Avainsana-arkisto: Elif Shafak

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Odotan aina jännittyneenä Elif Shafakin uutta suomennosta. Minkälainen kuva Istanbulista tällä kertaa välittyy? Miten eri henkilöitä kuljetetaan niin, että erilaiset mentaliteetit välkehtivät? Onko mukana historiaa ja eri aikatasoja? Pureeko lännen ja idän dikotomia? Tuleeko juoniyllätyksiä niin kuin yleensä tulee?

Eevan kolme tytärtä (Gummerus 2018) sisältää tuota kaikkea. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Menneessä liikutaan usean vuoden ajan, ensin lapsuudessa riitaisassa perheessä Istanbulissa, sitten Perin mullistavassa opiskeluajassa Oxfordissa. Nykyhetki on tavallaan yhdenpäivänromaani, jossa muutaman tunnin ajan valotetaan Perin elämäntilannetta kotiäitinä ja Turkin nykytilaa. Nykyajan näyteikkunana toimivat sekalaisen istanbulilaisyläluokan kutsut. Aikatasoja vuorotellaan siten, että jännite pysyy tiukkana: tiedän merkittävän käänteen tai salaisuuden vähitellen paljastuvan. Se selviää, sen lisäksi lopussa tapahtuu yllärikäänne.

eevan kolme tytärtä

Safak kirjoittaa vetävää henkilö- ja juonivetoista proosaa. Se on niin sujuvaa, että tärkeät teemat ovat välillä jäädä sen jalkoihin. Nyky-Turkin jäytävä tilanne ja uskonnollisuuden voimistuva varjo häilähtää usein, ja on ehkä todenmukaista, ettei se saa selkeää päivänvaloa. Näppärästi kaksijakoisuus maallisen ja uskonnollisen, jopa taikauskoisen rituaalisen uskonnonharjoittamisen,välillä näytetään jo Perin vanhemmissa, jotka kinastelevat äärilaitojen edustajina.

Jumalan pohtiminen on Perin perisynti – jos niin voi sanoa. Se muuttuu kirjan agendaksi Oxford-kuvauksessa, jossa Peri päätyy karismaattisen opettajan Azurin jumaluuskurssille. Azuriinkin liittyy romaanin vaihtoehtopyörittely: mikä on oikein vai väärin vai siltä väliltä, esimerkiksi onko Azur nuorten sieluilla pelaava manipuloija vai omaa ajatteluun johdattava hyvä haltia – vai erehtyväinen, yksinäinen ihminen. Kolmen erilaisen muslimitytön tuttavuus – ja oikeastaan heidän suhtautumiseroavaisuutensa – on romaanin keskeisaineistoa.

Nyt on pakko juhlia”, Shirin sanoi. ”Kolme nuorta musliminaista Oxfordissa! Syntinen, Uskova ja Epävarma.”

Mona ja Peri miettivät hetken hiljaa, mikä nimitys sopii keneenkin. Sitten Peri otti viinilasin ja kohotti sitä. ”Meidän ystävyydellemme!”

Eevan kolme tytärtä koukuttaa minut rakenteen vuoksi. Perin persoonassa on kiinnostavan aukeamattomia piirteitä, ja se lisää kiinnostavuutta. Pidän siitä, että lopussa joitain menneisyyden ovia suljetaan, mutta silti jää paljon auki. Syyllisyyden paino ja menneen vaikutus nykyiseen liittyy niin yksilöön kuin koko Istanbuliin ja Turkkiinkin. Sitäkin Shafak kuvaa. Henkilökuvaus ei ole järin syvää muuten kuin päähenkilön osalta, mutta se ei haittaa minua. Välillä jokin hiuksenhieno piirre erottaa Shafakin viihteellisyydestä, esimerkiksi valmiita vastauksia ei juuri anneta.

Ihastuin Shafakin proosaan Rakkauden aikakirjan avustuksella. Siinä kerrottiin nykyajan ohella Rumista, 1200-luvun merkittävästä suufifilosofista. Kirjan innoittaman olen jopa lukenut Rumin runoja. Eevan kolme tytärtä -romaania lukiessani harmittelen sitä, etten tiedä Rumista ja suufilaisuudesta tarpeeksi. Uskon rumilaisen pohjavirtauksen kulkevan Shafakin romaanin pinnan alla. Yhtä kaikki, romaani miellyttää minua vakavankutkuttavana lukuromaanina.

– –

Elif Shafak
Eevan kolme tytärtä
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
romaani
484 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kaikki Shafak-kokemukseni: tässä.

Eevan kolme tytärtä muissa blogeissa, mm. Donna Mobilen kirjat, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Lukuneuvos, Mummo matkalla, Yökyöpelihapankorppu lukee.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elif Shafak: Valkoinen elefantti

Avaan koristeelliset kirjankannet jännittyneenä: Valkoinen elefantti (Gummerus 2016) on juoniromaani, jonka yksi päähenkilö on kieroilua ja kaltoinkohtelua kihisevä Istanbul 1500-luvulla. Innostuneena Elif Shafakin aiemmista romaaneista Rakkauden aikakirja (lumoava Rumi– ja suufilaisuusaihe), Kirottu Istanbul ja Kunnia odotan suuria.

Varsinainen päähenkilö on intialainen elefantinhoitaja Jahan, josta tulee merkittävän arkkitehdin Sinanin oppipoika. Tosielämässä Sinan suunnitteli käsittämättömän määrän mahtirakennuksia. Jahankin on tavallaan tosihahmo, ainakin romaanin loppuällistyksen perusteella. Pääjuoni kulkee Jahanin mukana, ja hänestä irrotan luonteenomaisen katkelman:

Osa hänestä oli päättänyt paiskia töitä olan takaa ja tulla oppipoikien kaltaiseksi. Toinen osa ajatteli vain, mitä varastaa ja koska karata. Juopa näiden kahden välillä oli niin syvä ja leveä, että sitä oli yhä vaikeampi ylittää. Ennemmin tai myöhemmin hänen täytyi valita jompikumpi.

Elif Shafakin romani hengittää sakeaa, tempoilevaa ja julmaa ottomaani-ilmaa. Sulttaanit hallitsevat, päitä putoilee, valtaapitävien oikkuja totellaan, muut painavat katseensa ja punovat juoniaan, alistavat alempiaan; ”Vakoojia oli kaikkialla”. Naisia omistetaan, he ovat piilotettuja haaremilaisia, jalkavaimoja tai huoria, salassa toisiaan nokittelevia, alistetun ihmisarvottomia.

Valkoinen elefantti

Nautin rujouden ja kauneuden yhdistävästä tekstistä etenkin romaanin alkupuolella. Kerronta koostuu parhaimmillaan taitolauseista, kielimielikuvista, tilanneloihdinnasta. Historiallinen romaani taltioi mennyttä  ”haihtuvaisessa maailmassa, missä tämänpäiväinen on huomenna poissa – -” ja ihmisen epävarmaa asemaa:

Kuinka äkkiä asiat muuttuivat ja kuinka alhaalle ihmiset putosivat ja millaisista korkeuksista. Jopa ne, joiden hän oli luullut olevan koskemattomia. Tai kenties erityisesti ne. Oli kuin olisi ollut kaksi näkymätöntä kaarta: toista pitkin teot ja sanat veivät ylös, toista pitkin teot ja sanat veivät alas.

Vuolas tarina pysähtyy hetkittäin tiiviisiin tuhokuvauksiin. Niissä kiteytyy Shafakin taito ilmaista oleellista kohdistetusti. Romaanin alkuosassa sotatanner ja ruton leviäminen ovat siitä eläviä esimerkkejä. Karmeus tarjotaan paisuttelematta. Etenkin kuvaus siitä, miten rutolle etsitään syypäätä kaikesta erilaisesta, on pysäyttävä. Ja rakentamiseen liittyviin yksityiskohtiin ihastun.

Tapahtumia tilkitään opetuksin, esimerkiksi näistä pitäisi jokaisen (käsityöläisen) ammentaa: ”lukeminen, harjoittelu ja matkustaminen”. Teksti liittää monesti työn, ympäristön tai ilmiön kuvaukseen filosofisen tai aforistisen tason.

Niin oli myös jättiläismäisten rakennusten laita. Ne pysyivät alati muuttumattomina, kun taas ihmiset, jotka tilasivat, suunnittelivat ja rakensivat ne ja viimein käyttivät niitä, muuttuivat jatkuvasti.

Valkoinen elefantti on romaani, jossa on koko ajan hitunen vaaran tuntua. Entisaikojen kuvauksessa leijuu myös tuhannen ja yhden yön taikapölyä. Rakkaus epätyypillisesti kohdistuu eläimeen ja oppimestariin sekä tyypillisesti roihuaa sopimattomaan kohteeseen.

Usko, uskottelu, taikausko, massa, yksilöt, suhteet, petokset – voi, mitä kieputusta tapahtumasta toiseen! Mutta puolivälissä intoni alkaa laimentua, vaikka toisin tahtoisin. Teksti liippaa vain pintaa, ohittaa dramaattiset vaiheet oudosti ohimennen. Jahanin vankilakeikka on kiusallinen, tulipalopelastajana toimiminen myös. Aikamoisia aikaharppauksiakin tehdään, ja valtavat moskeijat valmistuvat hups-vain. Ihmisten iällä fabuloidaan suruttomasti.

Toistuvasti juolahtaa mieleeni waltarimaisuus: juoni painottuu, ajankuva on vakuuttava, kuvaukset herkullisia mutta henkilökuvaus epätasaista. Murheekseni Valkoisen elefantin henkilökuvaus on ohutta eikä rakennekaan säväytä, ja vähitellen alkavat häiritä lukujen loppujen aforismiopetuksetkin tai viittaukset, että päähenkilö käsittää asian vasta myöhemmin. Mitä minulle tapahtuu? Eläydyn epämääräisesti.

Haluaisin lumoutua tästä romaanista, sen kuvaamasta levottomasta, kirjavasta, väreilevästä vanhasta Istanbulista, Bosborinsalmen jättikaupungin elämästä. Täysin se ei onnistu,  mutta onnekseni monin kohdin kellun tarinankuljetuksesta nautiskellen. Lukukokemukseni toistuvien aallonpohjien jälkeen ihan lopussa taas nousen kohtalokuohuihin hihkumaan.

Oi, Istanbul ja Sinanin rakennusajattelu – se elää yhä.
– – –
Elif Shafak
Valkoinen elefantti
The Architect’s Apprentice
Suomentanut Maria Erämaja
Gummerus 2016
romaani
559 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kylliksi kunniasta

Pyörryttävän monia mielikuvia ja tunnelmia tunkee Kunnian lukemisen jälkeen. Kokemus on samalla kylläinen ja nälkäinen: tarina on täyteläinen, silti sitä ahmisi lisää. Elif Shafakin Rakkauden aikakirja ja Kirottu Istanbul ovat maittavia lukuromaaneita, ja Kunnia (suom. Maria Erämaja, Gummerus 2013) vahvistaa, että Shafak on kova kokki keittämään mieleen painuvia ihmiskohtaloita.

Vaalenapunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis ovat kasvaneet kurdikulttuurin arvoihin ja toimintatapoihin. Romaani seuraa näiden kaksostyttöjen elämää 1950-luvun tienoilta 1990-luvulle, Eufratin rantapenkan maalaiskylästä Istanbulin kautta koukaten Lontooseen. Pisimpään viivähdetään 1970-luvun lopun Lontoossa, jonka sekulaari länsimainen kulttuuri punkkareineineen ja peliluolineen on räikeä vastakohta Turkin takaosien kyläihmisten tuntemalle elämäntavalle.

Perhesuhteet ja häpeän uhka vaikuttavat ajasta ja paikasta riippumatta. Huojentavavasti romaani ei ole vain stereotyyppinen kunniamurhakertomus, vaikka naiset ja miehet pitävätkin kiinni tiukasti kulttuurinsa sukupuoliroolikäsityksistä sekä siirtävät niitä sumeilematta seuraavalle polvelle. On siis länsinaislukijalle tolkutonta poikalasten jumalointia ja naispuolisten alistavaa rajoittamista. Tämän lisäksi on muuta ihmiseloon kuuluvaa: raastavaa rakkautta, pelkoja, pettymyksiä, arvaamattomuutta, haavoittuvuutta eli epätäydellisyyttä ja taitoa tehdä siitä ymmärrettävää.

Kerronta on nykyromaaneille tyypillisesti moniäänistä. Omaperäistä on Shafakin kyky rakentaa elämänkaarien epäkronologinen kuvaus kohtalonomaiseksi kaleidoskoopiksi. Koko ajan sekä paljastetaan että salataan; näytetään yksi palanen, joka peilautuu (kuten kaksoset ovat toistensa peilikuvia) ja taittuu, ja näkymä vaihtuu välillä toisennäköiseksi. Lisäksi taikausko, enteet ja fatalismi sekoittavat kuvaa.

Jokaista henkilöhahmoa voisi ruotia pitkään, samoin kerronnan ilmaisuvoimaa ja juonenkuljetusta. Voisipa veivata kulttuurista, aatteista, uskosta ja uskomuksista, myös identiteetistä ja persoonallisuuden kehittymisestä ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Tai voisi vain todeta: olipa hyvä romaani. Maailma ei ole sen jälkeen selkeämpi, tiedän siitä aina vähemmän.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ja suurin niistä on

Luin keväällä Elif Shafakin Kirottu Istanbul ja ihastuin kerrontatapaan, tarinan kehittelyyn ja henkilökuvaukseen. Juhannuskirjakseni sain lainattua Shafakin ensimmäisen suomennoksen, romaanin Rakauden aikakirja, ja tartuin siihen suurin odotuksin. En kyllä tiennyt, mitä odottaa. Nimihän voi viitata imelään rakkausromaaniin tai mihin tahansa siihen suuntaan. Kyse on kuitenkin mystisfilosofisen 1200-luvun suufilaisuuden ja siihen liittyvien ihmiskohtaloiden kuvauksesta, johon lomitetaan nykyajan amerikkalaisrouvan elämänmuutos. Kyllä rakkaudesta kaikki kumpuaa, mutta ei erityisen makeillen. Rakkautta on niin monenlaista. En ole yleensä sinut vyöryävien tunteiden ja vahvojen sanojen proosassa, mutta nyt oli hyvä avartaa omia rajoja!

Kiinnostavinta romaanissa on ehdottomasti vaeltavan dervissin Shamsin ja saarnamies-lainoppuinut-filosofi Rumin suhde. Siihen liittyy näkyjä, enteitä ja elämänfilofisten näkökulmien vaihtoa. Henkilöt ovat tosipohjaisia ja tuttuja 1200-luvun persiankielisestä kirjallisuudesta: Rumi tunnetaan nykyisinkin runoilijana. Jaakko Hämeen-Anttila on 2000-luvun alussa kääntänyt hänen tekstejään ja Kaija Saariaho säveltänyt hänen runoihinsa sävelteoksen (tämänaamun Hesarissa oli arvostelu niistä…). Romaani kertoo Rumin elämästä ennen runoilua. Kohtaaminen Sahmsin kanssa tekee hänestä runoilijan: sen saa aikaan rakkaus ja etenkin rakastetun menettäminen, sillä rakkaus muuttuu sanoiksi ja rakastettu jatkaa puhetta niiden välityksellä. Rumilla on perhe ja siihen liittyviä hyviä tunnesuhteita, lisäksi hän on kunnioitettu oppinut, mutta vasta sielunkumppanuus, joka suistaa kunnioitusta ja korkeaa asemaa raiteiltaan saa hänet ymmärtämään ihmisiä ja rakkautta.

Tämä on kuitenkin hämmentävää: rakkaus toiseen mieheen saa aikaan merkittäviä ristiriitoja muiden kanssa. On toisaalta hienoa, että romaani osoittaa erilaisia rakkauden muotoja ja sen, että kahden miehen ystävyyttä voi sanaoa rakkaudeksi, eikä kyse ole fyysisetä suhteesta. Kuvatut henkilöt ovat ristiriitaisia, eikä suufilainen tyyneys ole kulmikkaissa kohtaamisissa aina läsnä. Monet ristiriitaisuudet tekevät näistä henkilöistä kiinnostavia, joskin henkilöt jäävät aika etäisiksi ja arvoituksellisiksi, siksi ehkäpä mieleenjääviksi. Shamisissa on jotain jeesuksenkaltaista, ihmeitätekevä kiivailija-julistaja saa puolustajia ja kiihkeitä vastustajia, ja kärsivällisesti esitettyjä sääntöopetuksia piisaa.

Pääpaino on suufilaisella tulkinnalla rakkaudesta ja elämänkatsomuksesta (tai tulkintoja on tietysti tuhansia, kiistanalaisia, tässä romaanissa yksi). Romaanissa on paljon opettavia vertauksia ja elämänasennetta voimistetaan neljälläkymmenellä säännöllä, joita tarjoillaan aina sopivin välein. Ne ovat vaikuttavia ja ajatuksia herättäviä. Välillä vertauskuvallisuus on raskasta, ja keretteläinen voisi ajatella, että nyt tarjotaan sofistikoidumpaa versiota Coelhon pseudofilosofoinnista.Olin kuitenkin lukijana otollisella mielellä, ja suufilainen ajattelutapa antoi paljon pohdinnan aihetta.

Numerokikkailu (40) tuntui kiehtovalta, samoin dervissitanssin keksiminen ja lukuisat elämänsäännöt. Vieraannuttavinta minulle olis silti jumalan ymppääminen mukaan, joskin tajuan, että jumala oli tässä lähinnä rakkauden synonyymi. Kyse on siitä, että kaikki uskonnot ovat virtoja samassa joessa, ja päämääränä on tähtääminen kaikkiaalliseen välittämiseen, myötätuntoon, epäitsekkyyteen ja mielen avaamiseen. Välittäminen on kuitenkin vaisu sana, kun tähtäimenä on rakkaus, joka tuntuu tulen ja veden yhdistymiseltä: ”Maailmankaikkeus pyörii eri tavalla, kun tuli rakastaa vettä.”. Kirjassa on tukuttain symboliikkaa. Kolmas silmä tulisi löytää, se katsoo sisimpään, ja elämänelementtejä on viisi: maa, ilma, tuuli, vesi ja tuli, mutta siihen tulisi lisätä vielä yksi eli tyhjyys.

Romaanin kudos alkaa 40-vuotiaan 2000-luvun kotirouvan kytevästä elämänmuutoksesta rakkaudettomasta liitosta kohti ennakoimatonta tulevaisuutta, jolla ei ole juurikaan ajallisia mahdollisuuksia. Merkitystä sillä kuitenkin on. Kyse on opettelusta elämään nykyhetkessä, ja kipinän siihen tarjoaa mullistava rakkaus. Tämä tarina ei ole kirjan kiinnostavin osa, mutta kyllä siinäkin koskettavaa on. On myös ristiriitaisuuksia, sillä rakkauden vuoksi nainen joutuu jättämään toisia rakkauksia, kuten lapsensa. Aika makeilevaa on sähköpostirakastetun samankaltaisuus Shamsin kanssa, mutta sekin kytketään suufilaiseen ajatteluun: aina tulee uusi elämä entisen tilalle, elämä jatkuu ihmisestä toiseen, vuosituhannesta toiseen, tilalle tulijoita on. Jokaisella on ainutkertainen elämä, mutta niistä muodostuu Yksi. Perustunteet ovat samoja: ”Rakkauden etsintä muuttaa meitä. Rakkauden tavoittelijoiden joukossa ei ole yhtäkään etsijää, joka ei olisi kasvanut matkalla. Sillä hetkellä kun rakkautta alkaa etsiä, alkaa muuttua sisäisesti ja ulkoisesti.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kansanmurha vai ei – jatkokertomus

Minua on viime vuosina toistuvasti askarruttanut, miten armenialasten kansanmurhaan viittaaminen saa turkkilaisissa yhä edelleen vimmaisia tunteenpurkauksia aikaan. Kyse on vuoden 1915 – 1917 tapahtumista. Joidenkin lähteiden mukaan armenialaisia kuoli toista miljoonaa, turkkilaislähteiden  mukaan kyse oli vähäisemmän väkimäärän kuolemisesta ja väensiirroista, eikä systemaattisesta murhaamisesta. Tämän vuoden tammikuussa Ranskassa oli aikomus tehdä jopa lakialoite, jossa luokitellaan laittomaksi kansanmurhan kieltäminen. Sepä sai aikaan Turkissa aika äläkän, yhä, taas ja vieläkin!

Aihepiiriin liittyy Elif Shafakin romaani Kirottu Istanbul (suom. 2012). Tarina veti mukaansa, ja kerronta oli nerokkaasti kehitelty: näkökulmat vaihtelivat ja aikatasoja kudottiin lomittain. Henkilöt olivat kiinnostavia, epätäydellisiä ja moniulotteisia. Kieli herkutteli kuvailevan ja tarkan ilmaisun keinoin, ja realismi ja maagisuus punoutuivat yhteen. Alkupuoli toi lennokkuudessaan Gabriel Carzia Marquezin mieleen – ja höps, siihen sitten viitattiinkin itse kirjassa.

Temaattinen puoli innosti minua erityisesti. Armenialais-turkkilainen -aspekti on yksi osa kirjaa. Historiantulkintojen erot ja niiden syntyminen on teoksessa tärkeä juonne, ja etenkin se, miten ja miksi ihminen kantaa historiaa mukanaan. Onko se kansan (mikä on kansa ja kuka sen on päättänyt) vai isän (tai äidin) historiaa? Kuka kirjoittaa historiaa ja millä agendalla? Miksi historia vaikuttaa arvoihin ja asenteisiin, eli miksi ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, vaikka tapahtumista ja ympäristöistä on etäännytty jopa sata vuotta tai Atlantin yli?

Oleellista on muistaminen ja unohdus. Kaikkea tätä virittää monen sukupolven läsnäolo ja vaikutus yksilöiden tarinaan. Muistin merkitys näkyy vanhan polven Alzheimerin taudissa tai siinä, miten kuolema kätkee asioita unohduksiin; se vaikuttaa halussa unohtaa ikäviä asioita tai katkerien muistojen vaalimisena; se näkyy nuoren polven halussa historiattomuuteen ja toisaalta juurien etsimisessä.

Kirjassa on tuskastuttavia yhteensattumia, mutta pääasiassa siinä on elähdyttävää ja elävää kerrontaa. Olen turhan vähän lukenut turkkilaista kirjallisuutta, joten en voi tehdä kummoisia johtopäätelmiä. Aikanaan minuun teki suuren vaikutuksen Orhan Pamukin Lumi, ja saman sai aikaan tämä, samoin keinoin. Onko siten nykyturkkilaisessa kerronnassa yleistä erikoisesti sähköistävä henkilökuvauksen, kerronnan ja syväluotaavan tematiikan virta?

Vielä tästä kansanmurhaproblematiikasta: luonnollisesti Shafak on ollut turkkilaisen oikeuslaitoksen hampaissa (kuten Pamuk). Lukuisat vetoomukset pelastivat hänetkin vankilatuomiolta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja