Kun Helsingin Sanomissa julkaistiin joulukuun alkupuolella elokuvatoimittajien laatima Vuoden 2014 parhaat elokuvat -koonti, lähes kaikkien suosikki oli Richard Linklaterin Boyhood. Kirjallisuustoimittajilla ei ollut lähimainkaan sentapaista konsensusta vastaavissa kirjalistauksissa.
Boyhood-innostukseni (blogissani 11.11.2014) seurauksena vietin yhtenä joulukuun viikonloppuna varsinaisen Linklater-maratoonin katsomalla putkeen Before-sarjan. En uupunut, vain hieman hengästyin. Trilogiasta kehittyy samankaltainen fiktioon verhottu seurantadokumentti kuin Boyhood-elokuvastakin. Yhdeksän vuoden välein tehdyt kolme elokuvaa etenevät päähenkilöiden ikääntymisen ja kehityksen tahdissa, mikä on kerrassaan kiehtovaa. Luulen että oli eduksi, että uusintakatsoin elokuvat peräjälkeen enkä pitänyt taas niiden katsomisvälinä yhdeksää vuotta.
Rakkautta ennen aamua (Before Morning 1995) kertoo amerikkalaisen Jessen ja ranskalaisen Celinen kohtaamisesta junassa ja yhdestä yöstä Wienissä. Parikymppinen pari on raikas näky. He säteilevät nuoruuden seikkailua, sattumalta syttynyttä ihastusta ja spontaaniutta. Kaikki on vielä edessä, silkkaa mahdollisuutta.
Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset 2004) sijoittuu Pariisiin, johon Jesse on tullut markkinoimaan menestyskirjaansa, joka on romaaniksi taivutettu tarina yöstä Wienissä. Pari tapaa ja kävelee pitkin Pariisia puimassa kuluneita vuosia. Kolmikymppisissä näkyy jo hienoinen elämänpettymys: kaikki ei ole edennyt toivotusti, silti voi valita, mihin suuntaan edetä.
Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight 2013) on keski-ikäisen parin pajatusta arkihuolista ja suhteen väljähtymistunnoista. Myös uusperhekuvio antaa ajateltavaa. Loma lumoavissa Kreikan maisemissa ei vastaa täysin odotuksia, mikä kirvoittaa pariskuntaa tilityksiin.
Elokuvat tempaavat parin pariin, vaikka ne ovat epäelokuvallisia: lähinnä pelkkää puhetta ja kahden päähenkilön lähikuvaa. Kyse on rakkaudesta – vaan ei ällösti makeillen. Elokuvat koskettavat muullakin elämään kuuluvalla. Jesse (Ethan Hawke) ja Celine (Julie Delphy) tekevät henkilöistään tosia: he vetävät rooleja, purkavat niitä, herkistyvät, avautuvat ja läikkyvät tunnelmien mukaan. Keskinäinen kipinä, huumori ja rytmi ihastuttavat. Hawke on välillä jäädä Delphyn lennokkuuden jalkoihin vaan ei haitaksi asti.
Hawke ja Delphy ovat käsikirjoittaneet elokuvat ohjaajan kanssa, mikä varmasti vaikuttaa dialogin luontevuuteen. Vaikkei itse olisikaan samassa elämänvaiheessa, hahmoihin on helppo eläytyä. On myös nerokasta, että joka elokuva rajoittuu vain muutamaan tuntiin, sillä tiivistetyssä ajassa henkilöt pääsevät aika vähin kaarteluin tärkeisiin aiheisiin.
Vaikka joka elokuvassa ympäristö vaihtuu ja miljööllä on tietty merkitys, se on lopulta vain harkittu jokapäiväisyydestä erottuva kulissi kohtaamisille. Ensimmäisen osan tuoreutta on vaikea ylittää. Seuraavien osissa ajan vääjäämätön kulku on tavoitettu aidosti näyttelijöiden olemuksessa ja puheenaiheissa. Toisessa osassa on hitusen häirtisevää poseerausta ja kolmannessa hienoista hermoiluhapuilua, mikä johtunee siitä, että pääpari ei voi enää keskittyä vain toisiinsa. Aikajatkumo on ainutlaatuinen – en voi kuin toivoa, että vuonna 2022 tapaan viisikymppiset Jessen ja Celinen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 