Aihearkisto: Asiaproosa

1000 postausta – tuhat tietä Roomaan

On silkkaa sattumaa, että tuhannen blogijutun rajan saavutan postauksella, jossa pienen roolin saa kirja Tuhat tietä Roomaan. Keväisellä kulttuurimatkallani Roomassa huomasin, että seitsemän vuotta bloggaajana on tuottamassa tuhat juttua kirjoista ja muusta kulttuurista. Mikä sen hienompaa kuin juhlistaa postailumäärää tuhansia vuosia vanhassa kaupungissa. Eli voisin tulkita, että blogijuttuni ovat tuhat tietäni Roomaan, johon kaikki tiet vievät.

tuhat tietä roomaanYleensä luen kirjat kokonaan ja kesken jättämättä, mutta tällä kertaa poikkean periaatteistani. Ari Saastamoisen teos Tuhat tietä Roomaan (Gaudeamus 2017) on asiallinen tietokirja antiikin ajan matkustamisesta, ja siinä on paljon kiinnostavaa ajan tieverkostosta ja matkustustavoista. Lainaukset antiikin ajan kirjoituksista elävöittävät kirjaa hienosti. Ei ole kirjan vika, että kärsimätön kulttuurimatkaaja harppoo tarkkojen yksityiskohtien yli ja noukkii makupaloja sieltä täältä oman reissunsa iloksi. Poikkeuksellisesti annan itselleni luvan siis lukea näin, mutten kehtaa kirjaa lisätä tämän vuoden luettujen joukkoon.

Rooman tuhat kuvaa

Roomasta napsuttelin varmaan noin tuhat kuvaa, joten kulttuurikokemukseni välitän visuaalispainotteisesti. Suuri elämys on itse kaupunki tuhansien vuosien kerroksineen. Nautin kaupunkikuvasta, antiikin aarteista barokin helmiin, taideloistosta rähjärakennuksiin sekä ruuasta, juomasta, lämmöstä ja jopa hetkittäin ihmisvilinästä.

Rooma on yltäkylläistä kauneutta

Rooma on täyttä aurinkoa ja kuuta

Rooma on tungosta ja ruuhkia

Rooma on myös roskia raunioissa, asunnottomuutta, rynnäkkökivääreitä ja tehostettua poliisivalvontaa

Lomassa kirjoja

Varsinaisena matkalukemistona minulla oli nykyitalialaista proosaa, Domenico Starnonen romaani Solmut (WSOY 2018). Mutta se on toinen tarina (ilmestynee ensi viikolla). Nostan spritz-maljan lukuhetkimuistoille helteisessä Roomassa, jonne romaanin päätapahtumat on sijoitettu.

spriz

Ei reissu ihan silkkaa lomaa ollut. Testailin hotellihetkinä, muodostuisiko viime vuosina kertyneistä runoista kokoelmaa jo aiemmin ilmestyneiden Kierrän vuoden ja Onnen asioita -selkorunokirjojen jatkoksi. En osaa vielä sanoa, onko jo koossa ainekset kirjaksi. Ennakkotietona kerron, että tänä vuonna minulta ilmestyy selkonovelleja, Hyvä päivä (Opike 2018), ja chick lit -tyyppinen selkoromaani Lauralle oikea (Avain 2018). Se, että kirjoja tulee kaksin kappalein, on silkkaa sattumaa. Moni asia elämässä on.

Loma loppui – kulttuuriharrasteet jatkuvat – uusi osoite blogiini

Rooman katutungoksesta ja kulttuuriyliannostuksesta kotiutuneena haluan lopuksi lainata Tuhat tietä Roomaan -kirjassa siteeratun Tacituksen käsityksiä suomalaisista:

Mutta tätä [jonkinsortin maakuopissa lojumista] he pitävät onnellisempana kuin pelloilla raatamista, työlästä talojen rakentamista ja oman ja vieraan omaisuuden hoitoa peläten ja toivoen. Turvassa jumalilta ja turvassa ihmisiltä he ovat he ovat saavuttaneet päämääristä vaikeimman: heidän ei ole tarvis mitään toivoa.

Postailuharrastus sopii kuvaukseen ruumiillisen raadannan ja taloudellisen menestyksen välttämisestä, mutta vettä on sen verran vierinyt Tiberissä ja Vantaassa, etten jaa ajatusta toivottomuuden päämäärästä. Toivon monenlaista. Esimerkiksi toivon harrastukselleni jatkoa, sillä se on antanut minulle omien kulttuurielämysten puinnin lisäksi antoisia kohtaamisia sekä kirja- ja kulttuurikeskusteluita.

Tuhannen jutun kunniaksi blogini osoite yksinkertaistuu: tuijata.com. Vanhallakin osoitteella blogiin eksyy.

Tuhannet kiitokset blogini lukijoille ja satunnaisille silmäilijöille!

minä.jpg

18 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja

Pihaproosaa: Kukkanuottasilla ja Puutarhakirjeitä

Kevään vääjäämätön eteneminen vaikuttaa osaan väestöön vakavasti. Korvissa kaikuu: ”Maa kutsuu, maa kutsuu!” Puutarhahurahtajat kylvävät, koulivat, möyhivät multaa ja plaraavat puutarhajulkaisuja. Toivottavasti he löytävät nämä kaksi keskenään erilaista mutta toisiaan täydentävää pihaproosakirjaa.

Puutarhakirjat

Mari Mörö: Kukkanuottasilla

Mari Mörö on monipuolinen tekstintekijä. Viime vuosina hän on antautunut harrastukselleen ja tekstituotteistanut sen. Tai ei puutarhailu enää harrastusluokitusta täytä. Se näyttäytyy kirjassa Kukkanuottasilla (Teos 2018) elämäntehtävältä, jossa ei aikaa ja vaivoja lasketa.

Kirja koostuu pakinanomaisista luvuista, joissa vaihtelevista näkökulmista pureudutaan puutarhanpitäjän puuhiin tai mielenjuolahduksiin. Riemastun esimerkiksi toscanalaiselokuvakäsikirjoituksesta, jossa Mörö asettelee populaarikliseet järjestykseen. No, se on aihepoikkeama omista puutarhapuuhailuista. Samoin tavallaan harppoo muuanne kirjan loppuosa, jossa Mörö jatkaa puutarhahommia lähinnä Kanadassa. Muuten Mörö hilpeästi haastelee hurahduksestaan maan palvelijaksi. Nautin kirpeänhumoristisesti otteesta, joka pitää kiinni vakavasta paneutumisesta aiheeseen.

”Horisevan ja holtittoman tarhurin leima ei haittaa: se viihdyttänee lukijaa paremmin kuin kuivakas asiatyyli ja umpipedantti piha. Tarinaton tarha on tyhjä – ei voi mitään. Tehdään siis bioartisti esimerkiksi kompostin kasaajasta. On vain osattava katsoa ja havaita.”

Mörön rentoa tekstiä on ilo lukea, ja kirjoittaja sepittelee omia sanojaan kuten kukkasuutari ja kukkanuottasilla. Kirja sopii puutarha-aiheesta kiinnostuneelle siksikin, että kaiken pihatouhun lomassa voi lukea luvun kerrallaan, silloin tällöin. Muille varoitus: saatatte hurhataa vaikka neliön kokoisen parvekkeen puutarhavarusteluun, kun luette Mörön juttuja ja innostutte kirjailijan ottamista kirjan kukkakuvista.

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Siinä missä Mörön puutarhajutut soljuvat joustavalla pakinatyylillä, Hannamari Heinon ja Kristiina Wallinin kirjeenvaihtokirja puutarha-asioista on fiilistelevää sanamaalailua. Puutarhakirjeitä-kirjan (Atena 2018) kirjoittajat ovat runoilijoita, ja lyyrinen pohja heijastuu tekstiin.

Pihatunnelmat haikeansävyisin pohdinnoin eivät tarkoita sitä, että kirjoittajat haahuilisivat vain sfääreissä, siis että olisivat ns. ihan pihalla. Kirjoituksissa yhdistyvät konkreetit puutarhahavainnot ja ne laajentuvat syvällisiin pohdintoihin. Mukana on metaforisuutta, mikä hyvin sopiikin puutarha-aihepiiriin. (Enkä viittaa nyt mihinkään ilkkakanervalaiseen ulottuvuuteen.)

Myös kirjemuoto mahdollistaa omanlaisen sävyn. Siihen liittyy kirjoittajien keskinäinen vuorovaikutus, silti julkisuus eli kirjana julkitulo. Kirjeet sisältävät kummankin kirjoittajan ajatuskudelmia, jotka laajenevat puutarhapuheista elämänkäsitykseen ja muihin ilmiöihin. Esimerkiksi näin Heino kirjoittaa Wallinille.

”Niin, kuten kirjeessäsi kysyt, millä tavalla säilyy se mitä ei enää ole ja mikä on kosketuksen ulottumattomissa? Voiko menetettyyn palata?

On kirjoittaminen yksi kadonneen säilytyskeino ainakin siinä, miten se mahdollistaa menetettyjen puutarhojen – mitä ikinä ne kenellekin ovat – uudelleen koskettamisen, niiden välittömän aistimisen. Siksi kirjoitus on sekä kirjoittajalleen että lukijalleen lahjaa, josta riittää kummalekin yllin kyllin.”

*

Kaksi näin erilaista puutarhakirjaa sopii mainiosti kevääni vaihteleviin tunnelmiin. Kumpikin kirja on ollut sellainen, että olen lukenut niitä parisen kuukautta luvun silloin tällöin. Välillä herkästi tunnelmoiden, välillä huvittuen, mutta koko ajan on korvissa soinut: ”Maa kutsuu.” Jo ovat parineliöinen parveke kevätkuosissa ja hitusen isompi takapiha kasvukausivalmiudessa.

– –

Hannamari Heino & Kristiina Wallin
Puutarhakirjeitä
Atena 2018
149 sivua.
(P.S. Heinolta ilmestyi juuri puutarhateemaan liittyvä runokokoelma.)

Mari Mörö
Kukkanuottasilla
Teos 2018
234 sivua.

Sain kirjat kustantajilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Lapset ovat kouluiässä, parisuhde vakiintunut, kodinkunnostus on valmistumassa ja nelikymppiset lähestyvät. Silloin on oiva sauma elämän väliarviolle. Toinen elämä (S&S 2018) vie Pauliina Vanhatalon arkikatsaukseen. Kirja alkaa paradoksista:

Minä olen tavallinen ja teen tavallista, mikä tarkoittaa  ettei se ole kiinnostavaa.
Mikä tarkoittaa ettei siitä voi kirjoittaa.

Vanhatalo on taitava tekstintuottaja. Lukekaa vaikka hieno romaani Pitkä valotusaika. Tekstitaitajana hän voi aivan mainiosti kirjoittaa keski-ikään harhailusta silloinkin, kun kaikkein dramaattisimmat asiat tapahtuvat vain pääkopassa. Toinen elämä on edellisen kirjan Keskivaikea vuosi tapaan vakuuttavaa tunnustuskirjallisuutta: siinä avoimesti välittyy kirjoittajan ajatus- ja kokemusprosessi.

Tarina asettaa suurimmat vaatimukset päähenkilölle, jonka tulee olla kiinnostava muttei liian outo, ymmärrettävä muttei ennalta arvattava, samastuttava muttei tylsä. Hänen tulee olla moniulotteinen, syvä, yksilöllinen ja rakastettava.

Näin Vanhatalo erittelee kiinnostavan kirjallisuuden ytimiä ja ilmeisesti olettaa olevansa kaikkea muuta. Tässä kirjassa minäkertoja-päähenkilö-kirjailija pistää itsensä peliin: kaikki kaatuu tai kohoaa hänen varassaan. Kirja voittaa puolelleen juuri siksi, että sen rehti lähestymistapa saa ymmärtämään, paljolti myös samastumaan (vaikka nelikymppiskriisi on kaukana takana ja muutakin elettyä elämää on jo kertynyt).

Kiinnostavaa kirjassa on suuren tarinan purkaminen. Ei elämässä ole yhtenäistä juonta tai draamankaarien säännönmukaisuutta. Samalla hajoavat kirjoittajan käsitykset itsestään ja minuuden suoralinjaisuus. Omat elämänvaiheet tuntuvat tutuilta ja samalla vierailta, kun ne muuttuvat muistoiksi. Oma elämä muuttuu tarinapalasiksi ja etääntyy samoin kuin ihminen vieraantuu lähtökohdistaan. Näiden asioiden pohdinta kiehtoo minua ja niiden käsittely kulkee mielenkiintoisena juoninauhana läpi kirjan. Eli on siinä juoni, vaikka tarina katkeilee!

Pohjimmiltaan yritys sisäistää hahmo olisi vain pyrkimystä jatkaa tarinaa, enkä tahdo sitä enää, en, vaikka ilman tarinaa en tiedä kuka olen ja mitä minulle tapahtuu kuin hetken pari kerrallaan.

Vanhatalo kertoo kirjassaan paljon perheestään. Lapset ovat merkityksellisinä läsnä mutta diskreetisti verhottuina. Äitiyden ristiriitaisuus ja luopumisen tunteet ovat kirjan yksi juonne. Avioliitto ja siten myös aviomies asetetaan yhtä paljaaksi kuin kertojakin, täysin kertojan ehdoilla ja hänen näkökulmastaan.

Monet pohdinnat liittyvät puolisoiden etäisyyden ja läheisyyden liikkumavaraan, kummankin rooleihin, joihin on lipsahdettu ja jumiuduttu. Virkistävästi paljastuu kaikenlaisia pikkumaisuuksia ja lapsellisuuksia – varmasti kaikille tuttuja, vaikkei niitä tohtisi tunnustaa. Läheisten kanssa on ainaisessa vuorovesiliikkeessä, on sitten suhde kuinka vakiintunut tahansa. Luottamuksen jälkeen heiluu epävarmuuteen, läheisyydestä vierauteen, hellyydestä ärtymykseen – ja sama jatkuu. Sen kanssa vain täytyy elää. Siihen Vanhatalo(kin) päätyy. Eikä se ole tyytymistä.

Välttämättömyyden tunne tekee tilaa kokemukselle vapaudesta. Vapaudesta lähentyä ja loitota, tarvita ja olla tarvitsematta, kulkea yksin tai kaksin, kiinnittyä toiseen, kiinnittyä itseen.

En olisi ehkä kaikkia yksityiskohtia tarvinnut, mutteivät ne haittaakaan. Alkuhangoittelun jälkeen kirja tempaisee mukaansa, sillä toinen elämä (ja Toinen elämä) on vain ja täydesti elämää. Paljon mietin sitä, houkuttaako minua yksityisyyden tirkistely vai haenko tarttumapintoja tai keinoja oman tavallisen elämäni hapuilun kestämiseksi. Vanhatalo todistaa, että yksityinen tavallisuus on kiinnostavaa – ainakin silloin, kun se esitetään näin kaunokirjallisuusomaisesti. Välillä teksti taittuu aforistisiksi ajatelmiksi, paljaimmillaan kuin koskettaviksi runosäkeiksi.

Toinen elämä

Uudessa Eeva-lehdessä esitellään Pauliina Vanhatalon ja perheen remontoimaa kotia.

– –

Pauliina Vanhatalo
Toinen elämä
S&S 2018
tunnustuskirja
206 sivua.
Ystävä lainasi kirjan.

Vaihtelun vuoksi: tässä juttujani muutamasta Veera Vaahtera -kirjasta, Pauliina Vanhatalon viihderomaaneista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S 2018) vaatii minulta sisua. Lähtökohtaisesti kirja lapsen kuolemasta on aihe, jota haluan pitää käsivarren mitan päässä. Tunne on sekoitusta pahaenteisestä taikauskosta ja alkukantaisesta pelosta. Jos en lukisi siitä, minun ei tarvitsisi kohdata pahinta, jota en haluaisi edes kuvitella. Luen silti.

Runoilija oivaltaa sekunnissa että kuoleman rinnalla kirjoitus ja kieli eivät merkitse mitään. Millään ei ole kuoleman ehdottomuuden rinnalla mitään merkitystä.

Tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt on joutunut kasvokkain tosiasian kanssa: hänen 25-vuotias Carl-poikansa kuolee. Ei hän ole ensimmäinen surun murtama äiti, läheisensä liian varhain menettänyt. Se tulee kirjassa riipaisevasti esille. Surutyön osana Aidt kahlaa kirjallisuutta vastaavanlaisista kokemuksista, siteeraa niitä, hakee vertaistukea Sokratesta ja Cicerosta Gilgamešiin, Walt Whitmanista Nick Caveen – esimerkiksi Denis Rileyltä näin:

Yllättävä kuolemantapaus tekee eloonjääneille sellaista väkivaltaa, että aika pysähtyy ja alkaa hitaasti kerääntyä isoksi altaaksi. Entisen aikajanan tilalle on tullut jotakin pidättelevää. Silloin elää isossa ympyrässä jossa ei ole reunaa.

Aidtin kirja noudattaa edellisen sitaatin viitoittamaa rakennetta. Fragmenttien tapaan surusta hajonnut todellisuus välittyy aikaa ja muistoja silpoen, sinkoilevana syklinä. Kirjallisuussitaatit ahtautuvat kertojan kokemusten väliin, ja kaikki tämä ilmentyy erilaisin typografisin keinoin. Tunteet tiivistyvät välillä runoiksi tai hajamietteiksi. Vaikuttava on kursivoituna erottuva tilannekuvaus hetkestä ennen peruuttamatonta puhelua pojan onnettomuudesta ja siitä seuraavista hetkistä.

Aidt

Carlin kirjasta välittyy rakkaus ja pohjaton murhe. Riipaisevia kohtia on lukemattomia, mutta ehkä musertavinta on hetki, jolloin äiti tyhjentää lapsensa huonetta, törmää jälkikäteen poikaansa, jota hän ei tuntenut: runoilijaan. Se selviää jälkeenjääneistä papereista, joissa elävät aikuisen lapsen ajatukset, tunteet ja kokemukset.

Olen aika mykistyneessä tilassa väkevän kirjan jäljiltä. Suren ja pelkään. Tiedän, että tällaisia kirjoja tarvitaan elämästä selviytymisen avuksi, ne ovat tapa käsitellä käsittämätöntä, peruuttamatonta.

Takerrun kuolemaan, koska se on lapseni todellisuus. Se on ehto. Minun on tunnustettava, että en enää koskaan näe häntä, ja minun on tunnustettava että joudun elämään tämän tiedon kanssa, jotta se ei tappaisi minua. Surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Hajanaisen arvaamaton. Runoilija makaa kuin haavoittunut eläin ja kuulee kaukaisen käsittämättömän kohinan. 

– –

Naja Marie Aidt
Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja
Suomentanut Katriina Huttunen
S&S 2018
157 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta on vaikuttunut myös Omppu.

P.S. Kertoja on kirjailija, siksi liitän kirjan taiteilijaromaanihaasteeseeni.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Oletko miettinyt, miltä tuntuu jättää oma kieliyhteisö, kulttuuri, kotiseutu ja perhe? Millaista on aloittaa kaikki uudelleen? Kysymyksiin löytyy vastauksia Satu Leiskon haastattelukirjasta Tulin Suomeen (Avain 2018). Se kuvaa yhdeksän maahanmuuttajan juurtumista uuteen kotimaahan.

Tulin Suomeen

Kirjassa on selkeä rajaus: haastateltavat ovat tulleet aikuisina Suomeen. Osa on muuttanut puolison vuoksi, osa on paennut kotimaan poliittista tilannetta, osa on tullut Suomeen opiskelemaan ja jäänyt tänne. Haastateltavat ovat eri kulttuureista.

Jokainen tarina kerrotaan henkilön omasta näkökulmasta. Satu Leisko saa hienosti eri kertojat kuulostamaan omanlaisiltaan, eli tarinoiden tyyli eroaa toisistaan. Esimerkiksi unkarilaisen Zsanettin tarinassa kuvataan eloisasti tunnelmia, kun taas vietnamilaisen Trungin kertomuksessa on raportoivaa sävyä.

Tulin Suomeen on tärkeä kirja. Ensinnäkin ennen tätä ei ole juurikaan julkaistu kirjana lyhyitä, omaäänisiä maahanmuuttajatarinoita. Toisekseen haastattelut on kirjoitettu selkokielellä. Jotkut kertomukset ovat helpompia kuin toiset, mutta selkokielen vuoksi niitä pääsevät lukemaan myös lukijat, joille yleiskieli on vaikeaa, esimerkiksi suomen kieltä opettelevat. Kolmanneksi: kirjan elämäntarinat toimivat rohkaisevina selviytymistarinoina. Haastateltavat ovat opiskelleet ja hankkineet ammatin. Kirjasta voi löytää sellaisen sanoman, että maahanmuuttajat ovat yhteiskunnallinen voimavara.

Tarinat paljastavat, millaisia ponnisteluja uuteen maahan sopeutumisessa tarvitaan. Kaikissa tarinoissa korostuu suomen kielen ja kulttuurin oppimisen tärkeys. Suomi on hiljainen ja turvallinen maa, jossa aurinko antaa valoa muttei lämmitä. Ei uusi maa aina onnelalta näytä, mutta se tarjoaa mahdollisuuksia.

Päätin jo lapsena näyttää kaikille,
että osaan ja pystyn.
Sain siitä voimaa.
Olen sisukas tyyppi,
niin kuin suomalaisetkin ovat sisukkaita.
Se on auttanut minua elämässäni.

Kirjan kertojat sienestävät ja marjastavat, puuhailevat perheen kanssa ja haaveilevat omasta talosta. On paljon asioita, jotka ovat tuttuja kaikille – on sitten maahanmuuttaja tai syntyjään suomalainen. Ihmisiä yhdistävät asiat näkyvät kirjassa selvästi kuten unelma hyvästä elämästä läheisten ihmisten kanssa. Ja myös tämä tuntuu tutulta:

Mutta jos saan toivoa jotakin,
tulevaisuudessa haluaisin tietysti voittaa lotossa!
Suomalaiset lottoavat joka viikko
ja toivovat voittoa.
Olen huomannut,
että Suomessa se on tavallista.
Siksi minäkin pelaan lottoa.
Se sopii minulle hyvin.

Koen etuoikeudeksi tutustua kirjan avulla näiden yhdeksän henkilön lähtökohtiin, vaiheisiin ja ajatuksiin. Siksi on kunnia aloittaa Klaaran päivän selkokirjahaaste tällä kirjalla (lisää haasteesta täällä). Tulin Suomeen on selkokirja, joka kuuluu kaikille. On bonusta, että tarinoiden kieli sopii mahdollisimman monelle lukijalle. Se ei kirjan elämäntarinoiden voimaa vähennä vaan päinvastoin vahvistaa.

selkokirjahaaste2018

– –

Satu Leisko
Tulin Suomeen. Maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista
Valokuvat: Laura Oja
Avain 2018
Selkokielinen tietokirja. Haastateltavat ovat muutaneet Suomeen Venäjältä, Turkista, Thaimaasta, Kreikasta, Unkarista, Vietnamista, Norsunluurannikolta, Irakista ja Jordaniasta.
149 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Blogistania – vuoden 2017 kirjat

Jälleen on aika osallistua kirjabloggaajien äänestykseen vuoden 2017 kirjoista. Osallistun tällä kertaa kaikkiin kategorioihin.

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Blogistanian Finlandia

Kirjavuosi tuotti suurta iloa kotimaisesta kirjallisuudesta. Kovan väännön jälkeen nämä asettuivat tähän järjestykseen:

3 pistettä:  Katja Kallio, Yön kantaja
2 pistettä: Rosa Liksom, Everstinna
1 piste: Anneli Kanto, Lahtarit

Blogistanian Globalia

Luin verrattain vähän käännöskirjallisuutta, mutta sen verran, että tohdin äänestää.

3 pistettä: Pierre Lemaitre, Silmukka
2 pistettä: Han Kang, Vegetaristi
1 piste: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen

Blogistanian Kuopus

Tänä vuonna on huokailtu lukutaidon heikkenemistä. Siksi on muistutettava kaikkia siitä, että on lukutaitoon innostavaa, helppoa ja laadukasta kirjallisuutta eli selkokirjallistuutta myös lapsille ja nuorille. Muistakaa! Ja on inspiroivaa kotimaista kuvakirjalaatua – tällä kertaa yhden pisteen edestä.

3 pistettä: Tittamari Marttinen, Maalivahdin salaisuus
2 pistettä: Satu Leisko, Unohtunut poika
1 piste: Mauri Kunnas, Koiramäen Suomen historia

Blogistanian Tieto

Haluan laittaa genret sekaisin niin kuin tekee usein itse kirjallisuus. Tietoa voi tarjota myös rempseästi kuten kahden pisteen kirjani osoittaa. (Tosin kirjan romaaniutta ansiokkaasti todistelee Jukka Petäjä, HS 3.2.2018.)

3 pistettä: Hanna-Reetta Schreck, Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide.
2 pistettä: Juha Hurme, Niemi
1 piste: Ella Kanninen, Ellan kotona Italiassa

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Bloggaajat julkaisevat kirjasuosikkinsa 4.2.2018 klo 10 ja lisäävät ne kunkin kategorian emäntäblogiin: Finlandia (Hurja Hassu Lukija), Globalia (Oksan hyllyltä), Kuopus (Yöpöydän kirjat) ja Tieto (Hannan kirjokansi). Äänestystulokset selviävät 5.2.2018 klo 10.

24 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Selkokirja

Vuosikatsaus 2017

On aika kääntää katse hetkeksi takaviistoon ennen sihtiä vuoteen 2018. Tässä palasia nopeasti kuluneesta vuodestani 2017.

Romaanielämys

Yön kantajaArpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion Yön kantaja kantoi minut kevään elämyksellisimpään kirjakokemukseen.

Historiallinen romaani

lahtaritVaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus 2017) on kirjallinen kaleidoskooppi kevään 1918 tapahtumista. Se välkähtelee ihmisyyttä monessa valossa.

Tietokirja

NiemiJos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) tihkuu hurmetta, hurmaa ja hurttiutta.

Dekkari

SilmukkaPierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni Silmukkaan (Minerva crime 2017). Sen psykologisesti piinaava ote piti, kuristi ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta henkeä pidätellen. Anteeksi, Adamsberg, salarakkaani (Neptunuksen sauva).

Runokokoelma

Saattaa, ollaKiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi KontioSaatta, olla (Teos 2017).

Lapset ja nuoret

KoiramäenVastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi Koiramäen Suomen historia on tähän valittava. Muista lanu-kirjoista haluan nostaa selkokirjat. Huoli lukutaidosta on aiheellinen, joten siksi on tärkeää, että on helppoja kirjoja, jotka voivat madaltaa tarttumista kirjaan. Mainitsen tässä nämä: Maalivahdin salaisuus (alkuperäinen, kertomuksia), Unohtunut poika (alkuperäinen, fantasiaa) ja Kotitekoisen poikabändin alkeet (nuortenkijamukautus).

Käännöskirja

Murakami2017Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017).

Kesken heitetyistä pettymyksiin

syyskuuHarvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan BrowninJojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.

Draama

crown2Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (The Crown: juttu ensimmäisestä kaudesta; 2. tuotantokausi joulukuussa 2017) olen niiiin koukussa. Kuluneelta kuulostaa se, että sarjassa näytetään, miten kuningatarkin on vain nainen. Vain? Mutta se, miten se näytetään! Yhteiskunnan muuttuminen, poliittiset intressit, kuningashuoneen reliikit – ja pääosanäyttelijän mikroilmeet ilmentämässä mielettömiä myllerryksiä. Koukussa.

Tapahtuma

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuuskohtaamisiltoja ja Finlandia-palkintojakojuhlallisuudet. Kaikki nämä sykähdyttivät. Mieleen painuvin taitaa kuitenkin olla pienen porukan pykäämä Runokävely Suven ja runon päivänä heinäkuussa. Oli ilo olla suunnitteluryhmässä. Erinäisten mietintävaiheiden jälkeen jalkauduimme Esplanadin puistoon, ja runo raikasi kävellessämme kirjailijapatsaalta toiselle parinkymmennen osallistujan voimin. Uudestaan, uudestaan!

Kirjallisuusmedia

101_kirjablogit_pystySuomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 2016 ja 1993), mukana olo ja muiden postausten seuraaminen ilahdutti. Oli myös hienoa päästä käynnistämään hanke Ylen Kultakuumeessa, jossa tammikuun alussa keskustelin Seppo Puttosen kanssa sadan vuoden kirjoista. Toivottavasti Yle innostuu hankkeen jatkoksi nostamaan kirja-asioita primetime-lähetyksiin.

Matkalla

oopperaTänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä Münchenissä. Vaikka osa matkaa kului käsikirjoitusviimeistelyssä, ympäristö tuki sitä. Nautin kevään väreistä ja lämmöstä, jota Etelä-Saksa tarjosi värjöttelevälle matkaajalle. Nautintoa tuottivat kaupunkikuvan lisäksi lukuisat taidekohtaamiset, jopa Karita Mattilan näkeminen oopperalavalla. Tsüß!

Oma tuotanto

img_6809-1Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: Onnen asioita (Avain 2017). Kirjoitan runoni selkosuomeksi. Ensinnäkin loogiselta mahdottomuudelta tuntuva yhtälö houkuttaa haasteellisuuden takia, ja toisekseen selkoisuus pakottaa kirkastamaan ajatusta, kieltä ja havaintoja. Vaikka häviän runokeinojen monimuotoisuudelle, saavutan (ehkä, toivottavasti) sen, että tuon runon luo niitä, jotka epäilevät runojen olevan salakieltä, joka aukeaa vasta kielitulkin vastaanotolla. Runoja on monenlaisia, mukaan mahtuu tällaistakin – jokaiselle jotakin ja joillekin kaikkea.

Kiitos lukijoille, kommentoijille

ja muuten harrastukseni mahdollistajille!

Lukuisaa kohtaamisten ensi vuotta!

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Runot, Sekalaista, Tapahtuma

Ella Kanninen: Ella kotona Italiassa

Ja tapahtui niinä päivinä, että lukija turhautui joulukuun pimeyteen. Vettä vihmoi vaakasuoraan lähes joka päivä. Vaihtelu ei virkistänyt: joinain päivinä vesi sakeutui lumirännäksi.

Lukija poikkesi loskasta vetisenä lähikirjastossa. Pikalainahyllystä hän nappasi kirjan, jonka kannessa hymyili valoisalta vaikuttava nainen, Ella. Ehkä lukija löytäisi myös kansien välistä kaamoksen kampeavan kokemuksen.

Ella kotona Italiassa.jpeg

Lukija selailee kirjaa ja seuraa sivu toisensa jälkeen Ellaa, jonka kotona Italiassa syksy(kin) näyttää sädehtivältä. Ella reissaa valokuvaajan kanssa ympäriinsä. Vaikka kirjaan dokumentoituu vähenevän valon maisemia, niissä väreilee vihreys ja viehättävyys, kun taas lukijan kotimaisema peittyy asfaltinmustaan synkkyyteen.

Lukija pohtii sattumaa ja tarkoitusta. Miksi Ella päätyi Italiaan, miksi lukija laahaa jalkojaan loskassa pohjan perillä? Lukija makustelee Ellan sanoja:

Asiat tapahtuvat, koska niiden on tarkoitus tapahtua.

Kirjassa Italian maakunnat tarjoavat herkkuja toisensa perään, viini virtaa ja ihmiset levittävät iloa patiopöydissä, jossa sukupolvet ja lähiympäristö nauttivat toistensa seurasta. Lukija pakenee todellisuuttaan tuohon leikittelevään ystävyyden ilmapiiriin. Lukijaa kismittää vain se, ettei kirjassa ole kunnon karttaa, johon voisi kuvatut maakunnat paikantaa.

Lukija lukee Ellan ystävistä, jotka ovat löytäneet elinkeinon italialaisten raaka-aineiden hyödyntäjinä. Paikalliset taiturit loihtivat makusinfonioita lähiruoka-antimista. Lisäksi Italiaan vetäytyneet suomalaiset ovat löytäneet uuden elämän Saapasmaassa. Sukulat maistelevat kypsyttämäänsä barolea, Gardajärven rannalla suomalaisrouva emännöi luksushotellia ja Vera Vala kokkailee Milanossa. Lukija on lukenut Valan dekkarit ja havahtuu talvihorroksesta luettuaan, että seuraava kirja tulee kertomaan etruskeista, lukijaa nuoruudessa kiehtoneesta, ammoin kadonneesta kansasta.

Lukija kerää kirjasta reseptejä. Ehkä hän kokkaa joskus joitain kirjan herkkuohjeista ja muistaa silloin, että olipa kerran joulukuu, jolloin kirjan lempeä todellisuuspako auttoi selviämään loppuvuoden pimeistä päivistä.

– –

Ella Kanninen
Ella kotona Italiassa
Tammi 2017
valokuvat Ofer Amir
matka- ja ruokakirja
234 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirjan traileri: tässä.

Ajatuksiani edellisestä Ella-kirjasta: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Marraskuun Kirja vieköön! 7.11.2017

Rehellisyyden nimissä: marraskuisen Kirja vieköön! -illan kirjallisuuskattaus ei etukäteen nostanut vettä kielelle. Olen niin fiktioon kallellaan, että suhtauduin varauksella tietokirjapainotteiseen ohjelmaan. Koska tiedän, että ensi vaikutelma ei kerro kaikkea, annoin illalle mahdollisuuden. Hyvä niin!

marraskuu kirja vieköön

Illan alkupuoliskolla Raija Oranen kertoi romaanistaan Kreivin aikaan, joka kertoo Kainuusta 1700-luvulla. Pääosassa on korea nainen, mutta alueen murjonta lännen ja idän välisissä kahinoissa kuvataan myös. Lähemmäs nykypäivää toi Herman Lindqvist, jonka Mannerheim-kirjaa esiteltiin. Koko ajan taustalla pyörivät hienot luontokuvat, ja syy selvisi, sillä kolmas keskustelija, Kimmo Ohtonen, oli ottanut valokuvat kirjaansa Metsäkansan tarina. Luonnon nopea muutos puhutti Orasta ja Ohtosta – Herman Lindqvist kielimuurin vuoksi tyytyi seuraamaan ei-kielellistä viestintää.

Kirja vieköön! -formaatissa mainiota on tapa, jolla keskustelija pohjustetaan lavalle. Illan emäntä, haastattelija ja teemojen sitoja Baba Lybeck, aloittaa tapahtumissa monologit, eli yleisö kuulee aina katkelman kirjailijan uutuusteoksesta ennen henkilön esiinmarssia Savoyn lavalle. Monologit tuovat tekstin liki. Karl-Christian Rundman ja Tommi Korpela tekivät sen marraskuun illassa koruttomasti, Sampo Sarkola takellellen ja Jussi Valtonen valloittavasti.

Puoliajalla ajattelin, että ilta tulee loppumaan nopeasti, jäljellä vain kaksi vierasta. Ei ollenkaan, keskustelu ryöppysi eloisasti. Odotusteni vastaisesti kiinnostavimmaksi ja sävykkäimmäksi esiintyjäksi osoittautui Sixten Korkman. Kirjassaan Miten pärjää Suomi? hän käsittelee globalisaatiota. Baba Lybeck nostatti keskusteluun etenkin ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja. Faktat ovat selvästi Korkmanille tärkeitä, ja selvästi merkittävin fakta hänelle on se, että tuloerojen kasvu on ilmeinen niin Amerikassa kuin Suomessakin. Se hälyttää, sille on tehtävä jotain. Viehättävällä tavalla Korkman lateli faktoja, mutta piti yllä positiivisuutta. Uskoa ihmisiin ja ihmiskuntaan riittää vielä.

Lopuksi lavalla viihtyi Alexander Stubb, jonka Karo Hämäläisen kanssa kirjoittama omaelämäkerta on Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Kirjaprosessi oli ex-pääministerille ilmeisen mieluinen. Kirjoittajat esimerkiksi lenkkeilivät yhdessä, Hämäläinen tuotti tekstiä keskusteluiden pohjalta, ja taas sen pohjalta Stubb työsti tekstiä. Raskaat kotimaan politiikan ajat ovat ohi, nyt kansainvälisessä virassa Stubbilla tuntuu olevan aikaa tärkeimmille asioille kuten perheelle, kavereille, urheilulle ja tekoälyopiskelulle.

Miellyttävän kirjallisuusillan jälkilämmössä voin vain arvuutella joulukuista (13.12.) ohjelmaa. Odotan fiktiojättipottia, kirjavuoden loppuhuipennusta.

marraskuu kirja vieköön 1

Kirja vieköön! -tapahtumien sielu Baba Lybeck kirjallisuusiltojen esittelytilaisuudessa lokakuussa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma, Tietokirja

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Ellen Thesleffin (1869 – 1954) symbolistinen ja ekspressionistinen taide sekä poikkeuksellinen elämä pääsevät vihdoin kattavasti kirjoihin ja kansiin. Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamalla taiteilijaelämäkerralla on komea, anteeksipyytelemätön ja kuvaava nimi: Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017).

Schreck tekee Thesleffistä väitöskirjaa, ja sen etiäisenä ilmestynyt elämäkertakirja purkaa opinnäytettä vapaammin keskeisen suomalaismodernistin taiteilijaelämää. Kirja etenee melko kronologisesti, ja jokainen luku alkaa lukua kuvaavan ajanjakson teoksen analyysilla. Elämäntapahtumiin Schreck kytkee monipuolisesti taidetutkimukseen ja sosiaalihistoriaan liittyviä tietoja. Aiheeseen sopivasti nousee feministinen näkökulma, sillä naisen asema taiteilijana ja itsenäisenä toimijana oli Ellenin aikaan tyystin toinen kuin nykyään, eikä se tänäänkään ole ihan itsestään selvää.

Thesleffin elämänvaiheissa riittää kiinnostavaa luettavaa. Rakastavassa ja sallivassa perheessä kasvaneena Ellen pääsi taiteilijaoppiin, vietti vilkasta elämää ja matkusti paljon. Etenkin matkusteleminen hätkähdyttää minua: jatkuva reissailu pitkin Eurooppaa ja etenkin Firenzeen auttaa ymmärtämään sen, että Thesleff sai reaaliaikaisesti taidekäsityksiä muuttaneet vaikutteet paikan päällä, nämä symbolismit, futurismit ja ekspressionismit. Kirjan myötä Thesleffeille merkitykselliset hämäläismaisemat Muroleessa alkavat näyttää jatkeelta muulle resuamiselle paikasta toiseen, vain eri valo erottaa sen Euroopasta. Sama ilmaisuvapaus.

Minä maalaan kuin jumala

Kirjassa on paljon kirjesitatteja. Schreck on tehnyt suurtyön, kun hän on selvittänyt runsasta ja monikielistä kirjeenvaihtoa, mutta se on kannattanut. Näin välittyy kohteen ääni, tapa lähestyä asioita, ilmaista visuaalisuus ja tunteet sanoin. Thesleffin omista teksteistä työntyy esiin fragmentaalinen vaikutelmakirjaaja, runoilija. Omapäinen, leikkisä, varma havainnoija resonoi kirjekirjoittajan tauluihin. Ja mitä tulee kirjan nimen tokaisuun, joka on suora sitaatti yhdestä taiteilijan kirjeestä, taideteosten luojan jumaluus selittyy esimerkiksi näin:

Vielä jää jotakin valmistakin – oi luoja – olen ymmärtänyt, että maalari on ensin väritaiteilija, sitten runoilija ja että jokainen päivän aurinkoinen hetki vaatii oman tekniikkansa – nyt olen kenties jo ymmärtänyt, että minä olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua…

Kirjeenvaihto luonnollisesti paljastaa paljon Ellenin suhteista, mutta kaikki ei selviä, esimerkiksi itsellisen naisen hullaannus huikentelevaan englantilaiseen teatterimieheen jää silti arvoitukseksi. Paljon muutakin kiehtovaa kirjassa on niin taide-elämästä, naiskysymyksestä, kriitikoiden suhtautumisesta kuin muistakin ajanilmiöistä. Epäpoliittiseen taiteilijaan vaikuttivat sodat ja pula-ajat toisaalta samoin kuin kaikkiin muihin, toisaalta toisin – taiteeseen jälkiä jättämättä. Ellenin runoja on ruotsiksi julkaistu, ja niistä muutama on kirjassa suomennoksena. Rohkenisiko joku kääntää ja julkaista niitä enemmänkin suomeksi?

Thesleffien perheen innostusta valokuvaamiseen on kiittäminen, sillä kirjassa on paljon kotiarkistoaarteita. Valokuvat näyttävät muun ohella sisaruuden tärkeyden – nuo ihanat naiset rannalla (ja muualla) Ellen, Gerda ja Thyra katsovat aikojen takaa kuvista haastavina ja kauniina. Värikuvajäljennöksiä maalauksista soisin kirjassa olevan paljon enemmän kuin nyt on.

Schreck kirjoittaa jättityöstään: ”Olen halunnut saada Ellen Thesleffin elämäntainan loistamaan edes hetkeksi, jotta voisin jakaa eteenpäin tämän ihmeellisen ihmisen elämän energian.” Kirjan alkusanojen jälkeen olin valmis jo antamaan tietokirja-Finlandia-palkintoehdokkuuden. Pääosin teksti on elävää, joustavasti aihetta juoksuttavaa. Jonkin verran toisteisuus häiritsee, vaan ei haitaksi asti – ja asioihin palaaminen on tyypillistä tietokirjoille. Pidän siitä, että kirjoittaja näkyy välillä tekstissä ”minänä”, eli hän näyttää tulkintojaan suoraan, ja asianmukaisesti hän viittaa muilta lainattuihin tulkintoihin. Runsasta kirjaa luin nauttien pienissä osissa ja jäin koukkuun: tiesin aina jatkavani, kun arkiaskareista aikaa liikeni.

*

Melko lähellä Muroleen maisemia liikun säännöllisesti, niinpä minua sykähdyttävät sinne sijoittuvat Thesleffin maisemakuvat, ne tuntuvat  kumman läheisinä. Muistan myös yhden auringonlaskun Näsijärven rannalla, jolloin metsänreunan rajat harsoontuivat, taivas ja vesi väreili kultaa, pastellisen vaalenapunaista ja lilaa. Katsoin maisemaa, ja totesin modernin maalaustavan naturalistisen tunneytimen: maisema oli silkkaa Thesleffiä väreineen ja muotoineen.

Joka kerran, kun taidemuseokäynneilläni näen Ellen Thesleffin teoksia, ne hätkähdyttävät. Omaperäisyys ja sisäinen näkemys hyökyvät niistä katsomiskokemukseeni. Jos aikalaiskriitikot mutisivat jostain epämääräisestä yliesteettisestä hämyisyydestä, nykykatsojana olen kokenut sulautuvat värit, muodot ja liikkeen tunnun elävinä ja niiden selittävän abstrakteinakin ihmistä, luontoa ja tunnetta.  Siksi olen vuosien varrella silloin tällöin laittanut Ateneumin palautekanaviin toiveen Ellen Thesleff -näyttelystä. Mitään sieltä ei ole koskaan vastattu, eikä näyttelyä ole kuulunut. Turun taidemuseo ehti edelle, ja sain nauttia teoskoonnista keväällä 2015. Schreckin kirjan kiitossanojen loppu antaa ymmärtää, että Helsingin taidemuseossa olisi tekeillä uusi teemanäyttely. Tämän kirjan myötä odotan (jos mahdollista) entistä innokkaampana Ellen Thesleffin inspiroivan ja intensiivisen taiteen kokonaiskatselmusta. Ja sitten saan nähdä taas jotain ihmeellistä, niin Ellen jo eläessään lupasi:

Minulla on aivan uusi tapa työskennellä. Kuulehan: painaudun sydämeni syvyyttä myöden hiekkaan kuullakseni maapallon sydämenlyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana, myös tietysti viivoihin. Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotakin ihmeellistä.

– –

Hanna-Reetta Schreck
Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017
ulkoasu Annukka Mäkijärvi
taiteilijaelämäkerta
400 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Ellen Thesleff esiintyy Kati Tervon uutuusromaanissa Iltalaulaja (Otava 2017), ja ensi vuonna ilmestyy myös Pirkko Soiniselta romaani Thesleffistä.

Minä maalaan kuin jumala2

Ihastelen kirjan kaihtelemattoman vaaleanpunaista ulkoasua, niin ”elleniä” mielestäni: raikasta, pöyhkeää ja haastavaa. Kirjan ulkoasusta vastaa Annukka Mäkijärvi. Yllä olevan kuvan taustalla on Ellen Thesleffin maalaus Muroleesta, Lukuhetki (1906) – sen olen napsaissut Riitta Konttisen kirjasta Täältä tullaan!.

Jos naistaiteilijat kiinnostavat, suosittelen Riitta Konttisen kirjaa Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2016).

13 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Sinisiipi niityllä & Lukuviikko

Kirjastot ja koulut juhlivat lukemista lukuviikolla 17.-23.4.2017. Lukukeskus tuottaa materiaaleja ja eri tahot järjestävät tempauksia. Minä haastan kaikki postailemaan lukemisen puolesta – ei sen tarvitse kytkeytyä koulu- tai kirjastoympäristöihin. Riittää, että (ainakin) tällä viikolla kukin osaltaan somessa välittää lukemisen iloa ja tärkeyttä.

Lisään oman korteni Lukuviikon kekoon esittelemällä lapsille ja aikuisille sopivan luontokirjan Sinisiipi niityllä (Avain 2016). Koska kevään lämpoä ja kesän vehreyttä saa vielä odottaa, voi fiilistellä  kauniin kirjan kanssa. Kirjasta voi oppia asioita tai vain nauttia pääsystä kirjan keinoin kesäluontoon. Seija Niinistö-Samela on kirjoittanut kirjan selkokieliset teksti ja Juha Samela ottanut tunnelmalliset kuvat.

Aurinkoisena kesäpäivänä niitty on täynnä elämää.
Perhoset lentelevät värikkäiden kukkien joukossa.
Hyönteiset viihtyvät ympäristössä,
joka tarjoaa niille ruokaa ja suojaa.

Näin kirja käynnistyy. Niittyjen elämän esittely keskittyy lähinnä kesään. Kasvien ja hyönteisten yhteiseloa kuvataan lyhyesti, ytimet valiten. Kuvitus on keskiössä, ja teksti myötäilee sitä. Pidän kirjaa etenkin kauniina katselukirjana, sillä tarkat kasvi- ja hyönteiskuvat viehättävät. Ilahdun siitä, että suurennoksissa on aina mukana jotain ympäristöstä, jolloin voi hahmottaa mittasuhteet.

Selkokirjan luonteeseen kuuluu, ettei kaikkea voi kertoa vaan sisältöön pitää valita oleellinen. Tämä onnistuu hyvin. Kirja zoomaa tiettyihin niityn ominaispiirteisiin. Luonnonsuojelun taustahumina kuuluu sopivasti tekstistä ja kuvista.

Jonkin verran tekstissä on sellaista, joka olisi kaivannut kuvan apua tai uuden käsitteen selitystä. Jäsentelyn tueksi voisi teemoittaa väliotsikot, nyt esimerkiksi vieraskasvit tulevat ikään kuin kesken kaiken esittelyyn. Nämä ovat pieniä sivuhuomioita, sillä kokonaisuutena kirja on selkeä ja viehättävä. Se osoittaa mainiosti, ettei selko ole välttämättä erityistä vaan kaikille sopivaa. Siksi Sinisiipi niityllä sopii Lukuviikolle, kesällä mukaan niitylle kasvien tunnistuksen avuksi sekä kaikkiin vuodenaikoihin luontotunnelmointiin.

– –

Seija Niinistö-Samela ja Juha Samela
Sinisiipi niityllä
Avain 2016
luontokirja
79 sivua.
Sain kirjan muuten vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tapahtuma, Tietokirja

Täältä tullaan! Tampereen taidemuseo & Riitta Konttinen

Näyttelystä

Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttely eli Täältä tullaan! Tampereen taidemuseossa vaikuttaa merkittävältä muistutukselta. Kyllä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla taidetta tekivät muutkin kuin miehet sekä Helene SchjerfbeckEllen Thesleff ja Sigrid Schauman.

Tältä tullaan! näyttely

Nuo tunnetuimmat naisnimet ovat olleet suosikkejani siitä lähtien, kun kiinnostuin kuvataiteista. Tampereen näyttelyssä hartaana huojun Schjerfbeckin tyyliteltyjen muotokuvien edessä, Thesleffin Murole-maalausten valonkajossa ja Schaumannin värimaisemissa. Hyvä niin, mutta sitä parempi, että näytillä on vähän nähtyjä, todella moderneilta vaikuttavia teoksia unohdetuilta naisilta. Monipuolisesta valikoimasta poimin kolme minut naulinnutta tekijää.

Sylvi Kunnas on minulle tuttu Tulenkantajien liepeillä liikkuneista kuvataiteilijoista. Esimerkiksi Elina Vaarasta maalattu muotokuva näyttää, miten kohteesta välitetään tumma tunne. Tässä näyttelyssä oli väkeviä töitä tekijältä, joka toimi paljon kuvittajana, mikä oli monille taiteilijoille keino ansaita elantonsa, kun muuta taitelijuutta ei tuettu.

Täältä tullaan_Kunnas

Pitkään seisoin Kunnaksen omakuvan edessä. Siitä katsoo moderni nainen, joka tietää, mitä haluaa.


Täältä tullaan! 3

Sylvi Kunnas kuvitti Olavi Paavolaisen Valtatiet-runokokoelman, ja minä sain luvan käyttää kuvaa artikkelikokoelmassa, jota olin entisessä elämässäni toimittamassa.

 

 

Täältä tullaan! 2Poikkeavia ovat Greta Hällfors-Sipilän 1910-20-luvun maalaukset. Ne todella erottuvat muusta ajan taiteesta. Tilannekuvat vaikuttavat naivistisilta, ja niissä hahmoja, tilaa ja muotoja runnellaan tietoisen kömpelösti ja vääristyneesti. Karikatyyrimäisyyden taa kätkeytyy muuta. Joukossa on kiinnostavia kieltolain hengen vastaisia juhlintakuvia. Enkä ole nähnyt toista samalla pöyristyttävää ja säälittävää porvariplösömiehen kuvaa kuin on Sinipukuinen ihailija. Punakan ukon kourivat sormet leidin olalla puistattavat.

 

Ateneumin uuden ripustuksen myötä törmäsin ensimmäisen kerran Elga Sesemannin maalauksiin, joihin oitis hurahdin. Nyt Tampereella säntäilin Sesemannin maalaukselta toisen luo. Tässä taitelijassa tiivistyy näyttelyn nimi ja tavoite: tarkoituksena on tulla näkyväksi ja nähdyksi modernin murroksessa. Todella toivon, että Sesemannin töistä koottaisiin oma näyttelynsä ja hän saisi tunnustuksen tinkimättömän omaehtoisena maalarina.

Täältä tullaan!_Sesemann

Sesemannin maalaamissa henkilökuvissa lumoaa varma, leveä, paksu värijälki, joka välittää ihmisestä sirpaleen sielua, pinnanalaista ja puhuttelevaa. Hienoimpia ovat omakuvat. Monissa niissä tuntuu kuin kuva olisi suolammen tumman veden väreilevä kuvajainen. Baskeripäinen omakuva on suosikkini: vakava ja valmis – ikkunat auki.

 

 

Monia muita kiinnostavia töitä voisin luetella liudan, esimerkiksi Martta Helmisen henkilökuvat ja Tuulikki Pietilän sota-ajan grafiikan. Nämä kaikki on nähtävä. Kehotan käymään Tampereella.

Kirjasta

Riitta Konttisen kirja kietoutuu näyttelyn ympärille. Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017) valaisee taiteilijoiden töitä sekä vuosikymmenien taide-elämää ja -näkemyksiä. Miesten ylivalta on ollut taidekoulutuksessa, -kritiikissä ja näyttelytoiminnassa ilmeinen, sillä naistaiteilijat hyväksyttiin harvoin ja silloinkin vain, jos heidän tulkittiin välttävän ylitunteellisuuden tai naisellisen tyylin. Kiinnostavaa on, että jo 1900-luvun alkupuolella taideopiskelijoista suuri osa oli naisia, mutta näkyvyyttä he eivät saaneet.

Täältä tullaan! kirja

Kirjan kannessa on Elga Sesemannin omakuva.

Taidekirja teemoittaa sisältöä. Siinä pureudutaan esimerkiksi moderniuden merkkeihin, ulkomaisten taideopintojen vaikutuksiin, taiteilijaperhedynamiikkaan ja sotavuosien merkitykseen. Konttinen yhdistelee mielenkiintoisesti ajan asioita ja taiteilijoita. Samalla saa tietää taiteilijan tyylikeinoista, yhteyksistä aikalaisiin ja hitusia elämänkuluista.

Varsinaisia elämäkertoja ei kannata kirjasta odottaa, mutta tiedonjanon kirja niihin herättää. Varsin monet naistaiteilijat olivat taiteilijoiden vaimoja, ja naiset yleensä joutuivat pistämään työnsä kakkostilalle. Eivät kaikki. Uteliaisuuden herätti ”persoonallinen ja peloton väritaiteilija” Meri Genez (1885 – 1943). Hänestä saisi täydellisen romaani- tai elokuva-aiheen! Monilahjakkuus runoili ja taiteili ”kroonisesti ylävireessä”, opiskeli Dresdenissä, heilui Pietarin taidelehtipiireissä, jätti perheensä, avioitui toisen taiteilijan kanssa, eli taideyhteisössä Nizzan lähellä ja harrasti okkultismia ja spiritismiä. Entä taide? Kritiikin mukaan ”taiteilijatar on pyrkinyt uudistetulla antaumuksella aikamme maalaukselliseen henkeen”.

Minua kiehtovasta Elga Sesmannista (1922 – 2007) keräsin kirjasta kiinnostavia tietoja. Esimerkiksi sen, että aikalaistaidetuntijan lailla taiteilija itse piti ekspressionistista tyyliään makaaberina. Aikalaiskritiikki luonnehti aluksi häntä omaperäisenä, intensiivisenä ja rohkeana, mutta myöhemmin arvosteluissa oli vähättelevä sävy. Muutakin kiinnostavaa löysin: Sesemann kirjoitti lapsuudestaan omaelämäkerrallisen romaanin Kuvajaisia (WSOY 1959), ja hän eli taiteilijamiehensä kanssa joitain vuosia lähes erakkona Ruoveden Helvetinjärvellä. Eri taiteenlajit vaikuttivat hänen tyyliinsä.

Inspiraation lähteenä oli ensi sijassa kaunokirjallisuus, joka saattoi joskus olla visuaalisempaa kuin kuvataide. Vielä voimakkaammin ja välittömämmin inspiroi musiikki, mutta ”se ei ’näy’ maalauksissa, eikä siitä voi mitään kertoakaan”, Sesemann totesi. Hän ei myöskään halunnut noudattaa mitään filosofioita tai teorioita, vaan koki olleensa aina ”vastarannan kiiski”.

Riitta Konttisen kirja täydentää hienosti näyttelyä. Kirjasta huokuu perehtyneisyys. Lähdeaineisto on vaikuttava, ja tiedot yhdistyvät hyvin teosten ja taiteilijoiden työskentelyn käsittelyyn. Kirjan kuvitus on monipuolinen, silti lukemisen jälkeen tulee hinku nähdä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -työt toistamiseen.

– –

Riitta Konttinen
Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa
Siltala 2017
312 sivua.
Ostin kirjan näyttelystä.

Näyttely Tampereen taidemuseossa 28.5.2017 saakka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Kielen elämä & Kielen pilarit

Kahlasin kaksi kirjaa kielestä. Toinen elää, toinen asettuu pilareille. Kärjistän toki, mutta se on totta, että lähestymistavoiltaan suomen kielen syväluotaukset poikkeavat toisistaan. Näin Agricolan ja suomen kielen päivänä näistä on ilo julkaista.

Kielen elämä

Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2017) levittää lennokkaasti hyvivoivan suomen kielen sanomaa. Lähtökohtana on se, että alati muuttuva ja elinvoimainen kielemme on menestystarina.

Kyseessä ei ole tavanomainen tasaisen kronologisen etenevä pukudraama, vaan yllätyskäänteiden värittämä, poukkoilevien kohtausten nykynäytelmä.

Näin Kotilainen johdattelee suomen kielen kehityksen alkuvaiheisiin, mutta niin voisi kuvata kirjan kirjoittajan ilmaisutapaa. Tavallaan se kyllä etenee kronologisesti mutta nykynäytelmätyylisesti se lomittaa aikoja, poukkoilee leikkisästi ja ennen kaikkea se viihdyttää. Harvoin lukee sekä rentoa että asiaan paneutuvaa tietoteosta.

Kotilainen käy läpi suomen kielen alkuvaiheet, Agricolan, kieliopin ja sanaston huiman kiihdytysvaiheen 1800-luvulla, kirjallisuuden vaikutusta kielen kehitykseen, itsenäisyyden ajan kirja- ja puhekielen ilmöitä, murteita ja tulevaisuudennäkymiä. Ennusteet ovat hauskoja, perusteltujakin. Ei muuta kuin odottamaan kielenhuollon höllenemistä ja uusia suomen kielen muotoja sekä pelkäämään luku- ja kirjoitustaitoon perustuvaa eriarvoistumista.

Ehkä tässä on yksi tekemämme matkan opeista: kielten kohtaloita heiluttavat niiden puhujien ajatukset ja arvostukset. Tämä on tavallaan lohdullista. Jos kielen puhujien aatteet tekivät suomesta sen, mitä se nyt on, on kai ajateltava näin olevan jatkossakin. Suomen kielen menestys on sen puhujien käsissä. Meidän käsissämme.

Kielen elämä ja Kielen pilarit

Kielen pilarit

Markku Variksen kirjan Kielen pilarit (Avain 2017) aiheidenkäsittely käynnistyy Agricolasta ja jatkuu kielenkehittäjämiehistä suomenkielisen kirjallisuuden merkkimiehiin. Mediaa käsitellään alkuvaiheen lehdistöstä nykysomeen. Varis perehtyy myös fennisteihin ja didaktikkoihin. Lisäksi koulunäkökulma on väkevästi esillä.

Varis on samoilla linjoilla kielen muuttuvuudesta kuin viimeisin siteeraukseni Kotilaiselta. Varis korostaa ideologista puolta, kieleen sisältyviä arvoja ja asenteita sekä oppimista.

Monien kansalaisten kielikäsityksiin ilmeisesti on muodostunut sellainen musta aukko, että jos äidinkieltä on osannut puhua, kirjoittaa ja lukea arkipäivän tilanteissa, se yhä takaa sivistymisen ja kasvun kohti ihmisyyttä. Unohdetaan sekä maailman että kielen muuttuvan koko ajan. Jos kielenkäyttäjä haluaa pitää työkalunsa kunnossa, sen huolto edellyttää jatkuvaa tiedostavaa käyttöä ja elinikäistä oppimista.

Käsite kielikäsitys mainittu! Se on Variksen kirjan keskiössä, ja siihen sihdaten hän vaeltaa merkkihenkilöistä ja instituutioista toiseen. Kirjoittaja pyrkii yleistajuiseen esitykseen kielikäsityksistä, niiden muutoksista ja merkityksistä, mutta on aika uskollinen tutkimustyylille, joita jotkut kannanotot tuulettavat. Tulee tunne, että asian painavuus on tarkoituksella painettu kirjaan asiallisesti, ehkä jopa opetuksellisesti – elinikäistä oppimista tukien.

– –

Lari Kotilainen
Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen
Siltala 2017
Tietokirja
239 sivua.
Lainasin kirjan Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta, jonka postaus on tässä. Myös Kirja vieköön ja Kirjavinkit ovat innostuneesti postanneet kirjasta.

Markku Varis
Kielen pilarit
Avain 2017
Tietokirja
346 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Luovan kirjoittajan työkirja

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirjassa pyritään kehuja keränneiden kertojien viitoittamalla tiellä innoittaa lukijaa omiin kirjallisiin kokeiluihin. Mestarikertojat toimivat siis sanataideharjoitusten inspiraattoreina.

Kirjassa on aukeamanmittaisia kirjailijaesittelyjä. Valittuja kirjailijoita on 20, pääosin englanninkielisen kaunokirjallisuuden juhlakattaus, on Joycea, Woolfia, Hemingwayta, Atwoodia ja Kingiä. Eli proosagenrejä löytyy. Muunkielisistä mukana ovat esimerkiksi Kafka, Garcia Márguez, Murakami ja Süskind. Suomenkieliseen kirjaan on Jani Saxell tehnyt osuudet Anja Snellmannista ja Katja Ketusta.

Lyhyissä tiivistyksissä luonnehditaan kirjailijan tyyli. Usein nojataan yhteen valittuun pääteokseen. Jos haluan hiuksia halkoa, aika karkeasti kirjailija luokitellaan, esimerkiksi Iris Murdochin tyyli on filosofia. Piste. Toisaalta jotkut kirjailijat ovat näin rajattavissa, ainakin minusta Wonnegutiin osuvat hyvin määreet vastakulttuuri, satiiri, scifi. Katja Ketun tyylit: maaginen realismi, tajunnanvirta. Tajunnanvirta?

Ajattelen, että kirja käy myös kirjallisuuskasvatuksesta. Uskon siihen, että pitää lukea paljon ja erilaista, jotta saa perustan omalle kirjoittamiselle. Tämä teos saattaa houkuttaa lukea esitellyiltä kirjailijoilta kokonaisteoksia, ei vaan muutaman tekstikappaleen mittaisen kuvailun. Välistä palautan mieleen kirjailijoiden teoksia ennen kuin heidän tyylinsä avautuu sormiharjoituksen lähtökohdaksi. Vaan eihän matkinta ole lähtökohta vaan oman tekstintuoton harjoitus.

luovan-kirjoittajan-opas

Monessa kirjailijapätkässä aika mainiosti vaikka kovin lyhyesti luonnehditaan kirjoitusprosessia ja ilmaisutapaa. Tekstin tuoton kanssa takkuilevaa aloittelijaa voi tosin masentaa itsevarma Hemingway-sitaatti: ”Ei kirjoittamisessa ole mitään ihmeellistä. Istut vain kirjoituskoneen ääreen ja alat iskeä suonta.” Tai mikä ettei, lupa kokeilla varmaan lisää vapautta tehdä hemingwayt – antaa vain vapaasti tekstin virrata. Sellaiseen kokeilurentouteen ja tekstitestailuun kirjan harjoitukset tähtäävät.

Kirjaesittelyn perässä on usein kirjailijan tyyliin kytketyt 3 – 4 kirjoitustehtävää. Huomattavaa on, että näinä digiaikoina käsinkirjoittamiselle annetaan reilusti tilaa. Voi olla, että vasta-alkajille jotkut harjoitukset ovat aika vaikeita, mutta monet tehtävät ovat kyllä hauskoja. Uskon, että niistä saa ideoita sekä omatoimiseen kirjoitusharrastukseen että luovan kirjoittamisen opetukseen. Tehtävät sopivat monenikäisille, teineistä vaareihin. Eikä niihin kannata suhtautua ryppyotsaisesti, koska tavoite on kirjan alaotsikon mukaan sormiharjotukset, siis kirjoitusrutiinin treeni.

Testaanpa yhtä. Huomaan, että minulla on sama syntymäpäivä kuin Murakamilla (tällaisia perustietoja kaikista kirjailijoista kirjassa on), joten valitsen hänet. Yksi tehtävä on kehitellä murakamityylisiä metaforia.

Harjoitus. Ajattele arkista esinettä, kuten ovea, ja luo metafora, joka saa oven tuntumaan pahaenteiseltä ja liittää sen yksinäisyyteen, vihaan tai epätoivoon. Kirjoita sitten virke, jossa käytät tätä metaforaa saadaksesi aikaan voimakkaan tunteen.

Huomaan heti, että tällaiset harjoitukset olisivat herkullisia ryhmässä. Yksin pakertaminen ilman keskustelua ja palautetta vaatii tosiaan hinkua harjoitella harjoituksen vuoksi. Yritän silti, ihan itsekseni. Näin: Äkkiä oven suu paljasti verenpunaisen ilta-auringon kajon, raotuksen yön ahmivaan kitaan.

– –
Luovan kirjoittajan työkirja. 20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta
John Gillard, suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell
suomentanut Urpu Strellman
Art House 2017
192 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus & Kirja vieköön! Osa 2

Tarkoituksen etsiminen elämälle tuntuisi koko touhun punaiselta langalta. Silti asian ääneen lausuminen taitaa olla aika noloa. Merete Mazzarella mainitsee, että monesti tällaista pohdintaa pidetään puberteettisena. Siispä karistamaan moisia oletuksia: Elämän tarkoitus (Tammi 2017).

Jos elämän tarkoituksen yksi puoli on mielekkyyden etsintä, on mielekästä lukea siitä. Pidän siitä, että uskalletaan sanoa itsestäänselvyyksiltä kuulostavia, sillä mikä lopulta on itsestäänselvää. Jokin on jollekin, toiselle ei. Mazzarellan kirjassa vedetään viehättävästi matto alta varmuudelta. Ja sitten viimeinen luku päättää kirjan hienosti asioihin, joihin kirjailija-kirjallisuudentutkija uskoo.

Mazzarellan kirjassa on yhdeksän lukua isoista teemoista kuten hyvästä elämästä, myötätunnosta ja pahuudesta. Vaikka otsikot ovat suluissa pienin kirjaimin, ei asioiden käsittelyssä ole mitään pienentämiseen viittaavaa. Mazzarella paneutuu esseistisesti tarkoituksellisuuspohdintoihin yhdistäen henkilökohtaista sekä tukuttain eri aikakausien filosofien ja kirjailijoiden käsityksiä. Tekstistä kuuluvat oppineisuus, kokemus ja avoimuus vaihtoehdoille. Siitä seuraa se, että yhtä totuutta ei ole, on mahdollisuuksia.

Olen kirjallisuudentutkija, olen yli neljäkymmentä vuotta opettanut kirjallisuutta, uskon kirjallisuuden – ja humanististen aineiden yleensäkin – voivan auttaa meidät alkuun keskustelussa elämän tarkoituksesta ja sitä myötä ihmisluonnosta, siitä mitä tarkoittaa olla ihminen.

On ilo olla osallisena Mazzarellan kirjan dialogissa. Myötäillä: hyvin sanottu, noin minäkin ajattelen. Tuhista: tuo on jo monesti todettu. Ihmetellä: aivan, noinkin voi olla – voiko noin olla. Ilahtua: aivan uusi kulma asiaan, tätä lisää. Virittyä: onpa taas kiinnostavasti valittu sitaatti. Kysyä: entä sitten, mitä sitten, miten minä selviän tarkoituksen etsinnässä? Ihmisen elämän tarkoitus vaikuttaa olevan ainakin itse kysymykset – ihmettely ja keskustelu toisten ihmisten ja kirjallisuuden kanssa.

elaman-tarkoitus

Dialogi olkoon aasinsiltana Baba Lybeckin Kirja vieköön! -iltaan 15.2., jolloin yhtenä vieraana oli Merete Mazzarella. Keskustelussa Mazzarella toi esille kirjansa painotuksia, dialogin lisäksi myötätunnon eri aspekteja. Aiheen nolouspuolen hän kuittasi: täti-ihmisen iässä vapautuu ottamaan puheeksi vaikka mitä, esimerkiksi elämän tarkoituksen. Tätiyden tulisi olla kunnia, ei vähättely.

Kirja vieköön! saattaa kirjailijoita lukijoiden lähelle kirjasta kimpoavin ajatuksin. Siispä kirjallisuustapahtuma anti on esimerkiksi innostaa lukemaan heti teos, joka muuten olisi mahdollisesti jäänyt pinon pohjalle, siis myönnän: Mazzarellan kirjan aiheen valtavuus ehti ennen kirjailijan kuulemista hieman epäilyttää. Kirjailija-tutkijan avoin ja terävä esiintyminen houkutti minua heti tarttumaan kirjaan. Olen kyllä lukenut aiemmin Mazzarellan tuotantoa, joten tyyli on tuttua, ja siksi tiedän, että hänen kirjansa ravitsevat ajattelua.

Toisessa Kirja vieköön! -illassa edettiin samantyylisellä sabluunalla kuin ensimmäisessä. Illan kirjoista esitettiin lyhyitä katkelmia, ja niiden jälkeen Baba Lybeck keskusteli kirjailijoiden kanssa. Lavalla oli aina kaksi kirjailijaa. Mazzarellan parina oli Koko Hubara, jonka Ruskeat tytöt -esseekokoelma käsittelee rodullistamista (ks. Ompun postaus). Olisin toivonut kahden esseistin välille enemmän (kuinka ollakaan elämäntarkoituksellisesti) dialogia, nyt tapahtumassa edettiin pitkälti kirja ja kirjailija kerrallaan.

Uskon ajatustenvaihtoon. Se edellyttää rohkeutta muotoilla ajatuksia, joista ei vielä tiedä uskooko niihin vai ei, kuullakseen miltä ne kuulostavat. (Merete Mazzarella, Elämän tarkoitus.)

Illan aloittivat Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen. Ensin mainitun mottona on kirjoittaa näkymätön näkyväksi, jälkimmäisen ehkä kirjoittaa sanoja, joita ei ole ennen ollut. Rimmisen uutuus Maailman luonnollinen asia esittäytyi illassa kryptisesti – tulin iloisen uteliaaksi. Ja jos elämän tarkoituksen etsinnästä toitottaminen koetaan nolona, noloa on varmasti tämäkin: Rimmisen kissan osuus kirjan kirjoitusprosessin näppistassuttelijana herätti kiinnostukseni. (Vaikka uskon Rimmisen romaanin kissa-asiaan sisältyvän vähintään ironiaa esimerkiksi liittyen somen kissa-aineistosuosioon, kiinnoistuin ottamaan itse selvää, miten on.) Jopas karkaa käsistä – on siis vielä palattava Mazzarellan kirjaan ja sallittava sen sanoin korkea- ja matalalennon heilunta:

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.

– – –

Merete Mazzarella
Elämän tarkoitus
Om livets mening
käsikirjoituksesta suomentanut Raija Rintamäki
Tammi 2017
253 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.
Lisää kirjasta mm. Riitan ja Ullan blogeissa.

Baba Lybeck: Kirja vieköön! 15.2.2017
Baba Lybeck, Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara, Merete Mazzarella, Laura Eklund Nhaga, Taisto Oksanen, Kati Outinen.

Kirjallisuusillasta lisää jo postauksessani mainitun Ompun blogin lisäksi Kirsin Book Clubissa.

Kevään viimeinen Kirja vieköön! -tapahtuma on 15.3.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma