Aihearkisto: Kirjallisuus

Jouni Teittinen: Sydäntasku

Joitain vuosia sitten oli selfhelpiä löytää itsestään sisäinen lapsi. Moinen trendi ei ole onnistunut kuluttamaan totuutta, mikä siinä piilee. Jossain jokaisessa elää lapsi, joka jää ajatuksissaan ihmettelemään uutta esinettä tai odottamaan hiekkalaatikolla kutsua syömään.

”Lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä
kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa, – -”

Jouni Teittisen runokokoelmassa Sydäntasku (Poesia 2019) lapsuus palailee ja katoilee runon puhujan muistoista. Runoissa yhdistyvät unen tuntu ja konkreettiset paikat ja tavarat, ja se yhdistelmä toimii: runon mielikuvissa on yksityisinäkin yhteistä jaettavaa. Mennyt pulpahtaa mielen pohjilta ja luo tunnelman, jossa on sumua ja sumusta kirkastuvia kohtia.

”Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä,
ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa
käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitsesi, jatkaa vain
työntämistä.”

Ajan ja muistojen teemat ovat minulle läheisiä, ja Teittisen tapa käsitellä niitä osuu. Aikaa ja muistoja ei voi mitata, kutsua tai ohjata. Kiinnostavasti runot tavoittavat muistojen konditionaaliluonteen: olisivatko ne oikeita, olisivatko ne minun, mitä niihin sekoittuisi?

”Takaisinkutsuttu päivä.
Painauma
niin kuin joku olisi maannut tässä,
herännyt, sanonut jotain tässä.”

Teittisen runoissa puhuu runojen minä, niissä sinutellaan ja nähdään asioita myös yleisellä tasolla. Ehkä puhuja sinuttelee itseään, mennyttä lasta ja nykyisyyttään itsessään, mutta kyllä se käy myös lukijan puhuttelusta – tai ainakin runot puhuttelevat.

20191116_072500_resize_94.jpg

Runojen rakenne vaihtelee. Välillä edellisen sivun runon säe tai ajatus jatkuu seuraavalla tai siitä kuitataan jotain seuraavalla sivulla. Välillä runoissa on tehoava kahden rivin jaksotuksen rytmi. Poimin säkeistä aforistisia oivalluksia sekä omia mieli- ja muistikuvia herättäviä kuvia. Kokoelmassa annetaan rauha harkitusti asetelluille sanoille, jotka asettuvat lukijassa asentoon, jota ei halua vaihtaa.

Sydäntasku voitti Helsingin Sanomien vuoden 2019 esikoiskirjapalkinnon. On mahdotonta asettua raadin vaikeaan asemaan, jossa pitää valita eri genrejen kirjoista. Sydäntasku siis voitti, ja toivottavasti se antaa kimmokkeen mahdollisimman monille ihastella Teittisen kielen ja mielen luontevaa yhdistelyä. Ja teille, jotka ajattelette, ettei nykyrunoja ymmärrä: antakaa mahdollisuus.

”Niin kuin jokin kaartuisi yllesi veden läpi
lepattava varjo, ojentaisi kätensä.”

– –
Jouni Teittinen
Sydäntasku
Poesia 2019
runoja
93 sivua.
Luin PDF-kirjana.

Muita lukijoita, muun muassa Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lukulaiffii.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Lauri Tähkä: Äärillä

Laulaja ja biisintekijä Lauri Tähkän elämäntuntoja kuuntelin syksyn mittaan Vain elämää -sarjan juhlakaudella. Siinä hän avautui uran ja oman elämän kipukohdista muiden ohjelman artistien lailla. Tähteyden loisto tuntuu himmenevän yksityiselämän ongelmiin. Eli on ihmisen ammatti mikä tahansa tai yleisön ihailu miten suurta vain, se ei suojaa ihmissuhdepulmilta, yksinäisyydeltä eikä virheiltä.

Tv-formaattikokemuksen vuoksi ei Lauri Tähkän erotuska eivätkä sekoiluhetket tule yllätyksenä, kun niitä kuuntelen hänen henkilökuvakirjastaan Äärillä (WSOY 2019). Miksi kuuntelen valokuvakirjan, jonka kuvia ei BookBeat paljasta? Älytöntähän se on, sillä oletan Äärillä tarkoitetun kovan luokan fanikirjaksi runsaine kuvineen. Näen vain kannen tyylikkään potretin. Koska fanittaminen on minulle vierasta, ehkä kirjan kuuntelu on oikea valinta.

20191113_170103_resize_98.jpg

Äänikirjan lukee artisti itse, mikä tehostaa intiimiä vaikutelmaa. Laulajan tumma puheääni sulaa kuulokkeista korviini. Kertojan puhunta on luontevaa ja antaa vaikutelman: nyt hän puhuu minulle. Tässähän pehmenee tällainen laulajan radiokuuntelija, joka ei ole nähnyt intensiivistä kertoja-esiintyjää yhdelläkään keikalla.

Tekstissä on sopivasti paljastusta ja peittelyä. Kertoja vakuuttaa pitävän yksityisyydestään kiinni, silti hän tarjoaa täkytietoja elämästään ja elämyksistään. Ja sivuille jää salaisuus: kuka kumma on priva-Jarkko, kun julkkis-Lauri on kertojalleenkin arvoitus?

Tähkä on biisitekstittäjä, ja myös kirjalliseen minäproosaan sekoittuu laulullisuutta ja sellaista kielikuvallisuutta, jota voi poppiin pistää. Joukossa on tunnelmakuvia, joissa on runollista henkeä, tosin osassa on ehkä iskelmäkliseiksi sopivaa mutta osasta erotan kirkasta aitoutta.

Teksti tarjotaan palasina, tiettyihin teemoihin lohkottuina mutta vapaasti kertojasta kimpoillen. Päällekattoja Heli Laaksonen saattaa piillä valintojen takana. Yhtä kaikki, kertojan elämykset Iltaliasta Inariin välittyvät. Tavallaan ne aina kulkevat kotopuolen ”Pohjanmaan kautta”, mutta toistan: yksityisyys säilyy – koko elämää ei revitellä tuon ilmaisun kaikissa merkityksissä.

20191113_165911_resize_48.jpg

Lauri Tähkä ja päältäkattoja Heli Laaksonen Turun kirjamessuilla 2019

Kun kertojaääni hyrisee korvissani, se muistuttaa minua siitä, että minun makuuni soi Tähkän matalan rekisterin laulanta vailla suoraa huutoa korkealta ja kovaa, vaikkapa sellainen tulkinta kuin Väkevänä kuin metsä. Ja mietin Tähkän hiljaisen privaatin vastakohtaa: suosion suuruutta, elämänosaa, jossa artistin roolille elintärkeät fanit kirkuvat keikoilla, jonottavat kuvia ja halauksia tuntikausia – eikä tähden hymyn sovi hyytyä. Ja sitten kainalossa käy tällainen sivustatarkkailija mutisemassa jotain matalalla laulamisesta.

IMG_20191005_161740_244_resize_84.jpg

Turun kirjamessut 2019

– –

Lauri Tähkä
Äärillä
kuvat Emilia Ikäheimo
päältäkattoja Heli Laaksonen
WSOY 2019
henkilökuva
äänikirjana 54 minuuttia, lukija Lauri Tähkä.
Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Olen kaivannut salarakastani, yksityisetsivä Jackson Brodieta. En turhaan. Tapaaminen hänen kanssaan ei tällä kertaa ole pettymys. Liian kirkas taivas (S&S 2019) häikäisee minut sillä, millä Kate Atkinsonin proosa yleensäkin: taitavalla kerronnalla ja tarinankehittelyllä sekä henkilöiden luonnehdinnalla. Onhan tämä täyteläistä (jännitys)herkkua.

”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.”

Dekkariodotukset viritellään heti alussa. Siksi ei ole juonipaljastus kertoa, että ihmiskaupasta ja tyttöjen hyväksikäytöstä on kyse. Lukijan täytyy kuitenkin olla kärsivällinen, sillä asetelmia ja runsasta henkilögalleriaa yllättävine yhteyksineen viritellään pitkään. Pitää lukea kolmannes, että jysähtää, ja 40 %:a, että juonijuoksutus kiihtyy.

Atkinsonin jujutus on niin tietoista, että se hykerryttää. Missään vaiheessa ei peitellä sitä, että juonenkuljetus perustuu sattumien varaan. Ne tavallisesti ärsyttävät minua, nyt ei:”Hassu sattuma. Maailma on sitten pieni.”

”Hänenkin sattumia vilisevässä elämässään tämä oli tosiaan mojovimmasta päästä.”

Brodie-dekkarin aihe on kauhea, mutta Atkinson osaa käsitellä sitä niin, että siinä säilyy tieto ihmiskaupan hirveydestä, mutta teksti sävyttyy taitavasti kivusta huumoriin. Lisäksi intensiteettiä rakennetaan Brodien persoonan ja ihmissuhteiden varaan.

20191110_211229_resize_71.jpg

Kerronnan tyyli puree, lisäksi juonitäkyt ja luotto lukijaan iskevät. Atkinsonin sulkulauseiden viljely voi tuntua rasittavalta, mutta minua se riemastuttaa. Samoja tilanteita tarjoillaan eri kantilta, ja siten myös henkilöitä tuodaan yhteen ja syvennetään. Ja voi, miten mainiota käännöstaitoa tämän suomennos osoittaa!

Atkinson on myös ironinen ja kätketyn kantaaottava. Brexitistä on rivien välissä sanottavaa, niin myös kirjallisuuden ja sivistyksen roolista ihmisten elämässä –  jälkimmäisestä esimerkiksi näin:

Tyttö jolla oli yksisarvisreppu. Kuulosti sellaiselta pohjoismaiselta dekkarilta, joita hän [Brodie] ei lukenut. Hän ei pitänyt niistä – liian synkkiä ja kieroutuneita tai sitten liian surullisia. Hän piti rikosromaaneista jotka olivat hilpeän realistisia, vaikka tosiasiassa hän ei lukenut juuri mitään, ei minkään lajityypin kirjallisuutta. Elämä on liian lyhyt ja Netflix liian hyvä.”

”Menneisyydellä on sellainen ikävä tapa, että vaikka juoksisi kuinka kauas ja kovaa, se tulee aina kannoilla nilkkoja näykkien.”

Yksi romaanin teemoista on perhe ja vanhemmuus. Sen merkitys voimistuu koko kirjan ajan Brodien välityksellä, mutta myös muiden henkilöiden avulla. Kiinnostava henkilö on kovia kokenut Crystal uudessa elämässään, niin myös liikuttava teini-Harry sekä paluun sarjaan tekevä Reggie. Tavallaan on paradoksi, että haahuileva Jackson Brodie toimii isähahmona suuntaan ja toiseen. Menneen merkitys tuntuu kaikissa keskushenkilöissä, etenkin Brodiessa ja Crystalissa.

Kauhea aihe palkitsee lukijan, sillä Liian kirkas taivas antaa toivoa, että pahuuksiin voi puuttua. Se myös pistää miettimään omankädenoikeutta. Ja kirja herättää: kuka vain pystyy pahaan; kulisseiltaan kunnialliset voivat rypeä viattomien kustannuksilla. Katsokaa vaikka Ylen juuri esittämää Shetlandsaarten murhat -sarjaa: siinäkin brittirannikolla käydään ihmiskauppaa. Sitä tapahtuu, sitä taitaa tapahtua myös liian lähellä.

Voi, lempietsivän rakkauselämä uinuu! (Anteeksi Adamsberg, olet yhä toinen lempietsiväni.) Ja sehän tällaista salarakasta kihelmöi. Ehkä jotain on tapahtumassa. Seuraavaa Brodie-tarinaa jo odotan – tai ihan mitä vain Kate Atkinsonilta.

– –

Kate Atkinson
Liian kirkas taivas
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2019
dekkari
288 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuuri: Levoton mieli

Antti Tuuri kirjoittaa taas niin, että toimiaan ja ympäristöä paikkoineen ja ihmisineen kuvaileva minäkertoja raportoi. Selostus sujuu, dialogia ei tarvita. Näin on ollut aina 1970-luvulta. Veikeintä on se, että tyyli pysyy, kertoja vaihtuu. Eikä tällä kertaa kyllästytä, sillä lause hyrrää kuin huolella hellityn moottorin hurina.

Uusimman Tuurin romaanin minäkertoja on kuvataiteilija Arvid Broms. Kannattaa googlettaa taiteilijan teoksia, ihan on tosimies kyseessä (1910 – 1968). Levoton mieli (Otava 2019) keskittyy taiteilijan viidenteen avioliittoon ja viimeisiin luovuuden vuosiin Lappajärvellä. Ihailtavasti Tuuri saa sävytettyä tilityksen surkuhupaiseksi. Tarkoitan, että kerronnan hurttius lävistää tragikoomisen elämänkohtalon.

20191109_071821_resize_81.jpg

Broms-kuvaus muistuttaa minua muinoisesta Tuuri-hurahduksestani, veijarityyliin ihastumisesta. Siihen ilokseni törmäsin 1980-luvulla esimerkiksi romaanissa Viisitoista metriä vasempaan. Kestän siis aika hyvin äijäilyä.

Taiteilija-Broms on veijareiden veijari, hän on taiteilijan ja huijarin hurmaavanhirveä prototyyppi – ja silti inhimillisen liikuttava. Taiteilija turisee nykyistä, muistelee menneitä, muuntelee totuutta ja paljastelee seikkailujaan.

”Aivan liikutun kun muistan, kuinka kovia minulle olivat kolmekymmentäluvun vuodet ja varsinkin sota-aika; minä en ole ihminen, jolle sopivat sota ja veriset vaatteet: minä olen ihminen, joka näkee näkyjä tyhjän kankaan edessä.”

Ilmeikkäästi tekstistä piirtyy kertojahenkilö, joka huijaa liukkailla jutuillaan ympäristöään ja itseään – aina jutut kääntyvät omaksi eduksi, vankilareissut huonoksi tuuriksi, väärinymmärryksiksi ja naisjutut vääjäämättömän eroksen viaksi – ei kertojan vastuuksi. Ja kuningas alkoholi, sillehän taiteilija kumartaa. Riepovaa on paljon kuten Bromsin yliolkainen suhtautuminen naisiinsa ja lapsiinsa – paitsi Jussi Jurkkaan. Hupaisa on kuvaus Jussin ja julkkiskavereiden pistäytymisestä Lappajärvellä.

Tarina alkaa viidennen avioliiton alusta nuoruudenrakastetun Helvi Inkerin kanssa. Koska kaikki suodattuu kertojan kautta, rouvan persoona jää herra taiteilijan katveeseen. Silti se kiinnittää huomion. Vaimo selvästi rakastaa hulttiotaan, kestää senkin, että oma taide vaikuttaa tuhertelulta koulutetun, värioppeja ja muita tekniikoita toitottavan miesmestarin varjossa. Välillä sairaanhoitajataustaisen vaimon on tienattava hoitajana ja tuikattava rauhoittavia ruiskeita ylikierroksilla käyvän miehen lihaksiin. Ihmeesti vaimolta irtoaa ymmärrystä ja myös pisteliästä huumoria.

”Maalaan tauluja näyttelyyn koko kevään ja kesän. Syksyllä naapurin lapset tuovat minulle koulusta tullessaan kirjeen, Helvi Inkeri ottaa sen ja kääntelee molemmilta puolin. Se sanoo kirjeen olevan Kantaravintolat Osakeyhtiöltä, jonka tietää olevan Alkon omistuksessa. Helvi Inkeri epäilee, että minulle on Alkossa päätetty myöntää korkea kunniamerkki, Suurkuluttajien risti tammenlehvien kera. Helvi Inkeri ei kuitenkaan avaa kirjettä, minä haen veitsen ja leikkaan kirjeen auki.”

Taiteilijuuden tuulella käyminen humisee Tuurin tekstistä. Väriopit ja suuren surrealistin Otto Mäkilän vaikutukset tuntuvat. Minua kiehtovat jo Tuurin alkutuotannosta tutut teosofian, steinerilaisuuden ja biodynaamisuuden teemat taiteilijakuvauksen rinnalla. Vaikuttaa viehättävältä, että Tuurin maanmittari-isä näyttäytyy näine ideologioineen kirjan sivuilla, ja toisaalta terävästi nähdään hänestä toinen puoli: vaimoaan komenteleva isäntämies. Levottoman mielen henkimaailmahörhöily ekonomisen verbaalitaltioinnin rinnalla säväyttää, ja tässä Tuurin romaanissa on myös poikkeuksellisen hienoja maisemaelämyksiä. Esimerkiksi soutelu sumuisella Lappajärvellä jää mieleen.

Se täytyy myöntää, että taksiajelut, nöyryyttävät taidekauppakiertueet ja ryyppyreissut alkavat loppua kohti puuduttaa. Silti Bromsin harharetket ja hetkelliset todellisuuskirpaisut vakuuttavat. Poikkeushenkilö puuteroituine naamoineen ja suurine puheineen tallentuu taitavasti, jopa koskettaa lopun ihmetys, miten ilman kertojaa voi elämä jatkaa kulkuaan. On se vain kova taltioija, tämä Tuuri.

– –

Antti Tuuri
Levoton mieli
Otava 2019
romaani
241 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Selkotekijä: Ari Sainio

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka RahkonenHanna MännikkölahtiTittamari Marttinen ja Tapani Bagge.

Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Ari Sainio, miten sinusta tuli selkotekijä?

Aloitin toimittajana Selkouutiset-lehdessä (nykyään Selkosanomat) vuonna 1990. Tekijöitä selkokielen alalla ei silloin ollut monta, joten pioneerityö oli hyvin monipuolista alkaen selkokielen kehittämisestä. Pian mukaan tulivat selkokirjat ja ensimmäinen mukautus Jack Londonin kirjasta Valkohammas. Lehtityö jäi pois, mutta kirjoja ja oppimateriaaleja olen tehnyt näihin päiviin asti. Nykyään päätyö liittyy enemmänkin erilaisten infotekstien selkokielistämiseen, mutta kirjat tuovat siihen mukavasti lisäväriä.

Ari_v1

Kuva: Kaisa Kaatra

Miksi teet selkotekstejä?

Päällimmäisenä on varmaankin kiinnostus siihen, miten kieli toimii ja miten kielen avulla esitetään asioita. Selkokielessä ollaan usein kielen juurilla tai mietitään kielen rajoja. Sitä kautta syntyy erilaisia tapoja soveltaa kieltä eri tarkoituksiin, esimerkiksi sellaisia ihmisiä varten, joilla on syystä tai toisesta kielellisiä vaikeuksia.

Kuinka monta selkokirjaa olet tehnyt mukauttajana ja suoraan selkokieleksi kirjoitettuna?

Tarkkaa määrää on vaikea sanoa, koska osa julkaisuista sijoittuu kirjan ja esitteen välimaastoon tai on tehty monen tekijän yhteistuotantona. Jos varmat tapaukset laskee, niin kymmenkunta kirjaa olen tehnyt suoraan selkokielelle ja mukauttanut noin viisitoista. Sitten on iso joukko kirjoja, joissa olen ollut yhtenä tekijänä tai mukauttanut osan. Lisäksi täytyy mainita kahdeksan käännöstä ruotsista suomeksi. Kääntäminen on hyvä tapa saada Ruotsin selkokirjoja suomeksi, sillä Ruotsissa julkaistaan laadukkaita selkokirjoja. Myös Suomessa julkaistaan selkokirjoja ruotsiksi, hyvänä esimerkkinä tuoreet muumikirjat Vaarallinen juhannus ja Muumipeikko ja pyrstötähti, jotka suomensin.

Mikä kirja on suosikkisi omasta tuotannostasi?

Oma suosikki taitaa olla runokirja Sinun käsiesi hyväily (1995). Mahtoikohan se olla ensimmäinen runokirja selkokirjallisuudessa, ja siinä sain sanottua asioita, jotka tuntuivat henkilökohtaisilta ja läheisiltä. Kirja oli myös ulkoisesti miellyttävä esine ja kirja kokonaisuutena tuki tekstiä. Toinen suosikki on paljon uudempaa tuotantoa, seitsemän pikkukirjan sarja Säpinät (2014), jossa tarinat kerrotaan hyvin minimaalisin keinoin. Molemmissa on myös omalla tavallaan etsitty selkokielen rajoja.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Selkokirjoissa on nykyään hyvin valinnan varaa ja voisin suositella useitakin kirjoja, mutta nostan tähän Jasu Rinneojan Kaunon nuoruusvuodet. Siinä on sellaista hyvän mielen huumoria ja muistumia tunnelmista, joita nykyajan kiireet ja paineet eivät ole pilaamassa. Suosittelen myös uutta selkoistustani, Mielensäpahoittajaa.


Selkoteksti esille: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrön luoma hahmo, Mielensäpahoittaja, on mies, jonka jutuista voi lukea suomalaisen vanhan miehen ajatusmaailmaa. Siinä tärkeitä asioita ovat hiljaisuus, vaatimattomuus, maalaisjärki, perinteiset tavat ja vanhat suomalaiset menestyslajit: yleis- ja hiihtourheilu. Samalla se kertoo nykyajasta vanhan ihmisen näkökulmasta. Silloin nykymenosta paljastuu epäaitouksia, kun taas noin 80-vuotias Mielensäpahoittaja edustaa aitoutta.

”Kyllä ei minua tarvitse miellyttää.
Pitää olla rohkeutta olla omaa mieltä
ja sanoa vastaan, kun ottaa päähän.”

20191026_161708_resize_78.jpgMielensäpahoittajaa ottaa päähän, ja jonnekin se on purettava. Vaimo makaa puhumattomana vanhainkodissa, ainoa ystävä on kuollut, aikuiset lapset ovat etääntyneet ja oma terveys heikkenee. Siksi hän kirjoittaa mielipidejuttuja, joista kirja koostuu, ja siksi kirja on juttukokoelma, jota voi lukea luku kerrallaan tai ahmia alusta loppuun. Herkullisesti jutuissa yhdistyvät terävät huomiot, huumori ja haikeus.

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin,
kun lääkäri sanoi, että minulla on
rautainen kunto tämän ikäiseksi.
Hän oli sitä mieltä,
että 25 kilometrin hiihtolenkit
pitävät minut hyvässä kunnossa.
Tai sitten aiheuttavat kuoleman.
En minä hiihdä terveyden takia.
Hiihdän siksi että metsässä on kaunista.”

Ari Sainion mukauttamassa selko-Mielensäpahoittajassa on säilynyt alkuperäinen henki, ja voi olla todella tyytyväinen siitä, miten moderni klassikko on nyt tarjolla uusille lukijoille. Kirjan selkokieli ei ole kaikin osin helppoa, sillä siinä on vanhan miehen sanontoja ja tunnettujen henkilöiden nimiä entisiltä ajoilta. Silti siitä välittyy selkolukijoille mutkattomasti maailman meno, suhde ympäristöön ja muihin ihmisiin. Etenkin säteilee se, miten kiukkuisen ukon sisällä sykkii lämmin sydän.


Ari Sainion viimeisimpiä selkokirjoja

Uusimpia mukautuksia
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY 2019)
Marianne Kulmala: Saku, spesiaali nuori (Aivoliitto ry 2019)
Reijo Mäki: Pimeyden tango (Opike 2015)
Päivi Heikkilä-Halttunen, toim.: Panttivanki ja muita kertomuksia (Opetushallitus 2015)

Uusimpia käännöksiä
Tove Jansson, Jolin Slotte: Muumipeikko ja pyrstötähti (Opike 2019)
Tove Jansson, Jolin Slotte: Vaarallinen juhannus (Opike 2019)
Bram Stoker, Johan Werkmäster: Dracula (Opike 2017)

Kirjoitettu suoraan selkokirjaksi
Ari Sainio: Säpinät, seitsemän pientä kirjaa Manusta ja Sannasta (Opike 2014)
Ari Sainio: Kuolema kirkon varjossa, e-kirja (Kehitysvammaliitto 2014, TSL 1997)


Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Marraskuun runot

Ristipistoina
harsii ruohikko maata
syksyn peitoksi.

*

Varjoton metsä
väreittä piirtyvänä
maalaa hämärää.

*

Päiväni kynnös
kääntää maata mustana.
Nurmi on – ei näy.

*

Ensimmäisen yön
pakkanen hioo peilin:
hauraan himmeä
kuvastin. Katso kuvaa.
Näyttää melkein talvelta.

Kommentit pois päältä artikkelissa Marraskuun runot

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Finlandia-aineksia 2019

Suuren kirjapalkinnon ehdokkaat julkaistaan tulevalla viikolla. Siksi kokoan tänä vuonna ilmestyneitä suosikkikirjojani.

Tämä vuosi on minulle pääasiassa lyhyiden romaanien vuosi. Tiiviissä kerronnassa kristallisoituvat kieli, ilmaisu ja sisältö. Siksi ehdokkaani ovat nämä (tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä):

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Cristina Sandu: Vesileikit
Pajtim Statovci: Bolla
Petri Tamminen: Musta vyö
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen.

20191102_073042_resize_94.jpg

Varapaikan jätän paksulle kirjalle tai muuten yllätykselliselle valinnalle. Minun kirjavuoteni iloisia yllätyksiä ovat olleet Kirsi Ellillän Lepra ja runoilija Jani Niemisen Komero. Yllättäjä voi olla myös toinen runoilijan romaani, Anja Erämajan sisäisesti hurja Imuri.

Tarinankerronnan luistavuudesta voi palkita JP Koskisen Tulisiiven ja liikkuvaisesta kiehtovuuskuvailusta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanista Dioraama. Esikoisromaaneista Anna-Kaisa Linna-Ahon hieno Paperijoutsen on jäänyt oudosti varjoon, tuotakoon se siis valoon. Sen kanssa hieman samaan aihepiiriin liittyy Riitta Jalosen taidokas Tanssikaa!, sen teemoista puolestaan löydän linkkejä Sirpa Kähkösen Muistoruohoon. Ja edellisvuoden voittajan jatko-osa hullaannutti, mutta eihän nyt taas voi…

Hyvä kirjavuosi on ollut, jatkukoon se sellaisena – palkinnoin ja ilman.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Edellinen kohtaaminen dioraamojen kanssa tapahtui teatterissa. Hararin Sapiens-romaani taipui teatteriksi näyttämölle rakennetuista ihmisen historian dioraamoista. En niitä katsellessani aavistanut, että siitä saan sattuvan aasinsillan romaaniin, jossa käytetään tehokeinona samansorttista elävän elämän pysäyttämistä. Näin tapahtuu Anna-Kaari Hakkaraisen teoksessa Dioraama (Tammi 2019).

”Gustaf Kolthoff opetti poikaansa: Ymmärrätkö poikani? Sinun pitää karsia luontokohtauksista kaikki häiritsevä ja ruma. Dioraamoissa ei ole kyse totuudesta, Gustaf sanoi. Niissä on kyse täydellisen näyttämökuvan rakentamisesta.”

Täydellinen näyttämökuva romaanissa on rakenteilla siten, että siinä osa on todentuntuista: kertoja-Julia on töissä Turun biologisessa museossa, istuu kassalla museon luonto-dioraamojen lumossa. Museoon astuu Karl – ja syttyy sykkivä rakkaus.

Huuman päivistä voisi pysäyttää dioraamoja, toisaalta niissä ei näkoaisti riitä vaan tarvitaan kaikkia aisteja ja vapaata liikettä. Silti kaiken jakamisen päivien ja kerronnan nykypäivien väliin jää 17 vuotta ja Rooma – kunnes pari taas kohtaa. Vai mitenköhän siinä käy?

”Mikä on totta? Kieli on aina kuvitelmaa.”

Dioraaman kieli luo kuvia, joissa toden ja kuvitellun rajoilla ei ole merkitystä. Kieli luo kokemuksia rakastavaisten maailmasta ja Julian maailmasta. Niissä sekä pysähdytään dioraama-asetelmiin että matkustetaan ajassa ja paikassa. Niissä räpistelee kolibreja ja kopistelee kvagga (noin 100 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut laji, jokin vuosi sitten uudelleen geenisynnytetty).

20191027_082149_resize_14.jpg

Hakkaraisen luomat ajatusketjut risteilevät rajattomasti. Osa romaanin tematiikka on rajat – mutta yhtä paljon alun ja lopun hämärtävä aava ulappa. Rajat ja rajattomuus liittyvät ihmisen kykyyn muistaa, muistella ja oppia uutta. Ja kuvitella. Ne liittyvät myös taiteeseen ja tieteeseen.

”Mieleni vaeltaa menneessä ja tulevassa ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa.”

Muistelun ohella romaanissa tutkitaan ja luodaan: jotain uutta on syntymässä. Kertoja puhuttelee jotain. Olkoon hän tai se, oleva tai tuleva.

Ja jo tässä vaiheessa juttuni lukija varmaankin osaa päätellä, että Dioraama ei ole helppo eikä yksiselitteinen romaani. Luonnehdin sitä taiteelliseksi. Hyvässä ja pahassa – jos niin voi sanoa. Hetkittäin hämäryys käy rasittavaksi, valtaosan aikaa nautin teosavaruuden vapaasta leijuvuudesta ja taitavasta kielestä. Paljon on hienoja ja kauniita virkkeitä, aforismityyppisiäkin. Verbaalinautintoa siis.

Kiinnostavaa on se, miten teksti ankkuroituu myös paikkoihin, vaikka paljon liikutaan aistikokemuksissa, mielentiloissa ja mielikuvissa. Turku näyttää tutulta, samoin tarinassa oleellinen turkulaishotelli papukaijoineen (olen yöpynyt siellä). Rooman matka palautuu mieleeni romaanin miljöökuvauksista.

Huomaan, että haluan säilöä romaanin tunnelmia itselläni. Ei Hakkaraisen luomuksesta tohdi tai voi paljon paljastaa, sillä ei se paljasta kaikkineen itseään. Hyvällä tavalla se jää jäytämään. Mieleeni pompahtaa silloin tällöin Ian McEwanin Kaltaiseni koneet, sillä joitain aiheyhteyksiä tavoitan tyylitään kovin erilaista kirjoista.

Anna-Kaari Hakkarainen
Dioraama
Tammi 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Lumiomena.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Cristina Sandu: Vesileikit

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.”

Näin alkaa Cristina Sandun romaani Vesileikit (Otava 2019), ja olen oitis maailmassa, jonka sadunkaltaisuus lumoaa. Taianomaisuuden takana on täyttä totuudellisuutta siitä, mitä on vaihtaa maisemaa, aloittaa irrallisena ja alunperin kuulumattomana.

Vesileikit on tiivis kirja, jota voisi luonnehtia episodiromaaniksi tai kuudeksi novellilenkiksi, jotka hitsaa ketjuksi kursivoitu sadunkaltainen teksti. Yhdistävä tarina kuvailee joessa uivia tyttöjä ja heidän etenemistään mestarilliseen kuviokelluntaan. Muut tekstiosat on nimetty niiden päähenkilöillä: Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia. Niissä kerrotaan välähdyksenomaisesti naisista kellunnan päätyttyä.

20191027_082357_resize_9.jpg

Sandun kerronta ja kieli vievät ladattuun tunnelmaan, jossa on salaperäisyyden ja suoruuden hämmentävä yhteys. Lauseiden runous saa minut leijumaan, niiden ilmaisuvoima kohottaa. Esimerkiksi heti ensimmäisessä Anitan osuudessa innostun naisen ja Hämähäkkimiehen suhteesta, jossa Anita piilottaa minuuttaan. Tällaiset virkkeet heilauttavat:

”Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.”
*
”Avaan ikkunat ammolleen ja päästän valkoisen iltataivaan sisään.”
*
”En tiedä mitä sanoa joten lausun runon, sen joka kertoo lähtöjen tieteestä.”

Osoittelemattomuus on Sandun kerronnan ja kirjan kertomusten voima. Ei tässä kirjassa korosteta syystä tai toisesta kotipaikasta loikkaamista, maastamuuttoa ja maahanmuuttajan tai naisen tilaa maailmassa. Romaanin naisten osuuksia ja kehyskertomusta saan purkaa sipulin tavoin tai vain haukata siitä nauttien kerronnan makeuden ja karvauden kiehtovasta sekoituksesta.

”Hän lähti hetken päähänpistosta ja silkasta turhautumisesta, mutta huomaa nauttivansa. Meri täyttää hänet sykähdyttävällä tunteella joka liittyy lähtemiseen.”

Vesileikit kertoo minulle allegorisesti paikasta, josta pitää päästä pois, mutta josta ei mentaalisti pääse koskaan pois. Se kertoo pois pääsyn määrätietoisuudesta ja siitä, ettei pakenemisen tulos ole kenellekään samanlainen. Se kertoo kovalla harjoittelulla hankitusta lumoavasta taidosta, jolla ei ole todellisuudessa mitään muuta käyttöä kuin pääsylippu pois. Se kertoo valinnoista, joista aina seuraa jotain ennakoimatonta ja arvaamatonta. Se kertoo myös paluusta, joka ei koskaan ole sellainen kuin kuvittelee.

Minua Vesileikit kelluttaa kielen keinoin, ja se upottaa minut tarinan taidoin.

Cristina Sandu
Vesileikit
Otava 2019
romaani
46 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Helsingin kirjamessut 2019: jatkot

Kaleidoskooppimaisissa messumuistoissa hohtelee kirkkaina paloina monia kohtaamisia. Runsaudessa kokemukset vaihtuvat nopeasti toisiin, mutta jotain jää välkkymään. Tallennan muutaman kuulokuvan.

Olli Jalonen: Merenpeitto

– Tarina on nyt valmis. Jos siihen jotain lisäisi, se olisi vähentämistä.

20191024_202326_resize_94.jpg

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

– Romaanini ovat kaoottisia prosesseja, monia eri mahdollisuuksia.
– Tämä romaani on uusi aluevaltaus: aina romaanini ei tarvitse olla valtavia.
– Mun mielestä kirjassa ei tarvitse kaikkea kuvata, kyllä lukija ymmärtää.
– Kirjoittajille sanon: älä ajattele tekstinä, ajattele maailmana.

20191024_171709_resize_2.jpg

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

– Monesti kirjani lähtevät paikoista ja niihin liittyvistä tunnelmista.
– Kirjoissa pitää olla mysteeri. Fiktio voi olla yhtä totta kuin fakta. Asiat, jotka merkitsevät jotain, ovat eri asioita kuin fakta.
– Elämää voi elää joko hallitsemalla tai hyväksymällä.
– Kirjassa on kaunista hitaan ihmeen ajatus.

20191024_180012_resize_18.jpg

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

– Aineeton perintö näkyy niin, että edellinen sukupolvi asettaa odotuksia ja vaatimuksia uudelle polvelle.
– Kuopio-sarjan joka kirjassa on uusia henkilöitä, jokainen teos on sisäisen tilauksen tulos. Henkilöt olennoivat tärkeitä tutkimusaiheitani. Tässä kirjassa uusi henkilö on Siiri, ja hänen kauttaan naiset sodassa, menetetty Karjala ja tyttöjen ystävyys. Hän ilmaisee juurettomuutta suuren menetyksen jälkeen.

20191026_141141_resize_1.jpg

Katja Kallio: Valkokangastuksia

– Romaanit on suuri rakkauteni, mutta teen syrjähyppyjä elokuviin. Mulla on aina menossa romanssi elokuvien kanssa.

20191025_170126_resize_44.jpg

Pajtim Statovci: Bolla

– Ristiriitaisista ihmisistä täytyy kirjoittaa.

Petri Tamminen: Musta vyö

– Kirjani ensimmäinen nimiehdotus oli ”Pelkään, että kuolen”.
– Lukijana minulle on merkityksetöntä, onko romaani autofiktiota vai ei. Lukuilo lähtee muista asioista, kirkastetusta kerronnasta.
– Muisti tuottaa tihentymiä, suru tuottaa havaintokyvyn tihentymiä.
– Huumori on oikotie asioiden välillä. Siihen pyrin ja siihen, että puristaisi yhtä aikaa sydämestä.

20191026_124824_resize_74.jpg

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Selkomukauttaja Ari Sainio:

– Hauskaa tekstiä on hauska selkoistaa.
(Kirjamessuilla julkistettiin Mielensäpahoittaja-selkomukautus.)

Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentytössä minäkertojaan voi samastua ja ymmärtää historiaa niin.
(Selkoistan Paimetytön, ja se julkaistaan kirjamessuilla 2021.)

20191024_202134_resize_36.jpg

Kuva: Ella Airaksinen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkanen on kirjoittanut aiemmin YA-romaaneita naiskirjailijoiden nuoruudesta, esimerkiksi Aino Kallaksesta. Tällä kertaa hän on valinnut aiheeksi Minna Canthin mutta kertojana ja päähenkilönä romaanissa Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) on Canthin tytär Elli.

Elli on romaanin alussa tyttökoululainen, joka on perheensä kanssa muuttanut isän kuoleman jälkeen Jyväskylästä Kuopioon Seitsemänlapsisen perheen henkinen ja aineellinen selviäminen on äidin varassa. Ja mehän tiedämme, että Minna Canth kannatteli sekä perhettään että yhteiskunnan edistymistä aiempaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Helppoa se ei ollut.

”Välillä mietin, että aikuistumisessa raskainta oli se, miten paljon oppi tietämään kaikkea huonoa. En tarkoita, että pitäisi sulkea silmänsä muiden huolilta, mutta äitiä kuunnellessa tuntui joskus, että tietoa tulia aivan liikaa. Niin paljon, että oma elämä muuttui vaikeaksi.”

Romaanissa on mielenkiintoinen kaksoisvalotus. Taustatiedot tulevat kaikesta siitä, mitä Canth on kirjoittanut ja mitä hänestä on kirjoitettu. Näkökulma on kuitenkin nuoren, naiseksi kasvavan tyttären. Hän katsoo äitiä läheltä mutta on silti ulkopuolinen äitinsä asioissa. Samalla valottuu Minnan poikkeuksellisuus ja sen vaikutukset lapsiin.

”Äiti oli meille vähän liian uudenaikainen.”

Minnan kiistanalaiset kirjalliset kannanotot koskettavat ja kuluttavat koko perhettä. He joutuvat kokemaan ennakkoluuloja ja hyökkäyksiä. Ehkä samalla voi miettiä, minkälaista Kanttilassa olisi nykyisinä somekanavien vihapuheaikoina. Ja nyt pääsenkin tähän: Mikkasen romaani avaa hyvin mennen ajan tapoja, elämäntilanteita, etäisyyksiä ja maalaiskaupungin elämänrytmiä. Ja samalla erottuu Canthin merkitys.

20191008_142237_resize_76.jpg

Koska olen pöyhinyt paljon Canthin tuotantoa ja hänestä kirjoitettua, Mikkasen mainiosti hyödyntämä materiaali on minulle tuttua. Esimerkiksi huvitun siitä, miten Ellin pikkuveli Jussi muistuttaa nimikaimaansa Canthin romaanista Hanna. Huomaan toisaalta joitain asioita, jotka Mikkanen ohittaa.

On kuitenkin vaikea arvioida, miten kirja avautuu nuorelle, jolle Canth ei ole ollenkaan tuttu. Uskon silti, että Ellin kasvukertomus tulee lukijaa lähelle ja siitä kimpoaa nuorille ja vanhemmillekin lukijoille mietteitä, mikä nuoren tytön ja naisen oman tien etsinnässä on ajan saatossa muuttunut ja mikä ei sekä miten perhe ja ystävät siihen vaikuttavat.

20191005_151412_resize_8.jpg

Raili Mikkanen sai tänä vuonna Tirlittan-palkinnon elämäntyöstään.

P.S. Tunnustan, että minua on aina kiusannut laajalti levinnyt Canthin voimalause ”kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää”. Ainakin omaan elämääni on kuulunut väljähtyneitä kausia, ja Canthin kirjeiden perusteella tämä tahtoihminen välillä itse vaipui masennukseen ja vetäytyi voimattomana. Pahimmillaan vaade jatkuvasta säkenöinnistä on painostava. Siksi tulkitsenkin komean moton mieluummin niin, että kannattaa toimia tavoitteiden suunnassa vaikeuksista huolimatta.

– –

Raili Mikkanen
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Tammi 2019
YA-romaani
148 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskisen romaaneihin sopii itänaapurimme. Ystäväni Rasputin säväytti minua ajan ja ympäristön kuvauksella sekä juonirakentelun yllätyksellisyydellä. Tulisiipi-romaanin (Like 2019) Neuvostoliitto-näkymät ja yhteen henkilöön soluttautuva maailmanhistoria vakuuttavat.

Ennen Neuvostoliittoa romaanissa kuvataan pienen Kaarlen lapsuutta amerikansuomalaisessa perheessä. Romaanin alku tempaa minut täysillä mukaansa: pienen pojan lentokoneinnostus sekä perhe- ja yhteisösuhteet välittyvät elävästi. Kulminaatio on Kaarlen ja mestarilentäjä Charles Lindbergin kohtaaminen. Hienosti tarinaan punoutuu Kaarlen isoisän ystävyys intiaanipäällikköön Kolme Arpea ja tämän vaikuttavan hahmon antama nimi lentämisestä haaveilevalle pojalle: Tulisiipi.

20191019_140406_resize_17.jpg

Ennen kuin Kaarle saa tuulta siipien alle eli ennen kuin lentäjähaaveista tulee totta, tapahtuu ensinnäkin kohtalokas muutto. Jenkeissä alkaa lama, ja kommunistivärvääjien maalaamat työläisparatiisipuheet saavat Kaarlen vanhemmat muuttamaan Petroskoihin. Kaikki tietävät, mikä oli Stalinin onnelan todellisuus suomalaistaustaisille ja etenkin amerikansuomalaisille, ehkä myös Antti Tuurin Ikitie ja sen elokuvaversio on tuoreessa muistissa. Kunniaksi Koskiselle kirja ei kertaa samaa vaan kuvauksen ote on omanlainen. Mutta tätä ei voi välttää: koska historiallinen totuus tunnetaan, lukija saa pelätä, mitä Kaarlelle ja hänen läheisilleen tulee tapahtumaan.

Romaanin voima on sen juonenkuljetuksessa ja päähenkilössä. Kaarlo on minäkertoja, ja hänen kasvukertomukseensa 1920-luvulta 1950-luvun loppuun on helppo heittäytyä, sillä kertojaäänessä kuuluu kukin kehitysvaihe ja kertojan ymmärryksen tila. Lintuperspektiivikuvauksissa teksti lentää. Loppua kohti aikuistuneen Kaarlon kerrontatyyli muuttuu: siitä erottuvat kovat kokemukset, toiveiden ja todellisuuden leikkaus- ja repäisypinnat. Lentäjähaave peittää välillä muun, mutta neuvostomenon väkivaltainen sattumanvaraisuus vaikuttaa kaikkeen.

”Pienet asiat olivat kuin pihkapalloja, niistä kasvoi suuria, kun niitä pyöriteltiin roskakasoissa suljettujen ovien takana.”

Tulisiipi on myös rakkausromaani. Tämä voi olla joillekin juonipaljastus, siis varokaa sitä, vaikka luulen kaikkien lukijoiden käsittävän jo sivulla 15 tulevan lemmenparin. Sen ennalta-arvattavuus on ehkä heikko kohta, mutta sopii romaanin tietynlaiseen seikkailu- ja selviytymistarinan tyyliin. Romaaniin tarvitaan Linda, ärhäkkä ja älykäs katalysaattori. Ja Lindan pilkkaruno Kaarlelle – sille on romaanissa paikkansa! Niin myös monelle tarkkanäköiselle ojentamiselle, jolla tavoin Linda Kaarlea kohtelee:

” – Älä sure, kreisi boi. Kyllä kaikki käy vielä hyvin. Kunhan vain osaat päättää mitä haluat.”

Ajattelen Tulisiivestä siten, että se sopi lukutilanteeseeni. Tarvitsin juuri tällaisen historiallisen henkilö- ja juonivetoisen romaanin, joka osoittautuu ahmittavaksi. Ajattelen myös niin, että Tulisiipi ei lainkaan kalpene suosittujen käännösromaanien rinnalla, sellaisten, jotka kertovat henkilöittensä karuista kohtaloista sodissa tai jättivaltioiden koneistojen rattaissa tai sattumien uhrina. Sellaisten kuin Kirjavaras tai Kaikki se valo jota emme näe. Stalinin sanoin (joita romaanikin siteeraa): ”Yhden miehen kuolema on tragedia, tuhansien kuolema on tilastotiedettä.” Romaani koskettaa juuri yhden unelmoivan miehen tarinana.

– –

JP Koskinen
Tulisiipi
Like 2019
romaani
351 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajakaverilta ja osin kuuntelin BookBeatissa (lukijana Tomi Kamula).

Muualla muun muassa Kirjakaapin kummitusKirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi ja  Kulttuuri kukoistaa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Helsingin kirjamessut 2019: etkot

Juttuni lopussa on messulippuarvontaohjeet!

 

Toisaalta suunnitelmallisuus voi helpottaa seikkailua Helsingin kirjamessujen runsaassa tarjonnassa, toisaalta sattumanvarainen sinkoilu tarjoaa iloisia yllätyksiä. Annan mahdollisuuden jälkimmäiselle, mutta on minulla takataskussa ohjenuora. Tälainen.

20191019_101432_resize_85.jpg

Torstai 24.10.2019

Monika Fagerholmin Senaatintori-lavan esitykseen (klo 15.30) en ehkä ehdi, joten tungen Lonna-salin lukupiiriin klo 16.30. Verenkiertona humiseva kerronta sivuäänineen ja tukosvaaroineen kiehtoo: Kuka tappoi bambin?

Joel Haahtela sen sijaan saa tekstiinsä keskittyneen rauhan. Käyn kuuntelemassa sitä klo 18 (Punavuori): Adèlen kysymys.

Edellisiä tärppejä ennen kiiruhdan töistä Selkokeskuksen osastolle 6h68. Siellä esiinnyn klo 15.00 – 15.30 yhdessä Enni Mustosen kanssa. Kyse on siitä, että Enni Mustonen on selkokirjakummi näistä kirjamessuista messuihin 2021. Tule kuuntelemaan, mitä se tarkoittaa ja miten minä liityn asiaan.

Muutakin selkokirjaohjelmaa on torstaina ja muina messupäivinä:

20191016_211344_resize_62.jpg

Perjantai 25.10.2019

Perjantaina vietän naiskirjailijoiden päivää. Näiden kirjailijoiden tämän vuoden kirjat ovat herättäneet ajatuksia:

Lauantaina 26.10.2019

Lauantaini on mieskirjailijoiden:

  • JP Koskinen: Tulisiipi (klo 12.00 Hakaniemi)
  • Petri Tamminen: Musta vyö (klo 13.00 Esplanadi)
  • Pajtim Statovci: Bolla (klo 14.00 Senaatintori)

Sunnuntai 27.10.2019

Pyhäpäivä menee kokemuksia kootessa ja elämän muissa velvollisuuksissa.

Kerro kommentissa omista tärpeistäsi. Arvon kahdelle vastaajalle lipun messuille, joten vastaa viimeistään 22.10. täällä tai somekanavissa, joihin juttuni linkitän.

 

33 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja, Tapahtuma

Kansallisteatteri: Lokki

Teatteri tarjoaa yksittäisiä lumohetkiä. Sellaisia näen Kansallisteatterin Lokki-esityksessä. Ne ovat sellaisia, joissa ilmaisu ja esillepano on osiaan enemmän.

Kaksi niistä on samanlaisia, keskiössä on eri kertoina eri nainen. Nainen on lavan keskellä ylhäältä suunnatun valojuovan rajaamana ja hänen päälleen sataa. Muuta ei tarvita, katsoja lukee siitä henkilön pohjattoman epätoivon tunteet. Myös kohtaukset, joissa henkilöt kiipeilevät (kipuilevat) tikkailla, jotka eivät johda mihinkään, riittävät kertomaan sisäisestä tilasta, joka ei johda mihinkään. Ja rakkaudessa hyväksikäytetyn nuoren Ninan nukkemainen asettelu esityksen lopussa – se kouraisee.

Toisen näytöksen alku jää mieleen erityisen hienona: Maša laulaa pianon päällä raatelevan kauniisti espanjalaista laulua. Musiikki kuulostaa siltä, että se on sävelletty vain ja ainoastaan Mašalle ja häntä esittävän Emmi Parviaisen äänelle. Muut lavaelementit tukevat tunnelmaa. Kaikkiaan Lokki on lavastuksen, valaistuksen ja puvustuksen juhlaa.

20191019_101309_resize_8.jpg

Lokki on näytelmä, jossa tšehovilaiseen tapaan haikaillaan aina sinne, missä ei olla. Traagisesti se kertoo myös siitä, miten vaikuttaa kohtaamaton rakkaus, vastarakkauden puutteen riipivyys. Kovaa on vanhemman ja lapsen välisen rakkauden muuttuminen valtasuhteeksi, etenkin äidin omaneduntavoitteluksi. Esitys pistää miettimään valintoja sekä niiden vaikuttimia ja seurauksia.

Lokissa käsitellään paljon taiteilijuutta (näyttelijät, kirjailijat) ja sitä, mistä se koostuu. Taitelijat ovat toisaalta raadonsyöjiä, jotka elävät toisilta haukatuista kokemuksista ja itseen kohdistuvasta ihailusta. Toisaalta he näyttävät peilin, jota ilman ei ole ihmisyyttä. Taiteilijoiden lisäksi erilaiset maailmat mahtuvat samaan tilaan: arkiset opettajat ja tilanhoitajat, filosofiset valtio-oppineet ja realistiset luonnontieteilijät. Vaan kohtaavatko maailmat? Miksi kysyä? Kohtaaminen ei ole tšehovilaisen elämän tarkoitus.

Kiinnostavaa on miettiä Kolmen sisaren ja Lokin yhteyksiä, sillä Kolmen sisaren esityksistä ei ole paljon aikaa vierähtänyt. Samaa haikailua, sama rakkaudentunteiden kohteisiin osumattomuutta, samaa elämänpettymystä, sama tohtorismies muuhun melskeeseen häviävänä järjen äänenä (Tšehovin siviiliammatti oli lääkäri). Kummassakin on vanhan ja uuden ilmaisumuodon välistä rajankäyntiä, mikä jo teemana on Lokin ydintä. Kansallisteatterin lavatoteutukset ovat olleet kummassakin tyyliteltyjä mutta hyvin eri tavoin. Osittain Lokissa on perinteistä, osin modernia – ihan niin kuin näytelmän taidepohdinnoissakin.

Käsiohjelmassa Lokin näyttämökieltä luonnehditaan fyysiseksi ja visuaaliseksi. Kaikin osin Lokin tyylittely ei minuun osunut, mutta ne kohdat, jotka iskivät, löivät tosissaan.

– –

Kansallisteatteri
Anton Tšehov: Lokki
suomennos Jalo Kalima
ensi-ilta 18.9.2019, esitys 18.10.2019
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lisätietoja toteutuksesta ja roolituksesta: esityksen kotisivut.

Muualla mm. Paljon melua teatterista ja Reader, why did I marry him?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Jo Nesbø: Veitsi

Särmikäs mestaripoliisi Harry Hole hukuttaa murheitaan ryyppäämällä, ja lisää syitä unohduksen etsintään syntyy uusimmassa Jo Nesbøn Hole-dekkarissa Veitsi (Johnny Kniga 2019).

Juonta en lähde availemaan, sen verran siitä paljastan, että pääosassa on julma murha, joka sivaltaa Holea. Alkaa kostonhimoinen arkkivihollisen metsästäminen pois naisia rääkkäämästä, mikä ei käy helposti – mikään ei ole helppoa veitsenterällä elävän Holen seurassa. Lisäksi romaanin henkilöihin vaikuttavat kokemukset Afganistanissa.

”Kaja pudisti päätään määrätietoisesti. ’Olen saanut siitä osani, joten tiedän mitä suru on, Harry. Ja sinä muistutat turhankin paljon sotilaita, joiden näin lähtevän Afganistanista voimakkaiden PTSD-oireiden takia. Osa heistä jäi invalideiksi, osa tappoi itsensä. Mutta arvaa mitä? Pahimpia olivat ne, jotka tulivat takaisin. Jotka onnistuivat välttämään psykologien tutkat ja palaamaan laukaisemattomina pommeina, vaarallisina sekä itselleen että kanssasotilailleen.’ ”

Ja kyllä: Nesbø on velho punomaan juonia sekä hahmottelemaan henkilöiden liitos- ja repeämäkohtia. Olen edelleen sitä mieltä, että hän on yksi liukkaimmista dekkarikertojista. Mutta.

20191013_095206_resize_6.jpg

Minä olen ilmeinen ongelma, ei Veitsi. Tunnen muuttuneeni dekkarilukijana. En oikein enää kestä sarjarikollisten tekojen kuvailuja tai veritekojen yksityiskohtia. Yhä allergisempi olen myös sille, että tihutyöt liitetään päähenkilöpoliisiin.

Sitten vielä Hole-hypestä. Kyllä minuunkin ryvettynyt äijänkörmy hitusen vetoaa kaikessa rähjäromanttisuudessaan. Ja onhan hän ylivoimainen: vaistonvaraisen taitavasti rikoksia ratkaiseva, törttöilyineen arvaamaton ja silti liikuttava: kaikesta huolimatta enkelimäistä Raakeliaan epätoivoisesti rakastava ja poikapuoltaan puolustava. Mutta. Rajansa kaikella. Miksi kaikki romaanin naiset ovat Harryn lumoissa, hamuavat häntä lakanoitaan hikistämään? Överiksi menee. Ja yli ymmärryksen käy myös kirja loppupuolen vetinen selviytymisseikkailu.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että kyllä Veitsi väkisinkin uppoaa, kun sen ottaa juoniviihteenä. Näppärästi käy johdattelu henkilöstä toiseen arvailemaan tappajan henkilöllisyyttä, ja ratkaisu yllättää. Ihailen romaanin lopetusta, se on ammattimiehen työtä. Se jättää auki kaikki mahdollisuudet jatkolle.

– –

Jo Nesbø
Veitsi
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2019
dekkari
405 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Nesbø-juttujani: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus