Aihearkisto: Asiaproosa

17 maaliskuun, 2024 · 8:07 am

Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti

Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat reitittäjiä tietokirjassaan Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Kirjan alaotsikko selventää kirjan luonteen: Suomalaisia kirjailijanaisia. Vuonna 1989 ilmestyi teos Sain roolin johon en mahdu (Otava), jossa esiteltiin edellisen kerran laajasti suomalaista naiskirjallisuushistoriaa. Oli siis jo aika uudelle koonnille ja lähestymistavalle:


”Olemme tätä kirjaa varten tutkineet 35 kirjailijanaisen elämää ja teoksia mahdollisimman monista lähteistä: heidän kirjoittamistaan teoksista, kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista sekä kirjallisuushistorioista, aikalaiskritiikeistä ja tutkimuksista. Rohkeita, uhmakkaita, nöyriä, herkkiä, viisaita ja täynnä ajatuksia hyvässä ja pahassa olivat kirjailijanaiset, joiden elämään, teoksiin ja kirjoittamiseen sukelsimme.”


•

Kirjakokonaisuus on populaari esittelyteos, ei siis varsinaista kirjallisuudentutkimusta viiteapparaatistoineen, vaan lähdetiedot sulavat yleiskieliseksi jokalukijan tekstiksi. Kirjoittajien pitkäaikainen yhteistyö näkyy yhteistekstin saumattomuudessa: sujuva, miellyttävä, yleissivistävä lukukokonaisuus.

Sen kummemmin eivät tekijät määrittele kirjailijavalintoja. Ensimmäinen esitelty on naisrunoilija Regina von Birchenbaum 1600-luvulta ja nuorin Helvi Juvonen. Näyttää siltä, että tuorein kirjatuttavuus on juuri 1919 syntynyt Juvonen. Esimerkiksi Edith Södergrania ei ole mukana, ja mitä lähemmäksi 1900-luvulla syntyneitä kirjailijoita kirjassa edetään, painotus onkin suomenkielisissä kirjailijoissa.


•

Tällainen yleistajuinen kirjallisuushistoria osoittaa, että totuus on tarua ihmeellisempää. Monen naiskirjailijan elämänkäänteet ovat kiehtovia, ja niitä yhdistettynä naisten tuotantoon lukee mielikseen. Kirjan varsinainen oivallus on kytkeä kirjailijoita laajaan kontekstiin: monen naisen yhteydessä on harmaapohjainen laatikko, jossa lukija perehdytetään johonkin ilmiöön. Esimerkiksi Matilda Roslin-Kalliolan yhteydessä on kooste otsikolla ”Nainen kansalliskirjailijana”, Hilja Haahti linkitetään tietoiskuin ”Yhteiskunnallinen äitiys 1800-luvulla” ja Elsa Heporauta kansanopistokulttuuriin, lisäksi moni kirjailija limittyy genrekirjallisuuden avauksiin.


Nykyisin tietokirjallisuus antaa tilaa tekijöilleen. Helttunen ja Saure ottavat joka kirjailijan huomaansa myös henkilökohtaisesti mustapohjaisissa tietolaatikoissa otsikolla ”Lähteillä”. He paljastavat kiinnostuksensa lähtökohdat ja päätietolähteet (varsinaiset, mittavat lähdeluettelot ovat tavalliseen tapaan kirjan lopussa). Lukijalle on informatiivista myös naiskirjailijoiden teosten saatavuus, jonka tekijät paljastavat. Yksi kirjan Kynällä raivattu reitti agendoista onkin, että nykynaiset löytävät kirjailijanaisista yhä edelleen kiinnostavaa luettavaa ja tutustuttavaa.


•


Anne Helttunen & Annamari Saure: Kynällä raivattu reitti. Suomalaisia kirjailijanaisia, SKS 2024, 491 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

11 joulukuun, 2023 · 7:19 am

Tomi Kontio: Erämailla

Tomi Kontio määrittelee kirjansa Erämailla (Avain 2023) tarinoiksi tai esseiksi. Kirjan luvut ovat omia kokonaisuuksiaan, joita yhdistävät isän ja pojan vaellukset eri puolilla pohjoista Lappia. Niissä on tarinointia reiteistä, olosuhteista ja vaelluksen vaiheista. Esseististä niissä on omakohtaisen, luetun ja koetun yhdistely.

Lukujen perässä on lähdelistaus teoksista, jotka ovat jotenkin tekemisissä kyseisen luvun tekstin kanssa. Siinä mielessä teos on antoisaa kirjallisuusesseistiikkaa. Esimerkiksi luku, jossa kirjoittaja lumoutuu Tove Ditlevsenin Lapsuus-muistelmateoksesta, nousee lukusuosikikseni. Siinä hienosti kietoutuvat kirjoittajan vaellusmieliala, lukuhetki teltassa, pojan läsnäolo viereisessä makuupussissa ja Ditlevsenin ainutlaatuinen tapa kuvata 1920-luvun lapsuusperhettään ja omaa erityisyyttään.

Jossain kirjan luvussa Kontio päätyy siihen, että reissuilla lukemistoon sopii muu kuin eräkirjallisuus, mutta kyllä kirjassa on mainioita lukuja, joissa hän käsittelee vanhaa suomalaista eräkirjallisuutta, esimerkiksi Yrjö Kokon merkitystä laulujoutsenen pelastamisessa ja A. E. Järvisen eräkirjatyylin kehityksestä. Nautin myös tietoiskuista, jotka liittyvät saamelaisperinteeseen ja Lapin kulta- ja metsäteollisuushankkeisiin.

•

Omakohtaisuusaiheet liittyvät pitkälti isyyteen. Kirjailija palaa muistoissaan omaan repaleiseen isäsuhteeseensa samalla, kun vaelluskuvaukset maustuvat hänen itsensä ja murrosikäisen pojan seesteisenhiljaisesta erämaavaeltelusta kävellen tai hiihtäen. Paukkupakkasillakin siitä leviää sulattavaa lämpöä. Läheisyys ja erillisyys kulkevat käsi kädessä:

”Niin me kuljimme, kuin kahdessa eri ajassa, jossa toiselle vesi oli kuin silkkiä ja toiselle lyijyä. Me olimme lähellä toisiamme, kuulimme ja haistoimme toisemme, ja silti pojalta tulee kulumaan yli neljäkymmentä vuotta astua siihen, missä minä olin.”

•

Poimin kirjasta kaksi perustavanlaatuista teemaa: rakkaus ja kuolema. Kirjassa mainitaan monia kuolemia, sellaisiakin, joista vaeltajat saavan tiedon reissullaan. Tietoisuus katoavuudesta voimistuu kairojen kauneuskokemuksista, ja elämän ainutlaatuisuus on osa hetken leimuavia revontulia tai tuulen ja pilvien hetkessä muuttavia maisemia.

Rakkaudellisuus tihkuu luontoelämyksistä ja kokemusyhteydestä pojan kanssa. Ei niinkään puheet vaan jaettu aika ja tekeminen välittää rakkautta, joka ei välttämättä löydä sanoja. Sitäkin runoilija-kirjailija pohtii kirjan mittaan, sanoja, sanomatonta ja sanojen riittämättömyyttä. Kerronta on vivahteikaista, myös huumorinpilkahduksia vilahtaa, kuten runoilijaisän intoutuminen keskustelemaan vain runokokoelmien nimin. Toiveikasta on myös sotauutisista ja luontokatohuolista huolimatta:

”Toivo ei suuntaudu vain tulevaan. Se voi muuttaa menneen. Kuljettaa rakkautta sinne, missä sitä ei ollut. Avata verhot ja tuoda valoa pimeään huoneeseen.”

•

Olen käynyt 8-vuotiaana Ruka-tunturilla ja piipahtanut pari kertaa Rovaniemellä näkemättä ja kokematta mitään Lappi-vaelluksen kaltaista. Nautin toki lyhyistä reiteistä hämäläismetsissä, vaan sitä ei taideta laskea tässä yhteydessä miksikään. Kokemattomuuteni ei estä minua nauttimasta Kontion kirjan Lappi-kuvauksista ja -kuvista. Kirjan kauniit valokuvat hehkuvat eri vuodenaikojen värejä ja tunnelmia. Miellyttävä, monipuolinen kirjakokemus kaikkineen!

•

Tomi Kontio: Erämailla. Tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä, Avain 2023, 336 sivua. Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus

Avainsanat:

18 elokuun, 2023 · 5:53 am

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kaksi lukion äidinkielenopettajaa uupumuksen kokeneena käy kirjeenvaihtoon vuoden 2022 alkupuolella noin vuodeksi. Heitä yhdistää Kuusamo: Minna Rytisalo asuu siellä ja Turkuun asettunut Tommi Kinnunen on sieltä kotoisin. Kumpikin on opettanut ennen lukiota eri kouluasteella, ja heillä on sanottavaa koulutuksen tilasta ja kehityksestä. He ovat myös kirjailijoita, aluksi harrastushenkisesti, nyt ammattimaisesti ja arvostetusti.

Kirja Huokauksia luokasta (WSOY 2023) on aidosti kirjeenvaihtokirja, mutta siinä on myös esseististä henkeä. Kirjan lopussa on joka kirjeen lähdetiedot. Se kertoo siitä, että kirjeet on sidottu koetun ohella aikaan ja tietoon: koronaan, siitä vapautuneeseen aikaan, Ukrainan sotaan, koulutuspoliittisiin ulostuloihin mediassa, tutkimuksiin, kirjoittajien lukukokemuksiin ja opetussuunnitelmauudistuksiin.

Kirjoittajat ovat henkilökohtaisesti läsnä perheineen, koirineen ja asuinympäristöineen. Keskinäinen ajatusvaihto ponnistaa uupumuksesta sekä sen syiden ja seurausten jakamisesta. Kouluarjen kuormittavuus välittyy konkreettisesti, elävästi ja raastavasti.

•

Luin kirjaa aluksi verkkomuodossa, sitten pääosin kuuntelin työmatkoilla. Siis työmatkalla kohti työpaikkaa, koulua samansuuntaisine pulmineen, joista kirjottajat kertovat. Kokemus oli jopa pelottava, sillä kirjakirjeet pistivät minut peilin eteen väsymykseni kanssa, samastumaan sinnittelyyn ja kauhuun: kuinka kauan kestää, että uskallan tunnustaa, että kuormitus kohtaa lakipisteensä. 

Kirjailijaparin kirja keskittyy lähinnä lukioon ja peruskouluun, ammatillinen koulutus mainitaan vain pari kertaa. Itse tunnen ammatillisen äidinkielen opetuksen ahdingon: vuosityöajan kurimuksen, opiskelijoiden moninaiset oppimishaasteet, taajaan uusitut opetussuunnitelmat, reformit ja sopeutukset. Vaikka eroja on kirjoittajien työkontekstiin, pystyn samastumaan kirjottajien kertomiin esimerkkeihin luku- ja kirjoitustaidon laskusta, ops-pelleilystä, termileikistä, oppivelvollisuusasioista ja täydennyskoulutuksen kaventumisesta. Ja siitä, että perusasia on unohtunut: toimiva luku- ja kirjoitustaito takaisi elämässä etenemisen ja tavoitteet mahdollisimman monen korkeakoulutuksesta.

•

Kirjoittajat pistävät itsensä kunnioittavasti alttiiksi uupumuksen kuvauksissaan: tunne ja kokemus välittyvät paljaina. Kirjoittajien herkkyys, epävarmuus, väsymys, toipumistoiveet – niissä elän mukana. Rytisalo teki kovan ratkaisun hyvinvointinsa vuoksi ja irtisanoutui opettajan virasta. Kinnuselle luokkatyöskentely on yhä työydintä.

Kirje on tekstilaji, johon kuuluu henkilökohtaisuus, siis myös arkisista puuhista ja elämäntapahtumista kertominen. Sellainen sopivasti keventää raskasta asiaa, ja tyylikkäästi kirjoittajat kamppaavat lukijan mahdollisen tirkistelynhalun.

Kirjan vuoropuhelumaisuus toimii: kirjeenvaihtotoverit kysyvät, vastaavat, nostavat keskusteluteemoja, haastavatkin toisiaan. Ja vaikka kokemusasiantuntijoiden monet esimerkit tulevat lukiosta ja äidinkielen opetuksen teemoista, kirja on kattava viime vuosikymmenten koulutuspolitiikan kommenttiteos – kohderyhmänä laaja joukko yhteiskuntamme perusasiasta – koulutuksesta – kiinnostuneet:

”Muutama myös toivoi viesteissään, että kirjoittaisin auki kaikki ne syyt, miksi lukio on minusta rikottu, koska asia kiinnostaa myös vanhempia, ei vain meitä koulumaailman sisällä olevia. Tässä me sitä teemme, ja sen tietäminen ehkä tuo kirjoittamiseen jonkin sävyn: emme ole tässä pelkästään toisiamme varten, peilaamassa ajatuksiamme yhdessä, vaan tekemässä jonkinlaista – jatkan kuolemateemalla – ruumiinavausta sekä omalle opettajuudellemme, jaksamisellemme että lukiomaailmalle. (Minna)”

•

”Mutta lopuksi kysymykseen, minkä viimeiseksi esitit ja mitä olen koettanut tähän asti vältellä. Miksi käytän aikaani kirjoittamiseen, sinä kysyit. Miksi kirjoitan, vaikka koulutyö vaatii päivät ja illat ja joskus yötkin? Miksi kirjoitan, vaikka kaikki tämä työ on jo vikuuttanut mielenterveyttäkin? (Tommi)”

Kirjailijuus kulkee kummankin kirjeissä osana kirjoittajia – henkireikänä ja ilmaisutarpeena. Se ei ole kirjan kirjoittajien uupumista aiheuttanut. On antoisaa lukea kirjailija- ja kirjoittamiskokemuksista, esimerkiksi käsikirjoitusprosessista. Kumpikin valottaa myös kirjailijantyön privaatin ja julkisen ristipaineita ja kollegiaalisuutta kirjailijan työssä.

•

Sujuvaa, elävää kerrontaa, samalla harkittua, tunnetäyteistä ja pitkälti vapautunutta! Jonkin verran kirjeisiin on jäänyt samojen asioiden toistoa, muttei se tehoa vähennä.

Toivottavasti kirjaa lukevat he, jotka päivittelevät opettajien vähäisiä viikkotuntimääriä ja pitkiä lomia, sillä todella konkreettisesti käy kirjassa toteen, mitä muuta opettajan työ on kuin vain oppitunnit. Yksityinen muuttuu yleiseksi yhteiskunnalliseksi, vaikuttamiseen tarkoitetuksi.

•

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta, WSOY 2023, 247 s. eKirjana; 12 tuntia äänikirjana, lukijoina Sanna Majuri ja Unto Nuora. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Avainsanat: ,

16 elokuun, 2023 · 3:44 pm

Antti Heikkinen: Eila Roine

Antti Heikkinen on monen mieselämäkerran jatkoksi kirjoittanut vankan tietoteoksen Eila Roine (Otava 2023). Se alkaa Eilan vanhempien vaiheista ja päätyy nykyhetkeen palvelutalossa. Kirja jakautuu osuvasti näytöksiin, joiden alussa on suora ote haastattelijan ja haastateltavan keskustelusta. Niissä – niin kuin koko kirjassa – mutkaton, reilu ja huumorintajuinen Eila Roine pääsee oikeuksiinsa tarkkana ja sanavalmiina teatterilaisena – näyttelijänä henkeen ja vereen.

Roineen teatterisuku ja Eila osana sitä tulee kirjassa tutuksi perin juurin, samoin Eilan roolit ja kehitys näyttelijänä. Aineistona on päähenkilön muistelun lisäksi teatteriarvosteluja, historiikkeja ja haastatteluja. Kirjassa on välillä Eila jäädä sivurooliin, kun Heikkinen esittelee näytelmiä roolituksineen ja samalla kirjoittaa tarkkaa Tampereen työväenteatterin historiaa. Kinnostavaa siinä on se, mitkä asiat milloinkin teatterissa painottuivat ja miten virtaukset vaikuttivat näytelmävalintoihin. Ohjauksen merkitys tulee myös hyvin esille, samoin vahvat vaikuttajat Tampereen teatterielämässä.

•

Eila Roine ja Tampereen teatterit kuuluivat jossain määrin pariin ensimmäiseen vuosikymmeneeni. Heikkiä ja Kaijaa sekä Rintamäkeläiset katsottiinlapsuudenkodissani telkkarista, ja väillä käytiin teatterissakin. Muistan etenkin koko kylän jännittävän bussiretken Tampereen työväenteatterin Tukkijoella-esitykseen. Rintamäkeläiset olen joitain vuosia sitten katsonut uudelleen Areenasta, ja Helmi Honkosen uteliaisuutta ja kateutta kihisevä hahmo jaksaa minua yhä vain huvittaa ja hurmata. Ilokseni luin Eila Roineen elämäkerrasta, että Helmi on ollut suosikkihahmo esittäjälleenkin.

Roineen näkemyksiä näytelmistä ja rooleista on miellyttävä kuulla, samoin vastanäyttelijöistä ja anekdooteista eri produktioista. Teatterintäyteinen elämä tulee kaikkine vivahteineen havainnollistettua, onhan Eila Roineen ja Vili Auvisen kolmas poika ilmeisesti maailman ainoa lapsi, jonka ristiäiset tapahtui tv-lähetyksessä. On työvaltaisella elämällä varjopuoletkin, koska Auvinen uupui työtaakkansa alla. Eilalta välillä kärsivällisyys loppui miehen viinan kanssa läträämiseen, rakkaus ei. Pariskunnan lapset jatkavat teatterin tekemistä, kaiken kaikkiaan on ollut kyse elämäntavasta.

•

Myönnän, että hetkittäin yksityiskohtainen teatterihistoriikki oli uuvuttaa. Välillä myös mietin tyyliä, jossa jokaisen henkilön kohdalla mainittiin kuolinvuosi. Luulen kuitenkin ymmärtäneeni tarkoituksen: Eila Roine on tehnyt työtä useimpien sukupolvien kanssa eikä hänen omasta sukupolvestaan ole monia jäljellä; hän on harvinaislaatuisen elävää teatteri- ja tv-historiaa. Koskettavat kohtaamiset katsojien kanssa ovat jatkuneet viime vuosiin, sillä Pikku Kakkosen mummojuontaja on saanut kadulla kulkiessaan halauksia ja jopa antaa mullistavia elämänohjeita. Kaiken tämän sekä kirjan kohteen Antti Heikkinen saa eloisasti esille. Lisäksi Satu Sihvo lukee kirjan miellyttävän luontevasti.

•

Antti Heikkinen: Eila Roine, Otava 2023, äänikirjana 15 tuntia, 50 minuuttia, lukija Satu Silvo. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Avainsanat: ,

23 heinäkuun, 2023 · 8:48 am

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille & Liv Strömquist: Peilisalissa

Tänään niputan kaksi erilaista teosta, joissa aiheena on ulkonäköön liittyviä asioita. Nämä kaksi kirjaa avaa silmiä ja näkökulmia läskiin ja kauneuteen. Ei kauneus taida olla vain katsojan silmässä vaan rakenteellinen juttu, joka kytkeytyy kulttuuriin ja kulttuurihistoriaan. Näin jatkuu naistenviikkoni.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Raisa Omaheimo on kirjoittanut komediaa, joten hänellä on oiva draaman ja rytmin taju. Sehän siirtyy myös faktan puolelle kirjassa Ratkaisuja läskeille (S&S 2022), joka keikkuu tietotekstin ja esseen rajoilla. Kirjassa omakohtainen yhdistyy faktoihin eri tutkimuksista rennosti mutta myös raikkaan riidanhaluisesti.

Omaheimo ampuu kirjassa alas monia lihavuususkomuksia. Yksi romutuksen kohde on painoindeksi. Lihavuuden medikalisoinnista hän kirjoittaa näin:

”Lihavuutta halutaan hoitaa tarmokkaasti. Ihmisten paino on medikalisoitu, lihavuudesta puhuttaessa käytetään sanoja kuten epidemia: lihavasta kehosta on tehty lääketieteellinen ongelma, meidän läskit kehomme eivät saisi olla olemassa, ne pitää korjata ja hoitaa ja parantaa.”

Ei Omaheimo kiistä sitä, etteikö painon alentaminen helpottaisi monia sairauksia, mutta hän todistaa, ettei painonpudotus ole varsinainen lääke vaan esimerkiksi tilanteeseen vaikuttavat lihaskunto ja hapenottokyky. Ne eivät ole painosta kiinni.

•

Tästä loikkaankin omakohtaiseen lähiaikojen kokemukseen jalkavaivojen pahentuessa. Useamman lääkärin lääke on minulle ollut painonhallinta. Konsultoiva ortopedi lähetti työterveyden tutkimuspyynnön bumerangina takaisin, koska tiedoissa ei näkynyt painoni ja pituuteni – eli painoindeksi. Painoindeksi ei vaikuta kuitenkaan siihen, miksi nivelrikko on tosiasia eikä se parane.

Kaksi seikkaa, miksi tilanne kirpaisee. Ensinnäkin kiputilojen vuoksi liikkuminen ja lihaskunto ovat romahtaneet, eikä minua lohduta kiistämätön tietoisuus noidankehästä kipu-liikkumattomuus-paino. Toisekseen, joo, painoni nousu on tosiasia ja hämmentää, kun fyysinen minämielikuvani taitaa olla 30 vuotta ja kiloa vanhentunut.

•

Ja tästä päästään syvään päähän eli ulkonäköpaineisiin liittyen lihavuuteen. Niitä Omaheimo tuulettaa, tuloksena on raikasta, itsensä likoon laittavaa proosaa. Ja vaikka paljon samansuuntaisia juttuja julkaistaan mediapalstoilla ja somessa, läski-stigma ei ole poistunut. Omaheimo kirjoittaa marginalisoituneista kehoista:

”Lihavuuden stigmaan liittyy oleellisesti ajatus siitä, että lihavuus on yksilön keskeisin ominaisuus, jonka kautta hänen koko ihmisyyttä tarkastellaan. Stigmaan liittyvä häpeä ankkuroi kokemuksen yksilöön.”

Silti on kyse rakenteista. Niitä vastaan tämä kirja iskee tehoavan sanan lekalla. Sen iskut ovat osuneet myös lukijoihin ja kirjasomeen: Ratkaisuja läskeille äänestettiin Bolgistanian 2022 tietokirjavoittajaksi. Tulkitsen rakenteiden ja mielikuvien horjuttamiseksi myös sen, että läskikirjan kansi hehkuu häpeämättömästi glitteristä, kiiltokuvista ja hempeästä pinkistä.

•

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille, S&S 2022, 188 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Liv Strömquist: Peilisalissa

Kevään Helsinki Lit -tapahtumaa varten luin Liv Strömquistin sarjakuvakirjan Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, ja nyt heinäkuussa sain kirjastosta lainaan uutukaisen Peilisalissa (Sammakko 2023). Tyyli pitää kutinsa: paksuhko sarjakuvakirja jakautuu lukuihin, joita yhdistää sama aihe, ja aihetta käsitellään tekstipainotteisesti, esseemäisesti eri aikojen filosofeja ja tutkijoita referoiden tai siteeraten.

Peilisalissa tutkiskelee kauneutta, eritoten naisten kauneuspaineita ja karkeasti kiteyttäen: markkina-arvoa. Kirja alkaa Kylie Jenneristä, pistäytyy eri aikojen kuuluisissa kaunotarnaisissa kuten Marilynissä ja keisarinna Sississä. Kauneuden ja avioliittojen suhdetta se käsittelee eri aikojen ja kulttuurien kannalta, painotus on länsimaissa. Muutama keski-ikäinen tavis saa myös minäkuvapuheenvuoron.

Kiinnostavaa on se, miten kirjassa pohditaan kuvallisuutta ja kuvauksen kohteena olemista. Jenner ei edusta vain typykkää, jota tytöt ja naiset haluavat apinoida, vaan myös selfieiden ottajaa, joka hallinnoi omia kuviaan. Toisin on ollut ennen, kun kuvattava on kuvaajan katseen armoilla. Sissi on kirpaiseva esimerkki: populaaristi hullaannuttavat keisarinnan muotokuvat muuttuivat painolastiksi ulkomuotoaan piinaavasti vahtivalle, vanhenevalle Sissille.

Siis tekstipainotteinen sarjakuva. Ihmettelen kääntäjä Helena Kylmälän taitoa loihtia suomeksi alkuperäisen teoksen ilmeen. Värit ja sivujen vaihtelevankokoiset ruudut vaikuttavat visuaaliseen ilmeiseen. Lisäksi Strömquistin omaperäinen piirrostyyli antaa luonteen kokonaisuudelle. Jälki on pelkistynyttä ja tehokasta. Siitä olkoon esimerkkinä tämä aukeama:

Kuvasitaatti olkoon lenkki myös juttuni aloittaneeseen Omaheimon kirjaan, eli kauneusihanteisiin kytkeytyvään läskikammoon. Ulkomuodon muuttuminen ikääntyessä on kirjan yksi teema, ja siihen liittyen lopetan juttuni viisaisiin sarjakuvan sanoihin:

”Me ihmiset VOISIMME ajatella fyysisen kauneutemme katoamista – muistutuksena elämän lyhyydestä, eräänlaisena MEMENTO MORINA kaiken katoavaisuudesta, JA SE ON HYVÄ, sillä se auttaa muistamaan kuoleman ja pakottaa arvostamaan sitä mitä meillä on NYT – sillä se on NYT TAI EI KOSKAAN – KOSKA KAIKEN MITÄ MEILLÄ ON, ME TULEMME MENETTÄMÄÄN, KAIKKI KATOAA JA ON PIAN IÄKSI POISSA.”

•

Liv Strömquist: Peilisalissa, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2023. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, haaste, Naistenviikko, sarjakuva

Avainsanat: ,

13 toukokuun, 2023 · 8:44 am

Patrik Svensson: Meren kutsu

Patrik Svensson on tarjonnut luonnontiedettä kaunokirjallisin maustein ja esseistisin elementein jo Ankeriaan testamentissa, ja uutuudessa Meren kutsu (Tammi 2023) sama meno jatkuu. Yhtä kompakti uutuuskirja ei ole kuin ankeriasteos, koska aiheena on syvä ja laaja meri, jonka horisontti pakenee katsojaansa. Kirjan aaltoileva rakenne vie ajasta ja näkökulmasta toiseen, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän se minua ihastutti.

Kirjan alaotsikko Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta on oiva tarkennus. Mereen liittyvä tieto vaatii rajauksia, joten muutama kiinnostava henkilötarina avaa meren merkitystä. On esimerkiksi kartanpiirtäjämunkki, maailmanympäripurjehtija ja meren elämäkerturi. Leimallisinta on se, että Svensson on valinnut lähinnä ei-akateemisia tai varjoon jääneitä henkilöitä kuten Magalhãesin orjan.

Yksi kantava teema on elonajan suhteellisuus ja rajallisuus. Pohdinta kimpoaa henkilökohtaisesta, sillä kirja on omistettu kirjailijan kuolleelle äidille. Kirjaan valikoituneissa elämäntarinoissa elämän vääjäämätön lyhyys nousee esille, ja lisäksi hahmottuu koko ihmiskunnan ajan suhteellisuus verrattuna mereen:

”Kaksisataa tuhatta vuotta. Häviävän lyhyt hetki verrattuna valtamerten ja elämän runsaaseen neljän miljardin vuoden historiaan nähden.”

•

Hienot tarinat Svensson kertoo esimerkiksi skotlantilaisesta leipurista Robert Dickistä 1800-luvun alkupuolelta ja merikirjoittaja Rachel Carsonista, 1960-luvun ympäristösuojelun herättäjästä. Svensson yhdistää etenkin näissä kirjan osissa luonnontieteellistä tietoa emotionaalisesti virittyneeseen kuvaukseen. Ihmisten yksinäisyys, ystävyys ja kohtalo koskettavat, niitä myötäilevät meren virtaukset, rytmi ja aaltojen rantaan paiskaamat pähkinät toiselta puolelta maailmaa.

Meriromantiikkaa, kyllä kirja käsittelee sitäkin. Meri, merenkulku ja merenelävät sisältävät seikkailua ja salaperäisyyttä. Rachel Carsonin rooli kirjan lopussa korostaa muutosta pois romantisoidusta hyötynäkökulmasta:

”Meri ei olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa meren vuoksi, ja siksi meren haavoittuvuus on myös meidän haavoittuvuuttamme.”

•

Svenssonin kirjassa meri on kohde ja symboli elämästä. Tieto taipuu taidokkaasti tunteen puolelle, ja tekstin eloisuus ja vivahteikkuus viehättävät. Ja Svenssonista tulee osa merikirjallisuuden jatkumoa:

”Herman Melville tajusi Francis Allyn Olmstedin ja lukemattomien muiden edeltäjiensä tavoin meren tarjoavan täydellisen taustan elämää suuremmalle tarinalle, jossa on kyse ihmisen roolista maailmassa, hänen suhteestaan luontoon ja elämään sen eri muodoissa, hänen paikastaan suhteessa olemassaoloonsa.”

•

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliasuudesta, suomentanut Anu Heino, Tammi 2023, 161 sivua. Luin BookBeatissa.

Patrik Svensson esiintyy tänään 13.5.2023 Helsinki Lit -tapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tapahtuma, Tietokirja

Avainsanat:

9 toukokuun, 2023 · 3:55 pm

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa?


Helena Telkänrannan tietokirjassa Millaista on olla kissa? (SKS 2023) tarjoillaan uutta tutkimustietoa kissan käyttäytymisestä. Esipuheessaan tekijä korostaa, ettei kirja ole hoito-opas, vaan siinä kuvaillaan kissan kokemusmaailmaa. Siten kissojen kanssa elelevät ihmiset ymmärtävät kissan käytöksen syitä ja voivat vaikuttaa lemmikin hyvinvointiin.



Kirja kertaa villikissan vaiheet lemmikiksi: ihmistä viehättävät pentumaiset piirteet, jotka pysyvät halki kissan elinkaaren. Sama ihastuttaa koirissa. Kissa todetaan kirjassa yhtä välkyksi kuin koiratkin, ja kissatkin saa antamaan tassua ja temppuilemaan pitkäjänteisellä palkitsemismenetelmällä siinä kuin koiratkin.

•

Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota kotikissan lajiominaiseen viihtyvyyteen. Kissa tarvitsee leikkejä, joissa se pääsee toteuttamaan kiinni ottamisen vaistojaan. Myös kiipeilyyn ja raapimiseen pitää olla mahdollisuus, ja kissalle turvaa tuovat korkeat tähystyspaikat ja piilopaikat.

Turhautuminen tuo kissan käytökseen muutoksia, ja kirja esittelee paljon esimerkiksi siisteysongelmien, liiallisen nuolemisen ja hyökkäilyn syitä ja seurauksia. Siten kirjassa on myös vinkkejä pulmien ratkaisuun. Yllätyin siitä, miten kapea on kissan sosiaalistumisen aikaikkuna, kaksiviikkoisesta seitsenviikkoiseen. Se luo pohjan tulevalle toveruudelle muiden eläinten ja ihmisten kanssa.

•

Hyvin kirja kertoo, miten kissoilla yksilölliset piirteet ovat hallitsevampia kuin lajinomaiset. Kissan omistajan velvollisuus on tutustua omaan lemmikkiinsä ja sen reagointitapaan ja herkkyyteen. Kirja antaa mainiosti osviittaa kissan ilmeistä ja eleistä.

Peilailen kirjan antia kotioloihin. Tiivistän. Hyvillään kissa on silmät sirrillään, ja ilokseni Sohvi mielellään siristelee kanssani kirkkaanvihreitä silmiään. Kovin hanakka kotikissani ei ole sylissä leppostelemaan tai kehräilemään, mutta elämäniloa hän tarjoaa päivittäin. Utelias ja toimelias venäjänsininen neiti elää elämänsä ensimmäistä kevättä ja näyttää minullekin, miten aamu on aina uusi.


•

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa? SKS 2023, 156 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

10 huhtikuun, 2023 · 7:09 am

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä

”Katariinoista kirjoittaessani mietin kuitenkin usein sitä, onnistunko tuomaan heistä esille mitään sellaista, mitä heistä ei olisi jo aikaisemmin kerrottu. Päätän luottaa omaan näkökulmaani ja siihen, että pystyn 2000-luvulla elävän naisen katseella tarkastelemaan heitä erilaisessa valossa kuin aiemmat kirjoittajat.”

Jenna Kostetin näkökulma toimii mainiosti. Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023) kuuluu tietokirjallisuuteen, jossa kirjoittaja liittyy oleellisesti aineistoonsa ja sen käsittelyyn. Kostet on pitkään työskennellyt Turun linnassa ja se on hänelle tuttu paikka myös lapsuudesta isän työn vuoksi. Siksi luontevasti kirjaan siirtyvät kirjoittajan kokemukset, tuntemukset ja koko kirjoitusprosessi – ajankuvineen ja covideineen päivineen.

Kirjassa seurataan linnan historian dramaattisia vaiheita kuuden naisen avulla.  Renessanssin muutamat kukoistushetket välittyvät Katariina Stenbockin, Katariina Hannuntyttären ja Katariina Jagellonican linnavuosista. Keskimmäinen oli jalkavaimo, muut kuningattaria 1500-luvulla. Kuningatar oli hetken myös Katariina Maununtytär, mutta hänelle Turun linna oli vankila. Viides nainen, Kristiina Katariina Stenbock, johdattelee 1600-luvun Turkuun, ja kuudes, Carin Bryggman, hyppää 1900-luvun loppupuoliskon Turun linnan entisöintiin.

•

Katariinoista irtoaa kirjaan Ruotsi-Suomen historiaa ja elinoloja, ja naisen asemaa Kostet pohtii myös. Kirjan luonteeseen kuuluu spekulointi, sillä kaikkeen kiinnostavaan eivät tietolähteet anna vastauksia. Kostet tuumii monesti muun muassa Katariinojen suhdetta puolisoihin ja lapsiin, kiintymystä linnaan tai ajatuksia elämästä. Ymmärrän sen hyvin, joskin jonkin verran kuvittelupähkäilyä karsisin, niin myös asioiden toistoa.

Kirjoittajan oman elämän kytkentä Katariina-tutkimuksiin ja siitä kirjoittamiseen tuo ilmaa historiankirjoitukseen. Tuttavallisen jutusteleva tyyli osoittautuu mukavaksi. Kirjoittajan kiinnostuksen aitous ja kirjan tekotunnelmien vaihtelu työn imusta epävarmuuteen välittyvät elävästi. Lukija on eturivissä seuraamassa, irrottautuuko kirjailija kirjoitusprosessin aikana linnastaan.

•

Kuuden Katariinan jäljillä pistää miettimään myös omaa kokemusta paikasta, paikan merkitystä. Näin Kostet:

”Paikka määrittelee meidät samalla kun me määrittelemme paikan. Jos kokemus paikasta on henkilökohtainen, onko minun linnani silloin mielikuvituksen tuotetta? Käytävät, tuoksut, askelten äänet? Kun kävelen linnassa, ajattelen: ovatko nämä lattiat, seinät ja tuoksut todella totta vai olenko keksinyt kaiken itse?”

Tähän kirjaan minut innosti oma suhteeni paikkaan, Turun linnaan. Olin siellä puolisen vuotta museovartijana juhlanäyttelyssä Kirja 500, vuosi oli 1988. Muistan laastin, kalkin, kiven ja vanhojen kirjojen tuoksut, lähestyvien askeleiden kopinan kaiut, aavemaisen hiljaiset hetket turisteista autioissa linnakäytävissä, kiviseinien kylmän hohkaamisen – ja ennen kaikkea sen huiman historian tunteen: mitä linnan paksut seinät ovat vuosisatoina nähneet? Nämä kaikki Katariinat ja lukuisat nimettömiksi jääneet ajan saatossa vaeltajat? Siksi on kirjallisuus, tämäkin kirja.

Paluu 35 vuoden jälkeen esilinnan puistoon; Kirja 500 -näyttelyssä vuonna 1988 museonvartijan tuli pukeutua 1700-luvun piian asuun, huhtikuussa 2023 asu oli vapaa.

•

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä, Aula & Co 2023, 307 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Avainsanat:

5 helmikuun, 2023 · 12:48 pm

Lari Kotilainen: Kielen elämä (selkokirja)

Lari Kotilaisen tietokirja suomen kielestä Kielen elämä ilmestyi viitisen vuotta sitten (Siltala 2017). Nyt kirjan voi lukea tiiviinä, selkokielisenä versiona Hanna Männikkölahden mukauttamana (Laatusana 2022). 

Kielihistorian esittely selkokielellä ei ole helppo homma, mutta havainnollisesti kirjassa hahmottuvat suomen kielen vaiheet kantauralista tähän päivään. Kirja etenee johdonmukaisesti, ja konkreettiset esimerkit sanoista ja rakenteista havainnollistavat kielen kehitysvaiheita. On kiinnostavaa lukea, mitkä tavalliset sanat tulevat kaukaa menneisyydestä. Hienosti kaikessa näkyy, että kieli on myös puhujayhteisön sopimus. Esimerkiksi nyt on vain niin, että puhumme historiasta, emme aikoinaan ehdotetusta tosineesta.

Kirjan elävät esimerkit osoittavat, miten kieli muuttuu. Kirja ottaa myös kantaa: englannin käyttö tieteessä ja yrityksissä on lyhytnäköistä. Tästä voi lukea myös Janne Saarikiven tuoreesta artikkelista Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä (2/2023), mutta Kotilaisen kirjan selkomukautuksessa asia tiivistyy näin:

”Jotkut ovat ehdottaneet,

että englannista tulisi virallinen kieli

suomen ja ruotsin rinnalle.

Jos olet lukenut tätä kirjaa tähän asti,

tiedät, millaisen taistelun ja millaisten ongelmien kautta

suomen kielestä tuli virallinen kieli.

Siksi tuntuu uskomattomalta,

että jotkut haluavat vapaaehtoisesti 

alentaa suomen kielen asemaa.”

Männikkölahden mukautuksesta erottaa Kotilaisen reippaan ja rennon tyylin. Kaikkein helpointa selkokieltä kirja ei ole, sillä esimerkiksi välillä sanavalinnat, virkkeiden pituus ja rivitys hipovat selkokielen ylärajaa. Mutta kaikkiaan kirja avaa hienosti ja pelkistetysti suomen kielen kehitystä. 

Kielen elämä on osuvan kiteyttävä teos lukijoille, joita kiinnostavat suomen kielen kehityksen päävaiheet tai jotka haluavat kerrata ne. Lisäksi kirja on kerrassaan kätevä materiaali opetukseen: taitto on selkeä, kapeaa palstaa on helppo lukea, kuvitus elävöittää ja kirjan lopun taulukko tiivistää ytimet.

On erittäin perusteltua, että tämä kirja on myös selkoversiona: se sopii kirjan henkeen, joka arvostaa suomen kielen eri variaatioita – kielimuodon valinnat tarkoituksenmukaisesti tilanteen mukaan. Ja näin suomen kielen menestystarina tavoittaa myös lukijoita, jotka eivät ehkä tohtisi tarttua Kotilaisen alkuperäiseen teokseen.

•

Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen, selkomukautus Hanna Männikkölahti, kuvitus Ina Majaniemi. Laatusana 2022, 123 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: ,

6 joulukuun, 2022 · 6:30 am

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli & joulukalenterin kuudes luukku

Perinteiseen tapaan kirjabloggaajilta aukeaa adventtiaikana joka päivä juttuluukku. Tarkista Ankin kirjablogista postausvuorot. Jokainen joulukalenterin kirjoittaja löytää oman kulmansa adventtiajan juttuihin – tyyli on vapaa niin kuin se bloggaamisessa tuleekin olla. Minun kalenteripäiväni on tänään, ja päädyin pohtimaan kansanperinnettä.

•

Tänään vietetään itsenäisyyspäivää. Suomi on ollut itsenäinen 105 vuotta. Suomalaisuutta on ollut itsenäistä valtiota kauemmin, eikä se ole koskaan ollut yhdenlaista. Kiinnostavasti siitä kertovat vanhat uskomukset: jotkut asiat toistuvat paikasta toiseen, jotkut tulevat muualta ja jotkut muuttuvat merkityksiltään. 

Valitsin itsenäisyyspäivän kirjaksi Pasi Klementtisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit (SKS 2022). Valintani ei ole mikään viesti synkistä ajoista vaan se johtuu kirkkaasti kiinnostuksestani kansanperinteeseen, jossa uskomustarinoilla on ollut tärkeä merkitys. Tarinat tarjosivat selityksiä ilmiöille, ja ne saivat käsittämättömyyksille käsitettävän, konkreettisen ja personoidun pohjan.

Ajatellaan vaikkapa koliikkivauvan öistä, piinaavaa itkua tai aikaihmisen kammottavia painajaisia. Pienokaisen parkumisen hyväksyminen käy järkeen, kun tietää, että asialla on pahanilkinen Yöitkettäjä ja millä konstein se saadaan lähtemään: heitä kirves. Entäpä pahat unet? Silloin Mara tai Painajainen asettuu yöllä nukkujan päälle ahdistaen ja kauhua nostattaen. Nämä ilkiöt voidaan karkottaa taikakonstein ja loitsuin.

Tuollaiset syy-seuraus-sepitykset ovat hyvin ymmärrettäviä kuten sekin, miten ihmiset yhä vain kaipaavat tarinoita eri muodoissa tai selityksiä selittämättömyyksille.

•

Kansanuskon yöpuoli on helppolukuinen tietokirja. Pasi Klemettinen on koonnut vakuuttavasti ja kattavasti tietoja meiltä ja muualta ja esittää ne havainnollisesti. No, esimerkiksi tästä Painajaisen kaverista Marasta ja sen englanninkielisestä sukulaisesta: ”Itse asiassa nightmare on alun perin tarkoittanut naispuolista pahaa henkeä joka ahdistelee miehiä (tai hevosia) heidän nukkuessaan siten, että he kokevat tukehtuvansa.”

Yöpuolen uskomusolennot -kirjassa eläimet, vainajat, haltiat, hirviöt ja muut uskomusolennot esitellään aakkosjärjestyksessä ja esittelyjä elävöittävät suorat lainaukset loitsuista, runoista ja kansantarinoista. Mukana on myös osuvaa kuvitusta, joka virkistää kokonaisuutta. Aiemmin ei ole ilmestynyt suomenkielistä tietokirjaa, johon on koottu nämä pahanilkiset ja kammottavat olennot.

”Monet olennoista ovat yleensä varsin harmittomia, mutta nyt esittelen niistä tarkoituksella kielteiseksi koottuja piirteitä. Myyttisten olentojen suhteen paneudun antamaan vastauksia siihen, mistä ja miten ne ovat muinoin syntyneet ja tulleet pohjoisen havumetsän kansan rieskasi. Kuva voidaan toki kääntää toisin päin: jospa ihmiset ovat niitä, jotka ovat tunkeutuneet aikoinaan toisten olentojen alueille ja reviireille.”

•

Mistä me olemme rakentuneet? Jokainen on sukupolvien ketjun osanen, ja on innostavaa kuvitella, mitä kolme, viisi tai kymmenen ketjun osaa sitten uskottiin, kuviteltiin, pelättiin ja toivottiin. Sitä raottavat tämäntyyppiset kirjat. Kansanuskon yöpuolen perusteella etenkin kuoleman arvoitus, vääjäämättömyys ja pelottavuus on vaikuttanut ihmisiin aina, ja sitä varten on tarvittu käsittelytapoja – kuten kirjan moninaisia vainajaotuksia. Ja aina on ollut syytä varoittaa vaaroista, ja siihenkin tarkoituksiin on tarvittu kavahduttavia uskomusolentoja.

Kovin kiehtovaa! Kun tietää asioita menneistä ajoista ja ajattelutavoista, näkee tästä päivästä enemmän kuin ennen. Näissä tunnelmissa toivotan tarinallista, myös toiveikasta itsenäisyyspäivää ja adventtiaikaa 2022!

•

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit, SKS 2022, 320 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Tietokirja

Avainsanat: ,

23 syyskuun, 2022 · 6:55 am

Ari Sainio: Avaimet selkokieleen

Selkokielen tarve on tunnustettu tosiasia, ja monet viranomaiset ovat sen jo ymmärtäneet. Siksi tärkeitä tiedotteita ja ohjeistuksia julkaistaan yleiskielen ohella myös selkokielisinä. Selkoa löytää myös niin THL:n koronasivuilta kuin museoiden esittelyteksteistäkin. Lisää kuitenkin kaivataan, ja siksi lisätieto selkokielestä ja sen kirjoittamisesta on paikallaan. ”Selkokieli ei ole keneltäkään pois”, vahvistaa Ari Sainio.

Ari Sainion kirja Avaimet selkokieleen (Opike 2022) on tuiki tarpeellinen lisä tietokirjallisuuteen, joka perehdyttää selkokielen kirjoittamiseen – tai ylipäätään asiakirjoittamisen taitoon. Takakannen ja koko kirjan alkuvirke tiivistää kirjan lähestymistavan: ”Tämä kirja luottaa esimerkin voimaan.”

•

Sainion kirjassa tarkastellaan informoivia tieto- ja ohjetekstejä, tiedotteita, kyselyitä ja esittelytekstejä. Teos jakautuu 14 lukuun, joissa selkokirjoittamisen perusteiden lisäksi tapahtuu tarkka tekstien ruumiinavaus. Lukijalle paljastetaan konkreettisesti, miten selkokielen periaatteet siirtyvät käytäntöön: yleiskielinen teksti ja sen mukautus selkokielelle ovat rinnakkain, ja Sainio selittää ja selventää, mitä yleiskieliselle tekstille on tehty ja miksi.

Avaimet selkokieleen juhlii siis konkretialla ja päästää lukijan mukaan kemuihin. Siksi kirja toimii erinomaisesti – ja se on kirjoitettu erinomaisen selkeästi ja havainnollisesti. Lisäksi muutamat asiantuntijakommentit virkistävät kokonaisuutta. Kaikesta heijastuu asiantuntemus ja suhteellisuudentaju.

Sainio muistuttaa heti alussa, että selkokieli muuttuu, eikä ole yhtä oikeaa tapaa tai ratkaisua sitä kirjoittaa eli soveltaa selkokielen periaatteita. Siksi kirjan esimerkit ovat herkullisia: jokainen voi miettiä kirjassa esiteltyjen tekstien selkoistusratkaisuja.

”Selkokieli ei ole köyhää tai vähemmän ilmaisuvoimaista kuin jokin muu kielimuoto. Hyvä selkokieli on elävää ja taipuu moneksi. Selkokielellä on mahdollista välittää tietoa melko monimutkaisistakin asiakokonaisuuksista, samoin syviä ja koskettavia tunteita ja tunnelmia. Keinovalikoima on vain kapeampi.”

•

Juuri tällaista kirjaa olen kaivannut. Se täydentää ansiokkaita selkokielen teoriakirjoja.  Suosittelen teosta jokaiselle, jota kiinnostaa kirjoittaminen ylipäätään, sillä tarkka tekstikokonaisuuden, rakenteiden, virkkeiden ja sanaston tarkastelu auttaa kaikkia kirjoittajia miettimään tekstin vastaanottajan tarpeita ja kielellisiä valintoja. Eikä kenellekään ole pahitteeksi lukea kirjan lopun listausta selkotekstin kirjoittajan ominaisuuksista, jotka vaikuttavat päteviltä edellytyksiltä kaikille kirjoittajille.

•

Ari Sainio: Avaimet selkokieleen. Opike 2022, 208 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

•

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Avainsanat:

19 syyskuun, 2022 · 2:47 pm

Heli Laaksonen: Luonnos.

Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).

Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:

”Fariinisokerin värinen,

cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,

leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),

menee runkoa kiertäessään

kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”

Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.

•

Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:

”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.

Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:

paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.

Reaktiota voi mallintaa kotona:

’Rakas, meidän pitää puhua.’”

Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.

•

Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.

•

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, lyhytproosa, proosarunot, Tietokirja

Avainsanat:

15 syyskuun, 2022 · 6:11 am

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki

Lukupinoni lomaan solahti uutta asiaproosaa, ja siihen tutustuminen tuntui mukavalta muun lukemisen ohessa. Jonna Riikosen kirja Nainen on naiselle tuki (Atena 2022) korjaa sanonnan ”Nainen on naiselle susi”:

”Tämän kirjan innoittimena oli haluni pohtia sekä esikuvallisuutta että naisten merkitystä toisilleen mutta myös vallitsevaa yhteiskunnallista ilmapiiriä erityisesti suhteessa naisiin. Haastatellut ovat kertoneet tässä kirjassa paitsi esikuvistaan myös siitä, minkälaisia asioita he ihailemissaan naisissa arvostavat.”

Kirjan alaotsikko on Tärkeitä esikuvanaisia. Jonna Riikonen on haastatellut 14 eri alojen naisia eri puolelta Suomea, ja lisäksi joukossa on tutkimusten tietoja ja muutama asiantuntijahaastattelu. Monet haastateltavatkin ovat oman alansa osaajia esimerkiksi talouden, politiikan tai urheilun alueelta – tunnetuimpana Tarja Halonen – mutta myös harrastajia ja pienen piirin vaikuttajia. Ja heti perään ”pienestä piiristä”: muita kannustava vaikutus voi levitä laajalle.

•

Kirja rakentuu siten, että kirjoittaja johdattaa omakohtaisesti tiettyyn teemaan ennen kutakin haastattelua. Se vaikuttaa viehättävältä: tuntuu kuin Riikonen olisi kylässä ja kertoilisi kuulumisiaan elämänsä varrelta. Jakamisen kokemus kantaa koko kirjaa, ja se saa yksityisen tuntumaan yleiseltä ja kohottavalta. Kirja tekee todeksi kirjoittajan alkusanojen toiveen:

”Ehkä lukija saattaa kirjan luettuaan tarkkailla omaa ympäristöään uusin silmin ja huomata, että esikuvia voi löytyä lähempää kuin hän arvaakaan. Toivon, että lukijalle haastattelut tarjoavat mahdollisuuksia katsoa omaa elämää ja erityisesti ympärillä olevia naisia uusin silmin.”

Riikosen esikuva Hilkka on sopusoinnussa muiden haastateltujen esikuvien kanssa, jotka voivat olla esimerkiksi Beyoncé, Tove Jansson, Anna-kirjasarjan nimihenkilö, Tarja Halonen, vanha alakoulun opettaja tai lähipiirin kannustaja. Niistä on kiinnostava lukea.  Kaikki puheenvuorot puoltavat kirjassa paikkaansa. Minun mielessäni pyörii nyt somelääkäri Anni Saukkolan tarina. Haastattelun jälkeen somen varjopuolet saivat hänet lopettamaan suositun ja rohkaisevan lääkäripalstansa.

•

Kirja nojaa feminismin perustaan yksilöiden arjen, juhlan ja työn kokemuksina, ja samalla nousee yhteiskunnallinen näkökulma. Minulle tärkeää luokkaretkeä käsitellään eri kulmista. Kirjan mittaan käsitellään myös muun muassa misogyniaa, Mee too -liikettä, lasikattoja, naisten ja miesten palkkaeroja sekä sukupuolittumista ja sen purkamista. 

Riikonen tuo esille oman maalaistyttötaustansa ja sen, ettei lähipiirissä ollut mallia maisteriudelle. Sen, muun omakohtaisen, tutkimustiedon ja haastattelut Riikonen välittää mutkattoman luistavalla kerronnalla. Jonna Riikonen käy itse verrattomaksi esikuvaksi urakaarineen ja luokkaretkineen. Ja muistetaanpa, että hän on tietokirjallisuuden ja äidinkielen opettajuuden lisäksi kirjabloggaaja, Kirjakaapin kummitus.

•

Palaan mielessäni omaan luokkaretkeeni, valintoihini, haluuni lukea ja opiskella – sekä päätyä maalaistytöstä äidinkielenopettajaksi ja kirjoittajaksi Jonna Riikosen tapaan. Näen pääkannustajana lähinnä isäni, mutta sitten siellä taustalla luuraa monia naishahmoja – etenkin kirjallisuudesta tuttuja. Pian ymmärrän, että eri käänteissä on ollut joku todellinen nainen, joka on vinkannut ja kannustanut uuteen. Kyllä, nainen on ollut naiselle tuki, ja toivottavasti jokainen meistä jatkaa tukemisen kulttuuria. 

•

Jonna Riikonen: Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia. Atena 2022, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Avainsanat:

16 joulukuun, 2021 · 8:11 am

Siru Kainulainen: Sillä kirjoittamasta en lakkaa

Sillä kirjoittamasta en lakkaa kuulostaa runosäkeeltä. Se voisi ollakin, sillä kutakuinkin niin on kirjoittanut kirjeessään runoilija Eila Kivikk’aho (1921 – 2004). Osuvan nimen elämäkertaan on poiminut Siru Kainulainen, alaotsikoltaan Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä (Partuuna 2021).

Kirja etenee kronologisesti esitellen runoilijan elämänvaiheet ja tuotannon osana niitä. Elämäkerturi itse kutsuu teosta episodimaiseksi ja ”esseistiseksi kudelmaksi”. Aineiston käytön ja roolinsa Kainulainen tiivistää: ”Kirjeitä, runoja, haastatteluja ja muuta aineistoa setviessäni olen tulkitsija, joka pohtii, mitä aineisto merkitsee. Sen lisäksi olen lukija, joka antautuu aineistolleen ihastellen ja hämmentyen, nauttien ja ihmetellen.”

•

Kirja ilmestyy nyt otollisen aikaan, sillä tänä vuonna on kulunut 100 vuotta Eila Lambergin syntymästä. Sodan vuoksi Lambergin perhe evakoitui Sortavalasta Poriin, Eila muutti aika pian Helsinkiin, asui avioliiton alkuaikoina hetken Hyvinkäällä, mutta vuosikymmenet Helsinki oli kotipaikka. Teoksissaan hän käytti sukunimenä Sortavalan tienoon paikannimeä Kivikk’aho, ja avioiduttaan virallinen sukunimi muuttui Sammalkorveksi.

Lapsuuden ja nuoruuden tärkeys tulee esille elämäkerrassa, ja näkyy se myös Kivikk’ahon runoissa. Esikoiskokoelman Sinikallio (1942) rakastettu runo ”Nocturno” vie Laatokan rannalle. Silti kirja osoittaa, että runoilijalle annettu karjalaisleima ei ole tuotannon koko totuus. Kivikk’ahon kuuden kirjan runotuotanto (lisäksi usea painos valittuja ja koottuja runoja) sisältää monenlaista. Hän esimerkiksi jalosti suomalaista tanka- ja haiku-runoutta.

Kirjassa on runsaasti runoja, ja Kainulainen avaa niiden sisältöä, suhteuttaa ne kirjoitusaikaan sekä tuo esille runojen keinoja ja merkityksiä. Mukana on myös koonteja Kivikk’ahon kirjojen vastaanotosta. Hyvin taustoittuu runoilijan asema ja merkitys aikansa kirjallisuuskentällä perinteisen ja modernin välissä.

Tunteiden ja koetun vaihtelu tuottaa ainesta runoihin. Vaikuttavaa on, miten Kivikk’aho sanottaa vaikenemista. Se on yksi hänen runoutensa teemoista. Vaikeat tunteet jylläävät, esimerkiksi: ”Minussa vaikenevat taas / niin kvartsin-kireät tunteet, / enkä ymmärrä / mikä niitä hioo. – -.”

•

Minä kiinnitän huomiota kirjan runsaisiin kirjesitaatteihin. Niissä kuuluu kirjan kohteen oma ääni. Kivikk’aho kirjoitti kirjeitä ahkerasti ja säilytti myös lähettämättömiä kirjeluonnoksia. Niin ”seurallinen erakko” siirtyy elävänä kirjaan.

Kivikk’ahon vanhempien vastakkaiset luonteet ja intressit ovat pohjana sille, että Kivikk’ahossa vaihtelivat mielialat, tunteet ja tavoitteet. Kirjeissään Kivikk’aho ei säästele epäluuloisuutta, suuttumusta eikä katkeruutta, mutta niissä on myös lämpöä ja ajan ilmiöiden terävää tarkastelua. Perheen, omien lasten ja suvun tärkeys välittyy vahvana, vaikka ristiriitojakin syntyy. Mieleeni jää etenkin setä, joka riivaa Eilaa.

•

Runokirjoja ilmestyi harvakseen, viimeisin Ruusukvartsi vuonna 1995 ja Kootut runot vuonna 2001. Kivikk’ahon merkitystä kotimaisessa kirjallisuudessa ei mitata vain runotuotannon määrällä, hän esimerkiksi teki myös mittavan uran kääntäjänä. Monet lastenkirjallisuuden klassikot ovat hänen kääntämiään.

Vaikeneminen on monimielinen ilmaisu Kivikk’aholle. Se ei tarkoita, etteikö sanoja ja kirjoittamista olisi. Sen Siru Kainulaisen kirja tuo monipuolisesti esille, eli kirja on kiinnostava katsaus sodanjälkeiseen kirjallisuuteen ja kulttuurielämään yhden kirjailijan kannalta.

Tuntuu parhaalta päättää juttuni kirjan kohteen omaan tekstiin, kirjeeseen vuodelta 1960, ja vastata kirjeen kirjoittajan epäilyihin: kyllä kiinnostaa, myös vuonna 2021 kiinnostaa.

”Sillä kirjoittamastahan en lakkaa. Helmikuun alkupäivinä olen tosin, milloin selvemmin, milloin peitetyimmin, sanonut etten enää julkaise. Mutta ei se merkitse, että jättäisin kirjoittamisen. Aiheet vain eivät enää voi kiinnostaa muita kuin minua (nykyisin jopa tankojeni aiheena on terrori, vaino, vääryyden kärsiminen).

Mutta milloin aikaa on, silloin tietenkin kirjoitan.”

•

Siru Kainulainen

Sillä kirjoittamasta en lakkaa. Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä

Partuuna 2021

runoilijaelämäkerta

278 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

6 joulukuun, 2021 · 8:35 am

Kirjoittajaparien kirjat suomen kielestä

Juhlin itsenäisyyspäivää äidinkielen voimin. Minun äidinkieleni on suomi, ja siksi olen valinnut kaksi kirjaa siitä. Arvostan monikielisyyttä, ja monikielisyys kuuluu Suomeen niin kuin on aina kuulunut. Valtakieli on kuitenkin suomi, ja olen iloinen, että siitä kirjoitetaan populaaristi ja innostetaan ihmettelemään kielen alkuperää, kehittymistä ja muuntautumiskykyä. Lisäksi voi riemastua puuhailusta kielen kera. 

Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta

”Tuttujenkin sanojen ja nimien taustalta löytyy yllättäviä kehityskulkuja, kun alun perin konkreettiset ilmaukset ovat saaneet abstraktin merkityksen tai muista kielistä lainatut ilmaisut ovat alkaneet suomessa elää omaa elämäänsä.”

Ja sen lisäksi sanoja johdetaan, yhdistetään ja kehitettään tarpeen mukaan. Esimerkiksi 1900-luvulla on ollut lukuisia kilpailuja, joissa on etsitty osuvaa suomenkielistä vastinetta uudelle ilmiölle. Niin sai sellofaani vastineekseen kelmun tai reklaami mainoksen. Joten kielen elastisuus ja ilmaisuketteryys herättää ihmetystä ja ihastusta, ja sellaisia tuntemuksia herättää myös kirja Sana sanasta (Tammi 2021).

Ville Eloranta ja Lotta Jalava ovat koonneet populaarin etymologiateoksen. Se on jaettu lukuihin teemojen perusteella, ja erityiskiitoksen kohdistan eloisasti nimetyille luvuille: kekseliästä, juuri sellaista kuin kielen monimerkityksellisyys ja osuvuus antaa myöden. Ja teksti on muutenkin luistavaa ja ilmeikästä.

Entäpä tämä tämänpäiväinen juhlakalu, Suomi – mikä on sanan alkuperä? Jotkut sanat säilyttävät salaisuuksia, ja suomi on yksi sellaisista. Teorioita on riittänyt ja uusia odotellaan. Ehkä suomi on samaa perua kuin kantasaamen kantasana säme (saame, häme ja suomi), ehkä jotain muuta, mutta kenties se vielä selviää: joka tapauksessa kielitieteen keinot kehittyvät yhä. Se on vissi, ettei mitään Suomi suomalaisille -realiteettia ole ollut koskaan:

”Varmaksi voi jo sanoa, että nimi Suomi on syntynyt osana eri muinaiskansojen monipuolista vuorovaikutusta sekä kielten pitkäaikaisia ja monivaiheisia muutoksia.”

Tämä kirja ei ehkä sovi kannesta kanteen ahmittavaksi, vaan luku silloin tällöin nautittavaksi. Tuhtia tavaraa se on paljastaessaan sanojen taustoja. Asiaan vihkiytyneelle ei ehkä Sana sanasta uutta tursua, mutta esimerkiksi itse olen autuaasti unohtanut muinaisia suomen kielen opintojani ja tässä välissä on kertynyt paljon uutta tietoa, joten kielen kerroksien ja sanasyntyjen ammattitaitoinen availu tuntuu minusta kerrassaan viihdyttävältä.

•

Ville Eloranta & Lotta Jalava

Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä

Tammi 2021

tietokirja

286 sivua.

Ostin kirjan.

Suvi Kaipainen & Annamari Saure: Äimän käkenä

Miten muikea ajatus koota harjoituskirja kielenkäytön kertaukseen ja harjoitteluun juuri tällä tavalla, rennosti ja ilomielin: 

”Tämän kielikirjan tavoite on innostaa nauttimaan kielestä ja tekemään kielellisiä havaintoja. Kirjoitusvirhe ei ole maailmanloppu, vaan joskus se saa meidät huomaamaan ilmaisun piileviä tasoja ja kirvoittaa iloista naurua.”

Kyllä minulla on hymy hyytynyt, kun olen huomannut painettuun tekstiin jääneet kielimokani, mutta ymmärrän täysin Suvi Kaipaisen ja Annamari Sauren tarkoituksen. Äimän käkenä sysää kertaamaan kielenhuoltomielellä sääntöjä ja havaitsemaan poikkeamia. Kirjan alaotsikko paljastaa kirjan luonteen: Äidinkielen puuhakirja aikuisille.

Voi olla kielen ammattilainen amatööri tai aloittelija, kaikki käy! Äimän käkenä -kirjan avulla treeni on valaisevaa ja hauskaa. Joka luvun alku johdattelee aiheeseen, ja joka luvussa on tiivistys tietolaatikossa, jokunen vinkki myös – muu osa täyttyy harjoituksista. Kirja käy läpi tyypillisiä kielenhuollon osa-alueita alkukirjaimista pilkkuihin, sananmuodostuksesta sanajärjestykseen, lauseenvastikkeista sanontoihin perinteisin oikeat vastaukset -menetelmin. Tai sekin todetaan, että aina ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Kielen havainnointi on hauskaa, sitä Äimän käkenä todistaa – kuten myös sitä, että omaa kielenkäyttöä kannattaa viilata. Ja muistaa:

”Jokaisen ilmaisu on persoonallista, ja joskus tahattomat virheet ilmaisevat enemmän kuin mihin penaalin terävinkään kynä kykenisi.”

•

Suvi Kaipainen & Annamari Saure

Äimän käkenä. Äidinkielen puuhakirja aikuisille

SKS 2021

Tieto- ja puuhakirja

158 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , , ,