Aihearkisto: Kirjallisuus

Ilmar Taska: Pobeda 1946

PobedaViro viettää 100-vuotisjuhlaansa, ja vuosien määrään lasketaan myös Neuvosto-aika. Synkän punavallan alkukautta kuvaa Ilmar Taskan romaani Popeda 1946 (WSOY 2017).

Romaanin keskiössä on pikkupoika, joka lumoutuu upea autosta ja autoa ajavasta komeasta sedästä Pojan kautta setä iskee kyntensä pojan perheeseen, kansanvihollisiin. Perheen hajoamisen seurauksena poika päätyy äidin siskon Johannan hoteisiin. Neuvosto-Viron silmissä Johanna on epäilyttävä brittirakastetun vuoksi.

Juonenmutkia kuljetaan eri näkökulmin. Etenkin pienen pojan näkökulmasta kerrottuna Pobedan kyyti kylmää. Jälleen kerran onnistuu se, että lapsi kuvailee viattomasti ja aikuinen lukija tulkitsee vaaran paikat, joita lapsi ei huomaa. Olen vaikuttunut traagisen tarinan lopusta. Siinä Johannan strategia onnistuu – melkein. Viime sivuille saakka saan surra lapsen asemaa poliittisessa pelissä. Ja saan surra sitä viimeisen pisteen jälkeenkin.

Pobeda-sedän osuus ei oikein vakuuta, sillä aivopesty mies jää yksiulotteiseksi. En silti pysty hykertelemään ”paha saa palkkansa” -ratkaisusta, sillä tiedän: Pobedan kuskiksi löytyy aina toinen jahtaamaan kanssakansalaisia. Juoniaineksena Pobeda-setä on osoitus siitä, miten poliittisessa koneistossa kuka tahansa milloin tahansa voi menettää asemansa.

Pobeda 1946 vie aikamatkalle ja jättää jäytäviä kysymyksiä. Miten paljon Virossa sodan ja sen jälkimaininkien jäljiltä jäi sotaorpoja? Miten se on vaikuttanut virolaiseen yhteiskuntaan? Miten on vaikuttanut vainoharhainen vakoilukulttuuri? Entä se, että väkeä pakkosiirrettiin Viroon? Vaikka olen tiennyt neuvostoaikaisesta kurimuksesta, romaanin jälkeen tietoon sekottuvat tunteet, eli kaunokirjallisuuden voima on taas osoitettu.

Sen totean vielä, että kirja sopii mainiosti kuunneltavaksi äänikirjana. Juonenkuljetus saa romaanin tuntumaan trilleriltä. Mielenkiinnolla odotan, mitä Taska ja Sofi Oksanen keskustelevat muun muassa Pobedasta Helsinki Litissä 25.5.2018.

– –

Ilmar Taska
Pobeda 1946
suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY 2017
8 t 46 min, lukija Jukka Pitkänen.
Kuuntelin äänikirjana BookBeatissa.

Liitän kirjan Rakas Viro -haasteeseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitsisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, että eläisin kunnon elämää. Sellainen minä kai olen ollut aina.”

Tässä yksi ydinkohdista Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanissa Olimme kerran (Otava 2018). Toinen tulee tässä:

Ajattelen usein pakoamme. Mietin, oliko se oikein. Oikein vai väärin. On niin vaikea sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin, kun vuodet ovat kuluneet ja kaikki on muuttunut sumuiseksi ja sekavaksi. Joskus ihmettelen, ovatko oikea ja väärä vastakohtia vai vain kaksi eri tapaa ilmaista sama asia.

Paolla minäkertoja Nahdi viittaa siihen, että hän miehensä ja lapsensa kanssa pakeni Iranin islamilaista vallankumousta Ruotsiin. Sen ohella sitaatissa pohdittu oikea vai väärä konkretisoittuu Nahidin tavassa ilmaista itseään. Se on usein tylyä ja hyökkäävää  – ilmeisen väärää tapaa ilmaista pelkoa, yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista mutta minäkertojasta kullakin hetkellä ainoaa oikeaa suhteessa omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Hyökkäykset ja torjunnat saa kokea niin tytär kuin hoitohenkilökunta. Ei se ole muita kohtaan oikein, mutta miten itse käyttäytyisin, jos tietäisin kuolevani?

”En minä ollut tällaista kuvitellut. En ollut odottanut elämältä tällaista. Tätä pitkittyvää kuoleman odotusta.”

Eikä siinä kaikki. Tavoistani poiketen alan pidäkkeettömästi suoltaa juonipaljastuksia. Eli stop tykkänään, jos haluat suojella itseäsi kirjan tapahtumilta. Romaanissa minäkertoja kuvaa juuriaan Iranissa, perhettään, rakastumista Masoodiin, osallistumista islamistisen vallankaappauksen vastarintaan, pikkusiskon kuolemaa ja pakolaisuutta Ruotsissa. Karvasta on lukea kuvauksia isosiskon ja kertojan omasta perheväkivallasta, niihin liittyvistä syyllisyyden tunteista. Syyllisyyttä kertoja kantaa monesta muustakin seikasta, mikä syö sisuksia ja tulee ulos räyhäkkyytenä.

Olimme kerran

Kerronta nakuttaa terävänä. Lähtökohtien ja elämän kiertokulun tunnot selviävät osana kertojan elämänpitkittämiskamppailua. Hienoja vertauskuvia löytyy hiekasta ja juurakoista. Käsien välistä valuvaan muistojen hiekkaan on vaikea juuria juurruttaa, kun taas Nahidin jälkeläisten on mahdollista päästä kiinni ruotsalaiseen kallioperään. Elämästä luopumisen tuskaa lievittää se, että kuin korvaukseksi kaikesta kärsimyksistä Nahdin tytär synnyttää tyttären. Elämä jatkuu. Vimmaiset tunnevaihtelut välittyvät kirjasta, ja pidän oikeana ratkaisuna tiivistä ilmaisua, vellomisen välttelyä.

Olimme kerran osoittautuu ajatuksia herättäväksi maahanmuuttajatarinaksi, toisen ruotsalaisen maahanmuuttajaromaanin rinnalle. Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on monitasoinen lukukokemus. Se hätkähdyttää kirjan henkilöiden kokemuksin ja vie järisyttävästi dystopiaan, kun taas Olimme kerran -romaanin painopiste on yhteiskunnallisuutta korostamatta yhden henkilön kohtalon oikuissa, joihin kätkeytyy kaiken elämän epäreiluuden ohella elämän tarkoitus: jatkuvuus. Sillä on merkitystä, ja niin on tarinoilla ja lauluilla, jotka jatkuvat. Kuuntele vaikka romaanissa mainittu Lalehin Some Die Young.

Ymppään tähän: sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden että Johannes Anyurun pääsee kohtaamaan Helsinki Lit -tapahtumassa 25.5.

– –

Golnaz Hashemzadeh Bonde
Olimme kerran
suomentanut Jaana Nikula
Otava 2018
224 sivua.
Kustantaja lähetti kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sally Salminen: Katrina

Sally Salmisen Katrina-romaanin (Teos 2018, alkuteos 1936) uusi tuleminen tuntuu hieman hämmentävältä, ja luen kirjaa alkuun haparoiden. Luenko sitä vain suomentaja Juha Hurmeen vuoksi? Onnistuuko aikanaan maailmanmenestyksen saavuttanut kirja puhutella nykylukijaa vai pitääkö minun peilailla sitä ilmestymisaikaansa? Onko tämä kirja, josta nyt pitäisi pitää?

Ahaa, tämä on tällaista tavallista luokkatietoista suomalaisproosaa, Linna tulee mieleen, vaikka Ahvenanmaalla ollaankin. Aijaa, ei tässä ainakaan mitään kokeilevan modernia ole, kronologista kolmannen persoonan kerrontaa vain.

Sitten karkottuvat tausta-ajatukset: luen vain romaania, joka kertoo yhden naisihmisen elämäntarinan 1800-luvun loppukymmeniltä 1920-luvulle. Mitä pitemmälle romaanissa etenen, sitä vähemmän vaivaan päätäni ulkokirjallisella, ja viimeisiä sivuja tihrustelen liikuttuneena.

Katrina

En ryhdy aprikoimaan, mikä aikanaan Katrinassa väkeen vetosi (vaikkei Suomessa: siitä kuulin Hurmeen näkemyksiä, ks. tässä). Minuun kirja vaikuttaa konstailemattomuudellaan. Kerronta on suoraa tilanteiden kuvausta, jossa vilkkuu tarkka psykologinen silmä. Kirja on arvokas köyhälistökuvaus, kehityskertomus, avioliitto- ja perheromaani, kyläyhteisökuvaus ja muuttuvan saaristolaiselämänmuodon tallennus.

”Eikö hän siis ollut mikään muu kuin väline uusien orjien hankkimiseksi.”

Katrina haksahtaa nuorena pohjalaisneitona suurisuiseen merimieheen ja saapuu nuorikkona kallion kyljessä kököttävään mökkiräyskään Ahvenanmaalle. Talollisen tytär luulee saapuvansa omenapuiden ympäröimään valkoiseen huvilaan. Katrina huomaa pian löperön miehensä olevan kylällä yleinen pilkan kohde ja työläisten elinolot vauraiden kapteenien käskyvallan alla alisteiset.

Realismin perinteitä noudattaen romaanissa on paljon arkisen työn kuvausta. Katrina köyhän torpan eukkona on velvollinen tekemään työtä kuin työtä isännälle kuin isännälle. Välillä hän sisuuntuu pitämään puoliaan, mutta kokonaisuutena elämä on kunnollista, kunniallista ja kuuliaista. Naapurin Beda toteaa kuolinvuoteellaan seuraavaa:

”Nyt se on loppu, enkä tiedä minkä tähden olen elänyt. Hätää ja kurjuutta ja raskasta työtä koko ajan. Ei ole ollut aikaa olla ihminen.”

Romaanissa on paljon katkeruutta ja eri tapoja käsitellä sitä. Katrinalla on katkeruuden ohella aikaa olla myös ihminen. Hän synnyttää neljä lasta, ymmärtää vaistomaisesti jokaisen erilaisuuden ja seuraa sydän syrjällään poikien kasvua miehiksi, jotka irtautuvat äidistään.

Merkityksellistä on merenkäyntiyhteisön vuodenkierto, jossa miehet sulan kauden ajan seilaavat merillä ja talvet tekevät töitä talollisille. Arvo lasketaan työpanoksen mukaan. Katrina tekee kaikkensa perheensä eteen, ja hän raataa kodin kalliopihaan myös kolmen omenapuun puutarhan, yhden puun jokaiselle pojalle. Kaksi puuta kuolee – miten käy poikien? Katrinan tarina ylistää sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja elämänuskoa. Se koskettaa.

”Maailma ei ollut läpeensä pimeä niin kauan kuin joku ajatteli häntä ja kaipasi häntä ja tarvitsi hänen läheisyyttään.”

Katrinan ja Johanin avioliiton kuvaus yllättää. Tässä ei käykään niin, että liitto tuhotuu odotusten romahtamiseen ja puolison kunnioittamisen vaikeuteen. Suhde muuttuu:

”Se pakotti hänet unohtamaan Johanin laiminlyönnit ja olemaan näkemättä hänen heikkouttaan. Ja siksi, että hän kerran oli varmuudella täysin riistänyt Johanilta kaikki hyvät ominaisuudet, tuli jokainen huolenpidon tai ystävyyden osoitus tämän taholta hänelle ilahduttavana yllätyksenä. Oli kuin hän olisi alkanut löytää helmiä roskaläjästä.”

Lojaalius kuvataan rujosti, silti siinä on lämpöä. Romaani saa ymmärtämään, ettei Katrina vain alistu kohtaloonsa lapsellisen ja saamattoman miehen puolisona. Suurin kaikista puetaan koruttomasti sanoiksi: ”Hän oli löytänyt onnen tekemällä toisen onnelliseksi.”

Katrinan ulkopuolisuus ja perheen asema yhteisössä määrittävät paljon. Se, miten vanhemmat ja kodin köyhyys vaikuttavat lapsiin – se on toinen tarina, kipeästi mutta hienosti kirjassa kuvattu.

Oliko elämä kärsimisen arvoista, kun kaikki katosi tällä tavoin kuin kaste auringonpaisteessa, niin että mitään ei jäänyt jäljelle?”

Lue vastaus Katrinasta. Minulle romaani on lukemisen arvioinen elämys. Sen realismi  tuo oudosti turvallisuutta, enkä kaipaa kerrontakikkoja, aukkoja tai näkökulmakeikauksia. Yhden elämänkohtalon, ”pienen ihmisen”, tarina riittää. Luen kirjaa kuin olisin juurtunut Västerbyn kylän Klintenin töllin pihakallion koloihin – niihin, joihin Katrina raahasi multaa ja istutti kehäkukkia omenapuiden juurille. Romaani nostaa epäkohtia, näyttää monet uhraukset ja varattomuuden vaikutukset elämään. Näin yksi fiktiivinen elämäntarina voi olla kuva ajasta, ihmisistä ja ihmisen arvosta. Sellaisenaan ajaton.

– –

Sally Salminen
Katrina
suomentanut Juha Hurme
Teos 2018, alkuteos ilmestyi 1936
romaani
446 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Katrina oli viime vuonna Ylen Kirjoen Suomi -sarjassa vuoden 1936 kirja. Kirjan esittelyssä on uuden suomennoksen tekijän, Juha Hurmeen ajatuksia kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Odotan aina jännittyneenä Elif Shafakin uutta suomennosta. Minkälainen kuva Istanbulista tällä kertaa välittyy? Miten eri henkilöitä kuljetetaan niin, että erilaiset mentaliteetit välkehtivät? Onko mukana historiaa ja eri aikatasoja? Pureeko lännen ja idän dikotomia? Tuleeko juoniyllätyksiä niin kuin yleensä tulee?

Eevan kolme tytärtä (Gummerus 2018) sisältää tuota kaikkea. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Menneessä liikutaan usean vuoden ajan, ensin lapsuudessa riitaisassa perheessä Istanbulissa, sitten Perin mullistavassa opiskeluajassa Oxfordissa. Nykyhetki on tavallaan yhdenpäivänromaani, jossa muutaman tunnin ajan valotetaan Perin elämäntilannetta kotiäitinä ja Turkin nykytilaa. Nykyajan näyteikkunana toimivat sekalaisen istanbulilaisyläluokan kutsut. Aikatasoja vuorotellaan siten, että jännite pysyy tiukkana: tiedän merkittävän käänteen tai salaisuuden vähitellen paljastuvan. Se selviää, sen lisäksi lopussa tapahtuu yllärikäänne.

eevan kolme tytärtä

Safak kirjoittaa vetävää henkilö- ja juonivetoista proosaa. Se on niin sujuvaa, että tärkeät teemat ovat välillä jäädä sen jalkoihin. Nyky-Turkin jäytävä tilanne ja uskonnollisuuden voimistuva varjo häilähtää usein, ja on ehkä todenmukaista, ettei se saa selkeää päivänvaloa. Näppärästi kaksijakoisuus maallisen ja uskonnollisen, jopa taikauskoisen rituaalisen uskonnonharjoittamisen,välillä näytetään jo Perin vanhemmissa, jotka kinastelevat äärilaitojen edustajina.

Jumalan pohtiminen on Perin perisynti – jos niin voi sanoa. Se muuttuu kirjan agendaksi Oxford-kuvauksessa, jossa Peri päätyy karismaattisen opettajan Azurin jumaluuskurssille. Azuriinkin liittyy romaanin vaihtoehtopyörittely: mikä on oikein vai väärin vai siltä väliltä, esimerkiksi onko Azur nuorten sieluilla pelaava manipuloija vai omaa ajatteluun johdattava hyvä haltia – vai erehtyväinen, yksinäinen ihminen. Kolmen erilaisen muslimitytön tuttavuus – ja oikeastaan heidän suhtautumiseroavaisuutensa – on romaanin keskeisaineistoa.

Nyt on pakko juhlia”, Shirin sanoi. ”Kolme nuorta musliminaista Oxfordissa! Syntinen, Uskova ja Epävarma.”

Mona ja Peri miettivät hetken hiljaa, mikä nimitys sopii keneenkin. Sitten Peri otti viinilasin ja kohotti sitä. ”Meidän ystävyydellemme!”

Eevan kolme tytärtä koukuttaa minut rakenteen vuoksi. Perin persoonassa on kiinnostavan aukeamattomia piirteitä, ja se lisää kiinnostavuutta. Pidän siitä, että lopussa joitain menneisyyden ovia suljetaan, mutta silti jää paljon auki. Syyllisyyden paino ja menneen vaikutus nykyiseen liittyy niin yksilöön kuin koko Istanbuliin ja Turkkiinkin. Sitäkin Shafak kuvaa. Henkilökuvaus ei ole järin syvää muuten kuin päähenkilön osalta, mutta se ei haittaa minua. Välillä jokin hiuksenhieno piirre erottaa Shafakin viihteellisyydestä, esimerkiksi valmiita vastauksia ei juuri anneta.

Ihastuin Shafakin proosaan Rakkauden aikakirjan avustuksella. Siinä kerrottiin nykyajan ohella Rumista, 1200-luvun merkittävästä suufifilosofista. Kirjan innoittaman olen jopa lukenut Rumin runoja. Eevan kolme tytärtä -romaania lukiessani harmittelen sitä, etten tiedä Rumista ja suufilaisuudesta tarpeeksi. Uskon rumilaisen pohjavirtauksen kulkevan Shafakin romaanin pinnan alla. Yhtä kaikki, romaani miellyttää minua vakavankutkuttavana lukuromaanina.

– –

Elif Shafak
Eevan kolme tytärtä
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
romaani
484 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kaikki Shafak-kokemukseni: tässä.

Eevan kolme tytärtä muissa blogeissa, mm. Donna Mobilen kirjat, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Lukuneuvos, Mummo matkalla, Yökyöpelihapankorppu lukee.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maritta Lintunen: Stella

Nautiskelen tätä kirjoittaessani Schumannin laulusarjasta Frauenliebe und leben. Pianosäestys tukee naisääntä, joka sävykkäästi etenee tunnelmasta toiseen. Se selkeyttää ajatuksiani, joita setvin Maritta Lintusen Stella-romaanin (WSOY 2017) jäljiltä.

Ja musiikissahan on outoja, lääkitseviä voimia.
Outoja, lääkitseviä voimia? Niin kuin minä en sitä tietäisi.

Stella on aikanaan ollut taitavan ooppera- ja operettilaulaja Sylvi Indreniuksen tähtirooli. Erinäisten epäonnisuuksien jälkeen Sylvi vetäytyi varhain estradeilta. Vanhan Sylvin luo muuttaa runoilusta kiinnostunut maalaistyttö Liisa, joka saa hetken kokea taiteilijadiivan kulissit ja niiden takaisen tavan elää. Sylvi imaisee Liisan elämänsä, samoin Liisan Juri-vauvan. Juri on synnynnäinen muusikko, mutta pojan teini-iässä äiti myy pianon ja painostaa sittemmin lapsensa opiskelemaan lääkäriksi. Aikuisena Juri on etäinen mies, elämässään hukassa.

Romaanin jännite vetää kahteen suuntaan. Siinä kerrotaan takautumin Liisan ja Sylvin yhteisvuosista. Reaaliaikaa on Jurin aikuisuuskriisi, johon liittyy selvittämätön menneisyys. Tematiikassa tärkeää tuntuu olevan taiteen lisäksi etäiset äiti-poika-suhteet ja vaietut asiat. Myös muistin salaisuuksia sivutaan, näin esimerkiksi Juri:

 Jos alle kaksivuotiaan muistiin painuu tuolla tavoin kokonaisia lauseita, on hyvinkin mahdollista, että minulla on jossakin muistini tiedostamattomissa kerroksissa kokonainen soittolista. Luoksepääsemätön arkisto. Mitä sieltä mahtaisi löytyä? Sylvi Indreniuksen laulua? Bachia ja Beethovenia? Hellittelyä ja lepertelyä? Ehkä kokonaisia tarinoita, joita hän on minulle äidiltä salaa kertoillut?

Musiikki on merkittävä motiivi ja symboli. Jurille se on tukahdutettu unelma onnesta, melkein menetetty mahdollisuus. Siihen liittyvät Jurin sopraanosuhteet ja tietyn flyygelin metaforaksi kasvava merkitys. Liisaan liittyen motiivi on monimutkaisempi. Musiikin kieltäminen on defenssi omaehtoisuuden säilyttämiseksi, mutta hän ei erota sitä, mitä vaikutuksia taiteen tukahduttamisella on omalle pojalle. Sylville taiteilijuudesta luopuminen merkitsee kokonaisvaltaista elämänpettymystä, jota kompensoi intensiivinen Liisan ohjailu ja Jurin omiminen.

Stella

Lukukokemuksessani ei kaikki loksahda oikein paikoilleen. Pidän heppoisena lähtökohtaa, jossa vanha nainen junailee itselleen Liisasta perheen, itsenäistynyt Liisa esittää ainoastaan kovanaamaa ja Jurin kihlattu on vain itsekeskeinen sopraanoäänen kaikukoppa. Hapuilen uskottavuusongelmissa, vaikka motiivit ja perustelut ovat selvät. Todennäköisesti vika ei ole kirjassa vaan ehkä lukutilanteessa, jossa en täysillä tempaudu kirjan tunnelmiin.

Stellan vaikutukset ovat vähittäisiä. Vaikken ensin valloitu, silti psykologinen tapa kuvata henkilöitä ja heidän vaikuttimiaan tuntuvat jälkijättöisesti. Taiteilijuuteen liittyvät voimakkaat tunteet siis ylettyvät kuitenkin minuun. Kolmen keskushenkilön kohtalot kiertyvät siten, että heiltä on eri syistä evätty mahdollisuudet toteuttaa itseään taiteilijoina. Se vaikuttaa niin, että he kasvavat väistämättä vinoon, ja ihmissuhteet kärsivät peruuttamattomasti.

Stella on rakenteellisesti vaihteleva eri kertojaäänien ja aikatasojen vuoksi. Toisaalta pidän romaania perusproosana, jossa juoni erottuu, kerronta on sujuvaa ja psykologinen ote on vahva. Maritta Lintusen tuotannosta olen aiemmin lukenut vain Hulluruoholan. Siinä on keskeistä Stellan tapaan epäselvät perhesuhteet ja menneisyyden painolastit. Tiedän, että Lintusen Mozartin hiukset -romaanissa on myös kyse pianistista Jurin tapaan.

No, nyt kirjoitusrupeamani taustalla soinut Schumannin laulusarja päättyy. Se ei sattumalta ole postaukseni ääniraita, vaan liittyy oleellisesti Stellan juoneen. Mielessäni kaikuu musiikin lisäksi Sylvin sanat: taiteilijat ovat ihan tavallisia ihmisiä, vaikka mahdollisesti keskivertoa itsekeskeisempiä.

– –
Maritta Lintunen
Stella
WSOY 2018
taiteilijaromaani
114 sivua e-kirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muistutan: taiteilijaromaanihaaste ei ole enää käynnissä, mutta Lintusen romaani olisi siihen hyvin sopinut. Haasteen yhteenveto on on TÄSSÄ.

Taitelijaromaani

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Ann Tyler: Äkäpussi

Shakespearea tuunaillaan suunnitelmallisesti uuteen suuntaan. Kustantamo Hogart Press on pestannut nimekkäitä nykykirjailijoita hommiin. Mukaelmia on tulossa esimerkiksi Margaret Atwoodilta ja Jo Nesbølta, mutta suomeksi sarjan avaa Ann Tyler Äkäpussilla (Johnny Kniga 2018).

Kustantamon sivuilta selviää, että Tyler inhoaa Shakespearea, mutta Äkäpussin kirjoittaminen on ollut hauskaa. Minä hyvässä uskossa ryhdyn kuuntelemaan äänikirjana, miten modernisoituu Kuinka äkäpussi kesytetään? En ole lukenut alkuteosta, olen siis netistä löytämäni juoniselosteen varassa. Siihen verraten Tylerin juonikuviot kulkevat vapaasti omille teilleen. Loppu kummastuttaa minua; palaan siihen myöhemmin.

Äkäpussi.jpg

Alkuteoksessa ja Tylerin kirjassa lähtökohta on sama: Kate pitää saada naimisiin. Motiivi on eri. Äkäpussissa pointti on se, että tutkijaisä painostaa tyttärensä naimakauppoihin venäläisen assistenttinsa kanssa, jotta assari voisi jatkossakin luotsata isukin tutkimukset menestykselliseen päätökseen. Avioliitolla vältettäisi tutkija-apurin maastakarkoitus.

Kulmikas, sosiaalisista kuvioista melko piittaamaton Kate on pohjimmiltaan leski-isälle kuuliainen ja purjehtii kohti avioliiton satamaa. Hetkittäin kiinnostavan tympeässä tyypissä on lupaavaa särmikkyyttä ja sosiaalisten tilanteiden kuvailussa kivoja pistoja. Täysin päiväkotiin sopimaton Kate työskentelee lasten kanssa, ja se tuottaa herkkuhetkiä. Esimerkiksi lasten suusta kuullaan totuus amerikkalaisesta aviotodellisuudesta.

Kuinka sitten kävikään? Modistus tuntuu hampaattomalta. Vitsikkyys vaikuttaa minusta väsyneeltä – näille huokaan: tutkijatyyppien käytännönvieraus sekä maahanmuuttajan kieli- ja kulttuurihapuilu. Tutkijoiden ja eläinsuojelijoiden koe-eläinselkkaus huitaistaan sinnepäin. Toteutus tuntuu paikoittain jopa tylsältä. Tai sitten teksti ei sovi äänikirjaksi.

Shakespearen näytelmän lopussa on Katen monologi vaimojen kuuliaisuudesta. Tyler tyrmää minut täysin oman Katensa loppupurkauksella, jossa tulee tuutin täydeltä sitä, miten nykymiehet ovat ahtaalla odotuksien paineissa. Oudoksun – tämäkö todella on komedian pakkonaittamisjuonen lopputulema? Epilogi on jo silkkaa söpöstelyä.

Äkäpussi ei siis lukulistallani kovin korkealle kohoa. Kuunnellessani kirjaa mieleeni putkahtaa, että kirja sopisi romanttisen komedian käsikirjoitukseksi indieleffatyyliin. Palautan siis mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuoren ja Jari Järvelän Romeon ja Julian, joissa Shakespeare saa kunnolla uutta kyytiä.


Käynnistän tällä kirjalla haasteen Klassikkotuunaus. Olen kiinnostunut muiden bloggaajien ja lukijoiden kokemuksista kirjoista, joiden idea iskee tunnetusta klassikosta.

Klassikkotuunaus_banneri

– –

Ann Tyler
Äkäpussi
suomentanut
Johnny Kniga 2018
äänikirjana 6 t 44 minuuttia, lukijana Putkonen-Örn.

Kuuntelin BookBeatissa.

Tähän mennessä tietääksen ainakin näissä blogeissa: Kirjarouvan elämää ja Kirsin Book Club

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Haaste: Klassikkotuunaus

Kirjabloggaajat postaavat puolivuosittain Klassikkohaasteen innoittamana. Seuraava klassikkojuttujen julkaisupäivä on heinäkuun lopussa.

Herättelen siihen rinnalle haasteen Klassikkotuunaus. Innostan lukemaan ja kirjoittamaan kirjoista, joiden lähtökohta tai esikuva on tunnettu klassikko. Idea haasteeseen syntyi siitä, että klassikkovaikutteisia kirjoja ilmestyy tasaiseen tahtiin. Ainakin minua kiinnostavat kokemukset kirjoista, joissa klassikko kierrätetään ja puetaan uuteen kuosiin. Mikä tekee kirjasta sellaisen, että se inspiroi kierrätykseen? Miten tuunaus toimii?


Haasteohjeet

Lue ainakin yksi kirja, joka perustuu tunnettuun klassikkoon. Haasteaika on 14.5. – 30.11.2018.

Bloggaaja

    1. Julkaise juttu. Käytä somessa tunnusta #klassikkotuunaus, ja ilman muuta voit käyttää haasteen banneria.
    2. Vinkkaa haasteen aikana somessa tai tässä haastepostauksessa kirjoista, jotka tunnistat klassikkotuunauksiksi.
    3. Lisää linkki tähän haastealoitukseen, johon voit myös ilmoittautua. Mukana voi olla ilmoittautumattakin. Lisää klassikkotuunauspostauksistasi linkki myös haasteen koontipostaukseen 30.11.2018.

Lukija

  1. Lue tuunattuja teoksia. Lue myös niistä kirjoitettuja blogijuttuja.
  2. Kommentoi kokemuksiasi tämän jutun kommenteissa ja  bloggaajien postauksien kommenteissa – tee se viimeistään koontipostaukseni kommenttiin 30.11.2018. Välitä myös vinkkejä klassikkotuunauksista, ja someen sopii kuittaus #klassikkotuunaus.

Klassikkotuunaus_banneri



Klassikkotuunaus-haasteen innoittajiksi poimin joitain jo lukemiani klassikkomuunnoksia.

Jane Austen
Jo Baker: Longbournin talossa

Kalevala, Kanteletar ja kansanrunomytologia
JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
Jenna Kostet: Lautturi
Mauri Kunnas: Koirien Kalevala
Seija Vilén: Pohjan akka
Kristiina Vuori: Elinan surma

Seitsemän veljestä
Riina Katajavuori: Venla Männistö
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

Shakespeare
Jari Järvelä: Romeo ja Julia
Ian McEwan: Pähkinänkuori
Ann Tyler: Äkäpussi

Tuntematon sotilas
Matti Rönkä: Yyteet
Toinen tuntematon

Kotimaisia klassikoita
Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Sadut
Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille


Iloitsen, jos lisäät komenttiin muita kirjoja, jotka mukailevat kalssikoita. Kerro myös, mikä klassikko on tuunauksen pohjana.


Tervetuloa tutkimaan, miten tuunatut teokset toimivat!

9 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Selailtuani kevään uutuuskirjaluetteloita kiinnostuin Lassi Hyvärisen runokokoelmasta Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Kirjaa kuvailtiin vakavanhauskaksi, oudoksi epätarinaksi. Tästä on otettava selvää.

Tuuli ja kissa vie minut runojen lukemisen oleellisen äärelle: yritänkö ottaa siitä selvää, vaivaanko päätäni vai annanko värssyjen, sana-asetelmien vain viedä? Ollako lukijana melankolinen, ajatuksineen yksinäinen ”minä” vai ”kissa”, jolle on vaistonvaraisesti kaikki mahdollista ja joka samalla huokuu selittämätöntä uhkaa?

– –
Mutta minä ajattelen ja ajattelen.
Kissa peittää korvat tassuillaan
ja on jo juosta tietä pitkin pölypilven luo.
– –

Edellä ihmettelemäni on yksi tapa lukea Hyvärisen kirjaa, ei todellakaan ainoa. Kokoelman voi lukea jossain määrin juonellisena, ja siinä on toistuvia henkilöitä kuten ”minä”, kissa, tuuli, nainen sipulinvarsihameessaan, mehiläistarhuri, ilves, hanhet, orava, yöhevoset. Jatkuvasti tapahtuu odottamatonta, absurdia satumaisuutta arkiseen kytkettynä.

Tuuli ja kissa.jpg

Kihlemöin tekstiä. Tuntuu kuin lyhyehköjen runojen joka sana olisi ladattu merkityksiä täyteen. Nainen sipulinvarsihameessaan? Jossain vaiheessa runon puhujan keittiön lattialla näkyy tuoreita sipulinvarsia – mikä on tämä suhde? Mehiläistarhuri? Tiedämme, että aikaamme kuuluu mystinen mehiläisten katoaminen – mahdollisuus kadota iäksi, ihmisen aikaansaamaa tuhoa. Tuuli? Ja kun tuuli käy ylitsemme… Kissa?

Kissa lyö päänsä ja saa jonkin erikoiskyvyn.
En kerro siitä, koska kissa ei ole enää kissa
vaan kuin kissoista koostuva haitari.

Maan alla on kylliksi hiekkaa räjäyttämään tajuntani.
Yritin sanoa: kissa ei ole kissa,
mutta ei minusta ollut tuohon korkeaan toimeen.

Kissuus kiehtoo. Feminiinisyys usein yhdistetään kissahahmoon: sensuelli, pehmeä, raukea, omapäinen, äkkiliikkeillään yllättävä, uhrillaan leikkivä saalistaja. Naista voidaan kutsua kisuksi, mirriksikin – tosin myös hanheksi, ja niitäkin kirjassa on. Ja mitkä ovatkaan some-suosion kärjessä – kissavideot. Hyvärisen ”kissassa” on tätä kaikkea, myös hilpeyttä ja ilkikurisuutta, lisäksi ainakin Bulgakovin ilveilevää Begmontia ja lopunajan venkoilijaa.

Tuuli avaa ikkunan.
Koko kylä herää kauhujen yöhön
suhteessa unen suloisuuteen.

Kissan pyytämä jänis aikoo karata
mutta ankara käpälä painaa sen tyynyyn.
Rakastan sinua pupuseni, kissa sanoo
ja tuijottaa oudosti jänistä, joka esittää nukkuvaa.

Kylmäävää eikö? Suloisuutta julmuudessa tai toisinpäin. Haluan siis runoista irti ajatuksia, joten kaivan runojen kissanhiekasta teemoja, ehkä sanomaa. Näen siellä sotaa, yksilöiden välistä ja yleistä uhkaa, koko sivilisaatiota uhkaavaa. Näen myös historiakytkennät ja ajattomuuden. Tai oikeastaan entinen on läsnä ja vaikuttaa: kissa vetää perässään viikinkilaivaa, keisari Augustus vain nukkuu kellarissa, ikuisen Rooman vaikutus yhä on: ”Minne menekin, näen jonoja / Kaikki jonot vievät Roomaan.” (Tuo kirjan viimeinen säe säväyttää ihan henkilökohtaisista, konkreettisista syistä, koska lähiaikoina Rooma-matkalta palanneena muistelen kauhulla ruuhkia ja jonoja.)

Luen Hyvärisen runoista ennen kaikkea fabulaa, jossa on huimaa leikkiä sanoilla ja mielikuvilla. Ihastelen runojen säe- tai sanapareja, vapautta keksiä yhdistelmiä ja mielleyhtymiä. Kieli on todellista, lauseet suoria – ja silti kaikki on väärää, outoa. Oikein. Hurahdan runojen käsittämättömään vapauteen. Liitelen mukana tukevaa maankamaraa vailla kuin Chagallin maalauksen pukki tässä värikkäässä, leijuvassa kokoelmassa. Välillä jään vain tunnelmoimaan huokuvasta uhasta huolimatta (tunnen polttavan laavan rikinhajun, tiedän junan vievän hahmottomaan teollisuuskaupunkiin tai sodan tai ydinlaskeuman olevan lähellä):

Tuuli ja kissa katsovat tähtiä ullakolla.
Tiellä vaeltaa öistä karjaa.
Metsässä kuusikon tilalla
erottuu hevoslauman siluetti.

Syvemmällä metsässä, melkein suossa
jähmettyy hidas laavavirta,
jossa kissa lapsena uitti pientä purtta.


Olen noin kuukauden lukenut kokoelmaa, pitänyt taukoja, pitkiäkin. Sillä välin Tuuli ja kissa on nimetty Tanssiva karhu -palkintoehdokkaaksi – siinä kuin Varisto ja Maailma tuulenkaatama (ja kolme muuta). Runoutta tulee palkita, nostaa ja mediarummuttaa, mutta vaikeaa on yksi kokoelma korottaa toisen yli. En kadehdi valintaraadin hommaa. Hirveä tehtävä. Olkoon tämänkin kisan merkitys siinä, että kirjallisuus, jopa runous, ylittää mediajulkisuuskynnyksen.

– –

Lassi Hyvärinen
Tuuli ja kissa
Poesia 2018
runoja
81 sivua.
Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kirjailijoita kauppakeskus Kaaressa 12.5.2018

Kevään kaunein päivä, otaksun. Silti haahuilin kauppakeskus Kaaren keskusaukiolla kuunnellen kirjailijahaastatteluita (ks. ohjelma). Ymmärrän tilaisuuden tarkoittavan myynninedistämistä äitienpäivän alla, mutta kirjaystävälle se oli muutakin. Kuulin kirjailijoiden omaäänisiä ajatuksia kirjoista ja kirjoittamisesta. Seuraavassa kolme otantaa kirjailijakohtaamisista: Katariina Souri, Juha Hurme ja Rafael Donner. Haastattelijana toimi Eeva Kela.


Katariina Souri

Tiedän kirjailija-taiteilijan elämänvaiheista jotain naistenlehtijulkisuuden vuoksi. Yhtäkään Sourin kirjoittamaa kirjaa en ole lukenut. Kuuntelin sillä korvalla, alkaako uusin kirja Sarana (Teos 2018) kiinnostaa. Kyllä. Esimerkiksi isän muistisairauden merkitys tuntuu tärkeältä.

Eeva Kela keskusteli Sourin kanssa medikalisaatiosta ja diagnosoinnista, sillä Sarana tunnustuksellisesti kuvaa mielenterveys- ja alkoholiongelmia, omaisesta vieraannuttamista, Alzheimer-kokemuksia ja niihin liittyvien vaikeuksien selvittämistä. Kirjan kirjoittaminen on ollut Sourille terapeuttinen kokemus, oman elämän työstämistä.

– Tiedostin, että mun täytyy tehdä enemmän varjotyötä kuin valotyötä. Kirja oli tapa käsitellä ahdistusta. Elämässä täytyy ryvettyä, niin kuin Tommy Hellsten on sanonut.

Kirjailija-taiteilija Sourille mosaiikkitaiteen tekeminen on symbolista. Se kuvaa elämää, joka on luonnoltaan rikkinäistä. Palaset on koottavissa – siitä selviytymisen tunne välittyi haastattelusta.

Juha Hurme

Hurmetta olen päässyt kuuntelemaan useaan otteeseen, esimerkiksi Niemeen (Teos 2017) kytkeytyneen Finlandia-palkintopuheen ja pohjustusesittelyn Lemminkäinen-näytelmästä, jonka aihe ja ilme pongahti Niemi-kirjasta. Taitavaa sanailijaa on aina ilo kuulla.

Niemen tehtävä on mahdoton eli kaikkeuden historia suhteessa Suomeen, Hurme miettii.
– Kirjan nimi on Niemi, koska vasta parisataa vuotta Suomella on ollut nimi. Kirjaan mä en keksinyt itse mitään, lunttasin vain. Käytin kirjaston ja omia kirjoja, en googlettanut. Mulla oli satojen kirjojen pinoja, pari vuotta kompastelin kotona niihin.
– 11 000 vuoden aikana sivistys on kehittynyt ja levinnyt jopa viheliäisimpään kolkkaan, tänne Niemeen. Tänne äärilaitaan asettuivat luuserit, paras väestö jäi parempiin olosuhteisiin, etelään. Kirjakielikin synnytettiin eurooppalaisittain viimeisimpinä. En sano sitä Niemessä suoraan, mutta kirjassa kuritan rakkaudella Suomen hitautta ja hölmöyttä.

Pian ilmestyy Hurmeen suomennos 1930-luvun kansainvälisestä menestyskirjasta, Sally Salmisen Katrinasta (Teos 2018).
– Sally Salminen syntyi 11-lapsiseen ahvenanmaalaisperheeseen ja pakeni köyhyyttä piiaksi New Yorkiin. Siellä hän kirjoitti esikoisromaaninsa. Suomessa hän oli outo, vaikka kirja voitti pohjoismaisen palkinnon. Oikeistopiireille kirja oli ihan myrkkyä. Vuonna 1936 elettiin sovinistisessa ja kansallissosialistisvaikutteisessa ilmapiirissä. Suomenruotsalaiset tyrmäsivät feministisen ja työläishenkisen kirjan täysin, suomalaiset eivät tajunneet siitä mitään, koska käännös oli ihan paska.

Odotan mielenkiinnolla. Oletan, että käännös on nyt omaa luokkaansa.

Rafael Donner

Rafael Donnerin esseekirjasta Ihminen on herkkä eläin (Teos 2018) nautin avoimen ja taitavan tyylin vuoksi. Samoja piirteitä osoitti kirjailija haastattelussaan.
– Ihminen on irrationaalinen laumaeläin. Toisaalta kirjani nimi voi olla protesti lapsuusaikaiselle opettajalle, joka kysyi, mikä eläin haluaisin olla. Vastasin: ihminen. Opettaja ei hyväksynyt sitä.
– Kirjani yksi lähtökohta on se, että minun on ollut vaikeaa mahtua tyypilliseen mieskuvaan. Muotti, ettei saa näyttää heikkouksia tai ei saa olla herkkä, ei sopinut minulle. Esimerkiksi olen ollut kova itkemään.

Donner totesi, että asiat ovat muuttumassa. Tunteista voi ja saa puhua. Miehien pitää oppia puhumaan ja kuuntelemaan. Eeva Kela kuvaili, että kirjassa on isoja teemoja, joista kirjoittaja tuntee syyllisyyttä. Lisäksi hän mainitsi, että kirjasta saa sellaisen kuvan, että Donner häpeää sitä, että on vielä nuori (s. 1990).
– Ehkä pitää olla nöyrä, kun olen nuori, valkoinen, heteroseksuaalinen mies. Meitä on kuunneltu ihan tarpeeksi.
Mutta häpeään liittyy paljon muuta:
– Rehellisyys on vapauttavaa, en häpeä paljastaa mitään, mutta olen miehekkyyden vuoksi olen tehnyt paljon typerää kuten tappanut eläimiä. Kirjassani on paljon häpeää. Asioiden muuttaminen alkaa rehellisyydestä.

Keskustelun loppuun säästettiin donnerius.
– Halusin aloittaa kirjan kuvauksella isän sydänleikkauksesta, koska en halua kieltää, kenen poika olen. Se on tosiasia ja identiteettini kannalta oleellinen palanen. On silti epäreilu diili, että saan julkisuutta isäni takia. Syyskuussa ilmestyy yhteinen kirjeenvaihtokirja isän kanssa. En tiedä, onko fiksua kirjoittaa kirjaa hänen kanssaan ja lisätä kytköstä häneen. Mutta hän on 85-vuotias, eikä minulle välttämättä tule toista tilaisuutta kirjoittaa hänen kanssaan. Ja voi olla, etten kirjoita enää mitään koskaan.

Aika näyttää. Viehättävää vilpittömyyttä oli mukava kuunnella.



Tervetuloa kirjakeskustelut kansan pariin, kauppakeskuksiin! Toukokuinen hellepäivä verotti väkeä, mutta silti kiinnostuneita kuulijoita ja signeerauksia hakevia ostajia riitti keskeiselle kauppakeskuskäytävälle. Kirjatempaus ostosten lomassa voi olla yksi tapa lisätä kiinnostusta kirjoihin ja lukemiseen. Hengenravintoa ruoka-ostoksien lisäksi. Jotta kirjoja on ja tulevaisuudessakin olisi, niitä täytyy ostaa. Kaupallista toimintaa siis, ei voi kiistää.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Samanta Schweblin: Houreuni

– Hän sanoi, ettei Davidin ruumis kestäisi myrkytystä, että poika kuolisi mutta että voisimme yrittää siirtoa.
– Siirtoa?
Carla tumppasi puolittain polttamansa savukkeen ja jätti käsivartensa etukenoon roikkumaan, ikään kuin tupakointi olisi uuvuttanut hänen ruumiinsa täysin.
– Jos siirtäisimme Davidin hengen tarpeeksi ripeästi toiseen ruumiiseen, osa myrkytyksestä ei olisi ehkä kuolemaksi. Hengissä selviytyminen ei ollut varmaa, mutta joskus se onnistuisi.

Ei sinun enempää etukäteen kannata tietää Houreunen (Like 2018) sisällöstä. Tai ehkä tämä: tiivis romaani rakentuu minäkertojan takautuviin tapahtumakuvauksiin. Niitä häneltä tivaa David, sitaatissa mainittu poika. Romaanissa koetaan hätää lapsen tai lasten kohtalosta ja ylipäätään vaaratilanteesta selviämisestä, vaikka äidit yrittävät pitää huolta pelastusetäisyydestä.

Samanta Schweblinin lyhyt romaani kannattaa ahmaista kerralla. Tai oikeastaan se pakottaa siihen. Arvoituksellisen alkutilanne vaikuttaa niin, että jatko tuntuu selvittämisen väärtiltä.

Tarinan aukeaa vähittäisin vihjein. Tiukka, selkeä kieli on paikallaan: se antaa lukuvarmuutta, koska tarinassa on hämähäkinseittimäistä aukkoisuutta – ja toisaalta se seitin tavoin takerruttaa etsimään juonta ja selityksiä. Romaanin kummallisuus ja uhkaavuus toimivat tehokeinoina. Fokusointi muutamaan henkilöön, rajattuun ympäristöön ja salaperäisyyteen rajaa sen tehokkaasti.

Houreuni

Houreuni tuntuu kauhuromaanilta. Dystooppiseksikin sitä tekee mieli kutsua. Jokin siinä muistuttaa minusta mini-Oneironia. Mutta, mutta. Kun kirjan lukemisesta on vierähtänyt muutama hetki, en intensiivisestä lukurupeamasta saa oikein irti erityistä jälkivaikutusta. Se on sääli, sillä kirja on kerronnallisesti taitava. Ekokatastrofihuoli on ymmärrettävä ja sen verhoaminen tähän tyyliin omaperäistä. Mutta, mutta. Liian helposti saan itseni irrotettua tunnelmaseitistä.

– –

Samanta Schweblin
Houreuni
Suomentanut Einari Aaltonen
pienoisromaani
121 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Moni on jo lukenut ja ihastunut, esimerkiksi KirjapolkuniRakkaudesta kirjoihin, Taikakirjamet.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Romaani

Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon

Imuri samastuu norsunpoikaseen, pyyhekumi lihoo jalkapalloksi ja nukkumatti sijaistaa joulupukkia. Tällaista voi ja saa tapahtua, kun toistakymmentä lyhyttä alakoululaisten tarinaa viihdyttää Andrus Kivirähkän kirjassa Kun Musti muni mummon (WSOY 2018). Luvassa on absurdia nykyvirolaista lastenkirjallisuutta Heli Laaksosen sujuvannapakasti suomentamana.

Viron juhlavuoden merkeissä tartun kirjaan (ks. myös Ompun haaste: Rakas Viro). Ehkä haen vastausta kysymykseen, minkälaista mentaliteettia tarjotaan naapurimaan lapsille. En lähde yleistämään, mutta tämän kirjan perusteella väitän, että on lupa irrotella, niksauttaa tosiasioiden niskat nurin sekä saa yllättää ja yllättyä. Siis yhden kirjan perusteella.

Kun Musti

Uskon, että uskomattoman uskottavaksi tekeminen iskee kohderyhmän nauruhermoon.  Ainakin toivon kirjan juttujen virkistävän lasten mielikuvitusta ja innostavan keksimään omia kummallisuuksia. Tarinat ovat sopivan lyhyitä kuunneltaviksi tai itse luettavaksi, ja yllätyksien ja arvaamattomien käänteiden vuoksi ne sopivat satujen tapaan usein luettaviksi. Lisäksi avelen kohderyhmän pitävän kirjan räikeistä ja tietoisen humoristis-sarjakuvallis-pilakuvallisista kuvista.

Pääosin tarinoissa vain herkutellaan tapahtumilla, muutamassa on tulkittavissa jonkinlaista opetusta. ”Aada ja pallo” on makuuni turhan sukupuolittunut: Messi potkii palloa, mutta Aadalle pallo on hoivaviettiä kiihottava kohde. Tosin pallo tykkää enemmän Aadan tyylistä. Parin tarinan takaa erotan tutun sadun. Esimerkiksi ”Salaperäinen muukalainen” -jutussa ruokapöydälle ilmestyy sokerin, leivän, pitsan ja sushin joukkoon tyyppi, jota muut eivät tunnista.

Kukaan ei viitsinyt kuunnella leivän pähkäilyjä pidempään, sillä leipä ei ollut koskaan käynyt ulkomailla ja oli muutenkin joka uhteessa aivan tavallinen. Sushi ja pizza johdattivat muukalaisen arvokkaasti lautasen keskelle ja sujauttivat pienen voipalan sen alle, että muukalaisella olisi mukavampi istua. Kaikki ruuat kokoontuivat ympärille katselemaan tärkeää vierasta.”

Muukalainen käyttäytyy itsetietoisena maailmanherkkuna – ja täydestä menee. Hernekeittopurkki ampuu lopussa ylvästelyn alas. Enpä kerro, mikä/kuka muukalainen on. Voisiko olla, että ”Keisarin uudet vaatteet” saa tarinasta modernin keittiöpsykologiaversion?

Suomentaja Heli Laaksonen pitäytyy helppolukuisessa yleiskielessä, yhdessä jutussa sentään tätihahmo replikoi lounasmurteella. Suomentajan runoilijuuden vuoksi huvitun tarinasta ”Runo”. Siinä koko perheen voimin yritetään saada aikaiseksi riimivärssyä. Miten siinä sitten käykin, se ei ole kunniaksi runogenrelle. Hupaisaa touhu kuitenkin on, kuten muutenkin alakoululaisten tarinkokoelmassa Kun Musti muni mummon.

– –

Andrus Kivirähk
Kun Musti muni mummon
suomentanut Heli Laaksonen
kuvittanut Christer Nuutinen
WSOY 2018
tarinoita lapsille
61 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Novellit

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Ellen Lähde tutkii toistamiseen Eppu Nuotion kevytdekkarissa Anopinhammas (Otava 2018). Kevytdekkariksi kutsun kirjaa ja nyt kaksiosaista sarjaa siksi, että kirjoissa ei ole piinaavaa uhkajännitystä, ei verta eikä suolenpätkiä tai aseselkkauksia. Kotikutoinen ihmissuhteisiin perustuva arvoitusjännärityyli luontuu Nuotiolta lupsakkaasti, vaikka kirjassa selvitellään kipeitä perhesuhde-asioita.

Jo ensimmäisen osan lukemisen jälkeen olin vakuuttunut, että kuusikymppiselle päähenkilölle on selvä sosiaalinen tilaus. Puutarhaharrastaja sekä muuten kaikin tavoin vireä ja sosiaalinen Ellen Lähde virkistää kotimaista jännityskirjallisuutta. Lämpöä ja uteliaisuutta hehkuva nainen parhaissa vuosissaan nauttii kehostaan, kaikenikäisistä tuttavuuksistaan ja arvoitusten ratkomisesta. Lähteen luontevasta liukumisesta tilanteesta toiseen nautin kovasti. Itsellinen, aistillinen Ellen on sinut itsensä ja maailman kanssa – elämänkokemusta on:

”On niin, että nykyään juuri mikään ei yllätä Ellen Lähdettä. Elämää on jo eletty niin paljon, että suunnilleen kaikki on ainakin kertaalleen nähty. Vain luonto pystyy hämmästyttämään kerta toisensa jälkeen, ihmiset enää ani harvoin. Mutta nyt Ellen yllättyy niin, että menee täysin sanattomaksi.”

Anopinhammas alkaa Andalusiasta mutta pysyy sitten pääasiassa Turun seudulla. Mielikuvat jäyhän pidättyvistä lounaissuomalaisista pitää osin paikkansa, mutta mainiosti tulee myös muita puolia esille. Etenkin nuoriso tuo väriä juoneen. Yksi iso teema romaanissa on eri-ikäisten erilaiset rakkaussuhteet, ja minusta kombo onnistuu hyvin tunneskaalan kuvauksissa. Ei syvällisyyksiä kannata odottaa, sillä kevyttä viihdettä kirja on, miellyttävää sellaista.

On eduksi, jos on lukenut Myrkkykeison, sillä sarjan toisessa osassa seurataan ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä. Niin juoneen on saatu erilaisia elementtejä: Ellen setvii satunnaisten tuttujen sukusalaisuuksia, mutta lukija voi myös seurata levottomana #metoo-henkistä ahdistelua ja Tinder-suhteen sudenkuoppia. Yleensä narisen ilmeisiä yhteensattumia, mutta kun Turku on niin pieni kaupunki, menköön sen piikkiin!

Tuotteliaan kirjailijan sujuva teksti tekee lukemisesta vaivatonta, ja ihan lopun lennokas simultaanisuus innostaa. Mielestäni sarja kunnolla alkaa kulkea vasta tästä kakkososasta. Toiveikkaana odotan seuraavaa osaa. Monen henkilön seuraavat vaiheet herättävät uteliaisuuteni, eli eiköhän ilmene jonkun kasvin tiimoilta jotain Ellenin itsepintaista uteliaisuutta kiihottavaa.

Anopinhammas.jpg

– –

Eppu Nuotio
Anopinhammas. Ellen Lähteen tutkimuksia
Otava 2018
kevytjännitys
147 sivua BookBeatin eKirjana.

P. S. Kirsin kirjanurkkapostaa kummastakin Ellen Lähteen tutkimuksia -kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Domenico Starnone: Solmut & sananen Vuosisadan rakkaussodasta

Domenico Starnonen perheromaani Solmut (WSOY 2018) tarkastelee perheensisäisiä valtarakenteita ja vallankäytön seurauksia vanhempien ja lasten elämässä. Aviokriisillä on monimutkiset syyt ja sitäkin kimurantimmat seuraukset. Solmuja siis piisaa.

Romaanin rakenne on minulle kirjan varsinainen juttu. Ensimmäinen osa koostuu jätetyn vaimon kirjeistä 1960-luvulla, ja keskimmäisessä osassa aviomies kuvaa seitsenkymppisen parin nykyhetkeä ja samalla mies katsoo menneeseen. Kolmas osa kuvaa pariskunnan kahden aikuisen lapsen muutaman tunnin tapaamista vanhempien kodissa, kun pariskunta on sieltä lomalla.

Solmut

Solmut sijoittuu lähinnä Roomaan, jossa kirjan luin.

Itse asia ei ole omaperäinen: aviomies jättää perheensä, vaimo sekoilee tuskassaan, lasten tunteita ei pariskunta jaksa ottaa huomioon, mies palaa perheeseen syyllisyyden riivaamana ja avioliitto jatkuu hamaan vanhuuteen. Tekstin ote eroaa tavanomaisesta, sillä kirjan eri osat avaavat henkilöitä, tuntemuksia ja tapahtumia eri kanteilta, ja sen lisäksi eri osien ainekset tipauttelevat sinne tänne pikku yllätyksiä. Hiljalleen romaani kerii auki avioliiton tilaa, etenkin sen kauhun tasapainoa.

”Sekä minä että Vanda olemme vaikenemisen mestareita. Jo aikaa sitten tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäänsä voimme elää yhdessä. Se on toiminut.”

Näin kertoo aviomies. Lukija näkee – ainakin minä näen – että se ei todellakaan ole toiminut. Lapset eivät ole saaneet otetta elämään, myös pariskunnan elämä vaikuttaa elämättömältä, pääasiassa toistensa väijymiseltä ja välttelyltä.

Italialainen ja ruotsalainen perhehelvetti

Tähän väliin silpaisen siivun ruotsalaisesta avioliittotragediasta, joka toistuvasti tunkee mieleeni, kun luen SolmutEbba Witt Brattströmin Vuosisadan rakkaussota (Into 2018) eroaa Solmut-kirjasta siten, että Brattströmin kirjassa pariskunta ei vaikene vaan provosoi ja haastaa toisiaan kierteenomaisesti. Lopputulos on sama: kiduttavaa suhdeumpisolmua, jota ei kumpikaan taida haluta edes aukaista tai päästää hapertavasti yhdistävistä säikeistä irti, vaikka pitäisi. Todella pitäisi.

Brattstörmin kirja saa minut ärsyyntymään: se junnaa samaa alusta loppuun ja sortuu kliseisiin, roolittaa yksioikoisesti ja toistaa samaa. Ymmärrän kyllä yskän, sellaistahan riitelykierre on, silloin sorrutaan alkeellisuuksiin ja jatketaan, jatketaan, jatketaan – mutta se ei nyt toimi minulle.

Sen sijaan Starnonen perhehelvetin paineiden paljastelu pienistä yksityiskohdista sotkuiseen perhevyyhtiin saa kiinnostumaan. Vallankäyttö ja osapuolien toiminta kuvataan kaihertavasti: yksi nöyristelee ja kostaa valheilla, toinen vahtii ja painostaa, kolmas koettaa olla hyvää pataa mutta on hukassa itsensä kanssa, neljäs poukkoilee impulsiivisesti. Ja loppuratkaisu: vau! Paljon jää mietittävää, solmuja aukaistavaksi.

Poikkema

Poikkean biografiaan, sillä ulkokirjalliset seikat kutkuttavat. Brattströmin ex-miehen tiedetään olevan varsinainen #metoo-pahis. Liekö kirja ex-vaimon kosto? Eikä kirjan nimi ole Tikkas-sattuma, ihan tarkoituksellinen viitaus. Starnone sitten: ex-napolilainen kirjailija, joka on vaimonsa Anita Rajan kanssa kotiutunut Roomaan. Huhut käyvät kuumina: kumpi heistä on Elena Ferrante? Vai kummatkin? Vai ei kumpikaan?

– –

Domenico Starnone
Solmut
suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
romaani
WSOY 2018
191 sivua.
Ostin kirjan ja ruusun päivänä.

Ebba Witt Brattström
Vuosisadan rakkaussota
suomennos Jaana Nikula
Into 2018
173 sivua.
Lainasin kaverilta ja lukaisin osin BookBeatissa.

Solmut2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Mitäpä tästä kertomaan Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoitasarjan tunteville? Jos olet lukenut edellisen osan Ruokarouvan tytär, uusin kuudes osa Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä. Edelleen kertojana on Kirsti, eli ensimmäisen neljän osan kertoja Ida-äiti on sivuroolissa. Ja jos et ole sarjaa lukenut, aloita alusta: neljä ensimmäistä osaa ovat taidokasta historiaviihdettä.

 Taitelijan vaimo (Otava 2018) kertoo jo nimessään, mihin suuntaan Kirstin elämä menee –  ja kansi vielä lisää. Mutta miksi nimi katsoo Kirstiä miehen kautta, vaikka kertoja on omia intentioitaan toteuttava, itsenäisyyttä osoittava nuori nainen?

Taiteilijan vaimo

Kirja ei oikeastaan tuo juurikaan uutta sarjaa lukeneelle, sillä silloin tietää, että Kirsti on valmistellut paluuta Pariisista perustaakseen ompeluateljeen Helsinkiin, ja vakava heilastellut kuvanveistäjänuorukaisen kanssa johtaa avioliittoon. Isäpuolen viinatrokaamisen arvasin jo edellisessä osassa.

Kirjan lukeminen on helppoa, sillä kerronta etenee kronologisesti tapahtumia uskollisesti selostaen. Henkilöitä vilisee, mutta se ei sekoita pääasiaa eli Kirstin ja perheen tapahtumia. Niissä riemut ja takaiskut vaihtelevat, mutta päähenkilön kunnollisuuteen voi luottaa. Vaikka kolhuja ja kommelluksia sattuu, kokonaisvaikutelma on – kiltti. Jolkottava juonivetoisuus vaikuttaa minuun niin, etten löydä kirjasta mitään, mitä siteeraisin.

Mustonen luo viihdettä, joka on sulavasti nautittavaa. Sarja osa osalta kevenee, vaikkei Taiteilijan vaimo aivan yhtä överiksi mene kuin edellinen osa Hemingwayneineen, pikemminkin tämä laskeutuu astetta uskottavammaksi ajan ja kulttuurikerman kuvaksi. Neljän ensimmäisen osan Idan kertojanääntä ja sen luokkaterävyyttä ikävöin. Eli suhtaudun sarjan lukemiseen tätänykyä hotkaistavana hattarana, joskin hitusen poden höttöähkyä. Näin käy, vaikkei Mustosen kirja lainkaan sokerisinta historiaviihdettä ole.

Koska nuoruudessani olen jonkin aikaa tutkiskellut itsenäisyyden alun kirjallista modernismia tulenkantajuus etunenässä, maistelen romaanin tapahtumien irtokarkkeja 1920-luvun ilmiöistä. Mustonen vakuuttavasti hyödyntää laajaa kulttuurihistoriallista tietämystään muodista kirjallisuuteen, taiteesta politiikkaan. Kaikkien merkittävien 1920-luvun lopun kirjailijoiden nimipudottelu ja kulttuuriskandaalit mahdutetaan romaaniin. Maistuvat ne hetkittäin herkullisilta, jotkut virkistävästi hivenen karvailta. Esimerkiksi edellisen osan tapaan Manninen naurattaa minua kitkerällä Olavi Paavolais -kuvauksella.

Kirja alkaa vuodesta 1927, ja päättyy ennen vuosikymmenen vaihtumista, joten mukaan mahtuvat amerikkalaisen laman, saksalaisen natsismin ja suomalaisen oikeistoliikehdinnän vaikutukset. Irti ympäröivästä yhteiskunnasta ei Taiteilijan vaimo ole, vaikka kaikki tuntuu tapahtuvan ohimennen. Kirstin elämä etenee, ja Ida-äiti  jopa pehmenee kertomaan tyttären syntyperäsalaisuuden.

Mitenköhän monta osaa tätä vielä siunaantuu? Päästäänkö jopa tähän päivään? Ainakin Kirstin tytär Viena on sopivan ikäinen romansseihin 1950-luvun modernistirunoilijoiden kanssa… Olen siirtynyt fanittajasta sarjan varaukselliseksi stalkkaajaksi, mutta pakko on väijyä osa osalta, mitä näille kirjatutuille tapahtuu.

– –

Enni Mustonen
Taiteilijan vaimo
Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 6. osa
Otava 2018
romaani
328 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jos sarjasta kirjoittamani jutut kiinnostavat, lue neljästä ensimmäisestä osasta tässä, viidennestä tässä.

Taiteilijan vaimosta ovat postailleet esimerkiksi Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen 

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018) on nimetty Eppu Normaalin biisin mukaan. Mitä se sitten meinaa? Viittaako se routasuomalaisuuteen, sellaiseen hieman karuun – kovin yleiseen, tunnistettavaan? Sellaiseen tunnemaaperään, joka roudan sulaessa möyrii ja pinnalle pulppuaa kuraa?

Taidan hakea nyt turhan koukeroisesti tietä vallan mainioon romaaniin. Pidän Vasantolan kirjasta paljon, se saa minut myös liikuttumaan. Ihan viimeisen luvun olisin jättänyt pois ja sitonut sukutarinan päätöksen toisin. Näin minä mietin, mutta otetaan nyt romaani vastaan tällaisena. No, millaisena?

En palaa takaisin koskaan, luulen kertoo pohjalaissuvusta neljässä polvessa. Matriarkka-Martan vaiheista aloitetaan 1930-luvulta. Martan poikia ja etenkin Tapiota lähennytään 1950-luvulta. Kolmas polvi on näinä meidän lähivuosina eniten esillä Martan tyttärentyttären Susannan johdolla, ja neljäs (ai niin, myös jo viides) polvi vilahtaa vielä vuonna 2029. Mutta tässä tuokiokuva vuodelta 2012:

”Vielä ei pimeydeltä näkynyt kuin muutama runko metsänreunassa. Kaikki muu upposi mustaan. Tasaista jatkuisi toistasataa kilometriä tai kauemmaskin, mutta Susanna jäi Seinäjoelle, aavojen maisemien, latojen, kilometrien päähän kantavien peltomaisemien keskelle. Seinäjoessa oli jo aavistus kaupunkia, muutama kerrostalo ja kauppakeskus, nepalilainen ravintolakin, mutta Peräseinäjoki oli ennallaan. Kirkko, Ville Ritolan urheiluhalli, Ville Ritolan mitalit ja Ville Ritolan pururata. Niin ja Johannan [siskon] kantapaikka Bar perätupa Cafe. Mumma ja mumman puolukkamaat.”

Turkasen paljon romaaniin saadaan mahtumaan sellaista, joka on sadoista kotimaisista suku- ja perhesuhderomaaneista luettua, ja silti Vasantola saa aikaiseksi suoraa JA monikerroksista proosaa, joka tuottaa elämyksellisen lukukokemuksen. Tämä on merkillistä siksikin, että perheessä sattuu ja tapahtuu tätä tuttua: lehtolapsia, pettämistä, sairauksia, alkoholismia, perheväkivaltaa, lasten kaltoinkohtelua, veljes- ja siskosriitoja, petoksia, itsemurhia, tappoja ja yhteiskunnallista luokkaretkeä. Siihen lisätään vielä nyky-Suomen turvapaikanhakudilemmaa ja rasismia. Ne näemmä tarvitaan peilaamaan Suomalaista yhteiskuntaa siihen, mitä maailmalla tapahtuu, millainen ihminen on pahimmillaan ja parhaimmillaan kulttuurista riippumatta.

Tästä kaikesta huolimatta romaani ei ole sillisalaatti tai synkkyyden ylistys. Syynä onnistumiseen ovat kerronnan keinot. Aikatasojen ja näkökulmien vaihtelu raikastaa tekstin.

En palaa taksisin koskaan, luulen

En palaa takaisin koskaan, luulen on siis sukuromaani ja kehitysromaani, hitusen ehkä aateromaani. Kolme polvea, järjestyksessä Martta, Tapio ja Susanna, ovat keskeiset henkilöt, joihin kiinnyn kirjan mittaan. He ovat ehdottomasti kirjan hyvikset, mutta taitavasti heissä on sellaisia säröjä, ettei heistä muodostu silkoista edustusmuotokuvaa. Heissä on tarmoa, tiukkuutta ja etenkin lämpöä, joka välittyy lukijaan, minuun. Siksi myötäelän. Ja voi näitä pohojalaasia mummoja! Ne ovat kaunokirjallisia kansallisaarteita. Tulee Tuurin Pohjanmaa ainakin mieleen. Muutaman yksioikoisen pahiksen luen kirjan kauneusvirheisiin.

Kuten jo mainitsin kirjassa on monia aihelmia. Jätän niiden pureskelun itse kullekin lukijalle. Mainitsen vain muutaman pistävän yksityiskohdan: Martan lihallisuuden ja kirjekokoelman, Susannan isävihkon ja eteenpäin elämisen sekä Tapanin rouhean kasvun miehenmalliksi ja vaimon enkelihörhöilyt. Huikea teemasynteesi on tilanne, jossa Martta pestään viimeiselle matkalleen.

Ja koska romaani on myös juoniromaani, juonen kasaamisesta kehkeytyy lukijalle loksahteleva palapeli. Joitain hiertäviä aukkoja jää, mutta keskeisten arvoitusten ratkominen palkitsee lukijan. Osin ratkaisut lisäävät surua henkilöiden kohtalosta mutta lisäävät iloa juonenkuljetustaidosta.

– –

Satu Vasantola
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
romaani
231 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani