Aihearkisto: Kirjallisuus

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen

”Sinulla on discopallon katse, yhtä pirstaleinen. Sarveiskalvoissasi on röyhelöä kuin Rauman pitsiviikolla. Ei niillä näe laajoja kaaria. Mutta pieniä näkee ja vieläpä vinkeissä valoissa.”

Noin discopallo puhuu romaanin Jussi Seppänen (WSOY 2020) Jussi Seppäselle, ja samalla se kertoo minulle kirjan olemuksen. Ja kirjan on kirjoittanut Jussi Seppänen. Kirja on ehkä romaani tai juttusikermä Jussi Seppäsestä, ja se kertoo välkähteleviä pirstaleita Seppäsen esikoiskirjan julkaisusta eteenpäin.

Kirjassa on kehys: Jussi odottaa tietoa, onko hänellä kuolemantauti, eikä hän kerro tutkimuksista kenellekään. Diagnoosia odotellessa kertojan katse porautuu itseensä ja poukkoileviin tapahtumiin, listauksiin ja huomioihin; ”Tarinalla on alku, loppu ja sekava keskikohta.” Kepeys peittää pelkoa tulevasta, mutta kerronta saa minut hyvin pysymään olevassa:

”Tilanne muistutti elämääni: perkele lähestyy, mutta ei sitä mistään huomaa. Piti siis tarrata hetkeen, ymmärtää, että on yltäkylläistä.”

En silti oikein osaa sanoa, mistä kaikesta on kyse, mutta viihdyn sanojen asettelussa. Kerronnan kierous viehättää kovasti, samoin lauserytmi ja kiepautukset, joilla kertojan ajatukset järjestyvät todenoloisen ja villinvapaan välille. Helppo on uskoa tämä: ”Minähän rakastan sanoja enkä tekoja.”

”Hetkiä, joita kehystän.”

Eniten viehätyn siitä, mitä löydän kertojan huomioiden takaa. Ehkä hän huijaa minua, mutten piittaa siitä, vaan haluan uskoa hyvyyteen, hetkellisyyteen, vilpittömyyteen ja valonvälkkeeseen, jota kirja siementää sinne ja tänne. Eikä tuota pyrkimystä tai lukukokemustani voi muuten ilmaista kuin lainaten Jussi Seppäsestä:

”Yritin saada sinänsä positiivisesta asiasta valoisaa otetta.”

P. S. Muuten hyväntahtoisessa Seppäsen kirjassa kuvataan todella osuvasti Helsingin kirjamessujen HS-esikoiskirjahaastattelun sisältöä ja henkeä, ja kuvauksesta käyvät myös ilmi syyt, joiden vuoksi en vuosiin ole niitä katsellut tai kuunnellut. Vastapainona kiitoksia ei hiivistellä haastattelijoille, jotka saavat haastateltavan loistamaan.

Jussi Seppänen

Jussi Seppänen

WSOY 2020

romaani

190 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Tyttöjen ja naisten välinen ystävyys, siitä riittää ammennettavaa. Siksi aiheesta liikenee hyvin Susanne Maudelle, joka kuvaa kahden turkulaistytön kasvua aikuisiksi 1960-luvulta 1970-luvun loppupuolelle. Romaani Ennen kuin unohdat (Gummerus 2020) käsittelee sekä ystävyyden kestämistä että suurten salaisuuksien vaikutuksia elämään.

Kirjan kertoja Eeva ystävystyy lapsena:

”S niin kuin Sirkku.

En voi olla tuijottamatta.

Tyttö näyttää vähän linnulta. Sellaiselta ettei sitä kannata sulkea käsien suojiin, se voi vielä nokkaista.”

Eevan tasapainoinen, tavallinen perhe ottaa ongelmaperheeseen syntyneen Sirkun siipiensä suojaan. Tytöt jakavat kaiken, mutta sitten parikymppisenä tuleekin sellaista, jota ei voi enää jakaa. Silti Sirkku nokkaisee siitä osansa.

Nyt pähkäilen, kuinka paljon kerron juonesta. Päädyn siihen, etten paljasta koko kirjan oleellisinta asiaa. Romaanin nimeä Ennen kuin unohdat pohdiskelen, sillä romaani kertoo kuitenkin siitä, ettei voi unohtaa, ei koskaan – sittenkään, kun kykenee elämään eteenpäin.

Eeva kertoo puhtaasti omalta kannaltaan, hänen tunteensa ovat pinnassa. Aikuistumiseen liittyvät asiat kulkevat juonta pätkien siten, että väliin jää aikoja, joista Eeva ei kerro. Juonijännite säilyy mainiosti, vaikka puolivälin jälkeen toivon hieman jouduttamista. Eeva kertoo itseensä, Sirkkuun, äitiin ja rakkauksiin liittyvät asiat. Eeva ja Sirkku ovat kiinnostavia, eloisia henkilöitä, ja henkilökuvaus onnistuu psykologisesti.

Tarkat huomiot tilanteista ja tuntemukset siirtyvät sutjakkaaksi kieleksi, ja dialogi soljuu luontevasti. Etenkin ihastelen sitä, miten kerrontaan rakentuu tasoja. Esimerkiksi Eevan kohtaaminen siltojen rakennuksesta kiinnostuneen insinööriopiskelijan kanssa on sellainen, kun nuori mies sanoo siltakiinnostuksensa syyn: ”Että ihmiset osaa rakentaa tyhjän yli.”

Pidän Mauden esikoisromaanista monesta syystä. Siinä on oma ääni ja omanlainen ote, vaikka aiheet ovat tuttuja.

Raikkaasti romaani kertoo tyttöjen ja naisten seksuaalisuudesta ja kehollisuudesta aikana, jolloin luulemme, että alkoi seksuaalinen vapautuminen, mutta ehkäisyä ei juuri käytetä, ja jolloin aborttilaki muuttui. Seksistä ei paljon puhuttu, mutta Sirkku toteaa suoraan: ”Miks helvetissä panemisen pitää tuntua niin hyvältä.” Se kertoo myös siitä, mikä kaikki voi vaikuttaa haluun tai haluttomuuteen. Halusta voi seurata raskaus tai sitten ei, ja raskaanakin on haluja. Siitäkin romaanista voi lukea.

Mietin paljon romaanin sisaruusteemaa, sellaista, joka ei edellytä yhteisiä vanhempia. Eevan ja Sirkun suhde jännitteineenkin kertoo siitä arvosta, että on ihmisiä, joihin sitoo yhteinen historia. Sillä voi selvitä pahimmista, jos niin antaa tapahtua.

”Oikeastaan haluaisin soittaa Sirkulle. Haluaisin soittaa ja kertoa, että kun vedän leikkauskäsineet sormiini, minusta tulee samalla vähän enemmän, siltä se tuntuu, ja aina silloin, hetken, ajattelen isää.

Sirkku tietäisi mitä se merkitsee.

Se seisoi eilen kadulla edessäni, ja sen takissa oli vihreällä pohjalla ruskeat napit, nappien välissä kangas rakoili vatsan päällä. Se on raskaana, ne asuvat lähellä meitä, ja se sanoi, että sillä on ollut ikävä.”

Susanne Maude

Ennen kuin unohdat

Gummerus 2020

romaani

364 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta; kirja ilmestyy 21.9.2020.

(Minä niin toivoisin, että tästä kirjasta tehtäisiin tv-sarja. Minulla on jo roolitusehdotus: Eeva (Satu Tuuli Karhu), Sirkku (Anna Airola), Matti (Olli Riipinen), Lasse (Paavo Kinnunen).)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kristina Carlson: Eunukki

Kristina Carlsonin lyhyt romaani Eunukki (Otava 2020) on kunnianosoitus elämälle. Kirjassa kertoo vuonna 1120 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt eunukki, joka ilmaisee lähestymistavan: ”En puhu, ajattelen vain.”

”Kaikenlaista voi suustaan päästellä. Viisasta ja tyhmää.”

Voisi ajatella, että elämää ja kuolemaa vatvova vanhus harhailee sisäisessä puheessaan summamutikassa. Tunnen kuitenkin tarinoinnin tarkoituksenmukaisuuden, samanarvoisuuden eetoksen, vaikka eunukin kuvaama (ja meidän) maailma täyttyy eriarvoisuudesta. Valta ja taloudellinen eriarvoisuus vaikuttavat yksilöiden elämään ja valintoihin, ja eunukki on siinä suhteessa uhri. Hän on asemaa vailla, välitilan henkilö, eikä hän ole mies eikä nainen. Välitilaa muistuttaa myös kerronta: eunukin pulinassa sekoittuvat arkipäiväisyydet, muistot, mielleyhtymät ja aforismit.

”Ajattelen omia ajatuksiani eikä kukaan ajattele minua.”

Poimin tiiviistä romaanista useita teemoja, etenkin nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema. Rakkautta voikin lähestyä epätavallisesta kulmasta, sillä eunukilla ei ole mahdollisuuksia perinteiseen lihalliseen rakkauteen tai rakkauteen jälkeläisiä kohtaan. Silloin vaalitaan tunteita elämään itseensä tai ystävään, ystäviin. Sen sijaan kuolema on kaikille sama, lopullinen luopuminen. Siinä ehkä lohduttaa ajatus jokaisessa lymyävästä, näkymättömästä kuolemattomuussikiöstä. Silti perimmäistä yksinäisyyttä ei voi kukaan välttää.

”Ajattelin, ettei kannata koko elämäänsä kielen päällä kuljettaa.”

Karlsonin kirjasta voisi poimia kymmeniä hienoja kiteytyksiä. Loppusivu vahvistaa tunnetta, että vaikutteita kirjaan on kerätty vanhasta kiinalaisesta kirjallisuudesta. Miksi siis vuonna 2020 tarvitaan suomalainen versio? Siksi että on paljon, mikä ei ihmisessä tai maailmassa muutu mutta josta täytyy muistuttaa – jota täytyy muistella ja muistaa.

” – – muisteleminen on tulevaisuudelta varastamista.”

Eunukki on kirkasta tekstiä. Joitain huutomerkkejä haluaisin väistellä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja sen tuomista rauhoittumisen hetkistä. Etenkin pidän arkisen ja ajatelmallisuuden vaihtelusta. Pelkään kyllä, että eunukin hiljainen tarinointi voi nopeasti unohtua muun proosatarjonnan pauhussa. Silti: mielelläni valitsen lukemistoni lomaan tällaista lyhyttä pysähtymisproosaa.

”Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin, jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan.”

Kristina Carlson

Eunukki

Otava 2020

pienoisromaani

44 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Delia Owens: Suon villi laulu

Otsikon nähtyäni ailahti: onpa kaunis nimi kirjalle, Suon villi laulu (WSOY 2020). Sitten silmäilin taustatietoja, joiden mukaan kirja on jenkkimenestys ja siirtymässä leffaksi, vaikka odotukset kirjalle eivät olleet järin suuret, osin kai siksi, että esikoiskirjailija Delia Owens on eläkeikäinen biologi.

Ennakkoon arvuuttelin, olisikohan tässä romaanissa jotain suohon liittyvää myyttistä alisen-ylisen rajapintaa, unohtumatonta, tajun ylittävää, mieltä kiertävää. Ei, sitä ei Owensin romaani minulle tarjoa vaan parhaimmillaan konkreettista soista miljöötä. Romaanin hienot kuvaukset marskimaasta ja rämeisestä maisemasta meren pohjukassa ihastuttavat minua. Niissä biologi-kirjailijan tarkkanäköisyys tulee oikeutetusti esille.

”Laguunissa haisi yhtä aikaa sekä elämä että kuolema, toivo ja tuho kietoutuivat orgaanisesti yhteen. Sammakot kurnuttivat. Hän katseli alakuloisena, miten tulikärpäset kirjoivat yötä. Hän ei koskaan kerännyt niitä purkkiin; elävistä olennoista oppi enemmän, kun niitä ei pane purkkiin.”

Luontoyhteys liittyy kiinteästi romaanin päähenkilöön Kyaan. Olosuhteiden pakosta asuinmökin suoympäristö on hänelle ainoa kiintopiste elämässä, ja silloin eläinten, eliöiden ja luontoilmiöiden seuraaminen ja tallentaminen antavat merkityksen yksinäiseen elämään. Monesta syystä eristettynä ja eristyksissä Kya saa oppinsa ihmissuhteisiin luonnonvalinnasta ja luonnosta kuten tulikärpäsistä ja rukoilijasirkoista. Eihän se anna inhimillisesti hääppöistä kuvaa esimerkiksi sukupuolisuhteista tai keinoista suojautua hylkäämiseltä tai peloilta.

Romaani etenee pitkälti kahta aikatasoa vuorotellen, eli samalla kerrotaan Kyan kasvutarina 1950-luvulta lähtien ja paikallisen komistuksen kuolinsyyntutkinta 1969. Kya tunnetaan seudulla nimellä Rämelikka. Tytön masentunut äiti jättää perheen, alkoholisti-isä häviää jonnekin, ja sitä ennen vanhemmat sisarukset ovat karanneet omille teilleen. Alle 10-vuotias tyttö jää erakkona selviämään omin päin. Se ei ympäristöä erityisesti kiinnosta, koska kyse on valkoisen roskaväen jälkeläisestä. Tyttö on kuitenkin välkky ja lahjakas, kasvaessaan kaunistuu ja harjoittaa taiteilija-tutkija-ominaisuuksiaan. Ja rakastuu kahdesti – pettyy yhtä monesti.

wp-1598166901072.jpg

Siispä se juonesta, jossa on minulle liikaa jenkkihenkistä ilmeistä tunteisiin vetoavuutta. Miksei riitä rämelikkuus, miksi erityislahjakkuus runovärssyineen? Miksi susilapsityyppistä selviytymisromantisointia? Miksi tyttökirjaklisee lapsuudenystävyysrakkaudesta?

No, onhan Kyan kauhistuttavassa heitteillejätössä ja pärjäämiskeinoissa päivittelemistä. Silti tökkivät ulkonäköihailut ja päähenkilön kiitetyksi luontokirjailijaksi päätyminen. En ole amerikkalaisten oikeussalikuvausten ystävä, enkä tälläkään kertaa alkanut niitä kaveeraamaan. Rikostutkinnan uskottavuus on niin ja näin, ja samaa voin sanoa muusta. Myönnän kyllä auliisti Owenin onnistuvan luonnehtimaan kipeästi yksinäisyyden ja pettymyksen karvaita kokemuksia.

”Kuu jos joku ymmärsi yksinäisyyttä.
Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.”

Jotain siis jää kirjasta puuttumaan. Tulee myös tunne, että kirja oli saatava kiireellä päätökseen ja Kyan elinkaari kasaan loppuylläreineen. Kyllä Suon villi laulu on juoneen ja henkilöön viihteisen vetävästi vievä, ja siksi uskon monen tempautuvan erikoisen kasvutarinan kipukohtiin, rakkaussuruihin ja murhatutkinnan jännitysmomentteihin. Ja pystyn hyvin kuvittelemaan, miten notkeasti kirja taipuu elokuvaksi.

Delia Owens
Suon villi laulu
suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2020
285 sivua eKirjana.
Luin Bookbeatissa.

Muualla: Leena Lumi, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Keväällä kuuntelin Antti Holman äänipakinoita oopperasta. Naureskelin. Nautin siitä, miten henkilökohtainen, aihe, tieto ja sananasettelunäppäryys muodostavat omaperäisen kokonaisuuden. Olen huvittunut myös Holman neuvonta-podcastista ja YouTube-videoista.

Eli fanitan juuri sitä helppoheikkistä mediapellehahmoa, jota kirjan Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020) ”Antti Holma” vihaa. Kirja luokitellaan romaaniksi ja elämäkerraksi. Olen väsynyt autofiktiosta vääntämiseen, joten olkoot minun puolesta totta tai ei, vaikka moni juttu voi tuntua mediasta ennestään tutulta tai avoimelta tilitykseltä. Menkööt samaan syssyyn vielä kirjan muuntautumiskykyiset henkilöt Saatana ja Jumalakin. Mutta autofiktiostakin kirjassa heitellään:

”Otto kertoi viime viikolla osallistuneensa kirjallisuustapahtumaan pienkustantamon markkinoinnissa työskentelevän hoitonsa kanssa ja järkyttyneensä siitä, että paneelissa oli ollut kaksi vastajulkaissutta YouTube-tähteä ja joku hänelle tuntematon nuorisoidoli puhumassa autofiktiosta, vaikkei yksikään heistä edes tiennyt, mitä termi sisältää tai voi sisältää.”

Holman kirjassa vilisee lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemuksia, ystäviä, seksikumppaneita ja työasioita. Se kertoo kirjoittajan tekstintuottamiskammosta, urapettymyksestä, pakoilukeinoista ja pitkälti alamailla haahuilevista mielialoista. Erilaiset pelot ja häpeät painavat, eikä itseironia eikä komiikantaju peitä haurautta. Kirjassa vuorottelevat herkkyys, hulvattomuus ja tympeys. Kyynisyyttä huokuva henki kirjan loppua lukuunottamatta kertoo joko kertojan masennuksesta tai muusta. Roisius on välillä itsetarkoituksellista, ja kerronnan poukkoileva hapuilevuus joko harkittu tehokeino tai muuten kertojan sisäisen kaaoksen aito kuva. Joka tapauksessa: Holman katse itseensä ja ympärilleen on pitkälti armoton.

Kirjassa on kaari, harkittu rakenne, mutta monet luvut toimivat myös pakinanomaisesti. Äänikirjaksi se myös sopii, koska kirjailija lukee tekstiään paisuttelematta mutta sopivasti sävyttäen. Ja itse asiassa kirjassa on sellaista, mihin kertoja on tähdännyt, mutta minkä hän omista teksteistään kieltää ja myöntää:

”Kirjoitan, että hänellä on uskomaton taito olla banaali ja ylevä yhtä aikaa ja että olen tavoitellut jotakin vastaavaa aina, mutta jäänyt jumiin alatyyliin ja keskeneräisiin ajatuksiin.”

Alkupuoli naurattaa niin, että kuuntelu ulkoilun aikana saattaa näyttää ulkopuolisesta siltä, että tasapainoton henkilö siinä hörähtelee häiriintyneesti. Kirja kipeytyy ja vakavoituu loppua kohti, joten loppupuolen rakkauskirjetyyli lämmittää. Muikeasti loppuratkaisu paljastaa kertojan homohäpeän alkujuuret, mikä samalla perustelee paljon muutakin: Holman totuuksiin sotkeutuu vilkas mielikuvitus. Se on kirjan voima vetävän verbaliikan ohella. Ja lempeä lopetus.

Antti Holma

Kaiki elämästä(ni)

Otava 2020

elämäkerta/romaani

äänikirjana 8 t 23 minuuttia, lukijana Antti Holma.

Kuuntelin BookBeatissa. Sain myös kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Anni Kytömäki: Margarita

”Hän seisoo joen pohjalla kaltaistensa joukossa, mutta kukaan ei auta. Kuoren suojassa jokainen on omillaan.”

Näin katsotaan pinnan alle jokisimpukkaa Anni Kytömäen romaanissa Margarita, mutta samoin voi kuvailla kirjan kolmea keskeistä henkilöä. Kytömäki kuvaa jälleen taitavasti sisuksistaan herkkiä henkilöitä, jotka ovat kasvattaneet vuosirenkaita suojakseen selviytyäkseen ihmisten joukossa. Yhden särkee kuitenkin sota, kahteen syntyy säröjä menetyksistä.

”Älä luovuta, käsketään kaikkialla, lapsesta asti, rauhassa ja sodassa, vaikka luovuttaja voi lopulta olla rohkein.”

Eli Kytömäki on kirjoittanut henkilövetoisen romaanin, jossa ihmisen ja luonnon suhde on yhtä hauras ja riskialtis kuin on ihmisen elämä ja osa muiden joukossa. Kirja pistäytyy sota-ajassa, mutta lähinnä elämää kuvataan 1950-luvun alkupuolella metsäluonnossa, pienessä kauppalassa ja isossa kaupungissa. Ajankuva vakuuttaa, ja herkkävaistoinen verbalisointi ympäristöstä sekä henkilöiden tuntemuksista ja toimista on jo tavallaan Kytömäen tuotemerkki. Ja laadun tae.

Margaritan kolme henkilöä kertoo erikseen minämuodossa, ja lukija löytää vähitellen heidän hennot, sattumanvaraiset yhteytensä toisiinsa, tai lähinnä yhteydet Senni Margaretaan, joka on romaanin päähenkilö. Kolmekymppistä naista kutsutaan tytöksi, ja siihen on syynsä. Hän on tavallaan jäänyt tyttöyteen: isän on kuollut sodassa, tytär tuntee isävainaan läsnäolon ja jatkaa isän hieroja-ammattia, ja miestään sureva leskiäiti hyysää aikuista tytärtään. Mitä Sennin täytyy kokea päästääkseen irti menneistä, luovuttaakseen?

En ruodi kirjan kahta kertojamiestä tai heidän rooliaan romaanissa. Tärkeitä he ovat kokonaisuuden kannalta, mutta välillä luin kärsimättömästi odottaen aina Sennin osuutta. Sen sijaan nostan kirjan neljännen ”henkilön”: Sennin toinen nimi viittaa latinankieliseen jokisimpukan lajinimeen margaritifera margaritifera. Yhtä paljon kuin romaani kertoo Sennin elämästä, se kertoo tehometsätalouden ja luonnonsuojelun vaikeasta sovittamisesta toisiinsa. 

Jokisimpukka on romaanissa kirjan osien ”välihenkilö”, jonka vaiheita kuvataan; se on sekä konkreettinen uhanalainen laji että symboli. Ilman koskematonta metsää ja jokea ei (simpukan) elämä jatku. Ja sitten tämä: ilman kipua ei synny helmeä. Jos simpukoista etsii helmeä, on tuhon oma – sekä simpukka että sen avaaja. Lisäksi jokainen kantaa kivun kasvattamaa helmimöykkyä sisällään kuin simpukka. Väkisin ei sitä saa avata vaan:

”Raotan kuortani, ja vesi soljuu lävitseni. Kuin itsestään pallo vierähtää pois ja katoaa joen vatsaan.”

Romaani käsittelee elämän jatkuvuuden riskejä (ihmis)elämän kannalta: sodan katkaisemia elämänkaria, raskautta, jossa äidin elimistö hylkii sikiötä, pakollista ja vapaaehtoista lapsettomuutta, sairauden (kirjassa polio, tänään sen tilalla voi olla korona) armottomuutta. Elämän jatkuminen muodossa tai toisessa on kuitenkin romaanin toivon sanoma, ja sen rinnalla sattumanvaraisuus näyttelee romaanissa ja elämässä oleellista roolia.

Margarita ei vaivuttanut minua sellaiseen transsiin kuin Kultarinta ja Kivitasku, mutta se on täyteläinen romaani, joka pakottaa lukemaan ajan kanssa, ajatuksella. Romaanin rakenne toimii, ja intensiteetti lisääntyy loppua kohti. Kielen kauneus häikäisee. Joskus kuvailutiheys jopa sokaisee, joskus selittää liikaa. Jotkut yhteensattumat saavat nikottelemaan, mutta kerronnan varmus saa nielemään kaiken. Silti välillä noin 600 silkinohutta, mahdollisimman ekologista sivua tuntuu turhan runsaalta.

Kirjavaikutus on monitahoinen. Minut Margarita vie syvälle myös omaan taustaani. Isäni palasi parikymppisenä rintamamiesveteraanina siviiliin, ja köyhänä, tilattomana nuorena maalaismiehenä ainoa ansaintakeino löytyi metsästä. Hän säästi vuosia metsätyöansioistaan, että pystyi 1950-luvun alussa kouluttautumaan metsätyönjohtajaksi. (Minä synnyin paljon myöhemmin.) Tunnistan rauhaa rakastaneesta isästäni hennon ailahduksen kirjan Mikosta. Isäni siirsi minulle rakkauden metsään, ja siksi tunnistan isävainaastani suoraan samaa ristiriitaa kuin kirjan metsänhoitaja-Antissa (joskin Antti on yläluokkaa ja korkeakoulutettu): metsä on ollut hyvinvointivaltioksi kehittyvän Suomen tärkein luonnonvara ja samalla elinkeinona luonnon vaara.

Mutta takaisin Margaritaan, joka aukaisee kuoriaan eli paljastaa henkilöistään ja joka välistä sulkee kuorensa eli jättää kertomatta. Löydän romaanista sellaista, mitä en mistään ennen, esimerkiksi orgastisen jokisyleilyn. Yhteys luontoon on muutenkin elämyksellistä ja voimallista. Kirjan loppu on kerrassaan kaunis ja sanomallisena tehokeinona mieleen painuva. Ja viimeisen sivun luettuani seuraavan yön näin unia, joissa sodan särkemä nuori mies näyttäytyi ja täydensi niitä romaanin kohtia, joita ei minulle kerrottu.

Anni Kytömäki

Margarita

Gummerus 2020

romaani

582 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kansainvälinen lukutaitopäivä 2020 selkosävytyksin

Lukutaidolla on merkitystä esimerkiksi hyvinvoinnin ja tasa-arvon kannalta. Koska se ei ole itsestäänselvyys, vuosittain vietetään 8.9. kansainvälistä lukutaitopäivää

Miten lukutaito liittyy selkokieleen?

Mediaa seuraavat tietävät, ettei toiminnallinen lukutaito ole Suomessakaan itsestään selvää. Peruskoulusta lähtee omille teilleen liian iso porukka, joiden lukutaidolla ei selvitä toisen asteen koulutukseen tai koulutuksessa. Vähemmän julkisuudessa näkyy se, että 11 – 14 %:a Suomessa asuvista tarvitsee selkokieltä, siis helppoa kieltä, jossa sanasto, rakenne ja sisältö on helpompaa kuin yleiskieli.

Selkokielen tarve, käyttö tai tarjonta ei tarkoita sitä, että kieli siitä köyhtyy tai halu ponnistella ja kehittyä vähenee. Se tarkoittaa sitä, että sekä informaatiota että taide-elämyksiä on myös kielellä, joka ei syrjäytä vaan lisää osallisuutta. Silloin kielenkäyttäjän itsetunto kohenee ja hän kiinnostuu lukemaan lisää – tilanteen, tarpeen ja taitojen mukaan selkoa tai muuta. 

Selkokirjojen tarve ei ole sanahelinää

Minulle tämä ei ole vain sanahelinää. Lähes viikottain keskustelen syntyperäisen tai maahan muuttaneen suomalaisen nuoren tai aikuisen kanssa, joka on ohjauksessani lukenut selkokirjan. Väsymyksen, kiireen, lukivaikeuden tai suomen kielen taidon vuoksi hän on valinnut niin, ja poikkeuksetta hän yllättyy iloisesti. Hän lukee kirjan alusta loppuun, jakaa sen kanssa tunteita ja ajatuksia sekä saa jaettua niitä myös minun kanssani. Suuri osa hämmästyy ja kysyy, miksi hän ei ole saanut tietää aikaisemmin, että on tällaisia kirjoja: selkokirjoja.

Selkokirjoja on kirjoitettu suoraan selkokielelle, tai aikaisemmin ilmestyneitä ”tavallisia” kirjoja on muokattu eli mukautettu selkosuomeksi ja -ruotsiksi. Tietoa selkokirjoista saat lisää esimerkiksi Selkokirjatietokannasta tai Selkokeskuksen sivuilta, jotta löydät uutuuksia tai aiemmin ilmestyneitä kirjoja kiinnostukseen ja ikään sopivasti.

Jos haluat lukea blogijuttuja selkokirjoista, niitä on esimerkiksi blogissani, klikkaa kategoriaa selkokirja. Osan jutuistani olen kirjoittanut yleis-, osan selkokielellä. Ilokseni muissakin blogeissa silloin tällöin näkyy selkokirjajuttuja. Englanniksi suomalaisia selkokirjoja esittelee blogi Selkokirjat in Rewiew.

Selkokirjailijana

Voin tituleerata itseäni selkokirjailijaksi. Olen kirjoittanut selkorunoja, -novelleja ja -romaanin sekä mukauttanut muutaman klassikon. Lukutaitopäivän kunniaksi tein pariminuuttisen esittelyvideon selkotuotannostani. Ole hyvä: tässä.

Lukutaidon puolesta tänään

ja muina päivinä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, omat, Selkokirja

Satu Leisko: Koti Suomesta

Satu Leiskon kirjassa Koti Suomesta (Avain 2020) kertoo kahdeksan nuorta, minkälaista on muuttaa lapsena tai nuorena Suomeen. Aikaisemmin Leisko on kirjoittanut kirjan Tulin Suomeen aikuisista maahanmuuttajista, mutta nyt on nuorten vuoro. Lainaan kirjoittajaa: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” 

Leisko on haastatellut kirjaan nuoria, joilla kaikilla on erilainen tausta ja kulttuuri sekä eri syyt muuttaa Suomeen. Kirjan nuoret ovat 18 – 28 -vuotiaita. Tarinoissa korostuu muutama asia: suomen kielen oppiminen, opiskelu, työllistymistoiveet, harrastukset ja ystävät. Jos joku niistä puuttuu, elämä uudessa kotimaassa on vaikeaa. Kirjassa on rohkaisevia esimerkkejä. Kaikki kirjan henkilöt ovat löytäneet paikkansa uudessa maassa, ja heillä on tavoitteita.

”Mielestäni suomea kannattaa opiskella

mahdollisimman nopeasti,

sitten kun on muuttanut Suomeen.

Sen jälkeen kaikki järjestyy.

On paljon helpompaa päästä kouluun ja töihin

ja sitten voi olla itsenäinen.”

Kirja muistuttaa, ettei mikään ole itsestään selvää. Esimerkiksi kaikissa maissa tytöt eivät saa harrastaa tai koulu ei ole ilmainen. Jollekin lumi on niin uusi asia, että sitä voi luulla jäätelöksi. Syksyn ja talven pimeys ja kylmyys voivat olla sokki, mutta se vähenee, kun rinnalla on läheisiä ihmisiä. Se ei silti tarkoita, että perhe olisi aina kasassa, kaikki perheenjäsenet voisivat hyvin tai olisivat elossa.

Palaan tähän: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” Nyt he saavat, ja toivottavasti heitä kuunnellaan. Toivon, että kirjan lukevat valtion ja kuntien virkamiehet, suomen kielen koulutuksista päättävät, opettajat, suomalaisnuoret ja heidän vanhempansa. Vain kahdeksasta tarinasta voi jo päätellä, minkälaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi kotoutuksessa ja koulussa.

Nuorten kuuleminen ei jää nyt siitä kiinni, etteikö heidän puhettaan ymmärrä. Selkokielinen kirja on sujuvaa, helppoa suomea. Siksi kirjan lukeminen sopii myös suomen kieltä opetteleville nuorille ja aikuisille, vaikkei kirjan kieli olekaan helpointa selkosuomea. Uskon, että kirja antaa vertaistukea ja voimaannuttaa.

Selkokielen tärkeyttä osoittaa hienosti yksi kirjan kohta. Tai se osoittaa sen, miten tärkeää selkokielen käyttö olisi. Mitä kertoo hallinnon kielestä se, etteivät vastaanottajat ymmärrä päätöksiä?

”Maahanmuuttoviraston viestissä luki,

että en voi enää käyttää maahanmuuttajan

oleskelulupaa.

Koska luin viestin tosi nopeasti,

luulin, että se tarkoitti negatiivista päätöstä.

Mutta oikeasti se tarkoitti,

että en enää tarvitse oleskelulupaa.

Sillä Suomen kansalaiset eivät tarvitse sitä.”

Satu Leisko

Koti Suomesta. Nuorten maahanmuuttajien tarinoita uudesta kotimaastaan.

Kuvat Laura Oja

Avain 2020

139 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Heli Laaksonen: Ajopuujalka

Elämyksellisiä Kirjan päiviä 7. – 13.9.2020! Kirjakauppaliitto tarjoaa sinulle kylkiäiskirjan, kun ostat 15 eurolla luettavaa. Tarjous sulostuttaa nyt syksyä, koska koronakevät lakastutti huhtikuussa Kirjan ja ruusun päivän.

Kirjaostoksen kaveriksi kaupasta saa kirjaviikolla Heli Laaksosen pienoisromaanin Ajopuujalka. Siinä rekkamiehet Eki ja Paki odottelevat Tallinnan tunnelin avautumista ja tutustuvat valloittavaan naisoletettuun, Kaneen. He kolme puhuvat lounasta, porukassa käy myös pohjanmaata, savoa ja tulevaisuuden fingelskaa puhuvia. Eläväisen puhekielisen dialogin väliin kirjan minäkertoja Paki pakisee yleiskieltä.

Laaksosen kirja on siten kielellinen hybridi, sellainen, jossa voi riemuita verbaalista monimuotoisuudesta. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu pääasiassa runoja ja draamoja, ja niiden vaikutus näkyy hyvin pienoisromaanissa. Ajopuujalka on näytelmähenkinen, ja siinä on runomuotoisia tunnelmalisäyksiä.

Kylkiäiskirja on hupailu, ehkä voisi luonnehtia myös aikuissaduksi. Siinä saa iloita irrottelusta. Ajopuujalka-nimi saattaa viitata puujalkavitseihin ja niiden ajopuun lailla liikkuvaan luonteeseen. Siksi kirjassa on hauskuttavaa sanailua, joka paljastaa kirjan henkilöiden erilaisia luonteita. Esimerkiksi Eki vaikuttaa iloluontoiselta vitsailijalta ja Paki pessimistiseltä skeptikolta.

– Mul o ollu nousujohteine ura, kehun.

– Aha? Eki nostaa lyhyen kulmakarvansa.

– Ens mää kannoin hualiani repus, sit vetolaukus, takaritsal, peräkontis, nyy painan jo täysperävaunuyhristelmäl suruje mäkke ylös ja ens vuan avata uus murheitten keskusvarasto, selostan.

– Et sä ennemmuinoon nuan patamusta ollu, vaikka sookkin aina ollu pikkuusen krätyynen, Felix tökkää minua tietämättään kipeään paikkaan.

Laaksosen tuotannossa minua on aina viehättänyt se, että siinä on monia puolia. Viihdyttävyys ei peitä sitä, että elämän tummat puolet vaikuttavat. 

– Se kysys, et voik murheet väistä suremal ne valmiiks etukätte. Ja mää sanosin sil et ei.

Tärkeintä mielestäni Ajopuujalassa on kaikenlaisen moninaisuuden salliminen. Kirjassa on paljon rakkautta ja sitä, mikä sen olemus on: omistautuminen, vapaus, riippumattomuus – vai mikä? Sen saat selvittää, ja senkin, miten näennäinen vaivattomuus kätkee muuta.

– Käsitäks, kuin pal mun on täytyny tehrä elämäs töit sen ette, et olen ittenäni pysyny? Kane nostaa leukaansa.

P. S. Heli Laaksosen somea seuraavat ovat jo tutustuneet jouluvävyihin Eki ja Paki. Vinkkaan: kirjasta saa selville, miten jouluvävyura lähti käyntiin.

Heli Laaksonen

Ajopuujalka. Pienoisromaani

Kirjakauppaliitto 2020.

136 sivua.

Sain kylkiäiskirjaksi kirjakaupasta.

Kirjaostokseni kylkiäisineen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Jari Järvelä: Klik

Valokuva(us) voi viedä sielun. Niin uskovat jotkut alkuperäiskansat, mutta ei se ajatus ole poissuljettu kuvauksen ammattilaisiltakaan. Kuvaaja voi myydä sielunsa täydellisestä klik-hetkestä. Kuvista voi myös lukea niin kohteen kuin kuvaajankin sielunmaisemaa. Sellaista minä luen Jari Järvelän romaanista Klik (Tammi 2020).

”Minä elän vuotta yksi, sen ensimmäistä päivää. Päivää jolloin minulla on kamera.”

Järvelän romaani yhdistelee taiteilijaromaania vaellus-, seikkailu- ja veijariromaaniin. Se on myös vaihtoehtohistoriaa ja sitä, miten sivullinen on osallinen. Varsinainen veijari tämä Iris, päähenkilö, jolla on valokuvaukseen osuva etunimi, silmään sopiva. Iriksen päiväkirjatyyppinen tarinointi etenee 1920-luvulta näihin päiviin, ja selviää, että hän on elänyt eurooppalaisen 1900-luvun merkittävimmät hetket linssin takana huipputaiteilijoiden seurassa. 

Selviää, että merkittävimmät Henry Cartier-Bressonin ja Robert Capan kuvat ovat Iriksen ottamia. Se on vain jäävuoren huippu siinä, miten tämä suomalaisen terveysalaperheen hylkäämä lyhytkasvuinen perillinen seikkailee halki vuosikymmenet maailmalla ja keitä hän kohtaa. Kirja käy läpi taidehistorian tähtien kavalkadia yllättävästi ja viihdyttävästi.

”Otan kuvia hajoavasta maailmasta ympärilläni.”

Kirjassa on kevyehkö ote, vaikka se kumisee vakavia asioita. Esimerkiksi Espanjan sisällissodan ja etenkin Normandian maihinnousun tapahtumien kuvaus ei sodan kauhuja kaihtele. Lisäksi kirjassa on lukuisia hienoja väläyksiä, jotka näyttävät ihmisen ja maailman, historian ja luonnon suhteita. Nimenomaan väläyksiä – ja sehän sopii valokuvausteemaan.

En lue vain Iriksen elämästä, vaikka se onkin sadunomaisen kiehtova. En odota, että hänestä pitäisi syntyä täyteläinen henkilökuva. Eikä synnykään, salaisuuksia jää. Silti naisessa viiltää terävä särmä. Lähinnä näen Iriksen välikappaleena käsitellä tärkeitä teemoja. Nostan nyt vain yhden, sillä kirjassa on runsautta, josta jokainen voi valita.

Minuun osuu Klik-romaanissa eniten se, miten Järvelä tuo esille unohduksen. Maailman menoon kuuluu se, että ihmiset, muistot, teot ja tulokset (kuten valokuvat) häviävät jäljettömiin. Ja on lukuisia unohtuneita naisia, joiden tärkeät teot miehet ovat pimittäneet ja omineet. Niistä kirja kertoo monta kirpeää esimerkkiä. Lisäksi unohdus voi olla monitasoista.

”Minä: Olen viime aikoina ottanut kuvia vain puista. Ja unohdetuista ihmisistä, joita kukaan ei enää tunne. Sinä et kuulu kumpaankaan ryhmään.

Nainen: Päinvastoin. Sovin kuvattavaksesi hyvin. Olen unohtanut kuka oikeasti sisimmässäni olen. Ja niin ovat unohtaneet kaikki muutkin.”

”Minun kuvani ovat minun elämäni, eivät teidän.”

Voin ihailla Järvelän kekseliäisyyttä ja kirjallista taitoa verbalisoida valokuvausta. En ole ihan varma päiväkirjamuodosta, joka lipsahtelee koko ajan muuksi, mutta toisaalta se ei häiritse, sillä kiinnostun siitä muusta: irtonaisista huomioista ja kohtaamisten dialogista. Ja intohimosta lajiin.

”Sanon, että joskus minusta tuntuu kuin kuvat olisivat ruumiinosiani, aivonpalasiani, sisäelimiäni, sormiluitani, henkitorven pätkiä, verisuoniani. sydämeni vasen kammio. En pystyisi unohtamaan yhtäkään kuvistani niin kauan kuin elän, ja sen jälkeen kun kuolisin, ruumiini voisi hyvin unohtua ja hajota.”

Taiteilijat ripotellaan tekstiin. Ensin vihjaillaan, jotta taidehistoriaa tuntevat voivat keksiä, kenestä on kyse. Sitten henkilöllisyys paljastetaan, jotta ei jää epäselvyyttä, kuka suuruus on nyt Iriksen polttopisteessä. Osin se toimii, aina ei yhtä luontevasti. Huomaan, että minussa välillä vaihtelevat riemu ja ”ei kai tämäkin tyyppi” -ajatukset julkkisten marssituksessa Iriksen luupin alle.

Olen jo maininnut väläyksenomaisuuden. Se miellyttää, se myös, minkälainen kaari kirjassa yhdistää Iriksen suomalaisen valokuvauksen uranuurtajaan ja hänen traagiseen kohtaloonsa, Signe Branderiin. Romaanin loppupuolella on monia minua koskettavia kohtia, myös kirjan loppu. Vai onko loppuja, unohtuvatko ihmiset, katoavatko valokuvat niin kuin me oletamme?

Jari Järvelä

Klik

Tammi 2020

romaani

335 sivua.

Sain kirjan kustantajalta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Reipasotteinen Reija on täällä taas! Anniina Tarasovan romaani Kuoleman kulissit (Gummerus 2020) jatkaa melko lailla siitä, mihin esikoiskirjassa Venäläiset tilikirjani päädyttiin. Reija on eronnut sulhostaan, venäläissäätö Konstantin vaivaa mieltä ja silmissä siintää työpesti takaisin Venäjälle.

Reija matkaa Kyprokselle uuden työpaikkansa pippaloihin, mutta ihan suunnitelmien mukaan ei työasia etene. Palkkaaja kuolee, työtilanne mutkistuu, ja sen suoristumista sotkee Reijan mielenrauhaa rikkovan miehen ilmestyminen samaan työpaikkaan. Romaanissa Reija sivuintressinään etsii murhaajaa, päätyönään selvittää yhden firman myyntikapasiteettia – ja heilahtelee tunteesta toiseen.

”Teki mieli kirota. Olin kämmännyt, ja sen lisäksi ajautunut hirvittä­vään umpikujaan, josta ei enää ollut poispääsyä. Jos lähtisin firmasta, kaikki kuvittelisivat että olin saanut potkut. Muutamien kuukausien työrupeama jäisi häpeäpilkuksi LinkedIniin.
En voinut edes kertoa Konstalle, että minua oli seurattu, koska mistä saatoin olla sataprosenttisen varma, ettei hän ollut järjestänyt asiaa? Teki mieli vaikeroida, pitää jotain kamalaa mouruavaa ääntä.”

Viihdehenkisesti jännitysjuoneen kuuluu sydämenasioita, mutta kirjan romanssirintamalla käydään lähinnä asemasotaa. Suhde Konstaan eli Konstantiniin vaikuttaa ehkä tyttökirjamaiselta: sille kiukutellaan, jota oikeasti halutaan.

Kuoleman_kulissitReijassa on virkistävää pitelemätön pätemistarve. Siekailematon kunnianhimo ja pyrkyryys on harvaa herkkua viihdekirjojen naisissa. Yleensä tällaiset tyypit ovat sivuhahmoja, joita halutaan näyttää negatiivisessa valossa. Reija riemastuttaa, sillä hän on touhukkuudessaan ärsyttävä, ällistyttävä, huvittavakin, ja väläyksittäin haavoittuvainen vaikkakin kätkee sen lähinnä räyhäämiseen.

Ystävyyskuvauksessa on särmää. Reijan paras ystävä Inna majoittaa Reijan nykykommuuniin, jossa naisten lisäksi asustaa Innan poikaystävä. Naisten suhteessa avoimuus ja salailu vaihtelevat, ja ystävyys on myös kilpailuhenkistä. Kumpikin suutahtelee, sitten he sopivat kunnes tulee taas uusi kiista.

Reijan kimurantti suhde isäänsä saa tässä kirjassa uutta valoa, ja tiedot kadonneesta äidistä lisääntyvät. Lisäksi Reijan venäläisyysvibat vahvistuvat:

 ”Oliko minulle alkanut muodostua oma eettinen, venäläisen nihilistinen koodistoni? – –
Olisi varmaan pitänyt joskus lukea Turgenevin Isä, äiti ja tytär. Venäjällä mikään ei ollut joko–tai.”

Kuoleman kulissit hyötyisi hienoisesta tiivistämisestä, ja varsinainen jännärijuoni etenee hitaasti. Siitä huolimatta ahmaisin liukkaasti verbalisoidun kirjan, vaikkei liike-elämän kuvaus kuulu ykkösintresseihini. Toisaalta on virkistävää lukea itselle vieraasta aihepiiristä ja etenkin ympäristöstä. Pidän Pietarin kaupunkia melkein yhtenä henkilönä, ja nautin kirjan kaupunkikuvauksista. Olen piipahtanut Pietarissa yli 10 vuotta sitten muutaman tunnin, ja visiitin lyhyys on jäänyt kaivelemaan. Pääsenpä sentään sinne näin kirjakeinoin!

”Minä palaisin aina uudestaan Pietariin.
Minun ei tarvinnut kuin kääntää päätäni, ja näin ulos. Ikkunan koristeellisten kaltereiden läpi näkyi peripietarilainen maisema: yksi lumen peittämä kanava, ja näkymä 300 vuotta suljettuna olleeseen mystiseen Uuden Hollannin saareen, joka oli vasta viime kesänä avattu yleisölle. Kanavan vartta ei ollut ehditty puhdistaa lumesta, mutta muutama jalankulkija eteni pontevasti pienistä esteistä huoli­ matta. Ehkä kävelevät pietarilaiset miettivät, miten juhlistaisivat pyhän Valentinuksen yltiöromanttista päivää, tai sitten he kaikki odottivat maslenitsaa, blinibakkanaalien täyttämää laskiaista: sienisalaatteja, mätejä, sipulisilppua ja smetanaa.”

Annina Tarasova
Kuoleman kulissit
Gummerus 2020
jännitys
383 sivua (PDF).
Sain kirjan kirjailijalta: kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Miehiä ja suhteita: Pekkola & Westö

Paritan samaan juttuun Pasi Pekkolan ja Kjell Westön uutuusromaanit. Se ei johdu vain siitä, että kummassakin kuusikymppinen mies päätyy meetoo-silmätikuksi. Monet muut asiat puoltavat rinnakkaiskäsittelyä: nykymaailmankuvaus ilmastopaineineen, melankolinen mielekkyyden etsintä ja ihmissuhteiden arviointi. Lisäksi kummankin kerronta on henkilövetoista ja perustuu pikkupiirteisiin kuvauksiin mielenliikkeistä ja tapahtumista. Juoni etenee kronologisesti muutaman henkilön välityksellä niin, että menneisyyden kokemukset kulkevat mukana.

Pekkolan ja Westön kirjat sopivat hyvin lukupiirikirjoiksi, sillä niissä on paljon näkökulmia ja teemoja. Se olkoon selitys myös sille, että juttuni venyy pitkäksi, vaikka tartun vain muutamaan teemaan.

wp-1598788709900.jpg

”Olen oppinut, ettei meistä kukaan saa koskaan sitä mitä eniten toivoo.” (Pekkola)

Löydän myös eroja. Pekkolan Kaikki isäni naiset (Otava 2020) on kerrottu useamman henkilön minäkerrontana, joista vain yksi on mies, työtön perheenisä Aleksi. Hän on kuusikymppisen ilmastotukijaprofessorin poika, muut kertojat ovat professorin tytär, ex-vaimo ja sisko. Pekkolan romaanissa nähdään proffan meetoo-kriisin vaikutukset muuhun perheeseen ja perheenjäsenten etäiset suhteet toisiinsa. Kaikilla kriisejä on myös omasta takaa, ja parhaiten selviävät keski-ikäiset naiset. Muillakin, jotka rohkenevat katsoa rehellisesti tilannettaan, on toivoa.

Westö pitäytyy Tritonius-romaanissa (Otava 2020) kolmannen persoonan kerronnassa, jossa seurataan vajaata vuotta saaristossa. Uralaskua poteva kapellimestari Brander on rakennuttanut ökyhuvilan, ja naapurissa asustaa paikallinen psykologi Lindell. Miehet käyvät kuuttakymmentä, ja ote elämään lipsuu. Brander on kolhiintunut naissuhteissaan, Lindell möyrii leskeydessään. Kummallakin on aikuinen lapsi, josta etäisyys kalvaa. Myös paljon muuta on miehillä ja muilla saaristolaisilla meneillään. Westö asettaa henkilönsä yhteisöönsä, joten yksinäisyydessäänkin he elävät suhteessa muihin.

”Ihmiset ovat omituisia, Brander sanoi lakonisesti. Teemme kummallisia asioita.” (Westö)

Kummassakin romaanissa minua miellyttää se, miten keskeneräisinä henkilöt kuvataan. Jokaisesta henkilöstä löytyy arvaamattomuutta, sanoja ja tekoja, joita he eivät odota itseltään. Se pitää liikkeessä kumpaakin kirjaa, vaikka ne ovat välillä tukkeutua monipolvisuuteen ja aiheruuhkaan.

”Mikään muu kuin rakkaus ei voi satuttaa yhtä peruuttamattomasti.” (Pekkola)

Pekkolan ja Westön romaanit sisältävät runsaasti rakkautta, mutta näkökulma on paljolti sen menettämisessä tai menettämisen pelossa, osin myös rakkauden kieltämisessä. Pekkolan Aleksi elää ääneen lausumatonta aviokriisiä, ja sukulaisnaiset eri-ikäisinä sinkkuina arvioivat valintojaan. Westön miehet eivät päästä mentaalisti irti entisistään. Romaanit käsittelevät myös sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä rakkaissaan ja miltä sulkevat silmänsä.

Rakkauden liepeillä kulkee aina yksinäisyys. Autiuden tunteita ja itsellisyyden vaateita löydän niin Pekkolalta kuin Westöltäkin. Samoin sitä, miten vaikeaa on lähimmilleen olla avoin ja rehellinen, koska ei sitä pysty olemaan edes itselleen.

Romaaneissa on myös muita rakkauksia kuten varovaista ja haparoivaa rakkautta lapsiin. Aikuiset yrittävät olla erilaisia kuin vanhempansa, mutta sukupolvivaikutusta ei voi välttää.

Kirjoissa rakastetaan myös taidetta. Westön romaanissa korostuu rakkaus musiikkiin, ja musiikin vaikutuksia voi kirjassa pohtia niin ammattilaisen kuin amatöörin kokemuksista: ammattilainen saattaa väsähtää paineissaan, kun taas harrastaja jatkaa rakkaudesta lajiin. Lindellin kitaroinnin ajoitusongelmat tuodaan esille hellyttävästi, mutta Branderin tahtipuikon lyönnin löystyminen on kriisin paikka.

”Tällä kertaa oli minun vuoroni käyttää hyväksi sinua.” (Westö)

Pekkolan romaanissa professori narahtaa meetoo-henkisesti, Westön romaanissa epäilyn varjo lankeaa Branderiin. Nämä kulttuuripersoonien vallankäyttöprobleemat jätetään vaille  yksityiskohtia, ja oleellisempana pidänkin ilmapiiriä, jossa herkästi ilmiannetaan epäilyt ja teot. Jos media henkilöi edes epäilyn, seurauksia ei voi välttää.

Lausahdus ”Tällä kertaa oli minun vuoroni käyttää hyväksi sinua” on naisen suusta. Romaaneista luen sitäkin, miten suhtautuminen suhteisiin saa uusia sävyjä – ei voi luottaa yhteisymmärrykseen tai mutkattomuuteen. On pakko miettiä, minkälaisina muiden kannalta sanat, hipaisut, hyväilyt ja rakastelut näyttäytyvät. Westön Branderin edessä peiliä pitävät vanhat ystävät, mutta Pekkolan professori tuijottaa sokeana vain itseään.

”Vinnie oli vastannut: sinun sukupolvesi ja teidän hedonisminne, siitä kaikki alkoi.” (Westö)

Mitä ihminen on tehnyt ympäristölleen ja mitä se vielä voi tehdä? Nämä kysymykset vaikuttavat kumpaankin romaaniin, ja romaaninen matkusteleva, valkoinen sivistyneistö on elämäntapansa taitekohdassa.

Pekkolan romaanissa ilmastoraportti jää proffaskandaalin jalkoihin. Kirjassa on myös juonne luonnon manipuloinnista, sillä professorin tytär suunnittelee sovellusta myrskyjen eliminoimiseksi. Eikä Pekkola romantisoi luontoa: joutsenet taistelevat verisesti. Westön romaanissa puolestaan metso haastaa taisteluun miehen. Saaristoluonnon myötä Tritoniuksen sivuille siirtyvät myös viruspandemia, punkkivaara, vieraslajit ja maiseman äkkinäisen tuhon mahdollisuus.

Vaikka olen välillä työlästyä Tritoniukseen, siinä on myös sitä, mistä Westön romaaneissa nautin: inhimillisyyden kirjoa. Kirjan punaisia lankoja on paljon, ja ne ovat sotkeutua. Samoin voin sanoa myös Pekkolan Kaikki isäni naiset -romaanin runsaudesta. Kummassakin on jotain ilmeistä, mutta myös ilmeikkyyttä, ja kumpikin päätyy eri tavoin toivon äänimaisemaan. Se miellyttää melankolian ja tuhomahdollisuuksien maailmassa. Siksi tällainen loppuhuipennus, Westön kirjan luontokatkelma:

”Oli edelleen lämmintä ja kuivaa, öistä viileyttä ei ollut ilmaantunut, ja kun supikoirat hiljenivät, hän [Brander] kuuli muut äänet: pikkulinnut ja metsälinnut ääntelivät samaan aikaan, tikat antoivat rytmin puisevalla rummunpärinällä ja aamulaulu ja varoitushuudot raikuivat kaikissa sävellajeissa yhdellä kertaa, kuin puutarhalle ja metsälle kirjoitettu atonaalinen musiikki.”

Pasi Pekkola
Kaikki isäni naiset. Romaani
Otava 2020
303 sivua.
Sain kirjan yllättäen kustantajalta.

Kjell Westö
Tritonius
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2020
romaani
445 sivua.
Lainasin kirjastosta (ja kaverilta myös).

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Venetsialaiset 2020

Kannan keinusta
tyynyt varastoon, siirrän
kuluneen kesän.
Koivun kellastuma soi
hiljaa lähtölaulua.

*

Kameleontti
vaihtaa takapihalla
väriä. Tähkä.

*

Kurki lonksuttaa
nykien pellonlaitaa.
Huutelee sieltä
matkasuunnitelmasta.
Kesäni siipiveikko.

*

Venetsiani:
varjojen kanavia
valuu kuusista.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan pienoisromaani Hengittämisen taito (Otava 2020) kertoo 24-vuotiaasta miehestä, joka jättää lääketieteen opiskelun tauolle yhdeksi kevääksi ja etsii kadonneen isänsä karulta kreikkalaiselta luostarisaarelta. Isä on jättänyt vakavasti masentuneena suomalaisen perheensä, kun poika oli kymmenvuotias. Romaanin kertovaa nuorta miestä varjostavat mennyt, kuolemanpelko ja viha, ja romaani seuraa, miten niistä sikiävät tulevaisuus, rakkaus ja anteeksianto.

Minulle on usein käynyt Haahtelan romaanien kanssa niin, että joka toisesta kirjasta hullaannun ja joka toinen jättää hailakaksi. Viimeksi ihastuin edelliseen pienoisromaaniin Adèlen kysymys.

Aika pian tunnistan uutuudesta, että on kyse kirjaparista, eräänlaisesta luostarisarjasta. Adèle-kirjassa keski-ikäinen mies tutkii legendaa ranskalaisluostarissa, ja siinäkin kertojan etsintä tähtää elämänotteen löytymiseen ja menneen käsittelyyn. Pieni pelko lepattaa mielessäni, kun aloitan Hengittämisen taitoa: onko tästä yhtä säväyttäväksi lohtukirjaksi kuin edellisestä luostariromaanista?

wp-1598591818888.jpg

En vastaa vielä kysymykseeni, vaan nostan esille muutaman asian. Haahtela on leimallisen eurooppalainen kirjailija. Kirjoissa suvereenisti liikutaan eri puolilla mannerta ja kuvataan pienin, tarkoin yksityiskohdin miljöötä. Niin nytkin. Thessalonikin kadut ja luostarisaaren henki leijuvat vahvana tekstistä.

Haahtelan kirjojen melankolinen elämän merkityksen etsintä viehättää minua, joskin (kuten jo mainitsin joka-toinen-kokemukseni) tunnelma välillä liitää ohueen yläpilveen, eli syvällisyys on muuttua koristeluksi. Hengittämisen taito -kirjaan olen merkinnyt paljon kohtia, joissa minäkertoja tekee tärkeän havainnon omasta elämästään ja tunteistaan tai yleensä elämästä. Eli ihastelen kuvaamisen lahjaa.

Kerronnassa konkreettiset tapahtumat lomittuvat metafyysisyyteen. Tästä romaanista poimin päähenkilölle tärkeän symbolin, takin, jonka hän saa setävainajansa vaimolta. Se sopii hänelle kuin valettu – ja osoittautuu isän vanhaksi takiksi. Niin hän oppii kantamaan menneen ja jatkamaan eteenpäin, riisumaankin sen. Myös muut kirjan tapahtumat vievät koleudesta kohti loppukevään lämpöä, toivoa.

Ja sitten siirryn minulle vaikeimpaan teemaan, uskoon tai uskonnollisuuteen, jossa on jotain muutakin kuin laimeaa henkisyyttä. Tällaiselle maallistuneelle agnostikolle siinä on purtavaa vielä huomattavasti enemmän kuin Adèle-kirjassa. Henkisyys toisaalta kuuluu aikaamme, jossa merkitystä ja mielenrauhaa etsitään idän uskonnoista, joogasta ja hetkeen pysähtymisestä. Silti kirjassa kuvattu kristinuskon tunnustuksellinen hengellisyys vaatii minulta tietoisen päätöksen suhtautua aiheeseen ennakkoluulottomasti.

Nuori mies pysähtyy viikoiksi isänsä hiljaiseen luostariyhteisöön, jossa pyhitetään arjen pienet askareet, rukous ja kuolevan hengellisen isän palvelu. Kreikkalais-ortodoksisen uskon luonnollinen yhteys rukouksen mysteereihin näkyy romaanissa armollisuutena, joka vie kuluttavasta vihasta rakkauden suuntaan. Mitään käännytystä tai hurahtamista ei tapahdu vaan silmien raottamista ihmeelle ja elämälle. On vain asioita, jotka on hyväksyttävä.

”Mutta vaikka emme voineet nähdä Jumalaa, me saatoimme tuntea hänen tekonsa. Kun sanoin isä Theodorokselle, etten nähnyt mitään tekojakaan, hän sanoi, että minä en nähnyt tekoja, koska minä itse olin teko ja kaikki minun ympärilläni oli tekoa. Minä olin teon sisäpuolella, eikä ihminen nähnyt sitä minkä osa hän oli, ei voinut erottaa siitä itseään.”

Vastaan itselleni esittämään kysymykseen: säväyttääkö? Osittain kyllä kovastikin, etenkin taito kuvata viehättää. Haahtelan romaanit ovat mietiskelyproosaa, ja mielelläni pysähdyn tämänkin Haahtelan romaanin syntyihin syviin. Sanottakoon vielä, että henkisyyden vastapainona on aina jollain tavalla konkretiaa, myös lihallisuutta.

Mielistyn siihenkin, että kun pelkään övereitä, voikin kirjassa pilkahtaa itseironiaa. Esimerkiksi minäkertojan runot liikkuvat yliannostuksen rajoilla. Romaanin lopussa välähtää kuitenkin viistoa hymyä nuorukaisen runoille viemättä pois sitä, että mies on runoissaan vilpitön: kesken, eksyksissä, tiellä jonnekin. Arveluttaa kyllä, että horjahtaako peittelemätön kultivoituneisuus yli kielekkeen.

Hengittämisen taito -otsikko miellyttää minua kovasti. Yksinkertainen asia ei olekaan luonnollista vaan taitolaji. Miten tätä elämää voi elää ja kokemuksiaan kantaa? Sitä Haahtelan kirja pistää minut miettimään, myös omia vaikeuksia hapenottokyvyssä – ehkä en siksi pääse täysin samaan hengitysrytmiin romaanin kanssa. Mutta Haahtelan tuotantoon pienoisromaani loksahtaa luontevasti: lumi ja tähdet (kirjailijan peruskuvasto), niissä on valonsa.

”Tuijotan ylös ja näen kuinka lumihiutaleet alkavat yksi kerrallaan irtoilla taivaasta, kuin suuri puu joka äkisti varistaa lehtensä. Maailman keskipiste. Missä se sijaitsee? Onko se kaikkialla? Ei minun sisälläni, ei kaukana horisontissa, ei lippaassa kirkon sisällä, vaan kaikkialla samaan aikaan, ei missään.”

Joel Haahtela
Hengittämisen taito.
Pienoisromaani
Otava 2020
176 sivua.
Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Anna Soudakovan romaani venäläisestä perheestä 1930-luvun Leningradista 2000-luvun Turkuun kiinnostaa minua monesta syystä. Ensinnäkin venäläistaustaisilta suomalaisilta ei ole vielä paljon romaaneita ilmestynyt. Toisekseen erilaiset näkökulmat lähihistoriaan ovat tervetulleita. Kolmanneksi lämmittää perheromaani, jossa perhe on samalla puolella eivätkä jäsenet toisiaan vastaan. Neljänneksi ilahduttaa esikoiskirjailijan oman äänen kuuleminen.

Mitä männyt näkevät (Atena 2020) rakentuu eri aineksista kuten kolmannen persoonan tapahtumakuvauksista, kirjeistä, minäkerrontaosuuksista ja hallinnon dokumenttiteksteistä. Pääosin romaani etenee kronologisesti mutta episodimaisesti, ja se sopii erittäin hyvin ja tuo kirjaan luonteikkuutta. Valitut tilanteet värittävät yhden perheen ainakin neljän polven kokemukset ja sen, miten yhden sukupolven pitkään epäselväksi jäävä kohtalo Stalinin vainoissa vaikuttaa vanhimmista nuorimpiin.

Jurillakin on kysymyksiä, ja jonakin päivänä hän etsii niihin vastauksia. Silloin hän näyttää Mariallekin totuuden. Raunioituneista meijereistä. Maan päältä pois pyyhityistä kartanoista. Ristinsä pudottaneista kirkoista. Asunnosta Vosstanijakadun talossa numero 47. Arasti hymyilevistä Ihmisistä mustavalkoisissa pahvisissa valokuvissa, joita hän säilyttää lukon takana kirjoituspöytänsä uumenissa. Ja ehkä myös kenkälaatikosta, jossa lepää neljä äänettömyydellä rauhoitettua mutta ei unohdettua kirjettä.”

Minäkertoja on Maria, mutta fokus on hänen isoisänsä Jurin kokemuksissa. Juri jää pienenä siskonsa kanssa selviämään karuissa oloissa, kun vanhemmat tuomitaan kansanvihollisina. Juonellisesti kirja etenee Jurin elämän mukaan päätyen maahanmuuttajuuteen Suomessa ja siihen, miten hänen tyttärensä ja tyttärentyttären perhe kotoutuvat Suomeen.

Romaanin kielen konstailemattomuus vie tarinaa eteenpäin. Taustalla raastavat menetykset, ja tietynlainen venäläisyyteen yhdistämäni tunteikkuus värähtele tekstissä. Silti kerronta on sopivan paisuttelematonta. Rakkaus sukuun ja perheeseen huokuu kaikesta, ja se lämmittää välillä kaikkea kylmäävää, jota Juri sukulaisineen saa Neuvosto-Venäjällä kokea. Vähäeleisesti myös välittyy, millaiselta tuntuu tyhjänpanttius kielettömänä ja työttömänä uudessa maassa, johon suomensukuisina paluumuuttajina Juri perheineen muuttaa.

Soudakovan romaani tuo mielestäni uutta aihepiiriin, jota ovat taitavasti jo käsitelleet Antti Tuuri (Ikitie), Sirpa Kähkönen (Graniittimies) ja JP Koskinen (Tulisiipi). Neuvosto-Karjala ja Leningrad ovat olleet näyttämönä, kun politiikan teatteri on tuottanut tragedioita. Soudakovan kirjassa korostuu korvennus, josta perhe ei pääse irti: se, mitä tapahtui Jurin vanhemmille ja monille muille sukulaisille, täytyy selvittää ja muistaa.

wp-1598169822831.jpg

Romaanin taustalla vaikuttavat kirjailijan oman perheen kokemukset, ja se varmasti heijastuu siihen, miten lähelle etenkin Juri ja lähimenneisyyden tapahtumat kerronnassa tuodaan. Mitä männyt näkevät ei ole kuitenkaan dokumenttiromaani tai autofiktio.

Muusta kirjan linjasta poiketen ihan lopussa nykäistään saarnavaihde, sillä Venäjän nykyhallinto yrittää peitellä Karjalan mäntykankaiden joukkohautojen totuutta. Mutta männyt ovat nähneet, ne muistavat:

”Männyt hehkuvat. Siellä, yhden punarunkoisen männyn juurella on meidänkin kivemme, yhtä hopeahapsinen ja pehmeäksi louhittu kuin sen omistava sielukin.”

Anna Soudakova
Mitä männyt näkevät
Atena 2020
romaani
244 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Elämä on ihanaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus