Avainsana-arkisto: Brunetti

12 maaliskuun, 2023 · 7:55 am

Neljä jännäriä Euroopan eri kolkissa

Kimppaan kaksi kotimaista (suomalais-berliiniläinen ja suomalais-espanjalainen), yhden skotlantilais-islantilaisen ja yhden amerikkalais-venetsialaisen jännärin samaan juttuun. Kirjoja yhdistää murha – yllätys, yllätys – mutta myös se, että niissä ei seikkailla päähenkilöiden tai kirjailijan kotimaissa. Kolme kirjoista sivuaa myös laitonta maahantuloa tai maassa oloa. Kaikista on jännitystä kaipaaville viihdehetkeen (vaikka onhan se karmaisevaa, että tappotarinoista on kehkeytynyt valtaviihdettä). Tässä lyhyet kirjaesittelyt tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole (Siltala 2022)

Heidi Airaksinen ammentaa 1920-luvun queer-kulttuurista. Maa jota ei ole kertoo helsinkiläisystävysten Freddyn ja Harrietin Berliinin-matkasta. Harrietin tarkoitus on päästä berliiniläisklinikalle sukupuolenkorjaukseen, mutta hän joutuukin murhaepäillyksi. Freddy tutustuu reippaaseen ruotsalaisnaiseen, jonka kanssa hän setvii tapausta.

Romaanin tunnelmaan vaikuttaa natsistuva Saksa. Kirja antaa näkymän vapaamieliseen suurkaupunkiin, jossa alkaa uhata juutalaisviha ja seksuaalivähimmistöjen vaino. Henkilökuvauksessa koskettaa sukupuoli-identiteettiä koskevat pohdinnat. Hetkittäin henkilöt saavat toivon ja onnen hetkiä kaiken uhan ja piilottelun ohella.

•

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole. Laventelimurhat 2. Siltala 2022, 314 sivua. Lainasin kirjastosta.

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa (Like 2023)

Joka kalliolle rakentaa sopii trillerilajiin. Päähenkilö Muska Meriläinen lomailee yksin Aurinkorannikolla, mutta päätyy selvittämään nuoren suomalaisnaisen katoamista. Hän tutustuu paikalliseen Pilariin, joka auttaa alamaailmayhteyksissä. Naiset epäilevät, että kyse on pahimman lajin ihmiskaupasta ja pornobisnekseksestä.

Kirjan lievetekstissä vilahtaa esikuva Lisbeth Salander, ja kyllähän Muska toimii hänen laillaan kovaotteisena omankäden oikeuden mustana enkelinä. Kaihtelemattomasti kertyy uhreja niin pahisten kuin. Muska-tyylisten kovishyvisten toimin. Juoni etenee vauhdilla, ja se vähän verottaa henkilökuvausta. Ympärisön kirja ottaa hyvin haltuun ja loppuun jää oikeudenmukaisuuden koukku.

•

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa. Kuolemansynnit-sarjan toinen kirja, Like 2023, 304 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Donna Leon: Hetken huumaa (Otava 2023)

On ilmestynyt kutakuinkin 30 amerikkalaistaustaisen Donna Leonin Guido Brunetti-tutkimuksia, eikä loppua näy. Päädyn aina lukemaan uusimman venetsialaisseikkailun, sillä jokin tässä takuuvarmuudessa yhä minua viehättää, vaikka aikamoinen setämies päähenkilöstä on kehkeytynyt. Onneksi Leon antaa Brunettin perheen nuorison hieman tuulettaa muuten seesteistä elämänmenoa. Ja joka kirjassa Brunetti nautiskelee antiikin ajan kirjallisuutta, josta kimpoaa allegorioita nykyaikaan – tällä kertaa Tacitusta.

Hetken huumaa -kirjan rikosjuoni etenee verkkaisesti ja muuttuu matkan varrella loukkaantuneiden jenkkityttöjen heitteillejätöstä vielä vakavampaan henkilöihin kohdistuvaan piittaamattomaan rikollisuuteen. Leonin valtti on humaanisuus: Brunetti ei ole kyynistynyt pitkän uran varrella vaan kykenee sävykkäisiin kohtaamisiin. Kirjan huippukohta on venetsialaisuuden ja napolilaisen murteen törmäystilanne, mikä pistää Brunetin itsetutkiskelun syövereihin.

•

Donna Leon: Hetken huumaa. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä, Otava 2023, 196 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko (Docendo 2023)

Islanti alkaa olla tätä nykyä melkein pohjoismainen dekkarisuurvalta. Uusi tekijä jännärilajissa on Lilja Sigurðardóttir, jonka Jääkylmä aurinko tutustuttaa kovapintaiseen, talouspimityksiä tutkivaan Áróraan. Nainen asuu Skotlannissa, mutta hän on isänsä puolelta islantilainen. Reykjavíkiin hänet tuo siskon etsintä: Ísafoldiin ei saada yhteyttä. 

On syytä epäillä perheväkivaltaa, mutta näppärästi kirjaan punotaan Ísafoldin kerrostalon muiden asukkaiden epäillyttäviä toimia, joten lukija ei voi olla alkuun varma, kuka ja mitä on tehnyt. Áróra sotkeutuu sattumalta myös paikallisiin talousrikoksiin, ja suhdemutkiakin on luvassa. Ja kyllähän taas kiehtova islantilaisuus tuo kirjaan omaa viehätystään. Päähenkilöstä kehkeytyy kiinnostavan rosoinen, ja haarautuva juonenkuljetus pysyy hyvin hyppysissä.

•

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko. Áróran tutkimuksia 1, suomentanut Maijakaisa Matthiasson, Docendo 2023, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , , , ,

2 huhtikuun, 2020 · 6:47 am

Brunetti vs. Kolme evankelistaa

Olen tottunut lukemaan vuosittain yhden Donna Leonin ja yhden Fred Vargasin dekkarin. Ei tämäkään vuosi tee poikkeusta. Vargasilta lämmittelen vanhaa kirjaa, ja Leonilta nappaan uusjulkaistun kirjan.

Leonin kirja Anteeksiannon houkutus (Otava 2020) kertoo muistisairaiden vanhusten huijaamisesta, Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus 2020/2003) puolestaan lievästi kehitysvammaisen henkilön hyväksikäyttöä. Kirjat antavat pientä lohtua siitä, että ainakin joskus väärinkäyttäjät paljastuvat. Leonin kirjassa ei ole mustavalkoinen tilanne, mutta Vargasin tarinassa touhuaa selkeä pahis.

wp-1581857149214.jpg

Kumpikin kirjailija on mielistynyt akateemiseen sivistykseen. Vargasin Kolme evankelistaa -sarjassa toimii useita tutkijoita, joiden erityisalaa on keskiaika tai ensimmäinen maailmansota – silti he tuuppaavat arvokkaita havaintoja oman ajan murhatutkintaan. Leonin Brunetti-sankarin rouva on kirjallisuudentutkija, jolle puoliso pulisee tutkinnan yksityiskohtia. Myös Brunetti ihailee vanhaa sivistystä, reflektoi sitä, esimerkiksi Antigonea lukiessaan näin:

”Antigone on päättänyt, että veli on haudattava ja että hän tekee sen itse. Hän pyytää siskoaan auttamaan, mutta Ismene – varovainen Ismene-raukka – ei suostu. Laki on vahva. ’Me kärsimme ja tuhoudumme kauhealla tavalla, jos muutamme lakeja väkisin.’
’Enpä usko’, Brunetti sanoi ääneen.” – -.
Brunetti jatkoi lukemistaan ja pääsi pian Antigonen kohtalokkaaseen julistukseen, että hänen oli tehtävä niin kuin omatunto sanoi.”

Vargasin dekkari Ei takkaa, ei tupaa lönkyttelee eteenpäin pilke silmäkulmassa ja originellit henkilöt herättävät kiinnostuksen. Vaikkei silmiini syty ihan samalaista hohtoa kuin Adamsberg-sarjaa lukiessa, nokkelaa sanailua ja juonenkuljetusta seuraan mielenkiinnolla. Humaani henki leijuu, vaikka murhia setvitään. Juoni on lyhykäisyydessään se, että heikkolahjaista nuorukaista lavastetaan murhaajaksi, joten hyväsydäminen entinen ilotyttö kääntyy Louis Kehweilerin puoleen, hän puolestaan ränsistyneen talon asukkien eli ”evankelistien” – johan kelmintouhut ratkeavat, eivät helposti eivätkä suoraviivaisesti vaan viihdyttävän mutkikkaasti.

Leonin Anteeksiannon houkutus veivaa tuttuja juttuja Brunettin kotona ja töissä. Välillä tuumailen Brunettin suhdetta sihteeri-Elektraan, välillä vaimoon – ja etenkin vaimoon suhtautumisessa on jotain oudon varovaista, vaikka liitto on kestänyt parikymmentä vuotta.

Aika pitkitetyksi Leonin kirja venyy, ja tutkittava juttukin muuttuu matkan varrella. Huoli nuorista ja huumeiden leviämisestä hukkuu realiteetteihin, ettei asialle voi oikeastaan tehdä mitään. Eikä vanhojen eikä vammaisten asema ole kunnallisissa palveluissa kummoinen, ja yksityiset kynivät omaiset vararikkoon. Joten yhteiskunnallisia virtauksia pulppuaa taas Leonin venetsialaisista kanavista, ja se on minusta ihan oikein. Muuten ei uusin Leonin dekkari ihmeesti hetkauta, mutta eihän tätä vuosirutiinia voi katkaista. Italialaisuus, eri kielet tahi murteet nousevat tärkeiksi pohdinnan kohteiksi – vähän niin kuin Ferranten Napoli-sarjassa korostuu, mitä kielimuotoa milloinkin puhutaan.

Paria asiaa vielä ihmettelen. Onko Vargasin Adamsberg-sarja jumissa, kun vanhoja suomennoksia julkaistaan uusintapainoksina? Miten Brunettin vaimo ehtii yhä vain kokata monen ruokalajin lounaat ja päivälliset yliopisto-opetuksen ja tutkijahommien lomassa?

– –

Donna Leon
Anteeksiannon houkutus. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2020
dekkari
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Fred Vargas
Ei takkaa, ei tupaa. Kolme evankelistaa -sarja
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2003/2020
271 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

29 maaliskuun, 2019 · 4:16 pm

Donna Leon: Maalliset jäänteet

Matkan varrella olen välillä väsähtänyt sisäsiistin ja kultivoituneen Guido Brunettin seurassa, vaikka venetsialaisympäristö ja sen ongelmat kiinnostavatkin. Viisikko-sarjaa muistuttava ateriointikuvailu ja verkkainen juonipurku toisaalta huvittaa. Olen kuitenkin uskollisesti lukenut kaikki Donna Leonin sarjan dekkarit, vaikken kaikista viimevuotisista kirjoista olekaan postannut.

Maalliset jäänteet (Otava 2019) on sarjaosa, jonka kanssa virkistyn. Ennallaan on Brunettin työpaikan hierarkia ja suhteet, esimerkiksi gesturan sihteeri loistaa korvaamattomana tietolähteenä. Rakkaus perheeseen ei horju, mutta jotain erilaista värinää tai suvantoa on nyt luvassa. Brunetti näet lomailee yksin, joskin olosuhteet selittävät ratkaisun. Brunetti lukee antiikin tekstejä ja muuta sivistävää. Ja pohdiskelee.

”Brunetti oli lukenut vastikään kirjan, jossa sanottiin, että kanahaukka kykenee erottamaan perhosen siipisuonet: mistä sen tietää, mitä kaikkea me pystymme näkemään? Tai tuntemaan? Mahdollisuuksia on rajattomasti, jokainen meistä on erillinen valintojen ja kykyjen universumi.”

Kirjan alkupuoli paljastaa taas hyväosaisten etuiluaseman; loppuosa korostaa sitä ja korruptiota. Mutta välissä luen elävää, kaunokirjallista kuvausta helteisestä lagunasta, soutamisesta ja mehiläisten hoidosta. Alkaa jopa vaikuttaa siltä, että rikos, jota Brunetti alkaa ratkaista, on mehiläisten kuolema.

Ei, kyllä ihmiseen liittyvä katoamistapaus vaatii selvityksen. Tapaus ei ole kuitenkaan tavanomainen, ei myöskään ratkaisu. Minut virittää hyviin kirjakokemustaajuuksiin se, miten kirjassa kuvataan ihmisten läheisiä suhteita, joissa on silti vierautta, ja lisäksi kiehtoo syyllisyysteeman kuvaus. Ajankohtaisuutta lisää vanhustenhoidon problematiikan sekä ilmastonmuutoksen ja ympäristörikosten käsittely. Eli ahmin uusimman Brunetti-dekkarin.

20190221_092231.jpg

– –

Donna Leon
Maalliset jäänteet
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2019
eKirjana 208 sivua.
Luin BookBeatin kautta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

26 maaliskuun, 2015 · 7:03 am

Donna Leon: Kultamuna

Donna Leonin komisario Brunetti -sarjan dekkareita on suomennettu jo yli 20, viimeisin on Kultamuna (Otava 2015). Epätasaisen sarjan uutukaisin vetää varmaa humanismilinjaa.

Brunetti ajatteli jo ensimmäisellä filosofian kurssilla esitettyä ongelmaa: jos metsästä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääntä?
Määritelläänkö ihmisen elämä vain suhteessa toisiin ihmisiin? Jos, niin kuin Brunetti uskoi, ihmisen elämä jatkuu vain niiden ihmisten mielissä, jotka ovat tunteneet ja muistavat hänet, niin silloin Davide Cavanellan elämäntaival tosiaan oli surkuteltava ja päättyisi hänen äitinsä kuolemaan.

Lähipesulan puhumaton apumies Davide kuolee, ja Brunettin Paola-vaimon omantunnon soimaus resonoi komisariossa. Ammattietiikan rajat ylittää Brunettin tapa veivata työjuttuja rouvansa kanssa, mutta se on oleellinen nyanssi perhekeskeisen rikostutkijan toimintatavoissa. Siispä Brunetti lähimpine apureineen ryhtyy selvittelemään kuolleen ja hänen äitinsä taustoja. Tavallisesta tapauksesta paljastuu hämmentäviä epätavallisuuksia.Kultamuna

Mitä pitemmälle sarjassa edetään sitä verkkaisempaa on poliisityö. Selvityshommat etenevät tuttavien kesken tuumailuina. Kerronta on vaivatonta viivyttelyä, jolloin on aikaa ihmiselon tutkailuun. Mikään inhimillinen ei ole enää Brunettille vierasta, joten jäljelle jää – inhimillisyys. Petollisuus ja ihmisten kaltoinkohtelu masentavat, mutta ymmärrys elämään kuuluviin pikkuvirheisiin, pettymyksiin ja hetken iloihin luo kirjoille elämää ymmärtävän pohjan.

Paikallistapojen ja -politiikan rasittavuuksiin poiketaan vähän väliä, mutta on yksi asia, joka pelastaa kaikelta: turvallista onnea tarjoava perhe-elämä. Brunettille se on kaiken selkäranka. Rikostapauksissa se on yleensä katkennut.

Arkipäiväisyys ja tavallisuus ovat kirjojen viehättävyyden takana. Aterioinnilla on merkittävä rooli. Se on sekä huvittavaa että tietyllä tavalla hurmaavaa, lisäksi se on oleellinen osa kirjojen paikallisväriä. Eikä Brunetteja voi ohittaa mainitsematta Venetsiaa, sillä kanavakaupunki kilpailee komisarion kanssa päähenkilön tittelistä.

Kultamuna on varmaa, tuttua Leonia. Ote voi olla yllätyksetön mutta ihmisenmittainen: ei tarvita erityistehosteita (sarjamurhia, kidutuksia, yliluonnollisuuksia jne.), sillä jokapäiväisyydessä on tarjolla tarpeeksi julmuutta ja toisille selviämismahdollisuuksia.
– – –
Donna Leon 

Kultamuna
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2015
301 sivua
jännitysromaani
Sain kirjan bloggajakaverilta lainaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

1 toukokuun, 2013 · 7:00 pm

Palazzojen katveessa

Venetsia välkähtelee syksyisessä valossa. Kirkkaalla ilmalla pohjoisen vuoristo siintää kaupunkiin. Komisario Brunettin mukaan alati muuttuvaan ja ihmisen pilaamaan veteen ei ole niin luottamista, mutta vuoret säilyvät hyvin ihmisen jälkeenkin. Ihminen siis tarvitsee jotain pysyvänkaltaista kestääkseen.

Brunetti-sarjassa Turvasatama (Otava 2013) on Donna Leonin tuotantoa parhaasta päästä. Aikuisten viisikkotyyppinen ateriakokonaisuuspainotteisuus ei tällä kertaa varasta kaikkea mielenkiintoa, vaan nyt tematiikka hallitsee. Kun on dekkarista kyse, kuolema edellä mennään, tosin rakkaus sen vierellä kulkee. On olemassa hyvien ja lojaalien ihmisten pyyteettömiä tekoja, mutta on myös petoksia ja huijauksia.

Turvasataman kieli ja kerronta ylittää taidokkaasti tavanomaisuuden. Brunettin ajatteluun pureudutaan, samoin hänen suhtatumiseensa kanssaihmisiin. Rakkaus vaimoon on vilpitöntä, ja siinä on ripaus kipinää kannattelevaa epävarmuutta. Rakkaus kietoutuu selvitettävään rikostapaukseenkin, ja sen erilaiset ilmenemismuodot näyttäytyvät moniselitteisesti. Lisäksin ymmärrys kommunikaation kiemuroihin ja ihmisten ilmaisupeleihin kuvataan hyvin.

Myös työsuhteita käsitellään kirkkaasti. Pattan ja Scarpan johtajatyylien rasittavuus luonnostellan tarkkanäköisesti. Brunettin luottomiehen Vianetton merkityksellisyys ja yhteistyön sujuvuus piirretään vivahteikkaasti. Ylittämätön on viehättävä sihteeri Elettra, joka tiedonhakutehtävissään runnoo sumeilematta lakeja, ja Brunetti antaa sille ristiriitaisen mutta hiljaisen tukensa. Ovathan eritasoiset huijaukset maan tapa. Leon antaa kovin kyynisen kuvan politiikasta, kaupankäynnistä ja työnteosta, mutta lukija ei kyynisty, sillä kirjailija panostaa luottamusta herättävästi henkilökuvaukseen.

Kevään ajan Ylen Teemalla on saatu viikottain ihmetellä saksankielistä Bunetti-tv-sarjaa. Alkuosien roolitus oli onnistunut, joten väärä kieli meni siinä sivussa. Merkillinen päähenkilöiden roolitusvaihdos neljän ensimmäisen jakson jälkeen pisti kakistelemaan, sillä tv-toteutus alkoi vaikuttaa tyypillisen ilmeettömältä tv-krimiltä. Onneksi Vianellon näyttelijä on säilynyt samana lempeänä jättinä. Kun pääosan esittäjäksi ajattelee itse vetisen kaupungin, sohvamatkailu kanavakaupunkiin on viihdyttänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

2 heinäkuun, 2011 · 3:40 pm

Barbarotti/Brunetti

Viiletin Venetsia-tunnelmiin Donna Leonin Veritimantit-dekkarin (Otava 2011) avulla. Keväällä kaupungissa käyneenä on ilahduttavaa vaeltaa sielun silmin  komisario Brunettin kanssa kujilla ja kanaaleilla. Veritimantit-kirjassa kiinnostavinta oli melkoisen avoimeksi jäävä juoni, joka on kuitenkin kantaaottava ja vähemmistöjen roolia puiva. Ei juttu muuten erityisen kaksinen ollut. On välillä mukavaa tässä genressä lukea keski-ikäisestä miehestä, joka ei ole alkoholisti, hämärähemmo tai muuten tekemällä tehdyn rikkinäinen. Brunetti on vaimoonsa ja perheeseensä sitoutunut mässäilijä. Aikuisten Viisikkojahan nämä Leonit ovat: kolmen ruokalajin esittelyissä riittää vivahteita!

Håkan Nesserin ensimmäinen Barbarotti-suomennos on Sukujuhlat (Tammi 2011). Nesser kyllä osaa henkilökuvauksen, viihdekynnyksen ylittävän kerronnan ja lisäksi luo piinaavaa jännitystä. Henkilöiden sisäinen monologi on terävää, ja hahmojen masentuvuus viiltää ikävästi: katoamisia kohtaavan perheen elämä on siinä pisteessä, että sitä tahmeasti tallataan ja nähdään ympärillä olevat asiat inhorealistisessa valossa. Vaikka rikosvyyhden henkilöt ovat eriasteisen depression vallassa, kerronnan tyyli on jopa irrallisuuden ja vieraantuneisuuden kuvauksissa irrottelevaa. Hyytävää on perhesuhteiden etäisyyden kuvaus. Herkullisin on eläkkeelle jäävän käsityöopettajan sisäisen äänen kuuleminen: jumittuneet kyllästyneisyyden tunteet nostavat mieleen melkoisen värikkäitä tappiomielen väläyksiä. 

Barbarotti-hahmo on puolestaan aika kepeästi kuvattu polisiimies. Siisääntulo on hulppea: nimen historia piirreellään lennokkain vedoin, samoin elämäntilanne ja perhesuhteet. Barbarottin toiminta on vakaalla realistisella pohjalla järjettömässä maailmassa. Mieluusti odotan seuraavaa suomennosta. Enpä näemmä vaan saa dekkariputkea katkeamaan. Helteellä viihde vie – kehuttu historiallinen romaani Susipalatsi jumittaa, vaikka Thomas Cronwellin elämä ja aikakausi kiehtookin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

22 maaliskuun, 2011 · 9:00 pm

Brunettin malliin

Kun he istuivat rinnatusten katsellen läntisellä taivaanrannalla näkyviä himmeitä valonrippeita, Paola sanoi: ”Kun siirrytään talviaikaan, pimeä tulee jo ennen ateriaa. Sitä minä eniten talvessa vihaan, sitä miten pimeä tulee ja miten varhain pimeys laskeutuu ja miten pitkään se kestää.”

”Onpa sitten hyvä, ettei asuta Helsingissä”, Brunetti sanoi ja maistoi grappaansa. (Donna Leon, Ystävä sä lapsien)

Minäpä asun Helsingissä, ja kevät on koittamassa, valo lisääntymässä. Ja tuota luin viime viikolla Venetsiassa, kaatosateen ropistessa ikkunaluukkuihin ja aqua altan noustessa korttelin päässä Piazza San Marcolle. Matkalukemisena oli Ystävä sä lapsien lisäksi Leonen Unelmien tyttö. Kirjavalinnat osuivat nappiin. Venetsia elää niissä todentuntuisena. Kartan avulla voi seurata Brunettin liikkeitä ympäri kaupunkia. Kun itse kuljin kujilla ja kanavilla, bongasin Leonin kuvauksia: etsin niuhottavan apteekkarin työpaikan, kuljin Brunettin työmatkaa Accademian sillalta jonkin matkaa, tähyilin komisarion äidin hautajaissaarta vastarannalta jne.  Kirjoista välittyvästä paikallistuntemuksesta oli myös paljon hyötyä. Löysin edullisia lounaspaikkoja ja muista kiinnostavia kohteita ja sain tietoja asioista, joita turistin kannattaa välittää. Matkaoppaita parhaimmillaan.

No entäs itse dekkarit? Minua viehättää se, että pääasia niissä eivät ole rikokset ja niiden selvittäminen. Niitä oleellisempia ovat ihmiskohtalot ja henkilökuvaus. Lisäksi ote on yhteiskunnallinen: modernin Venetsian ongelmakohtia pistellään kipeästi. Yksi asia Leonin kirjoissa kyllä askarruttaa. Päähenkilön Paola-vaimo on kirjallisuuden professori, joka väsää kolmen ruokalajin lounaan ja päivällisen päivittäin. Uranainen häärii donna mammana keittiössä ja jossain välissä lukee englantilaista romaanikirjallisuutta sekä käy yliopistolla opettamassa! (Ehkä tästä on tullut kirjailijalle palautetta,sillä viimeisimmissä teoksissa selvästi painotetaan sitä, että rouvan virka on puolipäiväinen.) Kieltämättä yksityiskohtaiset ateriakuvaukset viehättävätkin, herkullisilta kuulostavat.

Pääsin reissulla myös alkuun John Berendtin reportaasiromaanissa Venetsia, pudonneiden enkelten kaupunki. Tapahtumat käynnistää opperatalon La Fenicen tulipalo 1996, ja venetsialaistunnelmia kelataan siitä noin kuusi vuotta eteenpäin. Kirjassa on kiinnostavia henkilökuvia ja miljöökuvauksia. Etenkin palatsien kuvailu herätti, esimerkiksi Palazzo Barbaroa esiteltiin yksityiskohtaisesti: siellä on kuvattu Mennyt maailma -sarjaa ja Henry James kirjoitti siellä. Yhtä salia kuvailtiin siten, että se muistutti Barbarosa-Minotti -palatsia: siellä kävin katsoamassa La Traviata -opperaesityksen. Yhdessä salissa oli hieman rispaantuneet keltavihreät damastitapetit ja Tiepolon kattofresko samoin kuin Berendtin palatsikuvauksessakin. Vaan onhan kaupunki täynnä palatseja ja huipputaideteoksia. Kokonaisuutena tässä Venetsia-kirjassa oli turhan paljon jenkkivetoista löpinää ja monimutkaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen seurapiirikähmintöjen raportointia.

Nautin todella venetsialaisen Verdin ooperaversiosta kynttilöin valaistussa palatsissa. Kävin lisäksi barkokkikirkossa barokkikonsertissa (Vivaldi, Händel, Haydn) ja yllätyin, että kuluneeksi luulemani Vivaldin Kevät kuulosti todella  kohottavalta, kun se encorena vetäistiin konserttiyleisön iloksi. Taidenautintoja oli muitakin. Keksin uudelleen Bellinin! Muutama näkemäni maalaus vakuutti kirkkauden ja avaruuden tunteella. Berendtin kirjassa väitetään, että venetsialaiset tarkoittavat aina toista, mitä sanovat, asiat kääntyvät ja mullistuvat. Viimeisen matkaillan kunniaksi halusin nauttia Bellini-coctailin, jossa kuuluisi olla persikkamehua ja proseccoa, vaan sainpa proseccoa veriappelsiinilla – siis sinnepäin, toisin mutta melkein, kuitenkin, kenties. Elämys silti, aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , , , ,