Avainsana-arkisto: Veera Nieminen

13 elokuun, 2022 · 8:34 am

Sinkkuudesta eroon a la Nick Hornby, Veera Nieminen ja Henriikka Rönkkönen

Kesäkirjakoonti tämäkin, sillä olen niputtanut lomalukemistoni perusteella useita kirjoja samaan juttuun. Kummasti löytyy kirjoista yhteneväisyyksiä, ja minulle riittänee myös löyhät siteet kytkeä romaaneita toisiinsa. Näissä kolmessa kirjassa päähenkilöt ovat heteronormatiivisesti pareja vailla, mutta sinkkuuden ajat näyttävät päättyvän – ainakin toistaiseksi.

Nick Hornby: Olet tässä

Nick Hornbyn romaanissa Olet tässä (WSOY 2022) nelikymppinen äidinkielenopettaja aloittaa suhteen lihakaupan parikymppisen komistusmyyjän kanssa. Suhde käynnistyy ensin niin, että Joseph toimii Lucyn poikien lapsenvahtina, mutta tilanne kääntyykin aikuisten kuumaksi leikiksi.

Vähitellen suhde vakavoituu ja vakiintuukin, vaikka parin kokemukset eivät aina kohtaakaan. Romaanissa on joitain herkullisia kohtia, joissa parinkymmenen vuoden ikäero näkyy musiikkimaussa, tanssiliikkeissä ja muussa. Joseph haaveilee musiikillisesta läpimurrosta genressä, joka on Lucylle vieras; Josephille puolestaan eivät paljon sano Lucyn lempikirjat ja -kirjailijat. Kiinnostavia ovat brexit-käänteet osana romaanin ihmissuhteita.

Hornby keksii parin väleihin vaihtelevia tilanteita, ja siksi henkilöistä kehkeytyy ymmärrettäviä epävarmuuksineen ja epäröinteineen. Ehkä jumittuminen ikäeroon välillä junnaa, niin että kuunneltuna tarina tuntuu välillä polkevan paikoillaan. Leppoisa kuuntelurupeama kirjasta kuitenkin kehkeytyi, ja kirja sai minut taas miettimään sitä, miksi naisten kirjoittama romanttinen viihde saa (jopa vähättelevästi) hömppäleiman. Hornby kirjoittaa rakkausromaaneja, elämänmakuisiksi mainittuja, mukavasti hömppäisiä – sellainen on Olet tässä.

•

Nick Hornby: Olet tässä, suomentanut Irmeli Ruuska, WSOY 2022, äänikirjana 9 t 44 min, lukija Elina Varjomäki. Kuuntelin BookBeatissa.

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

Voi olla, että kirjan kuuntelu vaikuttaa kirjakokemuksiini ratkaisevasti. Kuunneltu kirja jää helposti ohimeneväksi kokemukseksi, ja siksi peli Hornbyn ja Veera Niemisen romaanien välillä päättyy 3 – 4 Niemisen hyväksi. Siis luin Niemisen kirjan, en kuunnellut.

Kottikärrykaruselli (Tammi 2022) muistuttaa kerronnaltaan kirjailijan esikoista, Avioliittosimulaattoria (myös selkomukautuksena). Tässäkin Niemisen romaanissa minäkertoja ruotii railakkaasti itseään ja muita niin, että tilanteista ja tarkoista havainnoista syntyy komiikkaa. Nyt ei osoitella heimoeroja niin kuin esikoisromaanissa vaan eroja hevosia ymmärtävien ammattilaisten (kertoja-hevostilallinen Katri) ja ymmärtämättömien hevosharrastajien välillä. Huumori syntyy Katrin sisäisestä puheesta, jonka lukija lukee mutta jota kirjan dialogikumppani ei kuule eikä ymmärrä. Päähenkilön aatelmat ja tunnelmat välittyvät hykerryttävästi, ja se on kirjan valtti.

Kertoja-Katrin hermoja venyttäviä tilanteita syntyy tallivieraiden lisäksi suvun kanssa, ja lapseton sinkkunainen löytää itsensä yllättävästä tilanteesta 16-vuotiaan serkuntyttären asuinkumppanina. Vuorovaikutuksen ja oikeiden sanojen löytämisen probleemat ilmentyvät elävästi.

Levottomuutta Katrissa herättää myös sinkkuutta uhkaava komistus. Romaanissa on siis aineksia romanttiseksi viihteeksi siinä kuin muutenkin mukavaksi, irtonaisesti ilmaistuksi ajanvietekirjaksi, joka ei edellytä lukijalta talli- ja hevoskokemuksia.

•

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli, Tammi 2022, 151 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Henriikka Ronkkönen: Rakkausshokkihoito

Henriikka Rönkkösen kirjoja on mainittu autofiktioiksi, jotka myötäilevät kirjoittajan elämän rytmiä. Yhtymäkohtia Veera Niemisen romaaniin löydän sinkkuuden kokemuksista ja rempseydestä. Räävittömyydessä Rönkkösen ja Niemisen peli: 5 – 0. Kummassakin kirjassa lapsettomuusasia nousee pintaan, ja sanomisen vaikeusasiakin liippaa toisiaan.

Mutta siitä rempseydestä räävittömyyteen. Minun ei olisi ihan kaikkia Rönkkösen minäkertojan tai hänen miesystävänsä ulostemuotoja tarvinnut tietää, eikä aivan kaikkea, missä järjestyksessä mitäkin sänkykammarissa on tapahtunut. Ja tuntemukseni johtunevat puhtaasti siitä, etten kuulu kirjan pääkohderyhmään. Ehkäpä tekstin eritetiheys on häveliäälle minulle – hmm, kirjan nimeä mukaillen – melkein shokkihoitoa. Käsitän kyllä, että arvonsa on seksiavoimuudella, joka kannustaa kutakin omanlaisensa nautinnon sallimiseen, ja ihmisruumiin kaikkinaiseen normalisointiin.

Ymmärrän siis mielestäni Rönkkösen tarkoituksen ja suosion salat: hän on sanoittanut tunnetason ja fyysisyyden tarvitsevuuden suoraan, samoin aikuisen ihmisen ailahtelevuuden ja tunneherkkyyden. Tärkeää viesti on Rönkkösen minämatka-ajattelu, itsensä tunteminen ja rakastaminen sekä omien eriskummallisuuksien hyväksyminen.

Pakinatyyppinen kerronta etenee vikkelästi. Vaikken ole fani, tirkistelen uteliaana, miten ex-sinkun seurustelu sujuu. Kiinnostavinta on se, miten kertoja analysoi puhumisen, puheeksi ottamisen ja puhumattomuuden vaikutuksia suhteen kehittymisessä.

•

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia, Atena 2022, 200 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: , ,

9 maaliskuun, 2019 · 8:08 am

Veera Nieminen: Avioliittotesti

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (Tammi 2013) herätti kiinnostusta ilmestymisvuonnaan. Kirjassa itäsuomalainen Aino rakastuu länsisuomalaiseen Jussiin. Kun vastarakastunut pari viettää kuukauden Jussin maatilalla lähellä Turkua, murre- ja käytöserot yllättävät Ainon.

20190304_194108.jpg

Kirja kytkeytyy paikkaan, mutta aika ei siinä erityisesti erotu. Siksi se ei ole vanhentunut ja siksi se sopii selkoistettavaksi. Johanna Kartio on mukauttanut kirjan, ja nimikin on selkeytynyt: Avioliittotesti (Opike 2019). Selkokirjan tapaan juonta on karsittu, mutta pääasiat ja tunnelma ovat säilyneet. Ainon rento ote kertojana on tuttua alkuteoksesta. Näin Aino huomaa ympäristön vaikutuksia itsessään:

”Tarkistan peilistä, olenko todella minä.
Näytän kyllä minulta.
Mutta olenko alkanut homehtua?
Haluan hiljaisen aamun.
Haluanko pian, että on hiljaista?
Haluanko kuulla, kun hämähäkki
kiipeää verkossa?”

Viihdyttäviä rakkausromaaneita ei paljon selkokirjoissa ole, joten on mukava lukea raikasta romanssia, jossa juoni etenee joustavasti ja jonka kertoja on eloisa. Vastarakastuneet haluavat olla yhdessä, mutta tulevaisuus on vielä auki. Tunteet heiluvat suuresta onnesta epävarmuuteen. Huumoria kirjaan tuovat Jussin isä ja setä, hiljaiset mörököllit, ja Jussin pikkuveli herättää lämpimiä tunteita.

Selkokirjoja on eri tasoisia. Voidaan puhua vaativasta selkokielen tasosta, kun potentiaalisten lukijoiden lukemisen vaikeudet ovat melko pieniä, mutta he silti hyötyvät selkokielisestä tekstistä. Avioliittotestissä on melko monirivisiä kappaleita ja värikkäitä sanoja, humoristisia heittoja, murretta ja puhekieltä, ja se on selkokirjaksi melko pitkä. Eli kirja ei ole helpointa selkokieltä, mutta mainiosti saavutettavaa suomea. Uskon tarinan viihdyttävän monia yleiskieltä helpompaa lukemista kaipaavia.

P.S. Lue vaikka tämä kirja Klaaran päivän selkokirjahaasteeseeni.

P.S. P.S. Lue lisää selkotekijä Johanna Kartiosta: tässä.

– –

Veera Nieminen
Avioliittotesti
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2019
160 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

8 elokuun, 2018 · 8:12 pm

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Avioliittosimulaattori lähestyi lukijaa suku- ja heimohuumorillaan, joten muisto siitä heijastuu Veera Niemisen uutuusromaanin odotushorisonttiin. Ei muisteta pahalla (Tammi 2018) alkaakin romanttisen komiikan hengessä, mutta käänteisesti. Nyt ei seurata suhteeseen solahtamisen tiukkoja paikkoja vaan romaani käynnistyy nuoren pariskunnan erosta.

Heti alkuunsa paljastan, että Niemisen romaani yllättää. Ensin menen heheh-hauska-ansaan, mutta sitten huomaan olevani tuskan sekä julman ja nolon kiusaamisen keskellä. Vautsi: viihdemielellä lähtenyt lukija pistetään myötähäpeämään, kiusaantumaan, hermostumaan, suuttumaan – ja myötäelämään. Loppu äkkikääntyy toivoon, ihan jopa opetukseen, kasvun mahdollisuuksiin, ymmärryksen syttymiseen. Eli Ei muisteta pahalla on poikkeushömppää, kieroa kepeyttä synkin sävyin.

”Herään aamulla tekstiviestiin. Vaikka olen poistanut Jurin numeron, tiedän heti, että viesti on siltä. Muistan kolme viimeistä numeroa ulkoa. No, viisi. Seitsemän, itse asiassa. Muistan siis koko numeron, en tiedä mitä järkeä sen poistamisessa oli, koska voisin soittaa Jurille koska tahansa ulkomuistista.
Ihan vitun lapsellista. Katokin että oli tasan viimeinen kerta.
Ihan vitun lapsellista? Kerronko minä sinulle, Juri Sakari, mikä on ihan vitun lapsellista? Ja mikä on ihan vitun raukkamaista? Ja mikä on ihan täydellisen, paskamaisen petturimaista? Se, että mies jättää jonkun luvattuaan, ettei koskaan jätä tätä! Mikä se sellainen mies on?
Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?”

Tästä on kyse: Piipe ei jättämistä hyväksy, vaikka suhde on ollut riitainen. Erotragedian ydin on se, että Piipen hauras itsetunto on saanut Jurilta tukea – ja sitten se on poissa. Usein nuorten naisten erokuvauksissa päähenkilö nielee suruaan vaan ei tässä kirjassa: harvinaisen hurjana Piipe oksentaa sitä ympäriinsä – ylittää reippaasti pettymyksen ilmaisun naisrajoja.

Piipen ikiystävä Eetu (Jurin nimeämänä Panostaja) toimii kannatteluhenkilönä, kun Piipe päättää kostaa (mm. räjäyttely), ja toinenkin jäynäavustaja ilmaantuu, kun Piipe kuvittelee Jurille uuden romanssin (kurkkunainen). Nyt käydään kovilla kostokierroksilla!

Piipellä on muitakin purkautumiskeinoja, kuten kirjoittaminen (runot, kirjevuodatukset), muttei pettymys- ja riittämättömyysvatvonta vähene. Hajoamisen merkkejä on monia, ja komeinta Piipen säröpersoonassa on se, että mielenterveysjärkynnät (mm. läpinäkyvä kissa) Piipe selittää omasta näkökulmastaan selväjärkisesti. Niin myös Juri oman kantansa. Hän koettaa selvitä eroratkaisunsa ja sen seurausten kanssa, mutta käyhän se psyyken päälle.

20180808_165349.jpg

Romaani tarjoaa kaksoisvalaistuksen. Välillä kertoo Piipe, välillä Juri. Samalla selviää suhteen alku, vetovoima ja vaikeus. Ja niin selviää myös paljon perusinhimillistä, sitä, miten ihminen selittää ääliömäisyydet aina parhain päin, miten aina löytyy teoille ja tunteille oikeutus. Se on kauheaa ja vähän hauskaa, harvoin kauhean hauskaa.

Kirja kertoo arkisesti: ihmiset yrittävät hoitaa töitään ja näyttää normaaleilta, vaikka kaikki on pielessä. Kerronta luistaa liukkaasti, kirjan lukeminen on joutuisaa – Nieminen taitaa vilkkaan virkkeen. En sano, että Ei muisteta pahalla olisi kirjavuoteni ikimuistoisin lukukokemus, mutta en muista sitä pahalla. Ihan hyvänä muistan.

Veera Nieminen
Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
(hömppä)romaani
126 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 heinäkuun, 2015 · 8:24 am

Avioliittosimulaattori Pyynikillä

Ensireaktioni oli ällistys: miten ihmeessä itä-länsi-murre- ja heimoeroilla irrotteleva chick lit istuu hämäläiseen kesäteatteriin? Ja sitten: saattaahan keveänhumoristinen tarina taipua juuri kesäteatteriaineksiksi. Viihdekirjan lemmensuhdekehittely, ihmistyyppikärjistäminen ja väärinymmärryskommellukset ovat perinteistä suvidraamaa.

Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin luin pari vuotta sitten (Tammi 2013). Sujuvaa tekstiä kirja on, kepeää kerrontaa. Genrensä tavoin se ei kehittele moniulotteisuuksia tai syvällisyyksiä, ja sen tyylilajille sallii. Romaani ei kuitenkaan itsestään muutu näytelmäksi. Dramatisoinnin ovat tehneet ohjaaja Tommi Auvinen ja Seija Holma. Käsiohjelmasta saksin tekijöiden lausuman:

Mainio kirja! Ja silti heti oli selvää, että siitä on napattava rakastava mutta ravakka niskalenkki ja pamautettava se aivan omin maustein Pyynikin pyörivän ympärille.

”Niskalenkki” ja ”omat mausteet” erottuvat. Henkilöt ovat merkittävästi vanhentuneet, joitain tyyppejä on joutanut pois ja toiset saaneet lisää tilaa. Draaman ehdoilla on muutokset tehty.avioliittosimulaattori

Darmatisointi onnistuu etenkin ensimmäisessä näytöksessä. Alku on rivakka: itä-Ainon ja lounais-Jussin yhteen muutossa Jussin mynämäkiseen kotitaloon ei aikailla. Ainon savolais-karjalaisten vanhempien roolit ovat paisuneet romaaniin verrattuna komediaa korostaen. Eija Vilpas ja Tommi Lindholm äidin ja isän rooleissa ottavat villinverbaaleista itähenkilöistä kaiken irti. Jussin kotimiesväki (Ola Tuominen, Tommi Auvinen ja Samuli Muje) on vastakohtaisen jäyhää ja jöröä. Äijäily sujuu asiaankuuluvan töksähtelevästi.

Huumori perustuu vastakohtaisuuksiin. Kieli-ilottelu osuu ja uppoaa, mutta välillä stereotyyppiseen heimoerotteluun väsähtää. Koko touhu kiteytyy Ainon sanoihin, jotka ovat lähes yhtenevät romaanissa ja näytelmässä:

Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.

Kuukauden koeliitto, tämä avioliittosimulaattori, on juoniponne koko touhulle. Tunnebalanssin hakeminen on keskeinen dilemma laajemminkin, mutta ajoittain nuorenparin ja muiden perheenjäsenten suhdepurut tuntuvat väkinäisiltä. Mutta nyt pääpariin. Aino (Mari Turunen) on mehukkaan rempseä, Jussi (Ville Majamaa) ilmaisultaan vaisu, osin turkulaistyypitellyn perustellusti. Valitettavasti pariskunnalta puuttuu keskinäinen kemia. Tiedä häntä, jos se on vain kokemani esityksen puute, sillä Jussin ääni oli kovin painuksissa ja ilmaisu sen vuoksi kapeaa.

Sivuhenkilöt ovat kaikki rooleissaan kotonaan (Janne Kallioniemi, Miia Selin ja Tommi Rahkamäki). Haitaristin (Jenna Vehka-aho, aivan taitava osassaan) osuus on kuin kiintiöpakolaisen: otetaan tänne, kun täytyy, muttei olla sen kanssa. Ei kai ole kesäesitystä ilman musisointia.

Lavastus näyttää kaistaleen Pyhäjärveä, muuten yhtenäinen kulissimassa täyttää näkymän mutta toimivasti. Talojulkisivuilla ja seinäluukuilla saadaan aikaan mukavia tilanteita ja siirtymiä. Ja se katsomon pyöriminen: hyvin liikkuu tapahtumien tahtiin.

Täysi katsomollinen naurahtelee, nyökkäilee ja elää Avioliittosimulaattorin mukana. Ilmiselvästi esitys vastaa kesänäytelmäodotuksiin. En minäkään osattomaksi jää. Kyllä murteilla huvittelu minulle sopii, kesänäytelmän kielipuoli ilahduttaa. Huoletonta lomahuvia!

– – –
Pyynikin kesäteatterin Avioliittosimulaattori jatkaa 8.8.2015 asti.
Roolivaihdoksia: Esko Roineen (Jussin setä Erkki) tilalle on siirtynyt Tommi Auvinen, ja Eija Vilpaksen (Mirja, Ainon äiti) tilalle siirtyy Teija Auvinen (24.7. jälkeen).
Kiitos Pyynikin kesäteatterille ja Tammelle näytöslipusta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

31 lokakuun, 2013 · 9:08 am

Murremöröt ja tunnehäröt

avioliittosimulaattoriAino on karjalanmurteinen, Jussi ja Jussin mörkömäinen kotimiesväki varsinaissuomen puhujia. Maajussin morsian on kotimaisella kulttuurien kohtaamisen kesäleirillä, tositarkoituksella. Sitä saamme seurata Veera Niemisen romaanissa Avioliittosimulaattori (Tammi 2013).

”Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.”

Jos haluaa lajileimoja lätkiä, kyllä Niemisen esikoisteos likkalitteratuurin puolelle menee. Minäkertoja raportoi suorasanaisesti pikarakastumisesta ja äkkilähdöstä miniäkokelaaksi tois puol valtakuntaa. Kerronta on reipasta, päiväkirjamaisesti jutustelevaa. Asiat ilmaistaan ilman erikoisia kommervenkkejä. Nyt ei tavoitella metaforisia pinnanalaisuuksia.

Kepeä ote vie juonta eteenpäin. Suurimpia kriisejä ovat anoppivainaan mainitseminen ja murreymmärtämisvaikeudet. Vaikka päähenkilö vaikuttaa rempseältä ja suulaalta tapaukselta, meinaavat puhumattomat mörököllit hermostuttaa hänet.

”Haluaisin kietoutua Jussiin kokonaan niin kuin torkkupeittoon. Tämä kuulostaa muuten kornilta. Tämä tila, johon Jussi minut ajaa, on imelän korni. Haluasin olla Jussin taskussa kuin kengurunpoikanen emonsa taskussa.”

Perusrakkausromaanista Avioliittosimulaattori poikkeaa siinä, että lukijaa ei pistetä jännittämään, miten lemmenparin käy. Tuore tunne heilahtelee, vaan ei horju. Suhteen kelailu on liikuttavan naiivia, kuten lemmenhuumassa tuppaa olemaan.

Sujuvaa, kyllä. Viihdyttävää, kyllä. Miellyttävästi ja kiltisti kuvattua, kyllä. Kekseliästä kerrontaa, ei. Ajatuksen ja tunteen kosketusta, ei. Koska heimoerotkaan eivät riitä minua riittävästi riemastuttamaan, kokonaisuudesta kehkeytyy yllätyksetön. Olen ilmeisen väärää kohderyhmää (varsinaissuomalainen vaikeneminenkin on jokapäiväisestä arjesta tuttua). HS:n esikoispalkintoehdokasjoukkoon olisin minä valinnut jonkun toisen teoksen. Olkoon, olen tosikko.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,