Aihearkisto: Kirjallisuus

Finlandia-romaaniksi 2020: monta kysymystä, vähän vastauksia

Mistä syystä palkinto yhdelle?

Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)

Ritva Hellsten: Raija

Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.

Anni Kytömäki: Margarita

Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.

Heikki Kännö: Runoilija

Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.

Kirjakilpailu vai mikä?

Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.

Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?

Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.

Miten määritellä lajit?

Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.

Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha Hurmeen Niemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?

Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.

Miksi lisää medianäkyvyyttä?

Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.

Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.

Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.

Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.

Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?

Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…

Onnittelut!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Katkenneita lankoja

Katkenneita lankoja -sarjakuva-albumin alaotsikko ei jätä tulkinnanvaraa: Tarinoita loppuunpalamisesta (Atena 2020). Kuvallisuus tai kuvan ja sanojen yhdistelmä osoittautuu voimalliseksi keinoksi käsitellä uupumusaihetta.

Kirjassa on yhdeksän sarjakuvataiteilijan tarinat, jotka on koottu uupumuksen kokeneilta ihmisiltä. En esittele jokaista tarinaa, vaan tuon esille pari minua pysäyttänyttä asiaa. Ensimmäinen on se, miten salakavala lamaannuttaja uupumus on. Siihen sairastuva sinnittelee ja pinnistelee viimeiseen asti, eli omien rajojen tunnistamisen ja avun pyytämisen vaikeus korostuu. Toisekseen läheisten on vaikea puuttua tai sairastuneen ottaa vastaan puuttumista. Uupumukseen sairastuvan elämän kokonaisuus synkkenee, seuraa näköalattomuus. Avi Heikkisen sarjakuvassa kuvaillaan uupuneen masennusta:

”Masennus esitetään aina harmaana, mutta ei se liity väreihin mitenkään. Värit pysyy ihan samoina, kirkas on yhä kirkas. Juttu on siinä, että sillä ei oo mitään väliä, mikä on kirkasta ja mikä ei. Värit ei muutu, mutta ne ei vaan enää kosketa. Kontrasti puuttuu siitä tunteesta.”

Kirjan sarjakuvataiteilijat: Tuisku Hiltunen, Emmi Nieminen, Sami Nyyssölä, Niko-Petteri Niva, Mari Ahokoivu, Milla Paloniemi, Henri Tervapuro, Avi Heikkinen, Anssi Vieruaho

Kirjan sarjakuvien visuaalinen vaihtelevuus osoittaa, miten persoonallinen tyyli jokaisella sarjakuvatekijällä on. Sisältö välittyy sekä vahvalla mustavalkoisuudella että pastellisävyisillä, herkillä väreillä – ja muine monivivahteisin visuaalisin tehokeinoin. Toisissa sarjakuvissa on paljon tekstiä, joissain vähän, yhdessä ei ollenkaan.

Katkenneita lankoja on tärkeä kirja. Se saa samastumaan, se saa katsomaan omia toimintamekanismeja ja vilkuilemaan ympärille: mitä voin tehdä? Kirja saa tiedostamaan uupumuksen kokonaisvaltaisen kokemuksen, ja se saa myös tutkimaan tunnollisuuden, työelämävaatimusten ja johtamisen sudenkuoppia.

Siispä hatunnosto konkreettiselle tavalle tuoda uupumuksen todellisuus jaettavaksi taiteen keinoin. Toinen hatunnosto siitä, että kirjan tuotto lahjoitetaan Mieli ry:lle.

Katkenneita lankoja. Tarinoita loppuunpalamisesta

Toimittanut Karoliina Korhonen & Anssi Vieruaho

Sarjakuvatarinat: Tuisku Hiltunen, Emmi Nieminen, Sami Nyyssölä, Niko-Petteri Niva, Mari Ahokoivu, Milla Paloniemi, Henri Tervapuro, Avi Heikkinen, Anssi Vieruaho

Atena 2020

sarjakuva.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Tua Harno: Kylmän sodan tytär

Hyvä kirja ei riipu aihepiiristä, mutta kieltämättä piristää, kun lukee itselle etäistä aihetta. Tua Harnon romaani Kylmän sodan tytär (Otava 2020) tarjoaa otsikonmukaisen tarinan 1980-luvun tienoilta vuoteen 2018. Kylmä sota ja vakoilu ilman ilmeistä trilleritavoitetta saa juonen vetämään kirjassa, jossa vakoiluasian yli kuitenkin nousevat perhe- ja muut ihmissuhteet. Romaanissa seurataan amerikkalaista Edvard-isää nuoresta vanhaksi, ja toisaalla minäkertojana on aikuinen Mari, Edwardin suomalainen tytär, joka näki isänsä viimeksi lapsena ja luulee isänsä kuolleen. 

”Vaikeneminen ei ollut valehtelua.”

Edwardin kotioloissa Amerikassa ei ole hurraamista, ja ulkopuolisuus vaivaa häntä koko lapsuuden ja nuoruuden, joten johonkin kuuluminen löytyy vasta aikuisena CIA:sta. Hän pääsee uudenlaisen vakoilutaktiikan toteuttajaksi ja päätyy Suomeen. Toimeksiantoon kuuluvat valeidentiteetti liikemiehenä, luotettavana esiintyminen ja avioliitto vasemmistoperheen tyttären kanssa. Edwardille liitto on kulissi, mutta mitä elämisestä valheessa seuraa, kun perheeseen syntyy tytär? Vakoilun eettiset periaatteet ovat sangen erilaiset kuin normaalielämän. 

”Ei olisi mahdollista olla yhtä aikaa vakooja ja hyvä ihminen. Hän ajatteli, ettei hänellä ollut valinnan mahdollisuutta. Hän vain sopi tähän.”

Vakoilijaisä joutui jättämään perheensä, jolle uskoteltiin myöhemmin isän kuolleen. Marilla ei ole mitään tietoa isänsä totuudesta. Tytärtä painavat aikuisena lapsuuden traumat, tuore leskeys, kouluikäisen lapsen äitiys ja levoton suhde vanhaan perhetuttuun. Marin konsulttiammatti tuo kirjaan nyky-yhteiskuntatason, mutta sitä oikeastaan vain sivutaan. Juoni keskittyy siihen, miten Marissa aktivoituu kiinnostus selvittää isäasia.

”Sekin, mitä hän teki rakkaudesta, oli iljettävää ja väärin.”

Harnon romaanissa minuun vetoaa henkilökuvauksen psykologinen tarkkanäköisyys. Lapsuudenkokemukset heijastuvat isään ja tyttäreeseen. Romaania voi ajatella myös tutkielmana varautuneista luonteista. 

Vaikka on tietysti ekstriimiä tutkia vakoilijamaailman rakenteellista valheellisuutta, romaani tekee etäisistä henkilöistä ymmärrettäviä. Koska romaani pureutuu henkilöiden tunnemaailmaan, vakoilu on silloin usein pikantti lisä, pääasiana päähenkilöiden kasvava ymmärrys itsestä ja suhde muihin ihmisiin.

”Jos läheisiä ei ollut, ihminen saattoi hävitä jo eläessään, Edward mietti ja tunsi itsesäälin puskevan pintaan. Hän rykäisi torjuakseen sen ja hoki puoliääneen tehneensä itse nämä valinnat.”

”Nyt hän tiesi, että ihmisen on itse oltava totta voidakseen nauttia todellisuudesta.”

Ajattelen, että jos romaani kertoisi vain toisesta kirjan päähenkilöstä, se ei toimisi näin hyvin. Vuorottelu aikojen ja kahden henkilön kesken on kirjalle eduksi, ja se viekoittelee minua seuraamaan, mitä isästä ja tyttärestä paljastuu itselleen, toisilleen, muille kirjan henkilöille – ja minulle. Romaanin henkilöistä leviävää surumielistä tunnelmaa valaisee lopussa muutamat kirkastavat kohdevalot.

Edwardin Suomi-aikana kiinnostavaa on myös idänkauppa ja kännykkäajan alkuvaiheiden tiedustelutoiminta. Tämä saa minut miettimään, mitä kaikkea politiikan ja liike-elämän kulisseissa onkaan tapahtunut tai tapahtuu. Ja jos nyt ihmettelee maailman tilaa, kylmän sodan tapahtumat lisäävät virtaa ihmettelyyn.

Tua Harno

Kylmän sodan tytär

Otava 2020

romaani

262 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kaksi tulevaisuutta: Vesi ja Hukkuva maa

Dystooppinen tulevaisuus ei houkuttane ketään, mutta kaunokirjallisuutena niistä saa esimakua maailman ja ihmisen mahdollisuuksista. Yksi skenaario lähitulevaisuudesta liittyy vedenpinnan nousuun, ja siitä nappaan kaksi fiktiota.

Raimo Pesonen: Vesi

Raimo Pesosen tiukka romaani Vesi (Like 2020) kuvaa madmax-mallista maailmaa, jossa väkivaltalait hallitsevat. Rojuinen ympäristö korostaa sitä, miten romuna yhteiskunta on. Kyse on myös tien päällä etenevästä romaanista, jossa vankilasta vapautunut Riku näkee yhteiskunnan ja oman menneisyytensä virheiden seuraukset. Hän joutuu osalliseksi hämärään kostoretkeen.

Romaanin ankea maailmanlopun tunnelma sisältää arvoituksellisia ja kavahduttavia kohtia. Ihmisen arvo ei ole kummoinen, kun järjestäytyneet rakenteet ovat rapautuneet. Romaani osoittaa minulle, että ihminen pystyy moneen pahaan, tahallaan ja tahtomattaan. 

Teksti naksuttaa tylysti suoria, ekonomisia virkkeitä, ja siinä on synkkä tehonsa. Pessimismi pesiytyy syvälle. Siksi tempaisen Vesi-romaanista sitaatin kohdasta, jossa uhkaava kriminaali Lassi vie Rikun ja muun seurueen poltettavaksi sopivien kirjojen pariin:

”Kaljupäältä karkaava epäuskoinen naurahdus ärsyttää Lassia, joka kysyy mieheltä, onko tämä lukenut kaikki huoneen kirjat. Suurimman osan, mies vastaa, ja olennaisimmat kaikki. Hyvä, Lassi vastaa, kerro sitten minulle, miksi maailma näyttää tällaiselta ja miksi itse seisot siinä juuri nyt?” 

Raimo Pesonen

Vesi

Like 2020

romaani, dystopia

155 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskisen romaanissa Hukkuva maa (Like 2020) korona-ajat ovat takana ja edessä vääjäämätön merenpinnan nousu. Romaanin kertoja Niklas sukuineen elävät lähitulevaisuudessa, jossa mitattava, tutkittu tieto ja sen ristiriita liike-elämän voittohakuisuuteen vaikuttavat maailmantilaan – ja siksi myös ihmisiin.

Romaani asettuu ilmastomuutostaustaan, lisäksi siihen liittyvät kertojan asema ilmastotutkijana, yhteiskuntavaikuttajana ja varakkaan suvun jäsenenä. Vähitellen kuitenkin minulle korostuu kirjassa kertojaan sisäänrakennettu salaisuus, ja muu jää humisemaan taustalle.

Niklas on salaava, epäluottamusta herättävä kertoja. Hänet tekee kiinnostavaksi älykkyyden ja räyhäämisen yhdistelmä. Lähisuhteet ovat kiemuraisia ja asiantuntijaesiintymiset tuppaavat päättymään riitaan:

”Napsautin mikrofonin kiinni ja nakkasin sen tuolilleni. Marssin tuolirivien välistä ja ehdin jo käytävään ennen kuin suu ammollaan tuijottava väkijoukko alkoi kohista kuin rankkasade.”

Sitaatti osoittaa Koskisen eloisan tavan kertoa, ja liukas teksti vetää. Ihastun kirjan satuihin, joiden symbolisuus avartaa muuta tekstiä. Verbaalivarmuus viehättää silloinkin, kun en tiedä, mitä linjaa kirjassa seuraan. Siinä on dystopiasävyjen lisäksi suku- ja psykologista romaania. Myös dekkaripiirteet lisäävät jännitettä, sillä päähenkilöä vaivaa poliisitutkinta, jossa palataan viisi vuotta sitten kadonneen kansanedustajaisän tapaukseen.

Aineksia on siis paljon, ehkä liikaakin, ja henkilöt jäävät melko etäisiksi. Romaanissa on viihdyttävät puolensa, ja siksi seuraan Niklaksen kiukuttelevan taipaleen alusta loppuun ja hämmästyn hänen kanssaan vaiheita, joissa selviävät niin muistikatkosten syyt kuin myös perheenjäsenten jemmaamat salaisuudetkin.

JP Koskinen

Hukkuva maa

Like 2020

romaani

232 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Ritva Hellsten: Raija

Ritva Hellstenin romaani Raija (Aviador 2020) kuuluu elämäkertaromaanien lajiin. Lähivuosina mieleeni ovat jääneet Antti Tuurin Levoton mieli, Pirkko Soinisen Ellen ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, joissa tunnettu henkilö saa roolin romaanihenkilönä. Niin ne kuin Raijakin ovat taiteilijaromaaneita, mutta Hellstenin romaaniin oman lisäsävyn tuo se, että Hellsten on romaanin päähenkilön, 2004 kuolleen Raija Siekkisen isosisko.

”Kuka sanoi kuoleman olevan sitä, että elämä jättää ihmisen?”

Raija Siekkinen kuoli 50-vuotiaana kotinsa tulipalossa, ja sitä ennen hän oli tunnustettu kirjailija. Lähtökohta sävyttää lukukokemusta: lukija tietää alun alkaen Siekkisen traagisen kohtalon.

Romaanin luvut otsikoidaan Raijan viimeisen elinvuoden kuukausin maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004, mutta muisteluin romaanissa elämä kaartuu lapsuudesta kuolinyöhön. Vaikea suhde kotiväkeen, etenkin äitiin, vaikuttaa läpi elämän, sillä peruskokemuksena on epäily hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, ja se jäytää: ”Miksi hänen pääkopassaan kaikuivat sanat ’minun täytyy kuolla’? Mistä ne tulivat, kuinka kaukaa?”

Rakkaus- ja sisarussuhteissa riittää myös haasteita, eikä Raijan taiteilijanvapauden ehdottomuus ainakaan helpota elämää. Syömis-, juomis- ja masennusongelmat vaikuttavat nekin monin tavoin. Lapsesta asti Raija näkee kuoleman yhtenä vaihtoehtona, mutta valitsee silti elämän: ”Ihan kaunista on tämä kaikki, kun olen sen itse saanut valita.”

”Elämä oli mahdollisuuksien karsiutumista.”

Hellstenillä on faktojen, kirjeenvaihdon ja keskusteluiden lisäksi sisaruuden kokemustietoa, joista rakentaa romaani. Raija on tietoisesti kaunokirjallinen, eli romaanin ratkaisut hyödyntävät fiktion mahdollisuuksia. Persoonamuodon valinta kiinnittää huomioni. Alussa ja lopussa isosisko puhuttelee edesmennyttä pikkusiskoaan, mutta muu osa romaania kertoo Raijasta hän-muodossa.

Romaanissa on joitain katkelmia Siekkisen proosasta, sillä täällä on myös kursiivilla erotettuja minämuotoisia, proosarunoa muistuttavia osuuksia. Dialogia ei merkitä perinteiseen tapaan, vaan keskustelut etenevät kerrontajatkumona. Kiinnostavasti välillä hän-muoto liukuu minä-muotoon, kun päähenkilö vie ajatuksiinsa:

”Hän rutisti paperin ja heitti sen takaisin roskiin.

Juuri nyt en jaksaisi, mutta milloin sitten.

Asetan sormet näppäimistölle, ne tuntevat tien, vievät sokkoina. Radiosta tulee nykymusiikkia, piano, tästä minä pidän. ”

Kolmannen persoonan käyttö ei estä menemästä päähenkilön pään sisään, vaan Raijan tunteita ja ajatuksia kuvataan sisäistyneesti. Ja se on fiktiota, korostuneen kaunokirjallista: vain romaanitaide voi kielellistää mielen.

”Ei muuta käskijää kuin oman sisimmän tinkimätön tieto siitä, miksi oli maailmaan tullut.”

Raija on taiteilijaromaani, joka sanallistaa kirjallisen tuotannon luomisprosesseja kietoutuen elämäntapahtumiin. Kirjoittamisen pakko ja vapaus vuorottelevat, mutta kyllä selvästi korostuu se, miten kirjoittaminen on valinta mutta myös henki ja elämä. Hetkelliset tekstin tuottamisen ahdingot rassaavat, mutta Raijalla on selvä tieto taitonsa korkeasta laadusta. Kun kritiikkiä ei ala vaikutusvaltaiseen lehteen ilmestyä, epätoivo herää: ”Jos hänen kirjansa kaltaista tekstiä ei noteerattu, mikä oli hänen tulevaisuutensa? Oliko sitä?”

Raija Siekkinen ammensi proosaansa omasta ja lapsuusperheen elämästä, ja niin on tehnyt myös Ritva Hellsten. Sen pohdintaa siirtyy romaaniin näin:

”Minä katselen maailmaa ja kuvaan mitä näen, kirjoitan itseni kautta, mitä tällainen ihminen näkee, hän sanoi. Mutta minä kirjoitan tekstin ehdoilla, en tosiasioiden. Muuttelen faktoja tarpeen mukaan. Tässä työssä on otettava se riski että ihmiset loukkaantuvat.”

”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.”

Siekkinen oli Finlandia-palkintoehdokkaana, ja nyt on sisaren vuoro – on sitten järkeä kilpailla taiteessa tai ei, ainakin kirja herättää silloin huomiota. Raijassa viehättää eläytyvä, psykologinen taiteilijapersoonan luotaus. Luin alku- ja loppuosan ja kuuntelin muun äänikirjana. Hellstenin itse lukemaa äänikirjaa on miellyttävä kuunnella. Erityisen tehokkaalta tuntuu luetteleva, sykkivä substantiivityyli. Tunnelmaa lisäävät äänitteen musiikkikatkelmat.

Mietin sitä, miten romaanissa on sekä pikkutarkkaa että suurpiirteistä ja väläyksenomaista. Päähenkilö pohtii monesti näkemisen lahjaansa, ja minä kiinnitän huomiota siihen, mitä hän näkee ympärillään, ja ihastun mielenliikkeiden vaihtelun välittämiseen sekä vuodenaika- ja ympäristökuvauksiin. Aistimukset välittyvät. Ja kirja sytyttää kiinnostuksen palata Siekkisen omaan tuotantoon, kenties myös uudelleen Joel Haahtelan Siekkis-romaaniin Katoamispiste.

Ritva Hellsten

Raija

Aviador 2020

romaani

eKirjana 123 sivua, 

äänikirjana 5 t 36 minuuttia, lukijana Ritva Hellsten, musiikki Niko Tompuri.

Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Jorman lukunurkka ja Nannan kirjakimara.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Kirjeromaani on vanha formaatti, mutta nyt kirjekirja sijoittuu 2160-luvulle. Se virittää minut lukijana odottamaan yllättäviä, kummia, kuumottavia kuvauksia tulevaisuuden maailmasta. Niitä on loihtimassa Emmi Itäranta, ja kirja on Kuunpäivän kirjeet (Teos 2020).

”Täällä, vieraan planeetan pinnan pimeässä, minä en voi enää tarttua käteesi, etsin yhä menneisyyden mutkista sanoja, jotka jotenkin löysivät tiesi sinuun.”

Kirjeiden kirjoittaja on Lumi ja vastaanottaja hänen puolisonsa Sol. Sol on biologi ja kadonnut työpaikaltaan hämmentävissä olosuhteissa. Lumi käynnistää rakastettunsa etsinnän ja siinä samalla hän muistelee omaa elämäänsä. Sen vaiheisiin Solin ja Solin perheen lisäksi on vaikuttanut parantajanainen Vivian, joka kuljetti teini-ikäisen Lumin Maasta muille planeetoille parantajan oppiin.

Spefi ei ole lempilajini, mutta ymmärrän sen olevan väylä käsitellä olevaa. Löydän Itärannan tekstistä osuvan motiivin: ”Joskus kuvitelmat ovat totuutta tärkeämpiä. Eivät siksi, että ne peittävät sen, vaan siksi, että ne laajentavat totuutta ja tekevät sen mahdollisuuksista suurempia.” Sitaatti perustelee myös fiktion merkitystä yleensä. Ja osoittaa se senkin, että Itäranta taitaa ajatelmataidon.

Romaanissa en niinkään pysähdy tulevan maailman yksityiskohtiin. Kiinnostun minulle tuttujen tämän ajan tai vielä sitä vanhemman perinteen aineksista osana kaukaista tulevaisuutta. Parantajan ammatti osana teknistä avaruusmaailmankuvaa tuntuu kiehtovalta. Ihmisissä siis säilyy henkinen, mystinen, laskelmien ja tieteellisten todennäköisyyksien takainen henkisyys. Henkiparannuksen ja sielueläinten kuvaus loksahtaa hyvin kokonaisuuteen, ja niiden avulla Itäranta pääsee kuvaamaan vaarallisia reittejä tiedostamattomaan.

Muinaista löydän myös myyteistä, jotka romaanissa kytketään romaanin ekoteemoihin. Tärkein niistä sisältyy kahteen virkkeeseen: ”Maa herää ja kivet puhuvat. Ja pimeä väistyy vetten päältä.” Ikivanha mesopotamialainen mytologia tarjoaa ulottuvuuksia Mars-ajan ekoterrorismiin. Manipuloidut luonnonvarat ja ihmisen tuhoamat planeetat odottavat rankaisuaan tai ratkaisuaan. Romaanin lopun parasta antia ovat pohdinnat, mitkä teot ja minkä nimissä ovat oikeutettuja.

Myönnän, että alan vierastaa kerronnan koristeellisuutta. Kielen ja kuvauksen kauneus ja aistivoimaisuus on taidonnäyte, mutta se jättää minut yllättäen kylmäksi. Kirje henkilökohtaisena tekstilajina periaatteessa päästää lähelle, mutta silti kirjoittajan ja minun välissä säilyy etäisyys. Romaanissa on muitakin tekstilajeja ja viestejä, ja niillä saadaan väljyyttä muuten Lumi-lähtöiseen kirjetekstiin.

Lopulta luen romaania rakkausromaanina, vaikka siihen on upotettu jännityskirjaelementtejä spefi-ympäristöön. Rakkausromaanina Kuunpäivän kirjeet kiinnostaa minua muutamin piirtein. Se kertoo vakiintuneesta suhteesta, jossa vieraantuminen väijyy ja jonka rakastavaisten salaisuudet voivat tuhota.

Rakkaalla voi olla mahdollisuus päästä takaisin parin yhteiseen Kuunpäivän taloon, tilaan, jonka vain rakastavaiset voivat jakaa. Kriisi voi vahvistaa tunnesidettä, jos ei vain elämänlangat katkea. Ehkä. Lumin ja etenkin Solin pitää ”vain” ratkaista siinä sivussa ekotekojen vaikutukset – ei vain omaan parisuhteeseen vaan koko maailmankaikkeuteen.

Emmi Itäranta

Kuunpäivän kirjeet

Teos 2020

spefi-romaani

382 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Heikki Kännö: Runoilija

Minun on pakko mutkan kautta kulkea Heikki Kännön romaaniin Runoilija (Sammakko 2020). Voi se toisaalta olla polun (alku)pää Kännön kirjaan. Ja tästä se lähtee, pätkä Goethen Faustista, jonka alkunäytöksessä kajahtavat runoilijan sanat:

”RUNOILIJA.

Pois! etsi itselles jo orja uus’!

Vai sunko tähtes pitäis runojan

Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,

Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!

Mill’ lumoaa hän kaikki mielet,

Ja soimaan saapi ilman-pielet?

Sulosointu se on, mi lens’ hänen sielustansa

Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!

Kun luonto ain’ ikipitkää lankaa kiertää

ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;

Kun soinnutonna laumat olijoiden

Sekavasti soi ja vaikeroiden,

Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,

Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?

Ken kirkastaa erityiset yleisellä,

Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?

Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,

Virittää iltaruskot sielun taivaallen?

Keväältä kaikki kaunokukat ostaa

Ja kylvää tielle kultasen?

Ken halvat lehvät palmikoita

Joka ansiolle seppeleiksi saa?

Ken yhdistää Olympin jumaloita?

Ken? Ihmisnero, jonk’ ilmi runoja saa.”

(suom. Kaarlo Forsman, 1884; postaukseni Faustista: tässä.)

Kuva: Lassi Ahti

Anteeksi vain pitkä runositaatti, mutta minusta se on oivallinen johdattelu Kännön romaanin päähenkilöön, runoilija Aurelian Benniin. Tunnistan Faust-tekstin runoilijasta tuttua: uskottelu luovasta neroudesta, omasta kaikkivoipaisuudesta hurmioitunut yli-ihmiskuvittelija!

Romaani alkaa vuodesta 1888, jolloin nuoren runoilijan tuhokierre käynnistyy. Takana on nopeasti ohi mennyt menestys runoelmasta ”Faustin kirous”. Sitten tapahtuu kunnian- ja vallanhimon viinihöyryissä sielun myynti paholaiselle, ja niin käynnistyvät tapahtumat, joiden seurauksena saksalainen Auerelian on Ranskassa ja Italiassa etsitty murhaaja Le Poète, Il Poeta.

Tämä tässä kerrottu on promille romaanin sisällöstä. Kännön teos on kaunokirjallisuustaidetta, jossa juhlivat mielikuvitus, virtuoosimainen kerronta ja eurooppalaisen kirjallis-filosofisen historian hallinta. Se on hurmaavaa ja lennokasta. Se voi olla myös ajoittain raskasta mutta vaivan arvoista.

Uskon olevan lukukokemukselle tukea, jos tietää jotain Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin elämistä ja filosofioista. Tai sitten voi antaa mennä, ja ottaa heidät vain Kännön kirjan henkilöinä, sillä Aurelian takertuu kahteen filosofiin kuin kirppu. Kaiken alku ja juuri on kuitenkin Goethe ja Faust, johon perehtyneenä Steiner sanoo:

”Faust – sellaisena, millaiseksi Goethe sen kirjoitti, on täydellisin kuvaus hengen noususta luciferiseen yhteyteen, sekä ihmislajin kasvamisesta yli-ihmisen mittoihin.”

Taustavaikuttajia on muitakin, esimerkiksi Wagner ja Bizet Carmeneineen. Arvojen, moraalin, uskomusten, elämänkatsomusten ja filosofoiden liike kirjan henkilöissä ja heidän toiminnassaan kuljettavat romaania moneen suuntaan. Romaanin alaotsikko Eli miten veitsellä filosofoidaan viittaa niin väkivaltaan kuin filosofeerausten väärinkäyttöön.

Minulle Kännön romaanin runsaus tarjoaa paljon tulkintamahdollisuuksia. Kirjan Keski-Eurooppa 1888 – 1923 kattaa filosofis-psykologiset murrosajat ja nationalismin nousun natsismeineen. Kirjan Aurelian hoipertelee unenomaisesti pirun asettamien ansojen sokaisemana ja herättää minut miettimään, mitä maailmassa taas tapahtuu, mitä ei saa unohtaa:

”Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.”

Runoilijaa ei noin vain selitetä eikä tyhjennetä. Se on täynnä yksityiskohtia ja yllätyksiä, herkullisia hahmoja, tarkkanäköisiä luonnehdintoja ja aistivoimaisia kuvauksia. Kännön romaanin Mefisto-piru eli Heinrich von Grüngen tekee pahuuksiaan kanelilta tuoksuen. Verbalisointivoimaa riittää: luen suu auki lopun Hieronymos Boschin helvettihenkisten kuvien verbalisoinnit.

Fantasiahetkiä on kuten mielen irtautumiset steinerlais-esoteerisiin näkyihin. Myös totuus on romaanin toinen puoli, kun oikeasti eläneet henkilöt ovat osa romaania: Nietzsche ja Steiner hahmottuvat kirjan sivuille ristiriitaisina heikkouksineen ja hullutuksineen. Ja Nietzschen siskon Elisabeth Förster-Nietzschen vastenmielisyys hirvittää. Hän on yksi kirjan vallankäyttöesimerkeistä.

Runosuonensa hukanneeseen Aurelianiin henkilöityy monta itsepetospiirrettä, ja osuvasti yksi kirjan henkilö ajattele, että hän: ”- – on kuin pysähtyneessä vedessä hiljalleen sulavaa sohjoa.” Mies tuo myös mieleen erään Dorian Greyn, koska pysyy kauan kuvankauniina joskin on silkkoa sisällä. Aurelian elämään mahtuu naisia, jotka eroavat Faust-näytelmän viattomasta Margaretasta mutta loksahtelevat traditioon sivuhenkilöinä ja uhreina.

Goethe, sisarukset Nietzsche, Steiner ja Kännö

Olen viitannut nyt useasti muihin teoksiin ja vaikuttajiin. Tietysti täytyy vielä mainita mielikuvat Bulgakovin Mestari ja Margareta –romaanista, joskin Runoilijasta sanoisin, että nyt Saatana saapuu Keski-Eurooppaan. 

No, se namedroppailusta. Kaiken keskeltä kömpii esille tyystin omaehtoinen kertoja, Heikki Kännö, joka sepittelee villisti realismin rajoja venytellen. Sitä tosin osasin jo odottaa hienon Sömnö-romaanin jälkeen. Runoilijan rapiat viisisataa sivua vei minut ahmimaan tarinaa, ja vaikka loppuosassa hitusen hyydyn, ihastelen romaanin upottavaa universumia, josta nyt yritän möyriä tähän omaan arkiseen elämääni.

Heikki Kännö

Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan

Sammakko 2020

romaani.

568 sivua.

Ostin kirjan.

Onnittelut Finlandia-palkintoehdokkuudesta!

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Vapaavuoro ja Tähtivealtaja.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-romaaniehdokkaani 2020

Torstaina 5.11.2020 valintaraati paljastaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat. Otan rehvakkaasti varaslähdön ehdokasasetteluun, ja teen sen silläkin uhalla, etten ole lukenut tämän vuoden kaikkia kotimaisia romaaneita. Valitsen siis suosikkini lukemistostani (kutakuinkin 50 kotimaista romaania viihteestä vakavaan), ja esittelen ne tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Ahavan romaanissa 1600-luvulla elänyt kuvataiteilija muuttaa muotoaan matkallaan tähän päivään, ja se lumoaa näkymillä luontokappaleisiin ja elämisen ehtoihin. Lisää: klikkaa tästä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kinnusen vaellusromaanista lähtee monia polkuja miettiä ihmisiä ja kokemuksia sodan päätyttyä. Tunnelman väkevyys ja äärirajoilla liikkuminen vetävät puoleensa. Lisää: klikkaa tästä.

Anni Kytömäki: Margarita

Margarita on jäänyt mieleen myllertämään lukemisen jälkeen. Sen teemat ja henkilöt paljastavat yhä kuukausien jälkeen eri puoliaan. Se on tärkeän kirjan merkki. Postauksessa itse kirjasta lisää: klikkaa tästä.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Postauksessani: ”Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus.” Lisää: klikkaa tästä.

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Vaihtoehtohistorian feikkielämäkerta sai minut monesti riemastumaan siitä, mitä keksin Raunion kerronnan kerroksista. Kertoja leikittelee minulla ja haluan olla leikissä mukana. Lisää: klikkaa tästä.

Kuudes ehdokkaani?

Kuudetta ehdokastani arvuuttelen. Laskelmoisinko olettamalla virallisen raadin valitsevan agendarevittelyn ja poimisin saman eli Anu Kaajan Katie-Kate? Vai olisiko virallisen raadin valinta kokeellinen niin kuin usein on, siis erikoisuusmielessä osin koneoppivalla algoritmilla tuotettu Olavi Koistisen Motivaatiojänis (joka on minun lukemanani vielä alkutekijöissään)?

Valintani taitaa kallistua toiseen suuntaan: raikas, rento, positiivisuuspläjäys Jussi Seppänenehkä juuri se, kirjallinen omavaloinen välkkyjä autofiktion peilipallomeressä. Minun puolestani kuudes ehdokkaani voisi olla myös juniori-seniori-kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen, ellei kirjan kirjastoluokitus olisi elämäkerta. Vai olisiko kuudes kiinnostava ehdokas joku esikoisromaaneista?

Ehkä kuudennen ehdokaspaikkani voisi täyttää konkarin kelpo teos, sellainen, jolla on sana hallussa ja ajatus ojennuksessa ja joka tänä vuonna kyllä tarjosi kirjamielihyvää mutta varauksettoman hullaannuttava ”klik” jäi minulta kuulematta? Näitä kirjailijoita teoksineen ovat esimerkiksi Joel Haahtela, Tua Harno, Emmi Itäranta, Jari Järvelä, JP Koskinen ja Peter Sandström. (Olen lukenut ja niistä kirjoittanut, kaikista en vielä postannut.)

Eli kuuden kärkeä ei ole helppo valita, vaikka useina vuosina olen toivonut listattavaksi 10 ehdokasta. Silti minusta kirjanäkyvyyden vuoksi voisi Finlandia-valinnoissa olla ensin ”pitkä lista” ja siitä sitten poimittuna ”lyhyt lista”. Omalta osaltani jostain syystä kävi kirjavuonna 2020 niin, että suhteessa makumieltymyksiini ilmestyi paljon hyviä, kiinnostavia romaaneita, mutta selviä huippuja kourallinen.

Ehdokasasettelu houkuttaa minua myös ynnäämään kokemani kotimaisen proosan ominaispiirteet. Tänä vuonna kotimaisessa kaunokirjallisuudessa omaelämäkerrallisuus on tärkeä juonne, toinen on historian aiheet käsiteltynä näkökulmatekniikalla. Minäkerronta jyllää, ja rakenteellisesti romaaneissa vaihdellaan ahkerasti aikatasoja tai ainakin kertojaosuuksia. Perheasiat pohdituttavat monissa romaaneissa. Yhä edelleen henkilökuvaus on keskiössä, eikä tarina ole mihinkään kuollut.

Jään odottamaan virallista ehdokasvalikkoa. Yllättäkää!

9 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Anu Kaaja: Katie-Kate

”Tämä nainen on Katie-Kate, ja nyt me astumme hänen tielleen, sillä häntä odottaa lähes tuhkimollinen reitti, from rags to riches, bitches.”

Nainen on kolmikymppinen Åsa, jonka ulkonäkö muistuttaa Kate Middletonia ja joka siksi päätyy kahden iäkkään brittiläisen rojalistin kämppikseksi ja seksileluksi, muuntautuu Katie-Kateksi. Åsan alkunimen etukirjaimen päällä keikkuva O eli reikä, on oleellinen Anu Kaajan romaania Katie-Kate (Teos 2020). Teksti on täynnä merkityksiä ja sivumerkityksiä, ja se raatelee kuvastoa, jota media pornoistumisesta välittää.

wp-1584865020427.jpg

Kaajan kerronta kokeilee ja yhdistää populaaritietoa Englannin kuninkaallisista kriittiseen mediatutkimukseen sekä feministiseen kaihtelemattomuuteen. Yhtenä osana on provosoivan glamourmallin Katie Pricen suorasukaiset elämäkerrat ja media-avautumiset, toisena median välittämä kuva herttuatar Katesta, eli perusdikotomia huora-madonna-naiskuvasta, jota vielä täydentää etenkin Dianan ikoninen hahmo neitsytprinsessasta uhriksi. Näiden välissä Åsa toteuttaa mallinnusta povipimusta prinssintarpeessa masturboijaksi, ei itseään. Tai mikä tai kuka on itse, eihän sitä mediamallien ja pornon tykityksessä noin vain erota, jos ei ennenkään.

Kaaja tietää, mitä tekee. Tyyli, rakenne ja kerronta on hiottu vastaamaan tarkoitustaan. Tekstilajit vaihtelevat, ja joukossa vilisee englanninkielisiä sitaatteja. Silti pornoilu, kuninkaalliskertaukset ja Price-hahmon pyörittely ottavat koville, vaikka samalla ymmärrän Kaajan olevan tärkeän äärellä ja tekevän sen älykkäästi ja terävästi. Minulta kuitenkin hioo terävimmän kärjen toisto – tietynlainen asennon vaihto tavoitteena aina sama, sama, sama. Ja, yes, yes, yes, ymmärrän sen kumpuavan pornosta, oh my god.

Ymmärrän, että tämän kirjan täytyy herättää epämukavuutta, mitä kirjan kanssa tunnenkin. Se on törkeän ponnekas aiheen käsittelyssään, jossa teemoja riittää siitä, miksi me olemme tällaisia, miksi markkinat ja media saa myllätä ja muokata meitä tällaisiksi ja mihin kaikkeen seksuaalisuutta käytetään ja kenen tai minkä ehdoilla ja kustannuksella.

– –
Anu Kaaja
Katie-Kate
Teos 2020
romaani
162 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Lumiomena, Omppu ja Kirjasta kirjaan.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Laura Lehtola: Minä valitsin sinut

”Miksen voi olla nainen, jota kiinnostaa olla killan saniaisvastaava.” Noin itsearvioi Laura Lehtolan romaanin Minä valitsin sinut (Otava 2020) toinen kertoja Saara, hurmaava huithapeli. Hän saa soluasunnon kämppikseksi jämptin Elisan, toisen kirjan kertojista – ja rakkaus roihahtaa.

Lehtola kuvaa herkullisesti nuorten naisten suhteen alkuvaiheita. Kotoinen rupattelu, välitön vetovoima sekä lempeä suhtautuminen luonteiden ja toimintatapojen erilaisuuteen siirtyvät letkeäksi ja eloisaksi kerronnaksi ja luontevaksi dialogiksi. Kertojavuorottelu syventää henkilökuvausta.

SAARA

” Elisa ei tajua, että sen ei koskaan tarvitse yrittää mitään missään. Se voi olla halutessaan hiljaa, ja kaikki pitävät siitä kuitenkin. Elisa on se, johon ihastuttiin ala-asteella. Se, jota katsottiin yläasteen tupakkapaikalta. Se, jolla ei ole ollut vaikeuksia löytää vanhojentanssiparia.”

– –

ELISA

”Saara pystyy ottamaan sen tilan mitä naiselle ikinä ei anneta ja jota naiset eivät saa, vaikka yrittäisivät. Jos se olisi toimistotöissä, sedät eivät sitä keskeyttäisi ja kävelisi sen päältä. Kukaan tässä maailmassa, rasvaisista rasvaisinkaan äijä, ei uskalla puristaa sitä perseestä tai tuijottaa sen rintoja. Se ei varmaan edes huomaa mitään sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Jotenkin se ei elä samassa todellisuudessa kuin muut.”

*

Komiikka kulkeutuu monessa mukaan, esimerkiksi Elisan vanhemmat huvituttavat. Suhteen kuherrusvaiheen jälkeen siirrytään kipupisteisiin. Mitä on tulla ulos kaapista? Miten raskaaksi tulemisen vaikeus vaikuttaa mieleen ja suhteeseen? Miten pitää kaksi erilaista elämänrytmiä toimivina? Miten kipinä kestää lapsiperhearjen ja erilaiset haaveet? Miten suhde sietää pettämisen?

Kirja vie mukaan naisten elämään, ja kummassakin kertojassa on viehättävyyttä ja ärsyttävyyttä. Hyvä. Heille toivon vain hyvää, yhteistä hyvää, mutta joudunkin luopumaan toiveistani. Sattuu näet jotain odottamatonta. Ja vielä lisää. Oi että, miten kirjan viimeiset sivut muljauttavat!

*

Lesbonäkökulma kulkee mukana, totta kai, koska on kyse naisparista. Siitä kirjassa on myös teräviä kulmia, joita etenkin särmikäs Saara tuo esille yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi muutos suhtautumisessa Pride-liikkeen marsseihin ilmentyy mielenkiintoisesti. Kirja törmäyttää lopulta siihen, miten lesboyhteisöstä siirtyminen takavasemmalle eli heterosuuntaan sekoittaa pakan, siis tämä vieraslaji:

”Miehet ovat karvainen ja vieras laji. Nollaa ja ykköstä tilanteissa, joissa tarvittaisiin nolla pilkku kuuskytkaks tai nolla pilkku kolkytseitsemän.”

Minua miellyttää Lehtolan irtonainen tyyli, jossa kepeä humoristisuus kohtaa sydäntä puristavat aiheet. Kieli tai kerronta ei kokeile mitään vaan vie vain luistavasti ja kronologisesti tarinaa eteenpäin. Edellisen kerran hytkyin huvittuneena Lehtolan Takapenkillä.

Samansorttinen lukukokemus on Miika Nousiaisen Pintaremontti. Jo sen tiimoilta pähkäilin, että jokin genre tämä on, kun viihteellisyys naitetaan vakavaan. Nousiainen luonnehti kirjamessuhaastattelussa oman genrensä: ”keski-ikäisen demarimiehen kirjoittamaa chicklitiä”. En Lehtolaa ihan tuonnimiseen genreen lokeroisi, ehkä kumpikin voisi edustaa kirjoillaan ”kevytvakavaa”. Ja minä luen mielelläni kevytvakavaa, joka on kirjoitettu tällaisella tekstitajulla ja varmuudella.

*

Laura Lehtola

Minä valitsin sinut

Otava 2020

romaani

181 sivua eKirjana, 319 sivua kirjana.

Luin BookBeatissa, mutta sain sittemmin kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirjamessukokemuksia 2020

Etätyöläisenä roikun verkossa kaiket päivät. Tietoteknisten yhteyksien sijasta kaipaan päiviini välillä muuta, ja siksi ajatus virtuaalikirjamessuista ei ensin innostanut. Kirjamessuissa ovat tungoksesta huolimatta viehättäneet sovitut ja satunnaiset kohtaamiset sekä luuhaaminen vaihtelevissa haastattelupisteissä. Tätä taustaa vasten: mitä sain irti verkkomessuista?

Keskustelut jo luetuista

Olen tähän mennessä katsonut yli kaksikymmentä kirjailijakohtaamista, pääosin ”livenä”, myös muutaman tallenteena. Jotkut kirjailijakohtaamiset ovat haastattelutyyppisiä, mutta huomaan syttyväni sellaisista tilanteista, joissa hehkuu ainutlaatuisen yhdessäolon tunne ja vuorovaikutteinen keskustelu. Minulle kohotushetkiä tuottivat seuraavat keskustelut:

  • Antti Rönkä, Petri Tamminen ja Eeva Herrainsilta pysähtyivät kirjaan Silloin tällöin onnellinen mutta liikkuivat hetkessä isä-poika-suhteessa ja kirjailijuudessa.
  • Selja Ahava ja Anna Baijars jakoivat ajatuksiaan siten, että he jatkoivat lukukokemukseni lentoa romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.
  • Jussi Seppänen ja Laura Friman valloittivat positiivisella arvaamattomuudellaan, ihan niin kuin teki Jussi Seppänen romaanissaan Jussi Seppänen.
  • Anni Kytömäki ja Jonna Tapanainen valitsivat romaanista Margarita näkökulmia, jotka kirkastivat lukutunnelmieni muistoja.

Keskustelut lukemattomista

Vaalin omaa kirjakokemustani siten, että harvoin luen tai tutustun muiden kirjakokemuksiin ennen kuin itse luen kirjan tai olen lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä. Siksi pääsääntöisesti välttelen juttuja, jopa kirjailijahaastatteluja kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Joskus houkutus on liian suuri, eikä ehdottomuus missään asiassa taida olla tervettä. Siksi:

  • Susan Heikkinen ja Katja Kallio paneutuivat torstaina Seilin saaren sairaalamenneisyyteen siten, että latasin oitis verkkokirjana Heikkisen kirjan Pullopostia Seilin saarelta. (Luin sen heti messulauantaina: moottoritie hurisi renkaiden alla mutta minä kuljin 1900-luvun mielisairaanhoidon historiassa yhden henkilön taipaleen verran.)
  • Juha Hurme ja Jussi Tiihonen tarjosivat viihdyttävän hetken Suomesta. Enpä usko, että rento jutustelu riisti minulta juoniyllätyksiä.
  • Ella Kanninen ja Baba Lybeck saivat minut uskomaan, että tarvitsen kirjamatkaa marraskuun pimeille illoille, siten Kannisen kirjasta Minun Italiani ehkä tulee minun Italiani.
  • Tarja Halonen ja Katja Merikallio saivat minut tuntemaan ylpeyttä naispresidentistämme, joka toimii virkakautensa jälkeenkin kunnon ihmisen maailmanparannusmentaliteetilla.

Tallenteisiin

Kirjafiesta voi siis jatkua, koska tallenteita voi katsoa pari viikkoa. Siksi lauantainen 400 kilometrin edestakainen ajomatka hoitokotikäynteineen ja haudanhoitoineen ei sulkenut minua ulos messuista. Tallenteet pelastavat. Lisäksi niiden avulla ulkomaisten vieraiden ajatuksia on helppo seurata; ainakin Elizabeth Stroutin haastattelu oli tekstitetty.

Tulen katsomaan vielä keskusteluja, joissa on kokoavia teemoja ja useita keskustelijoita. Odotukseni ovat korkealla, sillä tällaisessa teemoitetussa aiheessa voi tulla yllättäviä ja suuntaa muuttavia ajatustenvaihtoja, kun ei olla vain yhden tietyn kirjan äärellä. Näitä ajattelin katsella:

  • Tulevaisuus äänessä – äänikirjojen nousu ja tulevaisuus (24.10. klo 11)
  • Sensuroitu! Mistä kirjailija vaikenee (25.10. klo 11.00)
  • Kuka puhuu nyt? (25.10. klo 12.30)
  • Kärlekens omöjlighet och betydelse (25.10.klo 16.00).

Loppupäätelmät

1) Arvostan sitä, että kirjatapahtumista kiinnostuneille tarjotaan poikkeusoloissa virtuaalivaihtoehto. Siksi ostin lipun.

2) Tekniset ongelmat heti messujen käynnistyttyä turhauttivat, mutta onneksi vain torstain osalta. Myönnettävä on, että kirjautumispulmat ja puutteelliset ohjeet ohjelmiin pääsyssä tai suosikkilistan hyödyntämisessä latistivat messukäynnistyksen.

3) Ruuhkaton vapaus viehätti: kahvittelin, jumppasin, siivoskelin samalla. Ja koska en kykene vain kuuntelemaan tekemättä mitään, olen jo neulonut yli metrin kaulahuivia samalla, kun olen messuillut.

4) Nämä tallenteet – voin jatkaa messuja mieleni mukaan, miten ja milloin vain (kahden viikon rajoissa).

5) Tuikkaan kriittisen piikin virtuaalilihaan, sillä näin messut ovat lähinnä isojen ja varakkaiden kustannustalojen menestyneiden kirjailijoiden näkyvyyden lisääjä. Pienkustantamot ja isojen kustantamoiden pienlevikkinen tai marginaalinen kirjallisuus eivät näissä kekkereissä näy.

6) Kirjailijoiden elinkeino mietityttää, sillä verkkotapahtuma ei todennäköisesti nostata sellaista ostobuustia kuin lukijoiden suunnitellut kirjahankinnat ja heräteostokset messuilla paikan päällä.

7) Tuuppan tämänkin: toisaalta verkko lisää saavutettavuutta, mutta on messukävijöitä, joilta verkko vähentää sitä. Näin on aina, toisaalta – toisaalta.

8) Huomaan, että etätyöläisen erakoituvaan elämäntapaan poikkeusmessut solahtivat sittenkin sujuvasti. Silti toivon ensi vuodelta vanhaa normaalia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Listaus

Esikoiskirjoista 2020

Helsingin Sanomat palkitsee taas esikoiskirjan. Palkintoehdokkaista en ole lukenut Janne Saarakkalan, Milja Sarkolan, Sini Siverin ja Elsa Töllin kirjoja. Mutta kuusi muuta ehdokasta olen lukenut.

Reetta Aalto: Vadim

Rouhea rakkauskertomus vie muutaman vuosikymmenen takaisiin taidepiireihin Pietariin. Lisää: klikkaa tästä.

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä

Konstailematon novellistiikka viehättää, ja 15 novellia erilaisista, epämukavistakin olosuhteista yllättää lukijan. Lisää: klikkaa tästä.

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Parisuhteessa ei ole kaikki kunnossa. Mutta miten sille käy eksentrisessä pohjoisen lomakylässä? Lisää: klikkaa tästä.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Pienissä osissa on ihmisen osa noin sata vuotta sitten ja nyt. Nuorten kohtalot ja valinnanmahdollisuudet kuitenkin ovat muuttuneet. Lisää: klikkaa tästä.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Tuhkaan peittyneestä Lapista paljastuu vankileirien jäämiä, mutta ihmisissä palaa yhä sota-aika. Uutta näkökulmaa saa tästä esikoisesta. Lisää: klikkaa tästä.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Suomensukuisissa paluumuuttajissa näkyvät Stalinin ajan jättämät jäljet ja nyky-Venäjän historiatulkinta, mutta tärkeimpiä ovat yksilökokemukset. Lisää: klikkaa tästä.

Palkinnonjakoni

Ennustan Järvikallaksen novellien voittavan, ja sopii se minulle. Palkinnon ojentaisin myös Anna Soudakovalle, mutta puolittaisin sen Susanne Mauden kanssa. Mauden romaani Ennen kuin unohdat ei ole ehdokkaana mutta minut se voitti puolelleen raikkaana ystävyyskuvauksena ja ajankuvana, katso vaikka postaukseni: tässä.

Ehdokasjoukkoon lisäisin Rosa Clayn (tässä), jossa Vappu Kannas kuvaa sisäistyneesti yhtä poikkeuksellista ihmiskohtaloa. Myös Johanna Vuoksenmaan romaani Pimeät tunnit (tässä) on minun makuuni, mutta ehkä kokenutta käsikirjoittajaa ei noteerattu esikoiskirjailijaksi.

Tärkeintä on, että uutta kirjallisuutta julkaistaan ja luetaan. Ja on siitä hyvä kirjoittaakin, jotta kirjat löytäisivät lukijansa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Listaus

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Takanani on useita vakavia romaaneja vaikeista elämäntilanteista. Niiden kerronnassa taiteelliset ulottuvuudet ovat lisänneet kertomuksiin tasoja. Usko kestävään kirjallisuuteen on vahvistunut.

Se ei poista sitä, että päiväperhona lepattava hurmaava hömppä voi myös ilahduttaa. Kyse voi olla tarpeestani vilvoitella kuumien kirjakokemusten välillä. Joka tapauksessa Miika Nousiaisen Pintaremontin (Otava 2020) viihteellisen rento ja häpeämätön romanttisuus sopivat juuri nyt vireys- ja lukutilanteeseeni.

Pintaremontti pistää minut ensinnäkin miettimään sitä, miten romanttiset komediat niin elokuvina kuin kirjallisuutena mielletään naisille suunnatuiksi ja naisten tekemiksi. Mieleeni tulee useita hömpäksi sopivista teelmistä, jotka ovat miesten tekosia. Mutta miksi vain naisten romanssikomediat usein hömppä-leimataan ja niitä lukevat vain naiset? Miksi nousiaistyyppiset viihdehupsutukset eivät samoin tavoin leimaudu tai rajaudu? Ja tähän sopiikin Nousiaisen romaanista sitaatti:

”Jos Kolumbus olisi ollut nainen, hänelle olisi naurettu ja hänen olisi epäilty hormonipäissään navigoineen väärälle mantereelle.”

Nousiainen pelaa muutenkin sukupuolioletuksia härnäten. Romaanissa on nelikymppisiä miehiä ongelmineen, joita voisi pitää feminiinisinä – jos haluaisi tuijottaa sukupuoliyleistyksiin. Eipä tuijoteta.

Sami hermoilee biologisen kellon kuminan pauhussa, kun omien lasten äidiksi sopivaa naista ei löydy. Samin ystävistä Markus on kolmen pienen tytön väsynyt yksinhuoltajaisä ja Pesonen syöpään kuolevan isän ja muistisairauteen menehtyvän äidin omaishoitaja. Romaanissa vaikuttavat myös lapsettomuudesta piinattu Samin sisko ja leskeydyttyään uutta elämää aloitteleva äiti. Kaikki viisi henkilöä kertovat asioita omalta kannaltaan. Lisäksi näyttäytyy Pintaremontti-bloggaaja ja jää perin pinnalliseksi mutta henkilöitä hupisitovaksi hahmoksi.

Kuten kutistetusta esittelystäni käy ilmi, romaanissa viistetään monia raskaitakin aiheita. Aihelmia on vielä enemmän kuin tässä paljastan. Mahdollisesti ihan liikaa, ennalta arvattavaa ja laskelmoituakin. Syväluotauksia ei kannata kaivata, pintapuolisuus kuuluu käsittelytapaan, mutta voi kirjasta poimia silti kipeitä asioita ja nykyelämätotuuksia.

”Mikähän helvetti tätä maailmaa vaivaa? Kaikki indikaattorit osoittavat, että vauraus, hyvinvointi, vapa-aika ja onnellisuus lisääntyvät, mutta silti kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen omaan elämäänsä?”

Nousiainen muuttaa henkilöidensä elämäntarinoiden kurssin positiiviseen, ja kerronta saa suoraviivaisuudellaan, sanailullaan ja tilannekomiikallaan minut useasti naurahtelemaan. Hyväntahtoinen tavallisuuteen taiottu romanttisuus painottuu, ja tuloksena on onnellisten loppujen satumaisuus. Tämä on jokin genre (Eve Hietamies yksinhuoltajaisätarinoineen tulee verrokkina mieleen), jossa romaani rakastaa ongelmia, arkea ja epätäydellistä elämää, uskoo selviytymiseen ja tosikkoimaisuuden välttelyyn. Hymyillen ja hörähdellen itkun läpi, oletan. Tosiaan, miesitkua kirjassa piisaa!

Siispä Pintaremontti on viihdyttävä hupsutus. Ihmettelen, jos se ei siirry kesäteatterinäytelmäksi tai elokuvaksi.

Miika Nousiainen

Pintaremontti

Otava 2020

romaani

207 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen: Joki

Verikekkereiden yksityiskohtainen kuvaus ei minua juurikaan innosta, vaikka välillä luen dekkareita ja törmään niissä myös veriroiskeisiin ja ruumisriekaleisiin. Jännitysviihteessä on nykyisin yhä enemmän valinnanvaraa, joten cozy crime -dekkarit ovat varteenotettava vaihtoehto karkeuksia vältteleville. Ne vievät jännityskertomuksiin, jossa rikostapauksia selvittävät kotoisesti siviilit tai poliisin liepeillä häärivät yksityisyrittäjät.

Kuuluisimpia kotoisuuskriminalisteja taitavat olla Agatha Christien, Alexander McCall Smithin ja Alan Bardleyn sarjojen mysteeriselvittäjät. Tapahtuu siis rikos, yleensä murha, mutta ronskit yksityiskohdat väkivallassa väistetään, samoin suorasukaiset seksuaaliset teot. Usein selvittelijät ovat feminiinisiä. Samoin suunnin toimivat kotimaiset cozy-kertojat, esimerkiksi Eppu Nuotio, Tuija Lehtinen, Mirjam Lohi ja Minna Lindgren.

Ja tässä vaiheessa siirrynkin sujuvasti kustannustoimintaan. Vaikuttaa välillä sattumankaupalta ja tuuripeliltä, saako käsikirjoitus tunnetun kustantajan. Luin juuri kotoisuusjännärin Joki, joka ihan hyvin voisi olla Otavan, Tammen, WSOYn, Kariston, Bazarin ja niin edelleen valikoimassa, mutta ei ole vaan omakustannus. Joki-dekkarin päähenkilöt ja tapahtumat kuljetetaan sujuvasti alusta loppuun, ympäristökuvaus on elävää eikä muutenkaan kielellisistä kerrontavalmiuksista ole epäselvyyttä. Eli siis kokonaisuus ei eroa mitenkään esimerkiksi Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarjan tasosta tai cozy-tyylistä.

Vertaus Ellen Lähteeseen ei ole sattumaa. Joki-romaanissa toimitaan myös Turussa, ja mahdollista rikosvyyhteä innostuu selvittämään yli viisikymppinen nainen, joka on otteissaan ennakkoluuloton, omaperäinen ja sosiaalisesti taitava. Uskon, että Ellen Lähde -sarjan lukijat syttyisivät myös Kati Berg tutkii -dekkarista.

Kati Berg tutkii -sarjasta on siis ilmestynyt ensimmäinen osa Joki (BoD 2020). Kirjan takana on kirjoittajapari Eeva Kiviniemi ja Tanja Pietikäinen. Yhteistyö vaikuttaa tekstin tasolla saumattomalta. 

Kirjan päähenkilö Kati Berg on työtön historiatutkija, jolla on aikuiset lapset ja jonka mies on tutkimassa Amazonin luontoa. Kati asuu nuorisokommuunissa, käy työllisyyskurssia ja yrittää solmia entistä parempaa suhdetta Milla-tyttäreen, joka on Turussa poliisiharjoittelussa. Kati havaitsee outoja hukkumis- tai läheltä piti -tapauksia, lisäksi Aurajoen rannan puissa on kummallisia puumerkkejä.

Kati kuvataan hyväntuuliseksi hippihörhöksi, joka huolehtii ympäristökysymyksistä ja innostuu impulsiivisesti. Katse Katiin on lempeän humoristinen. Katista kehkeytyy kerronnan myötä kiinnostava, suurisydäminen nainen, jolla on tunneälyä ja tietopohjaa tarttua monenlaiseen tutkimukseen viittaavaan toimeen.

”Ehkä sitä, mikä on tärkeää ja hyödyllistä, ei todellakaan voi mitata ihan yksiselitteisesti. Elämä voi olla vähän kuin superpallo. Jokin aivan pieni asia voi muuttaa pompun suuntaa arvaamattomasti. Katistakin tuntuu siltä, että hänen elämänsä hakeutuu kohti uutta suuntaa, joka on aivan erilainen kuin hän oli ajatellut.”

Katin elämän ja ajatusten lisäksi kirjassa seurataan Millan tunteiden heilahduksia uravalinnan ja identiteetin suhteen. Äiti-tytär-suhteen vuorovesityyppinen liikehdintä välittyy elävästi. Lisäksi tärkeä alavirtaus on ajantasaisten yhteiskunteemojen kuljettelu, esimerkiksi työllistämistoimet ja ympäristökriisiasiat. Jokin tietoaines ehkä pomppaa kirjasta luentohenkisesti, mutta se asettuu Katin persoonaan.

Rikostutkinta etenee hitaahkosti, eivätkä jännitysmomentit nostata kämmeniin hikeä, mikä kuuluukin lajityyppiin. Enemmän korostuvat osallisten ja sivullisten reaktiot. Tunnelman virittely, ihmissuhteet ja pahojen tekojen motiivien kaivelu eivät käy käden käänteessä, ja sitä prosessia seuraan mielelläni – myös sitä, syttyykö romansseja vai ei.

Rikollisen motiiviin ja loppuratkaisuun olisin toivonut jotain kuvattua tukevampaa pohjaa. Jostain syystä vierastin kirjan kohtia, joissa lainattiin kriminaalin kryptisiä pohdintoja, vaikka ymmärrän ne rakenteen ja loppuratkaisun pohjustuksen vuoksi. Muuten teksti etenee sävykkäästi, esimerkiksi dialogi toimii. Eli vietin viihdyttävän kotoisuusjännitysrupeaman Joen virratessa Turun keskustamaisemissa – ja tapaisin Katin toistekin.

Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen

Joki. Kati Berg tutkii

BoD 2030

dekkari – cosy crime

257 sivua.

Kirjaa taustoittava blogi: https://www.katibergtutkii.fi/

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jenni Linturi: Mullojoki, 1950

Jenni Linturi on kirjoittanut aiemmin suvusta, joka kipuilee perhesuhteissaan Malmilla (Malmi 1917 ja Jälleenrakennus). Samalla hän on kuvannut sitä, miten historian tapahtumat ja ilmapiiri vaikuttavat. Voimakkainta on silti se, miten kirjojen henkilöt ovat kätkettyjen tunteidensa vankeja.

Mullojoki, 1950 (Gummerus 2020) jatkaa sukutarinaa. Aikaisemmista osista tutut sisarukset Lettu ja Ingeborg ovat voimissaan, mutta Lettu jää Malmille ja syrjään, sillä tapahtumat kulkeutuvat Itä-Hämeeseen, Mullojoelle, jonne Ingeborg muuttaa. Ingeborgin on tarkoitus kätkeä maaseudulle lobotomian vahingoittama poikansa Kalevi ja toisen poikansa Olavin ei-toivottu nuori vaimo Martta vauvoineen. Äidillä on suuret odotukset Olavin menestyksestä, samoin Olavilla – vaan toisin käy.

”Onko olemassa hirveämpää kohtaloa kuin se? Olla jollekin tarpeeksi.”

Mullojoki, 1950 on tavallaan surullisimpia rakkaustarinoita pitkään aikaan. Tavallaan, sillä romaani kuvaa vain mutkikasta pitkän liiton alkua. Martta on romaanin alussa vasta 17-vuotias, pyyteetön Olavin rakastaja, joka ei uskalla toivoa mitään. Välissä ovat kokemattomuus, yhteiskuntaluokka, anoppi ja tunteitaan torjuva Olavi.

”Martta vilkaisee Olavia, kädet lepäävät edelleen vatsalla. Olavi katsoo hänen ohitseen. Martta on niin avuton, tarvitseva, kuin surullinen kertomus, kuin kadulle pudonneet lehdet. Tietenkin Olavi rakastaa häntä. Kenties rakastaa. Luultavasti rakastaa. Mitä rakkaus edes tarkoittaa? Häpeää.”

Martan avuttomuuden ohella Olavin välttelevyys on tragedian ydin: ”Voisinko rakastaa Marttaa, jos minun ei pitäisi rakastaa Marttaa?” Romaani on täynnä liiton alun menetettyjä mahdollisuuksia. Se tekee Olavin ja Martan tarinasta riipivän.

”Niin yksinkertaista se on, elämän eläminen päivä päivältä.”

Ehei, yksinkertaista se ei ole mutta hyvinkin mahdollista, eli elää niin, että peittää todelliset tunteensa. Romaanissa on muutakin mutkikasta kuin Olavin ja Martan avioliitto. On Olavin odotukset ja niiden väistely, on Ingeborgin kutomat seitit muiden elämän nykimiseksi, on höpöttävä Kalevi, on Into-setä suhteineen. Ja on Martta, elämänsä alussa kuin se olisi lopussa. Tunnelma on ahdistavuuteen taipuvainen.

Romaani käsittelee tyytymisen problematiikkaa ja sen kautta onnellisuuden mahdottomia mahdollisuuksia. Romaanissa kuvataan aikaa, jolloin romaanin henkilöt eivät osaa tyytyä tai asettua ja löytää siitä mahdollinen vapautuminen ja avautuminen tyytyväisyyteen.

”Ja tajuaa, että mikään ei sittenkään ole ohi, että kaikki on vasta alkua.”

Romaani rakentuu kiinnostavasti, sillä romaanin alussa Olavi on kuollut yli 90-vuotiaana ja Martta paljastaa paljastavansa jotain salattua. Odotus kantaa halki romaanin, joka keskittyy ensimmäisiin vuosiin nuoren parin avioliitossa Mullojoella, joskin ovelasti välillä heitellään muiden aikojen asioita.

Hivuttaen juoni etenee romaanin lopun kohtalokkaaseen tapahtumaan, liiankin venyttäen. Kirjassa on sisäänlämpiävä henki, jossa arkipuuhastelu ja kätketty vievät tilan. Maalaisympäristö ja sen väki jäävät ikään kuin sumuun. Loppuosan aseen laukaus hetkeksi havahduttaa sekä kääntää henkilöt ja loppuratkaisut kiinnostaviksi.

Linturin romaanin vahvuus on ilmapiirin jännitteisyyden kuvauksessa ja virkkeiden rytmiikassa. Siitä huolimatta välillä otteeni tarinasta löystyy. En täysin keksi syytä, miksi nuokahtelen välillä. Ehkä tunteiden peittelyn asemasodassa on jotain sekä henkilöitä että minua uuvuttavaa. Se ei vie pois sitä, että juuri ihmismielen ailahdukset Linturi taitaa tallentaa.

Jenni Linturi

Mullojoki, 1950

Gummerus 2020

romaani

248 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus