Aihearkisto: kirjapalkinnot

Vuosikatsaus 2022

Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.

Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.

Parhaat kotimaiset romaanit

Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä HävitysIhmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.

Parhaat käännösromaanit

Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin Ekmanin Suden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffin janakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!

Kirjallisia ja muita kohtaamisia

Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoa ja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.

Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.

Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.

Tv-draamat

Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.

Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä on The Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.

Konsertit

Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n Bonon Surrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.

Tuotannostani

Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus (Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.

Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).

Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.

Muuta tähdellistä

Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään. 

Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.

Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi

Tunnustan, että luen turhan vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vaikka sen merkitystä lukuharrastuksen syntymiselle ja syventymiselle tulisi julistaa. Olen viime vuosikymmeninä sen sijaan keskittynyt eri-ikäisten selkokirjallisuuteen, joka sekin pitää lukutaitoa ja lukuharrastuksen päätä pinnalla. Nyt kuitenkin tartuin Ellen Strömbergin ”tavalliseen” nuortenromaaniin Mehän vaan mennään siitä ohi (S&S 2022).

Romaanin kertoo Manda, joka käy pikkukaupungin laita-alueen yläkoulun viimeistä luokkaa. Paras ystävä Malin on kaikessa mukana: tytöt jakavat niin koulumatkan kuin salaisuudetkin. He pyöräilevät paikasta toiseen, haaveilevat pojista, bileistä ja aikuisuudesta New Yorkissa sekä chattailevat illat samoista asioista. Luokkakaverit ja perhe vaikuttavat taustalla arkielämään ja tunnelmiin.

Kylläpä Mehän vaan mennään siitä ohi ilahduttaa tavallisuudellaan! Useinhan nuortenkirjoissa keskitytään vaikeisiin ongelmiin. Tässä nuortenromaanissa Mandalla on rakastava, tasapainoinen perhe, mukavasti kehittyvä sisarussuhde, kiva kirjasto- ja lukuharrastus, liikunnallinen elämäntapa ja hyvät käytöstavat. Hurjinta on pussailun, parin inhottavan kännykkäkuvan ja muutaman kaljan juonnin ohella tukan värjääminen ilman vanhempien lupaa.

Manda tosin kärsii tylsyydestään ja kokee olevansa Malinin palvelijanomainen seuraaja. Myös Malinin tunteet ja ajatukset Mandasta ja Mandan perheestä suhteessa omaansa paljastuvat. Pikkuhiljaa tarinaan ripotellaan probleemeja ystävyydessä, ihastumisunelmien ja todellisuuden ristiriidasta, tositunteiden tunnistamisesta ja nuorten mielenterveysongelmista. Parasta onkin se, miten nämä aiheet alkavat hiljakseen tihkua tekstistä. 

Suurimman vaikutuksen minuun tekee se, miten pienistä arkiasioista koostuu tyttöjen yläkoulun viimeisen kevään tapahtumat, ja silti niistä heijastuvat etenkin Mandan identiteetin kehitys tai havahtuminen siihen, mitä hän on, voi ja haluaa olla juuri sellaisena kuin hän on. Sen kirjan kerronta tavoittaa aidosti asu- ja ihastumisvatvomisten ohella. Hienoa, ettei nuortenkirjan tärkeiden ainesten tarvitse olla äärimmäisiä.

Romaanin nimi Mehän vaan mennään siitä ohi viehättää monimerkityksellisenä. Konkreettisesti se tarkoittaa kirjassa bilepaikan huokutusta, mutta samalla se viittaa siihen, että teiniajan epävarmuuksista ja tunneailahduksista mennään läpi ja ohi – ja sama jatkuu haman elämän.

Ellen Srömbergin nuortenromaani sai juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon. Hienoa! Nuortenromaani on myös Finlandia-palkintoehdokas. Tänään selviää, saako Strömberg vuoden tuplapotin.

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi, suomentanut Eeva Laakso, S&S 2022, 168 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Sami Tissari: Krysa

Googlettelin, kuka oli Frank Rosenblatt, koska halusin varmistella faktoja. Hän oli amerikkalainen koneoppimisen ja tekoälyn tutkija, joka kuoli vuonna 1971. Sami Tissarin romaanissa Krysa (Aula & Co 2022) kyseisen tutkijan hukkumiskuolema on huijaus, sillä fiktiossa neuvostoliittolainen sukellusvenemiehistö kaappaa tämän pioneeritutkijan. Sen seurauksena Neuvostoliitto kehittyy mahdiksi, joka muuttaa maailman krysalla, tekoälyvallalla.

Tästä kaikesta romaanissa kertoo Pavel Dybenko – Pashka, Pave –  jonka vanhemmat työskentelivät salaperäisen Buratinon alueella aseteknologisessa kehitystoiminnassa. Dystooppisiin tunnelmiin kirja vie vaihtoehtotodellisuudessaan, jossa Neukkula ei ole missään vaiheessa romahtanut ja jossa vuoden 2020 tienoilla tekoäly, synteettiset ihmiset ja eliittihuumeen huuruissa hulisevat päättäjät vievät maailmaa kohti tuhoa. Tai Pavel sen sinetöi. Tai runo…

En juoksuta juttuuni juonta ja sen monituisia juonteita, käänteitä ja yllätyksiä. Toteanpa vain, että nyt on kyse kaunokirjallisuudesta pohjamutia myöten: mielikuvituksen rajattomista mahdollisuuksista rakentaa mahdollinen maailma. Taitavasti tarinaan kytkeytyy totta, ei vain Rosenblattin (tai keskisuomalaisessa Iängön kaupungissa halkoja hakkaavan Bill Gatesin) muodossa. Kertoja Pavel selittää monia historiallisia tapahtumia sellaisenaan tai nykyaikamme ilmiöitä, mutta niiden suhde toteen muuttuu, kun romaanin todellisuus on täysin toinen kuin tunnemme. Pavelin muistikuva ystävänsä tuumailusta saakoon tiivistää ytimen:

”Asko oli ollut oikeassa puhuessaan muinoin siitä, että jonkun yhden asian saaminen tietoon saattoi saada kaikki asiat näyttämään ihan toiselta.”

Krysan kerronta vaihtelee kolmella aikatasolla: Pavelin lapsuus Neuvostoliitossa ja muutto teininä suomalaiseen pikkukaupunkiin Iänköön, Pavelin aikuisuus ja hyppäys takaisin Neuvostoliittoon sekä lopun ajat Suomessa. Pavelin perhekunta koostuu värikkäistä persoonista. Esimerkiksi äidin ja äidinäidin rivot keskustelut ovat vertaansa vailla. Pavelin nuoruudenystävä Asko Kivi hämmästyttää hahmona, joka etsii tietä toisiin galakseihin, sitruunatoffeentuoksuisiin, ja joka ruokkii faaraomuurahaisia hevosen spermalla kehittääkseen tuottoisan huumebisneksen.

Hämmästyttävä romaanirakennelma alkaa vetää vähitellen puoleensa. En meinannut lainkaan päästä kiinni kirjaan, vasta kolmanneksen jälkeen mielikuvitusleikki sai minut käyntiin. Tekstistä välittyy se, että se on varma maailmastaan ja tyylistään, eikä se ota itseään vakavasti, vaikka pohjimmiltaan vakavaa sanomaa se sisältää. 

Hurtit hahmot, veijarimainen meno ja huumoriheitot virkistävät synkän maailmankuvan kirjaa. Käsittämättömät eri aikatasoilla tiputellut yksityiskohdat loksahtelevat kirjan mittaan paikoilleen. Sellaisia ovat esimerkiksi atomienergialla käyvä räjähdysnukke tai Intian säilyminen ainoana ihmismäisenä valtiona. Tai tämä krysa, rotta-sanasta nimensä saanut kaiken valtaava konevoima, jonka johdosta ihminen vaikuttaa turhakkeelta ja kirjoilla on merkitystä vain pesässä poltettavana energiana.

Aluksi mietin, miten Krysa on Finlandia-ainesta. (Minullahan olisi ollut monta hyvää vaihtoehtoa.) Nyt ymmärrän ehdokasvalinnan, koska kerronnan kerrokset ja mielikuvituksen rajattomuus tekevät kirjasta omaperäisen. Sanoisin sen silti sopivan samaan sarjaan kuin Heikki Kännön Ihmishämärä, sillä kumpaakin yhdistää moniaineksinen kertomuskuljetus sekä tekoäly ja sen sekoilu kohti sivilisaation tuhoa.

Kuuntelin Krysaa osin äänikirjana, ja annan varoituksen, että aikatasosta toiseen siirtyminen ei oikein erotu äänikirjassa. Koska olin aluksi lukenut kirjaa, pystyin pysymään vaihtelutahdissa – muuten olisin tippunut. Nyt jään odottelemaan marraskuun viimeistä päivää ja vuoden Finlandia-palkintoratkaisuja. Ei tule olemaan diktaattorille helppo ratkaisu.

Sami Tissari: Krysa, Aula & Co 2022, 233 sivua eKirjana, äänikirjana 11 tuntia 23 minuuttia, lukijana Jukka Pitkänen. Luin ja osin kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Muut vuoden 2022 Finlandia-palkintoehdokasjuttuni:

Hävitys. Tapauskertomus

Ihmishämärä

Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Stalker-vuodet

Vainajaiset

3 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Marja Kyllönen: Vainajaiset

F-asiaa ei voi ohittaa, joten palkintoehdokkuuden innoittamana luin Marja Kyllösen Vainajaiset (Teos 2022). Ymmärrän Finlandia-raadin valinnan. Kun halutaan painottaa kaunokirjallisen kielen kekseliäisyyttä, silloin tällainen teos tulee nostaa kärkikuusikkoon.

En tiedä, onko järkeä Vainajaiset-romaanista mainita edes juonta, mutta menköön. Saman kylän Rauno ja Inari rakastuvat, mutta pöhkö väärinkäsitys pakottaa parin odottamaan pitkään papin aamenta. Liitto muuttuu heti latteaksi. Parikymmentä vuotta sitä koettelevat lukuisat keskenmenot.

Kaiken tarkoituksettomuuden laimentamana Inari on vaihtanut nimekseen Laimi. Jossain vaiheessa kylä on kasvanut kiinni kaupunkiin ja Raunon maatalouselinkeino vaihtunut taksiliikenteeseen. Laimi hoitaa huushollia ja Raunon isoäitiä sekä laitoshuoltaa vanhainkotia. Aina välillä Raunon ja Laimin elämää viistää naapuruston Hertta-tyttö, joka kasvattaa mielikuvitustaan teiniksi saakka ja hakee hyväksyntää sieltä, mistä saa.

Fiktion voima on näyttää lukijalle henkilöistä muuta kuin henkilöt muille, ja tässä romaanissa kerroksellisuus kukoistaa. Pimeässä ihminen on toinen kuten Laimi tulitikkuineen, mielen pimeissä koloissa jylläävät sadut ja uskomusolennot niin kuin Hertalla, ja tarinassa pahuus voi luikerrella vauvaan metsästä kuin vaihdokastarinoissa.

Vainajaiset on jalostettu Aleksis Kiven, Volter Kilven, Aino Kallaksen raaka-aineista Kyllösen ihan omalla kielipajalla, jonka ahjoon tulta ja ilmaa puhaltaa kansanrunous. Virkkeiden sanajärjestys ja rakenne kietoutuvat kiihkeään vyöryyn, ja sitä tehostaa rytmiikka ja soinnuttelu. Eikä taida olla romaanissa montaa virkettä, jossa ei olisi kuvailevaa ainesta tai kekseliäänkummallista sanaa.

”Ojanposki oli hotkinut suun täydeltä lunta ja pömpötti pullollaan kuin raskas, raukea ihra. Pösäkkä pikkutyttö kaahloi kinoksessa kaksin käsin, kaksin jaloin, ja hanki näytti hampaitaan. Hämärä oli paksua ja pöpperöistä ja ähötti aamun pohjalla kuin puuro tytön maarussa, ja kuuparkaa puistatti.”

Välillä hallittua vyörykieltä katkoo paikallislehdentyyppiset pikkujutut, jotka ikään kuin palauttavat mielikuvitusmaailmasta todenkaltaiseen. Kerronnan kiinnostavin piirre syntyy siitä, että tapahtumakuvauksesta syöksähtää vähän väliä lihavoitua tekstiä, jonka kertoja on keskenmenossa menetetty Laimin ja Raimon tyttösikiö, joka vihottelee syntymättömyyttään. Olen lukenut aiemmin Hamlet-sikön kerrontaa Ian McEwanin Pähkinänkuori-romaanissa, mutta arvioisin silti ainutlaatuiseksi tämän romaanin kertojaratkaisun.

”Mutta ei minun äitini kurota kättään, ei vedä tykönsä turvaan vaan jättää minut tänne, mahoon mutaan ja unohdukseen, ja minä peityn alkumereen ja vereen, jossa haaveet ja haamut ovat yhtä ja samaa ja toiveet täyttyvät ja tyhjenevät kuin kuunkierrot, ja kuun valkea muna maksottuu, mustuu ja mykiö on kaiken näkevä, väkevä, jä äitini, minun mätäni pieksää lohdutonna kupeitaan, sellinsä sitkaita seinämiä ja kalterit kalisevat, kylkiluiden rita ryskyy ja uuman katiska laulaa, ja hukkuneilla on huilun ääni, hullun ääni ja hämärä, ja pelossa pesii joku, joka olisi voinut tulla todeksi ja joka on nyt hallitseva sen haaveita, oleva toiveitten täyte ja tyhjä; se olen minä.”

Vaikutun kieltämättä myös melko raskaasta verbaalihyökyaallosta. Latteaksi menee kirjakuvailuyritykseni. Voisin valita adjektiivin väkevä, silti se kuulostaisi voimattomalta. En ole kuunaan lukenut vastaavaa kuvausta lapsettomuudesta, oman lapsen vierastamisesta tai lapsen sosiopsykopatiasta. Hertan teinikokemukset autiotalon niljaisessa seurueessa alkavat olla jo melkein liikaa. 

Jos romaanin alussa heräsi hetkittäin epäilys, että kielikeekoilu on itsetarkoituksellista, se karisi tekstikyydissä, joka on samalla sekä jääkylmää että tulikuumaa. Kerronta yhtaikaa rypee tarkasti henkilöiden toimissa ja silti on myös viitteellistä. Kaikenlaisissa synkkyyksissä seisahdutaan, kummallisuuksissa viivähdetään, mutta lukijaa armahdetaan: lopussa läikkyy toivoa. Tästä menee tovi toipua.

Merja Kyllönen: Vainajaiset, Teos 2022, 239 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Romaanisadon puinti 2022 – Finlandia-aineksia

Vuotta 2022 on jäljellä ja lukematta kymmeniä tänä vuonna ilmestyneitä romaaneita. Sallin silti itselleni katsauksen lukukokemuksiini. Poimin kimaran lukuvuoteni kohottavimpia romaaneja, jotka minun puolestani saisivat olla myös Finlandia-palkintoehdokkaita. Esittelen valintani lyhyesti tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad)

Kasvukertomusten lajirikkaudesta voi olla vaikea erottua, mutta Ikuinen kaipuu tekee sen. Syynä on minäkertojan tapa ilmaista havaintonsa, tietonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa. Ikuinen kaipuu kuvaa perhesuhteita ylipäätään, äitisuhdetta erityisesti mutta myös naapuruussuhteita ja yhteiskunnallista asemaa. Tyyli, kieli ja kerronta kietovat minut kasvuprosessiin tytöstä teiniksi. Kieltämättä myös säväyttää se, miten Bertellin Botnia-sarjan ensimmäisen romaanin Ikävän jälkeen näkökulma muuttuu äidistä tyttäreen.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Vaikka Jaakobin portaat on pienoisromaanitrilogian päätösosa, se toimii itsellisenä mielen, mielekkyyden, ja mielenrauhan tavoitteluromaanina. Lumisateen ja tähtientuikkeen vaihdellessa Jerusalemin taikatunnelma kohtaa ihmispolon arjen haurauden, muistot ja murheet. Romaani välkyttää ikuista valoa unohtamatta maallista, ennen kaikkea itsensä ja muiden kohtaamista.

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Ihmishämärän aiheiden ja teemojen runsaus riemastuttaa, ja ennen kaikkea ihailen, miten eri ainekset loksahtavat paikoilleen nykytaiteilijoista skandimytologiaan, Wagner-libretoista tekoaly-dystopiaan ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista länsisaksalaiseen tulevaisuuden omenatarhaan. Ennen kaikkea kieli ja kerronta soljuvuuksineen ja muine taitotekijöineen vakuuttavat: taituriromaani. Kannattaa ponnistella nauttien, vaikka olisikin rajoitteita esoteerisyys-, mytologia- ja taidetietämyksessä – kuten minulla.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Parainen ja Pariisi, kyllä ne yhteen sopivat. Kirjasta kehkeytyy nautittava lukuromaani, jossa vaihtelevat kahden ajan ja paikan kuvaukset. Paraisilla enteillään tragediaa, ja vuosia myöhemmin toista maailmansotaa edeltävinä aikoina Pariisissa tartutaan hetkeen. Etenkin nautin Alice B. Toklasin, Gerdrude Steinin ja suomalaisen Margit-keittäjättären elämänpiirin elävyydestä.

Riikka Pulkkinen: Lumo

Kirjan vaihteleva kerrontatapa kiehtoo minua suuresti, samoin rakenne. Pinnalta romaani on kertomus 17-vuotiaan Philippan kuolinsyyn tutkinnasta, mutta enemmän se on Philippan lähipiirin kokemuskuvausta. Philippa on kuvajainen, josta muut kirjan henkilöt kokemuksineen heijastuvat, välillä vääristyen, välillä terävöitettynä.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Väkevä, voimakas, ytimiin iskevä kirja kertoo monenlaisesta hävityksestä, yksilön, kaupungin ja maailman. Muustakin voisin tämän romaanin yhteydessä paljon vuodattaa, mutta nostan ilmeisen, kouluväkivallan. Tapauskertomuksen yksityiskohtaisuus ja toisaalta irtonaisuus, jolla kerronta vaihtelee ja iskee – hienoa, hienoa.

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)

Suomaa vastaa moniin makumieltymyksiini: episodimaisuus, historiallinen romaani, mytologiakerroksellisuus, sukupolvien jatkumo, metsämaan merkitys, juurtuminen maaplänttiin… Vaan eivät ne aiheet vaan se, miten Suomaa juoksuttaa nevan liepeille sukupolvet ja ajat eri näkökulmin ja erityisen vaihtelevin kerrontatavoin. Nautin.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kasvukertomus on tämäkin, mutta kovin erilainen ja eri aikaan kytkeytyvä kuin listani Bertellin romaani. Omaääninen kerronta viehättää minua niin tässä romaanissa kuin muissakin listani kirjoissa. Tämän kirjan juttu on juuri kerronta, joka on yhteneväinen tunne- ja asiasisällön kanssa. Yhteiskunnallinen näkemys voimistaa nuoren naisen yksilökehityskuvausta, erilaisten aukkojen ja Aukon täyttämistä, ja ken lisäksi kirjan on miesten, jotka pelkäävät konetta ja kielellistämistä.

Miksei listalla ole esimerkiksi ansiokkaita Olli Jalosen, Riitta Jalosen, Aki Ollikaisen ja Anna Soudakovan uutuusromaaneja, jotka ovat tuottaneet minulle kielen ja kerronnan mielihyvän hetkiä sekä ovat herättäneet ihmisyyden ja elämän kysymyksiä? Ihan vain intuition vuoksi. Se olkoon muistutus siitä, että listaukset ja luokittelut ovat perin subjektiivisia ja aikariippuvaisia. Sama koskenee myös Finlandia-raatilaisia ja -valitsijoita – tosin he ovat lukeneet kaiken tarjolla olleen.

Romaani-Finladia-palkinnon ehdokkaat julkaistaan 10.11., ja voittaja selviää 30.11. Ylen suorassa lähetyksessä.

Finlandia-palkinto 2022: tietoja.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Älä unohda selkokirjaa -seminaari

Olen syyskuun lopussa julkaissut selkokirjajuttuja, ja samaisen viikon varrella järjestettiin sopivasti 28.9.2022 seminaari nimeltä Älä unohda selkokirjaa. Joten muistutanpa, että sellainen oli.

Selkokeskuksen seminaari järjestettiin Oodissa, ja ohjelma toi esille eri näkökulmia selkokirjallisuuteen. Lähtökohtana oli esimerkiksi se, että selkokirjat on yksi tapa ylläpitää ja edistää lukutaitoa ja kirjojen lukemista. Valitettavasti helpon kielen kirjat usein sysätään syrjään ja unohdetaan, että ne ovat portti lukutaitoon ja kirjakokemuksiin. 

Loistava esimerkki selkokirjojen voimaannuttavasta vaikutuksesta oli Momota Hosna Mithin seminaaripuheenvuoro. Hänelle selkokirjat merkitsevät suomen kielen osaamisen vahvistamista ja kulttuurin tutustumista. Lisäksi osallistuminen selkokirjalukupiiriin Pasilan kirjastossa on tarjonnut hänelle keskustelun aiheita ja mielipiteiden vaihtoa. 

Momota edustaa suomi toisena kielenä -oppijoita, mutta seminaarissa ei unohdettu sitä, että selkokirjojen lukijoita on lukemaan tottumattomista tavallisista tallaajista henkilöihin, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Myös suomenruotsalainen selkokirjallisuus muistettiin. Sen kehittämishankkeita esitteli Jolin Slotte. Käynnissä on projekti, jossa 13 suomenruotsalaista kirjailijaa perehtyy selkokielisen kirjallisuuden kirjoittamiseen.

Kirjailijat Nora Lehtinen ja Marja-Leena Tiainen keskustelivat Jenni Saarilahden kanssa selkokirjan kirjoittamisesta. Kumpikin kirjailija toi esille sen, että lukijan kirjaelämys on aina kirjoittamisen ytimessä. Vaikka kielen ja kerronnan valinnoissa täytyy ottaa monia rajoittaviakin asioita huomioon, kerronta voi olla silti elävää myös selkokirjoissa.

Elävään kerrontaan kiinnitti huomiota myös Ilo-selkonovellikilpailun raati. Seminaarissa julkistettiin kilpailun voittaja, Kari Tapaninen, jonka novelli kertoo vakavasta aiheesta – pyöräonnettomuus – huolimatta leikkisästi ja varmalla selkokielellä. Olin mukana raadissa valitsemassa voittajaa ja 12 muuta novellia, joista Opike julkaisee novelliantologian. Valinta oli vaikea, sillä 135 kilpailunovellin taso oli kova. Novellit myös osoittivat, että kiinnostus selkokirjoittamiseen on lisääntynyt.

Osallistuin seminaarissa keskusteluun, jossa mukana olivat Lukuliikkeen Mari Järvenpää ja Sivupiirin Henriikka Tulivirta. Selkokeskuksen kehittämispäällikkö Henna Kara kyseli meiltä selkokirjojen näkyvyydestä kirjastossa, mediassa ja opetuksessa. Lopputuleman tiivistäisin siten, että soluttautumista ja tietoa tulisi lisätä. 

Kuva: Johanna Kartio

Soluttautuminen tarkoittaa sitä, että selkokirjat olisivat tapahtumissa, näyttelyissä ja median kirjaesittelyissä tasavertaisina muiden rinnalla. Siten mahdolliset ennakkoluulot vähenisivät. Isojen kustantajien kiinnostus kustantaa selkokirjoja viriäisi, jos lukijoiden potentiaali ymmärrettäisiin, ja tätä kaikkea tukisi medianäkyvyys. Kouluissa alkaa jo olla aika tavallista, että selkokirjoja on tarjolla tasavertaisesti muiden rinnalla, mutta medianäkyvyyttä vielä saa odotella. Ehkä Henriikka Tulivirta avaa padot tviiteillään selkokirjoista ja saa muut kirja-aktiivit liikkeelle.

Seminaarin loppuhuipennus oli Ari Sainion eläköitymishaastattelu. Sainio on 30 vuotta tehnyt ansiokasta selkotyötä, esimerkiksi kirjoittanut ensimmäiset selkokieliset runokirjat ja ensimmäisen selkodekkarin Kuolema kirkon varjossa. Hän on nähnyt selkokirjallisuuden huiman kehityksen, ja jatkaa sen edistämistä jatkossakin. Elinehto hänen mukaansa on, että selkokirjallisuuden rahallinen tuki säilyy ja kasvaa, sillä ilman Opetus- ja kulttuuriministeriön avustuksia kustantajille ja apurahoja tekijöille ei selkokirjoja juuri julkaista. Sainio myös toivoi, etteivät selkomukautukset liukuisi liian vaikean kielen puolelle.

Seminaarin puuhanaiset Ella Airaksinen ja Jenni Stolt päättivät seminaarin osuvasti: ilman selkokirjoja moni jäisi ilman kirjakokemuksia, ilman kustantajia ei ilmesty selkokirjoja ja ilman mediaa niistä ei juuri tiedetä. 

Antoisalle seminaarille toivon jatkoa – vaikkapa Ylen tiloissa ja uutisoimana ja päivälehtien juttuaiheena – ja sen seurauksena median selkokirjaesittelyinä ja lukijakokemuksina somessa sekä Ylen tv-kirjallisuusohjelmien (ai minkä?) yhtenä teemana ainakin kerran vuodessa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Selkokirja, selkotekijä

Selkokirjoja syyskuussa 2022: kokeile ja tule Oodiin

Tavataan Oodissa!

Keskiviikkona 28.9.2022 on paljon selko-ohjelmaa: Älä unohda selkokirjaa -seminaari kokoaa yhteen selkokirjailijoita ja lukuilon kannattelijoita. Olet tervetullut tilaisuuteen Oodiin, mutta tilaisuutta voi seurata myös etänä. Seuraa seminaarin viestintää Facebook-Instagram- ja Twitter-tileiltä.

Keväällä käynnistyi selkonovellien kirjoituskilpailu Ilo (Selkokeskus & Opike), ja voittajat julistetaan samaisessa seminaaritilaisuudessa 28.9.2022. Olen mukana raadissa valitsemassa voittajan ja muut novelliantologiassa julkaistavat novellit.

Tervetuloa Oodiin 28.9.2022 klo 15.00 – 17.00: katso ohjelma täältä!

Haastan

Houkuttelen sinua lukemaan tämän vuoden aikana ainakin yhden selkokirjan ja osallistumaan keskusteluun kirjallisuudesta, joka ottaa huomioon yleiskieltä helpomman kielen lukijat. Selkokieli ei tarkoita sitä, etteikö teksti välittäisi ajatuksia ja tunteita tai etteikö helpolla kielellä saisi aikaan tarinan taikaa. Olet siis vapaamuotoisesti, paineettomasti haastettu!

Nyt syksyllä kirjallisuuden harrastajan lukupinot kasvavat uutuuksista. Samalla on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita. Pienlevikkinen kirjallisuus hukkuu muun joukkoon, koska se ei juuri näy mediassa, eikä selkouutuuksille järjestetä näyttäviä julkkareita tai tilaa kirjamessujen esiintymislavoilla. Lukijoita kuitenkin voisi olla ainakin noin 14 % väestöstä.

Itse julkaisen syyskuun loppupuolella jutut seuraavista selkokieleen liittyvistä tai selkokielisistä kirjoista, tässä ne ovat ennakkoon aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Puhelen selkokirjoista(ni) podcastissa

Oma selkokirjatuotantoni on jo tusinassa, osa alkuperäisiä, osa mukautuksia. Voit kuunnella ajatuksiani selkokirjoistani ja selkokirjallisuudesta Seinäjoen kaupunginkirjaston erityistehtävän podcastista, oivaltavana haastattelijana Mervi Heikkilä: klikkaa podcastiin tästä.

Blogipostauksiani selkokirjoistani pääset lukemaan linkkejä klikkailemalla:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Kaksi käännettyä kotimaista: Varjo ja viileys & Punainen huone

Poimin Runeberg-palkintoehdokkaista kaksi ruotsiksi kirjoitettua romaania. Ihailen kääntäjien työtä, sillä tarkka teksti saa tyystin unohtamaan, etten lue alkukielellä. Näitä kahta romaania yhdistää myös se, että kummatkin kirjailijat ovat alle nelikymppisiä miehiä ja kumpikin kirja jättää kummallisen, hämmentävän jälkimaun. Sellaisen kirjavaikutuksen lasken myönteiseksi.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Varjo ja viileys -romaanin (Teos 2021) kertoja on alakoululainen pietarsaarelaispoika, jonka juuret ovat Vietnamissa. Nykyisessä kotipaikassa hän seuraa elämää ja ympäristöä, jossa sotkeutuvat vietnamilainen, suomenkielinen ja ruotsinkielinen elämänmeno sekä siihen poukkoileva perhe-elämä. 

Korostan sanaa seuraa, sillä poika tarkkailee, ja sen, mitä hän ei ole näkemässä, hän kuvittelee. Perheen äiti Má yrittää hallita elämää vieraassa kulttuurissa, mutta  kertojan isoveli Hieu murrosikänsä ja kulttuuriviestien ristiriidassa alkaa karata perheensä vaikutuspiiristä. 

Quynh Tranin tyylin omaperäisyys kumpuaa arvaamattomuudesta: tässä romaanissa en pysty ennakoimaan tarinakulkuja, jotka sinkoilevat lyhyin luvuin. Merkillinen juonne löytyy valokuvista, jotka elävät kertojan mielessä; samoin mustikkametsästä, jossa kertoja ei edes ole mukana mutta jonka mystinen merkitys muuttuu hänen mielikuvitukseessaan todeksi. Vau, fiktion ydintä tässä ollaan pöyhimässä, ja mikä hienointa, se tapahtuu osoittelematta.

”Johtuiko heidän jatkuva ilmestymisensä valokuvista, joita olin katsonut? Uppouduin niihin aina kun sallin itseni olla jouten. Valoon, ääniin, hyönteisiin. Tuntui kuin jokin olisi pakottanut minut siihen, asettanut sen ehdoksi olemassaololleni – -.

Kertoja rekisteröi tuokioita, tapahtumapätkiä; ei hän tuhlaa ruutia tulkintoihin ulkopuolisuudesta tai siihen, mikä on totuus, kunhan kokemus on hänelle todellinen. Havainnoista voi seurata töksähtävä siirtymä tai outo poikkeama. Siinä kirjan kiehtovuuden salaisuus.

Quinh Tran: Varjo ja viileys, suomentanut Outi Menna, Teos & Förlaget 2021, 153 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kaj Korkea-Aho: Punainen huone

Jotain pintapuolista tiedän Strindbergin romaanista Punainen huone, mutten ole sitä lukenut. En siksi tiedä, onko vanhalla porvaristokritiikkiromaanilla jotain tekemistä Kaj Korkea-ahon samannimisen romaanin (Otava 2021) kanssa, mutta romaanin kertoja kiistää sen lukeneensa.

Nuorehko oboisti palaa traumaattiselta romanssireissulta Berliinistä ja on asuntoa vailla. Muusikko on myös kirjailija ja pistää pilanpäiten lehteen ilmoituksen, jossa lupaa asuntoa vastaan kirjapalveluja. Sen seurauksena kertoja päätyy asumaan Ullanlinnaan unelmien asuntoon ja maksaa siitä kuuntelemalla arvoituksellisen Aimo Kankaan tarinointia fetisseistä ja seksifantasioista. Mutta mitä meinaavat asunnon viemärihaju ja seinän valkoisen värin alta kuultava punainen maali?

Romaanin paras puoli piilee painostavassa tunnelmassa. Kirjassa paljastuu ripotellen lisää kertojasta, Aimo Kankaasta, Kankaan merkillisestä avustajasta ja avustussuhteesta. Näissä on ainesta alistamisesta sekä valta-asetelmien vaikutuksista. Liian hyvä tarjous on odotetusti liian hyvä, mutta ennen kaikkea ihmisten kesken sopii pysähtyä, mikä kaikki on ostettavissa ja mihin hintaan. Viettejä ja himoa unohtamatta.

”Miten naurettavalta ja arvottomalta himo vaikuttaakaan voimakenttänsä ulkopuolella, kuin keisari erämaassa, yksin kilahtelevien arvomerkkiensä kanssa.”

Korkea-ahon kerronta miellyttää, kielenkäyttö sekä suorana että kielikuvina. Kirjan homosuhteiden hienovaraisuus ja karkeus vaihtelevat kiinnostavasti. Kokonaisuudesta en ole ihan varma, vakuuttaako se minut, sillä intensiteetti välillä herpaantuu. Joka tapauksessa romaani vie tehokkaasti kertojaa piinaavaan ajanjaksoon, josta ei osaa arvata, kuinka siinä käy. 

”Kuinka monta kertomusta täytyy itsestään kertoa, ennen kuin on turvassa ihmisiltä? Riittääkö mikään suojaava kerros, kun yrittää piilottaa arkaluontoisimmat asiansa? Ja toisaalta: miten paksu voi elävän olennon kuori olla, ennen kuin hapenpuutteesta tulee ongelma?”

Kaj Korkea-aho: Punainen huone, suomentanut Laura Beck, Otava 2021, 365 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Kodiksamia-palkintoehdokkuus 2021

Kirjavuosi huipentuu kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluun ja sen perään voittajavalintoihin. Kaikkihan tietävät, ettei taiteissa oikeastaan voi kilpailla, vaan kyse onkin enemmän poiminnoista vuoden sadosta – kiinnostavista, lajissaan erottuvista tai lajiaan edustavista teoksista.

Kodiksamia-palkinnossa valintaan vaikuttavat: 

”Palkinto jaetaan vuosittain yhdelle merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, uudelle tai iankaikkiselle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys.”

Tässä palkinnossa seinät ovat leveät ja katto korkealla, eli kirjallisuuden lajeja ei rajoiteta. Valinnan tekee palkinnon perustaja runoilija-kirjailija Heli Laaksonen. On todellinen ilo ja kunnia olla vuoden 2021 palkintoehdokas novellikokoelmalla Niin metsä vastaa (Avain 2021). Näin Laaksonen esittelee ehdokkaat:

  • Kaikkien kirja-alalla toimivien tuntema kustannuskomeetta Leena Majander on kirjoittanut valtaisan, mukanaan vievän omaelämäkerran Kirjatyttö (Siltala 2021). 
  • Lastenkirjallisuudella on korvaamaton merkitys ihmisen kasvulle ja elämän polulle – sitä todistaa väkevästi Ville Hytösen kirjoittama, Pete Revonkorven kuvittama suloinen Tyttö nimeltä Margariini (Enostone 2021). 
  • Aikuisen, vain vähän lukevan ihmisen lukutaitoa ja luontosuhdetta tukee verrattomasti Tuija Takalan selkonovellikokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). 
  • Valloittavan hulluna virtaavaa runoutta kirjoittava Anja Erämaja on lukijoiden suureksi iloksi tuonut ilmoille runokokoelman Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021). 
  • Vuoden runojärkäle on virolaisen Jaan Kaplinskin postuumisti julkaistu (Parkko 2021), Anja Salokantelen ja Pauli Tapion suomentama Ilta tuo takaisin kaiken
  • Harvinaislaatuista käännöskirjallisuutta on myös Vizma Belševican psykologisesti terävä, riipaiseva romaani Bille ja sota (suom. Mirja Hovila, Paperiporo 2020), joka tavoittaa perhesuhteiden painon ja Latvian lähihistorian kirkastavalla tavalla, lapsen katseen kautta.

Minun kirjani ehdolle asettaja esittelee näin:

”Missä piileksivät aikuisille kirjoitetut, helppolukuiset, mutta kauniit ja viisaat kirjat? On sitten suomen kieltä toisena kielenä opiskeleva tai äidinkielinen, jonka kirjaharrastus kangertelee lukivaikeuksien vuoksi, voi saada ystävän Tuija Takalan selkonovellikokoelmasta Niin metsä vastaa (Avain 2021). Lyhyet lauseet, selkeä rivitys ja konstailemattomat sanavalinnat helpottavat lukemista. Kaikki teoksen kirkkaat, tunnelmaiset lyhytkertomukset liittyvät metsään. Lähimetsään, muinaiseen suomalaismetsään Tapioineen ja Mielikkeineen, mielenmetsään, luontosuhteeseen. Takala on selkokielen tuntija ja on julkaissut aikaisemmin selkorunokirjoja. Onkohan selkonovellikokoelmia juuri kirjoitettu? Hieno avaus, metsätapaus!”

(Vastaan: ei kovin montaa selkonovellikirjaa ole Niin metsä vastaa -kokoelman lisäksi, mutta olen kyllä itse kirjoittanut aiemmin toisenkin kokoelman lyhyitä novelleja: Hyvä päivä, Opike 2018.) 

Suuri, lämmin kiitos ehdokkuudesta! Palkintojulkistus on 6.12. ja voittaja saa 30 000 ohrajyvää.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Finlandia-romaanivaihtoehtoni 2021

Tänä vuonna asettelen palkintoehdokasromaaneja pareihin, joista voisin valita toisen tai kummatkin ehdokkaaksi Finlandia-palkintoon. Rajoitteena on luonnollisesti se, etten ole lukenut kaikkia vuoden kotimaisia romaaneja, mutta ei anneta sen häiritä. Tässä on tarjokkaani aiheenmukaisessa aakkosjärjestyksessä. Viralliset ehdokkaat julkistetaan 11.10.2021, ja voittaja selviää 1.12.2021.

Biofiktio

Tänä vuonna on ilmestynyt runsaasti eläneistä henkilöistä kertovia romaaneja. Minuun väkevimmin ovat vaikuttaneet nämä kaksi. Heidi Köngas kertoo romaanissaan Siivet kantapäissä Marja Rankkalasta rankasti eläytyen. Johanna Venho puolestaan pureutuu luopumisen ja uuden alun teemoihin Tove Jansson -romaanissaan Syyskirja.

Ekoaihe

Ilmastonmuutos näkyy kirjallisuudessa. Emma Puikkosen Musta peili liukuu aikojen ja paikkojen yhteyksissä, ja liikkumavara välittyy kirkkaalla kerronnalla menneestä tulevaan. Sijoitan tähän pariksi Juha Itkosen Kaikki oli heidän, koska se Puikkosen tapaan suuntaa muuttuvaan tulevaisuuteen. Itkosen romaanista katsotaan 2050-vuodesta kesään 2019, ja Itkonen paneutuu perheen eksosysteemiin.

Esikoisteos

Tänä vuonna olen lukenut vähän esikoiskirjoja. Siitä huolimatta nostan vaihtoehdoiksi kaksi omaperäisen kerronnan ja tunnelman vuoksi. Marketta Pyysalo saa kuluneeseen avioeroaiheeseen uutta virtaa romaanissa Kehrääjä, ja Maisku Myllymäki luo omalakisen, symbolein ladatun tunnelman romaaniin Holly.

Historiallinen romaani

Anneli Kanto vie aikaan juuri ennen uskonpuhdistusta, Hattulan kirkon maalaamiseen täyteen kuvia. Romaani Rottien pyhimys kuvaa eloisasti aikaa ja ihmisten pyrkimyksiä. Jari Tervon romaani kertoo ajasta muutama vuosikymmen eteenpäin. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa loksahtaa myös biofiktioksi mutta sijoitan sen nyt rouheaksi historiafaabeliksi Agricolan ajasta.

Kulttuurinen moninaisuus

Inkeri Markkulan romaanissa Maa joka ei koskaan sula näkyy jäätiköiden sulamisen tila mutta toisaalta se, miten ihmisissä vaikuttavat vaikeasti sulatettavat asiat. Tärkeitä teemoja ovat perimä sekä etniset, kulttuuriset juuret tai juurettomuus. Koko Hubara kertoo romaanissaan Bechi kolmen sukupolven naisen ketjusta kulttuurisin kysymyksin. Kummassakin romaanissa vaikuttavat myös erilaiset äitiysmerkitykset.

Sotaromaani

Kaksi kotirintamaromaania tarjoaa näkökulmia sota-aikoihin. Rosa Liksomin Väylä näyttää Lapin evakon taipaleen nuoren tytön kannalta ja kielellä. Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän sykkii nuoren yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuta Hangon sotaleirien siimeksessä.

Vaihtoehtoiset tavat kertoa

Tässä kategoriassa on kirjoja, joita en ole lukenut. Vielä. Ehkä. Ennakkotietojen mukaan teokset voisivat olla esimerkiksi kirjailijoilta Jukka Viikilä tai Miki Liukkonen. Kunhan veikkailen.

Huomaan, että monia näistä vaihtoehdoiksi nostamiani romaaneista yhdistää jollain tavalla vanhemmuuden kysymykset, joko niin, että niissä käsitellään suoraan enimmäkseen äitisuhteita (parissa isäsuhteita), äidittömyyttä, tai valittua tai tahatonta lapsettomuutta. 

Yhdessä romaanissa sukupolvien ketjureaktioita kovemmin koskettaa ajanymmärryksen joustavuus ja kokemusten kerrostumat. Se vie minut valitsemaan voittajan: Emma Puikkosen Musta peili. Mutta ei valinta helppo ollut.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Blogistania-kirjani 2020

Kirjasome äänestää kymmenettä kertaa vuoden parhaista kirjoista. Asetan tällä äänestyskerralla ehdokkaani kolmeen kategoriaan.

Blogistania Finlandia

3 pistettä

Marisha Rasi-Koskinen vie romaanillaan REC tarinoinnin taa omaperäisesti ja väkevästi.

2 pistettä

Anni Kytömäen romaani Margarita täyttää odotukseni historiallisen proosan täyteläisyydellä ja sanottavan määrällä ja laadulla.

1 piste

Susanne Mauden romaani Ennen kuin unohdat yllätti iloisesti, se on jäänyt siksi mieleen ja kiilaa kärkikolmikkoon.

Äänestystulokset selviävät sunnuntaina 14.2.2021, ja äänet kerää blogi Kirsin Book Club.

Blogistania Globalia

3 pistettä

Alex Schulmanin perheromaani Polta nämä kirjeet vetää vääjäämättömästi. Elämys.

2 pistettä

Elizabeth Stroutin novellistinen kerronta, selkeä ja syvä, jaksaa ihastuttaa: Olive Kitteridge.

1 piste

En tiedä parhaudesta mutta mieleenpainuvan julma: Elena Ferranten Tyttären varjo.

Äänestystulokset selviävät sunnuntaina 14.2.2021, ja äänet kerää blogi Kirjamies.

Blogistania Tieto

3 pistettä

Ei pienintäkään epäilystä: Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti.

2 pistettä

Totuus on tarua ihmeellisempää: Susan Heikkinen, Pullopostia Seilin saarelta.

1 piste

Monitahoinen: Johanna Holmström, Märta Tikkanen. Tyttö joka halusi juosta vetten päällä.

Äänestystulokset selviävät sunnuntaina 14.2.2021, ja äänet kerää blogi Todella vaiheessa.

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus

Finlandia-romaaniksi 2020: monta kysymystä, vähän vastauksia

Mistä syystä palkinto yhdelle?

Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)

Ritva Hellsten: Raija

Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.

Anni Kytömäki: Margarita

Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.

Heikki Kännö: Runoilija

Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.

Kirjakilpailu vai mikä?

Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.

Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?

Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.

Miten määritellä lajit?

Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.

Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha Hurmeen Niemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?

Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.

Miksi lisää medianäkyvyyttä?

Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.

Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.

Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.

Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.

Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?

Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…

Onnittelut!

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Vuosikatsaus 2019

Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.

Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.

Kotimainen proosa

Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja  Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalle Bollalle!

Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.

Taitelilijaromaani

Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti Tuurin Levoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.

20191109_071821_resize_81.jpg

Käännöskirjat

Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasin ja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi  Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.

Runous

Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.

Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.

Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).

Draamat

Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.

20190914_090315_resize_99.jpg

Kulttuurimatkat

Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.

Matka Islantiin oli  kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.

Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck.

Oma tuotanto

Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja AgneksenHannasta kustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.

Tunnustuspalkinto

Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).

Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.

Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.

Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.

Kiitän blogini seuraamisesta.

Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.

On erityistä, että saan jakaa niitä kanssanne.

Toivon elämyksellistä vuotta 2020!

 

18 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kulttuurimatkailu, Listaus, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Taiteilijaromaani

Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019

Bio Rexissä salillinen kirjaihmisiä hihitti, kun Finlandia-kirjapalkintojen jakotilaisuuden juontaja luki vahingossa tapaa-sanan ”tappaa”, kuunteli palkintokirjojen valitsijoiden vakuutteluja lukemisen ja kirjojen tärkeydestä ja nyökytteli jokaiselle palkinnolle: ansaittu voitto.

Hienoja palkintokirjoja, varmasti. Olen lukenut palkituista vain Pajtim Statovcin Bollan, ja sen palkitseminen on kaikin kriteerein oikein, eikä se vähennä viiden muun ehdokasromaanin tuottamaa lukunautintoa – tai satojen muiden tänä vuonna ilmestyneiden kirjojen. Ihan niin kuin nuortenkirjapalkittu Marisha Rasi-Koskinen sanoi: ”Tarvitaan monenlaisia kirjoja, monenlaisille lukijoille.” Hän lisäsi, että hän kirjoittaa kirjoja heille, jotka lukevat.

Lukijoista on pulaa. En lähde erittelemään lukuisia syitä. Pysähdyn yhteen: kirjan ja lukemisen näkyvyyden ongelmiin mediassa. Enkä lähde erittelemään kirjakritiikkipalstatilan kaventumista. Keskityn tällä kertaa kansanradiotyyppisesti Ylen rooliin.

Maksan Yle-veroa. Saan vastineeksi yhden tv-kirjailijahaastattelun lauantaiaamuisin, joitain kirja-aiheisia juttuja radiossa ja kirjatapahtumataltiointeja. Joku vuosi sitten kirjaohjelmat tv:ssä olivat lähinnä Norjasta ostettuja kirjailijahaastatteluja ja torstaiaamujen kirjavartteja. Se ei minua lohduta, että voin Arenasta veivata samoja ohjelmia vaikka päivittäin. Kysyn: missä ovat parhaaseen katsomisaikaan lähetetyt kirjaohjelmat, joissa esitellään lasten- ja nuortenkirjoja, selkokirjoja ja muita kaikkien genrejen kirjoja?

Maksan Yle-veroa. Siksi oletan, että tilastojen mukaan suomalaisten yksi yleisimmistä harrastuksista näkyisi näyttävästi Ylessä. Jos eivät kirjat näy julkisuudessa eivätkä ohjelmatarjonnassa, ei Yle ole tehnyt osuuttaan #lukuliikkeessä eikä muissa  sivistystavoitteissaan. On kyse arvovalinnasta: jos kirjallisuus on näin vähäisessä roolissa Yle-tarjonnassa, se kertoo siitä, ettei lukemisen, lukutaidon ja kirjallisuuden merkitys ole panostuksen arvoinen.

Maksan Yle-veroa. Oletan, että saan vastineeksi myös kirjallisuusjuttuja. Ei minulla ole erityistä syytä asettaa vastakkain urheilua ja kulttuuria, mutta ehkä esimerkkini konkretisoi ajatuksiani – kärjistän tietoisesti.

Lähes joka uutislähetyksessä on urheilu-uutiset. Niissä selvitetään tuloksia, julkaistaan haastattelupätkiä urheilijoista ja valmentajista, luetellaan NHL- ja Formula-tapahtumia. Miksei joka uutislähetyksessä ole kulttuuriuutisia samoin periaattein kuin uutislähetyksissä mainitaan suomalaisurheilijat sekä tulokset meillä ja maailmalla?

Tällaisia. ”Pajtim Statovci kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuudessa.” ”Laura Lindstedtin romaanille taas uusi käännössopimus.”  ”Antti Tuomaisen dekkari sai Timesin huomion.” ”Saksalaislapset kiittävät Timo Parvelan tarinataitoa.” ”Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani käsittelee uudella tavalla kotirintamaa.” ”Kirsi Ellilän romaani Lepra kertoo voitetun sairauden varjoista.” ”Kersti Juvan Löytöretki suomeen avaa kielen merkitystä.” ”Mariskan runot jatkavat lastenrunoperinnettä.” ”Sanna Karlströmin Alepala-runokokoelma yhdistää arkista kuvastoa lyriikkaan.” ”Selkokielinen äänikirja Minna Canthin Hannasta juhlistaa klassikkokirjailijan 175-merkkivuotta.” ”Kustannustoimittaja kertoo, miten Jussi Nikkilän käsikirjoituksesta syntyi esikoisromaani.” Jne.

Näitä otsikoita ja niistä juttuja riittäisi joka uutislähetykseen ja niistä omiksi ohjelmaideoiksi. Siis jos niin valitaan –  jos kirjallisuudella on se arvo, josta juhlapuheissa todistetaan. Kun kirjat eivät näy julkisuudessa, ne pysyvät näkymättöminä, tavoittamattomina. Silloin ne eivät näy kaikille ihan normaalina ajankäyttövalintana. Se on arvovalinta.

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Maksan Yle-veroa. Hyvä toimitusjohtaja, Merja Ylä-Anttila: saitte valita kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hyvä valinta! Valitkaa seuraavaksi Yle-tarjontaan kirjallisuus.

20191127_160925_resize_69.jpg

25 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot