Aihearkisto: Asiaproosa

Anna Kortelainen: Hyvä Sara!

Elämäkertoja kirjoitetaan poikkeushenkilöistä, jotka ovat tehneet jotakin aikaansa mullistavaa, yhteiskunnallisesti tai kulttuurihistoriallisesti merkittävää tai jälkipolville säilyvää. Tai urheilijoista. Miehet ovat lajityypissä yliedustettuina, joten tervetuloa kirjoihin ja kansiin liike-elämän ja taidemesenoinnin voimahahmo Sara Hildén (1905 – 1993).

Poikkeusnaisen elämänkulun tiivistää hyvin nimimuutos. Maatiasmutoisesta Saara Hildenistä muotoutui vähitellen salonkikelpoinen: etnimi lyhentyi ja sukunimeen ilmestyi aksenttimerkki. Vaiheet on tallentanut Anna Kortelainen kirjaan Hyvä Sara!(Gummerus 2018).

Ryysyistä rikkauksiin -elämäntarinat ovat siinä mielessä kohottavia, sillä ne osoittavat, että menestys ei aina vaadi arvostettua sukutaustaa tai perittyä varallisuutta. Sara-kirjassa korostuu nimihenkilön hillitön työteliäisyys. Hildén syntyi 1905 Tampereella aviottomana lapsena, jäi kansalaissodan jälkeen orvoksi Lempäälässä, muutti piikomaan Tampereelle ja nousi pukuliikkeen myyjättärestä vaateliikkeiden johtajaksi ja omistajaksi. Itseoppineena kulttuuriharrastajana ja rakkaudesta taiteeseen hän alkoi kerätä nykytaidetta niin, että kokoelma sai omistajansa nimen mukaan perustetun nykytaidemuseon Tampereelle.

20180928_100457.jpg

Perinteisen elämäkerran tapaan Hildénin elämän esittely etenee kronologisesti. Kortelainen hyödyntää Hildénin arkistoja ja muuta historiamateriaalia, jonka monipuolisuus vakuuttaa. Valokuvat paikoista ja taideteoksista sopivat hyvin mukaan. Kun tietoja Hildénin vaiheista ei juuri ennen sotia ole, Kortelainen linkittää yleisiä historiatietoja päähenkilön asuinseuduilta. Sitä on hitusen liikaa. Saran saamat kirjeet ja sittemmin hänen tunteneiden tallennetut haastattelut elävöittävät esittelyä.

On makuasia, miten suhtautua elämäkerturin tapaan jossitella.

”Saara saattoi myös osallistua lottien liikuntaharrastuksiin.”

”Ehkä Saara sai Puku-Aitan paikanvaihdoksen yhteydessä ylennyksen tehtävissään ja palkankorotuksen?”

”Tai kenties Sara syvällä sisimmässään arveli, että ajoittain juopottelevan miehen rinnalla hän saattaisi saavuttaa sen yksinäisyyden, johon hän oli vuosikymmeniä tottunut.”

Huomaan suhtautuvani varauksellisesti moiseen ounasteluun. Vielä tuotakin rajummin riskirajoilla liikkuu Kortelaisen tyylikeino lisätä lukujen alkuihin fiktiivisiä tilanteita, joissa Sara ja konservaattori vaihtavat ajatuksia Hildénin taidekokoelman merkittävien teosten äärellä. En vakuutu niistä, mutta ymmärrän Kortelaisen perustelun: Hildén piti yksityiset ajatukset itsellään, joten kirjailija hakee yhteyttä aiheeseensa fiktiokeinoin.



Minua kiinnostaa Hyvä Sara! -kirjassa moni asia. Olen Tampereen seudulta kotoisin ja ensimmäiset kuvataide-elämykseni olen kokenut Sara Hildénin museossa. Kirja kuvaa elävästi kehittyvää kaupunkia ja naisten roolia siinä. Ja kyllä Hildénin eteneminen urallaan, kohuliitto kuvataiteilija Erik Enrothin kanssa, piinkova liikejohtajuus ja taidehankintareissut Euroopassa välittyvät hyvin. Olen nähnyt Pia Andellin dokumenttielokuvan Mesenaatti ja lukenut lehtijuttuja Hildénistä, joten tutuhkoa sisältö on, mutta jos ei olisi, hämmästelisin, miksei tästä naisesta ole pidetty meteliä.

Hildén siis piti etäisyyttä ihmisiin, ja se tuntuu elämäkertakirjassa. Aviomiehen alkoholismin käsittely etenee luennoinnilla yleisellä tasolla alkoholismin vaikutuksista parisuhteeseen, ja välirikko adoptiopojan kanssa jää maininnan varaan. Vaikka Kortelainen tulkitsee ja jossittelee monin kohdin, hän jättää aika vähälle privaatin. Kirje-esimerkein tulee esille se, että Hildénillä oli ilmeisen villi eroottinen puoli. Kirjassa viitataan moniin Hildén-anekdootteihin, muttei niitä juuri kerrota. Yksityinen Saara jää arvoitukseksi, jäljelle jää Sara, mikä sekin sellaisenaan riittää kirjan arvoiseksi: julkikuva tamperelaisesta tahtonaisesta.

– –

Anna Kortelainen
Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Gummerus 2018
elämäkerta
277 sivua eKirjana.
Luin bookBeatista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Helena Ruuska: Hugo Simberg

Nyt ovat asiat mallillaan. Kotimaisen vanhan taiteen suosikeistani on ilmestynyt elämäkerrat. Viime vuonna koottiin ensimmäisen kerran Ellen Thesleffin taiteilijataival. Hugo Simbergistä on kyllä kirjoitettu jo paljon, mutta nyt Helena Ruuska tekee synteesiä kirjassa Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (WSOY 2018).

Helena Ruuska hyödyntää huolellisesti aiempia tutkimuksia ja hallitsee runsaan materiaalin. Hän yhdistelee tutkimustietietoja Simbergin perhekunnan dokumentteihin. Merkittävässä roolissa on Simbergin kirjeenvaihto. Etenkin komentelevan ja huolehtivan Blenda-siskon kanssa käyty viestinvaihto valaisee veljen elämää.

Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan. Mietin sitä, miten merkittävää oli ”pappa betalar” -tuki, jota ilman ei pojan ura olisi edennyt. Minulle mieleenpainuvimpia jaksoja ovat oppipoika-aika Hämeessä Gallenin erämaa-ateljeessa, ystävyys Magnus Enckelliin, Tampereen tuomiokirkon omaperäinen freskourakka sekä loppuvuosien jonkinlainen taiteellinen hiipuminen ja sen rinnalla avio-onni.

20180929_154251.jpg

Ruuska ei antaudu kovin paljon arvuuttelemaan asioita, joista ei ole dokumentteja, joten Hugon vaiheissa on aukkoja ja jotkut ystävä- ja perhesuhteiden muutokset jäävät askarruttamaan. Epäonninen räpeltäminen naissuhteissa toistuu – mutta mitä oikeasti niissä tapahtui? Ken tietää. Ja kun juuri olen lukenut Karen Blixenin syfiliskärsimyksistä (Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin), eikös Hugon elämä mene säännöllisesti raiteiltaan samasta syystä. Sinäkin säätyläisten salatun kansantaudin kourissa, Hugo!

Kirjan ulkoasu on komea. Ilokseni kuvituksena on runsaasti Simbergin teoksia ja myös valokuvia, joita taiteilija itse otti. Saan fiilistellä lempiteosten kuvien äärellä ja hätkähtää hienoista, ennen näkemättömistä. Esimerkiksi väkevä muotokuva Unikko (1896) oopperalaulajaserkusta ihastuttaa, samoin mystinen vesiväri- ja guassityö Elämän virralla (1896).


Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen kirjan teostulkintoihin. Niissä on paljon mielenkiintoista, esimerkiksi valaistaan eri aikoina tehtyjä erilaisia käsityksiä teosten sanomasta tai merkityksistä. Ällistyn joistain, esimerkiksi kuvatekstissä kysytään: ”Mistä syntyi Hugo Simbergin Tampereen Johanneksen kirkon kattoon maalaama käärme, perisynnin symboli?” No, mistäköhän mahtaa, kun kysymyksessä jo annetaan vastaus. Tietysti esimerkkini on pisara hienossa kirjakokonaisuudessa.

Taiteeseen kuuluu tulkintaväljyys. Ja ainahan katsoja saa tehdä omia johtopäätöksiään ja nähdä eri tavoin kuin toinen. Katsotaanpa Anni Bremerin muotokuvaa Keinutuolissa (1908; ks. myös linkistä).

20180929_154641.jpg

Ruuska kuvaa maalausta:

”Nuori nainen katsoo hieman alta kulmain taiteilijaa. Huulilla kareilee ujo hymy. Kädet lepäävät kuin tukea hakien keinutuolin käsinojilla. Maalaus tunnetaan nykyään nimellä Keinutuolissa, Anni Bremer. Hugo oli maalannut oppilastaan keväällä samaan aikaan kuin rakkaus oli orastanut heidän välillään. Maalaus on varovainen ja tunnusteleva, kaino kuin Uffizin taidemuseossa nähdyt madonnamaalaukset.”

Varovainen? Ujo? Minä näen maalauksessa tahtonaisen, joka viettelevästi katsahtaa miestä, jonka haluaa. Hän tarttuu keinuu ponnahtaakseen ihan pian maalarin luo mielessään muuta kuin madonnamaisuus. Okei, Ruuska mainitsee maalauksen pidättyväisen eroottisuuden. En koe tunnelmaa pidättyväiseksi. Mutta kuten sanottu, taulun katsoja päättelee tavallaan. Minut taulun vahva läsnäolo pysäytti Ateneumissa pari vuotta sitten huoneessa, johon on koottu henkilökuvia. En tiennyt ensi kerran taulua katsoessani, että mallina on taiteilijan tuleva vaimo, mutta aistin siitä mallin ja maalarin väkevän vetovoiman.


Taiteilijaelämäkerran aloitusluku on dramaattisen vaikuttava, koska siinä kuvattu Simbergin loppuelämän taitekohta johdattelee selvittämään, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten. Kaunis kirja on kattava tieto- ja hakuteos suomalaisen symbolismin merkkimiehestä – läpiluvun jälkeen selailtavaksi ja ihailtavaksi toimitettu teos.

– –

Helena Ruuska
Hugo Simberg. Pirut ja enkelit
WSOY 2028
taiteilijaelämäkerta
kuvatoimitus Laura Arvela
graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen
taitto Ville Repo.
431 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Yönaiset ovat naisia, jotka ovat toimineet poikkeuksellisesti verrattuna aikansa naiskäsityksiin. He ovat naisia, jotka innoittavat määrätietoisuudellaan ja aikaansaannoksillaan ja ehkä siksi valvottavat tai pelastavat yön tunteina, kun nykynainen pyöriskelee valveilla miettien omia elämänehtojaan. Mia Kankimäki on tuon omaperäisen käsitteen takana kuin myös omia yönaisiaan esittelevän kirjan kirjoittaja: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

”Tunnustan: Öisin ajateltavia naisia on liikaa.”

Kankimäki esittelee kirjassaan kymmenkunta yönaistaan. Yleisesti tunnetuimpia oletan olevan kirjailija Karen Blixenin ja kuvataiteilija Yayoi Kusaman. Taidehistoriasta kiinnostuneet saattavat etukäteen tietää renessanssin (Savonisba Anguissola, vau) ja barokin muutamasta naistaiteilijasta – lukuisissa taidedokkareissa olen joihinkin ilokseni törmännyt. Ovatpa kirjan yönaiset tuttuja tai ei, Kankimäki kuljettaa tarkastelemaan heitä omalla tavallaan, virkistävästä vinkkelistä.

20180926_113139.jpg

Herättäviä yönaishetkiä vietän 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisten seurassa. Kiitän ja kumarran, että Kankimäki on kaivellut arkistoja esitellääkseen määrätietoiset reissunaiset, jotka kiersivät maailmaa ympäri alkeellisissa olosuhteissa tai tekivät Afrikassa uraauurtavaa tiedetallennusta. Jokaisen näistä naisista soisin näkeväni BBC:n epookkisarjan päätähtenä – ei ainakaan ainutlaatuisia käänteitä tulisi puuttumaan. Suosikkini on Isabella Bird, jämäkkä vanhapiika, jonka sydän taitaa hetkeksi sulaa silmäpuolen taparikollisen seurassa. Täydellistä tv-draama-ainesta, joskin romanssiosuus olkoon vain vaatimaton sivujuonne muuten omaehtoisessa elämäntarinassa.

Ei, yönaisia ei ole liikaa, vaikka heitä on kymmenkunta. Ehkä Karen Blixen -osuutta voisi hieman karsia, mutta kyllä näiden naisten kanssa sietää viipyä ja viihtyä pitkään. Eikä siinä vielä kaikki.

”Kirjoitan post it -lappuihin kannustussanoja itselleni, sellaisia kuten luonnollinen evoluutio, löytöretki, jazz-rakenne, poetic licence, kepeys, leikki, ilo.”

Noin kirjailija itse avaa kerrontatavoitteitaan. Irrotteleva sävykkyys viehättää kirjassa. Vaikka kertoja ottaa tosissaan nelikymppiskriisinsä ja kerrontakohteidensa faktat, kuvaus ei ole tosikkomaista vaan oivaltavan suhteellisuudentajuista, itseironista ja tilanteiden koomisia puolia poimivaa sen ohella, ettei kertoja kierrä kipupisteitä.

Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.

Kirjan lajityyppi voi olla jotain tieto- ja matkakirjan sekä omaelämäkertaesseistiikan ja kaunokirjallisuuden väliltä. Naiset joita ajattelen öisin jatkaa hienon esikoiskirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin näyttävästi viitoittamalla tiellä. Ja miten luistavasti Kankimäki kirjoittaakaan! Teksti soljuu. Yhdessä lyhyessä kappaleessa voi sukeltaa tietoon, taiteeseen, taitoon, tulkintaan ja tunteeseen.

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.”

”Tarvitsen yönaista enemmän kuin koskaan.”

Kirjan kuluessa tunnen ovelasti osallistuvani kirjan luomisposessiin. Loppuvaiheessa kirjaa kertoja ilmoittaa olevan noin 50 tekstitiedostoa, josta pitäisi synnyttää aikataulusta viivästynyt, yhtenäinen kirja. Ja siinähän se on koko ajan kulkenut lukumatkassani.

”Haluan ajatella, että tässä on nainen, joka osaa kirjoittaa tämän kirjan. Haluan ajatella kuuluvani siihen matkustavien ja kirjoittavien naisten joukkoon, Karenin, Isabellan, Idan ja Maryn – ja myös niiden, joiden työskentelyväline oli sivellin.”

Ja Mia Kankimäki osaa, ja hän kuuluu niiden joukkoon, joita hän ajattelee öisin ja jotka hän tuo minulle päivänvaloon. Ihailen kirjan aineksien yhteensulatumista, näiden naisten eloisaa ohikulkua. Minuun jää heistä jälkiä.

Naisia joita ajattelen öisin ehkä jatkuu lukijoissaan ja saa aikaan hankkeita, joissa somessa kerätään yönaislistoja, jaetaan niitä, pykätään yönaistapahtumia ja… Ehkä niissä jatketaan kirjan yönaisten neuvontalistoja, Kankimäen vertaistukimottoja tyyliin ”Älä syytä lapsuuttasi tai äitiäsi. Lähde. [Mary Kingsley]” tai ”Älä märehdi, mene [Alexandra David-Néel]” tai ”Bondaa naisten kanssa, mutta tienaa kuin mies [Lavinia Fontana]”. Ja ehkä naisverkostot ruotivat sitä, mitä on olla ”aivan saamarin reipas”.

Kankimäen tulee varautua siihen, että kahden kirjansa myötä hän muuttuu monien yönaiseksi.

– –

Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
henkilö-, matka- ja tilannekuvia
371 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissä.

P.S. Kirjassa on hieno kansi, mutta miksi siinä on tiikeri (kai) eikä leijona? Ja kirjassa vilahtaa kirjoittajan ystävä Buz, joka kirjoittaa viime kevääni yönaiskirjaa. Selvitäpä kuka ja mikä kirja.

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Taide, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Minulla ei ole ollut erityistä käsitystä Kimi Räikkösestä. Enkä ole koskaan katsonut formulakisaa alusta loppuun. Ilmeisesti aika samalla lailla puhtaalta pöydältä lähti Kari Hotakainen, kun hän alkoi koota materiaalia kirjaan Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018).

20180902_183509.jpg

Formuloista minulla on mielipide: pidän ympyrän ajamista hengenvaarallisella vauhdilla ego- ja ekologisesti arveluttavana. Kun luen Hotakaisen latelemia lajin lukuja, menee tunteen puolelle.

”Euroopassa kuljetaan 30 rekan voimin. Muualle lennetään vuodessa 300 000 kilometriä. Jokaisen kisan jälkeen 44 000 kilon sirkus on pakattu ja kasattu seitsemässä tunnissa. Kahvia kuluu 70 000 annosta vuodessa. Tänä vuonna Barcelonassa uuden auton testeissä oli mukana 170 Ferrarin työntekijää. Tämä kaikki nostaa vuosittaisen budjetin reilusti yli 400 miljoonan euron. Järjellä jos ajattelee, menee tunteen puolelle.”

Ymmärrän, että teksti luistaa, jos rakastaa aihettaan. Heti alkuunsa huokuu kirjailijan vilpitön innostus. Hotakaisen tuttu lakoninen tyyli kohtaa samanhenkisen kertomuskohteen. Kirjassa on monia hienoja hetkiä, joissa parilla sanalla yhdistyy asia ja tunne. Selittelemättä. Rakenne raikastaa lajityyppiä: kronologia rikkoutuu ja eri haastattelurupeamat sulautuvat toisiinsa.

Käynnistyn hyvin, mutta vähitellen moottorini nykii. Minusta kirjassa on toistoa ja tiivistämisen varaan. Tämä on outoa ottaen huomioon Hotakaisen päälausevoittoisen nakutustyylin, joka sinänsä viehättää minua.

”Luottamus ja perhe. Tietyt sanat toistuvat, betonoivat tämän kirjan. Paperilla ei ole mitään, päässä kaikki.”

Lähes ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen selviytymistarina sisältää arkkityyppisiä asetelmia. Ja jopa kliseitä. Raskas työ ja raskaat huvit. En tarkoita, että Räikkösestä olisi pitänyt rakentaa kirkasotsaista esikuvaa, sillä juhlinta on ollut osa ajurin hurjaa nuoruutta. Silti ryyppyrellestämisen glorianostot riepovat. Hulivili hummailee ja seuraavana päivänä kisailee krapulassa aika-ajojen kunkkuna. Tässä on jotain tympeää suomalaisuusäijäilyä. Kirjan reilujätkäjutut ovat kuin talvisodan veteraanin tapakulttuurioppaasta: lojaali loppuun asti, kova kädenpuristus riittää sitovaksi sopimukseksi. Sama pätee Kimin tuotemerkkiin, vähäsanaisuuteen. Sekin glorifioituu kuin se olisi suomalaiskansallinen arvotavara.

”Kimi tunnetaan vähäpuheisuudestaan. Suomalaiset eivät keksineet hiljaisuutta, mutta ovat jalostaneet siitä useita menestystuotteita: vähäsanaisuutta, taukoja, kolmen sanan lauseita ja puolen minuutin hiljaisuuksia, eräänlaisia monttuja, joihin ulkopuolinen tippuu ja ihmettelee, että mitä tapahtuu nyt, kun ei mitään tapahdu. Ja sitten suomalainen jatkaa siitä mistä aloitti, ikään kuin hiljaisuutta ei koskaan olisi ollutkaan.”

En tunnustaudu tosikoksi, vaikka sanailin äsken happamahkoja. Kirjan totuus Räikkösestä nähdään Kimi-aurinkolasien läpi. Ymmärrän sen. Jos yhdellä sanalla yrittäisin kuvata kirjan kuvaustapaa, valitsisin kuitenkin: teeskentelemättömyys.

Kokemaani kuuluu myös tällaista: kirjan kasvutarina hellyttää. Oppimisvaikeuksinen koulupudokas kehittyy lajissaan maailman parhaaksi ja yksityiselämässään villistä rilluttelijasta laajasydämiseksi familymaniksi. Taitaa ristiriitainen kirjatuntemukseni olla linjassa kirjan kohteen ristiriitaisuuden kanssa. Kylmän ja lämpimän vaihtelua riittää. Itse asiassa se tekee Räikkös-kirjan lukemisesta herättävän.

– –

Kari Hotakainen
Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018
tietokirja
269 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Muita bloggaajia ainakin Jokke, Kirsi, Kirsi & co ja Arja.

6 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Naistenviikko 2018: koonti

Kesän 2018 kuuma naistenviikko raikastui postaussateesta. Haaste oli käynnissä  jo neljännen kerran. Heinäkuun 18. – 24. päivinä kertyi kirjablogien postauksiin moninaisia juttuja naisteemalla: osa kirjailijoista tai kirjojen päähenkilöistä on viikon nimipäivien viettäjiä, osassa on selvää feminististä klangia, osassa ylipäätään naiset tai tytöt toimijoina ovat pääosassa. Varmaa on se, että kirjavinkkejä on kerätty syksyä ja talvea varten tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, romaaniesta, novelleisista ja runoista sekä lasten ja nuorten kirjoista.

20180720_175746.jpg

Kokoan tähän mukana olleet 23 blogia. Osa postasi joka päivä, muutama muutamasti, jotkut kerran. Linkki vie blogin yhteen naistenviikkojuttuun tai bloggaajan tekemään omaan koosteeseen.

Hyönteisdokumentti (I Know Why the Caged Bird Sings)
Kirjan jos toisenkin (Sisämaa, Kotikoivun alla, Pihka)
Kirjan pauloissa (Toisten elämät, Huone yhdelle: pieni matkakertomus)
Kirjaluotsi (Hiekankantajat, Minun kansani, minun rakkaani, Nainen ikkunassa, Vuosisadan rakkaustarina, Katrina, The Essex Serpent)
Kirjapöllön huhuiluja (Emma, Täydellinen, Verikuu, Sytytä valot / Sammuta valot, Ainoa taivas)
Kirjarouvan elämää (Marlene Dietrich ja salattu sisar, Venäläiset tilikirjani, Poika joka ei itke, Sukellus syvyyksiin, Hän lupasi soittaa)
Kirjamies (Hän sanoi nimekseen Aleia)
Kirja vieköön! (Niin raskas on rakkaus, Kirjosieppo, Laulajan paperit, Älä mene pois, Onnelliset ihmiset ; lukusuosituskooste)
Kirja hyllyssä (Valas nimeltä Goliat, kooste B ja C, Vihan ja inhon Internet, Lempi ja rakkaus, Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti, kooste parhaista, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)
Kirjojen kuisketta (En palaa takaisin koskaan, luulen)
Kirsin book Club (Seitsemäs kevät, Vihainen leski, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, Syvien pohdintojen jaosto, Punainen osoitekirja, Peppi Pitkätossu)
Kulttuuri kukoistaa (Sivuhenkilö, Jos kuolemaon vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Olimme kerran)
Luetaanko tämä (Olematon Olga, Viliami oivaltaa numerot, Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Revonpuro, Sytytä valot / Sammuta valot)
Luettua elämää (Kielletty hedelmä, Jäljet, Laskeva neitsyt, Saniainen kukkii)
Nanna kirjakimara (Paras mahdollinen maailma, Ikuisesti merkitty)
Nostetaan teksti pöydälle (Tapasin Jeesuksen,  En palaa takaisin koskaan, luulen, Synninkantajat, Neito vanhassa linnassa, Tytöt)
Oksan hyllyltä (Brewster Placen naiset, Over easy, Metsänpeitto)
Pieni suuri piiri  (Sakset tyynyn alla, Kaunis mutta kuollut)
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista (Katriina ja Anu-Riikka)
Tarukirja (Tuulen vihat)
Tuijata (Kauneussalonki, Nimeni on Lucy Barton, Siivoojan käsikirja, Punainen osoitekirja, Saaren runot, Hylkäämisen päivät, Vie minut jonnekin)
Tuulevin lukublogi (Äkäpussi, Emilia Kent, Taiteilijan vaimo)
Yöpöydän kirjat (Sytytä valot / Sammuta valot)

Iloitsen suuresti kiinnostuksesta ja blogien panostuksesta! Naiskirjallisuutta tai naisia kirjallisuudessa saa ja voi lähestyä monin tavoin.

naistenviikko 2018

Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala

Haasteen virittely, jossa haasteohjeet ja viikon nimipäivät: tässä.

Haastekäynnistys ja blogien omat linkkaukset: tässä.

Koosteet 2015, 2016 ja 2017.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Naistenviikko, Novellit, Romaani, Runot, sarjakuva

Äitikortti – kirja ja kesäteatteriesitys Teiskossa

Onpa odottamatonta valita Anu Silfverbergin esseistinen kirja Äitikortti (Teos 2013) kesäteatterinäytelmäksi. Lähtökohta ei ole itsestäänselvästi kesäteatterimateriaalia, mutta Kanta-Teiskon nuorisoseura on ottanut sen ennakkoluulottomasti heinäkuun ohjelmistoonsa kirjailijan ja Olka Horilan dramatisoimana revyynä.

Silfverbergin Äitikortti

Silfverbergin Äitikortti lähtee siitä, että yksityinen on yleistä, joten kirjailija yhdistää toimittajamaisen tiedonhaun omakohtaisiin kokemuksiin raskaaksi tulemisen vaikeuksista, raskaudesta ja vauvan ensimmäisen elinvuoden vanhemmuudesta. Kirjailijan päätavoite toteutuu, sillä kolumnihenkinen teksti nappaa myös lisääntymisaikansa ohittaneen lukijan.

Feministinen, sujuvasanainen kyseenalaistaminen tuulettaa raikkaasti käsityksiä äitiydestä ja isyydestä. Äitikortti-kirjoittaja pistää itsensä likoon olematta kiusallisen paljastava, joten aidoin havainnoin kirja kuvaa sitä, miten yhteiskunnan rakenteet ja käsitykset sukupuolista vaikuttavat rajusti vanhemmuuteen. Esimerkiksi aina kiihdyttävästä imetysasiasta Silfverberg pistelee näin:

”Imettäminen on feministinen kysymys. Se on sitä ulkona liikkumisen kannalta, ja myös valinnan kannalta: on kyse siitä, mitä nainen kehollaan tekee. Lisäksi se on sitä kodin työnjaon kannalta, mikä menee jo monimutkaisemmaksi.

Ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji. Kaikista niskäslajimme käyttämistä maidoista (joihin lukeutuvat esimerkiksi lehmänmaito, soijamaiyo, kauramaito ja vuohenmaito) se on ainoa, josta ei valmisteta jälkiruokia ja jota maataloustukaiset eivät koske, mutta tämä ei tee siitä kulttuurisesti vähäisempää.

Se on symbolista. Se on konkreettista. Se on läheisyyttä ja valtaa, rooleja, toiveita ja oletuksia. Ja sellaisessa maailmassa, jossa on ravintoa yllin kyllin, se on kaikkein vähiten ruokaa.”

Vauva-arjen tavallisimpia vastakkainasetteluja (luomusynnytys vai medikalisaatio, luomuruokinta vai korvikemaidot, kesto- vai kertakäyttövaipat, äitiyspakkaussänky vai vauvatarviketaivas, kiintymyssuhdevanhempi vai ei) Silfverberg värittää mustavalkoisia asetelmia sävykkäämmiksi – välillä naurattaa, toisaalla koskettaa. Yksioikoisuuksien välttäminen tekee kirjasta oivaltavan ja kirjoitustyyli viihdyttävän. Vaan minkälainen kesäteatteriesitys tästä voi syntyä?

Äitikortti revyyksi

Pahin pekoni etukäteen oli se, että näytelmä kärjistää kirjan aiheet ja teemat mustavalkoiseksi farssiksi ja feministis-yhteiskunnallinen kärki tylstyy. Ei sentään, kyllä keskeiset näkökulmat olivat mukana dramatisoinnissa, jopa niin, että ensimmäinen puoliaika kuulosti pikemmin paperinmakuiselta kuin elävältä draamalta. Kenen hallinnassa ovat tyttöjen ja naisten kehot? Siitä draama väläytti kirpakoita kohtia. Ja osuuhan aihe keväisiin kohuihin synnytystalkoista, ensisynnyttäjien keski-iän kohoamisesta ja väkiluvun lasku-uhista.

Näyttelijäkuusikko hoiti roolinsa tarkoituksenmukaisesti. Revyymäistä revittelyä oli vain vähän, naurattamistilanteita niukalti ja puheen lisäksi vain yksi tanssi ja muutama lauluntapailu. Hyvin Äitikortti-kirjapakkaa oli sekoitettu. Pariin otteeseen mukaan tempaistiin Putin. Miksi? En tiedä, mutta satunnaiset piipahdukset tuntuivat nyt Turumputin-päivinä ajankohtaisilta. Näytelmän kantaesitys on ollut Kansallisteatterissa 2015. En ole sitä nähnyt, joten en tiedä, onko käsikirjoitus pysynyt samanlaisena.

Väliaika on mainittava, sillä lippuhintaan kuuluivat tuoreet korvapuustit ja kahvi. Ehkä siksi toinen näytös maistui selvästi paremmalta kuin ensimmäinen. Ei tietenkään vain siksi. Kohtauksien rytmi oli dynaaminen ihan viime hetkiä lukuunottamatta, sillä lopetus pitkittyi turhaan – nauhoitettu tosielämäkeskustelu oli tarpeeton ja alleviivaava kuten myös näyttelijöiden piinallisen hidas poistuminen. Mutta sitä ennen oli muutamia todella herkullisia kohtauksia, jossa mimiikka ja kehonkieli tehostivat sanottavaa. Esimerkiksi leikkipuistokohtaukseen tiivistyi kunnon äitiyden rintamalinjat ja se, kumpi on oleellisempaa: äityisonnistumiskilpailu vai lasten paras. Riemukas oli myös kohtaus, jossa demonstroitiin ”sleep like baby” -sanonnan todellisuus.

Pidän tekstivalintaa rohkeana. Niukin lavastein ja mainioin pastellisävysin puvustuksin esityksessä oli tuoreutta, jota ei perinteisissä nuorisosseuramaalaisfarsseissa yleensä ole. Kesän kuumin ilta suijui katsomossa ilman tuskan hikeä, joten Teiskon tienoilla liikkuville suosittelen poikkeamista kesäteatterimukavuusalueelta Äitikorttia vilauttamaan.

P.S. Äitiystematiikasta kiinnostuneille Yle Areenassa on pari herkkupalaa. Melk on mainio norjalaissarja kahdesta ydinperheettömästä nuoresta äidistä. Tästä päivästä lähtien Areenaan ilmestyy tiistaisin uusi jakso äitien nokkimisjärjestystä kuvaavasta brittisarjasta Motherland – äitien sota.

– –

Anu Silfverberg
Äitikortti – Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013
esseistinen kolumnikokoelma
249 sivua kirjana.
Luin BookBeatin eKirjana.

Äitikortti – Näytelmä lisääntymisestä
Kanta-Teiskon nuorisoseuran kesäteatteri, kesärevyyn esitys 17.7.2018
dramatisointi Anu Silfverberg & Olka Horila
ohjaus Marko Taiminen
rooleissa Niklas Söderström, Tanja Järvinen, Jarno Jokinen, Virpi Naukkarinen, Taru Koivisto, Kiki Söderström
Lisätietoja ja heinäkuun esitysajat kotisivuilla (tässä).

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Esseet, Kirjallisuus, teatteri

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Miten ihminen oppii parhaiten? Opetus- ja ohjaustyöläinen pähkäilee tätä päivittäin. Jokaihminen hyötyy moisen mietinnästä myös. Siispä tutkimaan Lauri Järvilehdon oppimisen flown esittelyä kirjassa Hauskan oppimisen vallankumous (PS-kustannus 2014).

Vallankumouksellista ei ole se, että oppijan sisäinen motivaatio, asenne, pätevyyden tunne ja kiinnostuksen herääminen ovat tärkeitä. Ei sekään ole käänteentekevän uutta tietoa, että leikinomaisuus ja pelillisyys virittävät innostuksen (oppijan iästä riippumatta) tai että välitön palaute auttaa näkemään osaamisen ja ponnistelemaan lisää.

Hauskan oppimisen vallankumous.jpg

”Aivot eivät ole kone – aivot ovat puutarha. Ne ovat puutarha, jossa ravitut kasvit kukoistavat ja laiminlyödyt kasvit kuihtuvat. Et ole vain sitä, mitä syöt. Olet myös, mitä ajattelet ja teet.”

Jollei vallankumous, ainakin opettajajohtoisen oppimisen vastainen mielenilmaus on se, että opettaja laskeutuu opettajanpöytänsä ja Power Point -diojensa äärestä tilaan, jonka hän on yhdessä oppijoiden kanssa tehnyt värikkääksi ja viihtyisäksi. Yhdessä oppijoiden kanssa hän selvittää, mitkä asiat kiinnostavat, ja niitä flipataan. Käänteinen oppiminen (flippaus) tarkoittaa sitä, että opettaja ohjaa ja opastaa tehtävissä  – ei syötä tietoa. Oppimista tapahtuu kaikkialla, esimerkiksi tietojaan oppija on hankkinut kotona ja vapaa-ajalla. Opettaja vapautuu oppimistilassa ohjaamaan omaan tahtiin eteneviä oppijoita, etenkin niitä oppijoita, jotka sitä eniten tarvitsevat.

 ”Oppiminen on tehokkainta silloin kun se on monikanavaista ja sosiaalista. Kun ihmiset kokoontuvat yhteen oppiakseen toisiltaan uusia asioita eri menetelmin. Kirjat, pelit, videot ja harjoitukset voivat vahvistaa oppimiskokemusta huomattavasti.”


Oppimisen flow on Järvilehdon kirjassa keskeistä. Kerrankin flow saa maanläheisen määrittelyn: se on tila ahdistuksen ja tylsistymisen välissä. Tila, jossa oppija on keskittynyt, saa selkeää palautetta ja sisäistää tehtävän tavoitteen sekä kokee tehtävän vaatimusten olevan balanssissa taitojensa kanssa.

Järvilehdon kirjassa on tasaisin välin tehtäviä, joista lukija saa kokemuksen ja konkretisoinnin käsitellyistä asioista. Esimerkiksi flow-testi on seuraavanlainen:

  1. Kännykkäsi tai muu laite hälyttää neljä kertaa päivässä.
  2. Kirjoita tekemisesi ja tunteesi, kun hälytys on pärähtänyt.
  3. Kuukauden kulutta tarkista, mitkä asiat saavat sinut flowhun.

Pitäisikö kokeilla? Järvilehdon kirjassa on paljon oppijalähtöisen toiminnan siemeniä, ja uskon niiden myös itävän. Kirja on kirjoitettu selkeästi, mikä on myös oppimisen kannalta oleellista. Hienoa, että kirjailija tekee niin kuin opettaa tai niin kuin tutkimuksista on opittu:

”Toisin sanoen tekstejä, joissa käytetiin vaikeita sanoja, pidettiin typerinä. Tekstejä, joissa käytettiin yksinkertaista kieltä, pidettiin älykkäinä.”

Oppimisen pelillisyyden lisäksi Järvilehto mainitsee tarinallisuuden, ja sitäkin hän toteuttaa tekstissään. Kirjan kieli on mielikuvia virittävää. Aivoja hän vertaa puutarhaan, jota pitää lannoittaa; viestintä vertautuu tanssiin, jossa menestytään samassa tahdissa (eli opettaja valitsee viestintätyylin oppijoihin mukauttaen).

Pitääkö oppimisen aina olla hauskaa? Kyse on siitä, mitä pidetään hauskana. Tietysti leikillisyys on sitä, usein myös pelillisyys ja virkistävä vaihtelu eri härpäkkein. Järvilehdon ohjeissa opiskelijalle on myös perinteisiä kaikuja: lukutekniikoiden harjoittelua ja muistiinpanojen tekemistä. Ei tavoitteen suunnassa ponnistelu tarkoita hauskuuden loppua. Joten palataan alkulähteille, eli sisäinen motivaatio tuo paloa ja oppimisen kokemus flowta – menetelmistä riippumatta, kun kiinnostus pysyy yllä. Epäonnistumisiakin saa sattua. Niistä oppii.


Kirjan ilmestymisestä on jo neljä vuotta. Onkin kiinnostavaa lukea, mitä Järvilehto ennustaa tapahtuvan viiden-kymmenen vuoden sisällä – kohtahan ollaan jo siinä viiden vuoden ennusteajassa. Mobiilioppiminen on jo tätä päivää, virtuaaliympäristöt lisääntyvät, on-line-yhteisöt ratkaisevat globaaleja ongelmatilanteita, some-verkostot jakavat tietojaan jne.

”Tässä on maailma, jossa tieto kulkee vapaasti ja oppiminen on elinikäistä toimintaa, jota kohtaan oppijat tuntevat intohimoa.”

Voi olla. Toivottavasti on. Ja miksi luin tämän kirjan? Se oli oppimistehtävä – ei aivan itseohjautuvasti flow-tilassa valittu vaan mahdollistettu.

– –

Lauri Järvilehto
Hauskan oppimisen vallankumous
PS-kustannus 2014
tietokirja
234 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

1000 postausta – tuhat tietä Roomaan

On silkkaa sattumaa, että tuhannen blogijutun rajan saavutan postauksella, jossa pienen roolin saa kirja Tuhat tietä Roomaan. Keväisellä kulttuurimatkallani Roomassa huomasin, että seitsemän vuotta bloggaajana on tuottamassa tuhat juttua kirjoista ja muusta kulttuurista. Mikä sen hienompaa kuin juhlistaa postailumäärää tuhansia vuosia vanhassa kaupungissa. Eli voisin tulkita, että blogijuttuni ovat tuhat tietäni Roomaan, johon kaikki tiet vievät.

tuhat tietä roomaanYleensä luen kirjat kokonaan ja kesken jättämättä, mutta tällä kertaa poikkean periaatteistani. Ari Saastamoisen teos Tuhat tietä Roomaan (Gaudeamus 2017) on asiallinen tietokirja antiikin ajan matkustamisesta, ja siinä on paljon kiinnostavaa ajan tieverkostosta ja matkustustavoista. Lainaukset antiikin ajan kirjoituksista elävöittävät kirjaa hienosti. Ei ole kirjan vika, että kärsimätön kulttuurimatkaaja harppoo tarkkojen yksityiskohtien yli ja noukkii makupaloja sieltä täältä oman reissunsa iloksi. Poikkeuksellisesti annan itselleni luvan siis lukea näin, mutten kehtaa kirjaa lisätä tämän vuoden luettujen joukkoon.

Rooman tuhat kuvaa

Roomasta napsuttelin varmaan noin tuhat kuvaa, joten kulttuurikokemukseni välitän visuaalispainotteisesti. Suuri elämys on itse kaupunki tuhansien vuosien kerroksineen. Nautin kaupunkikuvasta, antiikin aarteista barokin helmiin, taideloistosta rähjärakennuksiin sekä ruuasta, juomasta, lämmöstä ja jopa hetkittäin ihmisvilinästä.

Rooma on yltäkylläistä kauneutta

Rooma on täyttä aurinkoa ja kuuta

Rooma on tungosta ja ruuhkia

Rooma on myös roskia raunioissa, asunnottomuutta, rynnäkkökivääreitä ja tehostettua poliisivalvontaa

Lomassa kirjoja

Varsinaisena matkalukemistona minulla oli nykyitalialaista proosaa, Domenico Starnonen romaani Solmut (WSOY 2018). Mutta se on toinen tarina (ilmestynee ensi viikolla). Nostan spritz-maljan lukuhetkimuistoille helteisessä Roomassa, jonne romaanin päätapahtumat on sijoitettu.

spriz

Ei reissu ihan silkkaa lomaa ollut. Testailin hotellihetkinä, muodostuisiko viime vuosina kertyneistä runoista kokoelmaa jo aiemmin ilmestyneiden Kierrän vuoden ja Onnen asioita -selkorunokirjojen jatkoksi. En osaa vielä sanoa, onko jo koossa ainekset kirjaksi. Ennakkotietona kerron, että tänä vuonna minulta ilmestyy selkonovelleja, Hyvä päivä (Opike 2018), ja chick lit -tyyppinen selkoromaani Lauralle oikea (Avain 2018). Se, että kirjoja tulee kaksin kappalein, on silkkaa sattumaa. Moni asia elämässä on.

Loma loppui – kulttuuriharrasteet jatkuvat – uusi osoite blogiini

Rooman katutungoksesta ja kulttuuriyliannostuksesta kotiutuneena haluan lopuksi lainata Tuhat tietä Roomaan -kirjassa siteeratun Tacituksen käsityksiä suomalaisista:

Mutta tätä [jonkinsortin maakuopissa lojumista] he pitävät onnellisempana kuin pelloilla raatamista, työlästä talojen rakentamista ja oman ja vieraan omaisuuden hoitoa peläten ja toivoen. Turvassa jumalilta ja turvassa ihmisiltä he ovat he ovat saavuttaneet päämääristä vaikeimman: heidän ei ole tarvis mitään toivoa.

Postailuharrastus sopii kuvaukseen ruumiillisen raadannan ja taloudellisen menestyksen välttämisestä, mutta vettä on sen verran vierinyt Tiberissä ja Vantaassa, etten jaa ajatusta toivottomuuden päämäärästä. Toivon monenlaista. Esimerkiksi toivon harrastukselleni jatkoa, sillä se on antanut minulle omien kulttuurielämysten puinnin lisäksi antoisia kohtaamisia sekä kirja- ja kulttuurikeskusteluita.

Tuhannen jutun kunniaksi blogini osoite yksinkertaistuu: tuijata.com. Vanhallakin osoitteella blogiin eksyy.

Tuhannet kiitokset blogini lukijoille ja satunnaisille silmäilijöille!

minä.jpg

18 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja

Pihaproosaa: Kukkanuottasilla ja Puutarhakirjeitä

Kevään vääjäämätön eteneminen vaikuttaa osaan väestöön vakavasti. Korvissa kaikuu: ”Maa kutsuu, maa kutsuu!” Puutarhahurahtajat kylvävät, koulivat, möyhivät multaa ja plaraavat puutarhajulkaisuja. Toivottavasti he löytävät nämä kaksi keskenään erilaista mutta toisiaan täydentävää pihaproosakirjaa.

Puutarhakirjat

Mari Mörö: Kukkanuottasilla

Mari Mörö on monipuolinen tekstintekijä. Viime vuosina hän on antautunut harrastukselleen ja tekstituotteistanut sen. Tai ei puutarhailu enää harrastusluokitusta täytä. Se näyttäytyy kirjassa Kukkanuottasilla (Teos 2018) elämäntehtävältä, jossa ei aikaa ja vaivoja lasketa.

Kirja koostuu pakinanomaisista luvuista, joissa vaihtelevista näkökulmista pureudutaan puutarhanpitäjän puuhiin tai mielenjuolahduksiin. Riemastun esimerkiksi toscanalaiselokuvakäsikirjoituksesta, jossa Mörö asettelee populaarikliseet järjestykseen. No, se on aihepoikkeama omista puutarhapuuhailuista. Samoin tavallaan harppoo muuanne kirjan loppuosa, jossa Mörö jatkaa puutarhahommia lähinnä Kanadassa. Muuten Mörö hilpeästi haastelee hurahduksestaan maan palvelijaksi. Nautin kirpeänhumoristisesti otteesta, joka pitää kiinni vakavasta paneutumisesta aiheeseen.

”Horisevan ja holtittoman tarhurin leima ei haittaa: se viihdyttänee lukijaa paremmin kuin kuivakas asiatyyli ja umpipedantti piha. Tarinaton tarha on tyhjä – ei voi mitään. Tehdään siis bioartisti esimerkiksi kompostin kasaajasta. On vain osattava katsoa ja havaita.”

Mörön rentoa tekstiä on ilo lukea, ja kirjoittaja sepittelee omia sanojaan kuten kukkasuutari ja kukkanuottasilla. Kirja sopii puutarha-aiheesta kiinnostuneelle siksikin, että kaiken pihatouhun lomassa voi lukea luvun kerrallaan, silloin tällöin. Muille varoitus: saatatte hurhataa vaikka neliön kokoisen parvekkeen puutarhavarusteluun, kun luette Mörön juttuja ja innostutte kirjailijan ottamista kirjan kukkakuvista.

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Siinä missä Mörön puutarhajutut soljuvat joustavalla pakinatyylillä, Hannamari Heinon ja Kristiina Wallinin kirjeenvaihtokirja puutarha-asioista on fiilistelevää sanamaalailua. Puutarhakirjeitä-kirjan (Atena 2018) kirjoittajat ovat runoilijoita, ja lyyrinen pohja heijastuu tekstiin.

Pihatunnelmat haikeansävyisin pohdinnoin eivät tarkoita sitä, että kirjoittajat haahuilisivat vain sfääreissä, siis että olisivat ns. ihan pihalla. Kirjoituksissa yhdistyvät konkreetit puutarhahavainnot ja ne laajentuvat syvällisiin pohdintoihin. Mukana on metaforisuutta, mikä hyvin sopiikin puutarha-aihepiiriin. (Enkä viittaa nyt mihinkään ilkkakanervalaiseen ulottuvuuteen.)

Myös kirjemuoto mahdollistaa omanlaisen sävyn. Siihen liittyy kirjoittajien keskinäinen vuorovaikutus, silti julkisuus eli kirjana julkitulo. Kirjeet sisältävät kummankin kirjoittajan ajatuskudelmia, jotka laajenevat puutarhapuheista elämänkäsitykseen ja muihin ilmiöihin. Esimerkiksi näin Heino kirjoittaa Wallinille.

”Niin, kuten kirjeessäsi kysyt, millä tavalla säilyy se mitä ei enää ole ja mikä on kosketuksen ulottumattomissa? Voiko menetettyyn palata?

On kirjoittaminen yksi kadonneen säilytyskeino ainakin siinä, miten se mahdollistaa menetettyjen puutarhojen – mitä ikinä ne kenellekin ovat – uudelleen koskettamisen, niiden välittömän aistimisen. Siksi kirjoitus on sekä kirjoittajalleen että lukijalleen lahjaa, josta riittää kummalekin yllin kyllin.”

*

Kaksi näin erilaista puutarhakirjaa sopii mainiosti kevääni vaihteleviin tunnelmiin. Kumpikin kirja on ollut sellainen, että olen lukenut niitä parisen kuukautta luvun silloin tällöin. Välillä herkästi tunnelmoiden, välillä huvittuen, mutta koko ajan on korvissa soinut: ”Maa kutsuu.” Jo ovat parineliöinen parveke kevätkuosissa ja hitusen isompi takapiha kasvukausivalmiudessa.

– –

Hannamari Heino & Kristiina Wallin
Puutarhakirjeitä
Atena 2018
149 sivua.
(P.S. Heinolta ilmestyi juuri puutarhateemaan liittyvä runokokoelma.)

Mari Mörö
Kukkanuottasilla
Teos 2018
234 sivua.

Sain kirjat kustantajilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Lapset ovat kouluiässä, parisuhde vakiintunut, kodinkunnostus on valmistumassa ja nelikymppiset lähestyvät. Silloin on oiva sauma elämän väliarviolle. Toinen elämä (S&S 2018) vie Pauliina Vanhatalon arkikatsaukseen. Kirja alkaa paradoksista:

Minä olen tavallinen ja teen tavallista, mikä tarkoittaa  ettei se ole kiinnostavaa.
Mikä tarkoittaa ettei siitä voi kirjoittaa.

Vanhatalo on taitava tekstintuottaja. Lukekaa vaikka hieno romaani Pitkä valotusaika. Tekstitaitajana hän voi aivan mainiosti kirjoittaa keski-ikään harhailusta silloinkin, kun kaikkein dramaattisimmat asiat tapahtuvat vain pääkopassa. Toinen elämä on edellisen kirjan Keskivaikea vuosi tapaan vakuuttavaa tunnustuskirjallisuutta: siinä avoimesti välittyy kirjoittajan ajatus- ja kokemusprosessi.

Tarina asettaa suurimmat vaatimukset päähenkilölle, jonka tulee olla kiinnostava muttei liian outo, ymmärrettävä muttei ennalta arvattava, samastuttava muttei tylsä. Hänen tulee olla moniulotteinen, syvä, yksilöllinen ja rakastettava.

Näin Vanhatalo erittelee kiinnostavan kirjallisuuden ytimiä ja ilmeisesti olettaa olevansa kaikkea muuta. Tässä kirjassa minäkertoja-päähenkilö-kirjailija pistää itsensä peliin: kaikki kaatuu tai kohoaa hänen varassaan. Kirja voittaa puolelleen juuri siksi, että sen rehti lähestymistapa saa ymmärtämään, paljolti myös samastumaan (vaikka nelikymppiskriisi on kaukana takana ja muutakin elettyä elämää on jo kertynyt).

Kiinnostavaa kirjassa on suuren tarinan purkaminen. Ei elämässä ole yhtenäistä juonta tai draamankaarien säännönmukaisuutta. Samalla hajoavat kirjoittajan käsitykset itsestään ja minuuden suoralinjaisuus. Omat elämänvaiheet tuntuvat tutuilta ja samalla vierailta, kun ne muuttuvat muistoiksi. Oma elämä muuttuu tarinapalasiksi ja etääntyy samoin kuin ihminen vieraantuu lähtökohdistaan. Näiden asioiden pohdinta kiehtoo minua ja niiden käsittely kulkee mielenkiintoisena juoninauhana läpi kirjan. Eli on siinä juoni, vaikka tarina katkeilee!

Pohjimmiltaan yritys sisäistää hahmo olisi vain pyrkimystä jatkaa tarinaa, enkä tahdo sitä enää, en, vaikka ilman tarinaa en tiedä kuka olen ja mitä minulle tapahtuu kuin hetken pari kerrallaan.

Vanhatalo kertoo kirjassaan paljon perheestään. Lapset ovat merkityksellisinä läsnä mutta diskreetisti verhottuina. Äitiyden ristiriitaisuus ja luopumisen tunteet ovat kirjan yksi juonne. Avioliitto ja siten myös aviomies asetetaan yhtä paljaaksi kuin kertojakin, täysin kertojan ehdoilla ja hänen näkökulmastaan.

Monet pohdinnat liittyvät puolisoiden etäisyyden ja läheisyyden liikkumavaraan, kummankin rooleihin, joihin on lipsahdettu ja jumiuduttu. Virkistävästi paljastuu kaikenlaisia pikkumaisuuksia ja lapsellisuuksia – varmasti kaikille tuttuja, vaikkei niitä tohtisi tunnustaa. Läheisten kanssa on ainaisessa vuorovesiliikkeessä, on sitten suhde kuinka vakiintunut tahansa. Luottamuksen jälkeen heiluu epävarmuuteen, läheisyydestä vierauteen, hellyydestä ärtymykseen – ja sama jatkuu. Sen kanssa vain täytyy elää. Siihen Vanhatalo(kin) päätyy. Eikä se ole tyytymistä.

Välttämättömyyden tunne tekee tilaa kokemukselle vapaudesta. Vapaudesta lähentyä ja loitota, tarvita ja olla tarvitsematta, kulkea yksin tai kaksin, kiinnittyä toiseen, kiinnittyä itseen.

En olisi ehkä kaikkia yksityiskohtia tarvinnut, mutteivät ne haittaakaan. Alkuhangoittelun jälkeen kirja tempaisee mukaansa, sillä toinen elämä (ja Toinen elämä) on vain ja täydesti elämää. Paljon mietin sitä, houkuttaako minua yksityisyyden tirkistely vai haenko tarttumapintoja tai keinoja oman tavallisen elämäni hapuilun kestämiseksi. Vanhatalo todistaa, että yksityinen tavallisuus on kiinnostavaa – ainakin silloin, kun se esitetään näin kaunokirjallisuusomaisesti. Välillä teksti taittuu aforistisiksi ajatelmiksi, paljaimmillaan kuin koskettaviksi runosäkeiksi.

Toinen elämä

Uudessa Eeva-lehdessä esitellään Pauliina Vanhatalon ja perheen remontoimaa kotia.

– –

Pauliina Vanhatalo
Toinen elämä
S&S 2018
tunnustuskirja
206 sivua.
Ystävä lainasi kirjan.

Vaihtelun vuoksi: tässä juttujani muutamasta Veera Vaahtera -kirjasta, Pauliina Vanhatalon viihderomaaneista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S 2018) vaatii minulta sisua. Lähtökohtaisesti kirja lapsen kuolemasta on aihe, jota haluan pitää käsivarren mitan päässä. Tunne on sekoitusta pahaenteisestä taikauskosta ja alkukantaisesta pelosta. Jos en lukisi siitä, minun ei tarvitsisi kohdata pahinta, jota en haluaisi edes kuvitella. Luen silti.

Runoilija oivaltaa sekunnissa että kuoleman rinnalla kirjoitus ja kieli eivät merkitse mitään. Millään ei ole kuoleman ehdottomuuden rinnalla mitään merkitystä.

Tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt on joutunut kasvokkain tosiasian kanssa: hänen 25-vuotias Carl-poikansa kuolee. Ei hän ole ensimmäinen surun murtama äiti, läheisensä liian varhain menettänyt. Se tulee kirjassa riipaisevasti esille. Surutyön osana Aidt kahlaa kirjallisuutta vastaavanlaisista kokemuksista, siteeraa niitä, hakee vertaistukea Sokratesta ja Cicerosta Gilgamešiin, Walt Whitmanista Nick Caveen – esimerkiksi Denis Rileyltä näin:

Yllättävä kuolemantapaus tekee eloonjääneille sellaista väkivaltaa, että aika pysähtyy ja alkaa hitaasti kerääntyä isoksi altaaksi. Entisen aikajanan tilalle on tullut jotakin pidättelevää. Silloin elää isossa ympyrässä jossa ei ole reunaa.

Aidtin kirja noudattaa edellisen sitaatin viitoittamaa rakennetta. Fragmenttien tapaan surusta hajonnut todellisuus välittyy aikaa ja muistoja silpoen, sinkoilevana syklinä. Kirjallisuussitaatit ahtautuvat kertojan kokemusten väliin, ja kaikki tämä ilmentyy erilaisin typografisin keinoin. Tunteet tiivistyvät välillä runoiksi tai hajamietteiksi. Vaikuttava on kursivoituna erottuva tilannekuvaus hetkestä ennen peruuttamatonta puhelua pojan onnettomuudesta ja siitä seuraavista hetkistä.

Aidt

Carlin kirjasta välittyy rakkaus ja pohjaton murhe. Riipaisevia kohtia on lukemattomia, mutta ehkä musertavinta on hetki, jolloin äiti tyhjentää lapsensa huonetta, törmää jälkikäteen poikaansa, jota hän ei tuntenut: runoilijaan. Se selviää jälkeenjääneistä papereista, joissa elävät aikuisen lapsen ajatukset, tunteet ja kokemukset.

Olen aika mykistyneessä tilassa väkevän kirjan jäljiltä. Suren ja pelkään. Tiedän, että tällaisia kirjoja tarvitaan elämästä selviytymisen avuksi, ne ovat tapa käsitellä käsittämätöntä, peruuttamatonta.

Takerrun kuolemaan, koska se on lapseni todellisuus. Se on ehto. Minun on tunnustettava, että en enää koskaan näe häntä, ja minun on tunnustettava että joudun elämään tämän tiedon kanssa, jotta se ei tappaisi minua. Surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Hajanaisen arvaamaton. Runoilija makaa kuin haavoittunut eläin ja kuulee kaukaisen käsittämättömän kohinan. 

– –

Naja Marie Aidt
Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja
Suomentanut Katriina Huttunen
S&S 2018
157 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta on vaikuttunut myös Omppu.

P.S. Kertoja on kirjailija, siksi liitän kirjan taiteilijaromaanihaasteeseeni.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Oletko miettinyt, miltä tuntuu jättää oma kieliyhteisö, kulttuuri, kotiseutu ja perhe? Millaista on aloittaa kaikki uudelleen? Kysymyksiin löytyy vastauksia Satu Leiskon haastattelukirjasta Tulin Suomeen (Avain 2018). Se kuvaa yhdeksän maahanmuuttajan juurtumista uuteen kotimaahan.

Tulin Suomeen

Kirjassa on selkeä rajaus: haastateltavat ovat tulleet aikuisina Suomeen. Osa on muuttanut puolison vuoksi, osa on paennut kotimaan poliittista tilannetta, osa on tullut Suomeen opiskelemaan ja jäänyt tänne. Haastateltavat ovat eri kulttuureista.

Jokainen tarina kerrotaan henkilön omasta näkökulmasta. Satu Leisko saa hienosti eri kertojat kuulostamaan omanlaisiltaan, eli tarinoiden tyyli eroaa toisistaan. Esimerkiksi unkarilaisen Zsanettin tarinassa kuvataan eloisasti tunnelmia, kun taas vietnamilaisen Trungin kertomuksessa on raportoivaa sävyä.

Tulin Suomeen on tärkeä kirja. Ensinnäkin ennen tätä ei ole juurikaan julkaistu kirjana lyhyitä, omaäänisiä maahanmuuttajatarinoita. Toisekseen haastattelut on kirjoitettu selkokielellä. Jotkut kertomukset ovat helpompia kuin toiset, mutta selkokielen vuoksi niitä pääsevät lukemaan myös lukijat, joille yleiskieli on vaikeaa, esimerkiksi suomen kieltä opettelevat. Kolmanneksi: kirjan elämäntarinat toimivat rohkaisevina selviytymistarinoina. Haastateltavat ovat opiskelleet ja hankkineet ammatin. Kirjasta voi löytää sellaisen sanoman, että maahanmuuttajat ovat yhteiskunnallinen voimavara.

Tarinat paljastavat, millaisia ponnisteluja uuteen maahan sopeutumisessa tarvitaan. Kaikissa tarinoissa korostuu suomen kielen ja kulttuurin oppimisen tärkeys. Suomi on hiljainen ja turvallinen maa, jossa aurinko antaa valoa muttei lämmitä. Ei uusi maa aina onnelalta näytä, mutta se tarjoaa mahdollisuuksia.

Päätin jo lapsena näyttää kaikille,
että osaan ja pystyn.
Sain siitä voimaa.
Olen sisukas tyyppi,
niin kuin suomalaisetkin ovat sisukkaita.
Se on auttanut minua elämässäni.

Kirjan kertojat sienestävät ja marjastavat, puuhailevat perheen kanssa ja haaveilevat omasta talosta. On paljon asioita, jotka ovat tuttuja kaikille – on sitten maahanmuuttaja tai syntyjään suomalainen. Ihmisiä yhdistävät asiat näkyvät kirjassa selvästi kuten unelma hyvästä elämästä läheisten ihmisten kanssa. Ja myös tämä tuntuu tutulta:

Mutta jos saan toivoa jotakin,
tulevaisuudessa haluaisin tietysti voittaa lotossa!
Suomalaiset lottoavat joka viikko
ja toivovat voittoa.
Olen huomannut,
että Suomessa se on tavallista.
Siksi minäkin pelaan lottoa.
Se sopii minulle hyvin.

Koen etuoikeudeksi tutustua kirjan avulla näiden yhdeksän henkilön lähtökohtiin, vaiheisiin ja ajatuksiin. Siksi on kunnia aloittaa Klaaran päivän selkokirjahaaste tällä kirjalla (lisää haasteesta täällä). Tulin Suomeen on selkokirja, joka kuuluu kaikille. On bonusta, että tarinoiden kieli sopii mahdollisimman monelle lukijalle. Se ei kirjan elämäntarinoiden voimaa vähennä vaan päinvastoin vahvistaa.

selkokirjahaaste2018

– –

Satu Leisko
Tulin Suomeen. Maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista
Valokuvat: Laura Oja
Avain 2018
Selkokielinen tietokirja. Haastateltavat ovat muutaneet Suomeen Venäjältä, Turkista, Thaimaasta, Kreikasta, Unkarista, Vietnamista, Norsunluurannikolta, Irakista ja Jordaniasta.
149 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Blogistania – vuoden 2017 kirjat

Jälleen on aika osallistua kirjabloggaajien äänestykseen vuoden 2017 kirjoista. Osallistun tällä kertaa kaikkiin kategorioihin.

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Blogistanian Finlandia

Kirjavuosi tuotti suurta iloa kotimaisesta kirjallisuudesta. Kovan väännön jälkeen nämä asettuivat tähän järjestykseen:

3 pistettä:  Katja Kallio, Yön kantaja
2 pistettä: Rosa Liksom, Everstinna
1 piste: Anneli Kanto, Lahtarit

Blogistanian Globalia

Luin verrattain vähän käännöskirjallisuutta, mutta sen verran, että tohdin äänestää.

3 pistettä: Pierre Lemaitre, Silmukka
2 pistettä: Han Kang, Vegetaristi
1 piste: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen

Blogistanian Kuopus

Tänä vuonna on huokailtu lukutaidon heikkenemistä. Siksi on muistutettava kaikkia siitä, että on lukutaitoon innostavaa, helppoa ja laadukasta kirjallisuutta eli selkokirjallistuutta myös lapsille ja nuorille. Muistakaa! Ja on inspiroivaa kotimaista kuvakirjalaatua – tällä kertaa yhden pisteen edestä.

3 pistettä: Tittamari Marttinen, Maalivahdin salaisuus
2 pistettä: Satu Leisko, Unohtunut poika
1 piste: Mauri Kunnas, Koiramäen Suomen historia

Blogistanian Tieto

Haluan laittaa genret sekaisin niin kuin tekee usein itse kirjallisuus. Tietoa voi tarjota myös rempseästi kuten kahden pisteen kirjani osoittaa. (Tosin kirjan romaaniutta ansiokkaasti todistelee Jukka Petäjä, HS 3.2.2018.)

3 pistettä: Hanna-Reetta Schreck, Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide.
2 pistettä: Juha Hurme, Niemi
1 piste: Ella Kanninen, Ellan kotona Italiassa

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Bloggaajat julkaisevat kirjasuosikkinsa 4.2.2018 klo 10 ja lisäävät ne kunkin kategorian emäntäblogiin: Finlandia (Hurja Hassu Lukija), Globalia (Oksan hyllyltä), Kuopus (Yöpöydän kirjat) ja Tieto (Hannan kirjokansi). Äänestystulokset selviävät 5.2.2018 klo 10.

24 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Selkokirja

Vuosikatsaus 2017

On aika kääntää katse hetkeksi takaviistoon ennen sihtiä vuoteen 2018. Tässä palasia nopeasti kuluneesta vuodestani 2017.

Romaanielämys

Yön kantajaArpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion Yön kantaja kantoi minut kevään elämyksellisimpään kirjakokemukseen.

Historiallinen romaani

lahtaritVaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus 2017) on kirjallinen kaleidoskooppi kevään 1918 tapahtumista. Se välkähtelee ihmisyyttä monessa valossa.

Tietokirja

NiemiJos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) tihkuu hurmetta, hurmaa ja hurttiutta.

Dekkari

SilmukkaPierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni Silmukkaan (Minerva crime 2017). Sen psykologisesti piinaava ote piti, kuristi ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta henkeä pidätellen. Anteeksi, Adamsberg, salarakkaani (Neptunuksen sauva).

Runokokoelma

Saattaa, ollaKiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi KontioSaatta, olla (Teos 2017).

Lapset ja nuoret

KoiramäenVastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi Koiramäen Suomen historia on tähän valittava. Muista lanu-kirjoista haluan nostaa selkokirjat. Huoli lukutaidosta on aiheellinen, joten siksi on tärkeää, että on helppoja kirjoja, jotka voivat madaltaa tarttumista kirjaan. Mainitsen tässä nämä: Maalivahdin salaisuus (alkuperäinen, kertomuksia), Unohtunut poika (alkuperäinen, fantasiaa) ja Kotitekoisen poikabändin alkeet (nuortenkijamukautus).

Käännöskirja

Murakami2017Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017).

Kesken heitetyistä pettymyksiin

syyskuuHarvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan BrowninJojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.

Draama

crown2Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (The Crown: juttu ensimmäisestä kaudesta; 2. tuotantokausi joulukuussa 2017) olen niiiin koukussa. Kuluneelta kuulostaa se, että sarjassa näytetään, miten kuningatarkin on vain nainen. Vain? Mutta se, miten se näytetään! Yhteiskunnan muuttuminen, poliittiset intressit, kuningashuoneen reliikit – ja pääosanäyttelijän mikroilmeet ilmentämässä mielettömiä myllerryksiä. Koukussa.

Tapahtuma

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuuskohtaamisiltoja ja Finlandia-palkintojakojuhlallisuudet. Kaikki nämä sykähdyttivät. Mieleen painuvin taitaa kuitenkin olla pienen porukan pykäämä Runokävely Suven ja runon päivänä heinäkuussa. Oli ilo olla suunnitteluryhmässä. Erinäisten mietintävaiheiden jälkeen jalkauduimme Esplanadin puistoon, ja runo raikasi kävellessämme kirjailijapatsaalta toiselle parinkymmennen osallistujan voimin. Uudestaan, uudestaan!

Kirjallisuusmedia

101_kirjablogit_pystySuomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 2016 ja 1993), mukana olo ja muiden postausten seuraaminen ilahdutti. Oli myös hienoa päästä käynnistämään hanke Ylen Kultakuumeessa, jossa tammikuun alussa keskustelin Seppo Puttosen kanssa sadan vuoden kirjoista. Toivottavasti Yle innostuu hankkeen jatkoksi nostamaan kirja-asioita primetime-lähetyksiin.

Matkalla

oopperaTänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä Münchenissä. Vaikka osa matkaa kului käsikirjoitusviimeistelyssä, ympäristö tuki sitä. Nautin kevään väreistä ja lämmöstä, jota Etelä-Saksa tarjosi värjöttelevälle matkaajalle. Nautintoa tuottivat kaupunkikuvan lisäksi lukuisat taidekohtaamiset, jopa Karita Mattilan näkeminen oopperalavalla. Tsüß!

Oma tuotanto

img_6809-1Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: Onnen asioita (Avain 2017). Kirjoitan runoni selkosuomeksi. Ensinnäkin loogiselta mahdottomuudelta tuntuva yhtälö houkuttaa haasteellisuuden takia, ja toisekseen selkoisuus pakottaa kirkastamaan ajatusta, kieltä ja havaintoja. Vaikka häviän runokeinojen monimuotoisuudelle, saavutan (ehkä, toivottavasti) sen, että tuon runon luo niitä, jotka epäilevät runojen olevan salakieltä, joka aukeaa vasta kielitulkin vastaanotolla. Runoja on monenlaisia, mukaan mahtuu tällaistakin – jokaiselle jotakin ja joillekin kaikkea.

Kiitos lukijoille, kommentoijille

ja muuten harrastukseni mahdollistajille!

Lukuisaa kohtaamisten ensi vuotta!

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Runot, Sekalaista, Tapahtuma

Ella Kanninen: Ella kotona Italiassa

Ja tapahtui niinä päivinä, että lukija turhautui joulukuun pimeyteen. Vettä vihmoi vaakasuoraan lähes joka päivä. Vaihtelu ei virkistänyt: joinain päivinä vesi sakeutui lumirännäksi.

Lukija poikkesi loskasta vetisenä lähikirjastossa. Pikalainahyllystä hän nappasi kirjan, jonka kannessa hymyili valoisalta vaikuttava nainen, Ella. Ehkä lukija löytäisi myös kansien välistä kaamoksen kampeavan kokemuksen.

Ella kotona Italiassa.jpeg

Lukija selailee kirjaa ja seuraa sivu toisensa jälkeen Ellaa, jonka kotona Italiassa syksy(kin) näyttää sädehtivältä. Ella reissaa valokuvaajan kanssa ympäriinsä. Vaikka kirjaan dokumentoituu vähenevän valon maisemia, niissä väreilee vihreys ja viehättävyys, kun taas lukijan kotimaisema peittyy asfaltinmustaan synkkyyteen.

Lukija pohtii sattumaa ja tarkoitusta. Miksi Ella päätyi Italiaan, miksi lukija laahaa jalkojaan loskassa pohjan perillä? Lukija makustelee Ellan sanoja:

Asiat tapahtuvat, koska niiden on tarkoitus tapahtua.

Kirjassa Italian maakunnat tarjoavat herkkuja toisensa perään, viini virtaa ja ihmiset levittävät iloa patiopöydissä, jossa sukupolvet ja lähiympäristö nauttivat toistensa seurasta. Lukija pakenee todellisuuttaan tuohon leikittelevään ystävyyden ilmapiiriin. Lukijaa kismittää vain se, ettei kirjassa ole kunnon karttaa, johon voisi kuvatut maakunnat paikantaa.

Lukija lukee Ellan ystävistä, jotka ovat löytäneet elinkeinon italialaisten raaka-aineiden hyödyntäjinä. Paikalliset taiturit loihtivat makusinfonioita lähiruoka-antimista. Lisäksi Italiaan vetäytyneet suomalaiset ovat löytäneet uuden elämän Saapasmaassa. Sukulat maistelevat kypsyttämäänsä barolea, Gardajärven rannalla suomalaisrouva emännöi luksushotellia ja Vera Vala kokkailee Milanossa. Lukija on lukenut Valan dekkarit ja havahtuu talvihorroksesta luettuaan, että seuraava kirja tulee kertomaan etruskeista, lukijaa nuoruudessa kiehtoneesta, ammoin kadonneesta kansasta.

Lukija kerää kirjasta reseptejä. Ehkä hän kokkaa joskus joitain kirjan herkkuohjeista ja muistaa silloin, että olipa kerran joulukuu, jolloin kirjan lempeä todellisuuspako auttoi selviämään loppuvuoden pimeistä päivistä.

– –

Ella Kanninen
Ella kotona Italiassa
Tammi 2017
valokuvat Ofer Amir
matka- ja ruokakirja
234 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirjan traileri: tässä.

Ajatuksiani edellisestä Ella-kirjasta: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus