Avainsana-arkisto: Pirkko Saisio

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Keväisellä bloggariklubilla Pirkko Saisio kertoi Kansallisteatterin tilaaman juhlanäytelmän lähtökohdan sisältävän kaikki kipsaavat tekijät: Suomi 100 vuotta ja Kansallisteatterin iso näyttämö. Saisio otti avukseen modernin parviälyn ja kysyi Facebookissa, mitä ihmiset haluavat nähdä tällaisessa juhlanäytelmässä. Monet ehdottivat suurnaisia, muita juhlakaluteemoja tai sisällissotaa. Toisin kävi:
– Valitsin aiheita, jotka minua aidosti kiinnostavat. Punavihreä kupla näyttää olevan aihe, jota ei saa mainita. Näytelmään siirsin itseään analysoivan keskiluokan, joka määrittelee kaikkea. Rapujuhlista metsän keskellä kehittyy dystopia arvaamattomassa tilanteessa.

Näytelmän nimi liittyy luonnollisesti Topeliuksen klassikkosatuun Koivu ja tähti. Saisiota kiinnostaa se, mitä tapahtuu, kun satu loppuu.

*

Koivu ja tähti.jpeg

Kolmetuntinen Koivu ja tähti käynnistyy keski-ikäisten sisarusten rapujuhlavalmisteluista, joista vastaa thai-kotiapulainen. Sisarukset ja sekalainen toverijoukko sitovat polveilevaa juonta. Tulkitsen kuitenkin näytelmää niin, että pysyvintä on metsä ja 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jotka jäävät juhlaväen jälkeen uuden porukan käyttöön.

Juhlanäytelmässä katsotaan suomalaisia yhden suvun välityksellä lyhyin historiasykäyksin päätyen tulevaisuuteen, jolloin äkkiarvaamatta voivat tiet katketa eristysmuurein ja metsissä vilistä suomalaisugrilaisia pakolaisia. Kuvaavaa on, että hyvinvoiva väki veivaa ideologioihin ja elämäntapaan liittyviä asioita, eivätkä huomaa, mitä tapahtuu todelle tai mitä todella tapahtuu. Paljo puhe osoittautuu merkityksettömäksi. On aika vähän asioita, joilla lopulta on merkitystä. ”Kurjet tulevat aina joka kevät. Vain se on tärkeää.”

Kurkien merkitys hivelee eritoten minua, jolle jokavuotinen kurkien saapuminen on huippuhetki ja lähtö haikeuden lähde. Kurkien myötä näytelmässä välittyvät kiertokulku, lajitovereiden ryhmäturvan merkitys ja luonnon luonnollinen julmuus. Saision näytelmässä luonnolla on muutenkin suomalaisuuteen sopivasti keskeinen rooli. Näytelmässä kurkien lähtöön limittyy luonnon päätyminen epätasapainoon. Muutokset eivät tunnista maan rajoja: esimerkiksi jääkarhun elinympäristö on siinä tilassa, että karhu ottaa osaa viimeiselle matkalle.

Esityksessä on paljon yllätyksellisyyttä, mitä sirpalemainen eteneminen korostaa. Pidän pönöttämättömyydestä, ja lisäksi koomisten tilanteiden tiputtelu keventää aihelmien runsautta. Esimerkiksi jääkarhu paljastuu teatterikriitikoksi ja hylätyn ideologian Lenin-patsas raahataan kesämökkikorpeen – tällaisia absurdeja kohtia putkahtelee sieltä täältä. Kaikessa on kuitenkin asiaa takana, ja mikä parasta, pääosin selityksiä katsoja voi kaivella mielestään esityksen aikana ja pitkään sen jälkeen. Jonkin verran dialogissa osoitellaan, ei kuitenkaan puhkiopeteta. Kohtauksesta toiseen liu`utaan liukkaasti, ja tuntuu väkevästi siltä, että draamateksti ja Laura Jäntin ohjaus pelaavat samaan maaliin.

Henkilöihin en pääse syvälle, pidän heitä enemmänkin ihmisten edustajina. Sisaruussuhteesta irtoaa jotakin, elämäntavasta aatevaihteluineen yhtä ja toista. Vasta vähitellen luulen älyäväni, miksi historiapätkät ovat sellaisia kuin ovat: 1700-luvulla ei ollut varaa lapsihempeilyyn, kun lapsia kuoli solkenaan ja suomalaiset olivat Ruotsin valtakunnalle lähinnä tykinruokaa; 1900-luvun alussa nainen saattoi agitoida tasa-arvoa ja samalla epäsolidaarisesti rähjätä pikkuasioista; sota-aika näkyy vain lättäjalkaisen öykkärin, rintamakarkurin ja desantin tasolta. Nykyajassa muunmaalaiset muka-suvaitaan apulaisina tai tyttöystävinä, mutta pakolaiset rämpivät omin päin metsikössä. Ja aina voi tulla äkkikäänne, joka katkaisee kaiken. Sitä eivät itseensä käpertyneet eläjät oikein käsitä – Tuonelan virrallakin täytyy ottaa vielä yksi selfie.

Veli (Jukka Puotila) ja sisar (Tiina Weckström) kannattelevat tarinaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Muut näyttelijät urakoivat joustavasti useita rooleja. Pyörivä lava rytmittää liikkeillään tapahtumien kulkua. Toistoelementtinä toimii perinteinen mökki aikojen saatossa. Tila rauhoitetaan vain sille, mitä tapahtuu lavalla: huomaan innostuvani siitä, ettei esityksessä käytetä videokuvaa (no, yksi lyhyt poikkeus on). Lumoava lavastusosa on viitteellinen metsä ja sen hengiksi heräävät, raukean ajattomasti sanailevat puut.

*

Bloggariklubilla Saisio sanoi kansan identiteetin muodostuvan siitä, että kansalla on kirjoitettua historiaa ja kirjallisuutta. Suomalaisuus merkitsee Saisiolle kieltä. Se näkyy esityksessä. Juhlanäytelmä aluksi hämmentää aikaloikilla ja puheen pulputuksella, mutta mitä enemmän tunteja ensi-illasta on vierinyt, sitä enemmän Koivu ja tähti minua viehättää. Runsaudesta ponnahtaa asioita, hetkiä, näyttämökuvia, jotka selittyvät nyt tai vaivaavat monimerkityksellisinä, hihityttävät tai vievät syntyihin syviin. Loppukuvat lautalla ovat hienoja ja avonaisia, ja kaikista tuhon enteistä huolimatta niihin sisältyy lohdullisuutta. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut, tapahtuu nyt tai tapahtuu, kun kaikki loppuu. Kurjet kuitenkin tulevat taas keväällä.

– –

Koivu ja tähti
Kansallisteatteri 13.9.2017 (ensi-ilta)
Pirkko Saisio (teksti) ja Laura Jäntti (ohjaus)
Kati Lukka (lavastus), Tarja Simonen (puvustus), Morten Reinan (valot)
Rooleissa: Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Matti Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue, Paula Siimes
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/koivu-ja-tahti/

P. S. Käsiohjelmassa on valaisevat tausta-artikkelit Topeliuksen sadusta ja uralilaisista kansoista.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri