Sara Stridsberg vahvistaa uskoa romaanitaiteeseen. Rakkauden Antarktis (Tammi 2019) tekee kuolleista eläviä, sanoista paperilla hengittäviä ja kuvitellusta totta.
Romaanin nuori kertojanainen kuvaa kuolemaansa, toistaa pitkin kirjaa sen yksityiskohtia aina uusia nyansseja lisäten. Kuolemankuvailujen välissä hän kertoo elämästään alkoholistiperheessä, pikkuveljen hukkumisesta, rakkaudestaan nistiin, huostaanotetuista lapsistaan, omasta huume-elämästään ja itsensä myymisestä. Raskaita aineksia siis, eikä toteutus niitä peittele – silti ilmaisussa on ihmeellistä ilmaa.
Nuorena kuollut vanha sielu lepattaa välitilassa, josta kertoja näkee äitinsä, isänsä ja lastensa elämään. Hän määrittää lopullisen kuoleman koittavan silloin, kun kukaan ei enää lausu hänen nimeään – ja vielä riittää lausujia, sillä kertoja käy myös tulevaisuudessa, lastensa aikuisuudessa, kunnes jäljellä on ehkä enää yksi.
Kirjan rakenne ja kerronta kuljettavat lukijaa varmaotteisesti kaiken sen kuvaamansa turvattomuuden läpi. Kauheudet eivät kutistu hiotun kielen kirjopesussa, vaan kaikki sävyt korostuvat ja muoto pitää kuosinsa. Julmuuksien ja rappion rinnalla kukoistaa elämän arvo – alkoholistien, nistien ja syrjään sysättyjen arvo. En ole ensimmäinen, joka ei löydä kirjaa paremmin kuvaavia adjektiivia kuin kaunis ja lohdullinen.
”Maailma oli sateesta raskas, sademaailma jossa vihreä hehkui tavallista kirkkaampana, sen näköinen kuin se olisi upotettu veteen. Klorofylliä tihkuvia pehmeitä puunlatvoja. Sateesta märkää asfalttia. Kuolleiden eläinten verivanoja. Mäyriä ja lintuja. Nämä minä näin.”
Jos joku haluaa esimerkin, mikä ero on rikoskirjalla ja romaanilla rikoksesta, vertailua konkretisoi Rakkauden Antarktis. Luen myös dekkareita, ja niiden joukossa on kiinnostavaa kirjallisuutta – vertailussani onkin kyse ilmaisutavan moniuloitteisuudesta. Dekkareissa rikos ja sen setviminen johtavat usein juonipainotteisuuteen. Stridsbergin romaanissa tapahtuu paloittelumurha, mutta romaani keskittyy uhriin ja hänen kokemustensa ja ajattelunsa verbalisointiin, ei rikolliseen tai rikoksen selvittämiseen. Tässä romanissa ei uhri eivätkä hänen omaisensa ole statisteja.
”Ja kuvio on joka kerta sama: poliisit ja kriminologit esittävät sankareita ja istuvat tukkakiiltävinä siisteissä huoneissaan ja puhuvat murhaajasta. Samaan aikaan minun maailmani muuttuu näkyväksi, vaarallinen alamaailma hivuttautuu lähemmäs tavallisten ihmisten valoisaa maailmaa kaikkine narkomaaneineen, huorineen, rikollisineen ja muine desperadoineen. Sellaiset roolit annetaan yleensä statisteille. Mutta oikeasti ihmisiä kiinnostaa vain murhaaja, sillä vainajaahan ei enää ole. Niin, uhri on useimmiten nainen, kalpeanvihreä ruumis joka vilahtaa kuvassa nopeasti ja katoaa samaan tyhjyyteen mistä on tullutkin.”
Rakkauden Antarktis kuvailee paljon kuolemaa ja surua, mutta se on elämän puolella. Vaikka elämä olisi lyhyt tai repaleinen, tai ei olisi enää yhtään ihmistä, joka muistaa nimen rakastavasti, jotain on ollut.
”Tarinat siitä, miten maailmankaikkeus jatkaa laajentumistaan, tekevät irti päästämisen minulle helpommaksi, se ajatus että me olemme osa samaa päättymätöntä liikettä.”
Hieno, kaihtelematon, viisas romaani.
– –
Sara Stridsberg
Rakkauden Antarktis
suomentanut Outi Menna
Tammi 2019
romaani
179 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Muualla mm. Habaneran havaintoja, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirsin Book Club, Leena Lumi, Reader, why did I marry him?,
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 