Äitienpäivään osuva kirjakokemus sopii päivän teemaan, mutta suosittelen lukemaan kirjaa muulloinkin. Pihla Hintikan uutuutta Äidin oma (Otava 2024) voi kutsua lukuromaaniksi: se on henkilökeskeinen juoniromaani, jossa kolmen kertojan erilliset osuudet vähitellen loksahtavat paikoilleen.
Minun pitää kirjoittaa Hintikan romaanista kieli keskellä suuta, sillä kirjan koukku on nimenomaan tarinalinjojen kuljetus kohti loppuratkaisuja ja arvoitusten selviämistä. Vaikka juonilankoja vedetään yhteen ja jotkut yhteensattumista vaikuttavat ällistyttäviltä, luotan tekstiin ja yhden kertojan päätelmiin:
”Epätietoisuus jäyti sisuksia, mutta senkin kanssa olisi opittava elämään. Aina ei löytynyt selkeitä syyseuraussuhteita. Ei ollut vastauksia, johtopäätöksiä ja lopputulemia, totuus oli häilyväinen. Kaikki hetket haihtuivat. Silti ja siksi oli ripustauduttava niihin. Oli uskallettava elää joka päivä.”
•
Romaanissa kertoo kolme naista. Eva on pariisilaistunut psykiatri, jolla on kaksi lasta suositun tv-toimittajan Danielin kanssa. He elävät hulppean hyvätuloista porvariselämää. Toinen kertoja Nadia on perheen moldovalainen lastenhoitaja, jonka Pariisiin saapumisella on muitakin syitä kuin saada kotihoitotöitä. Kolmas kertoja on kätilö, joka muistelee anonyymiin adoptioon päätyvää synnytystä 22 vuotta aikaisemmin.
Hintikka luo kaikista henkilöistä eläviä. Heidän elämäntilanteensa ja niiden taustatekijät valottuvat psykologisesti harkitusti. Jos välillä mietin, miksi yksi synnytys on jäänyt kätilön mieleen pysyvästi, löydän sille selityksen. Ja Evan lapsuusperheen hörhöily saattaa välillä tuntua ylimääräiseltä maailmanloppu-uskoineen, mutta se osoittautuukin symboliseksi käännekohdaksi Evan kriisiaikoina.
Pidän loppuratkaisusta. Se antaa vastauksia kirjan henkilöille ja lukijalle, mutta samalla se avaa tarinan jatkumisen.
•
Sananen vain aiheista ja teemoista. Niitä romaanissa on runsaasti: rakkaus, kuolema, ihmiskauppa, rasismi, sosiaalinen eriarvoisuus, mielenterveys ja identiteetti. Valitsen äitiyteen liittyvät: keskenmeno, abortti, adoptio ja variaatiot äitiydestä.
Romaanissa nousee ambivalentti äitiys. Vastuu, syyllisyys ja väsymys kamppailevat lapsirakkauden kanssa, ja sen vuoksi romaani käsittelee naisten erilaisia ratkaisuja. Mukana on etä-äitiyteen, aborttiin, kohdunpoistoon ja anonyymiin adoptioon päätyminen sekä se, miten ne vaikuttavat äitiin, lapseen ja koko perheeseen.
Äitiyden (ja muunkin) ratkaisut riippuvat yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta mutta myös naisen jaksamisesta. Tässä selvästi on hahmotettava ranskalaisen yhteiskunnan rakentumista ja arvomaailmaa. Sen ehkä parhaiten kiteyttää kaksi asiaa: varakkaiden lapsia hoitavat alistetut maahanmuuttajahoitajat, ja menestyneiden ranskalaisnaisten työn laatua miehet voivat arvioida kyseenalaistaen naisen arvostelukykyä esimerkiksi niin, että raskaus vaikuttaa siihen.
•
Äidin oma runsaine aineksineen pysyy raameissaan: se näyttää elämää ja ihmisiä niin kuin kaunokirjallisuuden luonne onkin. Toivon, että Hintikan romaani käännetään ranskaksi, sillä kirjalla on sanottavaa Ranskasta. Välillä hätkähdin, kun koin kirjan olevan käännös suomeksi – pidin siis romaanin ranskalaisuutta uskottavana, eikä syyttä, sillä kirjailija on pitkään asunut Ranskassa. On kirjalla sanottavaa myös kansallisuudesta ja ympäristöstä huolimatta: naisilla tulisi olla oikeus päättää omasta elämästään niin äitiyden kuin muunkin suhteen.
•
Pihla Hintikka: Äidin oma, Otava 2024. Kuuntelin BookBeatissa äänikirjana: 12 tuntia 3 minuuttia, lukijana Sanna Majuri.
Sinikka Vuola on kirjoittanut runoja, proosaa ja esseitä. Edellinen romaani Replikavei unenomaiseen, arvoitukselliseen maailmaan. Laura Lindstedtin kanssa hän on kirjoittanut kokeellisen101 tapaa tappaa aviomies, joka on pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toukokuun alussa ilmestyi Vuolan uusin romaani Myrskyn anatomia (WSOY 2024).
”olisin voinut aloittaa tästä,”
Myrskyn anatomiaa kutsutaan takakannessa mosaiikkiromaaniksi. Sivuilla on lyhyehköjä tekstikappaleita, jokunen koko sivun pituinen. Tekstin rivitys vaihtelee, virkkeiden välissä on aukkoja, virkkeiden alkukirjaimet ovat pieniä, loppupisteet puuttuvat, ja dialogi sulautuu muuhun tekstiin erottelematta. Proosarunonkaltaista, putkahtaa mieleeni, mikä vahvistuu, sillä kielellisissä ilmaisuissa on runokeinoja: vahvaa tunnetta, kiteytyksiä, metaforia, nopeita siirtymiä.
Lukemisen alussa ounastelin, että voisin lukea kirjaa niin, että lukisin tekstikappaleita sieltä täältä. Tulipa mieleeni myös fragmenttinen Jukka ViikilänTaivaallinen vastaanotto, mutta Vuola fokusoi toisin kuin Viikilä, sillä Myrskyn anatomiassa on selkeä yksi pääkertoja – siis kerronta on Viikilää keskitetympää seurattavaa. Lisään tähän yllä olevan otsikkositaatin jatkolauseen, joka kiteyttää, mitä kertoja haluaa kertoa: ”olisin voinut heti puhua kohtalosta: – -”
”millä tavalla tarina kerrotaan?
että onko sellainen, jonka voi kertoa monella eri tavalla,
ollenkaan totta”
Ehkä Vuolan romaania ei kannatakaan lukea sieltä täältä, vaikka silläkin tavalla joka kappaleesta saa kaunokirjallisia kokemuksia. Romaanissa on juoni ja tarina.
Minäkertoja kuvaa itseään ja perhettään: äiti on kadonnut varhain, ikääntynyt isäpapparainen taantuu lamaannukseen, kertojan 17-vuotias kaksoissisko irrottelee vapaasti ja rakastuu, ja varautunut kertoja retkahtaa samaan nuorukaiseen kuin siskonsa. Perhe on eristäytynyt muusta, määrittelemättömän eurooppalaisesta pikkukaupungista – vain isän ystävä Josef huolehtii tytöistä ja käy torstaisin.
Sillä on merkitystä, että kertoja on nuori tyttönainen. Elämänkokemusta hänelle on kertynyt vielä rajallisesti, vaikka vaikeita asioita on kerääntynyt mielen päälle ja alle. Nämä psyykkiset kerrostumat näkyvät ja tuntuvat romaanissa väkevästi. Tekstin ulkoisella tasolla se näkyy aukkoina lauseiden sanojen ja kappaleiden välissä. Aukot voi tulkita: äidin puutetta, huolenpidon vajausta, rakkaudenkaipuun tyhjyyttä.
Palaan taas minäkertojaan ja hänen ikäänsä. Mitä hän kokee, tulkitsee ja valitsee? Mikä on hänen totuutensa – toinen kuin muiden? Se sallii järisyttävät, kohtalokkaat kokemukset niin rakkauden, täyttymisen, pettymyksen ja kuoleman suhteen – ensi kokemuksia. Se sallii myös joitain korkealentoisia aforismityyppisiä lauselmia, elämänviisauksia, jotka paljon eläneen (ja lukeneen) silmissä ja korvissa kuluvat, vaikka totta ovatkin. (Esimerkiksi: kuollut elää niin kauan kuin joku muistaa hänet.)
”kuin olisin ikäni odottanut tätä myrskyä”
Vuola rakentaa romaanista kerrassaan monitasoisen ja -tulkintaisen. Yksi tulkinta voi olla äidin lähdön syyt ja seuraukset, toinen voi olla sodan psyykkisesti haavoittamien isien (ja äitien) jälki jälkeläisiin, kolmas voisi liittyä kaksosuuden merkitykseen ja symboliikkaan, neljäs saattaa olla vaikkapa rakkauden, poissaolon ja kuoleman kolmiyhteys. Lisääkin voisin luetella.
Minua kiehtoo etenkin kertojan oma aukkoisuus, mikä korostuu siten, että hän peittää haavan/aukon /navan keskivartalossaan. Konkreettisesti se peittyy laastarimaisella siteellä. Symbolihan se (mm. yhteys äitiin) – tarvitaan konkreettinen ja symbolinen myrsky, rankka tuuli ja sade sekä samanaikainen rakkaudellinen kokemus (yksi- tai kaksipuolinen), ihon kosketus ihoon, jotta aukko täyttyy, eikä sen peittelyä enää tarvita.
”sanotaan,
että tarinaa ei kerrota sen tähden, että jotakin on tapahtunut
tarina tulee kerrotuksi, jotta jotain tapahtuisi”
Mitä minussa tapahtuu tässä tarinassa? Romaanista luen ”tavallista tarinaa”: nuoren, särkyneen tyttönaisen tapahtumasarja, myrskykäänne, joka muuttaa kaiken. Toisaalta kaunokirjallisesti epätavallisia ja omaperäisiä ovat Vuolan kerronta- ja kieliratkaisut. Kokeellisuudesta huolimatta lukukokemus ei tunnu vaikealta – kerron tämän lukijoille, joille kokeellinen = vaikeaa. Vuolan kirjaa voi koota nautittavana palapelinä kertojan elämästä, perheestä, elämäntapahtumista ja tunnekokemuksista.
Eniten minussa tapahtuu kerronnan alavirroissa. (Myös romaanissa katsotaan sillanalaisen veden virtoihin.) Vuola jatkaa Replikan unenomaisella ja salaperäisellä linjalla. Se kiehtoo, sillä se avaa lukijalle lukemattomia tapoja tulkita symboliikkaa. Voin vain kuvitella, mitä kulttuurikerroksia ja -konteksteja teksti sisältää, mutta en anna tietämättömyyteni häiritä. (Kuuntelen vasta juttuni kirjoittamisen jälkeen Yle Areenasta Luomiskertomus-sarjasta Sinikka Vuolan haastattelun.)
Vielä pari ulkokirjallista, kiinnostavaa seikkaa (jotka eivät ole vain ulkoisia). Myrskyn anatomiasta puuttuvat sivunumerot. Sellaistahan on ajattelu ja kokemus, synkroniaa. Ei siinä ole sijaa säännöllisesti etenevälle sivunumeroinnille. Ja ah, romaanissa on kaunis, verenpunainen, silkkinen kirjanmerkkinauha, jonka voi sujauttaa haluamaansa kirjan kohtaan. Värillä on väliä:
”kaikki punaiset ovat äärimmäisiä värejä – –
punainen ei ole väri vaan aivan valtava tunne”
•
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia, WSOY 2024. Sain kirjan kustantajalta.
Heikki Kännön edelliset romaanit Ihmishämärä ja Runoilija saivat minut ahkerasti googlettelemaan, ja niin käy myös uutukaisessa Kädet (Sammakko 2024). Kännö on johdonmukainen: on tunnettava eurooppalaista mytologiaa sekä kulttuuri-, taide- ja filosofian historiaa, ja ripaus esoterian alkeistakin hyödyttää, eli taustatiedot tukevat ja rikastavat lukukokemusta.
Tajuan tämän kirjan aikana, että Kännö on viimeisimmissä romaaneissaan kirjoittanut kaunokirjallista vaihtoehtohistoriaa. Kädet-romaanissa fiktiivisen tulkinnan saavat esimerkiksi filosofi Moritz Schlinckin murha ja taiteilija Egon Schiele. Tässä romaanissa juonen kulkua maustavat antiikin Kreikan jumala- ja puolijumalahahmot ja niiden väkivaltaiset ja kaunaiset rakkaussuhteet. Tunnelmaan pääsee myös ShakesperenKesäyön unen avulla, ja jonkinlainen avainsana voisi olla myös näytelmäkirjailijan Giulietta eli Julia. Kokonaisuudesta syntyy omaleimaista Kännöä: moninaisista aineksista kehkeytyy uskomattomalla mielikuvituksella ja taidokkaalla romaanikuvailukielellä ryyditettyä, yllätyksiä ja yliluonnollista pullistelevaa romaanitaidetta.
”Tarina kolmen naisen kehossa elävästä Olennosta, joka etsii vuosikymmenestä toiseen murhaajan uhriksi joutunutta rakastaan.”
Romaanin kehikkona toimii kertoja Julian, joka kertoilee 1930-luvulla ystävälleen Ludwig Wittgensteinille alkuperästään ja perheestään sekä äitinsä Danae Marina Angelin jälkeensä jättäneistä muistelmista ja taideteoksista. Onko Wittgenstein romaanissa ”todellinen”? Enempi filosofin idea kielestä, kielipelistä – ”kieltä käyttäessämme pelaamme pelejä sanoilla”.
Danaen elämäntarinan myötä areenalle astuvat jumaluudet: Zeus hedelmöitti tarujen Danaen kultasateella. Se versioituu Kännön kirjassa omalakisesti niin, että tarinointiin sekoittuu vuosisatoja vanha, 13-vuotiaana alkanut rakkaus Danaen ja ystävänsä Giulietta Prosperinan kanssa – siis kuin Shakespearen Julia, mutta tämä Giulietta viittaakin sukunimeltään antiikin Kreikan kuoleman jumalattareen. Ja kännöläiseen tapaan romaanissa on paholaishahmo, antiikin Ganymedes, romaanissa arvoituksellinen maalari Cristoffer v. Mettau.
Kännön romaanista on turha availla juonta tämän kummemmin, sillä minulle kyse on tarinointi- ja kerrontarunsaudesta, jossa viittaukset kulttuurihistoriaan ryydittävät juonta, ja juonen voi tiivistää eri näkökulmista hyvin eri tavoin. Minut pitää kirjan kyydissä Egon Schiele, jonka ekspressiivistä kädentaitoa olen ihaillut Wienin taidemuseoissa. Eli minä seuraan juonessa, miten Schielestä tuli Julian-kertoja isä. Joku toinen voi seurata Wittgenstein-, Schlinck-, antiikki- tai muuta juota – jos ylipäätään juoni on tämän kirjan juttu, ei välttämättä ole.
Vielä tämän paljastan:
”Ennen kaikkea kerron hänelle Olennosta, joka asuttaa kolmen naisen ruumista yhtenä ainoana mielenä. Kerron, että tuo Olento olen minä. Mutta että sen lisäksi olen myös Danae. Ja Marea. Ja rouva Angeli. Mainitsen iäkseni 16, 34, 52, 142 ja 366 vuotta. Myönnän, että kertomani saattaa kuulostaa sivullisesta hieman konstikkaalta.”
”Ei ole elämää ilman kuolemaa, ei rakkautta ilman kuolemaa, eikä ihmistä ilman niiden keskinäistä yhteyttä.”
Siirrynkin kirjan sisältöön – siihen, mitä se on minulle. Uskon Kännön kaunokirjallisuuden voiman olevan kehittely- ja yhdistelytaidossa sekä kielellistämisessä. Häntä näemmä kiinnostavat filosofit, jotka ovat pohtineet kielen ja todellisuuden yhteyksiä ja mahdollisuuksia ilmaista kielellä havaittua ja sitä, mitä ei voi havaita. Tämän lisäksi oleellista taitaa olla ihmisen suhde fyysiseen ja metafyysiseen. Romaanin Wittgensteinin sanoin (tai Julianin mielikuvin):
”Eli siis, vaikka jokin asia ei olisikaan niin vaan näin, sillä ei edelleenkään olisi mitään arvoa, eikä se edelleenkään paljastaisi merkitystä millekään, koska maailma olisi havaintojemme jälkeen täsmälleen sama kuin ennenkin; paikka, jossa ihmeellistä ei ole se, miten se on, vaan että se on.”
Katoavaisuutta/katoamattomuutta pidän romaanin yhtenä tärkeänä teemana, mikä kirjassa näyttäytyy uudestisyntymisenä teosofian ja tarujen hengessä. Hienosti romaani yhdistää niitä niin, että kuolevaisuus ja kuoleminen näyttäytyvät ihmisen ydinolemuksena, syntymistä ei-olevaisuuteen.
”Mitä on elämä ilman rakkautta?” Ikuista ikävää. Tämä teema tuntuu romaanissa kovin romanttiselta, jopa goethelaiselta vaaliheimolaisuudelta. Vaikuttavasti Kännö kuvaa rakastavaisten yhteenkuuluvuutta ja ylimaallista yhtymistä toiseen. Sen huippuhetkeksi kuvautuu nuorten Danaen ja Giuliettan rakkauden alttari.
”Hänen ajatuksiinsa ropisevat mielikuvat ja tiedonmuruset ovat kuin lammen pinnan särkeviä sadevesipisaroita.”
Edellisen alaotsikkositaatti voisi kertoa minusta Kännön kielen ja kerronnan äärellä: kerrassaan taidokasta kielen kuvailevuutta ja kertojan taitoa. Kännö käyttää kirjassaan sanoja hidastettua unta, ja se kiteyttää paljolti lukutunnelmaa.
Toisaalta tekstin ropinaa on välillä ihan liikaa: kirja on raskasta luettavaa sisältötiheyden, yksityiskohtaisuuden ja runsauden vuoksi. Sivuja on melkein 700 ja teemoja, tasoja ja pinnanalaista lukemattomasti. Ja siksi tämä romaani sopii lukupiireille: siitä irtoaa käsittelyyn paljon, paljon pureskeltavaa.
Tässä romaanissa täytyy hyväksyä verkkaisuus, pikkutarkka kuvaus, joka muuttaa ajankokemusta ja saa aikaan unenomaisen tunnelman. Se osallistaa lukijan ainutlaatuiseen Kännö-maailmaan, jossa myytit ja käsinkosketeltavuus (niin kuin se kielellisesti voi olla mahdollista) yhdistyvät. Kännö ankkuroi todellisuuteen paikoilla (Torino, Pariisi, Wien jne.) ja ajoilla (mm. kansallissosialismin nousu kirjan lopussa), vaikka aikaa myös laskostetaan kellosta ja kalenterista riippumatta.
Vielä sananen Egon Schielestä, josta tiivistyy romaanissa taiteen sydän, kuolemattomuus, ”elämänkipinä, joka välähtää ihmistä ympäröivän ikuisen pimeyden keskeltä”. Kännö kuvaa upeasti taiteilijan maalauksia ja piirroksia. Kuvauksissa myös naurattavat piikit Klimtin koristeellisuuden suuntaan. Lisäksi Kännö pakottaa miettimään: voinko ihailla taidetta, jonka tekijällä oli taipumuksia pedofiliaan ja pornografiaan? Mietin lisäksi ylipäätään puberteettia ja seksuaalisuutta. Esimerkiksi usein unohdetaan, että eurooppalaisen kaunokirjallisuuden ehkä ihailluimmat rakastavaiset Julia ja Romeo olivat teinejä, Julia 13-vuotias – kuten myös tämän romaanin ydinrakastavaiset, kun heidän keskinäinen roihunsa syttyi.
Ja vielä nämä kädet, todelliset ja kuvitteelliset (tai taiteeseen maalatut). Niillä kosketaan, pidetään sivellintä tai kynää (tai naputellaan näppäimistöä). Romaanin kannen Egon Schielen omakuvassa sormet ovat erottamassa elämää ja kuolemaa. Tärkein tarkoitus taitaa toteutua silloin, kun käden jälki tekee hyvää, iholla ja mielessä.
•
Heikki Kännö: Kädet, Sammakko 2024, 695 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
”Miksi tätä meidän kirjaamme voisi kutsua? Sanot, etteivät nämä ole kirjeitä vaan kohtaamisia. Ajatuksia, jotka ovat syntyneet kohtaamisissamme ja joita olen kirjannut muistiin. Ehkä näistä tulisi muillekin tärkeitä.”
Eeva Kilpi on merkittävä esikuva kirjailijana, lisäksi kirjojen, kirjoitusten ja elämäntapansa vuoksi luonnonsuojelijana, sotien vastustajana ja naisasianaisena. Kenties hänestä vielä ilmestyy perinteinen elämäkerta, mutta sellaisen kaipuuta vaimentaa uutukainen, Anna-Riikka Carlsonin kirjekohtaamisteos Rakas Eeva Kilpi (WSOY 2024).
En tähän hätään saa mieleeni vastaavanlaista teosta, jossa kirjoittaja kirjetyyliin kertoo tapaamisista kirjan kohteen kanssa, kuvailee niitä yhdistäen omia tunnelmiaan ja havainojaan sekä elämäntapahtumiaan, limittää kohteen elettyä elämää ja nykyhetkeä sekä vahvistaa kohteen merkitystä niin kotimaisessa kirjallisuudessa kuin yhteiskunnallisissa, universaaleissa asioissa. ”Ehkä näistä tulisi muillekin tärkeitä.” Tuli.
•
”Koputan oveen. Toivon, että olet hereillä. Hei Eeva. Anna-Riikka tässä. Otan käsistäsi kiinni. Ne ovat kuin siivet.”
Kirjassa nuorehko kustantaja ja veteraanikirjailija ystävystyvät, jakavat ilon tapaamisista, kirjallisesta ilmaisusta, kirjallisuuden lukemisesta ja kuuntelusta. Carlson kertoo kunnioittavasti, kauniisti ja aidosti Kilven haurastumisesta, jossa sumeuden hetket eivät peitä kirkkautta.
Liikuttavaa on se, miten kulttuurihenkilöiden ja ”tavallisten” lukijoiden palautteet yllättävät ja kohottavat Kilven tunnelmia, kun Carlson sanansaattajana niitä kertoo kirjailijalle niin Kilven tuotannosta kuin luonnonsuojeluteoistakin. Kirja opettaa tuputtamatta, miten hyvät sanat eivät ole koskaan liikaa, niiden toistoa ei kannata karsia.
Ilahdun kirjan kohdista, joissa siteerataan Kilven tekstejä. Carlson lukee niitä Kilvelle, joka riemastuu siitä, miten hyvin hän itse on kirjoittanut.
•
”Sanot, että tämä runsaus on kuin käkikellon suurenmoinen huuto. Rakastan näitä sanojasi ja sitä, miten uusi rakentuu vanhan päälle. Kirjoitan sinun sanojasi muistiin, kirjoitan sinun sanojesi päälle. Sinä olet kirjailija, ja minä olen muistiin merkitsijä, kirjeiden kirjoittaja, kirjeilijä. Sinä jätät sanat meille. ’Sinä osaat käyttää niitä’, sanot. Yritän.”
Väitän yhä kirjassa olevan ainutlaatuista. Lukijana pääsen osalliseksi ystävyyden hehkuun ja sen lisäksi kirjoittamis- ja kirjaprosessiin. Vaivihkaa olen mukana siinä, miten kirja etenee ja kehittyy. Se jäntevöittää ja rakentaa kirjakokonaisuuden draaman kaarta kahden kirjan päähenkilön elämäntapahtumien rinnalla.
Carlsonin kerronta perustuu Kilpi-tapaamisten kronologiaan, mutta lähes joka tapaaminen liukuu eri aikoihin ja paikkoihin, sekä kertojan että Kilven. Kilven sielunmaisemat korostuvat, paikkoina lapsuuden rajantakaisen Karjalan Hiitola ja aikuisiän kirjoittamiskehto, luonnontilainen Piskola, myös Tapiolan kaupunkikoti sekä Lapin vaellusmaisemat merkitsevät paljon. Nautin Carlsonin taidosta poimia yksityiskohtia ja ilmaista ne elävästi, kaunokirjallisesti. Kirjoittajan henkilökohtainen sulautuu elimellisesti mukaan, kirjetyyliin luontevasti.
•
”En kirjoittaisi ilman sinua, kirjoitan sinusta, sinulle, ja kirjoitan jotakin omaa, ja sinun rohkaisemana alan ehkä kutsua tätä minun kirjakseni. Sinun sanasi ovat siirtyneet minuun, siten teksti on syntynyt. Sanot: ’Mutta sinä olet tehnyt paljon työtä löytääksesi kaiken.’ ’Toteuta tämä. Sinä toteudut tässä.’ ’Älä epäröi, ole rohkea.’”
Mielessäni kirja tiivistyy sanaan rakkaudellinen. Kirjan tunnelma nostattaa hyvää. Siinä on elämän kaikkien sävyjen ymmärrys, mutta suurin niistä – kyllä, todellakin – on rakkaus. Se on hetkien ainutlaatuisuuden ymmärtämistä, eletyn elämän arvostamista, elämäntyön kunnioitusta, kohtaamisiin pysähtymistä, läsnäoloa. Carlson kertoo kirjassa, että hänelle on aina puhuttu kauniisti. Se heijastuu kirjaan luonnollisesti vailla päälle liimausta.
Vaikuttaako tämä kaikki hymistelyltä? Se ei ole tarkoitus, eikä kirja ole pelkkää Kilven tai kirjoittajan ylistystä, koska kyllä kirjasta välittyy nurjaa puolta suruista, eroista, pettymyksistä, sairauksista ja väsymyksestä. Kaikkea on kummankin kirjan henkilön kannalta.
•
”Toistat tätä. Että tämä teksti on totta. Ajattelen, että kaikki, mitä tässä tapahtuu on totta. Havainnot ovat havaintoja ja todempia kuin tulkinnat. Se, mitä sinulle kirjoitetaan ja mitä sinä olet kirjoittanut, se on olemassa ja se on niin totta kuin vain sydämestä kirjoitettu voi olla.”
Kirjan yleistunnelma juhlii elämää siten, että se on vastaan sanomatonta. Tunnistan kirjassa vääjäämättömän hyvästijätön enteitä, muistokirjoitusmaista – mutta: juhlat jatkuvat. Kirjan alaotsikko toden totta osuu oikeaan: Nämä juhlat jatkuvat vielä, koska juhlan aiheen on Kilpi kirjallisin ja aatteellisin perintöineen sekä elämä ylipäätään.
Minulle Eeva Kilven kirkas, konstailematon runokieli on ollut esikuva. Rakkauden metsiin ja puihin jaan myös. Anna-Riikka Carlsonia olen ihaillut kirja-alan soihdunkantajana ja loistavana kirjailijahaastattelijana. Ei silti ole itsestään selvää, että yhdistelmä automaattisesti onnistuisi. On ilo ilmaista: Carlsonin kirja sykähdyttää.
Agricolan päivänä 9.4.2024 palkittiin kirjasomen suosikit vuodelta 2023 Helsingissä Tekstin talossa. Blogistania-palkitut on valittu kirjasomettajien äänestyksellä, jonka tulokset on julkaistu jo maaliskuussa.
Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin oli tapahtuman primus motor. Kirsi puhui hienosti tilaisuuden aluksi ja lopuksi kirjakentästä, kirjasomen vapaaehtoistyöstä kirjojen hyväksi sekä lukemisen ja kirjojen ostamisen merkityksestä.
Blogistanian Finlandia
Paras kotimainen kaunokirja eli Blogistanian Finlandia on Iida Turpeisen romaani Elolliset (S&S). Turpeista haastatteli palkintojenjakotilaisuudessa Kirsi Ranin.
Elolliset oli myös minun ykkössuosikkini vuoden romaaniksi. Sen episodisuus ja kerrontatapa jopa lumosi. Turpeinen osaa lomittaa ekosanoman inhimilliseen epätäydellisyyteen ja tietämättömyyteen niin, että nykytieto lävistää lukijan lukiessaan menneistä.
Blogistanian Globalia
Parhaaksi käännösromaaniksi nousi äänestyksessä Martha WellsinHälytystila – Murhabotin päiväkirjat 1 (Hertta kustannus, suomentaja Mika Kivimäki). Palkinnon nouti Riina Behl, haastattelijana toimi Sini Helminen.
Kuuntelin kirjan ihan palkintojenjakotilaisuutta varten, äänikirjan kesto on rapiat neljä tuntia (lukija Mikko Toivainen). Scifi ei kuulu suosikkilajiini, ja se selvästi vaikutti kuuntelukokemukseeni. En oikein löytänyt tarttumapintaa. Luulen kuitenkin ymmärtäväni melko juonivetoisen kirjan käsittelevän inhimillisyyttä teknologisen kehityksen edistyessä: mikä on ihmisen ja tekoälyn suhde ja ihmismäisen robotin suhde? Romaani käsitteli lojaalisuutta ja luottamusta. Murhabotin päiväkirjat jatkuvat, ja ensimmäinen osa loppuikin koukuttavasti – tänä vuonna ilmestyy jo neljäs osa.
Blogistanian Tieto
Vuoden paras tietokirja on Tommi Kinnusen ja Minna RytisalonHuokauksia luokasta(WSOY) – sopii minulle. Haastattelin palkintojenjakotilaisuudessa Minna Rytisaloa, joka oli mukana etäyhteydellä, ja kustantajaa edusti Anna-Riikka Carlsson, jota haastatteli Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja Korhonen.
Haastattelin Minnaa myös jo helmikuussa Minnan romaanin Jenny Hill lisäksi kahden äidinkielenopettajan yhteiskirjasta, joka näyttää opettajien lukioarkea kaunistelematta, ja voisi sanoa kauhistelematta, vaikka työmäärän kuormitus realisoituu kirjassa. Kirja lataa kaikki uupumukseen vievät tekijät ja ottaa kantaa yhteiskunnan kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kirja ei siten ole vain kirja koulusta. Lisäksi kirjeenvaihtokirja sisältää kiinnostavasti kahden kirjailijan kirjallisuus- ja kirjalijuusajatuksia.
Blogistanian Kuopus
Parhaat lasten- ja nuortenkirjat saivat tasapisteet, joten palkinnon sai kaksi nuortenromaania: J. S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän (Myllylahti) ja Leena Paasion Bengtskär itä kahdeksan (WSOY). Kirjailijoita haastatteli Sini Helminen.
Meresmaan romaania en ehtinyt saada käsiini, mutta luin palkintojenjaon kynnyksellä Paasion romaanin. Se on toinen osa sarjasta, jossa kerrotaan purjehtijalupauksesta Rasmus ja hänen veneilyyrittäjäperheestään. Rasmus on toivottomasti rakastunut purjehtijakaveriinsa Eetuun, mikä tuo vinhaa tunnejännitettä romaaniin. Eetun perhe on kokenut kovia, ja tilanne on edelleen herkkä. Purjehtijoihin kuuluu myös Salla ja ulkojäsenenä luovii luokkakaveri Hene. Nuorille selviää, että venebisnekseen liittyy hämärää ja se voi lisäksi liittyä myös Eetun perhetragediaan. Nuorten tunteet ja toiminta on kivasti kuvattu ja tarina etenee vetävästi.
Kuvatunnelmat
Tekstin talo sopi tilaisuuteen erinomaisesti, ja palkitut jakoivat vilpittömän ilonsa siitä, että palkinto tulee lukijoilta. Tunnelma tuntui kaikkiaan lämpimältä ja lämmittävältä.
Nathan HillinNix on lukematta, mutta uutuuden Wellness (Gummerus 2024) sain käsiini kustantajalta. Kirjailija tulee toukokuiseen Helsinki Litiin, joten se lisäsi kiinnostustani Hillin tiiliskiviromaaniin.
Romaanin keskiössä on aviopari Jack ja Elizabet, jotka ovat ostaneet huoneiston vanhasta telakkarakennuksesta, jota muokataan asumiskäyttöön. Rakennus muistuttaa laivaa, ja sinne pari suunnittelee ikikotia, loppuelämän asumusta neuroepätyypillisen poikansa kanssa.
Onko kuitenkin kyseessä uppoava laiva? Etenkin Elisabeth keski-ikäkriisiytyy. Hän miettii ihmiselämän U-muotoista onnellisuuskäyrää, jonka pohjalla hän kokee olevansa vakiintuneen liiton hengettömissä rutiineissa. Jackin paikallaan junnaava yliopisto-opettajaura ja miehen muuttumaton valokuvataiteen tyyli kyllästyttävät häntä.
Kumpikin puoliso tahoillaan miettii itseään ja muuttumista. Näin Jack:
”Ihmiset, joita hän rakasti, hän ajatteli, olivat vain käymässä, ja heidän sisällään odotti mahdollisuus jostakusta paremmasta tai jostakusta huonommasta, hyvästä tai kurjasta, läheisestä tai vieraasta. Hänen vaimonsa, pokansa, ystävänsä, työtoverinsa – hän ei voinut laskea sen varaan, että kukaan heistä pysyisi jatkuvasti omana itsenään.”
•
Wellness edustaa amerikkalaista vuolassanaista romaanitaidetta hyvässä ja pahassa. Siinä on monessa mielessä hyvää.
Rakenne on hienosti koottu niin, että kirjassa ripotellaan tietoja Jackin ja Elizabethin nykyisyydestä ja menneisyydestä. Kummankin traagisia ja traumatisoivia kokemuksia lähestytään vähitellen. Lukijana koulutun juoneen ja henkilöihin.
Päähenkilöiden persoonaa rakennetaan sitäkin vähitellen niin, että tutustun heihin. En kiinny mutta kiinnityn ja kiinnostun. Jack ja Elizabeth ovat vastakkaisia taustoiltaan: Jack köyhästä maanviljelijäperheestä, Elizabeth monen sukupolven rikastujamenestyjien perillinen. Kummatkin pitävät etäisyyttä lapsuusperheisiin, kummallakin on karuja kokemuksia vanhemmistaan.
Sävyt vaihtelevat. Kuvauksessa on välillä vinoa huumoria (kuten parisuhteen viriiliyttä tavoiteleva kokeilu ja naapurustoaktivistit), välillä syvää murhetta (lapsuudenperhe). Kerronta kulkee ketterän henkilövetoisesti ja tunneälykkäästi.
Monia tasoja ja aiheita kirja sisältää. Nykyilmiöt someen ja sen salaliittoteorioihin hukkuvista somettajista saadaan limittymään Jackin elämäntilanteeseen hivenen päälle liimatusti mutta ihmismieltä havainnoiden. Ihmismielestä lisää: Elisabethin psykologityössä firmassa nimeltä Wellness plasebo-vaikutusten tutkijana saadaan romaaniin mainio taso symbolisesti moneen asiaan. Lume vaikutus ulottuu jopa parisuhteeseen.
”Elizabeth tuli miettineeksi, oliko hänen ja Jackin tarina sittenkin vain kauniisti kuorrutettua plaseboa, pelkkää fiktiota, johon he molemmat uskoivat, koska he tunsivat sen vuoksi olevansa niin hyviä ja erityisiä.”
•
Hyvässä ja pahassa jenkkityylistä proosaa? On Hillin romaanista jotain pahaa sanottavaa.
Ymmärrän traagisen pohjavireen päällystämisen joillakin huvitustavoitteilla, mutta silti romaanissa on turhan paljon tyypittelyä. Vaikka minua naurattavatkin naapuriston fanaatikot, yksioikoisuus vie pisteitä. Ja vaikka minua karmivat pääparin lapsuuden ja nuoruuden kotiolot, paha-hyvä-asetelma on kovin staattinen. Lisäksi aika kulunutta on myös se, mitä puhumattomuus tekee ihmisille ja suhteille.
Kokonaisuutena Wellness antoi vähemmän kuin odotin. Se toki antoi vankan proosakokemuksen, lavean ja kerronnallisesti hallitun järkäleen, mutta sisällön olisi saanut irti vähemmälläkin. Lopputulemana on nätti, yllättävän konservatiivinen, mutta siloinen parisuhderomaani ja keski-iän pohjakosketuksen kuvaus psykologisin yhteiskuntavivahtein. Tai sitten en käsittänyt mahdollisia ironian sävyjä. Viihdyin kyllä.
•
Nathan Hill: Wellness, suomentanut Antero Tiittula, Gummerus 2024, 636 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Suomen kulttuurirahasto maksaa miljoonalla eurolla peruskoululle kirjapaketteja lukutaidon edistämiseksi. Lastenkirjainstituutti on koonnut koulujen valittavaksi kolme erilaista kahdeksan kirjan pakettia, joissa on sarjakuvia, helppolukuisia kirjoja ja selkokirjoja. Koulut saavat nämä tilaamansa Selkopolku-paketit tämän vuoden aikana. Yhdessä paketeissa on selkomukautus Magdalena Hain kauhuromaanista Sarvijumala (Otava 2023).
•
Selkopolku-hanke halusi mukaan isoja kustantajia. Esimerkiksi Otava tarttui tilaisuuteen ja valitsi romaanitarjonnastaan selkomukautettavaksi Sarvijumalan, ja lokakuun lopussa minut värvättiin senmukauttajaksi. Noin kuukautta myöhemmin Magdalena Hain Sarvijumala sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Nyt kirjan selkomukautus on jo ostettavissa.
Loppuvuoden 2023 vapaa-aikani vietin lukioikäisen Laurin ja hänen kauhukokemustensa seurassa. Mukautusprosessi alkoi alkuperäisen kirjan tarkasta lähiluvusta. Muutaman lukukerran jälkeen minulle hahmottui, mikä on oleellisinta. Siitä seurasi kipeä karsintatyö, sillä selkokirjassa ei voi olla alkutekstistä kaikkea vaan ydintapahtumat ja -henkilöt niin, että kirjan teemat ja tunnelma pysyvät alkuperäisen kaltaisina.
Selkoversion tekstimäärää vähentää ja lukemista helpottaa tekstin ulkoasu: rivit ja kappaleet ovat lyhyitä. Selkokirja näyttää säekirjalta (ja monen mielestä runolta). Ulkoasu helpottaa teknistä lukutaitoa, mikä puolestaan tukee sisällön ymmärtämistä.
Sarvijumalassa yksi mukautushaaste oli Laurin uni- ja muistumaosuudet, koska ne rikkovat kerronnan kronologiaa. Ne täytyi selkokirjassa saada lukijalle helposti hahmotettaviksi ja seurattaviksi. Kauhu- ja salaisuuselementtien oli pysyttävä sellaisina, että lukija saisi lukemisen aikana vähitellen ahaa-elämyksiä.
Alkuperäisen kirjan hienot peurankallo-logot tulivat oivaksi avuksi erottaa kronologiasta poikkeamiset. Muita kirjan lukemista ”teknisiä” helpotuskeinoja ovat alun henkilöluettelo ja lukujen selkeä merkintä.
Kielen muokkaus- ja mukautustyö käynnistyi sisältökarsinnan rinnalla. Selkokaunokirjallisuudessa voi ottaa jonkin verran vapauksia perusselkokielen periaatteista, mutta silti kielen täytyy olla rakenteiden suhteen helppoa. Magdalena Hain taidokkaan vivahteikasta kerrontaa jouduin kurittamaan eli lyhentämään virkerakennetta ja vaihtamaan sanastoa yleiseksi ja tavalliseksi. Säilytin mukautuksessa puhekielisyyttä, koska vain niin romaanin nuorten puheen luontevuus siirtyi selkoversioon.
•
Selkoistusprosessi oli luonnollisesti työläs mutta palkitseva. Sarvijumalassa on kiehtovasti monia tasoja, esimerkiksi kirjassa on paljon tunnevivahteita, ja hienovaraisesti siitä välittyy myös moninaisuus. Lauri suree kuollutta äitiä ja loukkaantunutta isäänsä sen lisäksi, että hän on itse toipilas – silti kirjassa on huumoria. Sivuhenkilöt tukevat hienosti juonen kuljetusta ja tuovat tarinaan välittämistä ja luottamusta hyvään. Kuoleman ja rakkauden ikiaikaiset teemat kietoutuvat kauhuelementteihin, joiden yliluonnollisuudet loksahtavat hyvin kirjan reaalimaailmaan.
Oli ilo muokata Hain romaanin maailmaa toiseen kielimuotoon, selkokieleen. Suuri ilo oli myös se, että Magdalena Hai hyväksyi selkoratkaisuni ja toimitusprosessi Otavassa sujui joustavasti.
Nyt on kaikki mahdollisuudet lukea Sarvijumalat yhdessä ja erikseen.
•
Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hanke on merkittävä kulttuuriteko. Lukutaito- ja ajankäyttötutkimukset osoittavat, miten radikaalisti nuorten lukemiseen käyttämä aika on vähentynyt, ja sillä on suora yhteys lukutaitoon. On kyse nimenomaan taidosta: mitä enemmän nuori lukee, sitä paremmaksi taito kehittyy.
Välillä kuulen soraääniä, jotka rahisevat, että helppo kieli köyhdyttää. Näen asian toisin: jos vaihtoehtona on, että nuori ei lue lainkaan, selkokirjat avaavat kirjallisuuden maailman. Myös selkokirjat rikastuttavat sanavastastoa, kielen rakennetajua ja kielen ymmärrystä, kun nuori ei ilman helppoa kieltä lue ollenkaan tai vain vähän. Selkokielen tarvitsijoita on joka luokassa eri syitä iso osa: lukuhaluttomat, tottumattomat lukijat, oppilaat, joilla on erilaisista oppimisvaikeuksista johtuvia kielellisiä vaikeuksia ja oppilaat, joiden äidinkieli on muu kuin suomi.
Usein selkokirja nostaa lukijan itsetuntoa lukijana: hän ymmärtää lukemansa ja saa (kerrankin) luettua kirjan alusta loppuun. Lisäksi selkokirja kannustaa lukemaan lisää.
Selkopolku-hankkeen kirjapaketit ovat merkittäviä siksikin, että kuntien koulusäästöt ovat ajaneet koulukirjastoja ahtaalle. Tiedämme, että teinin kiinnostus herää heti-mulle-nyt-tyyliin. Kun kiinnostava kirja ei ole oitis tyrkyllä, voi nuoren innostus nopeasti laantua. Siksi koulukirjastot ja uudet kirjat kouluissa ovat erittäin tärkeitä lukutaidon ja kirjanlukurutiinin kehittämiseksi.
•
Toivon totisesti, että Selkopolku-hanke ei ole kertaluontoinen. Selkopolku-kirjapaketit kouluille ovat entistä arvokkaampia, koska nykyhallitus poisti 2024 pienilevikkisen latukirjallisuuden tuen, jolla kuntien kirjastot esimerkiksi ovat hankkineet selkokirjoja. Tuen poistuttua kirjastot karsinevat selkokirjojen ostoja valikoimiinsa.
Täytyy myös muistaa, että selkokirjojen tarve on lisääntynyt kaikissa ikä- ja käyttäjäryhmissä. Siksi yksittäinen Selkopolku kouluille ei paikkaa selkokirjojen kokonaistarvetta, vaikka onkin ilahduttava ja tärkeä täydentäjä.
Tässä ensimmäisessä Selkopolussa vain osa kirjapakettien kirjoista on selkokirjoja. Voin vain villisti arvailla, miksi kirjapaketit eivät ”luota” selkoon. Ehkä – painotan spekulointia – taustalla kaikuu joitain piintyneitä ennakkoluuloja selkoa kohtaan (se on liian yksinkertaista, kaunokirjalliselta tasoltaan vaatimatonta… tai muita vanhentuneita johtopäätöksiä, jos ei ole laajalti tutustunut selkokirjoihin).
Ainakin hankkeen taustalla opettajille tehdyssä kyselyssä selkokirjoja toivottiin kouluihin lisää, eikä myöskään nuorten kyselyvastauksissa vieroksuntaa selkokirjoihin ole mielestäni näkynyt. Pohdin tätä vain siksi, että kirjapaketeissa on Selkopolku-hankkeennimestä huolimatta myös paljon muuta kuin silkkaa selkoa – vähättelemättä monipuolisen kirjatarjonnan tarvetta kouluissa.
Vakuutan, että nykyisessä selkokirjallisuudessa on monipuolista, laadukasta kirjallisuutta, jonka ominaispiirre on ”vain” yleiskieltä helpompi kieli ja ulkoasu. Valitettavasti selkokirjojen tunnettuus on yhä kovin heikkoa, koska niitä ei esitellä etenkään valtamediassa.
JA muistutus: selkokirjoja kirjoitetaan myös alun perin selkokielelle ajatellen erilaisia helpon kielen käyttäjäryhmiä – ei siis ole vain mukautettuja kirjoja. Alunperin selkokielelle kirjoitettuja selkokirjoja Selkopolussa on 1-2/paketti.
Monissa tämänkertaisessa Selkopolku-hankkeen kirjapakettien kaunokirjoissa nuoret ovat lukiolaisia tai etenemässä lukioon. Kaikin mokomin! Tosin eniten kielellisiä vaikeuksia ja selkokirjatarvetta on nuorilla, joita ei peruskoulun jälkeen lukio houkuta tai heillä ei ole todistuksessa keskiarvoa lukion ovia aukaisemaan. Samastumiskohteet ammattikoululaisiin ovat nyt Selkopolku-pakettien kirjoissa vähissä. Toivon taas totisesti: tulkoon seuraava Selkopolku-hanke, jossa kirjoissa on samastumispohjaa niin amikseen kuin muuhunkin toisen asteen koulutukseen. Se vastaisi parhaiten todellisuutta, miten peruskoulusta hajaannutaan toiseen asteen koulutuksiin.
Helmi Kekkosen romaanin Liv! (Siltala 2024) aloitusmotot tarjoavat lähtökohdat, sillä kirjan alussa ovat siteeraukset Susanna Hastin kirjasta Ruumis/Huoneet ja Linn Ulmannin romaanista Tyttö 1983.
Kekkosen kirjasta kirjoitan nyt niin, että jutussani on juonipaljastuksia. Tähän kannattaa lopettaa, jos haluat välttyä niiltä.
•
Alkusitaatit siis antavat olettaa, että tulossa on seksuaalista hyväksikäyttöä. Käsittelytapa on tosin tyystin toinen kuin Hastin ja Ullmannin kirjoissa, joissa alaikäinen tyttö joutuu seksuaalisen vallankäytön uhriksi.
Kirjassa kerrotaan kolmannessa persoonassa Livistä, viisihenkisen perheen kuopuksesta, joka on 22-vuotias. Perheen muiden jäsenten minämuotoiset osuudet laventavat näkökulmia Liviin ja perheensisäisiin sekä enteilevät käännetapahtumaa. Viidentenä minäkertojana on Livin paras ystävä Ida. Ratkaisu kerrontatavoista ja näkökulmarakenteesta on onnistunut.
Kekkosen kirjan kerronta toimii niin, että se saa aikaan hivuttavan uhkan tunnun. Kerronta on myös intensiivistä – henkilöiden ajatukset ja sanomiset jäävät kesken, eikä dialogeja merkitä mitenkään.
Romaanin parin kesäpäivän kuvaukseen upottuu myös päähenkilö-Livin perhehistorian tausoitus sen lisäksi, että nykyhetkessä väreilee perheen naisten jännitteiset tunnelmat saaristolomalla. Vanhempien avioero on tuore, ja isän poissaolon tuntu on voimakas. Myös isosiskoilla Ellenillä ja Telmalla on omia ongelmiaan. Helteisten päivien päätteeksi toivotaan myrskyä konkreettisesti mutta myös tunnepuolella puhdistamaan ilmaa. Myrsky tulee vaan ei toivotulla tavalla.
•
Vastaavanlaisista seksuaalisen uhan ja väkivallan kuvauksista poikkeavaa on Liv!-romaanissa se, että Livin osuus etenee kasvavan halun tunnelmissa. Hän on tavannut rannalla miehen, jonka kanssa hän sopii tapaamisen seuraavalle illalle. Lukija seuraa Livin odotusten kasvua tietäen, että pahaa tapahtuu. Kun se on tapahtunut, vieläkin pitkitetään, mitä oikein tapahtui.
Liv siis haluaa miestä ja yhteinen ilta lisää odotuksia, mutta jokin muuttaa Livin mielen: Livin halu tyrehtyy. Tästä seuraa romaanin sanomaosuus Ida-ystävän suulla:
”Ei se liity tähän mitenkään. Ensin voi haluta ja sitten lakata haluamasta. – – Millään mitä sinä olet sanonut tai tehnyt. Ei ole mitään mitä sinä olisit voinut tehdä tai sanoa toisin, ei yhtään mitään, mikä oikeuttaisi sen mitä se mies sinulle teki. Se ei ollut sinun syysi.”
Pidän kaikkein tärkeimpänä tätä: mies ei raiskaa Liviä, vaan Livin kieltäydyttyä yhteisistä jatkoista mies sysää naisen väkivaltaisesti maahan ja osoittaa sanoin ja rajuin ottein ylivaltansa. Se riittää, se ei ole ”vain” tai ”pahin ei tapahtunut”. Silti kaikki muuttuu, perusluottamus murenee nuorelta naiselta, jolla on ollut seikkailunsa ja riskinottonsa sekä joitain huonoja kokemuksia vaan ei ”vielä” tällaista.
•
Totta kai romaani on feministinen, totta kai se on yhteiskunnallinen: yhä vain ollaan miehisen ylivallan alla, kun sattuu naista vastaan mies, joka ei ymmärrä suostumuksen merkitystä tai ei kohtele naista tasa-arvoisesti. Yhä vain on koko ajan todennäköinen uhka, että naiselle voi tapahtua pahaa julkisilla paikoilla ja yksityisesti – että hän on alati potentiaalinen uhri.
Naisen häpeä, syyllisyys, pelko, elämänluottamuksen menettäminen, traumatisoituminen – ne tihkuvat romaanista tunnetasolla, ”vaikka pahin ei tapahtunut”. Mitkään sanat eivät palauta perusturvallisuutta eikä tapahtuma unohdu, vaikka uhri tekisi kaikkensa unohtaakseen. Eivät nämäkään siskon sanat tyynnytä väkivaltaa kokeneen mielenmyrskyä:
”Tämä ei ole sinun syytäsi, eikä ole olemassa mitään oikeaa tapaa reagoida. Jos joku ajattelee niin, ei ole koskaan itse ollut vastaavassa tilanteessa.”
•
Tämä on kaunokirjallisuutta, jota ei romaanin loppuosan hienoiset pamflettipiirteet pienennä. Romaanin loppu käsittelee hienosti ystävän ja perheen tukea (mutta auttaako sekään). Lisäksi Liv! vastauksia osoittelematta tarjoaa purtavaa uhrin ja läheisten suhtautumisesta, onko oikeita, toimivia ratkaisuja, esimerkiksi pitääkö ilmoittaa poliisille, ”vaikka pahin ei tapahtunut”.
Kiinnitän huomioni kirjan aiheenkäsittelyn ja kerrontaratkaisuiden lisäksi siihen, miten väkivaltakokemus osuu uhrin lisäksi laajalle lähipiiriin. Kekkonen avaa apposen auki jo pitkään avoinna olleen kaunokirjallisuuden oven naisten väkivaltakokemuksiin: kaikenlainen väkivalta ja jo sen uhka on liikaa. Vaan miten saadaan todellisuudessa ovi kiinni väkivallan käytöltä, käyttäjiltä?
Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat reitittäjiä tietokirjassaan Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Kirjan alaotsikko selventää kirjan luonteen: Suomalaisia kirjailijanaisia. Vuonna 1989 ilmestyi teos Sain roolin johon en mahdu (Otava), jossa esiteltiin edellisen kerran laajasti suomalaista naiskirjallisuushistoriaa. Oli siis jo aika uudelle koonnille ja lähestymistavalle:
”Olemme tätä kirjaa varten tutkineet 35 kirjailijanaisen elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista sekä kirjallisuushistorioista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista. Rohkeita, uhmakkaita, nöyriä, herkkiä, viisaita ja täynnä ajatuksia hyvässä ja pahassa olivat kirjailijanaiset, joiden elämään, teoksiin ja kirjoittamiseen sukelsimme.”
•
Kirjakokonaisuus on populaari esittelyteos, ei siis varsinaista kirjallisuudentutkimusta viiteapparaatistoineen, vaan lähdetiedot sulavat yleiskieliseksi jokalukijan tekstiksi. Kirjoittajien pitkäaikainen yhteistyö näkyy yhteistekstin saumattomuudessa: sujuva, miellyttävä, yleissivistävä lukukokonaisuus.
Sen kummemmin eivät tekijät määrittele kirjailijavalintoja. Ensimmäinen esitelty on naisrunoilija Regina von Birchenbaum 1600-luvulta ja nuorin Helvi Juvonen. Näyttää siltä, että tuorein kirjatuttavuus on juuri 1919 syntynyt Juvonen. Esimerkiksi Edith Södergrania ei ole mukana, ja mitä lähemmäksi 1900-luvulla syntyneitä kirjailijoita kirjassa edetään, painotus onkin suomenkielisissä kirjailijoissa.
•
Tällainen yleistajuinen kirjallisuushistoria osoittaa, että totuus on tarua ihmeellisempää. Monen naiskirjailijan elämänkäänteet ovat kiehtovia, ja niitä yhdistettynä naisten tuotantoon lukee mielikseen. Kirjan varsinainen oivallus on kytkeä kirjailijoita laajaan kontekstiin: monen naisen yhteydessä on harmaapohjainen laatikko, jossa lukija perehdytetään johonkin ilmiöön. Esimerkiksi Matilda Roslin-Kalliolan yhteydessä on kooste otsikolla ”Nainen kansalliskirjailijana”, Hilja Haahti linkitetään tietoiskuin ”Yhteiskunnallinen äitiys 1800-luvulla” ja Elsa Heporauta kansanopistokulttuuriin, lisäksi moni kirjailija limittyy genrekirjallisuuden avauksiin.
Nykyisin tietokirjallisuus antaa tilaa tekijöilleen. Helttunen ja Saure ottavat joka kirjailijan huomaansa myös henkilökohtaisesti mustapohjaisissa tietolaatikoissa otsikolla ”Lähteillä”. He paljastavat kiinnostuksensa lähtökohdat ja päätietolähteet (varsinaiset, mittavat lähdeluettelot ovat tavalliseen tapaan kirjan lopussa). Lukijalle on informatiivista myös naiskirjailijoiden teosten saatavuus, jonka tekijät paljastavat. Yksi kirjan Kynällä raivattu reitti agendoista onkin, että nykynaiset löytävät kirjailijanaisista yhä edelleen kiinnostavaa luettavaa ja tutustuttavaa.
•
Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia, SKS 2024, 491 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
”Hän oli takertunut kiinni yksityiskohtiin, jotka eivät merkinneet muille samanlaisia asioita kuin hänelle. Lapsuuden uni veden alle vajoamisesta, isoisän kuolema, lähtö Kuurinmaalta, Otho. Ne olivat tienristeyksiä, mahdollisuuksia vaihtaa elämän viitoittamaa suuntaa, mutta Valpuri oli aina kulkenut sitä polkua, joka oli ollut hänen edessään kuin vääjäämätön kohtalo, kuin alamäki, kärryjen edessä laukkaan ryöstäytyvä hevonen.”
Valpuri Kinni selvisi Turussa vuonna 1635 noitakokeesta. Se ja muitakin asiakirjatietoja on naisesta, joka lopulta poltettiin noitana. Tästä Satakunnassa vaikuttaneesta naisesta on Jenna Kostet kirjoittanut historiallisen romaanin Punainen noita (Aula & co. 2024). Koska ajalta ei ole monimuotoisia henkilökuvauksia, on tilaa mielikuvitukselle. Romaani kuvaa tasavahvasti poikkeusnaista aikana, jolloin pappisväki vahti muutosta suhteellisen suopeasti kansanuskoon suhtautuneesta katolisuudesta ankaraan luterilaisuuteen.
•
Punaisen noidan Valpuri tietää varhain kohtalonsa äkkiväärän parantajaäitinsä seuraajana. Noituudeksi luullut taidot perustuvat luonnonkasvien vaikutuksiin ja loitsuaminen on vain plasebovaikutusta, mitä Kostet kuvaa taitavasti kuten myös tietämätöntä kansaa, joka on huhujen ja ennakkoluulojen sokaisemaa – on kyse sitten papeista tai piioista.
Valpurista muodostuu henkilökuva lapsesta nuoreksi naiseksi Tukholmassa, jossa romaani pysähtyy ja jossa Valpuri tunnistaa osaamisensa ja rajansa ihmissuhteissa. Päätyminen kaukaiseen Satakuntaan johtaa ankeudesta toiseen – pääosin (turhan yksiulotteisen) epämiellyttävän Tuomas-veljen vuoksi. Yksi lempeä jakso Laukon kartanossa ja toinen ikään kuin metsän peitossa ovat tervetulleita suvantoja.
•
Kostetin pienen etäisyyden pitävä hän-kerronta sopii romaaniin. Valpurin itsetuntemuspohdinnat ja muiden tarkkailut soluttautuvat siihen sujuvasti. Jonkin verran vierastan asioiden toistoa. Sen sijaan minua miellyttää, miten kirjassa kuvataan vanhenevaa Valpuria, etenkin muistin hapertumista sekä itsensä ja loppunsa hyväksymistä.
Täytyy lopuksi tunnustaa, että olen joitain vuosia sitten vinkannut Anneli Kannolle, että Valpuri olisi maukas hahmo historiallisen romaanin päähenkilöksi (vertaa kutakuinkin Valpurin elinaikoihin sijoittuneet Kannon romaanit Piru, kreivi, noita ja näyttelijä, Pyöveli ja Rottien pyhimys). Sen sijaan Jenna Kostet otti aikalaisasiakirjat ihan omin päin haltuun ja käänsi ne fiktioksi kohtaloonsa antautuvasta yrttiparantajasta. Toistan: tasavahva historiallinen ajan- ja henkilökuva.
Joel Haahtelan kirjoihin, myös tähän uutuuteen, voisi valita monia lukutapoja. Minä lähestyn romaania Marijan rakkaus (Otava 2024) kirjan aikakäsityksen näkökulmasta.
”Olin kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään.”
Käsitys päällekkäisistä aikakerroksista ja ajan laskostumisesta siirtyvät sanoista kirjan rakenteeseen ja kerrontaan. Tässä romaanissa mieskertoja törmää sattumalta Triestessä Marijaan, jonka kanssa mies oli viettänyt 25 vuotta aikaisemmin Prahassa kiihkeän rakkauden kaksiviikkoisen ennen kuin Marija häipyi. Minäkertojamies kertoo vuosien Marija-kaipuusta, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, edesmenneistä äidistään ja isästään. Nämä kaikki ajat vaikuttavat kerrontahetkeen, jälleennäkemiseen ja yhteisiin päiviin Roomassa ja Firenzen liepeillä.
Haahtela on taitava käyttämään kieltä niin, että liukumat ja päällekkäisyydet vaikuttavat luonnollisilta. Sujuvuus ja kielen ilmeikkyys tehoavat. Mielensisäinen ja ulkoiset tapahtumat yhdistyvät, ja Haahtela onnistuu joka kirjassa yllättämään niin, että arkinen ja lihallinen leikkaavat metaforisuutta ja eteerisyyttä. Kieli pysyy aina selkeänä – silloinkin, kun mystiikka, mielikuvat, selittämättömyys ja arvoitus astuvat estradille. Tässä kirjassa esimerkiksi kertojan stalkkausretki elokuvateatteriin on romaanin reaalimaailman ylittävää osastoa.
”Nyt uskoin, että myös tässä maailmassa oli tiloja, jotka eivät pysyneet todessa eivätkä kuvitelmassa, jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä.”
•
Kuinka monta kirjaa Haahtela voi vielä varioida samoja aineksia, motiiveja ja teemoja?
Nämä toistuvat: yksinäinen mies matkustaa ja kohtaa jotain oleellista itsestään ja elämänmerkityksestään; mies haikailee rakkautta tai entistä rakastettuaan elämänsä irrallisessa välitilassa; vanhempiin on ollut kompleksinen suhde ja he ovat poissa; viittauksia vilisee kuvataiteeseen, elokuviin ja musiikkiin; jumaluus värisee lähellä vaan ei julistavasti; ihmisten ja elämän hauraus hyväksytään; hetkissä merkitys tiivistyy; taivas ja tähdet. (Uutuudesta puuttuu lumi.)
No, minun puolestani hän saa jatkaa valitsemallaan tiellä, sillä Haahtelan romaanit toimivat minulle ja asettuvat lohtukirjojeni joukkoon. Totuuden kaipuu -trilogia (Adèlen kysymys, Hengittämisen taito, Jaakobin portaat) ja Yö Whistlerin maalauksessa etenkin loksahtavat siihen lajiin tämän uutukaisen ohella.
”Me synnyimme mielikuviemme myötä, ne olivat kirous ja lahja, ne tekivät meistä sen mitä olimme. Ja maailma ilman kuvitelmia oli surullinen maailma, hän tiesi sen itsekin.”
•
Miellyn siihen, että Marijan rakkaus -romaanissa pilkahtaa melankolisen laskostelun sekaan itseironiaa ja huvittuneisuutta, esimerkiksi minäkertojan romaanin ”kiihkeää runollisuutta ylistettiin”. Senkaltaisesti on kehuttu Haahtelaakin. Romaaniin upottuu muutakin: roomalaista hotellia pyörittää Elena – kirjan nimi Haahtelan alkutuotannosta.
Nimet merkitsevät. Esimerkiksi maalaukset neitsyt Mariasta ja Magdalan Mariasta kytkeytyvät romaanin Marijan nimeen ja siten, että Marija tutkii vanhoja maalauksia noista Raamatun naisista. Romaanin Marijassa yhdistyvät kaksi Mariaa: etäisen arvoituksellinen ja lihallinen nainen.
Olen aiemminkin törmännyt siihen, että Haahtelan teokset innostavat minut ylitulkintoihin. Nytkin vaara pyörii vimmaisesti. Romaanin alun Trieste mainitaan kaupungiksi, jossa kuolleet vaeltavat. Onko siis kirjassa kaikki harhaa tai Marija kertojan elämän päähaamu? Entä kirjan nimi? Romaanissa lähinnä minähenkilö haahuilee rakkausmuistoissaan ja haaveissaan, vaikka kirjan nimessä kyse on Marijan rakkaudesta.
•
Lopuksi pysähdyn vielä kiehtovaan aika-ajatteluun. Romaanissa nousee esille muistojen ja unohduksen tematiikka: ”Jospa unohdus oli maailman vakaana pysyvä perustus ja muistaminen vain julkisivu?”Marijan rakkaus käsittelee lisäksi hallitsemattomuutta: ei elämää eikä maailmaa voi hallita – paitsi fiktiossa:
”Kun kirjoitin, maailma oli. Kun en kirjoittanut, sitä ei ollut.”
Kun luin, Haahtelan maailma oli. Sillä on taikapiirinsä. Haahtela kuvaa maailmaa, jonka voi kokea aistein, ja maailmaa, joka on aistein havaitsematon, mutta se on. Kirjallisuudessa sinne pääsee – ja häilyvään todellisuuteen.
•
Joel Haahtela: Marijan rakkaus, Otava 2024, 192 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Suomalaisen kulttuurin päivä eli Kalevalan päivä sopii mainiosti muistuttamaan, että kotimaista kulttuuria pidetään yllä erilaisin kielimuodoin. Kalevalaan tallennettu nelipolvinen trokee jumputti aikanaan rytmikkäästi suusta suuhun sukupolvelta toiselle. Nyt lukutaitoa on, mutta itsestäänselvyys se ei ole. Voi olla, ettei ole lukuhalua tai lukeminen tuottaa eri syistä vaikeuksia.
Lukuongelmiin on ratkaisu: selkokirjat on kirjoitettu yleiskieltä helpommalla kielellä. Niiden ulkoasu panostaa lukutekniikan helpottamiseen: tekstin palsta on kapea, kappaleet lyhyitä ja oikea reuna tasaamaton. Monen mielestä tällaiset kirjat näyttävät runolta – eli näin sain aasinsillan kalevalalaiseen kirjallisuuteen.
Kalevalan päivän postaukseen valitsin kolme aikuisille suunnattua selkokirjaa, joissa on novellistinen ote. Novellit soveltuvat hyvin selkokirjallisuuteen, sillä lyhyet tarinat pitävät lukijan otteessaan. Silläkin on merkitystä: lukija saa luettua tarinen kerrallaan, toisen toisensa perään. Syntyy lukukokemuksia.
Anna Laine: Ota minut nyt
Heti ensimmäiseksi täytyy korostaa Anna Laineen novellikokoelman Ota minut nyt (Oppian 2024) alaotsikkoa, Eroottisia tarinoita selkokielellä. Vastaavaa ei ole aiemmin selkokielellä ilmestynyt. Eikä nyt ole kyse vihjailevista hipaisuista tai siveistä suukkosista – tässä kirjassa pannaan ja tullaan suorasukaisesti. Kieli ei ole helpointa selkokieltä, mutta asia tulee selväksi.
Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa päädytään yhdyntöihin yhteisymmärryksessä, eli salliva ja suostumuksellinen yhteispeli yhdistää novellien henkilöitä ja tarinoita. Kirja julistaa ruumiillista nautintoa, on sitten kyse autoerotiikasta, heteroista, homoista tai lesboista. Novelleja voi pitää toisaalta seksifantasioina, toisaalta kuvauksina seksin eri muodoista. Kokoelma yllättää suoralla, yksityiskohtaisella kerronnalla. Raikasta ja ronskia.
Anna Laine: Ota minut nyt. Eroottisia tarinoita selkokielellä, Oppian 2024, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä
Jasu Rinneojan kaksitarinaista kirjaa Kauno etsii töitä (Reuna 2023) voi pitää kahden pitkän novellin teoksena, tarinat tosin liittyvät toisiinsa. Kirjan alussa Kauno saa potkut talonmiehen töistä, ja napakasti rajatuissa kirjan luvuissa käsitellään työttömyyden tunteita ja aikuisen, kouluttamattoman miehen paineita ja vaikeuksia saada töitä. Se käy sydämeen.
Tämä Kauno-kirja on jo sarjan neljäs teos, ja tyyli pitää pintansa. Valttina on lempeä huumori ja arkiset tapahtumat. Nätisti Rinneoja kuvaa kovin konkreettisesti ajattelevaa ja ymmärtävää Kaunoa ja muuta maailmaa. Kaunoa tukee ymmärtävä Maija, ja melko eriparista pariskuntaa yhdistää taito nauraa itselle ja yhdessä. Viehättävää.
Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä, Reuna 2023, 120 sivua. Lainasin kirjastosta.
Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia
Kolmen kirjoittajan novellikokoelmassa Valon pilkahduksia (Oppian 2023) on yhteensä 12 novellia, kolme jokaista vuodenaikaa kohti. Keväästä kirja alkaa ja päätyy talveen, ja kaikissa on tavallisen arkipäivän realismia. Päähenkilöt ovat lapsiperhearkea eläviä miehiä ja naisia tai yksineläviä aikuisia ja vanhuksia.
Novelleissa kuvataan tavallisuutta, eivätkä tapahtumat vie kohti erityisiä huippukohtia. Tarinoissa on pieniä käänteitä, joista seuraa ihmisenkokoisia havahtumisia tai havaintoja. Kieleltään novellit ovat sujuvia, joskin jonkin verran joukossa on vaikeahkoja rakenteita. Novellit sopivat hyvin suomalaisen elämänmenon makupaloiksi.
Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia, Oppian 2023, 104 sivua. Lainasin kirjastosta.
Lehtijuttu yksinäisestä vanhuksesta vailla sukulaisia antoi Hanna Weseliukselle herätteen kirjoittaa romaanin Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023). Tosielämässä yksinäisenä kuolleen roinat ja romppeet hävitetään, eikä aineeton perintö siirry kenellekään. Kukaan ei muista, muistele ja siirrä tarinoita sukupolvelta toiselle. Fiktio sen sijaan voi säilyttää ajatuksia, havaintoja ja kuvauksia kuten Weselius romaanissaan.
Kirjan kerronta on kerroksellista: minäkertoja kertoo osuuksia, joissa hän keskustelee Leilan kanssa Nanette Kottaraisesta. Kuvataiteilija ja Nanetten muotokuvaaja Leila on silminnäkijä: hän puhtaaksikirjoitti Nanetten päiväkirjoja vanhan naisen silmien alla Nanetten viimeisenä elinvuotena, joten Leila tietää Nanetten menneisyydestä ja viime ajoista.
Kertojan ja Leilan keskusteluista syntyy yksi mielikuva Nanettesta – samalla keskustelijoista. Nanetten päiväkirjaosuuksista puolestaan välittyy Nanetten oma ääni vuodesta 1948 kuolinvuoteen 2022, joskin lukija saa lukea päiväkirjapätkiä, ja kirjauksissa risteilevät eri ajat epäkronologisessa järjestyksessä – ei sattumanvaraisessa. Romaanin rakenne on harkittu, kuin arkkitehtuurinen kokonaisuus, jossa erilaiset tilat seuraavat toisiaan ja vievät lukijan niihin eri reittejä.
•
Kirjapiirin yksituumainen arvio kirjasta: hyvä on. Eri tavoin päädyimme saman sorttiseen tulokseen. Johanna ilmaisi heti aluksi innostustaan. Hän pääsi pienen alkujumin jälkeen vauhtiin, ja romaani imaisi hänet. Taru kuunteli aluksi kirjaa, mutta niin ei syntynyt elämystä – vasta luettu teksti vetosi ja kirvoitti melkomoiseen kehuun: lukupiirimme kirjoista kärkikahinoissa. Minä en meinannut lainkaan päästä alkua pitemmälle, vasta kirjan osittainen kuuntelu tehosi. Vaikka Tarulle ja minulle jäi romaanista jonkinlainen etäisyyden tunne, luku-/kuuntelukokemus kokonaisuudessaan miellytti.
Keskustelimme pitkään romaanin rakenteesta, jossa Nanetten päiväkirjaosuudet poukkoilivat arvaamattomassa järjestyksessä, lisäksi kertojan ja Leilan juttelu toi erilaisen vinkkelin tarinointiin. Kenestäkään ei saanut selkeää kokonaiskuvaa, mutta kaikista paljastui särmikkyyttä. Muotokuva muotoutui tästä kaikesta – se on eri silmin erilainen.
Kaikkia meitä innosti, että asioita paljastui vähitellen ja yllättävästi. Lisäksi kirjassa jätettiin paljon kertomatta, mikä antoi väljyyttä päättelylle. (Myös harhoille, sillä etenkin oma, osin huolimaton kirjakuunteluni veti minua joihinkin liian villeihin johtopäätöksiin.)
•
Totesimme romaanin täyttyvän motiiveista ja metaforista. Jo Nanetten nimi on sellainen, kirjan nimihenkilön itse valitsema, entisen karistava päätös. On suolasirotin, on koira, on jos mitä. Ja on Nanetteen vaikuttavia asioita: Nanetten piikuus ja luokkaero, mutkikkaita ihmissuhteita ja suuria salaisuuksia. Yhteisymmärryksessä pidimme pienenä kompastuskivenä yksioikoisesti pahikseksi kuvattua Maxia. Pohdimme myös Jugoslavian ja Ukrainan sodan roolia romaanissa – ja siitä pääsimmekin romaanin ytimeen – katseeseen.
Näkemisen ja kuvan merkitys hallitsee romaania. Esimerkiksi meitä kaikkia sai järkkymään analyysi yhdestä Ukrainan sodasta julkaistusta kuvasta. Lisäksi romaanissa on runsaasti kuvataiteen tarkastelua ja sen pohdintaa, kuka katsoo ja kuka tulee nähdyksi. Goyan teoksia tarkastellaan kirjassa pieteetillä. Nanetten konkreettista muotokuvaa minäkertoja miettii näin:
”Mitä minä nyt sitten tekisin Nanette Kottaraisen muotokuvalle? Muotokuvalla? Poraisinko minä reiän keittiön seinään, työntäisinkö reikään muovipropun, ruuvaisinko proppuun koukun ja ripustaisin taulun rautalangasta siihen? Ja mihin asti muotokuva sitten siinä riippuisi, miten kauan minä jaksaisin katsella sitä? Katselisiko kuva minua seinältään, ja kenet minä näkisin, kun näkisin itseni katselemassa sitä?”
Kuuloaistikin merkitsee, sillä etenkin Billie Holidayn ja Whitney Houstonin äänitteet saavat huomiota. Meidän huomiomme sai rakenne, kerronta ja kieli.
•
P.S. Tapojemme mukaan kirjapiirin toinen kirja oli vanhaa kirjallisuutta, tällä kertaa Veijo MerenPeiliin piirretty nainen (1963). Johanna luki sen, ja piti kirjasta odottamaansa vähemmän. Taru luki sen melkein ja piti lukemastaan enemmän kuin etukäteen oletti. Minä en ehtinyt Mereen.
•
Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva, WSOY 2023, 442 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta. Kuuntelin osin äänikirjana, lukija Erja Manto, 10 tuntia, 7 minuuttia BookBeatissa.
Tuuve Aron romaani Kalasatama (WSOY 2020) nappaa äänikirjana oitis mukaansa. Elämäntarina poikatytöstä lapsettomaksi lesboksi, koulukärsijästä kärjekkääksi ajattelijaksi, taiteilijaksi ja tarkkailijaksi provosoi ja osoittelee. Vaan ei heristävä fiktiivinen sormi tunnu opettavaiselta vaan herättävältä. Ja ihan tarkoituksella kuten kirjailija lopussa ilmaisee:
” – – on syytä korostaa että tämä teos on fiktion keinoja kuten liioittelua, kärjistyksiä ja fantisointia häikäilemättä hyödyntävä ja vain valikoidusti totuuteen pohjautuva sepite.”
Kerronnan rytmi on kiihkeä, kieli luistavan virkeää. Perheprobleemat, tunnesolmut ja mielenterveysongelmat puhkovat tekstiä, ja samalla itseironia ja satiiri aukaisevat ankeutta. Kalasataman psykiatrisen klinikan kielitaidoton tohtori saa osansa siinä samoin kuin häikäilemätön isä tai itse kertoja. Ääneen nauramaan minut saa huomiot taide- ja kirjallisuuspiireistä. Terää löytyy herkkyyttä unohtamatta.
Romaanin esseistisyys syntyy siitä, että eri luvuissa on omat teemansa, jota kirjoittaja käsittelee kokemustensa, lukemansa ja muun pohjalta. Hän myös analysoi omaa kirjoittajuuttaan ja teostensa luonnetta:
”Mistä nyt kenenkään kirjat kertovat, jos ovat kaunokirjallisuutta? Ihmisistä. Elämästä kaikkinensa, rakkaudesta ja kuolemasta. Muodot ja rakenteet vaihtelevat, ja kiinnostavampaa kuin mistä kerrotaan onkin usein miten. Tähän mennessä julkaisemani teokset ovat keskenään erilaisia mutta jotenkin niitä yhdistää ulkopuolisen tai »häviäjän» tarina. – – Minua kiinnostaa rivienvälisyys, kieli ja sen musiikillisuus ja mahdollisuudet, ja absurdin ja fantasian sekoittuminen realismiin.”
Kyllä, tunnistan tuon kirjasta. Mutta miten ihmeessä tämä kiihkeä, kirjallinen Kalasataman yksinpuhelu muuttuu draamaksi teatterin lavalle?
•
Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020, 6 tuntia 24 minuuttia äänikirjana, lukijana Karoliina Niskanen. Kuuntelin BookBeatissa.
Teatteriesityksestä Kalasatama 13.2.2024
Ällistyttävän ketterästi monologihenkinen romaani muuttuu kuuden näyttelijän draamaksi! Kirjasta on napattu koomisia aineksia ja lisätty liioittelua. Kalasatama on saanut myös tarkentavan alaotsikon: Pillerinmakuinen tragikomedia. Jotkut näytelmän painotuksista ovat toisenlaisia kuin kirjassa, mutta henki säilyy kalasatamalaisena. Teatteri tällaisena ilahduttaa ja puhuttelee.
Riikka-Riksua, päähenkilöä ja yleisölle puhuvaa kertojaa, toiseus ja ulkopuolisuus kalvavat kaiken ikää ja mielenterveys horjuu aikuisiässä isän kuoleman ja eron seurauksena. Asiantilan vakavuus ei häviä, vaikka sillä myös nauratetaan yleisöä.
•
Lesbous kukkii näytelmässä moninaisena. Ihastukset ja pettymykset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan katso suuntautumista. Ihmisiä ollaan kaikki – ailahtelevia, pöhköjä ja kesken. Tämän toteaman ei ole tarkoitus ohittaa sitä, että kokemus vähemmistöön kuulumisesta on näytelmässä oleellinen. Esimerkiksi Riksun ymmärrys tyttökiinnostuksesta ja erilaisuudesta leimahtaa kaiken nielevänä Euoroviisu-Främling-kokemuksena tai ex-tyttöystävän kaapista tulon vaikeus konkretisoituu hurtissa kohtauksessa, jossa Petra lymyilee ”Gigantin” stressinpoistokaapissa.
Heterot saavat osansa nauruista, mutta ei lesboja eikä homojakaan säästellä. Näytelmässä nauretaan meille kaikille ja kaikkien meidän kanssamme riippumatta suuntautumisesta. Huumori vaihtelee lempeästä provosoivaan. Antaa Riksun paasata, kun hän turhautuu sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisien nykytermistön moninaisuuteen; olkoon niin, että eri (homoseksuaali)sukupolvet suhtautuvat eri tavoin sateenkaarisymboleihin ja prideihin. Eipä taida kukaan olla ennakkoluuloista vapaa.
Sateenkaariaihe sattuu olemaan taas ajankohtaisempi kuin olisi uskonutkaan johtuen presidentinvaaleista: ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen nousi isolle osalle äänestäjistä esteeksi. Tällaista on nyky-Suomessa. Siksi(kin) Kalasatama on tärkeä juuri nyt.
•
Oivaltavasti aika- ja paikkasiirtymiä tukeva lavastus muuntautuu Kalasataman metroasemaksi, hyvinvointikeskukseksi, kodiksi, bilepaikaksi, veneeksi ja muiksi päähenkilön elämänvaiheiden näyttämöiksi. Lisäksi ikkunoiden takana tapahtuvat väläykset vielä lisäävät ulottuvuuksia. Hienoja ratkaisuja!
Muuntautumiskyky koskee niin lavastusta, puvustusta, äänitehosteita kuin näyttelijätyötäkin. Roolien vaihtaminen käy näyttelijöiltä sujuvasti ja ihailtavasti: pieni muutos asussa, eleissä ja ilmeissä muuntaa näyttelijät hahmosta toiseen. Esimerkiksi yleisön silmien alla tapahtuva Santtu Karvosen koliseva muodonmuutos paskaisästä kelvottomaksi psykiatriksi Olavi Keinolaksi on todella mainio. Puhumattakaan näistä (mainitsen vain muutaman muuntautumisen): Heli Hyttinen teinisarjarakastujasta ja tv-koristenaishahmoista Carola Häggvistiksi; Minna Suuronen äidistä bi-kokeiluun äityväksi esikoiskirjailijaksi ja ex-vaimoksi, Markku Haussila niljakkaasta teinipoikaystävästä aikuisuuden heterokaveriksi ja itsevarmaksi queer-woke-nuoreksi. Onni Vesikallio liikkuu tilanteisiin sopivasti lavastusyksityiskohtien vaihtajana.
Ja sitten! Joanna Haarttin lavasäteily! Hänen Riksunsa ilmeikkyys, elastisuus ja läsnäolevuus kantaa koko esitystä alusta loppuun. Esimerkiksi hetkessä Haartti muuttuu nelikymppisestä nelivuotiaaksi. Herkkyys ja itseironisuus yhdistyvät sävykkäästi, ja näyttelijän liikekielen liukuminen pillereiden sivuvaikutuksista vapautuneeseen tanssiin kertoo pintaa syvempää. Haartti sulautuu roolihahmoonsa – uskottavasti ja lähestyttävästi. Vaikuttavasti.
Ehkäpä väliajan jälkeen esityksessä oli pieniä hajanaisuuden ja julistuksen merkkejä, mutta se ei kokonaisuutta muuksi muuta: näin ensi-illassa täyttä teatteria, inhimillistä elämän epätasaisuutta, selviytymistäkin – identiteetin, rakkauden ja kuoleman kysymyksiä kaikin vivahtein.
•
Ryhmäteatteri: Kalasatama, ensi-ilta 13.2.2024. Käsikirjoitus: Salla Vilkka, ohjaus: Sini Peronen; rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen; lisää Ryhmäteatterin sivuilta. Kiitos ensi-illasta!
Tapanani on julkaista juttu kirjailijatapaamisesta, ja nyt on helmikuun haastattelun annin aika. Kanneltalon kirjailijavieraana oli 12.2.2024 Minna Rytisalo, joka junalakoista huolimatta pääsi Kuusamosta paikalle.
Keskustelimme aluksi Minnan romaanituotannosta, jossa jokainen kirja on erilainen. Kirjailija kertoi sen olevan tietoista, sillä erityisesti kerronta ja rakenne sekä niiden kokeilu kiinnostavat häntä. Siksi esikoisromaaniLempi on kolmen kertojan sinuttelua päähenkilölle, ja toisinkoinen, historiallinen romaani Rouva C., on puolestaan biofiktio siten, että Minna Canthon romaanin päähenkilö ennen kirjailijanuraansa. Kolmas romaani Jenny Hillsijoittuu nykyaikaan ja kertoo eri tekstilajein Jenny Mäen elämänkäänteistä.
Alareunan kuvat: Johanna Kartio ja Arja Korhonen
Lempistä ja Rouva C:stä on tehty näytelmäversiot, ja Minna kuvaili tunteita, joita herättää omien tekstien näkeminen teatterilavojen draamana. Hänelle on ilo ja ihmetys, että omat romaanit muovautuvat kymmenien ihmisten työnä esitykseksi ja elävät siten omaa elämäänsä. Hän lisäksi paljasti, että myös Jenny Hill on muovautumassa teatteriesitykseksi.
•
Kirjailijasta oli kiinnostavaa ja tärkeää kertoa tyystin tavallisesta naisesta ja vaihdevuosista niin, että sitä ei nähdä naurettavana. Jenny Hill ei ole silti tosikkomainen vaan kerrontavaihtelun vuoksi leikittelevä. Pääasia on kuitenkin tämä:
”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”
(Tunnustinpa tässä yhteydessä sen, miten olen aina vierastanut voimalauseeksi noussutta Minna Canth -sitaattia, jonka koen paineistavan: ”Kaikkea muuta kuin nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” Sopiihan sellaista toivoa. Pääosin elämä on tavallista, tylsähkön toistuvaa arkea – taisi olla Minna Canthillakin, ainakin Mäen Jennillä on. Ja minulla.)
Juttelimme Jenny Hillin eri kerrontatyyleistä. Viisikymppisen, vaihdevuosien Jenni Mäkeä seurataan eroprosessissa, mutta samalla kerronta läpäisee kaikki elämänvaiheet. Jennyn oma ääni kuuluu terapiakirjeissä Ranskan presidentin rouvalle Brigitte Macronille, ja lisäksi Jenniä ja omaa totuuttaan kommentoivat satuhahmot Tuhkimosta Punahilkkaan. Kaikilla on oma tyylinsä kertoa. Satuhahmot purkavat tarinoiden ja populaarikulttuurin naiskuvaa:
”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”
Jenny Hill on feministinen ja yhteiskunnallinen romaani. Säyseä, mukautuvainen Jenni murtautuu muoteista omannäköiseen elämään sekä hahmottaa kasvunsa ja luokkanousunsa vaikutukset – ja muutospakon.
”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”
•
Lopuksi puhuimme Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtokirjasta Huokauksia luokasta. Siinä on tallennettuna kummankin uupumus ja Minnan irtautuminen koulutyöstä. Kulissientakaisen opettajantyön pohdinnan lisäksi kirjassa on paljon kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lukemisesta ja kummankin arjesta.
Yleisöä kiinnosti Minnan nykyiset ja lapsuuden lukukokemukset. Sodankylälälsen pikkukylän kasvatti luki kirjastoauton lanu-tarjonnan kirja kirjalta ja eteni pitkälle aikuisosastollakin. Kyläkoulun lopetettua koulun kirjakaappi sai kodin Minnan luota, koska tyttärensä tunteva isä sen hänelle lunasti huutokaupassa. Minna lukee nykyisin noin 100 kirjaa vuodessa, osan kuunnellen. Oman intensiivisimmän kirjoitusvaiheen aikana maistuvat vain tietokirjat. Kirjailijan tuleva teos jäi meille salaisuudeksi, mutta odotamme tuotannolle jatkoa.
•
Minna Rytisalon haastattelu Kanneltalossa 12.2.2024. Järjestäjät Helsingin työväenopisto, Kanneltalo ja Kannelmäen kirjasto.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 