Aihearkisto: Kirjallisuus

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Anneli Kanto avaa kirjan kirjoittamisen ja kirjaelämän vaiheita kirjassaan Kirjoittamassa (Reuna 2020). Kirja on mutkaton ja konkreettinen, ja mainiosti siinä yhdistyvät opasluonteisuus ja omakohtaisuus. Lähtökohta on, ettei kirjoittamattakaan voi olla.

”Kirjoittaminen on joskus keveää ja sujuvaa, joskus tikkuista ponnistelua. Aina se on syvästi tyydyttävää niin kuin vaikeasta asiasta selviytyminen on.”

Kirjan lukijaystävällisyys näkyy mielekkäässä lukujaksottelussa, lyhyissä luvuissa ja lähestymistavassa. Etenkin innostun Kannon tavasta pysyä maan pinnalla. Hän vertaa kirjoittamisen vaiheita usein ja nasevasti muihin elämänilmiöihin.

”Teinin kanssa vanhempien on vain jaksettava hankalat vuodet ja toivottava parempaa. Käsikirjoituksen kanssa on jaksettava ja kirjoitettava romaani loppuun asti.”

Kirjan vaiheet ideasta oikolukuun ja valmiin kirjan vastaanottoon Kanto valaisee tyyliin, jossa suoruus ja huumori avittavat tämän kirjan lukijaa nauttimaan prosessista ja Kannon sujuvasta tekstistä. Kirjailijalle itselleen oman tekstin pyörittäminen ei ole aina nautittavaa mutta palkitsevaa.

”Oma kokemukseni on, että luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei lainkaan huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi typerältä. Kun muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, kanavat alitajuntaan aukenevat, mielikuvitus vetreytyy ja tunnit katoavat. Eli pääseekin luovuuden, flown, tilaan.”


Suhteellisuudentaju säilyy kirjassa kaiken aikaa. Kirjoittamistapoja on monenlaisia, ja Kanto lainaa välillä muita kirjoittamiskirjoja ja kirjailijakollegoita. Ote on kannustava ja vertaistuellinen. Kanto korostaakin kirjoittajakollegoiden merkitystä, mutta myös sitä, miten omasta työkyvystä täytyy pitää huolta.

Kirjassa on käytännön vinkkejä esiintymisistä, haastatteluista ja apurahoista. Pääasiana pidän kuitenkin pohdintoja. Kirjan neljäs luku ”Versiosta versioon” purkaa hienosti hirmuista prosessia. Ihastelen, miten selkeästi Kanto esimerkiksi avaa Shakespeare-esimerkillä käsitteet aihe, teema, juoni ja tarina.

wp-1585830586105.jpg

Mielikseni maistelen Kirjoittamassa-kirjan makupaloja Kannon omasta tuotannosta. Olen romaanien VeriruusutPyöveli ja Lahtarit vankkumaton fani. Siksi nautin erityisesti elävistä esimerkeistä aineistotyöstä ja romaaneihin vaikuttaneista esineistä, paikoista ja elämyksistä. Ja ilahduttaahan sekin, että kirjassa on kirjablogeista oma luku, jossa kirjailija välittää arvostuksensa bloggaajien ilmaisesta talkootyöstä lukemisen puolesta.


Kirjoittamassa rohkaisee kirjoittajia ja avaa lukijoille kaikkea sitä, mitä piilee kirjan ympärillä. Tästä kirjasta välittyvät taito, kokemus ja elämys. Kanto tunnustaa oikeutetusti, ettei ole keinoja paljastaa kaikkea kirjoittamisesta. Ei myöskään kaikesta, mitä kirjoihin kätkeytyy, esimerkiksi teemojen teemaa.

”Sekä historiallisissa romaaneissani että lastenkirjoissani on teemojen alla salainen teema, jonka olen kaivanut esiin mutta jota en kenellekään paljasta. Kun tiedän sen itse, teema tihkuu kirjoittamiseeni. Hyvällä tavalla, uskon.”

Uskon.

– –
Anneli Kanto
Kirjoittamassa
Reuna 2020
tietokirja
199 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Brunetti vs. Kolme evankelistaa

Olen tottunut lukemaan vuosittain yhden Donna Leonin ja yhden Fred Vargasin dekkarin. Ei tämäkään vuosi tee poikkeusta. Vargasilta lämmittelen vanhaa kirjaa, ja Leonilta nappaan uusjulkaistun kirjan.

Leonin kirja Anteeksiannon houkutus (Otava 2020) kertoo muistisairaiden vanhusten huijaamisesta, Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus 2020/2003) puolestaan lievästi kehitysvammaisen henkilön hyväksikäyttöä. Kirjat antavat pientä lohtua siitä, että ainakin joskus väärinkäyttäjät paljastuvat. Leonin kirjassa ei ole mustavalkoinen tilanne, mutta Vargasin tarinassa touhuaa selkeä pahis.

wp-1581857149214.jpg

Kumpikin kirjailija on mielistynyt akateemiseen sivistykseen. Vargasin Kolme evankelistaa -sarjassa toimii useita tutkijoita, joiden erityisalaa on keskiaika tai ensimmäinen maailmansota – silti he tuuppaavat arvokkaita havaintoja oman ajan murhatutkintaan. Leonin Brunetti-sankarin rouva on kirjallisuudentutkija, jolle puoliso pulisee tutkinnan yksityiskohtia. Myös Brunetti ihailee vanhaa sivistystä, reflektoi sitä, esimerkiksi Antigonea lukiessaan näin:

”Antigone on päättänyt, että veli on haudattava ja että hän tekee sen itse. Hän pyytää siskoaan auttamaan, mutta Ismene – varovainen Ismene-raukka – ei suostu. Laki on vahva. ’Me kärsimme ja tuhoudumme kauhealla tavalla, jos muutamme lakeja väkisin.’
’Enpä usko’, Brunetti sanoi ääneen.” – -.
Brunetti jatkoi lukemistaan ja pääsi pian Antigonen kohtalokkaaseen julistukseen, että hänen oli tehtävä niin kuin omatunto sanoi.”


Vargasin dekkari Ei takkaa, ei tupaa lönkyttelee eteenpäin pilke silmäkulmassa ja originellit henkilöt herättävät kiinnostuksen. Vaikkei silmiini syty ihan samalaista hohtoa kuin Adamsberg-sarjaa lukiessa, nokkelaa sanailua ja juonenkuljetusta seuraan mielenkiinnolla. Humaani henki leijuu, vaikka murhia setvitään. Juoni on lyhykäisyydessään se, että heikkolahjaista nuorukaista lavastetaan murhaajaksi, joten hyväsydäminen entinen ilotyttö kääntyy Louis Kehweilerin puoleen, hän puolestaan ränsistyneen talon asukkien eli ”evankelistien” – johan kelmintouhut ratkeavat, eivät helposti eivätkä suoraviivaisesti vaan viihdyttävän mutkikkaasti.

Leonin Anteeksiannon houkutus veivaa tuttuja juttuja Brunettin kotona ja töissä. Välillä tuumailen Brunettin suhdetta sihteeri-Elektraan, välillä vaimoon – ja etenkin vaimoon suhtautumisessa on jotain oudon varovaista, vaikka liitto on kestänyt parikymmentä vuotta.

Aika pitkitetyksi Leonin kirja venyy, ja tutkittava juttukin muuttuu matkan varrella. Huoli nuorista ja huumeiden leviämisestä hukkuu realiteetteihin, ettei asialle voi oikeastaan tehdä mitään. Eikä vanhojen eikä vammaisten asema ole kunnallisissa palveluissa kummoinen, ja yksityiset kynivät omaiset vararikkoon. Joten yhteiskunnallisia virtauksia pulppuaa taas Leonin venetsialaisista kanavista, ja se on minusta ihan oikein. Muuten ei uusin Leonin dekkari ihmeesti hetkauta, mutta eihän tätä vuosirutiinia voi katkaista. Italialaisuus, eri kielet tahi murteet nousevat tärkeiksi pohdinnan kohteiksi – vähän niin kuin Ferranten Napoli-sarjassa korostuu, mitä kielimuotoa milloinkin puhutaan.

Paria asiaa vielä ihmettelen. Onko Vargasin Adamsberg-sarja jumissa, kun vanhoja suomennoksia julkaistaan uusintapainoksina? Miten Brunettin vaimo ehtii yhä vain kokata monen ruokalajin lounaat ja päivälliset yliopisto-opetuksen ja tutkijahommien lomassa?

– –

Donna Leon
Anteeksiannon houkutus. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2020
dekkari
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Fred Vargas
Ei takkaa, ei tupaa. Kolme evankelistaa -sarja
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2003/2020
271 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Verkkoaika nyt ja V. S. Luoma-aho: Luonteita

Kirjastot ovat kiinni, mutta vielä ovat auki kirjakaupat, markettien kirjaosastot ja kustantajien verkkokaupat. Verkon e- ja äänikirjapalvelut saattavat elää nyt kulta-aikaansa: niistä löytää aika rajattomasti uutta ja vanhaa kirjallisuutta. Lukemista saa siis hankittua.

Kirjallisuuden saavutettavuuden turvaamiseksi löytyy myös ilmaista verkkokirjallisuutta. Esimerkiksi seitsemän nykyrunoilijaa julkaisi viikko sitten runovideon Runous. Nyt. Se muistuttaa, että runoilijat ovat kirjailijuuden lisäksi esiintyviä taiteilijoita, joiden tienesteihin poikkeustilanne vaikuttaa merkittävästi. Video on kyllä hieno kooste nykylyriikkaa, suosittelen!

Runokustantamo Poesia on jo pitkään kotisivuillaan tarjonnut runokokoelmia ilmaislukuun. Korona-ajan alkuun Poesia päästi taas avoimesti verkkoon muutaman teoksen viime vuosilta. Yksi niistä on V. S. Luoma-ahon kokoelma Luonteita (Poesia 2018).


Verkkokirjoina runojen lukeminen ei ole minulle yhtä luontevaa kuin kirjasta luettuna – lehteiltävyys ja selailtavuus puuttuu, minkä koen runojen lukemisessa oleelliseksi. Siis sen, että pääsen peruuttamaan ja palaamaan aiemmin lukemaani. Luoma-Ahon kokoelma sisältää proosarunoja, ja jokainen lyhyt katkelma on oma juttunsa, joten selailtavuus ei ole samanlainen elinehto kuin yleensä. Kirjan 30 proosapätkää sitoutuvat otsikkoonsa, eli kyse on erilaisten luonteiden kuvauksesta.

Valitut luonteet eivät ole järin mairittelevia inhimillisiä piirteitä. Joukossa on muun muassa moukkamaisuus, kaistapäisyys, inhottavuus ja epäkohteliaisuus. Enpä luonnehtisi yhtäkään kirjan otsikkoa positiiviseksi ominaisuudeksi.

wp-1585465273079.jpg

Mikä tekee proosajutuista runoja, proosarunoja? Kirjan luvut ovat lyhyitä, suorasanaisia. Virkkeet ovat napakoita ja rakenteeltaan selkeitä. Runomaista yllättävyyttä niihin osuu arvaamattomin asiasiirtymin ja ilmaisuin. Siitä kai proosarunossa on kyse, odotetun etenemisen odottamattomasta hajottamisesta, mielleyhtymien laventamisesta. Näin esimerkiksi kirjan luvussa ”Tyhmyys”.

” – -. Näyttää siltä, että selviytymiskeinoiltaan tyhmä on usein ylivertainen ja tavoittamattomissa; pehmeästi laskeutuva, niin sanotusti onnellinen. Hän lapioi naapurihaudan mullat päälleen, koska ei ymmärrä vertauskuvaa. Sana on hänelle kasa kirjaimia. Tyhmä on kuin rakastunut: valmis antamaan muille jotain, mitä nämä eivät halua eivätkä voi ottaa vastaan. – -.”

Mikä ettei ihmisen ikävä inhimillisyys kiinnosta. Kyllä näitä purevia pätkiä lukaisee. Kirjan kuvitus lisää kiinnostusta, sillä Jaakko Pallasvuon viitteellinen, vilkas viivankäytto tuo proosarunojen kylkeen tuplatulkittavaa.

Sudenkuopaksi minulle kuitenkin koituu yleissivistymättömyyteni. Se estää kirjan kokonaisarvioinnin. Luoma-ahon kirja on verrokki Theofrastoksen samannimiseen ja samoin otsikoituun kirjaan antiikin ajoilta (noin 300 eaa), ja samuus ulottuu jopa kirjan kansiin asti: kansilehdellä on suoraan kirjojen samanlainen sisällysluettelo. Mitä tästä nyt sitten sanoisi, kun en tunne antiikkisia alkutekstejä? No, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Ei taida.

V. S. Luoma-aho
Luonteita
Poesia 2018
37 sivua.
Luin PDF-kirjan kustantajan sivuilta: tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

J. P. Laitinen: Lume

”Ihminen on perusolemukseltaan fiktiivinen olento, ja tämän lähtökohdan hyväksyminen on ensimmäinen askel.”

Nyt pyörittää päätä fiktiivisyys monella tasolla. J. P. Laitinen lataa romaaniinsa Lume (Teos 2019) monia kerronnan ja henkilökuvauksen kerroksia.

Romaanin tajunnanvirtainen minäkertoja, 45-vuotias filosofi Henry Qualia, saa viestin ex-vaimoltaan sairaalasta parinsadan kilometrin päästä. Henry matkustaa sairaalaan. Siinäkö se, yhdenpäivänromaanin matkan kuvaus? Ei sinne päinkään. Romaanin paikat, ajat ja tapahtumat poukkoilevat kertojan päässä rajattomasti mielleyhtymien ketjuna. Käy selville, että äiti sairastaa Alzheimeria ja uskovainen kaksoisisko vastaa hoivasta. Laura-vaimo on häipynyt 10 vuotta sitten, kolme vuotta myöhemmin lähettänyt Henrylle paljastuskirjeen ja nyt kutsun tautivuoteelle. Henry on aikaa sitten lopettanut filosofian luennot yliopistolla. Sittemmin Henry on muilta salaa kavaltanut äidin varat keskittyäkseen maailman mullistavan filosofiateoksen kokoamiseen. Kirjan työnimi on ”Fiktiivisen ihmisen teoria”.

Ja viimeistään tässä vaiheessa lukija oivaltaa päähenkilön nyrjähtäneisyyden: Henry odottaa kirjan pelastavan taloudellisen ahdingon. Siis filosofiateos taloudellisena menestyksenä? Ei ole kertoja realiteettien maailmassa, vaan psyyken heilahtaneisuus tuottaa mielen sepitettä – siis fiktiivinen ihminen sitenkin. Ei kirja silkkaa teoreettistyyppistä pyörittelyä ole identetiteetin spekulatiivisesta ja vakiintumattomasta luonteesta, siihen kätkeytyy myös mustaa huumoria ja tragediaa.

”Ihminen luulee tietävänsä mitä joku on sanonut, sillä hän on arrogantti ja ignorantti. Tarkemmin sanoen ihminen on arrogantti koska hän on ignorantti. Siinä järjestyksessä. Ei ihminen ole arrogantti pahuuttaan, hän on tietämätön. Todellisuudessa on hyvin vaikea erottaa mitä toinen ihminen on sanonut siitä mitä olemme kuulleet hänen sanoneen, puhumattakaan siitä kuinka paljon menee tyystin ohi korvien kun ajattelu harhailee epäolennaisuuksiin. No niin. Täällä on tukalan kuuma. Ulos. Näkemiin. Näkemiin.”

”Minun pitäisi olla kirjoittamassa placebosta ja nobecosta ja niiden merkityksestä fiktiivisessä ihmiskäsityksessä.”

Kaikessa kajahtaneisuudessaan kertojahenkilö kiehtoo. Se, miten asioita hänestä paljastuu, palkitsee lukijan etsintätyön. Monessa asiassa on piilo- ja monimerkityksellisyyttä. Esimerkiksi nimet kuten koko kirjan nimen merkitys, lume: sillä on ilmeinen suhde minäkertojan filosofiseen ajatukseen ihmisen fiktiivisyydestä – tai häneen itseensä.

Siis kertojan oma nimi. Kannattaa googletella. Henryn sukunimi qualia on mielenfilosofian termi ja tarkoittaa subjektiivisia tuntemuksia ja kokemuksia vain kokijan omasta näkökulmasta. Henryn mullistava filosofia-ajatus on siis jo olemassa, teoriana sama kuin Henryn sukunimi. Lumetta koko filosofi Henry Qualia – ja romaani silkkaa placeboa!

wp-1585312676113.jpg

Kertoja antaa mielleyhtymien virrata, hän lisää mukaan äänityksiään ja kaarisulkuihin havaitsemiaan termejä, lyhenteitä ja sanoja. Kieltämättä tyyli on melko raskas, eivätkä pitkät tekstikappaleet vähennä lukijan ponnisteluja. Mutta ponnistus myös palkitaan: Henryn ajatusten tonava virtaa niin, että muistiinpanoni tulvivat hienoja sitaatteja ihmisen, ajattelun, kielen ja maailman olemuksesta. Ei se mitään, että niissä on kehäpäätelmiä. Niistä välittyvät ihmisen fiktioluonne ja eksistenssin kumiseva yksinäisyys. Esimerkiksi tällaisia:

”Kieli on ainoa keino jakaa kokemuksia, ja siihen se on täysin riittämätön. Ihminen luulee jakavansa kielen välityksellä kokemuksia, mutta todellisuudessa hän ei jaa kokemuksia vaan väärinkäsityksiä; ihminen jakaa väärinkäsityksiä ja vaihtaa niitä toisiin väärinkäsityksiin eikä ymmärrä ettei siitä seuraa konsensusta vaan lisää väärinkäsityksiä; jokainen puhuu omaa privaattia kieltään fraaseilla ja käsitteillä joiden merkitys on subjektiivinen, eikä niitä voi tyhjentävästi selittää toisille, koska selittäminen edellyttää uusia fraaseja ja käsitteitä, joiden merkitys on subjektiivinen.”

”Mutta filosofia ei ole kaikkia varten, eikä Fiktiivisen ihmisen teoria ole kaikkia varten.”

Eikä Laitisen romaani ole kaikkia varten, oletan, sillä sen maailmassa viihtyminen vaatii herkeämätöntä tarkkaavuutta. En ole mitenkään filosofisesti valveutunut, muttei se haitannut romaanin filosofis-psykologisen viritelmän selvittämistä. Mielestäni lukukokemus on vaivan väärti, vaikka ihan loppu ruuhkautuu turhaan, ja on se myös samalla sekä hämärä että osoitteleva.

Lume päästää todellakin kertojansa pään sisään, ja hänen laukomistaan totuuksista kokoan rikkonaisen henkilön, en rakenna ehjää vaan hajoavan. Lume lääkitsee kyllä lukuvaivaa, sillä sen kerronta parantaa moneen otteeseen odotuksia ilmaisun taidosta.

– –

J. P. Laitinen
Lume
Teos 2019
romaani
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjat kertovat, Kirjaluotsi ja Tarukirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Philip Teir: Neitsytpolku

Ei sitten sanaakaan autofiktiosta. Luen taas kirjan romaanina, koska voin. Voin, koska en tunne Philp Teiria tai hänen henkilökohtaisen elämänsä vaiheita. Tosiolevaisuutta kirjailija ei ole haastatteluissa peitellyt. Silti.

Neitsytpolku (Otava 2020) kertoo alle nelikymppisestä perheenisästä, jolla on lähisuhteissa kaikki hyvin. Ei hän riitele vaimon kanssa, ja kouluikäisten lasten kasvatus sujuu yhteisymmärryksessä. Silti Richard ihastuu 12 vuotta vanhempaan naiseen. Ihastus muuttuu rakkaudeksi, joten Richard eroaa, ja siitä alkaa erokipujen ja uusperheen vakiinnuttamisen vaihe.

Teir kirjoittaa kolmannen persoonan kerrontakeinoin, joten teksti saa siten etäännyttämisefektin. Tarina välittyy maltillisen etäisyyden päästä myös niin, ettei tunteissa kieriskellä tai hehkutella. Richardin ja Paulan läheisyyden kehittyminen kuvataan eleettömän vääjäämättömästi pieniä viestittelyn ja kohtaamisien yksityiskohtia korostaen.

”Richardista oli mukava kuulla, että Paula oli niitä jotka uhrasivat aikaa tinkimiseen, ja hän saattoi hyvin kuvitella tämän jonkun basaarin takahuoneeseen. Häntä miellytti ajatella, että oli rakastunut ihmiseen jolla oli oma elämä ja valmis persoonallisuus.”

Vaimon ja miehen yhteiseloa näytetään rutiinien ja muutamien tunnelmatilanteiden välityksellä, samoin lasten roolia perheessä ja sitten muuttuneessa tilanteessa. Ero koskettaa myös muita kuten Richardin vanhempia. Eniten siinä tilaa vie Richardin äitisuhde.


Tunnelmani ovat kahtalaiset. Arvostan kovasti arkisuutta, jolla tarina välittyy. Mikään ei korostu tai paisu. Siinä on myötäelon henkeä: tällaista tapahtuu, sitten täytyy tehdä, mitä parhaalla tahdolla voi tilanteessa tehdä. Toisaalta olen tuupertua tasaiseen, korrektiin tapahtumataltiointiin, ja etäännyttämisefekti vaikuttaa minuun, no, etäännyttävästi.

wp-1584865177147.jpg

Ja silti ihailen tapaa, jolla etenkin mieshenkilö tuodaan tykö. Tämä tavallinen, kiltti, kunnollinen, ajattelevainen, melankolinen, riekkumaton henkilö, joka joutuu valintojen eteen. Paula kyllä hitusen nävertävästi korotetaan ylivoimaiseksi viisaaksi naiseksi, silti symppaan sitä, miten varovaisesti pariskunta etenee –  ja taas keinahtaa keinu alaviistoon: on sen kuvaus puuduttavaa pidättyväisen hillittyä porvarillista charmia. Ei sitä horjuta edes Richardin äidin kiukuttelu, suomi-ruotsi-kieliraja tai Ullanlinna-Pohjanmaa-mentaliteettierot.

Ja taas: symppaan sitä, että kirja näyttää aikuisen rakkauden. Eniten annan tunnustusta sille, miten kirpaisee lasten, vallankin pienen pojan tunnekaaos uuden edessä, ja taas: toisaalta riepoo isän kasvatuskeinojen silkkihansikkaat. Ja kaiken taas-mutinaani lomassa ymmärrän, että asioiden täytyy olla tässä kirjassa juuri näin. Sitä on kirjailijan tyyli.

Kylä Neitsytpolku paikkansa löytää erokirjojen joukossa. Ja kirjasta saa hyvän verrokin, mikä ero on romaanilla rakkaudesta ja viihteellisillä rakkausromaaneilla.

Philp Teir
Neitsytpolku
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2020
romaani
125 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirsin book club ja Lukulaiffii.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Max Porter: Lanny

Kaikki kirjat eivät sovi kuunneltaviksi, mutta nyt naksahti nappikuulokkeisiin moniäänisen romaanin oiva äänikirjaversio. Max Porterin romaani Lanny (WSOY 2020) on toteutettu viiden lukijan voimin siten, että pääkertojat ja kyläläisten sekakuoro erottuvat ja sekoittuvat – ihan niin kuin painetussakin versiossa.

wp-1583055448555.jpg

Moniäänisyyden jo mainitsin. On kirjassa juoni. Se kertoo kolmihenkisestä perheestä pikkukylässä sopivan etäisyyden päässä Lontoosta. Isä käy Cityssä töissä, äiti kirjoittaa dekkareita ja kouluikäinen Lanny herättää hämmästystä outoudellaan. Lanny käy kuuluisan taiteilijan Peten opissa, ja muu kyläkunta kyttäilee tulokkaita.

Romaani jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen pohjustaa, toisessa tapahtuu käänne eli Lanny katoaa ja kolmas kiihdyttää etsintäjännityksen huippuunsa, ratkaisuun ja tulevaan asti. Kuuntelen kirjan päätarinaa ja sivutarinoita siten, että selitän itselleni kirjan käsittelevän sietokykyämme läheisten ja vieraiden suhteen sekä niiden tulkintojen moninaisuutta, joita toisistamme teemme – tai jätämme näkemättä ja tuntematta. Ja sen ohella kirja kertoo välittämisestä ja ohittamisesta.

Otan esimerkiksi Lannyn isän lausahduksen pienestä pojastaan: miten hukassa mentaalisti olemme toisistamme, vaikka olisimmekin periaatteessa läsnä:

”Ajattelin, nyt ne aikoivat ymmärtää Lannya, hänen kykyään kiemurrella ja vääntyillä, niin että kaikki yritykset saada hänestä ote olivat turhia. Minulle se oli tuttua. Missä Lanny on? Sitähän minä olen kysellyt itseltäni jo vuosia. Mitä poika puuhailee?”

Kirjassa on taso, jolle pääsy vie aikaa. Kaiken tositason liepeillä muotoaan alati muuttaa Isä Suomukka -vainaa. Mikä? Kuka? Se täytyy kokea, siinä ei selitykset auta.

”Jokainen elävä olento on mukana.

Yö laskeutuu, ja Isä Suomukka -vainaa on tehnyt tehtävänsä.”

Tehnyt tehtävänsä? Kyllä, tuonut ihmeen ja taian kriisitarinaan. Sen lisäksi henkilöiden päänsisäiset suoltamiset toimivat hienosti niin kuin kaunokirjallisuus vain voi: pääsemme ihmisten mieleen ihan toisin kuin muuten. Ja ihailen äänikirjasuunnittelutyöryhmän taitoa, miten kirjan eri osuuksia on poimittu eri lukijoille. Toimii todella hyvin.

Kirjan lopusta vielä. Hienohan sekin on. Se kertoo alituisesta muutoksesta. Sellaisestakin, jossa on erityisen menettämistä tavallisuuden ehdoilla.

– –

Max Porter
Lanny
suomentanut Irmeli Ruuska
WSOY 2020
216 sivua / äänikirjana 4 tuntia 44 minuuttia
lukijat: Krista Putkonen-Örn, Jukka Pitkänen, Erja Manto, Toni Kamula, Aku Laitinen.
Lainasin kirjan kirjastosta / kuuntelin BookBeatissa.

Myös Kirja vieköön! -Riitta ja Kirjaluotsin Tiina kuuntelivat kirjaa ja innostuivat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! En lähde arvuuttelemaan, mitä ja miten Canth kirjoittaisi nykypäivänä, mutta oletan, että Canthin henkeen kuuluisivat halu vaikuttaa ja aiheet, joista jotkut haluavat vaieta: vaikeat tilanteet ja pyrkimys purkaa niitä. Uskoisin kaikkien genrejen sopivan, niin omaelämäkerrallisten teosten, jossa käsitellään esimerkiksi masennusta, kuin pamflettienkin, joissa näytetään miespuheen räikeys – ja sellaiset haastekirjaset voisivat olla vaikka käännöksiä maailmalta. Ja sitten proosatuotannossa voisi olla vakavaa ja viihdyttävää sekä niiden välimuotoa, mutta aina on ihmisistä kyse, elämästä selviämisestä omien ja ulkoa tulleiden paineiden painaen. Siksi tänään tämä kirjailija ja hänen uusin teoksensa.


Veera Vaahtera -nimellä Pauliina Vanhatalo taitaa irrotella ja nauttia viihdekirjallisuuden rajojen testailusta. Olen lukenut useamman Vanhatalo-kirjan, samoin Vaahtera-kirjan. Nyt rajaan juttuni Vaahtera-osastoon, ja siitä yleisesti totean, että olen pitänyt realismiin kallellaan kulkevasta käsittelytavasta, sillä mukana on aina jotain epätyypillistä, etenkin naishahmojen elämäntilanteessa. Onnellisiin romansseihin on kyllä juonissa päädytty lajityypin mukaisesti. Ja miksei olisi, onhan se aina mahdollista, onnellinen käänne.

Vedet silmissä (Tammi 2020) on mielestäni jokseenkin rohkea veto viihdekirjallisuudessa. Kirja käynnistyy Jenna-kertojan Kasper-veljen itsemurhasta. Eikä tämä ole juonipaljastus, sillä asia selviää muutaman ensi sivun aikana. Viihdettäkö itsemurhasta, surusta, psyykkisistä ongelmista ja lapsuusperheen moninaisista sosiaalisista ongelmista? Miksipä ei! Selviytymistarinamielessä.

wp-1583055684845.jpg

Jenna on jättänyt akateemisen tulevaisuutensa veljen huoltamisen vuoksi, ajautunut veljen kanssa välirikkoon, päätynyt väljään panosuhteeseen koomikon kanssa ja alkanut myös itse ammattimaiseksi stand up -koomikoksi. Kirja kertoo siitä, mitä Jenna käy läpi suhteessa uraansa, nuoruudenystäväänsä Ellikseen, poikaystävään, syyllisyydentunteisiinsa ja perhetaustaansa samalla, kun hän joutuu pöyhimään veljensä jäämistöä.

”Tämän on Kasper nähnyt aamulla herätessään. Nyt sen näin minä.Tuosta ikkunasta lankeavan valon hän on tuntenut ihollaan. Nyt sen tunsin minä. Ajatukset olivat lennelleet kuin linnut hänen mielessään, ja nyt ne saisivat pesän minuun.”

Ei siis ihan perusviihdeaineistoa, vai mitä? Annan pisteet Vaahteran rohkeudelle yhdistää kevyttä ja raskasta. Lisäulottuvuus rohkeudessa on se, että romaaniin ympätään lavakomiikkaa. On mielestäni suoranainen riski selostella lavajuttuja proosamuodossa. En ole stand up -fani, joten tästä lähtökohdasta voin huojentuen todeta, etteivät lavajutustelut herättäneet minussa myötähäpeää (hyvä), eivät kyllä huvitustakaan (ok). Kerran nauroin kirjan aikana ääneen (autoseksikohtaus seurauksineen, siis seksiä autossa, ei soolona), muuten suru ja arjen hupaisat sattumukset sanailuineen pysyvät balanssissa, tilanteenmukaisesti.

Genretyyppisesti mukana on päähenkilön kavereita, elämäntilanteen käännekohtia ja mahdollisuus rakkauteen. Taitavasti näytetään kertojan elämän kipukohtia niissä vellomatta, ja lukija palkitaan toivolla. Kelpo viihdekirja siis, vaan ei ihan perushömppää. Hyvä.

– –
Veera Vaahtera
Vedet silmissä
Tammi 2019
romaani
207 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Naistenviikko 2020: haaste

Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää 2020! On aika julistaa kuudennen kerran  naistenviikkohaaste.

Vapaasti tulkittavat haasteohjeet

Haasteviikon aikana 18. – 24.7.2020  luetaan ja/tai postataan naisnäkökulmasta.
Aihe ja tyyli on vapaa:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

naistenviikko 2020

Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2020.
Jos vain luet: koe ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät:

Naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017 ja 2018 löytyvät vuoden 2019 koontijutun lopusta: tässä.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Paula Noronen: Tarja Kulho

Varmasanainen markettikassa Tarja Kulho (Tammi 2020) ilahduttaa elämänopeillaan ja kokemuksillaan. Kuuntelen niitä Tarja-hahmon luoneen kirjailija Paula Norosen lukemana, ja pyrskähtelen tuon tuostakin. Tämä on virkistävä välipala.

wp-1584018643573.jpg

Korsolaisella Tarja Kulholla on elämä kunnossa. Hänellä on leppoisa ja luotettava avomies, hän huolehtii tarkasti 8-vuotiaan Ula-tyttären hyvinvoinnista, ja lukioikäistä Pyry-poikaa hän kaitsee etänä Hollannin-vaihto-opiskeluvuoden vuoksi.

”Olen ihmissuhteissani ihan tavallinen. Joskus sujuu ja joskus ei. Sama työssäni. Useimmiten on hyvä päivä ja hommat sujuu, mutta jos olen vaikka edellisenä iltana syönyt soijatortillaa niin seuraavana päivänä turvottaa ja harmittaa. Viimeinen kysymys on mielestäni, anteeksi vain ilmaisu, ihan perseestä. Ihminen voi erota vaikka kuinka usein, eikä se määrittele häntä ihmisenä.”

Vipinää kirjaan tuo se, että Tarja on vahingossa ilmoittautunut Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille. Tämä tuottaa hupia, sillä Tarjan tekstit paljastavat menneitä kokemuksia ja kirjoittajan ajatuksia. Myös viestiketjut kurssitehtävien vastaanottajan kanssa lisäävät harrasteopintoon vinkeää sävyä. Suoraviivaista Tarja Kulhoa seurataan myös Räkkärimarketissa, jossa hän opastaa niin työkavereitaan kuin asiakkaitaankin. Ja hyvin tuntuvat Tarjan totuudet tepsivän kanssaeläjiin. Yksitotinen laukoja myös vitsailee, mutta joutuu aina tähdentämään, että kyse on huumorista.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kirjan sähköpostiviestiketjut napakoita. Kasvokkain kohtaamisissa dialogi noudattaa samaa tiivistä tyyliä. Sehän sopii. Sisältö välittyy mutkattomasti. Viihdyn. Terse!

– –

Paula Noronen
Tarja Kulho. Räkkärimarketin kassa
Tammi 2020
äänikirja 3 tuntia 59 minuuttia,
lukijana Paula Noronen.
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, lyhytproosa

Laura Tressel: Hengitys

”Hengittäminen on vaistomainen,
automaattinen toiminto, jota aivot säätelevät

hengissä säilymisen kannalta hengitys
ja verenkierto ovat ensisijaisia elintoimintoja”

Hengitys-runokokoelman (WSOY 2020) alussa ei kierrellä eikä kaarrella. Sittemmin Laura Tresselin kirjan lopusta selviävät lainat ja kollaasikeinot, joita kirjan runoissa käytetään, mutta selvästi myös fysiologian tieto elintärkeistä elintoiminnoista on inspiroinut tekijää. Ja niin vain käy, että kyllä tällaisista säkeistä syntyy runoa, kun ne limittyvät muuhun kirjan tekstiin, siis elintoimintohavainto metaforisoituu: ”sisäänhengitystä seuraa aina uloshengistys”.

Keskittyminen hengittämiseen liimaa runot tiiviiksi kokonaisuudeksi, vaikka ilmaisutapa on fragmentaarinen. Hengitysilman lisäksi keskeinen elementti on vesi, mikä ilmenee sukeltamisena: hengittämättömyytenä vedessä (vapaasukellus) tai hengittämisenä vedessä välinein (laitesukellus). Veteen liittyvät myös vedenneitohavainnot, joita runot välittävät suorasanaisesti. Runoissa liikutaan myös veden pinnalla, uimalelun avulla: ”hengitykseni kannattelee sinua vedessä”.

wp-1584187818384.jpg

Runon puhuja hengittää, sukeltaa, synnyttää ja kannattelee uimalelulla kelluvaa lasta. Etenkin lapsitilanteisiin sulaa suloista tunnelmaa. Silti kokoelmassa leijuu uhka: veteen voi hukkua, hengitys voi lakata. Se tuo mukaan jäytävän jännitteen, vaaran tunteen. Se jättää jälkiä.

En pääse oitis Hengityksen runomaailmaan sisälle, vaan selailen ja lueskelen kirjaa muutamaan kertaan, ja niin minuun osuu monia hienoja, aforistisia säkeitä. Ja siksi runot jäävät hyvällä tavalla laajenemaan mieleen, eikä käy kuin

”veteen heitetyn kiven katoavat renkaat”

– –

Laura Tressel
Hengitys
WSOY 2020
runoja
76 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä

”Kirjailijan tuotannosta sanotaan, että se on autobiografista. Tieto muuttaa kirjan sisällön epäuskottavaksi.”

Tuollaisia herkkupaloja napsin Marko Järvikallaksen novelleista sieltä täältä. Kokoelman Mihin täällä voisi mennä (Siltala 2020) yksi leimallinen piirre on juuri alkulainauksen tapaiset kiepautukset. Ne hykerryttävät, ne lisäävät kiinnostusta pinnalta eleettömään kerrontaan.

Napakkuus miellyttää minua, ja tämän kirjan kerronta on suoraa, konstailematonta. Se ei silti peitä kiehtovaa selittämättömyyttä, joka hengittää rivien välejä. Tavallisen arkinen tilanne tai tavalliselta vaikuttavat henkilöt aukeavat lukijalle yllätyksellisinä. Niin käy kaikissa kirjan 15 novellissa.

wp-1584189911656.jpg

Vaikka novelleissa on perisuomalaisia epämukavia olosuhteita, on kyse siitä, miten ne välittyvät. Ja on muutakin. Toisissa novelleissa on isoja käänteitä, joissain pieniä liikkeitä tai nyrjähdyksiä.

Ahmaisen novellin toisensa perään, ja ihastelen taitoa tavoittaa nopeasti henkilöiden ominaispiirteet. Minäkertojat vaihtelevat, eikä aina heti selviä, onko kyse naisesta vai miehestä, nuoresta vai aikuisesta. Olen hyvällä tavalla varpaillani joka novellina alussa, ja lopussa (hyvällä tavalla) huokailen: no jopa, jopas jotakin.

En lähde luettelemaan novellien tapahtumia tai lempihenkilöitäni, sillä haluan lukijoiden nauttivan kohtaamisista ennakkoajatuksitta. Monet novellihenkilöt jäävät mieleeni, ja etenkin novellien nuoret tai nuoruuskokemukset kairaavat läpi suojauksien. Novellien jännitteiset otokset ja kohtaukset elävät.

– –

Marko Järvikallas
Mihin täällä voi mennä
Siltala 2020
novelleja
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Lue hieno katsaus kirjaan ja novellistiikkaan: Aina joku kesken.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Sadie Jones: Käärmeet

Sadie Jonesin romaani Ehkä rakkaus oli totta ihastutti muutama vuosi sitten. Sen jälkeen Jonesin romaanit ovat aina herättäneet odotuksia, mutta samanmoiseen innostukseen ne eivät ole johdattaneet. Odotukseni olivat silti taas korkealla, kun aloitin uutuussuomennosta Käärmeet (Otava 2020).

Käärmeet kertoo nuorehkosta avioparista Beasta ja Danista, jotka sinnittelevät pienellä palkalla asuntolainalyhennyksineen. Muuten on kaikki hyvin: rakkautta riittää, eikä erilaisuus haittaa. Dan on komea mustan äidin ja valkoisen isän jälkeläinen, Bea on puolestaan valkoinen, tavallisen näköinen, homssuinen nainen, joka pitää etäisyyttä rikkaisiin vanhempiinsa. Danille selviää vasta vuosien jälkeen, kuinka rikkaiden: ökyrikkaiden.

Pariskunta laskee roposensa ja päätyy muutaman kuukauden matkailuirtiottoon, jonka on määrä alkaa Ranskasta. Ensimmäinen etappi on hotelli, jota isännöi Bean veli. Osoittautuu, että sekä hotelli että veli ovat rempallaan. Sitten hotelliin saapuvat Bean vanhemmat, tapahtuu traaginen käänne, ja pääpariskunnan täytyy selvitellä periaatteitaan.

wp-1583914532548.jpg

Jonesin psykologisesti terävä katse kohdistuu nuoreen pariin: romaani ottaa otteeseensa Bean ja Danin, pienikin liike mielessä ja asennossa tallentuu. Odottamattomasti kompastun siihen, sillä jostain syystä tapahtumien pikkutarkka pyöritys vieraannuttaa minut, enkä kiinnity henkilöihin. Lisäksi Bean ja Danin varovaisen kohtelias suhtautuminen toisiinsa tarttuu minuun.

En taida tavoittaa, miksi tämä tarina piti kertoa. Luulen ymmärtäväni kyllä muutamia teemoja, joita romaanissa kiemurtelee – okei, okei, siis käärmesymboliikka. Enkä nyt paneudu Freudiin, vaikka Bea on ammatiltaan terapeutti. Yksi teema on perheen ja alkuperän heijastuminen ihmisten tulkintoihin, esimerkiksi Danin ”mustuus” johtaa ihmisiä tekemään johtopäätöksiä ihonvärin perusteella. Toinen teema liittyy varallisuuteen. Vaikka Bea on hylännyt perheensä ja sen arvot, hän on kasvanut rikkauteen, hänellä on tavallaan varaa tehdä irtiottonsa (sillä hän voi aina muuttaa mielensä arvoristiriidoista huolimatta), kun taas Danin köyhyydessä ei ole ollut valinnan varaa. Kolmantena teemana pidän anteeksiantoa. Siihen ei kiltti Bea ole pystynyt vaan häntä pinnan alla jäytää viha lapsuudenkokemuksista. Sille verrokkina on veli, joka on päätynyt ymmärrykseen Simone Weilin filosofian johdattelemana: ”Kaikki synnit ovat yrityksiä täyttää tyhjyyttä.”

En päässyt romaanin imuun, vaikka koin monia tiiviitä tunnelmatilanteita. Pariskunnan ja Bean veljen yhteiset päivät olivat sakeanaan tehokkaan epämukavia hetkiä, ja pengonnat hotellin ullakolla värisivät pelkoa siitä, milloin ilmestyy mikäkin raato vastaan. Bean vanhempien epämiellyttävyys kuvastui voimakkaasti, ja kirjan viimeisen osan piinaavuus tehosi. Käärmeet ei antanut minulle kuitenkaan kaikkeaan.

– –

Sadien Jones
Käärmeet
suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2020
450 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Jonesin romaanin.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tiina Laitila Kälvemark: H2O

”Nykyhetki ampuu nuolen kohti menneisyyttä ja puhkaisee siihen reiän, muuttaa kuvan.”

Noin hienosti kuvaa Tiina Laitila Kälvemark muistamista romaanissaan H2O (WSOY 2020). Muistojen vaihtelu muistelijan mukaan on yksi kirjan teemoista, samoin se, että muistoilla on tapana muuttua, ja on muistoja, joita mieli peittää.

”- – piirtävät peiliin kaksi H:ta ja O:n.”

Erityisen mutkikkaaksi menneisyyden ja nykyisyyden tekee se, että romaanin minäkertojalla Hester Hanna Ofelialla on useita sivupersoonia, joiden muistot ja puheet poikkeavat toisistaan. Etenkin vastakkaiset Hani ja Ofelia hämmentävät: Hani hummailee ja räväyttää vastuuttomana, Ofelia peittelee jälkiä ja järjestelee. Vähemmästäkin identiteetti hämärtyy.

”Ehkä sivupersoonat ovat olemassa oikeasti, ja minä en. Silloin tämä kylpyhuoneen peilistä heijastuva kuvajainen – kalpeat posket, hapsuinen tukka, tummat kulmat – on pelkkä naamio, Hanin, Ofelian ja Hanna P:n suojaksi rakennettu kuori nimeltä Hester, kilpi sisäisen todellisuuden ja ulkomaailman välillä.”

Romaani kertoo minulle siitä, miten vaikea on tavoittaa itseään ja ydintään. Ei tarvitse sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä, sillä muutenkin eri tilanteissa jokainen voi kokea yllätyksiä omasta toiminnastaan ja käytöksestään sekä roolinvaihdoksista. Tämän tavallisen identiteettihapuilun on unohtaa, sillä Hesteriin kasautuu runsaasti ekstreemiä.

Romaani jäsentyy tietynjäiseen jännärijuoneen, sillä Hester alkaa kolmikymppisenä peräämään, mitä tapahtui uutenavuotena, jolloin hän oli 11-vuotias ja jolloin hänen mielikuvitusystävänsä repeytyivät Hesterin eri persooniksi. Kaiken takana lymyää trauma, johon ovat eri tavoin osallisia Hesterille tärkeä isäpuoli, Hesterin polyamoriset hippivanhemmat ja toista ääripäätä edustava äidinäiti.

wp-1583760060718.jpg

”Ja vesi muuttaa muotoaan, mutta pysyy silti samana.”

Ei kannata odottaa tyventä pintaa, jonka myötä liu’utaan henkilöihin ja juoneen. Tässä romaanissa saa kulkea ristiaallokossa. Juuri se keinuttaa minua tehokkaasti kirjan kerrontaan. Silloin tällöin vellonta lisää välimatkaa tarinaan, ja ratkaisun hetket tuntuvat siksi hetken vesittyneiltä – vain hetken.

Mennyt sisältää myrskyjä, joista lukija saa tihkuen tietoa, eri tavoin värittynyttä riippuen muistelijasta. Lukija voi jättää juonipisarointeja omaan arvoonsa tai tehdä omia tulkintojaan. Joka tapauksessa H2O-romaani ottaa mukaansa korostetun psykologiseen pyörteeseen. Se sukeltaa mielen sokkeloihin – pimeisiin ja valonarkoihin.

Tulvilla on symbolinen merkitys. Ne viittaavat ilmastokriisiin mutta myös kaikkeen, mikä ihmisessä tulvii ja mihin täytyy rakentaa suojaavia valleja, jotta ylipäätään pysyy jotenkin tolkuissaan. Vaikutun Hesterin kokemusmaailmasta, siitä, millaista on elää taistelevien sivupersoonien hyökyaalloissa.

Taidan kikkailla reippaasti vesikielikuvilla. Siihen innoittaa romaanin vesitematiikka. Hesterille vesi merkitsee elementtiä, joka rauhoittaa sivupersoonien ja ympäristön paineissa. Vapaasukellus pitkään vedenpinnan alla vapauttaa Hesteriä hetkeksi muusta. Luen kirjasta hienoja vesikokemuskuvauksia muun virtaavan kerronnan ohella. Nautin kielen ilmaisuvoimasta, myös siitä, että elää voi traumoineen välillä ne hukuttaen.

   ”Liu’un, suljen silmät. Tämä on minun maailmani, rinnakkainen todellisuus, jossa pätevät toiset säännöt. Olen yhtä aikaa ehjä ja luvallisesti hajalla, kasa molekyylejä toisten samanlaisten sylissä.
  Aika venyy. Äänet vaimenevat ja sekoittuvat toisiinsa: rannalla leikkivien lasten kiljahdukset, helikopterin hurina, lokit. Ne kiertyvät hiljaiseksi ja lohduttavaksi lauluksi, jota sydämeni tasainen syke rytmittää.”

– –

Tiina Laitila Kälvemark
H2O. Romaani
WSOY 2020
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Naistenpäivän 2020 tärppilista

Naistenpäivänä tarjoan kymmenen tärppiä kirjoista, jotka olen noin puolen vuoden sisällä lukenut ja kiinnostavaksi havainnut. On paljon muitakin, mutta valitsin nyt näin. Kirjat ovat naisten kirjoittamia ja teemana on naisten elämän erilaiset vaiheet ja kokemukset. Asettelen vinkkikirjat otsikonmukaiseen aakkosjärjestykseen.

Carcasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo kirjoittaa kolumbialaisesta todellisuudesta, jossa poliittinen järjestelmä saa ihmisistä pahimman esille. Naisten vaihtoehtojen vähyyden romaani välittää väkevästi.

Kanslian naiset

Marja-Leena Tiaisen romaani 1970-luvun konttoristinaisista on avaus elämään muutama vuosikymmen sitten, jolloin naisen rooli oli kapeampi kuin nyt. Romaani on viehättävä koonti eri-ikäisten naisten valinnanmahdollisuuksista ja valinnoista.

Leijonapatsailla

Runo taipuu tavallaan tarinalliseksi. Aura Nurmen runot kuvaavat nuorta tyttöä ja hänen naisistumistaan pikkukaupungissa ja sittemmin suuressa. Katseen kohteena, puolitekoisena täydeksi tuleminen on tuskaisaa, olosuhteetkin painavat. Väkeviä kuvia äänikirjamuodossakin, myös selviytymistarina.

Nimesi on Marjatta

Sirpa Kyyrösen runoissa vyöryy hedelmällisesti naiselämää. Myyttinen kohtaa ruumiillisen, elämä syntymän ja synnyttäminen katoamisen, luonto luovuuden. Minä vaikutun. Tämä kirja täytyy saada omaan hyllyyn.

Pölyn ylistys

Silvia Hosseinin esseiden uustuleminen on tervetullut pokkarina. Esseet tuulettavat raikkaasti aiheita laidasta laitaan siten, että omakohtaisuus, persoonallinen asiayhdistelytaito ja tieto synnyttävät uutta.

Rakkauden Antarktis

Olen jo aiemmin listannut Sara Stridsbergin romaanin viime vuoden käännöskirjasuosikikseni. Toistan: karmeista kokemuksista kirja loihtii kerrontataidolla lohdullisuutta.

Sirkka

Anni Saastamoisen romaanin nimihenkilö astuu hänelle sopiviin saappaisiin tinkimättömästi ja viihdyttävästi. Sirkka ansaitsee kirjansa ja paikkansa olla juuri niin rajoittunut ja raivostuttava – ja viehättää juuri sellaisenaan.

Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaanissa on kuusi naista, josta jokaisesta riittää lukijalle mietittävää elämän taitekohdista ja valinnoista sekä tilanteista, joissa ei ole valinnanvaraa vaan joutuu selviämään muiden päätösten seurauksista.

Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on selkoistanut yhteensä viisi novellia kotimaisilta klassikkokirjailijoilta Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Näin pääsevät vanhaa kieltä ja pitkää proosaa karttelevatkin tekstin syrjään kiinni.

Vi

Kim Thúyn toinen romaani Vi sopii erikseen luettavaksi tai Ru-romaanin pariksi. Sykäyksenomainen tapa kuvata mennyttä elämää pakolaisena ja uuteen kulttuuriin istuttamista on elämys.

OHO: bonusvinkki

Minä myös ja alkuvuodesta ilmestynyt runokirjani Muiston ajastus! Kiteytän runomuotoon mietteitä ajasta ja muistamisesta.

wp-1579529798127.jpg

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Esseet, Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, omat, Romaani, Runot, Selkokirja

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Olen lukenut Marja-Leena Tiaisen nuorten- ja selkokirjoja. Kanslian naiset (Icasos 2019) on ensimmäinen lukukokemukseni hänen muusta tuotannostaan. Lukurupeamastani ja jutun kirjoituksesta on aikaa, sillä jostain syystä postaus on odottanut oikeaa hetkeä. Se on nyt, naistenpäivän tienoille osuvasti ajoitettuna.

Kanslian naiset on jatkoa kahdelle aiemmalle romaanille, mutta se on luonteeltaan itsenäinen kertomus, joka kertoo pikkukaupungin kanslian sihteereistä 1970-luvulla. Kohteena on etenkin kolme eri-ikäistä naista: nuori Eeva-Liisa, pienten lasten äiti Virve ja viisikymppinen Tuulikki. Juoni seuraa heidän elämänsä etenemistä noin vuoden ajan, jolloin jokaiselle tapahtuu merkittäviä käänteitä.

20191116_102006_resize_9.jpg

Viihdekirjatyyppisesti kirjassa painottuvat tunne-elämän tapahtumat, mutta käsittelytapa on realistinen. Arvostan sitä, miten Tuulikin osuudessa kuvataan gynegologisten vaivojen vaikutusta naisen elämään ja läheisten hoitoon keskittyneen naisen varovaisuutta uuden elämänvaiheen edessä. Virven hahmossa korostuu äitiyden ja palkkatyön yhdistämisen problematiikka ennen nykyisenkaltaista päivähoito- ja äitiyslomajärjestelmää. Eeva-Liisan myötä näyttäytyvät työn ja oman suunnan etsintä, asunto-olot ja ensi lemmen karikot.

Naisten näkökulma välittyy hienosti. Miehet eivät pääse persoonallisuudellaan kirjassa loistamaan, mutta silti he ovat oleellisia naisten elämässä – hyvässä ja pahassa.

”Virve oli kuumissaan ehdittyään kotitalolle. Mikan itku ja sitä säestävä Tapion kovaääninen karjahdus kuuluivat rappukäytävään. Lasten vahtiminen kävi Tapion hermoille. Miksei se ollut mennyt poikien kanssa leikkipuistoon, kuten oli luvannut?”

Parhaimmillaan Kanslian naiset on arkikuvauksissa. Niissä näkyy Tiaisen taito tavoittaa ajan aatteet ja elämän reuna-ehdot. Kuopion pikkukaupunki maaseutuympäristöineen muuttuu eläväksi paikaksi, jossa työläisperheet venyttävät penniä, sukuloivat ja seuraavat tuttujen tapahtumia, juoruilevat. Sosiaaliset kuviot tapoineen ja jännitteineen kuvataan hyvin. Sulavasti sujuu savon murre, vaikka pääosin kerronta kulkee yleiskielisenä. Jonkin verran kerronta toistaa aiemmin mainittuja asioita, ja muutamat käänteet vaikuttavat onnenkantamoisilta.

Kaikkiaan viihdyin hyvin 1970-luvun arkitunnelmissa. Välillä on mukava lukea tällaista konstailematonta kuvausta. Hienosti kirja myös herättää siihen, että 70-luvusta ei ole kovin pitkä aika, mutta naisten elämään ajan kuluminen ja kehitys on avannut lisää mahdollisuuksia.

– –

Marja-Leena Tiainen
Kanslian naiset
Icasos 2019
romaani
384 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjojen kuisketta, Kirjakko ruispellossa,  Kirsin kirjanukka ja Kulttuuri kukoistaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani