Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2026

26 maaliskuun, 2026 · 7:40 am

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Pienoisromaaniksihan Jon Fossen kirjaa Aamu ja ilta (WSOY 2024) voisi kutsua, mutta se laajenee sivumääräänsä suuremmaksi. Teemoina vaikuttavat nämä suurimmat: syntymä, rakkaus ja kuolema.

Romaani alkaa kalastajaperheen Johanneksen syntymästä hänen isänsä näkökulmasta ja Johanneksen viimeisistä hetkistä. Niistä välittyy ensinnäkin sen tärkeys, mikä tulee sukupolvien ketjusta – nimenantoa myöten.

Toisekseen korostuu vääjäämättömyys: jokaisella on aikansa. Lisäksi syntymän ja kuoleman välillä merkitsevät etenkin hyvät ihmissuhteet: rakkaus perheenjäseniin ja ystäviin. Kauniisti romaanissa näkökulma siirtyy lopussa Johanneksen tyttäreeseen Signeen, rakkauden jatkumiseen.

●

Fossen kerrontaa voisi luonnehtia yksinkertaiseksi tai jopa naiiviksi. Kertoja toistaa asioita ja ilmaisee ne yksinkertaisin sanoin – niin kuin pään sisällä usein tapahtuu. Samoin mieli voi poukkoilla asiasta toiseen ja taas palata jo ilmaistuun. Sellaisina kieli ja mieli poukkoilevat, kun taas virke- ja kappaletasolla ajatus virtaa vapaana, eikä sitä katkaista kielenhuollon ohjeiden mukaan.

Onko kuolema syntymää ja elämää suurempaa? Joka tapauksen kuolevan mielenliikkeet Fosse välittää vaikuttavasti. Kuoleva ei kenties tiedä harhailevansa muistojen ja rakkaiden välähdysten luupissa, ja hän heilahtelee tunteesta toiseen, myös hämmennykseen ja pelkoon, kun elävät henkilöt kävelevät hänen lävitseen. Keskeinen tunne on kuitenkin turva: läheinen ystävä saattaa kuolevan tuonpuoleiseen.

●

Mieleeni tulee toinen norjalaisteos Frode Gryttenin romaani Päivä jona Nils Vik kuoli , jossa vuonojen rantojen vanha mies muistelee elämäänsä ja ajaa viimeisen kerran veneellään meren autereeseen, samoin ruotsalaisen Liza Ridzenin Kurjet lentävät etelään. Fossen romaani kuuluu tavallaan samaan sarjaan, mutta näissä kolmessa romaanissa aiheita ja teemoja käsitellään erilaisella kerronnalla.

Fosse keskittää ja rajaa: kuvattavaksi jää mieli ja mieliala, puhdas havainto elämäm aamusta ja illasta ihmisnäkökulmasta. Eivätkä nämä teemat kulu vaan koskettavat niin kuin elämän kiertokulku ja lopullisuus koskettavat.

Toisaalta Fossen kohdalla ei sana lopullisuus ole oikeutettu, sillä hänen romaanissa ei piilotella uskoa kuoleman jälkeisen elämän hohteeseen. Kirjailija kuvaa sen lohduttavasti. Skeptikko minussa ei herää: otan sen annettuna, lohtuna.

●

Jon Fosse: Aamu ja ilta, suomentanut Katriina Huttunen, WSOY 2024, 120 sivua. Lainasin kirjaston kirjan kaverilta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 maaliskuun, 2026 · 9:36 am

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Olli Jalosen romaanissa Puhdas viiruinen elämä (Otava 2026) pistää heti miettimään romaanin nimi: miten viiruinen voi olla puhdas? Jalosen romaanissa voi, sillä kaleidoskooppikerronta tarjoaa välähdyksiä erilaisista elämistä, joihin viiruja tuo maailmantapahtumat siinä kuin lähisuhteetkin. Romaani kuvaa puhtaasti silkkaa elämää.

Romaanin alkusanat opastaa kirjan kerrontaan: kirja on omistettu kirjailijan isovanhemmille, joille kirjailija kuvittelee tapahtumia, kokemuksia ja ajatuksia.

”Teksti tulee teokseksi uudelleenkirjoittamisen jokakertaisten valintojen kautta. Siksi päivät voisivat olla muitakin päiviä ja vuodet muitakin vuosia, mutta nyt on näin, koska tämä aika on mieleen syntynyt. Ja niin kuin aika voisi, voisivat ihmisetkin olla muita ihmisiä ja kuolemat muita kuolemia, mutta eivät ole, koska ovat tähän syntyneet kahdeksitoita minuksi ja muiksi heidän lähelleen.”

●

Romaanin tapahtumat alkavat Hämeenlinnassa Rinkelimäellä kesällä 1914 ja päättyvät 15 vuotta myöhemmin. Välissä vaikuttavat  ensimmänen maailmansota ja kansalaissota sekä senjälkeiset poliittiset jännitteet. Yhteiskunnallinen vastakkainasettelu käy myös vastaansanomattoman selväksi autenttisin lehtikirjoitussitaatein.

Kirjan ajanjaksoon kuuluu poliittinen ääriaika ja väkivalta. Se vaikuttaa kohtaloihin kovasti. Yleinen tilanne siirtyy romaanissa yksityiseksi: aatteet ja maailmantapahtumat muuttuvat lihaksi ja vereksi.

Koska kertojia on 12, tilanteet ja näkökulmat vaihtelevat. Jalonen ei nimeä kirjan lukuja tai osoita, kuka kertoo – ne lukija päättelee itse. Tapa ilmaista dialogit on lainattu draamateksteistä.

Jalosen tarkka kielentaju rytmittää kerrontaa ja dialogeja. Sanaharkinta vakuuttaa, samoin se, miten eri äänet välittyvät. Teksti kannattelee, ja se solmii luottamuksen itsensä ja lukijan välillä: löydän kyllä kertojat – kuka kukin on – ja toisaalta kertoja saa välillä jäädä hämärään kuten ihmisten ajatukset meiltä ovat: ”Minuja on ihmismaailma täynnä.”

●

Vääjäämättä käy niin, että 12 äänen joukosta nousee suosikkeja, joiden vuoroa odottaa – ja odotus palkitaan. Minuun vetoaa poikkeushenkilö Musu-Pekka, etenkin tämän kielitaiturin humanismi. Päähuomioni vie epäsäätyinen vetovoima, joka vallitsiee apteekkarin pojan Kallen ja työläis-Kertun välillä. Heissä yhdistyvät velvollisuudentunto ja rohkeus valita omanlainen elämä. Heidän suhteensa kuvaus on yksi lämpimimmistä ja lojaaleimmista pitkään aikaan. Sokeriseksi en sitä selittäisi vaan romaanin suolaksi.

Tukku kiinnostavia henkilöitä vilisee romaanisivuilla. Vaikka ajanjakson ankaruus ja aatekirjo puskee kirjasta ulos, romaani myös kertoo rajojen ylittämisestä, on sitten kyse lähimmäisen auttamisesta, ystävyydestä tai rakkaudesta. Taas on Olli Jalonen tehnyt sekä kerronnallisesti että sisällöllisesti moniulotteisen proosateoksen.

●

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä, Otava 2026, 318 sivua. Lainasin kirjastosta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2026 · 7:22 am

Kansallisteatteri: Jotuni

Kilpailu- ja kuluttajaviraston ja Kansallisteatterin linjausten mukaan medialipun saajan tulisi ilmoittaa postauksen alussa, että juttu on mainos. (Medialippuja saavat myös muut median edustajat, mutta teatteriarvostelujen edessä ei ole mainosmerkintää.)

●

Maria Jotuni on yksi tärkeistä kotimaisen kirjallisuuden kehittäjistä. Iskevän lyhytproosan ja satiirisen komedian taitaja tunnetaan myös postuumista romaanista Huojuva talo, jota kirjailija kirjoitti 1920-luvulta lähtien ja jolla hän osallistui 1930-luvun puolivälissä romaanikilpailuun. Käsikirjoitus ei menestynyt, ja se jäi noin 20 vuodeksi kirjailijan kuoleman jälkeen odottamaan julkaisua. Ja kohuhan kirjan perhehelvettikuvauksesta nousi ilmestymisen jälkeen 1960-luvulla.

Kansallisteatterin esityksen katsojan ei tarvitse juuri tietää taustoja, sillä Jotuni-näytelmän käsikirjoittajat Anneli Kanto ja Heini Tola punovat näytelmän juonenkulkuun taitavasti elämäkertatietoja ja romaanin Huojuva talo tapahtumia: niin he kannattelevat katsojaa. Valta jää silti katsojalle päättää, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Ei savua ilman tulta saattaa olla johtopäätös, eli kirjailija Maria Jotunin ja kirjallisuudentutkija-kriitikko Viljo Tarkiaisen liitossa kaksi vahvaa ja taustansa rikkomaa palasta hinkkasi toisiaan vasten särmiään yhä terävämmiksi. Perheen kaksi poikaa taisi pitkälti siinä murentua.

Viivyn näissä alkumietteissäni pitkään, sillä olen Jotuniin paneutunut ja penkonut taustoja mukauttaessani selkokielelle Huojuvan talon (Laatusana 2024). Siksi näytelmän linjakkaat draamaratkaisut ihastuttivat minua.

●

Heini Tolan ohjauksessa yhdistyi tyylittely ja psykologinen henkilökuvaus. Näytelmän alussa syntyi paljon komiikkaa Jotunin ja Tarkiaisen erilaisuudesta häivyttämättä sitä, että Tarkiaisen omistushaluinen palvonta ja Jotunin rakkauden puute vievät kohti tuhoisaa yhteiseloa.

Toinen näytös lisäsi kierroksia ja toi mukanaan Huojuvan talon kirjoitusprosessin. Osuvasti tuli esille, että Tarkiaisen lupaama tutkija-kirjailija-liiton tuki horjui alusta asti, mutta Tarkiaisen ihailu vaimon tuotantoa kohtaan ei hävinnyt.

Näytelmä ei käsitellyt kumpaakaan pariskunnan osapuolta silkkihanskoin: nämä sivistyskodin ulkokuoren ylläpitäjät herättivät toisissaan pahimmat puolet esiin. Näytelmän huumori katosi väkivaltakierteen myötä, ja Tarkiainen muuttui koomisesta hahmosta narsistiseksi despootiksi. Eikä Jotuni ollut vain hyssyttelevä väistelijä Huojuvan talon Lean tapaan vaan mustasukkainen raivotar. Koreografisia ratkaisuja hyödynnettiin tehokkaasti tyylitellyissä väkivaltatilanteessa kuten myös suhteen alun lämmittelyssä.

●

Pariskunnan pojista ei yritetty tehdä näytelmässä pikkulapsia edes vauvoina: kodin sotaisa ilmapiiri ei sallinut lasten olla lapsia. Näytelmän Siiri-palvelija sopi hyvin tapahtumien sivustakatsojakertojaksi, joka jakoi yleisölle havaintojaan. Musiikki tuki tapahtumia, ja oiva ratkaisu oli se, että ääni- ja laulutaustat tulivat lavan reunasta, katsojien silmien ja korvien edestä. Niukka lavastus liikuteltavin huonekaluin sopi tunneautioon tunnelmaan.

Tasavahva näyttelijätyö loi perustan elämykselliselle esitykselle, joka osoitti, että myös professoriperheiden kulttuurikotien seinien sisällä voi tapahtua kauheita ja myös vahvat uranaiset, ammattiarvostaan varmat, ottavat osumaa.

Esitys eteni vakuuttavasti, ja hienosti toden ja kuvitellun rajoja tuotiin esille pitkin esitystä. Heijastetut valokuvat Jotunista ja Tarkiaisen perheestä toimivat harkitusti tehokeinoina. Puvustus ja habitusten luonti myötäilivät sisältöä. Ihastelin, miten näytelmän Jotunin hiuspehkon sekavuuden lisääntyminen vei osaltaan tapahtumia eteenpäin.

Sari Puumalainen on palavasieluinen, vaikuttava Jotuni: hänessä hehkui itsevarmuus, ja toisaalla häntä kärvensi epäluuloisuus ja hiersivät työn teon vaikeudet. Antti Pääkkönen kantoi kaikki Tarkiaisen puolet tyylittelytyylin sisäistäen. Koko työryhmä teki esityksestä sävykkään: raskas aihe perheen nyrjähtäneestä dynamiikasta ja väkivallasta asettui näyttämölle vaikuttavasti. Loppukuva säväytti – Jotunin jättiläisyys kaiken taustalla.

●

Kansallisteatteri: Jotuni, esitys 10.3.2023
Käsikirjoitus: Anneli Kanto ja Heini Tola
Ohjaus: Heini Tola
Lavalla: Anna Airola, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen ja Salla Markkanen.
Lisätietoja Kansallisteatterin sivuilla.
Kiitos medialipusta Kansallisteatterille.

Tämä on arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: , , ,

11 maaliskuun, 2026 · 8:00 pm

Tuijata 15 vuotta

Kirjablogini täyttää nyt 15 vuotta. Nyt!

Kiitän kaikkia seuraajiani ja lukijoitani: ihanaa, että teitä on kiinnostanut kirjallisuus- ja kulttuuripohdintani!

Bloggaaminen on tarjonnut minulle paljon. Kirja- ja muiden taidekokemusten lisäksi olen tutustunut hienoihin ihmisiin.
Uutta mukavaa on tapahtunut myös! Olen harrastukseni ansiosta saanut kutsuja kirjallisuus- ja kulttuuritilaisuuksiin. Lisäksi minut on värvätty haastattelemaan kirjailijoita erilaisissa tilaisuuksissa ja esiintymään kirjamessuilla.

Kuvakoosteesta huomaat, että vuodet jättävät jälkiä, vaikka blogiharrastus on voimaannuttava ja virkistävä. Olen näinä vuosina juhlinut lasteni ylioppilasjuhlia, huoltanut vanhuksiani (kuvassa koronakauden pleksimaski hoitokäynneillä) ja saattaanut vanhempani hautaan, kärsinyt kipuja ja kantanut huolta läheisistä. Viikko sitten sattui yksi hienommista asioista: minusta tuli pienen keskosvauvan mummu. Kaiken tämän kunniaksi poseeraan tuoreimmassa kuvassa saunanpuhtaana, paljaana ja avoimena elämän jatkumiselle.

Ja vaikkei tämä juuri bloggaamiseen liity, olen bloggaajavuosina julkaissut muutaman oppikirjan ja muita pedagogisia materiaaleja sekä aloittanut kirjailijaurani. Jälkimmäisessä edustan lähinnä selkokirjallisuutta: yhdeksän omaa kaunokirjallista teosta ja 12 mukautusta. Olen lisäksi koko ajan hoitanut päätyötäni, joka sekin vaatii veronsa.

Ajattelen jatkavani bloggaamista, sillä se tuntuu juurtuneen identiteettiini. Nyt elän aikoja, jolloin lukemis- ja postaamisvauhti vaihtelee, etenkin hidastuu muiden velvoitteiden vuoksi. Mutta tämä hupihomma jatkuu!

Kirjasome on muuttunut bloggaamisaikanani todella paljon, mutta pitäydyn tässä, jo lähes vanhanaikaisessa muodossa: pitkähköissä vuodatuksissa, joissa havainnot ja tunnelmat kulttuurikokemuksista – toivottavasti –  välittyvät. Satunnaisia otoksia vuodesta ja tapahtumista jos toisesta.

Otoksia.

Ja toivottavasti maailma mahdollistaa kulttuurista nauttimisen ja ajatusten jakamisen tulevaisuudessakin!

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

10 maaliskuun, 2026 · 7:33 am

Kirjapiiri tutustui Thomas Bernhardin kerrontaan

Maaliskuussa kolmihenkinen kirjapiiri keskusteli Thomas Bernhardin romaanista Hakkuu (1984 / Teos 2007). Valitsimme sen vuodenvaihteessa alkukevään kirjaksi, sillä kukaan meistä – Johanna, Taru ja minä – emme olleet aiemmin lukeneet itävältalaismodernistia. Tiesimme herran kovan kertojamaineen ja sen, että monet fanittavat Bernhardia. Viimeksi olen törmännyt ihastuneeseen lukijaan Mattias Timanderin  romaanissa Metsä ei sinusta lähde.

Valitsimme sattumanvaraisesti kirjailijan suomennetusta tuotannosta romaanin Hakkuu. Mietimme, oliko ensi kokemukseksi tämä valinta paras. Toisaalta tällä kirjalla Teos aloitti Babel-käännössarjan.

Romaanissa nimetön kirjailija istuu taiteilijakodin nurkassa tarkkaillen illallisten viettoa, kun wieniläinen kulttuurikerma sosieteeraa. Taustalla vaikuttavat yhteisen tutun hautajaiset, kuolinsyynä itsemurha. Jo se viittaa siihen, ettei illanvietto ole järin hilpeä.

Itse illalliset eivät ole kirjan ydintä vaan kerronta. Kirjailijan kirpeän tarkkailukommentoinnin ohella kertoja vaeltelee vapaasti mielessään muistoista toiseen, toinen toistaan katkerampaan. Hän toistaa kekkereissä tönöttävistä henkilöistä  inhoamiaan asioita: kerronnan sävy maistuu happamalta. Taiteilijuus voi olla boheemia mutta kulttuuriväen kuori teennäinen sekä pohjavire porvarillisen pömpöösi ja ydin ikävistä asenteista muodostettu.

*

Suomentaja Tarja Roinila on tehnyt olan takaa työtä tallentaessaan kirjan kerronnan. Mielenvaelteluun perustuva, vailla yhtäkään kappalejakoa etenevä ajatusvyöry on vaatinut paljon kääntäjältä. Kyllä se vaatii myös lukijalta. Tämän jälkeen Taru tulee entistä ponnekkaammin vaatimaan opiskelijoiltaan selkeää kappalejakoja.

Lukupiirimme tunnusti kerronnan taitavuuden ja tunnisti kertojan tahtotilan. Kertojan kauna ja katkeruus otti silti vähän koville. Johanna ja minä löysimme kotimaiseksi kertojaverrokiksi Volter Kilven Alastalon salissa ja totesimme, että Bernhardiin verrattuna Kilpi on hauska, lisäksi Kilven kerronnasta välittyy rakkaus henkilöitään kohtaan, myös kirjallisuushistoriamme kaunaisinta tajunnanvirtahahmoa, Pukkilan isäntää. Sen sijaan Bernhardin kertoja muhittaa ihmisinhoa. Minulle tuli mieleeni myös Satu Taskisen tapa kirjoittaa.

*

Kääntäjä Tarja Roinila taustoittaa romaanin loppusanoissa kirjailijaa ja kirjaa. Hakkuu osoittautuu avainromaaniksi, jossa kirjailija on käsitellyt kulttuuripiirejä tunnistettavasti. Siitä seurasi julkista pöyristystä ja oikeusjuttuja.

Kaikkiaan lukupiirissämme ymmärsimme Bernhardin kulttimaineen syyt, emmekä kiistäneet taitoa luoda kielellä mielenmaisemaa. Kenties tartumme kirjailijan muuhun tuotantoon, kenties emme. Seuraavaksi siirrymme lukupiirissämme Eeva Kilven sotamuistoihin.

*

Thomas Bernhard: Hakkuu, suomentanut Tarja Roinila, Teos 2007. Lainasin kirjastosta.

Tämä on arvio, ei mainos.

*

Sotainen teema meillä oli lukupiirimme toisessa kirjassa, Petra Rautiaisen Puuntappajissa (Otava 2025). Siinä  monin tavoin kipuillaan sairaalasaaressa kansalaissodan aikaan.

Pidimme monesta asiasta kirjan jännitteiden ja ympäristön luomisessa sekä toisen kertojan Ulpun monipuolisesta henkilökuvassa, mutta turhasta salailusta ja kerronnan pirstoutumisesta emme tässä kirjassa niinkään. Väkivalta kuului tosin aikaan, mutta pahalta se tuntui, mikä lienee tarkoituskin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 maaliskuun, 2026 · 7:22 am

Katja Kallio: Taskupainos

”Mun pitäis kirjoittaa sun muistelmat, sanon yhtäkkiä, ja yllätyn itsekin.

Anna-Leena katsoo minua suurilla silmillään.

Niin pitäisikin, hän sanoo.”

Näin lukee Katja Kallion ”Alkusanoissa” kirjaidean alkusanat, kun ystävykset havahtuvat kirjaideaan. Taskupainos (Otava 2025) kertoo Anna-Leena Härkösen elämästä minämuotoisesti, puheenomaisen vapaasti. Kerronnassa onnistuu tarinoinnin rytmi, ja siinä valloittaa luonnollisuus ja uskottavuus.

Kuusikymppinen kirjailija Anna-Leena Härkönen sopii elämäkertakohteeksi jo sen vuoksi, että hänen tuotantonsa on mittava. Lisäksi rooleja näyttelijänä on kertynyt kunnoitettavasti. Yhteensä meriitit on listattu kirjan loppuun, yli kuusi sivua.

•

Kirja ei etene kronologisesti, mutta sopivasti hyppien elämäntarina muotoutuu – tarinankerrontatapaan. Tärkeä nimittäjä kirjassa on suoruus, se on Härkösen tapa. Omapäinen ja käskyistä suivaantuva Härkönen ruotii itseään ja myös muita vaan ei juuri psykologisoi.

Vapaa ja toisaalta dominoiva koti antoi Anna-Leenan toteuttaa itseään. Kirjassa kerrotaan tärkeistä sukulaisista ja muista elämänvarrella vaikuttaneista henkilöistä. Kolme avioliittoa mainitaan, ei perusteellisesti pöyhitä, ja ainoa lapsi jää diskreetisti yksityiseksi asiaksi. Uusi suhde kuitataan nätisti ”reippaaksi pojaksi”. Erilaiset työtilanteet ja matkustelu mahtuvat kirjaan mukaan.

•

Mikko Niskasen ja Jouko Turkan aika nuoren Anna-Leenan elämässä näyttivät elämälle suuntaa. Niskasen meetoo-käytös nykysilmin hirvittää. Turkan aika johti Härkösen itsemurhayritykseen, mikä karmaisee, eikä psyykkinen tuki senkään jälkeen hyvältä tunnu. Ihmeellisesti Härkönen on kuitenkin saanut haavoittuvuuden, rempseyden ja mielikuvituksellisuuden elämänvoimaksi. Toisaalta varjo seuraa:

”Mutta jollain lailla on niin, että jos on joskus yrittänyt itsemurhaa, eikä ole onnistunut, se prosessi jää kesken. Se ei koskaan mene kokonaan ohi. Totuus on, että osa minusta jäi lopullisesti siihen vajaan lumen alle.”

•

Häräntappoase sai lihaa luiden päälle pohjalaisilta kavereilta, kun nuori esikoiskirjailija teki kutakuinkin klassikoksi muodostuneen romaaninsa. Kirjailijuudestaan Härkönen kertoo, että esikoiskirjasta on tullut taakka, koska se nousee vertailukohdaksi muihin kirjailijan teoksiin. Härkönen tiivistää tyylikseen helppolukuisuuden, viihdyttävyyden ja huumorin – ei syntyjä syviä, ei vakavaa.

”Olen aina halunnut kirjoittaa tavaallisia tarinoita tavallisille ihmisille. Työskentelen tekstin helppolukuisuuden eteen niin paljon kuin pystyn, en jätä sitä työtä lukijan harteille.”

•

Kirjasta luen suoruuden lisäksi ärhäkkyyttä, herkkyyttä, ahdistusta, komiikkaa – kaikenlaista. Härkönen on ollut monessa mukana, mistä kertyy viihdyttäviä anekdootteja. Pettymykset ja tragediat erottuvat tarinoinnista myös. Viisikymppisenä Härkönen ajatteli: ”Tuntuu kuin olisin elänyt jo monta elämää.” Lahja nähdä huumoria kauheimmassakin tilanteessa kantaa elämää eteenpäin. Niin tämä kirjakin.

•

Katja Kallio: Taskupainos. Anna-Leena Härkösen elämästä, Otava 2025, 295 sivua.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,