Avainsana-arkisto: Saara Turunen

18 maaliskuun, 2021 · 8:02 am

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Käy järkeen tämä Saara Turusen kirjallinen tyyli. Järjettömiä asioita (Tammi 2021) on mutkatonta luettavaa, vaikka kertojalla on mielenmutkia. Suora kerrontatapa – nakuttavan pelkistetty virketyyli, päiväkirjaomainen tapahtuma- ja ajattelukuvaus – on aika pitkälti riisuttu kielellisistä krumeluureista.

Teen sellaisen ratkaisun, etten ala erityisesti tulkita kirjaa. Aluksi huokailen hohhoijaa tätä minä-auto-leikkiä, mutta annas olla, teksti vetää vääjäämättä mukaansa ”minän” mietintöihin ja matkoihin. En lähde pöyhimään tätä autotällaista, antaa minäkertojan kertoa vain. Olkoon kirja minulle romaani: taidokkaan järjellistä kerrontaa järjettömistä asioista kuten tunteista. Lupasin olla tulkitsematta, mutta kyllä ruukkukasvit ja linnut pintaa syvemmälle sujahtavat.

•

Juoni on sellainen, että dramaturgiopiskelija ja sittemmin valmis teatterin tekijä ja kirjoittaja rakastuu Barcelonassa ja jatkaa suhdetta etänä. Vuosia vierii, ero käy mielessä, mutta suhde vain jatkuu. Kallonkutistajaakin tarvitaan, jotta kuvio kertojalle selkiytyisi. Rakkauden lisäksi tarinointi käsittelee elämän jatkumista, sen haurautta, hetkellisyyttä, rajallisuutta ja kuolemaa. Ja sitä, miten rakkaus pakenee määrittelyä ja mitä sitoutuminen tarkoittaa.

”Ajattelen, että kirjoittaisin jotakin, mutta en ole varma, mistä aloittaisin. Kirjoitan pienen kappaleen, joka käsittelee miestäni, sitä miten olimme hankkineet imurin, ja sitten mietin, onko sellainen kiinnostavaa. Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jotakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”

•

Turunen ravistelee rakkauden irti romantiikasta. Samoin hän tekee seksille, tai tapahtuu niin, että siitä riisutaan hehkutettu hekuma. Seksi erikoisen raikkaasti palautuu siihen, miten kokemukset ovat yksityisiä ja erilaisia. 

Ja kylläpä kirjassa käsitellään paljon kaikenlaista. On yksinäisyyttä, taiteilijuutta, perhettä, naiseuden käytösmalleja, Katalonian kuohuntaa, kulttuurien tapoja ja tapojen erilaisuutta. Olenpa Turusen edellisetkin kirjat lukenut, mutta tämä yllättää iloisesti tyylin tinkimättömyyden ja käsittelytavan vuoksi: Järjettömiä asioita, elämän- ja kuolemanvakavia asioita – vaan ei tosikkomaisesti.

•

Saara Turunen

Järjettömiä asioita

Tammi 2021

romaani

232 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 maaliskuun, 2018 · 4:46 pm

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Saara Turusen Sivuhenkilö-romaanin minäkertoja kuvaa elämäänsä esikoisromaanin julkaisun jälkeen. Hän etenee kronologisesti ensimmäisen vuoden ja välillä poikkeaa muistelemaan ex-mieheen, nuoruuteen ja lapsuuteen liittyviä asioita. Vuoden mittaan katoavat odotukset esikoisromaanin vaikutuksesta elämänotteeseen. Myös kirjan vastaanotto on pettymys. Yksinäisyyden ja vierauden tunteet lisääntyvät. Se johtaa perimmäiseen kysymykseen:

Miksi minä elän?

Pähkäilen kerrontakerroksia. Romaani alkaa tutulla kuvauksella minäkertojan asunnosta. Sama kämppä kattokoukkuineen ja palmuineen tuli minulle tutuksi Turusen Hanna-novellissa (antologiassa Jatkuu!). Novellin statementit patriarkaalisesta kaanonista ja epätasa-arvoisen sukupuolittuneesta kohtelusta toistuvat romaanissa. Tunnistan riipaisevasti Turusen Sivuhenkilö-romaanista samat yksinäisyyden uhat ja mahdollisuudet kuin Turusen Hanna-novellissa ja Canthin Hannassa.

*

Kerronta ja tyyli on tunnistettavissa Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö. Tarkka virke, selkeä sanonta tallentaa havaintoja, tilanteita, ajatuksia ja toimintaa. Välillä on listauksia, jopa proosarunon kaltaisia. Ja varjolista kaanonkirjoista. Päänsisäisen paljastaminen tapahtuu kaikkiaan nasevasti. Esimerkiksi hetket, joissa kertojan tunne sanoo muuta, mutta suu käy kiltisti. Ja häpeän hellittämätön ote.

Sivuhenkilö

Kansikuvassa kuihtuvat esikoiskirjapalkintokukat.

Joukossa on purevuutta ja kitkeryyttä sekä hauskoja huomioita, tarkkailijan väläyksiä etenkin taidepiirien kokoontumisissa, myös perheen parissa. Minua huvittavat ilmaisut tyyliin ”maamme huomattavin sanomalehti”, ”kuuluisa ystäväni” – osoittelevat peitot selvästi tunnistettavien asioiden ja henkilöiden päällä.

Kuka kertoja on? Fiktiorakennelma? Sekä-että-hahmo mielikuvitusta ja kirjailijaa, ”Saara Turunen”? Vai ”oikea” Saara Turunen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanin ilmestymisen jälkitunnelmissa? Oikeasti tunnistettavuus, ”oikea”,  hämmentää minua, koska olen kasvanut antibiografiseen kirjallisuuskäsitykseen. Sen tökkiminen saa minut miettimään todellisuuden luonnetta. Sitä, miten asiat näen – tai miten kirjailija näkee ja välittää maailmaa, joka kirjassa muuttuu tarinaksi.

Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun vain kannattaisi sanoa, että kyllä joka sana on omasta elämästä poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö lukijat epäilemään totuutta, kuten kirjailija Kjell Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menekin tässä nyt vessaan. Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Oliko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistui hyvältä?

Noin suoraan Sivuhenkilön kertoja vastaa totuustivaamisiin. Hän kertoo suoraan sekin, miten kertoja kokee ymmärtämättömän kritiikin, sitä myötäilevät blogijutut, kustantamon panostuksen tai sen puutteen, tuttavien kyselyt myynnistä, perheenjäsenten kirjahämmennyksen jne. Hän kertoo suoraan esikoisromaanin tavoitteet ja teemat. Esikoisesta ”viisastuneena” tämän kirjan nimi on suora: miltä tuntuu olla sivussa itsestä, parisuhteesta, perheestä, ystävistä, työstä, erilaisista yhteisöistä.

*

Sivuhenkilö pistää miettimään. Mitä voi julkaista taidekokemuksista? Piti lukea oma Rakkaudenhirviö-postaus ja tarkistaa, kuulunko mutta-varautujiin, HS-kritiikin myötäilijöihin vai johonkin muuhun leiriin. Turunen kuvaa sitä, miten vereslihaisesti tekijä odottaa ja tutkii palautetta. Hän huomaa ystävälle antamastaan palautteestaan arvioimisen vaikeuden.

Myöhemmin jään miettimään, miten hankalaa taideteoksista puhuminen ylipäätään on. En oikeastaan tiedä, miten niistä voisi keskustella loukkaamatta toista. Ehkäpä olisi tarkasteltava ainakin niitä syitä, miksi haluaa puhua kriittisesti. Siis että onko sellaisen takana halu auttaa toista, vaiko jotakin ihan muuta, kuten oman erinomaisuutensa korostaminen.

Niinpä – mitä arviointi sitten tarkoittaa kritiikeissä ja blogijutuissa? En juuri tunne taiteilijoita, eikä teostulkinnoissani ole tarkoitus kirjoittaa heistä henkilökohtaisuuksia, silti on mahdollista, että he ottavat jutut henkilökohtaisesti. Pitääkö minun alkaa säästellä sanojani vai taiteilijoiden kasvattaa paksua nahkaa niin kuin Turusen kirjan kertojaa kehotetaan tekemään? Kun muotoilen mielipiteitäni, pöyhkeilenkö omien oivallusten ihmeellisyydellä?

Jokaisen julkisesti kirjoittavan täytyy tiedostaa ja määritellä toimintatapansa. Niistä ja teoskokemuksesta on syytä rehdisti ja perustelevasti kertoa. Sitä ei voi välttää, että tekijöiden ja lukijoiden (joita ovat myös kriitikot ja bloggaajat) joukossa on erilaisia maku-, tyyli-, aihemieltymyksiä.

*

Sivuhenkilössä melankolia ja erillisyys vallitsevat, vetävät pinnan alle. Loppua kohti pääsen kertojan kanssa haukkaamaan happea. Tukahduttavien asioiden vaikutus vaihtelee eri aikoina. Ja kirjoittaminen on keino käydä niitä läpi. Turusen taiteilijaromaani vakuuttaa kaihtelemattomuudellaan. Se avaa rohkeasti matalat mietteet. Pidän siitä, miten vahva näkemys ja olemisen hauraus yhdistyvät. Pinnalta yksityinen, tunnuksellinen purkaus sisältää jälleen kerran yleisiä, jaettavia asioita.

Mieleeni tulee tilanne viime syksyltä, kun olin teatteri Jurkan näytelmän Kim, Lekki ja Namwaan ennakkoesityksessä. Sen jälkeen haahuilin metrin päässä dramaturgi-ohjaaja Turusesta ja odotin, että hän päättäisi juttunsa tuttavansa kanssa, jotta olisin saanut esittää henkilökohtaiset kiitokset hienosti päähenkilö-kertoja-kirjailija-näkökulmia kieputtavasta Hanna-novellista ja kerrontatyyliltään taitavasta Rakkaudenhirviöstä. Siinä sitten pyörin miettien, millä sanoilla kiitokseni esittäisin. Hetken pälyilin, enkä kehdannut kakistaa kiitoksia ääneen. Miltähän sekin kirjailijasta näytti ja tuntui?

– –

Saara Turunen
Sivuhenkilö
Tammi 2018
romaani
7 tuntia 12 minuuttia, lukija Anni Kaaja
162 sivua.
BookBeat: kuuntelin alun, luin loput eKirjana.

Taitelijaromaani

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

15 lokakuun, 2017 · 6:59 am

Teatteri Jurkka: Kim, Lekki & Namwaan

Näytelmä Kim, Lekki ja Namwaan on syntynyt otsikosta luettavissa olevien naisten ja Saara Turusen yhteistyönä. Turunen sai vuosia sitten idean saattaa näyttämölle muita kuin ammattinäyttelijöitä kertomaan Suomeen rakkauden vuoksi muuttaneiden tarinoita ja siten tarkastella myös suomalaisuutta. Prosessista Turunen kertoo enemmän Teatteri Jurkan kotisivujen tekstissä, jonka perusteella voin vain todeta, että lähtökohta on tärkeä ja esityksen sisällön tuottamiseen täysillä heittäytyneet esiintyjät rohkeita.

Naiset esittävät vuorotellen monologeja, suomeksi ja englanniksi. Niiden välissä thai-kieliset iloiset rupattelut välittävät naisista toisen puolen – silloin minä olen kielitaidoton ja esiintyjät elementissään. Esityksen voitto on se, että  se moniäänisesti välttää thai-suomalaisuus-yksinkertaistukset, vaikka tyypillisiä kulttuurimielikuvia sivutaan.

Naisten elämäntarinat ovat kasvukertomuksia. Jokaisen kertojan lähtökohdat ja vaiheet eroavat toisistaan, ja siksi niitä seuraan herkeämättömällä mielenkiinnolla. Esiintyjien tarinoiden sisältö ja tapa kertoa viehättävät ja liikuttavat. Aitous ja raikkaus valloittavat. Myös kehon kieltä käytetään esityksessä mainiosti sipsuttelusta tanhuun ja revittelevään miestanssiin. Naisissa on ilkikurisuutta, riemua, voimaa ja herkkyyttä.

Esitys kertoo thai-naisten ohella suomalaisista miehistä – ja taas pisteet siitä, että yksioikoisuudet ohitetaan. Yhdelle naiselle suomalainen mies on aina kannustava sielunkumppani, rakastettava robotti, toiselle arvostuskokemus hiipuu arvostamattomuuteen, ja kolmannen elämänkulussa ero rajoittajamiehestä on reitti täyteen omaehtoiseen, häpeämättömään minuuteen. Katsojalta itku tiristyy väkisinkin tunteikkaissa tuokioissa, samoin hulvattomuuksissa.

Kim

Ihastelen monia näyttämöratkaisuja. Esimerkiksi esineet symboloivat syviä tuntoja. Sellaisina toimivat perunat, kahvikupit, pikkukuuset, käärme ja hirvensarvet. Valokuvilla on pieni rooli, suuri vaikutus. Paljastan nyt yhden minua säväyttäneen näyttämökuvan. Sain aika alkuvaiheessa kuulla, miten käärmeen näkeminen merkitsee thai-kulttuurissa rakastetun pikaista kohtaamista. Käärmeen avulla kiteytetään rakastuminen ja suhteen aistillisuus. Kun käärme sitten haudataan suomalaisen metsämökkipihan perunakasaan, se riittää kuvaamaan monen haaveen hautaamista.

Ihastelen myös tapaa, miten suomalaismiehet kuvitetaan jorailukohtauksessa: riemastuttava remuaminen sisältää samalla piikkejä äijäilystä ja tuskallisia thai-naisten kokemuksia kuten setelitukkoa tyrkyttäviä turjakkeita. Kohtausta voimistaa kunnon Suomi-iskelmä, joka tilanteessa muuttuu hupsutuksesta satiiriksi. Muutenkin äänimaailma on monipuolinen ja tilanteita sävyttävä kanneltyyppisestä taustamuzakista ja länsimaisista klassikkokappaleista buddhalaismunkkien muminaan.

Mitä enemmän esitystä muistelen, sitä enemmän kerroksia siitä keksin. Paljon kokemuksestani kertoo se, että työviikosta ryytyneenä raahauduin ennakkoesitykseen, ja lähdin sieltä virkistyneenä ja virittyneenä. Esitys puhuttelee: yksityisestä tulee yleistä ja yhteiskunnallista, kulttuurinen monimuotoisuus yhdistää vierasta ja tuttua. Loppukohtaus tiivistää sen, että esityksen naiset ovat tulleet sinuiksi kahden kulttuurin kanssa – tai sanoisin mieluummin: minuiksi, omiksi itsekseen.

– –
Kim, Lekki & Namwaan
Teatteri Jurkka, ensi-ilta 14.10.2017
Näyttämöllä: Kim Tauriainen, Lekki Nutchanart, Namwaan Yingsuksantisuk
Ohjaus ja dramaturgia: Saara Turunen
Dramaturginen dialogi: työryhmä
Koreografi: Janina Rajakangas
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

kim2

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,

19 elokuun, 2017 · 6:59 pm

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Erkka Mykkänen sai päivänä eräänä idean jatkaa tai varioida fanittamansa kirjailijan teosta. Hän veti hankkeeseen mukaan muita ja päätyi toimittamaan novellikokoelman Jatkuu! (Gummerus 2017). Kymmenestä kotimaisesta klassikosta kimpoaa nykykirjailijoiden omaääniset variantit.

Novellit jakaisin karkeasti neljään kastiin. Muutama juttu on suoraa jatkoa esikuvaromaanille, ei imitoiden mutta tyyliä tavoitellen (Seitsemän veljestä ja Sinuhe). Pari kirjan tekstiä pysyy alkuperäisen proosan ympäristössä ja mentaliteetissa, mutta vie tarinaa uusille urille (Kalevala ja Ylistalon tuvassa). Jokunen kertomus ottaa alkutekstin tarinasta ytimen ja muokkaa siitä modernisoinnin (Mirdja, Rautatie, Sudenmorsian ja Taikatalvi). Neljäs joukko tekstejä on sellaisia, jotka irtautuvat alkuperäisestä leikittelemään kerronnan omistajuudella (Hanna ja Rakastunut rampa).

Pidän novellien tyylien vaihtelusta ja kirjavuudesta. Siinä missä Laura Lindstedt ja Anu Kaaja hengästyttävät kokeellisuudellaan, Antti Heikkinen naurattaa terävänleppoisasti ja Juha Hurme hurmaa tekstirytmillä. Mieli tekisi monesta novellista raapaista ajatuksia, mutta keskityn nyt kolmeen.

Jatkuu

*

Aloitan Juhani Karilan novellista ”Sudenmorsian – Halfbreed”. Aino Kallaksen intensiivisen romaanin sijoittuminen novellissa peliympäristöön viehättää. Juju on lähinnä pelaajapojan tunne-elämän lämpimässä kuvauksessa ja Sudenmorsian-romaanin teemojen tulkinnassa, joka välittyy teiniparin dialogissa. Novelli antaa aihetta miettiä nuorison kirjojen lukemista tai lukemattomuutta. Karilan tekstistä taitaa tulla ”must” äidinkielen tunneille.

– Sano yksikin kakstuhattaluvulla kirjoitettu fantasiakirja, joka on hitti itekseen? Ei semmosia vaan oo. Enkä mää tiiä, onko kirjasarjoillakaan kohta ennää mittään väliä. Tai siis, kuka muka lukkee ennää?

*

Saara Turunen on vaikuttunut Minna Canthin Hannasta. Turusen novellissa äänessä on Canthin Hanna, mutta hän tuntee samalla Turusen novellin kirjailijan. Aikaraja häviää näiden naisten väliltä: ”Hän näkee miten onnellinen minä olin, miten nuori ja hehkeä, ja miten pilalle kaikki meni syistä, joita on vaikea summata.” Hannan ja novellin kirjoittajan yksinäisyys ja sydän syrjällään olo koskettaa. Kerronta on monitasoista, tyyli tiivistä. Hanna on Hanna; Hanna on novellin kirjailijan äänitorvi niin kuin aikanaan Canthin; Hanna on novellin kirjoittajan samastumiskohde ja ponnahduslauta.

Naisten alisteinen asema Canthin aikaan, Canthin kirjoissa ja sittemmin kirjallisuuskaanonissa saa osakseen ansaittua tölmimistä. Pidän Turusen novellin eläytyvyydestä ja kiukusta.

Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. – -. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Hän ei viittaisi elämänsä aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen, niihin viitataan ihan tarpeeksi joka tapauksessa.

*

Melkein tunnen piston sydämessäni siirtyessäni seuraavaan klassikkoon. Mielessäni kaikuvat Turusen novellin sanat, nämäkin: ”- – tarinani kirjoittajan talo ei olisi alituisen purku-uhan alla, vaan se olisi museoitu samalla tavalla kuin mitättömämpienkin mieskirjailijoiden mökeille on tehty.”  Eihän tuo pisto voi tarkoittaa ikisuosikkiani, kaanonin kärjessä kekkuloivaa miestä? En pidä häntä sikamiehenä enkä mitättömänä, vaikka vain miesten kehityksestä kertoi. Feministinä itseäni pidän, ja soisin entisille ja nykyisille naiskirjailijoille näkyvyyttä, silti minun puolestani paikkansa kaanonissa saa pitää myös Aleksis Kivi.

Kuinka ollakaan: Turusen novellin ajatuksiin resonoi Petri Tammisen viidestoista luku Seitsemälle veljekselle. Tamminen tavoittaa Kiven kielen ja veljesten persoonien tyylin. Novellin alku ja loppu läikähtelevät kivimäisinä luontokuvauksina, ja niiden välissä veljekset viettävät sanaillen keski-iän kesäpäivää. Eerolla on asiaa, kahteen sanaan tiivistäen: hegemoonillinen maskuliinisuus. Sen aika on ohi, ja muutakin:

Eero: Turku taikka Tukkiholma, jossakin siellä nyt leivottiin pöytäämme leipä, jossa meillä on paljon pureskeltavaa, sen myönnän. Vaan tahtoisinpa tarjota vielä paakkelssin päälle, sillä tosi on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaariväelle eritoten.

Novelli hyrisee huumoria – tiedä häntä, on jopa tämän ajan näkövinkkelistä anteeksipyyntö Kiven romaanin äijäily-yksipuolisuudesta. Se voi olla myös lempeän satiirinen huomio siitä, mihin veljesten olisi kyettävä päästäkseen nykykaanoniin. Joka tapauksessa veljessarjan välkyimmän johdolla seitsemän miehen voima vääntyy tasa-arvon suuntaan. Kun Kiven kehitysromaanissa veljeksistä tuli yhteiskuntakelpoisia, Tammisen novellissa heistä on tulossa nyky-yhteiskuntakelpoisia jälleen yhteisen motivoinnin ja päätöksen jälkeen.

Juhani: Juuri näin ja siitä poikki.

*

Jatkuu! -kirjan novelleita edeltää kirjailijoiden lyhyet kootut selitykset novellin pohjaksi valitusta tekstistä. Monista niistä huokuu se, että klassikot elävät tai ovat iloiseksi yllätykseksi heränneet uudelleen henkiin. Yksi kirjan tarkoitus on palauttaa novellista innostunut lukija alkutekstiin. Ainakin niin kävi minulle, sillä päivitän seuraavaksi Canthin Hannan, jonka sain suit sait sukkelaan tablettinäytölle Kansalliskirjaston nettisivuilta.

– –

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toimittanut Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
novelleja
252 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jatkuu_sisällys

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , , , , , , ,

18 marraskuun, 2015 · 7:54 pm

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Ja niin minä tartun kynään ja alan kirjoittaa. Kirjoitan ja kirjoitan tätä tarinaa. Miksi piti mennä niin kauaksi? mietin ja kirjoitan aina vaan, kunnes tulen tähän.

Saara Turusen Rakkaudenhirviö (Tammi 2015) höynäyttää: luen romaania ihan sumeilematta kirjailijan omaelämäkertana, sellaisena terapiakirjana, jonka kirjoittamiselle ei ole ollut vaihtoehtoja. Niin tai näin, kertojalla meni elämän ensimmäiset vuosikymmenet selvittääkseen ydinkysymykset, eli miten ihmisen on mahdollista sanoa: ”I love my country, I love my mother.”

Rakkaudenhirviö poikkeaa muista kasvukertomuksista kerrontatyyliltään. Teksti on pinnalta yksinkertaista. Lyhytvirkkeisyys tekee siitä nakuttavaa. Välillä se rasittaa, ja yli 400 sivua on ihan liikaa, ja silti ymmärrän, ettei tarinasta ole ollut varaa jättää pois. Kertojalla on silmää tarkoille yksityiskohdille.

Minäkertoja on ääneltään kuin ala- ja yläkoulun niveleen juuttunut, ja hän kuulostaa aluksi pikkuvanhalta ja lapsuusvaiheiden kuvauksen ohitettuaan taantuneelta. Tämä ei ole moite, sillä juuri tyyli tekee kirjasta kiinnostavan. Kerronta auttaa sisältöä: tavallisesta tulee nyrjähtänyttä.

Perhesuhteet ovat pohjana kaikissa kasvukertomuksissa. Tässä haetaan päähenkilön kasvualusta isovanhemmista, symbolisista suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syntysanojen lausujista, ja heistä edetään lapsuusperheen herranpelkoiseen ja syyllistävään elintapaan. Äitisuhde on suurennuslasin alla. Jos olisin Turusen kirjan äiti, kävisin loppuikäni terapiassa, eikä äidin kasvatuksen jäljiltä kertojalle taida pelkkä itsehoitokirjoittaminen riittää.

Tavalliseksi naiseksi aikovalla on monta asiaa opittavanaan. – -. Tavallinen nainen tietää, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja siksi hän on aina nöyrä ja vaatimaton. Jos tavalliselta naiselta kysytään kylässä, haluaako hän mehua vai limpsaa, osaa tavallinen nainen vastata, että en minä mitään tarvitse. Tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni. Miehet eivät nimittäin tykkää sellaisista naisista, jotka ovat lukeneet liikaa. Kirjojen lukeminen tekee naisesta erikoisen. Miehiä alkaa kyllästyttää ja niin miehet hyppäävät autoihinsa ja ajavat tiehensä.

Kelpaamattomuuden siemen itää, silti tavallisuus pysyy sitä kauempana, mitä enemmän sitä tuputetaan. Kiinnostavaa on kirjassa paljon: pimeä huumori, masennuksen mustat pöllähdykset, ystävyyden epätoivoiset sävyt, suomalainen ulkomailla, ulkomaalainen Suomessa ja taideopiskeluhömelehtiminen. Kannessa on lehmänainen, ja sen hahmossa kertoja, muutenkin elämässä kuin ulkopuolinen, etäännyttää vaikuttavasti itsensä kaikkein kauheimmissa paikoissa.
Rakkaudenhirviö

Rakkaudenhirviössä on paljaita tarkasteluhetkiä, pitkäpiimäistä tarkkuutta, arvaamattomuutta äkkikäänteisiin matelevan kertojan ansiosta, riipaisevaa irrallisuutta ja sydämeen käyvä lopetus. En ihmettele, että kirja on esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

_ _ _
Saara Turunen
Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
esikoisromaani
441 sivua.
Sain kirjan kustantajalta kirjamessuilla.
Ihastuneiden lukijoiden joukossa ovat Pihi nainen, Mari A, Lumiomena ja Kirsin Book Club.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: