Aihearkisto: Kirjallisuus

Äitienpäiväksi äideistä ja äidittömistä

Valikoin kevään kirjoista kahdeksan erityylisen romaanin otannan, joissa äitiydellä on merkitystä. Se voi olla (liiallista) läsnäoloa tai (täydellistä) poissaoloa. Sen merkitystä ei voi kuitenkaan ohittaa.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Jos haluat tosielämäpohjaisen romaanin taide-elämän varjoista, Suruttomat on sellainen. Se kertoo Tyko Sallisen vallankäytöstä ensimmäisen vaimonsa ja kahden tyttärensä elämässä. Romaanin yksi teema on äitiyden riistäminen.

Koko Hubara: Bechi

Bechi-romaania voi lukea kolmen sukupolven naisten ketjuna, jossa äitien suhtautuminen tyttäriinsä herättää vastareaktiot: näennäinen välinpitämättömyys yliomistautumisen, omistautuminen vastustushalun. Tuntuu heti väkivallalta pelkistää suhteet noin, sillä romaanin monisyisyys ei saa siten oikeutta. Runsaiden teemojen tiivis romaani on kuitenkin myös romaani äitiydestä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Käväistäänpä 1500-luvun alussa ja kirkon maalausprojektissa. Sen sivujuonteena voi tarkastella päähenkilöä, Pelliinaa: voi pohtia äidittömyyden merkitystä hänen kohtaloonsa. Lisäksi herkullisia naissivuhenkilöitä voi katsahtaa sillä silmällä, mitä ratkaisuja he tekevät äiteinä saadakseen lapsilleen isän.

Paula Noronen: Lomille lompsis

Tarja Kulho on viihdehahmo, jolla on varmat ja suorat mielipiteet. Tällä kertaa hän lomailee Räkkärimarketin lomakylässä. Hienoinen huoli on tyttärestä, mutta äidistä etääntyvän pojan poissaolo todella kalvaa Tarja-äitiä. Siksi Tarja alkaa videoida elämänohjeita pojalleen. Niiden litteraatiosta saa lukija nauttia – pojasta en ole ihan varma.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Äiti huutaa poissaoloaan, kun yksin jäänyt isä yrittää luotsata poikaansa ja tytärtään aikuisuuteen. Siitä tulee melkoista räpiköintiä ihmissuhteiden arvaamattomuudessa. Siitä tulee lukijalle hauskaa, ja tekee se kipeääkin. Mainio perhekuvaus, jonka omintakeinen tyyli puree.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneet alkaa äidin kuolemasta, mutta tunnetustihan sitä ennen eletään. Romaani käsittelee paljon veljeyttä ja veljistä etääntymistä aikatasoja vaihdellen: on kohtalokas kesä lapsuuden lopussa ja on äidin tuhkan levitys. Siinä välissä tapahtuu elämä ja se, miten tämän kirjan äiti vaikuttaa lapsiinsa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Lähdin veljen luo sisältää tukuittain ihmisiä kuormittavia asioita, eli romaani on täynnä arktista hysteriaa. Siitä huolimatta, siis kaikkien kauheuksien ohella, romaani vetää vääjäämättömästi puoleensa. Yhtenä teemana voi miettiä äitiyttä, sellaista äitiyttä, joka katsoo ohi, tai sellaista, joka on viety.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Järeä nimihenkilö tokaisee asiat paikoilleen ja herättää ympäristössä reaktioita pyyhältäessään paikalle. Ohittaa häntä ei voi, hänellä on vankkumaton paikka yhteisöissään. Kaiken päälle on todettava, että äitinä hän ei ole kummoinen (Oliven omaa ilmaisua lainaten; hän käyttää kanssaihmisistään ”ei kummoinen”-luonnehdintaa). Vai onko? Olive ei ole vain yhdenlainen, hänen ihmisenkaltainen ristiriitaisuutensa lumoaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo & kirjapiirin kokemukset

Kuvittele kaikki (valtionrajoista riippumattoman) pohjoisen ihmisten tragediat insestistä tappoihin, lisää eläinväkivaltaa, perhehelvettejä, päihteitä, pettämistä, valheita ja hihhuliuskovia. Et silti pysty kuvittelemaan, että niistä voi kertoa siten, että kerronta yllättää ja viihdyttää. Ruotsalaisen Karin Smirnoffin särmikäs romaani Lähdin veljen luo (Tammi 2021) erottuu kaltaistensa arktisen hysterian romaanien joukosta ja muuttuu luku luvulta kiinnostavammaksi. Onpa taitavasti kieputtava romaani!

”Vaikuttaa siltä sanoin että koskaan ei voi lopullisesti tietää mikä on totta. Totuus taipuu ja väistelee liikaa.”

Jana saapuu vuosien jälkeen kotipaikkakunnalle kaksoisveljensä luo, jolloin menneisyys palaa mieleen ja lomittuu nykyisyyteen. Mihinkään kiinnittymätön nainen tekee tiliä menneen kanssa, tapaa vanhoja tuttavuuksia ja muistaa sellaista, mitä ei ennen. Työ kotihoidossa tuo vastaan sekin yllätyksiä. Juonesta ottakoon kukin tykönään selvää, salaisuudet kuuluvat tämän kirjan henkeen. Ja taide – Janalle savimuovailu, jollekin toiselle maalaaminen – alitajunnan ja muistojen käsittelykeino.

”Ennen nukkumaanmenoa istuin hetken keltaisen huoneen kylmällä puulattialla. Kääntelin saviukkoja käsissäni etsien johtolankoja. Tuntui kuin olisin menettänyt otteen omasta elämästäni. Asioita tapahtui ilman että saatoin vaikuttaa niihin mitenkään. En ollut koskaan tuntenut oloani elävämmäksi. Kokemus oli uusi ja vaikken tiennytkään varmasti sen hyvyydestä se oli joka tapauksessa olemassa ja huusi kuin herätyskokouksessa.”

”Heti kun ajattelin positiivisesti tapahtui jotain mikä muistutti elämän hauraudesta. Kaikki menisi päin helvettiä vaikka tekisin mitä.”

Jana suojelee itseään pessimismillä, eikä monia valopilkkuja ole elämäntaipaleella ollut havaittavissa. Minkäänlaiseen makeilevuuteen sortumatta romaanin loppu tuottaa liikuttavan yllätyksen, mahdollisen positiivisen käänteen. ”Minusta ei ollut ikinä aiemmin tuntunut tältä. Jollain tavalla se liittyi toivoon.”

Kirjapiiri ihastuu

Kolmen hengen virtuaalikirjapiiri on liikuttavan yksimielinen: Lähden veljen luo on hieno, yllättävä romaani. Muut kuuntelivat kirjan, minä luin verkkokirjan – siksi kiinnitämme huomion eri asioihin. Vilkkaassa keskustelussa kävimme läpi henkilöitä ja tapahtumia sekä pohdimme, mikä merkitys on romaanissa juonella. Tiivistän porinamme:

Johanna

Lukiessa tuli monia assosiaatioita Humisevaan harjuun, Twin Peaksiin, Mukan kirjoihin, ja silti kirja on ihan omanlaisensa. Realistisesti kirjassa kerrotaan, silti tunnelmassa on unenomaista. Romaanin oudot asiat kerrotaan siten, että niissä ei ole mitään outoa.

Taru

Minuakin kiehtoo kirjan outous, rujous ja suomalaisuus. Tietty hulluus viehättää. Nämä ihmiset eivät ole mitään menestyjiä ja silti he pärjäävät. Pelkään, ettei vain jatko-osa lässähtäisi, mutta jäihän vielä selvittämättömiä asioita. Ja luotan kyllä, että kirjailija keksii lisää.

Minä

Ihmettelen, etteivät kerrotut hirveydet vie övereihin. Minulle romaanin juju on sen kieli ja raportoiva, ylilyöntejä välttävä tyyli. Siinä on omanlainen töksäytyksen ja jolkotuksen vaihteleva ja etenevä rytmi, jossa välimerkeillä ei ole niin nokon nuukaa. Tykästyn kovasti siihen, miten erisnimet eivät erotu vaan ne kirjoitetaan pienellä ja yhteen. Se peilaa mentaliteettia: ei siinä erisnimillä eli erityisyydellä keekoilla, koska kaikkea (kaikkia) voi sattua.




Karin Smirnoff
Lähdin veljen luo
suomentanut Outi Menna
Tammi 2021
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat

Kulttuurimme kultakaudesta kieltämättä ensimmäiseksi mieleen ponnahtaa äijäkööri a la Edelfelt, Järnefelt, Vallgren, Gallen-Kallela, Sibelius ja kumppanit. Hanna-Reetta Schreck poimiikin aikakaudelta naisia, jotka ovat oleellinen osa kultakautta. Toiset heistä ovat edelläkävijöitä, toiset taustavaikuttajia – jokainen tavallaan vaikuttajia ajassaan.

Säkenöivät ja oikukkaat (Like 2021) sisältää kuusi pienoiselämäkertaa, joihin yhdistyvät tutkimustieto, kuvattujen aikakausien konteksti ja kirjoittajan läsnäolo. Schreck osallistuu, ei etäänny tutkijaksi. Hän myös kirjoittaa kirjan naisille kirjeitä, joissa kertoo, mikä kirjan naisissa häntä puhuttelee, esimerkiksi esipuhekirjeessä näin:

”Siri, Ellan, Alma, Sigrid, Thyra, Aino.

Sinä järkytät olemassaolollasi itsestäänselvyyksiäni siitä, mitä on olla nainen, ’pimeä manner’, kuten Sigmund Freud muotoili kirjoittaessaan naisen seksuaalisuudesta. Sinä, nainen olit 1800-luvun kulttuurissa pelottavaa maantiedettä, kartan musta läikkä, sairas muukalainen, jonka tarkkailu, valvonta ja määräily oli aikasi kulttuurin keinoja näyttää sinulle paikkasi. – -. Onneksi sinua ei kuitenkaan ole lukittu vain menneisiin kuviisi, vaan sinuun voi tutustua ja sinusta voi kirjoittaa yhä uudelleen ja uudelleen. Siksi haluankin mennä metsään, enkä pelätä pimeää, saatikka unohtaa.”

Ei Schreck millään muotoa mene valinnoillaan tai tekstillään metsään. Tosin välillä kirjoittajan tulkinnat tuntuvat kovin lennokkailta, mutta se on linjassa siihen, mitä hän lupaa kirjan alussa: ”Tiedätkö, olen pohtinut, miten mennyttä voisi kuvata esseenomaisesti, viipyillen, kokeilevasti, aistivasti ja heittäytyen.”

Pidän Säkenöivät ja oikukkaat -kirjassa etenkin siitä, miten naiskuvissa koko ajan elämänkertafaktojen rinnalla kulkevat luontevasti tämän ajan naisen tieto ja tietoisuus. Lisäksi korostuu ymmärrys 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ilmiöiden vaikutuksista taiteilijuuteen sekä naisten ja miesten rooliodotuksiin. Tärkeitä teemoja ovat psykologisen tiedon kehitys, etenkin hysteriateoria kulkee koko ajan mukana. Toinen tärkeä vaikuttaja on Virginia Woolf, jonka tekstejä Schreck usein siteeraa ja kytkee käsittelemiinsä asioihin. Kolmantena heittäisin joukkoon epätasa-arvoisen seksuaalimoraalin syfiliksineen.

Sitten näihin naisiin! Ensinnäkin minua viehättää, että joka nainen esitellään kaikkine sukunimineen (jos heillä oli useita – vaikka minä nyt vain valitsen yhden). Typistän kirjan naiset näin:

  • Siri von Essen on muutakin kuin Strindbergin eksä, hänen vaiheissaan on myös kaistale rohkeiden valintojen naista ja tasa-arvoista taiteen tekijää, joskin myös loppuelämän yksinäinen, köyhä sinnittelijä.
  • Itsellisen Ellan Edelfeltin valinta avioitua kuuluisan taidemaalarin kanssa sisältää arvoituksen, mutta näen Ellanin esimerkkinä siitä, miten ajan odotukset ja ymmärtämättömyys naiseudesta tai seksuaalisuudesta mittailivat eri sukupuolia ja säätyjä kovin eri mittarein.
  • Naistaiteilijat reissasivat Ranskassa ja Italiassa, ja sille tielleen jäi kuvanveistäjä Sigrid af Forselles. Hänen kauttaan kirjassa saa sijaa homoseksuaalisuus, lisäksi aikakaudella suosittu esoteerisuus.
  • Tutkijapioneeri Alma Söderhjelm havainnollistaa, miten naisen piti saada vapautus sukupuolestaan, jotta opiskelu mahdollistui. Alma riemastuttaa, sillä viisikymppinen vanhapiika revitteli kirjoittaen eroottisen romaanin.
  • Taustavaikuttajana Thyra Thesleff tiedetään siskonsa Ellenin suhteen, nyt myös aviomiestensä. Lisäksi valaistaan Thyran omaa taiteilijuutta.
  • Aino Sibelius vaikuttaa miehensä sävellystyön kommentoijana ja mahdollistajana, myös kovana työntekijänä ja oman ympäristönsä luojana.

Koska kirjan anti on runsas, nappaan juuttuni noin vain minuun kiteytyneet pintavaikutelmat. Kannattaa siis lukea kirjasta kiinnostavia yksityiskohtia sekä Schreckin tulkintoja ja asiayhteyksien kytkentöjä. Ne avartavat ja tarjoavat oivalluksia.

Jälleen kerran ihmettelen, miten taidepiireissä rampattiin ympäri Eurooppaa, kytkeydyttiin toisiinsa ystävyys- tai sukulaisuussiten, tutustuttiin suuruuksiin siellä ja täällä sekä muodikkaasti verkostoiduttiin. Matkaan naiset pääsivät yksin apurahojen turvin tai tyttärinä tai puolisoina. Ja lähes kaikilla kultakausivaikuttajilla on ei-suomenkielinen sukunimi.

Säkenöivät ja oikukkaat on kaunis kirja. Tietysti soisin, että kuvia olisi vielä enemmän kuin nyt on, mutta toki valokuvat henkilöistä tai taideteoksista säväyttävät näinkin. Oi, miten jo usein näkemäni kesäinen valokuvasarja Thesleffin sisaruksista onnistuu aina hätkähdyttämään: mikä ilo, leikkisyys ja lämpö!

En malta olla mainitsematta yhtä yksityiskohtaa: kirjassa on Hugo Simbergin maalaus tulevasta vaimostaan. Sen edessä olen monet tovit istunut Ateneumissa nauliintuneena maalauksen naisen veikeään ilmeeseen, koko olemukseen. Mutta miksi se on tässä kirjassa, jossa Simberg ja Anni Bremer ovat kapoinen sivupolku? Kuvia olisi ollut kosolti tarjolla kirjan päähenkilöistä ja heidän luomuksistaan. (Mutta onhan se kyllä suomalaisen muotokuvamaalauksen huippuja.)

Siis kaunis kirja, jo totesin. Sievät kukkapiirrokset luonnehtivat kutakin lukua, ne haluan vielä mainita. Ja sen, että tällaiset kirjat ovat inspiroivia ja innostavia: on eletty ennenkin, niin että ihmisten elämänkohtaloihin vaikuttavat aika, asenteet, perhe ja sattumat. Kiehtovaa.

Hanna-Reetta Schreck

Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia

Like 2021

tietokirja, pienoiselämäkertoja

240 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Tässä juttuni Hanna-Reetta Schreckin Ellen Thesleff -kirjasta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Paula Noronen: Lomille lompsis

Kevään lomaviikko vetelee viimeisiään, mutta eihän kesän lomaan ole kuin pari kuukautta. Alan verrytellä siihen Tarja Kulhon myötävaikutuksella, sillä Paula Noronen jatkaa Kulho-juttuja kirjassa Tarja Kulho – Lomille lompsis (Tammi 2021).

Kirja sopii hyvin kuunneltavaksi, sillä Noronen tavoittaa mainiosti jylhän nimihahmon ääniolemuksen. Räntäkelinen automatkani sujui joutuisasti seuraten samalla Kulhon perheen lomaviikkoa Räkkärimarketin lomakylässä. Tarja Kulholle tärkeät asiat ajautuvat jonkinlaiseen kriisiin: poika Pyry on omilla teillään, tytär Ula vihaa mökkilomailua, mies Reijo vetäytyy tv-jalkapalloturnaukseen ja Tarja itse kokee hämmentäviä tunteita lomakylän virikeohjaajan Vescun seurassa. Muut mökkiläiset lisäävät mausteita lomaviikkotapahtumiin.

”Rakas, Pyry. Äiti tässä taas. Tai niin sinä varmaan osasitkin jo päätellä kun näet kasvoni ja kuulet ääneni. Tai toisinaan epäilen, että olet vähän kasvosokea ja kivikuuro, koska katsot monta minuuttia lävitseni, kun käyn läpi kiinnostavia kuulumisia Räkkärimarketin tapahtumista.”

Nautin Tarjan kolhosta suoruudesta ja etenkin lämmöstä, jota hän säteilee lapsiinsa. Kirjan suolaksi ripotellaan Tarjan videoviestejä poissaolevalle Pyry-pojalle, sillä äidin vlogit (metube) korsolaisista kuolemansynneistä sisältävät ennalta arvaamatonta ainesta. Tarkoituksena ovat elämänohjeet kodista irtautuvalle pojalle. Ehkä kirjan lukijatkin voivat ottaa niistä onkeensa. Hmm.

Yhtä hulvattomiin tunnelmiin en hulahda kuin ensimmäisen osan Räkkärimarketin kassa seurassa, mutta sopihan tämä lomani välipalaviihteeksi. Uskon, että Tarja Kulho palaa vielä jakamaan ajatuksiaan Korson ja maaiman menosta.

Paula Noronen

Tarja Kulho – Lomille lompsis

Tammi 2021

huumori, Tarja Kulho -sarjan toinen osa

4 tuntia 20 minuuttia, lukijana Paula Noronen.

Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Copycat-kansi 2021 -haaste: mukana

Miten tuunata mieluisan kirjan kansi? Siihen vastaamaan sysää Amman lukuhetki -blogi, sillä tällä kierroksella koen haasteen vastustamattomaksi. Piristystä ei ole koskaan liika, ja on syytä näyttää, että luku- ja bloggaamisharrastuksesta on tosikkomaisuus kaukana. On siis aika: #copycatkansi2021.

Huomasin haasteen samoihin aikoihin, kun silmiini osui kopioitavaksi taipuva kirjankansi. Deborah Levyn omaelämätrilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää (S&S 2021) pelkistetyt kannet kätkevät väliinsä innostavaa kerronnan hallintaa ja omaperäistä tapaa tarjota kertojan elämänvaiheita kaiken maailman lukijoille. Ihastuin kirjan rakenteeseen sekä kertojan valikointiin ja tyylittelyyn. Siispä tyylittelemään kirjan pintaa. 

Mitä et halua tietää kansikopioinnistani? Kerron silti. Mitä en taida? Ainakaan

  • saavuttaa selvää skarppiutta, siksi epätarkkana
  • tavoittaa juuri oikeita sävyjä, siksi suuntaa antavasti
  • kaitojen raajojen eleganttia asettelua, siksi paksusti omanlaisesti
  • siroilla korkokengillä sipsuttelua, siksi matalilla ja leveillä lesteillä kömpelösti
  • kertoa elämästäni niin, että joku – vaikkapa kiinalaismies mallorcalaiskylässä – kiinnostuisi kuuntelemaan ja vielä suikkaamaan suukon, siksi hissukseen kotosalla ihan vain kirjoja lukien.

Hauska haaste!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Mykkä piano, appelsiinin tavoin avautuva ikkuna ja Mallorcalle tuomani puolalainen muistivihko kytkeytyivät kaikki toistaiseksi julkaisemattomaan romaaniini Uiden kotiin. Tajusin, että tätä kirjoittaessani olin esittänyt kysymyksen, joka leikkasi (kuten kirurgit tapaavat sanoa) läheltä luuta: ’Mitä teemme tiedolla, jonka kanssa emme kestä elää? Mitä teemme asioilla, joita emme halua tietää?’”

Luen Dobarah Levyn elävää omaelämäkertaa Mitä en halua tietää (S&S 2021) ihastuksen vallassa, samanlaisen selittämättömän tukahdetuttujen merkitysten lumoavassa ilmapiirissä kuin luin aikoinaan romaania Uiden kotiin. Pidän suunnattomasti myös siitä, että kirjaa kutsutaan reilusti omaelämäkerraksi, ei autofiktioksi. Silti se on rakenteeltaan ja kerronnaltaan kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.

”Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi.”

Kirjan raameiksi ripustan naisen roolit ja mahdollisuudet toteuttaa itseään. Levy näkee räikeän eron miesten ja naisten mahdollisuuksissa. Lisäksi hän käsittelee kärjekkäästi äitiyttä osana patriarkaatin salaliittoa.

Aluksi pidän kirjaa hienona, esseistiikkaan kallellaan olevana kaunokirjallisuutena, jossa yhdistyvät kirjailijan ajattelua innoittavan kirjallisuuden ja filosofian vaikutteet ja sitaatit kertojan omaan ajatteluun ja kokemusten kirjallistamiseen. Tekstin edetessä luen kirjaa romaanina omaelämävaikuttein.

”Politiikka uloittui nykyään myös greippeihin ja käsistä pitelemiseen.”

Kirja rakentuu kehyskertomuksen ympärille: kirjailija pakenee kestämätöntä elämäntilannettaan koti-Englannissa matkustamalla Mallorcalle pieneen hotelliin kirjoittamaan. Tästä kertoo kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku, siinä välissä hän kertoo tilanteita eteläafrikkalaisesta lapsuudestaan valkoisena juutalaislapsena keskellä apartheidin ahdasta yhteiskuntajärjestystä ja myöhemmin muuttoa kotimaasta.

Oi oi, miten Levy valitsee kerrottavaansa! Kaunokirjailija ei dokumentoi elämäänsä vaan tyylikkäästi välittää tunnelmat tilanteista, joita ympäröi nyrjähtäneisyys. Se syntyy lapsen näkökulmasta, joka tulkitsee ympäristön vääristyneen ihmiskäsityksen ilmiöitä; se syntyy ihmisistä ja tapahtumista, joissa korostuvat lapsen ja nuoren silmin ja mielin poimitut yksityiskohdat.

”Halusin olla maanpaossa maanpaosta.”

Levyn perhe muuttaa Englantiin ja sittemmin hajoaa, kun Deborah on murrosikäinen. Näiden aikojen vaiheita värittävät jo tytön kirjailijahaaveet. Hätkähdyttäviä ovat kuvaukset kannettomien astioiden sotkuisesta kodista – symboliikkaa perhetilanteesta. Tiheä teksti sisältää alusta loppuun useita esineitä ja vastaavia (appelsiinit, kanarialintu, soittamaton piano jne.), jotka vertauskuvaavat mielentilaa.

Tiiviiseen kirjaan mahtuu monia teemoja. Yksi ohittamaton on juurettomuus ja kodittomuus, jotka juontavat lapsuudenkokemuksista. Toinen on oman äänen löytäminen. Kuulen Levyn omaperäisen kertojaäänen ja iloitsen, että sen viritti teini-Melissa kouluikäiseen Deborahiin ennen Englantiin muuttoa:

”En voinut kuulla häntä mutta tiesin, että hänen sanoissaan oli kyse ääneen puhumisesta, omien toiveiden tunnustamisesta, siitä että on olemassa maailmassa eikä anna sen nujertaa itseään.”

Hieno pieni kirja, josta voisin irrottaa lukuisia sitaatteja. Säästän ne lukijoille poimittaviksi, kunkin lukukokemuksen nostattajiksi.

Deborah Levy

Mitä en halua tietää

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämäkertatrilogian ensimmäinen osa

125 sivua.

Sain kirjan bloggarikaverilta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Koko Hubara: Bechi

Äiti-tytär-suhteista on romaaneita kirjoitettu, samoin eroperheistä ja lapsista aikuisuuteen eron jälkeen, ja kyllä avioitumisia toiselle puolelle maailmaakin on kaunokirjallistettu. Ja onhan unelmista ja niiden toteutumisen todellisuudesta monenmoisia romaania, samoin perhesuhteista, joihin vaikuttaa vaikeneminen vaikeista asioista. En ole kuitenkaan lukenut sellaista kuin Koko Hubaran esikoisromaani Bechi (Otava 2021).

Heti romaanin alussa läikähtää ilo: tämä on tyylikästä kaunokirjallisuutta, jossa rakenne ja kieli kehrävät tarina- ja juonilankaa niin, että henkilökeskeisyys sisältä monia teemoja. Osoittautuu, että tiivis romaani on monikerroksellinen. Se palkitsee lukijaa, joka haluaa tehdä johtopäätöksiä, yllättyä ja luottaa kertojan taitoon tarjota tulkintojen täkyjä.

Yleensä minulle käy niin, että tuotemerkkien luetteleminen saa minut sulkemaan sivut, mutta annan kuitenkin Bechille mahdollisuuden, koska aavistan alun luksusbrändien maininnat osaksi jotain muuta kuin pintaa. Osun oikeaan. Joten ensi kohtaamiseni Shoshana-äidin ja Bechi-tyttären kanssa esitteleekin heti kärkeen yhden pääjuonteen eli äidin ja tyttären suhteen, jossa jokin viiraa pahasti: ”Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu.” Tai Bechi lapsena:

”Toisen samanlainen tovi, korkeintaan vartti. Mä arvioin, että seuraavasta keskeytyksestä mutsin täytyi syttyä palamaan, räjähtää atomeiksi. Mua hymyilytti valmiiksi.”

Romaanin nimellä on vähintään kaksoismerkitys, mutta ilmeisimmillään se on toisen päähenkilön nimi. Romaanissa graduaan tuskaileva Bechi kertoo nykyajassa käännekohdastaan, mutta mukaan mahtuu muistoja koko elämän varrelta. Siitä välillä poiketaan kursivoituun tekstiin, jossa Shoshanan vaiheita kuvataan kolmannen persoonan kerronnalla tyyliin romaani romaanissa. Lopussa on vielä kertojayllätys.

En latista lukijoilta kerronta- enkä juonikuvioita, vain sen mainitsen, että kulttuurinen ja sukupolvien henkinen ja kasvatusperintö seuraa naisesta toiseen. Romaani on tyttärien romaani: tyttäret ovat aina äitiensä tyttäriä eikä edellisen sukupolven vakutuksilta voi välttyä. Kun romaanissa pääsee perille Shoshanan taustoista, ymmärtää hänen äityittään, ymmärtää Bechin tyttäryyttä.

”Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.”

Kirjailijuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta kirjassa piisaa, ja ai miten kierosti ja suorasti! Kirjan lopussa on todella mielenkiintoinen lähdeluetteloksi kirjattu kirjainspiraatiolista. Sillä Bechi  lyö leikkiä, esimerkiksi Shoshanan esikoisromaani on autofiktio ”Shoshana Ayin. kävi täällä”, jota ei Bechi ole suostunut lukemaan. Myös teos Ruskeat tytöt mainitaan, ja monista kirjakohdista voi bongata viitteitä lähdeluettelon kirjoihin.

Mainitsin jo monikerroksellisuuden, jota on kerronnan lisäksi aihelmissa. En ole aiemmin lukenut mitään Jemenin juutalaisista, siinä yksi merkittävä taustatekijä romaanin henkilöille, niin myös kibbutsien perhepolitiikka. Entä elämä muun näköisenä Suomessa kuin valjuna valkoisena? Siitäkin romaanissa terävästi todetaan. Feminismi ja naisen ”ei” valkoisten heteromiesten raamittamassa toimintakulttuurissa vaikuttavat myös, ja siitä romaanissa on yksi erityisen väkevä, iholle iskevä kohta.

Taidan eniten lukea Bechiä kasvukertomuksena ja monimuotoisena kertomuksena rakkaudesta. Lukuelämykseksi eivät riitä aiheet tai teemat vaan se, että romaanin lauseiden rytmiikka ja kieli vievät pintaa syvemmälle tunnesävyihin – selittelemättä, välittäen. Ja kyllä, sellaisen Bechistä saan, lukuelämyksen.

Koko Hubara

Bechi

Otava 2021

romaani

142 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Aina joku kesken

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Nina Lykke: Kohonnut riski

Keski-ikäisten aviokriisi ja eromietinnät saattaisivat vaikuttaa väsyneeltä aiheilta. Aihe ei kirjallisuudessa kuitenkaan ratkaise kiinnostavuutta vaan käsittely- ja kerrontatapa. Jo ehdin kevään aikana riemastua Marketta Pyysalon erokirjasta Kehrääjä, ja nyt kriisiaiheen saa hyrräämään Nina Lykken romaani Kohonnut riski (Gummerus 2021).

Norjalaisen Lykken ensimmäinen suomennettu romaani Ei, ei ja vielä kerran ei tutustutti jo tyyliin, jossa keski-iän kuvauksen tarkkanäköisyys kohtaa pimeän huvittuneisuuden. Kohonnut riski pysyttelee samoilla linjoilla muttei Lykke toista itseään.

Romaanin kertoo yli viisikymppinen lääkäri Elin. Hän pakoilee miestään Antonia lääkäriasemalla päivät ja yöt, koska kärähti pettämisestä. Elin kelailee viime vuosiaan: lapset ovat omillaan, Anton on keskittynyt hiihtämiseen ja Elin viininlipitykseen. Itselleenkin täytenä yllätyksenä Elin ajautuu sivusuhteeseen.

”Älä unohda sitä haastattelua, jonka luit vähän aikaa sitten, sitä jossa pariterapeutilta kysyttiin, suositteleeko hän uskottomuutta lääkkeeksi nuupahtaneeseen parisuhteeseen, ja hän vastasi: en yhtään sen enempää kuin syöpää. Ja tässä sinä nyt istut kroppa täynnä etäispesäkkeitä ja toivot että solumyrkky tehoaa.”

Lykken tyylissä hirtehisyys ei peitä sitä, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttään ja miten vaikeaa on nähdä omaa osuuttaan siinä, mihin suuntaan elämä kulkee – tai suunnattomuutta. Suuria asioita kuten onni tai rakkaus ei sanoiksi pueta, kun ihminen riisuuntuu kirjassa tarkastelemaan keskiluokkaista itseään, avioliittoa ja elämänvalintoja.

Kukaan kirjan henkilöistä ei kerää sympatiapisteitä, mutta epätäydellisinä ja ärsyttävinä he saavuttavat uskottavuuden. Lisäksi on mainio tapaus tämä luuranko-Tore, joka nököttää Elinin vastaanottohuoneen nurkassa. Luuranko on kuin Elinin sparraaja, terapeutti ja haastaja. Ekstrana virkistävät Elinin ja potilaiden kohtaamiset: kriisinsä kuormittama Elin alkaa olla aika kärsimätön hyvinvoivien potilaiden ääliömäisyyksille. 

Miten Elinin ja miesten käy ihmissuhdesotkussaan? Loppuratkaisu hieman yllättää muttei vesitä kirjaa. Mainiota aikalaisproosaa.

Nina Lykke

Kohonnut riski

suomentanut Sanna Manninen

Gummerus 2021

187 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjan jos toisenkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katariina Ponteva: Pakkokeräily kuriin

Hyvää lukuviikkoa ja suomen kielen päivää! Mikael Agricolaa sopii tänään juhlia ja sitä, että hän sepitti sanoja suomen kieleen ja kehitti kirjoitetun kielen ilmiasua. Siitä on vuosisatoja vierinyt, ja kieli on muuttunut, kielenkäytön kirjo laventunut.

Ei ole kyse takapakista, kun kieltä kehitetään myös yleiskieltä helpommaksi. Osalle lukijoista muunlainen viestintä on vaikeaa hahmottaa ja ymmärtää. Voit vaikkapa tutkia THL:n selkosivuilta, miten tieto välittyy pelkistetysti ja yksiselitteisesti. Se sopii monille. (Teknisistä syistä koko linkki: ”Koronavirus selkokielellä – Infektiotaudit ja rokotukset – THL” https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/ajankohtaista/ajankohtaista-koronaviruksesta-covid-19/materiaalipankki-koronaviruksesta/koronavirus-selkokielella)

*

Selkokielisiä tietokirjoja ilmestyy aiheesta kuin aiheesta. Viimeksi olen esitellyt selkokirjan ilmastonmuutoksesta. Suomen kielen päivän merkeissä esittelen selkokirjan aiheesta, josta ei paljon ole kirjoja kirjoitettu eli pakkokeräilystä. Kyse on Katariina Pontevan omakustannekirjasta Pakkokeräily kuriin (BoD 2021).

”Pakkokeräilijä on ihminen,

jonka on vaikea heittää tavaroita pois.

Tavarat ovat hänelle liian tärkeitä.

Ne voivat olla hänelle tärkeämpiä kuin ihmiset.”

Kirja esittelee hamstraamisen vaikutuksia ja syitä. Kirjan nimi viittaa siihen, että kirja tarjoaa keinoja pakkokeräilyn hillintään, mutta siitä kirjassa on vain kuusi sivua. Ymmärrys ilmiöstä ja hamstraamisen haitoista kyllä lisääntyy.

Kirja on taitettu väljästi, joten se on helppolukuinen. Jonkin verran on pitkähköjä virkkeitä ja rivejä, mutta pääasiassa kieli on sujuvaa selkoa.

Kirja tarjoaa paljon tietoa pakkokeräilystä ja sen psykolgiasta. Parasta antia ovat tapauskertomukset, joita kirjassa on monta ja erilaisia, sillä niissä aihe elää ja konkretisoituu. Niin lukija saa kokemuksen ihmisten tilanteesta ja pakkokeräilyn vaikutuksista elämään. Siksi kirjaa voi käyttää herättämään ajatuksia ihmisistä ongelmansa vankina ja miten se heihin vaikuttaa.

*

Katariina Ponteva

Pakkokeräily kuriin. Selkokirja

Katariina Ponteva / BoD 2021

selkokielinen tietokirja

89 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Marketta Pyysalo: Kehrääjä

Olen lukenut tämän vuoden aikana muutaman romaanin, jossa käsitellään rankkoja tai raskaita asioita, mutta tyylissä hyödynnetään komiikkaa, joka syntyy tilanteista ja kielestä. Siihen joukkoon asettuu mallikkaasti Marketta Pyysalon pienoisromaani Kehrääjä (Teos 2021).

”Se mitä muistan, kertoo enemmän siitä mitä nyt olin kuin mitä olin ennen.”

En pilaa keneltäkään juonta, kun kerron, että romaani alkaa 20-vuotishääpäivän illallisella, jossa mies ilmoittaa lähtevänsä. Hylätty vaimo kertoo jätetyksi tulemisen jälkeisestä vuodesta.

Kertoja purkaa tunteita ja tilanteita, tolaltaan suistunutta elämää. Kertojalle muistuu mieleen menneitä, joten erosurun ja identiteetin etsinnän ohella romaani käsittelee paljon muistamisen ja unohtamisen mekanismeja.

”Minä haluan lisäaikaa, hän aikalisän. Kuinka sanojen paikkaa vaihtamalla muuttuu koko todellisuus.”

Kertoja takertuu sanoihin, kun muu romahtaa. Sanojen ja sanontojen etymologia saa hänet kenties pysymään kasassa. Vertauskuvien ja merkityksien pöyhintä päästää pintaa syvemmälle sellaiseen, joka on käsitettävissä ja joka vaikuttaa ikiaikaisena ja jatkuvana. Tämä kielipeli hykerryttää minua, koska kertojan sekava mielentila on saanut tuekseen selkeän ilmiasun.

Kertoja keksii mytologiasta yhtymäkohtia elämäänsä. Esimerkiksi epätodellinen, näkymätön olo vertautuu metsänpeittoon. Hän löytää myös historian naisia, joita pohtien hän hahmottaa elämää. Carlotta Lönnqvist ei saanut ponnisteluistaan patsasta, mutta kertojan hän havahduttaa jatkuvuuteen, omeniin ja omenapuun istutukseen.

Kertojan mielleyhtymät liukuvat sulavasti yhdestä toiseen, ja lukijana tunnen pysyväni niiden matkassa. Nautin vaeltelusta kertojan raivaamilla arvaamattomilla poluilla ja tunnen pysyväni kielen voimin reitillä. Ilokseni kertoja löytää tiensä pois erokriisivuoden metsänpeitosta – muuttuneena niin kuin metsänpeitosta tavataan palata. Iloitsen, ja voi miten hienosti, toiveikkaasti, romaani päättyykään! Kehrääjä saa minut kehräämään kerronnan kulussa.

Marketta Pyysalo

Kehrääjä

Teos 2021

pienoisromaani

123 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tuukka Pietarinen: Lukematon

Tuukka Pietarisen esikoiskokoelma Yksin ja toisin jo tutustutti suoraan mutta tiheään runokieleen. Siitä nautin myös uutuuskokoelmassa Lukematon (WSOY 2021). Etenkin kokoelman ensimmäisen osan runot hivelevät kielimieltä.

Huomaan, että miellyn runoihin, jotka ovat lyhyitä, sanojen asettelultaan nasevia ja silti avaria ajatella sanojen taa. Ja on paljon mahdollista, että harpon niiden yli, valitsen niille omat merkitykseni. Mielestäni runot sallivuudessaan kestävät sen: ”Luettu luku, kirjoitettu kirjain / ei tyhjä niin kuin taulu, vaan niin kuin ikkuna / – -.”

Ja nyt lainaan koko runon, kyseenalaistahan se on mutta selitän kohta. ”Iltapäivän viileydessä hän käveli paratiisissa / hän kumartui poimimaan jotain / ja löysi kätensä maasta

Tällaiset runot hyrisevät minussa, sillä niiden vähissä sanoissa tulkitsen itselleni isoja asioita. Siinä on ns. päällä tilanne, havainnon (sää, ympäristö) herättämä iholle jäävä mielikuva, joka luo tunnelman, sekä käänne, jossa konkreettinen itsestäänselvyys (käsi, maa) laajenee eksistentiaaliseksi metaforaksi, mitä on etsiä merkitystä ulkopuolelta.

Runokirja alaotsikko kuuluu kolme lukua. Ja kyllähän niin on. Jo mainitsin, ensimmäisen luvun tai osan sytyttävän ajatuksia. Toisessa luvussa melankolia ja kaipuu kasvavat. Esimerkiksi runo mustarastaasta ja puusta (s. 57) pysäyttää kauniina ja oivaltavana.

Voin olla väärässä, mutta runot kysyvät minulta, mitä on runo JA mitä tämä kaikki meissä on. Siksi muutamalla sivulla lukee runoilijasta pintafaktatietoja, jotka voisivat olla kirjan liepeissä. Kun ne sotketaan runokirjan sivuille, halutaanko uskotella ne runoiksi vai minut kyseenalaistamaan runot, runous, todellisuuden representaatiot? Kirjan kolmas luku tahi osa jatkaa samaa: minulle tarjotaan tyhjiä sivuja, ”Viimeistä lukua ei ole”. Ja miksi osa runoista on lihavoitu, osa ei?

Saan kysyä, enkä odota vastauksia. Ehkä hieman ahdistun, sellainen tunne osittain siirtyy värssyistä minuun, tyhjyyden kokemus ja miten sitä kukin välttelee, täyttää, kestää tai ymmärtää. ” – – jaettu todellisuus ja tapa, jolla se on jaettu / mikä tahansa lukijaa (1) suurempi luku”

Tuukka Pietarinen

Lukematon. kolme lukua

WSOY 2021

runoja

67 sivua (en laskenut tyhjiä mukaan).

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Haurun edellisestä romaanista Jääkansi on jäänyt jäytämään sodanjälkeisen ajan elämisen karuus, pohjoisen ihmisten hurja kurjuus. Ja kuitenkin se kaikki kirjassa kääntyy kieleksi, jonka osumatarkkuus vakuuttaa. Entä uutuus?

”Nyt saan näyttää, että minusta tuli vielä kirjan verran lauseita.”

Haurun uusin tiukkarakenteinen, pienoisromaani Viimeinen vuosi (Like 2021) kertoo pohjoisen kyläpahasen erakkokirjailijasta alkutalvesta seuraavaan syksyyn 1950-luvulla. Kirjailija saa valmiiksi viimeisimmän kirjansa usean vuoden tauon jälkeen. Kirjan nimeä maistellessani en ylläty, että romaanissa törisee eräänlainen joutsenlaulu.

Minäkerronnan keinoin avautuu kirjailijan sielunmaisema ihmisiä pelkäävänä kirjoittelijana, jonka erikoista elinkeinoa maalaiskylän väki vieroksuu. Satunnaiset rahatukut teksteistä hupenevat usein viinaan, ja nälkä kurnii. Romaania luen henkilö- ja taitelijakuvauksena, jossa poikkeushenkilö kulkee valitsemaansa tietä kasvatuksesta, yhteisöstä, yhteiskuntarakenteesta huolimatta.

”Sanat, joita tarvitsen leipäni eteen, alkavat tulla mieleeni ja sormet näppäilevät jo ilmaa.”

Romaanin kieli miellyttää, sillä se tarkasti vanhahtavalla tyylillä vie kertojansa ajatuksiin ja havaintoihin. Kerronta on tietoisen kaunokirjallista erottamaan kertoja muista, maatöissä ahertavista, ahtaasti ajattelevista, juoruilevista kyläläisistä tai kaupunkien ihmispaljouden hölötyksistä.

En ala luetella pohjoisen Suomen kirjailijoita, jotka voivat taustoittaa kirjan inspiraatiota. Enkä ryhdy pöyhimään sitä, miten introvertti kokee ympäristön, joka ihmisineen kuitenkin siirtyy kirjoiksi, tai miten viina helpottaa jännitystä, itsetarkkailu uuvuttaa ja kritiikki painaa. Tartun tarinassa siihen, mikä minulle siitä erottuu, ja se on se, miten kertoja kuvailee kirjoitusprosessia, kirjoittamisen olotilaa, joka on elinkeinopakkoa siinä kuin itseilmaisuakin.

”Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.”

”Nainenkin pitää uneksia itselleen ja silti hän lähtee pois haavekuvana.”

Otan vielä esille kertojan muinaisen myttyyn menneen romanssin, josta mies ei pääse irti. Liisan muistoa hellivä murheellinen romantikko jumittaa menetetyissä onnen mahdollisuuksissa. Liisa on symboli kaikelle hyvälle, mitä olisi voinut olla mutta mihin kertoja ei kyennyt.

Hauru välttelee tässä romaanissa ylivirittyneitä raadollisuuksia niin kuin romaaninsa kertojakirjailija uusimmissa lehtinovelleissaan. Yhden kohdan kertojan arjen ahdinkojen kuvauksessa koen jopa huumoriheitoksi siitä, mitä Hauru omalla tavallaan myös toisintaa, perinteistä suomalaista realismia: ”Alkuaikoina ihmiset halusivat lukea teoksia, joissa arki oli arkea ja juhlaa oli vain, kun ei kuoltu talven aikana keripukkiin.”

Tarinaan en saa täysin otetta, mutta kyllä sen melankolisuus ja taitava sana-asettelu jäävät pitkäksi aikaa vaikuttamaan tunnelmiini.



Hanna Hauru
Viimeinen vuosi
Like 2021
romaani
85 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani, Taiteilijaromaani

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Tarvitsin juuri nyt tällaisen kirjan! Olen lyhyessä ajassa lukenut liudan autofiktioita tai omaelämäkerrallisia kirjoja masennuksen ja mielenterveyden tasapainon järkkymisen aihelmista. Joten ihan silkka fiktiolta vaikuttava perhetarina tuulettaa tervetulleesti. Perheromaaneitahan piisaa, mutta harvoin kohtaan näin hilpeän irroittelevaa kerrontaa perheenjäsenistä, joiden odotukset eivät koskaan toteudu toivotusti tai suhteet suju sulavasti.

Sari Pöyliön romaani Rakkaudesta ja tulehduksen oireista (Atena 2021) alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 2019 seuraten leski-isä-Hemmingin luotsaaman kaksilapsisen perheen äiditöntä rämpimistä iästä ja sukupolvesta toiseen. Tytär Anni tempoilee tunteissa, joita ei opi tunnistamaan tai uskomaan, ja isä yrittää tehdä parhaansa, mitä ikinä se onkaan. Annin isoveli Isko pyrkii pitämään elämää vakailla urilla. Ei onnistu. Mutta romaani onnistuu.

Romaanin alkupuolella nauran ääneen useita kertoja. Loppua kohti pyrskintä harvenee, romaani siis vakavoituu vaan ei tosikoidu. Nostan hattua taidolle kuvata repaleista ihmiseloa, ihmisten tragikoomista pyristelyä kaikin sävyin. Mieleeni jäävät kutittamaan Uinun perheen kaoottinen Lapin loma, Hemmingin pinteet lapsenlapsen hoitajana, Annin avioliittoon ajautuminen huippujuoksijan kanssa, Iskon keski-iän kriisi. Ja paljon muuta.

Osansa komiikasta ottaa sanailu. Sanoilla leikittely on ominaista Aijalle, vaikka muutkin sen taitavat. Esimerkiksi isä-Hemminki on Hämminki, lapsen kuulema kangasmateriaali on Pöly-Esteri ja niin edelleen.

”Äiti sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvainnollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti.”

Pidän siitä, miten kirjassa hypitään vuodesta ja henkilöstä toiseen selittelemättä. Näkökulma vaihtuu, joten Annin, Hemmingin ja Iskon sekä lopussa vielä Annin pojan Onnin ajatukset ja toiminta tulevat liki. Henkilökuvaus on sitä luokkaa, että empatiseeraan kaikkea kaaosta ja päätöntä, mitä Uinun perheen jäsenet ymmärtämättömyydessään ja tohkeissaan touhuavat. Ja miten he rakastavat. Rakastettavaa!

Sari Pöyliö

Rakkauden ja tulehduksen oireita

Atena 2021

romaani

247 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjojen kuisketta ja Marjatan kirjat.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Venla Hiidensalo: Suruttomat

”Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.” Noin Venla Hiidensalo tiivistää jälkisanoissa lähtökohdan taiteilijaromaaniin Suruttomat (Otava 2021). Kirja kertoo Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmistä, Kööpenhaminaan adoptoidusta Tirsu-tyttärestä ja Sallisen kasvattamasta Taju-tyttärestä.

Näkökulma on Sallisen naisissa muttei miestä voi ohittaa, sillä hänen tekonsa määräävät naisten elämän suunnan. Mustasilmäinen mies pimentää mieli- ja väkivallallaan sekä manipuloinneillaan naisten potentiaaliset väripaletit.

Kerronta rakentuu Helmin, Evan (Tirsun) ja Tajun osuuksista, jotka kattavat kolmisenkymmentä vuotta. Helmin tuhoava rakkaus Tykoon muodostaa kehyksen. Romaanissa aikuinen Taju (Irja Salla) yrittää toipua lapsensa menetyksestä ja samalla aukeaa haava äidin hylkäämänä, joskin lukija tietää, että Helmi-äiti menetti lapsensa vasten tahtoaan. Aikuisen Evan osuutta voi pohtia myös siitä vinkkelistä, mitä herättää totuus alkuperästä: eno onkin isä, mammaksi luultu täti, oikea äiti jo kauan sitten kuollut Helmi.

Nyt kuuluu Sallisen naisten ääni, joten Tykon psykologisointi ei ole tarpeen, vain hänen jättämänsä jäljet merkitsevät. Kyllä tytärten uhriasema tuntuu sekin tärkeältä, mutta minulle onnistuneinta romaanissa on Helmin ajatusmaailman tavoittaminen.

Helmin taiteilijuushaave ja värienkäyttönäkemys välittyvät hienosti, samoin rakastumisen kohtalokkuus. Todenoloisesti Hiidensalo kuvaa Helmiä maalaamassa mieheltään salaa, elättelemässä toivetta omanlaisesta taiteilijaelämästä. Ristiriita unelmien ja jatkuvien luopumisten kesken riipii. Helmi on lisäksi yksi nainen monien lailla, jota ei kukaan ulkopuolinen pääse pelastamaan, koska ihminen itse ei näe ahdingostaan ulospääsyä.

Vahvasti kirjassa kuvataan Helmin toistuvat kuvitelmat, miten elämä voisi edetä, mitä se voisi olla – loppuun asti: ”Kun en saa unta, ajattelen elämää jonka olisin voinut elää.” Minuun suurimman vaikutuksen tekee se, miten Helmi alkaa hajota ja nähdä itsessään miehensä maalausten tyhjäsilmäisen Mirrin, naiskuvan, joka ei kuvaa todellista malliaan vaan kuvaajansa mielikuvaa ja saa kuvauskohteen kadottamaan omakuvansa.

”Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö, tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni. Se on samaa pimeyttä, jonka takia äitini käski minut nurkkaan häpeämään.”

Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, eli Sallisen lähipiirin tragiikka on sitä luokkaa, että keksittynä se voisi tuntua epäuskottavalta. Hiidensalon toteutuksen totisuus toimii siksi elävöittämässä taidehistoriikkeja, sillä se antaa yhden mahdollisen tulkinnan kirjan taiteilijoista kokemustasolla.

Venla Hiidensalo

Suruttomat

Otava 2021

romaani

180 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Käy järkeen tämä Saara Turusen kirjallinen tyyli. Järjettömiä asioita (Tammi 2021) on mutkatonta luettavaa, vaikka kertojalla on mielenmutkia. Suora kerrontatapa – nakuttavan pelkistetty virketyyli, päiväkirjaomainen tapahtuma- ja ajattelukuvaus – on aika pitkälti riisuttu kielellisistä krumeluureista.

Teen sellaisen ratkaisun, etten ala erityisesti tulkita kirjaa. Aluksi huokailen hohhoijaa tätä minä-auto-leikkiä, mutta annas olla, teksti vetää vääjäämättä mukaansa ”minän” mietintöihin ja matkoihin. En lähde pöyhimään tätä autotällaista, antaa minäkertojan kertoa vain. Olkoon kirja minulle romaani: taidokkaan järjellistä kerrontaa järjettömistä asioista kuten tunteista. Lupasin olla tulkitsematta, mutta kyllä ruukkukasvit ja linnut pintaa syvemmälle sujahtavat.

Juoni on sellainen, että dramaturgiopiskelija ja sittemmin valmis teatterin tekijä ja kirjoittaja rakastuu Barcelonassa ja jatkaa suhdetta etänä. Vuosia vierii, ero käy mielessä, mutta suhde vain jatkuu. Kallonkutistajaakin tarvitaan, jotta kuvio kertojalle selkiytyisi. Rakkauden lisäksi tarinointi käsittelee elämän jatkumista, sen haurautta, hetkellisyyttä, rajallisuutta ja kuolemaa. Ja sitä, miten rakkaus pakenee määrittelyä ja mitä sitoutuminen tarkoittaa.

”Ajattelen, että kirjoittaisin jotakin, mutta en ole varma, mistä aloittaisin. Kirjoitan pienen kappaleen, joka käsittelee miestäni, sitä miten olimme hankkineet imurin, ja sitten mietin, onko sellainen kiinnostavaa. Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jotakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”

Turunen ravistelee rakkauden irti romantiikasta. Samoin hän tekee seksille, tai tapahtuu niin, että siitä riisutaan hehkutettu hekuma. Seksi erikoisen raikkaasti palautuu siihen, miten kokemukset ovat yksityisiä ja erilaisia. 

Ja kylläpä kirjassa käsitellään paljon kaikenlaista. On yksinäisyyttä, taiteilijuutta, perhettä, naiseuden käytösmalleja, Katalonian kuohuntaa, kulttuurien tapoja ja tapojen erilaisuutta. Olenpa Turusen edellisetkin kirjat lukenut, mutta tämä yllättää iloisesti tyylin tinkimättömyyden ja käsittelytavan vuoksi: Järjettömiä asioita, elämän- ja kuolemanvakavia asioita – vaan ei tosikkomaisesti.

Saara Turunen

Järjettömiä asioita

Tammi 2021

romaani

232 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani