Aihearkisto: Kirjallisuus

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho kertoi toukokuisella Bloggariklubilla, miten hän joutui pohtimaan oikeutusta kirjoittaa romaani eläneestä, tunnetusta henkilöstä. Kun Kekkosten pojantyttäreltä tuli täysi tuki fiktiolle, Venho ei enää epäillyt romaaniaihettaan. Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) vie Sylvi Kekkosen pään sisään elokuussa 1966:
– Ajattelen, että romaani on muotokuva Sylvistä, ei totuus Sylvistä.

20190515_185150.jpg

Johanna Venhoa (oikealla) haastattelee WSOY:n Anna-Riikka Carlson.

Venho kertoi, että hän tutki kohdettaan ja löysi hänestä ristiriitoja: ujo ja rohkea, viisaan ymmärtäväinen ja pisteliäs. Eikä Sylvin ääni löytynyt helposti:
– Aluksi tarkoitus oli viedä Sylvi yksin Katermaan, Kekkosten kesäpaikkaan, ja aluksi oli tarkoitus jättää kirjasta Urho Kekkonen kokonaan pois, mutta se oli mahdotonta. Myös Sylvin yksinpuhelu tuntui mahdottomalta, ja siksi Sylvi Kekkosen kesällä 1966 haudattu kirjailijaystävä Marja-Liisa Vartio tuli mukaan niin, että Sylvi puhuu kuolleelle ystävälleen. Lisäksi räväkkä Essi Renvall muodostui vastahahmoksi tunnelmoivalle Sylville.


”Tällainen ajatusten ajelehtiminen hävettää minua.”

Ensimmäinen nainen välittää hienosti päähenkilönsä tunnelmavaihtelut. Yksinelo mökillä vapauttaa Sylvin mielen vaeltamaan nykyhetkestä menneisiin. Ajatus harhailee lapsuudessa, tutustumisessa Urhoon, lasten aikuistuessa ja tuskallisesti etääntyessä sekä Urhon luodessa uraa ja raivatessa tilaa toisille naisille. Muistot ankkuroivat elettyyn, mutta oleellisinta on Sylvin tapa jälkipuida tunteitaan.

”Suurin osa asioista unohtuu, koska en puhu niistä kellekään. Onko jokaisen ihmisen sisällä sankka metsä, jonka kuolema kaataa? Mihin muistot menevät?”

Minäkertojan mielen pohjalla jäytää, mitä hän on omana itsenään, ei kenenkään puolisona ja äitinä. Sylvi kokee tilanteita, jolloin ympäristö jähmettyy hänen rouvaroolinsa vuoksi. Iso kysymys on kirjailijuus ja miksi sitäkin varjostaa Urhon asema.

”Tulisit tähän, puhuttaisiin, puhuminen panisi asioita paikoilleen, järjetön toivehan se on.”

Ihan alussa vierastan Marjaliisa-vainaata, mutta hyvin pian ratkaisu alkaa vaikuttaa loisto-oivallukselta: yhä nykyäänkin luettu ja arvostettu Vartio elää tätänykyä unohtuneen Sylvi-kirjailijan mielessä. Lisäksi naisten erilaisuus jämäköittää kerrontaa. Marjaliisan provosoivuus avaa vetäytyvää Sylviä. Myös pohdinnat kirjoittamisen merkityksestä saavat päänsisäisessä dialogissa lisäpontta.

”Kirjoittaminen on sitä, että saa elää uudelleen elämänsä, sanon. Ei, sinä sanot, vaan saa elää elämän, jota ei aikanaan elänyt. Kaikki elämät, jotka olivat siinä rinta rinnan silloin. Kun oli valittava vain yksi.”

Ensimmäisestä naisesta kirjoitetaan paljon Sylvi-romaanina, mutta se on myös kolmen naisen taiteilijaromaani. Sylvin kirjailijapohdintojen ja kuviteltujen Marjaliisa-dialogien lisäksi kirjassa on omia kertojaosuuksia Kekkosten perheystävältä, kuvanveistäjä Essi Renvallilta, jonka on tarkoitus veistää Sylvin rintakuva.

20190517_071244.jpg

Essi kertoilee rempseästä elämästään ja tuskailee, ettei hän saa savesta esille Sylviä. Samaan aikaan Sylvillä on vaikeuksia päästä uuden kirjan alkuun – ja Marjaliisa-vainajahan ei voi enää luoda. Eli yhtenä teemana on luovuus: taiteilijuuteen kuuluvat hapuilut aiheen sekä muodon ja sisällön kanssa. Toisena teemana mainitsen kolmen naisen eri tavat toteuttaa naiseutta ja siihen vaikuttavat ulkoiset ja ympäristön tekijät. Moni muutakin teemoja löytyy. Ja lisäksi Essin ansiosta Sylviin saadaan ulkopuolisen tulkinta Sylvistä päähenkilön minäkerronnan rinnalle.

”Etsiä muotoa.”

Kuuntelin Ensimmäinen nainen -romaanin äänikirjana, ja kirjan kieli hiveli korviani. Nyt minulla on kirja käsissäni, selailen sitä, ja voin pysähtyä kerrontakaunokaisiin. Kielen selkeys ja samalla ymmärrykseni sen monikerroksisuudesta korostuu. Nautin runoilija Venhon sanavarmuudesta, proosaäänen löydöistä.

”Mitä kysyisit, jos olisit täällä? Sinä elit kirjoittamisesta, sinä kysyisit, mitä seuraavaksi kirjoitan. Kysyisit, kirjoitanko lapsuudesta, ehkä toivoisit, että löytäisin lapsen äänen, jolla kertoa. Kun on löytänyt oikean äänen, voi kertoa minkä tahansa tarinan, niin sinä sanot.”

Kuvaus kolmesta naisesta nostaa erilaisia puolia naiseudesta ja taiteilijuudesta, joihin vaikuttavien asioiden kanssa on vain elettävä (ja kuoltava). Kukin omalla tavallaan. Pidän myös siitä, että arki kietoutuu taiteilijuuteen, jolloin elämää eletään kokonaisuutena. Eli saan monipuolisesti palkitsevan lukukokemuksen, joka jatkuu pitkään kirjan viimeisten sanojen jälkeen.

– –
Johanna Venho
Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
romaani
äänikirjana (BookBeatissa) 6 t 29 min, lukija Sari Haapamäki.
Sain myös kirjan kustantajalta, 263 sivua.

Bloggaajilta on jo useita postauksia, muun muassa KirjasähkökäyräKirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Lumiomena.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Kai Aareleid: Korttitalo

Tänä vuonna Helsinki Litissä vieraili Kai Aareleid, jonka romaani Korttitalo (S&S 2018) sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin Tartossa ja kertoo Tiinan kasvutarinaa. Aareleidin romaanin rakenne ja kerronta ovat minun makuuni. Päähenkilö, aikuinen Tiina liukuu puuttuvista lapsuudenkodin muistoesineistä menneeseen aikaan: vanhemmat tutustuvat, Tiinan syntyy ja varttuu viisitoistavuotiaaksi.

Kuvaus pysähtyy tilanteisiin ja niiden tunnelatauksiin. Aikuinen Tiina kertoo minämuodossa, mutta menneessä ajassa kerronta kulkee yksikön kolmannessa persoonassa, silti se upottaa Tiinan kokemusmaailmaan. Tapa katsoa tilanteita on suora ja selittelemätön, mutta sielä täällä välähtävät runoa lähentelevät kiteytykset. Aareleidin runokokoelman Lue minua lukeneena en lyyrisiä lausumia ihmettele.

Helsinki Lit -tapahtumassa Aareleid tosin sanoi, ettei hän pidä itseään runoilijana vaan runot ovat hänelle lähinnä novelliaihioita. Korttitalo-romaaninsa hän kertoi muodostuvan kohtauksista, sirpalemaisesta tavasta kirjoittaa, mikä juontaa juurensa dramaturgikoulutuksesta. Romaanin pohjana on kirjailijan kaksi mielen kuvaa: tyttö isänsä takana kuuntelemassa puheenkirjoitustuskailua ja varkaiden tihutöiden jälkeen tyhjä taulunpaikka seinällä. Nämä symboliset tilannekuvat sain lukea romaanista ja paljon muuta, mitä kirjassa kerrotaan yhden perheen välityksellä. Aareleid luonnehti pahtumapaikkaa Tarttoa niin, että se on taustakangas sille, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttä.

”On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet ovatkin me.”

Lapsen näkökulma onnistuu romaanissa hienosti. Isälle ja äidille tapahtuu asioita, jotka heijastuvat lapseen joka ikävaiheessa. Häneen jää jäljet onnellisista hetkistä, jolloin tanssitaan yhdessä, ja hänessä säilyvät asiat, joista ei puhuta ja jolloin aikuisten ratkaisuissa ei lapsella ole osaa eikä arpaa. Vaikuttavia ovat tilanteet, jolloin aikuisten näkökulmasta tulkitaan lapsen joustavuutta ja vahvuutta, kun todellisuudessa lapsen olisi pitänyt olla syy aikuisille pysähtyä ja lapsella lupa olla heikko.

20190519_143259.jpg

Korttitalon rakenne, tyyli ja kerronta imaisevat. Tiinan kaipaa vähintään henkisesti poissaolevia vanhempiaan, erityisesti isää, pelkkä tieto rakkaudesta ei riitä. Puute välittyy tilantein, joita ei selitetä puhki, esimerkiksi: ”Heillä on paljon tavaroita mutta isää on aina vain vähemmän.” Hetkittäin Tiinan huomiot tuntuvat lapselle turhan sofistikoiduilta, mutta mitä sitä miettimään, sillä ikäistään fiksumpi ja tunneälyinen tyttö on kyseessä.

”Peeter [isä] huokaa:
– Olet oikeassa. Kukaan ei voi suojella ihmistä itseltään.
Tiina kurtistaa kulmiaan, mutta ei sano mitään. Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei vain pääse toiseen ihmiseen asti.”


Helsinki Lit -tapahtumassa Kai Aareleid keskusteli Joel Haahtelan kanssa. Kohtaaminen oli kirjafestivaalin antoisimpia (katso tallenne Yle Arenasta), sillä keskustelijat saivat tilanteen tuntumaan intiimiltä kahdenkeskiseltä juttelulta, jossa kaksi kirjailijaa nävertää kirjoittamisensa ydintä tosissaan, silti viihdyttävästi, jopa itseironisesti ja siten, että katsomossa koin olevani etuoikeutettu osallinen. Keskustelu päättyi Korttitalon loppukappaleeseen, valoon. Loppuhuipennus!

– –
Kai Aareleid
Korttitalo
suomentanut Outi Hytönen
S&S 2018.
154 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin kummitus ja Mummo matkalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Ennen Helsinki Litiä 2019: Cusk ja muuta

Nautin kirjallisuustapahtumasta, jossa saa hissukseen istua pimäessä salissa kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja ilman ympäröivää messuhässäkkää. Siksi odotan loppuviikon Helsinki Lit -tapahtumaa 17.–18.5.2019. Ehkä eniten odotan Rachel Cuskin ja Philip Teirin kohtaamista.

Teir on kirjoittanut avioliiton kariutumisesta ja niin myös Cusk. Tyylit ja näkökulmat ovat erilaisia. Olen kirjoittanut Cuskin Siirtymä-romaanista jo aiemmin, tässä siitä pätkä:



Pinnallisesti, kovin pinnallisesti lukien Siirtymä on kavalkadi Fayen satunnaisia kohtaamisia. Samoin kuin Ääriviivoissa minäkertoja dokumentoi ihmisten kertomuksia. Kertoja itse vaikuttaa tarkkailijalta, joka referoi muiden juttuja tai eteen tulleita tilanteita. Ytimen löydän tästä sitaatista:

”- – ja ajattelin, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät muista.”

Siinä se on. Fayen kertomat huomiot sanottavat osaltaan hänen omaa tilaansa äitinä, naisena ja kirjailijana. Sen lisäksi kertojan kokemukset ja kirjaan tallentuneiden henkilöiden turinat antavat aimon kokemuksen vanhemmuudesta, parisuhteista ja elämänvalinnoista. Etenkin lapset korostuvat, vaikka he näennäisesti jäävät ikään kuin taustaksi. Myös muuta pohdittavaa punkaa, esimerkiksi pahuus.

20190407_104410.jpg



Cuskin Ääriviivatromaania kuvailemaan löysin termin konfabulointi eli jälkikäteinen tarinointi. Päähenkilö jää syrjään, kun ympäröivät äänet ja tarinat täyttävät tilan. Se, mitä kertoja valikoi kerrottavaksi, se kuvaa myös kertojaa.

Helsingin Sanomien (15.5.2019) artikkelissa Cusk kertoo oman avioeron ja sukupuolten roolien tutkimisen vaikutuksesta romaaneihinsa. Kertojaäänen häivyttäminen ja omien elämäntapahtumien liitäminen fiktioon on leimallista. Ehkä tarkoituksellisesti provosoiden Cusk julistaa vain autobiografian ainoaksi taidemuodoksi ja silkan fiktion keinotekoiseksi. Hän ei usko toisten sisäisten maailmojen saavuttamiseen vaan irtiottoon subjektiivisuudesta, sellaiseen kuin romaaniensa päähenkilöön Fayeen, taustakuuntelijaan.

Cuskin ajatukset kiinnostavat siinä kuin hänen kirjansakin, vaikka minä uskon yhä fiktioon ja tarinaan – en ehjiin vaan fiktion vinkeistä tulkiten ja merkityksiä kooten – ja henkilöihin, jotka kantavat tarinaa ja johon heijastelen selityksiä. Kylläpä on mainio mahdollisuus saada kuulla lauantaina lisää kirjallisuuskästiyksistä kirjailijan itse kertomana.

Hatunnosto etukäteen Helsinki Litin ohjelmalle. Tässä vielä luettelo tapahtuman kirjailijoista, joiden teoksia tai teoksen (uuden tai vanhan) olen esiintyviltä kirjailijoilta lukenut ja postannut:

Nina Lykke
Saara Turunen
André Aciman
Joakim Zander
Satu Vasantola
Hassan Blasim
Kaisa Haatanen
Rachel Cusk
Philp Teir
Sjón
Kai Aareleid
Joel Haahtela

20190516_073124.jpg

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Keski-ikäisten aviokriisi – ei erityisen tuore aihe. Etenkin kirjan alkupuolella Nina Lykke saa siihen virkistävää virettä, joten minulla ei ole syytä sanoa kirjalle kuten sen otsikko on muotoiltu: Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus 2019).

20190506_162217.jpg

Ja tapahtuu siis näinä päivinä tavallinen tarina:

”Hanne oli kolmekymmentäviisivuotias, Janilla oli ollut hänen kanssaan salainen suhde puolitoista vuotta. Ei, Ingrid ei ollut epäillyt mitään. Mitäs pojat. Eivät he oikeastaan välitä. He ovat olevinaan järkyttyneitä mutta haluavat vain kiristää Janilta rahaa, käyttää tilaisuutta hyväkseen.”

Sanon juu juu terävälle katsannolle, jolla syynätään etenkin Ingrid-vaimoa. Kerrassaan terävästi herää eloon Ingridin pelon ja rutiineiden hallintaan perustuva elämä. Aluksi ihmettelen, miksi tätä satiiriksi sanotaan, koska kyseessä on silkka keski-ikärealismi. Katsantohan on lukijan silmissä (lue samastumispinnoissa):
Ingrid on viisikympinen. (lähellä sitä minäkin)
Toistuva päivärytmi tuntuu raskaalta. (juu)
Ingrid on äidinkielenopettaja. (juu)
Ingridillä on kaksi aikuista poikaa. (juu)
Aikuiset pojat asuvat puhumattomina kotona. (1/2 juu)
Aina jokin huolettaa. (JUU)

Pystyn siis eläytymään moniin Ingridin tunnelmiin vaikkeivat varsinaiset tapahtumat  olekaan minulle sattunet. Etenkin äidin suhde etääntyviin parikymppisiin lapsiin puhuttelee. Loppua kohti intoni hieman laantuu ja kaipaan tarinaan tiivistystä, mutta Ingrid säilyy kiinnostavana loppuun asti.

Juu, juu, onhan tämä romaani satiiri: piikikkäästi nähty erotarina kaikkien osapuolten kannalta. Ingridin ja Janin rasittava ystäväpari sopivat mausteeksi, pariskunnan pojat jäävät ulkopuolisiksi eikä Ingridin appivanhemmista irtoa juuri mitään. Jan herättää myötähäpeää, ja uusi nainen Hanne tuntuu kovin tutulta erilaisista pohjoismaisista tv-sarjoista, jotka kuvaavat levottomia kolmikymppisiä. Veivaaminen valintojen suhteen tallentuu tarkasti, ja kärjekkäästi kirja näyttää, kuka lopulta hyötyy siitä, että aidan takana ruoho maistuu vihreämmältä. Ei, ei ja vielä kerran ei tarjoaa irtiottoja kaipaaville keski-ikäisille joko hirtehisen varoitustarinan tai rohkaisurykäisyn.

– –

Nina Lykke
Ei, ei ja vielä kerran ei
suomentanut Sanna Manninen
Gummerus 2019
262 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Kirja ilmestyy 13.5.2019.

Kirjailija osallistuu vuoden 2019 Helsinki Lit – tapahtumaan.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kai Aareleid: Lue minua

Helsinki Lit 2019 saa toukokuussa vieraakseen virolaisen kirjailijan Kai Aareleidin. Tartun siis tapahtuman innoittamana kirjailijan itse suomentamaan runovalikoimaan Lue minua (ntamo 2018).

Kirjan lopussa on sikermä, jonka mukaan koko kirja on nimetty. ”Lue minua” -osuus koostuu yhdeksästä runosta. Niiden taitto leikkii vasemman reunan tasauksella, joten visuaalisuus vie jo miettimään lukemista ylipäätään, sen odotuksia ja tottumuksia. Mutta mitä on minun lukeminen? Kaikkien haave siitä, että joku haluaa ja osaa tulkita rakkaudella minua.

”- –
lue minua
kuin haikua
jossa kaikki
on heti selvää
– -”

Runon puhuja vertaa itseään lisäksi runoon, romaaniin, miniatyyriin ja eepokseen, ja samalla tulkituksi tulemisen haluun liittyy osuvia kieli- ja mielikuvia. Tuntuu, että puhutellun ”lukijan” kieli on eri kuin runon puhujan, silti vimmaisena elää toivo ymmärtämisestä, toisen tulkinnan kautta todeksi tulemisesta niin, että vasta silloin puhuja näkee itsensä, muuttuu ja uudistuu. Sikermä päättyy:

lue minua
kahdella kielellä
kirjoita minut molemmilla
uudelleen”

Kyse voi olla rakastuneen puheesta tai identiteetin merkityksestä ja todentumisesta suhteessa muihin tai jostain muusta. Joka tapauksessa halusin aloittaa juttuni runokirjan lopusta, sillä se houkuttaa tekemään yhteenvedon lukukokemuksestani. Aareleidin runokieli on suoraa, vailla kommervenkkejä. Runojen kuvasto on arkista, tavallista ja havainnollista, mutta se välittää aidosti tunteet ja ajatukset: runoissa ihminen puhuu ihmiselle, samalla tasolla silmiin katsoen.

Kokoelman runoissa on paljon ihmissuhteisiin liittyvää, joten runot pohtivat elämäntilanteita ja niiden herättämiä muistoja ja tunteita. Runoissa esimerkiksi muistellaan ensisuudelmia ja rakkauksia. Minua kiehtovat runot, joissa puhuja, (villi)nainen, ottaa ainokallasmaisen sudenmorsiamen hahmon ja antaa mennä. Jotkut symbolit toistuvat kuten meri.

Havainnollisuus on sana, jolla kiteyttäisin kokoelman. Runot saattavat ankkuroitua nimettyyn paikkaan tai tilanteeseen. Esimerkiksi käy hyvin runo, jossa monisatavuotisen kirkon kovista kokemuksista liu’utaan tunteensiirtoon, elämänasenneajatelmaan, ja runo loppuu:

”- –
miten kestää järistykset ja hyöyt
miten kestää aikaa
miten olla antamatta periksi
milloin antaa periksi”

Huomaan Aareleidin tyyliin kuuluvan usein sen, että loppurivit pysäyttävät lukijan runon ajatusmaailmaan. Sanoisin sen vielä näin: monet kokoelman runot ovat tippukiviä, joiden kärjestä tihkuu elämänasennetta.

Fragmentaarisen runouden ystävä voi hämmästyä Kai Aareleidin runojen suorasanaisuutta. Virkistäväähän se on, ja sopii hyvin minulle. Lue minut -hetkistä jää väreilemään elämäntunnon säkeitä, vaikkapa tällainen:

”- –
niin kevyttä ei kenestäkään tule
että kantajia ei tarvittaisi”

– –

Kai Aareleid
Lue minua
suomentanut Kai Aareleid
ntamo 2018
104 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirja vieköön ja Mummo matkalla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Niina Miettinen: Suopursu

Kotimaisen kirjallisuuden vakiovarusteisiin kuuluvat maaseudun perhetarinat, masennustaipuvaiset eläjät ja tunnelmaviritys, joka antaa odottaa ankeutta. Näitä erotan Niina Miettisen Suopursusta (Teos 2019), mutta (huoh, huoh) paljon muutakin irtoaa 1970-luvulle sijoitetusta sisarustarinasta.

Erityisesti kielenkäyttö nostaa Suopursun peruskirjasuosta kunnolla kukkimaan. Pohjoiskarjalaista murretta vilahtaa, mutta suurimman vaikutuksen minuun tekee kuvaustapa, jolla henkilöiden persoona ja tunnepuoli pursuavat rivien välistä, viittauksenomaisista huomioista.

”Hannu poimi mättäältä löytämänsä linnunluut ja kokeili niiden painoa. Niin kapeita, kepeitä. Kallon silmänreiästä hän mittasi linnun olemusta, se vapauden määrää. Hän lasketti luut ja kallon varovasti suolle, niiden valkeus erottui ruskan punertamasta maasta.”

Pidän henkilövetoisesta proosasta, ja siihen Suopursu lukeutuu. En ensin ole päästä mukaan kolmen sisaruksen hiljaisen ja jännittyneen kombon tahtiin, vähitellen saan epätahdista kiinni, ja kirjan lukemisen jälkeen sisarusten kohtalo jää pitkään pohdituttamaan. Romaanin alku alkaa pysäyttävästi äidin kuolemasta ja hautajaisjärjestelyistä, mikä pohjustaa Anjan, Hannun ja Pietarin persoonia ja suhteita. Erityisesti Anja kiehtoo minua, ja hänen varovaisesti avautuva kehityskaarensa ilahduttaa.

”Pietari oli hävinnyt ikkunasta, Anja risui villasukat. Hän tunnusteli maata, asetteli jalkojaan sitä vasten. Kevät haisi. Se oli vielä enemmän harmaa kuin vihreä. Heinä oli painunut lakoon, hupeneva valkoinen pellolla. Muutamia päiviä, jolloin lämpö yllättäisi. Savi ja vielä eloton nurmi mukautuivat jalkapohjiin, ei hangannut, ei painanut, liikavarpaille oli tilaa. Näin pitikin maan jatkeeksi tulla. Antaa sille paljasta ihoa.”

Kun äiti kuolee, sisarukset joutuvat asemoimaan itsensä uudelleen. Aikuisten sisarusten elämä ei ole oikeastaan päässyt alkuun. Äkäinen Pietari ja varovainen Anja ovat jääneet hoitamaan maataloa, Anja erityisesti äitiä, ja Hannun kipuilee kuvataiteilijuutensa kanssa. Tarvitaan kylälle ilmestyvä Olga, joka saa sisaruskuvioon liikettä. Tiivistän ytimen: jokainen henkilö kieriskelee tunteissa, joita pitää muilta salata ja lisäksi estää niitä pääsemästä oman mielen pohjilta pintaan. Piilottelu liittyy pitkälti oman seksuaalisuuden hyväksymiseen.

20190505_174230.jpg

Niina Miettisen esikoistomaani Israel-tyttö virkisti huumorillaan. Nauru karttaa Suopursua, mutta tarkka katse henkilöihin tuntuu tutulta. Välillä koen kirjan raskaaksi, ja vierastan episodeja, joissa on mukana Olgan lapsuudenystävä ja kytketty karhu. Muuten henkilöt hahmottuvat ja avutuvat eri puolineen mielenkiintoisesti. Juonen suhteen sanon, että siinä on sopivasti arvattavissa olevaa ja odottamatonta. Suopursun loppua kohti voimistuvat toiveikkaat sävyt toivotan tervetulleiksi.

”Oli jatkettava ja käytettävä sitä, mitä tervan haju tullessaan nostatti.”

– –

Niina Miettinen
Suopursu
Teos 2019
romaani
261 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Suopursusta ovat kirjoittaneet mm. Annelin kirjoissa ja Kirjojen kuisketta.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

Päivi Laakso on suomalaistaustainen kuvataiteilija-kirjailija Oslosta, ja hän kirjoittaa norjaksi. Outi Menna on suomentanut Laakson pienoisromaanin Sääksenpyytäjät (Like 2019), joka kertoo vanhasta suomalaispariskunnasta, asumus kivenheiton päästä Haaparannasta.

Kirja koostuu yhdeksästä luvusta, jotka loksahtavat kokonaisuudeksi viimeisten sanojen jälkeen. Lukutunnelmani kiikkuvat luvusta ja laidasta toiseen ”mitä nyt?” -ihmettelystä havaintoihin ”hieno”. Luen kirjasta rakenteen ja henkilöiden rikkonaisuutta sekä tunnekirjon repaleisuutta. Sääksenpyytäjät sisältää tilinteon ja luopumisen tuntemuksia.

”Mitä tapahtuu isän kokemuksille, elämälle johon kuuluvat äiti, lapset, sukulaiset, ystävät, metsä, maailma, auringonnousut, jokaisen päivän mukanaan tuomat uudet mahdollisuudet, mutterit, puita halkova kirves, kouraan puristunut vasaranvarsi ja hetket, jotka isä vietti joella veneessä perhovavat mukanaan? Jäävätkö vain hänen tekemiensä aaltojen jälkimainingit elämään hänen jälkeensä?”

Autofiktion aineksia on rutkasti. Kirjassa kertoja on välillä lähellä kaikkitietävää, mutta välillä kertoja on Päivi. Tekee mieli yhdistää hänet kirjailija Päivi Laaksoon. Ja siitä seuraa, että on houkutus olettaa kirjan pariskunnan muistuttavan hänen vanhempiaan. Niin tai näin, perhesuhteiden pureskelu välittyy.

20190428_113218.jpg

Pääosin kirja seuraa vanhaa pariskuntaa tammikuussa 2009. Romaanin alku kuvaa elävästi kahden raihnaisen, toisiinsa tottuneen ja ärsyyntyvän parin arkieloa. Edetessään kerronta käy muistikuvissa ja takautumissa, mutta pääosassa ovat eri näkökulmin puolisoiden suhde itseensä, toisiinsa ja lapsiin sekä Päivin suhde vanhempiinsa.

Karuista tunnnelmista vaihdetaan kauniisiin ja päinvastoin. Tyyli on nykivää, aika korutonta, mutta replikoinnin pohjoinen nuotti kuulostaa mehevältä. Toisinaan tilannetallennus on tarkkaa, välillä väljästi lukijalle tulkintatilaa antavaa. Terävä ja ilmava tarina sopii nimenomaan pienoisromaaniksi, johon on hallitusti valittu oleelliset otokset.

Löysin Sääksenpyytäjistä paljon yhteistä jaettavaa vanhojen vanhempien oloista ja tyttärenä olosta, vaikkeivat ympäristöt ja kokemukseni samanlaisia olekaan. Kirja puhuttelee, sanoo pienesti paljon ja koskettaa.

– –

Päivi Laakso
Sääksenpyytäjät
suomentanut Outi Menna
Like 2019
romaani
133 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muualla: Kirjasähkökäyrä miettii vanhusten tilannetta yleisesti ja Kirjareppu löytää mustaa huumoria, piikikkyyttä ja todentuntua.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät

Muistan lukaisseeni Sanna Karlströmin kokoelman Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) joskus aiemmin, mutta Karlströmin uusin, hieno kokoelma Alepala (Otava 2019) saa minut palaamaan siihen. Huomaan myös, että Harlow-kirja sai ilmestymisvuotensa Tanssiva karhu -runokirjapalkinnon.

Luin ensin runokirjan, sitten etsin faktaa Harlow’sta, sitten palaan runoihin. Samalla mietin, millaista lyriikkaa on sellainen, että runot eivät minulle sellaisinaan riitä, vaan tsekkaan kontekstin. Miksi runot henkilöidään tunnettuun psykologitutkijaan, mitä se merkitsee runoille ja minulle? Vastaan hetken perästä, käyn ensin Harlow-faktoissa, mutta johdattelen runo-otteella:

”Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muistista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu iskelmä.”

Harlow kehitteli kiintymyssuhdeteoriaa apinakokein. Hän todisti, miten eristäminen ja kosketuksen puute vaikuttaa yksilöön. Tulokset todettiin merkittäviksi, ja niiden toinen vaikutus oli se, että eläinkokeiden oikeutus kyseenalaistettiin. Jos googlettelee, voi katsoa riipaisevia videoita yksinäisistä apinaressuista häkkiseuranaan froteepäällysteiset emoteelmät. Eli ristiriita on sisäänrakennettuna Harlowin saavutuksiin: hän näyttää rakkaudettomin menetelmin rakkaudettomuuden vaikutuksen eli käänteisesti rakkaudellisuuden perustavanlaatuisen merkityksen. Lisäksi Google-tulokset antavat minun ymmärtää, että Harlow’n omassa rakkauselämässä sattui ja tapahtui: ensin puolisona oli Clara, sitten joku muu, sitten taas Clara.

20190504_101403.jpg

Runojen puhuja on välillä itse Harlow, joskus määrittelemätön puhuja, ja välillä Harlow’ta katsotaan matkan päästä. Runojen roolinotto kytkee runot todelliseen, mutta toisaalta: ”Mielikuvitus tahtoo olla todellisuudelle vastakkaista.” Jollei vastakkaista, ainakin keino kytkeä faktaa ja yksityistä yleiseksi. Runoissa on ainesta kaikille lapsuudessa etäisyyttä kokeneille, yksinäisyyteen unohtuneille, eristetyille, rakkaudetta rakkauden perässä hamuaville, julmuuteen sortuneille, läheisyyttä kaipaaville.

”- –
että minä olen itseäni vahingoittava, kädet ympärilleni kietova
surussa heijaava apinanpoika,
jolta yhä uudestaan kysytään onko sillä tunteita,
vai onko se yhtä sydämetön kuin sinä.”

Runoissa on hienoja kuvia järvessä uimisesta, linnuista ja kukista. Kokoelman loppuruno vanhasta, sairaasta tutkijasta koskettaa. Kokoelma ei ole minulle mitenkään helppo, enkä saa siitä täyttä otetta. Niin ei ole tarpeenkaan, sillä koen saavani monista ristiriidoista kiinni. Runoissa minua vetää puoleensa se, miten Karlström karistaa tiedemiehen tutkijaotteen: ei sittenkään voi väistää tunteita eikä kipeitä havaintoja.

”Unissa laulan kuin apinapoika.
Korkealta ja syvästi, se on aivan kaunista.
Laulan koska murennun eikä sille tule loppua.
– -”

– –
Sanna Karlström
Harry Harlow’n rakkauselämät
Otava 2009
runoja
71 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kokoelmasta on postannut myös Kirja vieköön!

Juttujani Karlströmin kirjoista: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kristiina Vuori: Viipurin valtijatar

Olen lukenut kaikki Kristiina Vuoren historiaviihderomaanit. Yhä on Filippa suosikkini, mutta mieluusti aikaa vietän myös uusiimman Viipurin valtijattaren (Tammi 2019) seurassa. Se kertoo kymmenen lasta synnyttäneestä Gunilla Johanintytär Besestä, joka leskeydyttyään 1500-luvun alussa hallitsi pari vuotta Viipurin linnaa. Henkilö on löydettävissä asiakirjoista, myös joitain Gunillan kirjoittamia kirjeitä on säilynyt, mutta Vuoren mielikuvitus on synnyttänyt vinkeän minäkertojanaisen. Jo ensi sivuilla päähenkilö kuvailee itsensä näin: ”Oikukas. Jääräpäinen. Pikkutarkka. Kummallinen.”

Kertoja kuvailee elävästi sosiaalisesti rajoittunutta persoonaansa, läheisyyskammoaan ja kopeuttaan. Lukija pääsee kertojaa lähelle, sillä tekstiin vuodattuvat tunteet ja ajatukset, joita Gunilla ei saa muille ääneen sanotuksi tai muuten näytetyksi.

Kovin kliseinen hahmo on kehkeytyä vallasnaisesta, jonka sisus hehkuu mutta ulokuori jäätää ja jolla silti on onni kerran, jopa kahdesti, kohdata mies, joka ymmärtää ja haluaa Gunillan sellaisena kuin hän on. Onneksi kaavoista karataan. Naisen asema vallanhaluisten miesten ja venäläisten uhan alla sotkee sabluunat, samoin leskirouvan kunnian säilyttäminen.

20190422_142726.jpg

Viihdyn, sillä kirjassa hahmotellaan huolellisesti historiallinen ympäristö, elintavat ja aikalaisten käytös. Nautin kielestä, joka suoltaa sukkelasti sanastoa monen sadan vuoden takaa. En ole vakuuttunut, tarvitaanko kirjan loppuun sanakirjaa, ainakin minä nautin muinaissanojen tulkinnasta. Kieliherkkua riittää, esimerkiksi Gunillan lankeaminen leskirouvana salasuhteeseen välittyy maukkaasti. Lihapiilotushetket verbalisoidaan varsin verevästi; ihan pieni näyte siitä:

”Suloisia, hekumallisia asioita. Laukkaa punaisella pillillä. Kukapa olisi arvannut, että villojen vatvominen voisi olla niin hurmiollista ja -”

Ja vielä sananen romantiikasta. Viipurin valtijattaressa oleellista on rakkaus, jota ei saa tuntea, ja rakkaus, joka ylittää kaiken muun. Gunilla joutuu tekemään ratkaisuja omien halujen, rakastetun onnen ja äidinrakkauden välillä. Minulle passaa tällainen romanssikirja, jossa salaisesta rakkaudesta riutuvalla on jo takana elettyä elämää. Siihen liittyvät seikat lisäävät monisyisyyttä naiselämän ja romantiikkaosaston välittämiseen.

Romanssin täydentymisen esteet eivät ole Viipurin valtiattaressa ihan tavallista viihdeaiheistoa, ja Vuori osaa vetoavasti kirjoittaa päähenkilön toteutumattoman onnen tunnot. Vuori viljelee runsaasti tehokkaita kuin-vertauksia (mm. yön pimeys vertautuu dominkaanimunkin kaapuun), mutta eritoten minua miellyttävät metaforiset kohdat:

”Kun on aika saattaa hääpari morsiusvuoteeseen, minua suojannut riiste saa iskun toisensa jälkeen kunnes sen pinta on täynnä seittimäisiä halkeamia. Riite haurastuu ja alkaa hajota ja äkkiä olen kuin lapsi, joka kielloista juolimatta lykkii menemään hirvenluuluistimillaan pitkin meren rosoista jäätä eikä palaa sisään ennen kuin pimeys ja pakkanen pakottavat. Kun keho alkaa sulaa, saapuu kipu. Mitä paremmin tunto palautuu kylmettyneisiin lihaksiin, sitä kammattavammalta tuntuu.”

Eskapismituokioni 1500-luvun epäonnisessa romanssissa on varsin onnistunut. Hyvä viihde sopii leppoisaan luppoaikaan.

– –

Kristiina Vuori
Viipurin valtijatar
Tammi 2019
romaani
215 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Myös Kirsin kirjanurkka viihtyi vanhassa Viipurissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Selkotekijä Marja-Leena Tiainen

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

 Johanna Kartio

Pertti Rajala

Satu Leisko.

 Sarjan idea ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Marja-Leena Tiainen, kuka olet?

Olen kuopiolainen kirjailija. Ensimmäinen kirjani Pullopoika ilmestyi 1987. Tähän mennessä olen kirjoittanut noin 40 teosta lapsille, nuorille ja aikuisille. Tänä vuonna ilmestyy nuorten jännitysromaani Rakas Natasha ja romaani Kanslian naiset sekä selkokirja Tyttö lukitussa huoneessa.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Selkokirjailija minusta tuli vähän vahingossa. Osallistuin selkokielisten nuortenkirjojen kirjoituskilpailuun, jossa sain käsikirjoituksesta kunniamaininnan. Kirjailija ja ystäväni Tittamari Marttinen ehdotti, että lähetän kirjan kustantajalle. Kyttäyskeikka hyväksyttiin oitis. Nyt ilmestyy jo viides selkokirjani.

Minkälaista on mukauttaa omia kirjoja selkokielisiksi?

Marja-Leena Tiainen

Kuva: Marko Koivistoinen / Kuvakeikka

Olen tehnyt kolme selkomukautusta kirjoittamistani kirjoista: Poika joka katosi (Poistui kotoaan), Hiekalle jätetyt muistot (Khao Lakin sydämet) ja viimeisin Tyttö lukitussa huoneessa (Kahden maailman tyttö). Suoraan selkokielelle kirjoittamisessa ja mukauttamisessa ovat omat vaikeutensa, mutta mukauttamisessa on se helppous, että tarina on valmiina. Vaikeaa on kirjoittaa pitkä ja rönsyilevä, monesti takaumia sisältävä tarina selkokieliseksi, mutta ilmaisullisesti täydeksi tarinaksi. Selkokielisessä kirjassa ei laverrella, jäljelle jää vain olennainen. Toisaalta se on asia, joka jää lukijan mieleen, kun hän lukee alkuperäistä romaania.

Miksi kirjoitat nuorille?

Nuorille kirjoittaminen tuntui heti luontevalta, koska olin kirjoittanut novelleja ja jatkiksia nuortenlehtiin. Nuorten maailma tuntui läheiseltä myös omien lasteni kautta. Nykyisin tykkään mukauttaa vanhoja kirjojani enemmän kuin kirjoittaa uusia.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi?

Oma suosikkini on Hiekalle jätetyt muistot. Siinä mielestäni onnistuin tiivistämään rankan tarinan selkokieliseen muotoon, joka koskettaa lukijoita. Olen kuullut, että muun muassa maahanmuuttajat ovat lukeneet kirjan ja pitäneet siitä.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

En ole lukenut paljon selkokirjoja, mutta suosittelen Tapani Baggen ja Jasu Rinneojan selkotuotantoa. Silloin kun opettelin kirjoittamaan selkokieltä, luin Henning Mankellin ja Leena Lehtolaisen selkomukautetut kirjat.


Selkoteksti tutuksi: Tyttö lukitussa huoneessa

Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö ilmestyi 2011, eikä aihe ole ollenkaan vanhentunut, kun kirjailija itse on mukauttanut sen nyt selkokieliseksi nimellä Tyttö lukitussa huoneessa (Avain 2019). Kirja kertoo kahden kulttuurin välissä elämisestä. Tara on lukioikäinen kurdityttö, jonka miespuoliset sukulaiset vaalivat kotimaan kulttuuria.

”Tara saa käydä koulussa,
mutta koulun jälkeen hänen pitää tulla suoraan kotiin.
Jos Tara haluaa lähteä kaupungille,
mukaan tulee äiti tai isoveli.
Aivan erityisen kiellettyä on kaikki,
mikä liittyy poikiin.
Monilla suomalaistytöillä on poikaystävä,
mutta Tara ei saa edes jutella vieraan pojan kanssa.”

Kirja välittää epäoikeudenmukaisen kaltoinkohtelun Taran kannalta. Kirja ei osoittele vaan näyttää, millaista on, kun tytöillä ja naisilla ei ole samoja oikeuksia ja vapauksia kuin miehillä. Se, että Tara joutuu luopumaan kaikesta tärkeästä isän päätösten perusteella, puhuttelee varmasti kaikkia lukijoita ja herättää ajatuksia maahanmuuttajataustaisissa lukijoissa.

tyttö

Kirja etenee selkeästi ja koskettavasti. Tapahtumien lisäksi se keskittyy ristiriitaisiin tunteisiin. Ne välittyvät elävästi ja riipaisevasti. Selkokirjaksi kirjassa on paljon henkilöitä, mutta päähenkilön kohtalon kannalta se on perusteltua. Lukuja voisi palastella lyhyiksi alaluvuiksi, jotta esimerkiksi suomen kieltä opetteleva lukija saisi sopivia haukkapaloja.

Selkokirjoihin kaivataan tarinoita maahanmuuttajista – tässä sellainen on. Aihe ei ole helppo mutta tarpeellinen.


Marja-Leena Tiaisen selkokirjatuotanto

Tyttö lukitussa huoneessa, Avain 2019
Hiekalle jätetyt muistot, Avain 2018
Tatu, Iiris ja pääkallomies, Avain 2016
Poika, joka katosi, Avain 2015
Kyttäyskeikka, Avain 2014

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Anja Erämaja: Imuri

Hölkän rytmillä rullaavat Anja Erämajan runot esimerkiksi kokoelmissa Töölönlahti ja Ehkä liioittelen hieman. Niissä särmäinen arki teroittuu, ja kiiltoa antaa huumorin pilke. Samoja aineksia löydän romaanista Imuri (WSOY 2019).

Imuri käynnistyy äidin kuolemasta, jäljelle jää aikuisia lapsia. Romaanin mittaan siskokset pöyhivät jäämistöä, ja naisten erilaisuus paistaa tekstiriveiltä. Se on silti sivujuonne, pääosan ottaa naisista toinen, Kristiina.

Kristiina työskentelee kevytyrittäjänä, yhtä yrittämistä on myös Kristiinan muu elämä, jossa kieppuvat lasten huoltaminen, alkoholistimies, naapurusto ja tukiryhmät. Romaani kiertyy Kristiinan ympärille, se on monesti sisäistä puhetta hän-kerrontana. Kertoja ottaa ulkopuolisen roolin, turvautuu usein myös passiivimuotoihin, mutta kyllä Kristiinaa tässä pöyhitään.

”Ihmisellä on maksa. Ihmisellä on haima ja perna. Yhtä ja toista.”

Maukkaasti kerronta esittelee totisenoloisen ja kuormitetun Kristiinan, joka kristallisoi arkihavaintoja. Joka tokaisusta eksytään arvaamattomien mielleyhtymien ketjuun. Poimin joukon naisen elämäntotuuksista, en vanno, ovatko ihan sanatarkkaan suoria lainauksia, mutta kuvaavat, mistä lähteä liikkeellä – sitä en paljasta, mihin päädytään.

Jokainen ostos voi olla viimeinen.

Elämässä täytyy olla suunnitelma.

Elämässä täytyy yrittää vastusten yli.

Ihminen on monikko.


Kun alkaa tapahtua, alkaa tapahtua.


Paheet on pahaksi, hyveet hyväksi.


Ei pidä olla tunnelman tappaja.

Pääosin riemastun, hetkittäin assosiaatioina etenevä vuodatus on karata – ei sittenkään, niin napakoita lyhyet luvut ovat, virkkeet rytmittyvät lyhytlauseisiksi ja dialogi ekonomisesti eteneväksi. Liukkaat ajatusketjut hahmottuisivat todennäköisesti toisella lailla kirjasta ominpäin luettuina, mutta kuuntelen niitä. Se on nautinto, koska äänikirjaa lukee mukaansa tempaavasti kirjailija itse.

20190428_151601.jpg

Mutta ne assosiaatiot, ne tosiaan karkaavat Kristiinalta. Erotan kitkeriä ja katkeria asioita, mutta naurahtelen kirmaaville ajatuksille kuten jutulle imurista tai tapaukselle, jossa baari-ilta päättyy naisen puheripuliin.

Erämajan ensimmäinen romaani lähentelee proosarunoilua, on vapaa perussuorasanaisuuden odotuksista. Pidän onnistuneena, että Imuri on maltettu pitää tiiviinä. Sen intensiteetti pitää ja sävytys säilyy. Tragikomiikka vetoaa minuun, samoin absurdit piirteet, enkä keksi parempaa konstia kiteyttämään sitä kuin reippaasti yhteydestään irrotetun sitaatin kirjasta: ”Vihannekset ja muut marmeladit.”

– –

Anja Erämaja
Imuri
WSOY 2019
romaani
3 t 59 min äänikirjana,
lukija Anja Erämaja.
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Haaste: Kirjaostos

Kirjakauppaliiton uusimman tilaston mukaan kaunokirjallisuuden myynti on laskenut 13,5 %:a. Tulosta voi spekuloida: puuttuuko luvusta muiden kuin isojen kirjakauppojen myynti, onko luvussa mukana erilaiset verkkovälitteiset osto- ja lukukanavat, otetaanko huomioon, että esimerkiksi äänikirjat ovat kasvattaneet suosiota?

Yhdestä asiasta voinee olla yhtä mieltä: kirjan ostaminen hyödyttää kirjallisuutta. Kirjoja ei ole ilman tekijöitä, ja tekijät tarvitsevat tuloja. Siksi joukko kirjabloggaajia on mukana haasteessa, jossa noin kuukauden verran ilmestyy postauksia ostetuista kaunokirjoista – yhdestä tai useammasta.

Haastejuttuni julkistan 28.4.2019, ja helatorstaina 30.5.2019 ilmestyy koontijuttuni, johon bloggaajat liittävät linkit ostoskirjajuttuihin. Toivottavasti myös blogien lukijat innostuvat haasteesta, tekevät haasteen aikana kirjaostoksia ja kommentoivat niistä blogeihin. Käytämme tunnusta #kirjaostos.

 

20190428_083437.jpgSaat vapaasti valita, ostatko runot, novellit ja romaanit kirjailijalta, omakustantajalta, pienkustantajalta vai ison kustantajan, kirjakaupan, kauppaketjun tai pienyrittäjän kaupasta. Kirjabloggaajien postauksista ja muiden kirjaostajien kommenteista saamme vinkkejä kesäjuhlien kirjalahjoiksi.


Kirjabloggaajat eivät saa harrastuksestaan palkkaa. Monet lainaavat kirjat kirjastosta. Jonkin verran kustantajat lähettävät arvostelukappaleita, mutta kaikki eivät niitä halua tai saa. Taloudelliset tilanteet vaihtelevat: aina ei ole varaa ostaa kirjoja. Bloggaajat, joilla on kirjan verran ylimääräisiä ropoja, ostavat nyt kaunokirjan ja kertovat haastepostuksessaan siitä. Laitamme tälläkin tavoin kortemme kekoon kirjallisuuden puolesta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Huhtikuun runot

Kyyhkyt ja lokit:
hiljaa! Taivaanvuohella
alkaa saarnaus.
Kirkkona kevätilta,
virtenä tuulenvire.


Koivulla korvat,
hiiriltä lainatut. Voi
kuunnella kevään
hännän huiskintaa oksan
hangan viherryksessä.


Mitä kertoisi
idänsinililja, jos
muuttolintujen
vuo osuisi suonsilmään?
Välkkyy tuttu värinä.


Huhtikuun ilta
hämärtyy. Nainen istuu
aurinkotuoliin
eikä nouse ennen kuin
kurjet kutsuvat kotiin.


Sinä haudot jo
suon kortteiden keskellä,
minä pientareen
laitaa sammakko suussa
ruokin meitä tulevaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalo taitaa taiteilijaromaanin. Lumoava Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta ja uutukainen Tuulesta temmattu elämä (Tammi 2019) teatterilaisista. Taiteilijuus on kuitenkin yksi piirre, sillä henkilökuvauksesta pohjimmiltaan on kyse.

Kuorin Tuulesta temmattua elämää kuin sipulia. Se on pinnalta perheromaani yksinhuoltaja-Riitasta ja hänen kahdesta pojastaan Ilmosta ja Niklaksesta sekä perheeseen liittyvästä Titistä. Kuoren alla on perheenjäsenten kasvukertomuksia. Yhdessä kerroksessa ovat poissaolevat isät, toisessa väsyneet äidit, kolmannessa salaisuudet kuten Ilmon isoäidin menneisyys. Monta kerrosta on epävarmuudesta, kelpaamattomuudesta ja peloista. Jossain on myös tahto olla taiteilija, sen motiivit ja niiden haavoittuvuus. Ytimessä on yksinäisten sielujen herkkyys ja jokaisen yksityinen selittämättömyys.

Tapahtumat ankkuroituvat aikaan ja paikkaan. Pääosin pysytään lähivuosissa Oulussa vaikka Helsingissäkin käydään. Kerronta kulkee vapaasti ajasta ja henkilöstä toiseen, jolloin mennyt ja nykyisyys avautuvat vähitellen. Se pitää jännitettä yllä.

20190421_094432.jpg



Minun makuuni sopii Vanhatalon psykologinen syväkatse henkilöihin, poraus heidän ajatteluunsa ja ihmissuhteisiinsa. Syynä on kuvausotteen selittelemättömyys: oleellisia tilanteita seurataan ja silti lukijalle jää pääteltävää pinnanalaisesta. Siellä piilevät ihmisolemuksen umpisolmut.

Umpisolmut ovat myös näyttelijöiden työn perusta. Tai voisi sen näinkin sanoa: tahto kadota itseltään ja olla samalla silloin tosi, toinen.

”Hajanaisin miettein ja tuntein hän ajoi kohti kotia. Joskus hän olisi ehkä yrittänyt terävöittää ja jäsentää sisäisen ailahtelun kokemukseksi, joka olisi hyödynnettävissä lavalla, mutta nyt hän vain antoi sen olla.”

Toisaalta pidän kirjan ilmentämää näyttelijyyttä paralleelina yleensä ihmisyyteen. Roolit vaihtuvat, ja ne ovat keinoja selvitä. Ja sitten on toisia keinoja hallita hallitsematonta: yhdelle se on syömättömyys, toiselle hengityksen pidättäminen. Varmuutta vaan ei ole mistään.

– Mitä tämä sitten on, jos se ei ole totta? hän kysyi.
Titi siirtyi vähän kauemmaksi niin ettei hengitys tuntunut enää Ilmon iholla.
– En mä tiedä, hän sanoi ja huokaisi. – Teeskentelyä?

Otanpa yhden esimerkin, miksi Vanhatalon romaani onnistuu. Olen nimittäin kovin kranttu tosiuskovaisaiheiden suhteen, sillä ne tehdään usein kärjistäen, kauhisteltaviksi. Nyt ei mielestäni niin käy, vaan Titin perheen lestadiolaisuudesta kertominen on suhteellisuudentajuista: uskovainen perhe ja lapsen osa siinä pohjustaa Titin persoonaa ja toimintaa.



Kertaan: Vanhatalon valtti on henkilökuvaus. Ihmiset jäävät kesken, ja se tuntuu uskottavalta. Lisäksi vaivaton kieli tekee lukemisesta rullaavaa, ja pidän replikoinnin murrepoljennosta. Kirjassa on lukuisia kohtia, joissa sanojen asettelu menee pintaa syvemmälle.

”Aurinko paistoi kirkkaasti vastaan. Valoisat illat eivät tuottaneet Riitalle enää samaa iloa kuin pari kuukautta sitten. Hän janosi jo hämärän lepoa, pystyi päästämään irti ajatuksistaan, väsyä kun musta yö saapui. Pian täytyisi taas pärjätä lähes täysin ilman pimeää. Hän haparoi sivulokerosta käsiinsä tummat lasit ja asetti ne päähänsä. Kaupunki suodattui harmaaksi, oli helpompi katsoa kohti.”

Hetkittäin kaipaan Pitkän valotusajan pakahduttavaa keskittymistä yhteen päähenkilöön, sillä välillä kadotan kosketuksen monien henkilöiden kuormaan. Melankolinen henki hönkii huurujaan, ja mietin paljon tunnelman ja henkilöiden haurautta. Löydän keskeiskysymyksen: ”Sanokaa te, voiko elää ja olla aina varuillaan?”

Lopulta käy niin, että Tuulesta temmattu elämä ei haihdu lukutuulen vaihteluun, vaan henkilöt jäävät elämään ja vaivaamaan. Eli romaani tulee todeksi. Päivien päästä Ilmo käy usein mielessä, Riittakin kolkuttelee mieleni ovia, enkä melkein edes uskalla palata Titin luo mutta pakko on.

– –

Pauliina Vanhatalo
Tuulesta temmattu elämä
Tammi 2019
romaani
383 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lue linkeistä juttuni Pauliina Vanhatalon ja nimimerkin Veera Vaahteran kirjoista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Sotaleski

Nyt nurkkaan kaikenmoiset odotukset kerrontakikoista ja kielellisestä hurvittelusta. Sen sijasta sopii aavistella hyvää historiallisten faktojen hyödyntämisestä ja elävöittämisestä sekä sarjamuotoisen kirjallisuuden henkilöjoukon hallinnasta. Näin johdattelen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seitsemänteen osaan Sotaleski (Otava 2019).

”Sota seurasi jokaista meistä tavalla tai toisella.”

Kirsti kertoo sotavuosista, jolloin hän perheineen asuu pääasiassa Ida-äidin luona Leppävaarassa. Sota tuntuu kaikessa, sen pelko sanotaan ääneen, vaikka usein tunne myös peitetään, ja sota konkretisoituu: taloja ja tavaroita tuhoutuu, eikä vältytä henkilövahingoiltakaan. Lukija saa olla sydän syrjällään, sillä Idan pojat ovat sotilasiässä, samoin Kirstin Iivo-mies, ja lisäksi pommit putoilevat sattumanvaraisesti siellä, missä Kirsti kulkee.

Manninen onnistuu välittämään sotaponnisteluiden raskauden kuitenkin jollain tavoin kevyesti muttei pinnallisesti. Siksi Mannisen tyyli on osin kallellaan viihdekirjallisuuteen, silti se nojaa taitoon saada lukija henkilöiden puolelle ja uskoa heihin. Sotaleski on siinä paria edellistä sarjan osaa vakuuttavampi.

Esimerkiksi tekstistä välittyvät sodan vakavat jäljet. Kirstin Voitto-veljen koettelemukset ja valmiiksi hauraan avioimiehen reaktiot kertovat sodan seurauksista. Karjalaisten tilanne ei jätä kylmäksi, sillä kirjassa evakkojen tilannetta katsotaan läheltä yhden kannaslaisen perheen kannalta, ja Iivo-avioimiehen itäkarjalaisen lapsuudenperheen vaiheista saa tässä osassa lisätietoja.

Sota on kaikille taite, ja kaikki ovat eurooppalaisen politiikan pelinappuloita.

 ”Ville-sedän ateljeesta kaikuu vaimeana gramofonin ääni. Sitä ikivanhaa ratisevaa chanson-levyä siellä taas soitettiin, jonka Ville-setä oli joskus kauan sitten tuonut tullessaan Ranskasta. Kun värisevä naisääni, se taisi olla Mistinguett itse, lauloi Pariisista, minua alkoi itkettää. Sitä Pariisia jossa olimme Iiivon kanssa eläneet  unohtumattomia päiviä ja öitä, ei kohta enää olisi.”

”Arkihan meidät naiset piti järjissämme, arki ja lapset – -”

Sotaleski on vahvimmillaan kotirintaman naisten elämän kuvauksissa niin Leppävaaran kotitalon askareissa kuin Karjalan varustelutöiden muonitushommissakin. Uskomattoman tarkkaa tietoa tulee ruuista ja säännöstelystä, kaikenlaisesta huusholleeraamisesta ja perushuollosta. Manninen osaa sulattaa tietonsa tarinaan, silti pystyn aavistamaan valtavan taustamateriaalin, jonka varaan romaanin todentuntuisuus rakentuu.

Pienet hyvät teot kuuluvat Syrjästäkatsojan tarinoiden ideologiaan. Tässä osassa lasten osa sodan varjossa korostuu ja se, miten aikuiset yrittävät tehdä päätöksiä lasten etu edellä. Idan ja Kirstin toimintatapaan kuuluu muiden auttaminen, ja voi oikeastaan puhua laajennetusta kodista, joksi Idan entinen täysihoitola muuttuu sodan aikana.

Yhden piirteen haluan vielä nostaa: sota-ajan naisten matkanteon. Menopelit ja matkaolosuhteet Manninen kuvaa elävästi. Täydet junat rintama-alueille ja töyssyiset autokyydit tuntuvat lukijankin kropassa. Kirsti pääsee välillä sotatapahtumien ytimeen, sillä hän hankkii niukan ajan tienestejä amerikkalaisen valokuvaajanaisen tulkkina. Se on yksi Kirstin erikoistilanne talvisodasta, paljon muuta ja henkilökohtaisempaa tapahtuu asemasodan aikaan.

”Niin usein kuin ennenkin, aavistukseni osui oikeaan.”

Tuollainen Kirsti on: tietää parhaiten, hieman tärkeilevä, määrätietoisesti ympäristöään hallitseva – ja hallitsee sitä, mitä kertoo. Olen edellä kuvaillut kaikenlaista yleistä, mutta uskon valtaosaa lukijoista kiinnostavan Idan ja Kirstin selviytymistarinan eteneminen sekä Kirstin Viena-tyttären lähestyminen murrosikää. Ja kyllä he taas selviytyvät toistensa tuella ja tervejärkisellä luonteilla, jossa yleensä vältellään perimmäisten kysymysten ja syvällisyyksien käsittelyä. Se on selviytymiskeino, kerronta-ajalle tunnusomainen.

20190421_094256.jpg

Välillä melkein riepoo se, miten asiat tuntuvat Kirstillä  lutviutuvan vastaiskujenkin jälkeen, mutta toisaalta liukas kuvaustapa kuuluu Kirstin persoonaan.  Hän keksii keinoja ja välttelee vaikeita aiheita. Myös tietty häveliäsyys kuuluu siihen. Pari osumaa Kirstin kilpeen tekee syviä murtumia, ja kirjan lopussa Ida-äiti auttaa tytärtään reflektoimaan vikaan menneitä asioita. Kaikessa hehkuu kuitenkin perushenki: mistä tahansa voi selvitä.

Huomaan kirjan alkupuolella hieman väsyväni kronologiseen tapahtumasuoltamiseen, mutta loppua kohtia juoni vie mennessään. Selostukset ja dialogit soljuvat, ja ajankuvan uskottavuus miellyttää. Fiktiohenkilöiden ja todellisten henkilöiden kytkentä onnistuu entiseen malliin. Esimerkiksi Wallgrenit vaikuttavat edelleen Kirstin perheeseen, Olavi Paavolainen on totuttuun tapaan pikkuinhokki, ja Yrjö Jylhän talvisotarunot löytävät romaanista paikkansa tunnetulkkina. Vanhan polven kuolemat liikuttavat. Loppupuolen yllätykset lisäävät taas odotuksia ensi vuodelle. Mitä Idalle, Kirstille ja Vienalle vielä rauhan ja jälleenrakennuksen aikaan tapahtuukaan!

– –

Enni Mustonen
Sotaleski
Otava 2019
Syrjästäkatsojan tarinoita VII
366 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Postaukseni aiemmista osista löytyvät täältä.



HYVÄÄ LUKUVIIKKOA! Enni Mustosen historiasarjoja suosittelen lukijoille, jotka haluavat elävöittää suomalaista historiaa naisten näkökulmasta. Tämä vuoden lukuviikon teema on ”Koko Eurooppa lukee!”.  Motto sopii Mustosen proosaan, koska hänen kirjojensa henkilöiden vaiheet kytkeytyvät eurooppalaiseen kulttuuri- ja historiavirtaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani