Aihearkisto: Asiaproosa

Kirsi Ranin: Lukupiiri

Lukemisen vähyydestä ja lukutaidon heikkenemisestä on julkinen huoli, mutta toisaalta on paljon lukuharrastajia ja kirjoista nauttivia. Yksi ilmiö on lukupiirit, joiden nosto on tervetullutta: niin näkyy se, että lukeminen on yhteinen ilo ja nautinto. Sen kiteyttää Kirsi Raninin Lukupiiri-kirjan alaotsikko Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika (Nemo 2021).

Raninin kirja on viehättävä kombo kokemusasiantuntijuutta, tietoa, käytännön konkretiaa ja kirjakeskustelujen ilmavaa moninaisuutta. Kirjoittaja kertoo omakohtaisen kulkunsa kohti kirjapiirejä. Hän on mukana useammassa, ja kirjapiiri-innostus on vienyt hänet myös bloggaamaan ja podcastaamaan: hän emännöi Kirsin Book Clubia.

Tekstistä välittyy asialle omistautuminen. Ranin kirjoittaa luistavaa ja ilmeikästä tekstiä, jossa esimerkit havainnollistavat, lisäksi siteeraukset kirjapiiriläisiltä vahvistavat kirjoittajan havaintoja. Kirjan loppupuolella Ranin listaa yli 200 otollista lukupiirikirjaa ja esittelee ne osuvasti. Lukupiiri-kirjaa voi käyttää myös lukupiirin tukena, ei vain konkreettisten järjestelyvinkkien vuoksi vaan myös kirjan lopun muistiinpanopohjien avulla. Mutta nyt tiivistys siitä, miten kirjapiirissä voi yhdistyä kirjallisuus ja elämä:

”Lukeminen hyvä, keskustelu parempi. Lukupiirikeskustelu mahdollistaa ihmisten kohtaamisen, todellisen läsnäolon yhteisen teeman ympärillä. Keskustelu ja yhdessäolo saattavat avata reittejä syvälle sieluun ja yhtäkkiä huomaattekin keskustelevanne sellaisella tasolla ja tunteella, että arjessa ei ikinä. Esille tulevat nuoruuden rakkaudet, sukujen salaisuudet, oman elämän ongelmat ja onnen lähteet. Elämän perimmäiset kysymykset.”

Raninin kirjassa on herkullisia esimerkkejä kirjoittajan omien kirjapiirien kohokohdista kuten kirjailijavieraista tai retkistä. Korona-ajan ulkoilupiiri 17 asteen pakkasessa on varmasti jäänyt osallistujien mieleen. Siinä on hitusen samaa kuin omassa korona-ajan kävelykirjapiirissäni eli kahden hengen kirjakeskustelukimpassa. Olemme Johanna Kartion kanssa välttyneet kovilta pakkasilta, mutta olemme kävelleet esimerkiksi Seurasaaressa, Elfvikissä ja Malminkartanossa – eli avarramme ulkoillen kirjakokemuksiamme. Siitä saattaa jäädä hyvä tapa myös koronarajoitusten jälkeenkin.

Kävelykirjapiiri Malminkartanon täyttömäellä 23.9.2021.

On minulla ollut korona-aikana toinenkin kirjapiiri videoyhteyksin kolmen hengen kesken ja ennen koronaa noin kymmenen hengen porukka, jossa juttu lipsahti helposti kirjoista muuhun. Ei Raninkaan edellytä kirjapiireihin tiettyä kokoa, kokoontumistapaa tai kurinalaista rakennetta, mutta jos pääagendana on ajatusten vaihto luetusta, Ranin antaa hyviä vinkkiä tapaamisten organisoinnista, kirjavalinnoista ja keskusteluteemoista – sudenkuoppia unohtamatta. Ja kaikesta välittyy lukukokemusten taika, jonka vallassa minäkin leijun:

”Kun kaikkiin lukemisen ja keskustelun elämää parantaviin puoliin lisää vielä sen, että tämän upean harrastuksen saa jakaa toisten kaltaistensa kanssa, niin voiko lukupiiriä parempaa harrastusta ollakaan!”

Kirsi Ranin

Lukupiiri

Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Nemo 2021

tietokirja, lifestyle-kirje

220 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lifestyle, Tietokirja

Satu Rämö: Talo maailma reunalla

Satu Rämön kirja Talo maailman reunalla (WSOY 2021) on ollut heinäkuussa pääkaupunkiseudun kirjastoissa varatuimpien tietokirjojen joukossa. Eli lukijoita kiinnostaa mukava jutustelukirja, joissa yhdistyvät kirjoittajan henkilökohtaisen elämän tapahtumat, tiedot ja kokemukset meille eksoottisesta asuinseudusta sekä matkustelu.

Koronasulun matkanälkään jutut Islannista tuntuvat houkuttelevilta. Itse fiilistelen muistoja Reykjavikista lähiympäristöineen, jonne reissaamisesta ei ole kuin kaksi vuotta – silti matkailuni tuntuu olevan kuin toisesta elämästä. Pohjustin muuten silloin kohdetuntemustani lukemalla Rämön kirjan Islantilainen voittaa aina.

Koin Islanti-matkallani kesäisen hienot maisemat turisteille tarjotusta Kultaisesta kierroksesta. Nyt vaikuttaa väkevästi siltä, että ne kalpenevat Islannin Länsivuonon alueeseen verrattuna. Rämö kuvailee uutuuskirjassaan Länsivuonon karunkomeaa ympäristöä ja vuodenaikojen vaihtelun elämyksiä.

Jos sää puhuttaa täällä Suomessa, se määrittelee paljon myös Islannissa. Kirjan suosikkijuttujani ovat kuvaukset lumimyrskyn peittämästä talosta ja matkasta saarelle, jossa tuuli ja sade piiskasivat olan takaa. Ja kaikella rakkaudella:

”Islannissa on sellainen sanonta, että jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia. Minulla on sanontaan pieni henkilökohtainen lisäys. Jos et tykkää ilmasta, odota viisi minuuttia, niin se on entistä hirveämpi.”

Kirjan punainen lanka on Rämön muutto Länsivuonon pieneen kylään, josta perhe ostaa oman talon. Kiinnostavia ovat jutut islantilaisesta mentaliteetista ja toimintatavoista. Mieleeni jäävät kohdat juorujen lennokkuudesta sekä pienen maan edusta ja haitasta tuntea aina joku yhteinen tuttu. Ja kiehtovia ovat menninkäistarinat, joista ei ota selvää, uskovatko islantilaiset niitä tosissaan.

Hienosti Rämö päättää kirjan pohdintaan elämänmuutoksesta, jossa asuinpaikan vaihto on muutos vaatimattomimmasta päästä, kun sitä vertaa monen muun traagisiin elämäntapahtumiin. Mutta silti Rämön perhetapahtumat ja päätökset kiinnostavat monia – ja herättävät ihastusta: joku se uskaltaa ja osaa brändätä elämäntapansa.

Luin Rämön kirjaa sykäyksittäin pitkin kesää. Lukutyyli sopii kirjaan, sillä sen luvut ovat itsenäisiä juttuja, joiden väliin voi hyvin jättää lukutaukoja. Tyylissä tunnistan journalistista tempoa, ja kerronta sujuu sutjakkaasti. Ehkä kirjaan on siirtynyt Rämön blogin tyyliä. Siispä sain mukavan välipalakirjakokemuksen.

Satu Rämö

Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla

WSOY 2021

tieto-, matka- ja lifestyle-kirja

179 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muita kirjasta bloganneita mm. Hemuli ja Kirjakaapin kummitus.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Lifestyle, Matkakirja

Esoteerisuutta ja kuvittelua kesään kahden kirjan hengessä

Päivälehden museon näyttely Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa esittelee kirjailijoiden kiinnostusta salattuun tietoon. Kaikki hörhöilyyn epäilevästi suhtautuvat saavat mojovan tietoiskun, miten 1800-loppupuolen kultturikerma innostui esoteriasta ja sai virikkeitä tuotantoonsa. Näyttely sopii minun kesääni, sillä olen eri suunnista sivunnut esoteriaa.

Ei, kuuma kesä ei ole päätäni pehmittänyt, vaan kyllä minua aidosti kiinnostaa se, miten ihmisyyteen kuuluu kiinnostus salattuun, todellisuuden tuonpuoleiseen ja kaikkeen käsittämättömään. Myös kuvittelun voima on alati innostava. Siksi katsaus kahteen kirjaan, jossa nämä aihelmat näkyvät: Pirkko Kotirinnan elämäkertaseikkailu Hilma af Klintin arvoitus (Tammi 2021) ja tutkimuksen kovaa ydintä valottava kirja Kuvittelu ja uskonto (SKS 2020).

Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus

Pirkko Kotirinnan tietokirja yhdistää sekä omakohtaista että tutkimuskohteesta kerättyjä tietoja. Kirjoittaja kuvailee matkojaan, haastatteluja ja löydöksien tuottamia ajatuksia sinä kuin tutkimustietoakin. Näin syntyy kokonaiskuva Hilma af Klintin elämästä ja taiteilijuudesta ja siitä, miten Kotirinta on kirjan koonnut.

Taiteilija Hilma af Klint (1862 – 1944) maalasi alkutuotannossaan ”tavallisia” tauluja, mutta vuodesta 1906 hän tallensi abstrakteja näkyjä henkioppaansa ohjauksessa. Syntyi satojen teosten tuotanto, joka on ollut esillä vasta kolmisenkymmentä vuotta. Hätkähdyttävintä on se, että af Klintin teokset olivat muotokieleltään edellä aikaansa, joten niiden tulisi muuttaa taidehistorian faktoja abstraktin taiteen pioneereista.

”Hilma af Klint näki jotakin, mistä ei suurimalla osalla aikalaisista ollut aavistustakaan, ja maalasi näyt kankaalle. Toisista ulottuvuuksista saamiaan viestejä hän tulkitsi kirjoituksissaan koko pitkän elämänsä aikuiset vuosikymmenet – vastoinkäymisistä piittaamatta ja omaista visioihinsa täydellisesti uskoen.”

Esoteria ei ollut vieras asia 1800-loppupuoliskon taidepiireissä, mutta harva uppoutui sen syöverehin kuten ruotsalainen af Klint. Kotirinta taustoittaa erinomaisesti tuon ajan virtauksia ja ajatusmaailmaa, samoin sitä, miten vähitellen alkoi löytyä taiteilijan jälkeensä jättämiä teoksia ja muistikirjoja. Hän seuraa taiteilijaa tutkineiden jalanjälkiä, joista monet yllättäen löytyvät Suomesta.

Välillä työlästyin toistoon, mutta onhan kirjassa paljon kerrassaan kiehtovaa. Samalla heräävät elämään omat muistot WA-museon Hilma af Klint -näyttelystä parikymmentä vuotta sitten, kun taivastelin maalausten värejä ja muotoja. Omaperäsyys vaikuttaa aina.

Pirkko Kotirinta

Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa

Tammi 2021

tietokirja

244 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

”Voiko kuvittelua analysoida tietona?” Näin kysyy kirja Kuvittelu ja uskonto, jossa on johdannon ja epilogin lisäksi yhdeksän artikkelia kuvittelusta. Tutkijat käsittelevät kuvittelun teorioita eri näkökulmin ja aihein: tekstejä on myyttirunoudesta ja keskiajan kuvittelusta siinä kuin pyhiinvaelluksista, horrossaarnoista ja nykyshamanismistakin.

Kirja tekee pioneerityötä, sillä aiemmin ei ole ilmestynyt suomalaista kuvittelun teorioihin keskittyvää teosta. Kokonaisuus on monitieteellinen – myös monipuolinen. Rehellisyyden nimissä: hellehöttöpääni ei saanut ihan kaikkea irti pätevistä tutkimusteksteistä. Siksi sanon sanasen vain kahdesta artikkelista, jotka kytkeytyvät muihin lähiajan kirjakokemuksiin.

Tiina Mahlamäki on valinnut kirjailija Kersti Bergrothin esimerkiksi artikkeliin ”Kuvittelu esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana”. Mahlamäki käsittelee antroposofista kuvittelua Bergrothin romaanissa Urbans väg (1919).

Rudolf Steiner oli Bergrothille suuri vaikuttaja – kuten myös Hilma af Klintille. Esoteerisuutta ja antroposofista aatemaailmaa Mahlamäki valottaa havainnollisesti. Samoin teksti välittää Steinerin käsityksiä vertauskuvallisista mielikuvista ja henkisistä harjoitteista, myös taidekäsitystä: ”Antroposofiassa taiteelliselle luovuudelle annetaan henkinen merkitys ja tehtävä. Taiteilija ei luo tyhjästä vaan välittää reaalimaailmaan henkisen maailman totuuksia.”

Mahlamäki tuo artikkeliin kiinnostavasti kaksi erilaista lukukokemustaan samasta Bergrothin romaanista. Aivan eri asioita nousee esille Urbans väg -teoksesta feministisestä ja antroposofian huomioon ottavasta lukutavasta. Mahlamäen tutkimusotteeseen on kuulunut myös etnografia ja osin autoetnografia, muun muassa matkoja Bergrothin jalanjäljissä ja luovaa kirjoittamista. Minua jääkin kutkuttamaan, mitä muuta niistä voisi blogin lisäksi syntyä, kun tutkimustavoitteet eivät ole velvoittamassa.

Kevääni romaaniriemastuttaja on ollut kuvittelumestari Anneli Kannon Rottien pyhimys, joka kertoo Hattulan keskiaikaisen kirkon maalareista. Pääsin heinäkuun alussa kirkon esittelykierrokselle, jossa kirkosta oli kertomassa vakio-oppaan Vilppu Vuoren lisäksi Anneli Kanto.

Pyhän Ristin kirkon sadoista kuvista löytyvät Aatami ja Eeva, jotka peittävät intiimialueitaan vihtanipuin. Tähän kuvaan liittyykin Aila Viholaisen artikkelin otsikko: ”Kultainen vuori ja saunavihta”, jossa käsitellään keskiaikaista kuvittelua ja tutkijoita kuvittelijoina. Viholainen tarttuu keskiaikatutkimuksen uudelleenlukuun ja teologiseen kuvitteluun.

Minua kiinnostaa kuvan merkitys kuvittelussa. Kirjoittaja analysoi seitsemän kuvaa, ja yksi niistä on maalaus Hattulan kirkon seinältä. Onko kuvan puska vihta vai tradition jatke aiemmista vastaavista kuvituksista Euroopassa? Viholainen todistaa tradition puolesta. Se on uskottavaa. Kaipa silti 1500-luvun hattulalaiset kuvien katsojat kuvittelivat pöheiköt omasta elämästään tutuiksi vihdoiksi kuten minäkin 500 vuotta myöhemmin.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

Toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri, Tiina Mahlamäki

Tietolipas 264

SKS 2020

350 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar

Naistenviikolle valitsen elämäkerran Ebba (Atena 2021), joka kertoo Ebba Stenbockista. Annan historiantutkija ja tietokirjailija Anu Lahtisen tiivistää:

”Tämä kirja kertoo Ebban elämänmittaisesta tiestä suureen yhteenottoon 1597 ja sen seurauksista sekä monista muista hänen elämänsä kannalta tärkeistä tapahtumista. Tämä on ensimmäinen alkujaankin suomeksi kirjoitettu, kirjan mittainen elämäkerta, joka kertoo 1500-luvun naisesta Suomessa – tai Ruotsin valtakunnassa.”

Itse Ebbalta ei ole juuri jäänyt arkistolähteitä, joissain aikalaisteksteissä hänet kyllä mainitaan. Tutkija täyttää aukkoja yleisellä tutkimustiedoilla aatelisnaisten elämästä ja aikakauden naisista. Mitään persoonaluotausta ei siis ole luvassa, mutta Ebbasta saa kokonaiskuvan kuningashuonetta lähellä olevasta nuoresta naisesta, naimakaupasta ristiriitaisen ja äkkiväärän Klaus Flemingin kanssa, linnanrouvaelämästä sekä äitiydestä aikana, jolloin raskaus, synnytys ja varhaislapsuus sisälsivät ilmeisen kuoleman riskin.

Ebban aikaa värittävät Ruotsin kuninkaitten epätasapainoisuus ja valtataistelut. Päitä putoaa herkästi. Niin käy Ebban läheisille. Siksi kirja kertoo myös siitä, miten aatelisnaiset selvisivät miestenvälisistä kahinoista. Tasa-arvosta ei silloin ollut puhettakaan, mutta naiset lapsineen olivat osallisina, kun miehet taistelivat asemastaan ja joutuivat koston kohteiksi.

Lahtinen kirjoittaa lukijaystävällisen selkeästi ja sulattaa tutkimustiedon tekstiinsä. Spekulaatiot epävarmoista asioista tuntuvat uskottavilta. Aatelissukujen namedroppailussa saa kyllä olla tarkkana. Kokonaisuutena kirja tarjoaa kiinnostavan ajankuvan. 

Ajattelin lukiessani, miten kotimaiset historialliset romaanit kietoutuvat tämän tietokirjan ympärille. Ne taisivat jopa fiktion vapauksien keinoin täydentää tietotekstiä. Ainakin muutama Kristiina Vuoren romaani kuvaa samoja aikoja ja sukua (mm. Filippa), myös Heli Gallianon kirjasarjassa liipataan Turun linnan kohtalonhetkiä. Tuumin, että Ebba-kirjassa on monta kiehtovaa tarinaa, joissa on romaaniainesta. Esimerkiksi Klaus Flemingin veljentyttären Anna-neidon naimapuuhien kiemuroissa riittää draaman aineksia.

Anu Lahtinen

Ebba kuningattaren sisar

Atena 2021

elämäkerta

196 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Joenpelto 100 -haaste

Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.

Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.

Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.

Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:

”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”

Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.

Suvi Ahola

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

WSOY 2021

tietokirja

268 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Pekka Vartiainen: Ruttovuosi

”Tämä kirja on kirjoitettu aikana, jolloin maailma muuttui.” Näin aloittaa Pekka Vartiainen kirjansa Ruttovuosi (Avain 2021). Käy kyllä ilmi, että maailma on muuttunut monesti tappavien epidemioiden seurauksena. Vartiainen kirjoittaa kirjallisuuden epidemiakuvauksista 1300-luvulta näihin päiviin, joten on aikojen saatossa kirjoitettu rutkasti rutosta koronaan ja siinä samalla monista inhimillisistä teemoista.

Vartiainen on jakanut kirjansa lukuihin, joissa hän käsittelee epidemiakuvauksia valituin teemoin. Joka luvussa on esimerkkeinä eri aikojen kirjallisuutta, ja lähes joka luvussa Vartiainen yllättää nostamalla teoksen, joka ei ole nykyisin suosionsa huipulla tai tekijänsä tuotannon yleisimmin ihastelluin teos.

Esimerkiksi Mary Shelleyn tuotannosta ei voi ohittaa Frankensteinia, mutta käsittely tarkentuu dystopiaan The Last Man. Siinä scifin pioneerityyliin käsitellään tulevaisuutta ihmiskunnan romahtaessa. Romaani sijoittuu 2070-luvulle, ja samaan aikaan sijoittuu Jack Londonin pienoisromaani Punainen rutto, jonka nimi jo tiivistää idean taudista, joka luhistaa yhteiskunnat.

Esimerkkejä erilaisista tautiteoksista on kirjassa lukuisia, ja niillä kirjoittaja osoittaa tietonsa kirjallisuudesta muualla ja meillä sekä taitonsa löytää teosten välille temaattisia yhteyksiä. Näin teokset keskustelevat Vartiaisen valinnoin. Sujuvasanaisuus edistää lukijaa nappaamaan havaintoja valituista kirjoista.

”Kirjallisuudenhistoria on eräänlainen tekstien epidemia, jossa tekstit tartuttavat tekstejä, joten sinänsä Boccaccion kertomusten tartuntahistoria on vain taudin normaali toimintamalli. Boccaccion kirjoittamat tarinat ovat sittemmin kulkeutuneet muille.”

Decamerone on itseoikeutetusti mukana, mutta mukaan on ehtinyt myös Anni Kytömäen Margareta poliokuvauksineen. Siispä ruton ohella tuhoisina tauteina näkyvät muutkin kansaa kaataneet vitsaukset muun muassa tuberkuloosista espanjantautiin. Ja vaikka kirjan kirjailijat ovat miesvoittoisia, Vartiainen tuntuu tekevän parhaansa saadakseen kaanoniin säröjä.

Vartiainen kehystää kirjansa alku- ja loppusanoin, joissa hän tiivistää korona-ajan ilmiöitä. Alkuun hän poimii viimeisen vuoden mullistukset, ja lopussa hän skenarioi pandemian vaikutuksia tulevaan kirjallisuuteen. Tuleeko kirjallisuus tulvimaan eristys- ja sairastumiskuvauksista vai ohittuuko outo aika? Se jää nähtäväksi, mutta kirjoittajaa näyttää viehättävän tarinat toivosta. Sitä kohti.

Pekka Vartiainen

Ruttovuosi. Kirjoituksia kaunokirjallisuuden epidemiakuvauksista

Avain 2021

tietokirja

188 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kanokirjallisuuden lomassa muunlainen kirjallisuus tuo vaihtelua. Sellaista tarjoaa joutuisasti etenevä Aino Huilajan irtiottokirja Pakumatkalla (Otava 2021). Huilaja kertoo pakettiautoon muuttamisesta ja autoreissaamisesta Euroopaassa.

Lähtökohtana korostuu kirjoittajan pasiloituminen eli työlästyminen toisteisiin rutiineihin. Hän on myös leipääntynyt uutisstudiotyöhön. Huilaja huomaa tarvitsevansa reippaan muutoksen elämäänsä ja se mahdollistuu, kun media-alalla työskentelevä mies innostuu myös pakumatkaideasta. Reissuun lähtee lisäksi pariskunnan koira.

Huilaja selostaa liukkaalla tyylillä ja lähestyttävästi matkasattumuksia ja sattumanvaraisia kohtaamisia, ehkä kaikkein vähimmälle jäävät elämäntapamuutoksen parisuhdevaikutukset. Lähestymistapa on silti avoin muttei kiusaantumista herättävän intiimi. Ilmeisesti henkilökohtaisuuden raja on sama kuin kirjoittajan some-päivityksissä.

Aika paljon kirjoittaja käsittelee ulkonäköä (yllättää, mutta johtunee tv-työtaustasta), media-alaa, skuuppijournalismia ja some-uutisointia. Minullekin on Huilajan reissu tuttu iltapäivälehdistön otsikoista, juuri sellaisista, jotka sisältöineen perustuvat vain ja ainoastaan ex-uutisankkuri-teeveestätutun omiin sometuksiin. Journalismin taso vaivaa Pakumatkalla-kirjoittajaa, jonka kirjassa on vetävä journalistinen ote.

”Mutta jo ennen podcastimme julkaisua ensimmäiset otsikot ilmestyivät lehtiin, eikä kukaan kysynyt minulta tapahtuneesta tarkemmin. Ei kyseenalaistanut eikä halunnut kuulla lisää. Kunnes tänä aamuna puhelimeni soi. siellä oli tuttu toimittaja, joka ihmetteli, miten rotkoon putoaminen oli ylipäätään mahdollista.

Kiva kun soitit, sanoin hänelle. Olenkin vähän ihmetellyt, miksi julkaisette asioita pelkkien somepäivityksien perusteella.”

Mietin aikalalla sitä, että Huilaja on etuoikeutettu irtiottaja, sillä hänellä on irtisanouduttuaankin mahdollisuudet oman alan tienesteihin, koska hänellä on tiiviit kontaktit mediataloihin ja tilaisuuksia tehdä friinä juttuja reissultaan. Esimerkiksi tavistyöläinen, jolla on pitkäaikaistyötön siippa, ei voi luottaa pussinpohjaa paikkaaviin (media)keikkatöihin.

Huilajan porukan reissu ei mennyt strömsöläisittäin koska korona. Pandemia osui matka- ja kirjaprojektiin yhtä odottamattomasti kuin meihin kaikkiin. Se toisaalta toi Pakumatkalla-kirjan loppuun jännitysmomentin, sillä rajat alkoivat Keski-Euroopassa sulkeutua, kun matkaajat kiirehtivät kotimaahan, josta löytyi uusi pakukohde, Lappi. Vilkaisin kirjaa luettuani Huilajan Insta-päivityksiä Lapin erämaasta, ja oletan, että uudesta etäilyvaiheesta voi syntyä myös kirjapäivitys.

Aino Huilaja

Pakumatkalla

Otava 2021

asiaproosaa, matkakirja

131 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirjakaapin kummitus, Nannan kirjakimara ja Kirjat kertovat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Matkakirja

Leena-Kaisa Laakso: Metsän ovi

Kevät roihahtaa paraikaa kukoistukseen. Kasvukauden alun voimallisuuden kokee parhaimmillaan metsässä. Vuokot kukkivat, lehtipuissa silmut punkevat oksistosta, lämpenevä maa tuoksuu muhevasti, vesi solisee puroissa ja tuulen suhina puissa tuntuu talvea lempeämmältä. Vaikka metsä vetää puoleensa joka vuodenaika, kevään heräämisessä on jotain erityistä taikaa.

Tuttu lapsuuden metsä takaa minulle kiinnekohdan ja vapauden silkkaan olemiseen aina, kun palaan sinne viikkojen tauon jälkeen. Se vain on ja niin minäkin, se on samalla turva mutta samalla paikka, jossa on luonnollisesti valppaana. Metsästä ihminen saa inspiraatiota, lohtua, voimaa ja mielikuvitusta. Tässä tulin samalla luetelleeksi luvut Leena-Kaisa Laakson kirjasta Metsän ovi ja muita kertomuksia (Avain 2021).

Mitenkä luonnehtisin Laakson kirjaa? Siinä on kirjoittajan omakohtaisia metsäkokemuksia meiltä ja muualta, tunnelmakuvauksia, tietomurusia ja havaintoja. Oleellista kirjassa on henkilöhaastattelut, ja se tekee muuten esseehenkisestä kerronnasta journalistista. Haastatteluissa siteerataan haastateltavia, siten heidän oman äänensä tuo metsäkokemukset lähelle. Yksi yhdistää: metsän merkityksellisyys. Sen saa aikaan yksi puu kaupunkipuistossa, metsäkaistale kotitalon takana tai vaellus kaukaiseen saloseutuun. Tai:

”Metsän ovia alkaa löytyä. Niitä on yllättävissäkin paikoissa. Aina ei tarvitse lähteä polulle tai luontoon. Ovi voi aueta tarinasta tai muiston reunasta eikä sen tarvitse olla suuri.”

Metsän ovi -ilmaisu viittaa Risto Rasan runoon, ja Rasa on itseoikeutetusti yksi kirjan haastateltavista. Mukana on monia eri alojen taiteilijoita ja muita metsän voiman valoittamia. Metsäkirjallisuudesta Laakso valitsee muuta kuin ennalta-arvattavaa kuten Viisikot. Mainitaan myös keväällä suomeksi ilmestynyt Richard Powersin vaikuttava Ikipuut, jonka yksi henkilö on saanut inspiraation puden verkostoitumisen tutkijasta.

Metsän ovi on fiilistelykirja, jota voisin kuvitella lukevani uudelleen metsässä tai tilanteessa, jossa kaipaan metsään. Siinä on tunteikkuutta, jopa metsäromantisointia (ihan vähän yli oman tarpeeni), mutta kyllä kirja on miellyttävä, monipuolinen lukukokemus. Siinä sanottuu monia omia tunteitani ja ajatuksiani. Ja hämmästellen luen, miten kirjassa tiivistetään minulle tärkeät teemat, ne samat, joita olen punonut omaan metsänovellikirjaani Niin metsä vastaa. Novelleistani ei Laakson kirja tiedä, mutta teemat kirjasta löydän. Päätän Laakson sanoihin:

”Minua kiinnostavat kirjat, joissa metsiin mennään seikkailemaan, etsimään itseä, kohtaamaan vaaroja tai omituisia tapahtumia. Niiden metsissä tapahtuu outoja asioita, metsillä on salaisia voimia.
   Minua kiinnostavat myös kirjat, joissa metsä on ihmismielen peili. Kun päähenkilö eksyy synkkään tiheikköön, hän etsii polun lisäksi myös itseään. Kun hän kohtaa metsän synkät puolet, kohtaa hän myös omat pelkonsa tai kaiken sen, minkä on halunnut jättää taakseen.”
 

 
Leena-Kaisa Laakso
Metsän ovi ja muita kertomuksia
Avain 2021
asiaproosaa
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet

Laura Ertimo: Ilmastonmuutos selkokielellä

Mistä ilmastonmuutoksessa on kyse? Tästä:

”Maata ympäröi ilmakehä.

Kun ilmakehä lämpenee,

elämä muuttuu kaikkialla.

Lämpötilat, sademäärät,

jäätiköt ja meret muuttuvat,

ja luonto muuttuu mukana.”

Ihmisten vaikutusta ilmastonmuutokseen ja sen hillitsemiseen käsittelee Laura Ertimon tietokirja Ilmastonmuutos selkokielellä (Opike 2021). Hienoa, että ajankohtaisesta aiheesta on nyt monipuolinen, selkeä ja helppolukuinen tietoteos.

Ilmastonmuutos ei ole helpoin aihe selkokielistää, sillä siihen liittyy paljon yleiskielestä poikkeavia käsitteitä. Kirjan lopussa on sanasto, siitä huolimatta kirjassa on selkokieleksi vaikeaa kieltä. Esimerkiksi yhdyssanojen runsaus tuntuu hankalalta. Mietin muun muassa, miten selittäisin S2-oppijoille talvikylmä, palauteilmiö, alkutuotanto tai mallintaminen. Kirja sopii kuitenkin monille perusteokseksi – kenelle vain.

Ymmärrän, että aika hankalan sanaston kanssa täytyy selvitä, sillä aihe on todella tärkeä. Ja kyllä siitä selviääkin! Ilahdun, miten kirjassa hyödynnetään monia tapoja konkretisoida asioita. Kirjassa on havainnollisia esimerkkejä, ja tietolaatikot selventävät asioita. Lukemista tukee sujuva virkerakenne ja lyhyet kappaleet.

Onnistunut kuvitus on oleellinen osa kirjaa. Sole Lätin tietokuvat konkretisoivat lukuja ja elävöittävät käsitteitä. Kirjan sininen hahmo johdattelee asiasta toiseen ja auttaa kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin sarjakuvatyylisesti; veikeän hahmon on luonut Pekka Rahkonen. Lisäksi on panostettu näyttävään mutta selkeään taittoon (Sole Lätti) ja valokuvien käyttöön. 

Tällä viikolla vieteään vuoden 2021 lukuviikkoa teemalla lukutaito on kansalaistaito. Koska ilmastomuutos ja kestävän kehityksen edistäminen ovat myös kansalaistaitoja, Laura Ertimon kirja on täydellinen kirjavalinta postattavaksi tälle viikolle. Siis olkaa hyvä: Ilmastonmuutos selkokielellä!

Laura Ertimo

Ilmastonmuutos selkokielellä

Opike 2021

tietokirja

88 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, Tietokirja

Kaisa Pulakka: Kurittomat

”Tarinat ja myytit rakentavat ymmärrystämme. Myytit ja sadut kertovat arvoista ja asenteista. Ne pohjaavat usein kansanperinteeseen, ja kansanperinteellä on onneksi aina ollut sellainen omintakeisuus, että se mukautuu uudelleen kertomisajankohdan ja kertojan oman taustan mukaan. Siksi meillä on oikeus, ja jos minulta kysytään, jopa velvollisuus lukea myyttejä vinoon ja kirjoittaa vanhat tarinat uusiksi.”

Ja virkistävän vinoja vinkkeleitä Kaisa Pulakka tarjoaakin kirjassaan Kurittomat (Atena 2021), jossa hän esittelee myyttien kauheita akkoja. On ilo esitellä kirja näin Kalevalan päivänä, sillä kirjan naisgalleriaan mahtuvat Louhi, Lemminkäisen äiti ja muita kotimaisen kansanrunouden naisväkevyyden värssyjä. Vaan ei siinä kaikki, sillä Pulakka kietoo toisiinsa eri kulttuureiden samansisältöisiä naistarinoita.

Alaotsikko Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja kuvastaa hyvin otetta. Pulakka poimii esimerkkejä kahdeksaan teemaan eri kulttuurien naistarinoista, tekee niiden valossa havaintoja nykykulttuurista sekä antaa raikkaasti kuulua oman äänensä ja kokemuksensa. Yhdistelmä on innostava.

Akkuuden positiivinen revittely kuuluu asiaan samoin kuin feminismi. Nautin myös siitä, että Pulakka tekee kunniaa tasa-arvoisuuden eetokselle, sillä pohdinnoissa näkyy se, että haasteensa on kaikissa, monissa sukupuolissa ja ettei sukupuolikaksijako pelitä. Kirjan kahdeksas luku Muodonmuutoksia trans-aiheeneen on kirjalle hieno lopetus.

Mutta sananen seitsemästä ensimmäisestä luvusta. Ensimmäisen luvun aloittaa Lilith, Aatamin omapäinen ex-vaimo. Muissa luvuissa päähenkilöinä toimivat tuttuja antiikin daameja ja tuntemattomia myyttinaisia. Pulakka tuulettaa äiti-huora-dikotomiaa siinä kuin kuolettavia ja nalkuttavia naistyyppejäkin unohtamatta alapään hampain varustettua vaimoväkeä.

Kurittomat riemastuttaa irtonaisella kerrontatyylillään ja tietoyhdistelyillään. Myyttitarinat Pulakka tiivistää tehokkasti ja iskevästi. Silmäkulman pilke vilkuu tekstistä.

Joka luvun lopussa Pulakka kirjoittaa kirjeen jollekin lukunsa päähenkilölle, ja kirjeiden huumori puree minuun. Huumorin lisäksi Pulakka hallitsee terävät kulttuuri- ja aikakontekstiin kytketyt huomiot. Otan tässä esimerkiksi kirjeen Lemminkäisen äidille, joka Kalevalassa kestää aikuisen poikansa toistuvat toilailut.

”Siksi haluaisin tietää, oletko sinä kuitenkin pohjimmiltasi ihan tavallinen äiti? Sellainen, joka silloin tällöin hermostuu, mokailee äitiydessä ja väsyy. Että käykö sinulla koskaan mielessä sellainen ajatus, että kun Lemminkäinen oikein kiukuttelee, niin sinun tekisi mielesi tönäistä se takaisin sinne Tuonelan virtaan?

Jos tunnistat kuvauksesta itsesi, niin toivoisin, että rohkeasti avaisit julkisuudessa tätäkin puolta itsestäsi.

P.S. Kertoisitko samalla koko nimesi? Minusta olisi kiva tietää sinut ihan itsenäsi eikä pelkästään jonkun äitinä.”

Pulakan kirjan juttuja voi kuunnella Yle Areenasta radiosarjasta Kauhee akka Seela Sellan lukemina, ja Kulttuuricoctailin sivuilla voi tehdä Kauhea akka -testin, joka on myös kirjan lopussa. (Minä sain tulokseksi Gaian, vaikka Louhea odotin, muttei Gaiakaan pelkkä äitihymistelijä ole, kyllä löytyy tarvittaessa terää.) Lisäksi on mainittava kirjan kerrassaan hienojen kuvien tekijä Paulina Mäkelä. Kirjan muukin kuvitus tukee komeasti kerrottua. Siis kaikkineen mainio kirjakokemus! 

(Ja tämä vielä kalevalanpäiväisesti: kannattaa lukea myös Tiina Piilolan Kalevalan naiset, joka on yksi Pulakan lähdekirjoista.)

Kaisa Pulakka

Kurittomat. Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Atena 2021

tietokirja

199 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Urpu Strellman & Kimmo Svinhufvud: Kupliva kirjoittaminen

Urpu Strellman ja Kimmo Svinhufvud pirskahtelevat tärkeää asiaa: kirjoitustaito saattaa olla avaintekijä rekrytoinnissa tai työssä pärjäämisessä. Nykyisin monessa ammatissa tuotetaan tekstejä, joten kokeneet kirjoittamisen opettajat ovat koonneet innostavan kirjoitusoppaan Kupliva kirjoittaminen (Art House 2020). Kirjan alaotsikko ei avaamista kaivanne: Iloa ja tehoa työelämän teksteihin.

Kupliva kirjoittaminen sopii monille kirjoitustaidon kehittäjille ja ylläpitäjille. Koska kirja pureutuu työelämän teksteihin, kirjoittaminen nähdään työtaidon ohella kokonaisuutena: ”Suhtautumalla kirjoittamiseen oikein voit myös parantaa omaa motivaatiotasi ja hyvinvointiasi.” Miten kirjoittamiseen sitten suhtaudutaan oikein? Se on elinikäistä taidon kehittämistä.

”Tee teksteilläsi maailmasta hieman parempi paikka, olipa kyse sitten siitä, että tekstisi lukeminen on lukijalle vaivatonta, että kirjoitat tekstin, jonka avulla saavutat omat tavoitteesi, tai että kirjoitat jotain sellaista, joka on todella merkityksellistä muille.”

Kirjan kirjoittajat täyttävät tavoitteensa ja osuvat asian ytimeen – ja lukijaansa. Kyllä kirjassa on kaikenlaista selostavuuttakin, mutta kirja pysyy ilahduttavan konkreettisena, ja kokeneet kirjoittajat ovat reilusti esillä esimerkkeineen ja kokemuksineen. Vaikka Kupliva kirjoittaminen taitaa olla paljolti ajateltu akateemisten alojen kirjoittajille, siitä saa ammennettua myös ideoita lukion ja amiksen tekstitaito-opetukseen.

Vaikuttavasta kirjoittamisesta kirja esittelee erilaisia malleja, joista saa omaan argumentointiin tehokeinoja. Työelämän teksteistä kirjassa painottuvat sähköpostiviestit, pikaviestit, työyhteisö-some, tiedotteet, pöytäkirjat ja muistiot, raportit, työnhaun tekstit ja puhe-esitykset. Huomio kiinnittyy tekstien tavoitteisiin ja perusrakenteisiin. Kirjassa esitellään myös tekstin aloittamista helpottavia keinoja ja ajankäyttöä. Lopun kielenhuolto-osuus on napakka ja käytännönläheinen.

Strellman ja Svinhufvud pitävät johtotähtenä yksinkertaistamista eli sisällön kirkastumista. Tavoite pätee heidän omaan kirjaansa, sillä selkeää ja vaivatonta tekstiä tekstin teosta on ilo lukea ja poimia vinkeistä tehoja omaan tekstitoimintaan.

Urpu Strellman & Kimmo Svinhufvud

Kupliva kirjoittaminen. Iloa ja tehoa työelämän teksteihin

Art House 2020

304 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Tikkas-sikermä elämäkerrasta omaelämäkertoihin

Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Holmströmin kirja Märta Tikkasesta

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.

Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.

Henrik Tikkasen katuosoitesarja

Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).

Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.

Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.

Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.

Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).

Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).

Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.

Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.

Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.

Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaani Sielujen saari on hieno).

Johanna Holmström

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2020

368 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Henrik Tikkanen

Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)

suomentaja Elvi Sinervo, kustantaja WSOY

Luin eKirjoina BookBeatissa, 3 x noin 90 sivua.

Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina

suomentanut Eila Pennanen

Tammi 2018 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1978)

172 sivua.

Löysin kirjahyllystäni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, proosarunot, Romaani, Tietokirja

Karolina Ramqvist: Karhunainen

”Yksi asia johti toiseen, ja oli tavattoman vaikeaa erottaa olennaista epäolennaisesta.”

Ranskan kuninkaan toimeksiannosta 1542 purjehti Jean-François de la Rocque de Roberval kohti Kanadaa. Mukana oli hänen suojattinsa Marguerite de la Rocque, jonka Roberval jätti rangaistukseksi autiolle saarelle Kanadan edustalle. Näitä tapahtumia selvittelee ja panttaa lukijalta ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvist.

Karhunainen (Gummerus 2020) on tätä kiehtovaa lajia, jossa kirjailijan henkilökohtainen elämäntilanne ja pohdinta yhdistyvät häntä kiinnostavaan tutkimuskohteeseen. Alkuvuonna Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti räjäytti pankkini, joten ehkä siitä syystä Karhunainen sai aikaan vain tussahduksen, vaikka aihe on sangen vangitseva. Oudosti tässä kirjassa tarinoinnin fokus pakenee minulta.

”Melko pian kävi niin, etten tiennyt mitkä tiedot olivat peräisin lähteistäni tai jostain muualta ja mikä oli omaa kuvitelmaani.”

Kirjailija kelailee äitiyttään ja aiempia Ranskan reissujaan sekä venyttää kerronnallisesti viikonloppumatkaansa Pariisiin ja sen tienoille säyseän teinityttärensä kanssa. Kirjailijan mielen täyttää tarina Margueritesta, ja hän näkee kaikkialla merkkejä siihen liittyen.

Margueritesta oli jo 1500-luvulla kirjoitettu, päälähteitä ovat kirjailijat Margareeta Navaralainen, André Thevent ja François de Belleforest. Minulle käy niin, että innostun etenkin Margareeta Navaralaisesta ja toivon hänestä tällaista löytöretkikirjaa. Minusta tuntuu, että Navaralaisesta piisaisi aineistoa muuhunkin kuin vain arvailuun ja kuvitelmiin Marguiritesta. Nyt ei irtoa sellaista ajankuva-ainesta kuin lohkeaisi kuninkaan sisaresta.

”Tiesin, etten enää voinut paeta sitä, mitä olin vältellyt.”

Sopinee draaman kaareen, että vasta kirjan loppuosassa purkautuu Marguiriten kohtalo autiosaarella, jossa hän ei koko aikaa ihan yksin virunut, traagista ja äärimmäistä se tosin oli. Liikaa on muuta täytettä ja spekulaatiota ennen sitä. Mutta on kirjassa hetkensä, en sitä muuten olisi loppuun lukenut. Etenkin naisnäkökulmaiset tulkinnat 1500-luvun teksteihin kiinnostavat. 

Kirjailija avoimesti avaa hapuiluaan ja luomiaan harhapäätelmiä. Kovin usein hän toteaa tyyliin: ”En ollut tullut ajatelleeksi sitä.” Eli kirjailija kykenee itsekriittisyyteen ja korjausliikkeisiin, kun tämä kaverilta anastettu Marguirite-aihe lähtee laukalle. Mutta kuten Kirjaluotsi kokemuksestaan toteaa, esimerkiksi Mia Kankimäen tapa toteuttaa tätä omaelämäesseistiikan ja kaunokirjalliskerronnan tutkimukseen kytkevää tyyliä tehoaa Karhunaista paremmin. Ja se Ankeriaan testamentti.

Karolina Ramqvist

Karhunainen

suomentanut Laura Kulmala

Gummerus 2020

363 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani

Juri Nummelin: Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia

Kotimaisen kirjallisuuden historioita on ilmestynyt useita. Mieleeni pullahtavat Eino Leinon (1910) ja Kai Laitisen (1981) koonnit, Yrjö Varpion sarja 1990-luvun lopulta ja Markku Eskelisen proosahistoriikki Raukoilla rajoilla (2016). Viime vuosikymmeninä on ilmestynyt useita kirjoja kaanonin ulkopuolelta, esimerkiksi naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta Sain roolin johon en mahdu (1989), ja monista eri genreistä, joista esimerkiksi Juri Nummelin on kirjoittanut.

Minua houkuttelee Juri Nummelinin uutuuskirjan otsikko: Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia (Avain 2020), etenkin tuo monimielinen lyhyt. Kirjoitettua kirjallisuutta ei pitkiä aikoja ole Suomessa julkaistu. Kirjassa kirjallista perinnettämme käsitellään kompaktisti ja informatiivisesti.

Alkusanat lupaavat, että aihetta lähestytään ”tiiviisti mutta innostavasti ja kriittisesti”. Eli odotan napakkaa yhteenvetoa. Lisäksi odotan sitä, miten tämä aikamme näkyy kirjan valinnoissa ja siinä, miten ilmiklassikoitamme luonnehditaan, sillä kirjoittaja lupaa esipuheessa välttää ilmeistä.

Jo sisällysluetteosta erotan, että mukana ovat viihde- ja lanu-kirjallisuus, lisäksi kirja etenee ihan viimeaikojen kirjailmiöihin. Alku vakuuttaa: mutkia vedetään suoraksi linjakkaasti, ja ainoa kansanrunositeeraus on loitsu lemmen nostattamisesta. Myytillisistä tarinoista vedetään oitis esiin yhteydet nyky-somen jorinoihin.

Kiinnostavasti kuvataan proosan kehittymisasteet uskonnollisista ja sanomalehtiteksteistä 1800-luvun ruotsinkielisten naiskirjailijoiden romaaneihin. Reitti Kiven Seisemään veljekseen käydään luetellen, mutta Kiven mestariteokseen ja sen myöhempään vaikutukseen pysähdytään. Sopii minulle, sillä Kiven romaanin eri tasot havainnollistuvat osuvasti.

Nummelin ottaa kantaa. Esimerkiksi: ”Realismin vaikutusta yhteiskuntaan tai muuhun kirjallisuuteen Suomessa on varmasti liioiteltu.” Hän osoittaa, että melodramaattisuus ja romanttiset juonet ovat kulkeneet nätisti realismin rinnalla. Siitä päästään kätevästi niin Leinon ”monipuoliseen ja opportunistiseenkin” tuotantoon kuin myös kotimaiseen rikoskirjallisuuteen 1900-luvun alussa. Eli kirjallisuuden moni-ilmeisyys ilmenee.

Kaluttuja kaanonkirjoja ei Nummelin juuri pureskele, mutta hän tekee huomioita kunkin ajan suosikeista tai ajan merkeistä. Hauska heitto on huomio Päätalosta, jonka pikkupiirteinen kuvaus vetosi aikalaisiinsa 1970 – 1980 -luvuilla muttei kirjallisiin piireihin ja joka ei enää kiinnosta tavislukijoita vaan yhtäkkiä ”kirjallista eliittiä”.

Uudet lukutavat sukupuolen tai seksuaalisuuden suhteen tulevat myös kirjassa esille, esimerkiksi Nummelin tulkitsee Kailaan karun kohtalon mahdollisena syynä homouden tukahduttamista ja mainitsee Sillanpään romaanihenkilön Nokian ehkä olevan suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäinen homohahmo. Monessa kohtaa kuulen feministisen kirjallisuudentutkimuksen kaikuja. Ja toiseuteen tämäkin liittyy: suomensaamelainen kirjallisuus saa pikkulukunsa. Nummelin myös ennustaa: ”LGBTQ-kirjat tullevat lisääntymään lähivuosina.”

Kirjasta syntyy kätevä kokonaiskuva. Kirja painottuu 1900-luvulle, jonka historialliset tapahtumat ja poliittiset suuntaukset nivoutuvat hienosti ajan kirjailijoiden ja teosten lyhyisiin esittelyihin. 2000-luvulle ja korona-aikaan ennätetään myös. Silloin Nummelin tekee linjauksia virtauksista, sillä jo 1980-luvulla: ”Kirjallisuus pirstoutui pienemmiksi alakulttuureiksi ja osa-alueiksi.”

Ei ole tarkoituksenmukaista, että tässä jutussani pistän lukijoitani kahlaamaan minimiin puristetusti kirjallisuudenhistoriamme. Katsaus siihen kannattaa tosiaankin tehdä Nummelinin kirjasta. Se on kirjoitettu sujuvasti soljuvalla kielellä. Pidän tavasta, miten kirjojen ytimet teoksessa kerrotaan ja miten Nummelin yhdistää tekstiinsä tutkimustietoja. Ennen kaikkea nautin tavasta, miten eri genret kulkevat ripirinnan – ei arvottamista, vaan kirjakentän kokokuvaa.

”Mutta kuten olen ennenkin sanonut, perinteen uudistamiseen vaaditaan perinteen tuntemista.” Nummelin tarkoittaa kaunokirjallisuutta. Minä irrotan sitaatin siksi, että Nummelin tuntee kirjallisuushistoriakirjat, ja siksi hän osaa tehdä oman, taidokkaan, kompaktin yleiskatsauksen. Nautin kirjasta, joka sopii käsikirjaksi nuorista ikäihmisiin. Suosittelen sitä kaikille, jotka edes hiukkasen ovat kirjallisuudesta kiinnostuneita, sillä Nummelinin teos auttaa ymmärtämään tämän päivän kirjoja suhteessa entiseen.

On ilo postata tästä kirjasta itsenäisyyspäivänä 2020. En keksi, mikä voisi olla parempi teos tämän päivän kirjavinkiksi.

Juri Nummelin

Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia

Avain 2020

tietokirja

168 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja