Aihearkisto: Asiaproosa

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Anneli Kanto avaa kirjan kirjoittamisen ja kirjaelämän vaiheita kirjassaan Kirjoittamassa (Reuna 2020). Se on mutkaton ja konkreettinen, ja mainiosti siinä yhdistyvät opasluonteisuus ja omakohtaisuus. Lähtökohta on, ettei kirjoittamattakaan voi olla.

”Kirjoittaminen on joskus keveää ja sujuvaa, joskus tikkuista ponnistelua. Aina se on syvästi tyydyttävää niin kuin vaikeasta asiasta selviytyminen on.”

Kirjan lukijaystävällisyys näkyy mielekkäässä lukujaksottelussa, lyhyissä luvuissa ja lähestymistavassa. Etenkin innostun Kannon tavasta pysyä maan pinnalla. Hän vertaa kirjoittamisen vaiheita nasevasti muihin elämänilmiöihin.

”Teinin kanssa vanhempien on vain jaksettava hankalat vuodet ja toivottava parempaa. Käsikirjoituksen kanssa on jaksettava ja kirjoitettava romaani loppuun asti.”

Käsikirjoituksen vaiheet ideasta oikolukuun ja kirjan vastaanottoon Kanto valaisee tyyliin, jossa suoruus ja huumori avittavat tämän kirjan lukijaa nauttimaan kirjoitusprosessin kuvauksesta ja itse tekstistä. Kirjailijalle itselleen oman tekstin pyörittäminen ei ole aina nautittava mutta palkitsevaa.

”Oma kokemukseni on, että luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei lainkaan huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi typerältä. Kun muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, kanavat alitajuntaan aukenevat, mielikuvitus vetreytyy ja tunnit katoavat. Eli pääseekin luovuuden, flown, tilaan.”


Suhteellisuudentaju säilyy kirjassa kaiken aikaa. Kirjoittamistapoja on monenlaisia, ja Kanto lainaa välillä muita kirjoittamiskirjoja ja kirjailijakollegoita. Ote on kannustava ja vertaistuellinen. Kanto korostaakin kirjoittajakollegoiden merkitystä, mutta myös sitä, miten omasta työkyvystä täytyy pitää huolta.

Kirjassa on käytännön vinkkejä esiintymisistä, haastatteluista ja apurahoista. Pääasiana pidän kuitenkin pohdintoja. Kirjan neljäs luku ”Versiosta versioon” purkaa hienosti hirmuista prosessia. Ihastelen, miten selkeästi Kanto esimerkiksi avaa Shakespeare-esimerkillä käsitteet aihe, teema, juoni ja tarina.

wp-1585830586105.jpg

Mielikseni maistelen Kirjoittamassa-kirjan makupaloja Kannon omasta tuotannosta. Olen romaanien VeriruusutPyöveli ja Lahtarit vankkumaton fani. Siksi nautin erityisesti elävistä esimerkeistä aineistotyöstä ja romaaneihin vaikuttaneista esineistä, paikoista ja elämyksistä. Ja ilahduttaahan sekin, että kirjassa on kirjablogeista oma luku ja siinä arvostusta bloggaajien ilmaisesta talkootyöstä lukemisen puolesta.


Kirjoittamassa rohkaisee kirjoittajia ja avaa lukijoille kaikkea sitä, mitä piilee kirjan ympärillä. Tästä kirjasta välittyvät taito, kokemus ja elämys. Kanto tunnustaa oikeutetusti, ettei ole keinoja paljastaa kaikkea kirjoittamisesta. Ei myöskään kaikesta, mitä kirjoihin kätkeytyy, esimerkiksi teemojen teemaa.

”Sekä historiallisissa romaaneissani että lastenkirjoissani on teemojen alla salainen teema, jonka olen kaivanut esiin mutta jota en kenellekään paljasta. Kun tiedän sen itse, teema tihkuu kirjoittamiseeni. Hyvällä tavalla, uskon.”

Uskon.

– –
Anneli Kanto
Kirjoittamassa
Reuna 2020
tietokirja
199 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu

Jari O. Hiltunen paljastaa kirjansa Romuluksen sielu (Warelia 2020) nimen taustan. Se on peräisin Ciceron kirjasta Scipion unennäkö, siis ikuisen kaupungin perustajan sielu palaa aikojen pimeydestä alati yötaivaalle hehkumaan. Kyse on siis kiintotähdestä ja muista samankaltaisista – eli klassikkokirjoista.

”Tarinaniskentä ei ole muuttunut Romuluksen ajoista olennaisesti. Minäkin 2020-luvulle ehtinyt tarvitsin tarinoita aivan samalla tavalla kuin muinainen roomalainen. Todistin monen kunnon tarinan eläneen omaa elämäänsä, kuin leijan, joka nousi tuulten mukana korkeuksiin. Galaktisessa runousopissa ei korostunut aika, joka käytettiin klassikon valmisteluun. Enemmän vaikutti se, että teos oli päätetty ’suunnitella ikuisuutta varten’ – -.”

Hiltusen tietokirja esittelee kolmen kirjan tähtiryhmissä ikiloisteista, himmentymätöntä kirjallisuutta. Kolmikoiksi yhdistely on mainio idea, ja näitä ryppäitä on kirjassa viisi. Niiden kokoonpanot yllättävät, esimerkiksi ensimmäisessä kolmikossa hehkuvat ChurchillPlutarkhos ja Cicero, kolmannessa LinnaSteinbeck ja Aristoteles. Jokaisen kolmikon esittelyä edeltää huolella valittu sitaatti antiikin ajoilta. Se johdattelee kunkin kimppakivan perusteisiin.


Kovin paljon ei ilmesty yleistajuisia kirjallisuuskirjoja, siksi Hiltusen teos jo lähtökohtaisesti kiinnostaa. Kirjasta huokuu tiedonjano ja halu välittää tietoa, myös tietoa palveleva uteliaisuus sekä humanistisen sivistyksen arvostus. Kirjoittaja yhdistelee esseistisesti omia kirjailija- ja kirjavalintojaan ja havaintojaan runsaisiin taustatietoihin. Tiedon ja kommentoinnin tasapaino vaihtelee, ja Hiltusen pitkistä alaviitehuomioista syntyy ihan oma tarinalinjansa.

Virkistävää on, että antiikin tekstit tulevat tuoreenoloisesti tykö. Ja sallittakoon toisto: niistä paljastuu odottamatonta. Etenkin Churchillin kaunokirjallinen tuotanto Nobel-palkintoineen on ainakin minulle sopiva muistin virkistys, ja Väinö Linnasta Hiltunen onnistuu kaivelemaan kiinnostavasti piiloon jäänyttä proosaa. Joistain kirjailijoista kuten Kivestä Hiltunen kertaa tuttuja tietoja. Ja kovin on Hiltusen klassikkokimara äijävoittoinen, ainoana naisena (ja aikalaisklassikkona) tähtitaivaalle päätyy J. K. Rowling. Jokainen tietysti valitkoon klassikkokirjansa tavallaan – mutta onneksi edes Rowling.

wp-1583055663644.jpg


Hiltusen teksti etenee sujuvasti, ehkä tyylitietoisesti aiheeseen oikeassa suhteessa vanhakantaisesti, välillä jopa vanhahtavin sanavalinnoin. Ehkä tyyli on nimenomaa antiikkista esikuvaa kunnioittavaa. Tarkoitan sitä, että antiikin elämäkertojen mallin mukaisesti Hiltunen esittelee kohteittensa henkilöhistoriaa ja selostaa sitten valittujen teosten ydinsisältöjä. Teksti luistaa ajasta ja kirjailijasta toiseen yhteyksiä luoden, niin myös kirjoittajan tulkinnat, esimerkiksi:

”Kirjallisuuden tehtävänä voi olla lievittää terapeuttisesti sitä ahdistusta, jota vääryyksiä kokeva ihminen tuntee. Aisopoksen faabelit olivat tässä mielessä kuin suorasanaisen psykiatrin neuvokokoelma. Ne eivät romantisoineet luonnollista maailmaa, jossa monenlaiset vastoinkäymiset odottivat ihmispoloisia ja muita eliöitä. Sitä vastoin faabeleissa oli tarjolla aimo annos raakaa realismia, josta järkevä lukija saattoi oppia jotakin tulevaisuuden varalle.”


Tyylillisesti Romuluksen sielu tasapainottelee asiatyylisen tietopakettiproosan ja persoonallisen esitystavan välillä. Minun makuuni mukana on liikaa huutomerkkejä, mutta se on Hiltusta. Niin on sekin, ettei suuria näkyjä himmailla, siitä todistaa myös kirjan reipas alaotsikko: Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille. Näin alkusanoissa:

”Lähdinpä tarkkailemaan kaunokirjallisia kiintotähtiä. Oliko niiden takana näkyvissä toinen, mahdollisesti kirkkaampi valonlähde, sellainen, josta valo olisi lähtenyt liikkeelle vuosisatoja tai tuhansia vuosia aikaisemmin? Syntyikö tällaisia kirjallisia ketjuja erittelemällä runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille? – – Heittäydyin matkalle tähtien taakse menneeseen aikaan ja kulttuuriin, menneiden viisaiden sanoihin.” 

Runousopista tai runousoppineista en tiedä, en myöskään kosmologeista, mutta muille tarkkailijoille Hiltusen kirja muistuttaa kirjallisen sivistyksemme alkujuurista ja niiden vaikutuksista sekä eri aikojen kirjailijoiden säteilystä toisiinsa. Siksipä Hiltusen koonti ilman muuta ansaitsee päivänvalon.

– –

Jari Olavi Hiltunen
Romuluksen sielu. Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille
Warelia 2020
tietokirja
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

En tiennyt, että Sigmund Freud aloitti ankeriastutkijana. No, en tiennyt ylipäätään ankeriaasta mitään, oikeastaan muistan vain puistattavan mielikuvan Günter Grassin romaanista Peltirumpu. Eli kirjallisuus tekee taas taikatemppunsa: tietoni lisääntyy elämyksin. Aiheena on ankerias ja siitä kertova kirjailija.

Patrik Svenssonin tietotarinointikirja Ankeriaan testamentti (Tammi 2020) loksahtaa lajiin, johon kuuluvat Bea Uusman Naparetki, Helen Macdonladin H niin kuin haukka ja Mia Kankimäen kirjat. Niissä kirjoittaja solahtaa persoonallisesti aiheeseensa ja vie lukijan seikkailuun tutkimuskohteen yksityiskohtiin. Aihe voi olla mitä tahansa kummallisen kuumailmapallolennon tai ankeriaan väliltä, ja vaikka aiheellakin on merkitystä, tekstin tehon ratkaisee koukuttava, linjakas kerrontataito yhdistellä tietoa ja kokemusta.


”Ankeriaasta tulee se, mikä siitä pitää tulla, silloin kun aika on käsillä.”

Ankeriaan testamentti avaa arvoituksellisen kalan olemusta, muodonmuutosten ja salaisuuksien otusta. Kirja kuljettaa ankeriastutkimuksen päälinjojen kautta nykyiseen hätätilaan, jossa ankeriasta uhkaa kato. Tavallisen kalan, vaikkapa ahvenen, testamentti ei todennäköisesti olisi yhtä tempaiseva kuin ankeriaan, jonka miljoonia vuosia mudassa möyrineessä lajissa on yhä paljon tuntematonta valtamerivaelteluineen ja lisääntymissalaisuuksiineen. Se lisää aiheeseen jopa mystisiä piirteitä. Ja se herättää uteliasuutta.

wp-1580651710288.jpg

Ihastun Svenssonin taitavuuteen taiteilla tutkimustietoon tukeutuvan selostuksen ja tunteisiin vetoavien havaintojen välillä. Ankerias osin mystifioituu monitahoiseksi symboliotukseksi ihan elämänkulun ihmeen allegorisuuteen asti. Ja mitäpä kertoo kirjasta tai minusta se, että nieleskelen kyyneleitä lukiessani oivalluksia, jotka koskevat ankeriasta ja aikaa.

”Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä, kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin, mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkilliseen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä.”

”Ne tietävät, minne ovat menossa, vaikka reitti johdattaisi niitä mitä mutkittelevimpiin ja arvaamattomimpiin suuntiin.”

Joskus Svensson tekee reippaita johtopäätöksiä. Esimerkiksi Freudin turhautuminen ankeriastutkimuksen epäonnistumiseen johti psykoanalyysikeksijäksi. Toisaalta reippaat yhteenvedot sopivat hyvin tähän kirjaan.

Hetkittäin skeptistelen, koska olen jostain juuri lukenut lauseen ”luonnossa ei ole salaisuuksia”, eli ihminen kehittää merkityksiä asioille, joita niissä itsessään ei ole. Tässä kirjassa ei merkityksenannossa säästellä. Svensson esimerkiksi tarttuu luontokappaleiden inhimillistämisen kysymyksiin esittelemällä meribiologi Rachel Carsonin ajatuksen: ”Voidakseen todella ymmärtää toista elävää olentoa oli voitava nähdä siinä palanen itseään.” Tämän linjauksen jälkeen otan vastaan mukisematta mielikuvitusta kiihottavat ankeriassalaisuudet.

”Ankeriaan syntymä ja vaellukset voivat kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta tuntua samastuttavilta, jopa tutuilta: pitkä ajautuminen virtojen mukana pois ja päättäväinen, työläs matka takaisin, kaikki, mitä olemme valmiit tekemään päästäksemme kotiin.”

”Ensisijaista on olemassaolo.”

Ankeriaan testamentti vie moniin Svenssonin ja isän kalastusretkiin, jotka tartuttivat kirjailijaan jo lapsena ankeriaskiinnostuksen. Tyylikkäästi teos kehittyy muistelukirjaksi kirjailijan lapsuudesta ja isäsuhteesta, tavallaan isän muistokirjaksi samalla kuin ankeriaslajien muistokirjaksi. Kertomuksia katoavaisuudesta ja jatkuvuudesta.

”Tunsin hänen omat kertomuksensa pyydystetyistä tai pakoon päässeistä ankeriaisista siksi, että olin itse ollut mukana. Hänen kertomuksensa olivat myös minun. Niin kuin meitä ennen ei olisi ollut mitään.”

Hienosti myös Ruotsin hyvinvointivaltion synty tallentuu kirjaan: duunaritaustaiset vanhemmat omakotitaloineen ja kirjailijan sukupolvi koulutusmahdollisuuksineen kuvastavat viime vuosikymmenten nopeaa yhteiskuntakehitystä. Sen ovat mahdollistaneet ihmiset. Ja kehityksen toinen puoli: sama, siis hyvään kykenevä eläinlaji, ihminen, saa häviämään muutamassa vuosikymmenessä miljoonia vuosia eläneen eläinlajin.

Svensson toden totta on laatinut vetoavan testamentin.

– –

Patrik Svensson
Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2020
165 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Yksi lempiromaaneistani on Petri Tammisen Meriromaani. Siinä merikapteeni Huurna lipuu haaksirikosta toiseen. Ja käy niin, etteivät toinen toistaan seuraavat uppoamiset eivätkä niistä hetkeksi pinnalle räpiköimiset minua kosketa niin kuin yksi hetki, jolloin kapteeni uskaltaa hetkeksi tunnistaa onnellisuuden ailahduksen. Yksi hetki kiteyttää päähenkilön perusolemuksen: sisusksiin syöpyneen uskon, ettei onni voi olla hänen osansa, onnellisuutta seuraa heti rangaistus, entistä pahempi takaisku. Siksi jatkuva huoli ja pelko hukuttavat mahdollisuudet nähdä onnen asiat.

Tarvitsin tämän johdattelun, jotta pääsen kirjaan Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2019)Kapteeni Huurnan dilemma kääntää siinä kurssiaan isän ja pojan kirjeenvaihdoksi. Huomaan: kaksikon kirjan otsikko on jo astetta toiveikkaampi verrattuna Huurnaan, joka vain kerran tunnisti olevansa melkein onnellinen.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen ovat poika ja isä, jonka kirjeenvaihto käsittelee kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvää tuskaa ja välttämättömyyttä. Sen lisäksi he vaihtavat kirjein ajatuksia elämästään ja suhteestaan.

Lukijana saan taustoituksen Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa kirjoitusprosessiin ja Tammisen Musta vyö -romaanin viimeistelyaikaan. Kirjailijoiden autofiktiot saavat siten tästä kirjasta vielä uuden tulkintakerroksen. On vaikea arvioida, miten lukisin tai arvioisin Silloin tällöin onnellisen, jos eivät Tammisen tuotanto ja Röngän kirja olisi minulle tuttuja. Nyt peilaan kirjeiden sisältöä aiempiin kokemuksiini heidän tekstiensä piirteistä ja sisällöistä. Tämä peilauskirja syventää kirjailijoilta lukemiani kirjoja – mutta onko se kuitenkaan oleellista? Nyt ymmärrän. Ei.

wp-1577350693662.jpg

Silloin tällöin onnellinen rakentuu taitavasti. Se on aluksi aloittelevan ja kokeneen kirjailijan vuoropuhelu, sillä tavoin suhde muuttuu myös ammatilliseksi. Aluksi isän rooli on opastaa ja omalla kirjoittajaopettajan kokemuksellan valmentaa epäröivää ja uskossaan heiluvaa kisällipoikaa.

Aluksi kirjeenvaihdossa on välillä kilvoittelun takapotku: kumpikin osoittaa kirjeissään tyylinsä virkkeiden viilaajina ja asioiden asettelijoina. Kumpikin tarjoaa toinen toistaan täräyttävämpiä sitaatteja. Tarvitaan käännekohta.

Jalat ilmassa -romaanin lukija tietää käänteen, elintärkeän pysäytyksen nuoren miehen elämässä. Nyt se ei ole fiktioon muokattua vaan tilanne, joka riisuu pojan ja isän alkuosaa paljaammaksi. Se tarkoittaa kirjan loppuosaan aiempaa avoimempaa ja rehellisempää otetta. Se tarkoittaa kirjekirjan lukijalle tilannetta, jossa tulee yhtäkkiä osalliseksi perheprivaattia. Se on merkittävä luottamuksen osoitus. Se on sekä kohottavaa että pelottavaa. Se on vaikuttavaa.

Röngän ja Tammisen kirjan voi lukea monin tavoin. Esimerkiksi kirjoittamispohdinnoista muodostuu yksi oivaltavimmista kirjoittamisoppaista, joka ottaa huomioon kirjoitusprosessin, kirjailijan oman kirjoittajaäänen etsimisen ja tekstin työstämisen tekniikan.

”Muistan kun olin lopettelemassa yhtä ensimmäistä kirjoittajakursseistani. Luokan takaosasta kuului vielä viimeinen kysymys:
– Eli puolet pois ja varsinkin kaikki adjektiivit, niinkö se oli?” (PT)

– –

”PS En totellut ohjeitasi. Lähetin käsikirjoituksen saman tien viilaamatta.” (AR)

Kirja myös naurattaa monin kohdin. Anekdootit, keventävät jutut ja heitot virkistävät kokonaisuutta. Ne eivät vähennä painavaa sisältöä.

Kirja on myös tarina, jossa oleellista on yhteys kirjoittajien kesken – ja siihen liittyvät tekstien rivienvälit. Isä ja poika lähenevät kollegiaalisesti, silti välissä on aina valtasuhde: he ovat isä ja poika. Isä-poika-suhteen menneisyys ja nykyisyys paineistuvat pojan kirjoitusprosessin aikana. Isän anteeksipyytelyt koskettavat ja anteeksi pyydettävät asiat kirpaisevat. Pojan rohkaistuminen suoriin sanoihin ja itsensä altistaminen isän kirjakritiikille liikuttavat. Yhteinen avoimuus ja rohkeus lisääntyvät, silti: ”Milloin me puhumme siitä, että emme ole puhuneet siitä?” 

Riittämättömyyden, häpeän ja pelon alituinen piina on kirjan kirjoittajille ominaista, niin varmasti monille lukijoille. Siksi itsehoito-oppaiden sijasta suosittelen Rönkä-Tamminen-kirjaa vertaistueksi ja ymmärryksen lisäämiseksi. Armollisuuden sanoma on sanomattoman selvä. Kirja tuuppaa toivomaan uskoa ja toivoa tekijöilleen, kirjan lukijoille, jopa itselleni. Siksi tämä kirja on tärkeä.

wp-1577350712747.jpg

Silloin tällöin onnellinen on elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoittamisprosesseista. Siinä on ammennettavaa myös lukemisen merkityksistä. Siksi päätän juttuni lukemista koskevaan sitaattiin, vaikka Tammisen äidinkielenopettaja on kieltänyt tekstien lopettamisen siten. Uhmaan ohjetta, sillä tarkoitus pyhittää keinon: kiitän valosta.

”Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa.” (PT)

– –
Antti Rönkä & Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen
Gummerus 2019
kirjekirja
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani

Sanna Ryynänen: Meri Genetz

Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.

20190408_201248.jpg

Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi  Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistä kertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.

On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:

”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”

Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.

Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:

”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”

– –

Sanna Ryynänen
Meri Genez. Levoton sielu
Avain 2019
taiteilijaelämäkerta
367 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja Meri Genezistä sopii naistenviikon kirjaksi, sillä elämäkerrat poikkeusnaisista elähdyttävät! Kirjablogien naistenviikosta lisää: tässä.

naistenviikko 2019

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 Islanti eteni jyrän lailla, ja viikinkihenkinen kannustusjoukko uhohuutoineen jäi mieleen. Ja pääsi 300 000 -väkisen kansan jalkapallojoukkue myös MM-kisoihin. Kova saavutus! Pärjäämismielikuvaa vahvistaa Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina, jonka alaotsikko kuvaa meininkiä: Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY 2015).

Mitä tiedän Islannista? Pääosin ymmärrykseni perustuu Arnaldur Indriðasonin dekkareihin, ja hieman lisää kokemusta olen hankkinut Loukussa-tv-dekkarisarjasta. Tiedän naispresidentti Vigdiksen ja huiman pankkikriisin. Satu Rämön kirjassa lähes kaikki esiintyvät (ei Loukussa), ehkä liiaksi pankkikriisi, mutta ymmärrän sen syvävaikutuksen kansaan.

Koska tänä aamuna matkustan Islantiin, kartutin pohjatietojani Rämön kirjan avulla. Luin kirjan jo vuoden alussa reissun varattuani, ja postaan lukukokemukseni nyt matkan alkuitäpinöissä.

20190122_055748.jpg

Rämön kirjassa blogipostauksellinen ote kohtaa matka- ja elämäntapaesittelyproosan. Siinä on henkilökohtaista, sillä kirjoittaja asuu Reykjavikissä vaellusopasmiehensä ja lapsensa kera, ja on hän myös paikallisen Suomi-desing-kaupan osakas. Hieman liikaa minun makuuni kirjassa on toistoa, mutta mukavasti juteltua kirjassa on paljon. Kokonaisuus on kiva orientaatio Islantiin.

Nautiskelen islantilaishistorian kertauksista, ja hauskoja juttuja riittää sukurakkaudesta ja siitä, miten melkein kaikki ovat jotenkin sukulaisia. Geenijuhlat ovat hupaisat: Rämö rikastaa pikkusaaren perimää, ja siitäkös miehen ystävät pykäävät juhlat. Mukava on myös lukea ainutlaatuisen luonnon kuvauksia, ja menköön luonnon piikkiin myös se, miten elävästi Rämö todistaa islantilaisten vankkumatonta uskoa itseensä.

Ja vielä Arnaldur Indriðasonista, sielukkaiden dekkareiden kirjoittajasta. Elävästi Rämö kertoo, miten hän sai ongittua haastattelun dekkaristilta, joka ei haastatteluja anna. Ja voin täysin yhtyä kuvailuun:

”Näkökulmien ja tyylin ohella ihailen avoimesti Arlandurin lahjakkuutta. Tarinoissa siirrytään aikakaudelta toiselle kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukija tuntuu astuvan aikakoneeseen ja siirtyvän hetkessä 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä. Elävät, kuolleet, kadonnet ja löytyneet liukuvat aikatasolta toiselle niin upealla tavalla, että lukiessa tuntuu kuin pienet oravat juoksisivat selkää pitkin.”

– –

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015, pokkariversio 2016
asiaproosaa
279 sivua.
Työkaveri lainasi.
Kirjan kirjoittajan blogi: salamatkustaja.com

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Leealaura Leskelä: Selkokieli

Mitä ikinä olet halunnutkaan tietää selkokielestä, sen tämänhetkinen ymmärrys on nyt kirjojen ja kansien välissä. Leealaura Leskelä on koonnut saavutettavan kielen oppaan: Selkokieli (Opike 2019).

Kenelle?

Kirja on ehdoton käsikirja selkokielen ammattilaisille. Lisäksi pidän sitä kaikille kirjoittajille ja viestintäalalla työskenteleville vähintään avartavana, ellen jopa pakollisena. Jokainen kielen ammattilainen ja ylipäätään kielestä kiinnostunut hyötyy keinoista tuottaa helppoa kieltä.

Mitä ja miten?

En lähde purkamaan selkokieltä tämän tarkemmin: se on yleiskieltä helpompi kielen muoto, jossa sisältö, rakenne ja sanasto valitaan mahdollisimman helpoiksi. Leskelän kirjan erinomainen puoli on se, että se avaa monin tavoin, mitä tekstille tapahtuu, kun kieli on selkoa. Ansiokkaasti esitellään taulukoin ja havainnollistavin tekstikatkelmin selkokriteerit teoriassa ja osoitetaan ne käytännössä.

Selko-oivallus voi olla pienestä kiinni: valitse helpoin muoto. Esimerkiksi:

viestintäasiantuntija > viestinnän asiantuntija
laukkuineen > laukun kanssa
Valehtelusta syytetty todistaja sai syytteen.
>Todistajaa syytettiin valehtelusta. Siksi hän sai syytteen.

Aiemmissa selkokielen teoriakirjoissa ei ole käsitelty selkokielen jakoa helppoon, perusselkokieleen ja vaativaan selkokielen tasoon. Toistan edellisen kappaleen kehuni: konkreettiset esimerkit näyttävät, mistä tasojaossa on kyse. Kaikille kieli-ihmisille on varmasti kiinnostavaa tarkistaa kirjan taulukoista, mitkä kielen muodot koetaan helpoiksi ja mitkä vaikeiksi.

20190408_145816.jpg

Mitä kaikkea?

Leskelän kirjassa on kokonaisvaltainen lähestymistapa. Selkokieli-opas alkaa kielen ja sen saavutettavuuden merkityksestä, etenee selkokielen kriteereihin kirjoittamisen, taiton ja kuvituksen kannalta ja päätyy puheeseen ja vuorovaikutukseen.  Kirjan loppuluvussa on vielä kooste selkokielisistä sovelluksista kirjoista nettisivuihin ja videoihin. Myös tutkijoissa on virinnyt kiinnostus selkokieltä kohtaan, siitäkin on kirjassa sananen.

Miksi?

Leealaura Leskelä kirjoittaa esipuheessa: ”Selkokieltä ei ole ilman ihmisiä, joille se on tarkoitettu.” Uusimman arvion mukaan selkokielistä viestintää tarvitsee 11–14 %:a Suomessa asuvista. Syystä ja toisesta he tarvitsevat yleiskieltä helpompaa viestintää. Käyttäjät ovat keskenään erilaisia, mutta helpon kielen tarve yhdistää. Sen lisäksi on tilanteita, joissa kuka tahansa hyötyy tiedoista, jotka on mahdollisimman helposti välitetty. Silloin välitetään viestin vastaanottajista.

Kirjan luettuani toivon sanan leviävän: selkokieli ja sen opas käyttöön!

Leealaura Leskelä
Selkokieli. Saavutettavan kielen opas.
Opike 2019
311 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, selkotekijä, Tietokirja

Selkotekijä Satu Leisko

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarja alkoi helmikuussa.
Selkotekijäesittelyn jälkeen on yhden selkojulkaisun esittely.

Sarjassa on jo esitelty Johanna Kartio ja Pertti Rajala.

Sarjan esittely ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Satu Leisko, kuka olet?

Olen helsinkiläinen, perheellinen nainen. Olen ammatiltani suomen kielen opettaja.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Opiskelin kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa, ja sinä aikana bongasin selkokielisten nuortenkirjojen kirjoituskilpailun. Aiemmin en ollut kirjoittanut omien opetusmateriaalieni lisäksi mitään selkosuomeksi. Kirjoitin kilpailuun ensimmäisen version Unohtuneesta maasta. Sitä ei kilpailussa vielä julkaistu, mutta jo silloin tuntui siltä, että selkotekstin kirjoittaminen on hauskaa.

Miksi kirjoitat fantasiaa?

Satu_Leisko_2018_netti

Kuva: Laura Oja

Minulle on tärkeää, että tarinan maailmassa on jotain ekstraa, jota ei voi tavallisesti kohdata elämässä. Tarinan taikaa voi olla realistisessakin kirjallisuudessa, mutta fantasia-ainekset ovat minulle tarinaan sisään vetäviä tekijöitä.

Spekulatiivisen fiktion ominaisuudet kiehtovat minua. Jo siinä vaiheessa, kun kirjoitin Unohtunutta maata, ajattelin tarinan vielä jatkuvan. Kirjan aihepiiri houkutteli käsittelemään sitä eri näkökulmista, ja niin kehittyivät trilogian muut osat Unohtunut poika ja Unohtunut kansa.

Kun kerroin kirjoittavani selkokielellä, yllätyin monien reaktioista. Minulta kysyttiin, miten uskallan kirjoittaa tarinani selkokielellä, sitähän on varmasti vaikea kirjoittaa. Minusta on tärkeää tuntea kohderyhmä, jolle kirjoittaa. Kun kirjoitan, kiinnitän huomiota, että tekstit ovat saavutettavia ja ne avautuvat nuorelle, mutta ne eivät rajaa aikuista lukijaa pois.

Mikä kirja on suosikkisi omasta tuotannostasi?

En osaa sanoa, sillä niillä kaikilla on omia erityismerkityksiään. Suosikki on se, mitä sillä hetkellä teen: siihen ovat ajatukset kääntyneet. Nyt minulla on esimerkiksi suunnitteilla kirja maahanmuuttajanuorten tarinoista.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Luen poikani kanssa Markus Hotakaisen Avaruus-kirjaa, ja se on ehkä jo 150. lukukerta. Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli vaikuttaa kiinnostavalta sota-ajasta kertovalta selkoromaanilta. Lisäksi tykkään Pertti Rajalan tuotannon monipuolisuudesta. Olen mielissäni siitä, miten Tuija Takala on uudistanut selkokielisen kirjallisuuden lyhyttä formaattia eli runoja ja novelleja. Esimerkiksi Kierrän vuoden tuo selkorunouteen raikkaan tuulahduksen, ja Hyvä päivä -kirjan novellien lyhyys sopii moneen käyttöön.

Selkoteksti tutuksi: Unohtuneen maan trilogian oppimateriaalit

Unohtuneen maan trilogia kertoo kirja kerrallaan yhden varhaisnuoren tarinan. Nuoria yhdistää se, että he käyvät koulua samalla luokalla. Jokaisella kirjan päähenkilöllä on kotiin liittyviä ongelmia, joiden ratkaisuissa auttavat kokemukset Harsomaassa, fantasiaympäristössä. Satu Leisko osaa limittää luontevasti eri ympäristöt sekä reaalimaailman henkilöt ja fantasiaolennot.

Satu Leisko on laatinut kirjojen käsittelyn tueksi oppimateriaalin, joka on avoimesti Opike-kustantamon kotisivuilla. Joka kirjasta on tulostettavissa PDF-materiaali, jossa on kysymyksiä kirjoista. Opettaja voi valita kirjoitettavia ja suullisia tehtäviä sekä ryhmätyökokonaisuuksia. Mukana on myös oikeita vastauksia.

20190323_171212.jpg

Tehtävien tavoitteina on luetun ymmärtäminen, monipuoliset tuottamisen taidot ja kirjallisuusanalyysien harjoittelu yksin ja ryhmissä. Leisko ottaa hyvin huomioon sen, että tehtävät sopivat erilaisille oppijoille ja niitä voi tehdä eri tavoin. Esimerkiksi posterin voi laatia perinteisesti tai digitaalisesti Padlet-sovelluksella, ja kirjatietouttaan voi ilmaista kirjallisesti tai suullisesti tai testata opetusmateriaalin Kahoot-pelillä.

Tehtävät ositetaan kysymyksiin kirjan perustiedoista, henkilöistä, paikoista, juonesta ja teemasta. Tehtävänannot ovat lyhyitä ja ytimekkäitä selkoperiaatteita soveltaen. Esimerkiksi Unohtuneen kansan fantasiahamoista kysytään seuraavasti ja autetaan löytämään vastauksia kertoen sivut, joilta tietoja voi etsiä:

Millaisia ollumit ovat?

Miltä he näyttävät?

Miltä he kuulostavat?

Leiskon oppimateriaali tukee hienosti opetusta. Nyt eivät opettajat ainakaan ideoiden puutteesta johtuen voi ohittaa trilogian kirjoja. Tehtävät soveltuvat myös sanataideohjaukseen, ja hieman rukaten ne käyvät myös muiden kuin nuorten ryhmätoimintaan.

Satu Leiskon tuotanto

Avaimet. 2016. Papunetin verkkotarina 2016.
Talvi tiaisten luona. Papunetin verkkotarina 2018.
Tulin Suomeen. Avain 2018.
Unohtunut maa. Opike 2014.
Unohtunut poika. Opike 2017.
Unohtunut kansa. Opike 2018.
Unohtuneen maan trilogian oppimateriaalit. Opike 2019.

Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? 

Minna Canthin 175-juhlavuosi poikii julkaisuja, jossa klassikkojuhlakalua esitellään nykyihmisille. Canthia ei pysty kaluamaan lihattomaksi, verettömäksi, joten julkaisujoukon jatkoksi sopii Suvi Aholan koonti Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019). Esipuhetta lainaten:

”Suora, terävä puhe 1800-luvulta kuuluu hyvin 2000-luvulle saakka. Yhä meitä kiinnostaa, mitä Minna Canth todella sanoi.”

Kirja on jaettu teemoihin, jotka nousevat Canthin lehtikirjoituksista, kirjeistä ja kaunokirjallisesta tuotannosta. Aiheita kertyy muun muassa ikävaiheista, sukupuolisuudesta, köyhyydestä ja kirjoittamisesta. Kirjan seitsemään teemaan Ahola johdattelee faktatiedoin Canthin elämästä, ajasta, aikalaisista ja tuotannosta, ja joukossa on myös niihin perustuvia tulkintoja. Esittelyosuuden jälkeen teema syventyy Canthin autenttisin tekstein.

20190303_175816.jpg

Pidän rakennetta lukijaystävällisenä. Kirjan voi lukea oitis alusta loppuun, mutta siitä voi nauttia haukkapaloina yhden teema poimien silloin ja toisen tällöin. Canth-enthusiaistille (elämäkerran monesti lukeneille, tuotannon ja kirjekokoelmat kahlanneille) ei kirja ehkä uusia ulottuvuuksia tarjoa, vaan se ei kirjan merkitystä vähennä. Mitä Canth todella sanoi? on kätevä ytimennävertäjä: pääteemojen kertaaja tai ensikertalaisten perehdyttäjä Canthin ajatusmaailmaan ja tekstityyliin.

Jälleen kerran ihastelen Canthin virkeää verbaliikkaa. Kirjakieli hakee vielä uomiaan, joten Canthin kieli virtaa vapaana. Kiistakirjoituksia lukiessani hymähtelen pisteliäisyydelle ja sille, miten satiiri iskee: Canth muka-myötäilee vastustajiaan ja antaa ymmärtää heidän ajattelunsa umpisolmut. Ja kyllä ajatonta ainesta on siellä täällä, murheellisen ajankohtaista tasa-arvosta ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys.”

Viimeaikaiset tulkinnat vakuuttavat, että aiempaan ymmärrykseen Canthista ovat vaikuttaneet ensimmäiset elämäkerrat, joissa tulkitaan Canthin näytelmiä ja kertomuksia omaelämäkerrallisina. Välillä mietin tämän kirjan kaunokirjallisuuskatkelmien asemaa kirjakokonaisuudessa. Totta kai ne ovat tarkoitushakuisesti kutakin teemaa kuvaavia, ja toisaalta niiden poiminnassa vivahtaa jotain samaa, mitä ensimmäiset agenda-canthilaiset tekivät.

Canth on siksikin kiinnostava kirjailija, että hän heilahtelee. Impulsiivisuus ja mielialavaihtelut näkyvät proosassa ja etenkin kirjeissä, joista usein siteerataan voima- ja mietelauseita. Ajatelmat voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Siksi juuri Canth vetoaa inhimillisinä vaikkakin ylivoimaisena taitonaisena.

” – menen tavallisesti kirjoineni, paperineni ja kynineni puutarhaan koivujen alle ja elämä tuntuu silloin niin sanomattoman suloiselta, – kumma kyllä, vaikka hyvin tiedän ja syvästi tunnen kuinka muuttuvaista, puuttuvaista ja katoovaista kaikki täällä on.” (Canthin kirje 1878)

– –

Suvi Ahola
Mitä Minna Canth todella sanoi?
WSOY 2019
asiatekstiä kootuin proosakatkelmin
271 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

minna canth_haaste

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila: Naisia nimittäin

Hyvää naistenpäivää! Päivän juhlintaan sopii kirja, johon on koottu kotimaisen kirjallisuuden naishahmoja. Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan esseissä Naisia nimittäin (SKS 2019) luodaan katsaus 50 naisnimen kantajiin. Kirjoittajat tiivistävät lähtökohdat seuraavasti:

”Tässä kirjassa olemme kiinnostuneita siitä, minkälaiset kaunokirjallisuuden etunimet toistuvat vuosikymmenistä ja kirjailijasta toiseen. – -. Valintaperusteina eivät olleet niinkään nimet sinänsä vaan se, minkä nimien kautta pääsemme käsittelemään kirjallisuutemme tärkeitä naishahmoja.”

Esseet on nimetty naisnimin ja ne etenevät aakkosjärjestyksessä. Napakat esseet rakentuvat yhden tai parin kirjallisuuden naishenkilön esittelyllä. Esseiden pääasia on nimihenkilöiden luonnehdinta, silti kirjojen juonista paljastuu perusasioita. Usein nimeä taustoitetaan ja kerrotaan sen suosiosta. Monessa esseessä on laatikoksi kehystetty lisäys, jossa on nimeen liittyvä näkökulmatähdennys.

Kirjavalinnat ovat suurelta osin yllätyksettömiä, ja sen perustelee tekijöiden rajaus: ”Olemme pyrkineet valitsemaan teoksia, jotka ovat kirjallisuutemme historiassa osoittautuneet tai osoittautumassa merkittäviksi.” Siksi esimerkiksi KalevalaAleksis KiviVäinö Linna ja Hella Wuolijoki toistuvat. Kyllä uutuuksiakin huomioidaan: muun muassa Tommi KinnuseenKari HotakaiseenMikko Rimmiseen ja Johanna Sinisaloon kirjoihin viitataan. Ilahdun genrekirjosta. Esimerkiksi ”Tiina” on itseoikeutetusti Anni Polvan tyttökirja-Tiina, ”Helena” Aino Räsäsen viihdesarja-Helena ja ”Maria” Leena Lehtolaisen dekkarisarjan Maria Kallio.

20190303_103435.jpg

Halttusen ja Uusi-Hallilan kirja sopii pohjustukseksi kotimaiseen kirjallisuuteen. Laajasti lukeneet kirjoittajat poimivat kirjaansa esseisiin eri aikojen kirjailijoita tai muuten erilaisia, esimerkiksi ”Liisa”-luvussa esiintyvät ripirinnan Aleksis Kivi, Minna CanthJuhani AhoTeuvo Pakkala ja Hilja Valtonen. Välillä lukija voi yllättyä siitä, että nimet voivat olla enteitä ja nimikaimat ajasta toiseen keskenään samansorttisiksi tunnistettavia. Lyhyet, sujuvat nimikatsaukset ovat täkyjä, jotka parhaimmillaan innostavat tutustumaan aiemmin lukemattomiin kirjoihin, joista naisnimihenkilöitä on poimittu.

Mutta yksi nimi puuttuu: MINNA! Naisia nimittäin on yksi Minna Canthin 175-vuotta juhlistavista kirjoista, ja siksi Canthin tuotannon naiset esiintyvät kirjassa tiuhaan. Minna-nimelle ei kuitenkaan omaa lukua löydy. Siinä olisi voinut esitellä vaikka Minna Rytisalon Rouva C:n

– –

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila
Naisia nimittäin. Kirjallisuutemme naishahmoja
SKS 2019
esseitä
231 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Avaan tänään naistenviikkohaasteen: lue naiskirjoja – vaikkapa naisnimikirjoja. Kokoan lukukokemukset heinäkuussa naistenviikolla. Tutustu haasteohjeisiin, klikkaa tästä.

5 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tietokirja

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Sakari Kilkki: Kerron Suomesta

Kerron Suomesta (Opike 2018) esittelee Suomea maahan saapuville tai täällä jo jonkin aikaa olleille. Kirjan alussa suomalainen nuori nainen Elli tapaa kiinalaisen ystävänsä Mein lentokentällä. Ja siitä se sitten lähtee, selkokielinen katsaus Suomesta.

Sakari Kilkki on valinnut 12 aihetta, jotka sidotaan kehyskertomukseen eli Ellin ja Mein tapaamiseen. Suomi-asiat kerrotaan Ellin ja Mein vuoropuhelun avulla. Se on mainio keino välttää opettavainen tyyli. Dialogi myös välittää ajatusta tasaveroisista keskustelijoista, vaikka Elli onkin eniten äänessä. Hyvin asiankäsittely ottaa huomioon maahan tulijan omasta kulttuurista lähtevät ihmettelyt ja kysymykset.

Kirjaan on poimittu perusasioita esimerkiksi yhteiskunnasta, ruuasta, luonnosta, arkielämästä ja juhlista, joten saunaa, muumeja, eukonkantoa tai karjalanpiirakoita ei voi välttää, mutta kirjassa on myös paljon tuoretta. Esimerkiksi mukana ovat niin poptähti Alma, tubettajat ja keppihevostytöt kuin kuvionuotitkin. Pidän siitä, että asiaesittelyiden lisäksi on myös selityksiä.

– Suomalaisten hiljaisuus tarkoittaa
usein myös sitä, että hän kuuntelee
tarkasti toista henkilöä.

– No nyt alan ymmärtää
suomalaista hiljaisuutta.

– Suomessa omista tunteista ja
henkilökohtaisista asioista
puhutaan harvoin,
jos ei tunneta toista kovin hyvin.
Mutta kun tutustuu suomalaiseen,
niin hänestä saa usein hyvän ja
luotettavan ystävän.

Kirjan selkokieli ei ihan vasta-alkajalle käy, vaikka se on sujuvaa ja helppoa. Rivitys noudattaa ajatusta kapeapalstaisuudesta muttei orjallisesti noudata selkokriteereitä, mikä on perusteltua kohderyhmän kannalta. Sivut ovat aika moniaineksisia: tekstin väri vaihtelee puhujan mukaan, valokuvat ja piirrokset havainnollistavat ja joukossa on lisäksi tietolaatikoita. Ei visuaalinen ilme kuitenkaan ole sekava.

20181123_134509.jpg

Kirja Kerron Suomesta sopii omatoimiseen kulttuurituntemuksen lisäämiseen ja erittäin hyvin kieli- ja kulttuuriopintoihin. Joka lukuun on muutama tehtävä, joten tietokirja toimii silläkin tavoin oppikirjana. Mieleeni juolahtaa ajatus, että kielitaidon kartuttua tämän kirjan jälkeen voi lukea maahanmuuttajien omia tarinoita Satu Leiskon kirjasta Tulin Suomeen. Suomalaisuusaiheesta voi joustavasti jatkaa Tuija Hannulan pakinakokoelmaan Toppatakin alla on sydänja sitten voi siirtyä hakemaan lisätietoja Pertti Rajalan tietokirjasta 100 totuutta Suomesta.

– –

Sakari Kilkki
Kerron Suomesta
kuvitus: Anna Polkutie
taitto: Birgit Tulla
Opike 2018
selkokielinen tietokirja
58 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Tommi Melender: Rautakausi

Järjestin itselleni tilanteen, joka muutti Tommi Melenderin romaanin Rautakausi (WSOY 2018) merkilliseksi. Kuuntelin romaania työmatkoilla äänikirjana. Sen rinnalla iltapuhteena luin Sinikka Vuolan ja Melenderin esseekirjaa Maailmojen loput (WSOY 2018). Näin menevät kirjakokemuksessani suloisesti puurot, vellit ja melenderit sekaisin.

20181124_110220.jpg

Melenderin romaanin toinen päähenkilö – kirjailija-Melender – tuskailee romaanikäsikirjoituksensa loppuun saattamista. Melender on romaanissa kiitelty esseisti, joka keskeneräisen romaanin lisäksi suunnittelee seuraavaa proosateosta, ”700 veljestä”. Kuuntelen tätä, sitten otan kuulokkeet korvistani ja luen Melenderin esseistä käsityksiä kiinnostavasta kirjallisuudesta, jossa ei välttämättä juonella ja henkilöillä ole niin merkittävää sijaa kuin kerronnalla ja rakenteella. Ja kaikenlaista vallan mieltä kiinnittävää Maailmojen loput -esseistä poimin – romaania tukevaa, sekoittavaa, vähän vastakkaistakin ja paljon pohdittavaa, esimerkiksi näin:

”Minulle rakas – ehkä liiankin rakas – ajatus on, että jokainen teos pettää tekijänsä, lukijansa ja jopa kirjallisuuden tavalla tai toisella.”

Tulen petetyksi siten, että romaanin loppu päähenkilö-Melenderin suhteen löpsähtää, mutta se on nimenomaan minun tavisodotusteni pettämistä. Enkä kuitenkaan osaa formuloida, mitä sitten oikein odotin. Minä tavislukijana kiinnityn henkilöihin (myös kirjahenkilö-Melenderiin) ja seuraan miten heille käy, jossain määrin ripustun myös juonitasolle, koska tässä romaanissa on juoni. Se rakentuu seuraamaan kronologisesti kahden henkilön elämää määrätyltä jaksolta. Kerrontaratkaisut eivät vaadi lukijalta pinnistelyä, energian voi suunnata muuhun, esimerkiksi siihen, mikä välittyy henkilöiden kautta.

Luen romaanista paljon piikkiä ja parodiaa, sillä pääsen romaanin kirjalija-Melenderin seurassa miestenkeskeisiin vuorovaikutustilanteisiin, hirtehisiin kustantamojuhliin, äijien roadmovie-mökkimatkalle ja taiteilijaperinteessä usein esiintyvään psyykkiseen käänteeseen. Ja haa, en paljasta juonta, vaikka esseisti-Melenderin tekstin perusteella spoilaukset eivät sössi kunnon kirjaa. Ja tämä vielä: Melenderin esseissä käsitellyistä kirjoista löytää esikuvia Melenderin romaanin tapahtumiin.

Romaanin toinen päähenkilö on myös kirjailija, Onerva. Hänen kaihtelematon tyylinsä törmää kirjallisiin odotuksiin ja etenkin lukijoiden odotuksiin. Onervan kiihkeä ja jyrkkä elämänasenne pitää myös parisuhdetta jännityksessä. Onerva viehättää minua räyhäkkänä ajattelijana ja sanojana. Nomen est omen, eli voisiko aikanaan rohkea L. Onerva olla romaani-Onervan haastavuuden takana?


Ennen kaikkea luen Melenderin romaania kirjana kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Siihen liittyy ajatuksia osaamisen hauraudesta sekä intentioiden ja arjen hallinnan ristiriidoista. Kirjailija ei ole vain työnsä, ja siksi oleellista on hapuilu suhteessa muihin ihmisiin, itseen ja instituutioihin. Kirjallinen elämä ja kirjaeläjät näyttäytyvät arkisessa, huvittavassa ja traagisessa valossa. Melenderin kautta katsastetaan myös yritystoiminnan kurimukseen, Onervan kautta vastuuseen lähimmäisestä, ehkä jopa raamatullisessa mielessä niistä kaikkein pienemmistä.


Maailmojen loput -tekstissä Melender kirjoittaa siitä, miten tekstimateria voi viedä kirjailijaa tiedostomattomasti. Mutta:

”Kun lopetuksen akti lähestyy, kirjailija voi tuntea tarvetta tarttua vahvemmin ohjaksiin. Hän ei halua antaa kielen, kerronnan tai henkilöhahmojen mellastaa, vaan pyrkii varmistamaan hallitun laskeutumisen. Etenkin, jos tuntee olevansa vaarassa menettää kontrollin tekstiinsä. Laskeutuminen ilman pomppuja on turvallista, mutta tylsää – ilmailussa tylsyys on hyvästä, kirjallisuudessa pahasta.”

Kirjailijan on siis paketoitava kirja tavalla toisella. Miten se käy romaanissa Rautakausi? Päähenkilö-Melenderin tarinan nauhat solmitaan umpisolmuun, johon kiedotaan kärsivän taiteilijan traditioon kuuluva käänne. Päähenkilö-Onerva sen sijaan saa jokusen solmun auki ja on vapaa jatkamaan valitsemallaan sätkivällä linjalla. Ja Rautakauden maailman loppu? Se on tällainen:

”Kyllä mä rakastan. Kyllä, kyllä!”

– –

Tommi Melender
Rautakausi
WSOY 2018
romaani
4 t 42 min, lukija Aku Laitinen.
Kuuntelin BookBeatissa.

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

(Maailmojen loput -kirjasta postaan joskus tuonnempana lisää.)

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni

Aleksis Kivi ei kulu, vaikka perusasiat ovat miten tuttuja hyvänsä. Tunnettu on tarina köyhästä räätälinpojasta, joka omin päin rustaili runoja, näytelmiä ja yhden kertomuksen seitsemästä miehestä. Tiedämme Kiven elinkaareen (1834 – 1873) kuuluneen opintoja Helsingissä, asuinvuosia Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin luona ja viimeiset ajat mielisairaalassa, kuolema veljen hoteissa.

20181105_180434.jpg

Keskisarjan kirja Saapasnahka-torni (Siltala 2018) kertaa Kiven vaiheet ja havahduttaa väenpaljouteen, joka tuki ja uskoi lahjakkuutta, vippasi ja kuittasi velkoja, elätti tuottamatonta taiteilijaa. Vaikka ankaran puutarhurin Seitsemän veljeksen lyttäys on tuttu juttu, silti teilauksen armottomuus järkyttää taas. Keskisarja taustoittaa Ahlqvistin tilanteen: hän oli juuri menettänyt kolme lasta sekä hakemansa pomopaikat SKS:stä ja Kielitieteellisestä seurasta.

Ahlqvist ampui tykillä teeren kokoista kulttuuripersoonaa. Miksi? Järkeä sumensivat Seuran jäsentenväliset ja kolmoiskuolema, mutta urostyö ei ollut raivokohtaus tai hetken houre. Muutaman vuoden päästä Ahqvist julkaisi saman Helsingfors Dagbladissa ja suomeksi Kielettäressä aivan laimentamattomana. Hän todella koki, että Seitsemän veljestä on huonointa, mitä suomen kielellä voi kukaan ja mikään ulosantaa. Ei tukkapöllyä vaan niskat nurin -asenne ansaitsi tietyn kunnioituksen. Ainoana vuoden 1870 Suomessa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti.”

Tuosta sitaatista saan irrotettua Keskisarjan kirjan ilonaiheet: lähteitä on plärätty läjäpäin, niitä yhdistellään luovasti, kirjoittajan kieli kalkkaa vapaasti ja on uskallusta tulkintoihin. Verrokkina pidän Juha Hurmetta, ja edellisessä sitaatissa viitataankin Hurmeeseen. Myös tämän syksyn hitti eli Kari Hotakaisen Kimi-kirja tulee mieleen. Kummankin kirjoittaja on avoimen ihastunut kohteeseensa (ja kummankin kohteelle on maittanut miestä väkevämpi). Keskisarja voi kuitenkin ruotia kohdettaan aikojen päästä aika suruttomasti, ja välillä hän roimii reippaasti Kiven haahuilua, ruikuttamista ja säälikirjeitä.

Nautin kirjan kielestä, jonka taustalla tempoilee Kiven virkerytmi, vapaa sanajärjestys ja ilmaisurikkaus. Kiven vaiheet olivat traagisia, ja silti nauran vesissä silmin kuvattuja tilanteita, joissa Kivi sössii lukutilaisuuksiaan tai karkaa ainoasta uransa huippuhetkestä (Lea-ensi-ilta). Jotkut jutut tökkivät, kuten Kiven puristelemien piikojen metoo-tuntemusten vähättely.

Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä. Esimerkiksi Keskisarja siteeraa ensin Kiven kirjettä, joka koskee Nummisuutareita, ja sitten konkretisoi:

”Puuskittainen [Kiven] toivorikkaus ei perustunut Mitä Suomi lukee -listoihin. Markkinoiden ainoa kestomenestyjä oli 300 vuotta sitten kuollut Martti Luther. Runebergin ja Topeliuksen hömppäuutuudet eivät pärjänneet Katekismukselle, suomenkielisten maallisten tekstien tuotteistaminen oli hädin tuskin aluillaankaan.”

Välillä tekstissä on kitkeryyttä ja terää, välillä eläytyvyyttä ja toisinaan eläväistä kuvailevuutta. Jälkimmäisestä sopii esimerkiksi kuvaus nälkävuoden synnystä:

”Ilmoja on pidellyt -keskusteluissa elämän ja kuoleman kysymys oli vilja. Pitkälti yli puolet suomalaisten ravinnosta oli leipää ja puuroa. Sadon pelastaisi vai pari kuukautta kestävä elokuu. Sitä ihmettä ei tapahtunut.
   Kaikkien aikojen kansallisonnettomuus varmistui 4. syyskuuta 1867 kirkkaana, kuulaana yönä. Halla surmasi keskenkasvuiset vihreät tähkäpäät. Aamulla ne helisivät jäähilettä. Kuura narskui saappaiden alla kuin lumi.”

Lähdemateriaali Kiven ajoilta on tunnetusti rajallinen, ja monet Kiven käsikirjoitukset ovat kadonneet. Siitä, mitä jäljellä on ollut ja jälkeenjääneet työstäneet, Keskisarja koostaa viihdyttävän elämänkertomuksen, jossa Kiven elämä asettuu ajan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Saapasnahka-torni on juuri niin rehevä kuin kirjan kohde ansaitseekin.

– –

Teemu Keskisarja
Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala 2018
tietokirja
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja