanut kaarnaa ennen minua ja toivottavasti pitkään minun jälkeeni. Tunteessa on jotain uskonnollisuuteen vivahtavaa.

Powersin romaani saa kaikupohjaa ihmisen tuhotoimista kuten kapitalismin tallomista luontoarvoista, avohakkuista ja ilmastokriisistä. Kirja on täynnään elämän kiertokulkua, jota ihminen on ymmärtämättömyydessään sotkemassa. Yksi osoitus lyhytnäköisestä ihmistoiminnasta on monimuotoisuuden kato, esimerkiksi puulajien sukupuutto tai metsien kutistuminen ja muuttuminen lyhytikäisisksi puupuistoiksi. Elämään kuuluu kaiken eläväisen sikiäminen, syntymä, kasvu ja kuolema, joka ei ole kuolemaa vaan kasvualusta uudelle elämälle. Sen ymmärryksen puute tuhoaa elämää Powersin kirjassa ja maailmassa.

”Ei: lajeja on valtavasti, ja niitä kaikkia uhkaa tuho nimenomaan siksi, ettei kamppailu tästä planeetasta vaikuta yhdessäkään romaanissa yhtä mukaansatempaavalta kuin muutaman hämmentyneen ihmisen keskinäiset kärhämät.”

Ai ei vai! Ikipuut-romaanissa ne yhdistyvät.

Siis käsissäni on kuitenkin romaani, ei pamfletti, opetusopus tai tietoteos. Ikipuut ei hiivistele sanomaansa, kyllä se sitä tuputtaakin, mutta käsittelytapa nojaa romaanihenkisesti henkilöihin sekä heidän kokemuksiinsa ja tapahtumiinsa. Henkilövetoisuus on kiinnostavan kiero: toisaalta yksilöt ovat samanmoisia luontokappaleita kuin muukin elävä luonnossa, mutta toisaalta henkilöiden kokemusten ja tunteiden voimalla kirjassa edetään.

Taitavasti kieputettu kerronta tekee ekoromaanista lukuelämyksen. Hienot kuvailut kytkeytyvät niin luontokokemuksiin kuin kirjan henkilöiden havaintoihin itsestään, toisistaan ja elämästään. Romaani ei sanomallisuudestaan huolimatta typisty yksioikoisuuksiin, sillä ihmisen ja kaiken elämän sisin arvoitus säilyy, jopa voimistuu kirjan mittaan.

”Adam hymähtää itsekseen. Hänen sisimmästään kumpuaa kuitenkin jotain väkevää, eikä hän uskalla edes vaihtaa jalkaa, ettei kadottaisi siitä jotakin. Eteenpäin vievää tietä. ’Kasvien oikeuksien puolustajien identiteetin rakentuminen ja viisi tärkeintä luonteenpiirrettä.’

’Eli mitä puunhalaaja oikeastaan halaa.’”

Olen viitannut epämääräisesti kirjan henkilöihin, enkä sen kummemmin heihin tässä pureudu. Mainitsenpa vain, että tarinaa sitovia henkilöitä on kymmenkunta, keskenään erilaisia, osin kohtaloiltaan toisiinsa kytkeytyviä, osin hetkellisesti toisiaan viistäviä tai toisistaan irrallisesti esiintyviä. Kaikille sattuu mullistavia puukokemuksia. Ekoteemaan sopii käsitys ihmiselon lyhyydestä ja yksilön merkityksen pienuudesta – silti toisiinsa vaikuttaen. Lisäksi teemaksi nostan yksilöiden syyllisyyden.

Yksi ydinhenkilö on syrjäytetty kasvitutkija Patricia, jonka parjatut puututkimukset kokevat luontopiireissä renessanssin. Toinen ydinhenkilö on Olivia, sillä hän valohaamuineen (kyllä!) johdattelee jättipuiden suojelun ytimeen ja ekoterrorismiksi leimattuun toimintaan. Yhtä suosikkihenkilöä en onnistu kirjasta saamaan, pidänkin lukemaani kollektiiviromaanina.

Romaani jakautuu osiin Juuret, Runko, Latvus ja Siemenet. Ensimmäinen osa on novellistinen. Se pohjustaa henkilöiden taustat erillisinä lukuina. Siinä vaiheessa olen tyystin lumoutunut kielestä ja kerronnasta ja päivittelen suomentaja Sari Karhulahden taitoa. Ihailu kieleen ja satojen vieraiden puu- ja kasvilajien kytkemiseen arvaamattomaan kertomuskulkuun jatkuu kirjan mittaan, vaikka välillä koen notkahduksia. Romaanissa on osuuksia, joissa romantisointi alkaa tuntua yliannostukselta. Lisäksi jotain otteessani lipeää kirjan loppua kohti. Silti Ikipuut on kokonaisuutena suuri elämys.

Voi tietysti ihmetellä, miten paljon metsää on kaatunut yli 600-sivuisen romaanin vuoksi. Ikipuut ei ole painettu mahdollisimman ekologisesti kuten Anni Kytömäen metsäromaani Margarita. Tällaisiin lillukoihin voi kompastua, jos välttämättä haluaa. Mutta ytimeltään Ikipuut on kirja, joka herättää tunteita ja ajatuksia, ehkä ravistelee, tuottaa muutoksia.

Olen Margarita-jutussani pohtinut hitusen ristiriitaa metsänsuojelun ja elinkeinoelämän välillä. Se dilemma ei jätä rauhaan. Olin juuri lukenut Ikipuut, kun kuulin ja näin tv-uutisista, miten Kemissä riemuitaan uuden jättisellutehtaan rakentamisesta, kuinka se työllistää ja lisää alueen hyvinvointia. Ja minä mietin vain: missä havisevat metsät, jotka katoavat tehtaan puumassaa jauhavaan kitaan?

Richard Powers

Ikipuut

suomentanut Sari Karhulahti

Gummerus 2021

ekoromaani

649 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Anna Järvisen esikoiskirjan nimi päättyy kaksoispisteeseen, Uni viime yönä: (Teos & Förlag 2021). Se on merkki avoimuudesta ja siitä, että jokin jatkuu, sille ei ole selvää päätöstä. Ymmärrän hyvin välimerkkivalinnan suhteessa omaelämäkerrallisen romaanin sisältöön ja muotoon.

”Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi.”

Järvisen kerronta virtaa mielleyhtymässä toiseen. Kiintopisteenä on kevät vuonna, jona kertoja on lähellä viisikymppisiään, mutta ajatukset liukuvat lapsuudesta kaikkiin muihin elämänvaiheisiin. Kertojan isä- ja isäpuolisuhteet, sisarussuhteet, isovanhemmat ja muutto lapsena Suomesta Ruotsiin, identiteettikriisit, pelot, rakkaudet, lapsi – aineksia riittää.

”Jo varhain tekstini olivat intuitiivisia, minulle itsestään selviä.”

Kirjan haaste on tavoittaa kertojan intuitiivisuus. Luulen saaneeni jonkin verran kerrontalankojen päistä kiinni, mutta löyhällä otteella. En aina tiedä, miksi minun pitää olla mukana kertojan muistelumatkalla. Ehkä eniten vierastan pakkomielteistä (oman) kauneuden arviointia. Kaikesta kyllä luen, että estetiikka on kertojalle oleellista, niin myös taiteellisuus, taiteellinen vaikutelma.

Kertoja tunnustaa ymmärtäneensä elämää peremmin, kun hän on lukenut Saarikosken, Knausgårdin ja Tikkasen omaelämäkirjoja sekä katsonut Woody Allenin elokuvia: ”Olemassaolon yksityiskohtien kuvailusta olen saanut elämälle vahvistuksen.” Tämä Järvisen kirjan kohta vahvistaa minulle tekstin tavoitteet. Taidan ymmärtää kertojan tarpeen tarinaansa ja tehdä se juuri näin, hänen totuutensa ja ilmaisutapansa tavoin.

Entä kertojan unet? Kertoja hakee niistä merkityksiä, lisäksi hän hamuilee selityksiä menneen elämän vaikutuksista vaikeuksiinsa ja valintoihinsa, tapaansa elää.

”Nyt puhuu hullu nainen ullakolla. Pidä varasi.”

En koe vaaran tunnetta, mutta ymmärrän viittauksen feministiseen taiteentutkimukseen. Psykologiastakin on kirjassa rutkasti kyse: kerrontaa kuljettaa mielensisäisiin. Kirjassa kumisee taustalla masennus, onnen karkaaminen, liian syvät haavat. Kertoja on yhtä aikaa kaikki ikänsä ja kaikki vaikuttajansa. 

Kerronta hyppelee mielen mukaan. Välillä kertoja puhuttelee ”sinää”. Onko se hän itse, ex-rakastettu, lapsi, kuolleet sukulaiset, isävainaa? Kirjan kieli noudattaa mielenmukaista säännöttömyyttä, ei kielenhuoltajien sääntöjä:

”Niin menetin ajan lapsen kanssa, joka oli hetken. Matkustin pois. Oli valittu tiesi ennen ikinä jättäisi paitsi lopulta.”

”Ja samalla kun asia on niin se on eittämättä myös näin.”

Kuuntelin ensin äänikirjaa, jota itse kirjailija luki jutustellen. Silloin korostuivat tekstin intiimiys ja omaehtoinen rytmitys; siinä kuului lukijan tyttömäinen ääni ja siinä kaikki hänen ikänsä ja kokemuksensa – kepeys ja kivut. Siirryin silti kolmanneksen kuunneltuani paperikirjaan, halusin kai käsinkosketeltavan otteen kerronnasta.

Ei ole totuuksia, on vain kertojan kokemus. Sen ajatuksen saan kirjasta. Ja sitä seuraa lukijan kokemus. Kiinnostavaa on kuulla, miten kolmen hengen virtuaalikirjapiirini lukijat Järvisen kirjan kokevat. Uskon Uni viime yönä: -kirjan jakavan mielipiteitä.

Näin ajatukset jakautuvat kolmen hengen kirjapiirissäni:

Taru: Kun pääsin alun jälkeen eteenpäin, kuuntelin sujuvasti. Harmittelin, etten saanut tekstiä kirjana. Olen tykännyt Järvisen musiikista ja kirjassa oli paljon samaa. Ulkonäön pohdinta ärsytti ja miesvartalon erilaisuuden ihmettely, ne vaikuttivat teinitytön mietinnöiltä. Pehmeä hönkäily toi hieman mieleeni erotiikkatyöntekijän puheen, laulava nuotti suomen kielessä varmaan vaikutti mielikuvaan. Moni kyllä tykkää juuri siitä. Tekstinä kirja oli pääsääntöisesti mielenkiintoista kuunneltavaa, pieniä huomioita elämän varrelta.

Johanna: Koko Anna Järvinen on minulle uusi, en seuraa musiikkimaailmaa. Kirjan parasta antia on se, miten Järvinen ei ollut kotona missään ja miten isoäiti oli hänen turvahenkilönsä. Vieraus ja ulkopuolisuus tuli kierros kierroksella lähemmäs kuin kudelmana. Epävarmuus isänsä hylkäämänä tuli hyvin esille. Kirjan tyyli tuo mieleen proosarunon ja siksi hyväksyn kierremäisen rakenteen, miten omaa henkilöhistoriaa ja mielenliikkeitä toistetaan.

Minä jään kirjan kertojan paljaudesta huolimatta aika etäälle, vaikka mielleyhtymätyylin ymmärrän juuri oikeaksi lähestymistavaksi elämänkelaukseen. Järvisen ääni jää mieleen, melodisuus. Piti kirjasta oitis siirtyä YouTubeen kuuntelemaan Järvisen loistava duetto Olavi Uusivirran kanssa: Nuori ja kaunis. Sen sanoista löydän linkkejä kirjaan.

Anna Järvinen

Uni viime yönä:

suomentanut Raija Rintamäki

Teos & Förlaget 2021

kannen kuva: Anna Järvinen

133 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Kuuntelin osan äänikirjana, lukijana Anna Järvinen, BookBeat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Blogistania-kirjani 2020

Kirjasome äänestää kymmenettä kertaa vuoden parhaista kirjoista. Asetan tällä äänestyskerralla ehdokkaani kolmeen kategoriaan.

Blogistania Finlandia

3 pistettä

Marisha Rasi-Koskinen vie romaanillaan REC tarinoinnin taa omaperäisesti ja väkevästi.

2 pistettä

Anni Kytömäen romaani Margarita täyttää odotukseni historiallisen proosan täyteläisyydellä ja sanottavan määrällä ja laadulla.

1 piste

Susanne Mauden romaani Ennen kuin unohdat yllätti iloisesti, se on jäänyt siksi mieleen ja kiilaa kärkikolmikkoon.

Äänestystulokset selviävät sunnuntaina 14.2.2021, ja äänet kerää blogi Kirsin Book Club.

Blogistania Globalia

3 pistettä

Alex Schulmanin perheromaani Polta nämä kirjeet vetää vääjäämättömästi. Elämys.

2 pistettä

Elizabeth Stroutin novellistinen kerronta, selkeä ja syvä, jaksaa ihastuttaa: Olive Kitteridge.

1 piste

En tiedä parhaudesta mutta mieleenpainuvan julma: Elena Ferranten Tyttären varjo.

Äänestystulokset selviävät sunnuntaina 14.2.2021, ja äänet kerää blogi Kirjamies.

Blogistania Tieto

3 pistettä

Ei pienintäkään epäilystä: Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti.

2 pistettä

Totuus on tarua ihmeellisempää: Susan Heikkinen, Pullopostia Seilin saarelta.

1 piste

Monitahoinen: Johanna Holmström, Märta Tikkanen. Tyttö joka halusi juosta vetten päällä.

Äänestystulokset selviävät sunnuntaina 14.2.2021, ja äänet kerää blogi Todella vaiheessa.

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus

Seitsemän kirjaa ystävyydestä

Rehellisyyden nimissä pidän ystävänpäivää jenkkiläisenä markkinointitouhuna, mutta se ei estä minua valitsemasta luettavaa ystävyysteemalla. Ystävyyden merkitys on suuri, joten kyllä sitä tekee mieli helliä – ja lukea siitä. Ja näissä suhteellisen lähiaikoina ilmestyneissä kotimaisissa kirjoissa kyse on nimenomaan ystävyyden merkityksistä. Viidestä kirjasta olen postannut jo oman jutun, mutta kahdesta luonnehdin ydinkokemukseni tähän koosteeseen. Kukkikoot tällä kertaa tällaiset ystävyyden kirjallisuuskukkaset.

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Elomaan kirjassa kertoja palaa muistoin aikoihin, kun bileet olivat toinen toistaan vetävämpiä ja ne sai jakaa parhaan ystävän kanssa Ultra Bran tahdissa. Elämä vie sittemmin kertojan maailmaa reissaamaan, mutta ystävyydellä on sijansa muotoaan muuttaneenakin.

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Aikuiseen ystävyyteen on tullut särö, mutta ystävä on kuitenkin mielessä. Voiko välejä palauttaa? Ja voiko ystävystyä vävyn kanssa, ja onko tyttären ero samalla ero vävy-ystävästä? Entä mitä sisältää ystävyys Espanjassa suomalaisnaisen ja afrikkalaistytön välillä? Tämä kirja antaa näkymiä ystävyyden venyvyyteen.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Kirjassa kuvattu lapsuudenystävyys lähentyy sisaruutta. Yhteinen syke sallii erilaisuuden, ja jakaminen jatkuu parikymppiseksi. Sitten väliin tulevat muuttujat etäännyttävät. Kerrassaan hienosti kirjassa kuvataan aikuisuuden sävyjä, elämänkokemusten vaikutuksia ja yhteyden luomista etääntymisen jälkeen. Kaiken puolin sykähdyttävä romaani.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Miesten ja naisten kirjallisuudesta voisi haastella kaikenlaista. Sitäkin, miten naisten kirjallisuus saa helposti hömpän määreet. En pidä hömppäyttä negatiivisena, sillä kevyellä ihmissuhdeproosalla on aikansa ja paikkansa. Pintaremontti olkoon mieshömppää, sillä siinä mieshenkilöiden ystävyyssuhteet ja muut ihmissuhteet ovat kevyesti keskiössä. Tähän listaukseen kirja ilman muuta kuuluu, sillä ystävyksien tukiverkko kuvataan kivasti.

Eppu Nuotio: Maggie ja minä

Maggie on suomalaisen nykytanssin pioneeri ja kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeltin ystävä, kenties enemmänkin. Nuotion kirja kuvaa Vennyn ja Juhani Ahon liiton raunioita ja Vennylle elintärkeää tunnesuhdetta Maggie Gripenbergiin. Siitä olisin lukenut enemmän ja syvempää. Kirjassa on myös nykyaikataso, jossa kaksi eri-ikäistä naista yllättäen ystävystyvät. 

Virkistävästi kirjassa kuvataan sitä, miten myös ystävystyminen muistuttaa ihastushullaannusta. Ihan kaikki kirjan osat eivät loksahda lukumakuuni, mutta kirja on viihdyttävä ja ystävyysteemaan se osuu täysin. Hauska oli lukea kirjapiirikuvauksia, nekin ystävyyden sävyttämiä!

Eppu Nuotio: Maggie ja minä (Otava 2020), luin BookBeatissa.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Romaanin kuusikymppisen kertojan sydänystävän kuolema järkyttää elämänperustuksia. En muista lukeneeni näin suoraa surun käsittelyä ja nimenomaan surua ystävän menetyksestä. Kirja saa pohtimaan, millaisia ovat kulttuurimme tavat surra muita kuin lähisukua tai millaista on poiketa tavoista.

Tiainen kertoo viehättävän juurevasti kaikesta kertojan elämään kuuluvasta kuten perhehuolista, avioliiton urautumisesta ja työväsymyksestä sekä siitä, miten oleellisia hyvinvoinnille ovat ihmiset, joiden kanssa saa avoimesti jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan. Kirja antaa tilaa murheelle ja huolille, mutta se ei unohda toivoa, uudistumista ja elämän elämistä eteenpäin.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti (Icasos 2020), sain kirjan kustantajalta, kiitos!

Jarkko Volanen: Varjoihmiset

Varjoihmiset valloittaa etenkin lapsuus- ja nuoruusosuuksineen. Niissä Juha näyttäytyy taviksista poikkeavana tyyliltään, ja hän kaveeraa Paulin kanssa, jonka vanavedessä voi kokeilla meikit, merkilliset asusteet ja Lepakon punk-huumaa. Ystävyydellä ylitetään poikarajoja. Kirja seuraa kiehtovan arvoituksellisesti myös Juhan nykyhetkeä ja sen kriisinpoikasia sekä mahdollista ystävyyden palautumista. Mainiota!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Satu Leisko: Avaruuden rajalla

Satu Leisko on aiemmin kirjoittanut nuorille selkokielistä fantasiaa. Nyt hän tekee uuden aluevaltauksen: Avaruuden rajalla (Opike 2020) saa kunnian olla ensimmäinen selkokielinen tieteistarina nuorille.

Scifi haastaa mielikuvitusta, koska sen lähtökohta on tuntematon tulevaisuuden maailma. Mutta siinä on silti aina jotain jokaiselle tuttua, mikä helpottaa lukijaa kiinnittymään tekstiin. Kirjat kertovat paljon ihmisistä, ihmissuhteista ja inhimillisesti tärkeistä asioista, ja scifissä tieteistulevaisuus on kertomuksen kehys ja ympäristö.

Miten Leisko saa tulevaisuuden ympäristön elämään? Antti Kososen kuvitus tukee tekstiä, joka mutkattomasti vie avaruuden maailmaan. Avaruusalukset ja avaruuden tutkimuskeskukset kuvataan kirjassa tarkasti, joten lukija saa niistä mielikuvat.

Tutkijat asuvat kahdessa talossa,

jotka ovat tutkimuskeskuksen sivulla.

Kauempana on kaksi matalaa rakennusta,

joissa on varastoja.

Tutkimuskeskuksen ja asuintalojen välissä on paikka,

johon yhteysalukset voivat laskeutua.

Tutkimuskeskuksen edessä ovat laiturit,

niitä on neljä.

Alus on kiinni kaikkein isoimmassa laiturissa.

Eihän sanasto ole tutuinta kieltä, mutta en usko, että varhaisnuoret kompastuvat siihen. Kirjassa on selkokirjaan paljon sopivaa: uusien asioiden selityksiä, toistoa ja helppoja virkerakenteita.

Juoni on selkeä. Visa matkustaa avaruuden tutkimuskeskukseen isän kanssa. Äiti on ollut siellä aikaisemmin, mutta hän on onnettomuuden vuoksi sairaalassa. Nyt on isän vuoro tutkia outoa alusta, josta myös Visa kiinnostuu – kielloista huolimatta. Varhaisnuorten scifiin sopivasti kirjassa on jännitystä, hyviksiä ja pahiksia. Nuoren neuvokkuus kuuluu nuortenkirjan juonikuvioon.

Teemoina ovat nuoren rohkeus nousta vääryyttä vastaan ja kaiken elävän kunnioittaminen. Siten kirjassa on sanomaa: empatiaan kasvamista. Kokonaisuus on viehättävä tutun ja uuden yhdistelmä.

Satu Leisko

Avaruuden rajalla

Opike 2020

kuvitus: Antti Kosonen

scifi-selkonuortenkirja

98 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lohtukirjoja lukurauhan päivään

Sunnuntaina 7.2. on lukurauhan päivä. (Kirjasäätiön pykälät päivän viettoon voit lukea täältä.) Päivää voi toki viettää jännittävien, kiihdyttävien tai muunlaisten kirjojen kanssa, mutta minä listaan lukurauhaan sopivia lohtukirjoja. Näiden lyhyiden mutta täyteläisten teosten seurassa pääsee rauhoittumaan, miettimään ihmisen mieltä ja merkitystä kaikessa kosmisessa kohinassa.

Anne Cathrine Bomann: Agathe

Ei mitään pieniä aiheita: yksinäisyys, rakkaus ja kuolema. Päähenkilö eli eläköityvä terapeutti päätyy syntyihin syviin. Pienoisromaani ei silti leiju sfääreissä vaan käsittelee ihmisenkokoisesti luopumisesta kumpuavaa elämänpohdintaa.

Kristina Carlson: Eunukki

Pienoisromaani kiinalaisesta eunukista tuhannen vuoden takaa huokuu elämää ja sen merkityksestä muistuttamista. Pidän aforistisesta otteesta lähestyä elämää ja nähdä kurjuuden, vääryyden, arkisuuden ja hyvien hetkien kirjon. Lukija pääsee leijumaan ajattomuudessa.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Haahuilevan herran luostarireissu legendaa jahdaten tuudittaa rauhoittavaan tunnelmaan. Kirjan myötä voi tehdä tiliä omien lähtökohtien ja menneisyyden kuprujen kanssa sekä avautua tulevaan. Haahtelan tuorein teos Hengittämisen taito sopii nimeään myöten myös lohtukirjallisuudeksi, mutta Adèle-kirja vetoaa minuun piirun verran paremmin.

Han Kang: Valkoinen kirja

Kertoja on irti kotimaastaan ja muutenkin tekstissään aika irti sidoksista. Se pysäyttää hänet muistoihin ja elämäntunteeseen, jossa kuolema on seuralaisena. Ei, se ei houkuta häntä mukaansa vaan kulkee rinnalla ja elää muistoissa. Valkoista on joka puolella eri muodoissa, ja sen symbolisuus ottaa runollisesti valtoihinsa.

Petri Tamminen: Meriromaani

Tiedäthän lohtulauseen, että kaatuuhan valtamerilaivojakin. Se todentuu Meriromaanissa, joka seuraa minua vuodesta toiseen lohtukirjana. Epäonniseen merikapteeniin metaforisoituu elämän tragikoomisuus. Elämä on hyväksyttävä sellaisenaan, tällaisenaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, Romaani

Jayson Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

Jayson Reynoldsista luin, että hän on amerikkalainen palkittu nuorisokirjailija ja runoilija. Minuutin mittainen ikuisuus (Otava 2021) yllättää, sillä siinä yhdistyvät nuo elementit räppihenkisesti. Silti kirja on romaani, enkä rajaisi sitä vain nuorten kirjaksi.

Kirjan kertoja on anagrammeja harrastava 15-vuotias Will. Juoni rajautuu napakasti. Kirjan alussa Willin veli ammutaan jengien kostokierteessä, Will löytää veljen laatikosta aseen ja aikoo noudattaa perittyjä sääntöjä.

”TOINEN JUTTU SÄÄNNÖISTÄ

Niitä ei oo tarkoitettu rikottaviks.

Ne on tarkoitettu rikkinäisille

noudatettaviks.”

Will tietää, miten hänen täytyy toimia: ei itkua, ei vasikointia vaan kosto. Kirja keskittyy Willin lyhyeen hissimatkaan kotikerroksesta kadulle. Reynolds ottaa käyttöön fantasian välittääkseen sanomaa. Näin hän näyttää, ei selitä vaan antaa eväitä ajatella itse.

Riveiltä ja niiden välistä huokuu toivoton kierre, jota yhteisö kortteleissaan kokee. Jengiytyminen huumehommineen ja reviireineen vaikuttaa lasten kasvuun ja toimintakulttuuriin sukupolvi toisensa perään. Kirja kuvaa etenkin tuhoisaa maskuliinisuuden mallia.

”Niinku oisin taas vaan

yksi musta poika niiteissä

joka haluu niitata jonkun.”

Sitaateista erottuu kirjan tehokeino eli rivityksen rikkominen lyhyiksi säkeiksi. Välillä säkeessä on vain yksi sana, välillä muutama sana tai lause. Rytmiikka voimistaa vaikutelmaa Willin tunteista.

Säekirjoja on alkanut vähitellen tippua suomeksi, suoraan ja käännettynä. Säekirjoille on ennustettu nostetta, joten jospa siinä sivussa lisääntyisi tieto ja kokemus myös selkokirjojen potentiaalista.

Selkokirjailijana syynään kiinnostuneena, miten säkeillä pelataan säekirjassa, koska selkoperiaatteet rajaavat selkokirjoen rivityksen pelivaraa: selkoteksteissä yhdellä rivillä on yksi ajatus, ja sanat ja lauseet ovat mahdollisimman helppoja. Säekirjassa ei ole rajoja tai raameja rivitykselle tai ilmaisulle. Siispä silmämääräisesti niissä on samaa vain kapea tekstipalsta ja lyhyet kappaleet.

Reynoldsin kirjan lukujen otsikoilla on merkitystä, ja lukurakenne on iskevä: lyhyt pätkä tekstiä sivu kerrallaan. Nopealukuinen, rytminen, välillä proosarunohenkinen Minuutin mittainen ikuisuus on sekä suoraa että metaforista tekstiä. Tehokasta – ja saattaa iskeä räppiin tottuneeseen nuorisoonkin.

Jayson Reynolds

Minuutin mittainen ikuisuus

suomentanut Niko Toiskallio

Otava 2021

säeromaani

315 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja ilmestyy 4.2.2021.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Säekirja

Han Kang: Valkoinen kirja

Han Kangin romaanit Vegetaristi ja Ihmisen teot ovat jääneet mieleeni rajuina ruumiin ja mielen hajoittajina. Niiden väkivaltakuvaukset ovat järkyttäneet. Väkivalta on kohdistunut ihmiseen itseen tai toisiin, aina sen vaikutukset ovat laajentuneet ympärille ja säilyneet kauan.

Valkoinen kirja (Gummerus 2021) kääntyy pitkälti sisälle ja hiljentyy subjektiivisiin tuntemuksiin. Yhteistä aiempaan suomennonstuotantoon verrattuna löydän kuoleman läsnäolosta. Tässä romaanissa kuolemaan ei liity tuhoavaa väkivaltaa vaan hiljaista läsnäoloa.

Romaanista voi lukea symboliikkaa kaikesta arkisesta valkoisesta sokeripaloista lakanoihin, ja tärkeinä elementteinä tekstissä leijuvat lumen eri olomuodot. Symboliikka lienee siinäkin, ettei valkoista erota ilman mustaa, siksi mustuus ympäröi valkoisen häivähdyksiä.

Romaani on lyhyt, pienten lukujen tuokiokuvakokoelma. Proosa liukuu monesti runolliseksi. Nimeän Valkoisen kirjan hiljentymiskirjaksi, joka osuu juuri tammi-helmikuun taitteeseen. Näinä rännän ja pakkaslumen vaihtelevina päivinä Han Kangin romaani sopii hyvin lukuseuraksi.

”Pakkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa. Siitä, että ruumiimme on lämmin. Kylmä ilma tulvahtaa keuhkojemme pimeyteen, lämpenee ruumiinlämmössä ja virtaa ulos valkoisena höyrynä. Valkoiseen häivähtävä, ilman leviävä elämisen ihme.”

Romaanin kantava aihe on kertojan isosisko, joka kuoli muutaman tunnin ikäisenä äitinsä viereen ennenaikaisen synnytyksen seurauksena. Mielikuva suunnattoman surullisesta tilanteesta kulkee kertojan mukana, ja siskosta tulee kertojan mielen seuralainen nimettömässä eurooppalaiskaupungissa. Kertoja asuu kaukana kotoa pakkasten maassa, mutta ajatukset kuljettavat hänet usein kotimaahan.

En tunne tarpeeksi buddhalaisuutta, mutta luulen sen vaikuttavan paljonkin pienoisromaanin tunnelmapuoleen. Valkoinen kirja on surukirja. Kertojan äiti on kuollut, tuhka on tallella kaukana kauniissa paikassa. Kiertoja sivuaa vain vähän äidin menetystä, siirtää murheen siskonsa elämättömään elämään. 

Kirjan runolliset tunnelmapalat ovat haikeita, mutta ne myös lohduttavat. Ne näyttävät läheltä pohtijan harhailevan katseen ja ajatukset: mitä on ja on ollut. Kirjan herkät mustavalkovalokuvat tehostavat tunnelmaa.

Han Kang

Valkoinen kirja

suomentanut Taru Salminen

Gummerus 2021

78 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki. Klassikkohaaste 12

Kirjahyllyssäni on lukemattomana lojunut vuodesta 1995 saakka Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki (SKS). Kokoelma on ilmestynyt jo 1913, mutta uusi tuleminen on osa SKS:n klassikkosarjaa, jota julkaistiin 1990-luvulla. Olen lukenut Kallaksen romaaneita ja runoja, mutta tämä kokoelma näemmä odotti tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Haastetta isännöi blogi Jotain syötäväksi kelvotonta; haastepostausten koonti: tässä.

”Olenko itse muuttunut, onko maailma ympärilläni muuttunut?”

Kokoelmassa on 17 novellia jaettuna kolmeen osastoon. Keskimmäinen ”Saarenmaalainen intermezzo” poikkeaa muusta. Siinä on kymmennen impressiota. Monesta sarjan novellista välittyy minämuotoista pohdintaa sen lisäksi, että saarenmaalainen elämä ja luonto toimivat merkittävänä taustana. Kerronta yhdistää ulkoista ja sisäistä:

”Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivanloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme…”

Juuri tuo! Ajatus ihmisen yllättävyydestä, irrationaalisten voimien vaikutuksesta tekoihin, joihin ei voi vaikuttaa vaan jokin voima vie. Sen löydän Sudenmorsiamesta, sitä samaa luen tämän kirjan joistain novelleista.

Esimerkiksi novelli ”Lasnamäen valkea laiva” näyttää uskonliikkeen hurhaduksen vaikutukset, kun toivon palossa ihmiset jättävät kaiken muun. Novellissa on mielenkiintoista zoomaus yksilön ja joukon toimintaan. 

Uskonhysteriaan liittyy myös yhteiskunnallisia teemoja, samoja, joita on peittelemättä kokoelman ensimmäisessä osassa. Virolaisten maatyöläisten asema moisioitten isäntien alamaisina saa novelleissa erilaisia ilmentymiä. Sanomaa pukkaa: orjuutuksella on seurauksensa.

”Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.”

Ihan kaikista novelleista en saa kunnolla kiinni, mutta Kallaksen vaihteleva kerrontatapa pitää valppaana. Mieleeni jää minämuotoinen novelli kuumeilevan kertojan tunteista ”Pimeys”. Siinä (psykosomaattista?) sairautta tutkiskellaan reflektiivisesti. Viehätyn myös perinteiseksi novelliksi loksahtavasta novellista ”Vieras”. Taitavasti rakentuvat rajattu tilanne, kahden henkilön sattumakohtaaminen ja kohtaloiden yhteys. Lukija tietää heti alkuunsa henkilöitä enemmän, mutta se ei vie pohjaa pois vaan pikemmin lisää tehoa.

Kallas ei ollut julkaissut seitsemään vuoteen kirjaa, kunnes Lähtevien laivojen kaupunki ilmestyi. Kirja on kuin saari kahden rannan välissä: aallot lyövät monelta puolelta, kun vesissä virtaa suomalainen ja virolainen kirjallisuuskulttuuri sekä etenkin perinteinen ja moderni. Ehkä kokonaisuudessa on jotain linjatonta – tai juuri niin kuin pitääkin: eri aineksien yhdistelyä.

”Hänen pienissä merentakaisissa kertomuksissaan tuntuu usein voimakas epiikan leyhkäys.”

Noin pistelee Juhani Siljo Aika-lehden kritiikissään 1913. SKS:n klassikkosarjan suola on kirjan lopun arvostelut, joista saa vinkkejä aikalaisten arvoasetelmiin. Lisäksi sarjan kirjojen alussa on kirjallisuudentutkijan alkusanat. 

Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota epätasaisuuteen, mutta arvosteluissa myös oivallettiin, että Kallaksen tuotanto on taitteessa ja hänen kynänjälkensä jättää vahvat jäljet kirjallisuuteemme. Symbolistisia minämietintöjä ei oikein ymmärretty, mutta Juhani Siljo pitää niitä persoonallisina. Jotain hän marisee naiskirjalijoille sopimattomasta aivojen käytöstä, mutta onneksi Kallaksella on Siljon mukaan ”lyyrillisesti sykähtelevä tunne-elämä”.

Lea Rojolan johdanto taustoittaa kahden maan vaikutuksia Kallaksen tuotantoon, esimerkiksi virolaiskronikointityylistä on jo novelleissa merkkejä. Kallas siirsi katseen ihmisen sisälle, myös mielen pimeisiin puoliin, ja se tekee Kallaksesta aikaansa seuraavan.

Rojolan alkusanoissa on feministinen näkökulma, ja hän analysoi novellien naiskuvia ja ilmiöitä vasten 1990-luvulla noussutta naistutkimusta. Hieno näyte teksti on siitä, mitä nostoja Kallaksen novellista feministinen lukutapa voi tehdä, samalla se toimii esimerkkinä kirjallisuudentutkimuksen virtaussuuntien liikkeestä noin 25 vuotta sitten. Rojola raivasi aikanaan uomaa sille, mikä on nykyisin pitkälti valtavirtaa.

Minä luin alkusanat novellien jälkeen, ja se sopi minulle: saatoin siten peilata mietteitäni Rojolan näkemyksiin. Kiehtovaa on se, miten novellien syntyaika ja kunkin lukijan ajan ilmiöt ja katsantotapa vaikuttavat lukutapaan.

Aino Kallas

Lähtevien laivojen kaupunki

SKS 1995 / alunperin 1913

johdannon teksti: Lea Rojola

novelleja

98 sivua.

Olen saanut kirjan, ehkä SKS:ltä.

Aikaisemmat haastepostaukseni:

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Niin metsä vastaa – uusia selkonovelleja

Metsä on suomalaisille tärkeä.

Hiljainen metsä voi rauhoittaa,

ja metsässä saa nauttia luonnosta.

Metsä voi olla myös jännittävä paikka.

Ehkä siellä on salaisia voimia,

jotka vaikuttavat ihmisiin.

Olen kirjoittanut novelleja metsästä ja puista.

Kirjassa Niin metsä vastaa on 13 novellia.

Kirjan on kustantanut Avain (2021).

Novelleissa on ihmisiä,

joille tapahtuu metsässä jotain.

Se voi olla yllättävää tai hauskaa, 

jännittävää tai vähän kummallista.

Novelleissa tunteet ovat tärkeitä.

Ne liittyvät kokemuksiin:

metsässä ihmiset voivat muuttua.

Metsällä on sellaisia voimia.

Metsän kaikkia voimia ei voi selittää.

Toivon, että novellit yllättävät sinut

niin kuin metsä voi yllättää ihmiset.

Kun luet kirjan kertomuksia,

ajattelet ehkä metsästä ja puista

eri tavalla kuin ennen.

Olen kirjoittanut kirjan Niin metsä vastaa 

helpolla kielellä eli selkokielellä.

Siksi se sopii monille lukijoille.

Oletko kuullut Helmet-haasteesta?

Se antaa sinulle 50 vihjettä,

ja sinä etsit niihin sopivat kirjat.

Myös Selkokeskus antaa 

vinkkejä selkokirjoista,

jotka sopivat haasteeseen: tässä.

Nyt minä autan ja kerron,

että kirja Niin metsä vastaa

sopii haasteessa moneen kohtaan.

Näin uusi novellikirja sopii Helmet-haasteeseen:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja – Kyllä.

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan – Kyllä, muutamassa novellissa.

6. Kirja kertoo rakkaudesta – Kyllä. Ja kirja kertoo myös rakkaudesta metsään.

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella – Kyllä.

12. Kirjassa ollaan metsässä – Kyllä, kyllä!

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi – Kyllä, uskon niin.

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan – Vuodenaika on novelleissa tärkeä.

23. Kirja, jota luet ulkona – Voit lukea novelleja metsässä.

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä – Kyllä on!

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu – Kyllä.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa – Kyllä.

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut – Kyllä. Eikö vain?

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä – Kaikissa novelleissa ei kerrota nimiä.

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta – Esimerkiksi kirjassa Onnen asioita on selkorunoja metsästä.

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021 – Kyllä.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä – Toivottavasti! 

Tuija Takala

Niin metsä vastaa

Avain 2021

novelleja selkokielellä

106 sivua.

Lisätietoja kustantajan sivuilta: tässä.

Voit lukea yleiskielisen blogijuttuni: tässä.

Toivotan lukemisen iloa!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, omat, Selkokirja, selkotekijä

Eeva Joenpelto 100 -haaste

Eeva Joenpellon syntymästä tulee 17.6.2021 100 vuotta. On siis otollinen aika palata Joenpellon tuotantoon.

Kirjasomettaja: toimi näin

  1. Ilmoittaudu lukijaksi ja postaajaksi tämän jutun kommentissa sekä liitä sinne kirjasomesi linkki. Bloggaajien lisäksi tervetulleita ovat kaikki kirjasomettajat kuten kirjagrammaajat ja -podcastaajat. Voit toki osallistua haasteeseen ilman kommentti-ilmoittautumista.
  2. Lue ja kirjoita: ajasta tai julkaise juttusi 17.6.2021 klo 10 mennessä. Käytä tunnusta #joenpelto100.
  3. Lisää Joenpelto-juttusi linkki koontipostaukseen 17.6.2021 klo 10 mennessä. Julkaisen koontipostauksen blogissani aamutuimaan 17.6.2021.
  4. Jos olet Joenpellon kirjan tai kirjojen lukija muttet postaa, kerro lukukokemuksestasi somessa (#joenpelto100) ja koontipostauksessani 17.6.2021.

Joenpelto-vinkkejä

Haasteen mottona voi pitää vaikkapa kirjailijan yhden teoksen nimeä: Jottei varjos haalistu. Valinnanvaraa Joenpellon tuotannossa on runsaasti. Lue haasteeseen yksi tai useampi teos:

Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
Kaakerholman kaupunki, 1950
Veljen varjo, 1951
Johannes vain, 1952
Kivi palaa, 1953
Neito kulkee vetten päällä, 1955
Missä lintuset laulaa, 1957
Ralli, 1959
Syyskesä, 1960
Kipinöivät vuodet, 1961
Naisten kesken, 1962
Viisaat istuvat varjossa, 1964
Ritari metsien pimennosta, 1966
Halusit tai et, 1969
Vesissä toinen silmä, 1971
Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
Elämän rouva, rouva Glad, 1982
Rikas ja kunniallinen, 1984
Jottei varjos haalistu, 1986
Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
Avoin, hellä ja katumaton, 1991
Tuomari Müller, hieno mies, 1994
Uskomattomia uhrauksia, 2000

Lisää tietoja Joenpellosta ja juhlavuodesta saat Eeva Joenpelto -seuran sivuilta: tässä. Lukuhaasteesta on myös seuran sivuilla: tässä.

Lisäksi Joenpelto-lukuhaasteesta kirjoittaa Joenpellon tuotannosta väitellyt Tiina Mahlamäki blogissaan Nostetaan teksti pöydälle: tässä.

Lisäys 3.2.2021: WSOY:n tiedote juhlavuoden julkaisuista ja tapahtumista, tässä.

Vuoden 2016 Joenpelto-haasteeseen voit tutustua täällä.

Haaste käynnistyy kirjailijan kuolinpäivänä 28.1.

Antoisia Joenpelto-lukuhaastehetkiä!

41 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Tuomas Niskakangas: Roihu

”Talouden romahduksen siemenet oli kylvetty vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Suomi oli velkaantunut muiden länsimaiden mukana. Sitten 2020-luku alkoi. Vuosikymmen suoraan helvetistä.”

Tapahtui Suuri Puhkeaminen koronakriisin jälkeen: työttömyyden ja ikääntyneen väestön lisääntymisen vuoksi verotulot laskivat, sosiaaliturva leikattiin olemattomiin, maaseutu tyhjentyi, kaupungit slummiutuivat, keskiluokan tulotaso romahti, joten köyhyys lisääntyi ja rikkaita oli yhä vähemmän mutta entistä rikkaampina. Suomi on 2020-luvun lopulla vallankumouksen partaalla Tuomas Niskakankaan tuoreessa romaanissa Roihu (Otava 2021).

Dystopiatyyppinen yhteiskuntakuvaus pakataan Roihussa trilleriksi. Tapahtumia ja henkilöiden vaiheita pätkitään niin, että lukija koukuttuu seuraamaan, miten kenellekin käy ja kuka on minkäkin käänteen takana.

Pääministeri Leo Koski on pulassa, koska rikkaiden oikeistovaikuttajien joukko lopettaa tukensa. Oikeisto sinnittelee raharikkaiden tuella, mutta vasemmisto ja pettyneiden kansalaisten enemmistö on yhdistynyt karismaattisen naisjohtajan Emma Eerolan taakse. Lisäksi uhkaava tyyppi nimimerkiltään Järkäle junailee vasemmistolaista vallankumousta Eerolan taustalla. Salaperäinen Peregrino vetelee naruja kulisseissa, ja kiristää poliisimies-Metson toimimaan eettisiä periaatteitaan vastaan. Eikä trilleriä ilman neljättä valtiomahtia, jota tässä kirjassa edustaa tähtitoimittaja Vilma Varis. Hän pääsee polttoitsemurhan jäljille, mikä sysää tapahtumia eteenpäin.

Koska kirja on juonivetoinen, ei siitä sen enempää. Tehosiko se minuun? Ensin miinukset. Karsimisen varaa yli 500-sivuisessa kirjassa on. Etenkin alkupuolen pohjustusta on liikaa. Turhia kertauksia karsastan. Henkilökuvaus pitäytyy kapeana, esimerkiksi toimittaja Varis on valitettavan ohut ja kliseinen, Metso puolestaan toimeksiantoineen aika epäuskottava.

Plussan puolelle pääsen kirjan edetessä. Juoni tihentyy, tapahtumien jännite alkaa kiristyä, ja lukija saa kutkuttavia täkyjä siitä, mikä ja ketkä ovat kaiken takana sekä mikä on muuta kuin miltä näyttää. Yhteiskuntakuvaus kiinnostaa, sillä se on räjähdysherkkyydessään ja kärjekkyydessään mahdollinen. Täytyy sanoa, että lähiaikojen mellastaminen Capitol-kukkulalla lisäsi tunnetta, että yhteiskunnallinen kahtiajako ja tapahtumien pitelemättömyys manipulaattoreineen on mahdollista missä vain – roihahtamiseen ei tarvita paljon.

Niskakangas ei peittele esikuviaan Ilkka Remestä ja Dan Brownia. Kuten alussa totesin Roihun rakenne toteuttaa trillerille tyypillistä mallia, mutta taloustoimittajataustainen esikoiskirjailija osaa käsitellä taitavasti juuri taloustilanteeseen ja politiikkaan nojautuvaa jännitystä. Ja lopussa on enteitä jatkosta.

Tuomas Niskakangas

Roihu

Otava 2021

trilleri

525 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta, arvosteluvapaa 26.1.2021.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus