Avainsana-arkisto: Veera Nieminen

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Avioliittosimulaattori lähestyi lukijaa suku- ja heimohuumorillaan, joten muisto siitä heijastuu Veera Niemisen uutuusromaanin odotushorisonttiin. Ei muisteta pahalla (Tammi 2018) alkaakin romanttisen komiikan hengessä, mutta käänteisesti. Nyt ei seurata suhteeseen solahtamisen tiukkoja paikkoja vaan romaani käynnistyy nuoren pariskunnan erosta.

Heti alkuunsa paljastan, että Niemisen romaani yllättää. Ensin menen heheh-hauska-ansaan, mutta sitten huomaan olevani tuskan sekä julman ja nolon kiusaamisen keskellä. Vautsi: viihdemielellä lähtenyt lukija pistetään myötähäpeämään, kiusaantumaan, hermostumaan, suuttumaan – ja myötäelämään. Loppu äkkikääntyy toivoon, ihan jopa opetukseen, kasvun mahdollisuuksiin, ymmärryksen syttymiseen. Eli Ei muisteta pahalla on poikkeushömppää, kieroa kepeyttä synkin sävyin.

”Herään aamulla tekstiviestiin. Vaikka olen poistanut Jurin numeron, tiedän heti, että viesti on siltä. Muistan kolme viimeistä numeroa ulkoa. No, viisi. Seitsemän, itse asiassa. Muistan siis koko numeron, en tiedä mitä järkeä sen poistamisessa oli, koska voisin soittaa Jurille koska tahansa ulkomuistista.
Ihan vitun lapsellista. Katokin että oli tasan viimeinen kerta.
Ihan vitun lapsellista? Kerronko minä sinulle, Juri Sakari, mikä on ihan vitun lapsellista? Ja mikä on ihan vitun raukkamaista? Ja mikä on ihan täydellisen, paskamaisen petturimaista? Se, että mies jättää jonkun luvattuaan, ettei koskaan jätä tätä! Mikä se sellainen mies on?
Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?”

Tästä on kyse: Piipe ei jättämistä hyväksy, vaikka suhde on ollut riitainen. Erotragedian ydin on se, että Piipen hauras itsetunto on saanut Jurilta tukea – ja sitten se on poissa. Usein nuorten naisten erokuvauksissa päähenkilö nielee suruaan vaan ei tässä kirjassa: harvinaisen hurjana Piipe oksentaa sitä ympäriinsä – ylittää reippaasti pettymyksen ilmaisun naisrajoja.

Piipen ikiystävä Eetu (Jurin nimeämänä Panostaja) toimii kannatteluhenkilönä, kun Piipe päättää kostaa (mm. räjäyttely), ja toinenkin jäynäavustaja ilmaantuu, kun Piipe kuvittelee Jurille uuden romanssin (kurkkunainen). Nyt käydään kovilla kostokierroksilla!

Piipellä on muitakin purkautumiskeinoja, kuten kirjoittaminen (runot, kirjevuodatukset), muttei pettymys- ja riittämättömyysvatvonta vähene. Hajoamisen merkkejä on monia, ja komeinta Piipen säröpersoonassa on se, että mielenterveysjärkynnät (mm. läpinäkyvä kissa) Piipe selittää omasta näkökulmastaan selväjärkisesti. Niin myös Juri oman kantansa. Hän koettaa selvitä eroratkaisunsa ja sen seurausten kanssa, mutta käyhän se psyyken päälle.

20180808_165349.jpg

Romaani tarjoaa kaksoisvalaistuksen. Välillä kertoo Piipe, välillä Juri. Samalla selviää suhteen alku, vetovoima ja vaikeus. Ja niin selviää myös paljon perusinhimillistä, sitä, miten ihminen selittää ääliömäisyydet aina parhain päin, miten aina löytyy teoille ja tunteille oikeutus. Se on kauheaa ja vähän hauskaa, harvoin kauhean hauskaa.

Kirja kertoo arkisesti: ihmiset yrittävät hoitaa töitään ja näyttää normaaleilta, vaikka kaikki on pielessä. Kerronta luistaa liukkaasti, kirjan lukeminen on joutuisaa – Nieminen taitaa vilkkaan virkkeen. En sano, että Ei muisteta pahalla olisi kirjavuoteni ikimuistoisin lukukokemus, mutta en muista sitä pahalla. Ihan hyvänä muistan.

Veera Nieminen
Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
(hömppä)romaani
126 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avioliittosimulaattori Pyynikillä

Ensireaktioni oli ällistys: miten ihmeessä itä-länsi-murre- ja heimoeroilla irrotteleva chick lit istuu hämäläiseen kesäteatteriin? Ja sitten: saattaahan keveänhumoristinen tarina taipua juuri kesäteatteriaineksiksi. Viihdekirjan lemmensuhdekehittely, ihmistyyppikärjistäminen ja väärinymmärryskommellukset ovat perinteistä suvidraamaa.

Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin luin pari vuotta sitten (Tammi 2013). Sujuvaa tekstiä kirja on, kepeää kerrontaa. Genrensä tavoin se ei kehittele moniulotteisuuksia tai syvällisyyksiä, ja sen tyylilajille sallii. Romaani ei kuitenkaan itsestään muutu näytelmäksi. Dramatisoinnin ovat tehneet ohjaaja Tommi Auvinen ja Seija Holma. Käsiohjelmasta saksin tekijöiden lausuman:

Mainio kirja! Ja silti heti oli selvää, että siitä on napattava rakastava mutta ravakka niskalenkki ja pamautettava se aivan omin maustein Pyynikin pyörivän ympärille.

”Niskalenkki” ja ”omat mausteet” erottuvat. Henkilöt ovat merkittävästi vanhentuneet, joitain tyyppejä on joutanut pois ja toiset saaneet lisää tilaa. Draaman ehdoilla on muutokset tehty.avioliittosimulaattori

Darmatisointi onnistuu etenkin ensimmäisessä näytöksessä. Alku on rivakka: itä-Ainon ja lounais-Jussin yhteen muutossa Jussin mynämäkiseen kotitaloon ei aikailla. Ainon savolais-karjalaisten vanhempien roolit ovat paisuneet romaaniin verrattuna komediaa korostaen. Eija Vilpas ja Tommi Lindholm äidin ja isän rooleissa ottavat villinverbaaleista itähenkilöistä kaiken irti. Jussin kotimiesväki (Ola Tuominen, Tommi Auvinen ja Samuli Muje) on vastakohtaisen jäyhää ja jöröä. Äijäily sujuu asiaankuuluvan töksähtelevästi.

Huumori perustuu vastakohtaisuuksiin. Kieli-ilottelu osuu ja uppoaa, mutta välillä stereotyyppiseen heimoerotteluun väsähtää. Koko touhu kiteytyy Ainon sanoihin, jotka ovat lähes yhtenevät romaanissa ja näytelmässä:

Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.

Kuukauden koeliitto, tämä avioliittosimulaattori, on juoniponne koko touhulle. Tunnebalanssin hakeminen on keskeinen dilemma laajemminkin, mutta ajoittain nuorenparin ja muiden perheenjäsenten suhdepurut tuntuvat väkinäisiltä. Mutta nyt pääpariin. Aino (Mari Turunen) on mehukkaan rempseä, Jussi (Ville Majamaa) ilmaisultaan vaisu, osin turkulaistyypitellyn perustellusti. Valitettavasti pariskunnalta puuttuu keskinäinen kemia. Tiedä häntä, jos se on vain kokemani esityksen puute, sillä Jussin ääni oli kovin painuksissa ja ilmaisu sen vuoksi kapeaa.

Sivuhenkilöt ovat kaikki rooleissaan kotonaan (Janne Kallioniemi, Miia Selin ja Tommi Rahkamäki). Haitaristin (Jenna Vehka-aho, aivan taitava osassaan) osuus on kuin kiintiöpakolaisen: otetaan tänne, kun täytyy, muttei olla sen kanssa. Ei kai ole kesäesitystä ilman musisointia.

Lavastus näyttää kaistaleen Pyhäjärveä, muuten yhtenäinen kulissimassa täyttää näkymän mutta toimivasti. Talojulkisivuilla ja seinäluukuilla saadaan aikaan mukavia tilanteita ja siirtymiä. Ja se katsomon pyöriminen: hyvin liikkuu tapahtumien tahtiin.

Täysi katsomollinen naurahtelee, nyökkäilee ja elää Avioliittosimulaattorin mukana. Ilmiselvästi esitys vastaa kesänäytelmäodotuksiin. En minäkään osattomaksi jää. Kyllä murteilla huvittelu minulle sopii, kesänäytelmän kielipuoli ilahduttaa. Huoletonta lomahuvia!

– – –
Pyynikin kesäteatterin Avioliittosimulaattori jatkaa 8.8.2015 asti.
Roolivaihdoksia: Esko Roineen (Jussin setä Erkki) tilalle on siirtynyt Tommi Auvinen, ja Eija Vilpaksen (Mirja, Ainon äiti) tilalle siirtyy Teija Auvinen (24.7. jälkeen).
Kiitos Pyynikin kesäteatterille ja Tammelle näytöslipusta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Murremöröt ja tunnehäröt

avioliittosimulaattoriAino on karjalanmurteinen, Jussi ja Jussin mörkömäinen kotimiesväki varsinaissuomen puhujia. Maajussin morsian on kotimaisella kulttuurien kohtaamisen kesäleirillä, tositarkoituksella. Sitä saamme seurata Veera Niemisen romaanissa Avioliittosimulaattori (Tammi 2013).

”Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.”

Jos haluaa lajileimoja lätkiä, kyllä Niemisen esikoisteos likkalitteratuurin puolelle menee. Minäkertoja raportoi suorasanaisesti pikarakastumisesta ja äkkilähdöstä miniäkokelaaksi tois puol valtakuntaa. Kerronta on reipasta, päiväkirjamaisesti jutustelevaa. Asiat ilmaistaan ilman erikoisia kommervenkkejä. Nyt ei tavoitella metaforisia pinnanalaisuuksia.

Kepeä ote vie juonta eteenpäin. Suurimpia kriisejä ovat anoppivainaan mainitseminen ja murreymmärtämisvaikeudet. Vaikka päähenkilö vaikuttaa rempseältä ja suulaalta tapaukselta, meinaavat puhumattomat mörököllit hermostuttaa hänet.

”Haluaisin kietoutua Jussiin kokonaan niin kuin torkkupeittoon. Tämä kuulostaa muuten kornilta. Tämä tila, johon Jussi minut ajaa, on imelän korni. Haluasin olla Jussin taskussa kuin kengurunpoikanen emonsa taskussa.”

Perusrakkausromaanista Avioliittosimulaattori poikkeaa siinä, että lukijaa ei pistetä jännittämään, miten lemmenparin käy. Tuore tunne heilahtelee, vaan ei horju. Suhteen kelailu on liikuttavan naiivia, kuten lemmenhuumassa tuppaa olemaan.

Sujuvaa, kyllä. Viihdyttävää, kyllä. Miellyttävästi ja kiltisti kuvattua, kyllä. Kekseliästä kerrontaa, ei. Ajatuksen ja tunteen kosketusta, ei. Koska heimoerotkaan eivät riitä minua riittävästi riemastuttamaan, kokonaisuudesta kehkeytyy yllätyksetön. Olen ilmeisen väärää kohderyhmää (varsinaissuomalainen vaikeneminenkin on jokapäiväisestä arjesta tuttua). HS:n esikoispalkintoehdokasjoukkoon olisin minä valinnut jonkun toisen teoksen. Olkoon, olen tosikko.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus