Aihearkisto: Kirjallisuus

Olga Kokko: Munametsä

Mitä nainen saa olla tai millainen hänen pitäisi olla? Miksi kysymys yhtä pitää esittää? Siksi että sitä yhä kysytään tai vapaata naiseutta kyseenalaistetaan. Olga Kokko karauttaa vastaamaan kirjassa Munametsä (S&S 2019). Onnea Olgalle (ja olgille) naistenviikon (haaste) nimipäivänä räväyttävästä tekstistä!

naistenviikko 2019

“Olimme lähteneet olevinaan ihan yksille, mutta se tietenkin tarkoittaa sitä, että ollaan lopulta ihan semisoseet. – -. Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia.”

Kännihakuisuus, roskaruokavalio, sotkunsieto, sitoutumiskammoisuus, sänkyseurahinku ja panojutut (rottarumatkin kelpaavat, kunhan valot on sammutettu) yleensä yhdistetään miehiin. Kun samaa tekee nainen, hän saa kuulla olevansa epänormaali ja kehotuksen hävetä. Mutta Linnea ei häpeä. Hän kertoo blogissa ja vlogissa munametsästyksestään rehvakkaasti ja ketterästi verbalisoiden. Naisen seksuaalisuuden ja halun avoimella ilmaisulla ilostellaan pidäkkeettömästi.

Somepölinän joukossa on lisäksi kuvausta työskentelystä mainosalalla. Kuinka ollakaan sielläkin Linnea saa puuhastella alapään kanssa, proggiksina ovat terveyssiteen ja intiimipyyhkeen presentaatiot. Mitään eritettä ei tässä kirjassa vierasteta.

Riekunta välillä riemastuttaa minua: nyt saa bukowskit kyytiä. Luonnollisesti voi luonnehtia kirjaa feministiseksi, tosin myös jotenkin narsistiseksi. Päähenkilö-kertoja ottaa omansa, muusta viis.

Sukupuolten eriarvoisuusoivalluksia tuumataan kuten miesten haara-asento vs. naisten vastaava. Välillä naurahtelenkin, kun kielikikkareet osuvat. Esimerkiksi Linnea sivaltaa viiltävästi tyypeille, jotka lähettävät hänelle kikkelikuvia. Mutta mutta. Väsyn toosaproosaan, viesti tulee niin selväksi. Naisella seisoo ja on oikeus omaan nautintoon niin masturboiden kuin vaihtuvin seksikumppaneinkin.

”Herra Täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru oli ollut juuri se, mitä olin tarvinnut tänä viikonloppuna.”

En tunnista, että olisin ihan pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä kasvanut – tai ehkä sitten vähän olenkin, sillä harvinaisen siekailemattomalta Kokon teksti tuntuu. Ainakin joudun varmistamaan, ettei äänikirjaa kuunnellessani teksti vuoda kuulokkeistani ruuhkajunaan.

20190705_092207.jpg

Jotain mallia Munametsä ottaa chick litistä, mutta Sen Oikean sijasta Linnea etsii vaihtuvia tyydytystilanteita. Munastamisen hän hoitaa itsevarmasti, mutta työssä hyökyy epävarmuus. Hiirulaistyökaveri Mervi käy kertojan hermon päälle, mutta lopulta löytyy naistenkeskinen solidaarisuus. Ja peilauspinnoiksi tarvitaan perheenäitiystävä ja homoystävä. Mutta mutta. Kirjan muu anti jää seksiannin jalkoihin.

Tätä en ymmärrä: kun kolmekymppinen Linnea löytää ensimmäisen harmaan häpykarvan, hän huolestuu siitä seuraavasta uhkasta –  nyt alkaa miesmetsän avohakkuu, seksielämän autioituminen. Mitä?! Kaikessa seksivapauttajan olomuodoissaan luulisi Linnean ymmärtävän, että alapääharmaantuneetkin voivat jatkaa seksuaalisina olentoina.

Siis, mutta mutta. Kokonaisuutena en ole kirjasta kovin imponeerattu, sen tavoitteet kyllä ymmärrän ja toivotan tervetulleeksi. Jos kaipaat Rönkköstä rehvakkaampaa ’naisen sinkkuus ja seksuaalisuus saa olla tällaista’ -kirjaa, etsiydy Munametsään.

Olga Kokko
Munametsä
S&S 2019
romaani
eKirjana 200 sivua, äänikirjana 8 tuntia 27 minuuttia, lukijana Usva Kärnä
Luin ja osittain kuuntelin BookBeatista.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus 

Kesän korvalla viihdyttää sutjakasti etenevä, lyhyehkö äänikirja, esimerkiksi sellainen, jossa nainen reipasotteisesti kertoo hänelle poikkeuksellisesta elämänvaiheesta. Anna-Leena Härkösen uutukaisessa näin tapahtuu: Kenraaliharjoitus (Otava 2019).

Tutunoloinen naiskertoja reuhtoo menemään. Hän on helposti ärsyyntyvä, hautoo hetken mieltä polttavaa ja suoltaa ajatuksensa kärjekkäästi. Asioita puretaan niiden omilla nimillä, hyökätään, välillä hiukan hävetään ja taas porskutetaan.

Kenraaliharjoituksessa kertojanainen on Jane, nelikymppinen matkatoimistovirkailija. Hänen näyttelijämiehensä ehdottaa parinvaihtoa. Eli seksielämään kaivataan virkistystä. Sitä saa, mitä tilaa – ei ihan tilauksen mukaan.

20190616_195552.jpg

Härkösen reipasotteinen tyyli sopii aihepiiriin. Niin seksisuvanto kuin halun uustuleminenkin välittyvät kaihtelemattomasti. Viisikymppinen Valma vastaa osaltaan rempseydestä: tältä tuntuu, kun alakarvoitus harmaantuu, miehestä ei ole tyydyttäjäksi ja naistenkeskeinen seksi vastaa tarpeisiin. Jane saa tuosta kaikesta osansa.

Kirja kuvaa muutakin kuten aikuista isättömyyttä, vapaaehtoista lapsettomuutta ja kipeitä perhesuhteita. Janella on siis muutakin kriisinpoikasta kuin aviosuhde. Siinä muussa on kuvaushelppoutta, joka vie vakavalta vakuttavuutta. Kipakka kertoja veivaa ja ohittaa mielen päällä olevia asioita.Teräviä sivalluksia saavat näyttelijä- ja matkaopaspiirit, herkullista sinänsä. Ja pisteet siitä, että koko elämä mahtuu mukaan, myös työelämä.

Kuuntelin Kenraaliharjoitusta osin työmatkoilla. Välillä oli pakko tarkistaa, etteivät äänet karanneet kuulokkeista. Sen verran häveliäs tunnustan olevani. Ei tästä silti kohukirjaksi ole. Kokonaisuus on kevyt viihdyke yhtään väheksymättä, että kirja käsittelee hyvinvointiin oleellisesti kuuluvia seksi- ja parisuhdeasioita.

Tänään vietetään Leenojen nimipäivää, joten onnittelut kirjailijalle ja kaikille Leenoille. Kirja on siis yksi naistenviikkohaasteeni romaaneista.

naistenviikko 2019

– –

Anna-Leena Härkönen
Kenraaliharjoitus
Otava 2019
äänikirjana 5 tuntia 25 minuuttia
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanna Velling: Kirjosieppo

Esikoiskirjailija Hanna Velling sirkuttelee kirjataivaalle Kirjosiepon (Bazar 2018). Se on kepeästi kirjoitettu ero- ja itsenäistymistarina. Kirjan chick lit -tyyppiseen lähestymistapaan kuuluu rakastuminen ja ystävät, mutta kirja keskittyy epäonnisesta rakastumisesta toipumiseen. Onko tämä nyt jonkin sortin trendi, että kevyehkösti  tai sinne päin ruoditaan erosurua, kysyn esimerkiksi Veera Niemisen ja Elin Willowsin romaanit luettunani.

”Siinä hän nyt oli, kalpea, ruma ja yksin. Annan kiukku muuttui silmiä polttaviksi kyyneliksi. Hän varmasti kuivuisi olemattomiin, jos itkeminen vielä jatkuisi. Onneksi Make ei nähnyt Annan kipua. Hän painoi puhelun poikki, ettei Make kuulisi miten hädissään hän oli.
Make toteutti suunnitelmansa, ja Anna tunsi olevansa karusellissa, jota ei saanut pysähtymään. Oksetti. Prinsessa Ruusunen -kaasupallo karkasi kädestä taivaalle, Annan ulottumattomiin. Jonkun pitäisi painaa hätäjarrua.”

Minäkertoja-Annaan kirjassa pääsen tutustumaan hyvin. Hän paljastaa hyväntahtoisen hölmöytensä Maken suhteen. Hullaantuminen vei aikanaan Annan arvostelukyvyn, mutta miehen määräilyn ja jätetyksi tulemisen jälkeen oma tahto alkaa löytyä, vaikka kovin sisäänpäin kääntynyttä suru on. Annassa sävyt läikkyvät, mutta muut henkilöt ovat valitettavan mustavalkoisia. Etenkään Makesta en muuta erota kuin ääri-itsekästä ääliöpuolta.

Kirja kuvaa pääkaupunkiseutulaisen naiselämää vuoden 2005 tienoilla, mutta ei aika erityisemmin nykyisestä eroa. YT-potkut vaikuttavat elämään siinä kuin perhesuhteet, ja on putkiremonttia ja viikonloppureissuja Eurooppaan. Ohuita rönsyjä on kirjassa siellä täällä, mutta oleellisinta on pienen lapsen kohtalo erossa, jossa Anna-äiti on katkeroitua epäreiluun kohteluun. Tilanne siirtyy pikkulapseen lievänä viivästymisenä kehityksessä. Siihen ja muuhun tihkuu toiveikkuutta.

20180808_175902.jpg

Vaivattomasti luen Kirjosiepon. Pidän siitä, miten siinä leikitään eri tekstilajeilla. Ilahduttavinta kirjassa on rakenne, jossa ei edetä kronologisesti, vaan näennäisen epäjärjestyksessä haukkaillaan paloja Annan elämänkulusta. Myös nimi on osuva, sillä se on lainattu suoraan luontokirjasta ja kuvaa täysin Makea, pesästä toiseen pakenevaa koirasta.

Kokonaisuutena Kirjosieppo ei nouse kovin korkealle, mutta kyllä se ilmassa pysyy. Ja niin se lentelee vuoden 2019 naistenviikkohaasteen kirjaksi, sillä tänään on kirjailijan nimipäivä.

naistenviikko 2019

– –

Hanna Velling
Kirjosieppo
Bazar 2018
romaani
115 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

Aino Louhen sarjakuva-albumi Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa 2019) voittaa minut oitis puolelleen. Luen muutaman ensimmäisen sivun, ja kerronnan aitous ja ponnistelematon selkeys imaisee mukaansa. Tyttöyden hauraus havisuttaa minua.

Albumi jakautuu kolmeen osaan. Niitä yhdistää tytön pohjimmainen epävarmuus kelpaavuudesta. Se ei ole nyt itsetuhoista näännyttämistä tai viiltelyä vaan ulkopuolisuuden tunnetta ja ujoa unelmointia. Olen niin huojentunut, kun kehityskertomus kaartuu varovaiseen toivoon.

20190703_162951.jpg


Ensimmäinen osa kertoo tyttöjen välisestä ystävyydestä ja sen muuttumisesta murrosikään tultaessa. Oikein vatsaa kouristaa kertojan kokemat pettymykset. On kyse tavallisesta parhaan kaverin ailahtelusta. Kerronta tavoittaa sen, miten ystävyys on ensi rakkaus mustasukkaisuuksineen ja miellyttämistarpeineen. Ja niin haavoittuva, kun tulee torjutuksi, taas kelpaavasi ja yhä uudelleen torjutuksi.

Toisessa osassa kuvataan kouluaikaista ihastusta kertojan näkökulmasta. Varmasti jokainen voi samastua tilanteeseen, kun luokan kingi on unelmien poikaystävä, jota ei koskaan saa. Loppukuva viehättää. Ehkä kuitenkin voi luottaa omiin tunteisiin.

Kolmas osa kertoo ensimmäisestä poikaystävästä. Siinä tavoitetaan kaikki ujon tytön toiveet ja pelot. Jälkimmäiset tiivistyvät näissä kolmessa kuvatekstissä: 1) ”En tiedä, miten kuuluisi olla.” 2) ”Minä olen täynnä virheitä” 3) ”joita hän ei saa nähdä”. Riipaisevinta on se, miten tyttö yrittää tuntea riemua muttei voi hylätyksi tulemisen peloiltaan. Kertomus jää avoimeksi, silti toiveita herättäväksi.


Olen kirjoittanut kerronnasta ja kuvaamisesta. Se ehkä kuulostaa tekstipainotteiselta, mutta todellisuudessa joka kuvassa on yksi lyhyt lause ja siihen liittyvä kuva sen kimpassa. Tekstit ovat myös englanniksi. Ja kuvat! Pääasiassa yksinkertaisia kasvokuvia tai ihmishahmoja, joiden tausta on pelkistetty. Värit ovat murrettuja ja harmonisia. Kuvien rauha, kertomussisältö ja tunnelma tukevat toisiaan.

Tätä ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa, mutta silti. Kristiina Louhen Aino-kirjojen tyyli on kasvanut aikuiseksi Aino Louhen tyyliksi. Tunnistettavaksi, silti omaksi.

20190703_162931.jpg


Voi tytöt, kuinka monta kertaa kaikkien pitää lukea tai katsoa Bridget Jones, jossa Darcy sanoo, miten hän pitää tytöstä juuri sellaisena kuin hän on? Miksi yhä niin lahjakkaat kuin tavallisetkin, viehättävät siinä kuin ihan kivat joutuvat epävarmuuden valtaan eikä kukaan koe kelpaavansa sellaisena kuin on ja tarvitsee siihen pojan sanomaan taikasanat? Tämä minua painaa.

Kiitos siitä, että Aino Louhi jakaa alituiset epävarmuustunteet, tekee ne näkyviksi ja samastuttaviksi. Voi elää omanlaisenaan. Tämä kirja on ilman muuta naistenviikon 2019 kirja, tyttöyden sallivuussarjakuva. (Naistenviikon haasteesta ja vinkki yli 20 kirjablogin naistenviikkojutuista tässä.)

naistenviikko 2019

– –

Aino Louhi
Mielikuvitustyttö. Imaginary Girl
Suuri kurpitsa 2019
sarjakuva
163 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Sanna Ryynänen: Meri Genetz

Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.

20190408_201248.jpg

Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi  Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistä kertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.

On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:

”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”

Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.

Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:

”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”

– –

Sanna Ryynänen
Meri Genez. Levoton sielu
Avain 2019
taiteilijaelämäkerta
367 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja Meri Genezistä sopii naistenviikon kirjaksi, sillä elämäkerrat poikkeusnaisista elähdyttävät! Kirjablogien naistenviikosta lisää: tässä.

naistenviikko 2019

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyesin Louisa Clark -sarja (Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä) on onnistunut ihan mukavasti huvittamaan ja lämmittämään. Trilogiaksi sarja täydentyy osalla Elä rohkeasti (Gummerus 2018). Siinä Lou muuttaa New Yorkiin rikkaan rouvan assistentiksi, joten perhe ja tuore poikaystävä jäävät rapakon taa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa Lou tutustuu raharikkaiden elämänpiiriin, mutta Nykissä hän liikkuu entistä loistokkaammissa piireissä.

Työläisperheletkautukset ja henkilöhahmojen särmät välähtävät välillä, muttei Elä rohkeasti muuten loista. Kiinnostukseni himmenee sivu sivulta. Riepovaa on jatkuva tuotemerkkien nimipudottelu – on sitten kyse raharikkaiden luksuselämästä tai vintage-piireistä. Ja miksi on koko ajan todisteltava söpöyttä?

20190217_102328.jpg

Loun aitous suhteessa ulkonäköön perustuvaan jenkkiväkeen päälleliimataan, ja juoni kulkee ennalta-arvattavien käänteiden varassa. Romanssin mutkat osaan ennakoida, ja loppu on supersokerinen – kaikkia romanssikäänteitä uskollisesti noudattava. Pysyn kyllä päähenkilön puolella, mutta uskottavuuspisteet karisevat. Lou on niin kiva ja saa jopa mulkosilmäisen, äkäisen mopsin puolelleen. Hän on puhdasoppinen hyvis, esimerkiksi osallistuu mukavien tavisihmisten taisteluun yhteisöllisyyden ja sivistyksen puolesta.

”On oltava paikkoja [kirjastot], joissa ihmiset voivat tavata ja puhua ja vaihtaa ajatuksia ja joiden tarkoitus ei ole vain tuottaa rahaa, vai mitä? Kirjoista oppii elämää. Kirjoista oppii myötätuntoa. Mutta kirjoja ei voi ostaa, jos rahat riittävät hädin tuskin vuokraan. Joten kirjasto on tärkeä instituutio. Jos kirjasto suljetaan, Louisa, silloin ei suljeta pelkästään rakennusta, vaan se on kuolinisku toivolle.”

Ja onhan niin, että mukavia ja hyviä henkilöitä tarvitaan siinä kuin kirjastojakin. Se on toinen juttu, syntyykö kivailusta kiinnostavaa kirjallisuutta. Kaikesta huolimatta ahmin Elä rohkeasti, sillä halusin selvittää Loun vaiheet. Hömppähetkien tarpeeseen kirja käy, ja joskus se riittää.

Mutta naiset, vaatikaamme elämältä (ja kirjoilta) muita tasoja kuin vaatemerkit ja söpöyden ylistys! Siksi ja siitä syystä julistan tällä kirjalla vuoden 2019 naistenviikon avatuksi.

naistenviikko 2019

– –

Jojo Moyes
Elä rohkeasti (Still me)
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2018
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2019 alkaa

Viidettä kertaa olen haastanut kirjabloggaajia ja lukijoita kirjalliseen naistenviikon. Kas, tässä haaste, ja poimi sen kommenteista etukäteisilmoittautuneet osallistujat, yli 20 blogia.

Naisnäkökulma saa olla vapaa. Osa ilmoittautuneista postaa päivittäin, osa kerran. Jollain teemana on viikon nimipäivien viettäjät, toisilla naiskirjallisuus omalta kannalta katsottuna.

Torstaina 25.7.2019 julkaisen koontipostauksen, jonne osallistujat lisäävät linkit naistenviikkojuttuihin. Niistä riittää lukuvinkkejä pitkäksi aikaa.


Itse osallistun haasteeseen päivittäin. Viikon kirjailijani ovat tällä viikolla yhtä poikkeusta lukuunottamatta kotimaisia (nimipäiviin osuvat merkkaan purppuralla): Jojo Moyes (romaani), Sanna Ryynänen (elämäkerta), Aino Havukainen (sarjakuva), Hanna Velling (romaani), Anna-Leena Härkönen (romaani), Olga Kokko (romaani) ja Ines Lukkanen (taidevitsikirja).

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemirin romaanin nimi Isän säännöt osuu maaliin. Romaanin isän isällä on sääntöjä, kulttuurin tuomia ja hänelle itsestäänselviä vaikkakin epäselvinä muissa levottomuutta herättäviä. Isä arvailee niitä ja asettaa itselleen omia, mikä rakentaa ja rikkoo identiteettiä. Sanomattomat säännöt kehystävät isyys- ja perheromaania.

20190623_112251.jpg

Romaanin pinta on arkinen. Aikuinen poika on isyyslomalla ja hänen isänsä tulee Tukholmaan puolivuosittaiselle pistäytymiselleen. Pojan arki kuluu perheaskareissa ja kriisiytyy, kun isä aikataulu- ja toimintaepämääräisyyksineen on samalla paikkakunnalla.

”Hän tuntee olevansa valmis soittamaan isälle. Tarttuu puhelimeen. Soittaa isän ruotsalaiseen numeroon. Ei vastausta. Hän lähettää tekstiviestin. Työntää puhelimen pois näkyvistä. Soittaa taas. Kulkee edestakaisin veden äärellä, tarkastelee luetteloa tehtävistään ennen nelivuotiaan viisivuotisjuhlia, katselee ankkoja, eläkeläisiä, äitejä äitiyslomalla mutta ei voi olla ajattelematta isää joka ei vastaa puhelimeen eikä ehkä enää ole elossa. Hän yrittää rauhoittua. Rauhoittuu. Menee kahvilaan, jättää rattaissa nukkuvan poikansa ulkopuolelle. Ei ole huolissaan siitä että sattuisi jotain. Luottaa maailmankaikkeuteen mutta lukitsee varmuuden vuoksi rattaat kiinni terassipöytään. Sellaista kaikki vanhemmat tekevät. Ei ole mitenkään omituista olla vähän tavallistakin varovaisempi, kun pitää huolta yksivuotiaasta.”

Tässä on tämän romaanin taika: kerronnassa. Lyhytlauseiset virkkeet nakuttavat tilanteita, tunnelmia, vaihtuvia sävyjä. Vaihtelevuutta on ilahduttavasti, joten mielenkiinto säilyy. Tyylikeinona on lisäksi nimettömyys. Henkilöt ovat ”poika, joka on isä”, ”naisystävä”, ”yksivuotias”, ”nelivuotias”, ”isoisä, joka on isä”, ”sisko, joka on äiti” jne. He ovat jokaihmisiä, silti yksilöitä kulttuureineen, taustoineen, kokemuksineen ja elämäntilanteineen. Heitä katsotaan etäältä, silloin tällöin surkuhuipaisuus edellä. Silti kerronta ei etäännytä.

Tämä on romaani. Ei tarvitse elää lapsiperheessä eläytyäkseen. Harvoin silti väsymyksen sumentama pikkulapsiarjen päivänkierto välittyy näin tehokkaana tai koti-isyyssuorittaminen tallentuu näin kitkeränpilkahtavasti. Eikä kirja kompastu parisuhteen koetinkiviin, vaan rakentaa niistä todentuntuista karikkoa väsyneiden vanhempien kuvaukseen. Lisäksi romaani tarjoaa lukijalle ”pojasta, joka on isä” ja ”siskosta, joka on äiti” ainesta rakentaa heistä täysiä henkilöitä särmineen. Ja ”isoisä, joka on isä” – hän kiristää kaikkien hermoja muttei ole vain hermojenkiristäjä, ei, sillä tämä on hyvä romaani.

– –

Jonas Hassen Khemiri
Isän säännöt. Romaani
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2019
333 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Kesän kirjanaposteluun sopivat novellit: niitä voi lukea silloin tällöin. Se on ollut lukutapani Jeffrey Eugenideksen kokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava 2019) seurassa.

Oma takapihapuutarhani on oikukas, sillä sieltä häviää istuttamiani kasveja tai ne vaihtavat paikkaa, jotkut näivettyvät ja jotkut rönsyävät. Menköön se metaforaksi ihmisen elämälle, ja sellaisena se sopii Eugenideksen novelleihin – ja kokoelman nimeksi. Ihmisen ajattelutapojen ja toiminnan arvaamattomuus ovat novelleissa keskeistä.

Kirjassa on kymmenen novellia. Ensimmäinen novelli ”Valittajat” viehättää minua, sillä se kuvaa tarkkanäköisesti kahden naisen ystävyyttä ja sitä, miten toisen sairaus vaikuttaa elämän mielekkyyteen. Eugenides taitaa napakan luonnehtimisen:

Ei Cathya yllätä, että Della tukahduttaa terminologian. Dementia ei ole mukava sana. Se kuulostaa väkivaltaiselta, kajoavalta, niin kuin jokin demoni kauhoisi aivoja päästä, ja sitähän se nimenomaan onkin.”

Pidän Eudenideksen tavasta kuvata henkilöitä. Muutamin huomioin henkilöiden fyysis-psyykkis-sosiaalinen olemus muuttuu eläväksi. Lisäksi kerronta antaa tilaa lukijan hoksata niin, että tulkinnan ilo hykerryttää. Sellainen on esimerkiksi novelli ”Kuka on pahis”, jossa vähitellen paljastuu perhettään vakoilevan miehen luonne ja toiminta.

Joissain novelleissa on amerikkalaisuuspohdintaa, mutta varsinaisesti ne eivät ole yhteiskunnallisia. Kirjassa on novelleja, joiden ensimmäinen versio on ilmestynyt lehdissä, vanhin jo 1989. Vanhentuneina ei niitä voi pitää.

Eugenideksen Middlesex oli muutama vuosi sitten kesäni romaanihuippu. Siihen eivät novellit yllä, mutta mainiota luettavaa ne silti ovat. Lyhyt muoto ei estä novelleja kasvamasta täyteläisiksi kertomuksiksi. Ja kieli rullaa mutkattomasti, siitä kiitos sujuvan suomennoksen.

– –

Jeffrey Eugenides
Oikukkaat puutarhat
suomentanut Arto Schroderus
Otava 2019
novelleja
297 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannela onnistuu tosipohjaisten tarinoiden romaanimuotoistamisessa. Frau kuvaa tunnettua natsirouvaa ja Punaisten kyynelten talo kamputsealaiskohtaloa. Kiivaat (Karisto 2019) saa inspiraation tamperelaisnuorista, jotka tekivät sotaa vastustavia vastarinta-attentaatteja 1940-luvun alussa.

”Kamalan vaikea sana. Sa-po-töö-ri Salme Kiivas. Se rimmasi huolestuttavan hyvin. Kummalla se edes kirjoitettiin, P:llä vai B:llä. Mieluummin olisin kuitenkin vastustaja.”

Romaanin kertoja Salme Kiivas intoutuu ystävänsä Kertun kanssa mukaan poikavaltaiseen sodanvastaiseen porukkaan. Salmen näkökulmasta näyttäytyy Tampere, joka ei ole romaaneissa ennen tullut tutuksi: jatkosotaa käyvä Suomi vainoaa kansalaissodan hengessä vasemmistoaktivisteja ja Ratinassa on kurjassa kunnossa sotavankeja. Sodanvastustajat räjäyttelevät virtalähteitä ja Supo hengittää niskaan.

Romaanin rakenne herättää kiinnostuksen. Se on lähtökohtaisesti kirjemuotoinen, mutta aikatasot kirjoitusajasta 1955 liukuvat 1940-luvulle kerraten epäkronologisesti Salmen nuoruusmuistoja, poliittista toimintaa, vankila-aikoja ja nykyhetkeä vuonna 1955.

20190704_111137.jpg

Romaanissa on hienoja hetkiä, joissa Salme pohtii muistojen totuudellisuutta. Kirjan keskiössä on nuoruudenrakkaus Toivoon. En ole ihan vakuuttunut romaanin kehyksestä eli Salmen kirjekirjoittamisesta Toivon oletetulle vaimolle. Pienen nikottelun jälkeen hyväksyn sen, ja kirjerustailu saa kirjassa perustellun päätöksen. Salmen on perattava Toivon muisto, jotta kolmekymppisenä avioliitto Arvon kanssa alkaisi kunnolla – jotta elämä on elettävä eteenpäin.

”Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa muistaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.”


Tamperelainen työläiselämä sodan aikana näyttäytyy Kiivaat-romaanissa sota-ajan teininäkökulmasta ja punaisten perinnöstä, jota eivät kansalaissodan vankileirit tai Kalevankankaan joukkohaudat tukehduttaneet. Salme asuu Pispalassa  mummun ja veljen kanssa ja on vangitun kiihkokommunistiäidin tytär. Lisäksi riveiltä tihkuu sivistymishalu – työläistaustaisten tamperelaiskirjailijoiden Viidan ja Linnan henki. Salmen haaveena on kirjailijuus.

”Samalla kun tein taloustöitä, kirjoitin. Paperin ääressä runo meni herkästi lukkoon kuin peläten, että se tulisi kynän väärinymmärtämäksi.”

Perhesuhteet välittyvät yhteiskunnallista taustaa vasten monisävyisesti, samoin ystävyys ja ihastumisen epävarmuustunteet. Huomaan tykästyväni tarinaan ja mutkattomaan kerrontaan, joka kuitenkin sopivan repaleisena jättää aukkoja. Rannela onnistuu välkyttämään kirkasta kerrontavaloa aiheeseen, josta ei ole romaaneja kirjoitettu.

– –

Terhi Rannela
Kiivaat
Karisto 2019
romaani
209 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Runosta moneksi: kolme erilaista kokoelmaa

Runous on pienilevikkistä kirjallisuutta, josta kustantamoiden julkaisuiksi päätyy ehkä prosentin verran. Vaikka lavarunous on nosteessa, ei runokirjoja huimasti osteta, ei liiemmin lainata. Ehkä vieläkin elää ajatus runouden vaikeudesta. Runojen ystävät kyllä vakuuttavat, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää, runoista voi nauttia tunnelmia ja havaintoja tavoittaen tai kielen joustavuutta ihastellen. Uskokaa jo!

Koska runoja kustannetaan vähän, runoja ilmestyy paljon omakustanteina ja yhä enemmän myös verkkojulkaisuina. Valitsen juttuni kimaraan kolme erilaista kokoelmaa. Ne osoittavat, että runo saa olla moninaista. Se voi olla kieltä ja ilmaisua villisti vääntävää äänneleikkiä (Stina Saari: Ä nim ling), rehevänraastavaa elämäkertatunnelmaista sikermää (Susu Petal: Taikkarin mäellä) tai lohturunoja (Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema). Ja kaikkea niiden väliltä.

20190702_134800.jpg

Stina Saari: Ä nim ling

”Kielellistelising!”  – siinä yksi rivi Stina Saaren esikoiskokoelmasta Ä nim ling (Teos 2018). Kirja on omistettu – vai onko se jonkinlainen alaotsikko? – Lukemattomille. Ja onhan lukemattomia tapoja kielellistää, Saarella ihan omanlaisensa.

Koen, että tästä runokirjasta on vaikea kirjoittaa, sillä se on eräänlainen kielellinen ryöppyleikki. Lähimmin ehkä tuntemuksiani kuvaa se, että mieleeni tulee lapsen arvaamattomat tunnevaihtelut keksimisen riemusta ja muksahduksien tuskasta kielen oppimisen alkuvaiheessa, kun eivät äänteet ihan vielä löydä ymmärrettäviä sanoja mutta ääntelijä on kontaktissa muihin. Ääntelyn lisäksi Saaren runoissa on kyllä täysin ymmärrettäviä rivejä, ja niissä on välillä jopa aggressiivista pontta.

Runo voi olla tällainen: ”ÄN, YYN”, tai: ”1. Ammotan.” Tai: ”Naks!” Tai:

”kio etsii
kiöetsiiihanat silmätihanat
se täyttää kaunisjos sut saisijotenkin
– -”

Tai se voi olla tuomioasiakirjan kaltainen epäsanoineen tai työpografisesti sivuille leviävä. Ihan silkan riemun lisäksi riveiltä löydän viitteitä seksuaalisuuden erilaisille ilmanemistavoille, myös väkivaltaisille. On tapahtunut jotain, johon ei opittu kieli riitä.

20190702_135057.jpg

Runomieltymykseni liikkuvat lähinnä lyriikassa, josta nappaan kiihdyttäviä kielikuvia, tunnelmatuttuuksia, ällistyttäviä sanomisen tapoja ja minua puhuttelevia ajatuksia. Saaren runoista monet ilahduttavat raikkaana irrotteluna, mutta minua kokoelma ei kestoravitse vaan hetkihuvittaa  kielirajakokeiluna. Kieli saa rajattomana taipua juuri näin(kin), mutta tunnelmani tiivistän irtositaattiin:

”Hyvänen
aika
ku oli.”

Muuten: eilen selvisi, että Saaren kokoelma voitti tämän vuoden Tanssiva karhu -palkinnon. Palkintoraati pitää nykyrunoutta kielen koe- ja leikkikenttänä, ja ”näillä kentillä Stina Saari kirjoittaa omintakeisen aseistariisuvasti, siekailematta, ja niin, että oudot sanat alkavat tuntua tutuilta. Ja tuttuihin sanoihin, moi, törmää kuin ensimmäistä kertaa.”

Onnittelut!

tanssiva karhu logo 940

Osallistuin kahdella postauksellani (Jyrki Kiiskisen Kun elän tässä ja Henriikka Tavin Toivo tässä) kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu – palkituista runokirjoista.

Stina Saari
Ä nim ling
Teos 2018
Runoja
71 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa mm. Luettua elämää, Kosminen K, Opus Vei ja Reader, why did I marry him?

Susu Petal: Taikkarin mäellä

Asuin opiskeluaikani Turussa, joten Taikkarin mäki on tuttu ja muukin lähiympäristö. Nuoruuteni luuhasin yliopiston laitamilla, mutta Susu Petalin runokirjan Taikkarin mäellä (2018) puhuja saa ihan erilaista elämänoppia toispual jokke:

”- –
avasit tölkin ja koffi sihahti
irrotit renkaan
panit sen sormeeni

 
edessä samppalinna
selän takana taikkari

 
aurinkoa ei missään
vain
haalea taivas ilman paloa
 
istuttiin joen rannassa
vinettokusi haisi puskissa
– – ”

Runoissa seurataan nuoren tytön kokemuksia. Luumunpunaisin huulin testataan erilaisia makuja, ja monesta jää karvasta maku. Petalin runoihin tallentuu raadollisia kokemuksia, joissa tenukeppiukot, tyttörallia kiertävät datsunkuskit, pöllyssä korkealta heittäytyvät poloiset ja elämän ensikertalaiset kohtaavat ja ohittuvat. Päihdehuuruilla hoidetaan kasvukipuja ja rokki soi. Petal siirtää runoihinsa hetkiä nuoruudesta aidosti ja kaihtelematta.

20190702_135400.jpg

Runojen vereslihainen tyttö liikuttaa minua. Luen tunnelmia sikermänä teinitytön kasvuvuosista, joissa itsensä hukkaaminen ja näkyväksi tuleminen kulkevat rinta rinnan. Jossain meikin alla on pienen tytön äidin ja pelastuksen kaipuu, mutta kasvojen säilyttäminen vie jengisekoiluun. Harvinaisen suoraa ja ravistavaa. Koskettavassa runossa ”Ei kukaan” (s. 39) tuo tyttö on paljaana (lainaan koko runon):

”luumua huulet
luomet taivaan sinistä ja valkoista
 

lakkanailontakki sileänä ympärilläni
jaloissa haisaappaat
rööki suussa
kädessä tölkki
 

naapurin akka tuli vastaan
kyttäsi
ei sanonut mitään

 
kukaan ei tunne

 
minua ei ole”

Susu Petal
Taikkarin mäellä
Susu Petal 2018 (verkkokirja, runot ilmestyivät ensimmäisen kerran 2007)
runoja
80 sivua.
Ilmainen ISSUU-kirja verkossa
Kirjaan pääsee Susu Petalin blogista: https://susupetalsanat.wordpress.com/2018/01/16/thn-pdyin/
Muualla netissä Juhani Tikkanen ja blogissa Kirja vieköön!

Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema

Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema on Kirsi-Maria Hiltusen oman kustantamon kirja (Koikkela Kustannus 2018). Runot ja valokuvat hän on omistanut edesmenneille isovanhemmilleen. Runoissa ollaan jo kirjan nimeenkin viitaten elämän alun, lopun ja jatkuvuuden äärellä.

Runoissa puhutellaan kuolleita ja viivytään talvisella kirkkomaalla: ”Talven jääkylmä syli / hellii ruusujasi. / Ei kai sinun ole kylmä.” Runon puhuja sanottaa ikäväänsä ja löytää lohtua uskosta, ja enkeleillä on rooli sanansaattajina. Tunnelmaa lisäävät hautausmaa-aiheiset valokuvat.

20190702_135205.jpg

Itse en ole uskonnollinen, mutta on todennäköisesti lukijoita, joita rukouskirjatyyppinen pieni runokirja saattaa lohduttaa surussa. En näe syytä rajoittaa, mitä runo saa olla. Lukijat päättävät.

Kirsi-Maria Hiltunen
Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema
Koikkela Kustannus 2018
valokuvarunokirja
32 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Selkotekijä: Pekka Rahkonen

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio

Pertti Rajala

Satu Leisko

Marja-Leena Tianen

Jasu Rinneoja.

Sarjan idea ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

Pekka Rahkonen, kuka olet?

Olen arkkitehdin koulutuksen saanut kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä. Olen tehnyt kuvitustyötä 1990-luvulta lähtien ja toiminut päätoimisena kuvittajana vuodesta 2003 eteenpäin. Olen kuvittanut tieto- ja oppikirjoja ja lukuisia lehtiä sekä tehnyt sarjakuvia ja viikoittaisia pilapiirroksia eri lehtiin.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

En muista enää tarkasti ensimmäisen yhteyden syntyä Kehitysvammaliittoon, mutta tein kuvituksen Antin ja Timon puhtauskirjaan, jonka Kehitysvammaliitto julkaisi vuonna 2002. Sen jälkeen olen tehnyt erilaisia selkotekstien kuvitustöitä.

Pekka
Kuva: Pekka Rahkonen

Miten kuvasta tulee selkokuva?

Selkokuvituksessa – samoin kuin selkotekstissä – on tärkeää, että kaikki on selkeää. Selkokuvassa on esillä se asia, henkilö tai tapahtuma, joka halutaan kuvana esittää, eikä siinä ole mukana ylimääräisiä elementtejä. Tärkeää on, että kuvituksen mahdollinen tausta ei sotke pääasiaa eivätkä kuvituksen elementit hämmennä katseen kulkua kuvassa.

Kuvituksessa ei esitetä asioita liian viitteellisesti, eli esimerkiksi huonetilaa tai kalustusta esitettäessä esillä on selkeästi myös lattia tai matto, jonka päällä esimerkkisi tuoli on, eikä tuoli esimerkiksi leiju tyhjän päällä. Tällaisia yksityiskohtia en välttämättä huomaa, joten selkokirjallisuuteen perehtyneen kustannustoimittajan apu on monesti tarpeen.

Miten selkosarjakuva syntyy?

Olen tehnyt kaksi selkomuotoista strippisarjakuvaa Papunettiin: Jaakko ja Jekku 1, ja 2. Strippimuotoiseen sarjakuvaan sopii toki omasta takaa tietynlainen pelkistys ja ruutusisällön yksinkertaisuus, joten kovin paljon en joutunut työtapojani, kuvitusta ja tekstejäni muokkaamaan verrattuna muuhun normaalista sarjakuvatyöskentelyyni. Toki työprosessin aikana sain Papunetin verkkotoimittajalta arvokasta ohjausta vitsien ymmärrettävyyteen sekä puhekuplien tekstisisältöön ja helppolukuisen fontin valitsemiseen.


Selkoteksti tutuksi: Jaakko ja Jekku -sarjakuvat

Pekka Rahkosen Jaakko ja Jekku -sarjakuvista on julkaistu kaksi verkkokirjaa Papunetin Tietoa ja tarinoita -sivuilla (Jaakko ja Jekku, 2016 ja Jaakko ja Jekku 2, 2018). Sarjakuvien tarinoissa seikkailevat nuori mies ja koira. Jokainen sivu sisältää 2 – 4 ruudun tilanteen tai tapahtuman. Kummassakin verkkosarjakuvakirjassa on 10 sivua.

Sarjakuvien tarinoissa Jekku-koira on Jaakon tasavertainen kaveri. Tilanteista välittyy arkinen yhdessäolo ja sen tärkeys kummallekin. Kommelluksissa ja huumorissa on lämmin tunnelma. Jo nimi ”Jekku” antaa odottaa, että koiralla on kepposet mielessä.

Stripit ovat mukavan vaihtelevia. Toisissa kuvat kertovat lähes kaiken, jolloin sanoja ei tarvita, ja toisissa painottuu dialogi. Sarjakuvatyylisesti lauseet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia. Silti huumori voi liittyä sanaleikkiin tai tekstiin perustuviin tulkintaodotuksiin. Esimerkiksi kaverukset ovat lääkärin odotushuoneessa, ja vieressä on kyltti ”Eläinallergia”. Se saa lukijan olettamaan ihan muuta, kuin mitä viimeisestä ruudusta paljastuu.

Monissa stripeissä oleellista on se, mitä kuva kertoo. Tulkinnat syntyvät Jaakon tai Jekun ilmeistä tai asennoista.

Jaakko ja Jekku -sarjakuvan kuvitus osoittaa hyvin, miten selkeä kuva voi olla ilmeikäs. Taustojen pelkistykseen on todella kiinnitetty huomiota, silti ei tule tunnetta, että jotain puuttuisi tai visuaalinen ilme olisi tylsä. Värimaailmaa hallitsevat murretut värit miellyttävät silmää.

Verkkokirjan ominaisuuksiin kuuluu se, että sarjakuviin saa äänituen. Jaakko ja Jekku -sarjakuvakirjojen stripit lukevat Antti Laakkonen ja Pietu Roisko.


Pekka Rahkosen selkokuvituksia

Masi Tulppa: Pääsy kielletty! (teksti Jari Mäkipää, selkomukautus Riikka Tuohimetsä) Ilmestyy syksyllä 2019 (Opike)
Laura-kertomussarja 2017, 2018 (Papunet)
Jaakko ja Jekku -strippisarjakuva 2016, 2018 (Papunet)
selkonovellikirjojen kuvituksia 2006 – 2008 (Papunet)
Pallosankari Unski 2004 (Opike)
Tikas-oppikirjasarjan kuvituksia 2002- (Opike)

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva, Selkokirja, selkotekijä

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Reykjavikin reissuun hankin matkalukemiseksi Kätlin Kaldmaan romaanin Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2018). Annoin hieman periksi matkakirjaperiaatteilleni, sillä kirjailija ei ole islantantilainen. Romaani kuitenkin kertoo perhetarinan Islannista.

20190627_084354.jpg

Tämäntapaisia kirjoja on tapana kuvailla runollisiksi. Niissä on kauniisti punottua kieltä, tapahtuma-aukkoja ja reaalista irtoavaa. Kaldmaan kirjassa käytetään lisäksi odottamattomia typografisia keinoja sekä vaihtuvia näkökulmia ja tyylejä. Kirja kunnioittaa islantilaisperinteitä siten, että romaanin uskottavaan sukupolvitarinaan yhdistyy fantasiaelementtejä. Siinä on sadun muotoon puettuja osia ja irreaaleja tapahtumia.

Olen kuullut kirjasta kehuja mutta vältellyt kirjakokemusten lukemista. Olin siis melko tietämätön etukäteen, vaikka hitusen tihkui lisätietoa kevään Helsinki Lit -tapahtumassa, jossa virolaiskirjailija Kaldmaa haastatteli islantilaiskirjailija Sjónia. Haastattelija kertoi päätymisestään Islantiin ja sen vaikutuksista kirjan kirjoittamiseen.

20190518_163531.jpg

Ensinnäkin jo Islannissa ei ole perhosia -nimi nostaa odotuksiani. Kielto ja siihen liittyvä ajatus askarruttivat hyvällä tavalla. Mitä siellä sitten on, jollei perhosia; miksi ei ole perhosia; mitä se merkitsee? Lepattava uteliaisuus palkitaan, sillä saan kysymyksiini vastauksia. Ne tulevat epäsuorasti, merkityksiä viistäen. Ihan kokonaan kirja ei kuitenkaan lunasta lupauksia.


Repaleinen sukusaaga esittelee etenkin kannattelevia naishahmoja ja jokusen kummallisen miehen kuten miehen, jonka aurinko ottaa omakseen. Lopputulemani on, että romaani tuntuu tarinalta, jota suvun nykyajan nainen siirtää tyttärelleen. Suurta, pitkäikäistä onnea eivät sukutarinan henkilöt koe, mutta he kokevat paljon. Ehkä tuleva tuo käänteen saada aika, paikka ja elämä haltuun.

Sadunhohtoisuuden vuoksi kenestäkään ei oikein saa otetta, mutta sekin on tyylillä selitettävissä. Aluksi silkat satupätkät tuntuivat virkistäviltä, välillä väsyin niihin. Silti on monia hetkiä, jolloin henkilöiden pakenevuus toisaalta herättää mielenkiinnon, muljauttaa vatsanpohjaa. Lisäksi kirja tarjoaa useita erillisiä lumohetkiä, yksittäisiä kuvauksia, jotka ihastuttavat.

”On paikkoja, joissa menneisyyden pitkät sormet yltävät jopa yli monen sadan kilometrin tyhjyyden ja tarttuvat tulikuumilla pihdeillään avonaiseen verta vuotavaan sydämeen, niin että kaikki sydämeen virtaava veri valuu suoraan maahan, hylkivälle laavapinnalle.”

Tuonkin sitaatin väkevyys viehättää. Se kuvaa myös sitä, miten islantilainen ympäristö vaikuttaa tekstiin ja siinä kuvattuihin maisemiin. Vaikka kirjakokemukseeni liittyy varauksia, sopi se hyvin matkakirjaksi. Se on taustatunelman luoja vasten islantilaisen luonnon ainutlaatuisia näkyjä.

– –

Kätlin Kaldmaa
Islannissa ei ole perhosia
suomentanut Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2018
346 sivua.
Ostin kirjan kustantajan verkkokaupasta.

Tästä kirjasta on paljon blogijuttuja, kirjoittajina muun muassa Kirjaluotsi, Lumiomena ja Tekstiluola.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani

Arnaldur Indriđason: Petsamo

Arnaldur Indriđasonia tituleerataan Islannin luetuimmaksi kirjailijaksi. Hän on ainakin islantilainen kirjailija, jonka teoksia minä olen lukenut eniten. Huonoimmillaankin hänen kirjansa ovat dekkarityyliä, joka sopii makumieltymyksiini. Kyse on ihmisistä, ihmisistä välittämisestä rikosten takana.

Petsamo (Blue Moon 2018) sijoittuu sota-aikaan, ja sen keskiössä on Petsamosta Islantiin seilannut pakolaiva, jolla pohjoismaissa työskennelleet ja opiskelleet islantilaiset palasivat kotimaahan vuonna 1940. Pääosassa on nainen, jonka sulhanen ei saavu Kööpenhaminasta laivalle. Tämä kirjaosuus paneutuu syyllisyyden taakkaan ja sen jäytäviin seurauksiin.

Kuvan oikeassa alareunassa on Esja-laiva, joka toi Petsamosta islantilaiset kotiin. Reykjavíkin satamassa on infotauluja historiallisista tapahtumista, tämä on niistä yksi.

Petsamon toinen tarinalinja selvittää sotilaspukuisen nuorukaisen kuolemaa. Sota-aikana Englanti miehitti Islannin ja amerikkalaisjoukkojen tukikohdat muuttivat saarelaisten elämää. Islantilaispoliisi Flóvent ratkoo yhdessä miehitysjoukkojen sotapoliisin Thorsonin kanssa murhaa, sitten toista – ja pikkuhiljaa kytkös Petsamo-laivan tapaukseen kietoutuu muuhun juoniainekseen.

20190623_094633.jpg

Pikkuhiljaa on oikea sana kuvaamaan Petsamoa. Juonta rakennellaan hiljakseen, tutkintaan tai muuhun totuuden selvittämiseen tarvitaan katkonaisia, ympäripyöreitä keskusteluja. Eli vilkasta toimintaa kaipaaville meno voi olla tuskastuttavan hidasta. Seuraan paraikaa islantilaisen Loukussa-telkkaridekkarisarjan toista tuotantokautta ja siinä on samanhenkistä hidasta jäyhyyttä, totista peittelyä ja vähäsanaista väistelyä.

Se on myönnettävä, ettei Flóventissa eikä Thorsonissa (esimerkiksi jo kirjassa Varjojen kujat) ole samanmoista vetoavuutta kuin Arnaldur Indriđasonin aikaisemmin ilmestyneiden kirjojen poliisihenkilöissä. Pureutuminen heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ei vie syntyihin syviin kuten esimerkiksi kuvaukset henkilöhahmoista Marion Briem (esimerkiksi Mestaruusottelu) ja Erlendur Sveinsson (esimerkiksi Reykjavikin yöt).

Arnaldur Indriđasonin dekkareissa on siis aina kyse siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan, eivätkä ne asiat ole irti yhteiskunnassa tapahtuvasta. Yhteisön, ajatustapojen ja ulkoisten vaikutusten merkitys näkyy ja tuntuu. Sota-aikaan sijoittuvissa kirjoissa natsismin nakertava vaikutus on yksi asia, toinen on amerikkalaistuminen, muu tulee perhesuhteista.


Julkaisen juttuni viikolla, jota vietän Islannissa. Kuljen Reykjavikin katuja turistien joukossa ja kuvittelen kortteleiden ja sataman elämän aikoihin, jolloin meitä uteliaita miljööihastelijoita ei juuri ollut. Kiitän kirjailijaa tunnelmista, jotka aikaansaavat katuja kulkiessani ailahduksia tuttuudesta; teen kävellessäni aikaloikkia kirjojen Reykjaviikiin.

Ja muuten: juttu ilmestyy pride-viikolla. Siihenkin Petsamo aiheiltaan sopii.

– –

Arnaldur Indriđason
Petsamo
suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon 2018
dekkari
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muuta Islanti- ja Indriđason-fiilistelyä jutussani kirjasta Islantilainen voittaa aina.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 Islanti eteni jyrän lailla, ja viikinkihenkinen kannustusjoukko uhohuutoineen jäi mieleen. Ja pääsi 300 000 -väkisen kansan jalkapallojoukkue myös MM-kisoihin. Kova saavutus! Pärjäämismielikuvaa vahvistaa Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina, jonka alaotsikko kuvaa meininkiä: Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY 2015).

Mitä tiedän Islannista? Pääosin ymmärrykseni perustuu Arnaldur Indriðasonin dekkareihin, ja hieman lisää kokemusta olen hankkinut Loukussa-tv-dekkarisarjasta. Tiedän naispresidentti Vigdiksen ja huiman pankkikriisin. Satu Rämön kirjassa lähes kaikki esiintyvät (ei Loukussa), ehkä liiaksi pankkikriisi, mutta ymmärrän sen syvävaikutuksen kansaan.

Koska tänä aamuna matkustan Islantiin, kartutin pohjatietojani Rämön kirjan avulla. Luin kirjan jo vuoden alussa reissun varattuani, ja postaan lukukokemukseni nyt matkan alkuitäpinöissä.

20190122_055748.jpg

Rämön kirjassa blogipostauksellinen ote kohtaa matka- ja elämäntapaesittelyproosan. Siinä on henkilökohtaista, sillä kirjoittaja asuu Reykjavikissä vaellusopasmiehensä ja lapsensa kera, ja on hän myös paikallisen Suomi-desing-kaupan osakas. Hieman liikaa minun makuuni kirjassa on toistoa, mutta mukavasti juteltua kirjassa on paljon. Kokonaisuus on kiva orientaatio Islantiin.

Nautiskelen islantilaishistorian kertauksista, ja hauskoja juttuja riittää sukurakkaudesta ja siitä, miten melkein kaikki ovat jotenkin sukulaisia. Geenijuhlat ovat hupaisat: Rämö rikastaa pikkusaaren perimää, ja siitäkös miehen ystävät pykäävät juhlat. Mukava on myös lukea ainutlaatuisen luonnon kuvauksia, ja menköön luonnon piikkiin myös se, miten elävästi Rämö todistaa islantilaisten vankkumatonta uskoa itseensä.

Ja vielä Arnaldur Indriðasonista, sielukkaiden dekkareiden kirjoittajasta. Elävästi Rämö kertoo, miten hän sai ongittua haastattelun dekkaristilta, joka ei haastatteluja anna. Ja voin täysin yhtyä kuvailuun:

”Näkökulmien ja tyylin ohella ihailen avoimesti Arlandurin lahjakkuutta. Tarinoissa siirrytään aikakaudelta toiselle kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukija tuntuu astuvan aikakoneeseen ja siirtyvän hetkessä 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä. Elävät, kuolleet, kadonnet ja löytyneet liukuvat aikatasolta toiselle niin upealla tavalla, että lukiessa tuntuu kuin pienet oravat juoksisivat selkää pitkin.”

– –

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015, pokkariversio 2016
asiaproosaa
279 sivua.
Työkaveri lainasi.
Kirjan kirjoittajan blogi: salamatkustaja.com

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja