Aihearkisto: Asiaproosa

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Tikkas-sikermä elämäkerrasta omaelämäkertoihin

Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Holmströmin kirja Märta Tikkasesta

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.

Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.

Henrik Tikkasen katuosoitesarja

Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).

Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.

Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.

Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.

Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).

Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).

Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.

Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.

Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.

Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaani Sielujen saari on hieno).

Johanna Holmström

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2020

368 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Henrik Tikkanen

Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)

suomentaja Elvi Sinervo, kustantaja WSOY

Luin eKirjoina BookBeatissa, 3 x noin 90 sivua.

Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina

suomentanut Eila Pennanen

Tammi 2018 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1978)

172 sivua.

Löysin kirjahyllystäni.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, proosarunot, Romaani, Tietokirja

Karolina Ramqvist: Karhunainen

”Yksi asia johti toiseen, ja oli tavattoman vaikeaa erottaa olennaista epäolennaisesta.”

Ranskan kuninkaan toimeksiannosta 1542 purjehti Jean-François de la Rocque de Roberval kohti Kanadaa. Mukana oli hänen suojattinsa Marguerite de la Rocque, jonka Roberval jätti rangaistukseksi autiolle saarelle Kanadan edustalle. Näitä tapahtumia selvittelee ja panttaa lukijalta ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvist.

Karhunainen (Gummerus 2020) on tätä kiehtovaa lajia, jossa kirjailijan henkilökohtainen elämäntilanne ja pohdinta yhdistyvät häntä kiinnostavaan tutkimuskohteeseen. Alkuvuonna Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti räjäytti pankkini, joten ehkä siitä syystä Karhunainen sai aikaan vain tussahduksen, vaikka aihe on sangen vangitseva. Oudosti tässä kirjassa tarinoinnin fokus pakenee minulta.

”Melko pian kävi niin, etten tiennyt mitkä tiedot olivat peräisin lähteistäni tai jostain muualta ja mikä oli omaa kuvitelmaani.”

Kirjailija kelailee äitiyttään ja aiempia Ranskan reissujaan sekä venyttää kerronnallisesti viikonloppumatkaansa Pariisiin ja sen tienoille säyseän teinityttärensä kanssa. Kirjailijan mielen täyttää tarina Margueritesta, ja hän näkee kaikkialla merkkejä siihen liittyen.

Margueritesta oli jo 1500-luvulla kirjoitettu, päälähteitä ovat kirjailijat Margareeta Navaralainen, André Thevent ja François de Belleforest. Minulle käy niin, että innostun etenkin Margareeta Navaralaisesta ja toivon hänestä tällaista löytöretkikirjaa. Minusta tuntuu, että Navaralaisesta piisaisi aineistoa muuhunkin kuin vain arvailuun ja kuvitelmiin Marguiritesta. Nyt ei irtoa sellaista ajankuva-ainesta kuin lohkeaisi kuninkaan sisaresta.

”Tiesin, etten enää voinut paeta sitä, mitä olin vältellyt.”

Sopinee draaman kaareen, että vasta kirjan loppuosassa purkautuu Marguiriten kohtalo autiosaarella, jossa hän ei koko aikaa ihan yksin virunut, traagista ja äärimmäistä se tosin oli. Liikaa on muuta täytettä ja spekulaatiota ennen sitä. Mutta on kirjassa hetkensä, en sitä muuten olisi loppuun lukenut. Etenkin naisnäkökulmaiset tulkinnat 1500-luvun teksteihin kiinnostavat. 

Kirjailija avoimesti avaa hapuiluaan ja luomiaan harhapäätelmiä. Kovin usein hän toteaa tyyliin: ”En ollut tullut ajatelleeksi sitä.” Eli kirjailija kykenee itsekriittisyyteen ja korjausliikkeisiin, kun tämä kaverilta anastettu Marguirite-aihe lähtee laukalle. Mutta kuten Kirjaluotsi kokemuksestaan toteaa, esimerkiksi Mia Kankimäen tapa toteuttaa tätä omaelämäesseistiikan ja kaunokirjalliskerronnan tutkimukseen kytkevää tyyliä tehoaa Karhunaista paremmin. Ja se Ankeriaan testamentti.

Karolina Ramqvist

Karhunainen

suomentanut Laura Kulmala

Gummerus 2020

363 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani

Juri Nummelin: Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia

Kotimaisen kirjallisuuden historioita on ilmestynyt useita. Mieleeni pullahtavat Eino Leinon (1910) ja Kai Laitisen (1981) koonnit, Yrjö Varpion sarja 1990-luvun lopulta ja Markku Eskelisen proosahistoriikki Raukoilla rajoilla (2016). Viime vuosikymmeninä on ilmestynyt useita kirjoja kaanonin ulkopuolelta, esimerkiksi naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta Sain roolin johon en mahdu (1989), ja monista eri genreistä, joista esimerkiksi Juri Nummelin on kirjoittanut.

Minua houkuttelee Juri Nummelinin uutuuskirjan otsikko: Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia (Avain 2020), etenkin tuo monimielinen lyhyt. Kirjoitettua kirjallisuutta ei pitkiä aikoja ole Suomessa julkaistu. Kirjassa kirjallista perinnettämme käsitellään kompaktisti ja informatiivisesti.

Alkusanat lupaavat, että aihetta lähestytään ”tiiviisti mutta innostavasti ja kriittisesti”. Eli odotan napakkaa yhteenvetoa. Lisäksi odotan sitä, miten tämä aikamme näkyy kirjan valinnoissa ja siinä, miten ilmiklassikoitamme luonnehditaan, sillä kirjoittaja lupaa esipuheessa välttää ilmeistä.

Jo sisällysluetteosta erotan, että mukana ovat viihde- ja lanu-kirjallisuus, lisäksi kirja etenee ihan viimeaikojen kirjailmiöihin. Alku vakuuttaa: mutkia vedetään suoraksi linjakkaasti, ja ainoa kansanrunositeeraus on loitsu lemmen nostattamisesta. Myytillisistä tarinoista vedetään oitis esiin yhteydet nyky-somen jorinoihin.

Kiinnostavasti kuvataan proosan kehittymisasteet uskonnollisista ja sanomalehtiteksteistä 1800-luvun ruotsinkielisten naiskirjailijoiden romaaneihin. Reitti Kiven Seisemään veljekseen käydään luetellen, mutta Kiven mestariteokseen ja sen myöhempään vaikutukseen pysähdytään. Sopii minulle, sillä Kiven romaanin eri tasot havainnollistuvat osuvasti.

Nummelin ottaa kantaa. Esimerkiksi: ”Realismin vaikutusta yhteiskuntaan tai muuhun kirjallisuuteen Suomessa on varmasti liioiteltu.” Hän osoittaa, että melodramaattisuus ja romanttiset juonet ovat kulkeneet nätisti realismin rinnalla. Siitä päästään kätevästi niin Leinon ”monipuoliseen ja opportunistiseenkin” tuotantoon kuin myös kotimaiseen rikoskirjallisuuteen 1900-luvun alussa. Eli kirjallisuuden moni-ilmeisyys ilmenee.

Kaluttuja kaanonkirjoja ei Nummelin juuri pureskele, mutta hän tekee huomioita kunkin ajan suosikeista tai ajan merkeistä. Hauska heitto on huomio Päätalosta, jonka pikkupiirteinen kuvaus vetosi aikalaisiinsa 1970 – 1980 -luvuilla muttei kirjallisiin piireihin ja joka ei enää kiinnosta tavislukijoita vaan yhtäkkiä ”kirjallista eliittiä”.

Uudet lukutavat sukupuolen tai seksuaalisuuden suhteen tulevat myös kirjassa esille, esimerkiksi Nummelin tulkitsee Kailaan karun kohtalon mahdollisena syynä homouden tukahduttamista ja mainitsee Sillanpään romaanihenkilön Nokian ehkä olevan suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäinen homohahmo. Monessa kohtaa kuulen feministisen kirjallisuudentutkimuksen kaikuja. Ja toiseuteen tämäkin liittyy: suomensaamelainen kirjallisuus saa pikkulukunsa. Nummelin myös ennustaa: ”LGBTQ-kirjat tullevat lisääntymään lähivuosina.”

Kirjasta syntyy kätevä kokonaiskuva. Kirja painottuu 1900-luvulle, jonka historialliset tapahtumat ja poliittiset suuntaukset nivoutuvat hienosti ajan kirjailijoiden ja teosten lyhyisiin esittelyihin. 2000-luvulle ja korona-aikaan ennätetään myös. Silloin Nummelin tekee linjauksia virtauksista, sillä jo 1980-luvulla: ”Kirjallisuus pirstoutui pienemmiksi alakulttuureiksi ja osa-alueiksi.”

Ei ole tarkoituksenmukaista, että tässä jutussani pistän lukijoitani kahlaamaan minimiin puristetusti kirjallisuudenhistoriamme. Katsaus siihen kannattaa tosiaankin tehdä Nummelinin kirjasta. Se on kirjoitettu sujuvasti soljuvalla kielellä. Pidän tavasta, miten kirjojen ytimet teoksessa kerrotaan ja miten Nummelin yhdistää tekstiinsä tutkimustietoja. Ennen kaikkea nautin tavasta, miten eri genret kulkevat ripirinnan – ei arvottamista, vaan kirjakentän kokokuvaa.

”Mutta kuten olen ennenkin sanonut, perinteen uudistamiseen vaaditaan perinteen tuntemista.” Nummelin tarkoittaa kaunokirjallisuutta. Minä irrotan sitaatin siksi, että Nummelin tuntee kirjallisuushistoriakirjat, ja siksi hän osaa tehdä oman, taidokkaan, kompaktin yleiskatsauksen. Nautin kirjasta, joka sopii käsikirjaksi nuorista ikäihmisiin. Suosittelen sitä kaikille, jotka edes hiukkasen ovat kirjallisuudesta kiinnostuneita, sillä Nummelinin teos auttaa ymmärtämään tämän päivän kirjoja suhteessa entiseen.

On ilo postata tästä kirjasta itsenäisyyspäivänä 2020. En keksi, mikä voisi olla parempi teos tämän päivän kirjavinkiksi.

Juri Nummelin

Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia

Avain 2020

tietokirja

168 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Satu Leisko: Koti Suomesta

Satu Leiskon kirjassa Koti Suomesta (Avain 2020) kertoo kahdeksan nuorta, minkälaista on muuttaa lapsena tai nuorena Suomeen. Aikaisemmin Leisko on kirjoittanut kirjan Tulin Suomeen aikuisista maahanmuuttajista, mutta nyt on nuorten vuoro. Lainaan kirjoittajaa: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” 

Leisko on haastatellut kirjaan nuoria, joilla kaikilla on erilainen tausta ja kulttuuri sekä eri syyt muuttaa Suomeen. Kirjan nuoret ovat 18 – 28 -vuotiaita. Tarinoissa korostuu muutama asia: suomen kielen oppiminen, opiskelu, työllistymistoiveet, harrastukset ja ystävät. Jos joku niistä puuttuu, elämä uudessa kotimaassa on vaikeaa. Kirjassa on rohkaisevia esimerkkejä. Kaikki kirjan henkilöt ovat löytäneet paikkansa uudessa maassa, ja heillä on tavoitteita.

”Mielestäni suomea kannattaa opiskella

mahdollisimman nopeasti,

sitten kun on muuttanut Suomeen.

Sen jälkeen kaikki järjestyy.

On paljon helpompaa päästä kouluun ja töihin

ja sitten voi olla itsenäinen.”

Kirja muistuttaa, ettei mikään ole itsestään selvää. Esimerkiksi kaikissa maissa tytöt eivät saa harrastaa tai koulu ei ole ilmainen. Jollekin lumi on niin uusi asia, että sitä voi luulla jäätelöksi. Syksyn ja talven pimeys ja kylmyys voivat olla sokki, mutta se vähenee, kun rinnalla on läheisiä ihmisiä. Se ei silti tarkoita, että perhe olisi aina kasassa, kaikki perheenjäsenet voisivat hyvin tai olisivat elossa.

Palaan tähän: ”Nuoret tarvitsevat äänen.” Nyt he saavat, ja toivottavasti heitä kuunnellaan. Toivon, että kirjan lukevat valtion ja kuntien virkamiehet, suomen kielen koulutuksista päättävät, opettajat, suomalaisnuoret ja heidän vanhempansa. Vain kahdeksasta tarinasta voi jo päätellä, minkälaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi kotoutuksessa ja koulussa.

Nuorten kuuleminen ei jää nyt siitä kiinni, etteikö heidän puhettaan ymmärrä. Selkokielinen kirja on sujuvaa, helppoa suomea. Siksi kirjan lukeminen sopii myös suomen kieltä opetteleville nuorille ja aikuisille, vaikkei kirjan kieli olekaan helpointa selkosuomea. Uskon, että kirja antaa vertaistukea ja voimaannuttaa.

Selkokielen tärkeyttä osoittaa hienosti yksi kirjan kohta. Tai se osoittaa sen, miten tärkeää selkokielen käyttö olisi. Mitä kertoo hallinnon kielestä se, etteivät vastaanottajat ymmärrä päätöksiä?

”Maahanmuuttoviraston viestissä luki,

että en voi enää käyttää maahanmuuttajan

oleskelulupaa.

Koska luin viestin tosi nopeasti,

luulin, että se tarkoitti negatiivista päätöstä.

Mutta oikeasti se tarkoitti,

että en enää tarvitse oleskelulupaa.

Sillä Suomen kansalaiset eivät tarvitse sitä.”

Satu Leisko

Koti Suomesta. Nuorten maahanmuuttajien tarinoita uudesta kotimaastaan.

Kuvat Laura Oja

Avain 2020

139 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Kun Ruotsin akatemian hajaannusta sivuttiin tv-uutisissa talvella 2017–2018, kimitin toistuvasti sohvannurkassani: mitä ihmeen merkitystä on yhden jäsenen aviomiehen toilailuilla akatemian toimintaan tai Nobel-palkinnon jakoon? Huokailin, etten voi käsittää, mistä tässä on kyse.

Nyt käsitän, mistä siinä oli kyse, kiitos Matilda Gustavssonin kirjan Yhdeksästoista jäsen (Otava 2019). Nyt vain kimitän ja huokailen sohvannurkassani, miten se kaikki mahdollistettiin, siis yhden akatemian jäsenen miehen puuttuminen akatemia-asioihin, tietovuodot Nobel-palkituista, kulttuurieliitin manipulointi ja apurahakähminnät. Eikä kähmintä rajoittunut apurahoihin tai menestymiseen taide- tai tutkimuspiireissä vaan karkeisiin naisten kourimisiin ja raiskauksiin.

wp-1595492556780.jpg

Aihe pöyristyttää ja kuohuttaa. Arvostetun runoilijan ja akatemiajäsenen Katarina Frostensenin aviomies Jean-Claude Arnauld tiedettiin tahmatassuna, joista naiset varottelivat toisiaan ja jonka kiusallisilta tyttöjen hiplailuilta miehet sulkivat silmänsä. Kaikki sallittiin, sillä pariskunta antoi Forum-tilan taiteilijoiden estradiksi lyödä itsensä läpi kulttuurieliittiin. Tietysti vähintään merkillisenä pidän runoilijavaimon ja raiskaaja-avioimiehen suhdetta, mutta se siitä. Kerrassaan merkillisenä pidän tasa-arvon ihannemaassa sitä, että vuosikymmeninä seksuaalinen ja taloudellinen hyväksikäyttö jatkui ja täyspäisinä pidetyt henkilöt suojelivat rikollista toimintaa.

”Jopa Ruotsin akatemiassa oli sellainen käsitys. Useat jäsenet ilmaisevat asian niin, että Jean-Claude Arnault saattoi edustaa naurettavaa ja vähän koomista hahmoa: ’Juuri siksi hänelle haluttiin olla erityisen reiluja.’”

Olen erittäin vaikuttunut Gustavssonin kirjasta, sillä sen journalistinen, tutkimuksellinen ja raportoiva ote lisää tapahtumien uskottavuutta ja järkyttävyyttä. Gustavsson kerii kirjassaan taustat, miten hän kokosi artikkelia Dagens Nyheteriin kulttuuripersoonasta, joka on raiskannut vähintää 18 naista. Artikkeli osuu marraskuussa 2017 #metoo-aikaan ja saa Ruotsin akatemian tolaltaan.

Kirja ei päästä otteestaan, siinä on jännärin koukuttavuutta ja kerronnallista joustavuutta. Haastateltujen henkilöiden osuuksia ahmin, en ajattele tirkisteleväni vaan todistavani rohkeaa kertojien elämää kuormittaneiden asioiden esille tuomista. Saan myös valaistusta akatemian ikiaikaisiin käytäntöihin.

Yhdeksästoista jäsen -kirjasta on moni kirjoittanut niin pätevästi ja erittäin osuvasti (esimerkiksi Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Luettua elämää), että siirryn suoraan siihen, että pidän kirjaa erittäin tärkeänä nimenomaan hyväksikäytettyjen tunteiden ja kokemusten jälkiseurauksien kuvauksena. Kirja varmasti avaa monelle lukijalle mekanismeja, joissa uhri joutuu kyseenalaistamaan tekojaan, kun kaltoinkohtelija ja hänen tukijoukkonsa porskuttavat ylimielisinä entiseen tapaan.

Kun alistavia, rikollisia rakenteita pönkittäviä ihmisiä liehuu kulttuurieliitin juhlahuoneissa, kauhistuttaa, mitä tapahtuu pimeissä kopperoissa, joissa tavallinen ja köyhä kansa taistelee leivänsyrjästä. Siis yhä on syytä olla huolissaan tyttöjen ja naisten riista-asemasta, vaikka päällisin puolin luulisi Pohjoismaissa olevan valveutunutta ja tasa-arvoista.

*

Matilda Gustavsson
Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus
suometanut Elina Lustig
Otava 2019
190 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Tiina Piilola: Kalevalan naiset

Tiina Piilola on väitellyt tohtoriksi Kalevalan naisista, ja kirja Kalevalan naiset (S&S 2019) jatkaa siitä populaariin tyyliin. Kirja sopii täydellisesti naistenviikolle (haaste tässä, lista mukaan ilmoittautuneista blogeista: tässä), ei vain siksi, että kirjoittajan nimipäivä osuu viikolle. Onnittelut kaikille Tiinoille ja kalavalaisten naisten hengenheimolaisille, joille Piilolan kirja on omistettu!

naistenviikko 2020

Piilola avaa ensin esipuheessa kirjan lähtökohdan, kalevalaisten naisten tarinat:

”Ne kertovat, mitä on tehtävä silloin, kun maailmasta ei löydy tilaa olla sellainen kuin tuntee olevansa – että on sukellettava Ainon lailla kalana veteen, lehahdettava Louhen tavoin lintuna ilmaan tai uskallauduttava tutusta tuntemattomaan niin kuin Marjatta. Ja seurattava puolukan kutsua.”

Tuossa on jo lueteltu naishahmot, joihin kirjassa syvennytään, lisäksi kirjassa esiintyvät Ilmatar, Pohjan neito ja Lemminkäisen äiti, ja kaikista kirja tarjoaa muhevaa tulkintaa. Kalevalan naiset saa minut taas kerran innostumaan kansanrunoutemme ja Lönnrotin koontikirjan kielellisestä ja tarinallisesta moni-ilmeisyydestä. Piilolan lennokas tyyli sytyttää, ja reipas tapa sanailla vakuuttaa minut: juuri näin rempseästi perinteeseen täytyy tarttua.

wp-1591523842472.jpg

Kirjassa on tutkimuksellisen taustan ohella raikasta subjektiivisuutta. Kirjoittaja poimii aiempia tutkimuksia ja tulkintoja sekä esittelee omiaan. Nautin tällaisesta yhdistelystä ja esseistisestä otteesta. Lisäksi Kalevala-aiheiset kuvataideteokset saavat osansa, ja siitä syystä kaipaan kirjaan kuvaliiteittä.

Piilola kytkee myös nykyilmiöitä tutkimusaiheeseensa. Ja hän haastaa, esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilasta:

”Toivoa sopii, että tämä epäkohta toimii kuin puolukka Marjatalle ja saa nyky-Marjatat havahtumaan, kuulemaan kutsunsa sekä vaatimaan nykymenoon muutosta niin pontevasti, että Väinämöisten on kuultava se ja reagoitava siihen. Nykymeno ei voi enää jatkua.”

Hienoja symbolisia ulottuvuuksia irtoaa jokaisesta naisesta, mutta ehkä kirjottaja on innostunut etenkin Ainosta, Louhesta ja Lemminkäisen äidistä. Eikä Kalevalan miehiä voi ohittaa, noita erehtyväisiä turjakkeita, ukkopahoja kosio- ja kostoretkillään. Esimerkiksi Lemminkäisen äidin huivilipojasta kirjassa on muhevaa tulkintaa. Kiinnostavinta taitaa minulle silti olla se, miten kirjan hahmoista sukeutuu symbliikkaa ihmisyyden kehitysasteista, skaala kulkee reflektointiin kykenemättömistä omien tekojensa tunnustajiin ja muodonmuuttujiin.

Feministinen tarkastelu uppoaa minuun, ja viihdyn letkeästi etenevän tekstin kyydissä. Nyt mieleni minun tekevi lukea Kalevala taas kerran.

– –

 

Tiina Piilola

Kalevalan naiset

S&S 2019

255 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia ja Akka.

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Päivi Laitinen: Reissunaisia

Kevään matkustuskielto ehkä korvensi kaikkia reissuleenoja ja matkamatleenoja. Minä vietin kotoiluhetkiä reissunaisista lukien. Sitä sopii muistella naistenviikolla Leenan ja Matleenan päivänä (ks. naistenviikkohaasteeni).

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Päivi Laitinen esittelee kirjassaan Reissunaisia (Tammi 2019) 10 maailmanmatkaajaa 1800-luvulta nykyaikaan. Reipashenkisiksi esikuviksi rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta sopivat kaikki.

Laitinen jaksottelee naiset viideksi pariksi otsikoin Tutkijat, Etsijät, Kirjoittajat, Kilpailijat ja Seikkailijat. Laitinen on valinnut joukkonsa omien intressiensä perusteella.

’Monet näistä reissunaisista olivat luonteiltaan melkoisia monitahokkaita: he samanaikaisesti sekä ylläpitivät että rikkoivat oman aikansa normeja. Se että vaatimattomasta ikäneidosta tuli kuuluisa tutkimusmatkailija, että pastorin tytär ihastui revolverisankariin tai pienten lasten äiti lähti lähes puolitoista vuotta kestäneelle maailmanympärysmatkalle, kertoo vastakohtaisuuksista, ja ne jos mitkä kiinnostavat aina.”

Osa naisista on tuttuja Mia Kankimäen kirjasta Naisia joita ajattelen öisin. Siinä matkustajanaisista suosikikseni nousi Isabella Bird, ja taas säväyttää tämän naisen suoraselkäinen matkanteko ja ehkä pieni romanssinpoikanenkin pyssymiehen kanssa. Mukana on myös Suomen-seikkailija Ethel Tweedie, jonka kirjan Suomi-reissusta olen lukenut aikoja sitten. Kotimaisista kulkijaleideistä oman lukunsa saa Helinä Rautavaara.

wp-1583944585597.jpg

Uusista tuttavuuksista kiinnostun kahdesta naisesta. Huvitun ökyrikkaasta Louise Arner Boydista, jonka perintö palaa arktisten alueiden tutkimusretkillä. Uskomatonta, että kouluttamaton raharikas on oikuillaan mahdollistanut tutkimusmatkat, joiden kuvien ansiosta voidaan nyt seurata ikijään katoa. Toinen hätkähdyttävä rajojen rikkoja on Isabella Ebenhardt, joka tekeytyi arabinuorukaiseksi ja esihippityyliin vaihtoi paikkaa ja paria vapaana sieluna. Seikkailujen lopun traagisuus hätkähdyttää.

Omat yksin matkustamiset vaikuttavat kirjan naisten reissuihin verrattuina säälittäviltä hyvinvointihyppäyksiltä. Olen lentänyt kätevästi muutaman tunnin kohteeseen, kun yli sadan vuoden takaiset kulkupelit ja maailmankolkkien infrastruktuuri ovat olleet tyystin toista. Eikä eurooppalaisissa suurkaupungeissa törmää sellaisiin seikkailuihin kuin esimerkiksi kirjan nykyaikaedustaja, yksinjuoksija Rosie Swale Pope Siperian tai Alaskan metsissä.

Kirja on viihdyttävä esittely erikoisnaisista. Laitinen kirjoittaa virkeää asiatyyliä, sujuvaa ja selkeää, silti persoonallista. Mukava on näinä maailmanaikoina matkailla kirjakeinoin.

– –

Päivi Laitinen
Reissunaisia. Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä
Tammi 2019
tietokirja
383 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Anders Schlieper ja Heike Reinecken: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

Tällainen asiaproosainen välipala sopii kesään! Sitä voi lukea luku kerrallaan, vaikkapa yhden jutun iltalukemiseksi silloin tällöin. Saa sen tietysti paahtaa yhtäjaksoisesti, niin tein minä. Ja minulla oli kirjaan sopivaa lukuseuraa: välillä Alma-kissani lepäili jalkojeni päällä, välillä se tuijotteli minua kiipeilytornistaan, ja useimmiten se oli omilla teillään jossain huushollimme lempipaikoistaan.

wp-1591595802505.jpg

Anders Schlieperin ja Heike Reinecken kirjassa on tietoa ja pikantteja yksityiskohtia. Kissanomistajia on kirjassa 30, ja juttuja tietysti yhdistävät kirjan otsikon mukaan omapäiset ja kiehtovat kotieläimet: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä (Bazar 2020). Tietysti on niin, että kissat tulevat kuuluisiksi vasta nyt, mutta otsikko ilmentää osuvasti kissoista huokuvaa omistajuutta.

Kirjan kissojen ihmiset ovat kulttuurihenkilöitä, suuri osa tunnettuja kirjailijoita kuten T.S. Elliot, Truman Capote, Ernest Hemingway, Haruki Murakami, Herman Melville ja Herman Hesse, ja myös muita menneiden aikojen kuuluisuuksia kissoineen esitellään, esimerkiksi Frida Kahlo ja Paul Klee.

Kirja ei pistä kehräämään suuresta mielihyvästä, mutta mukavasti myötäkarvaan se silittää aihettaan. Kirjan kirjoittajat ovat tiivistäneet päähenkilöistä taustatiedot, ja ne esitellään faktahengessä. Luvut ovat lyhyitä ja informatiivisia, tyyli on asiallista – nyt ei irrotella. Teksti on silti pinnistelemätöntä, siispä kissanomistajien elämäkerta- ja teostietoja virkistää kissallisuus.

wp-1591331379864.jpg

En tiennyt, että Englannin pääministerin virka-asuntoon kuuluu hiirenpyydystäjän virka, jonka tointa Churchillin aikana hoiti kiinnostava kolli. Kirja kääntää myös käsitystäni positiiviseen suuntaa henkilöistä, joihin minulle on ollut varauksia. Bukowskiin liittyvät negatiiviset mielikuvani hieman karisevat, kun luen hänen kissakäytöksestään.

Patricia Highsmith saa päättää juttuni. Kulmikas lady ei ihmisiä fanittanut, mutta kissat saivat hänen sympatiansa, ja näin hän on todennut:

”Kissat antavat kirjailijoille jotain, mitä ihmisten yhteiskunta ei pysty heille antamaan: tungettelematonta ja vähään tyytyvää kumppanuutta, rauhaisaa mutta ailahtelevaa kuin tyyni meri.”

Anders Schlieper & Heike Reinecke
Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä
suomentanut Heli Naski
Bazar 2020
tietokirja
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Vanhat runot, uudet lukijat – mistä on kyse?

Mitä olen mennyt tekemään? Saako näin tehdä? Siis selkoistaa vanhoja runoja uusille lukijoille? Vastaan siihen tässä yleiskielellä, mutta voit myös lukea selkokielisen juttuni samasta aiheesta: tässä.

Olen kirjoittanut suoraan selkokieleksi runoja (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), mutta jo ilmestyneiden, ”tavallisten” runojen selkoistaminen ei ole yksiselitteinen asia. Runo on kompakti kielen, havaintojen, kielikuvien, ajatusten ja tunteiden liitto, jossa kaikki nyanssit äänteitä, päätteitä, rytmiä ja sivuasettelua myöten on mietittyä. Voiko niitä muuttaa?

Olin kauan sitä mieltä, ettei runoja voi selkoistaa. On myös proosaa, jota ei voi selkoistaa. Kun teksti alun perin haastaa muotoa, rakennetta ja kielen rajoja, sitä ei ole syytä sorkkia. Sitten on tekstejä, joiden ydin ei ole muodossa vaan sisällössä, joten se sallii tekstin muokkaamisen yleiskieltä helpommaksi. Selkokielessä helpoksi täytyy taivuttaa sisällön lisäksi sanasto ja rakenne.

Ja silti olen mennyt nyt selkoistamaan kotimaisia klassikkorunoja: Vanhat runot, uudet lukijat (Avain 2020). Ajatus runojen selkoistamisesta on hiertänyt minua vuosia, sillä runot ovat iso osa kulttuuriperintöämme. Vanhojen runojen kieli kuitenkin karkaa monilta tämän ajan lukijoilta. Vanhahtava sanasto, epäsuora sanajärjestys ja poikkeava lauserakenne voivat vaikuttaa siten, että merkittävä, koskettava sisältö ei välity uusille lukijoille.

wp-1590855086540.jpg

Uusia lukijoita ovat nuoret, nuoret aikuiset ja lisäksi suomen kieltä opiskelevat ja harjoittelevat. Tai kuka vain, joka on kiinnostunut runoista tai jopa karsastanut runoutta. On kuitenkin kulttuuriperinnölle tärkeää, että runot siirtyvät – että suomalaisille tärkeät klassikot jatkavat elämäänsä. Lisäksi monissa maahanmuuttajakulttuureissa runot ovat oleellinen osa omaa kulttuuria, joten uuden kulttuurin runoperintö voi osaltaan kotouttaa.

Ajatellanpa esimerkiksi Eino Leinon Norcturne-runoa. Mitä merkitsevät ”puunto pilven” tai ”siinto vaaran”? Mikä ihmeen puunto, tai mistä vaarallisesta siinnosta on oikein kyse?

Tästä iski kipinä tehdä kirja Vanhat runot, uudet lukijat. Otin tietoisen riskin ja muutin selkokielen suuntaan kolmisenkymmentä runoa, joilla on sijansa runoperinnössämme. Valitsin runoja, joissa on lähinnä yksi aihe ja osittain kertova luonne. Niitä on mahdollista muuttaa selkon suuntaan vaurioittamatta runon ydintä. Valitsin runoja ja runoilijoita, jolla on merkitystä ajankuvalle ja ylipäätään kotimaiselle kirjallisuudelle ja kulttuurille. Kirjassa on lisäksi tasaisesti miesten ja naisten kirjoittamia runoja, joten erilaiset äänet aikakausineen kuuluvat kirjaan valituissa runoissa.

wp-1587733476038.jpg

Olen myös valinnut runoja niin, että niistä saa kiinnostavia lukupareja. Peräkkäin ovat Aleksis Kiven ja Immi Hellénin oravarunot. Haikeita ilta- ja yötunnelmia voi vertailla Leinon, Aino Kallaksen ja Eila Kivikk’ahon runojen kesken. Naiseuden hurman kokemuksia voi vaihtaa L. Onervan ja Katri Valan runoissa. Runon merkitystä mielen hyvinvoinnille saa esimerkkejä niin Kantelettaren kuin Kaarlo Sarkian runoista. Elämän taakan ja kauneuden kantamisesta kantansa esittävät Edith Södergran, Kaarlo Sarkia ja Saima Harmaja. Tässä mainitsen vain muutamia kiinnostavia yhteyksiä. Lisäksi runot ilmaisevat, miten esimerkiksi luonto sanottaa tunteita.

En näe runoselkoistukselle mieltä ilman sitä, että alkuperäinen runo on aina selkoistuksen rinnalla. Siten jokainen pääsee ihailemaan alkuperäisen runon ilmaisua ja tyyliä. Selkoistetun runon tarkoitus on avata runoa muttei selittää sitä tai ohjata tulkintaa.

Joissain runoissa myötäilen loppusoinnullista tyyliä, toisissa muutan selkeästi sanaston ja rakenteen runon helpoksi kieleksi. Monissa runoselkoistuksissa sanajärjestys muuttuu sen lisäksi, että valittu sana tai sanamuoto on helppo. En lyhennä runoja, mutta jonkin verran olen muuttanut esimerkiksi säkeistöjä hahmottamisen helpottamiseksi.

Kirjani on poikkeuksellinen monin tavoin. Ensinnäkin vanhoja runoja ei ole ennen julkaistu selkoistettuna. Toisekseen kirjassa on hieman kotimaisen kirjallisuuden historian esittelyä ja avaimia runon lukemiseen, mitä ei ole ennen tällä tavalla julkaistu selkokielisenä. Tarkoituksenani on, että kirjan avulla lukija saa kuvaa kirjallisuuden ja kulttuurin muutoksista kansanrunosta toiseen maailmansotaan. Siksi jokaisesta kirjan kirjailijasta on lyhyt tietoteksti. Näin kirja sopii sekä yksittäisille runon lukijoille että erilaisiin koulutus- ja opetustarkoituksiin.

Missioni on, että runojen ydinolemus puhuttelee uutta lukijaa – ja siten jopa osaltani autan kulttuuriperinnön siirtymistä. Niin esimerkiksi Leinon Nocturnen selkoversio ehkä avautuu sisällöllisesti entistä selvemmin selkon avulla viemättä pois mitään alkupereäisen runon ylivertaisesta soinnullisuudesta. Selkona selviää, että puunto tarkoittaa punnerrusta – ja koska sana punerrus ei ole selkoa, merkitys viittaa punaiseen. Eikä vaara tarkoita vaarallista, vaan mäkeä tai vuorta ja siinto sinisenä heijastuvaa kaukaista vuorta.

Tai Aleksis Kiven omaperäinen runous saa uusia lukijoita – ja uudet lukijat onnelliseksi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksista.

Osa Kiven runosta Onnelliset:

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest’ aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk’ Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk’ mennyt on yö,
Kosk’ kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

Osa Kiven runosta Onnelliset selkokielellä:

Jo näkyy valo kaukana rannalla,
ja aurinko nousee koillisesta.
Ja aamun hämärällä on kiire pois,
sillä tuulee pohjoisesta.
Sillä yö on mennyt,
sillä kesäinen aamu kimmeltää
ja linnut ne laulavat.

Toivon nautinnollisia runohetkiä alkuperäisten ja selkoistettujen runojen ja lukijoiden vuoropuheluina!

wp-1590897553600.jpg

*
Vanhat runot, uudet lukijat
selkokieliset tekstit Tuija Takala
Avain 2020
runoja ja tietotekstejä
111 sivua.

Selkokielisiä runojani:
Kierrän vuoden
Onnen asioita.

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, omat, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Kansainvälisen selkokielen päivänä selkokirjoista

Tänään vietetään kansainvälistä selkokielen päivää.
Se on ensimmäinen kerta.
Siksi on aika muistuttaa kaikkia,
mitä ovat selkokieli ja selkokirjat.

selkopäivä

Selkokieltä tarvitsee Suomessa 750 000 ihmistä,
eli noin 14 prosenttia.
Lisäksi moni muu hyötyy selkokielestä.
Selkokielessä on helpot sanat ja lauseet,
ja tekstin kappaleet ovat lyhyitä.
Lisäksi selkotekstiin on valittu vain tärkeimmät asiat.

Tänä keväänä on huomattu,
että tiedotus helpolla kielellä on tärkeää.
Esimerkiksi THL:n selkosivuilla koronaviruksesta
on ollut paljon kävijöitä.
Myös muut viranomaiset alkavat ymmärtää,
että helppo tiedotus auttaa kaikkia.
Vielä täytyisi saada lakiin se,
että kaikilla on oikeus selkokieliseen tietoon.

Tiedotteiden ja tietotekstien lisäksi on hyvä,
että selkokielellä on kirjoja joka makuun.
Niitä on eri ikäisille ja monista eri aiheista.
Osa selkokirjoista on kirjoitettu suoraan selkokielellä,
osa kirjoista on muutettu selkokielelle.
Seuraavassa esittelen uusia selkokirjoja,
jotka sopivat monenlaisille lukijoille.

Tietoa: Kurkistus hyönteisten maailmaan

Kesän alkuun sopii Seija Niinistö-Samelan tietokirja,
joka kertoo hyönteisten elämästä.
Kirjassa on isot, tarkat kuvat,
jotka paljastavat hyönteisten yksityiskohtia.
Kirjan teksti näyttää, että hyönteiset ovat kiinnostavia.
Niiden elämä on tärkeää meille kaikille.

wp-1589949853167.jpg

Nuorista: Odotan aurinkoa ja Koti Suomesta

Verkkokirjassa Odotan aurinkoa (Humak 2020)
yhdeksän nuorta kertoo,
minkälaista on uusi elämä Suomessa.
He kertovat asioista,
joita he arvostavat ja ihmettelevät.
Lisäksi heillä on mielipiteitä suomalaisista
ja suomen kielen opiskelusta.

Odotan aurinkoa löytyy vain internetistä,
mutta juuri nyt on ilmestynyt
tavallinen kirja Koti Suomesta.
Sen on kirjoittanut Satu Leisko (Avain 2020).
Myös siinä on tarinoita nuorista ja siitä,
minkälaista on löytää yksin oma paikka Suomesta.

Lapsille: Juttuset-sarja

Juttuset-sarjassa on viisi pientä kirjaa alakouluun.
Maiju Mäki on kirjoittanut kirjan
hauskat ja jännittävät kertomukset.
Kirjoissa on kaksi puolta: tarina on tavutettu,
ja kirjan toisella puolella se on ilman tavutusta.
Siksi sarjan kirjat sopivat hyvin lukemisen harjoitteluun,
ja ne innostavat lukemaan: kirjoissa sattuu ja tapahtuu.

wp-1576830093251.jpg

Nuorille ja aikuisille: Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on valinnut viisi novellia,
jotka ovat vanhoilta suomalaisilta naiskirjailijoilta.
Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas
kirjoittivat kirjoja jo yli 100 vuotta sitten.
Kirjan novelleissa on kiinnostavaa,
minkälaista oli naisten elämä ennen.
Näin tulevat tutuksi tärkeät kirjailailijat
ja heidän tapansa kertoa elämästä.

wp-1577705292161.jpg

Kaikille: Vanhat runot, uudet lukijat

Olen tehnyt kirjan,
jossa on vanhoja suomalaisia runoja
ja samat runot helpolla kielellä.
Kirjassa on kansanrunoja ja runoja
1800-luvulta 1940-luvulle.
Lisäksi joka runoilijasta on lyhyt teksti,
jossa esittelen kirjailijan.

Kirjoitan kirjassa myös runojen lukemisesta.
Kulttuurille on tärkeää, että suomalaisille rakkaat runot
jatkavat elämää uusien lukijoiden kokemuksissa.
Vanhat runot, uudet lukijat -kirja ilmestyy
kesän 2020 alussa (Avain).

Vanhat runo tuudet lukijat katalogi

Muita kevään ja kesän 2020 selkokirjoja

Magdalena Hai: Haiseva käsi. Selkomukautus Riikka Tuohimetsä (Avain 2020). Helppolukuisia tarinoita nuorille.

Eve Hietamies: Tarhapäivä. Selkomukautus Hanna Männikkölahti (Avain 2020). Kevyt ja mukava tarina isästä ja pojasta. Kirja on jatkoa romaanille Yösyöttö.

Petri Ilmonen: Videoi ja kirjoita iPadilla (Opike 2020). Opas ”pädin” käyttöön.

Sakari Kilkki: Arkielämää (Opike 2020). Erityisopetuksen nuorille ja aikuisille tietoa arjen asioista.

Sakari Kilkki: Päivänselvää – Terveystieto (Opike 2020). Tieto- ja oppikirja terveydestä. Päivänselvää-sarjassa on muitakin perusopetukseen sopivia tietokirjoja.

Pertti Rajala: 50 keksintöä, jotka muuttivat maailman (Avain 2020). Tietokirja keksinnöistä, kirja sopii kaikenlaisille lukijoille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Listaus, Selkokirja, selkotekijä

Odotan aurinkoa

Odotan aurinkoa (Humak 2019) on kirja,
jossa on yhdeksän selkokielistä tarinaa.
Kirja kertoo nuorten tunteista ja kokemuksista,
minkälaista on muuttaa Suomeen.

Kirjassa ei ole kertojien oikeat nimet.
Niin he voivat kertoa vapaasti omista tunteistaan.
Kertojat tulevat eri kulttuureista,
ja he ovat asuneet Suomessa vasta vähän aikaa.

Kaikki kertomukset ovat mielenkiintoisia.
Kertojat paljastavat,
minkälaisia asioita he Suomessa arvostavat.
Monille se on rauha, tasa-arvo ja opiskelu.
Kirjan kertojien mielestä
suomen kieli on kaunis mutta vaikea.

”Suomessa on paljon hienoja asioita.
Suomen poliittinen järjestelmä on hyvä,
sillä Suomessa on hallitus ja myös presidentti.
Suomalainen koulu on hyvä.
Kaikki suomessa on ehjää ja valmista.”

Monilla on ikäviä kokemuksia suomalaisista
mutta myös hyvä ja hauskoja hetkiä.
Suomen talvi ei ole suosikki.
Joidenkin mielestä ruoka ei maistu miltään,
toisten mielestä se on hyvää.

Eli jokaisella kertojalla on omia mielipiteitä.
Yhteistä on se, että he ovat tulleet Suomeen turvaan.
Siksi ikäviä kokemuksia ovat esimerkiksi
mielenosoitukset maahanmuuttajia vastaan.
Myös se huolestuttaa, saako Suomessa töitä.

”Monet maahanmuuttajat ovat asuneet Suomessa pitkään,
mutta he puhuvat vain vähän suomea.
Minun naapurini on asunut Suomessa melkein kymmenen vuotta.
Hän osaa sanoa vain `Mitä kuuluu?´”

Kirjan tarinat antavat lukijoille rohkeutta.
Rehelliset kertojat eivät peitä vaikeuksia,
mutta he kertovat myös mahdollisuuksista.
He kannustavat opiskeluun ja lukemiseen.
Täytyy osata kieltä ja tuntea uusi kulttuuri,
että pärjää uudessa maassa.
Se ei vie pois omaa kulttuuria.

wp-1586756772176.jpg



Kirjan tekijät halusivat tehdä selkokirjan.
Yksi syy on tietysti se,
että suomi on maahanmuuttajalle uusi kieli.
Selkokieli on helppoa suomea,
mikä auttaa pääsemään mukaan uuteen kulttuuriin.
On arvokasta, että voi lukea uudella kielellä
ja voi jakaa kokemuksia kirjan tarinoiden kanssa.

Tekijöillä on myös toinen syy tehdä selkokirja.
He huomasivat, että kirjastossa
on vain vähän selkokirjoja.
Se voi kyllä olla kirjaston syy,
sillä viime vuosina on tullut paljon selkokirjoja.
Mutta se on silti hyvä syy:
erilaisia selkokirjoa tarvitaan lisää.

Odotan aurinkoa on verkkokirja,
ja sen voi lukea vapaasti netissä.
Täytyy silti muistaa,
että aina joku maksaa kirjan,
joka on lukijalle ilmainen.
Odotan aurinkoa on saanut rahaa
hankkeesta Porukalla perille (ESR).

– –

Odotan aurinkoa. Selkokielisiä tarinoita Suomeen tutustumisesta
toimittaneet Tiina Valkendorff, Päivi Ruutiainen ja Anna Louhensalo
Humanistinen ammattikorkeakoulu 2019
Humanistisen ammattikorkeakoulun julkaisuja 89,  ESR-hanke Porukalla perille
86 sivua verkkokirjana:
https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2019/11/Humanistinen-ammattikorkeakoulu_selkokirja_Odotan-aurinkoa_verkkojulkaisu_FINAL_141119.pdf

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Selkokirja

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Anneli Kanto avaa kirjan kirjoittamisen ja kirjaelämän vaiheita kirjassaan Kirjoittamassa (Reuna 2020). Kirja on mutkaton ja konkreettinen, ja mainiosti siinä yhdistyvät opasluonteisuus ja omakohtaisuus. Lähtökohta on, ettei kirjoittamattakaan voi olla.

”Kirjoittaminen on joskus keveää ja sujuvaa, joskus tikkuista ponnistelua. Aina se on syvästi tyydyttävää niin kuin vaikeasta asiasta selviytyminen on.”

Kirjan lukijaystävällisyys näkyy mielekkäässä lukujaksottelussa, lyhyissä luvuissa ja lähestymistavassa. Etenkin innostun Kannon tavasta pysyä maan pinnalla. Hän vertaa kirjoittamisen vaiheita usein ja nasevasti muihin elämänilmiöihin.

”Teinin kanssa vanhempien on vain jaksettava hankalat vuodet ja toivottava parempaa. Käsikirjoituksen kanssa on jaksettava ja kirjoitettava romaani loppuun asti.”

Kirjan vaiheet ideasta oikolukuun ja valmiin kirjan vastaanottoon Kanto valaisee tyyliin, jossa suoruus ja huumori avittavat tämän kirjan lukijaa nauttimaan prosessista ja Kannon sujuvasta tekstistä. Kirjailijalle itselleen oman tekstin pyörittäminen ei ole aina nautittavaa mutta palkitsevaa.

”Oma kokemukseni on, että luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei lainkaan huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi typerältä. Kun muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, kanavat alitajuntaan aukenevat, mielikuvitus vetreytyy ja tunnit katoavat. Eli pääseekin luovuuden, flown, tilaan.”


Suhteellisuudentaju säilyy kirjassa kaiken aikaa. Kirjoittamistapoja on monenlaisia, ja Kanto lainaa välillä muita kirjoittamiskirjoja ja kirjailijakollegoita. Ote on kannustava ja vertaistuellinen. Kanto korostaakin kirjoittajakollegoiden merkitystä, mutta myös sitä, miten omasta työkyvystä täytyy pitää huolta.

Kirjassa on käytännön vinkkejä esiintymisistä, haastatteluista ja apurahoista. Pääasiana pidän kuitenkin pohdintoja. Kirjan neljäs luku ”Versiosta versioon” purkaa hienosti hirmuista prosessia. Ihastelen, miten selkeästi Kanto esimerkiksi avaa Shakespeare-esimerkillä käsitteet aihe, teema, juoni ja tarina.

wp-1585830586105.jpg

Mielikseni maistelen Kirjoittamassa-kirjan makupaloja Kannon omasta tuotannosta. Olen romaanien VeriruusutPyöveli ja Lahtarit vankkumaton fani. Siksi nautin erityisesti elävistä esimerkeistä aineistotyöstä ja romaaneihin vaikuttaneista esineistä, paikoista ja elämyksistä. Ja ilahduttaahan sekin, että kirjassa on kirjablogeista oma luku, jossa kirjailija välittää arvostuksensa bloggaajien ilmaisesta talkootyöstä lukemisen puolesta.


Kirjoittamassa rohkaisee kirjoittajia ja avaa lukijoille kaikkea sitä, mitä piilee kirjan ympärillä. Tästä kirjasta välittyvät taito, kokemus ja elämys. Kanto tunnustaa oikeutetusti, ettei ole keinoja paljastaa kaikkea kirjoittamisesta. Ei myöskään kaikesta, mitä kirjoihin kätkeytyy, esimerkiksi teemojen teemaa.

”Sekä historiallisissa romaaneissani että lastenkirjoissani on teemojen alla salainen teema, jonka olen kaivanut esiin mutta jota en kenellekään paljasta. Kun tiedän sen itse, teema tihkuu kirjoittamiseeni. Hyvällä tavalla, uskon.”

Uskon.

– –
Anneli Kanto
Kirjoittamassa
Reuna 2020
tietokirja
199 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu

Jari O. Hiltunen paljastaa kirjansa Romuluksen sielu (Warelia 2020) nimen taustan. Se on peräisin Ciceron kirjasta Scipion unennäkö, siis ikuisen kaupungin perustajan sielu palaa aikojen pimeydestä alati yötaivaalle hehkumaan. Kyse on siis kiintotähdestä ja muista samankaltaisista – eli klassikkokirjoista.

”Tarinaniskentä ei ole muuttunut Romuluksen ajoista olennaisesti. Minäkin 2020-luvulle ehtinyt tarvitsin tarinoita aivan samalla tavalla kuin muinainen roomalainen. Todistin monen kunnon tarinan eläneen omaa elämäänsä, kuin leijan, joka nousi tuulten mukana korkeuksiin. Galaktisessa runousopissa ei korostunut aika, joka käytettiin klassikon valmisteluun. Enemmän vaikutti se, että teos oli päätetty ’suunnitella ikuisuutta varten’ – -.”

Hiltusen tietokirja esittelee kolmen kirjan tähtiryhmissä ikiloisteista, himmentymätöntä kirjallisuutta. Kolmikoiksi yhdistely on mainio idea, ja näitä ryppäitä on kirjassa viisi. Niiden kokoonpanot yllättävät, esimerkiksi ensimmäisessä kolmikossa hehkuvat ChurchillPlutarkhos ja Cicero, kolmannessa LinnaSteinbeck ja Aristoteles. Jokaisen kolmikon esittelyä edeltää huolella valittu sitaatti antiikin ajoilta. Se johdattelee kunkin kimppakivan perusteisiin.


Kovin paljon ei ilmesty yleistajuisia kirjallisuuskirjoja, siksi Hiltusen teos jo lähtökohtaisesti kiinnostaa. Kirjasta huokuu tiedonjano ja halu välittää tietoa, myös tietoa palveleva uteliaisuus sekä humanistisen sivistyksen arvostus. Kirjoittaja yhdistelee esseistisesti omia kirjailija- ja kirjavalintojaan ja havaintojaan runsaisiin taustatietoihin. Tiedon ja kommentoinnin tasapaino vaihtelee, ja Hiltusen pitkistä alaviitehuomioista syntyy ihan oma tarinalinjansa.

Virkistävää on, että antiikin tekstit tulevat tuoreenoloisesti tykö. Ja sallittakoon toisto: niistä paljastuu odottamatonta. Etenkin Churchillin kaunokirjallinen tuotanto Nobel-palkintoineen on ainakin minulle sopiva muistin virkistys, ja Väinö Linnasta Hiltunen onnistuu kaivelemaan kiinnostavasti piiloon jäänyttä proosaa. Joistain kirjailijoista kuten Kivestä Hiltunen kertaa tuttuja tietoja. Ja kovin on Hiltusen klassikkokimara äijävoittoinen, ainoana naisena (ja aikalaisklassikkona) tähtitaivaalle päätyy J. K. Rowling. Jokainen tietysti valitkoon klassikkokirjansa tavallaan – mutta onneksi edes Rowling.

wp-1583055663644.jpg


Hiltusen teksti etenee sujuvasti, ehkä tyylitietoisesti aiheeseen oikeassa suhteessa vanhakantaisesti, välillä jopa vanhahtavin sanavalinnoin. Ehkä tyyli on nimenomaa antiikkista esikuvaa kunnioittavaa. Tarkoitan sitä, että antiikin elämäkertojen mallin mukaisesti Hiltunen esittelee kohteittensa henkilöhistoriaa ja selostaa sitten valittujen teosten ydinsisältöjä. Teksti luistaa ajasta ja kirjailijasta toiseen yhteyksiä luoden, niin myös kirjoittajan tulkinnat, esimerkiksi:

”Kirjallisuuden tehtävänä voi olla lievittää terapeuttisesti sitä ahdistusta, jota vääryyksiä kokeva ihminen tuntee. Aisopoksen faabelit olivat tässä mielessä kuin suorasanaisen psykiatrin neuvokokoelma. Ne eivät romantisoineet luonnollista maailmaa, jossa monenlaiset vastoinkäymiset odottivat ihmispoloisia ja muita eliöitä. Sitä vastoin faabeleissa oli tarjolla aimo annos raakaa realismia, josta järkevä lukija saattoi oppia jotakin tulevaisuuden varalle.”


Tyylillisesti Romuluksen sielu tasapainottelee asiatyylisen tietopakettiproosan ja persoonallisen esitystavan välillä. Minun makuuni mukana on liikaa huutomerkkejä, mutta se on Hiltusta. Niin on sekin, ettei suuria näkyjä himmailla, siitä todistaa myös kirjan reipas alaotsikko: Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille. Näin alkusanoissa:

”Lähdinpä tarkkailemaan kaunokirjallisia kiintotähtiä. Oliko niiden takana näkyvissä toinen, mahdollisesti kirkkaampi valonlähde, sellainen, josta valo olisi lähtenyt liikkeelle vuosisatoja tai tuhansia vuosia aikaisemmin? Syntyikö tällaisia kirjallisia ketjuja erittelemällä runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille? – – Heittäydyin matkalle tähtien taakse menneeseen aikaan ja kulttuuriin, menneiden viisaiden sanoihin.” 

Runousopista tai runousoppineista en tiedä, en myöskään kosmologeista, mutta muille tarkkailijoille Hiltusen kirja muistuttaa kirjallisen sivistyksemme alkujuurista ja niiden vaikutuksista sekä eri aikojen kirjailijoiden säteilystä toisiinsa. Siksipä Hiltusen koonti ilman muuta ansaitsee päivänvalon.

– –

Jari Olavi Hiltunen
Romuluksen sielu. Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille
Warelia 2020
tietokirja
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

En tiennyt, että Sigmund Freud aloitti ankeriastutkijana. No, en tiennyt ylipäätään ankeriaasta mitään, oikeastaan muistan vain puistattavan mielikuvan Günter Grassin romaanista Peltirumpu. Eli kirjallisuus tekee taas taikatemppunsa: tietoni lisääntyy elämyksin. Aiheena on ankerias ja siitä kertova kirjailija.

Patrik Svenssonin tietotarinointikirja Ankeriaan testamentti (Tammi 2020) loksahtaa lajiin, johon kuuluvat Bea Uusman Naparetki, Helen Macdonladin H niin kuin haukka ja Mia Kankimäen kirjat. Niissä kirjoittaja solahtaa persoonallisesti aiheeseensa ja vie lukijan seikkailuun tutkimuskohteen yksityiskohtiin. Aihe voi olla mitä tahansa kummallisen kuumailmapallolennon tai ankeriaan väliltä, ja vaikka aiheellakin on merkitystä, tekstin tehon ratkaisee koukuttava, linjakas kerrontataito yhdistellä tietoa ja kokemusta.


”Ankeriaasta tulee se, mikä siitä pitää tulla, silloin kun aika on käsillä.”

Ankeriaan testamentti avaa arvoituksellisen kalan olemusta, muodonmuutosten ja salaisuuksien otusta. Kirja kuljettaa ankeriastutkimuksen päälinjojen kautta nykyiseen hätätilaan, jossa ankeriasta uhkaa kato. Tavallisen kalan, vaikkapa ahvenen, testamentti ei todennäköisesti olisi yhtä tempaiseva kuin ankeriaan, jonka miljoonia vuosia mudassa möyrineessä lajissa on yhä paljon tuntematonta valtamerivaelteluineen ja lisääntymissalaisuuksiineen. Se lisää aiheeseen jopa mystisiä piirteitä. Ja se herättää uteliasuutta.

wp-1580651710288.jpg

Ihastun Svenssonin taitavuuteen taiteilla tutkimustietoon tukeutuvan selostuksen ja tunteisiin vetoavien havaintojen välillä. Ankerias osin mystifioituu monitahoiseksi symboliotukseksi ihan elämänkulun ihmeen allegorisuuteen asti. Ja mitäpä kertoo kirjasta tai minusta se, että nieleskelen kyyneleitä lukiessani oivalluksia, jotka koskevat ankeriasta ja aikaa.

”Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä, kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin, mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkilliseen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä.”

”Ne tietävät, minne ovat menossa, vaikka reitti johdattaisi niitä mitä mutkittelevimpiin ja arvaamattomimpiin suuntiin.”

Joskus Svensson tekee reippaita johtopäätöksiä. Esimerkiksi Freudin turhautuminen ankeriastutkimuksen epäonnistumiseen johti psykoanalyysikeksijäksi. Toisaalta reippaat yhteenvedot sopivat hyvin tähän kirjaan.

Hetkittäin skeptistelen, koska olen jostain juuri lukenut lauseen ”luonnossa ei ole salaisuuksia”, eli ihminen kehittää merkityksiä asioille, joita niissä itsessään ei ole. Tässä kirjassa ei merkityksenannossa säästellä. Svensson esimerkiksi tarttuu luontokappaleiden inhimillistämisen kysymyksiin esittelemällä meribiologi Rachel Carsonin ajatuksen: ”Voidakseen todella ymmärtää toista elävää olentoa oli voitava nähdä siinä palanen itseään.” Tämän linjauksen jälkeen otan vastaan mukisematta mielikuvitusta kiihottavat ankeriassalaisuudet.

”Ankeriaan syntymä ja vaellukset voivat kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta tuntua samastuttavilta, jopa tutuilta: pitkä ajautuminen virtojen mukana pois ja päättäväinen, työläs matka takaisin, kaikki, mitä olemme valmiit tekemään päästäksemme kotiin.”

”Ensisijaista on olemassaolo.”

Ankeriaan testamentti vie moniin Svenssonin ja isän kalastusretkiin, jotka tartuttivat kirjailijaan jo lapsena ankeriaskiinnostuksen. Tyylikkäästi teos kehittyy muistelukirjaksi kirjailijan lapsuudesta ja isäsuhteesta, tavallaan isän muistokirjaksi samalla kuin ankeriaslajien muistokirjaksi. Kertomuksia katoavaisuudesta ja jatkuvuudesta.

”Tunsin hänen omat kertomuksensa pyydystetyistä tai pakoon päässeistä ankeriaisista siksi, että olin itse ollut mukana. Hänen kertomuksensa olivat myös minun. Niin kuin meitä ennen ei olisi ollut mitään.”

Hienosti myös Ruotsin hyvinvointivaltion synty tallentuu kirjaan: duunaritaustaiset vanhemmat omakotitaloineen ja kirjailijan sukupolvi koulutusmahdollisuuksineen kuvastavat viime vuosikymmenten nopeaa yhteiskuntakehitystä. Sen ovat mahdollistaneet ihmiset. Ja kehityksen toinen puoli: sama, siis hyvään kykenevä eläinlaji, ihminen, saa häviämään muutamassa vuosikymmenessä miljoonia vuosia eläneen eläinlajin.

Svensson toden totta on laatinut vetoavan testamentin.

– –

Patrik Svensson
Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2020
165 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja