Philippa Gregoryn Punainen kuningatar (The Red Queen, suom. Natasha Vilokkinen 2012, Bazar) kertoo 1400-luvun loppupuoliskon valtataisteiluista Britanniassa. Yorkien ja Lancastereiden suvut sotivat kruunusta, ja jälkimmäiseen haaraan kuuluva Margaret Beaufort kokee olevansa itseoikeutettu tulevan kuninkaan äiti, Tudoreiden valtakauden aloittaja.
Tarinointi alkaa vuodesta 1453, jolloin minäkertoja-Margaret on yhdeksänvuotias, ja päättyy 32 vuotta myöhemmin, jolloin Margaretin poika nousee valtaan. Minäkertojana Margaret on pöyhkeä ja jyräävä:
”Tällaisia naisia ei montaa ole. Liekö tässä maassa yhtäkään toista naista, joka voisi lukea näin paljon ansiokseen? Olen erittäin älykäs, oppinut nainen, olen kuninkaallista sukua, Jumala on kutsunut minut tärkeään tehtävään, Neitsyt itse ohjaa minua, ja rukoillessani kuulen alati Jumalan äänen.”
Tytöllä ei ole arvoa kuin synnyttäjänä eikä jälkeläisillä kuin vallan huipulla. Ylhäisellä neidolla on naimakauppa-arvon lisäksi vain rukoilemiseen sopivat polvet. Hurahtaminen Jumalan ja Orleansin neitsyen palvontaan antaa Margaretille yksioikoisen tarkoituksen elämälle: kaikki tietoiset valinnat tähtäävät hetkeen, jolloin hän voi allekirjoittaa kirjoituksensa nimellä Margaret R(egina). Yksivuotiaan poikansa hän menettää huoltajille, mutta etäältä junaillen raivoikas äiti petaa pojan kuninkuutta, omaa kuningataräitiyttään.
Ajan ylhäisön tavat saadaan romaanissa elämään. Suku, asema ja suhteet ovat kaupankäynnin kovaa valuuttaa. Vain taitava peluri pärjää vaihtuvissa valtakuvioissa. Etenkin Margaretin ja kolmannen aviomiehen sujuva laskelmointiliitto on osuvasti kuvattu. Vaikka tyttöjen ja naisten huutavan huono asema tulee esille, Margaretin toiminta ei ole esifeminismiä, se on puhtaasti henkilökohtaista kostoa.
Romaani kuvaa olosuhteita, joissa ei pohdita rakkautta tai onnellisuutta. Vain aseman turvaaminen merkitsee. Päähenkilö ei ole erityisen miellyttävä, siinä tarinan teho. Valitettavaa on, että Margaretin henkilö ei juurikaan syvene: jo yhdeksänvuotiaana ovat katkeruusainekset kasassa. Vankkumatomaan uskonoikeutukseen sisältyvät omahyväisyys ja taikausko, ja vähitellen Margaret oppii käyttämään niitä aseinaan. Toistuvien taisteluiden ulkokohtaiset kuvaukset ovat uuvuttavia, vaikkakin ymmärrän, että niillä todistetaan, millaisten ruumismäärien jäljiltä yksi äiti saa tahtonsa läpi ja monet vallantavoittelijat tai väärän puolen valitsevat päänsä poikki.
Näin äitienpäivän tienoilla tällainen piinkova matriarkkakuvaus on mojovaa vastapainoa kuluneen viikon ”äideistä parhain” -mainostulvalle. Margaretin ydinkokemus selittää paljon: oma äiti määrää 13-vuotiaana synnyttävän tyttären sijasta pelastamaan poikavauvan. Kumpikin kuitenkin selviää, ja Margaretin kytenyt ruuti leimahtaa taisteluun arvotonta asemaansa vastaan. Loppu on niin sanotusti historiaa. Epäoikeudenmukainen ja kylmä kasvatus ei tuota missään kulttuurissa tai maailmanajassa hyvää ja kaunista, ja vaikeaa on sukupolvien kasvatusmalleja katkaista.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 