Aihearkisto: Kirjallisuus

Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät

Kuuntelin Tone Schunnessonia Helsinki Lit -tapahtumassa. Hän osallistui etänä ja valkokangaslaajudessaan hallitsi tilaa. Kiinnostuin, välittyykö ilmeikäs läsnäolo myös hänen proosatekstistään.

Romaanin Päivät, päivät, päivät (Johnny Kniga 2022) minäkertoja Bibs vie keskelle päiviensä kaaosta, joka täytyy häpeän peittelystä ja kasvojen säilyttämistä. Haastattelussa Schunnesson kertoi kiinnostuneensa entisistä julkkiksista ja heidän sielunmaisemastaan kuuluisuuden jälkeen. Sellainen Bibs on, epätoivoinen entinen julkkis.

Sivuille vyöryy tilanteita, joissa entinen bloggaaja-, tositeevee- ja juontajahahmo Bibs on vieraantunut ns. tavallisesta elämästä. Enää eivät täyty kodin hyllyt ilmaisista tuotenäytteistä, kukkaro esiintymistilaisuuksien palkkioista eikä itsetunto tunnistetuksi tulemisesta. Kun Baby-miesystävä jättää ja taloustilanne on katastrofaalinen, Bibs käyttää vähiä keinojaan kostaa kaikille. Kehenköhän se osuu?

Romaanin yksi taso on mediamaailman muutos ja sen vaikutus mediatekijöihin. Mennyttä maailmaa ovat blogit ja tv, ja koko ajan tulee uutta muotoa tilalle. Some-amatööreillä ei ole alan koulutusta, he voivat nopeasti nousta suosion huipulle ja yhtä nopeasti pudota. Mitä jälkiä se jättää maailmanmenoon ja journalismiin? Ei juuri mitään muuta kuin lisää pintaa ja että päiväperhoja tulee toisten tilalle.

Päivät, päivät, päivät keskittyykin yksilökokemukseen. Tekstiin Bibsin tunteet, touhut ja kohtaamiset siirtyvät rouheasti ja tehokkaasti. Bibsillä ei ole mitään rajoja – mikä tahansa valhe käy, mikä tahansa hyväksikäyttö on ok. Mitä tahansa eritteitä valuu, mistä tahansa alhaisesta teosta voi muokata itselle sopivan version.

Ymmärrän tunkkaisen Bibsin raikastuksena perusnaiskuvaan. Tämä 39 vuotta täyttävä vapaaehtoisesti lapseton, vähän ylipainoinen groteski lapsinainen vailla tosia ihmissuhteita, taitoja tai tavoitteita on käypä päähahmo siinä kuin tuhansien kirjojen toisenlaiset ja toisenlaisista naiseuden seikoista kipuilevat naiset.

”Jotkut naiset eivät ole valoa joka palaa kiven läpi. Jotkut naiset ovat toisenlaista valoa, tavallista. Mutta en minä, pankaa minut kiven alle. Minä sulatan sen.”

Kirjailijan haastattelija Anna Laine kehotti Litissä tarttumaan kirjaan ja lupasi, että päähenkilöön viharakastuu. Se on ihan mahdollista, sillä Bibsin tragikoominen härskiys jotenkin ihastuttaa. Mutta silti lukemani sisältö jumahtaa. Okei, hurja hahmo kiinnostavasti kuvattuna muutaman päivän sekoilujaksossa. Selvä – vaan siinä kaikki. Ahmin bibsiydet kirjanmitassa, enkä pitempään olisi jaksanutkaan. 

Tovin mietin, mitähän Bibsille nyt kuuluisi. Uskon, että hän keksii konstit toistuvien ahdinkojen jatkumoon.

Tone Schunnesson: Päivät, päivät, päivät, suom. Katriina Huttunen, Johnny Kniga 2022, 155 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Helsinki Lit -kokemuksia kokosin tänne.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Mikkonen: Amelian luut

Kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa Minna Mikkosta, joka kertoi romaanistaan Amelian luut (S&S 2022). Hän tiivisti kirjoittaneensa katoamisesta, ja teema kiehtoo häntä yhä. Kiinnostuin.

Kirjassa on neljä kiintopistettä, joista teemaa tutkitaan. Keskeisin on Amelia, jonka esikuva löytyy ilmailun historiasta, Amelia Earhart. Häntä kuvataan pakkolaskun jälkimainingeissa elämän traagiseen loppuun.

Amelian rakkaus lentämiseen ja elämänkaari maalataan levein vedoin. Silti naiskuvasta erottaa ääriviivat ja sävyjä. Hienoja kielimaalauksia sisältyy lentäjän kokemuksiin. Minua säväyttävät kohdat, joissa sanojen intiimiys ja katoavaisuus kuvataan: runojen tuhkaantuminen tulipalossa; muistikirjan tyhjyys ilman kynää. Mitä jäljelle jää?

”Kuivuus kesti vielä kaksi vuotta, sitten nousivat tulvat. Kun maa lainehti, Amelia lensi korkealla eikä ajatellut enää punaista lumisadetta eikä tulipaloa, mutta takkinsa rintataskussa hänellä oli pieni musta muistikirja täynnä hänen omia sanojaan, jotka katoaisivat vain jos hän katoaisi.”

Tiedämme: Amelian luita ei ole varmuudella tunnistettu.

Ehkä pala Amelian lentokonetta ajelehtii aikansa ja löytää paikkansa – ja löytäjä löytää paikkansa. Fiktiossahan se olisi mahdollista.

Kirjassa on hieno kohta, jossa Amelia pohtii omaa poikkeuksellisuuttaan ja nostaa kiinnostavammaksi kaikki ne (naiset), jotka jäävät huomaamatta. Ehkä siksi romaanissa on kolme muuta henkilöä, sellaisia henkilöitä, joiden sukupuolta tai elinaikaa ei korosteta tai edes määritellä.

Romaanin puutarhuri yrittää kasvattaa valkoista lunta aikana, jona lunta ei enää ole. Romaanissa vilahtaa myös kuvataiteilija, joka tutkii mustaa väriä ja mahdollisuutta sulautua siihen. Valkoinen ja musta, vastakkaiset, ovat myös värejä, joissa on kaikki. 

Tähän kohtaan on osuvaa mainita, että Amelian luut väreilee symboliikkaaLyyrinen ote heijastuu kielestä, ja joukossa on runon suuntaan kumartavia kohtia. Puutarhurin ja kuvataiteilijan osuuksissa pidän lumen ja mustan sanavariaatioluetteloista. Veden eri olomuodot luonnossa ja ihmisessä jylläävät.

Puutarhurin löytölapsi Routa sitoo romaanin osasia yhteen. Lukija saa vähitellen liimailla aluksi irrallisilta tuntuvia paloja. Selviä vinkkejä lukija ei saa vaan hän voi vapaasti päätellä ja tulkita.

Ilmastomuutos ja dystooppinen tumma tunnelma huokuu miljööstä, jossain määrin myös Amelian autiosaarella. Pitkälti tunnelmaa määrittää henkilöiden yksinäinen, eristynyt autius. Kukaan kuvatuista henkilöistä ei ole avoimessa yhteydessä muihin ihmisiin. Heidän täytyy selvitä eri syistä johtuvista eristäytymisen tiloista. Se tuo mukanaan klaustrofobista oloa. 

Kuvauksen kauneus ja tilanteiden kauheus risteilevät mielessäni, enkä aina löydä lukijana paikkaani. Siksi lukukokemus jää osin etäiseksi. Silti löydän kirjasta kiehtovaa salaperäisyyttä ja erilaisiin tulkintoihin houkuttelevia aukkoja.

Minna Mikkonen: Amelian luut, S&S 2022, 167 sivua eKirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

Luin ahmaisten elämäkerran Martti Suosalosta. En tunnusta faniuttani kohteeseen tai intohimoa elämäkertoihin, mutta kirjoittaja Johanna Venhon kirjat aina kiinnostavat. Viehätys tähän elämäkertaan syntyy kaiken yhdistelmästä: kerronta ja elämänkaareen limittyvät havainnot taiteesta ja elämästä.

Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY 2022) sopii otsikoksi, sillä Suosalo täyttää tänä vuonna 60 vuotta mutta kokee päässeensä työssään vasta vauhtiin. Hän aikoo olla jotenkin näyttelijän työssä kiinni loppuun asti. Paraikaa on suunnitteilla hanke Sirkus Suosalo, joka toisi sirkusteltan sinne, missä ihmisiä on muutenkin. Teltta pykättäisiin pystyyn porukan kesken ja sitten siellä koettaisiin teatterin ja esitysten taikaa. Ja matka jatkuisi seuraavaan paikkaan.

”Näyttelijätyöhön vaikuttaa koko eletty elämä. Perhe, lapset, rakkaus. Ulkoiset olosuhteet.”

Kirja alkaa kauniilla Aleksis Kivi -runositaatilla. Suosalo ihailee Kiven kieltä, joten lainaus on paikallaan. Muuten kirja osuvasti jakautuu näytöksiin. Niissä Suosalon elämänvaiheet kerrotaan pääosin kronologisesti.

Lapsuus Oulussa ja Turussa välittyy elävästi kuten myös pikku-Martin tietynlainen perässähiihtäjyys ja mielikuvitusmaailmoihin vajoaminen. Nuorena taas Oulussa syttyy teatterikipinä, joka johtaa Helsinkiin ja teatterikouluun. Aikuiselämään sisältyvät näyttelijän vaihtuvat työt ja perhe.

Venho on valinnut Suosalon haastatteluista sopivasti työtä ja yksityistä, luontevasti niistä muodostuu minämuotoinen kerronta. (Voin vain kuvitella tehon, kun Suosalo itse lukee äänikirjaversion.) Kirjassa on myös haastatteluja tutuilta työstä ja yksityiselämästä, myös vaimon kertomaa. Suosalon eri puolia tulee esille mutta päätunnelma on: hieno, rakastettava mies.

”Me näyttelijät näyttämöllä olemme uni, jonka yleisön aivot tuottavat. Siitä teatterissa on kysymys.”

Turkan ajasta teatterikorkeakoulussa kirjassa on kiinnostavia yksityiskohtia ja paljon pohdintaa Turkan toimintatavoista. Ryhmäteatterin ja muiden produktioiden kuvaukset kiinnostavat, eikä haittaa, vaikken ole itse kaikkia nähnytkään.

Pitkin kirjaa selviää, että hetkessä elävä Suosalo paneutuu kuhunkin projektiin, harjoittelee niin pitsanteon kuin roolityön vaihe vaiheelta hioen. Teatteri- ja elokuvakatsojana minua sytyttävät etenkin kirjan kohdat, jossa näyttelijä avaa työskentelytapaansa ja teatterin merkitystä. Tietty mysteeri puetaan kirjassa elämyksellisesti sanoiksi.

”Oma tyylini on kehittynyt pikkuhiljaa matkan varrella omaksutuista elementeistä. Perusajatus on yksinkertainen: minun pitää luoda maailma. Minun täytyy tehdä se sellaiseksi, että se herättää katsojan mielikuvituksen. Esityksen ja mielikuvituksen yhtymisestä syntyy kaikki.”

”Siinä on suosioni avain. En ole koskaan kuvitellut muuta olevanikaan kuin yksi meistä.”

Suosalo-elämäkerta on miellyttävä lukukokemus. Mainittuja henkilöitä kohdellaan diskreetisti, ja elämänkaaren palaset loksahtelevat paikoilleen. Minäkerronta on suoraa ja pohtivaa. Jonkin verran toisto ja jokunen pieni hiomattomuus tökkäisee, mutta kerronta kulkee niin sutjakkaasti, ettei niihin tule mieleenkään kompastua. Yhden miehen elämänkokemus ja teatteritaiteen ylistys yhdistyvät.

”Ihmisillähän on valtava tarve kokea jotain suurempaa tässä ajassa, joka on täynnä järkeä ja rationaalista selittävyyttä. Ihmisillä on tarve hurmaantua. Elämä on absurdia, mieletöntä, usein hiuskarvan varassa, maapallo saattaa elää lopun aikojaan ja arki tuntua järjettömältä, mutta teatterissa ollaan kosketuksissa merkityksellisiin virtoihin, elävään hetkeen.”

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä, WSOY 2022, 428 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Eve Hietamies: Numeroruuhka

Näin vappuaikaan juhlitaan työtä ja iloitaan. Eve Hietamiehen sarja Pesosen perheestä on riemastuttanut aiemmin, joten voin odottaa taas hupia, mutta osoittautuu, että nyt on entistä enemmän myös kyse työn merkityksestä. Siispä sananen sarjan neljännestä osasta Numeroruuhka (Otava 2022).

Hietamies taitaa koomiset tilanteet, jotka syntyvät arjen kommelluksista ja kohtaamisista. Uutukaisessa on useita kohtia, joissa olen tikahtua nauruun. Mainittakoon sellainenkin tapaus, jossa Pesosen perheeseen saapuu poliisipartio. Siihen kulminoituu paljon sekalaisen perhetilanteen komiikkaa, joskin myös tragiikkaa.

Sillä nyt ei törkitä nauruhermoja pikkulapsiperheen kommelluksilla, vaan arki koettelee monelta suunnalta. Siitä syntyy draamaa ja tragiikkaa. Sarja on siis kertonut toimittaja Antti Pasasesta, joka jäi yksihuoltajaksi heti pojan syntymän jälkeen. Nyt Antti on uuden edessä.

Kirja käynnistyy Paavo-pojan 10-vuotispäivistä, enkä juonivetoisuuden vuoksi voi välttyä juonipaljastuksilta: Paavo on huolimaton koululainen, Pipo-koira koheltaa pöhkönä, isä sairastuu vakavasti ja olosuhteiden pakosta kuntoutuu Antin ja Paavon luona, työkaveri Peippo tarvitsee majapaikan, ex-vaimo puuhaa uusperhettä, Antin töissä on yyteet, miehen terveyskin reistailee ja seurustelu Ennin kanssa muistuttaa hiljaista asemasotaa. Aika paketti paineita kasautuu osaksi komediaa.

Hersyvien hetkien ohella Numeroruuhka täyttyy huolen ja uupumuksen rajatiloista. Antin vuosien murehtiminen kärjistyy nyt, kun kaikki mahdollinen kasautuu. Lukijalle ei jää epäselväksi Antin tunnetila, vaikka hän muilta sitä panttaakin. Väkevästi kirja kuvaa eritoten sitä, miltä työttömästä tuntuu, kun tuttu työkonteksti kontakteineen riistetään. Samaan aikaan lähisuhteet ovat vääjäämättömässä muutoksessa:

”Sillä se sattui, kun toinen alkoi hiipua silmissä ja toinen taas kasvaa sitä vauhtia, että kohta ala-aste olisi taputeltu loppuun. Kumpaakaan ei pystynyt pysäyttämään.”

Enni-suhde on kumman etäisesti kuvattu, vaan sopinee se muutenkin kriisiytyneeseen tilanteeseen ja Antin vaikeuksiin puhua ongelmistaan. Aika pitkäksi romaani on paisunut, mutta ymmärrän, että Antin ahdinko vaatii tilaa. Koko kirjan teema kiteytyy siihen, mitä mielessä tapahtuu, kun ihminen kokee: en kelpaa. Se on kipua, joka synnyttää muita negatiivisia tunteita, myös vihaa.

Hylätyksi ja ohitetuksi tulemisen kovat kokemukset kirpaisevat, ja siksi minua askarruttaa yksi toistuva juonijuonne. Paavo tapaa yhä leikkipuistosta tuttuja naisia mutta nyt koirapuistossa (mainio oivallus). Siellä yksi nainen on tasaisen aggressiivinen ja toinen nainen yleisen haukkumisen ja pilkan kohde. Silkka kiusaaminen tuntuu minusta häijyltä: tätä yhtä puistotuttua syrjitään säälittä, toistuvasti, muuttumattomasti. Myönnän silti, että naurahtelen minäkin Pinja-hörhön höpötyksille, vaikka tilanne hiertää – ja henkilöihin toisaalta suhtaudutaan siten, että kukin saa olla mikä on.

Eli joitain kirjan piirteitä pähkäilen. Haluan lopuksi todeta, että Hietamiehen irtonaisen liukas ilmaisutapa toimii taas hyvin. Vakavien sävyjen painotus on sekin paikallaan kuten myös satuttavien särmien hionta huumorihuomioilla ja toivon pilkkeillä.

Eve Hietamies: Numeroruuhka, Otava 2022, 468 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ossi Nyman: Häpeärauha

”Sanoin, että molempia romaaneitani, varsinkin ensimmäistä, saattoi pitää autofiktiona. Nainen sanoi: ”Se on nyt muodissa.” Minä sanoin: ”Eihän tässä muuta uskallakaan enää kirjoittaa, kun heti syytetään kulttuurisesta omimisesta.” Se nauratti naista.”

Näin Ossi Nymanin uutuusteoksen Häpeärauha (Teos 2022) minäkertoja viittaa romaaneihin Röyhkeys ja Patriarkaatti. Samalla sitaatista irtoaa viitteitä tyylistä: se on toteavaa ja raportoivaa, mutta silti se jättää arvailujen varaa piilomerkityksistä ja hirtehisyydestä.

Häpeärauhan kertoja kirjoittaa kirjassa ensin edellistä romaania, sitten juuri tätä kirjaa ja elää elämänvaihetta, jossa avioliitto hajoaa ja kertoja muuttaa harkintavaiheen jälkeen uuden suhteen, Hannan omakotitaloon. Niin alkaa uusperhearki, jossa Hannan ja hänen tyttärensä suhde on vahvempi kuin suhde kertojaan. Tilanne ei muutu yhteisen lapsen synnyttyä. Kuin symbolina kaikesta: talosta alkaa löytyä vikoja ja sisäilmaa pilaavia piirteitä sieltä täältä.

Leimallista on, että kerronta tallentaa olemisia, menemisiä ja tulemisia, mutta vielä sitä enemmän, mitä kertoja miettii. Moni, moni virke alkaa: ajattelin. Esimerkiksi: ”Ajattelin, että kirjallisuus on kaikista taiteenaloista narsistisin.”

Mietin, meneekö autofiktio nymanilaisittain narsismin piikkiin. Miksi minun pitäisi kiinnostua kertojan arkitoimista ja ajatuksista? Kiinnostun ristiriitaisuuksista: toisaalta kirjan kertoja on pyrkinyt tulla näkyväksi ja nähdyksi (siksi provokatiivisaineksisia kirjoja), toisaalta hän ideoi täydellistä maailmaa, jossa ”romaanin kannessa lukisi vain romaanin ja kustantamon nimi, eikä kirjailijan nimeä tai sukupuolta koskaan mainittaisi julkisesti”.

Saara Turunen mainitaan kirjassa, ja voihan tässä peilailla autofiktio-otetta sinne suuntaan. Kertoja lukee Antti Hyryä ja pyrkii pääsemään kuuntelemaan Petri Tammista (herkullinen tilanne kirjassa). Niiltä suunnilta lienevät hiotun, lakonisen tyylin tavoitteet peräisin.

Yksi romaanin teema on sukupuoli. Kertoja liittyy feministiseen puolueeseen ja on ehdolla vaaleissa. Kotona vaikuttavat kaksi pientä tyttöä ja nainen, joka omistaa talon ja tuo talouteen tulot. Koti-isä-kertoja ei täytä mielensä miehen mittapuita mutta toisaalta ei niitä välitä täyttääkään. Se kertojaa vaivaa, täyttääkö hän naisensa kriteerit.

Joten suhde kriiseilee. Jäytämisen erottaa tekstin rivien välistä, ja kerrottuun tunnolliselta vaikuttava raportoija valikoi tarkasti, mitä ja miten kertoo. Kommunikointi- ja ymmärrysmuuriin tägätään jo alusta alkaen: ”Hannan lauseet ovat faktoja, minun lauseeni tuntemuksia ja pieniä havaintoja.”

Voin lukiessani pohtia rakkautta, sen epätasapainoa, kohtaamiskohtia ja kohtaamattomuutta. Eleettömästi kertoja kuvaa sekä pieniä sattumuksia että yleensä isoina pidettyjä asioita: niiden painoa ei eroteta. Niin kuvataan halu ja haluttomuus ja toisaalta sitoutuminen käytännön syineen.

Mutta mikä ihmeen häpeärauha? Kyllä kertoja sen kirjassaan avaa. Ja on hetkiä, joina kertojan nainen uskoo, että miehetkin voivat olla ihmisiä.

On vaikea eritellä, mikä Nymanin kerronnassa kiehtoo. Pidänkin tauon lukemisen ja siitä kirjoittamisen välillä, jotta erotan, mitä tekstistä jää minulle jäljelle. No, koko ajan enemmän pinnanalaista.

Kyllä kerronnassa piilee se jokin: havaintojen verbalisoinnin pintatarkkuus ja alateksti. Joissain kohdin silti ihmettelen, miksi mikäkin kulkureitti minulle selostetaan, myös muita vastaavia tapahtumattomuuden havaintoja. Esimerkiksi puvun, soittimen ja kuulokkeiden valinta hintoineen jahkailuttaa kertojaa apurahapotin jälkeen. No mutta: tekstissä kumisee kertojan köyhä työläisperhetausta ja aikuisiän köyhyysrajan alapuolella kitkuttelu. Röyhkeydestä tuttu yhteiskunnallisuus tuntuu kireänä, myös kertojan parisuhteessa.

Mietin sitäkin, narutetaanko minua nyt ei-provosoivalla lempeydellä. Ei, minuun vetoaa kertojan kiintymys omaan lapseen, kaikkinainen lämpö ja huolenpito – niin rakkaudellista. Pakko käyttää siitä tätä sanaa: ihanaa. (Samaa sanaa kertoja huomaa yllättyneenä välillä käyttävänsä; siitäkin voisi lukea alatekstiä.) Enkä ala vatvomaan, vaikuttaako ihanuusbonuksiini se, että lapsenhoitositoutumisesta kirjoittaa mies, isä.

Ehkei Nymanin (autofiktio)proosa niinkään tee yksityisestä yleistä vaan ymmärrettävää – muttei yksiselitteisesti. Kirjan viimeiset sivut säväyttävät yleisenä. Kukapa ei toivo itselleen tai lapselleen kokemusta tulla nähdyksi, kuulluksi, parhaimmassa tapauksessa ymmärretyksi mutta ainakin hetkiä, joissa saa kokea myötätuntoa.

Ossi Nyman: Häpeärauha, Teos 2022, 351 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katja Asikainen: Ensi viherrys & Nikke ja sukellusveneseikkailu

Oppian on kustantamo, joka on viime vuosina julkaissut useita selkomukautuksia lasten ja nuorten klassikoista kuten Pikku prinssi ja Tarzan. Kustantamo julkaisee myös paljon muuta, joten on paikallaan tutustua uutuustuotantoon. Tämän viikon Lukuviikolle 2022 ja siitä eteenpäin sopivat hyvin Katja Asikaisen kaksi kirjaa: toinen on selkokielinen romaani, toinen säekirjatyyppinen seikkailutarina.

Ensi viherrys

Selkoromaanin Ensi viherrys (Oppian 2022) nimi on peräisin Helene Schjerfbeckin Toipilas-maalauksen työnimestä, jonka taiteilija sille antoi. Romaani kertoo tämän teoksen maalaamisesta, kun Shcjerfbeck asui ystävänsä luona englantilaisessa rannikkokaupungissa.

Romaani alkaa tunnustellen mutta kehittyy viehättäväksi kertomukseksi taitelijan ja lapsimallin suhteesta. Lapsi on utelias, vilkas ja kiltti; taiteilija huomaavainen ja ymmärtäväinen. Tytön ja taiteilijan keskustelut viittaavat Helenen elämän kipukohtiin, mutta kirja vie toivoa kohti.

Kirjan kannessa on valmis maalaus, ja tekstissä kerrotaan maalaamisesta elävästi yksityiskohtia, joita voi katsoa kannesta. Valojen ja värien merkitys välittyvät kirjasta:

”Helene penkoi arkkua,

jossa oli erilaisia kankaita.

Hän veti sieltä esiin valkoisen lakanan.

”Voimme kietoa tämän sinun ympärillesi”,

Helene sanoi tytölle.

Tyttö katsoi ihmeissään Heleneä.

Helen selitti:

” Valkoinen heijastaa valoa.

Ajattelen,

että näin saamme

sinun kasvoillesi lisää aurinkoa.”

Ensi viherrys on lähtökohtaisesti aikuisten romaani, mutta mielestäni se sopii hyvin nuorille lukijoille, koska tarinassa voi eläytyä myös tytön tilanteeseen, ei vain taiteilijan. Kieli on selkeää, sujuvaa selkoa, ja tarina on sopivasti rajattu. Jotain pientä voisi viilata muutamissa rakenteissa ja rivityksissä.

Odotan taitelijatarinaan jatkoa, sillä kirjan alussa mainitaan Topilaan olevan suomalaisille toiseksi rakastetuin maalaus. Jospa siitä rakastetuimmastakin syntyisi selkoromaani, Simbergin Haavoittuneesta enkelistä.

*

Katja Asikainen: Ensi viherrys. Helene Schjerfbeckin Toipilaan tarina, Oppian selkokirja 2022, 64 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nikke ja sukellusveneseikkailu

Katja Asikaisen seikkailutarina Nikke ja sukellusvene (Oppian 2022) sopii alaluokkalaisen iltasatukirjaksi, usean illan mittaiseksi, tai alakoululaisen omaksi lukuprojektiksi. Vedenalaiset seikkailut ja jännitys saavat uppoutuman tarinaan, joka kerrotaan 10-vuotiaan Niken näkökulmasta.

Kirjan alusta selviä, että tarinaa on ollut kirjailijan kanssa keksimässä Eetu-poika, ja se varmasti vaikuttaa lapsilähtöiseen kerrontaan. Juoneen kuuluu se, että Nikke pääsee enon kanssa sukellusveneretkelle, josta ei pulmia ja jännittäviä käänteitä puutu. Ote on rento ja leikkisä, ja taattuun lastenromaanityyliin Nikke nokkelasti ratkaisee tilanteita. Taustalla vaikuttavat luontoarvot:

”Siinä minä sitten seisoin. Yksin luukkujen välissä ja

elämäni vilisti silmieni edessä.

No eipä se ole kummoinen elämä ollut.

Tähän asti siis. Nyt olin menossa tekemään jotain

hurjaa. Olin menossa pelastamaan maapalloa!

Suoristin selkäni ja hymyilin.”

Kirja on helppolukuiseksi lastenkirjaksi aika pitkä, ja se on painettu turhan pienellä fontilla. Ajattelen, että jonkin verran kertomuksessa olisi tiivistämisen varaa, ja kappaleet saisivat olla välillä lyhyempiä kuin kirjassa nyt on. Pituutta tosin kompensoi se, että tekstin palsta on kapeahko, ja säekirjamainen taitto helpottanee lukemista. Muutama piirroskuva sopii kirjan henkeen.

Kirjassa viitataan Jules Vernen vanhaan seikkailuromaaniin, mikä voisi olla hauska jatkokertomus Niken tarinasta innostuneelle lapsilukijalle. (Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri on muuten mukautettu selkokielelle.)

*

Katja Asikainen: Nikke ja sukellusveneseikkailu, Oppian 2022, 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukuviikon 2022 lukemistoksi

Hyvää lukuviikkoa 8. – 10.4.2022! Tavoitteena on Lukemalla parempi maailma. Sellaisen kaipuu tässä maailmatilanteessa tuntuu oletettavasti ihan toiselta kuin silloin, kun vuoden lukuviikkoteema on valittu. Kukaan ei silloin varmaankaan arvannut, että Euroopassa on nyt sota ja itänaapuri tuputtaa propagandaa ja tukahduttaa muun.

Minuun tilanne on vaikuttanut niin, että lukemiseen on välillä vaikea keskittyä. Silti kirjat tarjoavat mahdollisuuden ajatusten ja tunteiden käsittelyyn, lohtuunkin. Lisäksi pohdin paljon lukutaitoa tasa-arvotaitona. Kriittinen medialukutaito kulkee fiktion maailman oivaltamisen rinnalla: sen ymmärtäminen, millä keinoin missäkin tekstilajeissa meihin vaikutetaan.

Lukutaitoviikon ratoksi poimin muutaman vinkin, luettuja ja omittuja, jotka puhuttelevat nyt suhteessa maailmanmenoon.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021)

Nuortenromaani näyttää maailman, jossa Venäjän ja Kiinan tapainen korporaatio hallitsee ilmastokatastrofimaailmaa jossain hämärässä tulevaisuudessa. Toisinajattelu tukahdutetaan, mutta jossain itää inhimillisyyden siemeniä. Tätä kirjaa lukee nyt toisin kuin pari kuukautta sitten.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani (Gummerus 2022)

Suvannoksi maailman melskeessä voi valita kunnon lukuromaanin, fiktion yhdestä naiselämästä 1800-luvulla. Nainen tutkii sammalia, ei ymmärrä ihmisiä, mutta elämä opettaa.

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava 2022)

Miten yksi sattuma johtaa tekoon, joka muuttaa kaiken? Täyteläinen romaani möyhii ihmisen ytimiä, identiteettiä ja suhteita kovin kiinnostavasti, ankarastikin, mutta näen myös armoa.

Aleksis Kivi: Kullervo, selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2021)

Suomalaisen kulttuurin väkivaltaiseen kulttihahmoon voi peilata kaikkea, mihin viha, kosto ja tunnetaidottomuus voivat johtaa. Ja oliko Kiven tulkinta Kalevalan Kullervosta symboli pikkuruisesta Suomesta Venäjän vallan alla? Ken lukee, saa pohdittavaa.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Tammi 2022)

Tähän aikaan sopii yhteiskunnallisesti kantaaottava omaelämäkirja. Se kertoo poliittisten päätösten seurauksista yksilön elämässä. Lisäksi Louisilla on sanottavaa maskuliinisuuden malleista.

Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala (Opike 2021)

Hyvinvointivaltioihminen voi historiallisesta romaanista tutkia, mitä on elämä 1800-loppupuolen maaseudulla, kun ei ole sosiaalihuollon turvaverkkoja. Orpo Ida on selviytyjä hyväntahtoisten ihmisten ansiosta – mutta jos heitä ei olisi…

Maria Mustaranta: Äidin tehtävä (WSOY 2022)

Jännärinaineksia sisältävän romaanin tömäkkää ainesta ovat vanhemmuuden tunteet ja teot silloin, kun lapsella on ongelmia. Kirja yllättää viimeisille sivuille.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022)

Ruotsalainen yhteiskunta saa roiman käsittelyn maahanmuuttajaperheen menestyneen tytön näkökulmasta. Kirjassa on myös ystävyydestä ja traumoista, mutta yhteiskuntanäkymät säväyttävät minua eniten.

*

Lukuviikon tiimoilta sain monet kollegat mukaani järjestämään työpaikalla lukuviikkoon sopivaa oheistoimintaa. On kirjan kierrätystä, lukuvinkkejä ja kirja-arvontoja – ainakin. Ehkä pientä ja kotikutoista tässä maailmassa, mutta näyte, että pidämme lukutaitoa tärkeänä tasa-arvon ja osallisuuden osana.

#lukuviikko

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Romaani

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Ruotsalaisen suosikkikirjailijani Alex Schulmanin lausahdus mainostaa Sara Osmanin uutuuskirjaa siten, että on pakko kiinnostua: ”Kaikki on hysteeristä ja ihmeellistä – ja todella surullista.” Vai onko se setäselittämistä, eikö ollakaan luovuttu naisten hysterialuokittelusta? On otettava selvää!

Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022) lainaa rakenteeseen jännäriltä, kun se purkaa kolmen nuoren naisen käänteitä touko-kesäkuun aikana Tukholmassa. Sofia on somalitaustainen oikeustieteilijä, joka on tutustunut rikkaaseen ja toimettomaan someinfluensseri-Carolineen. Sofian kouluaikojen vanha ystävä on Amanda, joka peittää perhetraumaansa kovaan juhlimiseen.

Kolmen nuoren naisen minäkerrontaosuudet vuorottelevat, ja välillä on Amandan nykytilannejaksoja, jotka viittaavat dramaattiseen käänteeseen. Ydintä on kerronta, joka paljastaa kertojien ajatukset ja tunteet: minäkerronta korostaa sitä, miten kolme naista näkee ja kokee toisensa. Ja se on lähtökohdiltaan ihan toista, mitä he sanovat tai näyttävät ulospäin.

Kirja purkaa naistenvälistä ystävyyttä. Keskinäiset kohtaamiset ovat esitystä, ystävyyden teatteria, kun todelliset ajatukset täyttyvät tarkkailusta ja (virhe)tulkinnoista. Jokaisen naisen elämäntilanne ja psyykkinen tila vaikuttavat olevan katkeamispisteessä, mikä edesauttaa purkausta. Siihen tarvitaan kirjan finaali, kosteat juhannusjuhlat.

Ulkoisen ja sisäisen ristiriita paljastuu kirjassa, osin osoitellen, osin erittäin terävästi. En tiedä, ovatko menestyskulissi sekä ulkonäköpainotteinen ja taloudellinen hyvinvointifasadi erityisen ruotsalaista, siltä se kuitenkin saadaan romaanissa vaikuttamaan. Niihin revitään nyt kipeitä aukkoja.

Särö syvenee Sofian osuuksissa. Toisen polven maahanmuuttajan kokemuksia ei kaunistella. Sofian passiivisaggressiivinen läsnäolo on kirjan komeinta antia. Hän antaa täyslaidallisen poliittisesti korrektista suvakkiyhteiskunnasta, joka on pinnan alla ihan muuta. Sofian sisäinen puhe maahanmuuttajuudesta täyttyy kaunasta.

”Teidän rajoittuneiden ruotsidemokraattisten herneaivojenne on sitä ehkä vaikea tajuta, mutta matka Ruotsiin ei ala Facebook-päivityksestä ja bissekuvasta Arlandan O’Learysilla. Se alkaa siitä, että jättää taakseen kaiken minkä tuntee ja tietää ja mitä on koskaan rakastanut. Määrittelemättömäksi ajaksi. Ei mitään kissavahteja eikä postin siirtoja. Ettekö te tajua sitä? He haluavat olla täällä yhtä vähän kuin te halautte heidät tänne. Lakatkaa siis imartelemasta itseänne, svedupellet.”

Ajankohtainen muistutushan tämä on nyt keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä. Jo kolme miljoonaa ukrainalaista on jättänyt kaiken. He ovat valkoisia eurooppalaisia, kirjan Sofia on musta somali, jonka perhe on lähtenyt aikanaan sotaa pakoon. Sietää pohtia kaikkiaan pakolaisten kohtelua.

Yksi taso kirjassa on naisten perhesuhteet, etenkin äitisuhteet. Ne ovat kaikilla vaikeita, eri syistä. Se on yksi naisten kulissientakaisista vaikuttajista, joista ei paljon muille paljasteta. Poikaystävilläkin on merkitystä, mutta vähemmän kuin luulisi. Sen voin sanoa, että Sofian ja Carolinen kultapossupoikaystävät edustavat miestyyppiä, joka on tottunut elämään omaa etua ja haluja ajattellen. Amandan feminististä kiukkua voi peilata sitä vasten.

Eli löysin kirjasta paljon kiinnostavaa mutten juurikaan hysteriaa vaan kolmikymppisten ajankuvaa ja naiskuvaa. Ehkä hieman tiivistämistä toivon. Kirjan nimi Kaikki mikä jäi sanomatta vaikuttaa sopivan enteellisenä, sillä sisälle pingottuneet ajatukset vaativat ulostulonsa, ja silloin seuraukset ovat kohtalokkaita. Ja surullisia.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta, suom. Sirje Niitepõld, Like 2022, 326 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyi 23.3.2022.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia

Deborah Levyn omaelämäkerrallinen sarja täydentyy kolmannen osan suomennoksella: Omistuskirjoituksia (S&S 2022, suom. Pauliina Vanhatalo). Ensimmäinen osa Mitä en halua tietää lumosi minut, toinen osa Elämisen hinta vakuutti. Kolmas levittää minuun iloa ilmaisutaidosta ja rakkaudesta elämän keskeneräisyyteen – kirjoittamiseen osana sitä.

”Kulkea kohti vaaraa, kohdata sattumalta jotakin, mikä saattaa avata suunsa ja ärjyä ja suistaa kirjoittamisen sijoiltaan, se kaikki kuului osaksi kielen käyttämisen seikkailua.”

Levyn kirjassa sekoittuu omaelämäkerrallisuus esseistisyyteen siten, että lopputulos on kaunokirjallinen. Autofiktioksikin kai kirjaa voi kuvailla, mutta mieluusti luen sitä määrittelemättömänä. Ehkä leimallista lukukokemukselleni on, että ei haittaa, onko jokin omakohtaista tai ei.

Kehyksenä toimii minäkertojan elämäntilanne: hän on täyttämässä 60 ja rakkaat tyttäret muuttamassa kotoa. Vuosien takainen ero ja äidin kuolema jäytävät taustalla, mutta elämää – arvaamatonta ja yllättävää – on vielä elettävänä. Kertoja on elämälle auki sellaisenaan, ei vain suhteessa muihin.

Kertoja haaveilee unelmien talosta, kuvailee käyttämiään kenkiä, tempautuu välillä mielikuviin, keskustelee tuttujen ja tuntemattomien kanssa, matkustaa Englannista Pariisiin ja Kreikkaan. Ja kirjoittaa.

”Tulinko koskaan ajatelleeksi, että voisin jonakin päivänä kirjoittaa kirjan, joka käännettäisiin ja jota luettaisiin jonkin toisen maan esikaupunkialueella?”

Voi olla, että edellä kuvaamani kirjasisältö ei järin erityiseltä tunnu, mutta onkin kyvystä verbalisoida aihe kuin aihe. Levy saa tekstin väreilemään ja resonoimaan. Pinnalta banaaleilta tai toissijaisilta vaikuttavat yksityiskohdat – vaikkapa kengät – loksahtelevat kokonaisuudessa paikoilleen.

Ja niin minä suomalaisessa esikapupungissa tai lähiössä nautin täysin rinnoin eteläafrikkalaistaustaisen englantilaiskirjailijan elämänkuvauksesta. Tekstistä tulee tiheän kokemuksellista, sellaista, jossa havainnot metaforisoituvat. Kertojan elämäntilanteen pohdinnat kiteytyvät välillä aforistisesti, mutta ennen kaikkea kirjassa on tunnelma, jossa elämä kokonaisuutenaan näyttäytyy mahdollisuutena:

”On sallittua sukeltaa, roiskia, suudella, epäonnistua, raivostua tai pelätä tai olla lempeä, tai kyynelehtiä, rakastua väärään ihmiseen, tulla hulluksi tai kuuluisaksi ja leikkiä nurmikolla.”

”Puhuimme siitä, miten voimakas ihminen voi olla haavoittuva ja hauras ihminen valtavan voimakas, ja miten kirjoittaja rakentaa lukijoille polun metsään leivänmuruista.”

Kertojan kirjailijuus kietoutuu kaikkeen, ja siitä on kiinnostavaa lukea. Kirjoittava nainen roimii patriarkaattia: valta-asetelmat tulee nähdä kirkkaasti – ja silti mukaan mahtuu rakkaudellisuus mahdotonta miespuolista ystävää kohtaan.

Kirkasta on myös Levyn kieli ja ilmaisutapa. Lukukokemus jollain määrittelemättömällä tavalla kohottaa, tunnelman intensiivisyys saa leijumaan.

”Kirjoitin päivittäin pitkällä, puisella ullakolla ja lopulta myönsin, ettei kielen ja minun välillä voinut vallita rauhallista suhdetta, koska olen rakastunut siihen. Kysyin itseltäni, millaisesta rakkaudesta on kyse. Kieli on keskeneräinen työmaa, sillä rakennetaan ja korjataan jatkuvasti. Kieli voi hajota, sen voi luoda uudelleen.”

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia, suomentanut Pauliina Vanhatalo, S&S 2022, 219 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään & maaliskuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirimme päätyi maaliskuussa 2022 tutkailemaan lanu-kirjallisuutta. Valitsimme lukupiiriin Finlandia-palkitun nuortenromaanin Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021).

Lukupiiriläisistä Johanna ja Taru lukivat myös Anne-Maija Aallon edellisen kirjan Korento. He pitivät sitä vähemmän kiinnostavana kuin kirjailijan voitokasta seuraavaa romaania. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa on samoja henkilöitä kuin Korennossa, ja sarja on täydentymässä trilogiaksi. Koska en lukenut Korentoa, voin todeta, että Mistä valo pääsee sisään toimii hyvin erillisenä teoksena. Sen maailmaan pääsy tai henkilöihin tutustuminen ei edellytä ennakkotietoja.

Kirjapiirimme näki yhtäläisyyksiä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, ja etenkin Korennossa ne vaikuttivat vahvasti. Keskustelimme siitä, ovatko kaikki dystopiat samankaltaisia. Johanna muistutti meitä, että kyllä niissä toistuvat totalitarismi ja/tai ilmastokatastrofi. Se johti jutteluun siitä, että erottuvat ja säväyttävät tekijät löytyvätkin yleensä kirjoissa rakenteesta ja kerronnasta.

Siispä Aallon romaanin Mistä valo pääsee sisään dystopian ainekset tuntuvat tutuilta: siinä on totalitaarinen yhteiskunta demokratian ja ilmaston romahduksen jälkeen. Valtaa pitää rajuin valvontaottein arjalainen herrakansa, kokokansalaiset. Muut eli puoli- ja ulkokansalaiset ovat kelvotonta kurjalistoa, tykinruokaa tai koehenkilöitä kuten kirjan keskiön muistimanipulaatiotutkimusten uhrit. Tuttua on myös se, että kerrontanäkökulma on kyseenalaistajan. Tässä kirjassa se on tutkimusjohtajan poika Aleksei, joka kääntyy kapinalliseksi. Muitakin kertojia kirjassa on kuin Aleksei: kapinallinen Marija ja kirjan alkuosassa vielä nimetön muistimanipulaation koeyksilö.

Olimme lukeneet kirjan kutakuinkin ennen Ukrainan sodan alkua. Lukukokemus ei vaikuttanut silloin erityisen väkevästi, pikemmin mieliala oli sellainen, että olisiko tuollaisen totalitarismiyhteiskunnan kuvaus vähän kulunutta.

Totesimme, että nykytilanne muutti mieltämme, sillä tämän päivän tiedot Venäjän propagandakoneistosta, demokratian tukahduttamisesta, toisinajattelijoiden eliminoinnista ja lähentymistapeista vähemmistöjä kurittavan sensuuri-Kiinan kanssa hätkähdyttävät. Huomasimme yhtymäkohdat romaaniin, jossa kuvattu vallan ja voiman käyttö ovat todempia ja lähempänä kuin kolmisen viikkoa sitten tajusimme.

Lukukokemus johti meidät samankaltaisiin lopputulemiin. Ymmärsimme nuortenkirjaan sopivan ja kuuluvan rakkauden pilkahdukset, vaikka minä taisin kovimmalla äänellä marista romanttisista yhteensattumista. Ajattelimme romaanin vetoavan nuoriin kuvauksin luhistuneesta demokratiasta ja yksilönvapauden riistosta niin, että se rohkaisee: hirmuvaltaa vastaan toimimisessa on ihmisen mentävä aukko – se, mistä valo ja toivo pääsevät sisään.

”Rikkominen on helppoa. Tämä maailma ei tarvitse enempää tuhoa. Se tarvitsee niitä, jotka korjaavat.”

Meille tehokkainta antia olivat kuvaukset mielten ja muistojen manipuloinnista. Muistot ovat tehokas ase toisten ihmisten hallinnassa. Tai niiden poistaminen ja muuttaminen.

”Yksilön mielestä rakennetaan nyt kartta. Kartta rakentuu ydinmuistojen ympärille, Melnikov selittää. Ne ovat niitä muistoja, jotka tekevät meistä meidät. Ensimmäisiä kertoja, suuria tunteita, kaikkien puhtaimpia iloja ja suruja. Kun ne on paikannettu, ydin puretaan pala palalta, kunnes jäljellä on pelkkää tyhjää.”

Yhteen ääneen ihmettelimme taas sitä, että lasten ja nuorten kirjojen palkitseminen ovat samassa kategoriassa. Alakoululaisten ja sitä nuorempien kirjat ansaitsevat oman palkintonsa, nuorten omansa. Vaikka rajaa on vaikea vetää, kyllä kuva- ja lyhyehköjen kertomuskirjojen kirjailijat ja kirjojen lukijat tarvitsevat nostetta lisäävän palkinnon. Lasten ja nuorten Finlandian jaossa käy helposti niin, että palkitsija poimii teoksen, joka on usein aikuismieltymyksiin sopiva YA-kirja.

Lopuksi lisään, että lukupiirillämme oli myös toinen ruodittava kirja, Iida Rauman Hävitys. Se sai osakseen yksimielisen ihastusryöpyn ja nousi oitis tämän vuoden aikuis-Finlandia-ehdokaslistalle. Pidimme Rauman romaania kirjana, joka muuttaa ajattelua ja kykyä käsittää sellaista, mitä ei ennen kirjaa uskaltanut nähdä itsessään ja ympärillä. Sellaista kaunokirjallisuus parhaimmillaan ja väkevimmillään saa aikaan. Ei vain kouluväkivalta-aihe (vaikka senkin käsittelytapa) vaan kielen ja kerronnan hallinta ja taito saivat meidät vaikuttumaan. Ja romaanin historiakäsitys. Ja Turku.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään, Otava 2021, 205 sivua. Luin kirjan BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia

Minulla ei ollut mahdottomia eikä muitakaan oletuksia, kun aloitin Juuli Niemen kirjan Mahdottomia oletuksia (WSOY 2022). Silti yllätyin vähän. Kutsun kirjaa ilman muuta rakkausromaaniksi mutten tavanomaiseksi romanttiseksi viihteeksi.

Perinteiseen romanttiseen viihteeseen viittaa se, että toisella päähenkilöllä Noralla on koossa kouluaikojen ystäväporukka ja siinä bestis. Juho puolestaan esitellään miehenä, joka ei ole odotettu valinta Noralle. Sekin usein kuuluu romanssien henkeen: epätasaisen parin toisilleen sopivuus. Ulkonäköön ja ruumiinrakenteeseenkin viitataan tiheästi. Ja muihin eroihin:

”Nora katsoi Juhon käsiä hänen kätensä ympärillä. Juhon kädet olivat lämpimät, vaikka oli syksyisen viileä ilma ja Noran omat kädet olivat kylmät.

Vähän niin kuin me muutenkin olemme, Nora ajatteli, lämmin ja kylmä.”

Tavallista ei ole tarina, jonka dynamiikkaa pyörii 25-vuotiaan Noran neitsyyden ja kolmikymppisen Juhon kärsivällisyyden ympärillä. Seksi ei lopulta ole parin suurin ongelma, sillä jopa alati vaivautunut ja häpeilevä Nora pitää aihetta esillä ja Juho ymmärtää tilanteen. Oleellisin piilee vuorovaikutuksessa ja kummankin persoonan rakennuspalikoissa, jotka liittyvät eletyn elämän kokemuksiin.

”Liikaa painolastia. Norasta ne kaksi sanaa riittivät kuvaamaan tarpeeksi hyvin hänen tilannettaan. Ja ihmeen paljon oli silti puhuttu kaikkea muuta asian ympäriltä Juhon kanssa syksyn aikana.”

Korjaan käsityksiäni sen verran, että kyllähän kirjassa paljon veivataan neitsyysdilemmaa ja pidättäytymistä niin naisen kuin miehen kannalta. Pidän virkistävänä sitä, että seksin jännittäminen, antautumispelot ja vastaavat saavat tilaa. Ei minulla ole mitään vastaan haluissaan heittäytyjiäkään, mutta hyvä, että toisenlainen laitakin tulee kuvattua.

Minun huomioni kiinnittyy kuvausaikaan, noin vuoteen 2005, jolloin 1990-luvulla kasvaneet ovat nuoria aikuisia. Laman vaikutus varttumiseen tulee esille, esimerkiksi tragikoominen on maininta Noran lapsuustrauman hoidosta, niukasta lamaterapiasta. Ja kyllä, kirjan henkilöt ovat 2000-lukulaisia terapioineen, psykopuheineen sekä jatkuvine sanavalintojen ja toimien analyyseineen.

Niin Nora kuin Juhokin ovat paikoitellen sietämättömiä, silti seuraamista vaativia, hellyttäviä ja mahdollisuutensa ansaitsevia. (Välillä epäilen epäuskottavaksi Juhon empaattista herkkyyttä ja ymmärtäväisyyttä mutta välillä en.) He ovat toivioretkellä siinä kuin sosiaalisen aseman luokkaretkelläkin.

Juho tulee vantaalaislähiöstä, perheestä, jossa hän on neljästä pojasta keskimmäinen (perheen nuorimmat ovat yksikkö, kaksoset). Terapianäkökulmasta Juhon veljesasemalla on merkitystä. Juho tarjoaa myös näkymän luovaan luokkaa, jolla ei ole syntyjään taidetaustaa. Lue: silloin ole helppoa päästä kulttuuripiireihin. Se selittää Juhosta paljon, ja tämä: Juholta on jäänyt akateeminen koulutus kesken, ja siihen johtavat jäljet filmipiirien sylttytehtaalle eli #meetoo-teemaan (joka tosiasiana lävähti tietoisuuteen vuosia myöhemmin verrattuna romaanin kerronta-aikaan).

Kuten Juho myös Nora on tehnyt luokkaretken. Köyhän yksinhuoltajan tytär on kouluttautunut juristiksi. Nora suorittaa pärjäämistä, hautoo nurjia elämänsä puolia ja säätelee tarkasti, mitä itsestään ilmaisee. Se vaikuttaa hänen elämässään kaikkeen, ja sitä romaani purkaa. 

No, siis kasassa on psykologisoiva romaani nuorten aikuisten problemaattisista suhteista muine ongelmineen. Välillä vatvontaa on ihan liikaa minun makuuni, välillä päähenkilöiden neuroottinen jojoilu käy hermon päälle. Mutta hei, nämähän ovat silti niin nuoria toivomassa helpotusta elämäntuskaan ja lupaa antautua – haurasta rohkeuden keräämistä tulla nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisina kuin ovat. Samaa se on kuitenkin 15-, 30- ja 60-vuotiaana.

Teksti luistaa, dialogi toimii, ja otosmaisuus vie ajatukset mainiosta Aikuiset-tv-draamasta astetta vakavampaan filmatisointipotentiaaliin. Juu, pidän lukemastani, sillä tarina sisältää paljon pintaansa enemmän. Ja kirjassa on ihana aloitus kaikkitietävän kertojan kurkistuksin ja kerrassaan hienosti kirjoitettu loppuluku.

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia, WSOY 2022, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

Maria Mustrannan romaani Äidin tehtävä (WSOY 2022) alkaa tehokkaasti neljällä teesillä äidin tehtävistä. Ne ovat kaikki järeitä, mutta minuun jää resonoimaan niistä viimeisin: ”4. Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa.”

Romaanin kertoo Laura, Pyryn äiti. Pääosin hän kertoo Pyryn alakouluajoista, vaiheista kutakuinkin kymmenvuotiaana. Pyryllä on suuria vaikeuksia auktoriteettien ja impulssikontrollin kanssa. Siitä seuraa jatkuvia selkkauksia ja tukitarpeita. Pyry ystävystyy toisen ongelmapojan, Rafaelin kanssa, ja sen seurauksena Laura tutustuu Rafaelin kovapintaiseen äitiin Mirellaan ja poliitikkoisään Pekkaan.

Kirjaa lukiessani en tajunnut, että se on luokiteltu jännitysromaaniksi, jopa trilleriksi. Tajuamattomuuteni johtui siitä, että jäntevä, napakka ja ilmeikäs kieli johdatti minut lukemaan tiheätunnelmaista, psykologisesti tehokasta romaania.

Juonen oleellisuutta ei voi tässä kirjassa ohittaa, ei sitäkään, ettei juoni ole tavallisimmasta päästä: lasten käytös ja vanhempien toiminta. Laura vihjailee kirjan lukijalle kutkuttavasti vankilamenneisyydestään, mutta syy paljastuu vasta puolivälin jälkeen. Paljastus ei latista draaman kaarta, koska sen jälkeen kasvaa kertojan syyllisyyden taakka uusista syistä.

Poikien ystävystymisellä on monia puolia, ei vain hyviä. Kirja käsittelee paljon sitä, miten ihmiset – niin lapset kuin aikuiset –  vaikuttavat toisiinsa ja mitä puoli toisissaan he ruokkivat.

”Joskus mietin, miksi Pyry sieti Rafaelin epäluotettavuutta ja häikäilemättömyyttä ja epäilin, että tuo Rafaelin säännöistä piittaamaton puoli oli toisaalta juuri se, mikä veti Pyryä puoleensa. Kuvittelin hänen paistattelevan ystävänsä hillittömyyden loimussa, joidenkin mielen kerrosten lumoutuvan niistäkin tempuista, joita piti typerinä. Rafael oli looginen jatko Pyryn intohimoiselle ja mustavalkoiselle luonteelle ja Pyryn uskollinen kiintymys hiveli Rafaelin ylikorostunutta omanarvontuntoa.”

Muutakin voisi kirjasta nostaa esille. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja asema on yksi niistä. Laura on nimittäin yksiössä asuva opiskeleva yksinhuoltaja, kun Rafaelin perheeltä ei puutu neliöitä, rahaa eikä valtaa.

Nostan hattua sille, että kirja käsittelee äitiyttä tilanteessa, jossa  äiti joutuu koko ajan kasvokkain vastuunsa ja valintojensa kanssa. Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät pohdinnat tekevät minuun suuren vaikutuksen. Niin tekee itse asiassa koko kirja, joka yllättää viimeiseen sivuun asti.

Maria Mustranta: Äidin tehtävä, WSOY 2022, 146 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Naistenviikko 2022: haaste

Hyvää naistenpäivää 2022! Julistan täten avatuksi kahdeksannen naistenviikkohaasteen. 

Vapaa haaste

Sinulla on nyt aikaa suunnitella, mitä kirjoja ja postauksia jemmaat heinäkuulle. Haasteviikon aikana 18.–24.7.2021 on suotavaa, että kirjasome täyttyy viikon teemasta. Aihe ja tyyli on vapaa:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2022. Jos vain luet: nappaa kirjavinkkejä ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

Naistenviikon nimipävät

Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018, 2019 ja 2020 löytyvät vuoden 2021 koontijutun lopusta.

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja